Paula Havaste: Yhden toivon tie

Sodan aikana pahuus heijastetaan tavallisesti vihollisiin. Paula Havaste toimii Lapin sotaa kuvaavassa romaanissaan Yhden toivon tie (2012) toisin.

Yhden toivon tie (2012) kuvaa vuorotellen Kahden rakkauden (2010) päähenkilöä Annaa ja Annan sisarta Oilia. Keskityn tässä pääasiassa Oiliin.

Annan vaiheista kirjassa olen kertonut lyhyesti blogin artikkelissa, joka käsitteli Kahta rakkautta.

Huom! sisältää juonipaljastuksia.

Hyväuskoinen Oili uskoo rakkauteen

Kirjan alussa Oili työskentelee sairaanhoitajana saksalaisten sotasairaalassa Kemissä. Kyseessä on silmäsairaala, useimmat potilaista ovat menettäneet näkönsä. Kasvotkin ovat vaurioituneet ja niitä paikkaillaan ihonsiirroilla. Työ on sekä ruumiillisesti että henkisesti raskasta.

Tästä huolimatta iloinen ja sosiaalinen Oili elää elämänsä onnellinta aikaa. Työstä selviää, kun tekee mitä käsketään ja sulkee potilaiden kauheat vammat pois mielestään. Pulasta ei tarvitse kärsiä: aterialla on lihaa, hedelmiä ja suklaata, kaupasta voi ostaa nahkakengät ja meikkejä.

Asuntolaa vahtii tiukka saksalainen nunna. Tyttöjen kesken pidetään kuitenkin hauskaa. Joskus saksalaiset kutsuvat juhliin, joissa tarjoillaan viiniä ja konjakkia. Silloin saa myös tanssia, Suomessahan oli tanssikielto.

Oilin elämän keskus on Horst, jonka kanssa hän viettää salaa lemmenhetkiä. Pari on salakihloissa, ja Oili haaveilee muutosta Saksaan ja elämästä siellä Horstin vaimona ja lasten äitinä.

Lukijan on helppo päätellä, ettei Horst ole tosissaan, sillä tämä ei halua julkaista kihlausta. Oilin työtoveri on saanut naimaluvan, mikä sinänsä oli harvinaista, koska suomalaisia ei pidetty arjalaisina.

Oili on muutenkin hyvin naiivi. Kun huonetoveri tekee kummallisia merkintöjä ja tapaa metsässä salaperäisen miehen, Oili uskoo, että kyse on romantiikasta. Toinen työtoveri, jolle Oili asiasta kertoo, osaa laskea yhteen yksi plus yksi, tekee ilmoituksen ja vakoilija joutuu kiinni.

Suomalaiset naiset ja saksalaiset sotilaat

Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten seurustelusta käytiin lehdissä keskustelua 1941. Marianne Junilan mukaan asia pantiin kokonaan naisten niskoille: ”Naisten varassa oli sekä kotirintaman mieliala että rintaman iskukyky.”

Junila huomauttaa, että lehtikeskustelu käynnistyi hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin asiasta tuskin oli kovin paljon havaintoja. Aloitteentekijöinä olivat valtion viranomaiset, joiden tarkoitus oli kontrolloida etukäteen naisten käytöstä. Seuraukset olivat osittain toiset kuin oli tarkoitus, sillä rintamalla syntyi mielialaongelmia.

Pohjois-Suomessa seurusteluun suhtauduttiin Junilan mukaan suvaitsevammin kuin muualla, koska saksalaisia oli enemmän ja heihin oli tutustuttu työn kautta, jopa kutsuttu kotiinkin.

Oilille ei tässä vaiheessa koidu asiasta mitään vaikeuksia. Hänen tuttavansa ovat työtovereita, joille saksalaisen kanssa seurustelu on tavanomaista ja hyväksyttyä.

Kuten Junila toteaa, oli varsin naiivia olettaa, että kun nuoret naiset valtion määräyksestä joutuivat saksalaisten palvelukseen, suhteita ei syntyisi.

Lukija tietää, Oili ei

Toisin kuin Oili, lukija tietää enemmän ja jopa tulevaisuuden, sen että saksalaisten ja suomalaisten välille puhkeaa sota.

Jonkin verran tietoa – tai ainakin huhuja – on saatavana jo tuolloin. Lukija pannaan pohtimaan, olisiko hän itse uskonut niitä ja osannut tehdä niistä oikeat johtopäätökset.

Oilin huonetoveri huomaa esimerkiksi, että Lappiin menee vain lisää saksalaisia joukkoja eikä vaihtoja tehdä, ja vihjaa, että liittolaisuudet voivat vaihtua. Yksi potilaista taas hourailee Saksassa kulkevista kuolemanjunista ja kokee, että on tehnyt väärin totellessaan kyselemättä käskyjä.

Sekä hyväuskoisen luonteensa että rakastumisensa takia Oili torjuu tietoisuudestaan kaiken, mikä ei sovi hänen vaaleanpunaisiin unelmiinsa. Hän on sisäistänyt sotapropagandan: vihollinen on paha, suomalaiset ja saksalaiset hyviä. Siten sota voi päättyä vain jälkimmäisten voittoon.

Oili yrittää matkata Horstin luo

Kun saksalaisille tulee kiire lähtö, Oili ei ajattele mitään muuta kuin että haluaa Horstin luo. Alusta asti kaikki menee pieleen ja sama tapahtuu useaan kertaan.

En tässä kerro kaikkea, vain sen että Oili joutuu kulkemaan osan matkaa jalan sateessa ja vilustuu. Kävely osoittaa, että Oili on sisukas, mutta vähäisempi sisu olisi säästänyt hänet paljolta.

Rakkauden lisäksi Oilin aivot sumenevat kuumeesta. Hän ei ymmärrä, miksi tienvieren taloissa on perunat nostettu, eläimet lahdattu ja ihmiset paenneet. Jos lukija tietää Lapin sodan vaiheet, hän tajuaa pienistä vihjeistä, että Torniosta taistellaan ja Rovaniemi palaa.

Raiskaajat ovat suomalaiset sotilaita

Lopulta kuumeesta sekaisin oleva Oili törmää sotilasjoukkoon. Jo prologissa on paljastettu, mitä tulee tapahtumaan: Oilia pahoinpidellään ja hänet raiskataan, hänen tukkansa keritään ja hänet sysätään verta vuotavana lähteeseen kuolemaan.

Silti Havasteen onnistuu yllättää lukija ja iskeä tätä suorastaan vyön alle: joukkoraiskausta eivät tee saksalaiset vaan suomalaiset sotilaat.

Matkan aikana Oilia on jo haukuttu saksalaisten huoraksi. Nyt häntä epäillään myös vakoojaksi ja sabotööriksi. Toki se lienee vain tekosyy, kun miehet haluavat jonkun, jolle kostaa sen, että ovat joutuneet uuteen sotaan.

Yhden toivon tie kertoo sodan rumista puolista. Olisi naiivia uskoa, etteivät suomalaiset olisi koskaan syyllistyneet raiskauksiin. Nykyisin tiedetään, että myös länsiliittoutuneiden sotilaatkin raiskasivat Saksassa ja jopa vapauttamissaan liittolaismaissa kuten Ranskassa. Aiheesta on suomeksi julkaistu Miriam Gebhardtin  teos Ja sitten tulivat sotilaat.

Väinön salaiset bisnekset

Oili jaksaa kävellä lähimpään taloon. Se on täynnä naisia, jotka suhtautuvat häneen armeliaasti ja hoitavat häntä. Käy ilmi, että kyseessä on bordelli. Oilista ei kuitenkaan ole prostotuoiduksi, sillä hän kammoaa kaikkia miehiä.

Bordellin omistaja saapuu paikalle – ja toisen kerran Havaste yllättää: hän on Väinö, joka on naimisissa Annan miehen serkun Tujin kanssa. Väinö kuvattiin Kahdessa rakkaudessa positiivisessa valossa miehenä, jolta ei jää mitään huomaamatta mutta joka on myös empaattinen Annaa kohtaan.

Väinö pelästyy tunnettuaan Oilin, sillä hän ei haluaisi sivubisneksiensä tulevan ilmi. Hän kuitenkin toimittaa Oilin lääkäriin. Oili saadaan sellaiseen kuntoon, että Väinö voi viedä hänet Anna-sisaren luo.

Voiko Oili toipua?

Oili itsekin tuntee nurinkurisesti, että vaikka hän saisi Horstiin yhteyden, hän ei enää kelpaa tälle – hänet on pilattu, hän on arvoton.  Voiko hän koskaan toipua?

Hiukan valoa alkaa näkyä: kun Oili on auttanut Annan lapsen maailmaan, hän tuntee, että maailmassa on myös kaunista.

Helsingin matka on kuitenkin käydä Oilille yli voimien. Väinön vaimon Tujin itsekeskeisyys on tullut selväksi jo Kahdessa rakkaudessa, ja nyt se osoitetaan vielä kerran: Tuji ei kiinnitä mitään huomiota Oilissa tapahtuneeseen muutokseen vaan harmittelee vain sitä, että Oili on leikannut upean tukkansa mutta ei ole säästänyt sitä hänelle peruukiksi.

Lopussa Oilia lähestyy alle 15-vuotias Tatu, joka lukee runoja ja katselee lintuja. Aikuisia miehiä Oili ei voi lakata pelkäämästä, mutta Tatu ei vaadi mitään.

Sarjan päätösosassa Kolme käskyä (2013) saadaan tietää tarinan jatko Annan tyttären Raijan muistona: ”itkevä Oili oli kertonut äidille olevansa raskaana Tatulle ja jäätävän vihaiseksi muuttunut isä oli istunut kirjoittamaan presidentille anomusta, että he pääsivät naimisiin siitä huolimatta, että Tatu oli alaikäinen. Mikä häpeä. Koko kylä oli järkyttynyt, kun lupa oli tullut ja asia oli kaikkien tiedossa.”

Kyläläiset unohtavat kuitenkin paheksuntansa, kun Oili saa keskenmenon. Pari saa osakseen sekä myötätuntoa että konkreettista apua.

Sota on kuitenkin muuttanut Oilin persoonallisuuden ja kohtalon: hän voi elää enää vain syrjäisessä maankolkassa ja tuttujen parissa. Luontainen luottamus, jolla Oili suhtautui myös vieraisiin ihmisiin, on iäksi poissa.

Anna sulkee silmänsä

Oili ei ole ainoa, joka on sulkenut silmänsä tosiasioilta. Kahdessa rakkaudessa Anna on uskonut, että Väinön bisnekset Petsamossa tarkoittavat, että tämä on järjestänyt sotilaille näiden kaipaamia tavaroita kuten tupakkaa, viinaa, ruokaa – siis mustan pörssin kauppaa. Tosin kaikkia näitä tavaroita juuri saksalaiset myivät suomalaisille eikä päinvastoin.

Muutenkaan Anna ei ole halunnut tietää sodasta mitään. Paradoksaalista onkin, että hän ei aviomiehen kotiuduttua syksyllä 1944 pääse koskaan enää sotaa pakoon, sillä Voitto herää yöllä jatkuvasti painajaisiin. Oilin kohtalo on kuitenkin liian kauhea, jotta Anna voisi sen kohdata.

Yhden toivon tie antaa viestin, että selviytyäkseen ihminen joutuu joskus sulkemaan silmänsä, jotta elämän voisi jatkua.

Ilmeisesti Voitto aavistaa ainakin osan totuutta, vaikkei sitä vaimolleen kerro. Miesten tapaan Voitto ilmaisee tunteensa työllä: tekemällä Oilille vinttiin kamarin.

Onko oikein kertoa aina totuus?

Kolme käskyä kertoo Annan tyttärestä Raijasta, joka on 50-luvun puolivälissä kansatieteellisissä kesätöissä Rovaniemellä. Raija tapaa erään Oilia auttaneista prostituoiduista: ”Oli paljon kysyttävää, mutta hän [Raija] ei ollut enää varma, halusiko hän kuulla vastauksia. Totuus saattoi olla liian julma, sillä vastaukset saattaisivat tuhota huolella rakennetun kuvan perheestä, suvusta, ystävistä. Entä jos olisi parempi jättää kyselemättä, toimia niin kuin tämä kauppala [Rovaniemi] tai sodasta toipuva maa oli tehnyt: yrittää unohtaa koko sota, olla kuin se olisi lopullisesti ohi? ”

Sinänsä Rovaniemellä puhutaan sodasta, mutta vain saksalaisten tihutöistä – siitä kun kaupunkiin palattiin evakosta ja perunamaa tai lasten leikkipaikka saattoi olla miinoitettu. Mutta on myös asioita, joista ei sovi puhua, joko siksi että ne ovat ihmisille liian raskaita tai siksi että ne eivät sovi kansakunnan ylevään kuvaan sodasta.

Raija päättää viedä terveiset perille – mutta paljastamatta, mitä on saanut selville. Samalla hän pystyy viimein antamaan anteeksi sen, että Oili on ”vienyt” hänen lapsena rakastamansa Tatun ja että vanhemmat ovat luovuttaneet parille talonsa Leppämäen kylässä ja muuttaneet Helsinkiin.

Nainen kansakunnan symbolina

Tiina Kinnunen on tutkimuksessaan lotista Kiitetyt ja parjatut käsitellyt yleisesti naista kansakunnan symbolina.

On yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Naisen on oltava ”puhdas” ja uskollinen, jotta miehen kannattaa kuolla ja taistella ja tämän takia.

Juuri siksi paheksutaan seurustelua vihollisen tai jopa liittolaisen kanssa: symbolisesti se tarkoittaa, että ”vieras” on päässyt kansakunnan ”sisään”.

Monissa maissa vapautus toisen maailmansodan jälkeen merkitsi sitä, että saksalaisten miehittäjien kanssa seurustelleet naiset häpäistiin ajamalla heiltä hiukset. Miehet kostivat naisille sen, etteivät olleet pystyneet puolustamaan heitä ja maataan.

Samoin kansakunnan alennustila on symbolisesti rinnastettu naisen alennustilaan.

Väinö Linna käytti Tuntemattomassa sotilaassa lotta Raili Kotilaista valkoisen Suomen symbolina: Railin seksuaalimoraali rapautui sodassa, ja samoin kävi porvarillisen Suomen arvoille ”koti, uskonto, isänmaa”. Sen sijaan tavallisten sotilaiden maine säilyi, koska he olivat hyviä taistelijoita – jostain syystä tappaminen ei ollut niin pahaa kuin seksi.

Sen sijaan porvarillis-patrioottinen Mika Waltari ei voinut antaa romaanissa ja elokuvassa Tanssi yli hautojen Ullan menettää koskemattomuuttaan. Kun keisari Aleksanteri kunnioittaa Ullan kunniaa, säilyy myös Suomen kunnia.

Myös Havasteen Yhden toivon tiessä Oili on kuin viaton Suomi-neito, jonka sota ryvettää hänet – mutta ryvettäjinä ovat suomalaiset sotilaat. Syyllisyyttä ei voi enää ulkoistaa ”vieraille”.

Tietoja

Arikkelini Kahden rakkauden lopussa on tietoja kirjailijasta.

Yhden toivon tiestä on kirjoitettu mm. seuraavissa blogeissa: Amman lukuhetki, Luettua, Annelin lukuvinkit, Kulttuuria ja kuusenoksia, Elämäni Helinä, Mari A:n kirjablogi

Kirjallisuus

Gebhardt, Miriam: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Alkuteos Als die Soldaten kamen. Saksan kielestä kääntänyt Maikki Soro. Minerva 2016.

Junila, Marianna: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. Otava 2006.

Mainokset

Irja Salla: Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä

Irja Salla kuvasi teoksissaan Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä irrallisia ihmisiä pommitusten keskellä Natsi-Saksassa 1943.

havityksen-keskella

Keväällä 1943 kirjailija Irja Salla alias Taju Sallinen sai stipendin Saksaan Euroopan kirjailijaliitolta. Europäische Schriftsteller-Vereinigung oli Saksan perustama kulttuurijärjestö, joka toimi 1941-1945. Siihen kuului jäsenosastoja 16 maasta, myös Suomesta.

Irja Salla oleskeli Saksassa 1943 yli puoli vuotta. Hän olisi voinut viettää lomalla Alpeilla, mutta häntä kiinnosti enemmän siviilien kokemukset sota-aikana.

Matkasta Irja Salla julkaisi kaksi teosta Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947). Ne ovat minämuotoista kerrontaa, jossa on päiväkirjan tapaan päiväys ajalta 5.7.1943-10.1.1944.

Minäkertoja kutsuu itseään välillä Irjaksi, välillä Tajuksi eli hän käytti sekä kirjailijanimeään että oikeaa nimeään. Saksalaisille hän esittelee itsensä toisella etunimellään Birgitta, jonka saksalaiset lausuvat Brigitte. Tämä osoittaa halua näytellä eri rooleja ja/tai epätietoisuutta identiteetistä. Samalla se enteilee mielen hajoamista. Molemmilla tavoilla kirjailija heijastaa kolmatta valtakuntaa, joka kulkee tuhoaan kohti.

Epäpoliittisen ihmisen näkemys Natsi-Saksasta

Jälkimaailman silmissä näyttää hulluudelta lähteä 1943 Natsi-Saksaan, jota liittoutuneet pommittivat jatkuvasti. Saksan kuudennen armeijakunnan antautuminen Stalingradissa vuoden 1943 alussa merkitsi sodan käännekohtaa. Natsi-Saksan tappio oli enää ajan kysymys.

Saksaan tullessaan Salla on ihminen, joka ei ole itse pohtinut politiikkaa vaan uskonut median sensuroidun näkemyksen sellaisenaan.

Suomen lehtien perusteella Salla on uskonut, että Suomi on koko maailman katseiden ja ihailun kohde. Saksassa hän tajuaa, että Suomen rintama on pieni asia. ”Suuri kansa taistelee suurta kamppailua – ja jotakin omituista, epäinhimillistä suuruutta se luo jokaiseen yksilöön.”  Suomessa sota on kaukana rintamalla ja sen voi unohtaa, Saksassa sota koskee kaikkia.

Miljoonia on liikekannalla. Sotilaita lomailee ja siirretään rintamalta toiselle. ”Ulospommitettuja” on ”jättiläismäinen orpojoukko, joka vaeltaa kotimaataan ristiin rastiin päämäärättä ja ikuisesti odottaen yhtä kummitusmaisina kuin pommituksissa tuhoutuneet lähimmäisensä.”

Salla matkustelee ilmeisesti ilman mitään suunnitelmaa pitkin poikin Saksaa tai oikeastaan ajelehtii. Oleskelupaikkoina ovat lähinnä suurkaupungit kuten München, Berliini, Köln, Stuttgart. Hän oleskelee myös Wienissä, Prahassa (sinne hän tarvitsee luvan), Strassburgissa, Metzissä ja Luxemburgissa.

Salla asuu hotellissa ja syö kaikki ateriansa ulkona, joten hän tutustuu helposti ihmisiin, lähinnä miehiin.

Hän kuulee mitä erilaisimpia tarinoita ja kirjaa ne sellaisinaan. Hän huomauttaa, ettei tiedä, mikä hänen kuulemastaan on totta ja mikä ei. Toisaalta hän ei myöskään valikoi kirjoittamiaan asioita poliittisen tarkoituksenmukaisuuden mukaan.

Salla polttaa tupakkaa, jonka ostaa mustasta pörssistä, ja joutuu näin kosketuksiin myös ns. alamaailman kanssa. Siellä kaikki on kaupan ja täytyy olla varuillaan, ettei tule petetyksi kaupoissa.

Yleensä ihmiset ovat kuitenkin auttavaisia. Eväät jaetaan, jos huomataan, ettei toisella ole. Sotilaat antavat loput korteistaan, kun lähtevät rintamalle.

Ulkomaalaisia on Natsi-Saksassa miljoonia

Irja Sallan tuttavapiiri vaihtuu jatkuvasti ja on varsin erikoinen: siihen kuuluu saksalaisia mutta enemmän monia eri kansallisuuksia. On sotilaita, myös ulkomaisia Waffen-SS-sotilaita, on sotavankeja ja sotavankeudesta juuri vapautettuja, on pakkotyövankeja ja Saksaan työhön tuotuja. Osa on liittolaisia ja osa miehitettyjen maiden kansalaisia. On italialaisia ja bulgarialaisia, espanjalaisia ja turkkilaisia, hollantilaisia, kreikkalaisia, ranskalaisia, puolalaisia, armenialaisia, turkestanilaisia, ukrainalaisia ja venäläisiä, algerialaisia, egyptiläisiä, marokkolaisia ja saudiarabialaisia, jopa meksikolaisia.

Melkoinen luettelo – natsien tarkoitushan oli ”puhdistaa” Saksa. Muiden kuin juutalaisten suhteen tulos on juuri päinvastainen, sillä työvoimaa tuodaan miehitetyistä maista korvamaan miljoonat sotilaat. Syyskuussa 1943 työvoimaa oli 35,9 miljoonaa, josta ulkomaalaisia oli 7,5 miljoonaa.

Ulkomaalaiset tulevat hyvin toimeen keskenään, myös venäläiset ja suomalainen Salla, vaikka saman kansan jäsenet sotivat parhaillaan keskenään. Yhteinen kohtalo yhdistää.

Muutenkin Salla antaa vaikutelman, että sota jopa lähentää kansoja. Eräs tehtailija kehuu ranskalaisia parhaiksi työläisikseen. Ranskalaiset työläiset taas kertovat, että saksalainen on ankara esimies, työstä pinnaamisesta rangaistaan heti. ”Mutta jos suorittaa työnsä hyvin, ei ole moittimista. Silloin on kaikki hyvin. Hyvä palkka, hyvä ruoka. Hyvä hoito sairaustapauksissa.”

Salla ei tietenkään voi tarkistaa tietoja. Tutkijoiden mielestä ulkomaalaisia kohdeltiin saksalaisia huonommin ja sitä huonommin, mitä alempana he olivat natsien rotuhierarkiassa. Työnantajatkin valittivat, että huonon ravinnon takia itäeurooppalaiset olivat niin huonossa kunnossa, etteivät he pystyneet täystehoiseen työhön.

Salla väittää, ettei ole nähnyt saksalaisten kohtelevan ulkomaalaisia huonosti, mutta itse asiassa hän on aiemmin kuvannut sellaisia tapauksia. Lomalla olevat sotilaat ajavat poliisin kera ajavat vierasmaalaiset kahvilanpöydästä, jolloin Salla suuttuu. ”Sanoin heille, että ulkolaiset kyllä erinomaisen mielellään lähtevät tästä maasta. Eivät lainkaan kaipaa näitä ihanuuksia. Itsehän he ovat raahanneet tänne tämän ’roskajoukon’, koska tarvitsevat heitä…” Silloin vierastyöläiset varoittavat Sallaa jatkamasta vetämällä kuvaavan viivan kaulansa poikki.

Ylpeimmissäkin ulkomaalaisissa työntekijöissä on Sallan mielestä ”jonkinlaista arkuutta”. Hän tulkitsee sen johtuvaksi siitä, että nämä ovat hävinneiden maiden kansalaisia. Poikkeus on ranskalaisen vapaaehtoisen Waffen-SS-pataljoonan sotilaat, jotka ovat ”suoraryhtisiä, huolettomia, vapaakäytöksisiä ja iloisia olentoja” – syyksi Salla päättelee, että heitä pidetään Saksassa ”kunniallisina ja arvossapidettyinä yksilöinä”.

Salla kysyy SS-sotilailta, eivätkö he tunne itseään pettureiksi taistellessaan vihollisen puolella, varsinkin kun heidän maanmiehiään on vielä sotavankeina. Hänelle vastataan: ”Emme ole SS-miehiä nyt sen tähden, että se olisi meille edullista. Emme me ole ’myyneet sieluamme’ saadaksemme joitakin etuja. Olemme SS-miehiä vakaumuksesta. Vakaumus on meissä ollut jo aikaisemmin. Meillä on Saksan kanssa yhteiset intressit, koska olemme lähimmät naapurukset. Jos olisimme ja pysyisimme sovussa, olisi Eurooppa vahva.”

Metzissä poliisipäällikö selostaa Sallalle, että ennen oli ongelmia, kun ranskalaiset tahtoivat ranskalaistaa kaupungin, mutta enää ei ole ongelmia, koska ranskalaiset on karkotettu pois. Strassburgissa Salla kuulee asian toisen puolen: ”Osa ihmisistä on saksalaisia. Nimenomaan saksalaisia. Ja osa taas ranskalaisia, nimenomaan ranskalaisia. He kaikki tietävät, mitä ovat. – Mutta me. Me olemme elsassilaisia ja se merkitsee, että me emme oikein tiedä mitä olemme. Vuoroin meitä hallitsee Ranska – silloin meidän on oltava ranskalaisia. Sitten meitä hallitsee Saksa ja meidän on oltava saksalaisia.”

Juutalaisia Salla näkee vain kerran. Suurin osa heistähän oli siirretty pois Saksasta jo syksyllä 1941. Vartijat saattavat katua pitkin juutalaisia, joilla on keltainen tähti ja jotka marssivat epäjärjestyksessä. Salla tietää, että heitä ollaan viemässä keskitysleiriin, ja ihmettelee: ”He huusivat, lauloivat ja nauroivat”.

Sota-ajan rakkaus ja seksi

Irja Salla herättää kosolti ihailua miehissä. Miehet kuitenkin vonkaavat vain sanallisesti. Mies poistuu huoneesta, kun Salla pyytää – tosin useaan kertaan. Kuvauksen perusteella suhteet ovat platonisia, mutta senaikaisessa kirjallisuudessa nainen olisi tuskin voinut kertoa, jos ne olisivat menneet pitemmälle.

Rakkaus syttyy sattumalta kohdatun lomalla olevan sotilaan Wernerin kanssa. Werner kaatuu ensimmäisen teoksen lopussa. Wernerin kohdallakin kuvaus on platonista, mutta välillä on kolmella ajatusviivalla ilmaistuja katkoja – jotain on ilmeisesti jätetty pois.

Myöhemmin Sallalle läheinen on kreikkalainen Tasso, jota hän myös pelkää.

Salla kuvaa, miten on suorastaan normi, että kaikilla pitää olla ranskalaisittain ”cherie”. Ei ole mikään este, että kotimaassa on puoliso. ”Kaikki, mikä ennen muodosti oman elämän ja maailman ja ympäristön, joka oli pysyvää ja jossa itsellä oli tietty asema, kaikki tuo oli poissa. Ihminen on heitetty yksinään uuteen olemassaoloon, jossa eletään menneen muistoilla, odottaen päivästä päivään, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen, että tämä välitila loppuisi. Tämä olotila, johon ei voi ajatella mitään tulevaisuutta. – Tulevaisuus on jossakin – siellä kotimaassa sitten joskus.”

Kyse ei ole vain tai edes etupäässä seksistä, eräs ranskalainen selittää: chérie on ”toveri, ystävä, jonka kanssa jakaa nykyisen elämän sekä hyvät että huonot asiat – joka huolehtii ja välittää enemmän kuin vain toveri välittää – (koska chérie on myös rakastettu) ja josta itse huolehtii ja välittää enemmän kuin muista.” Jotkut suhteet ovat kestäneet kolme jo vuotta – siis lähes koko sodan ajan.

Salla kiistää, että kyse olisi ”antaa mennä”-mentaliteetista. Hänen mielestään se ”on sota-ajan ja nykyajan elämänviisautta, joka ei sopisi rauhanaikaan. Rauhanajan normit ja elämäntaito ja viisaus eivät taas oikein voi päteä tänä aikana.”

Koska saksalaiset miehet ovat poissa, naiset etsivät seuraa ulkomaalaisista miehistä. Mutta näiden on syytä olla varovainen. Saksalaiset naisystävät ovat ilmiantaneet ranskalaiset miesystävänsä sellaisista satunnaisista ilmauksista kuin ”kirottu sota –  kirottu hitlerismi”.

Suhteita syntyy myös (natsien määritelmän mukaan) ”erirotuisten” välillä. Vaikka tämä on Saksassa laitonta, kuhertelu saattaa olla julkistakin. Eräs sotilas paheksuu suhdetta moraalittomana, koska seurauksena saattaa olla ”sekarotuinen” lapsi.

Salla sen pyrkii katselemaan ”kaikkea asenteettomasti. En puolusta, en moiti – katselen vain, millaista elämä on, ja koetan ymmärtää sitä – mikäli sitä koskaan voi oppia ymmärtämään. Koettaa voi kumminkin.” Vasta sitten voi rakentaa maailmankuva.

Pommitukset tekevät apaattisiksi

Jatkuvia pommituksia kuvatessaan Irja Salla keskittyy siihen, miten ne vaikuttavat ihmisen psyykeen.

Äiti, jonka lapsi huutaa pommisuojassa, selittää: ”En ole rauhallinen enkä rauhaton. Olen apaattinen. Mitään muuta ei voi olla. Ei käy päinsä olla tunteva ja ajatteleva ihminen. Ihmisyys riisuutuu meistä kaikista täydelleen pois – meistä tulee primitiivisiä alkuolentoja, eläimiä, siten jaksamme edelleen, sillä elää kuitenkin tahdomme. Kaikesta huolimatta!”

Salla huomaa, että kaikki haluavat jatkaa elämäänsä, vaikka olisivat menettäneet rakkaimpansa. Jaksamisen salaisuus on, ettei ajattele ”kaikkea perusteellisesti nyt vielä, kun lakkaamaton jännitys ja varuillaanolo vie tunteiden voiman ja toiminta vie kaiken ajan. Eiväthän tiedä omastakaan elämästään, kohtalostaan hetkeäkään eteenpäin. – – He työntävät ajattelemisen, tuntemisen, ymmärtämisen myöhemmäksi – aikaan, jolloin sota on lopussa.”

Salla uskoo, että vaikeudet alkavat vasta sodan jälkeen: ”Elämää pitäisi sitten taas yht’äkkiä ajatella pitkälti eteenpäin, ja kaikkien toimien tulisi suuntautua pitkälti eteenpäin – -. – Mutta – t u n n e t t a, tunne-elämä, vuosikausia ihmiseen syöpyneitä ja opittuja tunnetottumuksia lienee vaikea yht’äkkiä muuttaa toisenlaisiksi. Sekin vaatii vuosia.”

Saksalaiset elävät ilman tulevaisuutta

Sodasta on siis tullut normaalitila. Saksalaisten ja ulkomaalaisten välillä on kuitenkin ero.

Ulkomaalaiset katsovat tulevaisuuteen – he odottavat vapautusta ja voittoa, vieläpä pikaista. Kesällä 1943 he sanovat: ”Kaksi kuukautta ja sitten – fini.”

Sen sijaan saksalaiset elävät vain tätä päivää eivätkä enää puhu voitosta. ”Sotilaat lähtiessään rintamalle puhuvat työstä, joka on tehtävä, kävipä miten kävi. Itärintamalle lähtevät sotilaat hyvästelevät sensuuntaisesti, että nyt tavattiin viimeinen kerta. Sieltä ei ole enää paluuta. Mutta mennä täytyy.”

Koska Irja Salla on ulkomaalainen, hänelle avaudutaan helposti, tietenkin kahden kesken. Myös saksalaisten joukosta löytyy – ei toisinajattelijoita vaan sellaisia, joiden mukaan ennen sotaa oli onnellista elää eikä kukaan halunnut sotaa. Hallituksen toimia ei ymmärretä, toisaalta hävitystä ei kukaan tunne ansainneensa.

Toisaalta Sallaan rakastunut Werner on ihannesotilas: ”Jokaiseen taisteluun on mentävä kuin viimeiseensä ajattelematta lainkaan elämää tai tulevaisuutta. Joka kerta on pantava kaikki alttiiksi, jotta tehtävä tulee hyvin suoritetuksi. Ei ole muuta kuin tehtävä. Pidä huolta itsestäsi, ettei minun tarvitse huolehtia sinusta. Jos huolehdin sinusta ja – jos toivoisin tulevaisuutta sinun kanssasi – minusta tulisi huonompi sotilas. Silloin säästäisin itseäni, varaisin jotain itselleni ja tehtävä tulisi huonommin suoritetuksi. Se ei käy. Meidän täytyy kaikkien tehdä kaikkemme nyt tässä asiassa, joka on meille kaikkein tärkein. Maailmassa ei ole muuta asiaa. Yksi asia vain kerrallaan. Voin kaatua rauhassa nyt, kun olen saanut olla onnellinen. Tämä vain puuttui minun elämästäni. Nyt minulla on sekin, enkä voi moittia elämää mistään.”

Mitä teoksista on aiemmin kirjoitettu

Irja Sallan Koottujen teosten esipuheessa Mirja-Liisa Heinonen luonnehtii teosta Hävityksen keskellä ”huomattavasti synkemmäksi” kuin Rakkautta raunioilla: ”kokemusten kauhut alkavat jo vaikuttaa.”

Marko Leppänen on kirjoittanut romaaniparista kiinnostavan artikkelin: http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/01/rakkautta-raunioilla-seikkailijatar.html.

Leppänen on pannut merkille, miten viileästi Irja Salla analysoi mielensä järkkymisestä:  ”Hänen on jaksettava, vaikka on tilassa jossa ’kaiken tekeminen on mahdotonta’; ei ole muuta vaihtoehtoa. Hän miettii, että jos hän siellä vieraassa totaalista sotaa käyvässä maassa joutuisi laitoskierteeseen, niin sieltä hän ei enää esiin tulisi.”

Leppäsen mielestä Sallan romaanipari muistuttaa Sartren Inhoa. Sallalla on pohjakosketuksensa, ”jossa kauhu puhaltaa vaimeasti hiljaisia henkäyksiä hedelmättömässä autiomaassa”. Hän eroaa kuitenkin aikansa muotifilosofeista, eksistentialisteista siinä, että ”hän ei koskaan pidä ihmistä mitättömänä turhimuksena.”

Kirjailijasta

Irja Salla, alkuperäiseltä nimeltään Taju Birgitta Tiara Sallinen, syntyi 1912 Sortavalassa. Isä oli taidemaalari Tyko Sallinen, äiti Helmi Vartiainen tunnetaan miehensä mallina nimellä Mirri.

Vanhempien avioliitto päättyi eroon. Taju eli ensin äitinsä kanssa, sitten isänsä, jonka boheemisuuteen sekoittui lapsuudenkodin lestadiolaista henkeä. Hellyyttä isä ei osannut osoittaa. Silti Taju ihaili isää rajattomasti mutta ihailuun sekoittui pelonsekaista kunnioitusta.

Taju Sallinen kävi keskikoulun Helsingissä missä hän asui isoäidin ja tätien luona. Isä oli solminut toisen avioliiton ja tytär tunsi itsensä syrjäytetyksi. Sama ulkopuolisuuden tunne vaivasi häntä myös tätien luona.

17-vuotiaana Taju Sallinen aloitti opinnot Ateneumin Taideyhdistyksen keskuskoulun graafisella linjalla. Vuonna 1932 hän kuitenkin lopetti opinnot ja meni naimisiin Erkki Rantalaisen kanssa. Aviomies oli lahjakas ja tietorikas, mutta ei saanut aikaan kirjallista teosta ja ehkä kompensaationa tälle hän tuki vaimonsa kirjallisia pyrkimyksiä.

Ateneumin jälkeen Taju Sallinen toimi jonkin aikaa mainospiirtäjänä ja vapaa-aikanaan hän maalasi ja piirsi ahkerasti, mutta lopulta sanat voittivat kuvan.

Syksyllä 1939 ilmestyi Irja Sallan esikoisteos Kaksi tietä. Syy salanimen valitsemiseen oli aiheen läheisyys: aiheena oli Tyko Sallisen vanhempien avioliitto

Sitten ilmestyi trilogia Lisa-Beata (1940), Kohtalon päiviä (1942) ja Unissakävijä (1943). Varsinkin Unissakävijä oli menestys. Mirja-Liisa Heinosen mukaan Salla ”osoittautui omalaatuiseksi poikkeusyksilöitten kuvaajaksi”, joka oli varsinkin nuoren tytön ajatusmaailman tulkki ja varmavaistoinen psykologi. Pohjimmiltaan hän ammensi aina itsestään.

Ennen jatkosodan syttymistä Taju Sallinen erosi Erkki Rantalaisesta ja vuonna 1943 hän solmi toisen avioliiton Kari Suomalaisen kanssa, joka myöhemmin tuli tunnetuksi pilapiirtäjänä. Tämäkin avioliitto osoittautui varsin pian epäonnistuneeksi, muuten pitkä matka Saksaan olisi tuskin ollut mahdollinen.

Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947) eivät olleet menestyksiä. Heinosen mukaan Irja Sallalta ”odotettiin analyysia sodan jaloissa olevista ihmisistä, mutta tuloksena olikin omien sieluntunnelmien maalausta.” Kritiikki on liioittelua, kuten edellä on nähty.

Taju Sallinen myönsi itsekin olevansa heikkohermoinen, ja hänen tilaansa vain pahensi matka Saksaan aikana, jolloin sen kaupunkeja pommitettiin raunioiksi. Mutta on tulkittu myös, että hänen henkiseen luhistumiseensa vaikutti kolmas avioliitto, jonka hän oli solminut uudelleen Erkki Rantalaisen kanssa. Taju Sallisen oli vaikea myöntää olevansa lopullisesti sairas, taiteilijuuteen kuului hänen mielestään tietynasteinen hulluus.

Vuonna 1957 ilmestyi kuitenkin Irja Sallan muistelmateos Isä ja minä. Tyko Sallinen oli kuollut kaksi vuotta aiemmin. Kirjassa tytär kuvasi isänsä sellaisena kuin olisi halunnut tämän olevan.

Taju Sallinen alias Irja Salla kuoli Nikkilän sairaalassa 1966.

Irja Salla on nykyään unohdettu, mutta sota-aikana hän oli sekä arvostettu että suosittu kirjailija ja vielä 1967 julkaistiin Kootut teokset. Elämäkertatietojen lähteenä on ensimmäisessä osassa oleva Mirja-Liisa Heinosen esipuhe.

Liisa Urpelainen on kirjoittanut näytelmän Taju Taju ja Tyko Sallisen suhteesta (ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 10.11.2016).

(Lisäys: Helsingin Sanomien arvostelussa ja Suomen kuvalehden haastattelussa kosketellaan myös Saksan-matkaa ja sen vaikutusta mielenterveyden romahtamiseen.)

Kolmannesta valtakunnasta

Evans, Richard E. Evans: The third war at war. How the Nazis led Germany from conquest to disaster. Cop. 2008. Penguin books 2009.