Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja tarjoaa uuden, kiintoisan näkökulman Suomen historiaan 30-luvulta alkaen.

Tässä artikkelissa käsittelen Kuopio-sarjan kolmea ensimmäistä osaa: Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002) ja Jään ja tulen kevät (2004).

Sarjan alkuosien taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana.

Kuopio-sarjassa näkökulma ei ole varsinaisten toimijoiden vaan heidän omaistensa, erityisesti naisten. Heidätkin on perheenjäsenten radikaali toiminta syrjäyttänyt virallisesta yhteiskunnasta, mutta onneksi ei naapuriapuverkostosta.

Savon murretta käyttävät esimerkiksi Suomi-filmeissä koomiset henkilöt, mikä on antanut sille huvittavuuden leiman. Kähköselle savo on lapsesta asti ollut ”sydämen kieli”, ja niin hän Kuopio-sarjan henkilöiden ilmaista sillä syvimmät tunteensa.

Nuoren naisen kehitys itsenäisyyteen ja äitiyteen

Sarjan osat ovat tyyliltään erilaisia.  Ensimmäinen, Mustat morsiamet, on kehitysromaani, jonka päähenkilönä on alkuun varsin naiivi ja oppimaton Anna. Parikymppisenä hän muuttaa maalta kaupunkiin herrasväen esimerkillisen nöyräksi piiaksi. Hän rakastuu suinpäin Lassi Tuomeen. Anna alkaa odottaa lasta, ja Lassi kunnian miehenä korjaa jälkensä, vaikka olisi halunnut merelle.

Vasta hiljalleen Annalle selviää, millaiseen sukuun hänet on naitu: Lassi Tuomen kaksi vanhempaa veljeä ovat muuttaneet ”sinne” eli Neuvostoliittoon. Toinen veljistä, Aarne, on jättänyt äidittömän poikansa Jalmarin vanhempiensa huostaan.

Synnytettyään kuolleen lapsen Annasta tulee ”elävän leski”, kun Lassi 1932 tuomitaan lentolehtisen teosta seitsemäksi vuodeksi Tammisaareen. Se mikä ensin näyttää menetykseltä kääntyy Annalle mahdollisuudeksi ja hän löytää hiljalleen omat voimavaransa.

Sarjassa korostuvat naisten väliset sukulais- ja ystävyssuhteet. Orpo Anna suorastaan adoptoidaan miehensä perheeseen. Perinteiseen tapaan äiti Serafiina on uskonnollinen ja isä Lassi harrastaa politiikkaa.

Isän periaatteet oikeudenmukaisuudesta ovat radikaalistuneet pojilla. Myös keski-ikäinen vanhapiikatytär Hilda on käynyt Neuvostoliitossa mutta palannut auttamaan perhettään.

Anoppi houkuttelee Annan seuroihin ja Anna kokee uskonnon lohdutuksen, mutta vastustaa haluaan jäädä sen valtaan, naiiviudestaan huolimatta hän ei ole noin vain vietävissä. Sen sijaan Annan henkistä kehitystä ohjaavat Lassin vankitoverin vaimon Liljan kirjeet. Lilja on itsekin radikaali ja painottaa työn merkitystä naisenkin elämässä, sitä kautta syntyy tasa-arvo. Lilja rohkaisee Annaa: ”Ihminen on vapaa siihen ainakin pitää pyrkiä se on kaikki luonnossamme. Ei ole väärin kahleitaan vastaan kapinaan nousta.” Annaa houkuttaa sellainen totaali riuhtaisu entisestä elämästä kuin Liljan lähtö Espanjan sisällissotaan.

Ennen kuin Lassi vapautuu vankilasta, sieltä palaa tämän kasvatusveli Hannes, jonka kanssa Anna viettää yhden yön. Miehensä palattua kotiin Anna joutuu Tuomen perheen hiljaisen painostuksen kohteeksi ja hyväksyy kohtalonsa, ottaa Lassin takaisin ja on kohta raskaana.

Anna synnyttää kaksoset. Pojalle Lassi antaa Kuusisen mukaan nimen Otto. Tytölle Anna toivoo vapaampaa ja itsenäisempää elämää ristimällä tämän ystävänsä mukaan Liljaksi. Lilja on Neitsyt Marian kukkana puhtaan rakkauden symboli, mutta se on myös kuoleman kukka.

Raja omien ja vieraiden välillä

Kuopio-sarjan yhtenä teemana on raja, joka jakaa ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Bolsevikkivallankumous ja Suomen itsenäistyminen ovat tehneet rajan ulospäin railoksi, vuoden 1918 sisällissota jakanut kansan sisäisesti kahtia. Leena Kirstinä kirjoittaa tutkimuksessaan Kansallisia kertomuksia, että valtio ”vaatii kansalaisiaan sitoutumaan Valkoisen Suomen arvoihin, jopa vakoilemaan ja vasikoimaan. Jos niin ei tee, on petturi.” Muut kuin ”isänmaalle uskolliset” rajataan Suomen kansasta pois.

Toisella puolen maanalainen SKP vaatii yhtä ehdotonta uskollisuutta. Annaa kaihertaa, että Lassille puolue on tärkeämpi kuin vaimo. Kuulusteluissa Ohrana esittää Annalle Lassin toverin tunnustuksen, jonka mukaan Lassi on yllyttänyt murhaamaan ”petturin”. Mutta ei Anna voi miestään pettää, päinvastoin kuulustelun nöyryytykset saavat hänet ymmärtämään tätä.

Lassi on teini-iässä imenyt vankileiriltä palanneiden veljiensä katkeruuden ja halunnut olla näiden vetoinen. Myös yhteiskunta on edistänyt radikalisoitumista eristämisellä: ammattitaidosta huolimatta Lassin on vaikea saada työtä. Hildalle Neuvostoliiton-matka on maksanut mieluisan työpaikan sairaalassa, hän on joutunut tyytymään pyykkärin töihin.

Aivan perhetaustan ja yhteiskuntaluokan ennalta määräämä ei ihmisen kohtalo kuitenkaan ole. Jalmari kieltäytyy lähtemästä isänsä luo Neuvostoliittoon, koska on käsittänyt asiat näin: ”Minä vihhaan kommunistia ne ne minulta isän vei.”

Uskollisuus ja kärsimys asian takia ovat niin kristinuskon kuin työväenliikkeen arvoja. Edes äiti Serafiina ei hyväksy, että Neuvostoliitosta palannut Aarnen toinen vaimo, myös nimeltään Anna Tuomi, on jättänyt miehensä: ”Jos on mies elämäsä kaikesa uhrannut niin pittää myös vaimon olla valmis oma pikkunen onnesa uhroomaa. Eikä suo periksi antoo.” Appivanhemmat eivät pysty näkemään, että miniä on palaamalla Suomeen pelastanut itsensä ja lapsensa. Ratkaisevasti Annan muuttuminen näkyy, kun tämä uhmaa appivanhempiaan ja ”Ristuksen oppiin” vedoten antaa kälylleen ja tämän lapselle yösijan.

Poikkeusoloissa viranomaisten valvonta tiivistyy: Jään ja tulen keväässä viranomaiset suorittavat ennen jatkosodan syttymistä suojapidätyksiä. Kohteeksi joutuu myös talvisodan vapaaehtoinen, englantilainen Mulligan. Valtio asettaa rajat, kehen saa solmia suhteita: kuulusteluihin viedään Mulliganin rakastetun Selma Lehtivaaran lisäksi myös Anna. Sattumalta paikalle osunut Mulligan on näet auttanut Annaa saamaan sian lahdatuksi.

Vapauden haave ja rajat

Talvisotaa käsitellään sarjassa vain vähän. Sen sijaan välirauhaa käsittelee kaksi osaa. Rautayöt alkaa kaatuneiden muistopäivästä eli toukokuun kolmannesta sunnuntaista 1940 ja päättyy elokuuhun. Se käsittää siis poliittisesti levottoman kesän 1940. Jään ja tulen kevät taas alkaa marraskuusta 1940 ja päättyy liikekannallepanoon kesäkuussa 1941.

Vielä näissä osissa painopiste on Annassa, mutta muita henkilöitä on tullut lisää, eri-ikäisiä ja eri yhteiskuntaluokista.

Rautaöissä Annan elämän täyttää äitiys, jonka vegetatiivisesta rauhasta hän alkaa hiljalleen herätä tiedostamaan. Liljan muisto, ihanne vapaudesta ja ”itsensä toteuttamisesta” tuottaa hänelle aluksi alemmuudentunteita; Kirstinän sanoin hän kokee ”myyneensä itsensä ruumiin hinnasta”. Lapset ovat taakka, joka vie vapauden valita ja aluksi tyystin oman ajan. Anna ei kuitenkaan voi tuntea heitä kohtaan katkeruutta.

Anna ei tiedä, että Lilja liikkuu seudulla salaa Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS-1) asioilla. Liljaa auttaa Hannes, joka saa Lassin ja Hildan kaivamaan piilotetun painokoneen esiin. Näin he lunastavat takaisin isä Lassin perintökellon. Kellon he ovat pantanneet Hannekselle, jotta voisivat ostaa Annan havitteleman porsaan. Ihmisten motiivit ovat pieniä silloinkin, kun päämäärä on – tai näyttää olevan – suuri.

Tuomen poikien kasvinveljenä koko ikänsä sivurooliin jäänyt Hannes on aina halunnut pitää kelloa kädessään. Samoin hän haaveilee ”hyvästä naisesta”, Lassin vaimosta Annasta. Hannes palauttaa kellon ehdolla, että saa tavata Annan kahden kesken. Eron hetkellä Anna lupaa kuunnella Hanneksen puolen tarinasta ”sitten kun sota ohi”, mutta sitä ennen hän on luvannut miehelleen ”tulla takaisin”.

Lassi on ”Lasse liten” jolle maailma on liian suuri. Hän on luullut olevansa vapaa ja uhmannut esivaltaa, mutta se on murtanut hänet. Hanneksella on yhä taistelutahto jäljellä, ja hän tekee SNS-1:n lennäkin, ”ilman uskoo, tein koska kerran lupasin, toivottomana tein mutta tein”.

Perheettömänä Hannes on vapaa toimimaan ja lähtemään ja hän häipyy paikkakunnalta, sillä ”en minä vielä sen tähen hakattavaksi ruppee. Vielä minä tappelen, ennen kuin tämä on loppuun katottu. Vaikka turhan takia vuan, mutta tappelen silti.”

Ainakin tässä vaiheessa Hanneksen kapina pohjaa eksistentiaaliseen epätoivoon pikemmin kuin poliittiseen harkintaan niin kuin Taisto Tammelundilla Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä, jota Pekka Tarkka on analysoinut kirjassaan Salama.

Lähiyhteisöön sidotun Annan on jäätävä paikoilleen, vaikka hän tajuaa: ”Apua ei tulisi mistään – – Tähän jäätäisiin, ja se tulisi mikä tulisi, ja vyöryisi suoraan yli”. Annalle eivät ole mahdollisia kuin pienet teot lähimpien hyväksi, mutta niitä tehdessään hän raivaa itselleen askel askeleelta enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Jään ja tulen keväässä Anna on Hildan kanssa perheen pääasiallinen elättäjä. Työn ja lukemisen myötä hänen itsetuntonsa kasvaa.

Lassista ei ole miehen perinteiseen rooliin, ei edes sikaa lahtaamaan, mutta lapsia hän kaitsee auliisti. Avioparin välillä on hyviäkin hetkiä. Ranskalainen elokuva, joka kuvaa tavalliset ihmiset arvokkaina, toisin kuin 30-luvun suomalainen elokuva usein, saa heidät lempimistuulelle.

Viekö halla perunat, lähteekö Suomi Baltian tielle?

Rautaöissä Annaa huolestuttaa perunoita uhkaava hallanvaara. Lassi ironisoi vaimoaan: ”Aito noskelainen, ootetaan ja katellaan – -”, samaan aikaan kun ”Maalimalla on tilanteet käynnissä”. Tähän vastaa naapuri: ”Tartu sinä tilanteisiin, Lassi Tuomi – – Minä tartun noihin potaatinvarsiin – – ”.  Naapuri, joka on tässä kohtauksessa nimetön mutta jonka myöhempien tapahtumien valossa voi päätellä sosiaalidemokraatti Hyvöseksi, vakuuttaa Lassille ”isäs vanhana toverina”: ”Ei Suomi ikinä Palttian tietä lähe kulukemaan”.

Lause päätyy Valpon kirjoihin ”vanhan punikin” sanomana. Halla, ”rautayöt”, rinnastuu Leena Kirstinän mielestä uuteen sotaan valmistautumiseen, mutta kohtauksessa halla viittaa pikemmin vallankumoukseen. Kummasta tai molemmista onkin kyse, pienet ihmiset taistelevat sitkeästi elämän puolesta kuolemaa vastaan, pienen arjen puolesta suurta politiikkaa vastaan.

Torilla poliisi varoittaa Annaa: ”Teidän on kuultu puhuvan rauhasta”, ja sellainen on poliisin mielestä ”kiihotusta, kumousta”. Kun Anna ironisoi että varmaan ”sota on rauhoo”, yksivakainen poliisi myöntää. Poliisi ymmärtää vastapuolen sanontojen orwellilaiset vääristymät, mutta on sokea oman puolensa vastaaville.

Sama koskee Annaa. Rauhan säilymisen takia Anna voisi hyväksyä, että Lassi palaisi politiikan pariin. Lassi joutuu opettamamaan yhä naiivia vaimoaan, että tämän kaipaama ”tavallisen ihmisen rauha, tavallisen äitin rauha” ei ole mahdollinen ”tässä maailmassa”. Kumpikin puoli haluaa rauhaa vasta seuraavan sodan jälkeen, jolloin oma puoli on saavuttanut vastustajasta totaalin voiton.

SKP:n historian tutkija Kimmo Rentola pitää klassisessa tutkimuksessaan Kenen joukoissa seisot? sisäpolitiikan ratkaisevana käänteenä mätäkuun kriisiä 1940. Talvisodan jälkeen vallalla oli valkoinen tulkinta vapaussodan jatkosta ja Mannerheim halusi sotilaiden liittyvän Vapaussoturien liittoon. Sellaisesta työläisrintamamiehet eivät tietenkään halunneet edes kuulla.

Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon loi kuitenkin yhteisen uhkakuvan, jonka paineessa oikeisto ja sosialidemokraatit löysivät toisensa ja perustivat Aseveljien liiton. Kuopio-sarjassa ”vanhan punikin” kaltaiset ratkaisevat, ettei Suomi lähde Baltian tielle.

Mustissa morsiamissa talvisodan yhtenäisyys ei koske kommunisteja, vaan Hilda Tuomi odottaa puna-armeijaa vapauttajana. Käänne tapahtuu välirauhan aikana. Kun SNS-1:n lehtiset johtavat torilla puukotukseen, Hilda päättää, ettei halua veljiään takaisin, jos se merkitsee väkivaltaista vallankumousta. Hilda hautaa aarteensa, punatähden, ja luopuu samalla menneisyydestä nykyisyyden, Annan avuttomien kaksosten, takia.

Työväen isänmaallisuus ja sillat yhteiskuntaluokkien yli

Rautaöissä sosiaalidemokraatti Hyvönen sanoo naapurilleen Hujaselle, että ”Työmiehen isänmaallisuudesta on viime sotaamme saakka keskusteltu. Mutta aina on työmies tuntenut tämän maan omakseen, vaikka hän on tässä maassa nähnyt nälkääkin.”

Kyse on siis pikemmin ollut porvariston ongelmasta. Jään ja tulen keväässä piispa puhuu, miten punaorvotkin tarttuivat talvisodassa aseeseen, joten ”meidän on vastattava näiden nuorten kädenojennukseen”. Keittiössä työskentelevä Hilda miettii: ”Pianoa soitetaan, nyökitään ja kättä ojennetaan. Että tulla saliin, tänne muitten joukkoon. Mitenkäs sellaista vastustetaan – – Kun sille käden ojentajien puolelle on omittu” myös kaatuneet, joiden joukossa on Hildan kasvattama Jalmarikin.

Jalmarin muisto saa Hilda puolisalaa osallistumaan maaottelumarssiin. Kävellessään hän pohtii, että ”työmiehen isänmaanrakkaus” merkitsee ”Tämmöisiä hetkiä. Iloa ja vapauden tunnetta sunnuntaiaamuna, metsän rinnassa tyhjällä maantiellä. Tahi veneessä kesälauantaina, työpäivän päätyttyä. Tahi Saimaalla, kun aurinko laskee ja pieni höyrylaiva hitaasti jyryää kohti tähtihämärää, joka nousee järven ja maan ylle.” Runeberg, Topelius ja kansakoulu ovat sittenkin onnistuneet: maisemaan ankkuroitu isänmaanrakkaus voi olla omistamattomallakin. Suotta ei Tuomen perheen sukunimi viittaa lauluun Kotimaani ompi Suomi, jossa kotimaan muodostaa koti ja sen lähimaisema.

Hilda vieroksuu puheita uhrimielestä: ne eivät sovellu naiselle ”joka on niin köyhä että vaatteensa vain omisti”. Toki uhraukseksi voisi kutsua sitä, että Hilda raataa koko elämänsä sukulaistensa hyväksi, mutta hänelle se on elämän tarkoitus.

Tuomen perheen naisilla on jo ennestään hyvät suhteet joihinkin porvarisrouviin, joille he tekevät työtä. Jään ja tulen keväässä luodaan lisää henkisiä siltoja yli yhteiskuntaluokkien välisten kuilujen, kun poikansa sodassa menettänyt Selma Lehtivaara ottaa Juhon sotakasvatiksi. Toisin kuin Paavo Rintala Nahkapeitturien linjan ensimmäisen osan lopussa, Kähkönen ei ironisoi ainakaan Selma Lehtivaaran ”sosiaalista mieltä”. Selma on jo aiemmin pyrkinyt kristilliseltä pohjalta tasa-arvoon ja vaatimattomaan elämään.

Äidinisänsä Korhosen luona asustanut Juho on Jään ja tulen keväässä kiintynyt Selmaan eikä jaksaisi yhä uudelleen kuunnella ukkinsa juttuja Hurusniemen arpajaisista, joissa joka kymmenes punakaartilainen ammuttiin, joukossa hänenkin isänisänsä. Juhoa houkuttaa myös mahdollisuus päästä lyseoon, mutta mielessään hän lupaa, ettei sukuaan unohda.

Ilmeisesti Juhoa odottaa ”luokkaretki”, sosiaalinen nousu koulutuksen avulla ja sen jälkeen osallistuminen hyvinvointivaltion luomiseen. Ville Kivimäki tulkitsee kokoomateoksessa Haavoitettu lapsuus, että ”sodassa ja lapsuudessa koettu turvattomuus kanavoitui toiminnaksi tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamiseksi: hyvinvointiyhteiskunta luotiin lohduttajaksi, kun keskeinen lapsuuden ja nuoruuden kokemus oli arvaamattomuus ja turvattomuus”.

Jään ja tulen keväässä Sortavalan evakko Helvi Martiskainen hommaa Anna töihin kaupungin hienoimpaan ravintolaan Tatraan. Siellä kokoontuu Suomalais-saksalainen yhdistys, jonka jäseniin tekevät vaikutuksen Saksan työväestön sosiaaliset edut. Tätä usein unohdettua piirrettä korostanut Götz Aly teoksessaan Hitlers Volkstaat.

Henkilöistä Suur-Suomi-euforian valtaan joutuu vain Selman entinen aviomies, toimittaja Ilmari Lehtivaara. Taustalla ovat henkilökohtaiset pettymykset: ainoa pojan kaatuminen talvisodassa ja uuden rakkauden haaksirikko. Vanhenevalle miehelle poliittinen innostus tarjoaa mahdollisuuden unohtaa oma elämän pienuus, sen peittää kansakunnan tuleva suuruus.

Toisaalta Kähkönen näyttää myös, että saksalaisvaikutuksella Suomessa on rajansa. Hyvönen vakuuttaa Hujaselle, että ”temokraattista yhteiskuntamuotoa meidän on puolustaminen.” Hujanen epäilee: ”No se kyllä tyssee, jos sen Hitlerin sakkia vielä enemmän tänne hilataan. Se temokratia.”  Tähän Hyvönen arvelee: ”Sillä hyö kait – – Sitä esille toivat.” Kansan yhtenäisyyden ylläpitäminen vaatii demokratiaa.

Uskollisuus ja petos

Vasta Jään ja tulen keväässä selviää Lassin talvisodan jälkeisen masennuksen todellinen tausta. Lassi tunnustaa Hildalle, että kun hänet oli lokakuussa 1939 viety turvasäilöön, hän oli uutta tuomiota pelätessään murtunut ja suostunut ilmiantajaksi, joskin kertonut vain kuolleista tovereistaan. – Traagista on, että vaaraa ei ollut: Rentolan mukaan kaikki turvasäilöön otetut vapautettiin. Valpokin havaitsi, ettei heistä ollut vaaraa. Oli yksi poikkeus, joka oli raivopäinen.

Toinen paljastus on, että Annan ystävä Helvi on ”Ameriikan sukkaparista” urkkinut, jatkaako Anna miehensä poliittista toimintaa. Paljastuksen jälkeen Anna toimii toisin kuin valtio ja puolue, ihmismäisesti: ”Ystävyys on sitä, että minä jään tähän – – En anna hänelle vapahdusta – – Minä pidän hänestä kiinni, minä raahaudun hänen perässään, kunnes olemme tosistamme selvillä.”

Se, että petos ei ole yksiselitteinen asia, käy ilmi, kun Anna jatkosodan edellä joutuu kuuluisteluihin täysin viattomasta tuttavuudestaan Mulliganin kanssa. Annaa auttaa etenkin Helvin todistus: Valpo luottaa Helvin arvioon, koska tämä on sen tiedottajia.

Tavallaan myös Hannes on pettänyt Rautaöissä Annan varastamalla tämän polkupyörän, jota Lilja tarvitsee SNS-1:n hankkeisiin. Toki Hannes on samalla suojellut Annaa, joka Valpon kuulustelussa voi rehellisesti vakuuttaa tietämättömyyttään.

Hildan suhde aatteeseen on kiintoisin. Jatkosodan alussa hän pelkää, että kiintyminen omaan mankeliyritykseen on tehnyt hänet porvariksi, mutta lupaa itselleen, että jos veljet sittenkin tulevat takaisin, hän on ”sama vanaha Hilta”. Sireenien soidessa Hilda kuitenkin huomaa muuttuneensa: ”vain sen tähden, että olen jo elämäni ja tulevani tähän [mankeliyritykseen] kiinnittänyt, minä olen kiinnostanut siitä, mitä tälle maalle vastaisuudessa tapahtuu; minä katson toisella tavalla tuonne taivaalle”. Mankeliyritys ei kuitenkaan ole pelkkää omaisuutta, vaan Hilda yrittää sen avulla turvata Annan kaksosten tulevaisuuden.

Pettääkö Hilda aatteensa – vai onko aate pikemmin pettänyt hänet? Kuten lukija arvaa, veljet on surmattu Stalinin vainoissa. Onko ihailtavaa kuten Allu Kajander Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran pitää kiinni nuoruuden ihanteistaan ja aiheuttaa poliittisella toiminnallaan perheelleen lisää kärsimyksiä? Onko väärin Hildan tavoin tarkistaa mielipiteitään, kun olosuhteet muuttuvat?

Läheiset ja kaukaiset

Tähän liittyy kysymys, kumpi on asetettava etusijalle, läheiset vai kaukaiset. Naiset ja miehet ovat tästä eri mieltä.

Hilda sanoo Rautaöiden alussa: ”Ukkoin varaan meillä ei lasketa mitään”. Lassi hellii masennustaan vintissä samaan aikaan, kun vaimo ja sisar huolehtivat lapsista ja sängyssä makaavasta vanhasta äidistä. Vasta liian myöhään, juuri jatkosodan edellä Jään ja tulen keväässä Lassi herää huolehtimaan läheisistään: ”Miten Anna lasten ja vanhuksen kanssa selviäisi jos -.”

Pohtiessaan välirauhan vaihtoehtoista historiaa kokoomateoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa Kähkönen kirjoittaa romaania suoremmin: ”Lassi oli pelannut korttinsa niin, että mikään valta ei olisi hänen lapsilleen ja vaimolleen ja vanhalle äidilleen suopea. Kääntyivätpä asiat miten hyvänsä, hän ei saisi armoa. Eivätkä saisi hänen omaisensakaan.” Jos Saksa voittaisi sodan, heidät puhdistettaisiin Uudesta Euroopasta ”epäterveinä elementteinä”, eikä voittoisa Neuvostoliittokaan soisi armoa ”petturille”, vaan Tuomen perhe pantaisiin Siperian-junaan.

Junassa matkalla rintamalle kesäkuussa 1941 Lassi kokee, että tavalliselle ihmiselle vaihtoehtoja ei ole: ”Isänmaallinen mies painaa päänsä tätä samaa lautaista seinää vasten, johon maanpetturin pää nojaa, ja meitä viedään tuntemattomaan samaa vauhtia.” Mutta kaikki ei sittenkään ole isojen päättäjien vallassa. Lassi muistaa kymmenvuotiaan Juhon puheen ”kenraali Siästä” joka vaikuttaa ratkaisevasti armeijoiden kohtaloihin. Lukija tietää, että talvi odottaa Wehrmachtia Moskovan edustalla.

Toisin kuin aatteen ihmiset uskovat, Suomesta ei tule Suur-Suomea eikä Neuvosto-Suomea, vaan Suomelle avautuu kolmas mahdollisuus.

Tätä eivät naisetkaan voi ennalta tietää, mutta he eivät anna periksi. Kuvaava on kohtaus, jossa Helvin murrosikää lähestyvä tytär Mari nousee vastustamaan äitiään, joka on opettanut, ettei muista ihmisistä tarvitse välittää. Mari liittyy naisiin, jotka tukemalla toisiaan selviytyvät ja vievät sodan läpi pienet ja muut avuttomat.

Lohtu ja toivo

Sota vie Annalta lapsenuskon, mutta jäljelle jää äidiltä opittuihin virsiin sisältyvä syvä lohtu. Rautaöissä Anna yhtyy anopin veisaamaan virteen Koska valaissee kointähtönen. Usko on Heprealaiskirjeen vanhan käännöksen mukaisesti ”lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan”. Tosin kointähti on monimerkityksinen symboli: se viittaa rakkauden jumalattareen Venukseen ja Raamatussa sekä Jeesukseen että Luciferiin.

Maallisemmallakin toivolla Anna lohduttautuu. Mustien morsiamien lopussa hän talvisodan evakossa puristaa kuluneita silkkikenkiä ja lupaa itselleen sodan jälkeen pukeutua valkoisiin – tietämättä miten kauan koettelemuksen vuosia kestää. Oleellista on, että Anna kieltäytyy noudattamasta appivanhempiensa eetosta, jossa ”oma pieni onni” on uskon tai aatteen rinnalla toissijainen.

Rautaöiden lopussa uimataidoton Anna oppii uimaan, luottamaan että vesi kantaa. Samalla hän kokee, että hän ei ole sittenkään yksin – maa ja taivas pysyvät, elämä jatkuu.

On Kuopio-sarjassa myös miehiä, joilla on samanlainen asenne. Kun Juho epäilee ”Mitenkäs se koulunkäynti sitten jos pommi puttoo piähän? Niin mitä se kaikki hyövyttää?”, kansasta noussut opettaja vastaa kuin aikuiselle: ”Ei auta miettiä – – Se on elettävä niin kuin sotia ei olis olemassakaan. Muutoin käy pienten ihmisten hullusti.” Tämä ei merkitse välinpitämättömyyttä vaan sitä, ettei anna sota-ajan ideologian itseensä vaikuttaa vaan säilyttää ihmismäiset ihanteet ja toimii niiden mukaan.

Vertailua muihin välirauhan kuvauksiin

Sodan aikana Mika Waltari ja Toivo Pekkanen romaaneissaan Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti korostivat kansan kokonaisetua ja kehottivat, suorastaan vaativat, että se täytyy asettaa yksilöiden edun ja onnen edelle, koska jos kansan käy huonosti, sama koskee myös yksilöitä.

Sodan jälkeen Paavo Rintala ja Sirpa Kähkönen asettuivat niiden pienten ihmisten puolelle, jotka eivät tahdo uhrata omaa pientä onneaan suuren asian puolesta.

Ei tietenkään voi sanoa, että kumpikaan näkökulma olisi väärä. Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut teoksiin, mutta myös kirjailijoiden omat arvot.

Miksi Kähkösen poliittiset teemat on julkisuudessa sivuutettu?

Kähkönen on valittanut teostensa poliittisten teemojen sivuttamista ja epäillyt sen johtuvan siitä, että hän on nainen ja kuvaa pääasiassa naisia ja lapsia. Vakavana historiana pidetään yhä poliittista ja sotahistoriaa, jossa toimijoina ovat miehet. Ehkä, mutta on toinenkin syy: Kähkönen osaa niin lämpimästi kuvata ”pieniä ihmisiä”, jotka sodan kurimuksessa pitävät yhtä ja auttavat toisiaan, että se herättää osassa lukijoista suorastaan nostalgiaa. Annalta ja muilta naisilta ei voi vaatia vastuuta suurista asioista, mutta heihin samastuvalta lukijaltakin unohtuu kysyä se, mistä Kähkönen muistuttaa kokoomateoksessa Ihminen sodassa: ”mistä tulevat ne vilja-, peruna- ja hiilitonnit, jotka Saksa lupasi vastineeksi yhteiseen rintamaan liittymisestä”.

Ei Kähkönenkään kannata alkeellista hyvä-paha-dikotomiaa, jolla lohkotaan paha pois ja nähdään vain jako ”pahat natsisiat vastaan hyvä, vapaa maailma”, jolloin Suomen sotapolitiikka on lähtökohtaisesti väärää. Tai päinvastoin nähdään vain torjuntavoitto ja nälkäkuoleman uhkaama siviiliväestö ja kielletään kytkökset Saksaan ja puolustaudutaan hokemilla ”sota on sotaa” ja ”muut tekivät paljon pahempaa”. Vain harva ihminen pystyy edes jälkikäteen näkemään asiat samanaikaisesti usealta puolen.

Tietoja

Artikkelini Kähkösen Kuopio-sarjasta artikkelin (jossa on mukana myös jatkosodan aikana tapahtuvat Lakanasiivet ja Neidonkenkä) Pienet ihmiset ja suuri aika on julkaistu Kanavassa 8/2009.

Olen kirjoittanut blogiin Mika Waltarin romaanista Rakkaus vainoaikaan ja Toivo Pekkasen romaanista Hämärtyvä horisontti.

Kirjailijasta

Sirpa Kähkönen on syntynyt 1964. Hän muistaa siis Kekkosen ajan ja pääsi peruskouluun, jonka ansiosta kaikille avautui mahdollisuus opiskella. Kähkönen opiskeli yliopistossa mm. historiaa ja aikoi tutkijaksi.

Sarjan taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana. Kähkönen pääsi tutustumaan mm. isoisänsä mappiin. Tämän vaiheista hän on kirjoittanut tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit.

Vanhempien ollessa työssä Kähkönen oli lapsena päivähoidossa isovanhempiensa luona. Nämä asuivat puutalokorttelissa. Niitä ei tuhonnut sota, vaan hyvinvointivaltioksi kehittyvä Suomi tehokkuuden himossaan ja perinteiden halveksunnassaan. Kuopio-sarjassa Kähkönen luo nuo luonnollista yhteisöllisyyttä edistävät korttelit mielikuvituksessaan uudelleen.

Sirpa Kähkönen Wikipediassa.

Kirjallisuutta:

Aly, Götz: Hitlers Volkstaat. Raub, Rassenkrieg, Nationalsosialismus. Fischer 2006.

Kirstinä, Leena: Kansallisia kertomuksia. SKS 2007

Kivimäki, Ville: Sodan rampauttama vanhemmuus. – Teoksessa Sodassa koettua 1. Haavoitettu lapsuus. W+G 2007. (Sodassa koettua -teoksen osat 1 ja 2 on julkaistu päivitettynä teoksena Sodan kasvattamat. WSOY 2010.)

Kähkönen, Sirpa: Isänmaallisuuden mustat säikeet. Suomen kohtalonhetket syyskesällä 1940. – Teoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa. Toim. Markku Jokisipilä ja Mari K. Niemi. Ajatus kirjat 2006.

– Suomen tie jatkosotaan. Sosiaalipoliittista harmonisointia kansallissosialismin hengessä. – Teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

–Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava 2010.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tarkka, Pekka: Salama. Otava 1973.

Neuvostoliittolaisia elokuvia talvisodasta

Talvisota ei Neuvostoliitossa ollut edes sota ja jäi Suuren isänmaallisen sodan varjoon. Silti heti sodan jälkeen tehtiin kolme talvisotaa kuvaavaa elokuvaa: Rintamaystävättäret (toukokuu 1941), Vihollisen selustassa (1941) ja Mashenka (1942).

Noita elokuvia en ole nähnyt, tuskin niitä koskaan Suomessa esitettykään. Selostan niitä tässä Jelena Senjavskajan artikkelin perusteella. Senjavskajan asenteet ovat varsin kiinnostavia, vaikka hän kirjoitti vuosia Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen.

Senjavskaja toteaa, että kaikki kolme elokuvat ovat enemmän tai vähemmän propagandistisia, mutta lähinnä oman puolen kuvauksessa. Kahdessa elokuvassa ei juuri ollenkaan vihollisten kasvoja, on vain vierasasuisia siluetteja taistelukohtauksissa.

Vain Rintamaystävättärissä on kaksi kohtausta, jotka Senjavskajan mielestä ”sisältävät viholliskuvan”: suomalainen tarkka-ampuja ampuu puusta lääkintätyttöä, ja toinen suomalainen sotilas hyökkää tovereidensa kanssa haavoittuneita puna-armeijalaisia ja sairaanhoitajattaria kuljettavan lääkintäauton kimppuun. Samassa elokuvassa näytetään myös, miten suomalaiset lentokoneet pommittavat neuvostoliittolaista sotilassairaalaa.

Senjavskaja uskoo, että kohtaukset pohjautuvat tositapahtumiin: ”Kaikki nämä kohtaukset kertovat että vihollinen rikkoi kansainvälisen oikeuden normeja.”

Elokuvissa ei ole Senjavskajan mielestä ole mitään halveksintaa suomalaisia kohtaan. Todisteena tästä on se, että filmin Vihollisen selustassa alkuteksteissä käytetään nimitystä ”valkosuomalaiset” mutta filmissä puhutaan ”fasistikonnista”.

”Elokuvassa on tärkeintä neuvostosotilaiden uroteko, kun taas ’viholliskuva’ on hyvin ylimalkainen ja epäselvä. Elokuvasta selviää, että soditaan suomalaisia vastaan, mutta vihollisen tykistöpatterin kypärässä näkyy selvästi SS-tunnusmerkki hakaristeineen.”

Elokuvan loppukohtaus on puna-armeijan rynnäkkö ”selvästi myöhemmässä sodassa”, ja elokuva päättyy Molotovin puheeseen 22.6.1941: ”Asiamme on oikea. Vihollinen lyödään. Voitto on meidän!” Senjavskaja ei kommentoi kahden sodan sekoittamista toisiinsa.

Senjavskaja summaa, että kolmessa elokuvassa ”vihollinen on salakavala, sinnikäs, voimakas ja julma” ja ”sitä vastaan käydään kovaa sotaa suurine menetyksineen”, mutta katsoo, että elokuvissa ”ei kuitenkaan lietsota vihaa suomalaisia, Suomen kansaa kohtaan. Siihen ei edes vihjata.”

Kirjallisuutta

Senjavkaja, Jelena: Venäläiset ja suomalaiset toistensa silmin sota-aiheisissa elokuvissa. Carelia 5/2005.

Paavo Rintala: Valehtelijan muistelmat

Paavo Rintalan Valehtelijan muistelmat kuvaa Kekkosen Suomen syntyä ja rapautumista, mutta sisältää myös joitakin kommentteja sota-ajasta.

 

Valehtelijan muistelmat (1982) on itsenäinen jatko romaaniparille Nahkapeitturien linjalla (1. osa 1976, 2. osa 1979). Pieni kertaus henkilöistä ja olennaisista tapahtumista:

Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua. Urheilun kehittäjä Lassi Kumela asuu vaimonsa Susannan kanssa Helsingissä. Heillä on neljä aikuista lasta. Vanhin poika Jussi haavoittui jatkosodassa. Nuorin tytär Johanna pääsi 1943 ylioppilaaksi, oli sen jälkeen lottana ja koki hermoromahduksen Viipurissa kesäkuussa 1944.

Vuoksen hovin omistajat Ake ja Lilli Kumela joutuivat jatkosodan lopussa jo toiselle evakkomatkalle. He olivat jo ennen talvisotaa ostaneet kaiken varalta Kirkkonumelta tilan, jonne asettuivat uudelleen. Poika Leo kaatui suurhyökkäyksen aikana 1944, ja häneltä jäi vaimo Päivi ja kolme lasta. Tytär Kaarina kihlautui jatkosodan lopussa Ilmarin kanssa.

Kolmas veli, teologi Hessu on vanhapoika. Hänellä on ollut vuosia platoninen suhde naimisissa olevaan hienostorouva Anni Bergiin, joka menetti pienen tyttärensä Kaisun partisaanien uhrina.

Lassin ja Aken velipuoli, entinen diplomaatti Eetu Kumelius, on vanhasuomalainen myöntyvyyssuunnan edustaja, tuntee Paasikiven ja on tätä inhorealistisempi kansainvälisen politiikan suhteen.

Susanna Kumelan veli eversti Henri Mustamäellä oli sotien välillä teollisuuden palveluksessa, mutta toimi sotien aikana rintamakomentajana. Henrillä on vaimonsa Minnan kanssa tytär Ellen.

Nikut ovat alun perin käsityöläisiä, seuraavassa polvessa alempaa keskiluokkaa.

Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari. Vihtorin ja Eeva Marian nuorin poika Ensio katosi talvisodan lopussa.

Tytär Aino on sairaanhoitaja. Myös hänen miehensä Otto Harjulainen katosi talvisodan lopussa.

Vihtori, Eeva Maria, Aino ja Ainon poika Peni joutuivat talvisodan jälkeen Antreasta evakkoon Ouluun. He eivät kuitenkaan ole alun perin karjalaisia.

Joillekin tappiolla oli positiivisia seurauksia

Sodan lopputulosta katsotaan monelta puolen.

Palstansa vapaaksi lunastanut Pellikka voi rehellisesti sanoa että ”onneksi me hävittiin sota, meikäläisen onneksi. Jumalauta jos olis voitettu. Ei olis mulla kuulkaa asiaa tänne portaille nyt.” Ruotsinkielisellä Kirkkonummella kartanon valta on murtunut aineellisesti, kun maata on jaettu evakkojen lisäksi muillekin. Samalla henkinen tasa-arvo on lisääntynyt.

Eversti Henri Mustamäki on taas siirtynyt siviilityöhön, hoitamaan työnantajien edustajana työehtosopimusneuvotteluja. Toisin kuin Henri on jatkosodan lopussa pelännyt, rintamamiesten asemasodan aikainen katkeruus ei ole johtanut lopulliseen juopaan. Päinvastoin, yhteisten rintamakokemusten ansiosta neuvottelut ovat sujuneet, paljolti tupakan ja vähän viinankin voimalla, vakavia lakkoja ei ole syntynyt ja sotakorvaukset on saatu toimitetuksi ajoissa.

”Itsenäisyyden menettämisen piiska pakotti teollisuuden shokkiorganisointiin, sitä voitiin hyvin verrata talvisodan ihmeeseen.” 

”Me suomalaiset pystymme näköjään lähes mihin vain, mahdottomuuteenkin jos ja kun oli pakko.”

Henri kuuluu realisteihin, jotka eivät vatvo menneisyyttä vaan keskittyvät nykyisyydessä työskentelemään tulevaisuuden hyväksi.

Kun amerikkalaisia lehtimiehiä vierailee vuonna 1952 lankonsa Ake Kumelan maatilalla Kirkkonummella, Henri toteaa, että jos sota olisi voitettu ja saatu Itä-Karjalan metsävarat, olisi jääty puuteollisuuden varaan ja jouduttu Saksan siirtomaaksi. Sotakorvausten takia oli pakko luoda metalliteollisuus.

Vaikka teologi Hessu Kumela on pasifisti ja suhtautunut ainoana suvun jäsenistä kielteisesti Saksaan lähestymiseen ja jatkosotaan lähtöön, hän ei suostu kääntämään Henrin sanoja: ”En kai minä voi sanoa että meistä on oikein kun hävittiin, Karjala meni ja Petsamo, invalidit, siirtolaiset ja kaatuneet, että se on vain oikein meille.” Puunjalostus- ja metalliteollisuuden kehitys ei merkitse kaikkea, Hessu muistuttaa.

Joillakin sodan aiheuttamat kärsimykset jatkuvat

Toisaalta joillekin sota ei lopu koskaan.

Koska sirpaleet ovat jääneet Jussi Kumelan päähän, kivut tulevat aina takaisin ja elämänilo on kadonnut. Jussi ei voi eikä halua toteuttaa kauniin vaimonsa Elisabetin kunnianhimoisia toiveita uralla menestymisestä vaan ”suuntautui toisaalle. Luontoon, hiljaisuuteen, yksinäisyyteen Suomenlahden luodoille.”

Leo Kumelan leski  Päivi on katkera siitä, että Leo ja muut ”parhaat miehet” kaatuivat. Sen sijaan Kaarina-serkun aviomies Ilmari, jota Päivi pitää ”pyrkyrinä, sosialistien ja ryssien myötäilijänä”, ”oli jäänyt eloon ja menestyi teollisuusmaailmassa”.

Päivi turvautuu alkoholiin, ei suinkaan unohtaakseen surunsa vaan päinvastoin jaksaakseen surra: ”Nykyinen elämä, lapsetkin, kaikki oli jotenkin toispuolista; yksinäisyys, murhe, ikävöiminen tuntui olevan todellista; vain se merkitsi ja piti häntä jotenkuten pystyssä. ’Leo, minä ikävöin, sinä elät minussa.’ Niin kauan kuin hän jaksaisi jatkaa tätä ikävöimisen työtä, hän kestäisi, oli kestettävä, lastenkin takia. Psyyken murhe oli ainoa side todellisuuteen. Sen varassa hän uskoi jaksavansa.”

Myös Ake ja Lilli Kumelalta ”Leon kaatumisen ja Karjalan menetyksen myötä oli mennyt enempi kuin vain maa, vain kartano, vain poika. Kaikki yhdessä olivat riistäneet heidän olemassaololtaan merkityksen. He elivät hidastettua aikaa, jota vain katkeruuden puuskat kykenivät säväyttämään ja nekin harvemmin.”

Hessun ihastus Anni Berg on tyttärensä Kaisun kuoltua adoptoinut miehensä Fredin kanssa inkeriläistytön. Koska inkeriläisiä uhkaa jatkosodan jälkeen palautus Neuvostoliittoon, Bergit siirtyvät Ruotsiin. Kun perhe Pariisin rauhansopimuksen ratifioinnin jälkeen palaa Suomeen, Annin valtaa uudelleen suru Kaisun kohtalosta, jonka hän ”koki aiheuttaneensa sosiaalisen yhteishyvän uskovaisuudellaan”. Anni oli näet omistautunut köyhien lasten auttamiseen rajaseudulla, jossa tytär sitten joutui partisaanien uhriksi.

Anni joutuu mielisairaalaan. Aviomies ottaa eron, ja adoptiotytär valitsee jäämisen tämän luokse. Yksinäisyys lähentää Annia uudestaan Hessuun. He liikkuvat yhdessä välittämättä juoruista, mutta eivät avioidu.

Koska Otto Harjulaisen ruumista ei ole talvisodan vetäytymisvaiheessa saatu pelastettua, vaimo Aino ei suostu uskomaan miehensä kaatumiseen, vaan pitää kiinni toivosta, että tämä on joutunut sotavangiksi. Otto on varmaan kiivasluontoisena tehnyt jotain, josta on saanut rangaistuksen. Siksi häntä ei ole palautettu muiden sotavankien mukana. Jossain Siperiassa Otto nyt viljelee kurkkuja, Anni uskoo ja odottaa miestään kotiin elämänsä loppuun asti.

Jotkut tekevät epärealistisia suunnitelmia

Lassi ja Ake Kumela suunnittelevat syksyllä 1944 vastarintaliikettä ja aikovat perheineen lähteä maanpakoon Ruotsiin.  Lassin vaimo Susanna kutsuu Hessun rauhoittamaan höyrähtäneet veljensä, jotka ”aikovat puuttua historian kulkuun”.

Lassi katsoo, että ”Kun kyseessä on suuri asia, isänmaan kohtalo, se menee ohi kaiken. Vaimojen ja perheiden.”

Hessu vastaa: ”Teidän isänmaallisuudellanne ei ole mitään tekemistä Susannan, lasten ja minun isänmaan kanssa. Me puolustamme omaa isänmaatamme pysymällä kotona, tekemällä arkiset työt ja jättämällä sen kohtalon niiden käsiin jotka siitä meidän edusmiehinämme vastaavat. Vanhan Marsalkan, Paasikiven ja Eetun kaltaisten miesten.”

Kun korkeat upseerit vaimoineen ja muita yläluokan edustajia pakenee syksyllä 1944 Ruotsiin, irvileuka Eetu pistelee änkyttäen: ”U…uuven Euroopan susuomalaine  va…lioaines pepelastaa mimitä pepelastettavissa on: ti..timanttinsa, mi…minkkinsä, so…soopelinsa. Ja fro…frouvat vavarjelevat pypyhän pupuhasrotusen pi…pimpensä bobolseviikki…sosotamieheltä.”

Tavallaan Eetun vitsailu on sopimatonta: Puna-armeijan todellisissa joukkoraiskauksissa ei ole mitään huvittavaa, ovat kohteina ketkä vain. Ironian perimmäinen syy on kuitenkin se, että ihmiset, joille Natsi-Saksan miehittämä maanosa oli ”Vapaa Eurooppa” ja jotka 1941 olivat valmiit hyväkysymään ”ali-ihmisten” tuhoamisen Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa, ovat nyt paniikissa. He pelastavat vain itsensä ja jättävät muut suomalaiset selviytymään miten taitavat.

Johanna analysoi myöhemmin, että isä Lassille ja eräille muille sukulaisille ”isänmaa on etuoikeutettujen yksilöiden privatåmrode [yksityisalue]. Suomen kansalaisten yhteisö, valtio, on niille jotakin alhaista, byrokraattista.”

Lassin epärealistiset suunnitelmat jatkuvat, kun Tshekkoslovakia muuttuu kommunistiseksi ja Stalinin ehdottaa Suomelle YYA-sopimusta 1948. Lassi matkustaa Norjaan pyytämään apua ”kansannousulle”. USA:n ja Iso-Britannian sotilasmiesten on vaikea kätkeä huvittuneisuuttaan kuullessaan Lassin vakuuttavan, että liikekannallepano voitaisiin suorittaa kolmessa viikossa.

Henri yrittää turhaan opettaa Lassille sotilaallisia tosiasioita. Sissisota ei ole mahdollista Suomessa: ”Se on vuoriston asukkaiden ja tropiikin eläjien sotaneuvo. Eikä nekään siihen huvikseen heittäydy. [- -] Ryssät 25 kilometrin päässä Helsingistä ja sinä se vaan haluat nostattaa kolmessa viikossa sissijoukot. Se on kuule korkeintaan pari tuntia kun ne ajaa laivoilla Porkkalasta Helsinkiin ja merijalkaväki istuu Smolnassa valtioneuvoston jäsenten kanssa iltakoulussa. Laskuvarjojoukot miehittää liikennesolmut puolessa tunnissa. Ja panssarit on suurtorilla viiden tunnin sisällä.”

”Eihän tämä hääviä ole, mutta mikä on vaihtoehto. [- -] Onko se Juho Kustin syy, jos me ei olla niin vapaita kuin mieli tekis.” 

Lassi ymmärtää asian järjellään mutta ei tunteellaan.

Jotkut käyvät sotaa aina uudestaan

Kuten keskiluokkaisen vaimon eno Risto Jarvan elokuvassa Työmiehen päiväkirja, Lassi käy sotaa uudelleen läpi: ”millaisen virheen Mannerheim teki kun ei hyökännyt Leningradiin.”

Aikuistensa lastensa mielestä Lassi on ”sietämätön, tunne-elämältään infantiilisti juuttunut talvisodan sankarimyytin hangille”.  Kuten jo romaanipari Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa käy ilmi, talvisodan sankarimyyttiin uskoo ja sitä ylläpitää nimenomaan kotirintamalla ollut Lassi, eivät sodassa taistelleet.

Hessun mielestä Lassi koetti bolsevismin pelollaan ”myrkyttää nuoretkin, onneksi ei pystynyt”. Hessusta on tervettä, että nuoret sulkevat korvansa ”katastrofiin johtaneen ulkopolitiikan jälkipeluusta ja sen uudelleentulkitsemiselta”.

Raksilan saunassa kerrotaan historiasta maan tasalta

 Oulun Raksilan yleisessä saunassa Peni Harjulainen kuulee, miten sotaa käydään uudestaan, mutta ei Lassi Kumelan sankarimyytin mukaan vaan ”köyhän miehen historiaa”, niiden jotka ovat maksaneet ja maksavat sodan hintaa.

Työviikon jälkeen lauantai-iltana nautittu alkoholi toisaalta auttaa miehiä, jotka olivat saunassa ”avuliaita, epätavallisen puheliaita, muuten jöröt umpimielet, henkiset ja fyysiset kolhunsa unohtaneina, kaunansa kadottaneita, selkävikansa parantaneita; viina oli huuhtonut heidän ajatusmaailmansa puhtaiksi.”  Toisaalta alkoholi voi myös johtaa väkivaltaan, ei kuitenkaan Raksilassa.

Jotkut kääntävät poliittisesti kelkkansa

Anni Bergin aviomies, hienostoasianajaja Fredi Berg tulee poliittiseen kääntymykseen kuultuaan sodan jälkeen uusia tietoja vuoden 1939-41 tapahtumista. ”Kun hän kuuli että lähetystöneuvos Jartsev ja lähettiläs Boris Stein olivat ottaneet yhteyttä Suomen politiikan vastuullisiin päättäjiin jo hyvissä ajoin ennen talvisotaa, hän ei enää uskonut yhtä yksisilmäisesti että Suomen valinta oli elo-syyskuussa oli ollut ainoa mahdollinen.”

Fredi on jopa valmis todistamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, ”miten innokkaasti korkein jääkäriupseeristo työskenteli saadakseen maan Hitlerin intressipiiriin jo ennen kauttakulkusopimusta” ja kuinka Mannerheim oli antanut Saksalle ”tiedot Suomen sotilaallisesta ja taloudellisesta valmiudesta”.

Innokkain ruoskimaan ”vanhaa politiikan” edustajia on siis poliittinen käännynnäinen, joka on tuota politiikkaa aikoinaan kannattanut, mutta tuntee tulleensa petetyksi saatuaan vajavaisesti tai vääriä tietoja.

Ne, jotka eivät mieltään muuta, leimaavat Fredin ”poliittiseksi streberiksi”, siis pyrkyriksi. He kiinnittävät huomionsa vain Fredin (luuloteltuihin) motiiveihin ja säästyvät näin pohtimasta, onko hänen analyysinsa oikea.

Nuoret irtaantuvat sodasta

Kumelan suvun nuoret naiset ovat työskennelleet sodan aikana lottina, mutta sodan jälkeen he kääntävät kokemuksilleen selkänsä ja kiinnostuvat aivan muista asioista: ”Vaatteet, uudet kirjat, varsinkin amerikkalaiset uudet äänilevyt ja pojat, kaikki oli suvun tytöistä ihanaa, uutta. Maailma oli avautunut kauniina pitkän ja ankean, mitään tapahtumattoman sodan jälkeen.”

Eurooppaan pääsee jälleen matkustamaan, vaikka vain työleirille.

Aika ei ole vain vuosia. Rauhan vakiinnuttua sota tuntuu kuuluvan toiseen todellisuuteen. Oulussa ”tuntui että syksy -44 oli yhtä kaukaisessa menneessä kuin syksy -39. Milloin ne panssaridivisioonan sotkat ja rynnäkkötykit olivat näillä pelloilla lähtiessään karkottamaan saksalaisia Iijoen pohjoispuolelta? Eikö se ollut joskus Troijan sodan aikaan? Milloin kenraalit Siilasvuo ja Pajari laivasivat miehiään Oulun satamassa saartaakseen entisen aseveljensä Kemissä ja Torniossa? Oliko sellaista syksyä ollutkaan?”

Säätykierto lisääntyy

Sodan ”hyviin” seurauksiin kuuluu myös se, että oululainen sotaorpo Ossi Leimu pääsee opintielle isänsä kaatumisen ansiosta.”Tilaisuus käydä koulua vapaaoppilaana, sotakummien taloudellinen tuki ja kaupungin paremman väen auttamishalu kellutti minut pinnalle.”

”Joka syksy tuli Pohjois- ja Itä-Suomesta pääkaupunkiin uusia opiskelijanplanttuja. ’Helsingin herra’ rouvineen ja näiden tyttäret herrasmieskavaljeereineen herättivät heissä kateutta, saivat unelmoimaan ihanasta elämästä, yhteiskunnallisesta arvostuksesta, vallan makeudesta.”

Säätykierto tai nykykielellä luokkaretki onkin entistä helpompaa, sillä ”Syksystä -44 lähtien tuo ’herra’, Helsingin hyvä porvari ja hänen etuoikeutettu rouvansa, tuo pääkaupunkiin keskitetyn taloudellisen vallan haltija, taantumuksen tukipylväs, [- -] ei ollut enää niin etuoikeutetussa asemassa kuin pohjoisesta saapuneet ylioppilaat luulottelivat.” 

Perinteinen keino sitoa nousukkaat vanhaan eliittiin on avioliitto. Ossi Loimu nai Henri Mustamäen tyttären Ellenin ja Peni Harjulainen Lassi Kumelan tyttären Johannan.

Kaikki tämä tarkoittaa, että toisin kuin sotavuosia kuvaava romaanipari Nahkapeitturien linjalla, Valehtelijan muistelmat keskittyy loppuosassaan vain yhteiskunnan eliittiin.

Johannan syyllisyys

Ainoana henkilöistä Johannaa painaa syyllisyys. Hän kertaa, miten isä Lassi  ”joulupöydässä -42 julisti että Leningradin kaupunki oli hävitettävä maan pinnalta, kuolkoot nälkään siellä.”

Voi arvailla, että reaktio sotiin 60-luvulla johtui osaltaan siitä, että nuoret ottivat kantaakseen syyllisyyden, jonka Lassin kaltainen vanhempi polvi totaalisti torjui. Toinen asia on, että se johti joidenkin nuorten kohdalla käsitykseen, että vain Suomi oli syyllinen.

Johanna katuu lotta-aikaansa

Vielä 50-luvulla Johanna harmittelee, että ”hukkasin sota-aikana monet lukukaudet viestilottana istumiseen. Olihan se jännittävää, näki toisenlaisen Suomen kuin kotona osasi kuvitellakaan.” [- -]  Minä pieni hölmö uteliaisuuttani siellä silmät kiiluen katselin.”

Tämä tuntuu liioitellulta: koko sukupolven miehet ja monen naisetkin menettivät nuoruutensa sodassa, jotkut viisikin vuotta, Johanna vain vuoden. Ennen kaikkea Johanna itse hukkasi sodan jälkeen paljon enemmän aikaa muuttamalla opiskelualaa lääketietellisestä tiedekunnasta konservatorioon ja sieltä takaisin lääketieteelliseen tiedekuntaan. Lopulta Johannasta tulee soitonopettaja.

Rintala jatkaa edelleen vanhoillista naiskäsitystään, jonka mukaan naisen paikka on kotona tai korkeintaan opiskelemassa tai työssä mutta ei missään tapauksessa sodassa, jossa hänen ”puhtautensa” tahriintuu. Johannan tapauksessa mitään pahempaa ei edes tapahtunut kuin että hän on joutunut sivusta seuraamaan esikunnan rietastelua.

Kun Johanna paheksuu vanhempiaan, jotka olivat ”kumman piittaamattomia” kuopuksestaan, asia on sinänsä ainakin isä Lassin suhteen totta. Lukijaa alkaa kuitenkin jo huvittaa: nuorena syytetään vanhempia jos nämä eivät anna lupaa, vähän vanhempana siitä että antoivat.

Taistelu ulkopolitiikasta

Valehtelijan muistelmat kattaa yli kolmekymmentä vuosikymmentä YYA-aikaa aina 70-luvun loppupuolelle asti, ensin taistelun uuden, neuvostomyönteisen ulkopolitiikan puolesta ja sitten tuon politiikan lieveilmiöt, Kekkosen yksinvallan, itsesensuurin ja suomettumisen.

Suurlähettiläs Ossi Loimu kuvaa jälkikäteen ulkopolitiikan lähtökohtaa näin: ”Sukupolveni nuoruudessa Helsingissä vihattiin ja pelättiin Neuvostoliittoa. Inhottiin avoimesti venäläisiä kuten jeesus-kertomusten Jerusalemissa roomalaisia. Niin kutsutun sivistyneen mielipiteen ylenkatseesta saivat poikkeuksetta kaikki jotka pyrkivät rakentamaan yhteistyötä venäläisten kanssa olivatpa teollisuusmiehiä, poliitikkoja tai kulttuurin nimiä.”

Peni Harjulainen on 50-luvulla ei-sosialistisen poliitikon, entisen punamultahallituksen ministerin Kalle Raskaan opissa: ”Vaihtoehtoa ei ole. Voittajavaltiot edellyttää sitä. Itään me menetettiin koko Karjala ja Petsamo. Mutta länteen- (sic) ja se vaara on vielä edessä – me voimme menettää koko kansan, jos ei pidetä varaamme: jos ei saada yleistä mielipidettä tajuamaan että Suomen maantieteellistä asemaa ei voi mihinkään siirtää. Meidän on elettävä tässä. Sovussa venäläisten kanssa. Ja suomalaisina.”

Kalle on sikäli harvinainen, että hän ymmärtää vastustajiakin ja myöntää virheitä tehdyn: ”Neuvostoliitto ja kotikommunistit olivat tehneet kaikkensa jottei avoin luottamus pääsisi kasvamaan leimaamalla fasistiseksi ja liittoutuneille vihamieliseksi Suomen Aseveliliiton ja vaatimalla sen lakkauttamista välirauhan kyseiseen pykälään vedoten. Se karkotti monet rehelliset oikeiston miehet Paasikiven linjalta.”

Suomettuminen ja itsesensuuri

Käännekohta oli vuoden 1961 noottikriisi, joka ”auttoi meitä liikaakin”, kun Kekkosen vastaehdokas Honka luopui. ”Innostuimme olemaan kaikessa oikeassa. Näin me voitonhuumassamme itse panimme alkuun sen kehityksen josta meitä myöhemmin on moitittu: vapaaehtoisen mykkäkoulun, suomettumisen ja yhden miehen ulkopoliittisen erehtymättömyyden palvomisen.”

Vaikka Ossi ei ”hetkeäkään epäilisi toimia samoin kuin silloin”, hän myöntää, että ”väärin teimme kun voitonhuumassamme leimasimme vastustajamme – sosialidemokraatit ja isänmaallisen oikeiston – pelkästään taantumuksen ymmärtämättömiksi edustajiksi ja Ison Karhuun [Neuvostoliittoon] pelkästään ivallisesti suhtautuviksi.”

Paradoksaalinen seuraus siitä, että Paasikiven-Kekkosen linjasta on 70-luvulla tullut yleisesti hyväksyttyä ja YYA:sta puheissa välttämätön fraasi, on että vanhat Kekkosen avustajat joutuvat syrjään.

Enemmän Ossi kuitenkin suree sitä hintaa, mikä ulkopolitiikasta on jouduttu maksamaan: itsesensuuri on tehnyt julkisuudesta valheellisen. Romaanin nimi Valehtelijan muistelmat onkin ironinen: julkisuudessa ”Suomen edun” nimissä valehdellut Ossi kertoo nyt yksityisesti totuuden kulissien takaa.

”Jos sivistyneistö kokee olevansa mykkäkoulussa jossa sille on varattu nyökyttelijän paikka, jos nuoriso kokee oikeudentuntoaan loukatun kun sille ei sallitaan vain USA:n Vietnamin sodan arvostelu mutta ei Unkarin kapinan, ei Prahan elokuun tukahduttamisen aiheuttamaa nuoren intomielen välitöntä purkausta vaan päinvastoin jopa presidentin vakuuttavin kasvoin ilmoitetaan kuten tämän vuosikymmenen alussa hänen virallisen Moskovan vierailunsa jälkeen televisiossa: on pidettävä suu supussa, asiaton kritiikki vahingoittaa Suomen etuja, niin, jos ja jos -. Jos Suomen valtion etu tämmöisestä kärsii, olemme reaalipolitiikassamme menneet metsään. Teemme itsemme vätystelijöiksi heristelemällä nuorisolle kauppapolitiikan ja kansan turvallisuuden ja onnen nimissä. Hehän tulevaisuuden Suomen muodostavat emmekä me, käytössä ruostuneet, pian syrjään siirrettävät vältit.”

Suomettumisen paine tulee Ossin mielestä lähinnä ”ministeriöissä, puoluetoimistoissa ja eduskunnassa istuvien parlamentarismin, byrokraattien taholta, yksilöistä joille on taloudellisesti edullista tai poliittisesti (vallassa pysyäkseen) edullista suomettaa Suomea ja suomalaisia. Eikä siinä katsota puoluetta, ei ystävyyspolitiikkaa.” Mutta vaikka ”tyypillinen suomettaja on sosialidemokraattis-porvarillinen poliitikko tai keskitason liikemies” onkin ”opiskellut ulkoa obligatorisen ystävyysmessun”, se ei ole aitoa vaan vanhat asenteet elävät pinnan alla: ”julkisuuden selän takana, pikku tunneilla Hyvä Veli-piireissä viidennen pitkän viskin jälkeen hän ihailee vilpittömästi Hitlerin Saksan-Suomen aseveljeyttä ja ivailee ryssää”. 

Voisi jopa epäillä, että tämä kaksinaisuus johti siihen, ettei sotapolitiikkaa koskaan käyty Suomessa läpi toisin kuin Saksassa.

Uuspatriotismin kritiikki

Koska monet vanhat asenteet oli vain pakastettu, ne Neuvostoliiton kukistuttua nousivat pintaan uuspatriotismina.

Uuspatriotismin ensi aaltoa edustaa Ossi Loimun Sirkku-tyttären sulhanen Kari, jonka ”isoisä oli tunnettu natsisympatioistaan ja joutui sen takia eroamana sodan jälkeen virastaan”. Kari väittää, että ”meillä ei edes paljon parjatulla 30-luvulla ollut niin etuoikeutettua yläluokkaa kuin tämä nykyinen valtaa pitävä johon kuuluvat vuoden -18 punikkien pojat ja pojanpojat.”

Kari on vasta lääketieteen opiskelija, mutta varakkaan perheensä ansiosta hän ”ajelee satatuhatta maksavalla autolla, omistaa upean purjeveneen, oman pienen osakkeen kaupungissa, vaivaiset 140 neliötä”. Ossin mielestä ”Kari tarkoittaakin tasa-arvollaan jotakin kokonaan muuta kuin taloudellista demokratiaa. [- -] Omistukseen tukeutuva porvarillisuus tuntuu jälleen nousevan arvoonsa.”

Ossilla on taustansa ansiosta historiallinen perspektiivi epäoikeudenmukaisuuteen ja nöyristelyyn: ”Minun isäni oli kansaa. Ja hän joutui kyllä nöyristelemään. Muistan kuinka häntä lyötiin. Silloista työnantajaliiton perustamaa Vientirauhaa [lakonmurtajajärjestöä] johtivat nationalistiset gangsterit. Näiden komennossa eteläpohjalainen ylioppilas- ja talonpoikaiskaarti purkautui junasta Oulun asemalla, marssi Toppilan satamaan ja pieksi lautapulien takana satamatyöläiset. Kun me boorivedellä hoitelimme isän kasvoja, koin totisesti oikeudentuntoni loukatuksi. Isä vain lohdutti meitä, sellaisiin oli kuulemma totuttava, se kuului köyhän luontoisetuihin.”

Vaikka Kari puhuu Itä-Euroopan toisinajattelijoiden vainosta, hänen asenteensa ovat Ossin mielestä yhtä autoritaarisia kuin Neuvostoliitossa. Kari ihaileekin Neuvostoliiton isänmallisuutta: ”Jos meillä oltais järkeviä ja ajateltais lasten parasta, ne pantais seisomaan Hietamiemen sankariristille jatkuvaan vartioon”.

Ossi kauhistuu: ”Näin lähelle totalitärismin ihailua on siis tultu. Minun sukupolvelleni se oli Karin iässä vastenmielistä. Silloin olikin Eurooppa raunioina. Hän haluaa omasta Suomestaan puhtaan, ehdottoman, uusisänmaallisen.”  

Vallan hinta on alkoholismi ja yksinäisyys

Ossi maksaa vallasta kovan hinnan: hän laiminlyö vaimoaan Elleniä ja poikaansa Petteriä ja alkoholisoituu hitaasti ja salakavalasti.

”Vaimoni rakasti minua niin paljon, että pani alkoholin käyttönikin Paasikiven-Kekkosen linjalla kutsumustietoisesti työskentelevien poliittisten ystävieni syyksi. Samoin suvun naiset. He alkoivat inhota koko Suomen-Neuvostoliiton ystävyyttä, se näytti tekevän minusta juopon. (Ja kun Kaarinan Ilmari ryyppäsi, syy ei ollut tämän vaan sosialistisen kehityksen kun työläiset vaativat parempia palkkoja.)”

Lastensa tähden Ossi yrittää lopettaa juomisen ja ottaa jopa antabuskuurin. Seuraus on, ettei hän pysty lähenemään vaimoaan Elleniä, joka miettii turhaan syytä. Keski-ikään ehtinyt Ellen ei olisi edes mustasukkainen, jos Ossilla olisi toinen nainen, vaan ”pelkäsi että oli kadottanut inhimillisen läheisyytensä hänelle rakkaaseen, että oli jäämässä henkisesti heitteille.”

Liian myöhään Ossi huomaa, että ”Ellenhän minun läheiseni oli. [- -] Rakkauden vaarallisin illuusio on se että mies alkaa pitää lapsiaan läheisempänä kuin vaimoaan.”

Ossi pitää itseään vastuussa siitä, että Ellen löytää toisen miehen, jonka kanssa alkaa tissutella iltaisin.

Idealistinen Peni tukee pyyteettömästi Kekkosta

Peni Harjulainen jää ikuiseksi ylioppilaaksi, joka ansaitsee leipänsä Kekkosen ulkopolitiikkaa tukevilla kolumneilla. Vaimo Johanna yrittää turhaan patistaa miestään: ”eiköhän nuo sullekin alkais järjestää jotakin kuukausipalkkaista pikku tärkeilijän postia.”

Johannan mielestä kaikki muut, kannattivatpa tai vastustivatpa he Kekkosta tai Honka-liittoa, ”tekevät sitä siksi että ne syövät leipänsä vallan kädestä ja tarvitsevat sen siunausta. Sinä olet ainoa joka ei kostu mitään, oli sitten vallassa uusi tai vanha linja.”

Johanna on käytännössä perheen pääelättäjä. Tulot eivät tahdo riittää kuin juokseviin kuluihin, asuntolainan lyhennyksiin ja korkoihin pitää tavan takaa pyytää apua Hessulta. Penillä ei free lancerina ole kesälomia eikä hänelle jää eläketurvaa.

Peni ei ole vain idealistinen vaan myös antelias. Kun Suomessa vierailevat neuvostoliittolaiset antavat Penille ostoslistoja, tämä maksaa ostokset omasta pussistaan. Johanna kommentoi: ”Eikä se ikinä ole vastavierailulla. Hyysättävänä. Ei sinne kaikkein pienimpiä nappuloita pyydetä. Ei se sitä kaipaa, sille riittää että se ystävyys alkaa avartua. Ennen vanhaan sillä oli Jeesus. Aina pitää näköjään olla jokin mahdoton.”

Peni uskoo sinisilmäisesti, että ”Venäjälläkin alkaa avartumiskehitys. Suvaitsevaisuus voittaa sielläkin.” Sen sijaan Johanna tajuaa realistisesti: ”Suvaitsevaisuus yksipuoluejärjestelmässä, että voittaa, se on yhtä kaukana kuin Jeesuksen toinen tuleminen.”

Johannan ja Penin avioliitto on kuitenkin paremmassa tilassa kuin muulla nuorella polvella. Vaimot haluaisivat miestensä olevan toisenlaisia, ja miehillä menestyksen hinta on alkoholismi.

Sen sijaan Johanna hyväksyy loppujen lopuksi miehensä sellaisenaan ja tietää, mikä elämässä on tärkeintä: ”Oikeastaan meillä ei ole valittamista. On tilaa ja luontoa ympärillä. Ja terveet lapset.”

Ainoastaan Peni ”ukkoilua”, ryyppäämistä ”valtion edun” varjelemisen varjolla, Johanna ei hyväksy. Sen sijaan hän ymmärtää, että Ellenin aviomiehen Ilmarin ”pitää olla mukana. Sen on vastattava niin monien perheiden toimeentulosta. Teollisuusmiehenähän se siellä onkin. Eikä se innostu tärkeilemään. Ossinkin ymmärtää, se on sen työtä, kun tekisi sitä kuten työtä tehdään, intoilematta, ryypiskelemättä.”

Ulkopolitiikan suunta on vaihtunut, sisältö ei

Johanna muistelee, miten isä-Lassin ystävä Urho Kekkonen kirjoitti kesällä 1942 Suomen kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi, ”että sitä parempi Suomelle, ’mitä enempi saksalaiset tappavat ryssiä’, se oli hänen silloinen käsityksensä valtion hyveestä.” Toisin kuin Lassi, Kekkonen muutti suhtautumistaan Neuvostoliittoon, mikä särki ystävysten välit.

Johannan näkökulmasta vain ulkopolitiikan suunta on muuttunut, ei sen perusta. Johanna on ”pikku tytöstä pitäen saanut kuulla kuinka yksilön on nieltävä omat käsityksensä rauhasta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisyydestä jos ne eivät sovi yksiin sen ’kansallisen turvallisuuden politiikan’ kanssa Suomen pikku valtiona on harjoitettava.”

Petterin globaali idealismi

Ossin poika Petteri TKK:ssa 1968 ”tulee uskoon” eli vastustaa imperialismia,  vaatii globaalista oikeudenmukaisuutta ja kannattaa Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikkaa”. Peni kulkee Petterin kanssa ”rauhanliikkeen kokouksissa, osallistui marsseihin. Hessuilivat yhdessä.”

Kun Ossi kehottaa Peniä ohjaamaan Petteriä realismiin, Peni vastaa: ”Nuorella miehellä pitää olla kosketus haaveeseen. Ja jos se on aito, se ei voi olla yhtäpitävä ahtaan, kuristavan todellisuuden kanssa. Ilmaa siinä välissä, ihannointia ja romantisointia. Niin kuin mullakin nuorena. Sulla myös. Muistele miten me uskotiin että Neuvostoliitto avartuu. Minä uskon vieläkin.”

Kuten nimityksestä ”hessuttelu” käy ilmi, Peni on omaksunut Johannan Hessu-sedän idealismin. Penin isoisä Vihtori Niku oli punakaartilaisenakin realisti ja epäili liikaa innostusta ”tuohiperseiden uskona”.

Peni järkyttyy Viipurissa

Idealistinen Peni selviää vähemmillä vaurioilla kun reaalipolitiikan konkari Ossi, vaikka kokeekin suuren järkytyksen turistimatkalla synnyinkaupungissaan Viipurissa: ”Turistiryhmän opas oli kertonut että Viipuri oli aina ollut ’vanha venäläinen kaupunki’. Peni ei ollut uskonut korviaan. Opas oli näyttänyt mustaa valkoisella. Kaikissa matkaesitteissä luki niin. Se oli kirjoitettu suomeksi, venäjäksi ja englanniksi.”

”Jos se mitä minä näin ja kuulin, on totta, minua ei olekaan. Missä helvetissä minä olen syntynyt, kokenut lapsuuteeni. En niin missään. Ja miksei se olisi totta. Ei kai 250-miljoonainen kansa voi erehtyä, vai paljonko niitä on. Ainakin sen totuudella on suurempi todistusvoima kuin vajaan viisimiljoonaisen kansan totuudella.”

Mikä on kestävä elämän perusta?

Valehtelijan muistelmien puolivälissä kuolee Hessu, joka on pääosaltaan kannatellut trilogian uskonnollisia ja humaaneja arvoja.

Johanna sanoo Penille: ”Helsinki säästyi sodan aikaiselta miehitykseltä ja pahimmilta pommeilta sen jälkeisistä armeijoista. Minä tahdon ajatella että Hessun kaltaiset ihmiset –”

Se, mitä Johanna ei halua ääneen sanoa on, että Helsinki pelastui tuholta, koska siellä oli kymmenen hyvää ihmistä, toisin kuin Vanhan testamentin kertomuksessa Sodomasta ja Gomorrasta.

Toinen henkinen perintö on laulu, jonka venäläinen sotilas Boris opetti 1918 Ensio-enolle ja tämä taas ennen talvisodassa katoamistaan Penille, kuten Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin ensimmäisessä osassa kerrotaan.

Peni opettaa laulun Berliinin kriisin lauettua 1961 omille lapsilleen. Laulu on Sibeliuksen sävellys Paavo Cajanderin runoon Isänmaalle.  Säkeeseen ”Yks voima syömmehen kätketty” alkuperäinen vastaus on ”Ja isänmaa on sen nimi”. Ensio vaihtoi ”isänmaan” tilalle ”ihmisen jäljen”, Peni taas ”elämänuskon”.

Muutenkin Peni jatkaa lasten kanssa ”hessuttelua”. Ulkonaisesti se osoittautuu illuusioksi ainakin lyhyellä tähtäimellä: suurvallat aseistautuvat jälleen, ja Kekkosen voitettua liian totaalisti suomettuminen alkaa näyttää negatiiviset puolensa.

Nykylukija tietää, että ydinsodan uhasta selvittiin ja Neuvostoliitto kukistui, mutta tämä lohdutus ei päde romaanin yksityiseen puoleen.

Kevyemmän elämänohjeen antaa ennen kuolemaansa Eetu Kumelius: ”Ma-amailma muuttuu. Vä-välillä edistyy, vä-välillä taantuu. Vaan sa-samppanja, na-naiskauneus ja valta, ne säilyttääpi arvonsa.”

Vastakohdan tarjoaa hyllytetty suurlähettiläs Ossi Loimu, joka lainaa Vietnamin hallitsevan ruhtinaan sotapäällikön ja hovimiehen Nguyen Train runoa: ”Uskollinen kuninkaalle, lähimmäiselleni hellä, / sydämeni ei vaihtelua kaipaa. / Työtä ollut koko elämä, työtä. / Ja nyt hymähdän. / Ainut mitä olen saanut -”

Tässä kohtaa Ossi katkaisee runon, kertoo lopun omin sanoin ja myös tulkitsee sen: ”Hän katselee ankkuroitua vettä kuun valossa ja kokee sen kelluvan poissa itsestään, maailman sydämellä.”

Miksi nuori, jolla on kaikki, ei jaksa elää?

Ossi Loimu kohtaa ”Hamlettini haamun” etsiessään syytä poikansa Petterin itsemurhaan.

Jos Ossi-nimen merkitys hirvi ja siten viittaus hiiden hirven hiihdäntään jäisi lukijalta tajuamatta, Ossia nimitetään Lemminkäiseksi. Isä ei pysty kokoamaan ja herättämään poikaansa eloon, koska hän itse on ampunut pyhän joutsenen Tuonelan joella.

Ossin mielestä Petterillä oli paljon paremmat fyysiset ja psyykkiset edellytykset kuin hänen sukupolvellaan. Mutta ehkä Akilleuksen kantapää ollut päinvastoin juuri se, ettei Petteri ollut aiemmin kohdannut tappioita ja pettymyksiä eikä siten oppinut selviytyminen niistä. Siksi hän ei kestänyt havaitessaan, ettei maailma ollutkaan hänen ihanteensa kaltainen.

Petteriä ei ollut myöskään enää tyydyttänyt Ossin sukupolven ihanne, Hemingwayn lause ”ihminen voidaan tuhota mutta ei lannistaa.”

Sean O’Faolain toteaa teoksessaan The vanishing hero, että Hemingway sivuuttaa arvot ja esittää rohkeuden sinänsä ihailtavana, mutta vaikka myös gangsteri tai fasisti voi toimia rohkeasti, hän ei silti ole sankari.

Ossi sanoo että hänen sukupolvella on vielä ollut ”kosketus suureen haaveeseen”. Mikä tuo haave on? Kansallisvaltio? Tasa-arvo? Rauha? Ja mikä tuon haaveen on tuhonnut? Se että Suomi näytti jo tulleen valmiiksi? Että supervaltojen rauhanpuheiden takana on kilpavarustelu?

Vai tarkoittaako Rintala perustavia arvojaan, joita Pekka Tarkka on luodannut teoksessaan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta? Ainakin kyyninen Ossi päätyy siihen, että kaikessa köyhyydessään hänen lapsuutensa oli ollut ”jotenkin pyhempää”, siihen oli liittynyt ”jotakin kosmista, semmoista jota on enää mahdoton saavuttaa.” Ossin vauraudessa ja osin ulkomailla kasvaneet lapset ovat jääneet vaille ”eheyttä”.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös Paavo Rintalan seuraavista romaaneista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, Pojat,  Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen, Nahkapeitturien linjalla 1 ja Nahkapeitturien linjalla 2. Ensimmäisen lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kyrki Valehtelijan muistelmista Ouki-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle (Yks voima sydämehen kätketty on) sanat

Paavo Rintalan äiti odotti elämänsä loppuun asti miestään sotavankeudesta kotiin aivan kuten Aino Harjulainen. Rintala kirjoitti Ainon kohtalosta kuunnelman Kenties kaipuutakin tarvitaan (1979).

Viipurissa käynti oli Paavo Rintalalle niin traumaattinen, että tämä kirjoitti siitä ensin kuunnelma Syntyisin ei-mistään (1980) ja sitten romaanin Velkani Karjalalle (1982).

Wikipedian tietoja Lakonmurtajajärjestö Vientirauhasta ja sen johtajasta Martti Pihkalasta sekä Pihkalaa käsittelevä Suomen kuvalehden artikkeli. Vaikka Kumelan suvun esikuvina on Rintalan vaimon suku Gummerukset ja Pihkalat, lakonmurtajajärjestön johtajana ei muuten äärioikeistolainen Ake Kumelan kerrota toimineen romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.

Kirjallisuutta

Jussila, Osmo: Venäläinen Suomi. WSOY 1983.  (S. 11-13, 24-40: Miten Viipurista tuli ”vanha venäläinen kaupunki”.)

O’Faolain, Sean: The vanishing hero. Studies of the hero in the modern novel. Grosset & Dunlap 1957.

Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Otava 2012. (S. 289-291: Paavo Rintalan kaksinaisesta suhteesta Rauhanpuolustajiin, jonka puheenjohtaja hän oli.)

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi kuvaa romaanissaan Isänmaan tähden suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia sekä sitä, miten vaikeat muistot nousevat vanhana piinaamaan sotaveteraanien mieltä.

Teoksessa Isänmaan tähden (2011) eletään vuorotellen kahta aikaa, toisaalta 40-lukua, sotaa ja sen jälkeen sodanjälkeistä aikaa, toisaalta nykyaikaa.

Päähenkilöinä on kaksi eläkkeellä olevaa sotaveteraania, serkukset Antti ja Kaarlo Vallas.

Sotaveteraanien vanhuuden ongelmat

Antti kärsii pahoista muistiongelmista. Hän luulee vaimoaan ja tytärtään sotakavereikseen. Vaimo Leila ei tahdo enää jaksaa omaishoitajana. Kun silmä välttää, Antti kiipeää katolle, putoaa sieltä ja joutuu sairaalaan.

Putoaminen on myös symbolista: psyykkiset defenssit, jotka ovat vuosikymmeniä auttaneet Anttia sulkemaan sota-ajan tapahtumat pois, murtuvat.

Kaarlo toimii Itä-Hämeen sotaveteraanien puheenjohtajana, ja siinä ominaisuudessa hänet kutsutaan lukemaan sotilasvalan kaava asevelvolliselle. Kuvaus on farssi, Kaarlo valittaa kaikesta mutta ei saa ymmärrystä.

Jopa asetoveri huomauttaa, ”ettei Kaarlo ollut tapahtuman päähenkilö. Päähenkilöitä olivat ne nuoret, jotka lukisivat valan hänen perässään.” Kaarlo ei anna periksi: ”sen uhrauksen jälkeen, jonka hänen sukupolvensa oli tehnyt, he olivat, tai ainakin heidän olisi pitänyt olla, kaikkien tapahtumien päähenkilöitä”.

Tässä ei ole kyse sotaveteraanien halveksunnasta tai pilkkaamisesta vaan Kaarlon motiiveista. Tämä kaipaa julkista arvostusta ja huomiota, koska tuntee itsensä yksinäiseksi vaimonsa kuoleman jälkeen.

Närkästyksekseen Kaarlo kuitenkin huomaa, että kun TV:n keskusteluissa puhutaan vanhoista, jotka ovat tulppana nuorten edessä, kyse ei olekaan hänen ikäisistään vaan suurista ikäluokista, johon hänen lapsensa kuuluvat. Hän ei ole enää edes tulppa, hän ei ole mitään. Juuri siksi hän korostaa sotaveteraaniuttaan.

Kaarlo kirjoittaa sotamuistelmiaan, mutta tekee ne sellaisiksi, millaisena hän haluaa esiintyä muille ihmisille.

Suomalaiset Waffen-SS-sotilaat ovat samanlaisia kuin saksalaiset

Antin menneisyydestä saadaan enemmän tietoa: kuvataan suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan värväystä, merimatkaa, koulutusta, itärintaman kokemuksia, paluuta Suomeen – ei kaikkea, vaan välähdyksiä, joissa on päivämäärä ja paikka.

Antilla on SS-pataljoonassa kolme Erkki-nimistä toveria, mutta vain yhtä kutsutaan Erkiksi, kahta muuta sukunimellä Luttiseksi ja Rajaperäksi. Sama nimi tarkoittaa, että kyseessä on ikään kuin kolmoset.

Alussa Antti haluaa sankariksi, mutta Erkin mielestä sankariksi ei tulla itse tekemällä vaan sankaruuden määrittelevät muut, ja siksi sille ei ”kannattanut antaa paljon arvoa”.

Luttinen eroaa muista kolmesta. Varsovassa hän antaa leipää kerjääville lapsille ja Venäjällä hän ei lähde muiden mukana huoriin, koska haluaa olla uskollinen tyttöystävälleen.

Sotilaille jokainen valloitetun alueen nainen on ”huora”, siis vapaasti seksuaalisesti käytettävissä. Kun taloon astuu aseistettu sotilas, kukaan ei uskalla vastustaa tämän aikeita paitsi vanha nainen, joka pyytää: ”Älkää raiskatko minun pientä tyttöäni, ottakaa minut, älkää tyttöä.”

Saksalaisten ei tarvitse opettaa suomalaisille rasismia: neuvostoliittolaiset sotavangit ovat näillekin ”eläimiä” ja siviileistä sanotaan: ”Nehän ovat ryssiä. Olisivat iloisia, kun on yksi suu vähemmän ruokittavina.”

Kirjassa tehdään sotarikoksia, ei kuitenkaan juutalaisia kohtaan, vaikka niistä tiedetään, vaan muita kohtaan. Yhdestä tapauksesta kuitenkin seuraa tutkimus, kun soittautuu, että uhri kuuluukin Saksan puolella taisteleviin vähemmistökansallisuuksiin.

Sotarikokset eivät erityisemmin säväytä lukijaa, koska uhrit ovat tuntemattomia.

Aseveljeys särkyy

Sen sijaan ydinkohdaksi nousee se, että Niilo Lauttamuksen romaaneissaan ylistämä suomalaisten aseveljeys särkyy. Antti ilmiantaa toverinsa rikoksesta, jonka on itse tehnyt. Jotta hän ei jäisi ilmi, hän tekee toiselle vielä katalammankin teon, joka paljastetaan vasta teoksen lopussa.

Kun pataljoona palaa Suomeen, Antti joutuu lähtemään maitojunalla Upseerikoulusta jouduttuaan vuorostaan aseveljen petoksen uhriksi mutta syystä.

Myöskään Kaarlo ei ole noudattanut ”veljeä ei jätetä”-periaatetta. Hän ei uskaltanut mennä hakemaan haavoittunutta toveriaan ”ei kenenkään maalta”, koska oma elämä oli tärkein.

Muistelmansa Kaarlo kirjoittaa virallisen sankarikertomuksen kaavan mukaan. Siihen ei mahdu yksityinen inhimillinen heikkous.

Sodan jälkeen

Aluksi Antti näyttää päässeen Kaarloa edelle ilmoittautumalla Waffen-SS-vapaaehtoiseksi. Mutta kun pataljoona palaa Suomeen, näyttää siltä, että Antti on tehnyt väärän valinnan, sillä tällä välin Kaarlo on edennyt elämässään.

Sodan jälkeen serkusten ero kasvaa. Kaarlo suorittaa tutkinnon, mutta Antti ei jaksa opiskella. Antin onneksi vaimo, Erkin sisar Leila, ei halua asemaa, perheonni riittää hänelle. ”Mitä muutakaan hän [= Antti] olisi voinut tehdä, ellei halunnut jäädä Erkiksi, sellaiseksi joka eli elämäänsä sodassa, puheessa, ei teoissa.”

Erkki kirjoittaa sotamuistoistaan Vapaaseen Sanaan, siis SKDL:n lehteen. Entisten tovereiden silmissä hän on takinkääntäjä.

Puhuminen ei auta

Jenni Linturin romaanin nimi Isänmaan tähden on ironinen, sillä isänmaa ei ole henkilöiden motiivi muuten kuin puheissa.

Vaikka Antti ja Kaarlo eivät ole esimerkillisiä eivätkä ihailtavia, lukija romaanin lopussa tuntee myötätuntoa heitä kohtaan ymmärrettyään heidän tekojensa syyt ja seuraukset tekijöille: ”Teot jatkuivat vielä silloinkin, kun kukaan ei jaksanut pitää yllä puhetta. Miten sellaisen olisi voinut selittää sellaiselle, joka ei ollut ollut mukana?”

Jenni Linturin kuvaukselle on ominaista tarkkanäköisesti kuvatut yksityiskohdat. Joskus asiat suorastaan kiteytyvät aforismeiksi.

Pahempaa kuin tapahtumat on se, että niitä joutuu kantamana mielessään vuosikymmenet. Linturin romaanissa tekojen tunnustaminen ja katuminen ei kuitenkaan auta mitään, se ei tee ihmisestä moraalisempaa.

Näin kokee ainakin Erkki, joka sanoo Antille: ”Meissä ei ole kuin se yksi pieni ero, sinä haluat vaieta ja minä puhua. Eikä puhuminen, rakas Antti, ole kunniantuntoa, ei moraalia, eikä mitään sellaista. Se on vain puhetta.”

Asioiden käsittely puhumalla, mitä nykyään suositellaan, ei auta edes Erkkiä itseään, vaan tämä kuolee varhain.

Kirjailijasta

Jenni Linturi on syntynyt 1979. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden maisteri. Isänmaan tähden oli hänen esikoisromaaninsa. Se liittyy buumiin, jossa nuoret naiset ovat alkaneet kuvata sotaa, useimmiten kuitenkin siviilejä.

Tietoja Jenni Linturista löytyy Wikipediassa ja Teoksen sivulla. Linturin haastattelun voi katsoa Ylen Elävästä arkistosta.

Romaania Isänmaan tähden on käsitelty mm. seuraavissa blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Morren maailma, Kannesta kanteen, Kaiken voi lukea, Lukuisa, Tahaton lueskelija

Olen kirjoittanut blogissani Niilo Lauttamuksen romaanista Vieraan kypärän alla.

Joni Skiftesvik: Salli Koistisen talvisota

Salli Koistisen talvisodan nimihenkilö on desantti eli Suomen kannalta maanpetturi. Päälle päätteeksi hän on Neuvostoliitossa ilmiantaja. Silti Joni Skiftesvik saa lukijan tuntemaan myötätuntoa Sallia kohtaan kuvaamalla tämän aiemmat vaiheet.

Salli Koistisen talvisodassa (1995) tapahtumat kuvataan nimihenkilön näkökulmasta.

Aikoja on kaksi: ensimmäinen ja kolmas osa tapahtuu talvisodan aikana, toinen osa on takauma, joka tapahtuu 20-luvun lopun Suomessa ja sen jälkeen Neuvosto-Karjalassa.

Huom! sisältää juonipaljastuksia

Lakko murretaan ja lakkolaiset häädetään kotoa

Salli Koistisen elämänkulun kannalta ratkaiseva tapahtuma on, että hänen perheensä häädetään kotoaan 20-luvun lopulla. Syynä on se, että isä Hemmo on osallistunut lakkoon, joka on murrettu lakonmurtajilla eli Pihkalan kaartilla. Yhtiö omistaa työläisten asunnot, joten se häätää lakkolaiset ja vuokraa näiden asunnot lakonmurtajille.

Lyhyissä repliikeissä käy ilmi Sallin vanhempien luonteen ja arvojen ero. Isä alistuu: ”Tapelkoot muut Pihkalan miesten ja yhtiön kanssa! Minä en halua nimeäni mustalle listalle!” Äiti vastustaa: ”Hullu mies! Jos nyt lähdet, saat nimesi vielä paljon mustemmalle listalle! Ja pilaat lastenkin maineen!” Isä pitää päänsä: ”Itseään ja sakkiaan tässä luikureitten maailmassa pitää ajatella eikä eukkojen sanomisia!”

Äidin arvona on siis solidaarisuus muita lakkolaisia kohtaan ja samalla perheen hyvä maine työläisten keskuudessa. Sen sijaan isä asettaa etusijalle oman perheensä toimentulon. Hän ei usko, että muut työläiset ovat häntä parempia. Salli ei kuitenkaan kiinnitä tapaukseen mitään huomiota, vaan ihannoi isäänsä esikuvallisena taistelevana työläisenä.

Isää houkutellaan loikkaamaan Neuvostoliittoon mutta hän ei suostu lähtemään. Sen sijaan Salli innostuu puheista, että ”siellä on kaikille työtä ja leipä on leveämpää”, mutta isä ei usko sitä.

Salli moittii isäänsä: ”Sinä et koskaan uskalla mitään!” Hän on ”saanut tarpeekseni tämmöisestä elämästä” eikä ”halua koko ikääni asua yhtiöitten kasarmeissa enkä toisten nurkissa niin kuin mikäkin syöpäläinen! Minä haluan semmoiseen paikkaan, ettei enää ajeta yön selkään!”

Itsepetos

Sallin tavoite on ihan kohtuullinen, mutta todellisuus rajan takana on toisenlainen. Salli joutuu pakkotyöleirille, jossa naisetkin pannaan metsätöihin. Salli yrittää kuitenkin selittää kaikki parhain päin. Kun vankitoveri Saimi moittii kirveitäkin huonommiksi kuin Suomessa, Salli suostu sitä myöntämään.

Sallia ”harmittaa Saimin ainainen marina. Oli aivan kuin tyttö ei olisi käsittänyt, että Neuvosto-Karjalan valtaisa rakennustyö oli vasta alullaan. Punanurkan oppitunneilla oli tähdennetty, miten tärkeää oli nyt ummistaa silmänsä pieniltä harmeilta ja vastoinkäymisiltä ja kerätä voimansa työläisten oman valtion rakentamiseen. Siitä piti tehdä luja ja turvallinen koti kunnollisille, työtä pelkäämättömille ihmisille. Siinä kodissa ei ketään sorrettaisi eikä panettaisi eikä pilkattaisi. Kaikille riittäisi ruokaa ja lämpöä.”

Salli pettää itseään. Mutta on ymmärrettävää, ettei hän halua luopua unelmastaan.

Salli ystävystyy Raakelin kanssa, ja heidät hyväksytään työläisiksi Svirstroin vapaalle työmaalle. ”Mies puhui pitkään ja niin kauniisti Sallin uuden kotimaan ruusuisesta tulevaisuudesta, että Sallilla kävi sääliksi kotiväki Suomessa ja oikeastaan kaikki kotikylän ihmiset, joita tunnoton puutavarayhtiö säälimättömästi riisti.”

Salli kirjoittaa kotiin itsesensuroituja kirjeitä, vaikka häntä vaivaa alituinen nälkä. Kun kaksikko saa tapetuksi kissan, se on heille hyvää ruokaa. Sen jälkeen ovat vuorossa rotat ja varikset.

GPU:n verkkoon

Salli pääsee Kontupohjaan, jossa hän tapaa suuren rakkautensa, amerikansuomalaisen Brynolf Hoikan. He alkavat elää yhdessä.

Sallin ystäviin kuuluu Aulis Kurtti, joka saa vihjeen pidätyksestään ja päättää paeta vaimonsa ja tyttärensä kanssa Suomeen. Ennen lähtöä he käyvät sanomassa jäähyväiset Sallille ja Brynolfille.

Salli kutsutaan GPU:hun. Hän tarkkailee kuulustelijaansa Grigori Rudzutakia: ”Kasvojensa liikkeet, hymyn ja siristykset viisas mies oli opetellut hallitsemaan oivallisesti, mutta silmiensä liikkeitä ja välähdyksiä hän ei hallinnut. Väkisin Sallin mieleen tuli Raahe-yhtiön disponentti. Rieskakorva sanoi aina, että disponentin kanssa asioidessa pitää aina seurata sen ketun silmiä. Ne ovat ainoa paikka, josta ketkuilut ja tulevat puukon iskut saattoi ennalta lukea.”

Se, että Salli vertaa GPU:n virkailijaa Raahe-yhtiön disponenttiin, osoittaa että hänen silmänsä ovat auenneet.

Grigori väittää, että kutsu johtui sekaannuksesta. ”Kun on rikollisia ystäviä, voi joutua itsekin aivan tahtomattaan sotketuksi kaikenlaiseen ikävään. Kannattaa katsoa kenen kanssa pitää seuraa.” Grigori tarkoittaa ”rikollisilla ystävillä” paenneita Kurtteja, mutta hänen tähtäimessään on myös Brynolf. Vaikka Grigori vakuuttaa uskovansa, ettei Brynolf ole ”sekaantunut mihinkään vehkeilyihin”, Salli tajuaa, että tämä tarkoittaa päinvastaista.

”Koistisen Hemmon tytön jokaisen järjenkipeneen pitää nyt herätä, muuten on edessä ties mikä.”  Lukija ymmärtää Sallin pelon: ”Katin liha ja syöpäläisten ja kuolevien parakki oli nyt niin lähellä, että Salli kuuli äänet ja haistoi lemun.”

Grigori lopettaa: ”Lupaathan katsoa hieman Brynolfin perään, ettei se höyrypää tee mitään hullua. Käy kertomassa minulle, jos hän sekaantuu johonkin, niin mietitään yhdessä, miten me saadaan se veijari raiteilleen. Ja poikkea muutenkin kertomassa kuulumisia työmaalta, kahvitellaan.”

Näin Salli on saatu GPU:n verkkoon. Hän suostuu ilmiantajaksi, koska pelkää joutuvansa uudelleen leirille.

Kerrankin suomalaista ei kuvata uhreina, heidän joukossaan on myös ilmiantajia.

Ilmiantaja

Alli Muikku kertoo kiusaten Sallille, että Brynolfilla on muita naisia. Syntyy tappelu, jossa Alli vetää pidemmän korren.

Niinpä Salli ilmiantaa Muikut Grigorille sabotaasista ja porvarillisesta nationalismista: ”- – Muikun pariskunta hokee, että meidän suomalaisten täytyy pitää kiinni siitä, että Neuvosto-Karjala on suomalainen tasavalta eikä venäläinen. Ja sitä ne muistavat toistella koko ajan, että täytyy käydä niin, että venäläisille tässä rakennetaan hienoa tehdasta. Kyllä suomalaisten työhalut menevät vähemmästäkin, kun tuommoista koko ajan toitotetaan!” 

Jos Muikun pariskunta tosiaan puhui tällaista (lukijallehan kerrotaan vain, mitä Salli kertoi GPU:lle), kunnon neuvostokansalaisen velvollisuus oli ilmiantaa heidät, kun taas ilmiantamatta jättäminen oli rangaistavaa. Sen sijaan vääristä ilmiannoista ei rangaistu. Itse asiassa GPU tarvitsi niitä, koska sen katsottiin tekevän työnsä sitä paremmin, mitä enemmän ”luokkavihollisia”, ”vakoilijoita” ja ”sabotöörejä” se paljasti.

Sallin motiivi ei ole aate vaan kosto. Se suuntautuu vielä tässä vaiheessa sijaiskohteeseen, ei uskottoman Brynolfiin vaan tämän uskottomuuden paljastaneeseen Alli Muikkuun.

Kun Muikut haetaan yöllä, Brybolf haluaisi puolustaa heitä, mutta Salli estää sen. Kun Brynolf moittii Sallia kovaksi, tämä vastaa: ”Sellainen se vasta on kova, joka vie lapsen äidin mahasta!” Brynolf on näet vaatinut Sallia tekemään abortin.

Brynolf on ristiriitainen hahmo: hän tuntee myötätuntoa Muikkuja kohtaan, mutta haluaa yksityiselämässään elää vapaana sitoumuksista ja vastuusta.

Päästyään alkuun Salli jatkaa ilmiantoja motiivinaan kateus ja ahneus: ”Asserin ja Sennin huone oli isompi ja valoisampi kuin Sallin ja Brynolfin. Salli oli halunnut siihen jo pitkään. Nyt he viimein pääsivät muuttamaan.”

Työpaikalla Brynolf varoittaa, ettei betonilaudoitus kestä, mutta häntä ei uskota. Kun seinä sitten luhistuu, Brynolfia syytetään huonoksi työmieheksi, mikä loukkaa tätä. Brynolf kehuu USA:n työoloja ja katuu, että lähti Neuvosto-Karjalaan, koska ”minulle valehdeltiin! Minua petettiin oikein raskaasti!”

Stalinin aikana oli äärimmäisen vaarallista puhetta moittia Neuvostoliittoa ja kiittää porvarillista valtiota. Ennen pitkää Brynolf olisi leimattu sabotööriksi. Syntipukkeja tarvittiin, sillä syy ei voinut olla huonot materiaalit ja työmenetelmät, siis pohjaltaan järjestelmä.

Mutta ennen kuin politiikka koituu Brynolfin kohtaloksi, Salli ja hän riitelevät ja Brynolf lähtee.  Salli ”makasi valveilla ja ajatteli, että elämä oli niin kohtuutonta. / Kaikki oli aina valmiiksi tärveltyä, moneen kertaan pilattua, kun se ehti hänelle asti. Hyvää ja kaunista hän ei koskaan nähnyt, ei ainakaan saanut kosketella eikä tuntea omakseen. Yhtä ja samaa pimeää, rumaa ja likaista kaikki.”

Salli uskoo, että kyseessä on valinta: joko minä tai muut: ”Hautaa ei saanut pitää tyhjänä. Hauta piti aina täyttää. Jos kuopassa ei ollut joku muu, siellä kellotti pian itse.  / Itketti taas. / Pihkaloitten syytä; heidän tulonsa muutti kaiken, sammutti auringon. / Sen jälkeen kaikki oli yhtä ja samaa helvettiä.”

Salli on oikeassa siinä, että tapahtumaketju alkoi Suomessa pihkaloitten – lakonmurtajien – tulosta ja häädöstä kotoa. Tavallaan Suomi on alun perin pettänyt Sallin.

Sitäkään ei voi kiistää, että Stalinin aikana käydään ankaraa olemassaolon taistelua. Mutta samalla Salli syyllistyy itsepetokseen kiistämällä omat valintansa ja oman vastuunsa.

Salli lähtee etsimään Brynolfia ja löytää miehen toisen naisen luota. Mustasukkaisuudessaan Salli ilmiantaa Brynolfin vakoilusta USA:n hyväksi. Tämä on muka lähettänyt kirjeitä salakirjoituksella vuoden ajan. Kuultuaan tuomion – kymmenen vuotta – Salli kuitenkin katuu.

Desantti

Salli pudotetaan lentokoneesta desantiksi lähelle kotikyläänsä Perämeren rannikolle. Hän seuraa lähettäjänsä Anatolin ohjeita ja etsiytyy yhteysmiehensä luo, joka majoittaa hänet vintilleen.

Salli motiivi lähteä desantiksi paljastuu unessa, jossa hän inttää Grigorille ja Anatolille: ”Minä olen osuuteni tehnyt! – – Nyt on teidän vuoro!”  Grigori vastaa: ”Mutta kun se on jo Vorkutassa!” Salli yrittää vielä: ”Junat kulkevat molempiin suuntiin! Itse sanoit niin! Aiotteko te pettää minut!”

Sallille on luvattu palkinnoksi desantiksi lähtemisestä, että hänen rakastettunsa Brynolf vapautetaan. Mutta kuten Salli unessa pelkää, häntä on todennäköisesti petetty: Brynolf on joko tuomittu kuolemaan tai hän on jo ehtinyt menehtyä Vorkutassa, joka kuului ankarimpiin leireihin.

Lisäksi desanttien lähettäjät tiesivät, että suurin osa desanteista joutui kiinni ja sai kuolemantuomion, mutta heille sillä ei ollut merkitystä.

Salli rakastaa yhä Brynolfia: ”Oikeastaan syy ei ollut Brynolfin. Se oli se Amerikoista tullut letukka, joka nukkui Brynolfin kainalossa, se hänet suututti. Miksi lähdit sen luntun luo, Brynolf?” Nyt syypää on siis nainen, jonka luo Brynolf lähti.

Yhä edelleen Salli on itsepetoksen vallassa.

Sisar kertoo Sallille totuuden

Vaikka Sallia varoitetaan liikkumasta päivällä kylällä, hän ei malta olla käymättä tapaamassa isäänsä. Hän tiukkaa tältä, miksi pikkusisar Anni on annettu kasvatiksi.

Salli tapaa myös sisarensa Martan. Martta on naimisissa opettajan kanssa, joka on rintamalla. Martta arvaa Sallin tulleen Venäjältä.

Salli joutuu pohtimaan, päteekö Neuvostoliiton oppi ”fasisteista” myös Marttaan:

”Martta oli sisar, häneen saattoi luottaa. Vai saattoiko? / Joskus hän [Salli] oli päättänyt, ettei luota keneenkään, kaikki pettivät. Ja nämä olivat fasisteja, pettivät vielä herkemmin. Tuntui kamalalta ajatella Martasta niin. Ei hän ollut niitä, sanoipa Anatoli mitä tahansa. Hän oli sama Martta, jonka sydän oli kultaa. Ei se, että hän asui tällaisessa hienossa, siistissä porvariasunnossa, tehnyt heitä pahaksi.”

Sallin arvio on oikea: Martta ei ilmianna häntä. Se olisi sota-aikana paitsi isänmaallinen velvollisuus myös silkkaa itsesuojelua, ettei desantti pääse tekemään tuhojaan – jollei joku sitten ideologisista syistä sitä nimenomaan halua. Mutta koska kyseessä on romaani, Martan teko kääntyy hyväksi.

Martalta Salli kuulee totuuden perheensä olosuhteista ja valinnoista poissaolonsa aikana.

Isä Hemmo on joutunut valitsemaan joko uskollisuuden aatetovereille tai uskollisuuden perheelle. Valitsi hän kumman tahansa, hän pettää toisen osapuolen. Tuomita ei voi se, joka ei ole vastaavaa ahdinkoa kokenut.

Uskollisuuden kääntöpuoli on petos

Sallin on nyt valittava, kenelle hän on uskollinen. Sen kääntöpuoli on, kenet hän pettää.

Pakkanen kiristyy, ja se tietää hyvää lentosäätä. Salli laskee, että Oulua pommitetaan ja samalla matkalla myös talotehdasta, jossa Martta on työssä.

Sallin valinnan ratkaisee unen välittämä epäluulo, että hänet desantiksi lähettäneisiin ei ole luottamista, Martan paljastukset isästä ja se, että Martta on kohdellut häntä edelleen sisarena eikä vihollisena.

Graham Greenellä oli tapana lainata F. E. Forsterin lausetta, että jos on valittava isänmaa tai ystävän välillä, hän asettaisi etusijalle ystävän. Andrew Boyle kertoo kirjassaan The climate of treason, että kun Neuvostoliiton hyväksi vakoilleisiin Cambridgen viitosiin kuulunut Anthony Blunt vetosi Forsterin lauseeseen, Geronwy Reese vastasi, että Forsterin tapa ilmaista asia oli väärä. Isänmaa ei ole mikään abstrakti käsite, joka on suhteellisen helppo uhrata yksilön takia; se on tiheä verkko yksilöllisiä ja sosiaalisia suhteita, jossa suhde yhteen ihmiseen on vain yksi säie.

Ihminen ei voi siis pettää isänmaata pettämättä suurta joukkoa ihmisiä, joita tuntee. Toki on tilanteita, jolloin maanpetos voidaan nähdä oikeutetuksi kuten vaikkapa Natsi-Saksassa toisen maailmansodan aikana.

Salli pettää Neuvostoliiton ja lähettäjänsä, mutta hän ei tee sitä uskollisuudesta Suomea kohtaan vaan uskollisuudesta sisartaan Marttaa kohtaan. Hän ei voi antaa Martan kuolla, vaikka se tietää ikuisia jäähyväisiä Brynolfille ja Salli vaarantaa myös oman henkensä.

Salli kirjoittaa Brynolfille kirjeen:

”Hän pyysi anteeksi kaikkea aiheuttamaansa pahaa. Hän sanoi tehneensä elämänsä kaikki typeryydet pelkästä mielijohteesta, kiivastumisesta tai hetkellisen hulluuden puuskasta. Ilkeäksi ja pahaksi hän ei tunnustautunut. Mutta sen hän myönsi, ettei ollut mikään järki-ihminen, sellainen joka pystyy panemaan asioiden hyvät ja huonot puolet vaakakuppiin ja punnitsemaan niitä harkiten ja valitsemaan aina oikean vaihtoehdon. Ei, hänestä ei ollut sellaiseen. / Hän sanoi olevansa pelkkä tuulella käyvä surkimus, oikea Jumalan mieliharmi, jota ei ollut tiputettu tekemään maan päälle suuria, arvokkaita tekoja tekemään, eikä häneltä pitänyt kenenkään sellaisia vaatiakaan. / ’Mutta eikö minunlaisellani haparoitsijallakin pitäisi kuitenkin olla oikeus ihmisarvoiseen elämään?’ hän kysyi.”

Kun Salli viimeinkin ottaa vastuun omista teoistaan, kysymykseen voi vastata myöntävästi.

Lisätietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös Skiftesvikin romaneista Luotsin tarina ja Yli tuulen ja sään, joiden päähenkilö Aulis Kurtti on Salli Koistisen talvisodan sivuhenkilö.

Tietoja Joni Skiftesvikistä Ouka-tietokannassa.

Andrew Boyle: Climate of treason. Rev. ed., 3rd impr. Coronet 1980.