Kuulustelu on elokuva petoksesta, mutta ei ole itsestään selvää, kuka petti ja kenet.
Kuulustelun (2009) käsikirjoitus on Olli Soinion ja ohjaus Jörn Donnerin. Pääosaa näyttelee Minna Haapkylä.
Kuulustelu pohjautuu desantti Kerttu Nuortevan tarinaaan. Vaikka katsoja tuntisi sen, jännitys säilyy syvemmällä, psykologisella tasolla: miten ihminen murretaan ja missä pisteessä hän murtuu.
Kuulustelu ei kerro Nuortevan aiempia vaiheita desanttina. Elokuva alkaa siitä, että nuori nainen tulee keskellä yötä vanhemman pariskunnan luo pyytämään apua. Katsojalle tehdään alusta lähtien selväksi, ettei hän ole syytön. Uhkaa korostaa, että osa kasvoista jää varjoon.
Nainen on jättänyt pesulalaukkuunsa radion. Kun hän menee pesulaan hakemaan laukkua, hänet pidätetään.
Päämajan valvontaosastolla nainen ilmoittaa nimekseen Elina Hämäläinen. Hän kertoo olevansa sotaleski, joka on töissä helsinkiläisessä kauneussalongissa. Hänellä on henkilöllisyystodistus, syntymätodistus ja ostokupongit.
”Paha poliisi” ja ”hyvä poliisi”
Ensimmäinen kuulustelija Otto Kumenius (Lauri Nurkse) ottaa ”pahan poliisin” roolin. Hän vaatii naista tunnustamaan ja pelottelee tätä kuolemantuomiolla. Se on sotalain mukaan rangaistus vakoilusta.
Toinen kuulustelija Toivo Suominen (Hannu-Pekka Björkman, kuva alla) esiintyy ”hyvän poliisin” roolissa. Hän tarjoaa savuketta ja aloittaa leppoisasti: ”Aikamoiseen liemeen olette itsenne saattanut. Sitä varten täällä ollaan että selvitetään. Edellyttäen, että puhutte avoimesti ja puhutte totta.”
Naisen henkilöllisyys saadaan selville
Kuulustelu noudattaa paljolti mutta ei täysin Aristoteleen tragediakäsitystä. Aristoteleen käsite anagnorisis, tunnistaminen, tapahtuu elokuvassa useamman kerran.
Kuulustelijat tunnistavat Nuortevan ensin vakoojaksi: naisen paperit todistetaan väärennykseksi ja pesulalaukusta löytynyt radiolähetin ja -vastaanoton venäläisvalmisteiseksi, vaikkakin osat ovat ”made in USA” eli apua liittolaiselta.
Toinen tunnistaminen tapahtuu, kun naisen henkilöllisyys ja elämänvaiheet saadaan selville. Suominen iskee kortit pöytään: ”Me tiedämme, kuka te olette. Olette neuvostokansalainen.” Naisen valokuva on tunnistettu Äänislinnassa, joksi suomalaiset nimesivät Petroskoin.
Suominen kertoo naisen tiedot: syntynyt USA:ssa, muuttanut sieltä Neuvosto-Karjalaan, nimeltään Kerttu Nuorteva.
Kerttu Nuorteva ottaa viimein savukkeen, josta on aiemmin kieltäytynyt, hymyilee ja sanoo: ”Tiedätte nimen. Muuta en tule sanomaan vaikka kiduttaisitte. En tule kertomaan mitään mikä vaarantaisi toverini.”
Kuolla marttyyrina vai kuolla petturina
Kolmen kuulustelun jälkeen Suominen kertoo esimiehelleen Paavo Kastarille (Marcus Roth, kuva alla), että Nuorteva on päättänyt olla puhumatta. Suomisen mielestä tapaus voidaan viedä oikeuteen, tuomio on varma.
Vaihtoehdot ovat Suomisen mielestä, että Nuorteva kuolee aatteen puolesta tai että hän kuolee petturina. Suominen haluaisi antaa Nuortevalle mahdollisuuden kuolla kunnia säilyttäen.
Kastari on toista mieltä: kuulusteluja on jatkettava, koska tarvitaan tietoja neuvostotiedustelun menetelmistä. Koska Suominen vaikuttaa pehmentyneen, Kastari siirtyy itse kuulustelijaksi.
Vetoaminen suomalaisiin juuriin
Kolmannen kuulustelijan Paavo Kastarin taktiikka on vedota Kerttu Nuortevassa suomalaisiin juuriin. Hän tuo Nuortevalle keskustelujen pohjaksi luettavaa: Suomen demokratian puolustuksen ja presidentti Risto Rytin puheita.
Keskusteluyhteys syntyy, mutta Nuorteva pitää kiinni aatteestaan. Hän kuitenkin pyytää luettavakseen runoja mm. Eino Leinolta.
Ilmapiirin muuttuminen näkyy siinäkin, että kun Kumenius vaati Nuortevaa istumaan pöydän ääressä ja pitämään kädet näkyvissä pöydällä, Nuorteva nyt kävelee vapaasti ympäri Kastarin huonetta. Kun tähän asti on oltu suljetuissa sisätiloissa, ensimmäisen kerran nähdään kaksi ikkunaa ja näkymät ulos. Tämä on symbolinen vihje, että Nuortevalla on mahdollisuus selviytyä.
Kastari yrittää saada Nuortevaan läheisen, inhimillisen suhteen kynttiläillallisella. He juovat maljan rauhalle ja alkavat sinutella toisiaan. Kastari selittää, ettei ole sotilas vaan humanisti, rauhantahtoinen ihminen. Hänellä on alin upseerin arvo, mutta hän on hyvä juristi.
Kastari tarjoaa Nuortevalle mahdollisuutta lähteä Suomesta Ruotsiin tai Australiaan. Hän muistuttaa, että Neuvostoliiton voitto sodassa ei pelasta Nuortevaa, sillä jo pelkkä sotavangiksi antautuminen katsotaan Neuvostoliitossa maanpetokseksi.
Nuorteva sanoo kestäneensä NKVD:n kuulustelun ja kidutuksen. Hän ei vieläkään taivu.
Sellissä Nuorteva nähdään painamassa ohutta puikkoa kaulaansa vasten. Ilmeisesti tämä miettii itsemurhaa.
Poliisin tutkintamenetelmät ja kidutus
Kerttu Nuortevan jutussa Kumenius ja Suominen käyttävät poliisin perinteisiä tutkintamenetelmiä. Esittämällä todisteet kuulusteltava yritetään saada tunnustamaan.
Suominen vakuuttaa Nuortevalle, ettei kidutusta käytetä: ”Me olemme vihollisia, mutta myös inhimillisiä olentoja.” Näin syntyy vastakohtaisuus Neuvostoliittoon, jossa Nuortevaa on kidutettu.
Toisaalta katsojaa muistutetaan, että suomalaisetkin käyttävät kidutusta. Valpon päällikkö Arno Anthoni (Mikko Reitala) kovistelee Kastaria: jos tämä ei saa pian tuloksia, Nuorteva annetaan Valpolle, joka voi lähettää tämän Tallinnaan, siis saksalaisten kidutettavaksi.
Kastari haluaa toimia ”lain puitteissa” eikä hän myöskään usko kidutuksella saataviin tietoihin.
Jokeri – ex-kommunisti
Aristoteleen mukaan tragedian synnyttää hamartia, erehdys joka johtuu tietämättömyydestä.
Sodan aiheuttamasta vihollisuudesta huolimatta kuulustelijat näkevät Nuortevan ihailtavana vakaumuksessaan mutta samalla uhrina, ”tyttöparkana”, joka on joutunut toimeksiantajansa hyväksikäyttämäksi.
Kastari turvautuu viimeiseen keinoon: hän vie Nuortevan tapaamaan SKP:n entistä pääsihteeriä Arvo ”Poika” Tuomista (Pertti Sveholm, kuva yllä).
Tuomisen taktiikka on viisas. Hän ottaa heti itse puheeksi vaikeat asiat. Hän kertoo, että hänelle tarjottiin Terijoen hallituksen pääministerin paikkaa mutta hän ei ottanut sitä vastaan.
Tuominen paljastaa Nuortevalle, mitä tuhansille suomalaisille kommunisteille on Neuvostoliitossa tapahtunut: he ovat joko leirissä tai heidät on teloitettu. Hän puhuu sinänsä totta, mutta hänellä on sama tavoite kuin Suomisella ja Kastarilla: saada Nuortevaa tunnustamaan.
Aluksi Nuorteva vetoaa siihen, että hän on neuvostosotilas ja hänellä on velvollisuus puoluetta ja kotimaata kohtaan ja että hän on antanut sanansa. Tuominen iskee takaisin kysymällä, miten ”kotimaa” on kohdellut Nuortevaa: tämä on tuomittu leiriin ja lähetetty desanttina varmaan kuolemaan.
Viimein tapahtuu tärkein anagnorisis, tunnistaminen. Nuorteva yhtyy Tuomiseen ja kuulustelijoihinsa siinä, että hänen hamartiansa, erehdyksensä, on ollut luottaa kommunismiin ja Neuvostoliittoon ja lähteä desantiksi Suomeen. Hän suostuu tekemään tunnustuksen.
Tuon keskustelun aikana Kastari on kertonut Tuomiselle, että Nuorteva on kärsinyt unettomuudesta. Elokuvassa ei ole kuitenkaan viitteitä, että Nuortevaa olisi tahallisesti valvotettu kuulustelemalla öisin. Tuominen haluaa keskeyttää, mutta Kastari antaa Tuomiselle pervitiiniä, piristyslääkettä. Tämä saattaa vaikuttaa Nuortevan murtumiseen. Toisaalta kun Tuominen ehdottaa jatkamista seuraavana päivänä, Nuorteva vaatii jatkamaan: ”minun täytyy saada tietää totuus”.
Nuortevan monet kasvot
Kerttu Nuortevalla on elokuvassa monet kasvot.
Ensimmäinen on peitehenkilöllisyys Elina Hämäläinen. Hän on kauniisti pukeutunut ja meikattu naisellinen nainen.
Kuulusteluissa Nuorteva esittää peiteroolinsa lähes täydellisesti. Hän väittää, että joku muu on täyttänyt hänen pesulalaukkunsa. Hän jopa ratkeaa itkuun ja tunnustaa katuvansa, että osti väärennetyt paperit, mutta väittää edelleen, että kadotti oikeat Viipurin pommituksissa.
Totuuden paljastuttua Nuorteva sanoo kyllästyneensä Elina Hämäläiseen, joka on ”itkupilli”.
Elina Hämäläisen roolissa Nuorteva tekee muutamia lipsahduksia. Hän kutsuu Valpoa Ohrananaksi. Se tarkoittaa, että hän on kommunisti tai ainakin kokee Valpon viholliseksi. Hän sanoo myös vetoavansa prokuraattoriin. Sellaista virkaa ei Suomessa ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen, uusi termi on oikeusasiamies.
Kun Nuortevan oikea nimi paljastuu, hänestä tulee aatteeseen uskova ja sen puolesta kidutukseen ja kuolemaan valmis kommunisti. Nuorteva väittää, että Stalinin perustuslaki sisältää kaiken, mitä ihmiset tarvitsevat, ja Neuvostoliiton kansalaisilla on täydellinen oikeudenturva.
Nuortevaa ei ole horjuttanut edes se, että hän on ollut kolme vuotta leirissä Kazahstanissa: ”Erehdyksiä tapahtuu.”
Nuortevan usko puolueeseen ja Staliniin ei kuitenkaan ole ehdoton. Talvisota vaivaa häntä. Kastari on siis oikeassa uumoillessaan, että suomalaiset juuret ovat Nuortevan heikkous.
Kolmannessa vaiheessa, keskustelussa Poika Tuomisen kanssa, Nuorteva alkuvastustelun jälkeen pudottaa aatteellisen panssarinsa. Hänestä tulee epätoivoisen kiihkeä totuuden etsijä. Vaikka Tuominen ehdottaa, että hän lepäisi välillä, hän haluaa jatkaa ja saada selville, mitä suomalaisille kommunisteille on tapahtunut Neuvostoliitossa: ”Te kerrotte. Minun on saatava tietää.”
Murtuminen ja tuomion jälkeen
Elokuva ei lopu katharsikseen, puhdistautumiseen. Seuraa neljäs vaihe: Nuorteva murtuu sellissä ja joutuu mielisairaalaan. Siellä hän puhuu sekavia mm. Mannerheimin salamurhasta. Häntä hoidetaan ajan menetelmillä, mm. sähköshokeilla.
Leena Virtanen piti arvostelussaan mielisairaalajaksoa turhana. Minusta se on täysin perusteltu: Tuomisen paljastusten ja oman tunnustuksen jälkeen Nuortevan psyyke hajoaa.
Lääkärin (Rea Mauranen) mielestä on ollut julmaa luvata Nuortevalle pääsy maasta. Kastari teeskentelee Suomisellekin, että kyseessä on Nuortevan harha.
Tunnustuksestaan huolimatta Nuorteva saa kuolemantuomion.
Viidennessä vaiheessa Kastari tulee vankilaan tapaamaan Nuortevaa vankilaan sanoakseen, että on vielä mahdollista, että tämä saa armahdukseen. Nuorteva kokee nyt päinvastaisen tunnistamisen: erehdys oli nimenomaan luottaa Kastariin.
Nuorteva samastuu jälleen Neuvostoliittoon ja esiintyy uhmaavana: ”Te häviätte sodan.” Kastari vastaa tarkkanäköisesti: ”Sinä voitit sodan. Ehkä häviät rauhan.” Jälkiviisaasti ajatellen tämä koskee myös Neuvostoliittoa.
Jatkosodan päätyttyä Nuorteva kulkee ulos vankilan portista. Katsojalle kerrotaan, että palattuaan Neuvostoliittoon Nuorteva saa kymmenen vuoden tuomion.
Mikä on petos?
Maanpetos on siitä erikoinen rikos, että siitä rangaistaan vain hävinnyttä osapuolta.
Samalla tavoin vakoilun ”oikeus” tai ”vääryys” riippuu siitä, kuka sitä harjoittaa ja keneen se kohdistuu. Varsinkin sota-aikana vakoilusta rangaistaan ankarasti, mutta samalla sen harjoittaminen on välttämätöntä.
Toisen petturi on siten toisen sankari.
Petoksia on kahdenlaisia. Ulkoinen petturi esiintyy muille toisena kuin on. Kun hän pettää jonkun tahon, jolle häntä vaaditaan ulkoapäin olemaan uskollinen, hän tekee sen, koska on sisimmässään valinnut uskollisuuden toiselle taholle.
Sisäinen petturi taas pettää asian tai ihmisen, johon hän on vapaaehtoisesti sitoutunut ja jolle hän haluaa olla uskollinen, mutta ei siihen jostain syystä pysty.
Usein uskollisuus ja petos ovat toistensa kääntöpuoli.
Kerttu Nuorteva ja petos
Suomen kannalta Kerttu Nuortevaa ei voi pitää maanpetturina, sillä hän on syntynyt Yhdysvalloissa, ei ole eikä ole koskaan ollut Suomen kansalainen eikä ole aiemmin elänyt Suomessa. Sen sijaan neuvostokansalaisena Nuorteva eittämättä syyllistyy maanpetokseen ryhtyessään yhteistyöhän vihollisen kanssa paljastamalla yhteyshenkilönsä ja neuvostotiedustelun menetelmät.
Petos on kuitenkin elokuvassa monisärmäisempi. Olennaista on, että Nuortevalla on kolmoisidentiteetti: hän on Neuvostoliiton kansalainen, kansallisuudeltaan suomalainen ja ideologialtaan kommunisti.
Kuulustelua voidaan tulkita myös Hegelin tragediakäsityksen mukaan. Hegelin mukaan tragiikka perustuu kahden eettisen arvon konfliktiin, jotka ovat yhtä voimakkaat mutta toisensa poissulkevat (Vladimir Liapunovin mukaan).
Kommunistisen ideologian mukaan aatteen ja aatetoveriensa pettäjä on ”luokkapetturi”. Poika Tuomisen paljastukset osoittavat kuitenkin, että Neuvostoliitto on pettänyt tuhannet suomalaiset kommunistit teloittamalla tai panemalla heidät leiriin, puhumattakaan talvisodasta ja Terijoen hallituksesta. Onko Nuortevalla siis velvollisuutta olla uskollinen Neuvostoliitolle, joka on pettänyt marxilaisuuden ihanteet?
Mutta sodassa ei ole kyse vain kommunismista. Jos Natsi-Saksa voittaa, Venäjä ja koko Itä-Eurooppa alistetaan siirtomaaksi ja sen kansalaiset orjatyöläisiksi.
Nuortevalle isän kotimaa Suomi on kielen ja kirjallisuuden kautta läheinen. Mutta Suomi on Saksan liittolainen. Onko uhrattava Suomi, jotta Hitler voitaisiin kukistaa? Vai voiko olla Suomen puolella olematta Natsi-Saksan puolella?
Olennaista on, että sotatilanne muuttuu elokuvan kuluessa vuosien 1942-4 kuluessa. Enää uhattuna ei ole Neuvostoliitto vaan Suomi.
Kyse ei kuitenkaan ole vain maasta eikä ideologiasta vaan ihmisistä. Kun Nuorteva päättää valita Suomen ja valtaosan suomalaisista, hänen pettää ne yksityiset ihmiset, jotka ovat auttaneet häntä, ja saattaa heidän henkensä vaaraan. Tästä puolesta elokuvassa kerrotaan vain siinä yhteydessä, kun Nuorteva lähettää häntä auttaneen pariskunnan vaimolle vankilassa kirjeen, jossa perustelee tunnustustaan suomalaisuudella.
Suomen puolelle asettuminen merkitsee myös, että Nuorteva pettää lapsensa, sillä ”isänmaanpetturin” omaiset joutuivat Neuvostoliitossa monin tavoin syrjityksi. Tosin, kuten on mainittu, Nuorteva oli jo vangiksi antautuessaan Neuvostoliiton kannalta maanpetturi.
Kastari ja petos
Nuorteva syyttää Kastaria: ”Valehtelit alusta asti.” Kastari on luvannut Nuortevalle muuton ulkomaille, mutta oikeus antaakin kuolemantuomion.
Elokuvassa jää auki, onko Kastarin lupaus ollut vain syötti saada Nuorteva tunnustamaan. Se, että Kastari tulee tapaamaan Nuortevaa vankilaan sotaylioikeuden jälkeen, viittaa kuitenkin vahvasti siihen, että hän on toiminut vilpittömästi, yrittänyt vaikuttaa oikeuteen mutta epäonnistunut.
Tällöin myös Kastarin kohdallaan voi puhua hamartiasta. Hänen erehdyksensä on ollut uskoa, että oikeus ei tuomitsi Nuortevaa vain tämän rikoksen (vakoilun) mukaan vaan ottaisi huomioon tämän katumuksen ja positiiviset teot eli tältä saadut tiedot sekä yleisellä tasolla sen, että Nuortevan kuolemantuomio vaikeuttaa tunnustuksen saamista seuraavilta kuulusteltavilta.
Olivatpa Kastarin aikeet vilpittömät tai ei, hän täyttää velvollisuutensa Suomea kohtaan siinä, missä Suominen sen säälistä Nuortevaa kohtaan pettää. ”Suomi” ei tarkoita vain valtiota vaan ihmisiä, esimerkiksi siviilejä jotka voisivat saada surmansa pommituksissa, jotka desantin tiedot auttaisivat osumaan oikeaan.
Loppujen lopuksi kyse siitä, mitä arvostetaan eniten. Suomisen sääli olisi johtanut Nuortevan pikaiseen tuomioon ja teloitukseen. Kastarin pitkän kuulustelun ansiosta Nuorteva on hengissä jatkosodan lopussa. Palataan siis kysymykseen, onko parempi olla kuollut marttyyri vai elävä petturi ja petetty.
Vai sittenkin…
Heikki Ylikankaan näytelmä Ne kahdeksan valittua (2005) aiheena on kahdeksan juutalaispakolaisen luovutus Natsi-Saksaan, mutta sivujuonteena on Kerttu Nuortevan tarina. Näytelmän lopussa Kastari on tosissaan ja tarjoaa sodan jälkeen Nuortevalle mahdollisuutta lähteä ulkomaille, mutta tämä valitsee paluun Neuvostoliittoon. Kun Nuortevalle muistutetaan, että häntä siellä uhkaa rangaistus, hän vastaa: ”Selvisinhän minä teistäkin!”
Ylikankaan tulkinta siis on, että Nuorteva toimi tietoisesti: kertoi mitä suomalaiset halusivat kuulla ja vältti näin kuolemanrangaistuksen. Neuvostoliitossa hän taas kertoisi, mitä sikäläiset kuulustelijat haluaisivat Suomen oloista kuulla. Nuorteva olisi siis pettänyt kenet ja mitä vain, jotta jäisi eloon.
Kerttu Nuorteva ja tutkimus
Kerttu Nuorteva on kirjoitti vankilassa paljastuskirjan Neuvostokasvatti nimellä Irja Niemi. Kirjaa kuitenkin editoitiin: luku, jossa Nuorteva vakuutti edelleen uskovansa sosialismiin ja viisivuotissuunnitelmiin, jätettiin pois.
Nuortevasta on kirjoitettu kaksi kirjaa. Kahden naisen sodan on kirjoittanut Pekka Lounela Matti Kassilan materiaalin perusteella. Kassila mm. haastatteli aikalaisia suunnittelemaansa elokuvaa varten, joka ei koskaan toteutunut. Teos sisältää mm. vertailun siitä Nuortevan ja Hella Wuolijoen ristikuulustelussa esittämien versioiden välillä.
Ohto Mannisella oli teostaan Kerttu Nuorteva varten mahdollisuus saada käyttöönsä enemmän arkistomateriaalia, mutta siitä huolimatta hän ei saanut aiheesta juurikaan uutta irti. Lounelan ja Kassilan teos on erityisesti psykologisesti tarkkanäköisempi.
Lisäksi Nuortevasta on kerrottu aina Hella Wuolijoen NKVD-yhteyksien, vankeuden ja tuomion yhteydessä, viimeksi Erkki Tuomioja teoksessaan Häivähdys punaista.
Sen lisäksi että kuulusteltavat antoivat erilaisia versioita tapahtumista, Kastarin kuulustelut olivat epävirallisia ja hän teki niistä vain joitakin muistiinpanoja. Nuortevan ja Poika Tuominen keskustelivat kahden kesken, joten ei tiedetä, mikä lopulta mursi Nuortevan ja sai tämän tekemään tunnustuksen.
Kuulustelussa poiketaan todellisista tapahtumista useissa kohdin tai jätetään asioita kertomatta. Alla vain muutamia:
Nuortevaa ei pidätetty pesulassa vaan tämän lähdettyä sieltä kadulla. Hän tunnusti heti aluksi, että oli neuvostovakooja, mutta ei kertonut nimeään. Nuorteva ehti myös tehdä ”täydellisen tunnustuksen” ennen romahtamistaan.
Nuortevan peitehenkilöllisyys Elina Hämäläinen oli lähes alusta asti Valpon tiedossa. Hypättyään laskuvarjolla Vihtiin Nuorteva oli käynyt Jokelan kartanossa tapaamassa Hella Wuolijokea. Hänelle oli kerrottu, että Wuolijoki ottaisi hänet kartanoon esimerkiksi sihteerinään.
Wuolijoki taas kertoi, että hänelle oli kerrottu desantista, joka ottaisi häneen yhteyttä rauhantunnustelujen merkeissä. Nyt ilmenikin, että kyse oli vakoilusta. Wuolijoki ei suostunut ottamaan Nuortevaa töihin kartanoon, mutta ei toisaalta ilmiantanut desanttia, jottei menettäisi Neuvostoliiton luottamusta.
Nuorteva matkusti Helsinkiin ja hankki siellä omin päin työpaikan ja asunnon. Monet niistä henkilöistä, joiden tiedot hänelle oli annettu Neuvostoliitossa, eivät suostuneet auttamaan häntä.
Wuolijoen tyttärentyttären lastenhoitaja oli ilmoittanut Jokelassa vierailleesta epäilyttävästä henkilöstä Valpolle. Wuolijokea oli kuulusteltu sen jälkeen, kun hän oli käynyt Tukholmassa tapaamassa NKVD-kontaktiaan Boris Jartsevia ja tämän myös NKVD:n palveluksessa olevaa vaimoa.
Vaikka Valpo tiesi, että Vihtiin laskeutunut desantti käytti nimeä Elina Hämäläinen, tiedustelujärjestöjen keskinäisen kilpailun takia tieto ei mennyt Päämajan valvontaosastolle. Jälkimmäinen selvitti Nuortevan pidätyksen jälkeen tämän asunnon osoitetoimistosta!
Nuortevan kuulustelijoita oli vain kaksi, rikoskomisario Toivo Tuominen (elokuvassa Suominen, ilmeisesti jottei hänellä olisi ollut sama sukunimi kuin Poika Tuomisella) ja lakimies Paavo Kastari. Toivo Tuominen toimi kuulusteluissa ”pahan poliisin” roolissa.
Otto Kumenius oli vain nähnyt Nuortevan pidätyksen jälkeen, ja antoi muistelmissaan tämän pidätyksestä vääriä tietoja.
Ainakin yksi Nuortevan verkoston jäsenistä (Valtteri Teerikangas), joka todella oli harjoittanut vakoilua Neuvostoliiton hyväksi, sai kuolemantuomion, joskin sitä ei ehditty panna toimeen ennen jatkosodan loppua. Hella Wuolijoki säästyi kuolemantuomiolta kirjailijan maineensa ja korkean tason suhteittensa (mm. Väinö Tannerin) avulla.
Hella Wuolijoki on jätetty elokuvasta kokonaan pois. Jörn Donner sanoo DVD:n haastattelussa, että Wuolijoen mukaanotto olisi hajottanut elokuvaa liikaa, koska olisi pitänyt kertoa tämän taustasta.
Vaikka Nuortevaa ja Wuolijokea ei kidutettu, ”tavallisia” pidätettyjä, varsinkin kommunisteja, kohdeltiin toisin. Ainakin yhtä Nuortevan verkoston jäsentä (”Jaskaa”) lyötiin jalkapohjiin.
Toisin kuin Suominen elokuvassa kertoo, Nuortevan isä Santeri Nuorteva ei kuollut Stalinin vainoissa vaan jo aiemmin sairauteen.
Kimmo Rentola ei SKP:n historiassa usko Arvo ”Poika” Tuomisen versiota kääntymyksensä ajankohdasta, sillä siitä ei ole todisteita.
Tuominen sanoo elokuvassa Nuortevalle, ettei halua kertoa, mitä tämän veljille on tapahtunut. Todellisuudessa he olivat joutuneet Itä-Karjalassa kiinni vakoilusta ja suomalaiset olivat teloittaneet heidät.
Lounela ja Kastari pitävät yhtenä mahdollisuutena, että juuri tieto veljien kohtalosta mursi Nuortevan. Minusta tämä on epätodennäköistä, päinvastoin tieto olisi voinut saada Nuortevan vihaamaan Suomea ja siten syyn pitää pintansa.
Elokuvassa mainitaan, että Nuorteva tuli NKVD:n palvelukseen 1934, mutta tähän ei syvennytä. Näin saattaa syntyä vaikutelma, että tämä on vain uhri, varsinkin kun häntä nimitetään ”tyttöparaksi”, jonka neuvostotiedustelu on lähettänyt lähes varmaan kuolemaan. Suomi kuitenkin teki aivan samaa lähettäessään vakoilijoita Neuvostoliiittoon, kuten Mikko Porvalin kirjasta ilmenee.
Todellisuudessa Nuorteva oli luonut ”legendoja” eli peitehenkilöllisyyksiä ulkomaille lähetetyille agenteille ja vapauduttuaan leiristä tarjoutunut uudelleen NKVD:n palvelukseen ja valvonut mielialoja evakoitujen keskuudessa. Hän myös itse halusi lähteä ulkomaanpalvelukseen puhdistaakseen nimensä.
Nuortevan tuomio 1938 johtui ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömisestä.
Kastarin kirje, jossa hän vetosi Nuortevan armahduksen puolesta, osoittaa hänen tehneen kaikkensa tämän puolesta. Erkki Tuomiojan mukaan Kastari todella tarjoutui järjestämään Nuortevalle moottorivenekuljetuksen Ruotsiin, kun tämä oli välirauhansopimuksen jälkeen vapautunut vankilasta.
Neuvostoliittoon palattuaan Nuorteva kertoi, että häntä oli Suomessa kidutettu ja Kastari oli maannut hänet. Kastari on kiistänyt tämän, eikä asiaa ole yleensä Suomessa uskottu. Hella Wuolijoki selitti, että Nuortevan täytyi kertoa, mitä neuvostoviranomaiset halusivat kuulla.
Kassilan mukaan eräs vanki ja eräs vanginvartija kertoivat Nuortevan sanoneen, että hän sodan jälkeen lähtisi länteen rakastettunsa kanssa, joka oli ”se poliisi”. Toivo Tuominen oli poliisi, Kastari lakimies. Myöhemmin Nuorteva kirjoitti Neuvostoliitosta Tuomisesta kaihoavia kirjeitä sukulaisilleen Suomeen.
Historia ja fiktio
Aristoteleen mukaan historia kertoo mitä on tapahtunut, runous (nykytermein) mitä olisi voinut tapahtua.
Kaiken kaikkiaan käsikirjoittaja Olli Soinio ja ohjaaja Jörn Donner ovat tehneet oikean ratkaisun. Kaikkea ei pidä kertoa vaan tärkeintä on tehdä kiinnostava kertomus. Siihen vaikuttavat myös fiktion muodon yleiset lainalaisuudet.
Tämän takia joitakin tosiasioita on muutettu tai lisätty (kolme kuulustelijaa), mutta kyse ei ole vääristelystä. Pohjimmiltaan Kuulustelu tekee oikeutta sekä Kerttu Nuortevalle että Paavo Kastarille.
Elokuva ei myöskään lankea populaarissa fiktiossa tavalliseen romanssin kehittelyyn, vaan näyttää, että ihmisten välillä voi olla syvä suhde muullakin tasolla.
Kirjallisuutta
Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava 1977.
Hiltunen, Ari: Aristoteles Hollywoodissa. Menestystarinan anatomia. Hanki ja jää & Gaudeamus 1999.
Liapunov, Boris: Limbo and sharashka. – Teoksessa Alexander Solzhenitsyn: critical essays and documentary records. Ed. John B. Dunlop & Alexis Klimoff. 2nd ed. 1975.
Lounela, Pekka & Kassila, Matti: Kahden naisen sota. Vuosisadan vakoilutarina. Pekka Lounelan kertomana Matti Kassilan aineiston pohjalta. WSOY 1987. [Kannessa: Hella Wuolijoen ja Kerttu Nuortevan desanttitarina.]
Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana. Edita 2006.
Niemi, Irja [= Nuorteva, Kerttu]: Neuvostokasvatti. Neuvostoelämän ääripiirteitä minä-muotoon kuvattuna. Suomen kirja 1944.
Porvali, Mikko: Vakoojakoulu. Päämajan asiamieskoulutus jatkosodassa. Atena 2010.
Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.
Tuomioja, Erkki: Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. 5. p. Tammi 2006.
Virtanen, Leena: Kommunistin mieli. Nyt-liite 39/2009, nro 39.
Wikipedian artikkelit: Kuulustelu, Kerttu Nuorteva, Santeri Nuorteva, Hella Wuolijoki, Otto Kumenius, Paavo Kastari, Arvo ”Poika” Tuominen
Mikko Pielan arvostelu elokuvasta, elokuvauutisten arvostelu DVD:stä.
Sivulla olevat kuvat elokuvan henkilöistä ja julisteesta ovat peräisin Elonetin (Kansallisfilmografian) sivulta.
sotaromaanit 