Mikko Karvonen: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942

Mikko Karvosen Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 juuttui jatkosodan aikana sensuuriin ja julkaistiin vasta 2007.

 

Raatteen tieltä Vuonniseen

Kirjan alkupuolella on uudelleen painettu teos Raatteen tieltä Vuonniseen, joka julkaistiin 1941 kirjailijanimellä Onttoni Miihkali. Se sisältää lyhyitä päiväkirjamerkintöjä ajalta 11.6.–20.7.1941.

Kirja alkaa 11. kesäkuuta 1941 kutsulla ”ylimääräisiin kertausharjoituksiin”. Koska se syksyllä 1939 merkitsi liikekannallepanoa, Mikko Karvonen aavistaa, että edessä on  uusi sota. Kyseessä on jo hänen viides sotansa, ja ”kolmas koti on jätettävä. Kaksi kotia täysineen on ryssä minulta tuhonnut – isältä perimäni ja oman laittamani. Vajaassa vuodessa olen pystyttänyt kolmannen, – saas nähdä, miten sen käy.”

Oulun asemalla on 13. kesäkuuta junan vieressä toinen täynnä saksalaisia sotilaita, tykistöä ja panssariautoja: ”Saksalaisten läsnäolo toi mieleen turvallisuuden tunnun. Mitä tapahtuneekin, niin emme ole nähtävästi yksin. Mutta ihmiset ovat siitä huolimatta kovin vakavia. Viime sota on vielä kovin lähellä. Maa on väsynyt ja raihnainen. Ei ole vielä tarpeeksi rakennettu – uuden sodan hävitettäväksi.”

Liikekannallepano sujuu hyvin, sillä syksystä 1939 on otettu oppia: ”Silloin tulivat kaikki miehet kerralla ja joutuivat makailemaan viikkokausia ilman aseita ja varusteita, odotuksessa ja epävarmuudessa. Nyt käy kaikki toisin: miehet tulevat pienissä erissä ja pistetään heti jo ennen muodostettuihin yksikköihin. Ei melua eikä tungosta…”

Ilma on täynnä toinen toistaan hurjempia, joskus aivan naurettavia huhuja. Karvonen ihmettelee 20. kesäkuuta: ”Ei huomaa kenessäkään levottomuutta tai pelkoa. Valmistaudumme sotaan kuin tuttuun työhön.”

Seuraavana päivänä Karvonen merkitsee muistiin: ”Puuttuu kohtaloon alistumisen tuntu, kuten viimeksi. Kuolema on ikään kuin jossakin kauempana – ei niin ehdoton eikä niin lähellä.” Kiinnostavaa kyllä, nämä tunteet puuttuivat myös hänen omista talvisotakuvauksistaan Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä.

Vielä aamulla 22. kesäkuuta puhellaan, että jos Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyy sota, ”omat” otetaan ”korkojen kanssa”.

Pari tuntia myöhemmin tulee tieto Saksan hyökkäyksestä ja vähän ennen puoltapäivää tieto Hitlerin puhe luetaan radiossa. Karvonen uskoo naivisti Hitlerin vakuutukseen, että hän talvisodan aikana kärsi ja tunsi myötätuntoa Suomea kohtaan. Hän löytää ”jälleen viime sodan aikana kadottamani uskon. Olin pieni enkä kyennyt käsittämään suuria. Olin heikko ja siksi horjuin…”

Uusi päivä koittaa Karjalalle – Suomelle – koko Euroopalle.”

Samalla Karvonen uskoo koittavan Neuvostoliiton loppu. Kesäkuun 26. päivänä hän istuu talvisodassa kaatuneen puna-armeijalaisen haudalle ja miettii, miten käy aatteen, jonka puolesta tämä kaatui, ja tulee johtopäätökseen: ”Oppi, joka rakentuu pelkkään materialismiin, joka pitää kaikkea inhimillisyyttä naurettavana ja joka nojaa vain raakaan väkivaltaan ja ihmisen alhaisimpiin vaistoihin: vihaan, kostonhaluun ja sadismiin, ei voi elää kauan. Se on eräänlainen rappeutumisilmiö, paha sairaus, joka paranee nopean, säälimättömän leikkauksen avulla.”

Saman päivän iltana kuunnellaan radiosta presidentti Rytin puhe, joka on Karvosen mielestä ”Kiihkoton, asiallinen, rehellinen.” 

Karvoselle Suomen hyökkäys Itä-Karjalaan merkitsee oman kansan vapauttamista, jota hän on odottanut siitä lähtien, kun heimosotien jälkeen pakeni Suomeen. Hän uskoo vilpittömästi, että ”Karjalan heimo”, siis vienalaiset ja aunuslaiset, kuuluu yhteen suomalaisten kanssa: ”Te ette ole enää irrallinen oksa, kuten tähän asti. Teitä ei vieras sorra, ei hylji eikä hallitse.”

Karvosen luonteen olennainen piirre käy ilmi hyvin siitä, että järkeily on hänen mielestään pahasta ja ”intoilu” hyvästä: ”Hiiteen kylmä harkinta ja varovaisuus. Olkaamme kerran rohkeita, intoilijoita…” Nuoret ovat oikeassa: ”Alas vanhat ja viisaat!”

Hyökkäyksen etenemistä Karvonen seuraa takaa, joten siitä ei sen enempää. Yksilöllistä on se, ettei hän ole tavannut omaisiaan sen jälkeen, kun pakeni Suomeen. Millaista kaikki on? Kenet vielä tapaa elossa? Tällaiset tunteet eivät voi olla herättämättä myötätuntoa sellaisessakin, joka tietää lopputuloksen eikä muutenkaan voi yhtyä ylentyneeseen mielialaan: ”Olenhan unelmoinut ja haaveksinut tästä kaksikymmentä vuotta. Onhan tämä tässä, savinen, märkä maa minulle luvattua maata. Sodinhan heimoni vapauden puolesta…” 

Heinäkuun 20. päivänä 1941 Vuokkiniemessä järjestetään ”kansankokous”, jossa Onttoni Miihkali julistaa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen. ”Millä valtuuksilla? – Niillä, jotka Jumala on meille antanut, käskien asuttamaan tämän maan.”

Teoksen toimittaja Eero Marttinen huomauttaa esipuheessaan, että kokous ei tehnyt vaikutusta edes Suomessa, koska se ei ollut edustava: paikalla oli vain itäkarjalaisia pakolaisia ja paikallisista vain naisia, lapsia ja vanhuksia.

Kirjan lopettaa suoranainen ylistyshymni Mannerheimille, joka on nyt täyttänyt vuonna 1918 antamansa lupauksensa, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennen kuin Itä-Karjala on vapaa.

Tehtävä Itä-Karjassa

Esipuheessa Eero Marttinen kertoo, että tiedustelu-upseerin koulutuksen saanut luutnantti Mikko Karvonen nimitettiin jatkosodan alussa heimosoturipataljoonista muodostettuun Osasto K:hon. Samalla hänet määrättiin Itä-Karjalan sotahallinnon varakomentajana ja neuvottelukunnan puheenkohtajana toimineen jääkärieversti Ragnar Nordströmin adjutantiksi. Lisäksi hän toimi Karjalan vapautusliikkeen johdossa.

Tehtävänä oli kierrellä vapautetuilla alueilla ja suorittaa Itä-Karjalassa tarkastusmatkoja, kirjata sotasaaliit, tehdä mielialaraportteja, laatia ehdotuksia ja raportoida tilanteista ja tapahtumista suoraan marsalkka Mannerheimille.

Ensivaikutelmat suomalaisten valtaamassa Itä-Karjalassa

Teoksen toinen osa on nimeltään Raiskatun romantiikan mailla. Viisi matkaa Itä-Karjalaan. Nyt päiväkirjamerkinnät ovat paljon pitempiä kuin ensimmäisessä osassa.

Aluksi seuraa jälkinäytös Vuokkiniemen kokouksesta: Mikko Karvonen ja ”Karjalan vapausliikkeen johto” kutsutaan 27. heinäkuuta 1941 päämajaan Mannerheimin puhutteluun. Mutta Mannerheimin puheesta Karvonen ei kirjoita sanaakaan, sen sijaan hän kuvaa ihaillen ”suuren miehen” olemusta.

Sen jälkeen seuraa ensimmäisestä matkasta Aunukseen 27.9–9.10.1941 tehtyjä päiväkirjamerkintöjä. Ne ovat kuin yksi suuri valitusvirsi siitä, kuinka itäkarjalaiset ovat menneet neuvostoaikana alaspäin niin taloudellisesti, kulttuurisesti kuin moraalisesti. Mutta vielä he ovat pelastettavissa, kun pääsevät Suomen yhteyteen.

Löydetään rangaistusleiri parakkeineen. Kirkot on naulattu umpeen ja muutettu teattereiksi.

Karjalaiset ottavat suomalaiset hyvin vastaan. Eräs poika sentään epäilee väitettä, että Suomessa asiat ovat paremmin, ja haluaa nähdä kaiken omin silmin. Hän pääseekin peräti Helsinkiin ja vakuuttuu.

Kuvaus on niin yksipuolista, että herää epäilys, että Karvonen uskoo naivisti kaiken, mitä itäkarjalaiset hänelle kertovat miehittäjää mielistelläkseen.

Suomalaisista Karvonen kertoo vain myönteisiä asioita. Sotilaat ovat kaikki reippaita ja reiluja poikia.

Eversti jakaa sotilasmuona-annoksia pakolaisille niin anteliaasti, että alaiset rupeavat piilottelemaan niitä, etteivät joutuisi kärsimään nälkää. Seteleitäkin eversti jakaa omista varoistaan, jotta vältyttäisiin byrokratialta, kun ei tarvitse tehdä tiliä kenellekään. Eversti ottaa myös autonsa täyteen pakolaisia ja vie heidät matkan varrella olevaan koteihinsa.

Oman kansan rakastaminen – vieraan kansan vihaaminen

Mikko Karvoselle vihollisia ovat nimenomaan venäläiset, joista hän käyttää sanaa ”ryssä”. Kyse ei siis ole vain Neuvostoliitosta eikä kommunisteista.

Karvosen asenteista kertoo pähkinänkuoressa 11. syyskuuta 1941 kirjoitettu kuvaus Kareljskajasta, jonka muodostaa kymmenkunta pikkukylää. Puolessa niistä asuu venäläisiä ja ne näyttävät vauraammilta kuin Aunuksen karjalaiskylät, minkä Karvonen uskoo johtuvan siitä, että ”venäläisiä on tuskin ollenkaan vainottu poliittisista syistä.”

Karvosen valtaa ”katkeruus ja pahamieli. Muistelen heimoni viisisatavuotista kärsimyshistoriaa. Mieleeni tulee, että kaksi kolmannesta kotimaakuntani väestöstä on tuhoutunut tai kulkee parast’aikaa tuhoaan kohti. Tiedän, että näissä parissa kylässä asuu juuri sitä kansallisuutta, joka on meille karjalaisille antanut maaorjuutta, tehdasorjuutta ja kaikkinaista muuta orjuutta. Siperian ja ristin tiet, henkinen rappio ja ruumiillinen tuho – nehän ovat tulleet noiden ihmisten taholta. Venäläiset, nehän ovat ikisortajiamme, verivihollisiamme…”

Karvonen syyttää siis tavallisia venäläisiä siitä, mitä tsaarin venäjä ja Neuvostoliitto on karjalaisille tehnyt. Ennen kaikkea hän tulkitsee historiaa ajan suomalaisnationalisesta ja siten ei-karjalaisesta näkökulmasta. Silloin ei lainkaan ymmärretty, ettei identiteetti ei aikoinaan perustunut kieleen vaan uskontoon. Niinpä ne karjalaiset, jotka kastettiin ortodokseiksi, liittyivät Novgorodiin samoin kuin katolisiksi kastetut Ruotsiin. Katolisia ja myöhemmin luterilaisia ortodoksiset karjalaiset nimittivät ”ruotseiksi”.

Karvonen uskoo, että neuvostoviranomaiset ovat jättäneet venäläiset tarkoituksella paikalleen, kun taas karjalaiset on evakuoitu ”tietäen, että se, mikä suomalaista on, voi suomalaisiin helposti liittyä – mutta ollen samalla varmat, etteivät itä ja länsi, suomalainen ja venäläinen, yhdy milloinkaan…”

Venäläiset ovat Karvosella vain ”Lisää suita, jotka kärkkyvät kansamme niukoista varoista annoksia, vieraita suita, vihaamiamme suita.” Edes ”länsimaisen sivistyksen saaneena ihmisenä” ja ”kristittynä” hän ei pysty tuntemaan myötätuntoa venäläisiä kohtaan, vaan haluaa siirtää ”heidät yli Syvärin, omiensa luo, joka sorkan…”

Karvosen pettymykseksi hänen ehdotuksensa ei saa kyläläisiltä vastakaikua. Eräs ukko vastaa: ”Hallitkoon meitä vaikka paholaiset, kunhan vain bolševikeista irti pääsemme.” Ja kun hän yrittää sanoa, että kielikin on eri, hänelle vakuutetaan, että suomea kyllä opitaan.

Karvonen ei myöhemminkään mainitse lainkaan venäläisten siviilien leirejä, mutta voinee otaksua, ettei hänellä ollut mitään niitä vastaan, eikä hänellä olisi riittänyt sääliä korkean kuolleisuuden takia.

Puolen vuoden kuluttua kaikki on hyvin

Eero Marttisen esipuheen mukaan everstiluutnantti Nordström sairastui marraskuussa 1941 ja joutui jättämään tehtävänsä. Niinpä luutnantti Karvonen joutui hoitamaan tarkastusmatkoja pääasiassa yksin.

Välissä oli tauko marraskuun 1941 jälkeen kuukausien tauko. Muut neljä matkaa tapahtuivat huhtikuussa ja toukokuussa 1942.

Toukokuun 15. päivänä 1942 kirjoittamassaan merkinnässä Karvonen korostaa suomalaisten aiheuttamaa positiivista muutosta, joka on tapahtunut vain puolessa vuodessa: ”Viime syksynä, taistelujen vielä riehuessa keskellä maakuntaa, vallitsi kaikkialla sanoinkuvaamaton sekamelska, pelko ja epätoivo. Asukkaat palailivat juuri koteihinsa murheen murtamina, vapisevina, epäluuloisina. Suomalaisia ei tunnettu muuta kuin bolševikkien kauhunkuvauksista. Ei tiedetty, mitä huominen päivä tuo tullessaan.”

Sotilashallinnon esikuntien juuri toimintansa aloittaneiden virkailijoita Karvonen myöntää vaivanneen ”tottumattomuus ja epävarmuus”.

Puolen vuoden kuluttua jopa siisteys on parantanut: ”Ikuiset tunkiot ja kompostikasat ikkunoiden alta ovat hävinneet. Vallitsee puhtaus ja järjestys. Romukasat ja rikkinäiset ajokalut ovat hävinneet näkyvistä. Siellä täällä hohtaa uutuuttaan jokin rakennus. Teitten varsiin on ilmestynyt ojia, ohjaamaan pois märkyyttä. Esikunnat ja virkailijat työskentelevät tottuneesti ja taitavasti.

Asukkaiden mielissä on varmuutta. He tuntevat jo suomalaiset ja tietävät, mitä näiltä on odotettavissa. Kaikilla on työtä, jokainen voi ansaita leipänsä, eivätkä avuttomimmatkaan joudu näkemään nälkää.

Kuljetuslaitokset, posti, kauppa ym. elämälle tarpeelliset laitokset toimivat. Kaikessa on tietysti sota-ajan tuntua ja rajoittuneisuutta, mutta neuvostokansalaiset eivät sitä huomaa. Tämä on kuitenkin verrattomasti parempaa kuin mitä heillä on ennen ollut.”

Karvonen on varma, ettei kyse ole ainoastaan hädän lievittämisestä, vaan ”huomaan siinä varman tulevaisuudenlupauksen. Huomaan, ettei tässä ole kysymys tilapäistyöstä. Lasketaan perustaa, joka ei petä. Karjalainen heimoni, jonka hyväksi uhrataan niin paljon, tunnustetaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksesta. Rakkaus, jota sille osoitetaan, uhrit, jotka sen puolesta kannetaan, osoittavat selvää selvemmin, että heimoni on pelastettu häviöstä ja unohduksesta.”

Idealismi ja ideologia estää Karvosta ymmärtämästä, että sotaa ei ole vielä ratkaistu.

”Suomenheimoisia” on oikein suosia, muilta kieltää kaikki oikeudet

Karvonen käy myös vepsäläisten parissa. Kun hän (5.5.1942) kuulee opettajan moittineen vepsäläispoikaa tappelemisesta kylään sijoitetun venäläisperheen pojan kanssa, hän uskoo sen tapahtuvan vain muodon vuoksi, koska se kuuluu opettajan virkaan. Karvonen sen sijaan on ”tyytyväinen, teki niin mukavaa, kun kuuli, että ryssänvihan itu oli noissa vepsäläisipanoissakin. Kun pojista tulee aikanaan miehiä, olisi kansallistunne heissä jo valmiiksi kehittynyttä, voimakasta, taisteluihin ja sankaritekoihin kannustavaa. Ryssää, jota jo pienenä oli selkään annettu, pieksettäisiin ja ruhjottaisiin kuin vierasta sikaa.”

Aiemmin (29.9.1941) Kaukoijärvellä karjalaiset ovat syyttäneet Valko-Venäjältä siirrettyjä talonpoikia siivottomiksi ja varkaiksi ja väittävät näiden saavan suuremmat normit kuin karjalaiset Karvonen väittää ottaneensa selvää, että tämä piti paikkaansa. Tosiasiassahan nimenomaan ”kansallisten” normit olivat suuremmat kuin ”ei-kansallisten”.

Valko-Venäjältä siirretyt varakkaat ja uskonnolliset talonpojat vastaavat samalla mitalla: ”Kun he tulivat tänne, haukkuivat karjalaiset heitä heidän uskonsa tähden ja soimasivat kulakeiksi. Kaikki työnsä teettivät heillä, itse kyliä kävivät ja virkoihin pyrkivät. Kommunisteja olivat, NKVD:n urkkijoita ja Stalinin kätyreitä.

Mutta entäpä nyt, kun suomalaiset tulivat? Valkoisista valkoisimpia olivat ja keikkuivat taas kukkoina tunkiolla. Ja sellaisiksi nationalisteiksi olivat tulleet, etteivät mahtuneet heidän kanssaan edes samoihin kyliin asumaan, vaan olivat ajaneet heidät niistä pois, jumalattomat!”

Karjalaisvaimo hihkaisee: ”Pidä suunne suokemmalle, ryssät! Tietäkään, että nyt on meidän hallitus!”

Karvonen ei rupea tutkimaan, olisiko valkovenäläisten syytöksissä perää ja voisivatko karjalaiset esittää itsensä suomalaisille vastoin totuutta hyvässä valossa, vaan asettuu itsestään selvästi ”tuon ryysyisen, laihan akan” puolelle, joka hänen mielestään ”käsitti, että valta on vihdoinkin siirtynyt omalle kansalle, että karjalaiset ovat isäntiä omassa maassaan ja nuo toiset vain vieraita, joilla ei ole mitään oikeuksia. Ja kansallisviha ja kansallisylpeys, nekin ovat hyvästä.”

Käsitys siitä, että miehitetyn alueen asukkaat voisivat olla ”isäntiä omassa maassaan”, on naiivi.

Nämä kaksi episodia tekevät selväksi, ettei Karvonen lainkaan havaitse, että hänen nationalisminsa on perusteiltaan juuri samanlaista kuin Stalinin kommunismi: ihmiset jakaantuvat ”meihin” ja ”muihin”. ”Me” ovat etuoikeutettuja, ”muita” voi kohdella miten vain.

Karvonen kertoi Paavolaisille epäkohdista, mutta vaikeni niistä kirjassaan

Mikko Karvonen ei suinkaan kirjoittanut kaikesta kokemastaan ja ajattelemastaan päiväkirjaansa. Siitä todistaa se, mitä Olavi Paavolainen kirjoittaa Synkässä yksinpuhelussa 11.-19.9.1941: ”Miten mielenkiintoista Tsalkin elämysten jälkeen on todeta se katkeruus, millä syntyperäinen vienalainen Miihkali puhuu Itä-Karjalan Sotilashallinnosta. Sen AKS:läinen johto on näet vallatun alueen toimipaikkoja täyttäessään aniharvoja poikkeuksia lukuunottamatta syrjäyttänyt sikäläistä syntyperää olevat miehet. Sitä olin uumoillutkin. Mutta mitä tulee ’Suur-Suomesta’, jos sitä ei hallita sydämellä ja myötätunnolla, vaan ainoastaan järjellä ja imperialistisella tylyydellä?”

Karvonen ei edes mainitse Paavolaisen tapaamista Salaisessa sotapäiväkirjassa Itä-Karjalasta. Ja vielä merkittävämpää on, ettei koko kirjasta löydy arvostelua suomalaista sotilashallintoa kohtaan. Onko syy vain se, että päiväkirja on tarkoitettu julkaistavaksi eikä tällainen olisi sota-aikana mennyt sensuurista läpi?

Olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Karvonen eri tavalla raporteissaan.

Vertauskohtana Synkkä yksinpuhelu

Kiinnostavinta on se, miten erilaisen kuvan Mikko Karvonen ja Olavi Paavolainen antavat Suomen miehittämästä ja valloittamasta Itä-Karjalasta. Synkkä yksinpuhelu on monessa suhteessa suorastaan vastakohta Salaiselle sotapäiväkirjalle Itä-Karjalasta 1941-1942.

Jo 31. elokuuta 1941 Paavolainen on kirjoittanut: ”Mitä kauemmin täällä oleskelen, sitä enemmän alkaa mieltäni painaa sekä se kyvyttömyys että myös h a l u t t o m u u s ymmärtää täkäläistä elämää, mitä ei vain tavallinen sotilas ja työkomppanian mies, vaan ’valistuneet’ upseerit ja lotatkin osoittavat. Hangatessaan lysolilla ja sterisolilla ’ryssänhajua’ pois taloista he tuntuvat desinfioivan myös omat sielunsa kemiallisen puhtaaksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain säälittävää köyhyyttä ja primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on yhtä paljon todistus perinnäistapojen voimasta.” 

”Mitä vaarallisin käsitys itäkarjalaisista ’ryssinä’ ja ’ali-ihmisinä’ on jo täyttä kyytiä muodostumassa. Vihalla ja suvaitsemattomuudella myrkytetty AKS:läisen heimoaatteen nurja puoli alkaa paljastua koko irvokkuudessaan.”   

Paavolainen itse ihailee sekä maisemaa että taloja. Hän uskoo, että juuri tällaisissa oloissa Kalevalan runot ovat syntyneet, ei vain säilyneet, kuten eräs ajan teoria väittää. Hän paheksuu muita suomalaisia, jotka pitävät taloja primitiivisinä, koska eläimet asuvat ihmisten kanssa saman katon alla.

Paavolainen näkee itäkarjalaiset erilaisina, mutta ei eriarvoisina. On väärin yrittää tehdä heistä pakolla suomalaisia.

Vuonna 1939 pitkän Neuvostoliiton-matkansa perusteella Paavolainen tahtoo myös opettaa suomalaisia lukijoita, joilla hänen mielestään on yksipuolisesti negatiivinen kuva Neuvostoliitosta, että Itä-Karjalassa on neuvostoaikana tapahtunut edistystä. Suomalaisten ei pidä arvostella näkemäänsä oman esteettisen makunsa perusteella rumaksi tai kummalliseksi vaan tajuta, mitä tehtävää ne palvelevat.

Vepsäläisalueella Paavolainen huomaa, että suomalaiset koetaan vieraina ja kohtelu on kylmää toisin kuin Aunuksessa, koska yhteydet ovat suuntautuneet vain Venäjälle päin, eivät Suomeen. Tässä Paavolainen katsoo siis asiaa neutraalisti.

Paavolainen arvelee, että koska vepsäläiset asuvat kauempana rajasta, neuvostovalta on voinut kohdella heitä paremmin. Tässä on perääkin, mutta osoittaa ennen kaikkea halua selittää asioita myönteisesti Neuvostoliiton kannalta.

Ylipäänsä negatiivisia asioita Paavolainen ei mainitse juuri lainkaan, ei edes Itä-Karjalan suomalaisten kohtalosta Stalinin puhdistusten aikana 1937-8. Johtuuko tämä vain siitä, että asiasta olisi ollut sopimatonta puhua, kun kirja julkaistiin 1946? Onhan tunnettua, että Paavolainen editoi Synkkää yksinpuhelua moneen otteeseen.

Näin myös Karvosen kirja näyttää Synkän yksinpuhelun puutteet.

Martti Haavion Me marssimme Aunuksen teitä

Martti Haavio lainaa teoksessaan Me marssimme Aunuksen teitä Onttoni Miihkalin puhetta Aunuksenkaupungin voitonparaatissa 10. syyskuuta 1941: ”Suomalaiset sotilaat” – – ”te valloititte tämän maan. Mutta te ette tulleet tänne valloittajina, ette kuin vihollismaahan. Te tulitte tuoden valoa pimeydessä vaeltajille. – – Kiitän teitä vapautuvan kansani puolesta. Me karjalaiset tiedämme: yksin emme voi mitään, teidän kanssanne paljon.”

Sen enempää Karvonen kuin Haavio eivät havainneet mitään kummallista siinä, että ”itäkarjalaisten edustajana” puhui Suomessa parikymmentä vuotta asunut.

Kuten tytär Katarina Eskola osoitti teoksessa Itään, Me marssimme Aunuksen teitä ei ollut päiväkirja kuten alaotsikko kertoi, vaan otteita vaimo Elsa Enäjärvi-Haaviolle lähettyjä kirjeitä. Haavio oli myös editoidessaan tekstejä poistanut omaa Suur-Suomi-intoaan, joka ei sopinut 60-luvun lopun mielipide-ilmastoon.

Myös Haavio oli innolla siirtämässä venäläisiä pois Itä-Karjalasta.

Paavolaisen tavoin Haaviokin ihailee maisemaa ja vanhaa rakennuskulttuuria. Kansanrunoudentutkija yhtyy romantikkoon merkinnässä Kaukoijärvellä 29.7.1941: ”Koko tämä harmaa, patinoitu kauneus: aikaa, joka ei ole pysyväinen, mutta on vielä, tällä hetkellä! Aristokraattista aikaa. Talonpoikaista, erehtymätöntä tyylitajua.”

Eukko, joka paistoi pirtissä leipää. oli ystävällinen ja puhelias. Hän oli minulle kuitenkin, kuin kalevalaisten aikojen nainen: naiivi, sanoisi kaupunkilainen, viisas, laajatietoinen, kun hänet sijoitetaan ympäristöönsä.” 

Haavio rekisteröi näkemäänsä konkreettisesti, mutta toisin kuin Karvosella kaikki ei ole hänestä hullusti. Toki hänkin kuvaa vankileiriä ja muuhun tarkoitukseen käytettyjä kirkkoja, mutta myös suurta voimalaitosta ja tehdaskylän virkailijoiden asuntoja nykyajan mukavuuksineen. Löytyypä vähemmän mairittelevia vertauskohteita Suomeen:

14.8.1941: ”Vieljärvi ei ole joka suhteessa se idylli, jollaiseksi olen kuvitellut karjalaiset kylät. Sen asemapaikka on kaunis, siellä on uljaita vanhoja taloja, jotka kuvastuvat veteen. Mutta se on myös epäsointuinen: vanhaan kylään on tuotu jotakin, joka ei liity tyyliin – eipä silti, samoinhan Suomenkin maaseudun kylät ovat siirtyneet idyllistä proosaan. Täällä on virastotaloja, osin nyt palaneita; kulttuuritalo, jossa on teatterihuoneisto, elokuvat, huomattavan suuri kirjasto, biljardihuone ja klubi, osaksi tiilestä, osaksi puusta rakennettu. Huomasin, että puinen fasadi on oudosti vääntynyt.”

Stalinets-lehden toimituksessa Haavio löytää kymmeniä käsikirjoituksia, joissa ”arvosteltiin – usein hämmästyttävän räikeäsanaisesti – oloja. Ne eivät paljoakaan eronneet meikäläisistä ’lähetetyistä kirjoituksista’.”

Kiinnostavaa on, että Haavion mielestä Ylä-Viteleen kyläkokouksessa 18.8.1941 ”paras puhe oli kolhoosin päällikön pitämä. Hän ei vähimmässäkään määrin viitannut politiikkaan. Hän tähdensi vain työn merkitystä. Olot ovat nyt muuttuneet, lausui hän, mutta ei ole aikaa lepoon. On kysymys siitä, että aunukselaiset elävät – kaikkien on siis kaksinverroin ahkerammin ryhdyttävä korjaamaan ja uutta kylvämään. Meidän, sanoi hän, on autettava itsemme  tulevan syksyn ja talven yli.”  

Sensuurin kourissa

Mikko Karvosen alias Onttoni Miihkalin yhteydessä on luontevaa puhua myös sensuurista. Talvisodan, välirauhan ja jatkosodan sensuurista lähteenä on Helena Pilkkeen teos Etulinjan kynämiehet.

Sota-aikana sensuuri koski paitsi lehtiä myös kauno- ja tietokirjallisuutta; elokuvillahan oli rauhan aikana ennakkotarkastus. Kirjallisuuden suhteen oli vähän erikoismääräyksiä, niitä käsiteltiin samalla tavalla kuin lehtiä. Valtioneuvoston alainen Erillinen sensuurivirasto, josta jatkosodan alussa tuli Valtion tiedotuslaitos (VTL) ja päämajan sensuuritoimisto päättivät, mitä ja miten sodasta sai kirjoittaa.

Talvisodan jälkeen lehdistösensuuria lievennettiin, mutta kirjojen kohdalla ote päin vastoin tiukkeni, vaikka perustuikin kesällä 1940 kustantajien vapaaehtoisuteen.

Välirauhan aikana talvisotakuvauksista paisui suoranainen tulva, sillä kysyntä oli suurta. Samaan aikaan osasta talvisotakirjoja tuli ulkopoliittinen rasite.

J. K. Paasikivi kertoo muistelmissaan, että kun hän oli välirauhan aikana Suomen Moskovan-lähettiläänä, hänet kutsuttiin näiden kirjojen takia ulkoministeri Molotovin puheille. Molotov katsoi kirjojen todistavan, että Suomessa lietsotaan vihaa Neuvostoliittoa kohtaan. Hän vaati, että Suomen hallituksen pitää estää niiden julkaiseminen. Vähän myöhemmin Molotov palasi asiaan ja otti esimerkiksi juuri Onttoni Miihkalin Suomussalmen sotatanterilla.

Myös Suomen ulkoministeriön mielestä kirja oli ”sopimaton ja loukkaava”. Ulkoministeriö ilmoitti Paasikivelle, että vielä myymättömät kappaleet oli oikeusministeriö takavarikoinut. Muut sotakirjat luvattiin tutkia ja tarpeen vaatiessa takavarikoida. ”Aikomuksemme on estää sotakirjallisuuden julkaiseminen.” Paasikivi kertoi tämän Molotovin varamiehelle Vyshinskille, joka oli vastaukseen kerrankin tyytyväinen.

Uusien sotakirjojen julkaiseminen kiellettiin Suomessa syksyllä 1940, mutta useimmat vanhoista olivat edelleen myynnissä.

Kielletyt talvisotakirjat palasivat kauppoihin jatkosodan alkamisen jälkeen ja samaan aikaan alkoi jatkosotakirjojen tuotanto. Hyökkäysvaiheessa ei sensuuri kovin vahvaa. Sodan pitkittyessä esiintyi ilmiöitä, joiden kuvaaminen kiellettiin: sotaväsymys, jermuilu, henkiset kärsimykset, liian realistiset haavoittumiskuvaukset. Isänmaallisetkin tekstit saatettiin hylätä, jos ne sisälsivät sensuurin mielestä liikaa sodan kauhuja.

Sensuuri oli tiukin Itä-Karjalan kuvausten kohdalla, ne tarkistettiin kolmeen kertaan: valtion tiedotuslaitoksen ja päämajan lisäksi sen teki miehitysalueen sotilashallinto.

Sensuuri reagoi poliittisten suhdanteiden muutokseen. Onttoni Miihkalin teos, jonka alkuperäinen nimi oli Raiskatun romantiikan mailla, joutui sensuurin uhriksi. Kirja oli jo ladottu ja osin painettukin, kun sensuuri päämajan vaatimuksesta hylkäsi sen tammikuussa 1943 ja koko painos määrättiin hävitettäväksi.

Helena Pilke toteaa, että kirjan vaiheissa ja sensuurikohtelussa ”näkyvät hyvin Itä-Karjalan kysymyksen vaiheet. Syksyllä 1941 Suomen armeija kulki kohti itää ja usko Saksan sotilaalliseen ylivoimaan oli suuri. Kirjailija Onttoni Miihkali oli palannut kotiseudulleen tiedustelumiehenä ja ajoi heimoaatetta. Kirja, jossa suomensukuisten asukkaiden huonoa kohtelua ja ’bolshevismin’ negatiivisia puolia tuodaan siekailematta esiin, propagoi omalla tavallaan Itä-Karjalan ’vapauttamisen’ välttämättömyyttä ja ja tuki hankkeita sen liittämiseksi Suomeen. Vielä vuonna 1942 kirja olisi voitu julkaista, mutta viimeistään saksalaisten antautuessa Stalingradissa alkoi suursodan loppunäytös näyttää kokonaan toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Syksyllä Raiskatun romantiikan mailla oli auttamattomasti myöhässä: sensuuri alkoi juuri tuolloin puuttua Neuvostoliittoon kohdistuvaan arvosteluun. Lopulliseksi jäävässä lausunnossaan päämaja totesi julkaisukiellon syyksi nimenomaan Itä-Karjalan väestön tulevaisuuden huomioimisen. Selvää oli, ettei heitä tultaisi ’tunnustamaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksessa’ tai pelastamaan häviöstä ja unohduksesta, kuten kirjailija kuvaili länttä kohti kulkevassa Äänislinnan junassa.”    

Jatkosodan jälkeisestä sensuurista on tutkinut Kai Ekholm teoksessaan Kielletyt kirjat 1944-1946, joka käsittelee yleisten kirjastojen kirjapoistoja.

Liittoutuneiden valvontakomitea vaati poistamaan yleisön saatavilta, kirjakaupoista ja kirjastoista, Neuvostoliitolle vihamielisen aineiston. Kirjastoista poistettiin 1783 nimekettä ja 30 000 nidettä. kirjoja poistettiin 403 kunnasta, keskimäärin 50 nimekettä kuntaa kohti.

Kirjastoille ei kuitenkaan annettu mitään listaa poistetuista teoksista, vaan kirjastot saivat päättää niistä itse. Niinpä poistettujen joukossa ei ollut vain Neuvostoliittoa arvostelevia ja Natsi-Saksaan myönteisesti suhtautuvia teoksia, sotapropagandaa ja sotaromaaneja, vaan joukkoon saattoi joutua Mika Waltarin sodanaikaisen propagandatyön takia myös tämän salapoliisiromaani Komisario Palmun erehdys, jonka yksi kirjasto poisti.

Kirjastojen poistot saattoivat myös olla erilaisia kuin kirjakauppojen. Erkki Palolammen Kollaa kestää poistettiin useimmista kirjastoista, mutta oli edelleen saatavilla kirjakaupoista.

Helsingin kaupunginkirjasto poisti 600 nimekettä ja 4000 nidettä. Kirjat sijoitettiin ns. myrkkykaappiin.

Vuonna 1958 opetusministeriö salli kuntien vapaasti päättää, siirretäänkö poistetut kirjat taas yleisön saataville. Ehdotuksen oli tehnyt Kemin kaupunginkirjaston kirjastonjohtaja, tunnettu vasemmistolainen Raoul Palmgren.

Kirjastojen listan kärjessä oli itseoikeutetusti Adolf Hitlerin Taisteluni (poistettiin 292 kirjastosta), toisena oli Kirsti Huurren muistelmat Sirpin ja moukarin maa (267 poistoa), kolmantena Erkki Palolammin klassikko Kollaa kestää (219) ja neljäntenä NMika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa (202).

Onttoni Miihkalin teos Raatteen tiellä oli sijalla 9 (poistettu 160 kirjastosta), Suomussalmen sotatanterilla sijalla 15 (134 poistoa) ja Raatteen tieltä Vuonniseen sijalla 175 (32 poistoa). Ruotsinkielinen teos Från soldatofficer i Suomussalmi on poistettu kahdesta kirjastosta.

Ennen sotaa julkaistuja teoksia on poistettu paljon vähemmän, mikä tosin saattaa johtua myös siitä, ettei niitä ollut niin monessa kirjastossa.  Teokset Uusi Isänmaa ja Vienan rannoilla poistettiin 25 kirjastosta, Heräävän elämän maa ja Solovetskissa kuohuu 18:sta, Kahden puolen rajaa ja Kapina luostarissa 13:sta.

Ekmanin kirja sisältää luettelon myös kirjakaupoista poistetuista teoksista, joiden joukossa on Onttoni Miihkalin teokset Raatteen tiellä, Suomussalmen sotatanterilla, Heräävän elämän maa ja Raatteen tieltä Vuonniseen.

Kirjailijasta

Mikko Karvosen alias kirjailija Onttosen elämästä yleensä on blogissa kerrottu tämän talvisotakirjojen Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä koskevan artikkelin lopussa.

Mikko Karvosesta alias Mikko Karvosesta Wikipediassa

Muuta

Ragnar Nordströmistä Wikipediassa

Kirjallisuutta

Ekman, Kai: Kielletyt kirjat 1944–1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–46. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 2000.

Haavio, Martti & Enäjärvi-Haavio, Elsa: Itään. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1941-1942. Toim. Katarina Eskola. WSOY 2002.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941–1942. WSOY 1969.

Marttinen, Eero: Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Paasikivi, J. K.: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41. 4. p. WSOY 1986.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. I osa. WOY 1946.

Pilke, Helena: Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan säätelijänä 1939–1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009.

Irja Lounaja: Rakas syntipukki

Millainen oli tavallisten saksalaisten elämä toisen maailmansodan loppuvuosina? Millaisia olivat amerikkalaiset miehittäjät? Näitä aiheita kuvaa teoksessa Rakas syntipukki Irja Lounaja aikalaisena, joka ei tiennyt, mitä me tiedämme.

rakas syntipukki

Jälkikäteen ihmetyttää, että joku lähti Saksaan huhtikuussa 1943. Irja Lounaja, silloinen Maria Lukkarinen, olisi halunnut opiskella, mutta ei saanut pankkilainalle takaajia. Niinpä hän tarttui tilaisuuteen, kun sai Saksasta työpaikan. Hänen aikomuksenaan oli oppia ensin paremmin saksaa ja saada sitten stipendi ja opiskelupaikka. Lähtöä helpotti, ettei hänellä ei ollut läheisiä eikä velvollisuuksia.

Teoksen Rakas syntipukki. Minun saksalainen sotani (2002) alkuosa käsittää kirjeenvaihtoa ja loppuosa päiväkirjan.

Kirjeissä päähenkilöstä käytetään nimeä Kisu, muuten Saksassa ja myös päiväkirjassa nimeä Maria, joten minäkin käytän jälkimmäistä nimeä. 

Kirjeenvaihtotoveri on suomalainen sotilas, josta käytetään kirjassa vain nimeä Syntipukki. Kyseessä on pelkkä kirjeenvaihtosuhde, mutta kirjeiden sävy on rento, toverillinen ja luottamuksellinen.

Marian vaiheet Saksassa

Aluksi Maria asuu Kasselissa, missä hän tekee konttoritöitä. Kirjeet käsittelevät varsin arkisia asioita.

Kassel pommitetaan maan tasalle lokakuussa 1943. Uutinen on niin suuri, että siitä on lehdissäkin, joten Maria erehtyy kertomaan siitä kirjeessään. Kuvaus on liian yksityiskohtainen, ja sensuuri puuttuu asiaan. Onneksi Maria alkaa tässä vaiheessa pitää kokemuksistaan päiväkirjaa, jossa voi kirjoittaa ilman ulkoista sensuuria.

Huhtikuussa 1944 Maria aloittaa opiskelun Münchenin yliopistossa. Kyseessä on saksan kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin kurssi ulkomaalaisille, jotka haluavat opiskella Saksassa. Stipendiä maksetaan 150 RM (Reichsmark), ja se kattaa kaikki menot.

Mutta Müncheniäkin pommitetaan. Mariaa uhkaa joutuminen raunioiden raivaamiseen, mutta hän onnistuu pääsemään evakkoon Ylä-Baijeriin.

Kun Suomi katkaisee syyskuussa 1944 välirauhansopimuksen ehtona suhteet Saksaan, myös postiyhteys Suomeen katkaistaan ja Marian elokuussa lähettämät kirjeet ja kortit palautetaan.

Vaikka Suomi ja Saksa sotivat Lapissa ja Maria on siten vihollismaan kansalainen, häntä ei internoida toisin kuin suomalaisia merimiehiä. Vain hänen stipendinsä jäädytetään. Jo marraskuussa 1944 hän saa kuitenkin jatkaa opintojaan Göttingenissä.

Joululoman 1944 Maria viettää maalla Forsthausenissa, samoin pääsiäisloman 1945. Siellä hän on myös huhtikuussa, kun valta vaihtuu rauhallisesti, vaikka lähiseudulla taistellaan.

Kielitaitonsa ansiosta Maria pääsee toukokuun loppupuolella Hofgeismariin amerikkalaisen miehitysvallan palvelukseen. Välillä hän joutuu vaikean rakkotulehduksen takia sairaalaan Karlshafeniin.

Heinäkuusta 1946 alkaen Maria asuu taas Münchenissä, jossa hän ensin opiskelee mutta hakeutuu sitten taas amerikkalaisten miehittäjien palvelukseen.

Sosiaalinen ja auttavainen mutta vapaudenhaluinen Maria

Maria tutustuu helposti ihmisiin ja kohtaa jatkuvasti ihmisiä, jotka auttavat häntä, esimerkiksi löytämään asunnon. Jopa silloin kun hän on vihollismaan kansalainen, ystävät auttavat häntä jatkamaan opintoja Göttingenissä.

Myös Maria auttaa muita. Münchenissä hän kirjoittaa palkatta opettajansa tutkimuksen koneella puhtaaksi.

Fortshafenissa Maria on ilmeisen kiintynyt Mamma ja Pappa Neuhun. Sen sijaan hän on vastahakoinen, kun Fuchsin perhe tarjoaa hänelle asuntoa: ”Miksi he haluavat minut luokseen? En pidä heistä enkä tunne heitä lainkaan. He ovat juuri menettäneet ainoan lapsensa. En voi enkä halua olla hänen korvikkeensa, mikäli he sitä toivovat. Ahdistun, kun kuvittelen heitä ’perheekseni’. Tahdon olla vapaa.”

Marialla on runsaasti ihailijoita, mutta vain yksi käy käsiksi eikä siitäkään seuraa pahempaa. Romansseja on kirjan perusteella yksi eikä sekään vakava.

Natsi-Saksan kuvaus

Irja Salla liikkuu teoksissaan Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä irrallisena ja osin ”alamaailmassa” ja seurustelee monien kansalaisuuksien edustajien kanssa, joita Natsi-Saksassa oli vapaehtoisesti ja pakotettuina. Sen sijaan Maria tapaa opiskelun ja työn kautta pääasiassa tavallisia saksalaisia.

Ollessaan evakossa Ylä-Baijerissa Maria asuu kuitenkin perheessä, jossa on apulaisina puolalainen pakkosiirretty 17-vuotias poika ja ranskalainen maanviljelijä. Heidät kerätään yöksi vartioituun majapaikkaan, mutta muuten heitä ei kohdella vankeina ja he näyttävät tulevan hyvin toimeen isäntäväkensä kanssa.

Edes päiväkirjassaan Maria ei lausu mitään kansallissosialistisesta järjestelmästä, ei sen enempää myönteistä kuin kielteistäkään. Muidenkaan hän ei päiväkirjan mukaan kuule puhuvan politiikasta.

Poikkeus on, kun Münchenin yliopistossa eräs yliopiston opettajista kertoo hänelle kahden kesken, että kaksi yliopiston opiskelijaa eli Valkoisen ruusun Hans ja Sophie Scholl, on teloitettu natsien vastustamisesta.

Matkalla evakkoon Ylä-Baijeriin Maria tapaa rouvan, joka kertoo olleensa miehensä kanssa komennuksella Puolassa. Rouva häpeää tapaa, jolla saksalaiset kohtelivat puolalaisia ”kuin joitakin alempirotuisia hylkiöitä”. Maria ihmettelee, että ulkomaalaiselle ollaan näin avomielisiä, ja pitää sitä epälojaalina omaa maata kohtaan.

Pommitusten kuvaus

Pommituksia kuvatessaan Maria keskittyy ensin asiantuntevasti termeihin ja tekniikkaan. Ulkonaiseen keskittymällä voi etäännyttää omat kokemukset ja tunteet, pitää pelon aisoissa ja estää mielen hajoamisen, joka uhkasi Irja Sallaa.

Kirjeenvaihtotoverilleen Syntipukille Maria lähettää lievennytyn version, joka menee perille. Siinä hän kertoo, että asuntonsa menettäneiden, viralliselta termin mukaan ”ulospommitettujen” (ausgebombt) huolto on ”mainiosti järjestetty – olosuhteisiin katsoen – kehuvat ruokaa hyväksi”.

Päiväkirjasta käy ilmi, että todellisuus on toisenlainen: sadevesi valuu sisään parakkiin, joka Marian mielestä muistuttaa ”enemmän sikopahnaa kuin säädyllisten ihmisten byroota”, nukutaan oljilla, joita asuintoverit ripottelevat ympäriinsä, on likaista ja kylmää. ”Vasta viime viikolla saimme lafkalle valon ja vettä, mutta lämpöä ei ole vielä pattereissa.”

Niinpä istutaan takit päällä ja lämmitetään käsiä lampun hehkussa. Yhteinen kohtalo on kuitenkin synnyttää tunteen, että ollaan kuin yhtä suurta perhettä: yhdessä palellaan ja odotetaan ruokaa.

Eloonjääneet yrittävät jatkaa normaalia elämää, eikä huvittelustakaan luovuta: käydään elokuvissa ja vietetään juhlia. Koska hälytys voi tulla koska vain, on kuitenkin aina varauduttava jäämään muualle yöksi.

Münchenin kaudelta Maria kertoo yksityiskohtaisen havainnollisesti pommituksesta: ”Kellarin uloskäynti oli tukossa. Aloimme hakea ulospääsytietä, sillä yleensä ensin satoi räjähdyspommeja ja sitten tulivat palopommit. Joku miehistä löysi = tiesi tahallisen heikon muurauskohdan seinässä ja löi sen hakulla auki. Siitä sitten ryömimme kukin vuorollamme naapuritalon kellariin. Mitään paniikkia ei syntynyt. Vain yksi vanha rouva nyyhkytti ääneen.” Hermojen hallinta on edellytys sille, että voi toimia ja pelastua. On keskityttävä siihen, mitä juuri sillä hetkellä voi ja pitää tehdä.

Maria tarkkailee asioita myös laajemmin: ”Normaalit elämän edellytykset ovat jo aikoja sitten loppuneet, ei ole sähköä, kaasua, ei vettä, jolla tulipalot sammutettaisiin”.

Ruokahuolto sentään toimii: ”Pommeilta säästyneeseen ravintolantapaiseen on järjestetty ilmainen ruokailu kotinsa menettäneille. Tavallisesti nämä jakelupaikat ovat katuvierillä raunioiden välissä.”

Kaikkea ei ole onneksi menetetty: ”Tarmokas isännöitsijämme apujoukkoineen oli käynyt kaivamassa esiin kellarissa olleet varamatkalaukut. Sieltä löysin omani, joten en ole yhden mekon varassa. Luojan kiitos!”

Sodan lopussa ei uskota propandaan

Sodan lopussa tappioon on alistuttu. Propagandan kustannuksella vitsaillaan: ”liittoutuneiden marssiessa voitokkaina Berliinin Unter den Lindenillä Goebbels avaa katuluukun, pistää päänsä esiin, huutaa: ’Me voitamme sittenkin!’ ja sulkee luukun jälleen.”

BBC:n saksankielisten radiolähetysten perusteella ollaan selvillä sotatilanteesta. Kiinnijääminen tietää ankaraa rangaistusta, joten joku on aina vahdissa.

Sotilaskarkureita ilmestyy silloin tällöin Fortshafenissa. Mamma Neun antaa heille voileipää, mutta Pappa Neu manailee: ”Olisit tapellut, niin ei tarvitsisi kerjätä!”

Jenkit tulevat

”Kaikki talot oli liputettu – valkoisin lipuin: ikkunoista ja parvekkeilta riippui valkeita kangaskappaleita antautumisen merkiksi. Tunnelma on järkyttävä, ahdistava.

Valtatien puolin seisoi vaitelias ihmisjoukko. Tietä pitkin ajoi katkeamattomana virtana voittajan motorisoitua kalustoa. Sotilaat istuivat ajoneuvoissaan tyynen arvokkaina purukumia jauhaen. Monen sotilaan vieressä istui koira. Tien viereisille pelloille ja niityille oli pystytetty pahviplakaateja merkiksi siitä, että miinat oli haravoitu pois. Tuskin niitä oli siellä ollutkaan.”

Maria kuulee kerrottavan ”häiriöistä”, jotka olivat sattuneet amerikkalaisten etsiessä kodeista aseita: ”Eräs sotilas oli kerännyt rannekelloja käsivarren pituudelta ja/tai sormuksia taskut täyteen. Ehkä pötyä, ehkä ei.” Maria ei siis suoraa päätä usko kaikkea mitä kuulee. Se, että ryöstöjä tosiaan tapahtuu, käy myöhemmin ilmi.

Positiivista on, että ”amit = amerikkalaiset pitävät lapsista ja antavat heille auliisti purukumia.”

Vakavampi tapaus sattuu talossa, jossa isäntää uhataan aseella, ”jolloin tämä oli pötkinyt pakoon. Sotilaat olivat ampuneet isännän perään, ilmeisesti sumatta.” Tämän kertoi venäläinen sotavanki Ivan, jonka emäntä oli lähettänyt etsimään isäntää.

Myöhemmin amerikkalaiset sotilasviranomaiset tutkivat tapahtuman. Käy ilmi, että vierailijat ovat olleet belgialaisia vapaaehtoisia. He olivat olleet jo tullessaan päissään ja jatkaneet juomista kellarista löytämillään kotiviineillä. He olivat vaatineet juhla-ateriaa, uhanneet aseella ja ammuskelleet kattoon. Isäntä oli livistänyt, mutta emäntä oli kantanut pöytään kinkut ja makkarat. Kaikkea ruokaa sotilaat eivät olleet jaksaneet syödä vaan olivat tahrineet loput ulosteillaan.

Amerikkalaisten miehittäjien palveluksessa

Amerikkalaiset tarvitsevat rutiinitehtäviin avuksi saksalaisia. Myös Maria saa konttorityötä: hän kirjoittaa koneella, vastaa puhelimeen ja toimii tulkkina saksasta englantiin tai päinvastoin.

Jotkut työntekijät tarttuvat tilaisuuteen käyttää valtaa: ”Frau Schmidtillä on jokin mystinen tehtävä asiakkaiden seulomisessa.”

Rouva Schmidt kertoo Marialle melodramaattisen elämäntarinansa, jonka mukaan hän oli alun perin venäläinen ruhtinatar; suurin osa on ilmeisesti keksitty. Amerikkalaiset hän saa uskomaan, että on pääsyt ”pakoon natseja”. Todellisuudessa hänen miehensä oli suuren saksalaisen firman johtaja ja reservin upseeri armeijassa.

Marian toimii myös kirjurina oikeudessa, kun saksalaiset ovat rikkoneet amerikkalaisten määräyksiä kuten öistä ulkonaliikkumiskieltoa tai ”veljeilyä” eli seurustelua miehityssotilaiden kanssa.

Amerikkalaisen Jimmyn kysyttyä saksalaisten suhtautumisesta amerikkalaisiin Maria vastaa: ”Aluksi suurin osa väestöstä oli helpottunut, kun sota loppui, mutta sitten tulivat miehitysvallan uudet säännöt ja määräykset ulkonaliikkumis- ja veljeilykieltoineen, natsijahdit, kotietsinnät, mielistelijät ja ilmiantajat, uusi epävarmuus tulevaisuudesta. [- – -] Saksalaisten kansallisylpeys oli saanut kuolettavan iskun. Miksi he rakastaisivat teikäläisiä? He pitävät teitä pintapuolisina ihmisinä, jotka ovat hyvinsyöneitä ja -vaatetettuja ja jotka halveksivat heitä heidän alennustilansa vuoksi.”

Jimmy yllättyy ja loukkaantuu. Hän tokaisee: ”Itsepä ovat osansa valinneet. Meillä on eurooppalaisista sellainen käsitys, että ovat lähimmäisten kaulassa tai kurkussa. Muuta vaihtoehtoa ei ole.”

Marraskuussa 1945 Maria lainaa kahta saksalaisten tunteita kuvaavaa lausahdusta: ”Jumala, anna meille pian viides valtakunta, neljäs on kolmannen kaltainen” ja ”Mitä kauemmin läntinen aurinko meihin paistaa sitä ruskeammiksi tulemme”. Suluissa on huomautus: ruskea oli SA:n väri. Onkin selvää, että ilman Marshall-ohjelman auttamaa taloudellista nousua useammat olisivat alkaneet haikailla, että ainakin ennen sotaa asiat olivat paremmin.

Natsismin poiskitkemisen ongelmia

Amerikkalaiset katsovat tehtäväkseen kasvattaa saksalaiset pois natsi-ideologiasta. ”Heti amerikkalaisten tultua Hofgeismariin asukkaat vietiin – pakolla – elokuvateatteriin katsomaan keskitysleirejä kuvaavia kauheuksia. Ei ihme, että se herätti väestössä voimakkaita tunnekuohuja, itkua ja pyörtymistä.”

Kyselylomakkeella (Fragebogen), joka viran- ja toimenhaltijoiden on täytettävä, amerikkalaiset yrittävät saada selville kansallissosialistisen puolueen ja muiden natsijärjestöjen jäsenyydet. ”Amerikkalaiset työtoverini tosin väittävät, etteivät ole tavanneet yhtään pesunkestävää natsia Saksassa ja odottavat toiveikkaina tällaiseen harvinaisuuteen törmäämistä ennen kotiuttamista. 

Luutnantti Price ilmaisee Marialle ”ilonsa, ettei minun kyselylomakkeessani ollut ’tahroja’. Taitavat nämä uudet isännät olla vähän lapsellisia.” Maria tarkoittaa, ettei Price tajua, mikä Marian asema ulkomaalaisena oli. 

 

Lääkäri Koch on erotettu virastaan varhaisen puoluejäsenyyden takia. (Todellisuudessa 1934 ei ollut kovin varhaista, sillä sen jälkeen kun Hitler tuli valtaan tammikuussa 1933, puolueeseen liityttiin myös urasyistä. Vain ennen valtaantuloa puolueeseen liittyminen oli todella varhaista.) Lääkäri pystyi kuitenkin todistamaan, että oikea vuosi oli 1938.

Marian mielestä kuulustelun hoitanut luutnantti käyttäytyi epäasiallisesti: tämä ”käski minun kysyä tohtorilta, oliko tämä taitava metsätöissä, etenkin puiden kaatamisessa, ja nauroi rumasti. Minä mykistyin. Oliko oikein lyödä lyötyä, joka jo kärsi kovasta kohtalostaan, jolle työ oli elämää ja sen kieltäminen oli kuolemantuomio.”

Sairaalassa Maria ystävystyy ylihoitaja sisar Gudrunin kanssa. Tämä on joutunut vaikeuksiin, koska on ollut kansallissosialistisen jäsen, mitä hän on pitänyt virkaan liittyvänä itsestäänselvyytenä: ”En voi ymmärtää, miksi isänmaallisuus on yhtäkkiä muuttunut rikolliseksi.” Maria kommentoi: ”Tuskinpa hän tietää kaasukammioiden todellisuudesta.”

Kun sisar Gudrun erotetaan virastaan, Maria vetoaa Samiin, ”joka oli aluksi vastahakoinen ja epäröivän näköinen. Kun käytin kaiken kaunopuheisuuteni todistaakseni, miten välttämätön ja tärkeä Sisar oli sairaalan hallinnossa, josta hänellä oli vuosikymmenien kokemus, Sam alkoi kuunnella tarkkaavaisesti. Mitä hyötyä olisi kenellekään hänen syrjäyttämisestään ja miten paljon vahinkoa se saisi aikaan? Tämä nainen ei ollut syyllistynyt mihinkään natsien rikoksiin. Tämä on suorastaan typerä farssi hyödyttömästä kostosta. Sota on ohi ja elämän täytyy jatkua. Natsien puhdistukset ja tutkimukset ovat siirtymässä saksalaisille viranomaisille. Eikö sotilashallinto voi antaa ylihoitaja Gudrunin jatkaa virassaan ainakin siihen asti?”

Maria katsoo asioita vain yksilöiden kokemien epäkohtien kannalta. Hän ei näe kokonaisuutta: monet vakaviinkin rikoksiin syyllistyneet saivat vain pienen rangaistuksen tai onnistuivat luikertelemaan siitä kokonaan irti varsinkin vaiheessa, jossa tutkinta siirtyi saksalaisille. Aiheesta voi lukea suomeksi Frank McDonoughin kirjan Gestapo loppupuolelta.

Saksalaisia ja muita kansallisuuksia

Kun Maria kutsutaan saksalaisten illanviettoon, jossa on läsnä myös entinen SS-sotilas, hän epäilee kutsujien tarkoitusta: ”En tahtonut enkä tahdo olla missään tekemisissä minkään kanssa joka haiskahtaa politiikalta. Olisiko minun ehkä heidän aivoitustensa mukaan ’vakoiltava’ työnantajieni salaisuuksia, joihin tuskin törmäisin vaatimattomassa asemassani? Entäpä jos lörpöttelisin amerikkalaisille saksalaisten mahdollisesti, melko varmasti, laittomista kokouksista? Vai kuvittelisivatko he naiivisti – noin vain – minun olevan heidän puolellaan? [- – -] Ehkä pelkoni on vain väsyneiden aivojeni synnyttämää ’hätävarjelua’.” 

Miehitysaikana Maria seurustelee myös muiden kansallisuuksien edustajien kanssa. Hän huomaa, että puhuja olettaa usein itsestään selvästi hänen olevan samaa mieltä kanssaan. Esimerkiksi venäläinen palvelustyttö Martha uskoo hänen olevan kommunisti, eikä Maria korjaa erehdystä.

Italialaisia sotavankeja on paikkakunnalla useita, ja Maria saa yhdeltä italian tunteja. Yhdysvaltain armeijasta löytyy amerikansuomalaisia, joiden kanssa Maria voi puhua suomea.

Maria pääsee mukaan virolaisten juhliin. ”Erehdyin kysymään eräältä pojalta, joka pyöritti minua tanssilattialla, miten hän oli tullut Saksaan. Hän hymyili kuin ei uskoisi korviaan ja puisteli päätään. Häpesin uteliaisuuttani ja pyysin anteeksi.”

Vain norjalainen tyttö suhtautuu Mariaan etäisesti ja torjuvasti. Maria tyrmistyy ensin mutta ymmärtää sitten: tyttö on Norjan vastarintaliikkeen jäsen, jota Gestapo on kuulustellut ja kiduttanut. Maria on tälle vihollinen, koska on tullut Natsi-Saksaan vapaaehtoisesti. 

Pula-ajan pulmia

Ruuan suhteen siviilien olot eivät olleet huonoimmillaan sodan aikana, sillä Natsi-Saksassa suosittiin omaa väestöä muiden kustannuksella. Nyt miehitysvaltojen oli ruokittavana paitsi oman armeijan sotilaat, jotka tietysti olivat etusijalla, saksalaiset siviilit ja sotavangit, miljoonat keskitysleireistä ja pakkotyöstä vapautuneet sekä vapautettujen maiden siviilit.

Syyskuussa 1945 Maria kirjaa: ”Ruuasta on huutava pula. Miehittäjät ovat huomattavasti pienentäneet siviiliväen korttiannoksia, etenkin liha- ja rasva-annoksia. Maitokuponkeja saavat vain pikkulapset ja sairaat.”

Musta pörssi tietysti toimii. Maria suunnittelee joulukuussa 1945 pyytävänsä eräältä emännältä ”jotakin pientä jouluksi: voita, juustoa ja/tai kananmunia. Olen pari kertaa käynyt hänen luonaan ja vastahakoisesti hän on myöntynyt pyyntööni pitkän empimisen jälkeen, vaikka tietenkin maksan mukisematta, mitä hän pyytää. Taitaa kenkä puristaa siitä, ettei minulla ole mitään vaihdettavaa (tupakkaa, kahvia).”

Muidenkaan tavaroiden hankkiminen ei ole yksinkertaista. Marian ongelmana ovat erityisesti kengät, jotka kuluvat loppuun, kun oleskelusta Saksassa tulee aiottua pitempi. Jotta suutari laittaisi kenkiin puolipohjat, nahka pitäisi olla omasta takaa.

Mamma Neu tarjoaa omia kenkiään, jotka ovat liian suuret mutta käyvät sanomalehtipaperilla täytettyinä. Rouva Scmidtin avustuksella Maria saa kenkäkaupasta tiskin alta ”viininpunaiset korkeakorkoiset mokkakengät. Kauniit, mutta epäkäytännölliset.”

Ystävältään Samilta Maria saa lahjaksi ”kaksi paria mustia, matalakantaisia kävelykenkiä. Uudet ja ehjät ja kaksi numeroa liian suuret! No, sanomalehtipaperiahan aina riittää sen verran kärkiin, että ne tulevat sopiviksi.”

Maria on niin ylpeä, ettei halua pyytää Samilta mitään eikä ”jäädä kiitollisuuden velkaan. Yritän tulla toimeen omillani. Jos ei Sam hoksaa puutteitani, se on hänen ’häpeänsä’.”

Joskus Sam huomaakin Marian puutteet, esimerkiksi ”miksei minulla ole huoneessani radiota. Minä taas ällistyin, miksi hän ei sitä tajunnut. Kaupoissa kun ei ole ja mustassa pörssissä ne ovat mielettömän kalliita. Niinpä Sam toi käytetyn radion ilokseni. Kiitin ja kumarsin. En kysynyt sen alkuperää. Voin vain arvailla.” 

Myöhemmin Sam tuo Marialle matkakirjoituskoneen. ”Sen alkuperästä ei ollut epäilystäkään, koska siinä oli saksalaiset äät ja ööt, joita amerikkalaisissa koneissa ei ole.” Kirjoituskone lienee sotasaalista.

Erilaisia seurustelu- ja seksisuhteita

Maria kirjaa muistiin erilaisia suhteita saksalaisten tyttöjen ja amerikkalaisten sotilaiden välillä.

Joillekin tytöille on mieleen, että sodan jälkeen on miehiä mistä valita. Eikä haittaa, että miehet vaihtuvat, kun vanha joukko-osasto lähtee ja uusi tulee.  

”Runsaan puolen tunnin kuluttua pari palasi metsästä ja muutamaa minuuttia myöhemmin toinen. Ensiksi tullut poika huusi kaverilleen: – How many times? (Monestiko?) ja toinen näytti sormillaan voitonmerkkiä. Ilmeisesti poikien päähän ei pälkähtänyt että jokin pihapiirissä voisi ymmärtää englantia.”

Myös eräät rouvat ja lesket seurustelevat amerikkalaisten upseerien kanssa. Joku tulee raskaaksi, toiselle tehdään abortti.

Sotilaillekin voi tulla seurauksia: eräs ”kyyhkyläinen” tartuttaa kupan koko komppaniaan.

Seurustelusta amerikkalaisten kanssa on aineellista hyötyä. ”Saksalaiset tytöt kehuvat saavansa miesystäviltään melkein mitä vain kehtaavat pyytää: suklaata, kosmetiikkaa, hammastahnaa, saippuaa, ruokapurkkeja, vaatteita, kahvia, teetä ja niin edelleen.”

Huonommin ovat asiat idästä paenneella nuorella naisella. Tämä pelkää, että vanhemmat sairastuvat, ja on ”valmis olemaan Samille ’suosiollinen’ voipaketista”. Voipaketti painaa neljänneskilon.

Joku tytöistä uskoo seurustelun olevan vakavaa ja ehkä se aikanaan onkin, mutta amerikkalaisesta poikaystävästä ei kotiuttamisen jälkeen kuulu mitään, ja Maria epäilee perheen kääntäneen tämän pään. Sen sijaan Marian suomalainen ystävä Eve pääsee sotamorsiamena Yhdysvaltoihin.

On yleisesti tunnettua, että puna-armeijalaiset syyllistyivät joukoittain raiskauksiin. Mariakin kirjaa kuulemiaan kauhutarinoita. 

Länsiliittoutuneiden sotilaiden tekemistä raiskauksista on alettu puhua vasta hiljattain. Miriam Gebhardtin kirja Ja sitten tulivat sotilaat on käännetty suomeksikin.

Maria kertoo 20-vuotiaasta puolalaisesta kaimastaan, joka joutui raiskatuksi ratsian yhteydessä. Kaksi sotilasta ”meni navettaan, jossa Maria oli syöttämässä lehmiä. Toinen pojista, joka kutsui toveriaan Johniksi, jäi ovelle vahtiin sillä aikaa kun tämä meni tutustumaan Mariaan. Näin joutui karitsa suden suuhun.

Oli vaikea, ehkä mahdoton tehtävä löytää ’Johnia’ näin vähin eväin, sillä heinäkuinen joukko-osasto oli aikaa sitten siirretty muualle. Sitä paitsi tämä oli tuskin mikään harvinainen tapaus. Viitsivätkö ’tahot’ vaivautua?”

Amerikkalaiset ovat itsekin selvillä siitä, mitä ratsioissa voi tapahtua. Sam varoittaa Mariaa ratsian ajankohdasta ja ”antoi ohjeita, miten piti toimia. Hänen kuvansa oli asetettava näkyvästi peilin eteen lipaston päälle; pukeuduttava heti kun kaverit tulevat taloon, jotta he eivät kohtaisi puolipukeista, unenpöpperöistä naista sängystä tai sängyn laidalta sisään tullessaan; puhuttava heti englantia heidän kanssaan.”

Viimeinkin Suomeen

Kasselin pommitusten jälkeen Maria haaveilee paluusta Suomeen. Helsingin pommitukset helmikuussa 1944 saavat hänet kuitenkin uskomaan, että tilanne on sama Suomessa ja Saksassa, joten on sama, missä hän on. Maria lykkää päätöstä paluusta siihen asti, kunnes tulee tieto, saako hän opiskelupaikan ja stipendin.

4. syyskuuta 1944 Maria kirjoittaa: ”sain tiedon Suomen antautumisesta.” Näin uutinen aselevosta Saksassa kerrotaan.

Kun postiyhteys on poikki, Maria on jatkossa täysin Saksan Suomen oloista antaman tiedon varassa. Sodan jälkeen amerikkalaiset eivät ilmeisesti ole kiinnostuneita kertomaan Suomen oloista. 

Vasta vuoden 1946 lopussa Maria kuulee, että posti Suomeen toimii. Seuravana vuonna Ruotsin Punainen Risti järjestää paluukuljetuksia.

Vielä loka-marraskuun vaihteessa 1947 on Saksasta tulevilla käsitys, että Suomi on Neuvostoliiton miehittämä, vaikka rauha on solmittu helmikuussa ja valvontakomissio poistunut maasta syyskuussa.

Laivalla Maria kuuntelee muiden naisten kertomuksia ja hämmästyy: ”Suurin osa meidän joukostamme näyttää tuntevan toisensa ja olevan kotoisin Pohjois-Suomesta, missä he ovat olleet saksalaisten joukko-osastojen palveluksessa.” Aivan kuten jälkimaailmalle on käsittämätöntä Marian lähtö Saksaan sodan keskelle, Maria ei ymmärrä, miksi naiset ”eivät jääneet kotiseudulleen saksalaisten lähdettyä. Eivät kai he kaikki voineet olla ”morsiamia”! Enimmäkseen he näyttävät jääneen Pohjois-Saksaan, englantilaiselle vyöhykkeelle.” 

Hangon leirin kuulustelu

Muiden tavoin Maria joutuu kahden viikon karanteeniin Hangossa, missä hänestä otetaan valokuvat sekä sormenjäljet ja Valpo kuulustelee häntä. Kuulustelija Mikko Matikainen väittää tietävänsä Mariasta ”kaiken”, mm. että tämä oli ”ollut amerikkalaisen everstin sihteerinä. Pitikö se paikkansa? Juu, kyllä se piti – suurin piirtein, jatkoin mielessäni, osa oli ollut everstiluutnantteja, yksi majuri, monta kapteenia, joista Matikaisella ei ollut aavistustakaan!”

Tietojen lähteeksi paljastuu Marian ystävän Even tuttava Armi. ”Armi olisi tuskin halunnut minun lörpöttelevän, mitä satuin tietämään hänestä! Eve oli kertonut, että Armi odotti lasta amerikkalaiselle upseerille. Ei olisi juolahtanut mieleeni kertoa Matikaiselle, sehän olisi ollut typerää.”

Muutenkin Maria noudattaa toista taktiikkaa: ”Kuulusteluissa minun kuului antaa tarkka selonteko Saksassa tapaamistani suomalaisista. Näistä kaikista se ’kaikki’ siis koostui. Kerroin muutamista tapauksista mahdollisimman pintapuolisesti ja neutraalisti.” Kuten Saksassakin, Maria ei halua urkkia eikä ilmiantaa ketään eikä ylipäänsä aiheuttaa muille ikävyyksiä.

Onneksi Maria saattaa todistaa kertomuksensa kirjallisilla dokumenteilla: vanhentuneen passin lisäksi hänellä on ”Humboldt-säätiön stipenditodistus, erilaisia henkilöllisyyskortteja, Münchenin yliopiston kurssitodistus, saksalaisilta ja amerikkalaisista työnantajilta saamiaan työtodistuksia. Hitaasti, mutta varmasti meikäläisen ’Lefenslauf’ siirtyi salaiseen arkistoon. Siitä voi kuka tahansa nähdä, etten tuona aikana ole ollut ’joron jäljillä’ vaan yrittänyt otsani hiessä ansaita työllä leipäni.”

Ennen kuulustelupöytäkirjan allekirjoittamista Matikainen ehdottaa, että Maria helpottaisi omaa tapaustaan kertomalla, että oli lähtenyt Saksaan ”miehen perässä”. Maria ei suostu, mutta loppujen lopuksi hänkin saa Valpolta ”synninpäästön”.

Lopuksi Marialta kysytään, onko hän saanut vakoojakoulutusta, tunteeko hän Ruth Munckin ja kuuluuko hän laittomaan puolueeseen. Häntä vaaditaan myös lupaamaan, ettei hän lähde salaa maasta. Mariasta kaikki tämä kuulostaa hullulta.

Taustan tietävä lukija oivaltaa, mistä on kyse: Valpo yritti seuloa poliittisesti viattomien palaajien joukosta, jotka olivat kuuluneet Saksan tukemaan, Suomen kannalta maanpetokselliseen ”vastarintaliikkeeseen” ja joita oli syytä pitää silmällä.

Saksasta piti vaieta

Vasta Hangon leiriltä päästyään Mariaa kuulee Lapin sodasta.  

Kun hän kertoo jollekulle Saksassa oleskelustaan, hän huomaa toisen kasvoilla halveksivan tai jopa vihamielisen ilmeen. Hän oppii, että asiasta on paras vaieta.

Yhteys osaan Saksassa tavattuihin ihmisiin säilyy vuosikausia.

Miksi juuri naiset vakenivat?

Niilo Lauttamuksen esikoisromaani SS-sotilaista ilmestyi jo 1957, siis Stalinin kuoleman jälkeisen suojasään aikana. SS-miehillä oli toki sodan jälkeen vaikeaa, mutta sen jälkeen pataljoona ei ole ollut Suomessa tabu, toisin kuin muissa maissa. Neuvostoliittokaan esittänyt vastalauseita, kun entisestä SS-miehestä tuli puolustusministeri.

Sen sijaan naisten vaikeneminen kesti pitempään. Poikkeuksia toki oli: Irja Salla toinen osa Hävityksen keskellä ilmestyi sodan jälkeen, ja Annikki Kariniemi kuvasi 70-luvulla suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden suhteista Lapissa teoksissaan Veren kuva ja Veren ikävä.

Syynä erilaisen kohteluun lienee ollut kaksoisstandardi: miehelle on pidetty kunniallisena olla sotilas, mutta naiselle ei-kunniallisena seurustella vieraan kansallisuuden edustajan kanssa. Ja ilman muuta on oletettu, ettei naisella voinut olla muuta motiivia olla yhteydessä saksalaisiin tai lähteä Saksaan.

Lisää tietoa kirjailijasta

Irja Lounaja, alkuaan Irja Maria Lukkarinen, syntyi 1916 Kuopiossa ja asui lapsuutensa Varpaisjärvellä. Isä kuoli, kun tytär oli kymmenvuotias 1926. Äiti kuoli samana vuonna 1937, kun hän pääsi ylioppilaaksi Kuopion tyttölyseosta.

Siitä, miten ja miksi hän lähti Saksaan, on kerrottu alussa.  

Sodan jälkeen hän toimi ensin puutavaraliikkeiden ulkomaankirjeenvaihtajana, mutta opiskeli sitten saksan ja englannin kielen maisteriksi ja työskenteli kielten lehtorina eri puolilla Suomea. Hän jäi eläkkeelle 1979.

Vuonna 1963 hän meni naimisiin kirjailija, metsäteknikko Heikki Lounajan, joka oli leski. Perheeseen kuuluivat aviomiehen nuorimmat lapset.

Heikki Lounaja kuoli 1987, ja Irja Lounaja kuoli 2010.

Lähde: http://www.narc.fi:8080/VakkaWWW/Selaus.action?kuvailuTaso=AM&avain=45465.KA

Muita tietoja

Gebhardt, Miriam: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Suom. Maikki Soro. Minerva 2016.

McDonough, Frank: Gestapo. Natsi-Saksan salaisen poliisin historia. Suom. Mari Janatuinen. Atena 2016.

Olen kirjoittanut blogiin Irja Sallasta, Annikki Kariniemestä ja Niilo Lauttamuksesta.

Lisää tietoja sodan loppuvaiheesta ja sen jälkeisestä ajasta

Bessel, Richard: Germany 1945. From peace to war. Pocket books 2010.

Hitchcock, William I.: Liberation. The bitter way to freedom, Europe 1944-1945. Faber & Faber 2009.

Lowe, Keith: Savage continent. Europe in the aftermath of World War II. Penguin books 2013.