Ilmar Talve: Kolme kotimaata

Ilmar Talve kertoo omaelämäkerrassaan Kolme kotimaata nuoruudestaan sotienvälisessä Virossa, kokemuksistaan jatkosodan aikana Suomen armeijassa ja elämästään pakolaisena Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.


Talven vironkielinen omaelämäkerta oli kolmiosainen: Kevad Eestis, Kutsumata külaline, Kolmas kodumaa (1992-9). Suomalaisen kustantajan pyynnöstä Talve teki yksiosaisen suomenkielisen version Kolme kotimaata (suomentanut Eva Gottberg, Kirja-Aurora 2004). Kirjasta on jätetty pois mm. Tukholman pakolaisyhteisöä ja Suomen politiikkaa koskeva osuus ja muissakin kohdin tehty lyhennyksiä.

Isän ja äidin perintö

Kansatieteilijän otteella Talve kuvaa ensimmäisessä osassa Kevät Virossa lapsuutensa ja nuoruutensa Tapan kauppalaa. Väestön valtaosa kuului pikkuporvaristoon, mutta ei suinkaan ollut ”sivistymätöntä, ahdasmielistä, rahanahnetta ja ties mitä”, kuten neuvostoaikana esitettiin.

Talven vanhempien tapaiset ”pienet ihmiset” olivat pääosin talonpoikien nuorempia jälkeläisiä tai käsityöläisten, torppareiden ja muonamiesten lapsia. Koulunkäynti oli supistunut venäjänkieliseen, usein kesken jääneeseen kylä- ja pitäjänkouluun, kun oli lähdettävä maailmalle työn perään.

Tavoitteena oli ensin oppia ammatti ja sitten rakentaa itselle ja ennen kaikkea lapsille parempi elämä. Se vaati ahkeruutta, säästäväisyyttä, pitkäjännitteisyyttä ja sitkeyttä. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa ei ollut, piti tulla toimeen omillaan. Tarpeen tullen naapureita autettiin kristillisessä hengessä.

Rauhallinen ja mietiskelevä isä uskoi ihmisiin ja joutui usein pettymään. Koettelemuksissa hän turvautui Jumalaan uskoen, että ”Jumala ei sinua hylkää, kun vain varmasti luotat ja uskot häneen”.

Temperamenttinen äiti suhtautui ihmisiin isää skeptisemmin, huomioi ja reagoi nopeasti ja ilmaisi mielipiteensä suorasukaisesti ja sarkastisesti. Vaikeudet herättivät hänessä uhman: ”Vaikka nuija halki, mutta periksi ei anneta!”

Äidin esimerkin vaikutuksesta vuonna 1919 syntynyt Ilmar ja tämän nuorempi veli suhtautuivat kielteisesti totalitarismiin ja diktaattoreihin, olipa väri mikä tahansa. Molempien vanhempien perintöä oli käsitys, että työ oli kristillinen velvollisuus, joka piti tehdä hyvin.

Talvelle periytyi kodista vahva sivistystahto, joskin hän joutui pikkupaikkakunnalla tyytymään pääasiassa klassikoiden lukemiseen. Vasta ahmiessaan kesällä 1937 Viipurin kaupunginkirjastossa tieteellisten seurojen julkaisuja hän tajusi, mistä kaikesta hän oli jäänyt paitsi.

Tukikohtakausi, punainen vuosi ja kyyditykset

Tietämättään Talve teki tulevaisuuteensa ratkaisevasti vaikuttavan päätöksen, kun hän ylioppilaaksi tultuaan 1938 aloitti opinnot armeijaan menon sijasta. Viron armeijan upseereista olivat näet myöhemmin kiinnostuneita niin puna-armeija kuin Wehrmacht. Talve ehti maistaa demokraattisia virtauksia Tarton ylioppilaselämässä. Filosofian maisterin tutkinnon hän suoritti 1942.

Talve muistuttaa, etteivät aikalaiset tienneet Viron johdon 1939-40 tekemien ratkaisujen seurauksia. Hänkin harrastaa jälkikäteisspekulaatioita ja arvioi, että kun Neuvostoliitto syksyllä 1939 esitti vaatimuksen tukikohdista, Virolla ei ollut mahdollisuuksia sotilaalliseen vastarintaan: armeija oli heikosti varustettu, yhteistyötä muiden Baltian maiden kanssa ei ollut ja maasto vastasi pikemmin Hollantia kuin Suomea. Sitä paitsi talvisotaa ei ollut vielä käyty, esikuvaa ei ollut. Talve epäilee myös virolaisten yksimielisyyttä, koska toimivaa demokratiaa eikä vapaata lehdistöä ei ollut.

Talven vanhemmat ikätovereineen olivat eläneet jo tsaarin aikana ja kokeneet Viron itsenäistymisen, ja heidän maailmankatsomukseensa kuului aimo annos skeptisyyttä. Siksi heidän oli helpompi hyväksyä Viron liittäminen Neuvostoliittoon 1940 kuin Talven oman sukupolven, joka oli kasvanut itsenäisessä Virossa ja piti sitä siksi itsestäänselvyytenä.

Nuoret kokoontuivat Tapassa nuoret kokoontuivat rautatieasemalle epävirallisiin demonstraatioihin. Niistä Talve luopui pian, sillä hänellä oli jo nuorena kykyä punnita, mikä oli mahdollista ja hyödyllistä ja mikä turhaa leikkiä tulella.

Kesäkuun 1941 kyyditysten aikana Talve osoitti oma-aloitteisuutta ja päättäväisyyttä. Hän ehdotti, ettei perheen pitänyt jäädä odottamaan kotiin vaan hajaantua ja aiheuttaa hakijoille edes etsimisen vaiva.

Talven kirjoittaessa Viro oli itsenäistynyt uudelleen ja kyydityksistä saattoi puhua julkisesti. Tieto yksin ei kuitenkaan saa ymmärtämään, miten aikalaiset asiat kokivat. ”Sellaista raakuutta kukaan Viron asukas ei ollut eläessään kokenut”, Talve kirjoittaa. Vaikutusta lisäsi, että kyydittäminen ”tapahtui kaikkien silmien edessä. Se koettiin kansanmurhan alkusoitoksi ja sodaksi Viron kansaa vastaan.”

Kyydityksiä on puolusteltu sillä, että Stalin valmistautui sotaan Saksaa vastaan ja halusi etukäteen poistaa potentiaaliset petturit. Talven arvion mukaan vaikutus oli kuitenkin juuri päinvastainen, sillä suhtautuminen uusiin vallanpitäjiin muuttui radikaalisti: ”syntyi kostonhimo, jota tuskin olisi siinä määrin ilmennyt myöhempien tapahtumien ja Saksan miehityksen aikana, tai ainakin se olisi ollut vähäisempää. Sotaan vastattiin sodalla.”

Pako Suomeen, paluu Viroon, uusi pako

Kun pakko-otto Saksan armeijaan uhkasi, Talve pakeni tovereineen huhtikuussa 1943 Suomeen, vaikka heillä ei ollut tietoa, luovuttaisivatko suomalaiset hänet saksalaisille. Kun vaihtoehdoiksi Suomessa asetettiin armeija tai metsätyöt Pohjois-Suomessa, Talve valitsi empimättä edellisen, sillä hän ei halunnut olla sotaa käyvässä maassa vapaamatkustaja.

Talven kuvaus ei imartele Suomen armeijaa. Sotilaskoulutukseen ei lainkaan panostettu, ja heikko ruokahuolto laski mielialaa entisestään. Kuvaus puna-armeijan suurhyökkäyksen torjunnasta Kannaksella 1944 on virolaisen kokemana vailla sankariglooria.

Suomen armeijassa taistelevat virolaiset pitivät Normandian maihinnousua hyvänä uutisena, koska se tiesi Saksan tappiota. Silti rykmentistä lähes kaikki palasivat syksyllä juuri ennen Suomen aselepoa Viroon. Jääminen Suomeen olisikin tiennyt luovutusta Neuvostoliittoon; todellinen vaihtoehto oli pako Ruotsiin. Perillä kävi ilmi, että Saksa ei edes epätoivon hetkellä luvannut Virolle itsenäisyyttä ja Suomen-pojat liitettiin Saksan armeijaan.

Päätöstä palata on arvioitu ja ihmetelty lopputuloksen, tappion, valossa. Talve muistuttaa, että silloin ei tiedetty varmasti muuta kuin, että Virossa taisteltiin ja siellä tarvittiin apua. Niinpä palaamatta jättäminen olisi ”osoittanut välinpitämättömyyttä ja ollut myös merkki kotimaan hylkäämisestä: valitettavaa, mutta yrittäkää selvitä ilman minua! Lähtijöille se merkitsi myös arvokkuuden ja puhtaan omantunnon säilyttämistä”. Etukäteen ei koskaan voi varmasti tietää, onko tilanne täysin toivoton, Talve muistuttaa: ”Meidän toki piti yrittää, silloin näemme, miten siinä käy. Silloin ei tarvitse jälkikäteen katua, että jäi tekemättä sellaista, mikä vielä olisi ollut mahdollista.”

Talve oli ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, että tappion jälkeen saattoi paeta ulkomaille, olihan hän sen jo kerran tehnyt. Niinpä hän jättäytyi joukko-osastostaan, luopui asepuvustaan ja pyrki toverinsa kanssa meren yli Ruotsiin. Kahden haaksirikon jälkeen laivan suunnaksi tuli tappiota kohti kulkeva Saksa.

Ensimmäisen osan lopussa edessä onkin tuntematon tulevaisuus. Sen kohtaaminen on Talven omaelämäkerran kertautuva teema.

Leiri opetti eteenpäin katsomista ja oma-aloitteisuutta

Saksassa Talve joutui viettämään kymmenen kuukautta yhtenä miljoonista vierastyöläisistä. Tappion häämöttäessä saksalaisten aiemman ”ylimielisyyden, ylpeyden ja raakuudenkin” tilalle tuli ”sentimentaalinen ahdistus ja itsesääli”.

Koska Saksaan ei ollut jouduttu omasta tahdosta, se ”oikeutti joka tilanteessa tekemään kaiken mahdollisen itsellemme hyödyllisen”. Ainoana tavoitteena oli ”säilyä hengissä, hinnalla millä hyvänsä ja kaikki keinot hyväksi käyttäen”. Englantilaisten tultua ruokatilanne parani.

Jotain olennaista Talven luonteesta kertoo, että ”pelkästä inhimillisestä uteliaisuudesta halusimme nähdä, kuinka kaikki päättyisi”. Ja sodan loputtua elämällä piti ”tehdä jotakin”. Olihan isä opettanut että ”Vielä tulee parempi päivä”.

Jälkikäteen Talve näki Saksan ajan opettaneen jotain ”jota ennen pakolaisuutta olisi ollut vaikea hyväksyä”: ”Olipa tilanne millainen hyvänsä ja kokonaan siitä riippumatta, oletko joutunut siihen omasta tahdostasi vai vastentahtoisesti, ei ole pienintäkään syytä jäädä muistelemaan tai kaipaamaan sitä, mikä ennen oli ja mitä nyt enää ei ole, kun et kuitenkaan pysty tilannetta muuttamaan.”

Paasikiviläinen tunnuslause ”Kaikki viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta” oli siten Talvenkin ajattelun perusta, mutta johtopäätökset olivat erilaiset kuin suomalaisilla.

Talve lähti siitä, ”ettei ole mitään järkeä jäädä passiivisesti odottamaan, että toiset, olkootpa he sitten ’viranomaisia’ tai keitä hyvänsä, ajattelisivat sinua tai sinun asioidesi järjestämistä.” Oma-aloitteisuus oli toki Natsi-Saksassa riskialtista, monesti pelasti vain hyvä onni. Mutta onni selittyi isän usein käyttämällä sananparrella ”Auta itse itseäsi, niin Jumalakin auttaa sinua”, vaikkei Talve itse uskonnollinen ollutkaan.

Elokuussa 1945 Talve lähti tovereineen salaa Saksasta Tanskaan. Myytyään kellonsa hän osti leivän mutta myös leivoksia. Jo aiemmin hän oli suomalaistanut nimensä Fremdenpassiin uskoen tämän suojaavan luovutukselta Neuvostoliittoon. Kööpenhaminan Suomen lähetystössä hänet uskottiinkin suomalaiseksi, osasihan hän suomea ja tunsi Viipurin, joten pystyi kysyttäessä kertomaan työpaikkansa ja sen osoitteen.

Näin Talve pääsi sittenkin Ruotsiin. Laivalla oli syytä juhlia nauttimalla tanskalaisesta oluesta ja ruotsalaisista savukkeista.

Vastoinkäymisissä auttoi huumori ja sisu

Kun Talve kuuli Tukholmassa Suomen tilanteesta ja luovutuksista Neuvostoliittoon, hänestä tuntui viisaimmalta jäädä Ruotsiin. Aktiivisuus ja virolaisten verkosto auttoi saamaan oman alan pätkätyötä, palkka tosin oli minimaalinen mutta mahdollisti opintojen jatkamisen. Vastoinkäymisissä Talve turvautui ensin huumoriin ja voitti ne sitten sisulla.

Talvea auttoi monin tavoin professori Erixon. Tätä kuitenkin ilmeisesti loukkasi, kun Talve yritti kansatieteen lisensiaattitenttiä läpi kerralla. Erixon ei tehnyt yhtään kysymystä itse tenttikirjallisuudesta, vaan alkoi kysellä Ruotsin historiasta, jota Talve ei tietenkään tuntenut. Kun Talve lopulta rohkeni kysyä, mitä ruotsalaisessa lisensiaattitentissä oikein pitää osata, Erixonin vastaus oli vain, että ”siinä pitää pystyä keskustelemaan kaikesta!”

Talve ei ruvennut syyttämään Erixonia syrjinnästä. Vaikka tentin pieleen meno masensi, hän näki asiassa komiikkaakin, mitään kunnon tenttiähän ei edes ollut. ”Saatoin syyttää ainoastaan itseäni naiiviudestani ja siitä, etten ollut kysynyt ruotsalaisilta, mitä se tentti ja erityisesti Erixonille suoritettuna todella tarkoitti”. Talve ei antanut periksi vaan opiskeli Ruotsin historiaa ja jakoi kirjallisuuden useisiin tentteihin, kuten oli tapana.

Vain kerran Talve sai Ruotsissa samaa palkkaa kuin ruotsalaiset. Museoalan virkoihin valittiin jopa ruotsalaisia ylioppilaita mieluummin kuin ”ulkomaalaisia” lisensiaatteja, vaikka nämä olivat jo Ruotsin kansalaisuuden saaneet. Toisen osan nimi onkin Kutsumaton vieras.

Mutta elämää oli vain elettävä eteenpäin. Suuri osa ikätovereista oli kuollut, ja heistä monien kohtalo oli omaisille tuntematon. Talvella oli onnea, sillä hän sai vuonna 1946 kortin äidiltään, joka oli kiertoteitse saanut tietää poikansa olevan elossa ja Ruotsissa. Pyyteetöntä rakkautta osoitti äidin neuvo: ”Älä koti-ikävän takia tee vääriä ratkaisuja, ei kannata. Pysy siellä missä olet. Miten meidän käy, ei kukaan tiedä.”

Sen jälkeen seurasi lähes vuosikymmenen hiljaisuus. Kirjeiden ja valokuvien vaihtoon sekä pakettien lähettämiseen avautui mahdollisuus vasta suojasään myötä 1955.

Sulkeutunut Ruotsi ei ymmärtänyt pakolaisia

Ruotsissa oli sodan jälkeen suhteellisen vähän ulkomaalaisia, ja heistä oli pakolaisia vähän yli 20 000 virolaista, joitakin tuhansia latvialaisia ja muutama sata liettualaista. Ruotsalaisten suhdetta heihin kuvaa nimitys ”jävla utlänning”. Talven reaktio oli hänelle luonteenomainen: nimittelyyn ”piti yrittää tottua kuten kaikkeen muuhunkin käsittämättömältä ja vieraalta tuntuvaan”.

Tiedemiehenä Talve alkoi kuitenkin pohtia mistä oli kyse. Ruotsi oli ollut 1800-luvulta asti kansallisvaltio, jossa kansallisuus ja kansalaisuus olivat sama asia. Norbottenissa ei asunut suomalaisia vaan ruotsalaisia, jotka puhuivat suomea. Niinpä balttien halua pitää kiinni omasta kielestään ja kulttuuristaan ei lainkaan ymmärretty, ja aluksi heidän oli itse kustannettava omankieliset koulunsa.

Ruotsalaiset eivät juuri tunteneet kiinnostusta muuta maailmaa kohtaan. Tiedot Baltiasta ja jopa Suomesta olivat vähäiset tai olemattomat. Baltian maiden tiedettiin olleen 30-luvulla ”diktatuurivaltioita”, joten kun baltit olivat taistelleet Saksan armeijassa, heidän joukossaan oli ”fasistisia kollaborantteja”. ”Kun Puna-armeija nyt oli ajanut saksalaiset tiehensä ja vapauttanut Baltian maat, miksi sieltä piti paeta” ja tulla ”vieraaseen maahan toisten riesaksi ja ristiksi”?

Ruotsalaiset olivat tottuneet turvallisuuteen, ja heillä oli luottavainen suhde virkavaltaan. Baltian maiden ”punainen vuosi” 1940-1 rinnastui heidän mielessään normaaliin hallituksen vaihdokseen. Kyydityksistä kuultuaan he toki kauhistelivat mutta kysyivät heti perään: ”miksi ette soittaneet poliisille, kun tuolla tavoin tultiin hakemaan?”

Pakolaisille kansainvälisen politiikan seuraaminen ei ollut vain totunnainen tapa tai jännittävä harrastus, vaan he punnitsivat kokemustensa pohjalta, miten tapahtumat saattaisivat vaikuttaa heidän omaan asemaansa. Pelkoa herätti, kun Ruotsi luovutti latvialaiset legioonalaiset Neuvostoliittoon 1946. Monet baltit jatkoivatkin matkaa Kanadaan tai USA:han. Talve oli kuitenkin päättänyt jäädä Eurooppaan.

Ruotsin kulttuurielämän skitsofreenisuus

Vastenmieliseltä Talvesta tuntui, että ”osa Ruotsin nuoremmasta kirjailijakunnasta suhtautui myötämielisesti kommunisteihin ja Neuvostoliittoon” eikä tuominnut edes Tšekkoslovakian kaappausta 1948.

Eksistentialismi ja Kafka olivat tuoneet Ruotsinkin kulttuurikeskusteluun käsitteet pelko (Frucht) ja kauhu (Angst). Sotaa kokemattomien ruotsalaisten suussa ne tuntuivat naiiveilta ja koomisilta. Talven mielestä ruotsalaiset potivat skitsofreniaa: he uskoivat säästyneensä sodalta suuremman viisautensa ansiosta, sotimaan joutuneet olivat olleet heitä tyhmempiä. Toisaalta ruotsalaiset olivat lähes kateellisia, kun muilla oli jotain, jota heiltä puuttui, ja he jäivät keskusteluissa vain kuuntelijoiksi.

Talven mieleen oli Arthur Koestlerin stalinismin kritiikki romaanissa Pimeää keskellä päivää sekä George Orwellin dystopiat Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984.

Virolaisten sota oli poikennut muista maista, joten heidän oli itse löydettävä sanat kuvata sitä. Novellikokoelmassaan Ainult inimene (1949), Talve käsitteli jatkosotaa vuosia ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, kuten hän ylpeänä totesi.

Eksistentialismi auttoi ymmärtämään maailman absurdiutta

Romaaninsa Maja lumes (1952, ruotsiksi Huset i snön, 1964) Talve sijoitti tuntemattomaan maahan kahden suurvallan välissä, mutta tosiasiassa se on kuvitelma, miten Viron olisi käynyt, jos se olisi valinnut toisin – ei hyvin silloinkaan.

Albert Camus’n Rutto oli tehnyt Talveen suuren vaikutuksen: ”Olimme pieni kansa, maamme oli miehitetty, kansaamme oli kidutettu, kyyditetty ja tapettu. Mahdollisuuden avautuessa olimme yrittäneet taistella yhtä diktatuuria vastaan vieraassa asepuvussa, sillä omaa meillä ei ollut. Olimme hävinneet, ja nyt maanpaossa meitä kutsuttiin fasisteiksi ja niitä, jotka olivat surmanneet kansaamme, demokraateiksi. Eksistentialistit sanoivat tätä maailmaa absurdiksi, ja oman kokemukseni pohjalta he näyttivät olevan oikeassa.”

Eksistentialismi antoi uskoa, että ”Ihminen ei kuitenkaan ollut oman tilanteensa vanki” vaan oli vapaa. Joka tilanteessa oli mahdollisuus valita. ”Taistelu, myös hävitty taistelu, oli absurdissakin maailmassa positiivinen asia, se oli ihmisen ainoa mahdollisuus ja hänen elämänsä perusta. Valinta, vastuu ja vapaus.”

Totalitarismia ei Talven mielestä koskaan saanut hyväksyä. Mutta taistelu jatkui toisin keinoin, jotka voisi pelkistää: olemalla vapaa ihminen ja kehittämällä virolaista kulttuuria. Oman työn ja opiskelun ohella Talve kirjoitti satoja artikkeleita ja ajoittain toimitti myös pakolaisten kulttuurilehtiä.

Esseessään Halli horisondi ees (”Harmaata horisonttia katsellessa”, Sõna 5/1949 ja Looming 11/1990) Talve mietiskeli pakolaiskirjallisuuden tehtävää. Viron kaltaisen pienen kielen kohdalla edessä näytti olevan vain alaspäinmeno. Silti ei saanut alistua ja käpertyä vain säilyttämään sotaan edeltävän ajan muistoja vaan piti seurata, mitä maailmalla tapahtui, ja yrittää uudistua, sillä ”vain eteenpäinmeno tukisi myös hengissä säilymistä, paikalleen jääminen ja nostalginen taaksepäin katsominen sitä vastoin ei”.

Pakolaisyhteisön pienuuteen verrattuna kirjallisuuden levikki oli hämmästyttävän suuri: esimerkiksi Maja lumes -romaania painettiin 3600 kappaletta. Ilmeisesti lähes jokainen virolainen katsoi olevansa velvoitettu tukemaan omankielisistä kulttuuria.

Virka löytyi Suomessa

Syrjintä Ruotsissa koitui Suomen eduksi. Toisen osan lopussa Talve polttelee kesän 1959 lopussa laivan kannella matkalla Turkuun, jonka yliopistosta hänelle on tarjottu koulutusta vas-taava työpaikka kansatieteen assistenttina. Laiva ”tuli lännestä ja meni itään. Olin melkein kuin matkalla takaisin.”

Talve väitteli Tukholman yliopistossa aiheenaan sauna 1960, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin ensimmäiseksi kansatieteen professoriksi Turun yliopistoon. Oliko taustalla heimoystävyys vai oltiinko silloin ennakkoluulottomampia kuin nykyisin?

Sivuutan tässä vain maininnalla Talven uran kansatieteilijänä Suomessa, vaikka on sinänsä kiinnostavaa lukea, miten silloinen akateeminen vapaus antoi resurssien niukkuudesta huolimatta professorille mahdollisuuden innovointiin, kun rasitteena eivät olleet liialliset hallinnolliset velvollisuudet kuten myöhemmin. Talve laajensi kansatieteen tutkimuksen Ruotsissa opituin menetelmin teollisuustyöväestön ja kaupunkeihin, mutta myös maaseudun muuttumiseen. Kansankulttuurikaan ei ole pysyvää, sillekin on ominaista muutos.

Pitkät työpäivät eivät ole sinänsä poikkeuksellisia tiedemiehelle, mutta ulkomaalaisena Talvella oli erityisiä paineita: hänen oli pakko onnistua ja lunastaa häneen asetettu luottamus. Toisaalta kaunokirjalliset harrastukset jäivät myös siksi, että elämän vakiintuminen ei ollut taiteellisesti inspiroivaa. Näin ollen svejkmäinen sotaromaani Juhansonin matkat (1959, suomeksi 1961) näytti jäävän Talven viimeiseksi romaaniksi.

Sodasta toipuva ja suomettunut Suomi

Vielä 50-luvun alussa suomalaiset olivat Ruotsin näkökulmasta vaikuttaneet sodan jäljiltä väsyneiltä. Vuosikymmenen lopussa maa oli toipunut. Kun Talve näki Turun keskustassa sijaitsevan asuntonsa ikkunasta seitsemäntoista nostokurkea, hän ei haikaillut katoavaa puutaloidylliä vaan havaitsi suomalaisissa ”mukaansa tempaavaa optimismia”. Myöhemmin hän sijoitti modernin ajan murroksen juuri 50-60-luvun vaihteeseen.

Yliopistolla Talven ikäiset suomalaiset miehet oli sodan käyneitä. Sodasta ei kuitenkaan puhuttu: se oli ollut miesten velvollisuus, joka oli vain pitänyt hoitaa. Kollegojensa sotakokemuksista ja -saavutuksista Talve kuuli kiertoteitse. Hän luonnehtii ikätovereitaan ”kansallismielisiksi” mutta samalla liberaaleiksi demokraateiksi. Monet kollegoista olivat Viipurista, jossa oli ollut muuta Suomea liberaalimpi ilmapiiri. Toisaalta he kokivat kotiseudun menetyksen kipeänä vääryytenä.

Myöhemmästä Suomesta Talve kirjoittaa paljon kriittisemmin. Suomalaisesta laitoksesta puuttuvassa osassa hän hyväksyy Paasikiven politiikan, koska tällä oli moraali, jonka yli tämä ei suostunut menemään, kun taas Kekkonen oli opportunisti, joka kysyi vain, mikä oli hyödyksi ja mikä ei.

Noottikriisi sai virolaisen ystävän pakenemaan Ruotsiin, mutta Talve pysyi Suomessa. Ruotsin passin pitämistä voisi luulla varotoimenpiteeksi, mutta Talven oman selityksen mukaan (Looming 2/1989) kansalaisuuden vaihtaminen tuntui tarpeettomalta, koska Pohjoismaiden välillä ei tarvittu passia eikä työlupaa.

Itsesensuurista Talve luettelee tunnetut, julkiset tapaukset, mutta tiedemiehen olisi toki pitänyt pohtia niiden edustavuutta. Erityisen kummallista on sivuuttaa se, että yliopistoissa suomen kielen vaatimuksiin kuului viron kurssi ja historian vaatimuksiin naapurimaiden (myös Baltian) historia. Myöskään matkailun takia Viron olot eivät voineet pysyä suomalaisilta piilossa.

Sen sijaan on myönnettävä, että Kekkosen määräys katkaista yhteydet ulkovirolaisiin järjestöihin 1964 vaikutti ratkaisevasti siihen, että kuva niistä perustui ennakkoluuloihin. Mutta eikö yhteyksien pitäminen Viroon sittenkin ollut tärkeintä?

Yksinhuoltajaisän elämää

Vuonna 1947 Talve oli solminut avioliiton viipurilaisen evakkotytön Liisa Karvisen kanssa. Yhteiselämän teki sopusointuiseksi samanlainen arvomaailma ja huumorintaju sekä Liisan sopeutumiskyky, vaikka asunto oli alkuun pieni ja puutteellinen.

Lapsia syntyi kolme, nuorin poika Suomessa. Mutta kun ulkoiset asiat näyttivät viimein olevan kunnossa, Liisa sairastui syöpään. Hänet leikattiin, ja muutama vuosi kului puolivuotistarkastusten pelossa, kunnes syöpä uusiutui. Vuonna 1966 Talve jäi leskeksi kolmen alaikäisen lapsen kanssa. Seurasi masennus, jonka takia hän kutsuu aikaa ”mustiksi vuosiksi”.

Lasten tähden oli kuitenkin jatkettava elämää. Sukupuolen mukainen työnjako oli vielä 60-luvulla niin itsestään selvä, että 15-vuotias tytär teki kotitöistä isomman osan kuin isä, jo täysi-ikäinen isoveli ja pikkuveli yhteensä.

Ehkä suru avasi uudestaan yhteyden siihen pinnanalaiseen virtaan, ”mustaan ja kylmään, pimeään ja ajattomaan”, joka oli synnyttänyt Talven kaunokirjalliset teokset. Suunnitelmat saattoivat toteutua vasta eläkkeellä, joka alkoi lyhyen virkauran takia vasta 67-vuotiaana 1986. Kaksiosainen romaani Maapagu (1988) kertoo virolaisten edellisestä maanpakolaiskaudesta 1906-1917.

Missä kotimaa on?

Talven omaelämäkerran kolme osaa päättyvät kaikki matkaan Itämeren yli. Mielialansa symbolina Talve käyttää säätä.

Talve oli kieltäytynyt vierailemassa Virossa ennen kuin se oli vapaa ja demokraattinen. Vanhemmat taas eivät saaneet matkustuslupaa. Näin suuri periaatteellisuus kummastuttaa ulkopuolista, mutta Talve ei matkustanut myöskään Kreikkaan, Espanjaan eikä Portugaliin, kun niissä vallitsi diktatuuri.

Syksyllä 1991 Talve viimein matkustaa uudelleenitsenäistyneeseen Viroon – mutta havaitsee tulleensa liian myöhään: jäljellä on vain vanhempien hauta, kotitalon on veli myynyt jo aiemmin. Paluu Suomeen ei tällä kertaa tapahdu meritse vaan lentäen, ja koneen lähtöä odottaessa ”tulee mieleen Ain Kalmusin romaanin nimi Kotiin ennen iltaa, ja se tieto lämmittää sydäntä”.

Pitkän elämänsä ansiosta Talvella on se onni, että hän sai palata ”kotiin ennen iltaa”, ennen kuolemaa. Toisaalta hän on teoksen lopussa konkreettisesti matkalla kotiin Turkuun ennen iltaa. Presidentin uudenvuodenpuhetta 1996 hän kuuntelee ”tuhansien suomalaisten tavoin. Onhan Suomi ollut kotimaani jo vuodesta 1959 alkaen. Kaikki mitä täällä tapahtuu, on minulle tärkeää. Virossa tapahtuvakin on, mutta eri tavoin.”

Isänmaata Talve ei vaihtanut, mutta vuosien mittaan rinnalle oli tullut kotimaa, ensin Ruotsi ja sitten Suomi, jotka tarjosivat turvallisuuden. Kun ihminen voi ”liikkua vapaasti, nukkua yönsä rauhassa ja tehdä päivisin töitä”, hän alkaa ”ajatella tulevaisuutta ja uskoa siihen, sillä ilman tulevaisuudenuskoa ihmisen on vaikea elää. Kun oli mahdollisuus kotiutua, perustaa koti ja perhe, maata saattoi ruveta pitämään kotimaanaan.”

Suomessa kasvanut poika valitsi virolaisuuden

Tähän matkaan Talve päättää omaelämäkertansa. Ihmiselämän hauraudesta ja kohtalon arvaamattomuudesta kertoo, että Talve joutui ennen kuolemaansa 2007 kokemaan vielä yhden raskaan menetyksen: vanhimman poikansa Juhan Kristjan Talven (1951-2003) varhaisen kuoleman.

Iskun rankkuutta isälle osoittaa, kun suomalaisen laitos ilmestyi vuosi pojan kuoleman jälkeen, Talve ei asiaa esipuheessaan mainitse ja on myös jättänyt käännöksestä pois kohdan, joka valottaa emigranttien lasten valintoja identiteetin suhteen.

Ruotsissa ilman isää kasvanut Maarja Talgre koki Ruotsin historian hupaisana, helppona, voitokkaana, kun taas Viron historia oli ”synkkä, vaikeaselkoinen, toivoton. Voitoton” (Isäni Leo – virolainen vapaustaistelija, 1990, suomeksi 1991). Sen sijaan Suomessa kasvanut Juhan Kristjan Talve teki teini-iässä valintansa Viron hyväksi sillä perusteella, että Viro pieni ja tarvitsi siis häntä Suomea enemmän.

Juhan Kristjan Talve teki Ruotsissa ja Suomessa tunnetuksi Viron venäläistämistä (esim. Kanava 7/1981). Salanimellä Sirje Sinilind Ruotsissa ilmestynyt teos suomennettiin 1984 nimellä Viro ja Venäjä.

Identiteettiristiriitaa Viron, Suomen ja Ruotsin välillä Juhan Kristjan Talve ei tuntenut, vaan koki kolme maata ja kieltä rikkautena (Looming 4/1989). Silti ulkovirolaiset olivat se yhteisö, jonka parissa hän tunsi olevansa eniten kotona – siellä hänen ei tarvinnut selittää mitään.

Tietoja

Wikipedian artikkelit: Suomen pojat ja Ilmar Talve

Mainokset

Iiris Kähäri: Vaikka en toivo paluuta

Iiris Kähärin romaanissa Vaikka en toivo paluuta Karjalan menetys on hyväksytty, mutta osa evakoista tuntee itsensä ikuisesti vieraiksi. Samalla myötätunto on laajentunut karjalaisista sodan uhreihin kansallisuudesta riippumatta.

vaikka-en-toivo-paluuta-2

Romaanin Vaikka en toivo paluuta (1972) tapahtumat kerrotaan Raisa Hirvosen, omaa sukua Retomäki, näkökulmasta.

Raisan aviomies Matias Hirvonen johtaa kansanopistoa, jossa oppilasmäärät koko ajan vähenevät, mikä taas vähentää resursseja. Syynä on, että nuoria ei enää kiinnosta karjalaisuus mutta ei myöskään sivistys sinänsä, vaan kaikesta pitäisi saada välitöntä hyötyä. Miten tuttua!

Raisan ja Matiaksen kolme poikaa ovat jo aikuisia, ja puolisoiden välit ovat etäiset. Arvotkin erottavat: Matias kannattaa armeijaa, Raisa siviilipuolustusta.

Matias on niin velvollisuudentuntoinen, että hän työntekijän sairastuttua peruuttaa suunnitellun yhteisen lomamatkan. Tämä on Raisalle jo tuttua, ja hän lähtee kansainväliselle seuramatkalle Viipurin kautta Leningradiin.

Matkalla Raisa tuon tuostakin poikkeaa omille teilleen.

Kyseessä on Karin Armstrongin (Remembering Karelia, 2004) termein pyhiinvaellus, jollaiset alkoivat yleistyä 80-luvulla Neuvostoliiton vapautuessa. Aiemmin luovutetun Karjalan paikkakunnat olivat suljettuja turisteilta, joten niissä käytiin vain salaa.

Viipuri oli poikkeus, mutta siellä turistibussit vain pysähtyivät. Terijoelle (Zelenogorskiin) pääsi kylpylämatkalle.

Raisan nuoruus Viipurissa

Viipurin kohdalle sijoittuu laaja takautuma Raisan menneisyydestä. Isoisä oli sveitsiläinen juustomestari, joka kuljetti perhettään paikasta toiseen. Isä vajosi yhteiskunnassa alaspäin, ja perhe asui Viipurin laitamilla.

Suvun menneisyydessä ei siis ole mitään erityisen hienoa. Silti Raisa haluaa kuulla sukulaisilta salatut asiat, sillä kyseessä on ainoa oma menneisyys.

Raisa kävi oppikoulua, mutta suurin kiinnostus suuntautui seurusteluun ensirakkaus Jussin kanssa. Mutta kun Raisa pääsi Opettajakorkeakouluun ja Jussi ei, Jussi meni armeijaa ja löysi uuden.

Raisa valittiin opettajaksi maalaiskylään Kannakselle ja tapasi sattumalta Matiaksen. Talvisodan aikana Raisa lähti Matiaksen luokse Lappeenrantaan, avioitui tämän kanssa ja alkoi odottaa ensimmäistä lastaan.

Matias on inkeriläinen pakolainen. Osa hänen perheestään palasi vallankumoukselliselle Venäjälle, ja Stalinin aikana heidät karkotettiin kotiseudultaan.

Kirjan liikuttavin kohtaus on Raisan muisto, kuinka Matias aiemmalla matkalla Leningradissa tapasi veljensä perheineen ja veli kertoi alkoholin auttamana tuntikausia perheensä vaiheista.

Viipuri ja Leningrad

Paavo Rintalan teoksessa Velkani Karjalalle (1982) minäkertoja ällistyy ja loukkaantuu, kun venäläinen opas kutsuu Viipuria ”vanhaksi venäläiseksi kaupungiksi”. Aihe sai Osmo Jussilan kirjoittamaan teoksen Venäläinen Suomi (1983).

Raisa tietää asian ennestään. Hän kutsuu mielessään Pietari Suurta kaukonäköiseksi. Tällä hän kai tarkoittaa, että jälleen Pietari Suuren raja suojaa tämän perustamaa kaupunkia.

Aiemmalla matkalla Raisalle on tuottanut tuskaa se, että ”Isän hautaa ei viidakosta löytynyt, löytyi vain aukeama jonka keskellä kohosi sementtinen muistopatsas, Leningradin puolustaja”.

Leningrad on Viipurin kohtalo, kuten Raisa kertoo matkatovereilleen saksaksi: ”miten hänen kotikaupunkinsa Viipuri oli kaiken tämän takia haihtunut savuna ja tuhkana ilmaan. Ja lisäsi että vaikka hän ei toivonutkaan takaisin entisiä aikoja, niin tämä kaikki oli vaikuttanut niin paljon hänen kohtaloonsa ja hänen miehensä kohtaloon ja hänen sukulaistensa kohtaloon, että hän ei voinut eikä tahtonut sitä unohtaa. Anteeksiantaminen oli eri asia. Ja siitä syystä hän oli vieras tässä maailmassa. Mutta sai olla vieras. Kukaan ei pakottanut väärää passia hänen käteensä.”

Anteeksianto tarkoitta, ettei Raisa kanna kaunaa siitä, että menetti kotinsa ja kotiseutunsa, revanssista puhumattakaan. Toisaalta kieltäytyminen unohtamasta tarkoittaa, ettei Raisa halua kieltää menneisyyttä ja omaa identiteettiään hyväksymällä voittajan historiantulkinnan.

Kun opas kertoo Leningradin piirityksen uhreista, Raisa kommentoi mielessään, että kaupungista tuli sankarikaupunki, koska se ei tuhoutunut kokonaan. Viipuri tuhoutui kokonaan ja on nyt ”vain raunioläjä”.

Tämä ei kirjaimellisesti pidä paikkansa: vaikka Viipuria pommitettiin ankarasti talvisodan aikana, monet vanhat rakennukset ovat pystyssä toisin kuin Suomen kaupungeissa, joissa niitä sodan jälkeen on purettu urakalla uusien tieltä.

Se, että Viipuri on Raisalle ”vain raunioläjä”, johtuu siitä, että entiset asukkaat joutuivat lähtemään sieltä.

Silti Raisa ei halua käyttää sellaisia matkatoverinsa ilmauksia kuin ”ryssän haju: ”oliko enää järkevää käyttää sanoja ja vertauksia, joilla ei ollut katetta”.

Pakolaisuus on yleistä mutta se ei lohduta

Raisa tapaa sattumalta veljensä Ollin. Tämä muistuttaa, että ”Toisen suursodan jälkeen on yli 50 miljoonaa ihmistä joutunut lähtemään ja jättämään kotinsa ja kontunsa”.

Raisa vastaa: ”Ei se lohduta. Se vain suurentaa minun suruni. Se tekee sen 50 miljoonaa kertaa suuremmaksi.”

Olli kehottaa: ”sitä voisi jo alkaa unohtaa”. Raisa vastaa: ”Unohtaa. Miten sitä voisi alkaa unohtaa, kun meitä yhä muistutetaan siitä, että teimme väärin.”

Tässä viitataan siihen, miltä Neuvostoliiton virallisen historiantulkinnan mukaan Suomi oli yksin syyllinen sotiin. Toisen osapuolen jäykkyys talvisodan kohdalla tuskin edisti jatkosodan alkamisen tutkimista Suomessa.

Ennen kaikkea: miltä tämä syyllistäminen tuntui tavallisista ihmisistä, jotka eivät olleet mitenkään voineet vaikuttaa asioihin vaan olivat vain joutuneet sodan uhreiksi?

Sopeutujaa ei enää tuomita

Raisa sanoo: ”Minun on pitänyt yrittää olla milloin teuvalainen milloin räisäläinen milloin köyliöläinen milloin lohjalainen…”

Tähän Olli vastaa: ”Sinun on pitänyt olla niin monenlainen, että sinä tarraudut nyt siihen karjalaisuuteesi. Minun ei ole pitänyt. Minä olen saanut elää omaa elämääni ja nyt siitä on karjalaisuus eletty. Kokonaan.”

Romaanin takakansitekstissä Raisan aviomiestä Matiasta kutsutaan sopeutujaksi.

Inkeriläisen Matiaksen kokemukset ovat vielä paljon kovempia kuin Raisan, onhan hän paennut toiseen maahan ja joutuneet eroon perheestään, jonka kohtalosta ei ole vuosiin ollut tietoa. Matiaksella ei myöskään ole ollut mahdollisuutta jakaa kokemuksiaan samoin kokeneiden kanssa kuten Raisalla. Inkeriläisistä ei juuri puhuttu julkisuudessakaan, toisin kuin karjalaisista.

Vaikka Matiaksen ajatuksista ei kerrota, sopeutumista voi epäillä näennäiseksi. Matkan peruuttaminen viittaa siihen, että Matias ei ole käsitellyt tuskaansa vaan edelleen kieltää sen.

Matiasta voikin luonnehtia pikemmin pakenijaksi, salaajaksi ja koteloituneeksi.

Sopeutuja on pikemmin Raisan Olli-veli, jonka identiteetti on yksilöllinen ja joka pystyy vaihtamaan sitä mielensä mukaan. Hän edustaa modernia maailmaa.

Toisin kuin Kähärin romaanissa Elämän koko kuva (1960) sopeutuja Ollia ei kuvata negatiivisesti, vaikka myötätunto on selvästi Raisan puolella.

Myötätunto laajenee kaikkiin sodasta kärsineisiin

Kunnioitettavaa kyllä, trauma ei ole saanut Raisaa käpertymään itseensä vaan auttanut häntä kasvamaan ihmisenä.

Toinen ero Elämän koko kuvaan onkin, että myötätunto on laajentunut evakoista muihin sodassa kärsimään joutuneisiin ryhmiin kansallisuudesta riippumatta.

Erityisesti mainitaan juutalaiset. Holokaustin takia Raisa on Israelin puolella.

Vaikka Israel oli valloittanut kuuden päivän sodassa 1967 suuria palestiinalaisten asuttamia alueita, joita se miehittää edelleen, Suomessa oli edelleen vallalla perinteinen kuva pienestä kansasta taistelemassa ylivoimaa vastaan eivätkä palestiinalaisten kärsimykset olleet kovinkaan tunnettuja.

Paikallisuus kansallisuuden sijaan

Raisa ihmettelee, että ”siitä huolimatta, kaiken kokemisensa jälkeen, he olivat laittaneet lapsia maailmaan, arvelematta. Hän ja Matias, Antti ja Elli. Leningradilaiset. Juutalaiset. Vieläpä saksanjuutalaiset. Miten sitä uskalsi. Miten sitä luuli että löytyisi jokin parempi maailma. Miten sitä haaveili, että syntyisi jokin uusi utooppinen elämisentapa, kristallipalatsi. / Kun ihminen oli mikä oli.”

Elämä voittaa, ainakin biologisesti. Tosin voi epäillä, oliko lasten teko tietoinen päätös, ehkäisykeinothan olivat vielä epävarmoja.

Vaikka Raisalla on humaani arvomaailma, sodan ja evakkouden kokemus on estänyt tätä omaksumasta 60-luvun nuorison optimismia.

Raisa uskoo ja toivoo, että ”Jos ei olisi rajaa, ei olisi pakolaisiakaan”. Unelmana esitetään, että kansallisuutta tärkeämmäksi tulisi paikallisuus.

Samanlaisia ajatuksia esitti aikoinaan esseissään ahvenanmaalainen Johannes Salminen. Hänen sankarinsa oli Julius Sundman, joka piti tiukasti kiinni Ahvenanmaan demilitarisoinnista.

Ahvenanmaa säästyi sodalta maantieteellisen asemansa ansiosta. Karjalaa demilitarisointi tuskin olisi säästänyt. Se oli liian lähellä Leningradia.

iiris-kahari

Kirjailijasta

Iiris Kähäristä elämästä olen kertonut blogissani Elämän koko kuvaa koskevan artikkelin lopussa. Olen kirjoittanut blogissa myös Kähärin romaaneista Viipurilaisen iltapäivä (1964) ja Seppele Viipurille (1989).

Muita tietoja

Armstrong, Karen: Remembering Karelia. A family’s story of displacement during and after the Finnish wars. Berghahn books 2004.

Jussila, Osmo: Venäläinen Suomi. WSOY 1983.

Salminen, Johannes: Rajamaa. Alkuteos Gränsland. Suom. Risto Hannula, Kyllikki Härkäpää. WSOY 1984.

Iiris Kähäri: Viipurilaisen iltapäivä

Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivässä seitsemänkymppinen kunnalliskodissa asuva vähän höpsähtänyt Kaisu odottaa linja-autoasemalla poikaansa ja yrittää puhua vieraiden kanssa Viipurista.

Paikkakunnan nimeä ei mainita, vain se että se on linja-autoreitin Hanko-Helsinki varrella. Paikkakunta lienee siis Lohja, jossa Iiris Kähäri sodan jälkeen asui.

Viipurilaisen iltapäivä ilmestyi 1964, jolloin oli kulunut kaksikymmentä vuotta jatkosodan päättymisestä. Suomi oli päällisin puolin selvinnyt sodasta ja oli muuttumassa pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi.

Prosessissa keskityttiin aineelliseen puoleen, henkisen puolen saivat ihmiset hoitaa itse tai olla hoitamatta.  Onneksi apuna oli kirjallisuus.

viipurilaisen-iltapaiva

Menetetty Viipuri luodaan sanallisesti uudelleen

”Viipurin kaupunki, hän [Kaisu] ajatteli haikeasti. Viipurista vain puhun. Mistään muusta en osaa puhua.”

”Älkää pahastuko, [- -] Kaikki aina pahastuu, mutta siitä ei voi olla haastamatta, kun siitä haastaa, se on tässä. Kun sanon Viipurin linna, se on tässä. Kun sanon Pyöreä torni, se on tässä. Katariinankatu, Haminanportti. Kaikki kaikki. Kovalla äänellä vain VIIPURI. Ja se on.”

Kaisu harrastaa eräänlaista sanamagiaa: mainitsemalla Viipurin paikkojen suomalaisia nimiä hän yrittää todistaa sekä itselleen että muille, että nuo paikat – samoin kuin niiden suomalainen historia – ovat edelleen olemassa.

Samaa tekee tietysti myös kirjailija itse. Sotaa edeltävään aikaan sijoittuvissa romaaneissaan hän luo menetetyt maisemat ja ihmiset sanallisesti uudelleen.

Kaisu torjutaan aina

Kaisu tulee aina torjutuksi. Viipuri ei kiinnosta ketään, jokainen keskittyy omaan elämäänsä.

Sukupolvien ero näkyy seuraavassa lauseessa: ”Mua ei kiinnosta, kun se on se paikka minkä ne on menettänyt.” Se, mitä itse ei ole kokenut ja mikä ei edes ole tapahtunut oman sukupolven elinaikana, ei kosketa.

Länsisuomalaisella paikkakunnalla ei ole tapana ruveta keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa eikä tuttujenkaan kesken harrastaa small talkia. Kaisu toteaa: ”niille pitää puhua hirveän vakavasti, muuten pahastuvat. A kuka tahansa vähäjärkinen osaa puhua vakavasti.”

Osa tuntee Kaisun ja on luokitellut hänet kategoriaan ”asiattomat oleskelijat”. Rahastaja sanoo kuljettajalle: ”Se on taas täällä kurkkimassa, se sama nainen.”

Kaisun kielikin erottaa hänet muista. Kun hän baarissa sanoo ”A jos joisin vaikka tsajut”, hänelle vastataan: ”Puhukaa niin kuin muutkin ihmiset ruukaa puhua.”

Vain poliisi Jokinen tervehtii Kaisua ystävällisesti, kyselee kohteliaasti kuulumisia ja on pannut merkille, että tämä on jo seitsemättä kertaa poikaansa vastassa. Kun Kaisu ”haastaa mukavia”, Jokinen nauraa, uskoo ensin ja sanoo tarinan jatkuessa hyväntuulisesti: ”Nyt mua jutkautettiin.” 

Joku ymmärtää Kaisun kiinnostuksen väärin kuten nuori äiti, jonka lapsi on ilmeisesti syntynyt avioliiton ulkopuolella: ”Mä olen saanut tarpeekseni jo kaikkien ämmien ilkkumisesta ja repisestä ja opettamisesta. Eiks täällä saa enää elää rauhassa?” 

Useimmat ihmiset ovat ”vain” tylyjä, mutta nuorten asevelvollisten sanallinen kiusaaminen yltyy väkivallaksi. Ensin Kaisu pakotetaan siirtymään penkillä, kunnes hän putoaa, ja sekään ei riitä: ”Hän oli jo nelinkontin, kun lyötiin kädet alta.” 

Erilaiset muistot

Silloin harvoin kun keskustelu Viipurista syntyy, muistot ovatkin niin erilaisia, että ne eivät yhdistä vaan erottavat. Erään rouvan tuttavat Viipurissa ovat olleet ”tunnettuja liikemiehiä ja sivistyneitä ihmisiä vanhalla hyvin arvokkaalla tavalla”. Kaisu taas on asunut esikaupungissa, mitä hän ei kehtaa tunnustaa.

Eräs juuri Leningradissa turistina käynyt taas kertoo pysähdyksestä neuvostoajan Viipurissa: ”Tunti kaksi oltiin kaupungissa, enemmästä ei väliä, siinä ennättää nähdä kaikki, ei siinä paikassa ole paljon katsomista.” Ainoa hyvä asia oli samppanja, jota tulikin juoduksi pullokaupalla.

Suorastaan absurdiksi menee Kaisun keskustelu nuoren Maikin kanssa: ”Menen vielä takaisin tuohon Viipuriin, olen pakolainen.” ”Kaikkihan täällä ollaan kohta pakolaisia.” ”Minulla ei ole enää Viipuria”. ”Ei minullakaan”. ”Onko …onko teilläkin ollut Viipuri?” ”Kaikilla on ollut.”

Kaisu ehtii jo ilahtua, että on tavannut toisen viipurilaisen. Mutta käykin ilmi, että Maikin kielenkäyttö on varhainen esimerkki postmodernista kielipelistä.

Toisaalta Maikin sanat voi tulkita niinkin, kaikilla, jotka on kokeneet – sodassa tai muuten – menetyksen, on ”oma Viipuri”.

Mahdollinen on myös uskonnollinen tai eksistentiaalinen tulkinta: ihminen on aina vieras maailmassa.

Tämä vieraus-teema on Toini Havun mukaan Iiris Kähärin teosten punainen lanka: ”Pakolaisuus tai muuttuvaisuus, orpous, ei ole välttämättä vain matkantekoa, vaan sieluntapahtuma.” 

Äidin ja pojan vieraantuminen

Vihdoin saapuu Kaisun poika Putu.

Putu-nimi on outo jo sinänsä ja vielä enemmän outo aikuisen miehen nimeksi. Todennäköisesti se on ollut joko äidin tai lapsen itsensä väännös oikeasta nimestä. Jostain syystä äiti käyttää sitä yhä edelleen.

Niin kuin odottaa saattaa, tapaamisesta tulee pettymys. Poika on vieraantunut äidistään eikä hänellä on tälle aikaa.

Mutta ehkä kaikki syy ei ole Putun.  Kaisu on vaatinut, että poika pannaan kouluun,  jotta tämä pääsisi yhteiskunnassa ylöspäin. Putu ei ole kuitenkaan kyennyt täyttämään äitinsä odotuksia.

Ilmeisesti Kaisulla on ollut myös miniän kanssa erimielisyyksiä. Se ei kuitenkaan ole puolustus sille, ettei Putu ole tuonut lapsiaan vuosiin tapaamaan isoäitiä.

”Herää Suomi”

Romaanin loppupuolella Kaisun aivoissa kiertää sanat ”SUOMI, Herää, Putu. SUOMI” joka muuttuu ensin muotoon ”HERÄÄ SUOMI” ja saa lopulta saa muodon ”HERÄÄ SUOMI JO LOPPUU YÖ.” Kyse on Arvi Jänneksen (oikealta nimeltään Arvid Genetz) runosta Herää Suomi, joka tosin kuuluu ”Herää Suomi niin loppuu yö.”

Laulu liittyi alun perin vahvasti fennomaaniaan, eivätkä ruotsinkieliset sitä hyväksyneet. Sortovuosina laulu herätti taistelutahtoa ja uskoa Suomen tulevaisuuteen. Itsenäisyyden aikana Ylioppilaskunnan laulajat piti sitä esillä. Laulu oli suosittu myös Lapuan liikkeessä.

Laulu saattaa siis kertoa Kaisun ideologisesta taustasta, joka ei sovi sodanjälkeiseen aikaan. Samahan koskee Kähärin Elämän koko kuvan (1960) päähenkilöä Joroa, joka pitää sodan jälkeen kiinni valkoisesta aatemaailmastaan.

”Viipuri on kuollut”

Laulun herätyshuuto ei toteudu, vaan epätoivo valtaa Kaisun: ”Viipuri on kuollut, a miksen miekin kuukahtaisi.”

”Viipurin kuolema” ei liity vain yhden evakkovanhuksen kuolemaan, sillä Viipurin kestäminen on assosioitunut runoissa Suomen kestämiseen ja jopa yleisesti vapauden kestämiseen.

Esimerkiksi Eino Leino kirjoitti ns. sortovuosina runossa Viipurin lukko: ”Voi virrat vaipua, maat voi hukkua, / vaan ei kansojen omatunto nukkua, / siellä on vapauden haaveilo haikein, / missä sen puolesta taisto on vaikein. / Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, / seisonut ennen jo tulessa ja veressä, / kertoa voivat sun muurisi harmaat / isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; / Viipuri! Et sinä sortua saa. / Jos sinä seisot, seisovi maa.”

Sylvesterin punainen silmä

Aviomiehestään Sylvesteristä Kaisulla ei ole juurikaan mukavia muistoja. ”Sylvesterin silmä oli välähtänyt ovella, heleänpunaisena, väsyneenä tai kiukkuisena. Kaisu ei ollut varma. Hän oli ollut pääsemättömissä siitä silmästä. Oli saanut odottaa ja pelätä ja olla varuillaan.” 

Mutta lopussa tapahtuu muutos: ”Nyt vasta Kaisu tajusi että Sylvester oli ollut mies. Nyt vasta. Rinnat olivat kasvaneet, pehmeät mättäät, mutta sisäisesti Sylvester oli ollut mies. Tulinen mies. Ja Kaisu muisti taas silmän, heleänpunaisen. Turha sitä on paeta, pelätä tai hävetä. Se häntä johtaa. Koditonta.”

Aiemmin Sylvesterin punainen silmä on tuonut Kaisu mieleen punaisen varoitusvalon, joka kadunkulmassa ja junan tasoristeyksessä kertoo, ettei yli ole menemistä. Nyt tuo punainen silmä muuttuu oppaaksi. Mieleen tulee Z. Topeliuksen satu Koivu ja tähti, jossa sisaruksilla oli vieraalta maalta kotiin taivaltaessaan oppaina koivu ja tähti. Kaisu on kuitenkin pysyvästi koditon.

Aviomies Sylvesterin nimipäivä on uudenvuodenaattona, joten nimi tässä tapauksessa viittaa vanhan ja uuden rajaan. Tienhaaran pommituksessa talvella 1940 kuollut Sylvester jäi iäksi vanhaan, kun taas Kaisu pakotettiin evakkona uuteen elämään, jossa hän ei viihdy.

Pakolainen on tuomittu kulkemaan

Kaisun nimi perustuu nimeen Katariina, joka kristillisessä perinteessä merkitsee puhdasta. Nimen on kuitenkin arveltu perustuvan kreikan sanaan, joka merkitsee kidutusta. Nimi voi myös olla jumalatar Hekaten nimestä. Hekate oli antiikin Kreikassa yön, aaveiden ja noituuden jumalatar. Kaikki nämä merkitykset sopivat Kaisuun.

Romaanissa Kaisu itse tulkitsee nimensä näin: ”Pakolainen on pakolainen, sen elämä on pyörien varassa, ja kyllä minä jaksan. En ole suotta Kaisu. Katariina. Pyörien ja hevosten Katariina.”

Pyörä paljastaa, että Katariina viittaa Katariina Aleksandrialaiseen. Tämän pyhimyksen tunnus on teilipyörä, joka tuhoutui, kun hänet yritettiin mestata sillä. Samoin kuin pyhimys ei suostunut luopumaan kristinuskosta, Kaisu ei luovu karjalaisuudesta. Teilipyörän eli marttyyrikuoleman sijasta pyörä merkitsee Kaisulle ikuista kulkemista.

Huomattakoon, että Kaisu käyttää itsestään nimitystä pakolainen. Näin hän samastuu myös suomalaisten lisäksi myös muihin, jotka ovat joutuneet sodan takia lähtemään kodistaan.

Kaisu ei saa empatiaa

Se, että Kaisu toistamistaan toistaa Viipuriin liittyviä asioita, on selvä todiste traumasta. Nykytermein hän olisi terapian tarpeessa.

Silloisissa oloissa empaattinen kuunteleminenkin auttaisi.  Tai tarkemmin: ihmisten välinen kohtaaminen.

Kaisu etsii ihmistä, mutta ei löydä.

Muiden käytös Kaisua kohtaan  paljastaa näiden materialismin, itsekkyyden ja empatian puutteen.

Toisaalta muita ihmisiä ei pidä liiaksi syyttää. Kaisu käyttäytyy usein liian tarvitsevasti, ja jokaisella on omat huolensa.

Voi olla, että muut torjuvat Kaisun siksi, että tämä muistuttaa heitä heidän omista torjutuista suruistaan, joita he kiireisellä elämällään yrittävät välttää kohtaamasta.

Nuorilla taas on omat huolensa, aina samat mutta heille uudet. Kaisu kykenee antamaan empatiaa sotilaalle: ”- Mua on karkeesti petetty. / – Pettäminen on aina karkeaa. / – Se oli sitä ensi silmäyksellä. Lyhytsulku. Ja sitten mun paras kamu tulee ja vie sen ihan nokan alta. / – Palajaa vielä. / – Ei ole väliks enää. / – Tahtoisit sie tapella? / – Saamari, sitä sentään tappelis omasta olemisestaan, sen tytön olemisesta, tarkotan, eikä laskis läpi käsien. / Kaisu silitti sotilaan hihaa.” Tosin Kaisu tuskastuu pian: ”En jaksa enää, hän ajatteli, auttaa niitä.” 

Muiden silmissä Kaisu on outo ja naurettava, mutta kohtaamisessa hänen kanssaan voikin käydä niin, että lukijan silmissä naurettava onkin toinen osapuoli.

Eräs herra pyytää Kaisua vahtimaan matkalaukkujaan sillä aikaa, kun hän käy ostamassa lehden. Palattuaan ”herra laski kahteen kertaan laukut: ne olivat tallella.” Tämän huomattuaan Kaisu letkauttaa: ”Tarjosivat hyvää hintaa, mutta en myynyt niitä.” Herra ei ymmärrä Kaisun huumoria vaan lähtee sanomatta edes kiitos. Nimitys ”herra” on ironinen, sillä sydämen sivistyksen lisäksi tältä puuttuu normaali järkikin.

Vertailukohtana Opri

Evakkovanhuksista tiedetään vähän. He kirjoittivat vähän muistoistaan – aikaa oli vähän ennen kuolemaa, ja kirjoitustaitokin saattoi olla heikko. Onneksi pari kirjailijaa tekivät sen heidän puolestaan.

Kyllikki Mäkelän Oprissa (näytelmä 1953, elokuva 1954) nimihenkilö kaipaa kotiin Karjalaan, mutta sulattaa positiivisella luonteellaan jopa länsisuomalaisen kunnalliskodin äkeimmän lvanhuksen sydämen.  Mäntylän näytelmässä (1953) ja siitä tehdyssä elokuvassa (1954) optimistinen johtopäätös on, että eri heimojen edustajat voivat löytää yhteisymmärryksen ja jopa hyötyä toistensa erilaisuudesta.

Opri ystävystyy kunnalliskodissa nopeasti, sillä hän on kiinnostunut muista ihmisistä ja tekee parhaansa auttaakseen heitä. Karjala on hänen sydämessään, mutta hän ei alituiseen puhu asiasta vaan vastaa vain kysyttäessä.

Sanoma nykyajalle

Kaisulla ei ole samanlaisia psyykkisiä voimavaroja kuin Oprilla. Mutta eipä kunnalliskotikaan ole samanlainen, vaan hoitohenkilökunnan jäsen Manja vetoaa koko ajan kiireeseensä.

Näin Viipurilaisen iltapäivä kertoo yleisemminkin vanhusten yksinäisyydestä ja masennuksesta – siis asioista, jotka ovat edelleen ajankohtaisia.

2000-luvun pakolaiskriisissä voisi olla käyttöä evakkojen kokemuksilla – onhan jokaisella pakolaisella tosiaan ”oma Viipuri”.

siiri-angerkoski-viipurilaisen-iltapaivassa

TV-näytelmä

Julkisuudessa evakot eivät suikaan olleet tabu. Aiheesta ilmestyi jatkuvasti romaaneja, ja Unto Seppäsen romaaniin Evakko pohjautuva samanniminen elokuva näytettiin TV:ssä.

Viipurilaisen iltapäivästä tehtiin 1965 samanniminen TV-näytelmä. Sen ohjasi Rauni Mollberg. Pääosan näytteli unohtumattomasti Siiri Angerkoski, joka kerrankin sai vakavan roolin

Katkelma löytyy Youtubesta

Tienhaara (lisätty 21.3.2017)

Kaisu on joutunut aviomiehestään eroon Tienhaarassa. Miksi juuri siellä, lukijalle ei kerrota, epäilemättä koska aikalaislukijat ja erityisesti evakot tiesivät kertomattakin.

Nuoremmille lukijoille asia selviää Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene (2016). Viipurin ratapihaa oli pommitettu, joten viipurilaisia kehotettiin menemään omin toimin Tienhaaran asemalle. Sinne tuli kuitenkin idästä junia, jotka olivat jo täynnä Itä-Kannaksen evakkoja. Monet joutuivat jatkamaan matkaa jalan jopa Lappeenrantaan asti.

Kirjallisuutta

Olen kirjoittanut blogiini myös Iiris Kähärin romaaneista Elämän koko kuva (1960), Vaikka en toivo paluuta (1972) ja Seppele Viipurille (1988). Ensimmäisen artikkelin lopussa on kerrottu kirjailijan elämänvaiheista.

Blogissa on artikkeli myös Kyllikki Mäntylän Oprista.

Kirjailijan haastattelu ks. Ylen elävä arkisto.

Wikipediassa on tietoja Arvi Genetzistä ja hänen nimimerkillä Arvi Jännes kirjoittamastaan runosta Herää Suomi.

Eino Leinon runo Viipurin vartio sisältyy Leinon kokoelmaan Painuvan päivä (1914).

Nimistä: Katariina ja Hekate

Katariina Aleksandrialaisesta

Tienhaarasta

Havu, Toini: Iiris Kähärin Kaukamaa. – Teoksessa Iiris Kähäri: Valitut teokset. Ex libris 1970. Suomalaisen kirjallisuuden suuret mestariteokset.

Unto Seppänen: Evakko

TV näyttää itsenäisyyspäivänä Tuntemattoman sotilaan. Syytä olisi näyttää myös Evakko. Sotahan ei koskenut vain sotilaita vaan sen jalkoihin ja uhreiksi joutui myös siviilejä.

evakko-elokuva

Kumpikin romaani ilmestyi 1954 ja molemmat elokuvat tehtiin heti perään 1956. Sodasta oli kulunut tarpeeksi aikaa, jotta kirjailijat pystyivät esittämään siitä mietityn kokonaiskuvan, ja toisaalta Neuvostoliiton suojasää antoi mahdollisuuden sotaelokuvien tekoon.

Elokuvaa on analysoinut perusteellisesti ja oivaltavasti Jari Sedergren. Hän muistuttaa, miten suurta mullistusta television tulo merkitsi: siihen asti elokuvateatterien tarjonta merkitsi uusia elokuvia, mutta televisio näytti vanhoja elokuvia. Näin keski-ikäisillä ja vanhoilla oli mahdollisuus palata muistoihin ja nuorilla saada käsitys sodasta ja evakkotiestä.

Sodan jälkeen syntyneiden käsitys evakkotiestä onkin syntynyt pääosin juuri Evakko-elokuvan perusteella.

Yksi karjalaisiin evakoihin yleisesti liitetty piirre, huumori keskellä suurintakin ahdinkoa, oli juuri ohjaajan Ville Salmisen lisäys, kertoo Sedergren. Karjalaisen Unto Seppäsen romaanissa sitä ei ollut, aihe oli kirjailijalle liian kipeä.  

Elokuva on romaania paremmin säilyttänyt arvonsa, koska se käyttää elokuvallisia keinoja. Mutta myös romaani on pienistä puutteista huolimatta edelleen vaikuttava.

evakko-kirja

Ihannoitu Kannas         

Evakko alkaa juhannuksen alla 1939 Kuultavaisen kylässä. Se esitetään oikeana idyllinä: luonto on kaunis ja asukkaat elävät sovussa.  

Maria Lähteenmäki sanoo Terijokea koskevassa tutkimuksessaan Maailmojen rajalla, että Karjalan menetyksen jälkeen kirjoitetuissa teksteissä ylikorostuvat ”aluetietoisuutta tukevat piirteet, kuten ryhmähenkisyys, paikkaan ja ihmisiin liittyvät myönteiset stereotypiat sekä suomalaisuuden ja venäläisyyden etninen erillisyys. Paikkakunta nähdään menetettynä onnelana” ja se kuvataan yhtenäisenä, eheänä ja rauhanomaisena ”paratiisina”. Menneisyyteen paikannetaan myös ”oikeudenmukaisuus ja ihmisen ja yhteiskunnan sopusointuisuus”.

Kaikki tämä pätee Evakkoon. Tosin siinä näytetään Kannaksen monikulttuurisuus: venäläiset emigrantit mainitaan, mutta kohteena: koska heihinkään ei suhtauduta kylässä ennakkoluuloisesti, tämä korostaa kyläläisten suvaitsevaisuutta ja siten yleistä humaanisuutta.

Ihannoitu karjalaismies

Kylän ja romaanin keskushenkilö Aato Nikkanen on lähtenyt köyhistä oloista ja hankkinut omalla työllään ja tarmollaan itselleen pienen maatilan, minkä lisäksi monenlaisia töitä. Hän on älykäs mutta vailla kunnianhimoa, hänelle vain kasaantuvat sellaiset toimet maamiesseuran esimies, koska hän tulee kaikkien kanssa toimeen ja häneen luotetaan. Kaiken päälle hän on vielä synnynnäinen seuramies – ”iloinen, suorastaan veikeä, ystävällinen ja sovinnollinen”.

Viinaa Aato juo usein, mutta se saa aikaan hänessä ”vain elämäniloa, toisten ymmärtämistä ja naureskelevaa vapautuneisuutta”. Kyseessä on siis kerta kaikkiaan ihannemies, mutta nimenomaan karjalainen ihannemies, aika erilainen hämäläinen tai pohjalainen ihannemies.

Aaton perheeseen kuuluu emäntä Ulla, aikuinen poika Arvo, aikuinen tytär Elvi ja kuopus, pikkuvanha Sirkka.

Linnoitustyöt kesällä 1939

Kylän idylli saa ensimmäisen varjon, kun tulee tieto vapaaehtoisten linnoittajien tulosta. AKS:n aloite paisui kansanliikkeeksi.

 Linnoittajat on suunniteltu majoittaa seuratalolle, mutta Aato ehdottaa, että heidät kutsutaan taloihin vieraiksi. Näin varsinaissuomalainen maanviljelijä, poikamies Tauno tutustuu ja ihastuu Aaton tyttäreen Elviin.

Linnoittajien myötä voidaan esittää toisaalta sitä, miten koko Suomi haluaa puolustautua yhdessä, toisaalta heimoeroja. Murretta Seppänen ei repliikeissä käytä – tämä oli kirjallisuudessa vanha tapa, jonka Linna samana vuotena mursi.

Varsinaissuomalaisten asenteissa on kansallista uhoa ja he ovat valmiit härnäämään suurvaltanaapuria. Kannakselaiset varoittavat tästä, sillä he tajuavat Pietarin/Leningradin läheisyyden merkityksen. Selväksi kuitenkin tulee, että uhan alla eletään: ”raja oli kasvattanut kansansa kestämään musertumatta heräävän pedon ensi liikahduksen, jossa saattoi olla jo kuolettavaa voimaa”.  Sanaa ”ryssä” ei kuitenkaan käytetä, ja kielestä on siivottu 30-luvun ja sota-ajan militaristiset ja rasistiset ilmaukset.

Lehtimies Pekka Mannonen on pessimisti

Kesäisin huvilassaan asuu lehtimies Pekka Mannonen, joka tuo romaaniin laajemman perspektiivin. Mannonen ei vedätä huvilaansa sähköä, ennen kuin Aato huomauttaa, että se luo muissa pelkoa siitä ettei tulevaisuutta ole. Mannonen miettii kuitenkin, eikö todellista rohkeutta ole se, ettei halua pettää itseään. Kyläläiset eivät kuitenkaan halua uskoa sotaan.

Mannonen maalaa kaapin mustaksi punaisella viirulla, siis Karjalan värein. Sirkka pelästyy synkkää kaappia. Kaapilla on jatkossa tärkeä osa, samoin muutenkin Karjalan väreillä ja enteillä.

YH-syksy

Syksyllä tunnelmat ovat jo erilaisia kuin kesällä: YH:n (yleiset kertausharjoituksiin) kutsutut reserviläiset ovat kylässä, lottakanttiini venäläisellä koululla. Pahinta on, ettei julkisuudessa kerrota, mistä Moskovassa neuvotellaan. Lyhyet lainaukset ajan sanomalehdistä valottavat, mitä tuon ajan eläneet asioista saattoivat tietää, mutta samalla ne uusintavat sodanaikaista käsitystä tapahtumien syistä.

Rajan pinnassa eläviä evakkoja nähdään tiellä. Heitä on käsketty lähtemään vapaaehtoisesti ”Etteivät jäisi jalkoihin” ”Minkä jalkoihin?” ”Sodan!” ”Eihän se ala!” ”Sinustako se riippuu?”

Kyläläiset saavat käskyn lähteä evakkoon, mutta käsky perutaan, vain venäläiskoulu pakenee. Lopulta lähtö tulee vasta sodan syttyessä. Tämä viranomaisten möhläys katkeroittaa mielet ja myös evakkomatkalla koetaan kovia. Tässä näkyy romaanin etu: tapahtumia ei katsota yleisellä tasolla vaan kerrotaan miltä ne ihmisistä tuntuivat.

Kotikylän polttaminen

Romaanin ensimmäinen huippukohta on Aatolle annettu raskas tehtävä: polttaa kotikylä. Käskyn tarkoitus oli, ettei vihollinen voisi majoittua taloihin.

Aato aloittaa Pekka Mannosen kaapista, säästää kuitenkin mielijohteesta tämän saunan, ja polttaa lopuksi oman kotinsa.

Ilmaus ”Mustat revontulet punaisin liekein” viittaa jälleen Karjalan väreihin. Sotilaallisten syiden sijaan talojen polttamiselle annetaan syvempi tarkoitus: ”Kylä paloi, koska se ei voinut kuulua kenellekään muulle kuin oikeille omistajilleen, siellä syntyneille ja sen maita kukoistuttaneille!”

Evakkokokemuksia

 Evakkomatkaa kuvataan seuraamalla vuorotellen naisten vaiheita junassa sekä Aaton ja Sirkan vaiheita maantiellä.

Jo Karjalan puolella evakkoja kohdellaan tylysti. Näin korostetaan, että ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla.

Suurissa taloissa evakkoja ei haluta päästää parempiin huoneisiin. Toisaalta on myös ystävällisiä ihmisiä ja sellaisten luo joutuu Aaton emäntä Ulla.

Aato painottaa myöhemmin evakkojen omaa asennetta: hän ”tuli kaikkien kanssa toimeen paitsi sen rullapään kanssa mutta hän oli tahallaan paha.”

Ruoka on kannakselaisille outoa ja joskus ala-arvoista. Tilanne paranee, kun vaaditaan oikeat määrät raaka-aineita ja emännät rupeavat itse keittämään.

Erilaisesta elämännäkemyksestä seuraa viihtymis- ja ymmärtämisvaikeuksia: ”Eniten minua on täällä järkyttänyt puhumisen köyhyys. Ihmisillä ei tunnu olevan mitään sanomista toisilleen…”

Emigrantit, pakolaiset ja evakot

Kun maailmansota syttyy, lehdessä kuvia evakuoiduista saksalaisista Puolan rajaseudulla, syntyy keskustelua käsitteistä. Aaton mielestä emigrantti on ”pakolainen, joka on lähtenyt maastaan liikkeelle omin päin ja neuvoin ja joutunut isänmaattomaksi. Evakko taas on jonkin sodan uhkaaman alueen järjestelmällisen tyhjentämisen vuoksi joutunut lähtemään kodistaan, muttei aina isänmaastaan”.

On huomattava, että Suomessa vakiintui tapa nimittää vaikkapa sodan aikana puna-armeijaa pakenevia saksalaisia pakolaisiksi, vaikka hekin pakenivat omaan maahansa. Se, ettei Natsi-Saksa järjestänyt evakointia vaan päinvastoin kielsi sen rangaistuksen uhalla, ei ollut ihmisten syy.

Seppäsen romaanissa tehdään eroa venäläisiin emigrantteihin. He lähtevät suin päin pakoon ja jättävät jälkeensä niin maksamattomat velkansa kuin kotieläimensäkin. Heidät leimataan karkulaisiksi.

Sen sijaan karjalaiset tottelevat viranomaisten evakuointimääräyksiä.

Evakko-nimitys jäi vain suomalaisten käyttöön, mikä kenties heijastuu nykyisiin pakolaisiin.

Uhri

Yksi romaanin keskeinen teema on uhri. Teema saavuttaa huippunsa, kun tulee tieto perheen pojan Arvon kaatumisesta. Isä Aato kommentoi: ”ettei menetyksemme olisi ollut yhtä ehdottoman puhdas ja täydellinen, ellei meistä jonkun veri olisi valunut Kannakseen ja imeytynyt sen kamaraan. Arpa lankesi niinkuin kohtalossamme oli säädetty, jotta tämä olisi myös omissa silmissämme ollut kylliksi arvokas ojentaa isänmaan vaatimien toisten uhrien oheen. Veriuhri on sentään enintä.”

Uhriajatus oli ajalle tyypillinen. Ilona Kemppainen on tehnyt väitöskirjan sankarikuolemalle Suomessa annetuista merkityistä viime sotien aikana Isänmaan uhrit.

Pohjana on kristinuskoon olennaisesti liittyvä uhrin ajatus, muut uhrit rinnastuvat Kristuksen ristinkuolemaan, vaikka tämä onkin teologisesti ristiriitaista. Myös nationalismi kannusti uhraamaan itsensä toisten edessä: ”yksilö on olemassa vain osana suurempaa kokonaisuutta, ja hänellä on velvollisuus antaa jopa henkensä maansa ja kansansa puolesta.”

Seppälän romaanissa uhri on uskonnollis-nationalistinen.  Se, että uhrin on oltava puhdas, jotta se olisi arvokas, liittyy uskontoon, mutta samalla keskeistä on maa, johon veri vuotaa.

Toisaalta romaanissa ei puhuta, kuten sotien aikana usein, että Suomen itsenäisyys oli lunastettava uhreilla, vaan Aatolle maa on nimenomaan kotiseudun maa.

Aato ei ole aiemmin ollut erityisen uskonnollinen, mutta nyt etsii lohtua Raamatusta ja nimenomaan kohdista, jossa puhutaan juutalaisille luvatusta maasta: ”…johdattaa sinut siihen maahan, jonka isäsi ovat omistaneet, ja sinä sen omistat”.

Mutta kuten kirjailija ja lukijat tiesivät, näin kävisi vain väliaikaisesti. Teoksen lopussa kerrotaan lyhyesti jatkosodan alusta, jolloin Aatolle on annettu tehtävä käydä Kuultavaisessa ja tutkia elämisen mahdollisuuksia siellä. Hän vilustuu matkalla ja on lopussa kuolinvuoteella. Hän ei ole antanut itselleen anteeksi, että poltti kylän – kaikki polttaminen ei ollut sotilaallisesti välttämätöntä, hän ei vain halunnut antaa viholliselle mitään. Näin myös Aato tavallaan antaa henkensä Karjalan takia: muualla hän ei voi elää.

Sopeutuminen avioliiton avulla

Romaanissa on kuitenkin vastakkainen teema, joka kertoo sopeutumisesta. Sitä edustaa Elvin ja Taunon romanssi.

Alkuun tulee kuitenkin tyrmäys: kun Elvi menee viemään Taunon kirjettä tämän kotiin, Taunon äiti kohtelee Elviä ynseästi.

Muutenkin Elviä kohdellaan suuressa talossa alempiarvoisena, mikä näyttää Varsinais-Suomen luokkaerot. Samalla tuo kopea ynseys ilmaisee heimojen väliset erot: Taunoa kohdeltiin linnoitustöiden aikana sydämellisesti Elvin kotona.

Tauno etsii Elvin käsiinsä ja kosii, mutta Elvi suostuu vasta, kun sovinto on syntynyt Taunon äidin kanssa. Tämä selittää käytöksensä johtuneen erehdyksestä, kun hän ei oivaltanut, että Taunon suhde Elviin oli vakavalla pohjalla.

Taunon ja Elvin tuleva avioliitto yhdistää Suomen heimot. Samalla sitä romaanissa pidetään tappiona, koska Elvi – tai ainakin hänen lapsensa – luopuu karjalaisuudesta.

Pelko että nuorison luopuu karjalaisuudesta

Siinä missä Aato edustaa idealismia, sanomalehtimies Pekka Mannonen edustaa realismia ja pessimismiä jopa jälkiviisauden muodossa. Molemmat ovat kuitenkin yhtä mieltä pelätessään nuorison luopuvan karjalaisuudesta ja karsastaessaan tehdastyötä.

Aato ei halua yhtyä ”lakkosakkiin” eli ammattiyhdistystoiminta on hänelle vierasta. Mannonen pelkää, että tehdastyö vierottaa nuoremman sukupolven vanhempien ja heimon arvomaailmasta.

Sodasta palanneet nuoret miehet haluavat onneksi oman maatilan. Tässä heimoajattelu yhdistyy kirjailijan maalaisliittolaiseen arvomaailmaan, toteaa Jari Sedergren.

Maanviljelyksen korostaminen oli ymmärrettävää välirauhan aikana ja jatkosodan jälkeen, kun Karjalan pellot oli menetetty ja elintarvikkeista oli pulaa. Myös kirjoittamisajankohtana, 50-luvun puolivälissä, maanviljelys oli voimissaan mutta pian tuli peltojen paketoinnin ja kaupunkiin ja Ruotsiin muuton aika.

unto-seppanen

Kirjailijasta

Unto Seppänen syntyi 1904. Kotipitäjä oli Kanneljärvi, joka sijaitsee Kannaksen keskivaiheilla, merenrantaan Terijoelle on 40 kilometriä.

Sota-aikana Seppänen oli 35-40-vuotias. Jatkosodan aikana hän toimi Aunuksen tiedotuskomppaniassa.

Ennen sotaa Seppäsen romaanit sijoittuivat Kannakselle ja samalla tavalla hän jatkoi sodan jälkeen. Vasta vuonna 1954 Seppänen kuvasi Karjalan menetyksen talvisodassa Evakossa. Ilmeisesti aihe vei hänen voimansa, sillä hän kuoli 1955 ehtimättä täyttää 51 vuotta.

Kirjallisuutta

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009.

Sedergen, Jari: Evakko – elokuva ja romaani karjalaispakolaisista. Ennen ja nyt 3/02.

Olen kirjoittanut blogiin myös Kyllikki Mäntylän Oprista.