Raisa Lardot: Ripaskalinnut

Raisa Lardotin Ripaskalinnut kuvaa, mistä lapsesta tuntui sota, miehitys ja pakolaisuus. Näin teos antaa samalla ulkopuolisen näkökulman suomalaisiin ja Suomeen. Samalla kyseessä on kuvaus moniongelmaisesta perheestä ja siitä, miten se vaikuttaa lapsen kehitykseen.

Raisa Lardotin Ripaskalintujen (1978, tekijän jälkilauseella vastustettu laajennettu 5. painos 1989) minäkerronta on aikuisen kieltä mutta näkökulma on pääosin lapsen, joskin Lardot kuvaa myös sellaista, mitä hän on lapsena havainnut mutta minkä hän on osannut sanoittaa vasta myöhemmin. Toisin kuin monissa muissa vastaavissa kertomuksissa, elämä ei ole silkkaa idylliä, kunnes onnettomus iskee ulkopuolelta.

See the source image

Vuonna 1938 vepsäläisessä Šokšun kylässä syntynyt Raisa on kuvaamiensa tapahtumien aikana 1941-48 kolme-kahdeksanvuotias. Tyttö palvoo isäänsä Grigorij Larjuškinia, joka harvoin kotona käydessään keinuttaa tytärtään polvellaan ja muuttuu humalassa vain hellämielisemmäksi. Tytär ei ymmärrä, miksi äiti huutaa isälle viinasta ja naisista.

Lardot antaa lapsiminämsä saada vanhempien suhteesta tietoja, joiden perusteella lukija ymmärtää äidin katkeruuden. Nuori tyttö on langennut komeaan ja hurmaavaan mutta holtittomaan ja vastuuttomaan mieheen. Lapsia on syntynyt perä perää, ja elämä on silkkaa raadantaa. Mies on näet humalaan juotettuna allekirjoittanut paperin kolhoosiin liittymisestä, mutta löytänyt muita töitä ja vaimo on joutunut tämän sijasta tekemään kolhoosissa raskaita miesten töitä.

Äiti on siis loppuun saakka väsynyt ja ikävä kyllä hän suuntaa turhautumisensa lapsiin. Hän ei vain kohtele lapsia huonosti, vaan vieläpä antaa näille kuvan, että näitä on ”liikaa” ja se on näiden omaa syytä. Raisa on vielä keskimmäinen, joka usein on se huomaamaton lapsi.

Kaksoset Roza ja Venera eli kutsumanimiltään Roška ja Venka käyvät koulua, joka neuvostoaikana on venäjänkielinen, suomalaisten tultua suomenkielinen. Raisa on isojasiskoja kuusi vuotta nuorempi. Pikkusisko Tomka on riisitautinen ja hänen odotettiin kuolevan, joten hänelle ei kannattanut antaa maitoa, ainakaan kolhoosista saatavasta puolesta litrasta. Vuonna 1942 syntyy Maika. Lisäksi perheestä on kuollut neljä lasta.

Raisa pelkää äitiään, mutta yrittää miellyttää tätä kaikin tavoin. ”Äidin ei tarvinnut lyödä minua, hänen ei tarvinnut edes huutaa minulle, kunhan minä vain kykenin etukäteen arvaamaan, miten hän tahtoi minun olevan.”

Onneksi Raisalla on turvana samassa perheessä asuva mummo. babutska. Mummo on venäläinen ja kotoisin kauempaa. Muut pelkäävät mummoa, joka tuntuu etäiseltä, mutta Raisan mielestä ”mummo antoi kaikkien olla rauhassa, hän ei yrittänyt muuttaa ketään toiseksi, hän oli vain siinä valmiina, varmuuden vuoksi, jos joku sattuisi tarvitsemaan.” Se, mitä Raisa tarvitsee, on sylissä pitämistä, johon on aikaa vain mummolla.

Teoksen alussa kerrotaan myös perinteisestä elämänmenosta (kanoja pidetään talon toisessa päässä, toisessa asuvat ihmiset) ja neuvostokaudesta (esimerkiksi kirkkojen sulkeminen).

Suomalaiset miehittäjät

Raisa ei muista suomalaisten tuloa, vaan on kuullut siitä mummolta.  Isä oli ollut puna-armeijassa, ja muu perhe on lähtenyt evakkoon, kuten on käsketty, ja oleskellut piilopaikassa muutamia viikkoja, kunnes suomalaiset sotilaat ovat tavoittaneet heidät. Neuvostopropagandan pelottelua korvien leikkauksesta ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ”miehet olivatkin näyttäneet ystävällisiltä, taputtaneet päälaelle lapsia sekä tyynnytelleet suunniltaan olevia aikuisilta.”

Kotiinpalaavaa perhettä odottaa odottaa lohduton näky: ”sekä ikkunat että ovet olivat olleet sepposen selällään. Lampaat oli syöty, kanat oli syöty, perunat kaivettu maasta.” Kun aitan vahvaa lukkoa ei ollut onnistuttu murtamaan, kattoon oli tehty reikä ja sitä kautta aitasta oli varastettu haitari ja gramofoni.

Olot eivät parane. Äiti joutuu edelleen ”kaivamaan ojia ja tekemään tietöitä ja kaikkea muuta sellaista, mitä miehet olisivat muuten tehneet, elleivät olisi olleet sotimassa.”

Koska valta on suomalaisilla, heidän kanssaan pitää olla väleissä. Sotilaat antavat ruokaa. Lapset saavat karamelleja, kun niiaavat kauniisti tai laulavat vepsäläisen laulun.

Isosiskot Venka ja Rožka kertovat koulussa kuulemiaan ”uusia tietoja”: suomalaiset ovat sukulaisia, Suomessa asiat ovat paremmin, koska siellä ei venäläisiä, kaikki mikä huonosti Itä-Karjalassa on venäläisten syytä, mutta nyt kaikki täälläkin muuttuisi ja ”aasialainen barbarismi nujerrettaisiin”.

Kuvaa Suomen erinomaisuudesta luovat isojensiskojen koulusta tuomat kuvakirjat ja Roškan kirjeenvaihtotoverin Aunen valokuva, jossa ”Aunella oli yllään leninki ja esiliina, oikein kantattu nauhalla helmasta, ja jalassa hänellä oli valkoiset kengät ja valkoiset pienet nilkkasukat. Valkoiset nilkkasukat!”

Raisalle tuo paineita se, että pitäisi osata käyttäytyä ”suomalaisittain”, missä epäonnistuessaan hän tuntee häpeää. Kun hän kerran pääsee isojensiskojensa kanssa kouluun ja huutaa lavalla olevalle siskolleen ”Roška”, kaikki purskahtavat nauruun. Lasten nimet on suomalaistettu. Vain Raisa saa pitää vepsäläisen nimensä.

Eräs kylän naisista on pyytänyt suomalaista opettajaa kummiksi lapselleen ja opettaja on antanut kumminlahjan. Niinpä äiti pyytää opettajaa Maikan kummiksi, mutta opettaja ei tuokaan kumminlahjaa. Hän kertoo olevansa jo monien kyläläisten lasten kummi, ja äiti tajuaa myöhästyneensä. Mutta kun opettaja ihailee pellavaliinaa, äiti ei ole ymmärtävinään. Jos opettaja olisi tuonut kumminlahjan, äiti olisi luultavasti lahjoittanut liinan tälle.

Isä suomalaisten palveluksessa

Puna-armeijaan rekrytoitu isä on joutunut sotavangiksi ja päässyt suomalaisten palvelukseen, tulkiksi Aunuksen radioon.

Kotona käydessään isä julistaa suomalaisen propagandan mukaisesti: ”bolševikit olivat syynä siihen että meillä oli ollut kaikki niin huonosti tähän asti. – – Kaikki tulisi muuttumaan, kaikki – -”, ”meitä oli sorrettu, että meitä oli pidetty nälässä ja kaikenlaisessa kurjuudessa”, ”miten paljon paremmin kaikki oli läntisessä maassa, Suomessa”, ”sukulaisethan rakastivat toisiaan – – Vahvempi veli auttoi heikompaansa – – Että jotkut uhmasivat vaaraa auttaakseen hädässäolevia – -”

Myöhemmin isä käy kotona suomalaisten ystäviensä kanssa, joilla on mukana kameroita ja muita laitteita. Raisa ei pidä lainkaan ”radioväen” vierailuista: ”Mitä syytä niillä oli kuvata meitä, oliko meissä jotain erikoista. Eniten pelkäsin olla erilainen, ja jos minua kuvattiin, se oli sen merkki, että olin jotain erikoista.”

Raisa ei pidä myöskään siitä, että suomalaisten aikana ”kaikki käyttäytyivät jotenkin eri lailla kuin muutoin. Yrittivät liikaa, vaikuttivat vierailta.” Pahinta oli isän käytös: ”Isä sanoi meistä: he, ihan niin kuin hän ei enää kuuluisikaan meihin, vaan hänestä olisi tullut ylempiarvoinen kuin me, suomalaisten tapainen.”

Sairaala ja raiskaus

Raisa sairastuu tuhkarokkoon, ja samaan aikana hänellä on päänahka täynnä märkärupia ja niskassa kasvain. Hänet viedään Soutjärven sairaalaan. Siellä hän pelkää, ettei äiti hakisikaan häntä pois.

”Itse en liikkunut, minua liikutettiin. Ensin leikattiin muhkura pois niskasta. Seuraavaksi jouduin seisomaan erään pienemmän huoneen lattialla, keskellä sitä, alasti, ja hoitaja harjasi juuriharjalla rupia pois päänahastani. Vesi ja rupikokkareet valuivat pitkin kasvojani ja pitkin alastonta laihtunutta ruumistani, minua palelsi ja minuun sattui, mutta ainoa mitä tunsin saavani tehdä oli seistä liikkumatta paikallani.”

Kotiin palattuaan Raisa huomaa, että muut lapset pelästyvät nähdessään hänet, sillä hänen päänsä on ajettu kaljuksi.

Seuraava traumaattinen koettelemus on raiskaus, josta Raisa ei onneksi muista paljoakaan. Syyllinen viedään vankilaan, mistä hän karkaa mutta hänet viedään takaisin. Kun hän yrittää paeta uudelleen, suomalaiset vartijat ampuvat häntä selkään.

Vaikka Raisa on uhri, hän tuntee olevansa syyllinen. Hautajaisissa ”Yritin istua ihan hiljaa. He eivät saaneet nähdä minua ja muistaa, miksi Vaška oli joutunut kuolemaan.

Kukaan ei saanut muistaa, mitä oli tapahtunut. Minun piti olla sen näköinen kuin kaikki muutkin, se ei saanut näkyä.”

Lähtö kotoa

Aikuiset näyttävät vakavilta, kuiskailevat keskenään tai jäävät tuijottamaan eteensä kesken töiden. Raisa päättelee, että asiat eivät ole kohdallaan.

”Minua pelotti eniten se, etten tiennyt tarkasti mistä oli kysymys. Päättelin mielessäni, että jotakin hirvittävää oli tapahtumassa, jotakin jota oli vaikea uskoa todeksi – -”  

Suomalaiset, ”uudet isäntämme”, olivat häviämässä sodan, ja ”vanhat isäntämme”, venäläiset palaisivat. Kaikki palaisi ennalleen: koulut ja virastot muuttuisivat taas venäjänkielisiksi. ”Mikään ei todella koskaan näyttänyt muuttuvan pysyvästi.”

Suomalaisten sotilaiden perääntymismarssi kylän läpi on toisaalta lohduton näky, jota on raskasta katsella, mutta toisaalta Raisa tuntee myös ”vahingoniloa ja helpotustakin, muukalaiset häipyisivät sinne mistä olivat tulleetkin”.

Isältä tulee sanoma: on pakattava nopeasti välttämättömät tavarat, hän tulee illalla kuorma-auton kanssa hakemaan perhettään. He lähtisivät Suomeen.

Raisa ihmettelee: ”Mekö, tämmöiset vepsäläiset, sinne hienoon maahan, valkoisten nilkkasukkien ja valkoisten kenkien maahan, hiljaisten ihmisten joukkoon, pehmeiden käsien puristettavaksi? Meistäkö tulisi niinkuin he, suomalaisia?

Suomalaisia. Minusta tulisi suomalainen. Minusta tulisi sellainen, joka valokuvaisi eriskummallisuuksia, minä kävelisin pitkin tietä ja tarjoilisin karamelleja muille, pitkin tietä kävelisin minä kuin suomalainen ainakin, ja kertoisin tietämättömille, mikä oli oikein mikä väärin.”

Mummo ei lähde mukaan, mutta lupaa tulla perässä. Vasta kun juna lähtee Äänislinnasta, jonne isä vielä jää, Raisa ymmärtää, että häntä on petetty: mummo on jäänyt kotiin.

Isku on niin kova, että Raisa pyyhkii mummon ”niin pois mielestään, että kun joitakin vuosia myöhemmin sain käteeni kuvan mummosta kuolinvuoteellaan, olin kysyvä: kuka on tuo vanha nainen. Ja kun mukana seuranneessa kirjeessä kerrottiin, että mummo kuoli suruun, ikävöidessään meitä lapsia, minä olin sanova: miksi ihmeessä, mitä ikävöimistä meissä nyt olisi ollut.”

Seurojentalolta toiselle

Ensimmäinen sijoituspaikka on Kauhavan seurojentalo, josta heidät siirretään Varsinais-Suomeen, ensin Minkiöön ja sieltä Mellilään.

Monen perheen yhdessäolo ottaa voimille. Märkärupi leviää. Lutikat, kirput ja täit purevat. Tavaroita häviää, ja naiset syyttelevät toisiaan varkauksista.

Asukkaat vaihtuvat usein. Juuri kun ehtii tutustua, perhe saa tiedon maapaikastaan ja muuttaa sinne.

Karjalaisten evakkojen varalle on suunnitelma: menetetty omaisuus korvataan osittain ja maanviljelijät asutetaan. ”Missään ei puhuttu sellaisista kuin me, eihän meitä pitänyt ollakaan, ja jos oli, niin takaisin vain, sinne mistä olimme tulleetkin.”

Perheen ongelmat lisääntyvät

Kun isä saapuu perheensä luo, Raisan olo tuntui helpommalta. Isä kuitenkin jatkaa entistä elämäntyyliään, mikä aiheuttaa riitoja äidin kanssa.

Syntyy viimein poika, mutta tällä on huulihalkio.  Äidin ahdistus lisääntyy. Raisa katselee pikkuveljen ”hidasta kuolemista” ja äidin ”hidasta hiljenemistä”.

Kenellekään ei ole aikaa Raisalle eikä kukaan huomaa tämän hätää:

”Kukapa olisi ehtinyt kuunnella pienen lapsen äänetöntä huutoa, näin sota-aikana, kun ei sitä aina kuunnella rauhankaan aikana.

Oma tuska on jokaiselle läheisempi kuin toisen.”

”Eikä ollut ketään, jolle olisin voinut kertoa, että koski. Enhän olisi sitä osannut edes sanoa, mihin koski ja miksi. Vain että oli paha olla. Ja paha olla oli muillakin.”

Äiti on saanut tarpeekseen: ”isällä riitti narttuja joka nurkkaan” ja ”hänet oli revitty pois kotoaan tähän paskaiseen taloon, missä lutikat ja kaikenkarvaiset ämmät hyppivät silmille”. Äiti uhkaa: ”hän tappaisi itsensä nyt, tai ei sentään, hän tappaisikin isän, kaiken alkuunpanijan ja huoripukin.”

Isä taas nimittelee äitiä ”haisevaksi kolhoosimummoksi”, joka ei ”ollut edes naisen näköinen, vaan pelkkä surkea kuvatus, josta ei ollut jäljellä kuin iso maha ja suuri hampaaton suu, edes rahasta hän ei enää makaisi tämän kanssa, ei edes isostakaan rahasummasta.”

Isä kuitenkin alkaa etsiä töitä ja löytääkin ja saa samalla asunnon perheelleen. Isä on hyvällä tuulella: muuttomatkalla hän juo ja laulaa.

Raisassa herää toivo: ehkä hekin voivat aloittaa elämän alusta.

Mutta välirauhansopimuksen mukaisesti sotavangit ja muutkin Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava. Niinpä monet inkeriläiset ja itäkarjalaiset pakenevat meren yli Ruotsiin. Suomalaiset auttavat heitä – joko ystävyyden tai palkkion takia.

Isän ensimmäinen palkkapussi menee kurkusta asti. Silloin äiti ”hyökkäsi nyrkit pystyssä isän kimppuun ja päästi suustaan ulos koko pettymyksensä”, ja isä vastaa lyömällä takaisin ja lopulta työntää äidin ulos ovesta. ”Ja lapset istuivat yhdessä läjässä sängyn nurkassa, selät seinään päin ja silmissään kaamea pelästys.”

Raisa on edelleen isän puolella ja ymmärtää, ”että jokapäiväinen aamusta iltaan kestävä työ olisi hänelle ollut sama kuin hidas kuoleminen”, sillä ”isä oli tarkoitettu kirjoittamaan runoja ja juomaan viiniä ja näppäilemään balalaikkaa”, ”kuiskimaan hauraita onnellisia tuokioita naisen korvaan, kiikuttamaan pientä lasta polvellaan, kuuntelemaan airojen kolahdusta veneen laitoja vasten”.

Isän pidätys

Valpon miehet ovat jo pari kertaa käyneet etsimässä isää. 15. elokuuta 1945 he onnistuvat ja isä pidätetään. Ero isästä on Raisalle jo ties kuinka mones traumaattinen kokemus.

Tilanteen vaikeutta lisää, että äidistä ei ole apua: ”Mitä äiti nyt, tahtoiko hän kuolla, sitäkö hän huusi?

Äiti kiltti, me olemme tässä sinun ympärilläsi, kaikki sinun lapsesi, ethän sinä nyt voi tahtoa kuolla, kun sinä olet meidän ainoamme. Sinä olet meidän iso voimakas äitimme, nyt pitää vain elää edelleen, ja aivan ensimmäiseksi pitää syödä keittämäsi ruoka ennenkuin se ehtii jäähtyä, ja sitten pitää mennä nukkumaan, meidän kaikkien.”

Kuka oli ilmiantanut isän? Joku tuttu joka kadehti tämän kalansaaliita, naapuri jonka kanssa oli ollut riitaa, mustasukkainen aviomies vai paikkakunnan nimismies joka oli ”niitä niinsanottuja velvollisuudentäyttäjiä, niitä sellaisia jotka kautta aikojen ovat hyvin laillisia ja hyvin oikeassaolevilla jaloillaan survoneet ihmisiä alleen kuin puolukoita määttäillä.”

Neuvostoliitossa isä tuomitaan maanpetoksesta. Hän kuolee pian leirillä.

Miten tulla hyväksytyksi suomalaiseksi?

Raisa yrittää opetella suomen kieltä. Kun hän erehtyy sanoissa (”varasta väha” = vepsässä ”odota vähän”) tai taivutuksissa (”menepäs pudistamaan madot”), muut nauravat, mikä loukkaa.

Äiti riitelee erään sedän kanssa, joka kutsuu häntä kirosanojen säestyksellä ”ryssäksi” ja kehottaa menemään ”sinne mistä olet tullutkin”. Raisa yrittää selittää, että he ovat vepsäläisiä, jotka ovat lähteneet venäläisiä pakoon, mutta mielestä vepsäläiset ovat ”samanlaisia kuin ryssät. Yhtä paskaisia, kanojakin pitävät ihmisten tuvissa.” Tällainen tapahan oli myös Raisan kotona. Ei ole ainoa kerta, kun se osoittaa suomalaisten mielestä vepsäläisten ”alempaa” tasoa.

Raisa oivaltaa: ettei riittänyt ”että osasi puhua suomeksi ja käyttäytyi muutenkin suomalaisiksi”, vaan ”Oli parempia suomalaisia ja huonompia suomalaisia, riippuen aivan siitä missä päin Suomea he olivat sattuneet syntymään.”

Muitakin erehdyksiä sattuu. Kun Raisa aloittaa kansakoulun, hänellä ei ole reppua vaan salkku, ja häntä pilkataan ministeriksi.

Kun Raisa jää pois koulusta ja hyppelee ratapölkkyjä pitkin, eräs poika kutsuu häntä mustalaiseksi. Vaikka hän pyrkii kaikin voimin ylemmäs, hänet leimataan vieläkin huonommaksi kuin vepsäläinen.

Lopulta Raisa päättää mennä kouluun. Kun muut piirtävät, Raisa itkee ja peittää kasvonsa sormillaan. Opettaja antaa nenäliinan. Raisa rakastaa opettajaa, joka vieläpä selittää muille oppilaille, ”että minä olin vepsäläinen ja minulla oli ollut vaikeat ajat, Hän pyysi, että kaikki yrittäisivät olla minulle oikein kilttejä, koska kerran minulla oli ollut niin vaikeat ajat.”

Toinen hyvä kokemus on se, kun Raisa menee sveitsiläisessä avustuspaketissa olleessa balettipuvussa kouluun eikä kukaan naura vaan häntä päinvastoin ihaillaan.

Äiti on taas raskaana ja synnyttää lokakuussa terveen pojan. Ristiäisissä ortodoksipappi pitää maallisia asioita toisarvoisina ja kehottaa alistumaan koettelemuksiin, jotka ovat Jumalan lähittämiä. Tärkeintä on pysyä erossa synnistä, sillä se erottaa Jumalasta.

Raisa huomaa: ”Ei riittänyt että yritti tulla hyväksi suomalaiseksi. Piti tulla myös hyväksi ihmiseksi muuten. Kelvolliseksi jumalalle ja ihmisille, erityisesti tietysti äidille. Piti siivota koko ajan ja auttaa äitiä sekä ennen kaikkea olla pahoittamatta äidin mieltä.”

”Voi kuinka maailma oli paha ja syntiä täynnä, mutta suurin synti ja suurin pahuus asui kuitenkin minussa itsessäni.”

Raisan vastakohta on pikkusisar Tomka, joka ”pahoitti äidin mielen yhtenään. Kun äiti pyysi häntä tekemään jotakin, ei Tomka totellut. Ei ihme, että äidin piti lyödä. Ja sensijaan että olisi edes nyt taipunut, nähdessään äidin mielen pahana, Tomka heittäytyikin lattialle ja leikki kuollutta.”

Raisalla on ystävä: asemamiehen tytär Ritva. Ritvan äiti kysyy kanoista, joita Vepsässä pidettiin asuinhuoneissa. Raisa tuntee häpeää, mutta kompensoi sen kuvittelemalla naisen kanana.

Toinen keino on paeta fantasiaan: Raisa kuvittelee olevansa prinsessa.

Äiti yksinhuoltajana

Vauvan syntymän johdosta äiti saa Suomen Huollon Keskuksesta paketin vauvanvaatteita ja avustuskortin. Maaliskuussa 1948 Suomen Huollon kortti vaihtuu Siirtoväen Henkilö- ja Avustuskorttiin, jolla sai nostaa kuukausittain tietyn summan. Äiti saa siirtoväen avustusta 1948-9.

Maaliskuussa 1948 tehdyn lainmuutoksen jälkeen Suomen kansalaisuutta vailla oleville annetaan oikeus lapsilisään, jolloin muut avustukset lakkautetaan. Mutta silloin kaksi vanhinta lasta ovat jo niin isoja, että äiti saa lapsilisää vain neljästä nuorimmasta lapsesta.

Äiti ”kävi peltotöissä maatiloilla ja savitöissä saviruukkutehtaalla ja turvetöissä turvepehkutehtaalla. Äidille ei mikään työ ollut liian raskasta – -” Nukkua hän ehti vain puoliyöstä kello neljään aamulla.

Kirjan lopussa äidin kuva muuttuu vähän positiivisemmaksi: leivän hankkiminen yksin kuudelle lapselle on kunnioitettava saavutus.

Raisa kuitenkin häpeää edelleen äidin ulkonäköä ja käytöstä: äidillä ei kunnon vaatteita eikä hampaita, hän puhuu suomen ja vepsän sekoitusta eikä edes halua edes oppia, hän näkee unta vepsäläisistä sukulaisistaan ja tekee ristinmerkin.

Äidillä on yksi selviytymiskeino: hän näyttelee koomisesti suomalaista. Lapset eivät voi olla nauramatta, sillä ”eikö äiti ollutkin oikeassa, eivätkö useimmat suomalaiset olleetkin kuin mahtailevia kukkoja, ja kaikki vain siksi että sattuivat asumaan omassa maassaan.”

Erilaisuuden ja huonommuuden tunne

Raisa tuntee olevansa erilainen ja huonompi kuin muut, ja lisäksi ”oli tullut vielä tämä, että olin jotenkin ulkopuolella muiden, irrallaan heistä. Niin kuin asiat, jotka tapahtuvat muille, eivät oikeastaan olisi kuuluneet minulle ollenkaan.”

Nykykielellä Raisa kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta (PTSD). Hänellä on jo varhaislapsuudessa heikko perusluottamus. Sitten hän joutuu kokemaan muutamassa vuodessa useita traumatisoivia kokemuksia: sairaalaan joutuminen, raiskaus, ero mummosta, pakolaisuus, ero isästä. Ainoa hyväksyntää ja tukea tuonut lähipiirin henkilö, mummo, on jäänyt kotiseudulle.

Pakolaisena Raisa on muita huonommassa asemassa senkin jälkeen kun hän on oppinut kielen ja tavat, sillä hänellä ei ole identiteettiä. ”Kaikilla muilla tuntui olevan oma paikkansa, oma saareke johon sijoittautua. Ihmiset olivat joko sitä taikka tätä, mutta selvästi, eivätkä riippuneet tällä lailla välimailla kuin minä.

Sen sijaan Raisa tunsi, ettei ollut ”oikeastaan mitään.

En suomalainen enkä vepsäläinen enkä venäläinen. Hyvä on, minä olin vähän kaikkea, puhuin ja käyttäydyin kuin suomalaiset, olin syntynyt Vepsässä ja elänyt ensimmäiset vuoteni venäläisen mummoni seurassa, mutta selvästi, voittopuolisesti en ollut mitään näistä.”

Agnes-täti neuvoo käymään kouluja ja tulemaan joksikin – se ainoa keino jos on köyhä. Raisa oivaltaa:

”Ei ollut niinkäään tärkeää tietää, kuka ihminen oli kuin että mikä hän oli. Ei ollut tärkeää tietää, mitä hän oli läpikäynyt tai miltä hänestä oli tuntunut, tärkeätä oli tietää heti ihmisen nähdessään, mihin sarakkeeseen hänet sijoittaa. Luokitella ja punnita, ja jos havaita köykäiseksi, niin heittää pois. Maailma oli täynnänsä hitlereitä, heitä tuli joka päivä tiellä vastaan, ja ainoa mitä saatoit tehdä oli näyttää laadukkaalta. Mikäli et tahtonut tulla poisheitetyksi. Sillä kaikki mikä oli epäkelpoa ja heikkoa, oli samalla hävettävää ja sieti kitkeä pois.”

”Mitä arvostetumpaan sarakkeeseen pääsisit, sitä enemmän turvassa olisit. Ja mitä enemmän oppisit ymmärtämään arvostusperiaatteita, sitä helpompi sinulla olisi suunnistaa. Piti vain vähän katsella ympärilleen ja ottaa oppia muiden erehdyksistä.”

Raisa ei kykene näyttämään tunteitaan eikä ottamaan yhteyttä muihin, joten hän kääntyy esineiden ja luonnon puoleen. Lopulta hän jatkaa elämäänsä, ja ympärillä olevat eivät ole huomanneet katkosta.

”Elämä oli sellaista, että se aika ajoin tuotti tämmöisiä ihmismutaatioita kuin minä, tämmöisiä ripaskalintuja, ja oli vain yritettävä elää se tietäen että näin oli.”

Jälkilause 1989

Kun Ripaskalinnut ilmestyi 1977, Raisa Lardotista ”Tuntui kuin taakkani olisi vihdoinkin keventynyt, eikä minun tarvinnut enää raahata mukana lapsuuteni ’muistonyyttejä’.”

Samalla hän oli huolestunut siitä, miten suomalaiset lukijat ottaisivat kirjan vastaan: ”Miten he kokisivat sen, ettei heitä kuvattukaan kuten tavallisesti ikuisiksi uhreiksi vaan kerrankin syyllisiksi. Sillä minun, pahnanpohjimmaisen – – silmin katsottua suomalaiset olivat nimenomaan syyllisiä, lapsuudenturvani hävittäjiä, työntyessään miehittämään kotiseutuani Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.”

Jälkipuhetta kirjoittaessaan Lardot on kuitenkin kypsynyt näkemään, ”ettei sodassa, missään sodassa, ole uhreja ja syyllisiä. On vain uhreja.”

Lardot kiersi maata puhumassa kirjastaan matineoissa. Eniten ymmärrystä hän sai karjalaisilta evakoilta, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken ja aloittamaan alusta. Sen sijaan vanhat mieskuulijat hämmästyivät Lardotin käyttämää ilmausta ”suomalaiset miehittäjät”. He olivat itse kokeneet olleensa nimenomaan ”heimoveljien pelastajia”, jotka ”olivat panneet oman henkensä alttiiksi auttaakseen ahtaalle joutunutta sukulaiskansaa” ja siten eläneet ”elämänsä uljainta aikaa, parasta aikaa”.

Lardot oivaltaa, että jatkosodan häviäminen tuotti ”häpeää ja syyllisyyttä tarpeeksi”, varsinkin ”kun muistaa, miten virallinen Suomi otti vastaan väsyneet ja usein haavoittuneetkin sotilaansa. Sankariksi ei heistä yltänyt yksikään. Ei edes se riittänyt ansioksi, että kansa sai pitää itsenäisyytensä.”

Sodanaikaiset sivistystyöntekijät muistelivat ”kaiholla iloisia vepsäläislapsia. Oli ollut uuri nautinto opettaa heitä.” Yksikään ei ollut epäillyt ”hetkeäkään työnsä oikeutusta, vaikka suomalaistuttamisen aikataulu oli ollutkin varsin kireä. He yksinkertaisesti olivat kokeneet tekevänsä arvokasta työtä – -”

Lardot sanoi noissa tilaisuuksissa: ”Tämä kirja kertoo sotainvalidista. Sillä mielestäni sodassa eivät haavoitu vain ne, jotka juoksuhaudoissa haavoittuvat. Myös pieni lapsi, siviili, haavoittuu.”

”Kumpi vaikeuttaa enemmän ihmistä hänen yrityksessään elää täysipainoista elämää: ulkoinen vai sisäinen vamma, sielun vain ruumiin vamma.” Jos jalka on poikki, ympäristö näkee vamma eikä odota ihmisen kykenevän juoksemaan yhtä hyvin kuin tervejalkainen. Sen sijaan ”olipa ihmisellä takanaan miten traumaattinen lapsuus tahansa, häneltä odotetaan tervettä aikuisuutta.”

Onneksi ”Elämä ei ole kuitenkaan koskaan pelkästään vammauttava. Se sisältää myös lääkitseviä ja lieventäviä osatekijöitä.”

Jos Lardot olisi kirjoittanut kirjan myöhemmin, hän olisi tehnyt lopusta lohdullisemman. Esimerkiksi samassa talossa asuvalla karjalaisella Helenalla ”riitti lämpöä jaettavaksi jokaiselle joka näytti olevan sitä vailla, ja monet kerran hiivin hänen luokseen – –

”Aika on tehnyt minunkin kohdallani tehtävävänsä”, Lardot toteaa – mutta varmaan osasyy muutokseen oli kipeiden muistojen läpikäyminen kirjoittamalla kirja, jonka julkaiseminen merkitsi rohkeutta paljastaa haavat muille.

Arvio teoksesta

Raisa Lardotin Ripaskalinnut on yhä valitettavan ajankohtainen pakolaisuuden kuvaus, mutta ennen kaikkea se kertoo eläytyvästi lapsen hädästä, jota kukaan ei kuule. Kaiken kaikkiaan kirja on syvästi liikuttava ja vaikuttava.

Teoksen credon voi tiivistää: ”Sillä niin kauan, kuin oli maailmassa oli yksikin ihminen, joka oli valmis sotimaan toista ihmistä vastaan, kaikki se mikä tapahtui minulle, jatkaisi tapahtumistaan jollekin toiselle, vieläpä ehkä paljon pahempanakin kuin mitä minulle. Niinkauan kuin löytyi yksikin ihminen, joka kieltäytyi uskaltamasta katsomaan sisimpäänsä ja näkemään sen minkä minä näin: että ainoa mitä ihminen todella kaipasi oli saada rakastaa ja olla rakastettu, niinkauan löytyisi maailmasta vihaa ja pelkoa ja väärää alistumista ja väärää valtaa.” 

Kirjailijasta

Raisa Lardot Wikipediassa

Iltalehden haastattelu isän pidätyksestä

Wikipedian selostus PTSD:stä

Heikki Turunen: Kuokka ja kannel

Heikki Turusen Kuokka ja Kannel kuvaa Suojärven Hyrsylänmutkan ihmisiä 20-luvulta talvisotaan. Teos on samannimisen trilogian ensimmäinen osa.

Karjalan ja evakkojen kuvauksessa on painottunut Karjalan kannas. Jonkin verran kerrottu myös Laatokan Karjalasta. Lähes kokonaan huomiotta on jäänyt ortodoksiset karjalaiset, joista pääosa asui Raja-Karjalassa.

Raja-Karjalassa puhuttiin samaa karjalan kieltä kuin rajan takana. Sen, miten suuri ero suomen kirjakieleen oli, näkee romaanissa konkreettisesti, sillä repliikit ovat karjalaksi. Useimmiten ne luettuna suurin piirtein ymmärtää, mutta puheen kanssa olisi todennäköisesti toisin.

Hyrsylänmutkaksi kutsuttiin aluetta, jota Neuvostoliitto ympäröi kolmelta taholta ja jota Suomeen yhdisti vain kapea kannas. Hyrsylänmutkan ihmiset olivat suomussalmelaisten lisäksi toinen ryhmä, jotka joutuivat kokemaan miehityksen ja sitten sotavankeuden.

Runollinen rajavartija ja eksoottinen karjalaiskaunotar

Kuokan ja kanteleen (2016) alussa Hyrsylän kylään saapuu pitkän pyörämatkan jälkeen uusi rajavartija Seppo Tuononen. Hän rakastuu ensi silmäyksellä eksoottisen tummaan Malanjaan ja tämä häneen. Eroottisen viehätyksen lisäksi yhteen vetää kulttuuriharrastus: Seppo lausuu runoja, Malanja laulaa operettisäveliä.

Malanja on naimisissa seppä Johor Breloin kanssa, joka on vaimolleen jatkuvasti uskoton. Kun parin poika Johannes pelastuu ihmeenomaisesti hukkumasta, Malanja yrittää tukahduttaa tunteensa Seppo kohtaan, kuolettaa viettinsä ja ”pyhittäytyä”: ”Sielunsa hän omisti päivittäisin polvirukouksiin ja ristinmerkein Jeesukselle, naisen lihansa aviomiehelle. Hän alkoi pukeutua akkamaisesti ja sitoi huivin kaulaansa ollakseen herättämättä suotta muiden miesten haluja. Jopa uniin tulleen rajamiehen hän pyrki pyyhkimään mielestään ristimällä itsensä joka ilta obrasan edessä: ’Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.’”

Malanja ripittäytyy kansakoulunopettaja Pajurannalle, joka ”sai juuri herätykseen saaneen synnintekijän hurmioituneessa tilassa olevan uskonsisaren vakuuttumaan heidän olemisestaan Herran valittuja, sanoi Jumalan ottaneen heidät varjelukseensa toteuttaakseen jonkin Karjalan tulevaisuuteen liittyvän suunnitelmansa.”

Malanjalle syntyy tytär Manja. Seppo menee naimisiin kansakoulunopettaja Outin kanssa.

Kun Seppo pelastaa salakuljettajan kidnappaaman Manjan, äiti ja tytär alkavat palvoa tätä sankarina. Myös kyläläiset kutsuvat Seppoa Hyrsylän sankarivävyksi.

Outi näkee, miten sydänystävä ja serkku Malanja ja aviomies ”tuijottivat toisiaan rakastuneemmin kuin koskaan”, mutta itse intohimoisena ihmisenä ymmärtää heitä ja luottaa Malanjan uskoon.

Omituinen ratkaisu kirjailijalta on kuvata Malanjan ja Sepon vuosia kestänyttä palavaa kaipuuta ja kiimaa tosiaan kohtaan, mutta pettää lukijan odotukset jättämällä sen huipennus kuvaamatta ja vain vihjata, että rakkaus toteutuu yhden kerran fyysisesti.

Malanja kuolee synnytettyään tyttären, Siljan. Lapsen isästä ei ole varmuutta, sillä Malanja on maannut samoihin aikoihin myös aviomiehensä kanssa, mutta Siljan ulkonäkö viittaa Seppoon. Synnytyksessä auttanut Outi pitää epäilyksensä omana tietonaan eikä kanna asiasta miehelleen kaunaa.

Kerran Siljan isäehdokkaat Seppo ja Johor ryhtyvät painimaan, ja katsojat veikkaavat, voittaako symbolisesti Ruotsi vai Karjala, Suomi vai Neuvostoliitto. Johor antaa Sepon voittaa, ja sitten ”napalangot” ryyppäävät yhdessä. Aika kummallista tämäkin, jollei tarkoituksena ole painottaa karjalaisten perimmältään sopuisaa luonnetta verrattuna vaikka pohjalaisiin.

Opettaja Pajuranta ylistää ortodoksista uskoa, rakennustaitoa ja karjalan kieltä

Kansakoulunopettaja Pajuranta on suojeluskuntalainen ja Karjala-intoilija, joka pitää historiasta pitkiä esitelmiä. Ne eivät oikein sovi romaanimuotoon, mutta kirjailija on katsonut lukijoiden tarvitsevan valistusta.

Trilogian ensimmäisessä osassa Pajuranta jo ulkonäöltään koominen hahmo. Lisäksi hänen vihjaillaan pitävän miehistä. Naureskelu on kuitenkin hyväntahtoista eikä hänestä ole tehty negatiivista stereotyyppiä toisin kuin opettaja Rautajärvestä Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa.

Pajuranta on toisaalta valkoisen Suomen aatteiden kannattaja, mutta toisaalta ortodoksi ja karjalaa äidinkielenään äidinkielenään. Niinpä Suur-Suomeen on hänelle omakohtainen, koska rajan toisella puolella on samanlaisia karjalaisia.

Sotien välillä rajaseuduilla Lapista Kannakselle oli Maria Lähteenmäen mukaan käynnissä yhdenmukaistaminen. Sitä Pajuranta ei kannata. Toki hänen tavoitteensa on lisätä paikallisten lojaalisuutta Suomea kohtaan, mutta metodina on nostaa näiden itsetuntoa asettamalla karjalaiset ja ortodoksit karjalan kieltä puhuvat muiden suomalaisten ja luterilaisten edelle asiassa kuin asiassa.

Luterilainen kirkko on ankara ja tuomitseva, mikä näkyy virsissäkin, kun taas ortodoksinen kirkko on ”armorikas ja kilvoittelemaan houkutteleva seitsemine sakramentteineen, joista tärkein on katumuksen mysteerio. Meille evankeliumi tarkoittaa kirjaimellisesti ilosanomaa. Kirkkoamme leimaa ajatus Kristuksesta ihmiseksi tulleen Jumalan, Neitsyt Marian ja taivaan kauneuden maanpäällisenä ilmentäjänä.”

Samalla tavalla Pajuranta vertailee erään suurperheen hirsitaloa koristeellisine räystäineen ja värikkäine parvekkeineen moderniin suomalaiseen ”vaaleaksi maalattuun laatikkomaiseen asuintaloon” edellisen eduksi.

Karjalan kielikin on Pajurannan mielestä liudennuksineen ja suhuäänteineen suomen kieltä kauniimpi.

Vanhaa arvostetaan mutta elintasoa korotetaan

Eristyneen Hyrsylänmutkan vanhakantaisuus 20-luvulla tehdään romaanissa selväksi, mutta suureksi osaksi noita piirteitä kuvataan arvostaen: asukkaat asuvat yhdessä saman katon alla kotieläinten kanssa, pukeutuvat pellavaan ja sarkaan, noudattavat pakanallisen luonnonuskon ja ortodoksisen kristillisyyden yhdistäviä seurustelu- ja häätapoja ja kokoontuvat iltaisin tekemään puhdetöitä ja kertomaan satuja ja tarinoita. Kuvaus keskittyy siis eksotiikkaan.

Ortodoksisia tapoja noudatetaan: ”he tekivät ristinmerkin ikoniin päin joka kerta syömään ruvetessaan. He välttivät syömästä lihaa pääsiäispaaston aikana, käyttivät katumuksen sakramenttia edellyttävissä ehtoollisjumalanpalveluksissa toisinaan Annantehtaan ortodoksikirkossa, vaikka matka sinne kesti hevospelissä päiväkausia.”

Muuten Hyrsylänmutkan ulkopuolella sijaitsevaa Annantehdasta tai muita yrityksiä ei lainkaan kuvata. Työläisten näkökulma olisi voinut antaa paikkakunnasta erilaisen käsityksen. Yläluokkaa seudulla ei ole olekaan. Nyt kuvauksen kohteena ovat vain maatilat, koulu ja rajavartiosto. Huomattakoon, että rajavartijat ovat muualta Suomesta eli paikkakuntalaisten lojaalisuuteen ei täysin luoteta vaan heidän uskotaan katsovan rajan ylittäjiä, esimerkiksi salakuljettajia, läpi sormien.

Pajuranta ei ole vain aatteellinen intomieli, joka kerää ympäri Suomea rahaa suojeluskuntatalon rakentamista varten ja samalla levittää tietoa paikkakunnasta. Hän saa aikaan käytännöllisiä parannuksia innostuttamalla miehet pulan keskellä raivaamaan suon pelloksi. Taloudellinen syy yhdistyy poliittiseen: näin näytetään, että ”vapaa demokratia on sosialismia parempi vaihtoehto. Lisäksi paraneva toimeentulo ja täydellä mahalla nukkuvat lapset ovat pitkän päälle tuhoisampi ase puna-aatetta vastaan kuin viha ja paitojen repiminen ihmisten päältä. Toisin sanoen teemme maanpuolustustyötä tarttumalla aseen sijasta kuokkaan.”

Rajaseututyön toiminta-ajatus oli Maria Lähteenmäen mukaan, että rajaseutu oli ”kohotettava” muun maan tasolle, mutta ennen muuta alueen ihmisten poliittisen luotettavuutta oli vahvistettava vieraita vaikutteita, erityisesti venäläisyyttä vastaan.

Hyrsylänmutkan elintaso alkaakin lähestyä muun Suomen tasoa ja siitä suunnitellaan jopa vilja-aittaa. Vuosi ennen sotaa saadaan jopa sähkövalot.

Saadaan myös oma tsasouna. Spoassan päivän praasniekan aikana kosinta vanhaan tapaan puhemiehen (”partamiehen”) välityksellä. Kirkolliseen juhlaan yhdistyy myös maallinen juhlinta. Poliisi vetää vesiperän viinan etsimisessä, varoitus on ehtinyt perille, ja juomat ja juopuneet piilotettu kotietsinnän ajaksi.

Ortodoksien suurin juhla on pääsiäinen. Vuonna 1939 Suojärvellä iloitaan kirkossa perinteiseen tapaan, eivätkä maailmalta kuuluvat uutiset saa uskomaan sotaan.

Juuri ennen sotaa saapuu myös matkailijoita, joka kuvauttavat itsensä tyhjäksi jääneen kolhoosikylän edessä kuin myöhemmät matkailijat Berliinin muurin. Matkailu oli Lähteenmäen mukaan yksi tapa tehdä rajaseutu tutuksi kaikille suomalaisille.

Yhteys rajan yli sukulaisiin katkeaa

Autonomian aikana rajaa ei ole käytännössä ollut, vaan Suomen ja Venäjän puolella asuvat karjalaiset olivat kyläilleet keskenään, solmineet avioliittoja ja käyneet samoja venäjänkielisiä kouluja.

Nyt Neuvostoliiton viranomaiset ovat kieltäneet yhteydenpidon, mutta keinoja siihen löytyy. Koska Hyrsylän ja Posuadan kylät erottaa vain kapea järvi, pyykkärit kertovat laulaen uutisia karjalaksi, mitä venäläissotilaat eivät ymmärrä.

Niinpä naapurikylän muutoksia päästään seuraamaan aitiopaikalta. Kollektivisointi herättää Hyrsylän asukkaissa ”sääliä ja suuttumusta”, ovathan kyseessä sukulaiset ja ystävät, mutta jostain syystä rakentaminen jää kesken.

Kalkin liikemiessuvun vesa kertoo (liian modernein termein) ”etnisistä puhdistuksista”, ”joiden oli kuullut Stalinin ulottaneen Karjalan kansantasavaltaankin. Perhekunnittain Neuvostoliiton paratiisina nähneinä ja hyvässä uskossa Venäjän Karjalaan metsätöihin ja kaivoksiin tulleita kanadansuomalaisia alaisia kommunisteja oli laman aikana teloitettu tai viety Siperiaan.”

Myöhemmin myös Posuadan kylän asukkaita kohtaa joukkokarkotus. Tilalle tulee neuvostosotilaita ja venäläisiä siviilejä, jotka kääntävät pyykkirannassa suomalaisille selkänsä.

”Piinallisinta oli epätietoisuus siitä, minne heidät oli viety ja miksi. Ensin luultiin, että heidät oli laitettu Siperian kaivoksille tai teloitettaviksi hyväuskoisten Kanadan-siirtolaisten tavoin. Mutta syyspuolesta alkoi liikkua rajavartioston tiedustelutietoihin perustuvia huhuja, että heidät oli viety Kolatselän keräilykeskuksen kautta Aunuksen ja Äänisen taakse, osa myös Siperian hiilikaivoksille, syynä todella Autonomisen Karjalan kansantasavallan kollektivisoinnin keskeytys. Kaikkien rajaa vasten olevien kylien arveltiin kokeneen Posuadan kohtalon.” Mutta ”miksi takapajuinen syrjäkylä oikeastaan oli evakuoitu, riittikö salakauppa syyksi? Ehkä Kreml pelkäsi, että neuvostokansa näkisi demokraattisen naapurimaan huiman kehityksen ja samalla totuuden sosialismin paratiisista Hyrsylän mutkan kautta silmiensä edessä kuin tarjottimella, ja sehän ei sopinut suljetun yhteiskunnan etuoikeutetulle johdolle. Tai sitten…?”

”Tai sitten”-ilmauksella tarkoitettaneen romaanissa Neuvostoliiton valmistautumista sotaan Suomea vastaan (tosin Neuvostoliiton kannalta se tarkoitti pelkoa Suomen hyökkäyksestä). Joka tapauksessa ryhmänä epäluotettaviksi leimatut karjalaiset karkotetaan rajan pinnasta.

Kansakoulun merkitys kansallisen identiteetin luomisessa

Yhtenäistäminen näkyy selvimmin kansakoulussa, jossa lasten on puhuttava ”kirjasuomea”, joka karjalan kielen puhujille merkitsi lähes vieraan kielen opettelua.

Kansakoulun merkitys kansallista identiteetin luojana on keskeinen. Tulos nähdään, kun koulun kookkain ja huonotapaisin poika kirjoittaa aineessaan ”Kotiläänimme Viipuri” ”kömpelöin lausein olevansa ylpeä Suomen suurimmasta läänistä ja Pohjolan Pariisiksi sanotusta Viipurista ja vihaavansa Venäjää, joka on tuhonnut ja polttanut sitä vuosisatoja.”

Poika on omaksunut täysin ajan suomalaiskansallisen historiankäsityksen, jossa tärkein identiteettitekijä on kieli. Todellisuudessahan se oli aikaisemmin uskonto. Pojankin ortodoksiseen uskoon kastetut esivanhemmat olivat samastuneet Venäjään ja pitäneet vihollisinaan katolisia ja luterilaisia suomalaisia ja karjalaisia, joita he kutsuivat ”ruotseiksi”.

Käkisalmen lääni kuului Ruotsiin vain sata vuotta, Stolbovan rauhasta 1617 Uudenkaupungin rauhaan 1721. Tuolloin Ruotsi vainosi ortodokseja niin, että näitä pakeni Venäjän puolelle. Kun Venäjä oli valloittanut Suomen 18909, Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan 1812.

Sepon mielestä aine on ”Yllättävän isänmaallinen ja hyvä aine siltä junkkarilta”, mutta Outi on toista mieltä: ”Liiankin isänmaallinen. – – Oikeuttaako verisinkään historia koululaitosta vihamaan Venäjeä, muga kui olemmo näköjään tehny. Ollah kuitenkin tuhatyheksänsataaluvul, ja Neuvostoliiton sisällä edelleen vanha hieno kulttuuri, Tolstoin ja Tsehovin da Tšaikovskin kansa ja maa. Kalevalakin saatu Venäjältä, itseasiassa. Mutta koululapset pitää niitä barbaareina ja ryssittelee, haluisi voittaa ja tappaa. Rauhaan ja yhteistyöhön naapurin kanssa meijän kai kuuluisi nuoriso opettaa, mutta myö kasvatammo ryssänvihaan…”

Outi jopa sanoo: ”Jos tässä soda tulou, on vöörin syytteä siidä yksin venjalaisia. Olemme isse provosoineet Neuvostoliiton siihen. Hullu mieletöintä yllyttänyt.”

Kaunis ja työteliäs Manja

Malanjan tytär Manja saa kasvaessaan vaikutteita toisaalta lukemistaan romanttisista rakkausromaaneista, toisaalta ortodoksisesta kristillisyydestä. Hän kokee ”lihan himon” syntinä ja matkustaa Valamoon tekemään synnintunnutuksen.

Äiti Malanjan kuoltua synnytyksessä Manja lupaa kasvattaa pikkusisarensa Siljan samanlaiseksi ortodoksiksi kuin itse on. Vielä koulua käyvän Manjan tehtäväksi lankeaa myös karjan ja kodin hoito. Topakasti hän komentaa isän ja aikuistuvat veljet, jotka ”pitivät navettatöitä ja talousaskareita naisten tehtävinä”, auttamaan ”lannanluonnissa, veden- ja polttopuiden kannossa ja muissa raskaissa maaemännän töissä.” Silti työtä riittää aamusta iltaan.

Manja taistelee piiaksi tullutta Hirvi-Juulia vastaan, joka pyrkii isä Johorin vaimoksi. Hän tekee Hirvi-Juulin luvattomasta alkoholin valmistuksesta ilmiannon ja tämä saa vankilatuomion – ja pelastuu talvisodan vankeudelta.

Lähes 14-vuotiaana Manja on ”likimain täysi nainen – hoikkauumaista päärynävartaloa, omituisen arvokasta käyntiään ja surumielistä hymyään myöten äitinsä kuva. Itämaisine piirteineen ja kiiltävänmustine kankipaljakkoineen – – hän oli ilmestys, jonka vain juuri tuo ylpeydeltä vaikuttava arvokkuus ja uskovaisen orpotytön maine oli suojellut samallaiselta yläkoulun poikien piiritykseltä kuin kuvankaunis Vuolammen Veera.” Veerasta tulee Manjan elämänikäinen kiusanhenki.

Luostariin meno houkuttaa Manjaa, mutta sitten hän alkaa Outin esimerkin mukaan haaveilla kansakoulunopettajaseminaariin menosta. Hän ihastuu ponomariin eli alttaripalvelusta hoitavaan, ”jeesussilmäiseen” Markovin Raunoon, joka suunnittelee pappisseminaariin menoa mutta lausuu myös Runebergin runon Sotilaspoika.

Aikuistuessaan Manja muuttuu ja ”usko, jonka avulla hän oli päässyt äidin menetyksestä, kävi aika ajoin riittämättömäksi: äidin ihmelapsi muuttui melkein silmissä tavalliseksi tytöksi, jolle laulu, soitto, tanssi ja kirjallisuus olivat pakoa työntäyteisestä enemmän tai vähemmän kuviteltuun suurten tunteiden maailmaan. Mieleen ei juolahtanut, että se maailma oli koitunut lopulta äidin tuhoksi.” 

Hyrsylässä käy myös Sepon juukalainen velipuoli Antti Tuononen. Manja ”mielistyi pojassa kaikkeen, mikä muistutti Seppoa”, mutta ”isonveljen aito tunteikkuus ja lukevan ihmisen mielenkauneus ja elämänymmärrys puuttuivat”. Antti myös katselee ”liian pitkään ja julkeasti naisten povea ja takapuolta”.

Molemmat esittävät roolia toisen viehättämiseksi: ”Manja painotti seminaariaikeitaan ja lauluharrastustaan ja vähätteli uskonnollisuuttaan”. Antti taas kerskailee sukutalollaan ja sen komealla navetalla ja väittää itseään veljensä kaltainen ”Karjala–hullu”. Heinänteko antaa tilaisuuden koskettaa luonnollisesti toista.

Antti kutsuu Manjan ja vaikka suvun evakkoon Hovilaan, jos sota syttyy.

Sotaan ei uskota, mutta se syttyy

Rauhaan luotetaan eikä väestönsuojelupropagandaa ilmapommituksista uskota. Kannaksen linnoittamisesta tuumitaan, että mitä se meille kuuluu. Pajuranta valistaa, että mahdollinen hyökkäys ei koske vain Kannasta, vaan tapahtuu koko itäraja  pituudelta. Tämä vastoin ajan sotilaallista käsitystä, joten Pajurannalle on annettu ennustamisen kyky.

Syksyllä miehet kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin (YH), mutta evakuointia ei tehdä, vaikka paikka on äärimmäisen vaarallinen. Tätä ihmettelevät Erkki Palolampi, tulevan Kollaa kestää -teoksen kirjoittaja, ja Kollaalla taisteleva ”Marokon kauhu” Aarne Juutilainen. Vapaaehtoisesti lähtevät jopa käännytetään takaisin.

Kun Seppo Tuononen kumppaneineen näkee, miten piippolakkkisia miehiä alkaa lappaa ”nelijonossa jään yli vinosti kohti Hyrsylän pohjoisinta kylänosaa”, asukkaiden hyväksi ei voi enää tehdä.

Hyrsylän mutka vallataan lähes ilman laukaisten vaihtoa. Vain Myllyjärven ja Lossin vartioiden kohdalla kaatuu kaksi miestä ja haavoittuu yksi.

Muualla Suojärvellä talot poltetaan perääntymisen yhteydessä: ”Sukupolvien uurastuksen tulos, niin pitäjään muuttaneiden viidentuhannen luterilaisen modernit länsimaiset kodit kuin ortodoksisen kantaväestön huikeat novgorodilaislinnat, koko heidän oma Suojärvensä, kallis Karjalansa, haihtui hetkessä savuna ilmaan. Salaperäisten aarniometsien, käkilehtojen ja koskenpärskeiden, Bysantin ja vanhan Novgorodin loistoa heijasteleva Korela. Köyhän itkut ja raatajan huohotukset ja ponnistelut ykinän nauruun ja lauluun kätkeä isojen lasten maa, hymykuoppa Suomi-äidin protestanttisen karuilla kasvoilla lakkasi olemasta.”

Tässä näkyy selvimmin Maria Lähteenmäen termein ”historiallinen inversio”, jonka ilmauksia ovat ”myytit paratiisista, kulta-ajasta ja luonnollisista synnynnäisistä oikeuksista. Varsinkin menetettyyn alueeseen, kuten juuri Kannakseen ja muuhun Karjalaan, liittyvät muistot kultaantuvat. Näin myös siksi, että muistellessaan Karjalaa tämän päivän vanhimmat muistelijat muistelevat omaa lapsuuttaan.” 

Kappaleessa korostuu luonnon kauneus, idän vuosisataiset perinteet ja ihmisten ”lapsellisuus” eli ”luonnollisuus”. Näin epäkohdatkin kuten Johorin jatkuva uskottomuus saavat silauksen.

Miehitysaika on enimmäkseen rauhallinen

Onneksi ”miehitys oli pelättyä rauhanomaisempi, lähes leppoisa tapahtuma.” Tosin yhdeksän siviiliä saa surmansa.

Pääosin miehittäjä käyttäytyy kohteliaasti ja asiallisesti. Niinpä myös siviilit pysyvät rauhallisina: ”Ehkä he olivat kauhistelleet sodan syttymistä etukäteen niin usein, että he olivat tosipaikassa ensisäikähdyksen jälkeen omituisen tyyniä. – – Päällimmäisenä oli pelko lasten ja rakkaimpien ystävien puolesta.”

Luonnollisesti puna-armeijalaiset kyselevät suojeluskuntalaisia ja asekuntoisia miehiä ja etsivät heidän piilopaikkojaan. Nuoret pojat ja vanhat miehet miehet, joita ei ole kutsuttu YH:hon, ovat paenneet kellareihin, latoihin tai metsään, mutta kun pahempaa ei tapahdu, he palaavat kotiin.

Havaitaan, että venäläisillä on paljon tietoa yksityisistä ihmisistä, ”kaiketi Toroi-vainaan kaltaisten kansan joukkoon soluttautuneiden urkkijoiden ansiosta.” Valitettavasti romaanissa ei kuvata lainkaan urkkijoita ja näiden motiiveja. Ilmaus, että nämä ovat soluttautuneet kansan joukkoon, rajaa heidät pois kansasta, joka halutaan esittää yhtenäisenä.

Pajuranta uskoo tuntevansa rajaseudun historian, venäläisen kansanluonteen ja neuvostojohdon aivoitukset ja neuvoo: ”Kääpiö ei selviä jättiläisen vankeudesta raa’alla voimalla, vaan samoilla konsteilla kuin Isonvihan ajan sissipäällikkö Tapani Löfving ja Suomen sodan karjalainen kansallissankari Olli Tiainen: viekkaudella, juonittelulla, hämäämisellä, mielistelyllä, tarvittaessa tekeytymällä samanmieliseksi ja olla suostuvinaan yhteystyöhön ven’alaisten kanssa muun muassa miehitysajan hallinnon järjestämiseksi. Esimerkiksi Mannerheimin haukkuminen valkoiseksi roistoksi ja Otto-Ville Kuusisen kehuminen ei ole pahitteeksi…”   

”Missään tapauksessa pelko ei saa meitä nyt lamaannuttaa eikä estää vetämästä joka asiassa kotioppäin ja miettimästä pakokeinoja. Avoin uhittelu, aseellisesta vastustamisesta puhumattakaan, on itsemurha. Turvallisinta on suhtautua maahantunkeutujana kuin pitäisimme sitä sortovallasta vapauttajana, ja käyttäytyä näennäisesti kuten se haluaa, antaa mitä se pyytää, jopa ruokaa ja juomaa. Eli toimia Jeesuksen opetusten mukaan, vastata pahuuteen hyvyydellä. Se hellyttää heidät, sillä ryssäkin on ihminen, ruskeaa ja pyöreää se kakkii ja nauttii jalkapohjan kutittamisesta. Siis malttia, voimia ja viisautta, rakkaat siskot ja veljet Kristuksessa. Edessä olevan taistelun, jos minkä, me voitamme. Kaikkivaltias on puolellamme, onhan vastassa raakalainen, Goljat jolta puuttuu Jumala ja samalla rakkaus ja moraali. Herra Sebaot isänmaata varjelkoon.”

Joka kylään perustetaan kansalaiskomitea. Sen tehtävistä suuri osa liittyy paikkakuntalaisten hyvinvointiin: komiteat vastaavat elintarvehuollosta ja koulutoimesta, järjestävät ruoka- ja vaateapua köyhemmille perheille ja ylläylläpitävät kauppaa, jonka maksuvälineenä on vain markka. Toiset tehtävät liittyvät miehittäjiä hyödyttäviin toimiin: neuvostoarmeijan majoitukseen ja aseiden keräämiseen ja suojärveläisiä miesten värväämiseen hevosineen Veskelys-Suvilahti-radan rakennustyöhön, mistä heille maksetaan pientä palkkaa.

Vaikka miehittäjä pyrki saamaan ja saikin komiteaan venäjäntaitoisia tunnettuja ja luotettavia kommunisteja kätyreikseen”, heitä on niin vähän, että muitakin täytyy ottaa. Jälleen näitä henkilöitä ei kuvata lainkaan. Sen sijana kerrotaan, että Hyrsylän kyläkomitean jäseniksi ryhtyvät ”vanha Tammivuori, Vuolammen Matti ja Haukan Matrona, ”enemmän velvollisuudentunnosta ja pakon edessä kuin myötämielisyydestä vihollista kohtaan: oli parempi olla järjestelemässä omia käytännön elämän asioitaan kuin antaa ne yksin miehitysvallan yksin miehitysvallan hoidettaviksi.” Ja vain vaikea sairas ja muu hyvä syy oikeuttaa kieltäytymiseen.

Kertoja summaa: ”Missään tapauksessa Kuusien hallitusta ja kyläkomiteoita ei tervehditty ’suurella riemulla’, kuten kauppoihin jaetut venäläisten lentolehtiset ja suomenkielisen propagandalehden ’Kansan Vallan’ kirjoitukset antoivat ymmärtää.

Toki elämä ilman ihmisarvoa ja liikkumisen vapautta loukkaavaa, heidän kalliin kirkkonsa häpäisseiden raa’annäköisten arvaamattomien venäläisten jatkuvan tarkkailun alla, oli sinänsä nöyryyttävää, täynnä pelkoa ja huolta ennen kaikkea pikkulasten puolesta, mutta ainakin he saivat olla vankina, kuin kotiarestissa omassa kodissaan, tehdä töitään ja jatkaa ompelu- ja kudontaharrastuksiaan. Nälästäkään heidän ei tarvinnut kärsiä – -”

Suomen radiosta saadaan uutisia voitosta Tolvajärvellä, jossa taistelee suojärveläisiä, ja puna-armeijan pysähtymisestä Kollaalla, mikä keventää mielialoja.

Outi synnyttää pojan, jonka nimeksi jo ennalta päätetty symbolinen nimi Toivo.

Pajurannan joulusaarna ei nyt naurata ketään. Yhdistäen nationalismi ja uskonnon hän uskoo Suomen voittojen sodan alkuvaiheessa todistavan, että ”Kaikkivaltias Herra Sebaot on tässä sodassa kristityn kansan puolella.” Ja koska kerran puna-armeijan heikkoudet ovat paljastuneet, Pajurannan ajatus liitää kauemmas ja hän uskoo, että myös Suur-Suomi toteutuu jo talvisodassa – aivan kuten Onttoni Miihkali teoksessaan Suomussalmen sotatanterilla.

Tämä on kuitenkin vain mahdollisuus: ”Riittää kun saamme vuosisataisen vainoojamme nykyisen rajan taa ja pääsemme vapauteen jatkamaan työtämme rakkaan Karjalan hyväksi. Toivo siitä, että vapaasta Karjalasta elää niin kauan Toivo Tuononen ja Kristus ja hänen armonsa elää”. Pajuranta vertaa koettelemuksia Israelin kansan neljänkymmen vuoden vaellukseen.

Alttaripalvelija Markovin Rauno sujauttaa Manjalle kirjelapun., jossa kertoo, että he ovat hänen äitinsä mielestä liian nuoria seurustelemana. Rauno aikoo pyrkiä Sortavalan ortodoksiseen pappisseminaariin, mutta kertoo unestaan, että hän on naimisissa Manjan kanssa ja heillä on kolme lasta.

Kylmä matka itään

Sitten tulee pikainen käsky lähteä. Kuorma-autojen lavalla istutaan yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Vanhuksia ja pieniä lapsia kuolee matkalla, joukossa Outin Toivo-vauva. Pajuranta siteeraa Uudesta testamentista Johanneksen kirjettä toistensa rakastamisesta ja Ilmestyskirjan kuvauksia ahdistuksia.

Manja kokee kyseessä olevan rangaistus synneistä, myös äidin. ”Mutta kilvoittelumme vilpittömyys oikeuttaa meille paikan Paratiisissa.”

Miksi suojärveläisiä ei evakuoitu ennen sotaa?

Päälähteenäni on Ari Haasion ja Erkki Hujasen teos Tasavallan panttivangit.

Suomessa oli varauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen, mutta uskottiin, että se tapahtuisi lähinnä Karjalan kannaksen kautta. Niinpä sinne keskitettiin suurin osa armeijasta. Neuvostoliiton yllättävän voimakas miehitys Laatokan Karjalan rintama-alueella ja pohjoisempana tuli yllätyksenä.

Suojärven puolustusta oli hankala järjestää Tarton rauhansopimuksen ja Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1922 solmitun rajarauhan turvaamissopimuksen takia. Siinä määriteltiin rajan molemmin puolin kulkeva 10-20 kilometrin rajavyöhyke Laatokasta Jäämerelle. Koko Suojärvi oli sopimuksessa määritelty rajavyöhykealueeksi, joten siellä ei saanut olla muita kuin rajavartiotehtäviin tarkoitettuja joukkoja. Kokonaisvahvuus oli 2500 miestä ja raskain sallittu aseistus konekiväärit. Suojeluskuntalaisten oli sallittua pitää alueella harjoituksia, kunhan pysyivät vähintään kolme kilometriä rajasta.

Sisäasianministeriö oli syyskuun loppupuolella 1939 antanut evakuointiohjeet, jotka perustuivat aikaisempiin suunnitelmiin. Nimismiesten tuli soveltaa ohjeita paikallisiin oloihin. Salmin rajavartioston esikunta sai tehtäväkseen tarkistaa Suojärven nimismiespiirin evakuointisuunnitelman ja ohjata alueensa nimismiehiä. Nimismiesten tuli suojeluskuntien aluepäälliköitten kanssa määrätä kuntiin henkilöt johtamaan evakuointia.

Puolustusvoimien yleisesikunta antoi sisäasiainministeriölle tiedon evakuoitavista alueista. Näiden ohjeiden mukaan Suojärvi kuului mahdollisesti evakuoitaviin alueisiin. Lokakuun alkuun mennessä Viipurin lääninhallitus jakoi Suojärven ”vapaaehtoiseen ja pakolliseen alueeseen”.

Yleisten kertausharjoitusten (YH) aikana Kannaksen rajakunnissa tehtiin ensin vapaaehtoinen ja sitten pakollinen evakuointi.

Sen sijaan Suojärvellä evakuoitavaksi määrättiin 25.10. vain Vegaruksen kylä, jota sijaitsi kauimpana rajasta mutta syrjässä rautatiestä. Muita kyliä ei määrätty evakuoitaviksi, ei edes Hyrsylänmutkaa, ja todellisuudessa Vegaruskin jäi evakuoimatta.

Suojärveltä lähti kuitenkin lokakuussa paljon ihmisiä evakkoon, mutta suurin osa palasi takaisin ennen sodan syttymistä.

Samaa tapahtui muuallakin, koska uskottiin, ettei sotaa tule. Koti-ikävä vaivasi, varsinkin jos suhteet isäntäväkeen eivät olleet hyvät. Evakossa olo tuntui myös turhalta, kun Moskovan neuvottelut olivat keskeytyneet.

IV armeijakunnan komentaja pyysi sitä YH:n aikana kahdesti päämajan ja lääninhallituksen kautta, että Suojärven kylät evakuoitaisiin. Lääninhallitus antoi asiasta käskyn, mutta sisäasiainministeriö kielsi sen.

29.11. päämaja esitti toisen kerran evakuoitavan alueen laajentamista. Laatokan Karjalassa evakuoitavan alueen rajana olisi ollut Salmin kirkonkylä-Uomaa-Oravaniemi-Varpakylä. Tuolloin Mannerheim kirjoitti sisäministeri Kekkoselle, että evakuointi oli mahdotonta sodan aikana. Sen syttymisestä päämaja oli tuolloin varma.

Talvisodan alettua 30.11. valtioneuvosto päätti mm. Suojärven pakkoevakuoinnista. Siviiliviranomaiset eivät kuitenkaan enää hallinneet tilannetta, vaan luovuttivat väestönsiirtojen johdon ja toimeenpanon armeijalle.

IV armeijakunnan esikunta antoi ensimmäisen evakuoimiskäskyn 30.11., mutta rajakylien osalta se tuli liian myöhään, sillä vihollinen oli hyökännyt rajan yli aamulla.

Juhani Suomi puolustaa tavalliseen tapaansa Kekkosta. Hän vetoaa ensinnäkin siihen, ”ettei Kekkonen – kuten ei moni muukaan vielä tässä vaiheessa – uskonut Neuvostoliiton kärjistävän tilannetta sotaan asti.” Ilmauksella ”tässä vaiheessa” Suomi tarkoittaa YH:n aiempaa vaihetta. Hän nimittäin korostaa: ”Marraskuun puolivälissä Kekkosen rooli ’evakuointiministerinä’ päättyi, ja vastuu siirtyi ministeri Koivistolle.” Juuri apulaismaatalousministeri Juho Koivisto allekirjoitti kirjelmän rajoitun paluumuuton sallimisesta. Kolmanneksi Suomi vetoaa puolustusministeri Niukkasen tunnustukseen, ”ettei yleisesikunta jostakin syystä antanut sisäasianministeriölle ajoissa ohjeita siitä, mitkä alueet olisi kulloinkin evakuoitava”.

Näin Niukkanen kirjoittaakin muistelmissaan, mutta Suomi jättää lainaamatta jatkon: ”ettei [sisäasiain]ministeriö kallistanut korvaansa Viipurin maaherran tekemille esityksille.” Niukkanen kertoo, että sisäasiainministeriön lokakuussa pakkoevakuoitaviksi määrätyt alueet (joihon sisältyi Suojärveltä Vegaruksen kylä) oli Viipurin läänin maaherran Mannerin sekä Kannaksen armeijan komentajan, kenraali Östermanin ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Tapolan mielestä liian suppeita. Tämän Manner selitti 6.11. Kekkoselle ja ehdotti alueen laajentamista. Sisäasianministeriö ei kuitenkaan antanut uusia määräksiä pakkoevakuoinneista Kekkosen ollessa asiasta vastuussa. Marraskuun puolivälissä vastuu vastuu siis vaihtui.

Haasio ja Hujanen kysyvät: ”Jättivätkö suomalaiset viranomaiset tarkoituksella rajakyliin siviilejä? Olivatko suojärveläiset suomalaisten johtajien panttivankeja, joiden pitämisellä rajaseudulla haluttiin kertoa, että Suomi ei valmistaudu sotaan eikä halua millään tavalla osoittaa Neuvostoliitolle halukkuuttaan sotaan.”

Väitteen tueksi he vetoavat Johannes Virolaiseen, jonka mukaan Kekkonen ja hallitus olivat varovaisia, koska pelkäsivät, että Neuvostoliitto olisi tulkinnut Hyrsylänmutkan evakuoinnin sodan valmisteluksi.

Virolainen kirjoittaa teoksessaan Karjalaiset Suomen kohtaloista : ”Sain sisäministeri Kekkoselta kuulla, että hallitus noudatti itään päin suurta varovaisuutta Hyrsylän kohdalla. Kun alueelle Suomen puolelta johti kapea tie ja joen yli kulkeva silta, itäinen naapuri olisi helposti voinut katkaista yhteyden Hyrsylän mutkan kyliin.”

Mitä Virolainen tällä oikein tarkoittaa? Eihän tien katkaisu olisi haitannut yhtään, jos asukkaat olisi saatu evakuoitua. Jollei sitten pelätty, että Neuvostoliitto olisi evakuoinnin havaitessaan sulkenut tien kesken kaiken?

Vai tarkoittaako Virolainen Haasion Hujasen tavoin, että Neuvostoliitto olisi pitänyt nimenomaan Hyrsylänmurtkan tyhjentämistä osoituksena Suomen ”vihamielisistä aikeista”? Mutta sehän oli pikkuasia verrattuna siihen, mitä Suomi oli jo tehnyt: toteuttanut liikekannallepanon YH:n nimellä ja evakuoinut sen aikana Kannaksen rajapitäjistä kymmeniätuhansia ihmisiä. Kekkonen oli myös radiossa kehottanut väestöä, jolla ei ollut välttämätöntä tekemistä, siirtymään pois Helsingistä, Viipurista ja muista suurista kaupungeista.

Haasio ja Hujanen jopa sanovat kirjansa lopussa, että sodan aattopäivinä ”Suomen poliittinen johto tiesi sodan alkamisen olevan vain ajan kysymys”, mikä on totaalinen väärinkäsitys. Hallituksen ja viranomaisten toimet ennen sotaa vastoin armeijan kantaa, että sodan syttyminen oli täydellinen yllätys: valtioneuvosto antoi 21.11. evakuoiduille luvan palata tekemään maataloustöitä ja hakemaan tavaroita, ja kouluhallitus ilmoitti 25.11. koulutyön jatkuvan. Osa hallituksesta (mm. valtiovarainministeri Tanner) vaati juuri marraskuun lopussa, että osa YH:n joukkoista kotiutettaisiin ja jäljelle jäisi vain 100 000 sotilasta. Samaa totaalista yllätystä osoittavat hallituksen jäsenten ensimmäiset reaktiot sodan syttymiseen.

Haasion ja Hujasen oma selostus tarjoaa vaihtoehtoisen selityksen: evakuoinnin suunnittelu oli sekavaa. Mukana oli useita viranomaisia. Sotilas- ja siviiliviranomaisten tehtäväjako oli epäselvä ja puuttui keskitetty johto. Lisäksi siviiliviranomaiset olivat haluttomia tekemään suuria väestönsiirtoja, joista oli suuria kustannuksia ja käytännön hankaluutta. Toimeen haluttiin ryhtyä vasta, kun kriisi oli päällä. Siirtoväen huoltoa ja toimeentuloa ei ollut järjestetty.

Loppujen lopuksi ratkaisevaa oli myös se, oliko paikallisilla viranomaisilla rohkeutta toimia oma-aloitteellisesti, jos tilanne niin vaati, vaikka ylempää ei ollut tullut määräyksiä tai vaikka vastoin niitä, ja siten oman asemansa vaarantaen. Haasion ja Hujasen mukaan väite, että Suojärven nimismies esti rajakylien evakuoinnin, pitänee paikkansa. Sen sijaan he eivät kommentoi esittämäänsä väitettä, että nimismies olisi käännyttänyt ihmisiä koteihinsa, eli eivät ilmeisesti ole saaneet sille vahvistusta.

Suojärvelle oli sijoitettu IV armeijakunnan 12. divisioona ja osasto Räsänen. Suomi noudatti kuitenkin rajasopimusta, että joukkoja ei saanut sijoittaa kahtakymmentäviittä kilometriä lähemmäs rajaa, mikä haittasi sodan sytyttyä Suojärven puolustusta.

Suomalaiset joukot siirtyivät 29.-30.11. välisenä yönä taisteluvalmiuteen ja odottamaan hyökkäystä, mutta suojärveläiset siviilit olivat edelleen suomalaisten ja venäläisten sotilaiden välissä.

Suuri osa Suojärven väestöstä jäi sodan syttyessä kotiinsa, koska monella oli se käsitys, että kotoa ei saanut lähteä ennen viranomaisten käskyä.

He toimivat viranomaisten käskyn mukaan: ”Varpakylässä ja Vegaruksessa kuultiin sodan alkamispäivänä radiosta, että ihmisten täytyy pysyä kotona kaikessa rauhassa ja odottaa viranomaisten käskyä. Samalla ihmisille levitettiin tietoa, että heillä ei ole mitään hätää.”

Myös suomalaiset sotilaat neuvoivat sodan ensimmäisenä päivänä ihmisiä pysymään kotonaan.

Tämä kuulostaa tylyltä, kun tietää lopputuloksen. Mutta sodan puhjettua ensi sijalle täytyi asettaa armeijan tarpeet: maanteitä tarvittiin sotilaiden kuljetuksiin, joita häiritsemään ei haluttu siviilejä.

Venäläiset hyökkäsivät 30.11. kuudelta eri pääsuunnalta. 56. Divisioona ja 139. divisioona ylittivät rajan klo 7 ja valtasivat rajakylät välittömästi. Aseellista vastarintaa ei tehty.

56. divisioona katkaisi Hautavaaran lossiyhteyden Hyrsylänmutkaan, jolloin alue joutui mottiin.

Virolainen kirjoittaa Suojärven tilanteesta: koska Suojärven rata joutui jo sodan alussa pois käytöstä, suurin osa tämän väestöstä täytyi ohjata Värtsilän suuntaan. Sinne johti vain yksi ainoa maantie reittiä Ägläjärvi-Tolvajärvi-Korpiselkä. Kaikkiaan matkaa tuli sata kilometriä. Samaa tietä etenivät sotilaat, jotka myöhemmin pysäyttivät vihollisen Tolvajärvellä. Samaan aikaan evakuoitiin myös Korpiselkä. Väestö ohjattiin ensin Kiteelle ja Tohmajärvelle ja siirrettiin sieltä myöhemmin eteenpäin.

Tietoja

Tietoja Heikki Turusesta Wikipediassa.

Wikipediassa on tietoja myös Hyrsylän mutkasta, Suojärvestä, Raja-Karjasta ja Suomen karjalankielisistä.

Olen kirjoittanut blogissa myös Heikki Turusen trilogian toisesta osasta Vinoriston kansa ja kolmannesta osasta Nenkoset.

Olen kirjoittanut blogissa myös elokuvasta Kainuu 39, joka kuvaa suomussalmenlaisten miehitysaikaa ja siviilisotavankeja Neuvostoliitossa. Artikkelin lopussa on tietoja suomussalmelaisten ja suojärveläisten talvisodan jälkeen saamista maanpetostuomioista.

Ortodoksia evakkoja on kuvannut myös Oiva Autio romaanissaan Katkerat vuodet, josta olen kirjoittanut blogissa artikkelin.

Veli-Pekka Leppäsen arvostelu Kuokasta ja kanteleesta Helsingin Sanomissa.

Kirjallisuutta

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia.

Niukkanen, Juho: Talvisodan puolustusministeri kertoo. WSOY 1951.

Suomi, Juhani: Urho Kekkonen 1936-1944. Myrrysmies. 3. p. Otava 1986.

Virolainen, Johannes: Karjalaiset Suomen kohtaloissa. Otava 1988.

Mikko Karvonen: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942

Mikko Karvosen Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 juuttui jatkosodan aikana sensuuriin ja julkaistiin vasta 2007.

 

Raatteen tieltä Vuonniseen

Kirjan alkupuolella on uudelleen painettu teos Raatteen tieltä Vuonniseen, joka julkaistiin 1941 kirjailijanimellä Onttoni Miihkali. Se sisältää lyhyitä päiväkirjamerkintöjä ajalta 11.6.–20.7.1941.

Kirja alkaa 11. kesäkuuta 1941 kutsulla ”ylimääräisiin kertausharjoituksiin”. Koska se syksyllä 1939 merkitsi liikekannallepanoa, Mikko Karvonen aavistaa, että edessä on  uusi sota. Kyseessä on jo hänen viides sotansa, ja ”kolmas koti on jätettävä. Kaksi kotia täysineen on ryssä minulta tuhonnut – isältä perimäni ja oman laittamani. Vajaassa vuodessa olen pystyttänyt kolmannen, – saas nähdä, miten sen käy.”

Oulun asemalla on 13. kesäkuuta junan vieressä toinen täynnä saksalaisia sotilaita, tykistöä ja panssariautoja: ”Saksalaisten läsnäolo toi mieleen turvallisuuden tunnun. Mitä tapahtuneekin, niin emme ole nähtävästi yksin. Mutta ihmiset ovat siitä huolimatta kovin vakavia. Viime sota on vielä kovin lähellä. Maa on väsynyt ja raihnainen. Ei ole vielä tarpeeksi rakennettu – uuden sodan hävitettäväksi.”

Liikekannallepano sujuu hyvin, sillä syksystä 1939 on otettu oppia: ”Silloin tulivat kaikki miehet kerralla ja joutuivat makailemaan viikkokausia ilman aseita ja varusteita, odotuksessa ja epävarmuudessa. Nyt käy kaikki toisin: miehet tulevat pienissä erissä ja pistetään heti jo ennen muodostettuihin yksikköihin. Ei melua eikä tungosta…”

Ilma on täynnä toinen toistaan hurjempia, joskus aivan naurettavia huhuja. Karvonen ihmettelee 20. kesäkuuta: ”Ei huomaa kenessäkään levottomuutta tai pelkoa. Valmistaudumme sotaan kuin tuttuun työhön.”

Seuraavana päivänä Karvonen merkitsee muistiin: ”Puuttuu kohtaloon alistumisen tuntu, kuten viimeksi. Kuolema on ikään kuin jossakin kauempana – ei niin ehdoton eikä niin lähellä.” Kiinnostavaa kyllä, nämä tunteet puuttuivat myös hänen omista talvisotakuvauksistaan Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä.

Vielä aamulla 22. kesäkuuta puhellaan, että jos Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyy sota, ”omat” otetaan ”korkojen kanssa”.

Pari tuntia myöhemmin tulee tieto Saksan hyökkäyksestä ja vähän ennen puoltapäivää tieto Hitlerin puhe luetaan radiossa. Karvonen uskoo naivisti Hitlerin vakuutukseen, että hän talvisodan aikana kärsi ja tunsi myötätuntoa Suomea kohtaan. Hän löytää ”jälleen viime sodan aikana kadottamani uskon. Olin pieni enkä kyennyt käsittämään suuria. Olin heikko ja siksi horjuin…”

Uusi päivä koittaa Karjalalle – Suomelle – koko Euroopalle.”

Samalla Karvonen uskoo koittavan Neuvostoliiton loppu. Kesäkuun 26. päivänä hän istuu talvisodassa kaatuneen puna-armeijalaisen haudalle ja miettii, miten käy aatteen, jonka puolesta tämä kaatui, ja tulee johtopäätökseen: ”Oppi, joka rakentuu pelkkään materialismiin, joka pitää kaikkea inhimillisyyttä naurettavana ja joka nojaa vain raakaan väkivaltaan ja ihmisen alhaisimpiin vaistoihin: vihaan, kostonhaluun ja sadismiin, ei voi elää kauan. Se on eräänlainen rappeutumisilmiö, paha sairaus, joka paranee nopean, säälimättömän leikkauksen avulla.”

Saman päivän iltana kuunnellaan radiosta presidentti Rytin puhe, joka on Karvosen mielestä ”Kiihkoton, asiallinen, rehellinen.” 

Karvoselle Suomen hyökkäys Itä-Karjalaan merkitsee oman kansan vapauttamista, jota hän on odottanut siitä lähtien, kun heimosotien jälkeen pakeni Suomeen. Hän uskoo vilpittömästi, että ”Karjalan heimo”, siis vienalaiset ja aunuslaiset, kuuluu yhteen suomalaisten kanssa: ”Te ette ole enää irrallinen oksa, kuten tähän asti. Teitä ei vieras sorra, ei hylji eikä hallitse.”

Karvosen luonteen olennainen piirre käy ilmi hyvin siitä, että järkeily on hänen mielestään pahasta ja ”intoilu” hyvästä: ”Hiiteen kylmä harkinta ja varovaisuus. Olkaamme kerran rohkeita, intoilijoita…” Nuoret ovat oikeassa: ”Alas vanhat ja viisaat!”

Hyökkäyksen etenemistä Karvonen seuraa takaa, joten siitä ei sen enempää. Yksilöllistä on se, ettei hän ole tavannut omaisiaan sen jälkeen, kun pakeni Suomeen. Millaista kaikki on? Kenet vielä tapaa elossa? Tällaiset tunteet eivät voi olla herättämättä myötätuntoa sellaisessakin, joka tietää lopputuloksen eikä muutenkaan voi yhtyä ylentyneeseen mielialaan: ”Olenhan unelmoinut ja haaveksinut tästä kaksikymmentä vuotta. Onhan tämä tässä, savinen, märkä maa minulle luvattua maata. Sodinhan heimoni vapauden puolesta…” 

Heinäkuun 20. päivänä 1941 Vuokkiniemessä järjestetään ”kansankokous”, jossa Onttoni Miihkali julistaa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen. ”Millä valtuuksilla? – Niillä, jotka Jumala on meille antanut, käskien asuttamaan tämän maan.”

Teoksen toimittaja Eero Marttinen huomauttaa esipuheessaan, että kokous ei tehnyt vaikutusta edes Suomessa, koska se ei ollut edustava: paikalla oli vain itäkarjalaisia pakolaisia ja paikallisista vain naisia, lapsia ja vanhuksia.

Kirjan lopettaa suoranainen ylistyshymni Mannerheimille, joka on nyt täyttänyt vuonna 1918 antamansa lupauksensa, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennen kuin Itä-Karjala on vapaa.

Tehtävä Itä-Karjassa

Esipuheessa Eero Marttinen kertoo, että tiedustelu-upseerin koulutuksen saanut luutnantti Mikko Karvonen nimitettiin jatkosodan alussa heimosoturipataljoonista muodostettuun Osasto K:hon. Samalla hänet määrättiin Itä-Karjalan sotahallinnon varakomentajana ja neuvottelukunnan puheenkohtajana toimineen jääkärieversti Ragnar Nordströmin adjutantiksi. Lisäksi hän toimi Karjalan vapautusliikkeen johdossa.

Tehtävänä oli kierrellä vapautetuilla alueilla ja suorittaa Itä-Karjalassa tarkastusmatkoja, kirjata sotasaaliit, tehdä mielialaraportteja, laatia ehdotuksia ja raportoida tilanteista ja tapahtumista suoraan marsalkka Mannerheimille.

Ensivaikutelmat suomalaisten valtaamassa Itä-Karjalassa

Teoksen toinen osa on nimeltään Raiskatun romantiikan mailla. Viisi matkaa Itä-Karjalaan. Nyt päiväkirjamerkinnät ovat paljon pitempiä kuin ensimmäisessä osassa.

Aluksi seuraa jälkinäytös Vuokkiniemen kokouksesta: Mikko Karvonen ja ”Karjalan vapausliikkeen johto” kutsutaan 27. heinäkuuta 1941 päämajaan Mannerheimin puhutteluun. Mutta Mannerheimin puheesta Karvonen ei kirjoita sanaakaan, sen sijaan hän kuvaa ihaillen ”suuren miehen” olemusta.

Sen jälkeen seuraa ensimmäisestä matkasta Aunukseen 27.9–9.10.1941 tehtyjä päiväkirjamerkintöjä. Ne ovat kuin yksi suuri valitusvirsi siitä, kuinka itäkarjalaiset ovat menneet neuvostoaikana alaspäin niin taloudellisesti, kulttuurisesti kuin moraalisesti. Mutta vielä he ovat pelastettavissa, kun pääsevät Suomen yhteyteen.

Löydetään rangaistusleiri parakkeineen. Kirkot on naulattu umpeen ja muutettu teattereiksi.

Karjalaiset ottavat suomalaiset hyvin vastaan. Eräs poika sentään epäilee väitettä, että Suomessa asiat ovat paremmin, ja haluaa nähdä kaiken omin silmin. Hän pääseekin peräti Helsinkiin ja vakuuttuu.

Kuvaus on niin yksipuolista, että herää epäilys, että Karvonen uskoo naivisti kaiken, mitä itäkarjalaiset hänelle kertovat miehittäjää mielistelläkseen.

Suomalaisista Karvonen kertoo vain myönteisiä asioita. Sotilaat ovat kaikki reippaita ja reiluja poikia.

Eversti jakaa sotilasmuona-annoksia pakolaisille niin anteliaasti, että alaiset rupeavat piilottelemaan niitä, etteivät joutuisi kärsimään nälkää. Seteleitäkin eversti jakaa omista varoistaan, jotta vältyttäisiin byrokratialta, kun ei tarvitse tehdä tiliä kenellekään. Eversti ottaa myös autonsa täyteen pakolaisia ja vie heidät matkan varrella olevaan koteihinsa.

Oman kansan rakastaminen – vieraan kansan vihaaminen

Mikko Karvoselle vihollisia ovat nimenomaan venäläiset, joista hän käyttää sanaa ”ryssä”. Kyse ei siis ole vain Neuvostoliitosta eikä kommunisteista.

Karvosen asenteista kertoo pähkinänkuoressa 11. syyskuuta 1941 kirjoitettu kuvaus Kareljskajasta, jonka muodostaa kymmenkunta pikkukylää. Puolessa niistä asuu venäläisiä ja ne näyttävät vauraammilta kuin Aunuksen karjalaiskylät, minkä Karvonen uskoo johtuvan siitä, että ”venäläisiä on tuskin ollenkaan vainottu poliittisista syistä.”

Karvosen valtaa ”katkeruus ja pahamieli. Muistelen heimoni viisisatavuotista kärsimyshistoriaa. Mieleeni tulee, että kaksi kolmannesta kotimaakuntani väestöstä on tuhoutunut tai kulkee parast’aikaa tuhoaan kohti. Tiedän, että näissä parissa kylässä asuu juuri sitä kansallisuutta, joka on meille karjalaisille antanut maaorjuutta, tehdasorjuutta ja kaikkinaista muuta orjuutta. Siperian ja ristin tiet, henkinen rappio ja ruumiillinen tuho – nehän ovat tulleet noiden ihmisten taholta. Venäläiset, nehän ovat ikisortajiamme, verivihollisiamme…”

Karvonen syyttää siis tavallisia venäläisiä siitä, mitä tsaarin venäjä ja Neuvostoliitto on karjalaisille tehnyt. Ennen kaikkea hän tulkitsee historiaa ajan suomalaisnationalisesta ja siten ei-karjalaisesta näkökulmasta. Silloin ei lainkaan ymmärretty, ettei identiteetti ei aikoinaan perustunut kieleen vaan uskontoon. Niinpä ne karjalaiset, jotka kastettiin ortodokseiksi, liittyivät Novgorodiin samoin kuin katolisiksi kastetut Ruotsiin. Katolisia ja myöhemmin luterilaisia ortodoksiset karjalaiset nimittivät ”ruotseiksi”.

Karvonen uskoo, että neuvostoviranomaiset ovat jättäneet venäläiset tarkoituksella paikalleen, kun taas karjalaiset on evakuoitu ”tietäen, että se, mikä suomalaista on, voi suomalaisiin helposti liittyä – mutta ollen samalla varmat, etteivät itä ja länsi, suomalainen ja venäläinen, yhdy milloinkaan…”

Venäläiset ovat Karvosella vain ”Lisää suita, jotka kärkkyvät kansamme niukoista varoista annoksia, vieraita suita, vihaamiamme suita.” Edes ”länsimaisen sivistyksen saaneena ihmisenä” ja ”kristittynä” hän ei pysty tuntemaan myötätuntoa venäläisiä kohtaan, vaan haluaa siirtää ”heidät yli Syvärin, omiensa luo, joka sorkan…”

Karvosen pettymykseksi hänen ehdotuksensa ei saa kyläläisiltä vastakaikua. Eräs ukko vastaa: ”Hallitkoon meitä vaikka paholaiset, kunhan vain bolševikeista irti pääsemme.” Ja kun hän yrittää sanoa, että kielikin on eri, hänelle vakuutetaan, että suomea kyllä opitaan.

Karvonen ei myöhemminkään mainitse lainkaan venäläisten siviilien leirejä, mutta voinee otaksua, ettei hänellä ollut mitään niitä vastaan, eikä hänellä olisi riittänyt sääliä korkean kuolleisuuden takia.

Puolen vuoden kuluttua kaikki on hyvin

Eero Marttisen esipuheen mukaan everstiluutnantti Nordström sairastui marraskuussa 1941 ja joutui jättämään tehtävänsä. Niinpä luutnantti Karvonen joutui hoitamaan tarkastusmatkoja pääasiassa yksin.

Välissä oli tauko marraskuun 1941 jälkeen kuukausien tauko. Muut neljä matkaa tapahtuivat huhtikuussa ja toukokuussa 1942.

Toukokuun 15. päivänä 1942 kirjoittamassaan merkinnässä Karvonen korostaa suomalaisten aiheuttamaa positiivista muutosta, joka on tapahtunut vain puolessa vuodessa: ”Viime syksynä, taistelujen vielä riehuessa keskellä maakuntaa, vallitsi kaikkialla sanoinkuvaamaton sekamelska, pelko ja epätoivo. Asukkaat palailivat juuri koteihinsa murheen murtamina, vapisevina, epäluuloisina. Suomalaisia ei tunnettu muuta kuin bolševikkien kauhunkuvauksista. Ei tiedetty, mitä huominen päivä tuo tullessaan.”

Sotilashallinnon esikuntien juuri toimintansa aloittaneiden virkailijoita Karvonen myöntää vaivanneen ”tottumattomuus ja epävarmuus”.

Puolen vuoden kuluttua jopa siisteys on parantanut: ”Ikuiset tunkiot ja kompostikasat ikkunoiden alta ovat hävinneet. Vallitsee puhtaus ja järjestys. Romukasat ja rikkinäiset ajokalut ovat hävinneet näkyvistä. Siellä täällä hohtaa uutuuttaan jokin rakennus. Teitten varsiin on ilmestynyt ojia, ohjaamaan pois märkyyttä. Esikunnat ja virkailijat työskentelevät tottuneesti ja taitavasti.

Asukkaiden mielissä on varmuutta. He tuntevat jo suomalaiset ja tietävät, mitä näiltä on odotettavissa. Kaikilla on työtä, jokainen voi ansaita leipänsä, eivätkä avuttomimmatkaan joudu näkemään nälkää.

Kuljetuslaitokset, posti, kauppa ym. elämälle tarpeelliset laitokset toimivat. Kaikessa on tietysti sota-ajan tuntua ja rajoittuneisuutta, mutta neuvostokansalaiset eivät sitä huomaa. Tämä on kuitenkin verrattomasti parempaa kuin mitä heillä on ennen ollut.”

Karvonen on varma, ettei kyse ole ainoastaan hädän lievittämisestä, vaan ”huomaan siinä varman tulevaisuudenlupauksen. Huomaan, ettei tässä ole kysymys tilapäistyöstä. Lasketaan perustaa, joka ei petä. Karjalainen heimoni, jonka hyväksi uhrataan niin paljon, tunnustetaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksesta. Rakkaus, jota sille osoitetaan, uhrit, jotka sen puolesta kannetaan, osoittavat selvää selvemmin, että heimoni on pelastettu häviöstä ja unohduksesta.”

Idealismi ja ideologia estää Karvosta ymmärtämästä, että sotaa ei ole vielä ratkaistu.

”Suomenheimoisia” on oikein suosia, muilta kieltää kaikki oikeudet

Karvonen käy myös vepsäläisten parissa. Kun hän (5.5.1942) kuulee opettajan moittineen vepsäläispoikaa tappelemisesta kylään sijoitetun venäläisperheen pojan kanssa, hän uskoo sen tapahtuvan vain muodon vuoksi, koska se kuuluu opettajan virkaan. Karvonen sen sijaan on ”tyytyväinen, teki niin mukavaa, kun kuuli, että ryssänvihan itu oli noissa vepsäläisipanoissakin. Kun pojista tulee aikanaan miehiä, olisi kansallistunne heissä jo valmiiksi kehittynyttä, voimakasta, taisteluihin ja sankaritekoihin kannustavaa. Ryssää, jota jo pienenä oli selkään annettu, pieksettäisiin ja ruhjottaisiin kuin vierasta sikaa.”

Aiemmin (29.9.1941) Kaukoijärvellä karjalaiset ovat syyttäneet Valko-Venäjältä siirrettyjä talonpoikia siivottomiksi ja varkaiksi ja väittävät näiden saavan suuremmat normit kuin karjalaiset Karvonen väittää ottaneensa selvää, että tämä piti paikkaansa. Tosiasiassahan nimenomaan ”kansallisten” normit olivat suuremmat kuin ”ei-kansallisten”.

Valko-Venäjältä siirretyt varakkaat ja uskonnolliset talonpojat vastaavat samalla mitalla: ”Kun he tulivat tänne, haukkuivat karjalaiset heitä heidän uskonsa tähden ja soimasivat kulakeiksi. Kaikki työnsä teettivät heillä, itse kyliä kävivät ja virkoihin pyrkivät. Kommunisteja olivat, NKVD:n urkkijoita ja Stalinin kätyreitä.

Mutta entäpä nyt, kun suomalaiset tulivat? Valkoisista valkoisimpia olivat ja keikkuivat taas kukkoina tunkiolla. Ja sellaisiksi nationalisteiksi olivat tulleet, etteivät mahtuneet heidän kanssaan edes samoihin kyliin asumaan, vaan olivat ajaneet heidät niistä pois, jumalattomat!”

Karjalaisvaimo hihkaisee: ”Pidä suunne suokemmalle, ryssät! Tietäkään, että nyt on meidän hallitus!”

Karvonen ei rupea tutkimaan, olisiko valkovenäläisten syytöksissä perää ja voisivatko karjalaiset esittää itsensä suomalaisille vastoin totuutta hyvässä valossa, vaan asettuu itsestään selvästi ”tuon ryysyisen, laihan akan” puolelle, joka hänen mielestään ”käsitti, että valta on vihdoinkin siirtynyt omalle kansalle, että karjalaiset ovat isäntiä omassa maassaan ja nuo toiset vain vieraita, joilla ei ole mitään oikeuksia. Ja kansallisviha ja kansallisylpeys, nekin ovat hyvästä.”

Käsitys siitä, että miehitetyn alueen asukkaat voisivat olla ”isäntiä omassa maassaan”, on naiivi.

Nämä kaksi episodia tekevät selväksi, ettei Karvonen lainkaan havaitse, että hänen nationalisminsa on perusteiltaan juuri samanlaista kuin Stalinin kommunismi: ihmiset jakaantuvat ”meihin” ja ”muihin”. ”Me” ovat etuoikeutettuja, ”muita” voi kohdella miten vain.

Karvonen kertoi Paavolaisille epäkohdista, mutta vaikeni niistä kirjassaan

Mikko Karvonen ei suinkaan kirjoittanut kaikesta kokemastaan ja ajattelemastaan päiväkirjaansa. Siitä todistaa se, mitä Olavi Paavolainen kirjoittaa Synkässä yksinpuhelussa 11.-19.9.1941: ”Miten mielenkiintoista Tsalkin elämysten jälkeen on todeta se katkeruus, millä syntyperäinen vienalainen Miihkali puhuu Itä-Karjalan Sotilashallinnosta. Sen AKS:läinen johto on näet vallatun alueen toimipaikkoja täyttäessään aniharvoja poikkeuksia lukuunottamatta syrjäyttänyt sikäläistä syntyperää olevat miehet. Sitä olin uumoillutkin. Mutta mitä tulee ’Suur-Suomesta’, jos sitä ei hallita sydämellä ja myötätunnolla, vaan ainoastaan järjellä ja imperialistisella tylyydellä?”

Karvonen ei edes mainitse Paavolaisen tapaamista Salaisessa sotapäiväkirjassa Itä-Karjalasta. Ja vielä merkittävämpää on, ettei koko kirjasta löydy arvostelua suomalaista sotilashallintoa kohtaan. Onko syy vain se, että päiväkirja on tarkoitettu julkaistavaksi eikä tällainen olisi sota-aikana mennyt sensuurista läpi?

Olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Karvonen eri tavalla raporteissaan.

Vertauskohtana Synkkä yksinpuhelu

Kiinnostavinta on se, miten erilaisen kuvan Mikko Karvonen ja Olavi Paavolainen antavat Suomen miehittämästä ja valloittamasta Itä-Karjalasta. Synkkä yksinpuhelu on monessa suhteessa suorastaan vastakohta Salaiselle sotapäiväkirjalle Itä-Karjalasta 1941-1942.

Jo 31. elokuuta 1941 Paavolainen on kirjoittanut: ”Mitä kauemmin täällä oleskelen, sitä enemmän alkaa mieltäni painaa sekä se kyvyttömyys että myös h a l u t t o m u u s ymmärtää täkäläistä elämää, mitä ei vain tavallinen sotilas ja työkomppanian mies, vaan ’valistuneet’ upseerit ja lotatkin osoittavat. Hangatessaan lysolilla ja sterisolilla ’ryssänhajua’ pois taloista he tuntuvat desinfioivan myös omat sielunsa kemiallisen puhtaaksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain säälittävää köyhyyttä ja primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on yhtä paljon todistus perinnäistapojen voimasta.” 

”Mitä vaarallisin käsitys itäkarjalaisista ’ryssinä’ ja ’ali-ihmisinä’ on jo täyttä kyytiä muodostumassa. Vihalla ja suvaitsemattomuudella myrkytetty AKS:läisen heimoaatteen nurja puoli alkaa paljastua koko irvokkuudessaan.”   

Paavolainen itse ihailee sekä maisemaa että taloja. Hän uskoo, että juuri tällaisissa oloissa Kalevalan runot ovat syntyneet, ei vain säilyneet, kuten eräs ajan teoria väittää. Hän paheksuu muita suomalaisia, jotka pitävät taloja primitiivisinä, koska eläimet asuvat ihmisten kanssa saman katon alla.

Paavolainen näkee itäkarjalaiset erilaisina, mutta ei eriarvoisina. On väärin yrittää tehdä heistä pakolla suomalaisia.

Vuonna 1939 pitkän Neuvostoliiton-matkansa perusteella Paavolainen tahtoo myös opettaa suomalaisia lukijoita, joilla hänen mielestään on yksipuolisesti negatiivinen kuva Neuvostoliitosta, että Itä-Karjalassa on neuvostoaikana tapahtunut edistystä. Suomalaisten ei pidä arvostella näkemäänsä oman esteettisen makunsa perusteella rumaksi tai kummalliseksi vaan tajuta, mitä tehtävää ne palvelevat.

Vepsäläisalueella Paavolainen huomaa, että suomalaiset koetaan vieraina ja kohtelu on kylmää toisin kuin Aunuksessa, koska yhteydet ovat suuntautuneet vain Venäjälle päin, eivät Suomeen. Tässä Paavolainen katsoo siis asiaa neutraalisti.

Paavolainen arvelee, että koska vepsäläiset asuvat kauempana rajasta, neuvostovalta on voinut kohdella heitä paremmin. Tässä on perääkin, mutta osoittaa ennen kaikkea halua selittää asioita myönteisesti Neuvostoliiton kannalta.

Ylipäänsä negatiivisia asioita Paavolainen ei mainitse juuri lainkaan, ei edes Itä-Karjalan suomalaisten kohtalosta Stalinin puhdistusten aikana 1937-8. Johtuuko tämä vain siitä, että asiasta olisi ollut sopimatonta puhua, kun kirja julkaistiin 1946? Onhan tunnettua, että Paavolainen editoi Synkkää yksinpuhelua moneen otteeseen.

Näin myös Karvosen kirja näyttää Synkän yksinpuhelun puutteet.

Martti Haavion Me marssimme Aunuksen teitä

Martti Haavio lainaa teoksessaan Me marssimme Aunuksen teitä Onttoni Miihkalin puhetta Aunuksenkaupungin voitonparaatissa 10. syyskuuta 1941: ”Suomalaiset sotilaat” – – ”te valloititte tämän maan. Mutta te ette tulleet tänne valloittajina, ette kuin vihollismaahan. Te tulitte tuoden valoa pimeydessä vaeltajille. – – Kiitän teitä vapautuvan kansani puolesta. Me karjalaiset tiedämme: yksin emme voi mitään, teidän kanssanne paljon.”

Sen enempää Karvonen kuin Haavio eivät havainneet mitään kummallista siinä, että ”itäkarjalaisten edustajana” puhui Suomessa parikymmentä vuotta asunut.

Kuten tytär Katarina Eskola osoitti teoksessa Itään, Me marssimme Aunuksen teitä ei ollut päiväkirja kuten alaotsikko kertoi, vaan otteita vaimo Elsa Enäjärvi-Haaviolle lähettyjä kirjeitä. Haavio oli myös editoidessaan tekstejä poistanut omaa Suur-Suomi-intoaan, joka ei sopinut 60-luvun lopun mielipide-ilmastoon.

Myös Haavio oli innolla siirtämässä venäläisiä pois Itä-Karjalasta.

Paavolaisen tavoin Haaviokin ihailee maisemaa ja vanhaa rakennuskulttuuria. Kansanrunoudentutkija yhtyy romantikkoon merkinnässä Kaukoijärvellä 29.7.1941: ”Koko tämä harmaa, patinoitu kauneus: aikaa, joka ei ole pysyväinen, mutta on vielä, tällä hetkellä! Aristokraattista aikaa. Talonpoikaista, erehtymätöntä tyylitajua.”

Eukko, joka paistoi pirtissä leipää. oli ystävällinen ja puhelias. Hän oli minulle kuitenkin, kuin kalevalaisten aikojen nainen: naiivi, sanoisi kaupunkilainen, viisas, laajatietoinen, kun hänet sijoitetaan ympäristöönsä.” 

Haavio rekisteröi näkemäänsä konkreettisesti, mutta toisin kuin Karvosella kaikki ei ole hänestä hullusti. Toki hänkin kuvaa vankileiriä ja muuhun tarkoitukseen käytettyjä kirkkoja, mutta myös suurta voimalaitosta ja tehdaskylän virkailijoiden asuntoja nykyajan mukavuuksineen. Löytyypä vähemmän mairittelevia vertauskohteita Suomeen:

14.8.1941: ”Vieljärvi ei ole joka suhteessa se idylli, jollaiseksi olen kuvitellut karjalaiset kylät. Sen asemapaikka on kaunis, siellä on uljaita vanhoja taloja, jotka kuvastuvat veteen. Mutta se on myös epäsointuinen: vanhaan kylään on tuotu jotakin, joka ei liity tyyliin – eipä silti, samoinhan Suomenkin maaseudun kylät ovat siirtyneet idyllistä proosaan. Täällä on virastotaloja, osin nyt palaneita; kulttuuritalo, jossa on teatterihuoneisto, elokuvat, huomattavan suuri kirjasto, biljardihuone ja klubi, osaksi tiilestä, osaksi puusta rakennettu. Huomasin, että puinen fasadi on oudosti vääntynyt.”

Stalinets-lehden toimituksessa Haavio löytää kymmeniä käsikirjoituksia, joissa ”arvosteltiin – usein hämmästyttävän räikeäsanaisesti – oloja. Ne eivät paljoakaan eronneet meikäläisistä ’lähetetyistä kirjoituksista’.”

Kiinnostavaa on, että Haavion mielestä Ylä-Viteleen kyläkokouksessa 18.8.1941 ”paras puhe oli kolhoosin päällikön pitämä. Hän ei vähimmässäkään määrin viitannut politiikkaan. Hän tähdensi vain työn merkitystä. Olot ovat nyt muuttuneet, lausui hän, mutta ei ole aikaa lepoon. On kysymys siitä, että aunukselaiset elävät – kaikkien on siis kaksinverroin ahkerammin ryhdyttävä korjaamaan ja uutta kylvämään. Meidän, sanoi hän, on autettava itsemme  tulevan syksyn ja talven yli.”  

Sensuurin kourissa

Mikko Karvosen alias Onttoni Miihkalin yhteydessä on luontevaa puhua myös sensuurista. Talvisodan, välirauhan ja jatkosodan sensuurista lähteenä on Helena Pilkkeen teos Etulinjan kynämiehet.

Sota-aikana sensuuri koski paitsi lehtiä myös kauno- ja tietokirjallisuutta; elokuvillahan oli rauhan aikana ennakkotarkastus. Kirjallisuuden suhteen oli vähän erikoismääräyksiä, niitä käsiteltiin samalla tavalla kuin lehtiä. Valtioneuvoston alainen Erillinen sensuurivirasto, josta jatkosodan alussa tuli Valtion tiedotuslaitos (VTL) ja päämajan sensuuritoimisto päättivät, mitä ja miten sodasta sai kirjoittaa.

Talvisodan jälkeen lehdistösensuuria lievennettiin, mutta kirjojen kohdalla ote päin vastoin tiukkeni, vaikka perustuikin kesällä 1940 kustantajien vapaaehtoisuteen.

Välirauhan aikana talvisotakuvauksista paisui suoranainen tulva, sillä kysyntä oli suurta. Samaan aikaan osasta talvisotakirjoja tuli ulkopoliittinen rasite.

J. K. Paasikivi kertoo muistelmissaan, että kun hän oli välirauhan aikana Suomen Moskovan-lähettiläänä, hänet kutsuttiin näiden kirjojen takia ulkoministeri Molotovin puheille. Molotov katsoi kirjojen todistavan, että Suomessa lietsotaan vihaa Neuvostoliittoa kohtaan. Hän vaati, että Suomen hallituksen pitää estää niiden julkaiseminen. Vähän myöhemmin Molotov palasi asiaan ja otti esimerkiksi juuri Onttoni Miihkalin Suomussalmen sotatanterilla.

Myös Suomen ulkoministeriön mielestä kirja oli ”sopimaton ja loukkaava”. Ulkoministeriö ilmoitti Paasikivelle, että vielä myymättömät kappaleet oli oikeusministeriö takavarikoinut. Muut sotakirjat luvattiin tutkia ja tarpeen vaatiessa takavarikoida. ”Aikomuksemme on estää sotakirjallisuuden julkaiseminen.” Paasikivi kertoi tämän Molotovin varamiehelle Vyshinskille, joka oli vastaukseen kerrankin tyytyväinen.

Uusien sotakirjojen julkaiseminen kiellettiin Suomessa syksyllä 1940, mutta useimmat vanhoista olivat edelleen myynnissä.

Kielletyt talvisotakirjat palasivat kauppoihin jatkosodan alkamisen jälkeen ja samaan aikaan alkoi jatkosotakirjojen tuotanto. Hyökkäysvaiheessa ei sensuuri kovin vahvaa. Sodan pitkittyessä esiintyi ilmiöitä, joiden kuvaaminen kiellettiin: sotaväsymys, jermuilu, henkiset kärsimykset, liian realistiset haavoittumiskuvaukset. Isänmaallisetkin tekstit saatettiin hylätä, jos ne sisälsivät sensuurin mielestä liikaa sodan kauhuja.

Sensuuri oli tiukin Itä-Karjalan kuvausten kohdalla, ne tarkistettiin kolmeen kertaan: valtion tiedotuslaitoksen ja päämajan lisäksi sen teki miehitysalueen sotilashallinto.

Sensuuri reagoi poliittisten suhdanteiden muutokseen. Onttoni Miihkalin teos, jonka alkuperäinen nimi oli Raiskatun romantiikan mailla, joutui sensuurin uhriksi. Kirja oli jo ladottu ja osin painettukin, kun sensuuri päämajan vaatimuksesta hylkäsi sen tammikuussa 1943 ja koko painos määrättiin hävitettäväksi.

Helena Pilke toteaa, että kirjan vaiheissa ja sensuurikohtelussa ”näkyvät hyvin Itä-Karjalan kysymyksen vaiheet. Syksyllä 1941 Suomen armeija kulki kohti itää ja usko Saksan sotilaalliseen ylivoimaan oli suuri. Kirjailija Onttoni Miihkali oli palannut kotiseudulleen tiedustelumiehenä ja ajoi heimoaatetta. Kirja, jossa suomensukuisten asukkaiden huonoa kohtelua ja ’bolshevismin’ negatiivisia puolia tuodaan siekailematta esiin, propagoi omalla tavallaan Itä-Karjalan ’vapauttamisen’ välttämättömyyttä ja ja tuki hankkeita sen liittämiseksi Suomeen. Vielä vuonna 1942 kirja olisi voitu julkaista, mutta viimeistään saksalaisten antautuessa Stalingradissa alkoi suursodan loppunäytös näyttää kokonaan toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Syksyllä Raiskatun romantiikan mailla oli auttamattomasti myöhässä: sensuuri alkoi juuri tuolloin puuttua Neuvostoliittoon kohdistuvaan arvosteluun. Lopulliseksi jäävässä lausunnossaan päämaja totesi julkaisukiellon syyksi nimenomaan Itä-Karjalan väestön tulevaisuuden huomioimisen. Selvää oli, ettei heitä tultaisi ’tunnustamaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksessa’ tai pelastamaan häviöstä ja unohduksesta, kuten kirjailija kuvaili länttä kohti kulkevassa Äänislinnan junassa.”    

Jatkosodan jälkeisestä sensuurista on tutkinut Kai Ekholm teoksessaan Kielletyt kirjat 1944-1946, joka käsittelee yleisten kirjastojen kirjapoistoja.

Liittoutuneiden valvontakomitea vaati poistamaan yleisön saatavilta, kirjakaupoista ja kirjastoista, Neuvostoliitolle vihamielisen aineiston. Kirjastoista poistettiin 1783 nimekettä ja 30 000 nidettä. kirjoja poistettiin 403 kunnasta, keskimäärin 50 nimekettä kuntaa kohti.

Kirjastoille ei kuitenkaan annettu mitään listaa poistetuista teoksista, vaan kirjastot saivat päättää niistä itse. Niinpä poistettujen joukossa ei ollut vain Neuvostoliittoa arvostelevia ja Natsi-Saksaan myönteisesti suhtautuvia teoksia, sotapropagandaa ja sotaromaaneja, vaan joukkoon saattoi joutua Mika Waltarin sodanaikaisen propagandatyön takia myös tämän salapoliisiromaani Komisario Palmun erehdys, jonka yksi kirjasto poisti.

Kirjastojen poistot saattoivat myös olla erilaisia kuin kirjakauppojen. Erkki Palolammen Kollaa kestää poistettiin useimmista kirjastoista, mutta oli edelleen saatavilla kirjakaupoista.

Helsingin kaupunginkirjasto poisti 600 nimekettä ja 4000 nidettä. Kirjat sijoitettiin ns. myrkkykaappiin.

Vuonna 1958 opetusministeriö salli kuntien vapaasti päättää, siirretäänkö poistetut kirjat taas yleisön saataville. Ehdotuksen oli tehnyt Kemin kaupunginkirjaston kirjastonjohtaja, tunnettu vasemmistolainen Raoul Palmgren.

Kirjastojen listan kärjessä oli itseoikeutetusti Adolf Hitlerin Taisteluni (poistettiin 292 kirjastosta), toisena oli Kirsti Huurren muistelmat Sirpin ja moukarin maa (267 poistoa), kolmantena Erkki Palolammin klassikko Kollaa kestää (219) ja neljäntenä NMika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa (202).

Onttoni Miihkalin teos Raatteen tiellä oli sijalla 9 (poistettu 160 kirjastosta), Suomussalmen sotatanterilla sijalla 15 (134 poistoa) ja Raatteen tieltä Vuonniseen sijalla 175 (32 poistoa). Ruotsinkielinen teos Från soldatofficer i Suomussalmi on poistettu kahdesta kirjastosta.

Ennen sotaa julkaistuja teoksia on poistettu paljon vähemmän, mikä tosin saattaa johtua myös siitä, ettei niitä ollut niin monessa kirjastossa.  Teokset Uusi Isänmaa ja Vienan rannoilla poistettiin 25 kirjastosta, Heräävän elämän maa ja Solovetskissa kuohuu 18:sta, Kahden puolen rajaa ja Kapina luostarissa 13:sta.

Ekmanin kirja sisältää luettelon myös kirjakaupoista poistetuista teoksista, joiden joukossa on Onttoni Miihkalin teokset Raatteen tiellä, Suomussalmen sotatanterilla, Heräävän elämän maa ja Raatteen tieltä Vuonniseen.

Kirjailijasta

Mikko Karvosen alias kirjailija Onttosen elämästä yleensä on blogissa kerrottu tämän talvisotakirjojen Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä koskevan artikkelin lopussa.

Mikko Karvosesta alias Mikko Karvosesta Wikipediassa

Muuta

Ragnar Nordströmistä Wikipediassa

Kirjallisuutta

Ekman, Kai: Kielletyt kirjat 1944–1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–46. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 2000.

Haavio, Martti & Enäjärvi-Haavio, Elsa: Itään. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1941-1942. Toim. Katarina Eskola. WSOY 2002.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941–1942. WSOY 1969.

Marttinen, Eero: Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Paasikivi, J. K.: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41. 4. p. WSOY 1986.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. I osa. WOY 1946.

Pilke, Helena: Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan säätelijänä 1939–1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009.

Irja Lounaja: Rakas syntipukki

Millainen oli tavallisten saksalaisten elämä toisen maailmansodan loppuvuosina? Millaisia olivat amerikkalaiset miehittäjät? Näitä aiheita kuvaa teoksessa Rakas syntipukki Irja Lounaja aikalaisena, joka ei tiennyt, mitä me tiedämme.

rakas syntipukki

Jälkikäteen ihmetyttää, että joku lähti Saksaan huhtikuussa 1943. Irja Lounaja, silloinen Maria Lukkarinen, olisi halunnut opiskella, mutta ei saanut pankkilainalle takaajia. Niinpä hän tarttui tilaisuuteen, kun sai Saksasta työpaikan. Hänen aikomuksenaan oli oppia ensin paremmin saksaa ja saada sitten stipendi ja opiskelupaikka. Lähtöä helpotti, ettei hänellä ei ollut läheisiä eikä velvollisuuksia.

Teoksen Rakas syntipukki. Minun saksalainen sotani (2002) alkuosa käsittää kirjeenvaihtoa ja loppuosa päiväkirjan.

Kirjeissä päähenkilöstä käytetään nimeä Kisu, muuten Saksassa ja myös päiväkirjassa nimeä Maria, joten minäkin käytän jälkimmäistä nimeä. 

Kirjeenvaihtotoveri on suomalainen sotilas, josta käytetään kirjassa vain nimeä Syntipukki. Kyseessä on pelkkä kirjeenvaihtosuhde, mutta kirjeiden sävy on rento, toverillinen ja luottamuksellinen.

Marian vaiheet Saksassa

Aluksi Maria asuu Kasselissa, missä hän tekee konttoritöitä. Kirjeet käsittelevät varsin arkisia asioita.

Kassel pommitetaan maan tasalle lokakuussa 1943. Uutinen on niin suuri, että siitä on lehdissäkin, joten Maria erehtyy kertomaan siitä kirjeessään. Kuvaus on liian yksityiskohtainen, ja sensuuri puuttuu asiaan. Onneksi Maria alkaa tässä vaiheessa pitää kokemuksistaan päiväkirjaa, jossa voi kirjoittaa ilman ulkoista sensuuria.

Huhtikuussa 1944 Maria aloittaa opiskelun Münchenin yliopistossa. Kyseessä on saksan kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin kurssi ulkomaalaisille, jotka haluavat opiskella Saksassa. Stipendiä maksetaan 150 RM (Reichsmark), ja se kattaa kaikki menot.

Mutta Müncheniäkin pommitetaan. Mariaa uhkaa joutuminen raunioiden raivaamiseen, mutta hän onnistuu pääsemään evakkoon Ylä-Baijeriin.

Kun Suomi katkaisee syyskuussa 1944 välirauhansopimuksen ehtona suhteet Saksaan, myös postiyhteys Suomeen katkaistaan ja Marian elokuussa lähettämät kirjeet ja kortit palautetaan.

Vaikka Suomi ja Saksa sotivat Lapissa ja Maria on siten vihollismaan kansalainen, häntä ei internoida toisin kuin suomalaisia merimiehiä. Vain hänen stipendinsä jäädytetään. Jo marraskuussa 1944 hän saa kuitenkin jatkaa opintojaan Göttingenissä.

Joululoman 1944 Maria viettää maalla Forsthausenissa, samoin pääsiäisloman 1945. Siellä hän on myös huhtikuussa, kun valta vaihtuu rauhallisesti, vaikka lähiseudulla taistellaan.

Kielitaitonsa ansiosta Maria pääsee toukokuun loppupuolella Hofgeismariin amerikkalaisen miehitysvallan palvelukseen. Välillä hän joutuu vaikean rakkotulehduksen takia sairaalaan Karlshafeniin.

Heinäkuusta 1946 alkaen Maria asuu taas Münchenissä, jossa hän ensin opiskelee mutta hakeutuu sitten taas amerikkalaisten miehittäjien palvelukseen.

Sosiaalinen ja auttavainen mutta vapaudenhaluinen Maria

Maria tutustuu helposti ihmisiin ja kohtaa jatkuvasti ihmisiä, jotka auttavat häntä, esimerkiksi löytämään asunnon. Jopa silloin kun hän on vihollismaan kansalainen, ystävät auttavat häntä jatkamaan opintoja Göttingenissä.

Myös Maria auttaa muita. Münchenissä hän kirjoittaa palkatta opettajansa tutkimuksen koneella puhtaaksi.

Fortshafenissa Maria on ilmeisen kiintynyt Mamma ja Pappa Neuhun. Sen sijaan hän on vastahakoinen, kun Fuchsin perhe tarjoaa hänelle asuntoa: ”Miksi he haluavat minut luokseen? En pidä heistä enkä tunne heitä lainkaan. He ovat juuri menettäneet ainoan lapsensa. En voi enkä halua olla hänen korvikkeensa, mikäli he sitä toivovat. Ahdistun, kun kuvittelen heitä ’perheekseni’. Tahdon olla vapaa.”

Marialla on runsaasti ihailijoita, mutta vain yksi käy käsiksi eikä siitäkään seuraa pahempaa. Romansseja on kirjan perusteella yksi eikä sekään vakava.

Natsi-Saksan kuvaus

Irja Salla liikkuu teoksissaan Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä irrallisena ja osin ”alamaailmassa” ja seurustelee monien kansalaisuuksien edustajien kanssa, joita Natsi-Saksassa oli vapaehtoisesti ja pakotettuina. Sen sijaan Maria tapaa opiskelun ja työn kautta pääasiassa tavallisia saksalaisia.

Ollessaan evakossa Ylä-Baijerissa Maria asuu kuitenkin perheessä, jossa on apulaisina puolalainen pakkosiirretty 17-vuotias poika ja ranskalainen maanviljelijä. Heidät kerätään yöksi vartioituun majapaikkaan, mutta muuten heitä ei kohdella vankeina ja he näyttävät tulevan hyvin toimeen isäntäväkensä kanssa.

Edes päiväkirjassaan Maria ei lausu mitään kansallissosialistisesta järjestelmästä, ei sen enempää myönteistä kuin kielteistäkään. Muidenkaan hän ei päiväkirjan mukaan kuule puhuvan politiikasta.

Poikkeus on, kun Münchenin yliopistossa eräs yliopiston opettajista kertoo hänelle kahden kesken, että kaksi yliopiston opiskelijaa eli Valkoisen ruusun Hans ja Sophie Scholl, on teloitettu natsien vastustamisesta.

Matkalla evakkoon Ylä-Baijeriin Maria tapaa rouvan, joka kertoo olleensa miehensä kanssa komennuksella Puolassa. Rouva häpeää tapaa, jolla saksalaiset kohtelivat puolalaisia ”kuin joitakin alempirotuisia hylkiöitä”. Maria ihmettelee, että ulkomaalaiselle ollaan näin avomielisiä, ja pitää sitä epälojaalina omaa maata kohtaan.

Pommitusten kuvaus

Pommituksia kuvatessaan Maria keskittyy ensin asiantuntevasti termeihin ja tekniikkaan. Ulkonaiseen keskittymällä voi etäännyttää omat kokemukset ja tunteet, pitää pelon aisoissa ja estää mielen hajoamisen, joka uhkasi Irja Sallaa.

Kirjeenvaihtotoverilleen Syntipukille Maria lähettää lievennytyn version, joka menee perille. Siinä hän kertoo, että asuntonsa menettäneiden, viralliselta termin mukaan ”ulospommitettujen” (ausgebombt) huolto on ”mainiosti järjestetty – olosuhteisiin katsoen – kehuvat ruokaa hyväksi”.

Päiväkirjasta käy ilmi, että todellisuus on toisenlainen: sadevesi valuu sisään parakkiin, joka Marian mielestä muistuttaa ”enemmän sikopahnaa kuin säädyllisten ihmisten byroota”, nukutaan oljilla, joita asuintoverit ripottelevat ympäriinsä, on likaista ja kylmää. ”Vasta viime viikolla saimme lafkalle valon ja vettä, mutta lämpöä ei ole vielä pattereissa.”

Niinpä istutaan takit päällä ja lämmitetään käsiä lampun hehkussa. Yhteinen kohtalo on kuitenkin synnyttää tunteen, että ollaan kuin yhtä suurta perhettä: yhdessä palellaan ja odotetaan ruokaa.

Eloonjääneet yrittävät jatkaa normaalia elämää, eikä huvittelustakaan luovuta: käydään elokuvissa ja vietetään juhlia. Koska hälytys voi tulla koska vain, on kuitenkin aina varauduttava jäämään muualle yöksi.

Münchenin kaudelta Maria kertoo yksityiskohtaisen havainnollisesti pommituksesta: ”Kellarin uloskäynti oli tukossa. Aloimme hakea ulospääsytietä, sillä yleensä ensin satoi räjähdyspommeja ja sitten tulivat palopommit. Joku miehistä löysi = tiesi tahallisen heikon muurauskohdan seinässä ja löi sen hakulla auki. Siitä sitten ryömimme kukin vuorollamme naapuritalon kellariin. Mitään paniikkia ei syntynyt. Vain yksi vanha rouva nyyhkytti ääneen.” Hermojen hallinta on edellytys sille, että voi toimia ja pelastua. On keskityttävä siihen, mitä juuri sillä hetkellä voi ja pitää tehdä.

Maria tarkkailee asioita myös laajemmin: ”Normaalit elämän edellytykset ovat jo aikoja sitten loppuneet, ei ole sähköä, kaasua, ei vettä, jolla tulipalot sammutettaisiin”.

Ruokahuolto sentään toimii: ”Pommeilta säästyneeseen ravintolantapaiseen on järjestetty ilmainen ruokailu kotinsa menettäneille. Tavallisesti nämä jakelupaikat ovat katuvierillä raunioiden välissä.”

Kaikkea ei ole onneksi menetetty: ”Tarmokas isännöitsijämme apujoukkoineen oli käynyt kaivamassa esiin kellarissa olleet varamatkalaukut. Sieltä löysin omani, joten en ole yhden mekon varassa. Luojan kiitos!”

Sodan lopussa ei uskota propandaan

Sodan lopussa tappioon on alistuttu. Propagandan kustannuksella vitsaillaan: ”liittoutuneiden marssiessa voitokkaina Berliinin Unter den Lindenillä Goebbels avaa katuluukun, pistää päänsä esiin, huutaa: ’Me voitamme sittenkin!’ ja sulkee luukun jälleen.”

BBC:n saksankielisten radiolähetysten perusteella ollaan selvillä sotatilanteesta. Kiinnijääminen tietää ankaraa rangaistusta, joten joku on aina vahdissa.

Sotilaskarkureita ilmestyy silloin tällöin Fortshafenissa. Mamma Neun antaa heille voileipää, mutta Pappa Neu manailee: ”Olisit tapellut, niin ei tarvitsisi kerjätä!”

Jenkit tulevat

”Kaikki talot oli liputettu – valkoisin lipuin: ikkunoista ja parvekkeilta riippui valkeita kangaskappaleita antautumisen merkiksi. Tunnelma on järkyttävä, ahdistava.

Valtatien puolin seisoi vaitelias ihmisjoukko. Tietä pitkin ajoi katkeamattomana virtana voittajan motorisoitua kalustoa. Sotilaat istuivat ajoneuvoissaan tyynen arvokkaina purukumia jauhaen. Monen sotilaan vieressä istui koira. Tien viereisille pelloille ja niityille oli pystytetty pahviplakaateja merkiksi siitä, että miinat oli haravoitu pois. Tuskin niitä oli siellä ollutkaan.”

Maria kuulee kerrottavan ”häiriöistä”, jotka olivat sattuneet amerikkalaisten etsiessä kodeista aseita: ”Eräs sotilas oli kerännyt rannekelloja käsivarren pituudelta ja/tai sormuksia taskut täyteen. Ehkä pötyä, ehkä ei.” Maria ei siis suoraa päätä usko kaikkea mitä kuulee. Se, että ryöstöjä tosiaan tapahtuu, käy myöhemmin ilmi.

Positiivista on, että ”amit = amerikkalaiset pitävät lapsista ja antavat heille auliisti purukumia.”

Vakavampi tapaus sattuu talossa, jossa isäntää uhataan aseella, ”jolloin tämä oli pötkinyt pakoon. Sotilaat olivat ampuneet isännän perään, ilmeisesti sumatta.” Tämän kertoi venäläinen sotavanki Ivan, jonka emäntä oli lähettänyt etsimään isäntää.

Myöhemmin amerikkalaiset sotilasviranomaiset tutkivat tapahtuman. Käy ilmi, että vierailijat ovat olleet belgialaisia vapaaehtoisia. He olivat olleet jo tullessaan päissään ja jatkaneet juomista kellarista löytämillään kotiviineillä. He olivat vaatineet juhla-ateriaa, uhanneet aseella ja ammuskelleet kattoon. Isäntä oli livistänyt, mutta emäntä oli kantanut pöytään kinkut ja makkarat. Kaikkea ruokaa sotilaat eivät olleet jaksaneet syödä vaan olivat tahrineet loput ulosteillaan.

Amerikkalaisten miehittäjien palveluksessa

Amerikkalaiset tarvitsevat rutiinitehtäviin avuksi saksalaisia. Myös Maria saa konttorityötä: hän kirjoittaa koneella, vastaa puhelimeen ja toimii tulkkina saksasta englantiin tai päinvastoin.

Jotkut työntekijät tarttuvat tilaisuuteen käyttää valtaa: ”Frau Schmidtillä on jokin mystinen tehtävä asiakkaiden seulomisessa.”

Rouva Schmidt kertoo Marialle melodramaattisen elämäntarinansa, jonka mukaan hän oli alun perin venäläinen ruhtinatar; suurin osa on ilmeisesti keksitty. Amerikkalaiset hän saa uskomaan, että on pääsyt ”pakoon natseja”. Todellisuudessa hänen miehensä oli suuren saksalaisen firman johtaja ja reservin upseeri armeijassa.

Marian toimii myös kirjurina oikeudessa, kun saksalaiset ovat rikkoneet amerikkalaisten määräyksiä kuten öistä ulkonaliikkumiskieltoa tai ”veljeilyä” eli seurustelua miehityssotilaiden kanssa.

Amerikkalaisen Jimmyn kysyttyä saksalaisten suhtautumisesta amerikkalaisiin Maria vastaa: ”Aluksi suurin osa väestöstä oli helpottunut, kun sota loppui, mutta sitten tulivat miehitysvallan uudet säännöt ja määräykset ulkonaliikkumis- ja veljeilykieltoineen, natsijahdit, kotietsinnät, mielistelijät ja ilmiantajat, uusi epävarmuus tulevaisuudesta. [- – -] Saksalaisten kansallisylpeys oli saanut kuolettavan iskun. Miksi he rakastaisivat teikäläisiä? He pitävät teitä pintapuolisina ihmisinä, jotka ovat hyvinsyöneitä ja -vaatetettuja ja jotka halveksivat heitä heidän alennustilansa vuoksi.”

Jimmy yllättyy ja loukkaantuu. Hän tokaisee: ”Itsepä ovat osansa valinneet. Meillä on eurooppalaisista sellainen käsitys, että ovat lähimmäisten kaulassa tai kurkussa. Muuta vaihtoehtoa ei ole.”

Marraskuussa 1945 Maria lainaa kahta saksalaisten tunteita kuvaavaa lausahdusta: ”Jumala, anna meille pian viides valtakunta, neljäs on kolmannen kaltainen” ja ”Mitä kauemmin läntinen aurinko meihin paistaa sitä ruskeammiksi tulemme”. Suluissa on huomautus: ruskea oli SA:n väri. Onkin selvää, että ilman Marshall-ohjelman auttamaa taloudellista nousua useammat olisivat alkaneet haikailla, että ainakin ennen sotaa asiat olivat paremmin.

Natsismin poiskitkemisen ongelmia

Amerikkalaiset katsovat tehtäväkseen kasvattaa saksalaiset pois natsi-ideologiasta. ”Heti amerikkalaisten tultua Hofgeismariin asukkaat vietiin – pakolla – elokuvateatteriin katsomaan keskitysleirejä kuvaavia kauheuksia. Ei ihme, että se herätti väestössä voimakkaita tunnekuohuja, itkua ja pyörtymistä.”

Kyselylomakkeella (Fragebogen), joka viran- ja toimenhaltijoiden on täytettävä, amerikkalaiset yrittävät saada selville kansallissosialistisen puolueen ja muiden natsijärjestöjen jäsenyydet. ”Amerikkalaiset työtoverini tosin väittävät, etteivät ole tavanneet yhtään pesunkestävää natsia Saksassa ja odottavat toiveikkaina tällaiseen harvinaisuuteen törmäämistä ennen kotiuttamista. 

Luutnantti Price ilmaisee Marialle ”ilonsa, ettei minun kyselylomakkeessani ollut ’tahroja’. Taitavat nämä uudet isännät olla vähän lapsellisia.” Maria tarkoittaa, ettei Price tajua, mikä Marian asema ulkomaalaisena oli. 

 

Lääkäri Koch on erotettu virastaan varhaisen puoluejäsenyyden takia. (Todellisuudessa 1934 ei ollut kovin varhaista, sillä sen jälkeen kun Hitler tuli valtaan tammikuussa 1933, puolueeseen liityttiin myös urasyistä. Vain ennen valtaantuloa puolueeseen liittyminen oli todella varhaista.) Lääkäri pystyi kuitenkin todistamaan, että oikea vuosi oli 1938.

Marian mielestä kuulustelun hoitanut luutnantti käyttäytyi epäasiallisesti: tämä ”käski minun kysyä tohtorilta, oliko tämä taitava metsätöissä, etenkin puiden kaatamisessa, ja nauroi rumasti. Minä mykistyin. Oliko oikein lyödä lyötyä, joka jo kärsi kovasta kohtalostaan, jolle työ oli elämää ja sen kieltäminen oli kuolemantuomio.”

Sairaalassa Maria ystävystyy ylihoitaja sisar Gudrunin kanssa. Tämä on joutunut vaikeuksiin, koska on ollut kansallissosialistisen jäsen, mitä hän on pitänyt virkaan liittyvänä itsestäänselvyytenä: ”En voi ymmärtää, miksi isänmaallisuus on yhtäkkiä muuttunut rikolliseksi.” Maria kommentoi: ”Tuskinpa hän tietää kaasukammioiden todellisuudesta.”

Kun sisar Gudrun erotetaan virastaan, Maria vetoaa Samiin, ”joka oli aluksi vastahakoinen ja epäröivän näköinen. Kun käytin kaiken kaunopuheisuuteni todistaakseni, miten välttämätön ja tärkeä Sisar oli sairaalan hallinnossa, josta hänellä oli vuosikymmenien kokemus, Sam alkoi kuunnella tarkkaavaisesti. Mitä hyötyä olisi kenellekään hänen syrjäyttämisestään ja miten paljon vahinkoa se saisi aikaan? Tämä nainen ei ollut syyllistynyt mihinkään natsien rikoksiin. Tämä on suorastaan typerä farssi hyödyttömästä kostosta. Sota on ohi ja elämän täytyy jatkua. Natsien puhdistukset ja tutkimukset ovat siirtymässä saksalaisille viranomaisille. Eikö sotilashallinto voi antaa ylihoitaja Gudrunin jatkaa virassaan ainakin siihen asti?”

Maria katsoo asioita vain yksilöiden kokemien epäkohtien kannalta. Hän ei näe kokonaisuutta: monet vakaviinkin rikoksiin syyllistyneet saivat vain pienen rangaistuksen tai onnistuivat luikertelemaan siitä kokonaan irti varsinkin vaiheessa, jossa tutkinta siirtyi saksalaisille. Aiheesta voi lukea suomeksi Frank McDonoughin kirjan Gestapo loppupuolelta.

Saksalaisia ja muita kansallisuuksia

Kun Maria kutsutaan saksalaisten illanviettoon, jossa on läsnä myös entinen SS-sotilas, hän epäilee kutsujien tarkoitusta: ”En tahtonut enkä tahdo olla missään tekemisissä minkään kanssa joka haiskahtaa politiikalta. Olisiko minun ehkä heidän aivoitustensa mukaan ’vakoiltava’ työnantajieni salaisuuksia, joihin tuskin törmäisin vaatimattomassa asemassani? Entäpä jos lörpöttelisin amerikkalaisille saksalaisten mahdollisesti, melko varmasti, laittomista kokouksista? Vai kuvittelisivatko he naiivisti – noin vain – minun olevan heidän puolellaan? [- – -] Ehkä pelkoni on vain väsyneiden aivojeni synnyttämää ’hätävarjelua’.” 

Miehitysaikana Maria seurustelee myös muiden kansallisuuksien edustajien kanssa. Hän huomaa, että puhuja olettaa usein itsestään selvästi hänen olevan samaa mieltä kanssaan. Esimerkiksi venäläinen palvelustyttö Martha uskoo hänen olevan kommunisti, eikä Maria korjaa erehdystä.

Italialaisia sotavankeja on paikkakunnalla useita, ja Maria saa yhdeltä italian tunteja. Yhdysvaltain armeijasta löytyy amerikansuomalaisia, joiden kanssa Maria voi puhua suomea.

Maria pääsee mukaan virolaisten juhliin. ”Erehdyin kysymään eräältä pojalta, joka pyöritti minua tanssilattialla, miten hän oli tullut Saksaan. Hän hymyili kuin ei uskoisi korviaan ja puisteli päätään. Häpesin uteliaisuuttani ja pyysin anteeksi.”

Vain norjalainen tyttö suhtautuu Mariaan etäisesti ja torjuvasti. Maria tyrmistyy ensin mutta ymmärtää sitten: tyttö on Norjan vastarintaliikkeen jäsen, jota Gestapo on kuulustellut ja kiduttanut. Maria on tälle vihollinen, koska on tullut Natsi-Saksaan vapaaehtoisesti. 

Pula-ajan pulmia

Ruuan suhteen siviilien olot eivät olleet huonoimmillaan sodan aikana, sillä Natsi-Saksassa suosittiin omaa väestöä muiden kustannuksella. Nyt miehitysvaltojen oli ruokittavana paitsi oman armeijan sotilaat, jotka tietysti olivat etusijalla, saksalaiset siviilit ja sotavangit, miljoonat keskitysleireistä ja pakkotyöstä vapautuneet sekä vapautettujen maiden siviilit.

Syyskuussa 1945 Maria kirjaa: ”Ruuasta on huutava pula. Miehittäjät ovat huomattavasti pienentäneet siviiliväen korttiannoksia, etenkin liha- ja rasva-annoksia. Maitokuponkeja saavat vain pikkulapset ja sairaat.”

Musta pörssi tietysti toimii. Maria suunnittelee joulukuussa 1945 pyytävänsä eräältä emännältä ”jotakin pientä jouluksi: voita, juustoa ja/tai kananmunia. Olen pari kertaa käynyt hänen luonaan ja vastahakoisesti hän on myöntynyt pyyntööni pitkän empimisen jälkeen, vaikka tietenkin maksan mukisematta, mitä hän pyytää. Taitaa kenkä puristaa siitä, ettei minulla ole mitään vaihdettavaa (tupakkaa, kahvia).”

Muidenkaan tavaroiden hankkiminen ei ole yksinkertaista. Marian ongelmana ovat erityisesti kengät, jotka kuluvat loppuun, kun oleskelusta Saksassa tulee aiottua pitempi. Jotta suutari laittaisi kenkiin puolipohjat, nahka pitäisi olla omasta takaa.

Mamma Neu tarjoaa omia kenkiään, jotka ovat liian suuret mutta käyvät sanomalehtipaperilla täytettyinä. Rouva Scmidtin avustuksella Maria saa kenkäkaupasta tiskin alta ”viininpunaiset korkeakorkoiset mokkakengät. Kauniit, mutta epäkäytännölliset.”

Ystävältään Samilta Maria saa lahjaksi ”kaksi paria mustia, matalakantaisia kävelykenkiä. Uudet ja ehjät ja kaksi numeroa liian suuret! No, sanomalehtipaperiahan aina riittää sen verran kärkiin, että ne tulevat sopiviksi.”

Maria on niin ylpeä, ettei halua pyytää Samilta mitään eikä ”jäädä kiitollisuuden velkaan. Yritän tulla toimeen omillani. Jos ei Sam hoksaa puutteitani, se on hänen ’häpeänsä’.”

Joskus Sam huomaakin Marian puutteet, esimerkiksi ”miksei minulla ole huoneessani radiota. Minä taas ällistyin, miksi hän ei sitä tajunnut. Kaupoissa kun ei ole ja mustassa pörssissä ne ovat mielettömän kalliita. Niinpä Sam toi käytetyn radion ilokseni. Kiitin ja kumarsin. En kysynyt sen alkuperää. Voin vain arvailla.” 

Myöhemmin Sam tuo Marialle matkakirjoituskoneen. ”Sen alkuperästä ei ollut epäilystäkään, koska siinä oli saksalaiset äät ja ööt, joita amerikkalaisissa koneissa ei ole.” Kirjoituskone lienee sotasaalista.

Erilaisia seurustelu- ja seksisuhteita

Maria kirjaa muistiin erilaisia suhteita saksalaisten tyttöjen ja amerikkalaisten sotilaiden välillä.

Joillekin tytöille on mieleen, että sodan jälkeen on miehiä mistä valita. Eikä haittaa, että miehet vaihtuvat, kun vanha joukko-osasto lähtee ja uusi tulee.  

”Runsaan puolen tunnin kuluttua pari palasi metsästä ja muutamaa minuuttia myöhemmin toinen. Ensiksi tullut poika huusi kaverilleen: – How many times? (Monestiko?) ja toinen näytti sormillaan voitonmerkkiä. Ilmeisesti poikien päähän ei pälkähtänyt että jokin pihapiirissä voisi ymmärtää englantia.”

Myös eräät rouvat ja lesket seurustelevat amerikkalaisten upseerien kanssa. Joku tulee raskaaksi, toiselle tehdään abortti.

Sotilaillekin voi tulla seurauksia: eräs ”kyyhkyläinen” tartuttaa kupan koko komppaniaan.

Seurustelusta amerikkalaisten kanssa on aineellista hyötyä. ”Saksalaiset tytöt kehuvat saavansa miesystäviltään melkein mitä vain kehtaavat pyytää: suklaata, kosmetiikkaa, hammastahnaa, saippuaa, ruokapurkkeja, vaatteita, kahvia, teetä ja niin edelleen.”

Huonommin ovat asiat idästä paenneella nuorella naisella. Tämä pelkää, että vanhemmat sairastuvat, ja on ”valmis olemaan Samille ’suosiollinen’ voipaketista”. Voipaketti painaa neljänneskilon.

Joku tytöistä uskoo seurustelun olevan vakavaa ja ehkä se aikanaan onkin, mutta amerikkalaisesta poikaystävästä ei kotiuttamisen jälkeen kuulu mitään, ja Maria epäilee perheen kääntäneen tämän pään. Sen sijaan Marian suomalainen ystävä Eve pääsee sotamorsiamena Yhdysvaltoihin.

On yleisesti tunnettua, että puna-armeijalaiset syyllistyivät joukoittain raiskauksiin. Mariakin kirjaa kuulemiaan kauhutarinoita. 

Länsiliittoutuneiden sotilaiden tekemistä raiskauksista on alettu puhua vasta hiljattain. Miriam Gebhardtin kirja Ja sitten tulivat sotilaat on käännetty suomeksikin.

Maria kertoo 20-vuotiaasta puolalaisesta kaimastaan, joka joutui raiskatuksi ratsian yhteydessä. Kaksi sotilasta ”meni navettaan, jossa Maria oli syöttämässä lehmiä. Toinen pojista, joka kutsui toveriaan Johniksi, jäi ovelle vahtiin sillä aikaa kun tämä meni tutustumaan Mariaan. Näin joutui karitsa suden suuhun.

Oli vaikea, ehkä mahdoton tehtävä löytää ’Johnia’ näin vähin eväin, sillä heinäkuinen joukko-osasto oli aikaa sitten siirretty muualle. Sitä paitsi tämä oli tuskin mikään harvinainen tapaus. Viitsivätkö ’tahot’ vaivautua?”

Amerikkalaiset ovat itsekin selvillä siitä, mitä ratsioissa voi tapahtua. Sam varoittaa Mariaa ratsian ajankohdasta ja ”antoi ohjeita, miten piti toimia. Hänen kuvansa oli asetettava näkyvästi peilin eteen lipaston päälle; pukeuduttava heti kun kaverit tulevat taloon, jotta he eivät kohtaisi puolipukeista, unenpöpperöistä naista sängystä tai sängyn laidalta sisään tullessaan; puhuttava heti englantia heidän kanssaan.”

Viimeinkin Suomeen

Kasselin pommitusten jälkeen Maria haaveilee paluusta Suomeen. Helsingin pommitukset helmikuussa 1944 saavat hänet kuitenkin uskomaan, että tilanne on sama Suomessa ja Saksassa, joten on sama, missä hän on. Maria lykkää päätöstä paluusta siihen asti, kunnes tulee tieto, saako hän opiskelupaikan ja stipendin.

4. syyskuuta 1944 Maria kirjoittaa: ”sain tiedon Suomen antautumisesta.” Näin uutinen aselevosta Saksassa kerrotaan.

Kun postiyhteys on poikki, Maria on jatkossa täysin Saksan Suomen oloista antaman tiedon varassa. Sodan jälkeen amerikkalaiset eivät ilmeisesti ole kiinnostuneita kertomaan Suomen oloista. 

Vasta vuoden 1946 lopussa Maria kuulee, että posti Suomeen toimii. Seuravana vuonna Ruotsin Punainen Risti järjestää paluukuljetuksia.

Vielä loka-marraskuun vaihteessa 1947 on Saksasta tulevilla käsitys, että Suomi on Neuvostoliiton miehittämä, vaikka rauha on solmittu helmikuussa ja valvontakomissio poistunut maasta syyskuussa.

Laivalla Maria kuuntelee muiden naisten kertomuksia ja hämmästyy: ”Suurin osa meidän joukostamme näyttää tuntevan toisensa ja olevan kotoisin Pohjois-Suomesta, missä he ovat olleet saksalaisten joukko-osastojen palveluksessa.” Aivan kuten jälkimaailmalle on käsittämätöntä Marian lähtö Saksaan sodan keskelle, Maria ei ymmärrä, miksi naiset ”eivät jääneet kotiseudulleen saksalaisten lähdettyä. Eivät kai he kaikki voineet olla ”morsiamia”! Enimmäkseen he näyttävät jääneen Pohjois-Saksaan, englantilaiselle vyöhykkeelle.” 

Hangon leirin kuulustelu

Muiden tavoin Maria joutuu kahden viikon karanteeniin Hangossa, missä hänestä otetaan valokuvat sekä sormenjäljet ja Valpo kuulustelee häntä. Kuulustelija Mikko Matikainen väittää tietävänsä Mariasta ”kaiken”, mm. että tämä oli ”ollut amerikkalaisen everstin sihteerinä. Pitikö se paikkansa? Juu, kyllä se piti – suurin piirtein, jatkoin mielessäni, osa oli ollut everstiluutnantteja, yksi majuri, monta kapteenia, joista Matikaisella ei ollut aavistustakaan!”

Tietojen lähteeksi paljastuu Marian ystävän Even tuttava Armi. ”Armi olisi tuskin halunnut minun lörpöttelevän, mitä satuin tietämään hänestä! Eve oli kertonut, että Armi odotti lasta amerikkalaiselle upseerille. Ei olisi juolahtanut mieleeni kertoa Matikaiselle, sehän olisi ollut typerää.”

Muutenkin Maria noudattaa toista taktiikkaa: ”Kuulusteluissa minun kuului antaa tarkka selonteko Saksassa tapaamistani suomalaisista. Näistä kaikista se ’kaikki’ siis koostui. Kerroin muutamista tapauksista mahdollisimman pintapuolisesti ja neutraalisti.” Kuten Saksassakin, Maria ei halua urkkia eikä ilmiantaa ketään eikä ylipäänsä aiheuttaa muille ikävyyksiä.

Onneksi Maria saattaa todistaa kertomuksensa kirjallisilla dokumenteilla: vanhentuneen passin lisäksi hänellä on ”Humboldt-säätiön stipenditodistus, erilaisia henkilöllisyyskortteja, Münchenin yliopiston kurssitodistus, saksalaisilta ja amerikkalaisista työnantajilta saamiaan työtodistuksia. Hitaasti, mutta varmasti meikäläisen ’Lefenslauf’ siirtyi salaiseen arkistoon. Siitä voi kuka tahansa nähdä, etten tuona aikana ole ollut ’joron jäljillä’ vaan yrittänyt otsani hiessä ansaita työllä leipäni.”

Ennen kuulustelupöytäkirjan allekirjoittamista Matikainen ehdottaa, että Maria helpottaisi omaa tapaustaan kertomalla, että oli lähtenyt Saksaan ”miehen perässä”. Maria ei suostu, mutta loppujen lopuksi hänkin saa Valpolta ”synninpäästön”.

Lopuksi Marialta kysytään, onko hän saanut vakoojakoulutusta, tunteeko hän Ruth Munckin ja kuuluuko hän laittomaan puolueeseen. Häntä vaaditaan myös lupaamaan, ettei hän lähde salaa maasta. Mariasta kaikki tämä kuulostaa hullulta.

Taustan tietävä lukija oivaltaa, mistä on kyse: Valpo yritti seuloa poliittisesti viattomien palaajien joukosta, jotka olivat kuuluneet Saksan tukemaan, Suomen kannalta maanpetokselliseen ”vastarintaliikkeeseen” ja joita oli syytä pitää silmällä.

Saksasta piti vaieta

Vasta Hangon leiriltä päästyään Mariaa kuulee Lapin sodasta.  

Kun hän kertoo jollekulle Saksassa oleskelustaan, hän huomaa toisen kasvoilla halveksivan tai jopa vihamielisen ilmeen. Hän oppii, että asiasta on paras vaieta.

Yhteys osaan Saksassa tavattuihin ihmisiin säilyy vuosikausia.

Miksi juuri naiset vakenivat?

Niilo Lauttamuksen esikoisromaani SS-sotilaista ilmestyi jo 1957, siis Stalinin kuoleman jälkeisen suojasään aikana. SS-miehillä oli toki sodan jälkeen vaikeaa, mutta sen jälkeen pataljoona ei ole ollut Suomessa tabu, toisin kuin muissa maissa. Neuvostoliittokaan esittänyt vastalauseita, kun entisestä SS-miehestä tuli puolustusministeri.

Sen sijaan naisten vaikeneminen kesti pitempään. Poikkeuksia toki oli: Irja Salla toinen osa Hävityksen keskellä ilmestyi sodan jälkeen, ja Annikki Kariniemi kuvasi 70-luvulla suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden suhteista Lapissa teoksissaan Veren kuva ja Veren ikävä.

Syynä erilaisen kohteluun lienee ollut kaksoisstandardi: miehelle on pidetty kunniallisena olla sotilas, mutta naiselle ei-kunniallisena seurustella vieraan kansallisuuden edustajan kanssa. Ja ilman muuta on oletettu, ettei naisella voinut olla muuta motiivia olla yhteydessä saksalaisiin tai lähteä Saksaan.

Lisää tietoa kirjailijasta

Irja Lounaja, alkuaan Irja Maria Lukkarinen, syntyi 1916 Kuopiossa ja asui lapsuutensa Varpaisjärvellä. Isä kuoli, kun tytär oli kymmenvuotias 1926. Äiti kuoli samana vuonna 1937, kun hän pääsi ylioppilaaksi Kuopion tyttölyseosta.

Siitä, miten ja miksi hän lähti Saksaan, on kerrottu alussa.  

Sodan jälkeen hän toimi ensin puutavaraliikkeiden ulkomaankirjeenvaihtajana, mutta opiskeli sitten saksan ja englannin kielen maisteriksi ja työskenteli kielten lehtorina eri puolilla Suomea. Hän jäi eläkkeelle 1979.

Vuonna 1963 hän meni naimisiin kirjailija, metsäteknikko Heikki Lounajan, joka oli leski. Perheeseen kuuluivat aviomiehen nuorimmat lapset.

Heikki Lounaja kuoli 1987, ja Irja Lounaja kuoli 2010.

Lähde: http://www.narc.fi:8080/VakkaWWW/Selaus.action?kuvailuTaso=AM&avain=45465.KA

Muita tietoja

Gebhardt, Miriam: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Suom. Maikki Soro. Minerva 2016.

McDonough, Frank: Gestapo. Natsi-Saksan salaisen poliisin historia. Suom. Mari Janatuinen. Atena 2016.

Olen kirjoittanut blogiin Irja Sallasta, Annikki Kariniemestä ja Niilo Lauttamuksesta.

Lisää tietoja sodan loppuvaiheesta ja sen jälkeisestä ajasta

Bessel, Richard: Germany 1945. From peace to war. Pocket books 2010.

Hitchcock, William I.: Liberation. The bitter way to freedom, Europe 1944-1945. Faber & Faber 2009.

Lowe, Keith: Savage continent. Europe in the aftermath of World War II. Penguin books 2013.