Irja Lounaja: Rakas syntipukki

Millainen oli tavallisten saksalaisten elämä toisen maailmansodan loppuvuosina? Millaisia olivat amerikkalaiset miehittäjät? Näitä aiheita kuvaa teoksessa Rakas syntipukki Irja Lounaja aikalaisena, joka ei tiennyt, mitä me tiedämme.

rakas syntipukki

Jälkikäteen ihmetyttää, että joku lähti Saksaan huhtikuussa 1943. Irja Lounaja, silloinen Maria Lukkarinen, olisi halunnut opiskella, mutta ei saanut pankkilainalle takaajia. Niinpä hän tarttui tilaisuuteen, kun sai Saksasta työpaikan. Hänen aikomuksenaan oli oppia ensin paremmin saksaa ja saada sitten stipendi ja opiskelupaikka. Lähtöä helpotti, ettei hänellä ei ollut läheisiä eikä velvollisuuksia.

Teoksen Rakas syntipukki. Minun saksalainen sotani (2002) alkuosa käsittää kirjeenvaihtoa ja loppuosa päiväkirjan.

Kirjeissä päähenkilöstä käytetään nimeä Kisu, muuten Saksassa ja myös päiväkirjassa nimeä Maria, joten minäkin käytän jälkimmäistä nimeä. 

Kirjeenvaihtotoveri on suomalainen sotilas, josta käytetään kirjassa vain nimeä Syntipukki. Kyseessä on pelkkä kirjeenvaihtosuhde, mutta kirjeiden sävy on rento, toverillinen ja luottamuksellinen.

Marian vaiheet Saksassa

Aluksi Maria asuu Kasselissa, missä hän tekee konttoritöitä. Kirjeet käsittelevät varsin arkisia asioita.

Kassel pommitetaan maan tasalle lokakuussa 1943. Uutinen on niin suuri, että siitä on lehdissäkin, joten Maria erehtyy kertomaan siitä kirjeessään. Kuvaus on liian yksityiskohtainen, ja sensuuri puuttuu asiaan. Onneksi Maria alkaa tässä vaiheessa pitää kokemuksistaan päiväkirjaa, jossa voi kirjoittaa ilman ulkoista sensuuria.

Huhtikuussa 1944 Maria aloittaa opiskelun Münchenin yliopistossa. Kyseessä on saksan kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin kurssi ulkomaalaisille, jotka haluavat opiskella Saksassa. Stipendiä maksetaan 150 RM (Reichsmark), ja se kattaa kaikki menot.

Mutta Müncheniäkin pommitetaan. Mariaa uhkaa joutuminen raunioiden raivaamiseen, mutta hän onnistuu pääsemään evakkoon Ylä-Baijeriin.

Kun Suomi katkaisee syyskuussa 1944 välirauhansopimuksen ehtona suhteet Saksaan, myös postiyhteys Suomeen katkaistaan ja Marian elokuussa lähettämät kirjeet ja kortit palautetaan.

Vaikka Suomi ja Saksa sotivat Lapissa ja Maria on siten vihollismaan kansalainen, häntä ei internoida toisin kuin suomalaisia merimiehiä. Vain hänen stipendinsä jäädytetään. Jo marraskuussa 1944 hän saa kuitenkin jatkaa opintojaan Göttingenissä.

Joululoman 1944 Maria viettää maalla Forsthausenissa, samoin pääsiäisloman 1945. Siellä hän on myös huhtikuussa, kun valta vaihtuu rauhallisesti, vaikka lähiseudulla taistellaan.

Kielitaitonsa ansiosta Maria pääsee toukokuun loppupuolella Hofgeismariin amerikkalaisen miehitysvallan palvelukseen. Välillä hän joutuu vaikean rakkotulehduksen takia sairaalaan Karlshafeniin.

Heinäkuusta 1946 alkaen Maria asuu taas Münchenissä, jossa hän ensin opiskelee mutta hakeutuu sitten taas amerikkalaisten miehittäjien palvelukseen.

Sosiaalinen ja auttavainen mutta vapaudenhaluinen Maria

Maria tutustuu helposti ihmisiin ja kohtaa jatkuvasti ihmisiä, jotka auttavat häntä, esimerkiksi löytämään asunnon. Jopa silloin kun hän on vihollismaan kansalainen, ystävät auttavat häntä jatkamaan opintoja Göttingenissä.

Myös Maria auttaa muita. Münchenissä hän kirjoittaa palkatta opettajansa tutkimuksen koneella puhtaaksi.

Fortshafenissa Maria on ilmeisen kiintynyt Mamma ja Pappa Neuhun. Sen sijaan hän on vastahakoinen, kun Fuchsin perhe tarjoaa hänelle asuntoa: ”Miksi he haluavat minut luokseen? En pidä heistä enkä tunne heitä lainkaan. He ovat juuri menettäneet ainoan lapsensa. En voi enkä halua olla hänen korvikkeensa, mikäli he sitä toivovat. Ahdistun, kun kuvittelen heitä ’perheekseni’. Tahdon olla vapaa.”

Marialla on runsaasti ihailijoita, mutta vain yksi käy käsiksi eikä siitäkään seuraa pahempaa. Romansseja on kirjan perusteella yksi eikä sekään vakava.

Natsi-Saksan kuvaus

Irja Salla liikkuu teoksissaan Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä irrallisena ja osin ”alamaailmassa” ja seurustelee monien kansalaisuuksien edustajien kanssa, joita Natsi-Saksassa oli vapaehtoisesti ja pakotettuina. Sen sijaan Maria tapaa opiskelun ja työn kautta pääasiassa tavallisia saksalaisia.

Ollessaan evakossa Ylä-Baijerissa Maria asuu kuitenkin perheessä, jossa on apulaisina puolalainen pakkosiirretty 17-vuotias poika ja ranskalainen maanviljelijä. Heidät kerätään yöksi vartioituun majapaikkaan, mutta muuten heitä ei kohdella vankeina ja he näyttävät tulevan hyvin toimeen isäntäväkensä kanssa.

Edes päiväkirjassaan Maria ei lausu mitään kansallissosialistisesta järjestelmästä, ei sen enempää myönteistä kuin kielteistäkään. Muidenkaan hän ei päiväkirjan mukaan kuule puhuvan politiikasta.

Poikkeus on, kun Münchenin yliopistossa eräs yliopiston opettajista kertoo hänelle kahden kesken, että kaksi yliopiston opiskelijaa eli Valkoisen ruusun Hans ja Sophie Scholl, on teloitettu natsien vastustamisesta.

Matkalla evakkoon Ylä-Baijeriin Maria tapaa rouvan, joka kertoo olleensa miehensä kanssa komennuksella Puolassa. Rouva häpeää tapaa, jolla saksalaiset kohtelivat puolalaisia ”kuin joitakin alempirotuisia hylkiöitä”. Maria ihmettelee, että ulkomaalaiselle ollaan näin avomielisiä, ja pitää sitä epälojaalina omaa maata kohtaan.

Pommitusten kuvaus

Pommituksia kuvatessaan Maria keskittyy ensin asiantuntevasti termeihin ja tekniikkaan. Ulkonaiseen keskittymällä voi etäännyttää omat kokemukset ja tunteet, pitää pelon aisoissa ja estää mielen hajoamisen, joka uhkasi Irja Sallaa.

Kirjeenvaihtotoverilleen Syntipukille Maria lähettää lievennytyn version, joka menee perille. Siinä hän kertoo, että asuntonsa menettäneiden, viralliselta termin mukaan ”ulospommitettujen” (ausgebombt) huolto on ”mainiosti järjestetty – olosuhteisiin katsoen – kehuvat ruokaa hyväksi”.

Päiväkirjasta käy ilmi, että todellisuus on toisenlainen: sadevesi valuu sisään parakkiin, joka Marian mielestä muistuttaa ”enemmän sikopahnaa kuin säädyllisten ihmisten byroota”, nukutaan oljilla, joita asuintoverit ripottelevat ympäriinsä, on likaista ja kylmää. ”Vasta viime viikolla saimme lafkalle valon ja vettä, mutta lämpöä ei ole vielä pattereissa.”

Niinpä istutaan takit päällä ja lämmitetään käsiä lampun hehkussa. Yhteinen kohtalo on kuitenkin synnyttää tunteen, että ollaan kuin yhtä suurta perhettä: yhdessä palellaan ja odotetaan ruokaa.

Eloonjääneet yrittävät jatkaa normaalia elämää, eikä huvittelustakaan luovuta: käydään elokuvissa ja vietetään juhlia. Koska hälytys voi tulla koska vain, on kuitenkin aina varauduttava jäämään muualle yöksi.

Münchenin kaudelta Maria kertoo yksityiskohtaisen havainnollisesti pommituksesta: ”Kellarin uloskäynti oli tukossa. Aloimme hakea ulospääsytietä, sillä yleensä ensin satoi räjähdyspommeja ja sitten tulivat palopommit. Joku miehistä löysi = tiesi tahallisen heikon muurauskohdan seinässä ja löi sen hakulla auki. Siitä sitten ryömimme kukin vuorollamme naapuritalon kellariin. Mitään paniikkia ei syntynyt. Vain yksi vanha rouva nyyhkytti ääneen.” Hermojen hallinta on edellytys sille, että voi toimia ja pelastua. On keskityttävä siihen, mitä juuri sillä hetkellä voi ja pitää tehdä.

Maria tarkkailee asioita myös laajemmin: ”Normaalit elämän edellytykset ovat jo aikoja sitten loppuneet, ei ole sähköä, kaasua, ei vettä, jolla tulipalot sammutettaisiin”.

Ruokahuolto sentään toimii: ”Pommeilta säästyneeseen ravintolantapaiseen on järjestetty ilmainen ruokailu kotinsa menettäneille. Tavallisesti nämä jakelupaikat ovat katuvierillä raunioiden välissä.”

Kaikkea ei ole onneksi menetetty: ”Tarmokas isännöitsijämme apujoukkoineen oli käynyt kaivamassa esiin kellarissa olleet varamatkalaukut. Sieltä löysin omani, joten en ole yhden mekon varassa. Luojan kiitos!”

Sodan lopussa ei uskota propandaan

Sodan lopussa tappioon on alistuttu. Propagandan kustannuksella vitsaillaan: ”liittoutuneiden marssiessa voitokkaina Berliinin Unter den Lindenillä Goebbels avaa katuluukun, pistää päänsä esiin, huutaa: ’Me voitamme sittenkin!’ ja sulkee luukun jälleen.”

BBC:n saksankielisten radiolähetysten perusteella ollaan selvillä sotatilanteesta. Kiinnijääminen tietää ankaraa rangaistusta, joten joku on aina vahdissa.

Sotilaskarkureita ilmestyy silloin tällöin Fortshafenissa. Mamma Neun antaa heille voileipää, mutta Pappa Neu manailee: ”Olisit tapellut, niin ei tarvitsisi kerjätä!”

Jenkit tulevat

”Kaikki talot oli liputettu – valkoisin lipuin: ikkunoista ja parvekkeilta riippui valkeita kangaskappaleita antautumisen merkiksi. Tunnelma on järkyttävä, ahdistava.

Valtatien puolin seisoi vaitelias ihmisjoukko. Tietä pitkin ajoi katkeamattomana virtana voittajan motorisoitua kalustoa. Sotilaat istuivat ajoneuvoissaan tyynen arvokkaina purukumia jauhaen. Monen sotilaan vieressä istui koira. Tien viereisille pelloille ja niityille oli pystytetty pahviplakaateja merkiksi siitä, että miinat oli haravoitu pois. Tuskin niitä oli siellä ollutkaan.”

Maria kuulee kerrottavan ”häiriöistä”, jotka olivat sattuneet amerikkalaisten etsiessä kodeista aseita: ”Eräs sotilas oli kerännyt rannekelloja käsivarren pituudelta ja/tai sormuksia taskut täyteen. Ehkä pötyä, ehkä ei.” Maria ei siis suoraa päätä usko kaikkea mitä kuulee. Se, että ryöstöjä tosiaan tapahtuu, käy myöhemmin ilmi.

Positiivista on, että ”amit = amerikkalaiset pitävät lapsista ja antavat heille auliisti purukumia.”

Vakavampi tapaus sattuu talossa, jossa isäntää uhataan aseella, ”jolloin tämä oli pötkinyt pakoon. Sotilaat olivat ampuneet isännän perään, ilmeisesti sumatta.” Tämän kertoi venäläinen sotavanki Ivan, jonka emäntä oli lähettänyt etsimään isäntää.

Myöhemmin amerikkalaiset sotilasviranomaiset tutkivat tapahtuman. Käy ilmi, että vierailijat ovat olleet belgialaisia vapaaehtoisia. He olivat olleet jo tullessaan päissään ja jatkaneet juomista kellarista löytämillään kotiviineillä. He olivat vaatineet juhla-ateriaa, uhanneet aseella ja ammuskelleet kattoon. Isäntä oli livistänyt, mutta emäntä oli kantanut pöytään kinkut ja makkarat. Kaikkea ruokaa sotilaat eivät olleet jaksaneet syödä vaan olivat tahrineet loput ulosteillaan.

Amerikkalaisten miehittäjien palveluksessa

Amerikkalaiset tarvitsevat rutiinitehtäviin avuksi saksalaisia. Myös Maria saa konttorityötä: hän kirjoittaa koneella, vastaa puhelimeen ja toimii tulkkina saksasta englantiin tai päinvastoin.

Jotkut työntekijät tarttuvat tilaisuuteen käyttää valtaa: ”Frau Schmidtillä on jokin mystinen tehtävä asiakkaiden seulomisessa.”

Rouva Schmidt kertoo Marialle melodramaattisen elämäntarinansa, jonka mukaan hän oli alun perin venäläinen ruhtinatar; suurin osa on ilmeisesti keksitty. Amerikkalaiset hän saa uskomaan, että on pääsyt ”pakoon natseja”. Todellisuudessa hänen miehensä oli suuren saksalaisen firman johtaja ja reservin upseeri armeijassa.

Marian toimii myös kirjurina oikeudessa, kun saksalaiset ovat rikkoneet amerikkalaisten määräyksiä kuten öistä ulkonaliikkumiskieltoa tai ”veljeilyä” eli seurustelua miehityssotilaiden kanssa.

Amerikkalaisen Jimmyn kysyttyä saksalaisten suhtautumisesta amerikkalaisiin Maria vastaa: ”Aluksi suurin osa väestöstä oli helpottunut, kun sota loppui, mutta sitten tulivat miehitysvallan uudet säännöt ja määräykset ulkonaliikkumis- ja veljeilykieltoineen, natsijahdit, kotietsinnät, mielistelijät ja ilmiantajat, uusi epävarmuus tulevaisuudesta. [- – -] Saksalaisten kansallisylpeys oli saanut kuolettavan iskun. Miksi he rakastaisivat teikäläisiä? He pitävät teitä pintapuolisina ihmisinä, jotka ovat hyvinsyöneitä ja -vaatetettuja ja jotka halveksivat heitä heidän alennustilansa vuoksi.”

Jimmy yllättyy ja loukkaantuu. Hän tokaisee: ”Itsepä ovat osansa valinneet. Meillä on eurooppalaisista sellainen käsitys, että ovat lähimmäisten kaulassa tai kurkussa. Muuta vaihtoehtoa ei ole.”

Marraskuussa 1945 Maria lainaa kahta saksalaisten tunteita kuvaavaa lausahdusta: ”Jumala, anna meille pian viides valtakunta, neljäs on kolmannen kaltainen” ja ”Mitä kauemmin läntinen aurinko meihin paistaa sitä ruskeammiksi tulemme”. Suluissa on huomautus: ruskea oli SA:n väri. Onkin selvää, että ilman Marshall-ohjelman auttamaa taloudellista nousua useammat olisivat alkaneet haikailla, että ainakin ennen sotaa asiat olivat paremmin.

Natsismin poiskitkemisen ongelmia

Amerikkalaiset katsovat tehtäväkseen kasvattaa saksalaiset pois natsi-ideologiasta. ”Heti amerikkalaisten tultua Hofgeismariin asukkaat vietiin – pakolla – elokuvateatteriin katsomaan keskitysleirejä kuvaavia kauheuksia. Ei ihme, että se herätti väestössä voimakkaita tunnekuohuja, itkua ja pyörtymistä.”

Kyselylomakkeella (Fragebogen), joka viran- ja toimenhaltijoiden on täytettävä, amerikkalaiset yrittävät saada selville kansallissosialistisen puolueen ja muiden natsijärjestöjen jäsenyydet. ”Amerikkalaiset työtoverini tosin väittävät, etteivät ole tavanneet yhtään pesunkestävää natsia Saksassa ja odottavat toiveikkaina tällaiseen harvinaisuuteen törmäämistä ennen kotiuttamista. 

Luutnantti Price ilmaisee Marialle ”ilonsa, ettei minun kyselylomakkeessani ollut ’tahroja’. Taitavat nämä uudet isännät olla vähän lapsellisia.” Maria tarkoittaa, ettei Price tajua, mikä Marian asema ulkomaalaisena oli. 

 

Lääkäri Koch on erotettu virastaan varhaisen puoluejäsenyyden takia. (Todellisuudessa 1934 ei ollut kovin varhaista, sillä sen jälkeen kun Hitler tuli valtaan tammikuussa 1933, puolueeseen liityttiin myös urasyistä. Vain ennen valtaantuloa puolueeseen liittyminen oli todella varhaista.) Lääkäri pystyi kuitenkin todistamaan, että oikea vuosi oli 1938.

Marian mielestä kuulustelun hoitanut luutnantti käyttäytyi epäasiallisesti: tämä ”käski minun kysyä tohtorilta, oliko tämä taitava metsätöissä, etenkin puiden kaatamisessa, ja nauroi rumasti. Minä mykistyin. Oliko oikein lyödä lyötyä, joka jo kärsi kovasta kohtalostaan, jolle työ oli elämää ja sen kieltäminen oli kuolemantuomio.”

Sairaalassa Maria ystävystyy ylihoitaja sisar Gudrunin kanssa. Tämä on joutunut vaikeuksiin, koska on ollut kansallissosialistisen jäsen, mitä hän on pitänyt virkaan liittyvänä itsestäänselvyytenä: ”En voi ymmärtää, miksi isänmaallisuus on yhtäkkiä muuttunut rikolliseksi.” Maria kommentoi: ”Tuskinpa hän tietää kaasukammioiden todellisuudesta.”

Kun sisar Gudrun erotetaan virastaan, Maria vetoaa Samiin, ”joka oli aluksi vastahakoinen ja epäröivän näköinen. Kun käytin kaiken kaunopuheisuuteni todistaakseni, miten välttämätön ja tärkeä Sisar oli sairaalan hallinnossa, josta hänellä oli vuosikymmenien kokemus, Sam alkoi kuunnella tarkkaavaisesti. Mitä hyötyä olisi kenellekään hänen syrjäyttämisestään ja miten paljon vahinkoa se saisi aikaan? Tämä nainen ei ollut syyllistynyt mihinkään natsien rikoksiin. Tämä on suorastaan typerä farssi hyödyttömästä kostosta. Sota on ohi ja elämän täytyy jatkua. Natsien puhdistukset ja tutkimukset ovat siirtymässä saksalaisille viranomaisille. Eikö sotilashallinto voi antaa ylihoitaja Gudrunin jatkaa virassaan ainakin siihen asti?”

Maria katsoo asioita vain yksilöiden kokemien epäkohtien kannalta. Hän ei näe kokonaisuutta: monet vakaviinkin rikoksiin syyllistyneet saivat vain pienen rangaistuksen tai onnistuivat luikertelemaan siitä kokonaan irti varsinkin vaiheessa, jossa tutkinta siirtyi saksalaisille. Aiheesta voi lukea suomeksi Frank McDonoughin kirjan Gestapo loppupuolelta.

Saksalaisia ja muita kansallisuuksia

Kun Maria kutsutaan saksalaisten illanviettoon, jossa on läsnä myös entinen SS-sotilas, hän epäilee kutsujien tarkoitusta: ”En tahtonut enkä tahdo olla missään tekemisissä minkään kanssa joka haiskahtaa politiikalta. Olisiko minun ehkä heidän aivoitustensa mukaan ’vakoiltava’ työnantajieni salaisuuksia, joihin tuskin törmäisin vaatimattomassa asemassani? Entäpä jos lörpöttelisin amerikkalaisille saksalaisten mahdollisesti, melko varmasti, laittomista kokouksista? Vai kuvittelisivatko he naiivisti – noin vain – minun olevan heidän puolellaan? [- – -] Ehkä pelkoni on vain väsyneiden aivojeni synnyttämää ’hätävarjelua’.” 

Miehitysaikana Maria seurustelee myös muiden kansallisuuksien edustajien kanssa. Hän huomaa, että puhuja olettaa usein itsestään selvästi hänen olevan samaa mieltä kanssaan. Esimerkiksi venäläinen palvelustyttö Martha uskoo hänen olevan kommunisti, eikä Maria korjaa erehdystä.

Italialaisia sotavankeja on paikkakunnalla useita, ja Maria saa yhdeltä italian tunteja. Yhdysvaltain armeijasta löytyy amerikansuomalaisia, joiden kanssa Maria voi puhua suomea.

Maria pääsee mukaan virolaisten juhliin. ”Erehdyin kysymään eräältä pojalta, joka pyöritti minua tanssilattialla, miten hän oli tullut Saksaan. Hän hymyili kuin ei uskoisi korviaan ja puisteli päätään. Häpesin uteliaisuuttani ja pyysin anteeksi.”

Vain norjalainen tyttö suhtautuu Mariaan etäisesti ja torjuvasti. Maria tyrmistyy ensin mutta ymmärtää sitten: tyttö on Norjan vastarintaliikkeen jäsen, jota Gestapo on kuulustellut ja kiduttanut. Maria on tälle vihollinen, koska on tullut Natsi-Saksaan vapaaehtoisesti. 

Pula-ajan pulmia

Ruuan suhteen siviilien olot eivät olleet huonoimmillaan sodan aikana, sillä Natsi-Saksassa suosittiin omaa väestöä muiden kustannuksella. Nyt miehitysvaltojen oli ruokittavana paitsi oman armeijan sotilaat, jotka tietysti olivat etusijalla, saksalaiset siviilit ja sotavangit, miljoonat keskitysleireistä ja pakkotyöstä vapautuneet sekä vapautettujen maiden siviilit.

Syyskuussa 1945 Maria kirjaa: ”Ruuasta on huutava pula. Miehittäjät ovat huomattavasti pienentäneet siviiliväen korttiannoksia, etenkin liha- ja rasva-annoksia. Maitokuponkeja saavat vain pikkulapset ja sairaat.”

Musta pörssi tietysti toimii. Maria suunnittelee joulukuussa 1945 pyytävänsä eräältä emännältä ”jotakin pientä jouluksi: voita, juustoa ja/tai kananmunia. Olen pari kertaa käynyt hänen luonaan ja vastahakoisesti hän on myöntynyt pyyntööni pitkän empimisen jälkeen, vaikka tietenkin maksan mukisematta, mitä hän pyytää. Taitaa kenkä puristaa siitä, ettei minulla ole mitään vaihdettavaa (tupakkaa, kahvia).”

Muidenkaan tavaroiden hankkiminen ei ole yksinkertaista. Marian ongelmana ovat erityisesti kengät, jotka kuluvat loppuun, kun oleskelusta Saksassa tulee aiottua pitempi. Jotta suutari laittaisi kenkiin puolipohjat, nahka pitäisi olla omasta takaa.

Mamma Neu tarjoaa omia kenkiään, jotka ovat liian suuret mutta käyvät sanomalehtipaperilla täytettyinä. Rouva Scmidtin avustuksella Maria saa kenkäkaupasta tiskin alta ”viininpunaiset korkeakorkoiset mokkakengät. Kauniit, mutta epäkäytännölliset.”

Ystävältään Samilta Maria saa lahjaksi ”kaksi paria mustia, matalakantaisia kävelykenkiä. Uudet ja ehjät ja kaksi numeroa liian suuret! No, sanomalehtipaperiahan aina riittää sen verran kärkiin, että ne tulevat sopiviksi.”

Maria on niin ylpeä, ettei halua pyytää Samilta mitään eikä ”jäädä kiitollisuuden velkaan. Yritän tulla toimeen omillani. Jos ei Sam hoksaa puutteitani, se on hänen ’häpeänsä’.”

Joskus Sam huomaakin Marian puutteet, esimerkiksi ”miksei minulla ole huoneessani radiota. Minä taas ällistyin, miksi hän ei sitä tajunnut. Kaupoissa kun ei ole ja mustassa pörssissä ne ovat mielettömän kalliita. Niinpä Sam toi käytetyn radion ilokseni. Kiitin ja kumarsin. En kysynyt sen alkuperää. Voin vain arvailla.” 

Myöhemmin Sam tuo Marialle matkakirjoituskoneen. ”Sen alkuperästä ei ollut epäilystäkään, koska siinä oli saksalaiset äät ja ööt, joita amerikkalaisissa koneissa ei ole.” Kirjoituskone lienee sotasaalista.

Erilaisia seurustelu- ja seksisuhteita

Maria kirjaa muistiin erilaisia suhteita saksalaisten tyttöjen ja amerikkalaisten sotilaiden välillä.

Joillekin tytöille on mieleen, että sodan jälkeen on miehiä mistä valita. Eikä haittaa, että miehet vaihtuvat, kun vanha joukko-osasto lähtee ja uusi tulee.  

”Runsaan puolen tunnin kuluttua pari palasi metsästä ja muutamaa minuuttia myöhemmin toinen. Ensiksi tullut poika huusi kaverilleen: – How many times? (Monestiko?) ja toinen näytti sormillaan voitonmerkkiä. Ilmeisesti poikien päähän ei pälkähtänyt että jokin pihapiirissä voisi ymmärtää englantia.”

Myös eräät rouvat ja lesket seurustelevat amerikkalaisten upseerien kanssa. Joku tulee raskaaksi, toiselle tehdään abortti.

Sotilaillekin voi tulla seurauksia: eräs ”kyyhkyläinen” tartuttaa kupan koko komppaniaan.

Seurustelusta amerikkalaisten kanssa on aineellista hyötyä. ”Saksalaiset tytöt kehuvat saavansa miesystäviltään melkein mitä vain kehtaavat pyytää: suklaata, kosmetiikkaa, hammastahnaa, saippuaa, ruokapurkkeja, vaatteita, kahvia, teetä ja niin edelleen.”

Huonommin ovat asiat idästä paenneella nuorella naisella. Tämä pelkää, että vanhemmat sairastuvat, ja on ”valmis olemaan Samille ’suosiollinen’ voipaketista”. Voipaketti painaa neljänneskilon.

Joku tytöistä uskoo seurustelun olevan vakavaa ja ehkä se aikanaan onkin, mutta amerikkalaisesta poikaystävästä ei kotiuttamisen jälkeen kuulu mitään, ja Maria epäilee perheen kääntäneen tämän pään. Sen sijaan Marian suomalainen ystävä Eve pääsee sotamorsiamena Yhdysvaltoihin.

On yleisesti tunnettua, että puna-armeijalaiset syyllistyivät joukoittain raiskauksiin. Mariakin kirjaa kuulemiaan kauhutarinoita. 

Länsiliittoutuneiden sotilaiden tekemistä raiskauksista on alettu puhua vasta hiljattain. Miriam Gebhardtin kirja Ja sitten tulivat sotilaat on käännetty suomeksikin.

Maria kertoo 20-vuotiaasta puolalaisesta kaimastaan, joka joutui raiskatuksi ratsian yhteydessä. Kaksi sotilasta ”meni navettaan, jossa Maria oli syöttämässä lehmiä. Toinen pojista, joka kutsui toveriaan Johniksi, jäi ovelle vahtiin sillä aikaa kun tämä meni tutustumaan Mariaan. Näin joutui karitsa suden suuhun.

Oli vaikea, ehkä mahdoton tehtävä löytää ’Johnia’ näin vähin eväin, sillä heinäkuinen joukko-osasto oli aikaa sitten siirretty muualle. Sitä paitsi tämä oli tuskin mikään harvinainen tapaus. Viitsivätkö ’tahot’ vaivautua?”

Amerikkalaiset ovat itsekin selvillä siitä, mitä ratsioissa voi tapahtua. Sam varoittaa Mariaa ratsian ajankohdasta ja ”antoi ohjeita, miten piti toimia. Hänen kuvansa oli asetettava näkyvästi peilin eteen lipaston päälle; pukeuduttava heti kun kaverit tulevat taloon, jotta he eivät kohtaisi puolipukeista, unenpöpperöistä naista sängystä tai sängyn laidalta sisään tullessaan; puhuttava heti englantia heidän kanssaan.”

Viimeinkin Suomeen

Kasselin pommitusten jälkeen Maria haaveilee paluusta Suomeen. Helsingin pommitukset helmikuussa 1944 saavat hänet kuitenkin uskomaan, että tilanne on sama Suomessa ja Saksassa, joten on sama, missä hän on. Maria lykkää päätöstä paluusta siihen asti, kunnes tulee tieto, saako hän opiskelupaikan ja stipendin.

4. syyskuuta 1944 Maria kirjoittaa: ”sain tiedon Suomen antautumisesta.” Näin uutinen aselevosta Saksassa kerrotaan.

Kun postiyhteys on poikki, Maria on jatkossa täysin Saksan Suomen oloista antaman tiedon varassa. Sodan jälkeen amerikkalaiset eivät ilmeisesti ole kiinnostuneita kertomaan Suomen oloista. 

Vasta vuoden 1946 lopussa Maria kuulee, että posti Suomeen toimii. Seuravana vuonna Ruotsin Punainen Risti järjestää paluukuljetuksia.

Vielä loka-marraskuun vaihteessa 1947 on Saksasta tulevilla käsitys, että Suomi on Neuvostoliiton miehittämä, vaikka rauha on solmittu helmikuussa ja valvontakomissio poistunut maasta syyskuussa.

Laivalla Maria kuuntelee muiden naisten kertomuksia ja hämmästyy: ”Suurin osa meidän joukostamme näyttää tuntevan toisensa ja olevan kotoisin Pohjois-Suomesta, missä he ovat olleet saksalaisten joukko-osastojen palveluksessa.” Aivan kuten jälkimaailmalle on käsittämätöntä Marian lähtö Saksaan sodan keskelle, Maria ei ymmärrä, miksi naiset ”eivät jääneet kotiseudulleen saksalaisten lähdettyä. Eivät kai he kaikki voineet olla ”morsiamia”! Enimmäkseen he näyttävät jääneen Pohjois-Saksaan, englantilaiselle vyöhykkeelle.” 

Hangon leirin kuulustelu

Muiden tavoin Maria joutuu kahden viikon karanteeniin Hangossa, missä hänestä otetaan valokuvat sekä sormenjäljet ja Valpo kuulustelee häntä. Kuulustelija Mikko Matikainen väittää tietävänsä Mariasta ”kaiken”, mm. että tämä oli ”ollut amerikkalaisen everstin sihteerinä. Pitikö se paikkansa? Juu, kyllä se piti – suurin piirtein, jatkoin mielessäni, osa oli ollut everstiluutnantteja, yksi majuri, monta kapteenia, joista Matikaisella ei ollut aavistustakaan!”

Tietojen lähteeksi paljastuu Marian ystävän Even tuttava Armi. ”Armi olisi tuskin halunnut minun lörpöttelevän, mitä satuin tietämään hänestä! Eve oli kertonut, että Armi odotti lasta amerikkalaiselle upseerille. Ei olisi juolahtanut mieleeni kertoa Matikaiselle, sehän olisi ollut typerää.”

Muutenkin Maria noudattaa toista taktiikkaa: ”Kuulusteluissa minun kuului antaa tarkka selonteko Saksassa tapaamistani suomalaisista. Näistä kaikista se ’kaikki’ siis koostui. Kerroin muutamista tapauksista mahdollisimman pintapuolisesti ja neutraalisti.” Kuten Saksassakin, Maria ei halua urkkia eikä ilmiantaa ketään eikä ylipäänsä aiheuttaa muille ikävyyksiä.

Onneksi Maria saattaa todistaa kertomuksensa kirjallisilla dokumenteilla: vanhentuneen passin lisäksi hänellä on ”Humboldt-säätiön stipenditodistus, erilaisia henkilöllisyyskortteja, Münchenin yliopiston kurssitodistus, saksalaisilta ja amerikkalaisista työnantajilta saamiaan työtodistuksia. Hitaasti, mutta varmasti meikäläisen ’Lefenslauf’ siirtyi salaiseen arkistoon. Siitä voi kuka tahansa nähdä, etten tuona aikana ole ollut ’joron jäljillä’ vaan yrittänyt otsani hiessä ansaita työllä leipäni.”

Ennen kuulustelupöytäkirjan allekirjoittamista Matikainen ehdottaa, että Maria helpottaisi omaa tapaustaan kertomalla, että oli lähtenyt Saksaan ”miehen perässä”. Maria ei suostu, mutta loppujen lopuksi hänkin saa Valpolta ”synninpäästön”.

Lopuksi Marialta kysytään, onko hän saanut vakoojakoulutusta, tunteeko hän Ruth Munckin ja kuuluuko hän laittomaan puolueeseen. Häntä vaaditaan myös lupaamaan, ettei hän lähde salaa maasta. Mariasta kaikki tämä kuulostaa hullulta.

Taustan tietävä lukija oivaltaa, mistä on kyse: Valpo yritti seuloa poliittisesti viattomien palaajien joukosta, jotka olivat kuuluneet Saksan tukemaan, Suomen kannalta maanpetokselliseen ”vastarintaliikkeeseen” ja joita oli syytä pitää silmällä.

Saksasta piti vaieta

Vasta Hangon leiriltä päästyään Mariaa kuulee Lapin sodasta.  

Kun hän kertoo jollekulle Saksassa oleskelustaan, hän huomaa toisen kasvoilla halveksivan tai jopa vihamielisen ilmeen. Hän oppii, että asiasta on paras vaieta.

Yhteys osaan Saksassa tavattuihin ihmisiin säilyy vuosikausia.

Miksi juuri naiset vakenivat?

Niilo Lauttamuksen esikoisromaani SS-sotilaista ilmestyi jo 1957, siis Stalinin kuoleman jälkeisen suojasään aikana. SS-miehillä oli toki sodan jälkeen vaikeaa, mutta sen jälkeen pataljoona ei ole ollut Suomessa tabu, toisin kuin muissa maissa. Neuvostoliittokaan esittänyt vastalauseita, kun entisestä SS-miehestä tuli puolustusministeri.

Sen sijaan naisten vaikeneminen kesti pitempään. Poikkeuksia toki oli: Irja Salla toinen osa Hävityksen keskellä ilmestyi sodan jälkeen, ja Annikki Kariniemi kuvasi 70-luvulla suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden suhteista Lapissa teoksissaan Veren kuva ja Veren ikävä.

Syynä erilaisen kohteluun lienee ollut kaksoisstandardi: miehelle on pidetty kunniallisena olla sotilas, mutta naiselle ei-kunniallisena seurustella vieraan kansallisuuden edustajan kanssa. Ja ilman muuta on oletettu, ettei naisella voinut olla muuta motiivia olla yhteydessä saksalaisiin tai lähteä Saksaan.

Lisää tietoa kirjailijasta

Irja Lounaja, alkuaan Irja Maria Lukkarinen, syntyi 1916 Kuopiossa ja asui lapsuutensa Varpaisjärvellä. Isä kuoli, kun tytär oli kymmenvuotias 1926. Äiti kuoli samana vuonna 1937, kun hän pääsi ylioppilaaksi Kuopion tyttölyseosta.

Siitä, miten ja miksi hän lähti Saksaan, on kerrottu alussa.  

Sodan jälkeen hän toimi ensin puutavaraliikkeiden ulkomaankirjeenvaihtajana, mutta opiskeli sitten saksan ja englannin kielen maisteriksi ja työskenteli kielten lehtorina eri puolilla Suomea. Hän jäi eläkkeelle 1979.

Vuonna 1963 hän meni naimisiin kirjailija, metsäteknikko Heikki Lounajan, joka oli leski. Perheeseen kuuluivat aviomiehen nuorimmat lapset.

Heikki Lounaja kuoli 1987, ja Irja Lounaja kuoli 2010.

Lähde: http://www.narc.fi:8080/VakkaWWW/Selaus.action?kuvailuTaso=AM&avain=45465.KA

Muita tietoja

Gebhardt, Miriam: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Suom. Maikki Soro. Minerva 2016.

McDonough, Frank: Gestapo. Natsi-Saksan salaisen poliisin historia. Suom. Mari Janatuinen. Atena 2016.

Olen kirjoittanut blogiin Irja Sallasta, Annikki Kariniemestä ja Niilo Lauttamuksesta.

Lisää tietoja sodan loppuvaiheesta ja sen jälkeisestä ajasta

Bessel, Richard: Germany 1945. From peace to war. Pocket books 2010.

Hitchcock, William I.: Liberation. The bitter way to freedom, Europe 1944-1945. Faber & Faber 2009.

Lowe, Keith: Savage continent. Europe in the aftermath of World War II. Penguin books 2013.

Irja Salla: Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä

Irja Salla kuvasi teoksissaan Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä irrallisia ihmisiä pommitusten keskellä Natsi-Saksassa 1943.

havityksen-keskella

Keväällä 1943 kirjailija Irja Salla alias Taju Sallinen sai stipendin Saksaan Euroopan kirjailijaliitolta. Europäische Schriftsteller-Vereinigung oli Saksan perustama kulttuurijärjestö, joka toimi 1941-1945. Siihen kuului jäsenosastoja 16 maasta, myös Suomesta.

Irja Salla oleskeli Saksassa 1943 yli puoli vuotta. Hän olisi voinut viettää lomalla Alpeilla, mutta häntä kiinnosti enemmän siviilien kokemukset sota-aikana.

Matkasta Irja Salla julkaisi kaksi teosta Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947). Ne ovat minämuotoista kerrontaa, jossa on päiväkirjan tapaan päiväys ajalta 5.7.1943-10.1.1944.

Minäkertoja kutsuu itseään välillä Irjaksi, välillä Tajuksi eli hän käytti sekä kirjailijanimeään että oikeaa nimeään. Saksalaisille hän esittelee itsensä toisella etunimellään Birgitta, jonka saksalaiset lausuvat Brigitte. Tämä osoittaa halua näytellä eri rooleja ja/tai epätietoisuutta identiteetistä. Samalla se enteilee mielen hajoamista. Molemmilla tavoilla kirjailija heijastaa kolmatta valtakuntaa, joka kulkee tuhoaan kohti.

Epäpoliittisen ihmisen näkemys Natsi-Saksasta

Jälkimaailman silmissä näyttää hulluudelta lähteä 1943 Natsi-Saksaan, jota liittoutuneet pommittivat jatkuvasti. Saksan kuudennen armeijakunnan antautuminen Stalingradissa vuoden 1943 alussa merkitsi sodan käännekohtaa. Natsi-Saksan tappio oli enää ajan kysymys.

Saksaan tullessaan Salla on ihminen, joka ei ole itse pohtinut politiikkaa vaan uskonut median sensuroidun näkemyksen sellaisenaan.

Suomen lehtien perusteella Salla on uskonut, että Suomi on koko maailman katseiden ja ihailun kohde. Saksassa hän tajuaa, että Suomen rintama on pieni asia. ”Suuri kansa taistelee suurta kamppailua – ja jotakin omituista, epäinhimillistä suuruutta se luo jokaiseen yksilöön.”  Suomessa sota on kaukana rintamalla ja sen voi unohtaa, Saksassa sota koskee kaikkia.

Miljoonia on liikekannalla. Sotilaita lomailee ja siirretään rintamalta toiselle. ”Ulospommitettuja” on ”jättiläismäinen orpojoukko, joka vaeltaa kotimaataan ristiin rastiin päämäärättä ja ikuisesti odottaen yhtä kummitusmaisina kuin pommituksissa tuhoutuneet lähimmäisensä.”

Salla matkustelee ilmeisesti ilman mitään suunnitelmaa pitkin poikin Saksaa tai oikeastaan ajelehtii. Oleskelupaikkoina ovat lähinnä suurkaupungit kuten München, Berliini, Köln, Stuttgart. Hän oleskelee myös Wienissä, Prahassa (sinne hän tarvitsee luvan), Strassburgissa, Metzissä ja Luxemburgissa.

Salla asuu hotellissa ja syö kaikki ateriansa ulkona, joten hän tutustuu helposti ihmisiin, lähinnä miehiin.

Hän kuulee mitä erilaisimpia tarinoita ja kirjaa ne sellaisinaan. Hän huomauttaa, ettei tiedä, mikä hänen kuulemastaan on totta ja mikä ei. Toisaalta hän ei myöskään valikoi kirjoittamiaan asioita poliittisen tarkoituksenmukaisuuden mukaan.

Salla polttaa tupakkaa, jonka ostaa mustasta pörssistä, ja joutuu näin kosketuksiin myös ns. alamaailman kanssa. Siellä kaikki on kaupan ja täytyy olla varuillaan, ettei tule petetyksi kaupoissa.

Yleensä ihmiset ovat kuitenkin auttavaisia. Eväät jaetaan, jos huomataan, ettei toisella ole. Sotilaat antavat loput korteistaan, kun lähtevät rintamalle.

Ulkomaalaisia on Natsi-Saksassa miljoonia

Irja Sallan tuttavapiiri vaihtuu jatkuvasti ja on varsin erikoinen: siihen kuuluu saksalaisia mutta enemmän monia eri kansallisuuksia. On sotilaita, myös ulkomaisia Waffen-SS-sotilaita, on sotavankeja ja sotavankeudesta juuri vapautettuja, on pakkotyövankeja ja Saksaan työhön tuotuja. Osa on liittolaisia ja osa miehitettyjen maiden kansalaisia. On italialaisia ja bulgarialaisia, espanjalaisia ja turkkilaisia, hollantilaisia, kreikkalaisia, ranskalaisia, puolalaisia, armenialaisia, turkestanilaisia, ukrainalaisia ja venäläisiä, algerialaisia, egyptiläisiä, marokkolaisia ja saudiarabialaisia, jopa meksikolaisia.

Melkoinen luettelo – natsien tarkoitushan oli ”puhdistaa” Saksa. Muiden kuin juutalaisten suhteen tulos on juuri päinvastainen, sillä työvoimaa tuodaan miehitetyistä maista korvamaan miljoonat sotilaat. Syyskuussa 1943 työvoimaa oli 35,9 miljoonaa, josta ulkomaalaisia oli 7,5 miljoonaa.

Ulkomaalaiset tulevat hyvin toimeen keskenään, myös venäläiset ja suomalainen Salla, vaikka saman kansan jäsenet sotivat parhaillaan keskenään. Yhteinen kohtalo yhdistää.

Muutenkin Salla antaa vaikutelman, että sota jopa lähentää kansoja. Eräs tehtailija kehuu ranskalaisia parhaiksi työläisikseen. Ranskalaiset työläiset taas kertovat, että saksalainen on ankara esimies, työstä pinnaamisesta rangaistaan heti. ”Mutta jos suorittaa työnsä hyvin, ei ole moittimista. Silloin on kaikki hyvin. Hyvä palkka, hyvä ruoka. Hyvä hoito sairaustapauksissa.”

Salla ei tietenkään voi tarkistaa tietoja. Tutkijoiden mielestä ulkomaalaisia kohdeltiin saksalaisia huonommin ja sitä huonommin, mitä alempana he olivat natsien rotuhierarkiassa. Työnantajatkin valittivat, että huonon ravinnon takia itäeurooppalaiset olivat niin huonossa kunnossa, etteivät he pystyneet täystehoiseen työhön.

Salla väittää, ettei ole nähnyt saksalaisten kohtelevan ulkomaalaisia huonosti, mutta itse asiassa hän on aiemmin kuvannut sellaisia tapauksia. Lomalla olevat sotilaat ajavat poliisin kera ajavat vierasmaalaiset kahvilanpöydästä, jolloin Salla suuttuu. ”Sanoin heille, että ulkolaiset kyllä erinomaisen mielellään lähtevät tästä maasta. Eivät lainkaan kaipaa näitä ihanuuksia. Itsehän he ovat raahanneet tänne tämän ’roskajoukon’, koska tarvitsevat heitä…” Silloin vierastyöläiset varoittavat Sallaa jatkamasta vetämällä kuvaavan viivan kaulansa poikki.

Ylpeimmissäkin ulkomaalaisissa työntekijöissä on Sallan mielestä ”jonkinlaista arkuutta”. Hän tulkitsee sen johtuvaksi siitä, että nämä ovat hävinneiden maiden kansalaisia. Poikkeus on ranskalaisen vapaaehtoisen Waffen-SS-pataljoonan sotilaat, jotka ovat ”suoraryhtisiä, huolettomia, vapaakäytöksisiä ja iloisia olentoja” – syyksi Salla päättelee, että heitä pidetään Saksassa ”kunniallisina ja arvossapidettyinä yksilöinä”.

Salla kysyy SS-sotilailta, eivätkö he tunne itseään pettureiksi taistellessaan vihollisen puolella, varsinkin kun heidän maanmiehiään on vielä sotavankeina. Hänelle vastataan: ”Emme ole SS-miehiä nyt sen tähden, että se olisi meille edullista. Emme me ole ’myyneet sieluamme’ saadaksemme joitakin etuja. Olemme SS-miehiä vakaumuksesta. Vakaumus on meissä ollut jo aikaisemmin. Meillä on Saksan kanssa yhteiset intressit, koska olemme lähimmät naapurukset. Jos olisimme ja pysyisimme sovussa, olisi Eurooppa vahva.”

Metzissä poliisipäällikö selostaa Sallalle, että ennen oli ongelmia, kun ranskalaiset tahtoivat ranskalaistaa kaupungin, mutta enää ei ole ongelmia, koska ranskalaiset on karkotettu pois. Strassburgissa Salla kuulee asian toisen puolen: ”Osa ihmisistä on saksalaisia. Nimenomaan saksalaisia. Ja osa taas ranskalaisia, nimenomaan ranskalaisia. He kaikki tietävät, mitä ovat. – Mutta me. Me olemme elsassilaisia ja se merkitsee, että me emme oikein tiedä mitä olemme. Vuoroin meitä hallitsee Ranska – silloin meidän on oltava ranskalaisia. Sitten meitä hallitsee Saksa ja meidän on oltava saksalaisia.”

Juutalaisia Salla näkee vain kerran. Suurin osa heistähän oli siirretty pois Saksasta jo syksyllä 1941. Vartijat saattavat katua pitkin juutalaisia, joilla on keltainen tähti ja jotka marssivat epäjärjestyksessä. Salla tietää, että heitä ollaan viemässä keskitysleiriin, ja ihmettelee: ”He huusivat, lauloivat ja nauroivat”.

Sota-ajan rakkaus ja seksi

Irja Salla herättää kosolti ihailua miehissä. Miehet kuitenkin vonkaavat vain sanallisesti. Mies poistuu huoneesta, kun Salla pyytää – tosin useaan kertaan. Kuvauksen perusteella suhteet ovat platonisia, mutta senaikaisessa kirjallisuudessa nainen olisi tuskin voinut kertoa, jos ne olisivat menneet pitemmälle.

Rakkaus syttyy sattumalta kohdatun lomalla olevan sotilaan Wernerin kanssa. Werner kaatuu ensimmäisen teoksen lopussa. Wernerin kohdallakin kuvaus on platonista, mutta välillä on kolmella ajatusviivalla ilmaistuja katkoja – jotain on ilmeisesti jätetty pois.

Myöhemmin Sallalle läheinen on kreikkalainen Tasso, jota hän myös pelkää.

Salla kuvaa, miten on suorastaan normi, että kaikilla pitää olla ranskalaisittain ”cherie”. Ei ole mikään este, että kotimaassa on puoliso. ”Kaikki, mikä ennen muodosti oman elämän ja maailman ja ympäristön, joka oli pysyvää ja jossa itsellä oli tietty asema, kaikki tuo oli poissa. Ihminen on heitetty yksinään uuteen olemassaoloon, jossa eletään menneen muistoilla, odottaen päivästä päivään, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen, että tämä välitila loppuisi. Tämä olotila, johon ei voi ajatella mitään tulevaisuutta. – Tulevaisuus on jossakin – siellä kotimaassa sitten joskus.”

Kyse ei ole vain tai edes etupäässä seksistä, eräs ranskalainen selittää: chérie on ”toveri, ystävä, jonka kanssa jakaa nykyisen elämän sekä hyvät että huonot asiat – joka huolehtii ja välittää enemmän kuin vain toveri välittää – (koska chérie on myös rakastettu) ja josta itse huolehtii ja välittää enemmän kuin muista.” Jotkut suhteet ovat kestäneet kolme jo vuotta – siis lähes koko sodan ajan.

Salla kiistää, että kyse olisi ”antaa mennä”-mentaliteetista. Hänen mielestään se ”on sota-ajan ja nykyajan elämänviisautta, joka ei sopisi rauhanaikaan. Rauhanajan normit ja elämäntaito ja viisaus eivät taas oikein voi päteä tänä aikana.”

Koska saksalaiset miehet ovat poissa, naiset etsivät seuraa ulkomaalaisista miehistä. Mutta näiden on syytä olla varovainen. Saksalaiset naisystävät ovat ilmiantaneet ranskalaiset miesystävänsä sellaisista satunnaisista ilmauksista kuin ”kirottu sota –  kirottu hitlerismi”.

Suhteita syntyy myös (natsien määritelmän mukaan) ”erirotuisten” välillä. Vaikka tämä on Saksassa laitonta, kuhertelu saattaa olla julkistakin. Eräs sotilas paheksuu suhdetta moraalittomana, koska seurauksena saattaa olla ”sekarotuinen” lapsi.

Salla sen pyrkii katselemaan ”kaikkea asenteettomasti. En puolusta, en moiti – katselen vain, millaista elämä on, ja koetan ymmärtää sitä – mikäli sitä koskaan voi oppia ymmärtämään. Koettaa voi kumminkin.” Vasta sitten voi rakentaa maailmankuva.

Pommitukset tekevät apaattisiksi

Jatkuvia pommituksia kuvatessaan Irja Salla keskittyy siihen, miten ne vaikuttavat ihmisen psyykeen.

Äiti, jonka lapsi huutaa pommisuojassa, selittää: ”En ole rauhallinen enkä rauhaton. Olen apaattinen. Mitään muuta ei voi olla. Ei käy päinsä olla tunteva ja ajatteleva ihminen. Ihmisyys riisuutuu meistä kaikista täydelleen pois – meistä tulee primitiivisiä alkuolentoja, eläimiä, siten jaksamme edelleen, sillä elää kuitenkin tahdomme. Kaikesta huolimatta!”

Salla huomaa, että kaikki haluavat jatkaa elämäänsä, vaikka olisivat menettäneet rakkaimpansa. Jaksamisen salaisuus on, ettei ajattele ”kaikkea perusteellisesti nyt vielä, kun lakkaamaton jännitys ja varuillaanolo vie tunteiden voiman ja toiminta vie kaiken ajan. Eiväthän tiedä omastakaan elämästään, kohtalostaan hetkeäkään eteenpäin. – – He työntävät ajattelemisen, tuntemisen, ymmärtämisen myöhemmäksi – aikaan, jolloin sota on lopussa.”

Salla uskoo, että vaikeudet alkavat vasta sodan jälkeen: ”Elämää pitäisi sitten taas yht’äkkiä ajatella pitkälti eteenpäin, ja kaikkien toimien tulisi suuntautua pitkälti eteenpäin – -. – Mutta – t u n n e t t a, tunne-elämä, vuosikausia ihmiseen syöpyneitä ja opittuja tunnetottumuksia lienee vaikea yht’äkkiä muuttaa toisenlaisiksi. Sekin vaatii vuosia.”

Saksalaiset elävät ilman tulevaisuutta

Sodasta on siis tullut normaalitila. Saksalaisten ja ulkomaalaisten välillä on kuitenkin ero.

Ulkomaalaiset katsovat tulevaisuuteen – he odottavat vapautusta ja voittoa, vieläpä pikaista. Kesällä 1943 he sanovat: ”Kaksi kuukautta ja sitten – fini.”

Sen sijaan saksalaiset elävät vain tätä päivää eivätkä enää puhu voitosta. ”Sotilaat lähtiessään rintamalle puhuvat työstä, joka on tehtävä, kävipä miten kävi. Itärintamalle lähtevät sotilaat hyvästelevät sensuuntaisesti, että nyt tavattiin viimeinen kerta. Sieltä ei ole enää paluuta. Mutta mennä täytyy.”

Koska Irja Salla on ulkomaalainen, hänelle avaudutaan helposti, tietenkin kahden kesken. Myös saksalaisten joukosta löytyy – ei toisinajattelijoita vaan sellaisia, joiden mukaan ennen sotaa oli onnellista elää eikä kukaan halunnut sotaa. Hallituksen toimia ei ymmärretä, toisaalta hävitystä ei kukaan tunne ansainneensa.

Toisaalta Sallaan rakastunut Werner on ihannesotilas: ”Jokaiseen taisteluun on mentävä kuin viimeiseensä ajattelematta lainkaan elämää tai tulevaisuutta. Joka kerta on pantava kaikki alttiiksi, jotta tehtävä tulee hyvin suoritetuksi. Ei ole muuta kuin tehtävä. Pidä huolta itsestäsi, ettei minun tarvitse huolehtia sinusta. Jos huolehdin sinusta ja – jos toivoisin tulevaisuutta sinun kanssasi – minusta tulisi huonompi sotilas. Silloin säästäisin itseäni, varaisin jotain itselleni ja tehtävä tulisi huonommin suoritetuksi. Se ei käy. Meidän täytyy kaikkien tehdä kaikkemme nyt tässä asiassa, joka on meille kaikkein tärkein. Maailmassa ei ole muuta asiaa. Yksi asia vain kerrallaan. Voin kaatua rauhassa nyt, kun olen saanut olla onnellinen. Tämä vain puuttui minun elämästäni. Nyt minulla on sekin, enkä voi moittia elämää mistään.”

Mitä teoksista on aiemmin kirjoitettu

Irja Sallan Koottujen teosten esipuheessa Mirja-Liisa Heinonen luonnehtii teosta Hävityksen keskellä ”huomattavasti synkemmäksi” kuin Rakkautta raunioilla: ”kokemusten kauhut alkavat jo vaikuttaa.”

Marko Leppänen on kirjoittanut romaaniparista kiinnostavan artikkelin: http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/01/rakkautta-raunioilla-seikkailijatar.html.

Leppänen on pannut merkille, miten viileästi Irja Salla analysoi mielensä järkkymisestä:  ”Hänen on jaksettava, vaikka on tilassa jossa ’kaiken tekeminen on mahdotonta’; ei ole muuta vaihtoehtoa. Hän miettii, että jos hän siellä vieraassa totaalista sotaa käyvässä maassa joutuisi laitoskierteeseen, niin sieltä hän ei enää esiin tulisi.”

Leppäsen mielestä Sallan romaanipari muistuttaa Sartren Inhoa. Sallalla on pohjakosketuksensa, ”jossa kauhu puhaltaa vaimeasti hiljaisia henkäyksiä hedelmättömässä autiomaassa”. Hän eroaa kuitenkin aikansa muotifilosofeista, eksistentialisteista siinä, että ”hän ei koskaan pidä ihmistä mitättömänä turhimuksena.”

Kirjailijasta

Irja Salla, alkuperäiseltä nimeltään Taju Birgitta Tiara Sallinen, syntyi 1912 Sortavalassa. Isä oli taidemaalari Tyko Sallinen, äiti Helmi Vartiainen tunnetaan miehensä mallina nimellä Mirri.

Vanhempien avioliitto päättyi eroon. Taju eli ensin äitinsä kanssa, sitten isänsä, jonka boheemisuuteen sekoittui lapsuudenkodin lestadiolaista henkeä. Hellyyttä isä ei osannut osoittaa. Silti Taju ihaili isää rajattomasti mutta ihailuun sekoittui pelonsekaista kunnioitusta.

Taju Sallinen kävi keskikoulun Helsingissä missä hän asui isoäidin ja tätien luona. Isä oli solminut toisen avioliiton ja tytär tunsi itsensä syrjäytetyksi. Sama ulkopuolisuuden tunne vaivasi häntä myös tätien luona.

17-vuotiaana Taju Sallinen aloitti opinnot Ateneumin Taideyhdistyksen keskuskoulun graafisella linjalla. Vuonna 1932 hän kuitenkin lopetti opinnot ja meni naimisiin Erkki Rantalaisen kanssa. Aviomies oli lahjakas ja tietorikas, mutta ei saanut aikaan kirjallista teosta ja ehkä kompensaationa tälle hän tuki vaimonsa kirjallisia pyrkimyksiä.

Ateneumin jälkeen Taju Sallinen toimi jonkin aikaa mainospiirtäjänä ja vapaa-aikanaan hän maalasi ja piirsi ahkerasti, mutta lopulta sanat voittivat kuvan.

Syksyllä 1939 ilmestyi Irja Sallan esikoisteos Kaksi tietä. Syy salanimen valitsemiseen oli aiheen läheisyys: aiheena oli Tyko Sallisen vanhempien avioliitto

Sitten ilmestyi trilogia Lisa-Beata (1940), Kohtalon päiviä (1942) ja Unissakävijä (1943). Varsinkin Unissakävijä oli menestys. Mirja-Liisa Heinosen mukaan Salla ”osoittautui omalaatuiseksi poikkeusyksilöitten kuvaajaksi”, joka oli varsinkin nuoren tytön ajatusmaailman tulkki ja varmavaistoinen psykologi. Pohjimmiltaan hän ammensi aina itsestään.

Ennen jatkosodan syttymistä Taju Sallinen erosi Erkki Rantalaisesta ja vuonna 1943 hän solmi toisen avioliiton Kari Suomalaisen kanssa, joka myöhemmin tuli tunnetuksi pilapiirtäjänä. Tämäkin avioliitto osoittautui varsin pian epäonnistuneeksi, muuten pitkä matka Saksaan olisi tuskin ollut mahdollinen.

Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947) eivät olleet menestyksiä. Heinosen mukaan Irja Sallalta ”odotettiin analyysia sodan jaloissa olevista ihmisistä, mutta tuloksena olikin omien sieluntunnelmien maalausta.” Kritiikki on liioittelua, kuten edellä on nähty.

Taju Sallinen myönsi itsekin olevansa heikkohermoinen, ja hänen tilaansa vain pahensi matka Saksaan aikana, jolloin sen kaupunkeja pommitettiin raunioiksi. Mutta on tulkittu myös, että hänen henkiseen luhistumiseensa vaikutti kolmas avioliitto, jonka hän oli solminut uudelleen Erkki Rantalaisen kanssa. Taju Sallisen oli vaikea myöntää olevansa lopullisesti sairas, taiteilijuuteen kuului hänen mielestään tietynasteinen hulluus.

Vuonna 1957 ilmestyi kuitenkin Irja Sallan muistelmateos Isä ja minä. Tyko Sallinen oli kuollut kaksi vuotta aiemmin. Kirjassa tytär kuvasi isänsä sellaisena kuin olisi halunnut tämän olevan.

Taju Sallinen alias Irja Salla kuoli Nikkilän sairaalassa 1966.

Irja Salla on nykyään unohdettu, mutta sota-aikana hän oli sekä arvostettu että suosittu kirjailija ja vielä 1967 julkaistiin Kootut teokset. Elämäkertatietojen lähteenä on ensimmäisessä osassa oleva Mirja-Liisa Heinosen esipuhe.

Liisa Urpelainen on kirjoittanut näytelmän Taju Taju ja Tyko Sallisen suhteesta (ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 10.11.2016).

(Lisäys: Helsingin Sanomien arvostelussa ja Suomen kuvalehden haastattelussa kosketellaan myös Saksan-matkaa ja sen vaikutusta mielenterveyden romahtamiseen.)

Kolmannesta valtakunnasta

Evans, Richard E. Evans: The third war at war. How the Nazis led Germany from conquest to disaster. Cop. 2008. Penguin books 2009.