Laila Hietamies: Vienan punainen kuu

Laila Hietamiehen Vienan punainen kuu kuvaa, miten rakkaus sokaisee nuoren naisen ja miten raa’asti suomalaiset sotilaat käyttäytyvät Vienassa 1918.

Vienan punaisen kuun (1992) ensimmäinen ja toinen osa tapahtuu Uhtualla kesällä 1910, kolmas osa Sortavalassa ensimmäisen maailmansodan aikana 1916 ja neljäs Uhtualla ja sen lähiseuduilla talvella 1918. Kolme ensimmäistä osaa rakentavat puitteet neljännen osan draamalle, ja tämä osa käsittää lähes puolet teoksesta.

Päähenkilö ja myös pääasiallinen näkökulma lukuun ottamatta toista osaa on Aniviisu, jonka vaiheita seurataan lapsuudesta nuoreksi naiseksi. Aniviisu on lapsen itselleen antama nimi. Oikea nimi on Anna Liisa, jota romaanissa käytetään myöhemmin.

Orpotyttö ja tuntematon isoisä

Romaanin alussa Aniviisu on kymmenvuotias orpotyttö, joka on menettänyt molemmat vanhempansa hukkumisonnettomuudessa. Äidin sisar Katri Jääskeläinen on jättänyt opettajanvirkansa Suomessa ja muuttanut Uhtualle pitämään huolta tytöstä ja valmistamaan tätä oppikoulua varten. Talosta pitää huolta isäntärenki Teppana Jyrkinen vaimonsa Nastin kanssa.

Alkuaan Huotarin suku on tullut Uhtualle Suomen puolelta. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin Ilja Huotari on lähtenyt Kanadaan ja jättänyt jälkeensä raskaana olevan Moarien. Iljan veli on nainut Moarien, jonka poika on Aniviisun isä. Romaanin alussa Kanadassa rikastunut Ilja Huotari rakennuttaa Uhtualle ennennäkemättömän komeaa taloa jo ennen kuin itse saapuu paikalle. Koska hän ei ole vuosikausiin pitänyt yhteyttä perheeseensä, hän uskoo poikansa lapsen olevan poika.

Ilja selviää yllätyksestä paremmin kuin Aniviisu, joka vihaa tuntematonta isoisäänsä, kieltäytyy puhumasta tämän kanssa ja muuttamasta tämän uuteen taloon. Myös Katri pitää kiinni entisistä suunnitelmista: hän ja Anuviisu asuvat talvisin Sortavalassa, jossa on tyttökoulu. Ilja Huotari ymmärtää taipua.

Romaanin kannalta on vahinko, että Aniviisun ja isoisän suhteen kehitystä ei kuvata, vaan toisessa osassa kerrotaan lyhyesti, että Ilja on seuraavana kesänä pyytänyt käytöstään anteeksi ja antanut Aniviisulle vapauden asua missä tahtoo. Niinpä isoisän ja pojantyttären suhde on nyt läheinen ja lämmin.

Katri ja Ilja Huotari

Katrin edesmennyt aviomies, upseeri, yliopistomies ja aktivisti Juhani Jääskeläinen on murhattu ennen romaanin alkua. Myöhemmin selviää, että syylliset ovat venäläisiä sosialistivallankumouksellisia. Vaikka Katri rakasti pari vuosikymmentä vanhempaa miestään ja kärsi tämän murhan jälkeen keskenmenon, hän ei ole katkeroitunut.

Ilja Huotarin vaimo Greta on alkoholisti. Ilja lohduttautuu seksisuhteella Outin kanssa, joka neuvoo olemaan välittämään juoruista ja tukkimaan suut rakentamalla tien. Henkistä yhteyttä Outin kanssa ei kuitenkaan löydy.

Toisessa osasa kerrotaan taannehtivasti, että sen jälkeen kun Greta on karannut Uhtualta, Katri ja Ilja Huotari ovat löytäneet toisensa. Katri ei välitä Iljan menneestä suhteesta Outiin, pikemmin säälii köyhää naista. Ilja Huotari taas sanoo oppineensa kunnioittamaan uskollisuutta. Kuitenkin ”kunnia” hänen mielestään vaatii, ettei hän eroa Gretasta, joka on mielisairaalassa.

Ilja ja Katri avioituvat vasta Gretan kuoleman talvella 1918.

Ihanteellinen nuori rakkaus

Aniviisu tapaa metsässä viulua soittavan Kaarlo Meinanerin ja ystävystyy tämän kanssa. 15-vuotiaan Kaarlon isä on kansatieteilijä, joka tutkii Vienan Karjalaa. Äiti on kuollut, isä ja poika asuvat Sortavalassa, isä tosin puoleksi Helsingissä.

Sotavalassa Katri antaa tyttökoululaisen ja lyseolaisen oleskella kahden kesken Kaarlon kotona, koska on varma että kyseessä on romanttinen rakkaus eikä seksistä ole vaaraa.

Ylioppilaaksi päästyään 20-vuotias Kaarlo tunnustaa rakastaneensa 16-vuotiasta Anna Liisaa ensinäkemisestä asti. Hän aikoo kosia, ”kun siihen on realistiset mahdollisuudet ja sinä tunnet olevasi kypsä.” Anna Liisa tunnustaa: ”Sinä olet minulle rakkaampi kuin Katri tai buobo [isoisä]…”

Parhaat ystävykset ja politiikka

Aniviisun paras ystävä on Anja, jonka äiti Darja Mihailovna Remisova toimii opettajana Uhtuan venäjänkielisessä kansakoulussa.

Sekä Anna Liisa että Anja käyvät Sortavalan tyttökoulua. Anja on asunut ensin tätinsä Natalian luona, joka työskentelee sairaanhoitajana, mutta kun Natalia on heittänyt Anjan ulos, Katri on ottanut tytön luokseen asumaan.

Ristiriitoja aiheuttaa politiikka, joka koskee myös vapaa-aikaa: Katri laulaa lehtori Mikael Nybergin hengellisessä kuorossa, Anja taas työväenyhdistyksen kuorossa. Vain Katrin vaikutusvalta pelastaa Anjan koulusta erottamiselta.

Anja on omaksunut äitinsä ja tätinsä vallankumoukselliset aatteet. Oma osuutensa tähän on myös lyseossa opiskelevalla Artturi Kankaalla, joka myöhemmin pidätetään Pietarissa.

Anna Liisan ja Anjan välille syntyy kiivas yhteenotto. Kun Anja kysyy ”Etkö sinä Anna Liisa näe mitä maailmassa tapahtuu? Aika on kypsä maailmanvallankumoukselle!”, Anna Liisa vastaa: ”En minä ole kiinnostunut maailmanvallankumouksesta, minua kiinnostaa tämä päivä täällä Sortavalassa!”

Anna Liisa moittii Anjaa siitä, ettei tämä ole osoittanut kiitollisuutta Katrille. Päinvastoin Anja on käyttänyt Katrin luottamusta hyväkseen: varastanut Katrin avaimen mennäkseen sisään yöllä seminaarin kansliaan tutkimaan papereita.

Anjan kannalta tilanne näyttää tällaiselta: ”Anna Liisa ei ollut koskaan nähnyt ihmisten hätää ja köyhyyttä. Hän oli aina ollut etuoikeutettu lapsi, jota ennen buobon tuloa olivat hemmotelleet vanhemmat, Nasti ja Teppana. Sitten tuli Katri vanhempien tilalle ja vihdoin Ilja Huotari, upporikas mies suoraan Kanadasta.”

Katrin mielestä äiti oli myrkyttänyt Anjan mielen, opettanut tämän vihaamaan rikasta Ilja Huotaria, vaikka tämä on kustantanut Anjan koulunkäynnin, ja kulkemaan huonoissa vaatteissa näyttääkseen muiden tyttöjen rinnalla köyhältä. Vaikka Katri oli ollut Anjalle viisi vuotta äidin sijainen ja kohdellut Anjaa samalla tavalla kuin Anna Liisaa, Anja ei ollut koskaan kiittänyt häntä mistään. Katri ei koe olevansa loukaantunut vaan sen sijaan pettynyt, koska ”oli epäonnistunut alkeellisten käytöstapojen opettamisessa ja että kiittämättömyys todisti tytön paaduttaneen mielensä.”

Myös Kaarlo vieroksuu Anjaa ja epäilee Artturi Kankaan vaikuttavan tähän epäsuotuisasti. Anja taas kokee syrjintänä sen, että Anna Liisa ja Kaarlo viettävät aikaa kahden eivätkä ota häntä mukaan.

Kertoja selittää suoraan: ”Anna Liisa ei tullut ajatelleeksi, että hän itse oli ollut aina kuin prinsessa, kaiken huomion keskipiste – ja Anja hänen seuraneitinsä, aina sivussa tai taustalla. Anna Liisa oli seurallinen ja hymyilevä, Anja eristäytyvä ja totinen.”

Anja kääntää tunteen ulkopuolisuudestaan ja säälin ja hyväntekeväisyyden kohteeksi joutumisestaan ympäri halveksimalla muita: ”Mutta näiden toisten elämähän köyhää oli – nytkin he vain jaarittelivat lähtevänsä veneellä saaristoon sampanjalle…Ymmärsivätkö he lainkaan, miten vakavia aikoja elettiin?

Että huomenna kaikki olisi toisin? – – Hän tunsi katkeruutta eikä enää yrittänytkään kieltää sitä. Oli valittava, kenen joukoissa seisoi. Rikkaitten vai köyhien.

Sortajien vai sorrettujen.”

Oikeastaan Anjaa ymmärretään romaanissa melkoisesti, kun taas Anna Liisaa kuvataan myös kriittisesti.

Talvi 1918

Aiempien osien kuvaus poliittisesta taustasta – venäläistämisestä ja vallankumouksellisista – on vähän kömpelöä mutta sinänsä tarpeellista, koska lukijoiden ei voi olettaa tietävän ennalta Vienasta juuri mitään.

Neljäs osa Kypsyminen tapahtuu talvella 1918. On siis harpattu yli vallankumousvuoden 1917. Parhaillaan juuri itsenäistyneessä Suomessa käydään sisällissotaa, ja myös Kaarlo liittynyt suojeluskuntaan.

Takautuvasti kerrotaan, että edellisenä keväänä on vallankumouksen jälkeen Suomusjärvellä pidetty kokous jossa on vaadittu Karjalan itsenäistymistä. Toisena vaihtoehtona on ollut liittyminen Suomeen (jolloin Suomi ostaisi metsiä vastaavalla hinnalla), mutta suomalaiset poliitikot ovat olleet sitä vastaan.

19-vuotias Anna Liisa on ylioppilas mutta vailla opettajan pätevyyttä. Silti hänet on valittu opettajaksi Kuittijärven rannalla lähellä Jyvälahtea sijaitsevaan suomenkieliseen kouluun, koska Ilja Huotari on sen rakennuttanut. Anja opettaa venäjänkielisessä koulussa lähempänä Pistojärveä. Ottaen huomioon ystävysten parin vuoden takaiset riidat on vähän kummallista, että välit näyttävät nyt olevan tiiviit ja hyvät.

Anna Liisa näkee jäällä neljä rekeä ja kuulee pysähtymiskäskyn. Reet ympäröivät hänet ja mies kysyy ärjäisten nimeä ja liikkumisen syytä ja kertoo, että ovat saaneet ilmoituksen agitoivasta opettajattaresta. Toisesta reestä hyppää luutnantti Gilbert Weissenberg, joka ilmoittaa Anna Liisa olevan ”väärä nainen”. Anna Liisa tajuaa miesten etsivän Anjaa.

Onko puolueettomuus mahdollista?

Gilbert Weissenberg kuuluu neljän jääkäriupseerin ryhmään joka lähetetty Vienaan kouluttajiksi. Hän vierailee Huotarinniemellä ja pyytää Ilja Huotarilta rahaa aseisiin, mutta tämä kieltäytyy: ”Väkivallan tie ei ole oikea tie.” Sen sijaan Gilbert Weissenbergin mielestä ”Paras ryssä on kuollut ryssä”.

Ilja Huotarin mielestä asiat eivät ole yksinkertaisia: ”Minä pelkään, että vienalaisten joukossa on paljon sellaisia, joita te ja teidän kaltaisenne pidätte ryssinä. Mikä heidän kohtalonsa olisi? Sama kuin intiaanien Amerikassa?”

Myös Ilja Huotari haluaa Vienan irti Venäjästä, mutta samalla ”myös Vienan parasta”. Hän ei halua olla kummallakaan puolella: ”Vienan kansa ei tahdo sotaa, täältä ette saa ainoatakaan miestä.”

Gilbert Weissenberg vetoaa siihen, että ”punainen terrori ase, jota käytetään kuolemaantuomittua luokkaa vastaan, luokkaa joka ei itse ymmärrä poistua historian näyttämöltä”.

Suojeluskuntapiirin päällikkö Malm (historiallinen henkilö) on nimitetty Vienan Karjalan joukkojen ylipäälliköksi. Hän kysyy Ilja Huotarilta: ”Te siis haluatte punaisten hallitsevan Vienaa?” Ilja Huotari vastaa ettei tietenkään: ”Minä haluan kehittää ja rakentaa Vienaa, luoda sille ehomman tulevaisuuden, kyllä te sen tiedätte. Mutta ei tulevaisuutta voi rakentaa aseiden avulla eikä sotaa käymällä.”

Ilja Huotarin pasifismi ja pyrkimys puolueettomuuteen ja vain Vienan parhaan edistämiseen herättää lukijassa kunnioitusta, mutta samalla epäilystä, ettei tällaiselle linjalle ole sijaa. Ilja Huotari on kuitenkin oikeassa arvostellessaan suomalaisia siitä, että he eivät tunne Vienan oloja vaan tulevat sinne ”siirtomaaherroina”. Gilbert Weissenbergin sanat samoin kuin aiempi toiminta osoittaa, että suomalaisten väkivaltaiset menetelmät eivät ole reaktio bolsevikkien toimintaan vaan nämä ovat jo alun perin pelkästä epäilyksestä valmiit terroriin siviilejä vastaan.

Anja pelkää mutta toimii

Anja on yhtä vakuuttunut oman asiansa oikeutuksesta kuin Gilbert Weissenberg samoin kuin siitä, että puolueettomuus ei ole mahdollista: ”On vain kaksi puolta, sortajat ja sorretut.” Syntyperä ratkaisee ihmisen valinnan: ”Sinä olet syntynyt Ilja Huotarin pojantyttäreksi” – – ”Se jo tekee sinusta herrasväkeä. Minä taas olen Darja Mihailovnan, omituisen bolševikkiopettajan tytär. Se määrää, millä puolella minä olen. En minä voi muuksi tulla, äitini teki minusta tällaisen.”

Jo Anjan äidin kohtalon on määrännyt perhetausta: isä hirtettiin kuulumisesta Kansan Tahtoon, joka yritti murhata Aleksanteri III:n. Vartuttuaan Darjakin omaksui vallankumoukselliset aatteet ja tuli aviomiehensä kanssa Uhtualle Anjan ollessa kaksivuotias, mutta mies kuoli pian.

Anna Liisa vetoaa siihen että kyse on menneisyydestä: ”Jos ihminen ei opi menneisyydestä, hän on tuomittu toistamaan samat virheet uudelleen ja uudelleen. Sinunkin pitäisi tietää, etteivät suomalaiset ja vienalaiset eivät voi hyväksyä bolševikkien valtaa – hehän ovat venäläisiä, ja me tahdomme vapaiksi nimenomaan Venäjän alta.”

Anja sanoo: ”Sosialismi ei tunne valtakunnan rajoja.” Anna Liisa vastaa: ”Minusta tuntuu ettei se tunne mitään – ei ainakaan tavallisten ihmisten ajatuksia” – – ”Ihmiset tahtovat elää rauhassa. Ei kukaan toivo sotaa.” Anja sanoo: ”Valitettavasti sinä olet väärässä” – – ”On iso teollisuus, joka elää sodasta.”

Anja toteaa myös: ”Jääkärit puhuvat yleisesti, että bolševikit hävitetään koko Vienasta. Jos he pääsevät niskan päälle, he epäilemättä myös tekevät niin. Silloin he hävittävät myös äidin ja minut.”

Anna Liisa sanoo: ”Emmehän voi olla vihamiehiä. Me olemme lapsuudesta asti olleet ystäviä.” Anja vastaa: ”Tässä sodassa voivat ystävätkin joutua eri lippujen alle.” Anna Liisa kysyy: ”Onko se sinusta oikein?” Anja vastaa: ”Se on oikein, minkä ihminen omassatunnossaan tuntee oikeaksi.”

Järjen vievä rakastuminen

Gilbert Weissenberg alkaa vierailla Anna Liisan koululla ja myös yöpyy siellä. Pari väittelee kiivaasti, mutta alusta lähtien Anna Liisa tuntee vetoa Gilbertiin.

Gilbertissä on paljon perinteistä naistenromaanin sankaria: hän itsevarma ja väittää tietävänsä, että Anna Liisan vastenmielisyys häntä kohtaan on teeskentelyä ja että tämä pelkää omia tunteitaan. ”Te olette merkillinen nainen, teissä asuva tuli kiehtoo minua. Itse ette edes ole tietoinen siitä, ettekä tiedä sitäkään, miten kaunis ja kiihottava te olette pauhatessanne mielipiteitänne. Lumoava nainen!”

Gilbert Weissenberg suutelee Anna Liisa eikä pyydä anteeksi: ”Minä ymmärrän pelkonne, sillä todellisuudessahan te pelkäätte omia tunteitanne.”

Lukijalle varoitussignaalit ovat muutenkin vahvat: Gilbert Weissenberg ei välitä lainkaan siitä, että Anna Liisa on kihloissa Kaarlon kanssa joka sotii Suomessa valkoisten puolella, sekä ennen kaikkea tämän käytös jäällä.

Suomalaiset sotilaat pahoinpitelevät Anjan äidin Darjan. Ilja Huotari kommentoi: ”Nyt on retkikunta näyttänyt oikean karvansa” – – ”Isketään aseettomien siviilien kimppuun. Eivät vapauttajat sellaista tee, vaan miehittäjät.”

Sen sijaan Anna Liisa on täysin Gilbert Weissenbergin lumoissa: ”Gilbert olisi voinut sanoa mitä tahansa, ja hän olisi vain myönnellyt. Hän rakasti tätä miestä niin, että hänen koko maailmansa oli sekaisin. Hän kulki kuin unessa päivät, odotti kiihkeästi iltaa, hoiti huonosti työnsä, oli niin ajatuksissaan että lapsetkin sen huomasivat. – – Tällaista kiihkoa hän ei ollut koskaan kokenut, pelkkä miehen ajatteleminen sai hänet halun valtaan.”

Samalla Anna Liisa yrittää olla uskollinen ystävälleen: Anja on kertonut Anna Liisalle, että hänen koululleen on piilotettu aseita, mutta Anna Liisa ei paljasta asiaa Gilbert Weissenbergille. 

Kolmiodraama

Anna Liisa kirjoittaa Kaarlolle kirjeen, jossa kertoo rakastavansa Gilbert Weissenbergia ja purkaa kihlauksen. Rakkautensa huumassa hän myös laiminlyö kaikki muut asiat.

Vasta kun pari on viettänyt useita öitä yhdessä, Anna Liisa sanoo: ”En voi seurustella miehen kanssa, jolla ei ole selviä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Onko sinulla?” Gilbertin vastaus ei vakuuta lukijaa: ”Pidä kaunis suusi nyt kiinni, minä haluan rakastaa sinua…”

Kaarlo, joka on lähetetty tuomaan viestiä retkikunnan johtajalle Malmille, on joutunut punaisten väijytykseen mutta päässyt pakenemaan, tosin olkapäähän haavoittuneena. Anna Liisa tuntee vain sääliä ja ”eräänlaista inhoa” entisen sulhasensa likaista ja hoitamatonta olemusta kohtaan

Kaarlo kommentoi Anna Liisalle tämän kirjettä: ”Mitä sellaista sinulle tapahtui, että muutuit viikossa? Minä tiedän – olet löytänyt hänen avullaan jotakin aivan uutta. Minä olen rakastanut sinua sellaisella rakkaudella, johon liittyy rakkauden totuus, kunnioitus ja hellyys. Sinulla oli varaa heittää sellainen rakkaus pois. Samalla sinä heitit kahdeksan vuotta pois meidän elämästämme.”

Kaarlon varoittaa, että Gilbert Weissenbergillä on muita naisia, mutta Anna Liisa ei usko vaan luulee, että hylätty sulhanen haluaa vain tahallaan loukata häntä. Myöhemmin Gilbert Weissenberg tunnustaa Anna Liisalle olevansa kihloissa, mutta selittää kyseessä olevan vanhempien järjestämä liitto.

Kaarlo, joka tuntee Vienan ennestään, sanoo Gilbert Weissenbergille: ”Päämajalla on virheellinen kuva karjalaisista ihmisistä” ja ”Ilja Huotari on vienalainen patriootti sydänjuuriaan myöten. Hän ei ole valkoinen eikä punainen, vaan vienalainen.”

Anjan traaginen kohtalo

Anja kuljettaa aseet pois koululta, Darja kuolee ja Anna Liisa auttaa Anjaa hautaamaan äitinsä. Anja kertoo Artturin kaatuneen Suomen sisällissodassa: ”Minua ei ole äitiä lukuun ottamatta kukaan rakastanut” – – ”Olen arkipäiväinen ja ruma. Mutta tiedän että Artturi rakasti minua ja siksi saan voimaa hänen muistostaan.” Anna Liisa yrittää vielä: ”Sinä et ehkä usko, mutta me olemme aina rakastaneet sinua. Vaikka joskus tuntui, että sinä et halunnut meidän rakkauttamme.” Anja kuitenkin vastaa: ”Valkoiset ovat tappaneet minulta minun rakkaimpani. Minun on kostettava heidän puolestaan.”

Anna Liisa kertoo purkaneensa kihlauksensa, jolloin Anja huomauttaa: ”Se sama ryhmä murhasi äidin.” Anna Liisa puolustautuu klassisella ”entäs muut”-menetelmällä: ”Samanlaisiin raakuuksiin ovat punaiset syyllistyneet Suomessa”.

Kaarlo saa selville, että punaiset aikovat kostaa Darjan kuoleman, punaisten asekätkijä on saatu selville ja miehet on määrätty puhdistamaan tienoo. Anna Liisa ja Anja on saatava turvaan.

Anna Liisa onnistutaankin viemään turvalliseen paikkaan, mutta suomalaiset sotilaat hakevat Anjan. Häneltä kysytään aseista jotka on löydetty, hänet pahoinpidellään ja raiskataan joukolla ja lopulta hänet tapetaan raa’asti.

Anna Liisan silmät avautuvat

Kun Anjan ruumis löytyy, punaiset uhkaavat tapaa kostoksi ”jääkärin huoran”. Anna Liisa pelastuu, mutta hänen maailmansa on murskana: ”Sitä ennen hänen maailmansa oli ollut täydellinen. Hän oli ollut onnellinen, hänellä oli rakastettu, Kaarlo, ja hänellä oli ollut koko tulevaisuus selvillä. Sitten hän rakastui Gilbertiin, rakastui sellaisella kiihkolla ettei vieläkään voinut sitä ymmärtää. Se oli todellista rakkautta, siitä hän oli varma. Mutta mitä se rakkaus oli hänelle tuonut? Pelkkää murhetta ja tuskaa…”

Kun Anna Liisa kysyy Gilbert Weissenbergiltä, ketkä tappoivat Anjan, tämä myöntää, että kyseessä oli ”meidän joukkomme”, mutta hän ei ollut itse paikalla.

Anna Liisa ei kuitenkaan tyydy vastaukseen: ”Te olette vastuussa siitä mitä Anjalle tapahtui, vaikka kuinka sanoisitte muuta. Te ette ehtinyt paikalle…Voitteko käsi sydämellä vannoa, että olisitte estänyt hirmuteon, jos olisitte ollut paikalla? Mihin te ette ehtinyt? Te ette ehtinyt tappamaan ja raiskaamaan Anjaa.”

”Minä en halua koskaan elämässäni nähdä teitä, Gilbert Weissenberg. En koskaan, muistakaa se. Jos minulla olisi nyt ase, minä tappaisin teidät.”

Myös Ilja Huotari on joutunut punaisten vangiksi, mutta hänet saadaan vapautettua. Ilja Huotari löytää Katrin ja Anna Liisan, ja he päättävät lähteä Sortavalaan.

Gilbert Weissenberg on kirjoittanut jäähyväiskirjeen, mutta Anna Liisa on polttanut lukematta: ”Jokin oli särkynyt ikuisesti.”

Kaarlo on lähtenyt. Anna Liisa ei halunnut nähdä häntäkään vaan olla yksin. Hän näkee painajaisia joka yö.

Lopussa Anna Liisa on Anjan haudalla: ”Mie tiijän, ettei sinun kirjeesi [jossa Anja oli kutsunut Anna Liisaa vierailulle] ollut ansa. Ainoa ansa on meidän elämämme. Anna anteeksi ihmisten julmuus.”

Romaanin todellisuustausta

Laila Hietamies on kertonut romaanin taustasta Suuren suomalaisen kirjakerhon painoksen (1993) alussa ja lopussa näin:

Kirjailija vieraili kesällä 1991 Uhtualla. ”Pistojärvellä näin erään pienen mökin pihapiirissä hautakummun, jota ympäröi vaaleansininen säleaita. Vanha nainen, joka asui kesät mökissä, kertoi muutamalla sanalla nuoresta naisesta, joka oli julmalla tavalla murhattu vuonna 1918.”

”Menin Vienaan tekemään kirjaa helmijoista, mutta näin kävi. Piti kirjoittaa tämä Vienan punainen kuu.”

”Sain sieltä myös vaikutteita henkilöhahmoihin. Luonnonlapsi Outin esikuva mm. poseerasi ja keikaili kaikessa kukkeudessaan venekuntamme miesväelle laiturista lähtiessämme.”

”Aniviisu ja isoisä olivat jo olemassa ja jäivät tähän tarinaan, vaikka kuuluivatkin alun perin ihan toiseen yhteyteen.”

”En voinut kehitellä kirjaani radikaalia loppuratkaisua. Ihmisten kohtalot jäivät avoimiksi kuten elävässä elämässäkin.”

Arvio romaanista

Vienan punainen kuu on poikkeuksellinen romaani sekä Laila Hietamiehen tuotannossa että suomalaisessa fiktiossa niin aiheensa kuin käsittelytapansa puolesta. Sodan jälkeen heimosodat olivat tabu, ja sotien välillä kuvattiin vain sankarillisia valkoisia ja sotarikokset olivat vain punaisten tekemiä.

90-luvun uuspatriotistisessa ilmapiirissä oli suositulta kirjailijalta kunnioittavaa kuvata suomalaisten käytöstä ”siirtomaaherroina” ja valkoisten sotarikoksia. Molemmat asiat tuomitaan yleisinhimisellä eettisellä perusteella. Muuten romaanissa ei oteta kantaa vaan tehdään ymmärrettäviksi henkilöiden erilaiset poliittiset ratkaisut.

Erityisen hyvin on kuvattu Anna Liisan joutuminen niin hullaannuttavan rakkauden valtaan, jossa järkevä ajattelu on mahdotonta.

Romaani olisi kuitenkin vaatinut syventämistä. Myöskään Anna Liisan ja isoisän siirtäminen toisesta tarinasta ei ollut kovin onnistunut ratkaisu.

Kirjailijasta

Laila Hirvisaari julkaisi suurimman osan tuotantoaan nimellä Laila Hietamies. Vuonna 2004 hän otti takaisin tyttönimensä Hirvisaari ja seuraavasta vuodesta alkaen hän julkaisi kirjansa tällä nimellä.

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelissa, joka käsittelee Lehmusten kaupunki -sarjan osia Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut.

Uusia tutkimuksia Vienan tapahtumista 1918

Nevalainen, Pekka: Lunastamaton Viena. Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. SKS 2022.

Vaara, Pekka: Viena 1918. Kun maailmansota tuli Karjalaan. Docendo 2018.

Vaara, Pekka: Viena 1919-1922. Kun neuvostovalta tuli Karjalaan. Docendo 2020.

Timo Sandberg: Desantti

Timo Sandbergin Desantin päähenkilö ei saa aikaan mitään tuloksia ja tappaa paetessaan poliisikomisarion.

Desantti (2021) on Timo Sandbergin Kekki-sarjan kuudes osa, joka käsittää jatkosodan. Henkilöiden kotipaikkakunnan Lahden lisäksi kuvataan henkilöiden vaiheita rintamalla, leireillä ja Neuvostoliitossa.

Alaotsikko ”jännitysromaani” kuvaa teosta yhä vähemmän. Ylietsivä Otso Kekin tutkima murha selviää jo puolessavälissä ja muutenkin Kekin osuus on supistunut vähäiseksi.

Desantti pohjautuu vahvasti tositapahtumiin, joten vertailen lopussa lyhyesti romaania lähteisiin.

Kolme erilaista sotatietä

Ismo Torni, Anton Rimminen ja Matti Lång edustavat kolmea erilaista suuntaa, jonka vasemmistolaisen työväenliikkeen edustajat valitsevat jatkosodan aikana. Tavallaan talvisotaa kuvaava Tilinteko (2018) ja välirauhasta kertova Kostonkierre (2020) muodostavat Desantin kanssa trilogian sarjan sisällä.

Ismo edustaa enemmistöä, joka taistelee rintamalla. Hänet koulutetaan tarkka-ampujaksi ja kesäkuussa 1944 uusien panssariaseiden käyttäjäksi.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan kuuluneet Anton Rimminen ja Matti Lång pidätettiin Kostonkierteen lopussa kesäkuussa 1941 jo ennen kuin jatkosota syttyi. Oikeudenkäyntiä ei pidetty eikä tuomiota annettu, vaan heidät pantiin turvasäilöön. Syynä oli siis ennen kaikkea, mitä he voisivat tehdä, mikä pääteltiin heidän menneisyytensä perusteella.

Ryhmää kutsutaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (jatkossa SNS-1) puheenjohtajan Mauri Ryömän mukaan ”ryömäläisiksi”. Heitä pidetään ensin Köyliön varavankilassa. Sieltä heidät kuljetetaan junalla Riihimäelle, jossa heidät jaetaan kahteen ryhmään. Pienempään 25 miehen ryhmään kuuluvat Anton ja Matti Toivo-veljensä kanssa.

Mutta sitten huomataan, että yksi nimi on liikaa, Matti haetaan pois ja sijoitetaan isompaan ryhmään. Ilmeisesti kyseessä on erehdys, sillä juuri pienempään ryhmään on sijoitettu ”vaarallisimmiksi” katsotut.

Poliittiset vangit työssä Kannaksella

Pienempään ryhmään kuuluvat vangit viedään töihin Kannakselle. Vaarallisin paikka on, kun heidät määrätään miinanpolkijoiksi, mikä tarkoittaisi ainakin osalle varmaan kuolemaa. Onneksi paikalle osuu Antonin lanko Ismo, joka pelastaa heidät kertomalla, että kyseessä ovat suomalaiset. Tehtävä oli tarkoitettu venäläisille sotavangeille (heitäkään ei olisi saanut tällaiseen työhön käyttää, joskaan tätä kirjassa ei sanota).

Miehet ovat päättäneet, että ”tekevät työt hyvin ja noudattavat käskyjä.” He tekevät eri puolilla takaisin vallattua Kannasta erilaisia töitä, osittain jopa omaan ammattiin kuuluvia, Anton suutarina ja Toivo Lång muurarina, rakentavat uutta puolustuslinjaa ja huoltoteitä. Evakkojen palattua he auttavat näitä jälleenrakennuksessa.

Kannakselta Antonin onnistuu lähettämään kirjeen oloista vaimolleen Eliisalle, joka muiden vankien omaisten kanssa organisoi kampanjan. Armeija ei halua myöntää poliittisten vankien olemassaoloa, joten miehiä aletaan kutsua toisen luokan työvelvollisiksi ja omaiset saavat pientä korvausta. Heitä kuitenkin vartioidaan eivätkä he pääse lomille. Tärkeintä kuitenkin on, ettei heitä voida enää tapattaa noin vain.

Pelottelua ja ammuskelua harrastavista esimiehistäkin päästään eroon. Vartiomiesten suhtautuminen muuttuu, kun he huomaavat, että vangit ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Vähän huvittavaa on, kirjassa kuvataan lottia hyvin myönteisesti. Asiaa selittää se, että kun vangit eivät harrasta kourimista ja auttavat töissä, he voittavat osakseen lottien myötätunnon ja saavat näiltä säädettyä parempaa ruokaa.

Anton jopa pettää vaimoaan sairaanhoitajan kanssa

Sotavankien epäinhillinen kohtelu

Anton joutuu todistamaan, kun vartija ampuu ”kuin koiran” sotavangin, joka on tullut suomalaisten työvelvollisten nuotiolle.

Muutenkin sotavankeja ”kohdeltiin todella eläimellisesti, hakattiin ja potkittiin. Ammuttuja sotavankeja löytyi usein metsästä ja teiden viereltä. Vankeja oli ammuttu pelkästään siitä syystä, että joku työvelvollinen oli ystävällisyyttään antanut heille leipää ja tupakkaa.”

Koveron leiri

Poliittisten vankien tilanne muuttuu, kun heidät siirretään Koveron leirille, jota komentaa armoton kapteeni Arvo Kartano. Ruoka on huonoa ja niin riittämätöntä, että vangit turvautuvat luonnon antimiin. He syövät ruohoa, oksia, pettua, rottia, sammakoita, käärmeitä, sieniä. Sitäkin yritetään estää: Antonia piestään sienien keräämisestä.

Seuraava komentaja Kosti-Paavo Eerolainen on luonteeltaan samanlainen, mutta sentään ymmärtää, ettei vankien nälkiinnyttäminen sovi yhteen työtavoitteiden saavuttamisen kanssa.

Kaikesta huolimatta vangit säilyttävät mielenvireytensä ja järjestävät pelkän muistin perusteella Kalevala-juhlan.

Kun suomalaiset joutuvat lähtemään Itä-Karjalasta kesäkuussa 1944, marssista tulee vangeille todellinen tuskien taival.

Vankipataljoonasta loikkariksi ja desantiksi

Suurempi ryhmä, johon Matti Lång on siirretty, ”armahdetaan” mutta komennetaan rintamalle majuri Nikke Pärmin johdolla. Sitä ennen annettu sotilaskoulutus on muodollisuus eikä joukolle jaetuista kivääreistä olisi heille hyötyä.

Matti Lång loikkaa rintaman yli kuten eräät muutkin. Hänet valitaan puna-armeijan strategiseen tiedusteluun ja hänelle annetaan erikoiskoulutusta: ”räjähteisiin perehtymistä, aseiden käsittelyä, ampumaharjoituksia, radioliikenteen opiskelua, sähkötystä ja sen vastaanottoa. Heille opetettiin tiedustelutoiminnan sääntöjä ja salakirjotuksessa käytettäviä peitekieliä.” Lisäksi opetetaan venäjän kieltä ja esitetään Neuvostoliiton oloja myönteisessä valossa. Kaikkea Matti ei varauksetta usko, mutta ennenkokematon elämys, Bolshoi-opperan baletti, ja hurmaava sähkötyksen opettaja tehoavat paremmin. Ja tulevaisuudessa utopia toteutuu.

Matti ja muut kurssilaiset saavat uudet henkilöllisyyspaperit ja opettelevat peitetarinan. He myös allekirjoittavat vakuutuksen: jos joutuvat Suomessa kiinni, eivät kerro mitään edes kidutettaessa, ja jos kertovat, alistuvat kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.

Desantit ihmettelevät, miksi heidät lähetään kotiseudulleen, jossa salainen toiminta olisi vaikeaa, koska heidät tunnettaisiin. Kouluttajat ovat toista mieltä: heillä olisi valmis yhdyshenkilöverkko ja siten helpompi vaikuttaa mielipiteisiin.

Matin vaiheita desanttina en käsittele kronologisesti vaan teemoittain.

Idealismi vs. sopeutuminen

Sekä Ismolla että hänen sisarensa miehellä Antonilla on punainen perhetausta. Ismon sisko ja Antonin isä ovat joutuneet valkoisen terrorin uhreiksi. Molemmat ovat jatkaneet poliittista toimintaa, mutta suhtautuminen sotaa on erottanut heidät jo talvisodan aikana.

Liikekannallemääräyksen saavuttua Ismo on totellut, koska ei ole halunnut joutua turvasäilöön. Rintamalla Ismo tottuu nopeasti tappamiseen. Ampuessaan vihollista hän kokee suojelevansa perhettään.

Anton on idealisti, joka vastustaa sotaa ja haluaa rauhaa. Hän uskoo, että kaikki on vain Suomesta kiinni.

Antonia loukkaa, että ”heitä oli koko ajan haukuttu pelkureiksi. Itse hän koki, että olisi paljon helpompaa mukautua sortoon kuin vastustaa sitä. Taistelu omien ihanteiden puolesta vaati todellista rohkeutta.”

Onko Anton siis ihailtavampi kuin Ismo? Vai onko hän seurannut sokeasti ja itsepintaisesti ihanteitaan ajattelematta seurauksia itselleen ja perheelleen, kuten hän Kostonkierteen lopussa miettii.

Jyrkkyys ja kiihkeys vs. kriittisyys ja itsenäisyys

Matti Lång on luonteeltaan kiihkeä ja mielipiteiltään jyrkkä, kun taas hänen veljensä Toivo on ajattelussaan kriittinen ja itsenäinen.

Toivolle on jo aimmin herännyt epäilyksiä Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten kommunistien kohtalosta.

Koveron leirillä ”Anton oli huomannut, että Toivon ihanteellisuus oli karissut melko lailla jo ennen heidän pidättämistään. Hän ei viime aikoina ollut innostunut vankien poliittisista keskusteluista, vaan oli ollut tyytyväinen silloin, kun sai työvelvollisena tehdä muuraustöitä. Usein hän muisteli sitä aikaa, jolloin oli keskittynyt toimimaan vain Muurarien liitossa ja jättäytynyt sivuun kommunistien toiminnasta. Kaikki eivät tuota poliittista etääntymistä sulattaneet, vaan olivat syyttäneet, että hän aikoi ilmeisesti muuttaa ’Nastolankadulle’, siis sosialidemokraattien työväentalolle. Mutta Anton tiesi, että vaikka maltillisuus oli lisääntynyt, aatettaan mies ei ollut koskaan hylännyt.

Juuri Toivo Långin rauhallisuus ja harkitseva älykkyys oli aina vedonnut Antoniin. Hän koki olevansa tämän kanssa usein samaa mieltä. Hän ei itse ollut koskaan kuulunut kommunistiseen puolueeseen. Kuitenkin vasemmistoaate oli vankeusaikana vahvistunut, hän halusi olla rakentamassa Suomesta oikeudenmukaisempaa ja tasa-arvoisempaa maata.”

Sirpa Kähkönen käytti Kuopio-sarjan välirauhan kesään 1940 sijoittuvassa romaanissaan Rautayöt henkilöiden suhtautumista Baltian maiden sovjetisoimiseen liittämiseen Neuvostoliittoon testinä, joka paljasti vasemmistolaisten poliittisista erot. Sen sijaan aiheesta ei puhuta mitään sen enemäpää Desantissa kuin välirauhan aikana tapahtuvassa Kostonkierteessä.

Kohtalo vai valinta?

Matti tolkuttaa sekä itselleen että muille, ettei hän voinut toimia toisin: ”Tekojani ohjaa, että olen suuremmalla asialla ja se vaatii uhrauksia” ja ”en pahuuttani ole mitään tehnyt, vaan ainoastaan pakon edessä”.

Mutta kuten Kekki toteaa, se ei ole aivan totta: Matti on tehnyt ratkaisevan valinnan päättäessään loikata. Tosin hän on tehnyt sen luullen, että kyseessä oli ”puoluepäätös”. Ja juuri ennen tekoa Matti epäröi kaikkein eniten mutta vakuuttaa itsensä näin: ”Hänet oli tuotu väkisin tänne keskelle sotaa, jota ei pitänyt oikeutettuna. Osallistuessaan SN-seuran toimintaan hän oli kuvitellut, että se olisi työtä rauhan ja naapurisovun edistämiseksi. Mutta hän ei ollut ottanut huomioon, että sotakiihko oli kasvanut niin suureksi, että se raivasi kaikki esteet tieltään. Tuohon alun perin lailliseen järjestöön liittyneet oli viety vankileiriin. Rauhantahtoiset voimat oli väkivalloin tukahdutettu.

Nyt hänen pitäisi taistella täällä ensimmäistä sosialistista valtiota vastaan valkokenraali Mannerheimin johdolla Hitlerin joukkojen rinnalla. Jos hän ei siihen suostuisi, edessä olisi sotaoikeus ja mahdollisesti teloitus.”

”Hänet oli vangittu, koska hän oli uskaltanut toimia kotimaassa vallitsevaa sortoa ja yhden kansanosan alistamista vastaan. Häntä oli rangaistu, koska hän oli rohjennut toimia rauhan puolesta silloin kun koko yhteiskuntakoneisto oli valjastettu masinoimaan sotaa.”

Matti on jo lähtenyt juoksemaan, kun hän kuulee huudon: ”Älä mene, on tullut toisenlaiset määräykset!” Matti epäröi ja syöksyy suuren kiven vierelle. Mutta kun suomalaisten puolelta ammuttu laukaus osuu lähelle, hän päättää jatkaa matkaa.

Muitakin valintoja Matti tekee: Neuvostoliitossa hän valitsee desantiksi ryhtymisen uskoen, että vaihtoehtona on vankileiri, jossa hän ei voisi tehdä mitään aatteensa hyväksi, joten loikkaaminen olisi hyödytön. Kun merkkitulia ei ole toisenkaan lennon aikana näy, hän valitsee hyppäämisen peläten, että muuten joutuisi vankileirille. Desanttina Matti valitsee tovereiden painostamisen antamaan hänelle apua, mikä saattaa nämä vaaraan. Toki syy on, ettei hän muuten selviytyisi.

Matti valitsee myös häntä takaa-ajavan poliisikomisarion ampumisen, mikä toki tapahtuu vaistomaisesti, mutta Matilla oli ase mukana ja hänet oli koulutettu sitä käyttämään. Vaihtoehtona olisi myös ollut antautuminen, mutta sitä Matti ei voi tehdä, koska hän haluaa jatkaa tehtäväänsä hinnalla millä hyvänsä.

Piiritystilanteessa Matti valitsee taistelemisen antautumisen sijasta, joka tietysti tarkoittaisi oikeudenkäyntiä ja teloitusta. Havaitessaan tilanteen toivottomuuden hän valitsee itsemurhan sijasta ulos ryntäämisen päättäen viedä mahdollisimman monta suojeluskuntalaista mukanaan. Ja lopulta tunnistaessaan Kekin hän ei voi ampua vaan epäröi, ja niin häntä kohti ammutaan ja hän haavoittuu, jolloin hänet saadaan pidätetyksi.

Nämä valinnat ovat suureksi osaksi vaistomaisia, ja Matti tekee ne luonteensa mukaan. Ennen kaikkea hän toimii ideologiansa sisällä: usko parempaan maailmaan ja toiminta sen hyväksi antaa Matin elämälle tarkoituksen.

Matin pehmeämpi piirre on rakkaus kihlattu Helvi Martikaiseen, jonka kanssa vietettyjä ”onnen aikoja” hän muistelee. Mutta koska parilla on sama aate, ristiriitaa ei synny, vaan rakkaus antaa Matille voimaa jatkaa valitsemallaan tiellä.

Aluksi Matti yrittää pannan poliisikomisarion syyksi sen, että hän ampui tätä: ”[Matti] Långin mielessä välähti sitkeästi takaa-ajajan tyrmistynyt ilme, kun hän oli noussut mättään takaa ja heidän katseensa olivat kohdanneet. Mies [Koskimaa] ei ollut ehtinyt kunnolla kohottaa asettaan, kun Matti oli jo ampunut. Takaa-ajajan kasvoille nousseesta hämmästyneestä ilmeestä Matti tajusi, että luoti oli osunut, vaikka mies seisoi pystyssä vielä silloin, kun hän jo käännähti ja lähti.

Se helvetin hullu, hän manaili mielessään. Lähteä nyt pimeään metsään perään. Pakkohan minun oli.”

Mutta kuullessaan, että poliisikomisario on kuollut ja että tällä on monilapsinen perhe, Matti katuu: ”Syyllisyyden tunne oli vain pahentunut, kun hän oli kuullut, että oli tappanut poliisikomisarion, jolla oli suuri perhe.

Poliisi teki vain työtään. Ei hän heitä halunnut vihata. Hän taisteli niitä johtajia vastaan, jotka pyörittivät tätä väkivaltakoneistoa. Mutta nyt hän oli pelkkä pakoileva murhamies. Ja silti hänen pitäisi ehdottomasti selvitä pois täältä metsästä hoitamaan tehtäväänsä.”

Kuulusteluissa Matti ei ilmianna ketään tovereistaan, mistä hän oli kuollessaan ylpeä. Poliisikomisarion tappaminen on ainoa asia, jonka hän tunnustaa. Tavatessaan Kekin sairaalassa hän kertoo katuvansa ampumista.

Matin auttajat

”Keskuksesta vaadittiin tietoja kansan mielialoista, ammusvarastoista ja Lahden lähellä olevasta lentotukikohdasta.” Matin SNS-1:n Lahden osaston sihteerilta saamat tiedot Uudenkylän asevarastosta ja Urajärven lentokentästä ovat kuitenkin ”yhtä tyhjän kanssa”.

Muuten Matin elämä kuluu piileskelyyn. Hän asuu mm. maakorsussa, perunakuopassa ja navetan ylisellä. Hänelle toimitetaan ruokaa ja muita tarvikkeita.

Apua ei aina anneta ilman empimistä, sillä kiinnijäämisen seuraukset pelottavat, ja Matti joutuu vetoamaan: ”- Minä en ole täällä omista syistäni, – – Olen työväenliikkeen asialla juuri niiden samojen tavoitteiden takia, joita opiskelimme ja joita vannoimme edistävämme. Missä on se aatteellinen yhteistyö ja veljeys, joka meitä yhdisti, jos toverit eivät auta?

Leo mietti hetken ja liikehti vaivaantuneena Matin tutkivan katseen alla. Monta vuotta he olivat olleet samoissa järjestöissä, esiintyneet työväentalon näytelmissä, käyneet yhdessä urheilukilpailuissa. Hänen avunpyyntöönsä oli todella vaikea vastata kieltävästi.”

Kun eräs auttaja hakee piilosta rahoja, seteleitä puuttuu, mutta hakija kieltää ottaneensa: ”- – Matti manaili itsekseen, että tovereihinkaan ei voi enää luottaa. Syyttelemään hän ei kuitenkaan voinut alkaa, vaikka kiukku pani kiristelemään hampaita. Hän tajusi olevansa täysin toisten avun varassa.”

Innokkain auttaja on Matin kihlattu Helvi Marttinen, helsinkiläinen myymälänhoitaja. Kun alkuperäisellä radiolla ei voi lähettää viestejä, Helvi hankkii hänelle toiselta desantilta uuden radion, vaikka Matti ei ole sitä suoraan pyytänyt. Radio kuitenkin löytyy kotietsinnässä, ennen kuin Matti se saa sen.

Helviä varjostetaan matkoilla, mikä johtaa epäilyyn, että aatetovereiden joukossa on vasikka. Helvin onnistuu kuitenkin tavata Matti parikin kertaa.

Sen sijaan Antonin vaimo Eliisa kieltäytyy Helvin pyynnöstä auttaa Mattia, koska hänellä on pieni lapsia ja koska uskoo Valpon etsivien pitävän häntä silmällä. Lisäksi naapurissa asuu poliisi: ”Kekki taatusti kertoo laitoksella, mikäli saa tietää Matin olinpaikan.” Vaikka Kekki on Matin ystävä, ”Koskimaan murhaa se ei kuitenkaan hyväksy.”

Eliisa tuntee syyllisyyttä, koska ”Hänen [Eliisa] aatteellisuutensa ei kuitenkaan riittänyt samaan kuin Eino ja Alma Kockilla. Nämä olivat olleet pitkiä aikoja vankilassa ja samaan aikaan poika Osmo oli joutunut olemaan paljon yksin.”

Jälleen siis mittatikkuna on aatteellisuus ja rohkeus. Se nähdään jopa tärkeämpää kuin huolenpito lähimmistä. Kun Eliisa valitsee jälkimmäisen, hän tuntee epäonnistuneensa. Sen sijaan Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa käytetään myös toista näkökulmaa: poliittisesti aktiivisia arvostellaan perheenjäsenten uhraamisesta aatteen alttarille.

Kriittinen mutta velvollisuudentuntoinen Kekki

Kekki suhtautuu jatkosotaan suurella varauksella, mutta hoitaa poliisin velvollisuutensa, johon kuuluu sabotöörien, desanttien ja rintamakarkurien etsintä. Niissä toimissa hän säilyttää järjen päässään eikä suoraan otaksu, että esimerkiksi räjäytys ravintolassa olisi sabotaasia. Tutkinnassa hän käyttää perinteisiä poliisimenetelmiä, erityisesti tietojen hankkimista ihmisten kanssa puhumalla, ja näiden tietojen perusteella hän yrittää saada epäillyn tunnustamaan. Rintamakarkurit hän yrittää saada antautumaan, jotta heitä ei kiinni otettaessa ammuttaisi.

Eniten ristiriitaisia tunteita Kekillä on, kun hänen on jahdattava desantti Matti Långia. Tämä on hänen ystävänsä ja hän ymmärtää pitkälti, mistä tämän poliittiset mielipiteet ja toiminta kumpuavat. Maanpetosta Kekki ei voi kuitenkaan hyväksyä. Lisäksi Långin ampuma komisario Koskimaa on Kekin ystävä. Kekin mielestä poliisi ei saa kuitenkaan toimia vihasta.

Kekki arvostelee sotaa vastustavien kohtelua Suomessa ja jopa rinnastaa Suomen ja Neuvostoliiton menetelmät toisiinsa: ”Neuvostovaltio tahtoi väkivalloin ja eristämällä hiljentää kaikki, jotka ajattelivat toisin.” Lause osoittaa naiiviutta, sillä suurin osa Stalinin terrorin uhreista ei ollut millään lailla ”toisinajattelijoita” eikä edes millään lailla poliittisia.

Piiritystilanteessa Kekki yrittää saada Matin antautumaan. Tämä osoittaa, ettei hän ymmärrä Matin luonnetta ja tilannetta, sillä desantti sai oikeudessa yleensä kuolemantuomion.

Ideologiset ja aggressiiviset Valpon etsivät

Kekin vastakohtia ovat Valpon etsivät Torsti Teräväinen ja Mannelin, jotka ovat innoissaan uudesta sodasta, liittolaisuudesta Saksan kanssa ja Suur-Suomesta. He jahtaavat sodanvastaisten lentolehtisten kirjoittajia, joita Mannelin kuvaa ”syöpäläisiksi”.

Pidättämiensä poliittisten vankien kohtaloa he kommentoivat: ”Toivottavasti poistavat ongelman lopullisesti. On turhauttavaa tehdä työtä, jos jälkihoito ei pelaa kunnolla.”

Kostonkierteessä järkevänä ja taitavana esitetty Valpon ylietsivä Freedy Kekäläinen osoittautuu Desantissa yhtä ideologiseksi ha aggressiviseksi kuin Teräväinen ja Mannelin.

Desantin olemassaolo paljastuu poliiseille sattumalta, kun heille ilmoitetaan maakorsun löytymisestä. Mutta vaikka Matti on surmannut poliisin, tutkinta takkuilee, sillä huolimatta huomattavasta palkkiosta kukaan ei suostu puhumaan. Loppujen lopuksi kuitenkin auttajia pidätetään ja heidät saadaan tunnustamaan. Sitä ei kerrota, mitä menetelmiä käytetään.

Lopulta paljastuu Matin olinpaikka. Piiritystilanteessa Freedy Kekäläinen kannattaa syöksyä taloon, jossa Matti Lång oleskelee, mikä merkiksi ainakin osan piirittäjien kuolemaa tai haavoittumista. Onneksi päämajan valvontaosaston luutnatti on toista mieltä: talo on piiritetty, joten odottaminen on paras menetelmä.

Valpon väkivaltaiset pidätys- ja kuulustelumenetelmät käyvät suoraan ilmi, kun Onni Kyyrölä kuolee pahoinpitelyn seurauksiin.

Sanomana inhimillisyys

Poliittisten vankien epäinhillinen kohtelu ei sinänsä ole ollut vaiettu aihe, kuten alempana nähdään, mutta ei se myöskään ole kuulunut sota-ajasta puhuttaessa keskeisiin aiheisiin, joten monet eivät siitä ole koskaan kuulleet.

Desantin lopussa on kohtaus, jossa Anton sodan loputtua tapaa kotimatkalla sotilaita, joille hän kertoo ”että hän oli juuri vapautunut keskitysleiriltä melkein kahden ja puolensadan muun miehen kanssa.

Sotilaat sanoivat, etteivät olleet tienneet sellaisista leireistä mitään. He olivat olleet siinä käsityksessä, ettei Suomessa ollut lainkaan poliittisia vankeja.”

Tämän kuultuaan Antonille tulee ”tunne, että he olivat olleet näiden vuosien ajan muulle yhteiskunnalle melkein näkymättömiä. Heidät oli pidätetty ilman oikeudenkäyntiä. Heitä saattoi kohdella miten hyvänsä, pahoinpidellä, yrittää tappaa nälkään tai muilla keinoilla, eikä kukaan puuttunut asiaan.”

Poliittiset vangit kuvataan Desantissa tavallisina ihmisinä. Kirjailijan tarkoitus on mitä ilmeisimmin saada lukija ymmärtämään heidän taustaansa ja motiivejaan, tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan tai ainakin paheksumaan heidän epäihimillistä kohteluaan.

Voikin sanoa, että Desantin keskiössä on inhimillisyys, jonka pitää kuulua kaikille, ovat he tehneet mitä tahansa ja oli heidän kanssaan sitten kuinka eri mieli tahansa. Tämä periaate ei perustu vain moraali vaan järkeen. Romaanissa laintaan kansanedustaja Sylvi Kyllikki Kilven puhetta eduskunnassa: ”Epäinhimillisyys herättää vain katkeruutta ja vihaa – – Rintamalla sotilaiden elämä ei ole helppoa, mutta heidän tilanteensa ei parane sillä, että me näännytämme kuoliaaksi poliittisia vankeja tai toisen luokan työvelvollisia.” Kilven sisar oli Elvi Sinervo ja lanko Mauri Ryömä olivat saneet tuomion ja istuivat vankilassa.

Ismo Tornin vaimo, lotta Silja antaa sairaalassa Matti Långille vettä, vaikka se on kiellettyä ja muut lotat paheksuvat tätä

Matin koulutoveri, pappi, keskustelee tämän kanssa ennen kuolemaa ja vie tervehdyksen Kekille ja pyytää viemään tätä tervehdyksen ja anteeksipyynnön Matin morsiamelle Helville.

Kun Matin ruumis sodan jälkeen kaivetaan Valvontakomission määräyksestä ylös, Toivo-veli puhuu hautajaisissa sovinnollisesti pääasiassa yhteisistä lapsuusmuistoista.

Arvio romaanista

Timo Sandbergin Desantin kerronta on yksinkertaista ja suoraviivaista. Yleensä henkilöt kuvataan sellaisina kuin he itse näkevät itsensä. Niinpä sota-aikaa kokematon ja historiaan perehtymätön lukija ei välttämättä ymmärrä, mitä henkilöt sellaisilla abstrakteilla sanoilla kuin ”kansanvalta” tarkoittavat ja mihin he oikein pyrkivät. Politiikkaa on niin vähän, että vasemmistolaisten ideologiset erot eivät tule romaaneissa selviksi, toisin kuin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa.

Poliittiset vangit kuvataan Desantissa jopa ihanteellisessa valossa. Ehkä muutama heikkous ja ristiriitaisuus olisi tehnyt heistä kiinnostavampia henkilöinä. Ainoa henkilö, jonka kohdalla tämän omastakuvasta esitetään varauksia ja jolla on sisäisiä ristiriitoja, on Matti Lång, mutta hänenkään kohdallaan ei pästä kovin syvälle verrattuna Hannu Salaman romaaniin Siinä näkijä, missä tekijä Joni Skiftesvikin Salli Koistisen talvisotaan.

Todellisia henkilöitä

Romaanissa todellisia tunnettuja henkilöitä ovat desantti Matti Lång, tämän morsian Helvi Marttinen, myöhempi SKDL:n kansanedustaja Toivo Lång, Koveron leiristä muistelmat kirjoittanut Nestori Parkkari, syyskuun 1944 alussa teloitettu desantti Risto Westerlund jolta Helvi saa radion, Valpon ylietsivä Freedy Kekäläinen ja Metalliliiton järjestäjä (myöhempi SDP:n järjestösihteeri ja sodan jälkeen SKP:hen kohdistuvaa vakoilua ja hajottamista organisoinut) Veikko Puskala, majuri Nikke Pärmi, Koveron leirin komentajat kapteeni Arvo Kartano ja luutnantti Kosti-Paavo Eerolainen, Lahdessa ammuttu poliisikomisario Koskimaa sekä Matin auttajat (Alma Kockin oikea sukunimi oli kuitenkin Korhonen).

Romaanin lähteet

Desanttia voi kutsua suorastaan dokumentaariseksi, niin tarkasti se noudattaa lähteitä. Olennainen ero kuitenkin on, että lähteissä kerrotaan vain tapahtumat, romaanissa kuvataan myös henkilöiden ajatukset, tunteet ja motiivit, jotka tietenkin ovat kirjailijan omaa tulkintaa.

Antonin vaiheet seuraavat jokseenkin tarkasti Nestori Parkkarin muistelmia Suomalaisessa keskitysleirissä. Esimiehistä käytetään Desantissa useimmiten oikeaa nimeä. Jopa kertomus ystävällisistä lotista pitää paikkansa, mutta Parkkari lisää, että kyseessä eivät olleet ”tyypilliset” keskiluokkaiset lotat vaan he olivat kotoisin maaseudulta.

Huomattavin Desantista poisjätetty piirre on se, että Parkkarin mukaan linnoituslinjaa tehtiin mahdollisimman hitaasti ja että suhteita vartijoihin, muihin työvelvollisiin ja evakoihin luotiin myös siksi, että viestejä voitiin lähettää omaisten lisäksi myös puolueelle. Sandberg on siis lieventänyt poliittista puolta.

Harry Vuorisen päiväkirjoihin perustuva teos Myrskyn silmässä kuvaa poliittisten vankien vaiheita Kannaksella ja Koveron leirillä suurin piirtein samoin kuin Parkkari, mutta arvostelee myös puolueen ”sisärenkaan” dogmaattisuudesta, progandan naiiviudesta ja ennen kaikkea ”toisinajattelijoiden” rankaisusta sulkemalla heidät pois toveripiiristä. Jälkimmäinen piirre puuttuu kokonaan Desantista, jossa vankien yhtenäisyys ja keskinäinen tuki on rikkumatonta.

Vuorisen kirjasta käy ilmi, että sotavankien ampumiset ja muu huono kohtelu liittyy kenraali Oeschin vävyyn luutnatti Eero Veikko Neroon. Molemmat tuomittiin asiasta mutta vasta sodan jälkeen. Aiheesta on laajasti kirjoittanut Antti Kujala teoksessa Vankisurmat.

Atso Haapanen ei mainitse desantteja käsittelevässä kirjassaan Viholliset keskellämme Matti Långia. Sen sijaan Jyrki Juuselan teoksessa Vankipataljoona on kerrottu yksityiskohtaisesti Matti Långin vaiheet desanttina. Ilmeisesti lähteenä ovat toisaalta poliisiraportit desantin jahtaamisesta, varjostajien tiedot Helvi Marttisen matkoista sekä Matti Långin auttajien kuulustelupöytäkirjat. Juusela ei pohdi, voiko kuulustelupöytäkirjoja pitää – ainakaan kokonaan – luotettavina. Muutenkaan Juusela ei tulkitse eikä ota kantaa asioihin. Esimerkiksi hän mainitsee Onni Kyyrölän pahoinpitelyn pidätettäessä ja myöhemmin kertoo tämän kuolleen sairaalassa, mutta tee mitään johtopäätöksiä. Samaten hän mainitsee ilman kommentteja kapteeni Kartanon lopettaneen aikoinaan ”kovilla otteilla” poliittisten vankien nälkälakon Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Timo Sandbergin Kekki-sarjan edellisistä osista Tilinteko ja Kostonkierre sekä desantti-aihetta käsitellyttä Joni Skiftesvikin romaania Salli Koistisen talvisota ja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan välirauhaa kuvaavista romaaneista Rautayöt ja Jään ja tulen kevät.

Blogissani on myös artikkeli Harry Wuorisen muistelmista Myrskyn silmässä, jossa kuvataan poliittisten vankien vaiheita jatkosodan aikana työpataljoonassa Kannaksella ja myöhemmin Koverin leirissä.

Kirjallisuutta

Haapanen, Atso: Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939-1944. Minerva 2012..

Juusela, Jyrki: Vankipataljoona. ER P 21:n ja Er. Työkomppanian ryömäläiset ja kommunistit jatkosodan aikana 1941-1944. Atena 2017.

Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostovankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY 2008.

Parkkari, Nestori: Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940-1944. 5. p. Kansankulttuuri 1962.

Vuorinen, Harry: Myrskyn silmässä. Poliittisen vangin päiväkirja ajalta 1941-1944. Like 2006.

Timo Sandberg: Tilinteko

Timo Sandbergin Tilinteossa eräät henkilöistä eivät voi yhtyä ”talvisodan henkeen”, koska ovat menettäneet läheisiään valkoisten uhreina vuonna 1918.

Tilinteko (2018) on neljäs osa sarjasta, joka sijoittuu Lahteen sisällissodan jälkeen. Se kuvaa edellisten osien Mustamäki (2013), Häränsilmä (2015) ja Murhakuja (2016) tavoin toisaalta etsivä Otso Kekin selvittämiä rikoksia, toisaalta samoja Reunanpalstalla asuvia henkilöitä.

Kirjojen alaotsikko on jännitysromaani, mutta tämä on lähinnä muodollisuus. Keskeisessä osassa ovat ihmisten normaalit kokemukset, joihin jatkuvasti vaikuttavat sisällissodan aikana heille tai heidän sukulaisilleen tapahtuneet asiat.

Huom! En käsittele tässä artikkelissa lainkaan Tilinteon murhajuonta. Sen sijaan joudun paljastamaan, ketkä henkilöistä selviytyivät sodasta ja ketkä eivät. Lisäksi kuvaan Murhakujan rikoksia, jotka ovat edelleen henkilöiden välisten kaunojen pohjalla.

Suurin osa toistuvista henkilöistä on entisiä punaisia ja heidän jälkeläisiään. Sen sijaan Kekin poliisikollegoista useimmat ovat suojeluskuntalaisia, jotka ovat tunteneet sympatiaa Lapuanliikettä kohtaan ja epäilevät entisiä punaisia pienimmänkin syyn varjolla. Molemmat asenteet vaikuttavat vahvasti heidän tutkimuksiinsa.

Vain Kekki ja uusi poliisikomentaja Korpisaari pyrkivät siihen, että poliisi tutkii rikoksia puolueettomasti. Ammattitaitonsa ansiosta Kekki on onnistumaan toimimaan poliisina tsaarin vallan, punaisten, saksalaisten (jotka valtasivat Lahden 1918) ja nyt ”valkoisen Suomen” aikana.

Tilinteko tapahtuu keväästä 1939 kevääseen 1940. Kekki elää yhä (ajan termein) susiparina venäläistaustaisen Veran kanssa. Vera ei ole suostunut virallistamaan liittoa, vaikka parilla on poika Urho Nikolai.

Tornin perhe

Sarjan alusta asti on kuvattu Tornin perheen vaiheita.

Isä August Torni soitti punakaartin orkesterissa. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta tuomiota ei ehditty panna täytäntöön. Vankileirin kovat kokemukset vaikuttivat kuitenkin Augustiin niin, että hän etsii lohtua ja unohdusta pullosta. Perheen elatus on jäänyt pääasiassa äiti Hildalle, joka saunottaa ja hieroo asiakkaitaan säätyyn katsomatta.

Perheestä teloitettiin 1918 tytär Tyyne, joka oli ystävänsä kanssa liittynyt punakaartin. Aseesta luopuminen ei pelastanut heidän henkeään, ja lisäksi ruumiit häpäistiin pistimillä.

Perheen poika Ismo Torni on työpaikkansa Lahden Rautateollisuuden luottamusmies. Hänen vaimonsa Silja on saanut paikan sijaisopettajana, ja heillä on pieni tytär Sinikka.

Rakkaus voitti aikoinaan varakkuus- ja sivistyseron ja jopa ideologisen rajan, mutta jälkimmäinen tuottaa yhä ristiriitoja parisuhteessa. Kotona kokoontuu Ismon tovereita, jotka jakavat salaisessa painossa monistettuja sodanvastaisia lehtisiä. Sen sijaan Silja kuuluu lottiin.

Ismon sisar Eliisa on naimisissa lapsuudenystävänsä Anton Rimmisen kanssa, joka työskentelee puuseppänä. Myös Antonin punakaartin hevosmieheksi pakotettu isä surmattiin 1918, koska tämän villasukissa oli punainen raita.

Valkoisen työmiehen katkeruus

Karl Mannelin muistelee yhä katkerana Murhakujassa kuvattuja tapahtumia 20-30-luvun vaihteessa, jolloin hän työskenteli Rautateollisuudessa. Kun työpaikalla saatiin selville, että Mannelin oli taistellut valkoisten puolella, vieläpä julmuudestaan kuuluisan Hans Kalmin joukoissa, työtoverit kutsuivat häntä lahtariksi ja kieltäytyivät työskentelemästä hänen kanssaan.

Mannelin ei tuntenut tehneensä mitään väärää. Mutta koska hänellä oli perhe elätettävänä, hän pyysi julkisesti anteeksi. Se ei muuttanut kohtelua, toisin kuin oli luvattu.

Kiusaaminen ei jäänyt vain sanoihin ja jäynän tekoon. Mannelinin päälle roiskaistiin valimossa sulaa rautaa – tämän mielestä tahallisesti. Toinen jalka vaurioitui pysyvästi, ja kipu muistuttaa jatkuvasti asiasta.

Kostoksi Mannelin ilmiantoi työtoverinsa Ismo Tornin ja työväenteatterin näyttelijän Lars Kuivasen Lapuan liikkeen aktiivisteille. Kuivanen tapettiin, Ismo selviytyi vaivoin hengissä.

Kekki ratkaisi rikokset, ja myös Mannelin sai ehdonalaisen tuomion. Siitä hän kantaa Kekille edelleen kaunaa. Oman syyllisyytensä Lapuan liikkeen väkivallasta hän sen sijaan kieltää.

Mannelin muutti Kotkaan, jossa hän liittyi suojeluskuntaan ja pääsi samanhenkisten ystävien avulla töihin Valtiolliseen poliisin eli Valpoon.

Yli-innokkaat Valpon etsivät

Palattuaan 1939 Lahteen Mannelin katselee työväentalon salissa vappujuhlan ohjelmaa harjoittelevia ihmisiä tuntien ”pakahduttavaa riemua. Hän oli taas voittajien puolella, sillä puolella, joka turvaisi maan vapauden. Hänellä oli valtaa ja hän aikoi tehdä kaikkensa, ettei tuo roskasakki pääsisi horjuttamaan itsenäisen Suomen kehitystä.”

Kollegansa Teräväisen kanssa Mannelin pidättää Anton Rimmisen ja Matti Långin epäiltynä sodanvastaisten lehtisten levittämisestä. Kun näkyvää jälkeä pidätettyjen pahoinpitelystä ei jää, etsiviä ei voi saada edesvastuuseen.

Natsi-Saksaa ihaileville Mannelinille ja Teräväiselle Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ja maiden tekemä Puolan jako aiheuttaa orientoitumisvaikeuksia. Saksaa ei enää voidakaan pitää Suomea kohtaan ystävällismieleisenä valtiona eikä edes puolueettomana. Siten myös saksalaistaustaisia tiedottajia pitää tarkkailla.

Talvisodan aikana etsivät tekevät innolla töitä. He perkaavat kortistosta kaikki vanhat ilmoitukset, jopa mitä ilmeisimmin vain pahantahtoisiin juoruihin perustuvat.

Valpo määrää, että ”juutalaiset, venäläiset, inkeriläiset ja vienalaiset piti ottaa erityisen tarkkailun kohteeksi. Pienimmänkin epäilyn perusteella heidät oli syytä pidättää ja sulkea turvasäilöön.” Venäläistaustaisena myös Kekin avovaimo Vera joutuu vaaraan.

Kaiken kaikkiaan Mannelinilta ja Teräväiseltä puuttuu arvostelukykyä erottaa todella syylliset ja vaaralliset henkilöt. Mannelin myös käyttää asemaansa hyväkseen kostaakseen henkilökohtaisia kaunojaan, Kekin lisäksi myös Ismo Tornille.

Kannaksen linnoitustyöt ja YH ”veren kaivamista nenästä”

Kommunistiksi tunnustautuva Eino Kock uskoo, että ”Suomea ollaan viemässä fasistien talutusnuorassa sotaa kohti.” ”Sotaan meidän ei pitäisi missään tapauksessa ryhtyä. Itsenäisyyden paras tae on turvata rauha ja hyvät suhteet naapurimaihin.”

Myös ylimääräisistä kertausharjoituksista töihin palannut Ismo Torni tulkitsee pääpuolustuslinjan rakentamisen Kannakselle niin, että ”Suomi kaivaa verta nenästään”.

Kekki taas on ”kahden vaiheilla. Hän ajatteli, että jos maahan hyökätään, niin ilman muuta Suomen täytyi puolustaa itsenäisyyttään. Mutta hänestä tuntui, että täällä lietsottiin sotaa”.

Kekki arvostelee myös sodan varalta tehtyjä valmiustoimenpiteitä. Esimerkiksi poliisin ohjeet pommitusten varalta ”lisäsivät pelkoa. Monet poistuivat kaupungista. Poliisi joutui hillitsemään ja rauhoittelemaan kansalaisia, sillä muuttajien joukossa oli useita teollisuustyöläisiä. Joukkopako maalle uhkasi pysäyttää koko tuotannon.”

Ismo Torni muuttaa mielensä

Sisaren murha 1918 oli herättänyt teini-ikäisen Ismon mielessä kostonhimon. Aikoinaan hän oli Rautateollisuudessa kärkäs painostamaan entisiä valkokaartilaisia julkiseen katumiseen.

Työväenliikkeessä toimiessaan Ismo halusi edistää kansojen rauhallista rinnakkaiseloa. Hän uskoi Neuvostoliitosta pitkään hyvää, mutta kuunneltuaan rajaa takaa palaavien kertomuksia hänen oli lopulta pakko myöntää, että todellisuus oli toisenlainen.

Aiemmin Ismo oli arvosteli varustautumista, koska uskoi Suomen ryhtyvän sotaan fasistien puolella. Hänen kantansa on kuitenkin muuttunut. Sotavarustelut ovat tuoneet Rautateollisuudelle lisää työtä. Saksa ja Neuvostoliitto ovat tehneet hyökkäämättömyyssopimuksen ja Neuvostoliitto esittänyt vaatimuksia Suomelle, joten ”alkoi todella olla kyse Suomen itsenäisyydestä. Rauhan puolustaminen oli yksi työväenliikkeen keskeisistä tavoitteista. Mutta jos naapuri hyökkää, Suomella ei Ismon mielestä ole vaihtoehtoa.”

Anton pakenee ja piiloutuu

Anton Rimminen ei ole muuttanut mieltään vaan ”uskoi, että oli tärkeää pitää kiinni periaatteistaan. Kock oli sanonut, että jos meillä ei ole aatetta eikä uskoa, että maailmasta voi tehdä paremman, olemme tyhjän päällä. Mitä arvoa sellaisella elämällä oli?”

Anton löytää tuttavien avulla piilopaikan maaseudulta. Hän uskoo, ”että sota ei voinut kestää kauan. Ehkä sen jälkeen rauhaa puolustaneiden vaino hellittäisi. Ehkä vihdoin kannatusta saisi sellainen toiminta, jolla asioita pystytään muuttamaan parempaan, oikeudenmukaisempaan suuntaan.”

Yksi Antonin auttajista on Laakso, jonka tytär, punaisten sairaanhoitaja, joutui 1918 valkoisten tappamaksi, minkä jälkeen Laakson vaimo kuoli suruun. Laakso uskoo: ”Neuvostotovereiden myötä nämä riistäjät ja murhaajat saavat palkkansa ja oikeus tulee voittamaan. Ja kun se aika koittaa, meidän tulee olla valmiita rakentamaan tasa-arvoista yhteiskuntaa, jossa työmies on arvossaan.”

Ismo rintamalla, Silja ilmavalvonnassa

Ismo lähtee rintamalle. Hänen kokemuksensa ovat melko tavallisia. Aluksi hän toimii lataajana, mutta kun pikakiväärin ampuja kaatuu, hän tarttuu aseeseen. Pienen totuttelun jälkeen ampumisen tekniikka on hallussa, mutta perääntyvän sotilaan ampuminen selkään tuntuu raukkamaiselta.

Tosin ihmisten ampuminen tuottaa Ismolle myöhemminkin moraalisia vaikeuksia, joita helpottaakseen hän ajattelee: ”Se on vain vihollinen. Se on vihollinen joka hyökkää päälle. Minä ammun Eliisan, Sinikan ja kaikkien reunanpalstalaisten puolesta.”

Jo heti sodan alussa ”Ismon päässä nakutti, että tästä ei voi selvitä. Olisi typeryyttä jäädä tänne tapattamaan itsensä.” Silti hän perääntyy vasta käskyn saatuaan.

Ismo jopa kunnostautuu panssarivaunun tuhoamisessa. Saman työpaikan insinööri vinoilee: ”Loistavaa lahtariainesta” ja ”En olisi entisestä lakkopäälliköstä uskonut.”

Silja toimii lottana ilmavalvonnassa. Hän seisoo kylmissään tornissa kiikari silmillä. Pari kertaa hän unohtuu haaveilemaan miehestään. Toisen kerran toveri pelastaa tilanteen, toisen kerran hän antaa hälytyksen liian myöhään. Tästä hän tuntee omantunnontuskia, vaikka syynä on voi olla myös huono sää.

Valkoinen kapteeni ei kadu mitään

Ismo haavoittuu, ja kenttäsairaalassa potilastoveriksi sattuu kapteeni. Tämä kertoo kokemuksiaan vapaussodassa, joka sota hänelle on.

Kun kapteeni kuulee Ismon perheen kohtalosta, hän hyväksyy niin tämän isän kuolemantuomion (”ne kiihottajat olivat pahimpia”) kuin tämän aseettoman sisaren tappamisen (”Saatana että me vihattiin niitä naisia, jotka kekkaloivat housut jalassa punikkien joukossa”).

Ismo ”mietti, että pitäisi taas lähteä ampumaan tuntemattomia vihollisia. Oliko se sittenkään oikein, kun pahempi vihollinen tuntui olevan viereisessä vuoteessa.”

Silti kun kenttäsairaalaa pommitetaan ja kapteeni pyytää auttamaan, Ismo kantaa tämän selässään turvaan. Ismon uskotaan kuolleen pommituksessa, mutta tämä selviää ja leikataan.

Kiitokseksi pelastumisestaan kapteeni järjestää Ismolle kunniamerkin, jonka tämä saa itsensä Mannerheimin kädestä. ”Vaikka tunnustus tuntui toisaalta kiusalliselta, se lämmitti mieltä. Ehkä se oli osoitus siitä, että oli aika antaa menneet teot anteeksi.”

On vaikea ymmärtää, miksi Ismo haluaa antaa menneet anteeksi, kun kapteeni ei niitä pyydä anteeksi eikä edes yritä ymmärtää punaisten kokemuksia. Ismo ei ole muutenkaan kokenut sellaista työläisten ja suojeluskuntalaisten keskinäisen luottamuksen syntyä rintamalla, jollaista Jussi Jalosen Summan tarina kuvaa.

Muidenkaan äärivalkoisten asenteet eivät muutu. Edes Siljan toimitusjohtajaisä, joka ei ole suostunut edes tapaamaan Ismoa, ei lepy vävylleen, vaikka tämä on rintamalla. Vasta kun Ismon uskotaan kaatuneen, hän kelpaa apelle. Sankarivainajahan ei pysty ilmaisemaan omia mielipiteitään.

Äiti sentään lähenee Siljaa, tuo ruokaa ja käy katsomassa lapsenlastaan.

Kuoleman läheisyys saa ilmaisemaan rakkauden

Sairaalasta Ismo kirjoittaa vaimolleen ”vain hyvin lyhyesti sodasta, pakkasesta ja ainaisesta hengenvaarasta. Sitä perusteellisemmin hän kirjoitti ikävästään ja siitä miten paljon rakasti Siljaa ja Sinikkaa.”

Tilinteossa talvisota ei luo yhteisvastuuta erilaisten ihmisten kesken, vaan sodan ainoa hyvä puoli on, että kuoleman läheisyys saa miehen avautumaan ja kirjoittamaan vaimolleen tunteistaan, joista hän ei ole koskaan tälle sanoin ilmaissut.

Kekki hoitaa velvollisuutensa

Kekin mielestä ”oli oikeastaan yllättävää, että työväki ja jopa kommunistit pitivät Neuvostoliiton hyökkäystä moraalisesti vääränä ja olivat valmiit puolustamaan maataan.”

Kekin mieliala on kaksijakoinen. Hän arvostaa monia sodanvastustajia ihmisinä. Ennen sotaa hän on yrittänyt varoittaa heitä, että he joutuvat vaikeuksiin aatteellisen toimintansa takia.

Sodan aikana ei Kekin mielestä olisi pitänyt vainota niitä harvoja, ”joiden aatteellinen vakaumus esti sotaan osallistumisen”, ”vaan antaa mahdollisuus vaikka oman työnsä kautta olla yhteisessä toiminnassa mukana.”

Toisaalta Kekki hoitaa poliisille määrätyt velvollisuudet. Kun Valpon etsivät menevät tarkastamaan vihjeitä rintamalle lähtöä pakoilevien piilopaikoista, Kekki haluaa lähteä näiden mukaan – ilmeisesti osaltaan siksi, että voisi estäisi etsiviä turvautumasta liian herkästi verenvuodatukseen.

Eräälle tutulle pidätetylle, joka nuhtelee Kekin osallistumista, Kekki perustelee: ”Kyseessä oli pakkotilanne”: ”Tämä sota meidän täytyy voittaa.” Mitä Kekki voitolla tarkoittaa, ei käy ilmi.

Kun suomalaishävittäjät saavat pommikoneet pudottamaan pomminsa jäälle, Kekistä tuntuu ”hyvältä kun Lahden ilmapuolustus oli vihdoin saatu kuntoon.” Tämä tuntuu vähän huvittavalta, kun muistaa Kekin arvostelun valmistautumista vastaan ennen sotaa.

Kekin tilinpäätös

Kun Kekki on selvittänyt romaanin kolme murhaa, hän ajattelee, että syyllisyyden ”ratkaisee viime kädessä oikeus. Ja suurin syyllinen tähänkin asiaan oli se sota, jossa kansa jaettiin kahtia ja ihmiset usutettiin toisiaan vastaan. Punaiset tappajat saivat erittäin kovan rangaistuksen. Sen sijaan valkoiset, jopa puolustuskyvyttömien ihmisten, nuorten naisten ja lasten joukkomurhaajat armahdettiin. Se jätti katkeruuden, joka näytti jäytävän joidenkin mielessä jopa vuosien jälkeen.

Hän oli kokenut, että samankaltaista vihaa ja oman käden oikeutta oli synnyttänyt myös tämä talvinen sota. Poikkeuslaki ja siihen liitetty turvasäiliöasetus olivat päästäneet pahan voimia valloilleen. Kovin räikeäksi se ei nyt yltynyt, koska kansalla oli nyt yhteinen vihollinen eikä taisteltu keskenään.”

Arvio romaanista

Tilinteko on vastakohta sellaisille ”epäpoliittisille” talvisotaromaneille kuin Laila Hietamiehen Unohduksen lumet.

Moni Ismon Tornin tovereista ei omien tai sukunsa vuoden 1918 kokemusten takia halua taistella rintamalla Suomen puolesta. He eivät ryhdy sabotaasitekoihin tai anna merkkejä pommittajille, vaan vain etsivät itselleen piilopaikan.

Timo Sandberg on hyvin kuvannut Mannelinin kaltaisten ”valkoisten työmiesten” motivaation kohtelustaan sotienvälisillä työpaikoilla. Silti Mannelin jää varsin mustavalkoiseksi karikatyyriksi.

Romaanina Tilinteko jää valjummaksi kuin sarjan edelliset osat. Esimerkiksi henkilöiden kokema pelko ei oikein välity lukijalle. Ehkä vaikutelma johtuu siitä, että henkilöiden mietteitä on vähän liikaa ja toimintaa liian vähän. Siljan ja Ismon kokemuksissa ilmavalvonnassa ja rintamalla ei ole mitään uutta, ne on kuvattu moneen kertaan.

Jos Ismo ja Kekki lasketaan pois, Tilinteon henkilöasetelma muistuttaa Mika Waltarin näytelmää Yö oli Euroopan (1934) siinä, että vastakkain ovat fasistit/äärivalkoiset ja laitavasemmistolaiset/kommunistit, vaikka sympatia jakaantuu päinvastoin.

Myös kommunistien kuvaus tuntuu vähemmän aidolta kuin Kaarlo Isotalon Maattoman miehen talvisodassa. Ehkä kyse on vain siitä, että Sandberg ei ole itse elänyt aikaa vaan pohjaa arkistoihin ja muistelmiin.

Kaiken kaikkiaan Tilintekoa vaivaa naiivius. Termiä ”sodanvastainen” käytetään ikään kuin se olisi neutraali ilmaus. Eino Kock ja Anton Rimminen todennäköisesti hyväksyvät Neuvostoliiton tulevan sodan Saksaa vastaan ja Neuvostoliiton puolustusvalmistelut.

Samoin pohditaan, että suomalaisten pitäisi elää sovussa Neuvostoliiton kanssa, ikään kuin asia riippuisi vain suomalaisista. Suomen valmistautuminen mahdollista sotaa varten koetaan vääräksi pohtimatta, minkälaisia seurauksia valmistautumattomuus olisi aiheuttanut.

Naiivius koskee myös Kekkiä. Tällä on tietenkin täysi oikeus ja syy arvostella Valpon mielivaltaa ja muutenkin Suomen puutteita. Mutta Suomen rinnastaminen Neuvostoliittoon (”Ihmisiä vainottiin mielipiteidensä takia, ja kyse oli oikeastaan samanlaisesta mielivallasta kuin Neuvostoliitossa, mutta vain toisenlaisten aatteiden takia”) sivuuttaa sen, ettei Neuvostoliitossa ollut kyse vainosta mielipiteiden eikä edes tekojen takia, vaan leiriin tai teloitetuksi saattoi joutua kuka vain. Tällaisesta rinnastuksesta tulee pikemmin Stalinin terrorin valkopesua kuin oikeusvaltion ja demokratian puolustusta Suomessa.

Kirjailijasta

Timo Sandberg Wikipediassa

Timo Sandbergin kotisivu

Olen julkaissut Timo Sandbergin dekkareista Ruumiin kulttuurin numerossa 3/2010 artikkelin Rikosrealismia varmoin ottein. Timo Sandberg kuvaa 1990-luvun laman vaikutuksia 2000-luvun Järvenpäässä.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa Sandbergin Kekki-sarjan seuraavista osista Kostonkierre ja Desantti sekä Laila Hietamiehen Unohduksen lumista ja Kaarlo Isotalon Maattoman miehen talvisodasta.

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. SKS 2017.

Kotirintaman kahdet kasvot. Sota-ajan muistelmia. Toim. Matti Hako, Heimo Huhtanen. Tammi 1985.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tepora, Tuomas: Sodan henki. Kaunis ja ruma talvisota. WSOY 2015.

Joni Skiftesvik: Luotsin tarina ja Yli tuulen ja sään

Joni Skiftesvikin Luotsin tarina kuvaa sisällissotaa ja sen henkisiä haavoja ja Yli tuulen ja sään pakoa metsien läpi Neuvostoliitosta Suomeen ennen sotaa ja pakoa meren yli Suomesta Ruotsiin sodan jälkeen.

Luotsin tarinan (1994) ja Yli tuulen ja sään (1997) päähenkikö ja ainoa näkökulma on Aulis Kurtti.

Romaanien teemana on petos ja itsepetos mutta myös vastakohta, uskollisuus. Aulis tekee elämässään myös kyseenalaisia tekoja, mutta loppujen lopuksi lukijan sympatian herättää hänen suojelunhalunsa vaimo Linneaa ja erityisesti tytär Armia kohtaan.

Skiftesvik ei kuvaile laajasti, vaan kertoo vain ja ainoastaan sen mikä on tarpeen. Repliikit ovat lyhyitä, iskeviä ja paljastavia. Kirjailija ei ole vähääkään sentimentaalinen, mutta teokset herättävät lukijassa suuria tunteita.

HUOM! Jatkossa paljastetaan romaanien juonta.

Luotsin tarina

Luotsin tarinassa (1994) Aulis Kurtti työskentelee 20-luvulla luotsina Letossa ja ryyppäämisestä varoituksen. Ryyppäämisestä on kanneltu ylöspäin kostoksi Auliksen leukailusta.

Ryyppäämisen syynä ovat Auliksen vaiheet valkoisten puolella sisällissodassa. Aulis inttää vaimolleen, ettei ole tehnyt sodassa mitään pahaa, ja ennen kaikkea yrittää vakuuttaa tätä itselleen ja myöhemmin Yrjö Kalliselle. Kallinen on yrittänyt estää sodan puhkeamisen Oulussa ja myöhemmin hän on pitänyt avoimen haudan äärellä niin liikuttavan ja tehokkaan puheen, että säästyy tovereineen teloitukselta.

Auliksen isä on kuollut varhain, ja leski-äiti on seurustellut useiden miesten kanssa, kunnes on löytänyt venäläisen sotilaan Valerin. Jo aimmin Aulikselle on irvailtu äidin seksuaalimoraalista, ja Suomen itsenäistyttyä venäläisten kanssa seurustelevat naiset häpäistään lehdessä.

Äiti on vieläpä joutunut varkaan kirjoihin, koska on vienyt työpaikaltaan kaupasta Valerille takin, jotta siviilivaatteet auttaisivat tätä pelastumaan matkalla Pietariin. Äiti asettaa muodollisen lain tilalle inhimillisyyden: ”Herra Jumala, en kai minä voi ihmistä kuolemalle panna!”

17-vuotias Aulis on lähtenyt sotaan pestäkseen perheen maineen puhtaaksi, mutta joutunut palaamaan maitojunalla takaisin ensin paettuaan ja sitten ammuttuaan antautuvaa loikkaria, jonka hän on nähnyt Valerina.

Kaikkein suurin salaisuus liittyy aiempaan tilanteeseen, jossa Aulis on uskonut kohdanneensa oululaisella pihalla sala-ampujan ja vaistomaisesti ampunut tämän ennen kuin tämä ampuisi hänet.

Lettoon ilmestyy timpuriksi Lautaoja, jonka Aulis pelkää aikovan kostaa isänsä kohtalon. Lautaoja ja hänen veljensä ovat lapsina olleet tapahtuman silminnäkijöitä. Heille se on selvä murha, sillä työväenliikkeeseen kuulunut isä oli kieltäytynyt ottamasta asetta ja punaisia ammuttiin muutenkin ilman syytä.

Auliksen harmiksi Linnea ja Armi mieltyvät Lautaojaan. Auliksen suhde vaimoonsa ei muutenkaan ole parhain, sillä Aulis ei ole pystynyt etenemään urallaan ja siten täyttämään Linnean unelmia paremmasta elämästä. Auliksen mustasukkaisuus Lautaojaa kohtaan saa Linnean karjumaan ”itkun ja raivon sekaisella äänellä”, että hän katuu ”päivä päivältä yhä enemmän sitä, että oli sortunut typeryyttään sellaisen raukan matkaan, joka vahti akkansa jokaista askelta, joi hyvän virkansa ja oli pilannut hermonsa lähtemällä pentuna sotaan näyttämään miehuuttaan, vaikka oli tosiasiallisesti saamaton nahjus, lammas, pelle, paskahousu”.

Jännitys nousee kerta kerralta. Ovatko ”läheltä piti”-tilanteet todella sitä miltä näyttävät?

Lopussa Aulis ärsytetään lähtemään myrskyssä luotsaamaan huonokuntoista laivaa Letosta merelle. Hän onnistuukin vaikeassa urakassa, mikä todistaa hänen todella olevan hyvä luotsi. Mutta kun hänen näkökykynsä on huonontunut, hän joutuu luottamaan Lautaojan sanaan poijujen sijainnista, ja laiva rysähtää karille.

Aulis menettää luotsioikeudet siihen asti, että asia tutkitaan. Hän ei jää odottamaan päätöstä, vaan muuttaa perheineen Amerikkaan.

Salli Koistisen talvisodassa (1995) Kurtit ovat sivuhenkilöitä. He kuuluvat amerikansuomalaisiin, jotka ovat tulleet rakentamaan Neuvosto-Karjalaa. Kun tulee ilmi, että Aulis on sisällissodan aikana taistellut valkoisten puolella, perheen on yritettävä paeta Suomeen.

Epäilyttäviä miehiä majakkasaarella

Romaanin Yli tuulen ja sään toinen tapahtumapaikka on kylä Perämeren rannalla. Jatkosodasta palannut Aulis omistaa moottoriveneen ja hankkii elannon kalastamalla. Piiripäällikkö Kiisla tarjoa Aulikselle Leton suljetun majakan vartijan työtä, tehtävänä on lisäksi säätietojen kerääminen. Aulis kieltäytyy ensin, mutta myöntyy, kun Kiisla lupailee vakinaista luotsin virkaa.

Lettoon ilmestyy outoja kaivelijoita, jotka väittävät etsivänsä malmia. Paljastuu, että ”malminetsijöiden” tarkoituksena olevan asekätkentä. Auliksen ei tarvitse osallistua asiaan, vain kääntää katseensa pois.

Asekätkijät ottavat apurikseen Arpelan, vaikka Aulis on varoittanut luottamasta tähän, koska on saanut tämän kiinni varkaudesta. Ei siis ole yllätys, että armeijan tavarat ovat Arpelalle liian suuri houkutus, kuten ei sekään että niiden kauppaaminen johtaa Arpelan kiinnijäämiseen, jolloin tämä ilmiantaa asekätkennän.

Ilmiantojen aika

Eletään aikaa, jolloin poliisi tutkii ”luvattomia maastapoistumisia”, siis pakoja Ruotsiin. Poliisille lähetetään ilmiantokirjeitä myös Auliksesta, jolla on vene ja varsin kirjava menneisyys: valkoisten puolella sisällissodassa, oleskelu Neuvosto-Karjalassa ja pako sieltä.

Ilmiantokirjeistä käy ilmi, että kirjoittajien motiivit ovat raadollisen henkilökohtaiset. Auliksen vaimoa Linneaa mustamaalataan näin: ”Myöskään puheissa ei malta pysyä kohtuudessa vaan on kuultu suusta tulevan sellaisia sanoja kuin laittaisinkohan tänään oikein uunipaistia kastikkeen kanssa vai maistuisikohan merimiespihvi sittenkin miehelleni paremmin.”

Auliksen mukaan Kurteilla syödään yhtä vaatimattomasti kuin pula-aikana muuallakin. Linnea vain ei ole pystynyt luopumaan tavastaan esittää hienoa rouvaa, ja ehkä henkisellä sairastumisellakin on osuutensa.

Hädänalaisten raakaa hyväksikäyttöä

Tapio Koivukarin romaani Meren yli, kiven sisään (2007) kertoo inkeriläisten salakuljetuksesta sodan jälkeen Ruotsiin. Päähenkilö joutuu toimintansa vuoksi Valpon kuulusteluihin, mutta pitää päänsä pystyssä, koska tietää toimineensa oikein.

Yli tuulen ja sään -teoksessa pakoja Ruotsiin järjestävä Tihinen on kuvattu juuri päinvastaisella tavalla. Tätä ennakoi jo se, että vaikka hän on rintamalla hän osoittanut rohkeutta pyrkimällä partioon, hän myös omistautunut hankkimaan ja kauppamaan vihollisen kaatuneilta saatua tavaraa.

Ruotsiin haluaa myös Auliksen tyttären Armin mies Tenho, jolla onkin syytä pelätä Valpoa, koska on toiminut sotavankileirin vartijana. Koska Tenholla ei ole varaa maksaa matkaa, Aulis suostuu lainaamaan Tihiselle veneensä, sillä hänellä on täysi syy päästä Tenhosta eroon. Tenho on näet pahoinpidellyt Armia ja haukkunut tätä huoraksi.

Sekä Tihisen että omaan veneeseen jääneistä merkeistä Aulis päättelee, että matkalaisten tie on päättynyt ennen Ruotsia. Tihinen on murhannut hädässä olevat ihmiset, jotka ovat luottaneet tämän lupaukseen auttaa. Vaikka hän on saanut kyydittäviltään suuren maksun, hän ei ole tyytynyt siihen vaan halunnut näiltä loputkin rahat ja arvoesineet.

Murhat ovat siis tavallistakin inhottavampia. Valitettavasti ne on tehty tavalla, joka takaa, etteivät ne koskaan tule ilmi, sillä noina aikoina monet vain katoavat. Auliskaan ei voi kertoa tietämäänsä poliisille, koska on osallistunut laittomaan maastapoistumiseen lainaamalla Tihiselle veneensä.

Pakomatka Neuvosto-Karjalasta

Auliksen aiempiin tekoihin vihjataan, kun Auliksen vaimo pelkää, että he joutuvat takaisin Neuvostoliittoon. Valvontakomissio on lehdessä kuuluttanut, että sinne palautetaan Neuvostoliiton kansalaiset. Aulis on väittänyt vastaan, että eihän heillä ole Neuvostoliiton passia, mutta Linnea muistuttaa, että palautettaviksi vaaditaan myös siellä rikoksia tehneet.

Takautumina kerrotaan paloittain muistoja Kurttien pakomatkalta 30-luvulla Neuvo-Karjalasta Suomeen. Autiossa kylässä heille antaa ruokaa nainen, joka kertoo paenneensa lahtareita Neuvostoliittoon. Suomalaisia ei esitetä vain uhreina: ”Aulis muisteli Kontupohjan lähtöjärjestystä. Ilmiantajat eivät olleet ensimmäisten leireille kuskattavien joukossa, eivätkä vielä toistenkaan. Kuinka monta naapuriaan Lempäälän punikkinainen oli järjestänyt junamatkalle, kun oli itse säästynyt niin pitkään?”

Linnea herättää Auliksen, kun näkee majapaikan emännän lähtevän kiireellä jonnekin. Aulis ymmärtää, että nainen aikoo ilmiantaa heidätkin. Tämähän on neuvostokansalaiselle suoranainen velvollisuus, jonka laiminlyönnistä seuraa rangaistus. Samalla nainen kuitenkin rikkoo vanhaa kestiystävyyden sääntöä: kun vieras on otettu vastaan ja hänen kanssaan aterioitu, häntä ei saa vahingoittaa.

Aulis rientää naisen perään ja lyö tätä kalikalla päähän – yksi isku riittää, ja Aulis piilottaa ruumiin. Toisin kuin Tihisellä, kyseessä on pakkotilanne: nainen tai Aulis perheineen.

Silti Auliksen teko painaa nimenomaan Linneaa, joka väittää nähneensä kuolleen naisen seuraavan heitä.

Valinnan hetket

Käy ilmi, että kartta ei vastaa maastoa. Aulis on kopioinut kartan, mutta tajuaa, että kartat on tahallaan tehty vääriksi, jotta paot yli rajan vaikeutuisivat.

Linnealle ja Armille matka käy liian raskaaksi.

Ensimmäinen valinnan hetki tulee, kun Aulis tajuaa: ”Jos hän jättäisi heidät, kiertäisi järven ja pääsisi Suomeen, jotakin hänestä jäisi kuitenkin tänne Armin ja Linnean luo. Loppuikänsä hän taivaltaisi märässä, tuulisessa metsässä, huhuilisi tytärtään ja vaimoaan ja syyttelisi itseään.”

Aulis ei aseta etusijalle omaa henkeään vaan valitsee perheensä ja samalla omantuntonsa. Ennen kaikkea kyse on tyttärestä ja siitä millaisen tulevaisuuden tämä saa: ”Saako minun tytär elää elämässään yhtään ainoaa päivää, jolloin ei tarvitse itkeä?”

Kaksi inkeriläistä sotilasta löytää Kurtit, mutta Aulis lahjoo heidät viimeisillä ruplillaan päästämään menemään ja piilottamaan veneen heitä odottamaan. Inkeriläiset siis pettävät velvollisuutensa Neuvostoliiton kansalaisina: jos teko tulee ilmi, he voivat saada siitä ankaran rangaistuksen. Toisaalta he täyttävät velvollisuutensa ihmisinä, joskin päätöksen ratkaisee aineellinen hyöty.

Tulee vielä toisen valinnan hetki, jolloin päätökseen osallistuu koko perhe. Aulis sanoo Linnealle ja Armille, ”ettei halunnut piiskata heitä enää väkisin eteenpäin; hänellä ei ollut siihen voimaa eikä halua.

– Mutta minä haluan, että sinä tiedät ja ymmärrät, että on vain tämä yksi mahdollisuus. Jos me sen hukkaamme, toista ei enää anneta. Armi pysyy loppuikänsä tässä kultalassa.”

Aulis sanoo Armille: ”Äiti päättää pääsetkö sinä Suomeen”. Ja Linnea sanoo Armille: ”Tämä ei ole sinun kotimaa. Nouse, mennään!”

Yöllisellä soutumatkalla Neuvostoliiton rajavartiosto ampuu ensin raketteja, jotta näkee ampua.

Aulis käyttää kaikki voimansa:

”Väsymys poltti tulena olkapäissä, käsivarsissa, jaloissa, kaikkialla. Hakkaava sydän pyrki rinnasta ulos.

Ajatukset olivat oudon kirkkaat.

Oli vain tämä yksi mahdollisuus, toista ei annettaisi. Eikä hän soutaisi itsensä ja Linnean takia. Hän souti Armin takia, ettei tytön tarvitsisi aina itkeä. Niin hän toisteli ja hoilotti taas.”

Linnea joutuu pakomatkan jälkeen sairaalaan. Lääkäri kertoo Aulikselle, että Linneaa vaivaa traumaattinen neuroosi ja että pelon syyn kertominen auttaisi. Aulis ei kuitenkaan voi kertoa, mitä on tehnyt pakomatkalla.

Elämänkumppanuus voittaa seksisuhteen

Kiinni jouduttuaan Arpela ilmiantaa asekätkijät ja myös Auliksen, jonka väittää kuuluneen asekätkijöihin. Seuraavana päivänä on Valposta tulossa miehiä tutkimaan asiaa. Poliisi Kerttula pettää virkavelvollisuutensa ja antaa joko poliittisten mielipiteiden tai inhimillisyyden takia Aulikselle vihjeen häipyä ajoissa.

Auliksella on siitä asti, kun Linnea oli sairaalassa, ollut suhde Veeraan, jolta hän on saanut hyvää seksiä.

Nyt Aulis kuulee poliisi Kerttulalta, että Veeralla on suhde myös toiseen. Aulis lähtee jättämään Veeralle jäähyväiset. Kun Veera itkee, Aulis ei henno kovistella tätä pettämisestä, vaan jäähyväiset sujuvat sovinnossa.

Veera ei edes olisi lähtenyt Auliksen mukana Ruotsiin, vaikka tämä olisi sitä pyytänyt. Molemmat ovat samaa mieltä, että ovat saaneet toiselta, mitä on halunnut. Kyse ei ole ollut vain seksistä, kuten Aulis sanoo: ”Minä hain ihmistä ja löysin sen”.

Veera ymmärtää ja jopa arvostaa sitä, ettei Aulis ole pitänyt lupaustaan hänelle vaan loppujen lopuksi valitsee vaimonsa: ”Sinä sanoit, että jätät Linnean, kun se tervehtyy, mutta et kuitenkaan jättänyt. Siitä minä huomasin, että olet tosi hyvä ihminen.”

Loppujen lopuksi Auliksen fyysinen uskottomuus merkitsee vähän. Syvemmällä tasolla Aulis on ollut uskollinen vaimolleen ja huolehtinut tästä. Siteen vahvuus on näkynyt jo aiemmin: kun Aulis on uskonut saavansa luotsin viran, hän on rientänyt kotiin kertomaan sen vaimolleen. Avioparia sitoo yhteen myös huoli aikuistuneesta tyttärestä.

Veera on ilmeisesti tajunnut jo aikaa sitten, että suhde päättyy aikanaan. Aulis on aina vain pistäytynyt hänen luonaan ja lähtenyt seksiä saatuaan kotiin. Ehkä juuri siksi Veera on löytänyt ajoissa toisen miehen.

Linnea, joka aiemmin on moittinut miestään, osaa vihdoinkin arvostaa tätä. Ja Aulis taas sanoo Veeralle: ”Me olemme menneet Linnean kanssa niin monen vaikean paikan yli käsi kädessä, että oikeastaan me olemme jo samaa ihmistä. Ja yli me menemme tästäkin paikasta, olkoon vaikka kuinka vaikea.”

Uskoton ja petetty Armi

Petos parisuhteessa liittyy myös Auliksen tyttäreen Armiin. Armin mies Tenho näet sanoo jäähyväisiksi Aulikselle: ”Kysy Armilta, onko Manfredin linnassa kultaiset tornit.” Näin paljastuu, että Tenhon ollessa rintamalla Armi on seurustellut Saksan armeijan sotilaan Manfredin kanssa. Tämä tuskin saa lukijaa myötämielisemmäksi Tenhoa kohtaan – eihän puolison uskottomuus oikeuta väkivaltaan.

Ja myös Armia on petetty: tämä uskoo naiivisti Manfredin noutavan hänet sodan jälkeen Itävaltaan linnaansa. Aulis ”mietti, oliko Itävallan linnasta höpöttävä tyttö todellakin hänen rakas linnunpoikansa, jota hän oli retuuttanut selässään maasta toiseen siinä toivossa, että jostakin löytyisi turvallinen pesäpaikka. Se oli tuntunut silloin maailman tärkeimmältä asialta. Nyt uhkasi tuntua siltä, että koko työ oli ollut turhaa, tyhmää, naurettavaa.” Tavallaan Armi on pettänyt myös isänsä – Auliksen elämän ratkaiseva hyvä teko, tyttären pelastaminen, tuntuu nyt turhalta.

Veera antaa neuvon: ”Mutta tyttöäsi sinä raahaat turhaan mukanasi. Se sinun pitää yrittää jo vierottaa. Muuten se roikkuu aina teidän ristinä.” Aulis ottaa neuvon onkeensa. Armi kysyy: ”Uskotko sinä, että Manfred välittää minusta?” Aulis vastaa: ”Kyllä sen täytyy välittää, jos se kerran haluaa sinut Itävaltaan.” Armi sanoo: ”Sitä minä juuri mietin, haluaako se ihan oikeasti.” Aulis sanoo: ”Se sinun pitää itse ratkaista”.

Pako moottoriveneellä Ruotsiin

Aulis on kertonut Kiislalle matalikosta, jota ei ole merikorteissa. Sen takia moni laiva on ajanut karille, joten siitä on luvassa palkkio.

Matkalla Ruotsiin Aulis ajaa tahallaan matalikon yli. ”Veisikö Andros heidät pois kuohujen keskeltä, vai pettäisikö se niin kuin kaikki muutkin?”

”Vesi ryöppysi hytin yli Linnean ja Armin päälle. Sitä tuli kaikkialta.

Armin kohmeisten käsien ote kirposi tuhdon reunasta. Meri tempasi tytön mukaansa. Hän sinkoutui laitaa vasten ja oli jo puoliksi veneen ulkopuolella, kun Auliksen käsi tavoitti hänet. Meri veti häntä toisaalle, Aulis toisaalle. Vähitellen paine hellitti. Hän puristi tytön veneen pohjalle ja suojeli häntä omalla ruumiillaan meren kouraisuilta.

Vene kohotteli itseään, vapisi ja ravisteli vesiä yltään kuin elävä olento. Se äänteli, huusi ja valitti. Aulis ihmetteli, miten he olivat vielä pinnalla. Hän käänsi keulan väkisin tuuleen, eikä heitä kurittaneen ison aallon jälkeen tullutkaan enää toista eikä kolmatta aaltoa.

Häntä oudostutti, ettei kaikesta riuhtomisesta, ponnistelusta ja taistelusta huolimatta rinnassa puristanut ollenkaan. Oliko hänelle annettu vielä tämän matkan ajaksi entiset voimat?”

”Olisi ollut vaikeaa selittää koneen melun yli huutaen, että hän halusi nähdä, oliko se tosiaan siellä, voittaa se, ottaa ikään kuin omakseen.”

Luotsin tarinan tunteva oivaltaa, että Aulis on halunnut todistaa, ettei muinoinen laivan karilleajo ollut hänen syynsä – hän on edelleen taitava luotsi. Ja kuten pakomatkalla Neuvostoliitosta hän on edelleen mies, joka osaa suojelee perhettään.

Miten Armin sitten kävi?

Kotikoivuisen miehen (1997) päähenkilö on Pauli Rusanen, joka teoksen alussa palaa vankilasta.

Romaanissa saadaan tietää, kuka lopulta sai Auliksen löytämän matalikon nimiinsä ja miten Auliksen tyttären Armin ja tämän lapsen elämä järjestyi.

Tietoja

Teoksesta Yli tuulen ja sään on kirjoitettu myös blogissa P.S. Rakastan kirjoja 

Olen kirjoittanut blogissa Joni Skiftesvikin romaanista Salli Koistisen talvisota. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Skotlannin vapaussota ja kuningas Robert Bruce

Skotlannilla on monta sankaria, mutta kaksi on ylitse muiden: 1200-1300-luvun vaihteessa käydyn vapaussodan sankarit, sissijohtaja William Wallace ja kuningas Robert Bruce. Skotlannin Porilaisten marssi alkaa: ”Skotit jotka ovat Wallacen kanssa verta vuotaneet, skotit joita Bruce on usein johtanut…”

Elokuvassa Braveheart – taipumaton Wallace esitetään epäitsekkään vapaudenhalun ruumiillistuma. Sen sijaan Brucesta annetaan varsin epäedullinen kuva Wallacen vastakohtana oman edun tavoittelijana ja jopa Wallacen pettäjänä.

Totta onkin, ettei Bruce ollut epäitsekäs kuten Wallace ja että hänen uransa sisälsi poliittisia täyskäännöksiä. Hän edustaa toisenlaista sankaruutta: ihmistä, joka tekee virheitä ja jopa suuria syntejä, mutta joka kykenee nousemaan, oppimaan erehdyksistään ja kasvamaan tehtävänsä mittaiseksi.

Skotlannin vapaussodan tapahtumat kuusisataa vuottaa sitten selittävät sen, mikä turistille Skotlannissa melkein heti kerrotaan: ”vanha vihollinen” (”the auld enemy”) tarkoittaa Englantia, ”vanha liitto” (”the auld alliance”) taas liittoa Ranskan kanssa.

Normannilais-kelttiläinen perhe

Robert Brucen esi-isä kuului yhteen niistä normannisuvuista, jotka seurasivat David I:tä Skotlantiin. Näille luottomiehilleen kuningas läänitti strategisesti tärkeitä alueita: Robert Brus sai noin vuonna 1124 Annandalen, joka on lännessä portti Skotlantiin.

Suku lisäsi omaisuuttaan ja vaikutusvaltaansa avioliittojen avulla. Robert Brucen samanniminen isä nai vanhaan kelttiläiseen sukuun kuuluvan perijättären. Avioliitto tuotti monta lasta, joista vanhin poika Robert syntyi vuonna 1274. Hän oli vain kahdeksantoistavuotias 1292, kun isä siirsi hänelle vaimoltaan saamansa Carrickin jaarlin arvonimen ja maat.

Tuon ajan oloissa veljet olivat hyödyllisiä alipäällikköinä ja muissa luottotehtävissä ja sisarten avioliittojen kautta luotiin siteitä valtakunnan muihin mahtimiehiin. Robertin ensimmäinen avioliitto Marin jaarlin tyttären kanssa päättyi vaimon varhaiseen kuolemaan, ja ainoa perillinen oli pitkään tytär Marjorie.

Kiista kruununperimyksestä johtaa Englannin miehitykseen

Nuori Robert oli todistamassa, miten hänen samanniminen isoisänsä vaati itselleen Skotlannin kruunua sen jälkeen, kun Canmoren hallitsijasuku oli vuonna 1290 sammunut. Kruununperimystä sovittelemaan kutsuttu Englannin kuningas Edvard I valitsi kuitenkin kuninkaaksi John Balliolin. Molemmat polveutuivat David I:n pojanpojan tyttäristä.

Balliol tunnusti Edvardin Skotlannin yliherraksi. Skotlantilaisilla oli asian merkityksestä eri käsitys kuin Edvardilla, joka oli hiljattain alistanut valtaansa Walesin ja Irlannin. Kun Edvard vaati Skotlannilta joukkoja sotaan omaa feodaaliherraansa Ranskan kuningasta vastaan, Skotlannin johtomiehet eivät tähän suostuneet.

Brucen isä, joka ei ollut koskaan tunnustanut Balliolia hallitsijaksi, kieltäytyi tuomasta miehiään kansalliseen armeijaan. Tämän takia suku karkotettiin Skotlannista ja siltä riistettiin sen maat, mutta se sai niistä korvausta Edvardilta.

Jo vanhastaan Brucen suvulla oli tiluksia myös Englannissa, ja avioliittojen kautta sillä oli sukulaissuhteet myös Englannin ylhäisimpiin sukuihin.

Historiaan ei tule heijastaa myöhempää kansallisuusaatetta. Tuon ajan ylimystö oli kansainvälistä: sillä oli omaisuutta useammassa maassa, joten se ei tuntenut lojaalisuutta yhtä maata kohtaan, vaan tärkeintä oli oman suvun etu.

Balliol haki tukea Englannin vihollisesta Ranskasta, jonka kanssa solmittiin liitto 1295. Englannin armeija kukisti kuitenkin helposti skotlantilaisten vastarinnan, ja Edvard pani Balliolin 1296 viralta. Skotlannin alistamisen merkiksi hän vei mukanaan Sconen pyhän kruunauskiven, joka vuosisatoja oli voitonmerkkinä nähtävänä Westminister Abbeyssä Edvard Tunnustajan puisen valtaistuimen alla, kunnes se viimein palautettiin Skotlantiin.

Wallacen kapina

Skotlannin mahtavimmat maalliset ja kirkolliset ylimykset olivat vannoneet uskollisuutta Edvardille. Pienen maanomistajan nuorempi poika William Wallace nousi kuitenkin kapinaan englantilaisia vastaan. Kerrotaan, että Wallace oli vannonut kostoa heille, koska hänen vaimonsa oli kuollut englantilaisten käsissä.

Wallace voitti englantilaiset 1297 Stirlingin sillalla, missä näiden ratsumiehet eivät voineet edetä kuin kolme rinnan. Sen jälkeen Wallace valittiin valtakunnan suojelijaksi.

Wallacesta ei henkilönä tiedetä paljoakaan. Hän on jäänyt historiaan sankarina, joka on jättiläiskokoinen, voimakas ja urhea. Hän ei ollut sosiaalinen kapinallinen, jollaisena hänet on usein esitetty, vaan hän halusi takaisin vanhan järjestyksen ja esiintyi koko ajan Ranskassa oleskelevan viralta pannun kuninkaan John Balliolin nimissä.

Patriotismi ja oman suvun etu

Vastarintaan liittyi myös joukko ylimyksiä. Se, että näiden joukossa oli myös nuori Robert Bruce, oli suvun menneisyyttä ajatellen yllätys. Hylkäämällä Edvardin suosion hän otti riskin, joka todistaa hänen olleen isänmaallisempi tai kunnianhimoisempi – tai molempia – kuin isänsä, joka vietti elämänsä loppuajan englantilaisilla maatiloillaan. Kelttiläisen äitinsä kautta Robert oli luultavasti isäänsä vahvemmin kiintynyt Skotlantiin.

Englannin armeija oli tähän aikaan Euroopan paras. Wallace teki kohtalokkaan virheen ryhtymällä taisteluun sitä vastaan ilman maaston suomaa etua Falkirkissä 1298. Sanat ”Olen tuonut teidät areenalle, tanssikaa niin hyvin kuin osaatte” eivät auttaneet, vaan englantilaisten kuulut jousimiehet tuottivat skotlantilaisille murskaavan tappion.

Tämän jälkeen Wallace syrjäytettiin valtakunnan johdosta, mutta hän johti yhä sissisotaa englantilaisia vastaan.

Valtakunnan suojelijoiksi tulivat kilpailevat ylimykset Robert Bruce ja Balliolin lanko John Comyn sekä arkkipiispa William Lamberton, jonka ei onnistunut kauan sovitella edellisten kiistoja. Mahdoton triumviraatti kesti vain pari vuotta.

Edvard osasi taitavasti pelata kruunusta kilpailevia Brucea ja Comynia toisiaan vastaan suosimalla milloin toista, milloin toista. Bruce teki vuonna 1302 ensimmäisenä ja merkittävimpänä kapinallisena ylimyksenä sovinnon Edvardin kanssa.

Bruce oli aluksi Edvardin suosiossa, ja sitoakseen hänet tiiviimmin itseensä kuningas antoi hänelle vaimoksi irlantilaisen Ulsterin jaarlin tyttären Elizabeth de Burghin. Tämän kautta Bruce sai sukulaisuussuhteen myös Stewart-sukuun.

Muut patrioottiset ylimykset jatkoivat taistelua vielä pari vuotta, kunnes heistäkin useimmat – joukossa Comyn – taipuivat 1304 Edvardin alamaisiksi.

Vain Wallacelle Edvard ei armahdusta suonut, eikä tämä sitä anonut. Kun Wallace oli viimein saatu kiinni, hänet tuomittiin kapinallisena kuolemaan, vaikka juuri hän ei ollut koskaan edes vannonut uskollisuutta Edvardille. Tuomio pantiin täytäntöön erityisen hitaalla ja julmalla tavalla. Näytti siltä, että Skotlannin vastarinta oli viimeinkin murskattu.

Wallacesta oli kuitenkin tullut marttyyri: vaikka hän olikin hävinnyt, hän oli ikään kuin kärsinyt koko kansan vapauden puolesta ja esimerkillään hän innosti maanmiehiään epätasaisessa ja epätoivoisessa taisteluissa.

Tämä ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista ilman niitä toisenlaisia ominaisuuksia, poliittista taitoa ja kärsivällisyyttä, joita Brucella oli. Juuri siksi, että Bruce oli pystynyt säilyttämään henkensä, hän saattoi toteuttaa Wallacen unelman.

Toisin kuin suoraviivaisen ja ihanteellisen Wallacen, Robert Brucen tähänastinen ura oli ollut ristiriitainen ja opportunistinen: hän oli ollut välillä kapinallinen, välillä Edvardin suosikki. Jos Brucen ratkaisujen motiivina pidetään edellisessä tapauksessa patriotismia, jälkimmäisessä suvun etujen turvaamista, kysymys asetetaan väärin: luultavasti Bruce samasti nämä kaksi asiaa ja yritti pyrkiä päämääräänsä keinoja vaihdellen.

Isänsä kuoltua 1304 Bruce oli suvun päämies, joka peri paitsi Annandalen myös laajoja maatiloja Englannissa. Hän olisi voinut valita mukavan elämän Englannissa hovissa.

Bruce hautoi kuitenkin pitkällä tähtäimellä kunnianhimoisia suunnitelmia, kuten käy ilmi siitä, että hän solmi salaisen ystävyys- ja yhteistyöliiton piispa Lambertonin kanssa. Bruce ilmeisesti laskelmoi, että hänen oli paras odottaa sopivaa tilaisuutta, sillä kuningas Edvard oli jo vanha ja kuolisi pian eikä tämän samanniminen poika ollut missään suhteessa isänsä veroinen.

Murhaajasta kuninkaaksi

Ratkaisu tuli kuitenkin jo aiemmin ja yllättävällä tavalla. Kun Robert Bruce ja John Comyn 1306 tapasivat, heidän välilleen syntyi riita, joka johti siihen, että Bruce tappoi Comynin.

Rikos oli tuskin suunniteltu, sillä se tapahtui kirkossa, joten Brucella oli odotettavissa paavin kirkonkirous. Lisäksi murha oli tehnyt vastakohtaisuuden mahtavan Comynin suvun kanssa sovittamattomaksi, mikä merkitsi sisällissotaa. Toisaalta Bruce oli raivannut kilpailijansa tieltään.

Bruce päätti käyttää yllätystä hyväkseen: hän julistautui kuninkaaksi, ja hänen kannattajansa saivat linnoja haltuunsa. Skotlannin kirkko, joka kävi omaan riippumattomuustaisteluaan Englannin kirkkoa vastaan, antoi Brucelle synninpäästön ja asettui arkipiispa Lambertonin johdolla tukemaan Brucea.

Palmusunnuntaina 1306 Bruce kruunattiin kuninkaaksi perinteisessä Sconessa. Kruunauskivi oli tosin englantilaisten hallussa, ja Fifen jaarli, jolla McDuffin perheen päänä oli etuoikeutena kruunata kuningas, oli englantilaisten vankina, mutta hänen sisarensa Isabel varasti miehensä hevoset ja ratsasti Englannin halki Skotlantiin hoitamaan sukunsa kunniatehtävän. Patriotismi ja oman perheen kunnia merkitsi hänelle enemmän kuin lojaalisuus aviomiestä, Buchanin jaarlia kohtaan, joka oli Comynin sukulainen.

Kuninkaasta pakolaiseksi

Bruce oli nyt tilanteessa, jossa hänen entiset selviytymiskeinonsa eivät enää auttaneet: hänen oli pakko onnistua, paluutietä ei ollut. Englannin kuningas ei antaisi hänelle armoa – sen tuli hänen perheensä kohtalo pian osoittamaan.

Edvard lähetti Skotlantiin armeijan, joka yllätti petoksella Brucen ja löi tämän joukot Methvenin taistelussa. Brucen onnistui vaivoin paeta, mutta uusi tappio seurasi.

Bruce oli jättänyt perheensä naiset yhden veljensä huostaan ja uskonut heidän olevan turvallisessa paikassa, mutta nämä joutuivat Rossin jaarlin petoksen uhreina englantilaisten käsiin ja veli hirtettiin.

Brucella oli jäljellä enää kourallinen miehiä. Realistisesti ajatellen hänen tilanteensa oli epätoivoinen: häntä odotti lainsuojattoman pakolaisen elämä. Viisainta tuntui olevan etsiä turvapaikka Norjasta, jossa yksi hänen sisaristaan oli kuningattarena.

Tässä ratkaisevassa vaiheessa Bruce kävi Skotlannin lähes itsenäisillä saarilla. Siellä hän sai tukijoikseen Angus Ogin, joka toivoi saavansa kuninkaalta apua omia vihollisiaan vastaan, ja Christina Macruarien, jolla leskenä oli itsenäinen ja vaikutusvaltainen asema.

Hämähäkin opetus

Kesällä 1307 Bruce lähetti kahden veljistään johtamaan maihinnousua Gallowayhin, mutta taas kaikki epäonnistui. Veljet joutuivat englantilaisten vangeiksi ja kärsivät häpeällisen kuoleman pettureina.

Bruce itse oli päättänyt palata omille mailleen Carrickiin. Maihinnousua varten oli tarkoitus sytyttää merkkituli, mutta siksi luultiin väärää nuotiota. Kaikki retken osallistujat olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, etteivät he halunneet palata, ja he onnistuivat yllättämään englantilaisten paikallisen sotilasosaston.

Vähän myöhemmin Bruce sai kuulla veljiensä kuolemasta. Myös perheen aiemmin vangeiksi joutuneita naisia oli kohdannut Edvardin armoton kosto. Brucen vaimo Elizabeth de Burgh, joka oli Edvardin suosikin tytär, oli tosin tuomittu vain eristykseen ja yksi sisarista suljettu luostariin. Sen sijaan toinen sisar ja kuninkaan kruunannut Buchanin kreivitär Isabel oli pantu linnojen edustalla riippuviin häkkeihin, jossa he olivat päivät ja yöt, kesät talvet kenen tahansa töllisteltävinä ja pilkattavina. Sama kohtalo oli vähän aikaa jopa Brucen pienellä tyttärellä Marjoriella.

Ei ihme, että Bruce tässä vaiheessa ajatteli jo luovuttaa ja kenties epäili, että hänen läheisiinsä kohdistui Jumalan rangaistus hänen murhatekonsa takia. Hän aikoi etsiä sovitusta lähtemällä ristiretkelle. Tarina kertoo, että tällöin hän näki luolassa hämähäkin, joka epäonnistui kuusi kertaa verkon kutomisessa – mutta onnistui seitsemännellä kerralla! Bruce päätti, ettei hänkään voisi luovuttaa vähemmällä.

Sissisota ainoa keino

Bruce oli viimein hyväksynyt tosiasiat: hän alkoi käydä englantilaisia Wallacen tapaan sissisotaa, jossa iskettiin yllättäen eikä vankeja otettu ja häivyttiin sitten nopeasti paikalta. Seuraus tosin oli, että miehittäjän kosto kohdistui siviiliväestöön, jolle sissisota on aina raskasta.

Skotlannin kirkon merkitys oli suuri: sen verkoston kautta sissit saivat tietoja englantilaisten sotilasosastojen liikkeistä, ja papit nostattivat kansan mielialaa miehittäjää vastaan ja saivat näin yhä useamman miehen liittymään sisseihin.

Näinä vuosina Bruce oppi perusteellisesti tuntemaan kansansa ja sai jopa villit ylämaalaiset alistumaan tarpeellisen sotilaskuriin. Vuosikaudet hän koki vaivoja, vastuksia ja vaaroja, nälkää ja kylmää, mutta kesti ne iloisella mielellä, kuten myöhemmässä kronikassa kerrottiin.

Vaikka Bruce pyrki murtumattomalla tahdolla päämääräänsä, hän ei ollut fanaatikko vaan säilytti humaanisuutensa. Näitä piirteitä ei valitettavasti näy hänestä myöhemmin tehdyistä mahtavissa patsaissa.

Englantilaiset lähettivät suuremman armeijan Skotlantiin, mutta Bruce hävitti maan sen edestä eikä suostunut kohtamaan sitä taistelussa. Saatuaan englantilaisten miehittämät linnat haltuunsa Bruce revitytti ne maan tasalle, jotta niitä ei enää voitaisi käyttää skotlantilaisia vastaan.

Mitä enemmän Bruce saavutti sotilaallista menestystä, sitä useammat skotlantilaiset liittyivät häneen. Ajatus itsenäisestä valtakunnasta eli edelleen laajoissa piireissä, eikä muita vaihtoehtoja vastarintaliikkeen johtajaksi enää ollut kuin Bruce. Balliol oli epäonnistunut ja vankina Ranskassa, ja Wallacen kohtalo ja väliaikainen suojelijajärjestelmä olivat osoittaneet, että kansakunnan johtaja tarvitsi tehtävässä onnistuakseen kuninkaan aseman. Brucen ja Skotlannin eduista oli tullut yhtä.

Diplomatiaa kotimaassa ja ulkomailla

Brucen sisarenpoika Thomas Randolph oli englantilaisten vangiksi jouduttuaan suostunut taistelemaan näiden puolella. Kun hän jälleen joutui Brucen vangiksi, hän syytti enoaan epäritarillisista taistelumenetelmistä. Muistutettuaan englantilaisten julmuudesta ja petoksista Bruce vakuutti Randolphin siitä, ettei muuta tietä voittoon ollut, ja sai tämän siirtymään puolelleen.

Yleensä Bruce antoi anteeksi jopa vihamiehilleen, mikäli nämä suostuivat sovintoon. Poikkeusta hän ei tehnyt edes Rossin jaarlin kohdalla, vaikka tämä oli luovuttanut hänen perheensä naiset englantilaisille. Henkilökohtaisten tunteiden voittaminen osoitti Brucen kaukokatseisesta viisaudesta: kuningas oli sekä maan hallitsemisessa että sotilaiden rekrytoinnissa riippuvainen ylimysten uskollisuudesta ja yhteistyöstä.

Mutta ehkä Bruce kohteli vastustajiaan toisin kuin Edvard myös siksi, että hän murhan tehneenä tunsi itsekin tarvitsevansa anteeksiantoa. Tarve hyvittää lankeaminen sai niin Brucen kuin Randolphin yrittämään kaikkensa ja ylittämään itsensä.

Comynin suku ei tietysti luopunut vihamielisyydestä, joten vapaussota oli myös sisällissota. Muutenkaan kuningas ei toki voinut olla loputtoman pitkämielinen: jos joku rikkoi vannomansa uskollisuudenvalan toisen kerran, Bruce ei enää säästänyt edes sukulaisensa henkeä.

Randolphin armahtamista Brucen ei tarvinnut katua. Tämä oli sekä etevä sotilasjohtaja että taitava diplomaatti, jonka kuningas lähetti Ranskan kuninkaan ja paavin luo. Paavin auktoriteettiin vedottiin siinä, olivatko skotlantilaiset vapaustaistelijoita vai kapinallisia ja oliko Bruce laillinen kuningas.

Brucen aseman vahvistumista kotimassa osoittaa se, että tämä kutsui ensimmäisen parlamenttinsa kokoon vuonna 1309. Koska sota tuohon aikaan tarkoitti lyhyitä kampanjoita, Bruce ehti hallitusaikanaan uudistaa monin tavoin maan oloja.

Hävitysretkiä Englantiin

Edvard I:n kuolema 1307 oli ollut ratkaiseva helpotus, sillä Edvard II oli heikko hallitsija. Hänellä oli vaikeuksia saada vasallinsa maksamaan veroja ja antamaan sotilaita, joita tarvittiin samaan aikaan Ranskassa, Walesissa ja Irlannissa.

Edvard II kuitenkaan ei suostunut rauhaan. Sen takia Bruce järjesti hävitysretkiä Pohjois-Englantiin: tehtiin yllätyshyökkäys, poltettiin taloja ja koottiin ryöstösaalista – tai luovuttiin tästä sillä ehdolla että saatiin ”suojelurahoja”. Sitten vetäydyttiin nopeasti takaisin, ennen kuin englantilaiset ehtivät koota joukkojaan.

Skotlanti oli kuitenkin Englantia epäedullisemmassa asemassa siinä, että kun Englannin hyökkäys kohdistui Skotlannin vauraaseen ja keskeiseen eteläosaan, Skotlanti saattoi hävittää vain Englannin köyhempää ja syrjäisempää pohjoisosaa.

Näitä hyökkäyksiä johtivat Brucen kuuluisat alipäälliköt: veljistä ainoa eloonjäänyt Edward Bruce, sisarenpoika Thomas Randolph ja Sir James Douglas. Sodankäyntitapa oli raskas väestölle kummallakin puolen rajaa. ”Hyvä sir James” oli englantilaisille ”musta Douglas”, jolla äidit pelottelivat tottelemattomia lapsiaan tyyliin: ”Jos et nyt ole kiltisti, niin musta Douglas tulee ja vie sinut.”

Kolmen veljensä kuoltua kuningas tarvitsi uusia luottomiehiä, ja tällöin sellainen alemman aatelin edustaja kuin Sir James Douglas sai mahdollisuuden kunnostautua. Sisarenpoikana Randolph sai kuitenkin aivan toisenlaisen aseman: hänet korotettiin Morayn jaarliksi ja hän sai tuon strategisesti tärkeän pohjoisen alueen Morayn lisäksi yhtä tärkeän Manin saaren.

Vuonna 1314 Randolph valloitti oveluudella ja muutamalla kymmenellä miehellä Edinburghin linnan. Vähän aiemmin Douglas oli saanut saanut samalla tavoin Roxburghin linnan haltuunsa.

Ratkaisutaisteluun jouduttiin erehdyksestä

Edward Bruce oli loistava ratsuväen komentaja, mutta hänellä ei ollut Randolphin ja Douglasin oveluutta eikä veljensä politiikan tajua. Kyllästyttyään piirittämään strategisesti tärkeää Stirlingin linnaa hän sopi omin päin englantilaisten kanssa, että jolleivät nämä seuraavan vuoden 1314 juhannukseen mennessä lähettäisi apuvoimia, linna antautuisi skotlantilaisille.

Tässä Edward Bruce teki ratkaisevan arviointivirheen: kansallinen ylpeys vaati englantilaisia voittamaan keskinäiset kiistansa ja lähettämään Stirlingin avuksi sotajoukon, jonka kokoamiseen heillä oli kosolti aikaa. Näin Robert Bruce joutui juuri siihen tilanteeseen, jota hän oli vuosikaudet yrittänyt välttää: kohtamaan englantilaiset perinteisessä taistelussa, jossa hän saattoi kerralla menettää kaiken niin kuin Wallacen oli käynyt Falkirkissä.

Päällisin puolin Brucen tilanne näytti huonolta: hänen joukkonsa oli vain kolmannes ja neljännes englantilaisten armeijasta, ja ennen kaikkea hänellä oli vain vähän ratsuväkeä. Ratsuväen yli tuhat vuotta kestänyt valtakausi sotataidossa oli tosin päättymässä, mutta englantilaiset olivat tuomassa tilalle ratkaisevaa uudistusta: pitkäjousimiehiä.

Toisaalta Bruce oli kokeillut pienemmässä mittakaavassa uudenlaista taktiikkaa. Hänellä oli myös aikaa valita itselleen sopiva taistelupaikka läheisestä Bannockburnista, missä rämeinen maasto suojasi hänen joukkojaan. Näiden puolustusasemat hän turvasi katkotuttamalla tielle puita ja rakennuttamalla tielle ansoja, joihin vihollisen ratsumiehet putoaisivat.

Bannockburnin maisemaa kesäkuussa 1991

Kaksintaistelu epäritarilliseen tapaan

Juhannusaattona 1314 Bruce oli ponin selässä seuraamassa englantilaisten etujoukkojen lähestymistä, kun Henry de Bohun tunnisti yksinäisen ratsastajan kuninkaaksi ja tajusi, että hänellä oli tilaisuus saada kunnia Skotlannin kuninkaan lyömisestä. Niinpä nuori ritari ojensi peitsensä tanaan ja kannusti ison sotaratsunsa yksin Brucea kohti.

Haarniskoinut de Bohun näytti olevan ylivoimainen verrattuna kevyeen ratsastusasuun pukeutuneeseen vastustajaansa, jolla oli aseenaan vain sotakirves. Antautumalla kaksintaisteluun Bruce vaarantaisi koko armeijansa ja maansa, mutta pakoonkaan hän ei voinut lähteä, koska se olisi antanut huonon esimerkin armeijalle.

Brucen ratkaisu oli hänelle luonteenomainen: hän ei noudattanut ritaritapoja vaan toimi kylmäverisen järkevästi ja luovasti. Hän odotti vastustajan lähestymistä paikallaan ja harhautti tämän siirtämällä tapparan vasempaan käteensä. Viime hetkellä hän siirsi helposti ohjattavan poninsa sivuttain, pois vastustajan peitsen ulottuvilta. De Bohun ei enää pystynyt muuttamaan raskaan ratsunsa suuntaa ja oli jo sujahtamassa Brucen ohi, kun tämä silmänräpäyksessä kohottautui jalustimille, siirsi tapparan takaisin oikeaan käteensä – ja iski sen takaapäin vastustajansa päähän.

Kaksintaistelun voitto paransi skotlantilaisten moraalia antamalla esimerkin siitä, että ylivoimaisen vihollisen voi taidolla ja rohkeudella voittaa.

Samana päivänä sattui myös toinen, sotilaallisesti tärkeämpi yhteenotto. Englantilaiset ratsumiehet olivat toista tietä matkalla kohti Stirlingin linnaa, mutta joutuivat perääntymään kohdatessaan Randolphin peitsimiehet, jotka pysyttäytyivät tiiviisti yhdessä.

Myös tässä nähtiin enne seuraavan päivän taistelusta: skotlantilaisten jalkaväki oli osoittanut pystyvänsä pitämään puolensa ratsuväkeä vastaan. Tärkeää oli myös, että Bruce oli saanut pitää valitsemansa taistelukentän.

Bannockburnin taistelu juhannuspäivänä 1314

Skotlantilaisilla oli puolellaan moraalinen etu, sillä he puolustivat omaa maataan. Bruce oli kokenut ja taitava komentaja, samoin hänen alipäällikkönsä, veljensä Edward ja sisarenpoikansa Thomas Randolph. Arvonsa takia aseman alipäällikkönä saanut Walter Stewart oli nuori ja kokematon, mutta hänen rinnallaan oli todellisena päällikkönä Sir James Douglas. Pientä ratsuväkeä johti Sir Robert Keith.

Vastapuolen moraali sen sijaan horjui: ylimykset eivät kunnioittaneet heikkoa kuningasta vaan riitelivät keskenään. Englantilaiset suhtautuivat kuitenkin määrällisen ylivoimansa takia tulevaan yhteenottoon ylimielisesti, vaikka Randolph oli tuottanut heille odottamattoman tappion.

Toisin kuin Braveheart-elokuvassa esitetään, rohkeus ei yksin riitä taistelun voittamiseen. Ratkaisevaa on saattaa ylivoimainen vastustaja tilanteeseen, jossa se ei voi käyttää etujaan hyväkseen. Kun sattuma antoi Brucelle tähän mahdollisuuden, hän osasi käyttää sitä hyväkseen yhtä luovasti kuin edellisen päivän kaksintaistelussa.

Englantilaiset olivat tehneet kohtalokkaan virheen leiriytymällä Bannockburn- ja Pelstream-jokien jousenmuotoiseen mutkaan. He tosin suunnittelivat sitä vain yöpymispaikaksi, jossa he voisivat juottaa ja ruokkia hevosiaan, sillä he eivät osanneet odottaa, että skotlantilaiset luopuisivat lujista puolustusasemistaan.

Kun Bruce varhain Johannes Kastajan päivän aamuna määräsi joukkonsa hyökkäämään, englantilaisten asemasta muodostui vuoroveden aikaan loukku, jossa näille ei jäänyt tilaa käyttää ratkaisevaa asettaan ratsuväkeä.

Lisäksi kuulut englantilaiset jousimiehet oli virheellisesti sijoitettu ratsuväen taakse. Kun he alkoivat siirtyä eteenpäin, Bruce lähetti pienen ratsuväkensä heidän kimppuunsa. Nähdessään englantilaisten jousimiesten tuhon Bruce tajusi, että taistelun ratkaiseva vaihe oli tullut ja heitti pienen reservinsä tuleen.

Kuningas Edvard II pakeni paikalta, ja englantilaisten rivit alkoivat horjua. Skotlannin armeijan leiriseuralaiset ja palvelijat, jotka olivat seuranneet taistelua kukkulalta, alkoivat juuri tällä hetkellä laskeutua alaspäin Englantilaisista näytti siltä, että uusi skotlantilainen armeija lähestyi, ja ratsuväki kääntyi pakoon.

Englantilaisten jalkaväki ei ollut edes ehtinyt osallistua taisteluun. Ilman johtajia se ei enää kyennyt vastarintaan.

Bruce ei kostanut perheensä kohtelua englantilaisille. Jaarlit ja ritarit saivat ajan tapaan lunastaa itsensä vapaiksi lunnailla. Tärkeintä oli, että kuningas sai perheensä ja ystävänsä kahdeksan vuoden jälkeen takaisin Englannin vankeudesta.

Historia ei kulje suoraviivaisesti

Taistelu ei lopettanut sotaa, sillä englantilaiset eivät luopuneet yrityksestä alistaa Skotlanti valtansa alle. Pakottaakseen Englannin rauhaan Bruce ulotti sodan Irlantiin asti, jossa hänen veljensä Edward oli vähän aikaa kuninkaana, mutta yritys päättyi tämän kaatumiseen.

Edward Bruce oli ollut myös Skotlannin kruununperijä, sillä täysi-ikäisenä miehenä häntä oli pidetty tehtävään sopivampana kuin kuninkaan tytärtä. Bruce oli naittanut Marjorien Walter Stewartille, mutta tämä oli kuollut synnytettyään pojan. Edward Brucen kuoleman jälkeen kruununperijänä oli muutaman vuoden ikäinen Robert Stewart, kunnes kuningatar Elizabeth onnistui parinkymmenen vuoden avioliiton jälkeen synnyttämään pojan, Davidin.

Edvard III suostui viimein 1328 tunnustamaan Skotlannin itsenäiseksi valtakunnaksi ja Brucen sen kuninkaaksi. Rauhansopimuksessa määrättiin, ettei skotlantilainen voinut omistaa tilaa Englannissa tai päinvastoin: ylimysten oli valittava, halusivatko he olla skotlantilaisia vai englantilaisia.

Vaikka Skotlannin ja Englannin keskinäiset vihollisuudet toistuivat vielä monesti, enää Englanti ei kiistänyt Skotlannin itsenäisyyttä. Tämä oli Brucen kestävä saavutus. Voittajana hän saattoi ratkaisevasti vaikuttaa kuvaansa historiassa: hänen uransa alkupuoli selitettiin parhain päin, kun taas Balliolin ja Comynin maine mustattiin.

Kun ”hyvä kuningas Robert” 1329 kuoli, näytti siltä, että hänen sukunsa oli varmistanut itselleen Skotlannin kruunun, vaikka tuona aikana olikin vaarallista jättää valtakunta lapselle. David II oli kuitenkin luonteeltaan heikko ja monta vuotta lisäksi englantilaisten vankina. Valtakunnan todellinen hallitsija olikin hänen enonsa Robert Stewart. David II:n kuoltua lapsettomana Robert II kruunattiin yli viisikymmentävuotiaana kuninkaaksi. Myöhemmin suvun nimen kirjoitusasu muuttui Stuartiksi.

Jaakko IV:n ja Englannin kuninkaan Henrik VII:n tyttären Margaret Tudorin vuonna 1503 solmitun avioliiton ansiosta Jaakko VI nousi1603 myös Englannin valtaistuimelle Jaakko I:n nimisenä. Siten kuningatar Elisabet II polveutuu kummastakin kuninkaasta, jotka taistelivat toisiaan vastaan Bannockburnissa.

Tämä johtaa kysymykseen, eivätkö Englanti ja Skotlanti olisi voineet yhdistyä aiemmin, jolloin molemmat maat olisivat välttyneet monilta keskinäisiltä sodilta. On kuitenkin suuri ero siinä, miten yhdistyminen tapahtui: pakosta vai vapaaehtoisesti.

”Kalliimpi kuin elämä”

Miksi valloittajat ovat epäonnistuneet? Tähän kysymykseen voi etsiä vastausta Arbroathin julistuksesta, jolla skotlantilaiset 1320 yrittivät saada paavin puolelleen.

Julistuksessa korostettiin ensin sitä, miten englantilaisten sorrosta oli skotlantilaiset pelastanut kuningas Robert Bruce. Mutta heti perään jatkettiin yllättävästi: jos tämä suostuisi luovuttamaan maan Englannin alaisuuteen, skotlantilaiset hylkäisivät hänet ja valitsisivat toisen kuninkaan, joka pystyisi puolustamaan heidän oikeuksiaan ja vapauttaan. Pohjalla on kelttiläinen perinne, että kuningas valitaan.

Arbroathin julistuksessa voi nähdä länsimaiden perustavia periaatteita ensimmäisiä kertoja ilmaistuina: hallitusta on vaihdettava, jos se ei edistä hallittavien etuja, ja ihmisten tulee enemmän kuin ulkopuolisiin auktoriteetteihin luottaa omaantuntoonsa ja arvostelukykyynsä.

Julistus loppuu: ”Niin kauan kuin satakin meistä elää, emme tule koskaan millään ehdolla alistumaan englantilaisten valtaan. Sillä totisesti emme taistele maineen tähden, emme rikkauksien emmekä kunnianosoitusten tähden vaan vapauden tähden – sen ainoan tähden, josta kukaan kunnon mies ei luovu muuta kuin luopuessaan samalla elämästään.”

 

(Tämän artikkelin alkuversio on julkaistu Opiskelijakirjaston henkilökunnan tiedotuslehdessä Rypströmissä 2/1995 ja tässä muodossa vanhalla kotisvullani, jota ei ole enää verkossa.)

Kirjallisuutta:

Barrow, G. S. : Robert Bruce and the community of realm of Scotland. 1965.

Costain, Thomas B: The three Edwards. The pageant of England 1272-1377. Repr. 1973.

Reese, Peter: Bannockburn. 2000.

Reese, Peter: Wallace. A biography. Repr. 1999.

Scott, Ronald NcNair: Robert Bruce, King of Scots. 1988.

Nettisivuja

Bannockburnin taistelun kotisivu