Skotlannin vapaussota ja kuningas Robert Bruce

Skotlannilla on monta sankaria, mutta kaksi on ylitse muiden: 1200-1300-luvun vaihteessa käydyn vapaussodan sankarit, sissijohtaja William Wallace ja kuningas Robert Bruce. Skotlannin Porilaisten marssi alkaa: ”Skotit jotka ovat Wallacen kanssa verta vuotaneet, skotit joita Bruce on usein johtanut…”

Elokuvassa Braveheart – taipumaton Wallace esitetään epäitsekkään vapaudenhalun ruumiillistuma. Sen sijaan Brucesta annetaan varsin epäedullinen kuva Wallacen vastakohtana oman edun tavoittelijana ja jopa Wallacen pettäjänä.

Totta onkin, ettei Bruce ollut epäitsekäs kuten Wallace ja että hänen uransa sisälsi poliittisia täyskäännöksiä. Hän edustaa toisenlaista sankaruutta: ihmistä, joka tekee virheitä ja jopa suuria syntejä, mutta joka kykenee nousemaan, oppimaan erehdyksistään ja kasvamaan tehtävänsä mittaiseksi.

Skotlannin vapaussodan tapahtumat kuusisataa vuottaa sitten selittävät sen, mikä turistille Skotlannissa melkein heti kerrotaan: ”vanha vihollinen” (”the auld enemy”) tarkoittaa Englantia, ”vanha liitto” (”the auld alliance”) taas liittoa Ranskan kanssa.

Normannilais-kelttiläinen perhe

Robert Brucen esi-isä kuului yhteen niistä normannisuvuista, jotka seurasivat David I:tä Skotlantiin. Näille luottomiehilleen kuningas läänitti strategisesti tärkeitä alueita: Robert Brus sai noin vuonna 1124 Annandalen, joka on lännessä portti Skotlantiin.

Suku lisäsi omaisuuttaan ja vaikutusvaltaansa avioliittojen avulla. Robert Brucen samanniminen isä nai vanhaan kelttiläiseen sukuun kuuluvan perijättären. Avioliitto tuotti monta lasta, joista vanhin poika Robert syntyi vuonna 1274. Hän oli vain kahdeksantoistavuotias 1292, kun isä siirsi hänelle vaimoltaan saamansa Carrickin jaarlin arvonimen ja maat.

Tuon ajan oloissa veljet olivat hyödyllisiä alipäällikköinä ja muissa luottotehtävissä ja sisarten avioliittojen kautta luotiin siteitä valtakunnan muihin mahtimiehiin. Robertin ensimmäinen avioliitto Marin jaarlin tyttären kanssa päättyi vaimon varhaiseen kuolemaan, ja ainoa perillinen oli pitkään tytär Marjorie.

Kiista kruununperimyksestä johtaa Englannin miehitykseen

Nuori Robert oli todistamassa, miten hänen samanniminen isoisänsä vaati itselleen Skotlannin kruunua sen jälkeen, kun Canmoren hallitsijasuku oli vuonna 1290 sammunut. Kruununperimystä sovittelemaan kutsuttu Englannin kuningas Edvard I valitsi kuitenkin kuninkaaksi John Balliolin. Molemmat polveutuivat David I:n pojanpojan tyttäristä.

Balliol tunnusti Edvardin Skotlannin yliherraksi. Skotlantilaisilla oli asian merkityksestä eri käsitys kuin Edvardilla, joka oli hiljattain alistanut valtaansa Walesin ja Irlannin. Kun Edvard vaati Skotlannilta joukkoja sotaan omaa feodaaliherraansa Ranskan kuningasta vastaan, Skotlannin johtomiehet eivät tähän suostuneet.

Brucen isä, joka ei ollut koskaan tunnustanut Balliolia hallitsijaksi, kieltäytyi tuomasta miehiään kansalliseen armeijaan. Tämän takia suku karkotettiin Skotlannista ja siltä riistettiin sen maat, mutta se sai niistä korvausta Edvardilta.

Jo vanhastaan Brucen suvulla oli tiluksia myös Englannissa, ja avioliittojen kautta sillä oli sukulaissuhteet myös Englannin ylhäisimpiin sukuihin.

Historiaan ei tule heijastaa myöhempää kansallisuusaatetta. Tuon ajan ylimystö oli kansainvälistä: sillä oli omaisuutta useammassa maassa, joten se ei tuntenut lojaalisuutta yhtä maata kohtaan, vaan tärkeintä oli oman suvun etu.

Balliol haki tukea Englannin vihollisesta Ranskasta, jonka kanssa solmittiin liitto 1295. Englannin armeija kukisti kuitenkin helposti skotlantilaisten vastarinnan, ja Edvard pani Balliolin 1296 viralta. Skotlannin alistamisen merkiksi hän vei mukanaan Sconen pyhän kruunauskiven, joka vuosisatoja oli voitonmerkkinä nähtävänä Westminister Abbeyssä Edvard Tunnustajan puisen valtaistuimen alla, kunnes se viimein palautettiin Skotlantiin.

Wallacen kapina

Skotlannin mahtavimmat maalliset ja kirkolliset ylimykset olivat vannoneet uskollisuutta Edvardille. Pienen maanomistajan nuorempi poika William Wallace nousi kuitenkin kapinaan englantilaisia vastaan. Kerrotaan, että Wallace oli vannonut kostoa heille, koska hänen vaimonsa oli kuollut englantilaisten käsissä.

Wallace voitti englantilaiset 1297 Stirlingin sillalla, missä näiden ratsumiehet eivät voineet edetä kuin kolme rinnan. Sen jälkeen Wallace valittiin valtakunnan suojelijaksi.

Wallacesta ei henkilönä tiedetä paljoakaan. Hän on jäänyt historiaan sankarina, joka on jättiläiskokoinen, voimakas ja urhea. Hän ei ollut sosiaalinen kapinallinen, jollaisena hänet on usein esitetty, vaan hän halusi takaisin vanhan järjestyksen ja esiintyi koko ajan Ranskassa oleskelevan viralta pannun kuninkaan John Balliolin nimissä.

Patriotismi ja oman suvun etu

Vastarintaan liittyi myös joukko ylimyksiä. Se, että näiden joukossa oli myös nuori Robert Bruce, oli suvun menneisyyttä ajatellen yllätys. Hylkäämällä Edvardin suosion hän otti riskin, joka todistaa hänen olleen isänmaallisempi tai kunnianhimoisempi – tai molempia – kuin isänsä, joka vietti elämänsä loppuajan englantilaisilla maatiloillaan. Kelttiläisen äitinsä kautta Robert oli luultavasti isäänsä vahvemmin kiintynyt Skotlantiin.

Englannin armeija oli tähän aikaan Euroopan paras. Wallace teki kohtalokkaan virheen ryhtymällä taisteluun sitä vastaan ilman maaston suomaa etua Falkirkissä 1298. Sanat ”Olen tuonut teidät areenalle, tanssikaa niin hyvin kuin osaatte” eivät auttaneet, vaan englantilaisten kuulut jousimiehet tuottivat skotlantilaisille murskaavan tappion.

Tämän jälkeen Wallace syrjäytettiin valtakunnan johdosta, mutta hän johti yhä sissisotaa englantilaisia vastaan.

Valtakunnan suojelijoiksi tulivat kilpailevat ylimykset Robert Bruce ja Balliolin lanko John Comyn sekä arkkipiispa William Lamberton, jonka ei onnistunut kauan sovitella edellisten kiistoja. Mahdoton triumviraatti kesti vain pari vuotta.

Edvard osasi taitavasti pelata kruunusta kilpailevia Brucea ja Comynia toisiaan vastaan suosimalla milloin toista, milloin toista. Bruce teki vuonna 1302 ensimmäisenä ja merkittävimpänä kapinallisena ylimyksenä sovinnon Edvardin kanssa.

Bruce oli aluksi Edvardin suosiossa, ja sitoakseen hänet tiiviimmin itseensä kuningas antoi hänelle vaimoksi irlantilaisen Ulsterin jaarlin tyttären Elizabeth de Burghin. Tämän kautta Bruce sai sukulaisuussuhteen myös Stewart-sukuun.

Muut patrioottiset ylimykset jatkoivat taistelua vielä pari vuotta, kunnes heistäkin useimmat – joukossa Comyn – taipuivat 1304 Edvardin alamaisiksi.

Vain Wallacelle Edvard ei armahdusta suonut, eikä tämä sitä anonut. Kun Wallace oli viimein saatu kiinni, hänet tuomittiin kapinallisena kuolemaan, vaikka juuri hän ei ollut koskaan edes vannonut uskollisuutta Edvardille. Tuomio pantiin täytäntöön erityisen hitaalla ja julmalla tavalla. Näytti siltä, että Skotlannin vastarinta oli viimeinkin murskattu.

Wallacesta oli kuitenkin tullut marttyyri: vaikka hän olikin hävinnyt, hän oli ikään kuin kärsinyt koko kansan vapauden puolesta ja esimerkillään hän innosti maanmiehiään epätasaisessa ja epätoivoisessa taisteluissa.

Tämä ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista ilman niitä toisenlaisia ominaisuuksia, poliittista taitoa ja kärsivällisyyttä, joita Brucella oli. Juuri siksi, että Bruce oli pystynyt säilyttämään henkensä, hän saattoi toteuttaa Wallacen unelman.

Toisin kuin suoraviivaisen ja ihanteellisen Wallacen, Robert Brucen tähänastinen ura oli ollut ristiriitainen ja opportunistinen: hän oli ollut välillä kapinallinen, välillä Edvardin suosikki. Jos Brucen ratkaisujen motiivina pidetään edellisessä tapauksessa patriotismia, jälkimmäisessä suvun etujen turvaamista, kysymys asetetaan väärin: luultavasti Bruce samasti nämä kaksi asiaa ja yritti pyrkiä päämääräänsä keinoja vaihdellen.

Isänsä kuoltua 1304 Bruce oli suvun päämies, joka peri paitsi Annandalen myös laajoja maatiloja Englannissa. Hän olisi voinut valita mukavan elämän Englannissa hovissa.

Bruce hautoi kuitenkin pitkällä tähtäimellä kunnianhimoisia suunnitelmia, kuten käy ilmi siitä, että hän solmi salaisen ystävyys- ja yhteistyöliiton piispa Lambertonin kanssa. Bruce ilmeisesti laskelmoi, että hänen oli paras odottaa sopivaa tilaisuutta, sillä kuningas Edvard oli jo vanha ja kuolisi pian eikä tämän samanniminen poika ollut missään suhteessa isänsä veroinen.

Murhaajasta kuninkaaksi

Ratkaisu tuli kuitenkin jo aiemmin ja yllättävällä tavalla. Kun Robert Bruce ja John Comyn 1306 tapasivat, heidän välilleen syntyi riita, joka johti siihen, että Bruce tappoi Comynin.

Rikos oli tuskin suunniteltu, sillä se tapahtui kirkossa, joten Brucella oli odotettavissa paavin kirkonkirous. Lisäksi murha oli tehnyt vastakohtaisuuden mahtavan Comynin suvun kanssa sovittamattomaksi, mikä merkitsi sisällissotaa. Toisaalta Bruce oli raivannut kilpailijansa tieltään.

Bruce päätti käyttää yllätystä hyväkseen: hän julistautui kuninkaaksi, ja hänen kannattajansa saivat linnoja haltuunsa. Skotlannin kirkko, joka kävi omaan riippumattomuustaisteluaan Englannin kirkkoa vastaan, antoi Brucelle synninpäästön ja asettui arkipiispa Lambertonin johdolla tukemaan Brucea.

Palmusunnuntaina 1306 Bruce kruunattiin kuninkaaksi perinteisessä Sconessa. Kruunauskivi oli tosin englantilaisten hallussa, ja Fifen jaarli, jolla McDuffin perheen päänä oli etuoikeutena kruunata kuningas, oli englantilaisten vankina, mutta hänen sisarensa Isabel varasti miehensä hevoset ja ratsasti Englannin halki Skotlantiin hoitamaan sukunsa kunniatehtävän. Patriotismi ja oman perheen kunnia merkitsi hänelle enemmän kuin lojaalisuus aviomiestä, Buchanin jaarlia kohtaan, joka oli Comynin sukulainen.

Kuninkaasta pakolaiseksi

Bruce oli nyt tilanteessa, jossa hänen entiset selviytymiskeinonsa eivät enää auttaneet: hänen oli pakko onnistua, paluutietä ei ollut. Englannin kuningas ei antaisi hänelle armoa – sen tuli hänen perheensä kohtalo pian osoittamaan.

Edvard lähetti Skotlantiin armeijan, joka yllätti petoksella Brucen ja löi tämän joukot Methvenin taistelussa. Brucen onnistui vaivoin paeta, mutta uusi tappio seurasi.

Bruce oli jättänyt perheensä naiset yhden veljensä huostaan ja uskonut heidän olevan turvallisessa paikassa, mutta nämä joutuivat Rossin jaarlin petoksen uhreina englantilaisten käsiin ja veli hirtettiin.

Brucella oli jäljellä enää kourallinen miehiä. Realistisesti ajatellen hänen tilanteensa oli epätoivoinen: häntä odotti lainsuojattoman pakolaisen elämä. Viisainta tuntui olevan etsiä turvapaikka Norjasta, jossa yksi hänen sisaristaan oli kuningattarena.

Tässä ratkaisevassa vaiheessa Bruce kävi Skotlannin lähes itsenäisillä saarilla. Siellä hän sai tukijoikseen Angus Ogin, joka toivoi saavansa kuninkaalta apua omia vihollisiaan vastaan, ja Christina Macruarien, jolla leskenä oli itsenäinen ja vaikutusvaltainen asema.

Hämähäkin opetus

Kesällä 1307 Bruce lähetti kahden veljistään johtamaan maihinnousua Gallowayhin, mutta taas kaikki epäonnistui. Veljet joutuivat englantilaisten vangeiksi ja kärsivät häpeällisen kuoleman pettureina.

Bruce itse oli päättänyt palata omille mailleen Carrickiin. Maihinnousua varten oli tarkoitus sytyttää merkkituli, mutta siksi luultiin väärää nuotiota. Kaikki retken osallistujat olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, etteivät he halunneet palata, ja he onnistuivat yllättämään englantilaisten paikallisen sotilasosaston.

Vähän myöhemmin Bruce sai kuulla veljiensä kuolemasta. Myös perheen aiemmin vangeiksi joutuneita naisia oli kohdannut Edvardin armoton kosto. Brucen vaimo Elizabeth de Burgh, joka oli Edvardin suosikin tytär, oli tosin tuomittu vain eristykseen ja yksi sisarista suljettu luostariin. Sen sijaan toinen sisar ja kuninkaan kruunannut Buchanin kreivitär Isabel oli pantu linnojen edustalla riippuviin häkkeihin, jossa he olivat päivät ja yöt, kesät talvet kenen tahansa töllisteltävinä ja pilkattavina. Sama kohtalo oli vähän aikaa jopa Brucen pienellä tyttärellä Marjoriella.

Ei ihme, että Bruce tässä vaiheessa ajatteli jo luovuttaa ja kenties epäili, että hänen läheisiinsä kohdistui Jumalan rangaistus hänen murhatekonsa takia. Hän aikoi etsiä sovitusta lähtemällä ristiretkelle. Tarina kertoo, että tällöin hän näki luolassa hämähäkin, joka epäonnistui kuusi kertaa verkon kutomisessa – mutta onnistui seitsemännellä kerralla! Bruce päätti, ettei hänkään voisi luovuttaa vähemmällä.

Sissisota ainoa keino

Bruce oli viimein hyväksynyt tosiasiat: hän alkoi käydä englantilaisia Wallacen tapaan sissisotaa, jossa iskettiin yllättäen eikä vankeja otettu ja häivyttiin sitten nopeasti paikalta. Seuraus tosin oli, että miehittäjän kosto kohdistui siviiliväestöön, jolle sissisota on aina raskasta.

Skotlannin kirkon merkitys oli suuri: sen verkoston kautta sissit saivat tietoja englantilaisten sotilasosastojen liikkeistä, ja papit nostattivat kansan mielialaa miehittäjää vastaan ja saivat näin yhä useamman miehen liittymään sisseihin.

Näinä vuosina Bruce oppi perusteellisesti tuntemaan kansansa ja sai jopa villit ylämaalaiset alistumaan tarpeellisen sotilaskuriin. Vuosikaudet hän koki vaivoja, vastuksia ja vaaroja, nälkää ja kylmää, mutta kesti ne iloisella mielellä, kuten myöhemmässä kronikassa kerrottiin.

Vaikka Bruce pyrki murtumattomalla tahdolla päämääräänsä, hän ei ollut fanaatikko vaan säilytti humaanisuutensa. Näitä piirteitä ei valitettavasti näy hänestä myöhemmin tehdyistä mahtavissa patsaissa.

Englantilaiset lähettivät suuremman armeijan Skotlantiin, mutta Bruce hävitti maan sen edestä eikä suostunut kohtamaan sitä taistelussa. Saatuaan englantilaisten miehittämät linnat haltuunsa Bruce revitytti ne maan tasalle, jotta niitä ei enää voitaisi käyttää skotlantilaisia vastaan.

Mitä enemmän Bruce saavutti sotilaallista menestystä, sitä useammat skotlantilaiset liittyivät häneen. Ajatus itsenäisestä valtakunnasta eli edelleen laajoissa piireissä, eikä muita vaihtoehtoja vastarintaliikkeen johtajaksi enää ollut kuin Bruce. Balliol oli epäonnistunut ja vankina Ranskassa, ja Wallacen kohtalo ja väliaikainen suojelijajärjestelmä olivat osoittaneet, että kansakunnan johtaja tarvitsi tehtävässä onnistuakseen kuninkaan aseman. Brucen ja Skotlannin eduista oli tullut yhtä.

Diplomatiaa kotimaassa ja ulkomailla

Brucen sisarenpoika Thomas Randolph oli englantilaisten vangiksi jouduttuaan suostunut taistelemaan näiden puolella. Kun hän jälleen joutui Brucen vangiksi, hän syytti enoaan epäritarillisista taistelumenetelmistä. Muistutettuaan englantilaisten julmuudesta ja petoksista Bruce vakuutti Randolphin siitä, ettei muuta tietä voittoon ollut, ja sai tämän siirtymään puolelleen.

Yleensä Bruce antoi anteeksi jopa vihamiehilleen, mikäli nämä suostuivat sovintoon. Poikkeusta hän ei tehnyt edes Rossin jaarlin kohdalla, vaikka tämä oli luovuttanut hänen perheensä naiset englantilaisille. Henkilökohtaisten tunteiden voittaminen osoitti Brucen kaukokatseisesta viisaudesta: kuningas oli sekä maan hallitsemisessa että sotilaiden rekrytoinnissa riippuvainen ylimysten uskollisuudesta ja yhteistyöstä.

Mutta ehkä Bruce kohteli vastustajiaan toisin kuin Edvard myös siksi, että hän murhan tehneenä tunsi itsekin tarvitsevansa anteeksiantoa. Tarve hyvittää lankeaminen sai niin Brucen kuin Randolphin yrittämään kaikkensa ja ylittämään itsensä.

Comynin suku ei tietysti luopunut vihamielisyydestä, joten vapaussota oli myös sisällissota. Muutenkaan kuningas ei toki voinut olla loputtoman pitkämielinen: jos joku rikkoi vannomansa uskollisuudenvalan toisen kerran, Bruce ei enää säästänyt edes sukulaisensa henkeä.

Randolphin armahtamista Brucen ei tarvinnut katua. Tämä oli sekä etevä sotilasjohtaja että taitava diplomaatti, jonka kuningas lähetti Ranskan kuninkaan ja paavin luo. Paavin auktoriteettiin vedottiin siinä, olivatko skotlantilaiset vapaustaistelijoita vai kapinallisia ja oliko Bruce laillinen kuningas.

Brucen aseman vahvistumista kotimassa osoittaa se, että tämä kutsui ensimmäisen parlamenttinsa kokoon vuonna 1309. Koska sota tuohon aikaan tarkoitti lyhyitä kampanjoita, Bruce ehti hallitusaikanaan uudistaa monin tavoin maan oloja.

Hävitysretkiä Englantiin

Edvard I:n kuolema 1307 oli ollut ratkaiseva helpotus, sillä Edvard II oli heikko hallitsija. Hänellä oli vaikeuksia saada vasallinsa maksamaan veroja ja antamaan sotilaita, joita tarvittiin samaan aikaan Ranskassa, Walesissa ja Irlannissa.

Edvard II kuitenkaan ei suostunut rauhaan. Sen takia Bruce järjesti hävitysretkiä Pohjois-Englantiin: tehtiin yllätyshyökkäys, poltettiin taloja ja koottiin ryöstösaalista – tai luovuttiin tästä sillä ehdolla että saatiin ”suojelurahoja”. Sitten vetäydyttiin nopeasti takaisin, ennen kuin englantilaiset ehtivät koota joukkojaan.

Skotlanti oli kuitenkin Englantia epäedullisemmassa asemassa siinä, että kun Englannin hyökkäys kohdistui Skotlannin vauraaseen ja keskeiseen eteläosaan, Skotlanti saattoi hävittää vain Englannin köyhempää ja syrjäisempää pohjoisosaa.

Näitä hyökkäyksiä johtivat Brucen kuuluisat alipäälliköt: veljistä ainoa eloonjäänyt Edward Bruce, sisarenpoika Thomas Randolph ja Sir James Douglas. Sodankäyntitapa oli raskas väestölle kummallakin puolen rajaa. ”Hyvä sir James” oli englantilaisille ”musta Douglas”, jolla äidit pelottelivat tottelemattomia lapsiaan tyyliin: ”Jos et nyt ole kiltisti, niin musta Douglas tulee ja vie sinut.”

Kolmen veljensä kuoltua kuningas tarvitsi uusia luottomiehiä, ja tällöin sellainen alemman aatelin edustaja kuin Sir James Douglas sai mahdollisuuden kunnostautua. Sisarenpoikana Randolph sai kuitenkin aivan toisenlaisen aseman: hänet korotettiin Morayn jaarliksi ja hän sai tuon strategisesti tärkeän pohjoisen alueen Morayn lisäksi yhtä tärkeän Manin saaren.

Vuonna 1314 Randolph valloitti oveluudella ja muutamalla kymmenellä miehellä Edinburghin linnan. Vähän aiemmin Douglas oli saanut saanut samalla tavoin Roxburghin linnan haltuunsa.

Ratkaisutaisteluun jouduttiin erehdyksestä

Edward Bruce oli loistava ratsuväen komentaja, mutta hänellä ei ollut Randolphin ja Douglasin oveluutta eikä veljensä politiikan tajua. Kyllästyttyään piirittämään strategisesti tärkeää Stirlingin linnaa hän sopi omin päin englantilaisten kanssa, että jolleivät nämä seuraavan vuoden 1314 juhannukseen mennessä lähettäisi apuvoimia, linna antautuisi skotlantilaisille.

Tässä Edward Bruce teki ratkaisevan arviointivirheen: kansallinen ylpeys vaati englantilaisia voittamaan keskinäiset kiistansa ja lähettämään Stirlingin avuksi sotajoukon, jonka kokoamiseen heillä oli kosolti aikaa. Näin Robert Bruce joutui juuri siihen tilanteeseen, jota hän oli vuosikaudet yrittänyt välttää: kohtamaan englantilaiset perinteisessä taistelussa, jossa hän saattoi kerralla menettää kaiken niin kuin Wallacen oli käynyt Falkirkissä.

Päällisin puolin Brucen tilanne näytti huonolta: hänen joukkonsa oli vain kolmannes ja neljännes englantilaisten armeijasta, ja ennen kaikkea hänellä oli vain vähän ratsuväkeä. Ratsuväen yli tuhat vuotta kestänyt valtakausi sotataidossa oli tosin päättymässä, mutta englantilaiset olivat tuomassa tilalle ratkaisevaa uudistusta: pitkäjousimiehiä.

Toisaalta Bruce oli kokeillut pienemmässä mittakaavassa uudenlaista taktiikkaa. Hänellä oli myös aikaa valita itselleen sopiva taistelupaikka läheisestä Bannockburnista, missä rämeinen maasto suojasi hänen joukkojaan. Näiden puolustusasemat hän turvasi katkotuttamalla tielle puita ja rakennuttamalla tielle ansoja, joihin vihollisen ratsumiehet putoaisivat.

Bannockburnin maisemaa kesäkuussa 1991

Kaksintaistelu epäritarilliseen tapaan

Juhannusaattona 1314 Bruce oli ponin selässä seuraamassa englantilaisten etujoukkojen lähestymistä, kun Henry de Bohun tunnisti yksinäisen ratsastajan kuninkaaksi ja tajusi, että hänellä oli tilaisuus saada kunnia Skotlannin kuninkaan lyömisestä. Niinpä nuori ritari ojensi peitsensä tanaan ja kannusti ison sotaratsunsa yksin Brucea kohti.

Haarniskoinut de Bohun näytti olevan ylivoimainen verrattuna kevyeen ratsastusasuun pukeutuneeseen vastustajaansa, jolla oli aseenaan vain sotakirves. Antautumalla kaksintaisteluun Bruce vaarantaisi koko armeijansa ja maansa, mutta pakoonkaan hän ei voinut lähteä, koska se olisi antanut huonon esimerkin armeijalle.

Brucen ratkaisu oli hänelle luonteenomainen: hän ei noudattanut ritaritapoja vaan toimi kylmäverisen järkevästi ja luovasti. Hän odotti vastustajan lähestymistä paikallaan ja harhautti tämän siirtämällä tapparan vasempaan käteensä. Viime hetkellä hän siirsi helposti ohjattavan poninsa sivuttain, pois vastustajan peitsen ulottuvilta. De Bohun ei enää pystynyt muuttamaan raskaan ratsunsa suuntaa ja oli jo sujahtamassa Brucen ohi, kun tämä silmänräpäyksessä kohottautui jalustimille, siirsi tapparan takaisin oikeaan käteensä – ja iski sen takaapäin vastustajansa päähän.

Kaksintaistelun voitto paransi skotlantilaisten moraalia antamalla esimerkin siitä, että ylivoimaisen vihollisen voi taidolla ja rohkeudella voittaa.

Samana päivänä sattui myös toinen, sotilaallisesti tärkeämpi yhteenotto. Englantilaiset ratsumiehet olivat toista tietä matkalla kohti Stirlingin linnaa, mutta joutuivat perääntymään kohdatessaan Randolphin peitsimiehet, jotka pysyttäytyivät tiiviisti yhdessä.

Myös tässä nähtiin enne seuraavan päivän taistelusta: skotlantilaisten jalkaväki oli osoittanut pystyvänsä pitämään puolensa ratsuväkeä vastaan. Tärkeää oli myös, että Bruce oli saanut pitää valitsemansa taistelukentän.

Bannockburnin taistelu juhannuspäivänä 1314

Skotlantilaisilla oli puolellaan moraalinen etu, sillä he puolustivat omaa maataan. Bruce oli kokenut ja taitava komentaja, samoin hänen alipäällikkönsä, veljensä Edward ja sisarenpoikansa Thomas Randolph. Arvonsa takia aseman alipäällikkönä saanut Walter Stewart oli nuori ja kokematon, mutta hänen rinnallaan oli todellisena päällikkönä Sir James Douglas. Pientä ratsuväkeä johti Sir Robert Keith.

Vastapuolen moraali sen sijaan horjui: ylimykset eivät kunnioittaneet heikkoa kuningasta vaan riitelivät keskenään. Englantilaiset suhtautuivat kuitenkin määrällisen ylivoimansa takia tulevaan yhteenottoon ylimielisesti, vaikka Randolph oli tuottanut heille odottamattoman tappion.

Toisin kuin Braveheart-elokuvassa esitetään, rohkeus ei yksin riitä taistelun voittamiseen. Ratkaisevaa on saattaa ylivoimainen vastustaja tilanteeseen, jossa se ei voi käyttää etujaan hyväkseen. Kun sattuma antoi Brucelle tähän mahdollisuuden, hän osasi käyttää sitä hyväkseen yhtä luovasti kuin edellisen päivän kaksintaistelussa.

Englantilaiset olivat tehneet kohtalokkaan virheen leiriytymällä Bannockburn- ja Pelstream-jokien jousenmuotoiseen mutkaan. He tosin suunnittelivat sitä vain yöpymispaikaksi, jossa he voisivat juottaa ja ruokkia hevosiaan, sillä he eivät osanneet odottaa, että skotlantilaiset luopuisivat lujista puolustusasemistaan.

Kun Bruce varhain Johannes Kastajan päivän aamuna määräsi joukkonsa hyökkäämään, englantilaisten asemasta muodostui vuoroveden aikaan loukku, jossa näille ei jäänyt tilaa käyttää ratkaisevaa asettaan ratsuväkeä.

Lisäksi kuulut englantilaiset jousimiehet oli virheellisesti sijoitettu ratsuväen taakse. Kun he alkoivat siirtyä eteenpäin, Bruce lähetti pienen ratsuväkensä heidän kimppuunsa. Nähdessään englantilaisten jousimiesten tuhon Bruce tajusi, että taistelun ratkaiseva vaihe oli tullut ja heitti pienen reservinsä tuleen.

Kuningas Edvard II pakeni paikalta, ja englantilaisten rivit alkoivat horjua. Skotlannin armeijan leiriseuralaiset ja palvelijat, jotka olivat seuranneet taistelua kukkulalta, alkoivat juuri tällä hetkellä laskeutua alaspäin Englantilaisista näytti siltä, että uusi skotlantilainen armeija lähestyi, ja ratsuväki kääntyi pakoon.

Englantilaisten jalkaväki ei ollut edes ehtinyt osallistua taisteluun. Ilman johtajia se ei enää kyennyt vastarintaan.

Bruce ei kostanut perheensä kohtelua englantilaisille. Jaarlit ja ritarit saivat ajan tapaan lunastaa itsensä vapaiksi lunnailla. Tärkeintä oli, että kuningas sai perheensä ja ystävänsä kahdeksan vuoden jälkeen takaisin Englannin vankeudesta.

Historia ei kulje suoraviivaisesti

Taistelu ei lopettanut sotaa, sillä englantilaiset eivät luopuneet yrityksestä alistaa Skotlanti valtansa alle. Pakottaakseen Englannin rauhaan Bruce ulotti sodan Irlantiin asti, jossa hänen veljensä Edward oli vähän aikaa kuninkaana, mutta yritys päättyi tämän kaatumiseen.

Edward Bruce oli ollut myös Skotlannin kruununperijä, sillä täysi-ikäisenä miehenä häntä oli pidetty tehtävään sopivampana kuin kuninkaan tytärtä. Bruce oli naittanut Marjorien Walter Stewartille, mutta tämä oli kuollut synnytettyään pojan. Edward Brucen kuoleman jälkeen kruununperijänä oli muutaman vuoden ikäinen Robert Stewart, kunnes kuningatar Elizabeth onnistui parinkymmenen vuoden avioliiton jälkeen synnyttämään pojan, Davidin.

Edvard III suostui viimein 1328 tunnustamaan Skotlannin itsenäiseksi valtakunnaksi ja Brucen sen kuninkaaksi. Rauhansopimuksessa määrättiin, ettei skotlantilainen voinut omistaa tilaa Englannissa tai päinvastoin: ylimysten oli valittava, halusivatko he olla skotlantilaisia vai englantilaisia.

Vaikka Skotlannin ja Englannin keskinäiset vihollisuudet toistuivat vielä monesti, enää Englanti ei kiistänyt Skotlannin itsenäisyyttä. Tämä oli Brucen kestävä saavutus. Voittajana hän saattoi ratkaisevasti vaikuttaa kuvaansa historiassa: hänen uransa alkupuoli selitettiin parhain päin, kun taas Balliolin ja Comynin maine mustattiin.

Kun ”hyvä kuningas Robert” 1329 kuoli, näytti siltä, että hänen sukunsa oli varmistanut itselleen Skotlannin kruunun, vaikka tuona aikana olikin vaarallista jättää valtakunta lapselle. David II oli kuitenkin luonteeltaan heikko ja monta vuotta lisäksi englantilaisten vankina. Valtakunnan todellinen hallitsija olikin hänen enonsa Robert Stewart. David II:n kuoltua lapsettomana Robert II kruunattiin yli viisikymmentävuotiaana kuninkaaksi. Myöhemmin suvun nimen kirjoitusasu muuttui Stuartiksi.

Jaakko IV:n ja Englannin kuninkaan Henrik VII:n tyttären Margaret Tudorin vuonna 1503 solmitun avioliiton ansiosta Jaakko VI nousi1603 myös Englannin valtaistuimelle Jaakko I:n nimisenä. Siten kuningatar Elisabet II polveutuu kummastakin kuninkaasta, jotka taistelivat toisiaan vastaan Bannockburnissa.

Tämä johtaa kysymykseen, eivätkö Englanti ja Skotlanti olisi voineet yhdistyä aiemmin, jolloin molemmat maat olisivat välttyneet monilta keskinäisiltä sodilta. On kuitenkin suuri ero siinä, miten yhdistyminen tapahtui: pakosta vai vapaaehtoisesti.

”Kalliimpi kuin elämä”

Miksi valloittajat ovat epäonnistuneet? Tähän kysymykseen voi etsiä vastausta Arbroathin julistuksesta, jolla skotlantilaiset 1320 yrittivät saada paavin puolelleen.

Julistuksessa korostettiin ensin sitä, miten englantilaisten sorrosta oli skotlantilaiset pelastanut kuningas Robert Bruce. Mutta heti perään jatkettiin yllättävästi: jos tämä suostuisi luovuttamaan maan Englannin alaisuuteen, skotlantilaiset hylkäisivät hänet ja valitsisivat toisen kuninkaan, joka pystyisi puolustamaan heidän oikeuksiaan ja vapauttaan. Pohjalla on kelttiläinen perinne, että kuningas valitaan.

Arbroathin julistuksessa voi nähdä länsimaiden perustavia periaatteita ensimmäisiä kertoja ilmaistuina: hallitusta on vaihdettava, jos se ei edistä hallittavien etuja, ja ihmisten tulee enemmän kuin ulkopuolisiin auktoriteetteihin luottaa omaantuntoonsa ja arvostelukykyynsä.

Julistus loppuu: ”Niin kauan kuin satakin meistä elää, emme tule koskaan millään ehdolla alistumaan englantilaisten valtaan. Sillä totisesti emme taistele maineen tähden, emme rikkauksien emmekä kunnianosoitusten tähden vaan vapauden tähden – sen ainoan tähden, josta kukaan kunnon mies ei luovu muuta kuin luopuessaan samalla elämästään.”

 

(Tämän artikkelin alkuversio on julkaistu Opiskelijakirjaston henkilökunnan tiedotuslehdessä Rypströmissä 2/1995 ja tässä muodossa vanhalla kotisvullani, jota ei ole enää verkossa.)

Kirjallisuutta:

Barrow, G. S. : Robert Bruce and the community of realm of Scotland. 1965.

Costain, Thomas B: The three Edwards. The pageant of England 1272-1377. Repr. 1973.

Reese, Peter: Bannockburn. 2000.

Reese, Peter: Wallace. A biography. Repr. 1999.

Scott, Ronald NcNair: Robert Bruce, King of Scots. 1988.

Nettisivuja

Bannockburnin taistelun kotisivu

Ilmar Talve: Kolme kotimaata

Ilmar Talve kertoo omaelämäkerrassaan Kolme kotimaata nuoruudestaan sotienvälisessä Virossa, kokemuksistaan jatkosodan aikana Suomen armeijassa ja elämästään pakolaisena Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Talven vironkielinen omaelämäkerta oli kolmiosainen: Kevad Eestis, Kutsumata külaline, Kolmas kodumaa (1992-9). Suomalaisen kustantajan pyynnöstä Talve teki yksiosaisen suomenkielisen version Kolme kotimaata (suomentanut Eva Gottberg, Kirja-Aurora 2004). Kirjasta on jätetty pois mm. Tukholman pakolaisyhteisöä ja Suomen politiikkaa koskeva osuus ja muissakin kohdin tehty lyhennyksiä.

Isän ja äidin perintö

Kansatieteilijän otteella Talve kuvaa ensimmäisessä osassa Kevät Virossa lapsuutensa ja nuoruutensa Tapan kauppalaa. Väestön valtaosa kuului pikkuporvaristoon, mutta ei suinkaan ollut ”sivistymätöntä, ahdasmielistä, rahanahnetta ja ties mitä”, kuten neuvostoaikana esitettiin.

Talven vanhempien tapaiset ”pienet ihmiset” olivat pääosin talonpoikien nuorempia jälkeläisiä tai käsityöläisten, torppareiden ja muonamiesten lapsia. Koulunkäynti oli supistunut venäjänkieliseen, usein kesken jääneeseen kylä- ja pitäjänkouluun, kun oli lähdettävä maailmalle työn perään.

Tavoitteena oli ensin oppia ammatti ja sitten rakentaa itselle ja ennen kaikkea lapsille parempi elämä. Se vaati ahkeruutta, säästäväisyyttä, pitkäjännitteisyyttä ja sitkeyttä. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa ei ollut, piti tulla toimeen omillaan. Tarpeen tullen naapureita autettiin kristillisessä hengessä.

Rauhallinen ja mietiskelevä isä uskoi ihmisiin ja joutui usein pettymään. Koettelemuksissa hän turvautui Jumalaan uskoen, että ”Jumala ei sinua hylkää, kun vain varmasti luotat ja uskot häneen”.

Temperamenttinen äiti suhtautui ihmisiin isää skeptisemmin, huomioi ja reagoi nopeasti ja ilmaisi mielipiteensä suorasukaisesti ja sarkastisesti. Vaikeudet herättivät hänessä uhman: ”Vaikka nuija halki, mutta periksi ei anneta!”

Äidin esimerkin vaikutuksesta vuonna 1919 syntynyt Ilmar ja tämän nuorempi veli suhtautuivat kielteisesti totalitarismiin ja diktaattoreihin, olipa väri mikä tahansa. Molempien vanhempien perintöä oli käsitys, että työ oli kristillinen velvollisuus, joka piti tehdä hyvin.

Talvelle periytyi kodista vahva sivistystahto, joskin hän joutui pikkupaikkakunnalla tyytymään pääasiassa klassikoiden lukemiseen. Vasta ahmiessaan kesällä 1937 Viipurin kaupunginkirjastossa tieteellisten seurojen julkaisuja hän tajusi, mistä kaikesta hän oli jäänyt paitsi.

Tukikohtakausi, punainen vuosi ja kyyditykset

Tietämättään Talve teki tulevaisuuteensa ratkaisevasti vaikuttavan päätöksen, kun hän ylioppilaaksi tultuaan 1938 aloitti opinnot armeijaan menon sijasta. Viron armeijan upseereista olivat näet myöhemmin kiinnostuneita niin puna-armeija kuin Wehrmacht. Talve ehti maistaa demokraattisia virtauksia Tarton ylioppilaselämässä. Filosofian maisterin tutkinnon hän suoritti 1942.

Talve muistuttaa, etteivät aikalaiset tienneet Viron johdon 1939-40 tekemien ratkaisujen seurauksia. Hänkin harrastaa jälkikäteisspekulaatioita ja arvioi, että kun Neuvostoliitto syksyllä 1939 esitti vaatimuksen tukikohdista, Virolla ei ollut mahdollisuuksia sotilaalliseen vastarintaan: armeija oli heikosti varustettu, yhteistyötä muiden Baltian maiden kanssa ei ollut ja maasto vastasi pikemmin Hollantia kuin Suomea. Sitä paitsi talvisotaa ei ollut vielä käyty, esikuvaa ei ollut. Talve epäilee myös virolaisten yksimielisyyttä, koska toimivaa demokratiaa eikä vapaata lehdistöä ei ollut.

Talven vanhemmat ikätovereineen olivat eläneet jo tsaarin aikana ja kokeneet Viron itsenäistymisen, ja heidän maailmankatsomukseensa kuului aimo annos skeptisyyttä. Siksi heidän oli helpompi hyväksyä Viron liittäminen Neuvostoliittoon 1940 kuin Talven oman sukupolven, joka oli kasvanut itsenäisessä Virossa ja piti sitä siksi itsestäänselvyytenä.

Nuoret kokoontuivat Tapassa nuoret kokoontuivat rautatieasemalle epävirallisiin demonstraatioihin. Niistä Talve luopui pian, sillä hänellä oli jo nuorena kykyä punnita, mikä oli mahdollista ja hyödyllistä ja mikä turhaa leikkiä tulella.

Kesäkuun 1941 kyyditysten aikana Talve osoitti oma-aloitteisuutta ja päättäväisyyttä. Hän ehdotti, ettei perheen pitänyt jäädä odottamaan kotiin vaan hajaantua ja aiheuttaa hakijoille edes etsimisen vaiva.

Talven kirjoittaessa Viro oli itsenäistynyt uudelleen ja kyydityksistä saattoi puhua julkisesti. Tieto yksin ei kuitenkaan saa ymmärtämään, miten aikalaiset asiat kokivat. ”Sellaista raakuutta kukaan Viron asukas ei ollut eläessään kokenut”, Talve kirjoittaa. Vaikutusta lisäsi, että kyydittäminen ”tapahtui kaikkien silmien edessä. Se koettiin kansanmurhan alkusoitoksi ja sodaksi Viron kansaa vastaan.”

Kyydityksiä on puolusteltu sillä, että Stalin valmistautui sotaan Saksaa vastaan ja halusi etukäteen poistaa potentiaaliset petturit. Talven arvion mukaan vaikutus oli kuitenkin juuri päinvastainen, sillä suhtautuminen uusiin vallanpitäjiin muuttui radikaalisti: ”syntyi kostonhimo, jota tuskin olisi siinä määrin ilmennyt myöhempien tapahtumien ja Saksan miehityksen aikana, tai ainakin se olisi ollut vähäisempää. Sotaan vastattiin sodalla.”

Pako Suomeen, paluu Viroon, uusi pako

Kun pakko-otto Saksan armeijaan uhkasi, Talve pakeni tovereineen huhtikuussa 1943 Suomeen, vaikka heillä ei ollut tietoa, luovuttaisivatko suomalaiset hänet saksalaisille. Kun vaihtoehdoiksi Suomessa asetettiin armeija tai metsätyöt Pohjois-Suomessa, Talve valitsi empimättä edellisen, sillä hän ei halunnut olla sotaa käyvässä maassa vapaamatkustaja.

Talven kuvaus ei imartele Suomen armeijaa. Sotilaskoulutukseen ei lainkaan panostettu, ja heikko ruokahuolto laski mielialaa entisestään. Kuvaus puna-armeijan suurhyökkäyksen torjunnasta Kannaksella 1944 on virolaisen kokemana vailla sankariglooria.

Suomen armeijassa taistelevat virolaiset pitivät Normandian maihinnousua hyvänä uutisena, koska se tiesi Saksan tappiota. Silti rykmentistä lähes kaikki palasivat syksyllä juuri ennen Suomen aselepoa Viroon. Jääminen Suomeen olisikin tiennyt luovutusta Neuvostoliittoon; todellinen vaihtoehto oli pako Ruotsiin. Perillä kävi ilmi, että Saksa ei edes epätoivon hetkellä luvannut Virolle itsenäisyyttä ja Suomen-pojat liitettiin Saksan armeijaan.

Päätöstä palata on arvioitu ja ihmetelty lopputuloksen, tappion, valossa. Talve muistuttaa, että silloin ei tiedetty varmasti muuta kuin, että Virossa taisteltiin ja siellä tarvittiin apua. Niinpä palaamatta jättäminen olisi ”osoittanut välinpitämättömyyttä ja ollut myös merkki kotimaan hylkäämisestä: valitettavaa, mutta yrittäkää selvitä ilman minua! Lähtijöille se merkitsi myös arvokkuuden ja puhtaan omantunnon säilyttämistä”. Etukäteen ei koskaan voi varmasti tietää, onko tilanne täysin toivoton, Talve muistuttaa: ”Meidän toki piti yrittää, silloin näemme, miten siinä käy. Silloin ei tarvitse jälkikäteen katua, että jäi tekemättä sellaista, mikä vielä olisi ollut mahdollista.”

Talve oli ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, että tappion jälkeen saattoi paeta ulkomaille, olihan hän sen jo kerran tehnyt. Niinpä hän jättäytyi joukko-osastostaan, luopui asepuvustaan ja pyrki toverinsa kanssa meren yli Ruotsiin. Kahden haaksirikon jälkeen laivan suunnaksi tuli tappiota kohti kulkeva Saksa.

Ensimmäisen osan lopussa edessä onkin tuntematon tulevaisuus. Sen kohtaaminen on Talven omaelämäkerran kertautuva teema.

Leiri opetti eteenpäin katsomista ja oma-aloitteisuutta

Saksassa Talve joutui viettämään kymmenen kuukautta yhtenä miljoonista vierastyöläisistä. Tappion häämöttäessä saksalaisten aiemman ”ylimielisyyden, ylpeyden ja raakuudenkin” tilalle tuli ”sentimentaalinen ahdistus ja itsesääli”.

Koska Saksaan ei ollut jouduttu omasta tahdosta, se ”oikeutti joka tilanteessa tekemään kaiken mahdollisen itsellemme hyödyllisen”. Ainoana tavoitteena oli ”säilyä hengissä, hinnalla millä hyvänsä ja kaikki keinot hyväksi käyttäen”. Englantilaisten tultua ruokatilanne parani.

Jotain olennaista Talven luonteesta kertoo, että ”pelkästä inhimillisestä uteliaisuudesta halusimme nähdä, kuinka kaikki päättyisi”. Ja sodan loputtua elämällä piti ”tehdä jotakin”. Olihan isä opettanut että ”Vielä tulee parempi päivä”.

Jälkikäteen Talve näki Saksan ajan opettaneen jotain ”jota ennen pakolaisuutta olisi ollut vaikea hyväksyä”: ”Olipa tilanne millainen hyvänsä ja kokonaan siitä riippumatta, oletko joutunut siihen omasta tahdostasi vai vastentahtoisesti, ei ole pienintäkään syytä jäädä muistelemaan tai kaipaamaan sitä, mikä ennen oli ja mitä nyt enää ei ole, kun et kuitenkaan pysty tilannetta muuttamaan.”

Paasikiviläinen tunnuslause ”Kaikki viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta” oli siten Talvenkin ajattelun perusta, mutta johtopäätökset olivat erilaiset kuin suomalaisilla.

Talve lähti siitä, ”ettei ole mitään järkeä jäädä passiivisesti odottamaan, että toiset, olkootpa he sitten ’viranomaisia’ tai keitä hyvänsä, ajattelisivat sinua tai sinun asioidesi järjestämistä.” Oma-aloitteisuus oli toki Natsi-Saksassa riskialtista, monesti pelasti vain hyvä onni. Mutta onni selittyi isän usein käyttämällä sananparrella ”Auta itse itseäsi, niin Jumalakin auttaa sinua”, vaikkei Talve itse uskonnollinen ollutkaan.

Elokuussa 1945 Talve lähti tovereineen salaa Saksasta Tanskaan. Myytyään kellonsa hän osti leivän mutta myös leivoksia. Jo aiemmin hän oli suomalaistanut nimensä Fremdenpassiin uskoen tämän suojaavan luovutukselta Neuvostoliittoon. Kööpenhaminan Suomen lähetystössä hänet uskottiinkin suomalaiseksi, osasihan hän suomea ja tunsi Viipurin, joten pystyi kysyttäessä kertomaan työpaikkansa ja sen osoitteen.

Näin Talve pääsi sittenkin Ruotsiin. Laivalla oli syytä juhlia nauttimalla tanskalaisesta oluesta ja ruotsalaisista savukkeista.

Vastoinkäymisissä auttoi huumori ja sisu

Kun Talve kuuli Tukholmassa Suomen tilanteesta ja luovutuksista Neuvostoliittoon, hänestä tuntui viisaimmalta jäädä Ruotsiin. Aktiivisuus ja virolaisten verkosto auttoi saamaan oman alan pätkätyötä, palkka tosin oli minimaalinen mutta mahdollisti opintojen jatkamisen. Vastoinkäymisissä Talve turvautui ensin huumoriin ja voitti ne sitten sisulla.

Talvea auttoi monin tavoin professori Erixon. Tätä kuitenkin ilmeisesti loukkasi, kun Talve yritti kansatieteen lisensiaattitenttiä läpi kerralla. Erixon ei tehnyt yhtään kysymystä itse tenttikirjallisuudesta, vaan alkoi kysellä Ruotsin historiasta, jota Talve ei tietenkään tuntenut. Kun Talve lopulta rohkeni kysyä, mitä ruotsalaisessa lisensiaattitentissä oikein pitää osata, Erixonin vastaus oli vain, että ”siinä pitää pystyä keskustelemaan kaikesta!”

Talve ei ruvennut syyttämään Erixonia syrjinnästä. Vaikka tentin pieleen meno masensi, hän näki asiassa komiikkaakin, mitään kunnon tenttiähän ei edes ollut. ”Saatoin syyttää ainoastaan itseäni naiiviudestani ja siitä, etten ollut kysynyt ruotsalaisilta, mitä se tentti ja erityisesti Erixonille suoritettuna todella tarkoitti”. Talve ei antanut periksi vaan opiskeli Ruotsin historiaa ja jakoi kirjallisuuden useisiin tentteihin, kuten oli tapana.

Vain kerran Talve sai Ruotsissa samaa palkkaa kuin ruotsalaiset. Museoalan virkoihin valittiin jopa ruotsalaisia ylioppilaita mieluummin kuin ”ulkomaalaisia” lisensiaatteja, vaikka nämä olivat jo Ruotsin kansalaisuuden saaneet. Toisen osan nimi onkin Kutsumaton vieras.

Mutta elämää oli vain elettävä eteenpäin. Suuri osa ikätovereista oli kuollut, ja heistä monien kohtalo oli omaisille tuntematon. Talvella oli onnea, sillä hän sai vuonna 1946 kortin äidiltään, joka oli kiertoteitse saanut tietää poikansa olevan elossa ja Ruotsissa. Pyyteetöntä rakkautta osoitti äidin neuvo: ”Älä koti-ikävän takia tee vääriä ratkaisuja, ei kannata. Pysy siellä missä olet. Miten meidän käy, ei kukaan tiedä.”

Sen jälkeen seurasi lähes vuosikymmenen hiljaisuus. Kirjeiden ja valokuvien vaihtoon sekä pakettien lähettämiseen avautui mahdollisuus vasta suojasään myötä 1955.

Sulkeutunut Ruotsi ei ymmärtänyt pakolaisia

Ruotsissa oli sodan jälkeen suhteellisen vähän ulkomaalaisia, ja heistä oli pakolaisia vähän yli 20 000 virolaista, joitakin tuhansia latvialaisia ja muutama sata liettualaista. Ruotsalaisten suhdetta heihin kuvaa nimitys ”jävla utlänning”. Talven reaktio oli hänelle luonteenomainen: nimittelyyn ”piti yrittää tottua kuten kaikkeen muuhunkin käsittämättömältä ja vieraalta tuntuvaan”.

Tiedemiehenä Talve alkoi kuitenkin pohtia mistä oli kyse. Ruotsi oli ollut 1800-luvulta asti kansallisvaltio, jossa kansallisuus ja kansalaisuus olivat sama asia. Norbottenissa ei asunut suomalaisia vaan ruotsalaisia, jotka puhuivat suomea. Niinpä balttien halua pitää kiinni omasta kielestään ja kulttuuristaan ei lainkaan ymmärretty, ja aluksi heidän oli itse kustannettava omankieliset koulunsa.

Ruotsalaiset eivät juuri tunteneet kiinnostusta muuta maailmaa kohtaan. Tiedot Baltiasta ja jopa Suomesta olivat vähäiset tai olemattomat. Baltian maiden tiedettiin olleen 30-luvulla ”diktatuurivaltioita”, joten kun baltit olivat taistelleet Saksan armeijassa, heidän joukossaan oli ”fasistisia kollaborantteja”. ”Kun Puna-armeija nyt oli ajanut saksalaiset tiehensä ja vapauttanut Baltian maat, miksi sieltä piti paeta” ja tulla ”vieraaseen maahan toisten riesaksi ja ristiksi”?

Ruotsalaiset olivat tottuneet turvallisuuteen, ja heillä oli luottavainen suhde virkavaltaan. Baltian maiden ”punainen vuosi” 1940-1 rinnastui heidän mielessään normaaliin hallituksen vaihdokseen. Kyydityksistä kuultuaan he toki kauhistelivat mutta kysyivät heti perään: ”miksi ette soittaneet poliisille, kun tuolla tavoin tultiin hakemaan?”

Pakolaisille kansainvälisen politiikan seuraaminen ei ollut vain totunnainen tapa tai jännittävä harrastus, vaan he punnitsivat kokemustensa pohjalta, miten tapahtumat saattaisivat vaikuttaa heidän omaan asemaansa. Pelkoa herätti, kun Ruotsi luovutti latvialaiset legioonalaiset Neuvostoliittoon 1946. Monet baltit jatkoivatkin matkaa Kanadaan tai USA:han. Talve oli kuitenkin päättänyt jäädä Eurooppaan.

Ruotsin kulttuurielämän skitsofreenisuus

Vastenmieliseltä Talvesta tuntui, että ”osa Ruotsin nuoremmasta kirjailijakunnasta suhtautui myötämielisesti kommunisteihin ja Neuvostoliittoon” eikä tuominnut edes Tšekkoslovakian kaappausta 1948.

Eksistentialismi ja Kafka olivat tuoneet Ruotsinkin kulttuurikeskusteluun käsitteet pelko (Frucht) ja kauhu (Angst). Sotaa kokemattomien ruotsalaisten suussa ne tuntuivat naiiveilta ja koomisilta. Talven mielestä ruotsalaiset potivat skitsofreniaa: he uskoivat säästyneensä sodalta suuremman viisautensa ansiosta, sotimaan joutuneet olivat olleet heitä tyhmempiä. Toisaalta ruotsalaiset olivat lähes kateellisia, kun muilla oli jotain, jota heiltä puuttui, ja he jäivät keskusteluissa vain kuuntelijoiksi.

Talven mieleen oli Arthur Koestlerin stalinismin kritiikki romaanissa Pimeää keskellä päivää sekä George Orwellin dystopiat Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984.

Virolaisten sota oli poikennut muista maista, joten heidän oli itse löydettävä sanat kuvata sitä. Novellikokoelmassaan Ainult inimene (1949), Talve käsitteli jatkosotaa vuosia ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, kuten hän ylpeänä totesi.

Eksistentialismi auttoi ymmärtämään maailman absurdiutta

Romaaninsa Maja lumes (1952, ruotsiksi Huset i snön, 1964) Talve sijoitti tuntemattomaan maahan kahden suurvallan välissä, mutta tosiasiassa se on kuvitelma, miten Viron olisi käynyt, jos se olisi valinnut toisin – ei hyvin silloinkaan.

Albert Camus’n Rutto oli tehnyt Talveen suuren vaikutuksen: ”Olimme pieni kansa, maamme oli miehitetty, kansaamme oli kidutettu, kyyditetty ja tapettu. Mahdollisuuden avautuessa olimme yrittäneet taistella yhtä diktatuuria vastaan vieraassa asepuvussa, sillä omaa meillä ei ollut. Olimme hävinneet, ja nyt maanpaossa meitä kutsuttiin fasisteiksi ja niitä, jotka olivat surmanneet kansaamme, demokraateiksi. Eksistentialistit sanoivat tätä maailmaa absurdiksi, ja oman kokemukseni pohjalta he näyttivät olevan oikeassa.”

Eksistentialismi antoi uskoa, että ”Ihminen ei kuitenkaan ollut oman tilanteensa vanki” vaan oli vapaa. Joka tilanteessa oli mahdollisuus valita. ”Taistelu, myös hävitty taistelu, oli absurdissakin maailmassa positiivinen asia, se oli ihmisen ainoa mahdollisuus ja hänen elämänsä perusta. Valinta, vastuu ja vapaus.”

Totalitarismia ei Talven mielestä koskaan saanut hyväksyä. Mutta taistelu jatkui toisin keinoin, jotka voisi pelkistää: olemalla vapaa ihminen ja kehittämällä virolaista kulttuuria. Oman työn ja opiskelun ohella Talve kirjoitti satoja artikkeleita ja ajoittain toimitti myös pakolaisten kulttuurilehtiä.

Esseessään Halli horisondi ees (”Harmaata horisonttia katsellessa”, Sõna 5/1949 ja Looming 11/1990) Talve mietiskeli pakolaiskirjallisuuden tehtävää. Viron kaltaisen pienen kielen kohdalla edessä näytti olevan vain alaspäinmeno. Silti ei saanut alistua ja käpertyä vain säilyttämään sotaan edeltävän ajan muistoja vaan piti seurata, mitä maailmalla tapahtui, ja yrittää uudistua, sillä ”vain eteenpäinmeno tukisi myös hengissä säilymistä, paikalleen jääminen ja nostalginen taaksepäin katsominen sitä vastoin ei”.

Pakolaisyhteisön pienuuteen verrattuna kirjallisuuden levikki oli hämmästyttävän suuri: esimerkiksi Maja lumes -romaania painettiin 3600 kappaletta. Ilmeisesti lähes jokainen virolainen katsoi olevansa velvoitettu tukemaan omankielisistä kulttuuria.

Virka löytyi Suomessa

Syrjintä Ruotsissa koitui Suomen eduksi. Toisen osan lopussa Talve polttelee kesän 1959 lopussa laivan kannella matkalla Turkuun, jonka yliopistosta hänelle on tarjottu koulutusta vas-taava työpaikka kansatieteen assistenttina. Laiva ”tuli lännestä ja meni itään. Olin melkein kuin matkalla takaisin.”

Talve väitteli Tukholman yliopistossa aiheenaan sauna 1960, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin ensimmäiseksi kansatieteen professoriksi Turun yliopistoon. Oliko taustalla heimoystävyys vai oltiinko silloin ennakkoluulottomampia kuin nykyisin?

Sivuutan tässä vain maininnalla Talven uran kansatieteilijänä Suomessa, vaikka on sinänsä kiinnostavaa lukea, miten silloinen akateeminen vapaus antoi resurssien niukkuudesta huolimatta professorille mahdollisuuden innovointiin, kun rasitteena eivät olleet liialliset hallinnolliset velvollisuudet kuten myöhemmin. Talve laajensi kansatieteen tutkimuksen Ruotsissa opituin menetelmin teollisuustyöväestön ja kaupunkeihin, mutta myös maaseudun muuttumiseen. Kansankulttuurikaan ei ole pysyvää, sillekin on ominaista muutos.

Pitkät työpäivät eivät ole sinänsä poikkeuksellisia tiedemiehelle, mutta ulkomaalaisena Talvella oli erityisiä paineita: hänen oli pakko onnistua ja lunastaa häneen asetettu luottamus. Toisaalta kaunokirjalliset harrastukset jäivät myös siksi, että elämän vakiintuminen ei ollut taiteellisesti inspiroivaa. Näin ollen svejkmäinen sotaromaani Juhansonin matkat (1959, suomeksi 1961) näytti jäävän Talven viimeiseksi romaaniksi.

Sodasta toipuva ja suomettunut Suomi

Vielä 50-luvun alussa suomalaiset olivat Ruotsin näkökulmasta vaikuttaneet sodan jäljiltä väsyneiltä. Vuosikymmenen lopussa maa oli toipunut. Kun Talve näki Turun keskustassa sijaitsevan asuntonsa ikkunasta seitsemäntoista nostokurkea, hän ei haikaillut katoavaa puutaloidylliä vaan havaitsi suomalaisissa ”mukaansa tempaavaa optimismia”. Myöhemmin hän sijoitti modernin ajan murroksen juuri 50-60-luvun vaihteeseen.

Yliopistolla Talven ikäiset suomalaiset miehet oli sodan käyneitä. Sodasta ei kuitenkaan puhuttu: se oli ollut miesten velvollisuus, joka oli vain pitänyt hoitaa. Kollegojensa sotakokemuksista ja -saavutuksista Talve kuuli kiertoteitse. Hän luonnehtii ikätovereitaan ”kansallismielisiksi” mutta samalla liberaaleiksi demokraateiksi. Monet kollegoista olivat Viipurista, jossa oli ollut muuta Suomea liberaalimpi ilmapiiri. Toisaalta he kokivat kotiseudun menetyksen kipeänä vääryytenä.

Myöhemmästä Suomesta Talve kirjoittaa paljon kriittisemmin. Suomalaisesta laitoksesta puuttuvassa osassa hän hyväksyy Paasikiven politiikan, koska tällä oli moraali, jonka yli tämä ei suostunut menemään, kun taas Kekkonen oli opportunisti, joka kysyi vain, mikä oli hyödyksi ja mikä ei.

Noottikriisi sai virolaisen ystävän pakenemaan Ruotsiin, mutta Talve pysyi Suomessa. Ruotsin passin pitämistä voisi luulla varotoimenpiteeksi, mutta Talven oman selityksen mukaan (Looming 2/1989) kansalaisuuden vaihtaminen tuntui tarpeettomalta, koska Pohjoismaiden välillä ei tarvittu passia eikä työlupaa.

Itsesensuurista Talve luettelee tunnetut, julkiset tapaukset, mutta tiedemiehen olisi toki pitänyt pohtia niiden edustavuutta. Erityisen kummallista on sivuuttaa se, että yliopistoissa suomen kielen vaatimuksiin kuului viron kurssi ja historian vaatimuksiin naapurimaiden (myös Baltian) historia. Myöskään matkailun takia Viron olot eivät voineet pysyä suomalaisilta piilossa.

Sen sijaan on myönnettävä, että Kekkosen määräys katkaista yhteydet ulkovirolaisiin järjestöihin 1964 vaikutti ratkaisevasti siihen, että kuva niistä perustui ennakkoluuloihin. Mutta eikö yhteyksien pitäminen Viroon sittenkin ollut tärkeintä?

Yksinhuoltajaisän elämää

Vuonna 1947 Talve oli solminut avioliiton viipurilaisen evakkotytön Liisa Karvisen kanssa. Yhteiselämän teki sopusointuiseksi samanlainen arvomaailma ja huumorintaju sekä Liisan sopeutumiskyky, vaikka asunto oli alkuun pieni ja puutteellinen.

Lapsia syntyi kolme, nuorin poika Suomessa. Mutta kun ulkoiset asiat näyttivät viimein olevan kunnossa, Liisa sairastui syöpään. Hänet leikattiin, ja muutama vuosi kului puolivuotistarkastusten pelossa, kunnes syöpä uusiutui. Vuonna 1966 Talve jäi leskeksi kolmen alaikäisen lapsen kanssa. Seurasi masennus, jonka takia hän kutsuu aikaa ”mustiksi vuosiksi”.

Lasten tähden oli kuitenkin jatkettava elämää. Sukupuolen mukainen työnjako oli vielä 60-luvulla niin itsestään selvä, että 15-vuotias tytär teki kotitöistä isomman osan kuin isä, jo täysi-ikäinen isoveli ja pikkuveli yhteensä.

Ehkä suru avasi uudestaan yhteyden siihen pinnanalaiseen virtaan, ”mustaan ja kylmään, pimeään ja ajattomaan”, joka oli synnyttänyt Talven kaunokirjalliset teokset. Suunnitelmat saattoivat toteutua vasta eläkkeellä, joka alkoi lyhyen virkauran takia vasta 67-vuotiaana 1986. Kaksiosainen romaani Maapagu (1988) kertoo virolaisten edellisestä maanpakolaiskaudesta 1906-1917.

Missä kotimaa on?

Talven omaelämäkerran kolme osaa päättyvät kaikki matkaan Itämeren yli. Mielialansa symbolina Talve käyttää säätä.

Talve oli kieltäytynyt vierailemassa Virossa ennen kuin se oli vapaa ja demokraattinen. Vanhemmat taas eivät saaneet matkustuslupaa. Näin suuri periaatteellisuus kummastuttaa ulkopuolista, mutta Talve ei matkustanut myöskään Kreikkaan, Espanjaan eikä Portugaliin, kun niissä vallitsi diktatuuri.

Syksyllä 1991 Talve viimein matkustaa uudelleenitsenäistyneeseen Viroon – mutta havaitsee tulleensa liian myöhään: jäljellä on vain vanhempien hauta, kotitalon on veli myynyt jo aiemmin. Paluu Suomeen ei tällä kertaa tapahdu meritse vaan lentäen, ja koneen lähtöä odottaessa ”tulee mieleen Ain Kalmusin romaanin nimi Kotiin ennen iltaa, ja se tieto lämmittää sydäntä”.

Pitkän elämänsä ansiosta Talvella on se onni, että hän sai palata ”kotiin ennen iltaa”, ennen kuolemaa. Toisaalta hän on teoksen lopussa konkreettisesti matkalla kotiin Turkuun ennen iltaa. Presidentin uudenvuodenpuhetta 1996 hän kuuntelee ”tuhansien suomalaisten tavoin. Onhan Suomi ollut kotimaani jo vuodesta 1959 alkaen. Kaikki mitä täällä tapahtuu, on minulle tärkeää. Virossa tapahtuvakin on, mutta eri tavoin.”

Isänmaata Talve ei vaihtanut, mutta vuosien mittaan rinnalle oli tullut kotimaa, ensin Ruotsi ja sitten Suomi, jotka tarjosivat turvallisuuden. Kun ihminen voi ”liikkua vapaasti, nukkua yönsä rauhassa ja tehdä päivisin töitä”, hän alkaa ”ajatella tulevaisuutta ja uskoa siihen, sillä ilman tulevaisuudenuskoa ihmisen on vaikea elää. Kun oli mahdollisuus kotiutua, perustaa koti ja perhe, maata saattoi ruveta pitämään kotimaanaan.”

Suomessa kasvanut poika valitsi virolaisuuden

Tähän matkaan Talve päättää omaelämäkertansa. Ihmiselämän hauraudesta ja kohtalon arvaamattomuudesta kertoo, että Talve joutui ennen kuolemaansa 2007 kokemaan vielä yhden raskaan menetyksen: vanhimman poikansa Juhan Kristjan Talven (1951-2003) varhaisen kuoleman.

Iskun rankkuutta isälle osoittaa, kun suomalaisen laitos ilmestyi vuosi pojan kuoleman jälkeen, Talve ei asiaa esipuheessaan mainitse ja on myös jättänyt käännöksestä pois kohdan, joka valottaa emigranttien lasten valintoja identiteetin suhteen.

Ruotsissa ilman isää kasvanut Maarja Talgre koki Ruotsin historian hupaisana, helppona, voitokkaana, kun taas Viron historia oli ”synkkä, vaikeaselkoinen, toivoton. Voitoton” (Isäni Leo – virolainen vapaustaistelija, 1990, suomeksi 1991). Sen sijaan Suomessa kasvanut Juhan Kristjan Talve teki teini-iässä valintansa Viron hyväksi sillä perusteella, että Viro pieni ja tarvitsi siis häntä Suomea enemmän.

Juhan Kristjan Talve teki Ruotsissa ja Suomessa tunnetuksi Viron venäläistämistä (esim. Kanava 7/1981). Salanimellä Sirje Sinilind Ruotsissa ilmestynyt teos suomennettiin 1984 nimellä Viro ja Venäjä.

Identiteettiristiriitaa Viron, Suomen ja Ruotsin välillä Juhan Kristjan Talve ei tuntenut, vaan koki kolme maata ja kieltä rikkautena (Looming 4/1989). Silti ulkovirolaiset olivat se yhteisö, jonka parissa hän tunsi olevansa eniten kotona – siellä hänen ei tarvinnut selittää mitään.

Tietoja

Wikipedian artikkelit: Suomen pojat ja Ilmar Talve

Catherine Gavin: Linnoitus ja Uspenskin varjossa

Catherine Gavin on kirjoittanut kaksi romaania Suomen historiasta. Linnoitus kuvaa Krimin sotaa Itämerellä ja Uspenskin varjossa sisällissotaa. Jälkimmäisessä teoksessa on sivuhenkilönä Mannerheim.

Catherine Gavinin historiallisia romaaneja käännettiin 1950-70-luvulla suomeksi useita. Kirjat liittyivät Ranskan toiseen keisarikuntaan tai ensimmäiseen maailmansotaan jälkinäytöksineen. Gavin jatkoi romaanien julkaisemista vuoteen 1991.

Romaaneja markkinoitiin naisille rakkausromaaneina, ja siihen katsoen niissä on yllättävän paljon politiikkaa ja jopa sotaa. Esimerkiksi Madeleinessa (1957, suom. 1958) kuvataan Ranskan-Preussin sodan esihistoriaa, itse sotaa ja Pariisin piiritystä, jonka aikana sankaritar ajaa ambulanssia vetävää nelivaljakkoa. Vaikka sankaritar ruumiillisesti kuolee, hänestä tulee henkisesti kuolematon, sillä Delacroix on maalannut hänet Ranskan hengettärenä.

Krimin sota Itämerellä

Linnoitus (alkuteos Fortress, 1964, suomeksi 1964). Sankaritar on suomalainen aatelistyttö Alexandra (Alix) Gyllenlöve, jonka kummitäti on Aurora Karamzin ja joka tuntee tsaari Nikolai I:n perheineen.

Alix rakastaa romanttisesti Suomea ja vihaa vimmaisesti Venäjää kohtaan. Tämä vastaa romaanin mustavalkoista arvomaailmaa: Venäjä on despoottinen ja paha, Suomi länsimainen ja hyvä.

Vastakohtana on Alixin isä, joka samastaa Suomen ja Venäjän edut ja jolle suurvaltaan kuuluminen avaa hienot uramahdollisuudet. Hän voisi allekirjoittaa Lars Gabriel von Hartmanin sanat: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle.”

Alixin innoittaja on Runeberg, joka esitetään vaarallisena radikaalina. Sellainen tämä ei Matti Klingen mukaan suinkaan ollut.

Sotaisa Alix ei edes pysty lukemaan loppuun Z. Topeliuksen englantilaisten hyökkäyksen tuomitsevaa runoa Ensimmäinen veripisara.

Aurora Karamzinin isäpuoli, senaattori Walleen yrittää turhaan takoa realismia Alixin päähän: ”Suomesta tulee taistelutanner. Me joudumme murskattaviksi kahden vihollisen väliin kuten viisikymmentä vuotta sitten. Minä elin viime sodan ajat kuten tuhannet muutkin suomalaiset ja usko minua, me siinä eniten kärsimme! Meidän maamme kärsi vaurioita – ei Venäjä ja Ruotsi – ja jos englantilaiset valloittavat suuriruhtinaskunnan ja hyökkäävät venäläisten kimppuun meidän maaperällämme, niin sanonpa sinulle, että Suoni kärsii taas!”

Selma Lagerlöf Topeliuksesta

Selma Lagerlöf on kuvannut romaanissaan Sakari Topelius aivan toiseen sävyyn Topeliuksen julkisia kannanottoja Krimin sodan aikana. Tosin kyse voi olla myös jälkiviisaudesta, sillä romaani julkaistiin Suomen itsenäistymisen jälleen 1920, mutta kirjoitti myös ensimmäisen maailmansodan aikana pasifistisen romaanin Kironalainen.

Näin Lagerlöfin Topelius miettii sen jälkeen, kun englantilaiset olivat yrittäneet Kokkolassa ja Oulussa maihinnousua ja tuhonneet siinä yhteydessä aluksia ja muuta yksityistä omaisuutta:

”Oliko näihin rosvouksiin tyydyttävä vain sen vuoksi, että ne suoritettiin muka vapauden ja kulttuurin nimessä? Eikö tosiaankaan oivallettu, että kaiken takana oli halu tuhota Suomen versova kauppa?

Kavahtaen hän tajusi, että jos nuorison, niin, vieläpä koko kansan vapaudenkaipuu ja viha oli niin voimakas, että se kirvelevistä menetyksistä huolimatta piti sokeasti länsivaltojen puolta, se voisi johtaa ilmikapinaan ja maan täydelliseen tuhoutumiseen. Venäjän hetki ei ollut vielä lyönyt. Mutta Suomea odottaisi Puolan kohtalo, siitä tulisi Venäjän kuvernementti, josta toivo olisi pitkäksi ajoiksi sammunut.”

Merisotaa Itämerellä

Alix houkuttelee amerikkalaisen kapteenin Brand Endicottin liittymään Britannian laivastoon ja osallistumaan operaatioihin Venäjää vastaan Itämerellä. Laivasto on kuitenkin teknisesti vanhentunut ja Napoleonin sotien aikaisten amiraalien ja kapteenien käsissä.

Ainoa, mitä Englannin ja Ranskan laivastot saavat aikaan, on Bomarsundin linnoituksen antautuminen Ahvenanmaalla.

Kiinnostava harvinainen episodi on kuvaus suomalaisista siviileistä, jotka sotilaiden lisäksi joutuvat sotavangeiksi. Merimatkalla ja perillä Englannissa olot ovat kurjat ja taudit raivoavat.

Auttaakseen tuttuja naisia ja lapsia Alix on ujuttautunut sotavankien joukkoon. Hän hoitaa sairaita, hankkii rahoillaan kohtalotovereillaan tarvikkeita ja piristää heitä henkisesti lausumalla Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runoja.

Alix ja Brand menevät naimisiin Pariisissa. Siellä Alix tapaa Napoleon III:n.

Vankeusaika on saanut Alix tuntemaan ”jonkinlaista piilotajuista kaunaa Britanniaa kohtaan, jossa ei tehty eroa suomalaisten ja venäläisten välillä”. Nyt hän tajuaa, että Ranskan keisari ”ei käynyt Venäjän sotaa minään oikeamielisyyden ristiretkenä, vaan omien itsekkäiden tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja että Tuileries’n juonittelija vain kylmästi käytti hyväkseen hänen kaltaistaan, yksinomaan oman maansa tulevaisuutta ajattelevien miesten ja naisten ponnistuksia.”

Kaikesta huolimatta Alix ja Brand haluavat edelleen jatkaa sotaa Venäjää vastaan.

Brand ostaa prikin, joka saa nimen Duchess of Finland (Suomen herttuatar). Alix pitää nimeä huonona enteenä, koska hänen mielestään Eeva Merthen, jota Topelius kuvasi teoksessaan Hertiginnan af Finland (Suomen herttuatar), petti isänmaansa.

Pari käy Itämerellä kaapparisotaa estääkseen aseiden viennin Venäjälle.

Yksityissota vaatii prikin irlantilais-amerikkalaisen perämiehen tyttären Mary Ryanin hengen. Syypää on teoksen roisto, joka on ruotsalainen. Muutenkin Ruotsin puolueettomuutta arvostellaan kovin sanoin.

Lopussa kuvataan Viaporin pommituksia. Sen yhteydessä Alix ja Brand onnistuvat uimaan lähelle venäläistä laivaa, jossa upseerit juhlivat voittoa, ja räjäyttämään sen miehistöineen.

Teko vapauttaa Alixin ”vihansa pitkästä riivajaisesta. Hänen mieltään sitoneet kahleet” irtoavat.

Rauhan tultua Alix ei kuitenkaan halua palata Suomeen vaan valitsee asettumisen Brandin kotisedulle Yhdysvalloille.

Ennustus Mannerheimista

Tavallaan Mannerheim esiintyy jo Linnoituksessa. Alixin saamelainen palvelijatar on ennustanut, että jollekulle läsnä olevista syntyy poika, joka on pelastava Suomen. Sankaritar uskoo, että kyse on hänestä, kun läsnä on vain Aurora Karamzin ja serkku Carl Robert Mannerheim. Suomalainen lukija tietää, että jälkimmäinen on marsalkan tuleva isä.

Alix saa kuitenkin keskenmenon, ja saamelaisen palvelijattaren uusi ennustus kuuluu: ”On kerran kaikuva Suomen laulu, mutta sinä et ole sitä kuuleva. Ja on syntyvä lapsi, joka on pelastava Suomen, mutta se ei ole sinun lapsesi…” 

Romaanin nimi ja kansikuva on erilainen Suomessa

Uspenskin varjossa (1972, suom. 1972) oli alkuperäiseltä nimeltään Give me the daggers (Tuo tänne puukot). Kyseessä on sitaatti Shakespearen Macbethista, mikä ei tietenkään olisi sanonut suomalaiselle lukijalle mitään.

Suomalaisen laitoksen kansikuvassa onkin taustalla Uspenskin katedraali. Etualalla nainen ja mies kuhertelevat, sodasta ei näy jälkeäkään, ja vaatetuksesta ja luonnosta päätellen on kesä.

Sen sijaan englanninkielisen painoksen kannessa on taustalla Suurkirkko (silloinen Nikolainkirkko), joka ulkomailla tunnetaan Helsingin tunnuksena.

Kansikuva antaa selvän vihjeen Suomea koskevista tapahtumista: Senaatintorilla näyttää olevan meneillään verilöyly. Pari ihmistä on parhaillaan kaatumassa saatuaan luodeista osuman, joku makaa jo maassa. Etualalla mies pitää sylissään naista, joka on vakavasti haavoittunut tai kuollut.

Kuva ei vastaa lainkaan tapahtumia Helsingissä 1918, ja romaanissakin suomalaisen sankarittaren kuolema tapahtuu muualla. Kyseessä lienee piirtäjän dramaattinen kuvitelma vallankumouksen aiheuttamasta väkivallasta.

Salainen tehtävä Suomessa

Romaanin päähenkilö on kanadalainen Tom Fleming, joka on sukua Linnoituksen Brand Endicottille, vaikkakin eri sukuhaaraa.

Tom on ilmoittautunut heti 1914 vapaaehtoisena sotaan, taistellut länsirintamalla ja ylennyt kapteeniksi. Tilanteessa, jossa kaikki hänen miehensä ovat kuolleet, hän on itsekin haavoittunut vakavasti. Jälkivaikutuksena hän on saanut myöhemmin hermoromahduksen. Hän pelkää myös olevansa impotentti.

Tomin isä on kanadalainen puutavaraliikemies, ja armeijasta vapauduttuaan Tom lähtee joulukuussa 1917 brittiläisen puutavaraliikkeen edustajana juuri itsenäistyneeseen Suomeen. Koska rooli on todellinen, se tarjoaa erinomaisen peitteen suorittaa Englannin tiedustelupalvelulta saatu salainen tehtävä: auttaa Englannin Venäjällä olevia agentteja saamaan vallasta syöstyn Kerenskin Suomen kautta turvaan.

Tom tapaa agentin Imatralla. Hän tuntee huimausta katsellessaan koskeen, mutta onnistuu ylittämään sen huteraa siltaa myöten. Symbolisesti kyse on sotaneuroosin voittamisesta.

Mannerheim palaa Suomeen

Heti Helsinkiin saavuttuaan Fleming on nähnyt rautatieasemalla Pietarista tulevan kenraali Mannerheimin, joka suhtautuu rauhallisesti punakaartilaisten suorittamaan tarkastukseen.

Mannerheim on komea mies ja näyttää useimmiten ikäistään nuoremmalta, mutta tuossa tilanteessa hän näyttää ikäistään vanhemmalta.

Syy paljastuu, kun kerronta siirtyy Mannerheimin ajatuksiin. Hän ei voi saada mielestään verilammikkoa Mohilevin rautatieaseman laiturilla, jossa vallankumoukselliset olivat ampuneet hänen vanhan ystävänsä, keisarillisen armeijan esikuntapäällikön. Mannerheimin rohkeutta osoittaa, että  tämä silti matkustaa uhmakkaasti univormuun pukeutuneena.

Mannerheim muistelee Nikolai II:n kruunajaisia, joissa hänellä oli ollut kunniatehtävää. Edelleen kerrotaan Mannerheimin vaikutelmat Pietarista: ”kertaakaan hän ei ollut kuullut edes sellaisten miesten, jotka vihasivat ja pelkäsivät Kerenskin syrjäyttäneitä bolševikkeja, sanovan että he olivat valmiit syöksemään bolševikit vallasta ja tuomaan Kerenskin takaisin tai vapauttamaan tsaarin ja hänen perheensä heidän vankilastaan Siperiasta.”

Venäläisyys leimataan siis passiivisuudeksi. Tämä vastaa Mannerheimin muistelmissaan esittämään arviota: Venäjällä ei ollut vuoden 1917 lopulla vallankumoukselle vastavoimaa mutta Suomessa oli. Romaanissa venäläisyyden vastakohdaksi asetetaan porvarillisten suomalaisten sijasta pikemmin Mannerheim ”toiminnan miehenä”.

Historiallisesti romaanin kohta johtaa harhaan jättämällä huomiotta poliittiset erot. Kenraali Kornilov yritti kesällä 1917 kukistaa Kerenskin, ja taistelu tätä vastaan vahvisti olennaisesti bolševikkien asemaa.

Sekavuutta Suomen poliittisista suunnista

Tom Fleming tutustuu puutavaraliikkeen työntekijöihin Sophie Sandelsiin ja Nikko Hirniin, jonka ”palokunta” paljastuu suojeluskunnaksi.

Kolmikymppinen Sophie ja hänen parikymppinen sisarensa Lisa on kielitaitoisia ja sivistyneitä, mutta varattomina heidän on ansaittava itse elantonsa.

Sisarukset ovat ruotsinkielisiä mutta ortodokseja – harvinainen joskaan ei mahdoton yhdistelmä. Gavin on ilmeisesti halunnut saada Uspenskin katedraalin mukaan kuvaukseen.

Sen sijaan Gavin ei ole oikein selvillä, miten jyrkkiä vastakohdat jo porvarillisella puolella olivat perustuslaillisuutta ja aktivismia kannattavien välillä olivat – ystävyys- ja jopa perhesiteet saattoivat katketa poliittisten erimielisyyksien takia.

Sophien isävainaja on ilmeisesti ollut perustuslaillinen, koska hän on eronnut virastaan vastalauseena Venäjän sortotoimille. Sophien sulhanen on kaatunut Japanin sodassa, johon Venäjän vallan vastustaja tuskin olisi vapaaehtoisesti lähtenyt vaan päinvastoin iloinnut Venäjän tappiosta. Sehän aiheutti vuoden 1905 vallankumouksen, joka mahdollisti Suomessa suurlakon ja sitä kautta sortotoimenpiteiden kumoamisen ja eduskuntauudistuksen.

Sophie ei myöskään näe mitään ristiriitaa Saksassa kouluttautuneiden jääkäreiden ja ”ryssänkenraaliksi” pitkään kutsutun Mannerheimin välillä, vaikka he ovat taistelleet maailmansodassa toisiaan vastaan. Sophielle ei tule edes mieleen epäillä kenraalin isänmaallisuutta.

Päinvastoin, Sophie palvoo Mannerheimia, joka hänen mielestään on ”Sans peur et sans reproche” eli ritari peloton ja nuhteeton. Samanlainen on Gavinin suhde Mannerheimiin: romanttinen ja palvova.

Tomin tehtävänä on osoittaa realiteetit: Suomella ei ole armeijaa, kaupungeissa on venäläisiä varuskuntia ja Helsingin satamassa venäläisiä sotalaivoja. Kun Mannerheim Tomin epäilyistä huolimatta onnistuu, hän näyttäytyy sitä suurempana sankarina.

Sophie rakastelee Tomin kanssa, joka näin paranee impotenssista. Tom tuntee tästä kiitollisuutta, mutta ei rakastu Sophieen.

Sophien nuorempi sisar Lisa on töissä pankissa. Tammikuussa 1918 Sveitsin passin omistava Boris Heiden onkii häneltä tiedon, että Mannerheimin käyttää on siirretty suuri summa rahaa Vaasaan. Tämä on kieltämättä hyvä juonenkäänne. Usein unohdetaan, että ilman rahaa ei voi sotia. Siksi rahavirtojen vakoilu on elintärkeä sen selville saamiseksi, missä vastustaja aikoo toimia.

Valkoiset sankareita, punaiset roistoja

Romaanin kuvaus on mustavalkoinen: valkoiset ovat sankareita, punaiset roistoja. Punaiset murhaavat, valkoisten vastaavia tekoja kutsutaan ”puhdistuksiksi” kertomatta lähemmin niiden luonnetta.

Teoksen ilmestymisaikana 1972 tällainen kuva sisällissodasta oli auttamatta Suomessa vanhentunut. Suomen oloja tuntemattomalle se saattoi mennä täydestä antikommunismin nimissä.

Erityisen epäuskottavaa suomalaiselle on, että punaisten otettua tammikuussa 1918 vallan Sophie pannaan mustalle listalle. Todellisuudessa Sophien pidättämisessä ei olisi ollut mitään mieltä. Toisin kuin Linnoituksen Alix ja Madeleinen nimihenkilö, Sophie ei ole tehnyt mitään muuta kuin tuntenut isänmaallisia tunteita ja laskenut kukkia Runebergin patsaalle. Vaatimattomasti omalla palkallaan elävää konttorityöntyöntekijää olisi tuskin voinut leimata ”riistäjäksi”.

Syynä onkin romaanin juonen vaatimus. Sophien on pannut mustalle listalle Boris Heiden, joka vihaa Sophieta pelkästään tämän isänmaallisten tunteiden takia. Sophien on kuoltava, koska Tom tarvitsee ulkomaalaisena henkilökohtaisen syyn – koston – liittyä valkoiseen armeijaan ja sen jälkeen jahdata Heideniä ulkomailla.

Lisäksi näin vältetään se, että Tom joutuisi käyttäytymään huonosti hylkäämällä Sophien, joka on rakastunut Tomiin.

Valkoisessa armeijassa

Mannerheimilla todetaan olevan Pohjanmaalla kaksi pulma, joita länsirintamalla ei ollut: ”kuinka käsitellä tahdikkaasti intoa pursuavia talonpoikia, jotka eivät olleet lainkaan tottuneet komentojärjestelmään, sekä keski-ikäisiä upseereita, joiden sotilaallinen tietous oli yhtä pahasti ruostunut kuin heidän keskinäinen mustasukkaisuutensa oli kiihkeää.”

Lisäksi Mannerheim oli tähän asti johtanut venäläisiin sotilaisiin, jotka olivat sokean tottelevaisia – kunnes tekivät kapinaan. Suomalaiset taas ”olivat varmasti viimeiset miehet alistumaan yhdenkään upserrin orjiksi olipa tämä sitten ylipäällikkökin.”

Vaikka Mannerheim puhuu suomea huonosti, hän selviää haasteesta: ”kolmestakymmenestä Venäjällä viettämästään vuodesta huolimatta Mannerheim oli suomalainen niin sydämeltään kuin syntyperältäänkin, ja moitteettomien käytöstapojensa muodostaman julkisivun takana hän oli yhtä itsepäinen, ovela ja päättäväinen kuin kuka tahansa hänen riveissään taistelevista talonpojista.”

Tomin ensimmäinen tehtävä päämajassa on järjestää junakuljetukset. Tämä oli elintärkeä asia modernissa sodankäynnissä, mutta asiasta ei kerrota enempää.

Tässä yhteydessä Tom tapaa Mannerheimin ensimmäisen kerran. Kenraalilla on kyky olla kohtaamisissa läsnä ja luoda yhteisyyttä, keksiä jokaiselle jotain henkilökohtaista sanottavaa ja ilmaista se iskevässä muodossa.

Niinpä eversti loistaa ”mielihyvästä Mannerheimin puhuessa itsestään ja everstistä tasa-arvoisesti ’vanhoina sotureina’.” Tom taas tuntee itsensä imarrelluksi, kun kenraali viittaa syntymäkotinsa Louhisaaren entisiin omistajiin, joiden sukunimi oli sama kuin Tomilla, Fleming, ja joilla oli Tomin tavoin skottilainen sukutausta.

Tom pääsee rintamalle Vilppulassa, jossa valkoiset torjuivat punaisten hyökkäyksen. Sotaneuroosi paranee sotimalla!

Vilppulassa ”Tom alkoi uskoa siihen minkä hän oli Sophielle sanonut olevan mahdotonta, nimittäin valkoisten lopulliseen voittoon. Ehkä hän oli joutunut Mannerheimin voimakkaan persoonallisuuden lumoihin ja hänen uskoaan lujitti lisäksi se itsepintainen päättäväisyys, jolla nuo talonpoikaissoturit taistelivat Vilppulan juoksuhaudoissa”.

Myöhemmin sentään mainitaan materiaaliset seikatkin: jääkärit ja ruotsalaiset vapaaehtoiset päällystönä sekä sotatarvikkeet.

Tom osallistuu Tampereen valtaukseen. Sen yhteydessä on Mannerheimin ajattelua kursiivina minämuodossa: ”Vihamieheni voivat sanoa että minä suunnittelen jatkavani sotaa Venäjän rajojen tuolle puolelle saakka. Niin tyhmä minä en toki ole. Venäjän valkoiset eivät ole järjestäytyneet voittoon. Koltšak ei pysty voittamaan yksin eikä Kornilovkaan Donin kasakoineen eikä Dietov Uralilla tai tšekkilegioona. Ja minun tehtäväni on Suomessa.”

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Antoihan Mannerheim ns. miekantuppikäskyn Vienan ja Aunuksen vapauttamisesta. Vielä 1919 hän olisi valtionhoitajana halunnut Suomen osallistuvan interventioon Venäjälle, mutta ei saanut siihen kannatusta.

Tuossa vaiheessa ei ollut mitenkään itsestään selvää, että bolševikit voittaisivat sisällissodan Venäjällä tai ylimalkaan että he pysyisivät vallassa, jollei Euroopassa syntyisi vallankumousta.

Mikkelissä Mannerheim antaa kunniamerkin myös Tomille. Jälleen Tom huomaa Mannerheimin karisman. Kenraalia on briifattu Tomin taustasta, ja niinpä tämä osaa lausua henkilökohtaiset mieleenpainuvat sanat: ”Kun te olette omissa metsissänne niin kantakaa kuusenoksaa hatussanne Tampereen muistoksi.”

Tom osallistuu voitonparaatiin Helsingissä 16. toukokuuta: ”Marssi hurraavaan kaupunkiin seuravana aamuna oli jokaisen sotilaan kunnianunelman täyttymys. Väkijoukot, kukat, liput, komea kenraali joka ratsasti kauniilla hevosellaan Neptunella pormestari von Haartmanin odottaessa silinterihattu kädessään vapauttajia – kaikki sujui kalliisti lunastetun voiton arvoisten suurten perinteiden merkeissä.”

Gavin on kyllä aiemmin kertonut, että Helsingin olivat vapauttaneet tai valloittaneet – miten sen kukin haluaa nähdä – saksalaiset, mutta tässä kohtaa se näyttää häneltä unohtuneen.

Heiden voittaa Tomin kaksi kertaa

Vilppulassa Tom on partioretkellä vanginnut muiden punaisten lisäksi Boris Heidenin. Heiden väittää olevansa sveitsiläinen lehtimies, eikä Tom saa muita uskomaan tämän olevan vakooja.

Heiden joutuu Tomin ruotsalaisen ystävän huostaan. Myöhemmin käy ilmi, että Heiden on ensin saanut tämän puolelleen ja sitten tappanut tämän pakomatkalla Pohjanlahden yli.

Sisällissodan päätyttyä Tom seuraa Heideniä Sveitsiin ja saa selville lisää tämän taustasta. Heidenin isä oli balttilainen paroni ja äiti tämän juutalainen rakastajatar.

Heidenin ”vallankumouksellisuus” selitetään osittain sillä, että tämä on avioton lapsi, osittain sillä että tämän vanhempi veli oli tuomittu kuolemaan epäonnistuneesta attentaatista. Heiden kaipaa tunnustusta, jota ei ole lapsena saanut, ja haluaa onnistua siinä, missä veli epäonnistui. Kaiken huipuksi hän tuntee homoseksuaalista mielenkiintoa Tomia kohtaan.

Heiden ottaa Tomin vangiksi ja pumppaa tämän täyteen huumausaineita kokeillakseen, voiko porvarillisen ja isänmaallisen ihmisen käännyttää. Tomin pelastaa häneen ihastunut lapsuudenystävä, amerikkalainen Nancy

Mannerheimin keskustelu Tomin kanssa

Tom käy tapaamassa sukulaisiaan Aberdeenissa Skotlannissa ja kohtaa siellä aselevon päivänä 11. marraskuuta 1918 Mannerheimin matkalla Lontooseen. Saksan hävittyä kenraali on saanut Suomen hallitukselta tehtävän solmia suhteet Englantiin ja Ranskaan.

Mannerheim muistaa Tomin, ja he viettävät illan yhdessä.

Keskustelussa Mannerheim kiisää, että hänellä olisi poliittista kunnianhimoa: ”en ole poliitikko enkä ole koskaan halunnut hallita mitään maata, en edes omaa maatani.”

Tom kysyy: ”Kun te otitte käsiinne ylipäällikkyyden Vaasassa vuoden alussa, niin valmistauduitteko te taistelemaan Suomen puolesta vai kommunismia vastaan?” Mannerheim vastaa: ”sekä puolesta että vastaan, mutta Suomen vapauttaminen oli tietysti ensi sijalla. En minä olisi koskaan johtanut armeijaa bolševikkeja vastaan, vaikka kaikki opposition lehden Suomessa sanovatkin, että juuri sen tuo sodanlietsoja Mannerheim aikookin tehdä.”

Mannerheimin interventiosuunnitelmat eivät YYA-aikana olleet hänelle Suomessa kunniaksi. Mutta Gavinhan oli ulkomaalainen ja kirja henkii muutenkin intoa, että bolševismi olisi pitänyt surmata kehtoonsa. Jollei Mannerheim-osuuden tarkastanut Eino E. Suolahti ole sensuroinut käsikirjoitusta, syynä on ollut se, ettei Gavinilla ole ollut tarpeeksi tietoja eikä kanttia suhtautua kriittisesti Mannerheimin muistelmiin.

Mannerheim kertoo Tomille Odessan ennustajasta tarinan, jonka marsalkka otti mukaan muistelmiinsa. Hän kohoaisi korkeaan asemaan ja luopuisi siitä, mutta kohoaisi pian oisen kerran korkeaan asemaan ja sekin kestäisi lyhyen ajan. Kolmas korkea asema tapahtuisi vuosien päästä.

Kohtauksen tapahtuma-aikana ensimmäinen kerta, valkoisen armeijan ylipäällikkyys 1918, oli takana. Suomalainen lukija tietää, että toinen kerta, valtionhoitajuus 1918-9, on juuri edessä, ja että kolmas kerta tarkoittaa talvi- ja jatkosotaa sekä presidenttiyttä.

Tom voittaa vastustajansa

Perun pääkaupungissa Limassa Tom kohtaa kolmannen kerran Heidenin. Tämä uskoo keksineensä paremman taktiikan kuin proletariaattiin nojaavat bolševikit. Keskiluokka ja varsinkin opiskelijat voidaan saada vallankumouksellisiksi tekemällä isänmaallisuus naurettavaksi sekä huumeiden avulla. Tämän skenaarion tarkoitus on ilmeisesti tehdä epäilyttäviksi 1960-luvun radikaalin nuorison aatteet ja toiminta.

Tom on jo aiemmin kiusannut Nancya tämän ”punaisista” aatteista. Ennen sotaa Nancyn oli puolustanut intialaisten sikihien oikeutta tulla Kanadaan ja kutsunut vastakkaista kantaa edustavaa Tomia ”rotuerottelijaksi”, nykykatsannossa täydellä syyllä.

USA:n liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan Nancy omaksuu periaatteen ”oikein tai väärin, minun maani” ja työskentelee kanttiinissa ensin Lontoossa ja sitten Pariisissa. Tsaariperheen murha saa hänet luopumaan ”vaaleanpunaisuuden” rippeistä.

Perussa Nancyn isä, amerikkalainen liikemies, suunnittelee asettavansa presidentiksi USA:lle mieluisan miehen. Tällaisessa sekaantumisessa toisen maan asioihin ei romaanissa nähdä mitään epäilyttävää.

Heiden tekee attentaatin Nancyn isää vastaan, mutta tämä vain loukkaantuu. Heidenkin on loukkaantunut Tomin luodeista ja pyytäävihamieheltään silmillään armonlaukausta, jonka tämä myös suo.

Tavallaan Heiden on siis ollut oikeassa: hänen ja Tomin välillä on ollut outo side. Surmaamalla Heidenin Tom suorittaa klassisen ”splittauksen”: hän lohkoo persoonallisuudestaan kaiken pahan ja heikon, joka ei kuulu ideaaliin miehisyyteen.

Aiemmin Tom ja Nancy ovat kihlautuneet. Tom lupautuu töihin Nancyn isän yritykseen, ja ennen aktiivinen Nancy omaksuu perinteisen vaimon roolin.

Romantiikka vaatii ajallista ja paikallista etäisyyttä

Jo Linnoitus mutta erityisesti Uspenskin varjossa saa ajattelemaan, että romanttinen historiallinen romaani toimii parhaiten, kun se sijoitetaan kaukaiseen maahan ja aikaan, josta lukija tietää mahdollisimman vähän.

Toisaalta Mika Waltarin Tanssi yli hautojen osoittaa, että lukija tai katsoja on valmis uskomaan melkoisia epätodennäköisyyksiä, jos alusta alkaen on selvää, että kyseessä on aikuisten satu.

Uspenskin varjossa sijoittuu pahaksi onneksi vuoteen 1918, josta suomalainen lukija ei voi löytää romantiikkaa etsimälläkään.

Mitä Gaviniin tulee, ilman suomen kielen taitoa hän oli sangen harvojen lähteiden varassa. Mutta tuskinpa hän olisi niitä omaksunut, jolleivat ne olisi vastanneet hänen omaa ajatteluaan ja ihanteitaan.

Muita arvioita

Vappu Karjalainen kirjoitti romanista Uspenskin varjossa kirjastonhoitajille tarkoitetussa Arvostelevassa kirjaluettelossa 1972:  ”Edellisen teoksen (Tähti ja puolikuu) muistaen en olisi ihmetellyt, vaikka kirjailija olisi järjestänyt Mannerheimille pikku romanssin. Ei toki sentään, Mannerheim säilyy etäisen viileänä sankarihahmona. [- -] Seikkailuviihteenä kirja on ammattitaitoisen pätevää työtä, Suomen historian tärkeän vaiheen kuvauksena sensijaan se on erittäin yksipuolinen.”

Tähti ja puolikuu käsittelee Kemal Atatürkiä ja Turkin sotaa Kreikkaa vastaan.

Linnoituksesta on kirjoittanut blogissaan Lukijatar.

Kirjailijasta

Catherine Gavinista englanninkielisessä Wikipediassa ja muistokirjoitus Herald Scotlandissa.

Kirjallisuutta

Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Lars Gabriel von Hartmanin elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2001.

Klinge, Matti: Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY 1998.

Klinge, Matti: Poliittinen Runeberg. Suom. Marketta Klinge. WSOY 2004.

Lagerlöf, Selma: Kootut teokset VIII. Kironalainen. Suom. Helmi Krohn. 2. p. Sakari Topelius. Suom. Irja Malmila. WSOY 1952.

Mannerheim, G.: Muistelmat. 1-2. Suom. Lauri Hakulinen et al. Otava 1952.

Iiris Kähäri: Seppele Viipurille

Iiris Kähärin Seppele Viipurille ilmestyi 1988, jolloin kirjailija tunsi vapautumisen koittaneen pysähtyneisyyden ajan jälkeen.

Silti Seppele Viipurille ei ole vain nostalginen vaan myös kriittinen kirja, jossa murretaan monia karjalaisia ja lottia koskevia stereotyyppejä.

Romaanin tapahtuma-aika kattaa Viipurin viimeiset suomalaiset kuukaudet helmikuusta kesäkuuhun 1944. Romaani päättyy marraskuussa 1944.

Seppele Viipurille kuvaa naisia, jotka Iiris Kähärin omien sanojen mukaan ovat marginaali-ihmisiä. Tapahtumapaikkana on usein esikaupunki, koska kirjailijan mielestä kauppiassukuja ja keskikaupunkia oli tarpeeksi kuvattu.

Inka Koistinen

Romaanin päähenkilö on Inka Koistinen, joka työskentelee toimistolottana Poliisiasiain toimiston osoitetoimistossa.

Muita henkilöitä ja tapahtumia kuvataan Inkan näkökulmasta. Repliikkejä on vain muutama, ja kerronta on epäsuoraa.

Inka on kotoisin maalaistalosta Säkkijärveltä. Vaikka äiti on jäänyt varhain leskeksi, Inka on päässyt oppikouluun. Tästä etuoikeudesta Aino-sisar kantaa edelleen kaunaa.

Inka on tullut ylioppilaaksi 1937. Jatko-opinnot on estänyt ensin varattomuus ja sitten sota.

Romaanin tapahtuma-aikana Inka on 25-26-vuotias. Hänellä ei ole ammattia, ja miestenkin suhteen hän on kokematon. Hän kirjoittelee rintamalle vänrikki Teppo Larjavalle, mutta asiasta ei näytä tulevan valmiimpaa.

Inka ihastuu myös naimisissa olevaan majuriin, joka tunnetaan Punaisena Neilikkana. Mutta kun mies lähentelee ja ehdottaa hotellihuoneeseensa menoa, Inka ymmärtää paeta ja pelastuu ”kuin Aino Väinämöisen kynsistä”.

Vain naiselta olisi mennyt maine, mies sen sijaan olisi voinut jälkeenpäin kerskailla: ”Tein sen niin nopeasti ettei tyttö aavistanut mitään ennen kuin oli motissa.”

Inkan Aino-sisaren mies Antti on rintamalla. Aino ja äiti hoitavat kotitaloa ja Ainon lapsia. Naimaton ja lapseton Inka on äidin ja sisaren silmissä hyödytön olio.

Ei esimerkillinen lotta

Luonteeltaan Inka on arka ja kömpelö. Tai ”paremmat” ihmiset saavat hänet tuntemaan niin, koska hän on ulkopuolinen ”tässä kaupungissa, missä kukaan ei tiennyt hänen taustaansa, missä häntä ei ollut nähty kenenkään käsipuolessa, ei kenenkään morsiamena Torkkelilla tai nuorena rouvana ostoksilla Kauppatorilla tai Kauppahallissa. Missä hän ei ollut nainut niin että olisi erottautunut joukosta. Naimiskaupalla olisi voinut pöyhkeillä elämänsä loppuun asti. Me kahdeksan maisterin perhe. Me Kannaksen talonpoikaisaateli.”

Inka ei myöskään ole ajan ihanteiden mukainen esimerkillinen lotta. Hän ei pidä talkoista töiden jälkeen eikä siitä, että kun kysytään vapaaehtoisia, ei ole sopivaa kieltäytyä. Hän on kuitenkin niin kiltti, ettei pysty pitämään puoliaan.

Inka haluaisi toisaalta erota järjestöstä, toisaalta pystyä parempaan kuin talvisodassa.

Inkan vastakohtana on lottaosaston johtaja, upseerin rouva Winter, jolla on aina isänmaalliset sanat huulilla. Todellisuudessa hän katsoo ennen kaikkea omaa etuaan.

Avoimesti oman edun tavoittelija on kauppiaan rouva Elma Riikonen.

Jenny Paju

Inka asuu kauppias Riikosen omakotitalon yläkerrassa, jonka toien huoneen Riikoset vuokraavat keski-ikäiselle Jenny Pajulle.

Rouva Winter kehottaa Inkaa pitämään Jennyä silmällä. Se onkin helppoa, sillä Jenny kertoo avoimesti elämästään.

Jenny  on kotoisin Kivennavalta Raivolan kylästä. Seutu oli monikielistä ja -kulttuurista. Siellä oli rautatieasema ja Pietariin oli sopivan lyhyt matka, joten rikkaat venäläiset rakennuttivat sinne autonomian aikana huviloita. Vallankumouksen jälkeen osa heistä jäi tai pakeni Suomeen, missä heistä tuli köyhiä emigrantteja.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Jenny pääsi töihin sotasairaalaan, jossa eräs sotilas teki hänet raskaaksi, ennen kuin häipyi Pietariin tekemään vallankumousta.

Jenny palveli köyhtynyttä venäläistä emigranttia Lidia Ivakovskia, joka ilmeisesti järjesti vastavallankumouksellisia rajan yli. Viipuriin muutettuaan Jenny elätti itsensä ja tyttärensä ranssien rakentamisella eli seppeleiden solmimisella.

Myös Lidia ilmestyy Viipuriin ja muistelee entistä elämäänsä Pietarissa.

Suhde ”toisiin” paljastaa ihmisten moraalin

Ratkaisevaksi moraaliseksi vedenjakajaksi romaanissa nousee suhde ”toisiin”, oman ryhmän ulkopuolisiin.

Sotavankileirien karmeat olot eivät ole mikään salaisuus: ”jokainen kaalinlehti jonka vanki tieltä löysi, jokainen jäätynyt peruna sille kelpasi, jokainen tupakantumppi. Silti moni oli kuollut vesipöhöön.” 

Mutta kun sotavankeihin on tutustuttu yksilöihin, heitä on ruvettu kohtelemaan ihmisinä. Tällaisen inhimillisyyden rouva Winter tuomitsee jyrkästi: ”Kaiken sen jälkeen mitä olemme joutuneet kokemaan ja kärsimään ja menettämään. Vangit, tilattuina työntekijöinä, elävät siviilien parissa ja syövät. Niin kuin ihmiset! Niin kuin kaupungin oma väki! Leipää, tupakkaa, käsineitä, sukkia on vartijan silmän välttäessä spekuloitu remonttimiehelle, lääkkeitä sairaalle, mikä rouva Winterin mielestä on romanttista hölynpölyä,  vanki sinne toinen tänne, tavaraa ja omaisuutta, mistä tässä taistelevassa maassa on yhä huutava pula.”

Rouva Winterin mielestä ”Raja kansalaisen ja muukalaisen välillä alkaa jo huomattavasti hämärtyä. Ihmiset, sivistyneetkin ja juuri he, puhuvat Ukrainasta ja Valkovenäjästä, puhuvat kirgiiseistä, kalmukeista ja tataareista. Ei ryssistä! Ryssistä ei saisi muka enää puhua!”

Jenny sen sijaan ystävystyy Valerin kanssa ja vie tälle ”Leipää, Pullaa. Keitetyn lantun. Perunoita. Lapaset”, puolustautuen että ”omistaan hän oli antanut. Syönyt itse vähemmän.”

Inka on kahden vaiheilla. Hän antaa Poliisiosastossa työskentelevälle Mitjalle luvan soittaa pianoa sekä ”piirakan ja pullan, eikä pitänyt sitä lainkaan syntinä”.

Toisaalta rouva Winterin asenteet vaikuttavat Inkaan: vanki on vihollinen, jota ”ei ole lupa sääliä. Vaikka sydän käskee, et sitä kuuntele.”

Perusteena on, että ”Sehän ei ole yksityinen asia enää! Tässä on kyse koko kansan elämästä. Tämä on pieni ja vähäinen maa. Ja tämä kansa taistelee nyt sen vähäisen puolesta.”

Mutta kun Jenny vie Inkan kuuntelemaan sotavankien konserttia, tämä kokee yhteisen ihmisyyden yhdistävän kaikesta huolimatta: ”Vangit, ihmiset, lauloivat vartijoille, toisille ihmisille.”

Rouva Winterin vävy luutnantti Enmark tappaa Valerin joutumatta asiasta edesvastuuseen. Sen sijaan Jennyä kuulustellaan, koska sotavangin auttaminen katsotaan maanpetokseksi.

Myös Inkaa kuulustellaan todistajana. Tämä puolustaa Jennyä: tämän käytös on luonnollista, koska Raivolassa ”myös venäläisiä oli pidetty ihmisinä”.

Jenny tekee seppeleen Valerille ja kuolee pommituksessa viedessään sitä tämän haudalle.

Nimen symboliikka

Seppele Viipurille näyttäisi siis merkitsevän hautaseppelettä. Kirjan nimi oli kuitenkin kustantajan päättämä. Kirjailija ei siitä pitänyt, vaan halusi kanteen kuvan, jossa naisella on seppele päässä – siis elämän symbolin.

Kähärin oma nimiehdotus oli Kyyn punainen maito. ”Ajattelin kansanrunoa ’Kyy lypsi punaisen maion, maion valkean valutti, kipehillen voitehksi, haavoillen parantejiksi.’ Punainen maito oli minusta osuva paradoksi, mahdottomuus, niin kuin meidän koko väliaikainen oleskelumme Kannaksella oli.” Runo on romaanin motto.

Kyy-symbolilla Inka yrittää vakuuttaa itseään, että sotavanki on vihollinen: ”Kuin kyy kaikista suojeluperusteista huolimatta se iskee, jos ei sinuun, ainakin koiraasi.”

Kyyn pisto saa erilaisen merkityksen kohtauksessa, jossa Inka tapaa Tepon keskellä puna-armeijan suurhyökkäystä: ”Teppo tuli. Tuli ja levitti käsivartensa. Sillä hetkellä he tapahtui. Se oli nopea, kuin käärmeen, kuin kyyn pisto. Sille ei voinut mitään. Inka juoksi suoraan Tepon syliin.” Heillä on aikaa viisi minuuttia.

Viipuri paloi marttyyrina Suomen takia

Muistoissa palataan lähtöön Viipurista talvisodan loppuvaiheessa: ”Hurjasti roihuavat tulipalot olivat valaisseet heidän tiensä, kun he jäätä myöten, railoon putoamista uhmaten olivat kompuroineet toiselle rannalle, ja riemuitsivat kun tiesivät olevansa Tervaniemellä. Vasta Nälkälinnan kohdalla he olivat kääntyneet katsomaan taakseen ja nähneet sen valtavan rovion jolla…Niin, sillä roviolla oli tuo Kaunis Neiti Viipuri palanut niin kuin vain palava voi palaa, kuin Jeanne d’Arc.”

Viipuri esitetään neitona, joka poltetaan roviolla kuten Jeanne d’Arc. Polttaminen oli aikoinaan kerettiläisten rangaistus, mutta Jeanne d’Arcista tuli marttyyri ja Ranskan kansallispyhimys.

Viipuri siis kuolee marttyyrina Suomen takia.

Evakko kaipaa kotikaupungin hajuja

Nostalgisisin on kohtaus, jossa Inkan ystävä Hertta muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa Viipurin hajuja.

”Puun ja tervan hajua mikä tuntui Linnansillalla. Myös sarkahousujen hajua. Kun hän [Hertta] sulki silmänsä ja ajatteli sarkahousujen hajua, hän ajatteli myös katuja ja teitä ja pölypilviä joita raskaat laahustavat saappaat olivat nostattaneet, ja niin sarkahousujen hajuun oli sekaantunut toinen haju, pölyisen tien haju, harjoitusten haju ja harmaa joukko marssi kasarminportista sisään ja ulos, laulaen tai laumatta . . . Hertta nyyhkäisi ja jatkoi. Torkkelin puiston haju, muistiko Inka vielä Torkkelin puiston hajun. Heinäkuun puolivälissä kukki lehmus, ilma oli täynnä makeaa tuoksua, illat kuumia ja kuu punainen. Heinäkuu tuoksui Hertan mielestä aina kuulle, kukille, musiikille. Ihmiset vaelsivat edestakaisin kukkien lemussa, katosivat hämyisiin käytäviin, tulivat esille, katosivat taas, kadottivat parinsa ja löysivät uuden. Ja orkesteri soitti, oi että orkesteri soittikaan, mitä se soittikaan? Pirteitä sotilasmarsseja, hitaita kesäillan valsseja ja kehtolauluja. Salaperäiset paperilyhdyt keinuivat Espilässä. Siellä tanssivat ja söivät rapuja. Ja punanenäiset herrat taluttivat daaminsa kohti ajureita ja istuivat ne peräpenkille, jäi sikarin ja hajuveden, viinin ja ruusun tuoksu.

Mutta arvaas, Inka, mikä haju lapsesta oli paras? Se oli leipurin haju. Se leijui Torkkelinkadulta tai Linnankadulta. Sitä hän, Hertta, ei sanonut unohtavansa koskaan. Se tuntui yhä, syvällä hän sanoi tuntevansa sen suussaan yhä.” 

Viipurin takaisinvaltaus 1941 herätti riemua koko maassa

Lyhyessä välähdyksessä kerrotaan myös, miten kesällä 1941 Viipurin takaisin valtaus ”herätti riemua koko maassa. Liput liehuivat saloissa. Niinä päivinä koko Suomi oli rakastunut Viipuriin.  Niinä päivinä laskettiin liikkeelle ’Työn ja taistelun laina’ -niminen laina. Se ilmoitti radiossa itse presidentti Ryti.

Kaikki oli yhtä juhlaa. Työ ja taistelu ja lainat. Koko kansa oli lyhytaikaisesti kuin huumautunut onnesta. Lehdet lainehtivat kirjoituksia. Ei ollut sitä runoilijaa joka ei olisi ihmeteltävän vimman vallassa nähnyt huimaavia näkyjä. Oi Karjala, oi Viipuri, sinä..rakas…”

Kähäri lainaa mm. Yrjö Jylhän runosta säkeitä ”Sinun puolestas, Karjala, kaunis sisko, joku kaatua pelkäiskö, arvelisko?” Tässä kirjailija muistaa väärin: säkeet ovat Jylhän runosta Päin Äänisjärveä, Vienanmerta. Kuten nimi ilmaisee, runo käsittelee Itä-Karjalan valtausta. Erehdys on ymmärrettävä, sillä Jylhän runo oli niin suosittu, että siitä tehtiin postikortti.

Runossa Karjala esitetään naisena, jonka kohtalona on surra, kunnes mies saapuu pelastamaan.

Kähäri ei kuitenkaan unohda asian toista, raadollista puolta: ”evakoista, ainakin salaa jos ei julkisesti, oli pyritty pääsemään”.

Euforinen paluu Viipuriin 1941

Inka lähti takaisin 1941 siivousryhmän mukana heti, kun se kaupungin takaisin valtauksen jälkeen oli mahdollista, ensin junalla Kouvolaan ja sieltä linja-autoilla. Tunnelma oli euforinen: ”Kun Viipuri alkoi näkyä, tutut kiviset Hietalan rannat ja Sorvalin saari, he nousivat seisomaan ja lauloivat, ja Inka unohti että hän oli vain Inka Kostiainen ja lauloi niin kuin muutkin lauloivat, ’Oi nouse Suomi katso sinun päiväs koittaa…!’”

Laulu oli Finlandia-hymni, johon V. A. Koskenniemi oli tehnyt sanat 1940. Ne liittyvät siis talvisotaan. Sibeliuksen musiikkiteos taas sai ensiesityksensä ns. ensimmäisen sortokauden aikana 1899.

Yksi tytöistä lausui Paavo Cajanderin runon Vapautettu kuningatar.

Inkan muistoissa tuolloin oli vallinnut yhteishenki ja solidaarisuus: ”Ketään ei vähätelty! Kaikkien työ kelpasi! Ei enää kilpailua! Ei etuilua! [- -] Oli luonnollista antaa ja auttaa pyytämättä takaisin.”

Kaupunki oli raunioina, ihmisten sijasta koirien ja kissojen, hiirien ja rottien vallassa.  Työ oli raskasta ja epämiellyttävää. ”Hän [Inka] keräsi, kantoi ja kuljetti, pesi, hankasi ja siivosi. Polvet pateilla ja kynnet verissä ja nälkä suolissa kuristen hän repi, kiskoi, raahasi, nosti ja latoi.”

Mutta ”samalla kun hän [Inka] rakensi kaupunkia, hän rakensi itseään.” Koska Inkaa ei maalaistyttönä ole Viipurissa pidetty minään, ”Hänellä oli ollut hävettäviä, kaunaisia tunteita tätä kaupunkia kohtaan. Nyt oli aika raivata ne pois.”

”He elivät toivosta. He toivoivat että tulisi vielä se päivä jolloin he saisivat rakentaa kaupunkinsa sellaiseksi kuin se oli ennen tuhoa. Sitäkin paremmaksi! [- -] Tämän sijaan he kuin unta nähden rakensivat jo toisen, aineettoman kaupungin. [- -] se, tuleva Viipuri, se ikävöity kaupunki!”

Viipuri vertautuu tässä Jerusalemiin, jota juutalaiset pakkosiirtolaisuudessa ikävöivät.

Sodan pitkittymisen myötä tunnelma on kuitenkin muuttunut: ”Oli alettu riitautua ja rakastua. Myydä ja ostaa ja laskea rahoja.”

Miksi negatiiviseksi ilmiöksi leimataan riitelyn ja kaupanteon lisäksi myös rakastuminen? Ilmeisesti siksi, että silloinkin yksilöllinen etu pannaan yhteisön edun edelle. Tässä kohtaa samaistutaan sota-ajan virallisiin arvoihin.

Kahdenlaista suhtautumista suurhyökkäyksen edellä

Keväällä 1944 suunnitellaan toisaalta kaupungin hallinnon siirtämistä sotilailta siviiliviranomaisille, toisaalta evakuointia. Vaikka saksalaiset peräytyvät itärintamalla, eräs upseeri puhuu taistelusta lopulliseen voittoon asti. Rouva Winter suunnittelee kesäksi viihdytyskiertuetta Itä-Karjalaan. Sen sijaan päämajassa työskentelevä upseeri on pessimistinen. Kaupungin läpi kulkee rintamalle junia, joiden ikkunat on peitetty.

Rouva Winter ja kauppiaan rouva Elma Riikonen ryhtyvät ajoissa toimenpiteisiin pelastaakseen omaisuutensa. Tämähän on sinänsä järkevää toimintaa, mutta Kähäri liittää sen moraalisesti epäilyttäviin ihmisiin aivan kuten aikoinaan Elämän koko kuvassa.

Inka sen sijaan päättää: ”Viisainta oli elää päivä kerrallaan. Niin kuin he, karjalaiset, olivat täällä oikeastaan eläneetkin, tottuneet elämään. Se oli tietysti lyhytnäköistä elämää muun Suomen mielestä. Mutta yksi täällä vain oli tarpeen. Toivo. Järjetön ja lyhytnäköinen toivo!”

Inkan mielestä muut suomalaiset pohtivat jo, miten saada rauha, mutta karjalaisille rauhalle oli ehto: saada pitää kotiseutu.

Jenny taas näkee, että karjalaisiakin on kahta lajia: ”Tänne ei olisi pitänyt oikeastaan tulla. Ne joilla oli ymmärrystä eivät tulleetkaan. Joilla oli korkeampaa tietoa, ne varoivat, ne selviytyivät, niin sodassa kuin rauhassa, olivat oppineet varomaan satoja vuosia sitten, se oli niillä veressä. [- -] Varovainen väki ei tule sellaiseen paikkaan jossa palopommeja vielä putoilee. Vasta kun täällä on kaikki kunnossa eikä jälkeäkään enää raunioista… [- -] sitten tänne tullaan…sitten täällä taas osataan olla…sitten osataan ottaa ilo elämästä…kaviaaria ja samppanjaa, laulua ja soitantoa…Sitä ei hänen tapaisensa ihminen osaa, ei ymmärrä mitä iloa siitä on.”

Rikkaat kauppiaat eivät siis ole palanneet Viipuriin, ja muutenkin kaupungin kuuluisa kansainvälinen ilmapiiri on romaanista poissa. Inkan mielestä se on hyvä asia: kaupunki on nyt kokonaan suomalainen.

Vihan päivä

Suurhyökkäyksen alkamista 9. kesäkuuta 1944 Kähäri kuvaa: ”Se oli katkera päivä. Suuri ja katkera. Vihan päivä.” Ilmaus vihan päivä (dies irae) aloittaa katolisen kirkon sielunmessun eli Requemin latinankielisen Sequentia-jakson: ”Vihan päivä, tuomion päivä  / polttaa kerran maailman tuhkaksi:  / niin ennustavat Daavid ja Sibylla.” Kyseessä on apokryfisen Sefanjan kirjan 1. luvun jakeet 15-16.

Viipuria pommitetaan, ja sen läpi virtaa pakolaisia, joille on järjestettävä syötävää ja juotavaa ja lääkintätarpeita. Inkan tehtävät muuttuvat.

Sitten luovutaan toivosta, että ihme tapahtuisi: ”Sammutus oli lopetettu. Se oli tarpeetonta. Kaupunki jäisi tulijoille sellaisena kuin he sen tahtoisivat valloittaa. Palakoon! Vaikka armeija taistelikin. Tulessa he joutuisivat pakenemaan, tulessa, tulen alta.”

Tulta ei mainita syyttä useampaan kertaan, sehän liittyy ”vihan päivän” ennustukseen maailman tuhosta.

Inka on oppinut ulkoa Edith Södergranin säkeen: ”jag längtar till landet som icke är”, mutta vasta nyt hän ”oli todella löytänyt maan jota ei ole”. 

Iiris Kähäri kertoo ymmärtäneensä,  että Edith Södergren tarkoitti kuoleman maata. Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola oli sen sijaan päätellyt, että kirjailija tarkoitti Karjalaa, ja otsikoinut arvostelunsa ”Karjala – maa jota ei ole!”

Kerran Inka katsoo taakseen. ”Alla cara memoria. Rakkaitteni muistoksi.” Tämäkin voisi olla romaanin motto.

Itsekkyyttä ja auttamishalua

Tienhaarassa tapahtuu kaksi vastakkaista asiaa. Toisaalta pakokauhun vallassa oleva sotilas huutaa: ”Pelastakoon itsensä ken voi.” Yhteishenki on kadonnut. Jokainen huolehtii vain itsestään.

Toisaalta kun vääpelin kyselee työntekijöitä Kaatuneiden evakuointikeskukseen (KEK), Inka lähtee – ja nyt hän ei enää katso taakseen. Raamatussahan Lootin vaimo muuttui suolapatsaaksi kääntyessään katsomaan taakseen Sodomaa.

Jälleen näkyy ihmisten itsekkyys, kun vieraat lotat, vaikka ovat karjalaisia, eivät jaa eväitään Inkan kanssa kuten aiemmin Jenny. ”Tämä ei ole totta, Inka sanoi itsekseen. Tämä ei voi olla totta. Mutta tämä oli totta. Tässä tilanteessa nämä ihmiset eivät olleet enää samoja viihtyisiä hauskasti rupattelevia karjalaisia. Nämä olivat kokonaan toisia. Nyt jo.”

Silti Inka yrittää ymmärtää: ”Kukaties nämä ihmiset, jotka kiirehtivät sotaa pakoon, ovat murtuneita ihmisiä. Ja kuinka eivät olisi kun taivas oli ääriään myöten täynnä jyrinää ja maa vavahteli jalkojen alla.”

KEKissä Inka kasvaa viimein aikuiseksi naiseksi: ”Hän oli nyt oma itsensä, riippumaton äidistä ja sisaresta, myös rouva Winteristä, kaikista niistä jotka olivat sanoneet hänelle ’tee niin’ tai ’älä tee niin’.”

Heinäkuun viidentenä päivänä kuullaan ääni, jonka joku tietävä osaa selittää: ”Jossain Juustilan takana ampuu koko Nenosen tykistö, tai ainakin suurin osa siitä”.

Taistelua ei kuitenkaan pidetä ratkaisevana, sillä puolustajilla on vielä mahdollisuus vetäytyä välirauhan aikana uuden rajan taakse rakennetulle Salpa-linjalle.

Katkeruutta ja epävarmuutta

Ennen kuin Lotta Svärd lakkautetaan marraskuussa 1944, rouva Winter kokoaa osastonsa lotat viimeisen kerran yhteen.

Rouva Winter on selvinnyt toisestakin evakkomatkasta. Parhaat huonekalut ja taulut ovat olleet säilössä Hämeessä. Useimmat Viipurissa olleista tavaroistaan hän on saanut kuljetukseen ja suojelluksi ryöstäjiltä, joiksi ”miellyttävät sivistyneet ihmiset” olivat tilaisuuden tullen muuttuneet. Silti hänellä on otsaa surra pianoaan, jonka hän oli ”omin käsin turmellut, että ei yksikään vanja soittaisi sillä ’Vapaata Venäjää'” mutta joka sittenkin oli toimitettu käyttökelvottomana perille.

Inkan Aino-sisaren mies on katkera: ”Hänkin, tilallinen mies, oli Moskovan rauhan jälkeen joutunut linnoitustöihin, oli itse pyrkinyt muun työn puutteessa. Hän oli raatanut lapio kädessä jossain Luumäen ja Lappeenrannan välillä ja sellaiset bunkkerit oli rakennettu ettähän. Ja kaikki turhaan! Olisivat ne saaneet olla … no, Kannaksella … taikka Viipurissa. ’Jumala Suomea suojatkoon’, hän matki Mannerheimia, ’Isänmaan nöyrä kiitos keventäköön…'” 

Junassa Inka kuulee, kun ”Vanhempi mies kertoi, pettyneellä ja vaisulla vanhanmiehen äänellä, että monet olivat itkusilmin hyvästelleet heitä, karjalaisia, kun he olivat keväällä 42 lähteneet Hämeestä kotiinsa, ja oli kirjoiteltu ka lämpimin sanoin muisteltu, mutta kun he tulivat olivat tulleet takaisin, nyt heistä tuli taas riesa, maita menisi ja kyliin asettuisi vierasta heimoa, kouluja pitäisi rakentaa ja työpaikat jakaa karjalaisten kanssa, nyt oli niillä äänessä toinen nuotti, ja se lämpö mitä aiemmin oli osoitettu olikin ollut heijastusta vain heistä, karjalaisista.” 

Nuorempi mies, joka on ollut armeijassa, epäilee, ”kannattiks tää. Kun kaikki taistelupaikat mäni ja kotiseutu karjalaisilta. / – Ka kannatti, vakuutti vanhempi. Jäihä täs sentään itsenäisyys ja jäi monel ihmisel kotiseutukii viel.”

Miesten keskustelua kuunnellessaan Inka miettii: ”Kannattiko? Pakko kannattaa.”

Tämä tuo mieleen Elämän koko kuvan Joron tunnuslauseen ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata”, joka oli myös kirjailijan oma tunnuslause.

Inka aikuistuu myös suhteessa mieheen

Inka ja Teppo ovat menneet kihloihin. Mutta Tepollakaan ei ole ammattia, ja mies tuntuu olevan kiinnostunut vain karjalaisten järjestön perustamisesta. Inka kyllästyy syrjäyttämiseensä ja toimii ensi kertaa jämäkästi lähettämällä Tepon pois.

Romaanin päättyessä suhteen jatko jää auki. Tosin Inka ”uskoo että mikään ei pääty yhteen suutahdukseen. Omituisen surun ja onnentunteen vallassa hän miettii, mitä sanoisi, kun Teppo suostuisi puhumaan.” 

Kähäri ei siis valitse rakkausromaanin helppoa ratkaisua, jossa naisen elämän täyttymys on avioliitto ”oikean” miehen kanssa.

Inkasta on tullut aikuinen nainen myös suhteessa mieheen. Teppo ei enää ole hänelle haavekuva, vaan hän näkee miehen sellaisena kuin tämä on.

Mahdollinen avioliitto ei tule olemaan helppo, mutta Inka aikoo tehdä siitä tasa-arvoisen.

Musiikki tuottaa katharsiksen – samoin kirjallisuus

Romaanissa kuvataan paljon musiikkia, sillä Inka kuuluu kuoroon. Yksi musiikkikappaleista on Mozartin Requem, sielunmessu joka surun jälkeen päättyy riemuun.

Jos riemun vaihtaa sanaan katharsis,  sama koskee kirjallisuutta. Koska lukijalla on tapahtumiin riittävästi välimatkaa, ei tarvita halpahintaista lohdutusta. Sen sijaan suruun voidaan palata, ja sen uudelleen kokeminen taideteoksen kautta tuottaa katharsiksen.

Kirjailijasta

Kirjan taustasta ks. Miten kirjani ovat syntyneet. 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1991.

Olen kirjoittanut blogiini myös Kähärin romaaneista Elämän koko kuva (1960) ja Viipurilaisen iltapäivä (1964) ja Vaikka en toivo paluuta (1972). Ensimmäisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Muita tietoja

Yrjö Jylhän runo Päin Äänisjärveä, Vienanmerta

Finlandia-hymnistä Wikipediassa

Paavo Cajanderin runo Vapautettu kuningar

Tietoja Raivolasta Wikipediassa, kuvia Raivola-seuran sivulla.

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus

Eila Pennasen esikoisromaani Ennen sota oli nuoruus kuvaa opiskelijatytön hurahtamista AKS:n aatteisiin. Samalla se kertoo yleisimminkin, miksi äärimäiset ideologiat houkuttavat ja koukuttavat.

Ennen sota oli nuoruus (1942) kuvaa kolmen tytön ensimmäistä lukuvuotta 1938-9 Helsingin yliopistossa.

Kirsti Vehmas on tehtailijan tytär maaseutukaupungista. Lukutoukka on muodostanut itselleen ihannoidun kuvan yliopistosta, mutta todellisuus on pettymys. Opiskelijoiden varma käytös, hienot vaatteet ja äänekäs nauru saavat lahjakaan mutta pullean ja kömpelön, äidin vanhanaikaisesti pukeman Kirstin tuntemaan alemmuutta.

Tuula Niemi on hienon helsinkiläisperheen tytär, joka opiskelee vain, koska ”Ei ollut muodissa helsinkiläisperheiden nuorten tyttärien kesken vain huvitella – se oli tosiaankin ’vain’ nyt.”  Tuulan päähuomio suuntautuu rakkauselämään ja omaan ruumiiseen, joka hän pitää kurinalaisesti ihannemuodossa tarkkailemalla syömistään ja liikunnan avulla.

Hilkka Lindgren on lähtöisin työläiskodista ja haluaa opiskelun avulla nousta yhteiskunnassa ylöspäin. Hän pääsee opiskelemaan vain luokkatoverinsa Kirstin isän takaamaan lainan avulla. Takauksen nöyryyttävä tapa saa Hilkan inhoamaan tehtailija Vehmasta, ja hän yrittää olla ulottamatta inhoa myös Kirstiä.

Kokoomateoksessa Miten kirjani ovat syntyneet Eila Pennanen kertoi: ”Mutta vaikea tiedostusharhani, haluttomuuteni tarkastella realistisesti omaa yhteiskuntaluokkaani, johti siihen, etten voinut kirjoittaa vaivattomasti itsestäni. Minun oli jaettava itseni kolmeen osaan, sommiteltava skitsofreenisesti jakautunut ryhmä persoonia, kolme nuorta naisopiskelijaa.”

Sen sijaan romaanin toisen painoksen (1985) alkusanoissa Eila Pennanen kertoi, että hän jakoi itsensä vain kahden tytön, Kirstin ja Hilkan, kesken.

Tuula onkin samanlainen haavekuva kuin monen rakkausromaanin sankaritar: kaunotar, jolla näyttää ulkoisesti olevan kaikki, ainakin aluksi.

AKS vastaan ASS

Romaanin ideologisia vastakohtia ovat Helsingin yliopiston miesopiskelijoita dominoiva AKS (Akateeminen Karjala-Seura) ja ASS (Akateeminen sosialistiseura joka on erotettu SDP:stä). Jälkimmäistä edustaa Kirstin serkku Jorma Vehmas, joka toimittaa vasemmistoradikaalia Nyrkki-lehteä.

Eila Pennasen serkku Jarno Pennanen toimitti 30-luvulla vasemmistoradikaalia Kirjallisuuslehteä, jota rahoitettiin Moskovasta.

Romaanin kansainvälisenä taustana on Münchenin sopimus syyskuussa 1938 ja Tšekkoslovakian loppu maaliskuussa 1939.

Pekka Tarkka on verrannut Eila Pennasen esikoisromaania kirjailijan vuonna 1968 julkaisemaan romaaniin Tilapää. Siinäkin kansainvälisen politiikan polttopisteessä on Tšekkoslovakia ja sosialistit käyttävät samanlaisia termejä.

Erona on, että Tilapäässä vallitsee suurempi vapaamielisyys. On hyväksyttävää avoimesti kannattaa myös vasemmistolaisia aatteita.

Sen sijaan teoksessa Ennen sotaa oli nuoruus ”isänmaallisuuden” ja ”maanpetturuuden” välillä on ylittämätön railo.

AKS-läinen Hannu Rauta saarnaa Kirstille, joka on ollut Helsingin työväentalolla ASS:n juhlassa, että ”ohjelma on alusta loppuun kiihotusta vihollistemme hyväksi” ja ”ne, jotka käyvät tuollaisissa juhlissa, valmistelevat ryssän tunkeutumista tähän maahan”.

Myös Jorma syyttää vastustajiaan maan- ja valtiopetoksesta: ”meidän fascistimme ovat päättäneet myydä meidät Saksalle, astinlaudaksi hyökkäykselle Neuvostoliittoa vastaan. – – Natsi-Saksan palvelijoina juoksevat AKS:n kannattajatkin naurettavassa propagandanteossaan. IKL on syyllistynyt sekä maan- että valtiopetokseen.”

Yksityiselämä osoittaa ideologiankin vääräksi

Pekka Tarkka on karakterisoinut molemmista kirjoista kuusi henkilötyyppiä, joiden perusteet ovat ”tahallisesti yksilökeskeisiä ja seksuaalisväritteisiä”. Freudilais-adlerilainen alarakenne määrää henkilöiden elämänkatsomuksellisen ja poliittisen ideologian.

Esimerkiksi Jorma on varakkaasta kodista, mutta kasvanut ilman isää ja äidin rakastajat ovat vaihtuneet. Koulussa häntä on kiusattu, ja ainoa ystävä on ollut Kirsti-serkku. Niinpä Jorman elämä oli ”suistunut ainaiseen ’ylemmän’ vastustamiseen ja lopulta johdonmukaisesti sosialismiin”.

Jorman ei kuvata pettävän vain isänmaata, minkä takia hän saa syytteen avunannosta valtiopetoksen valmisteluun. Hän on petollinen myös yksityiselämässään: hän salaa avioliittonsa ja solmii suhteen Hilkan kanssa, joka suostuu seksiin vain, koska uskoo suhteen johtavan avioliittoon.

Näin lukijaa estetään ottamasta todesta Jorman aatteita, vaikka monia tämän puheenvuoroja olisi kannattanut ainakin pohtia.

Esimerkiksi AKS:n vaatimusta muuttaa Helsingin yliopisto vain suomenkieliseksi Jorma kommentoi: ”Soihtukulkueet, kansalaislähetystöt – kaikki niillä pojilla oli aikaa hommata vain siksi, että Suomen rajojen sisäpuolella on rauhallinen pieni vähemmistö, joka haluaisi käyttää omaa kieltänsä.”

Jorman vastakohtana AKS-läiset nuorukaiset taas edustavat esimerkillistä ”puhtautta”. He eivät viettele eivätkä narraa naisia, ja ainakin Hannu elää suorastaan selibaatissa.

Kuka pettää kenet: osa 1

Jorman avioliiton paljastaa Hilkalle muka vahingossa Kirsti.

Sinänsä Kirsti joutuu velvollisuuksien ristiriitaan, jossa uskollisuus yhtä osapuolta kohtaan merkitsee petosta toista osapuolta kohtaan. Sukulaisuus ja ystävyys Jormaa kohtaan vaatisi pitämään tämän avioliiton salassa, mutta naisten välinen solidaarisuus paljastamaan sen ajoissa Hilkalle, jota tieto olisi estänyt aloittamasta suhdetta.

Ajankohdan myöhäisyys, kolmannen henkilön läsnäolo ja ennen kaikkea Kirstin motiivi tekee tämän käytöksestä alhaisen. Kirsti sekä pettää Jorman salaisuuden että nöyryyttää Hilkan.

Eila Pennanen selitti, että hänen suhteensa kommunismiin ”oli kaksijakoinen. Sen vuoksi myös Kirstin ja Hilkan suhde Jormaan on kuin kaksi puolta kirjoittajan suhteesta symbolisesti koettuun henkilöön. Jorma oli pakko toimittaa vankilaan, mikään loppu ei olisi tyydyttänyt minua vuonna 1942, ja Hilkan, minun toisen minäni, täytyi pettää hänet.”

Kirjailijan tulkinta ei vastaa romaanin tapahtumia.  Hilkka ei petä miesystäväänsä ilmiantamalla tämän illegiaalin toiminnan Valpolle.

Saara Kesävuori tulkitsee, että ”tekijäsubjekti oli teokseen sisältyvillä nationalistisilla näkemyksillä pettänyt kommunistisen aatteen”. Mutta pettääkseen kommunistisen aatteen täytyy olla kommunisti.  Eila Pennanen ei ollut, vaikka puhuikin kaksijakoisesta suhteestaan kommunismiin. Asian ydin on pikemmin se, että kirjailija ei yksityiselämässään, kuten Kesävuori toteaa, edes nuorena kannattanut AKS:n aatteita.  Myöhemmin kirjailija arvosteli 30-luvun ja sota-ajan nationalismia.

Tulkitsenkin niin, että Eila Pennanen tunsi pettäneensä kirjailijan velvollisuudet luopumalla omasta näkemyksestään ajan hengen hyväksi, toisaalta esittämällä romaanissaan AKS:n ideologian ja edustajat positiivisena ja ihannoiden, toisaalta kuvaamalla Jorman ja tämän aatteet liioitellun negatiivisesti. Samalla kirjailija tunsi pettäneensä serkkunsa Jarno Pennasen, kun toimitti tätä muistuttavan romaanihenkilönsä Jorman 30-luvulla vankilaan.

Jo tunne petoksesta saattaa epäilyttäväksi Eila Pennasen kiellon, ettei Jorma ”missään tapauksessa ole kuva minun rakkaasta ja hyvästä serkustani”.

Romaani ja todellisuus

Itse asiassa kiintoisaa ei olekaan romaanin Jorman yhtäläisyydet Jarno Pennasen kanssa vaan nimenomaan erot, jotka kirjailija Jorman ja serkkunsa välille teki. Sama koskee yhteiskunnan yleistä tilaa romaanissa ja todellisuudessa.

Ensinnäkin Eila Pennanen liioitteli romaanissaan vasemmistointellektuellien merkitystä tehdessään pikkuruisesta ASS:sta AKS:n vastavoiman. Lisäksi kirjailija jätti kokonaan huomiotta Jarno Pennasen, Erkki Valan, Raoul Palmgrenin ja Mauri Ryömän  ideologiset erimielisyydet, kun Neuvostoliiton politiikka muutti äkkijyrkästi suuntaa.

Vaikka Jarno Pennanen oli SKP:n jäsen, nimenomaan hänen käytöksensä heilahteli äärimmäisyydestä toiseen, kuten ilmenee Kimmo Rentolan SKP:n historiasta Kenen joukoissa seisot? 

Vuoden 1938 keväällä Jarno Pennanen julkaisi Kirjallisuuslehdessä Neuvostoliiton näytösoikeudenkäyntien pöytäkirjoja, mutta vuoden lopussa hän kommentoi valokuvaa neuvostojohtajien rivistöstä vallankumouksen vuosijuhlassa: ”Pieni ilkeä ajatus tulee mieleeni, muitten ajatus, ehkä Teidänkin, rivit ovat harventuneet, puuttuu monia nimiä, monia päitä.”

Vuonna 1938 Jarno Pennanen alkoi kannattaa maanpuolustusta, kun Moskova antoi siitä ohjeet; puolustautumisen oli toki tarkoitus tapahtua Saksaa vastaan. Molotov-Ribbentropin sopimuksen jälkeen hän arvosteli Neuvostoliittoa ja syksyllä 1939 hän piti isänmaallisia puheita. Välirauhan aikana hän osoitti kiinnostusta kansallissosialismiin, mutta palasi pian kommunismiin.

Jatkosodan aikana Jarno Pennanen istui vankilassa Hella Wuolijoen vakoilujutun yhteydessä 1943-4. Kesävuoren toteamus ”vasemmistolaisista ajatuksista vankilaan joutumisesta” on tässä yhteydessä kaunisteleva ellei jopa harhaanjohtava.

Vertailu Jarno Pennasen vaiheisiin osoittaa, että talvisodan perspektiivistä Eila Pennanen olisi voinut kirjoittaa Jormalle myös kääntymyksen ”isänmaallisuuteen”. Se onkin monien talvisotaromaanien klisee.

Sen sijaan kirjailija on vetänyt mutkat suoriksi ja siirtämällä jatkosodan aikaisen tilanteen 30-luvulle kuvannut Jorman tilanteen pahemmaksi kuin todellisuus oli. Painokanteet olivat kyllä tavallisia, mutta maanpetos- tai valtiopetostuomioita eivät tunnetut vasemmistointellektuellit saaneet ennen sota-aikaa.

Romaanista puuttuu kokonaan Suomessa 30-luvun loppupuolella tapahtunut yhteiskunnallinen kehitys punamultahallituksineen. Toisaalta se vastaa sitä kuvaa, joka omassa kuplassaan elävillä AKS-läisillä yhteiskunnasta oli.

Samaten AKS-läiset henkilöt liioittelevat sisäistä kommunismin uhkaa. Sinänsä tämä vastaa suomalaisten käsityksiä laajemminkin. Kimmo Rentolan mukaan Suomessa kesti vuosia tajuta, ettei ”punaisten paluun” uhkaa enää ollut sen jälkeen, kun Stalinin suuri terrori 1937-8 oli niittänyt useimmat rajan yli paenneet vuoden 1918 häviäjät.

Rentolan mukaan ”iso viha” vaikutti myös henkisesti lamauttavasti SKP:n kannattajiin Suomessa: ”Aikaisemmat puhdistukset oli vielä kyetty Suomessa selittämään, mannerilaisten tuomiot hyvinkin, nationalismin vastainen kampanja joten kuten, mutta syksyn 1937 tuhoon ei enää keksitty järjellistä syytä.  ’Työläiset ja intellektuellit, jotka sympatisoivat meitä,  kysyvät jatkuvasti: mitä se oikein on? Onko niissä tarinoissa perää?’ [Tukholmassa tuolloin SKP:n töitä tekevä Arvo ”Poika”] Tuominen kirjoitti.”

Romaanissa Jorma ei puhu aatetovereidensa kanssa aiheesta mitään.

Hilkkako luokkatietoinen sosialisti?

Kesävuoren mukaan ajan henki esti Pennasta myös kirjoittamasta Hilkalle tulevaisuutta sosialistina. Siinä tapauksessa Hilkan luonnekuvan olisi myös pitänyt muutenkin oleellisesti muuttaa.

Hilkka halveksii isäänsä, joka ”oli ollut kyllin tyhmä liittyäkseen punakaartiin kapinan aikana. Taistelussa hän oli menettänyt jalkansa ja terveytensä eikä voinut ansaita juuri mitään, vielä vähemmän antaa tyttärelleen, vaikka olisi hartaasti ja kiukkuisesti tahtonutkin. Isän ajattelemattomuuden takia sai tytär kärsiä.”

Kirsti Mannisen luonnehdinta ”luokkatietoinen sosialisti” ei siten sovi vähääkään Hilkkaan. Katkera ja alemmuudentuntoinen hän köyhyyden takia kyllä on.

Toisaalta Hilkka on Kirstiä rohkeampi ja itsenäisempi. Hilkka uskaltaa julkisesti uhmata enemmistön mielipidettä: hän kieltäytyy, kun häntä osakunnan fuksiaisissa vaaditaan muuttamaan sukunimensä suomenkieliseksi.

Jormalla on tarjota Hilkalle syötti: työtä, jota tämä välttämättä tarvitsee, sillä tämä näkee suoranaisesti nälkää. Vasten tahtoaan Hilkka myös rakastuu Jormaan.

Hilkka toimittaa Jorman viestin kommunistien maanalaiselle verkostolle, mutta tosiasiassa häntä ei kiinnosta aate vaan mies: ”- – Jorma tulisi menestymään, sitten kun luopuisi hyödyttömän asian ajamisesta. Sillä ei kai hän iankaiken siinä voinut pysyä, siitä ei kuitenkaan voinut tulla mitään.” Jorman olisi ollut parempi pysyä sosialidemokraattina ”tai sitten jättää koko asia, olla oman luokkansa jäsen”, siis porvari. 

Mutta jos Jorma suostuisi avioliittoon, Hilkka omaksuisi ”hänen aatteensakin, joka ei vienyt minnekään, ja taistelisi hänen rinnallaan!”

Kuka pettää kenet: osa 2

Hilkkaan liittyy toinenkin petos, joka on romaanissa esitetty epäselvästi.

Hilkan pikkuveli Risto on työskennellyt kotikaupungissa asiapoikana ja kuulunut IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Tätä ei työläisisä ei siedä vaan karkottaa pojan kotoa. Risto ilmestyy Hilkan luo pyytämään apua, mutta sisar ei päästä häntä edes sisään.

Kirstille Risto kertoo: ”Ei se [Hilkka] auttanut, sanoi vain, höpisi, että on muka omia vaikeuksia ja että nielköön kukin keittämänsä sopan. Huusikin niin kamalasti ja kehui, että olen pettänyt yhteisen asian.”

Hilkan käytöstä selittää, että tämä on juuri kuullut Jorman avioliitosta ja pelkää odottavansa lasta, kun ”oli Risto tullut ja paljastanut oman petoksensa yhteistä hyvää ja etua kohtaan”. Kun lääkärissä käynti osoittaa epäilyn vääräksi, Hilkka katuu tajuttuaan, että on menettänyt iäksi Riston luottamuksen.

Silti Hilkka ei kutsu petokseksi kieltäytymistä auttamasta pikkuveljeään vaan päinvastoin syyttää edelleen mielessään Ristoa ”petoksesta yhteistä hyvää ja etua kohtaan”.  Vaikka Hilkka on eronnut Jormasta ja halveksii isäänsä, hän tässä kohtaa samastuu näiden aatteisiin. Sinimustiin liittynyt työläispoika on ”luokkapetturi”.

Kirjailijan ristiriitaisuudesta kertoo, että hän toisaalta panee Ristoa auttamaan nimenomaan Sinimustien paikallisosaston johtajan Mikko Nousun ja Helsingissä AKS:läiset Hannun ja Esko Kankaan, jotka ovat myös mustapaitoja, IKL:n jäseniä.

Risto toimitetaan maatöihin Eskon kotikartanoon. 30-luvulla yleisen käsityksen mukaan kaupunki turmelee, maaseutu pelastaa.

Miksi Kirsti hurahtaa AKS:n aatteisiin?

Ennen antautumista AKS:n pauloihin Kirsti kokeilee kaikenlaista sekä aatteellisesti että yksityiselämässään.

Toivo Pekkanen epäili arvostelussaan, että ”tokkopa Helsingin työväentalolla voi ennen sotaakaan joutua sellaisiin eroottisiin seikkailuihin kuin hän [Eila Pennanen] uskottelee”. Tuota ”eroottista seikkailua” kutsuttaisiin nykyisin seksuaaliseksi häirinnäksi!

Tuulan vaikutuksesta Kirsti vapautuu uskonnollisen äitinsä vaatetyylistä. Seurustelua suomenruotsalaisen Rolf Kuusen kanssa hankaloittaa Kirstin tunne omasta rumuudesta ja seksuaalisuuden pelko.

Mutta kaikki individualismi on Pennasen esikoisromaanissa pahasta. Tilapäässä, jossa yhteiskuntaa kuvataan laajemmin, yksityinen onni ei enää samalla tavalla epäilyttävää.

Miksi Kirsti hurahtaa AKS:läisyyteen? Kotoa aate ei ole peräisin, sillä Kirstin isä ivailee ”mielettömiä aatteita, jotka eivät olleet ainoastaan mielettömiä vaan rikollisiakin”.  Mikään ei viittaa siihenkään, että Kirsti kapinoisi isää vastaan.

Enemmän Kirstiin vaikuttaa äidin opettama jyrkkä ero hyvän ja pahan välillä: ”ennen oli ollut vain äidin antama uskonnollinen laki, nyt sitä syvensi tämä isänmaallinen hyveen ja paheen ero, syvensi ja selvensi, koska se oli kouraantuntuvampi”.

Ehkä eniten on kyse siitä, että Kirsti on joutunut uuteen ympäristöön, jossa häneen on helppo vaikuttaa, koska hän potee alemmuudentunnetta eikä uskalla tuoda julki omia mielipiteitään.

Vaikka Jorma on ollut Kirstille ”melkein veli”, yksinäisen nuoruusajan ainoa ystävä, Kirsti pelästyy kuullessaan Jormaa kutsuttavan tuomitsevasti kommunistiksi. Irtisanoutumalla Jormasta Kirsti voi kerrankin kuulua joukkoon.

Kirsti palvoo kritiikittömästi Hannua, vaikka Jorman arvio on varsin osuva: ”Fanaatikko, mustapaita, fascisti. Luulee taistelevansa Suur-Suomen puolesta siten, että tyhjentää kahvikupposensa yksinomaan suomalaisten omistamissa liikkeissä eikä tervehdi toisin ajattelevia kadulla. Umpisokea!”

Jorma yrittää vedota Kirstiin asia-argumenteilla: ”Tiedätkö, mikä on alin tuloraja, josta maksetaan veroja? Tiedätkö, kuinka paljon ihmisiä elää tämän rajan alapuolella olevilla tuloilla?”  Kirsti kuitenkin kieltäytyy pohtimasta asioita ja kiemurtelee, ettei hän voi noille asioille mitään, sillä häntä ”vavahdutti pelko, että Jorma voisi olla oikeassa; se oli kuin putoamista pohjattoman kuiluun”.

AKS-läiset onnistuvat paremmin vetoamalla Kirstin tunteisiin. Kun Mannerheim tulee yliopiston juhlasalissa pidettyyn konserttiin, Kirsti muistaa ”vavahtaen” ”Jorman ja hänen herjauksensa”, joiden sisältöä ei romaanissa ole kerrottu.  AKS-tuttavien Mannerheimia kohti ”kääntyneitten kasvojen ilmeet, vakavat ja hiljentyneet” riittävät Kirstille todistamaan: ”Turhaan puhuttiin pahaa tuosta miehestä.”

Kansakokonaisuuden osaksi

On vielä yksi syy: Kirsti on yliopistossa pyörällä päästään, kun opettajat tarjoavat kukin omia tulkintojaan. Nuorena ihmisenä hän ei kestä tieteeseen aina kuuluvaa epäilyä ja epävarmuutta vaan haluaa maailmankatsomuksen, joka tarjoaa selityksen kaikkeen.

AKS-läisten suosittelemasta historioitsija Jussilan (= Jalmari Jaakkolan) teoksista Kirsti oppii ”tajuamaan itsensä kansakokonaisuuden osana”.

Kansakokonaisuus, saksaksi Volksgemeinschaft, tarkoittaa konflikteista vapaata, harmonista yhteiskuntaa ilman luokkarajoja ja luokkataistelua. Käsite vetosi niihin, jotka kammosivat modernia monimutkaista yhteiskuntaa, individualismia ja demokratiaa.

Hannu osoittaa Kirstille esikuviksi IKL:n jäsenet, jotka ovat menossa raastupaan: ”Siinä menee tutkittavaksi ja tuomittavaksi joukko maan parhaimpia miehiä siksi, että ovat koettaneet levittää isänmaallista ajattelutapaa ja kansallista mieltä.” 

Kuten kohdasta käy ilmi, ”isänmaallinen ajattelutapa ja kansallinen mieli” oikeuttaa rikkomaan maan lakeja sekä sivuuttamaan demokraattisesti valitun eduskunnan.

Monessa suhteessa kuvaus Kirsin hurahtamisesta AKS:ään voisi käsitellä ääri-ideologioiden houkutusta ja koukutusta väristä riippumatta.

Seksistä seuraa kuolema

Yksinkertaistaen voi todeta, että esikoisromaanin henkilöiden kohtalo osoittaa, että seksi ilman avioliittoa on syntiä ja synnistä seuraa rangaistus. Omaan nautintoonsa keskittynyt Tuula joutuu rakastettunsa Yngve Forsténin hylkäämäksi ja saa keuhkotaudin ja hermoromahduksen.

Yngve taas menettää talvisodassa toisen jalkansa, mikä on helppo tulkita symboliseksi kastraatioksi.

Nykyajan perspektiivistä myös selibaatti on kohtalokas: askeettinen Hannu kaatuu aivan sodan lopussa Viipurissa. Tosin romaanissa AKS-läiset ystävät pitävät Hannun kohtaloa kadehdittavana, koska hänen ei ”tarvinnut nähdä Moskovan rauhaa”.

Tilapäässä sen sijaan avioliiton ulkopuolinen seksi on luvallista, siitä ei rangaista vaan pikemmin palkitaan. Hannun tyyppinen askeetti puuttuu kokonaan, ja eittämätön sankaritar on kaunotar Tuula, joka saa omakseen rakastettunsa.

Voisi epäillä myös yksityisiä syitä Tuulan kuvan muutokseen. Esikoisromaanin kaunis, seurustelussa aktiivinen ja seksistä nauttiva joskin pinnallisena esitetty Tuula herättää luonnollista (peiteltyä) kateutta etevässä mutta ulkoisesti vaatimattomassa ja seksiä pelkäävässä Kirstissä. Nuori Eila Pennanen ilmeisesti samaistui tässä suhteessa Kirstiin. Keski-iässä kirjailijalla ei ollut enää ollut tarvetta kadehtia kaunotarta, joten hän saattoi tuoda tämän positiiviset ominaisuudet esiin.

Myös miesten ja naisten suhteen tasapaino on Tilapäässä erilainen. Kuten Tarkka tiivistää: ”Kun Prinssi suutelee tätä Tuhkimoa, se merkitsee heräämistä ennen kaikkea Prinssille.”

Miesten välinen solidaarisuus sulkee naiset ulkopuolelle

Harvoin olen lukenut naisen kirjoittamaa romaania, jossa on niin paljon ja niin avointa naisten väheksyntää ja halveksuntaa Ennen sotaa oli nuoruus.

Kirstin mielestä yliopisto ”oli tarkoitettu nuorten miesten kasvatuspaikaksi, miesten, jotka kuuluivat synnyltään maan parhaimmistoon ja jotka maaltaan saivat parhainta, mitä se antamaan kykeni”. Siellä Kirsti oli ”kuten muutkin naiset tungettelija, joka kaiken tahtoi saada eikä mitään antaa”.

Hannu ja Esko omaksuvat Kirstiin nähden itsestään selvästi opettajan roolin, ja Kirsti itsekin pyytää heiltä opetusta.

Myös Jorma haluaa ”pelastaa” Kirstin kasvattamalla tästä oman aatteensa kannattajan. Vaikka Jorma näennäisesti haluaa, että Kirstistä tulisi ”ajatteleva, vapaa yksilö”, tosiasiassa hän haluaa tehdä Kirsistä oman kaikunsa: ”Ensin hänen oli opittava näkemään, ja sitten hän oppisi vihaamaan sovitteluja, jotka sammuttivat ihmisen -. Miten hänet saisi lukemaan Marxia? Sen johdonmukaisen älyllisyyden täytyi kiehtoa tyttöä. Kirsti osaisi nauttia siitä, asiat selväisivät hänelle ja sitten hän jättäisi kaiken uhratakseen itsensä työlle yhden johdonmukaisen aatteen toteuttamiseksi. Kirstistä tulisi hänen toverinsa sanan kauneimmassa mielessä -.”

Jorman kunniaksi on kuitenkin luettava, että hänelle Kirsti on yksilö, kun taas AKS-pojille hän on useimmiten vain ”fuksi”. Jorman seurassa Kirsti ei myöskään tunne häpeää ulkonäöstään ja kömpelyydestään.

Kun Kirsti tuo apua tarvitsevan Riston Hannun luo, Hannu puhuttelee Kirstiä kuin piikaa: ”Ja Kirsti menee tuohon keittokomeroon ja ymmärtää varmaan ne laitteet, joilla naiset puuhailevat, ja hankkii meille niiden avulla teetä, ja me puhelemme täällä sillä aikaa.”

Kartanonpoika Hannu kohtelee asiapoika Ristoa tasa-arvoisesti, koska he ovat aateveljiä. Aiemmin Esko on tuuminut, että ”Kirstiä sietäisi kasvattaa – hänen vaikein koetuksensa olikin kasvaminen pois yhteiskunnallisesta mahtailusta. Huonosti pukeutunut ja sielullisestikin köyhä oli omaksuttava toveriksi, sisareksi, veljeksi.”

Luokkarajat siis näyttävät kaatuvan sukupuolen sisällä, joskin puheenaiheet menevät pian Riston tietämyksen yli: ”hän, kapinassa jalattomaksi ammutun suutarin poika, kuuntelee herran tohvelit jalassa. Ja sama herra, joka oli kohottanut kätensä tervehtiäkseen häntä, jutteli nyt outoja itäbalttilaisista. Eikä herroista olisi saanut puhua, oli vain suomalaisia -.”

Sukupuolten arvoeroa sen sijaan pönkitetään. Riston ihastukseksi Hannu panee ”tehtailijan tytön oikealle paikalleen. Nainenhan se vain oli, ja hän oli sentään mies.”

Kirsti reaktio nöyryyttävään ja alentavaan kohteluun ei ole kapinoida sitä vastaan tai edes jättää moinen seura ikiajoiksi, päinvastoin hän tuntee häpeää.

Naisten ja miesten ystävyys ei Eskon mielestä mahdollista. Esko ajattelee Kirstistä: ”Sinä olet nainen viisistä laudatureistasi huolimatta, voisin seurustella kanssasi vain yhdellä tavalla, ja meidän välillämme se ei tule kysymykseen.”

Sen sijaan Esko ryhtyy Hilkan ”Perseukseksi”. Toisin kuin aikakauden perusteella luulisi, naisen seksuaalinen kokeneisuus ei estä seurustelua. Kuten Kesävuori toteaa, pelastaessaan ”hairahtuneen” naisen mies voi tuntea ylemmyyttä. Sen sijaan Kirstin kaltainen lahjakas nainen on potentiaalinen vaara, vaikka hän käyttäytyisi kuinka nöyrästi.

Mies puhuu, nainen hymyilee

Kirsti päätyy seurustelemaan Mikko Nousun kanssa, jolle hän on kouluaikana antanut yksityistunteja. Mikko on työssä ja opiskelee sen ohella.

Rakkausromaaneissa sankaritar voittaa omakseen kaikkein tavoitelluimman miehen, joka usein merkitsee sosiaalista nousua. Jos sankari on alempaa säätyä, hän on muilta ominaisuuksiltaan sitä ylivoimaisempi.

Sen sijaan Eila Pennanen ei suo Kirstille edes älyllisesti tasaveroista kumppania. Kirsti rakastuu Mikkoon vain, koska tämä on ainoa mies, joka aidosti rakastaa häntä.

Poikana Mikko oli ihaillut ”Kirstiä ja hänen hiljaista hymyään, joka oli vastaus kaikkeen, mitä hän sanoi” ja myöhemmin hän on nähnyt ”päiväunia kodista ja hymystä, joka olisi vain häntä varten”.

Mikon ihanteellisessa avioliitossa mies puhuu ja nainen kuuntelee ja hymyilee.

Kunnon keskustelua parin välille ei synnykään edes silloin, kun Mikko leimaa yliopisto-opiskelijat elämästä vieraantuneiksi ja pitää humanistisia aloja ja erityisesti taiteita hyödyttöminä. Kirsti tosin ilmaisee epäilevänsä Mikon väitteitä, mutta kun tämä ei pysty perustelemaan niitä, hän jättää asian siihen.

Kun Kirsti viettää Mikon kanssa vappuaaton metsässä, ainoa kosketus on kädenpudistus hyvästellessä. Suhteessa ei ole seksuaalisuutta edes ajatuksissa.

Nainen ei edes äitinä pärjää miehen soturiroolille

AKS oli vain miesten järjestö, mutta sillä on sisarjärjestö ANKS (Akateemisten Naisten Karjala-Seura). Sitä pidetään romaanissa kuitenkin vain ”ompeluseurana”.

Kaikki tämä tietenkin kuvaa ajan henkeä, mutta kertoja näyttää olevan samaa mieltä. Kirjan lopussa hän toteaa, että Kirstin kohtalo oli ”kerran muuttua opiskelijasta naiseksi ja toteuttaa itseänsä parhaimmalla tavalla, millä nainen voi”.

Nainen ei siis ole mitään, ei edes oikea nainen, ilman miestä.  Vain vaimona ja ennen kaikkea äitinä nainen voi toteuttaa itseään.

Mutta jopa äitiys on toisarvoinen tehtävä miesten soturinroolin rinnalla. Ja yksityiselämän vuoro on vasta sodan jälkeen Suur-Suomessa.

Romaanin lopussa kuvataan lyhyesti poikien vaiheet talvisodassa. Vain taistelu rintamalla on kertomisen arvoista. Edes lotille ei anneta mitään arvoa: ”Tytöistä ei kannata puhua. He tekivät parhaansa, ja jos he lopulta väsyivät ja kyllästyivät, he häpesivät sitä.”

Pennanen selitti miesten ihannoivaa kuvausta sillä, että hän kirjoittaessaan muisteli ”kaatuneita ystäviä ja opiskelutovereita, ja tästä maaperästä idealisointi nousee yhtä paljon kuin 30-luvun perinteestä”.

Tästä kaatuneiden ystävien muistelusta noussee ainakin osaksi myös se, että miesten kauneutta ihaillaan romaanissa poikkeuksellisen paljon. Hannulla on Botticellin kasvot, Yngvellä taas kreikkalainen profiili.

Sodan odotus ja pelko

Ennen sotaa oli nuoruus -teoksen täyttää sodan odotus ja pelko.

Osittain jälkiviisautta on vältetty, sillä AKS-läinen Olli uskoo: ”Saksa ottaa omansa pois eikä kukaan pane vastaan, uskokaa pois! Sotaa ei tule!”

AKS-läisiä ei lainkaan huoleta, miten Suomen kaltaista pieniin valtioihin vaikuttaa se, että Saksa on rikkonut sekä kansainvälisen sopimuksen että luopunut kansallisuusperiaatteesta valtaamalla ei-saksalaisen maan.

Päinvastoin he uskovat, että Saksan tuella Suur-Suomi voidaan toteuttaa.

Myös Jorma on varma sodan syttymisestä, joskin syyt eroavat AKS:stä: ”siirtomaa- ja pääomaköyhät akselivaltiot pakottaa niiden horjuva asema valtaamaan uusia alueita –”

AKS tekee aloitteen Kannaksen vapaaehtoisiin linnoitustöihin kesällä 1939, mutta silti Hannu valmistautuu pahimpaan: ”Jos ei ole aseita, ei voi voittaa. Ja jos ei voita, joutuu tappiolle. Ja silloin kaatuu paljon – miehiä.”

Mitä siviiliväestölle tappion jälkeen tapahtuu, siitä ei Hannu puhu. Henki on kokonaan toinen kuin Sillanpään Marssilaulussa, jossa miehet taistelevat ja tarvittaessa kaatuvat suojatakseen lapsia ja vanhuksia, äitejä ja morsiamia.

Myös työläiskodissa kasvanut Esko uskoo Suur-Suomeen: ”credo qua absurdum” (= uskon koska se on mieletöntä). ”Tämän kansan tulevaisuus oli ostettavissa vain suurella uhrilla, joka hävittäisi mitättömyydet ja erehdykset, loisi uusia näkökantoja, uuden ihmispolven.”

Eskon ajattelu on abstraktia: hänelle on olemassa vain ”kansa” ja ”uusi ihmispolvi”, ei konkreettisia ihmisiä.

Sen sijaan Arvid Järnefeltin 1880-luvun fennomaaniylioppilaita kuvaavassa Isänmaassa (1893) ”kansan rakastamisesta” innolla puhunut Heikki joutuu kotona maalla huomaamaan, ettei ole ”kansaa” vaan juuri tiettyjä yksilöitä. Välttämättömästä pettymyksestä kasvaa lopulta kypsempi maailmankatsomus. Sekin sisältää uhrautumisen mutta arkisessa työssä.

Pennasen romaanissa Kirstin kehitys huipentuu yliopiston juhlasalissa, jossa hän lukee seinältä lauseen Dulce et decorum est pro patria mori (suloista ja soveliasta on kuolla isänmaan puolesta) ja tajuaa AKS-tuttaviensa hyväksyvän osakseen uhrikuoleman.

Tosin Kirsti kokee vappuna vielä illuusion: ”Rakkaus, ystävyys – ja kesä!”

Kirjailijasta

Eila Pennanen (1916-94) oli aloittanut opinnot Helsingin yliopistossa aiemmin kuin tyttökolmikkonsa. Talvisodan puhjetessa 23-vuotiaana kolmen opiskeluvuoden jälkeen melkein valmis filosofian kandidaatti (joka oli silloin ylempi kandidaatintutkinto). Paperit hän sai 1940.

Pennanen oli molempien sotien aikana työpalvelussa, jopa esimiestehtävissä.

Saara Kesävuori tulkitsee sen, että Pennasen esikoisromaanissa yhdytään naisten aliarviointiin ja halveksuntaan, pohjautuvan kirjailijan omiin alemmuudentunteisiin.

Eila Pennasen myöhempi tulkinta esikoisromaanistaan

Eila Pennanen kertoo toisen painoksen alkusanoissa: ”Romaani syntyi sodan ahdistavassa ja nostalgisessa tunnelmassa, kaipauksena sotaa edeltävään rauhan aikaan.”

”Voisi luulla, että vuonna 1942 kirjoittaja olisi jo tajunnut sodan hyödyttömyyden ja tuhoisuuden, nimenomaan Suomen näkökulmasta, ja että hänen tarkoituksensa olisi jonkinlaisen apologian laatiminen harhautuneen ylioppilasnuorison puolesta.

 Mutta romaani sisältää yhtä paljon ylpeyttä kuin puolusteluakin. Kirjoittajan äänensävy on innostunut, paikoitellen lähes hurmoksellinen, etenkin suomalaisista muinaisrunoista puhuessaan. Tosin käsikirjoitukseen liittyi aikanaan epilogi, jossa sodasta ja saksalaissuuntauksesta lausuttiin muutamia ironisia sanoja, mutta kustantajan toivomuksesta se jätettiin pois ja tilalle tekijä kirjoitti sen loppulauseen mikä kirjassa nyt on.”

Romaanin uuden painoksen syynä Pennasella oli varoitus:

”tarkoituksena on näyttää sokean kansalliskiihkon kasvot tälle ajalle. Kertoa kuinka helposti nuoria ihmisiä johdettiin kohti sodan hyväksymistä. Tarkastella vuoden 1939 suurta yksimielisyyttä yhdeltä särmältä.”

Vuonna 1985 Pennanen näkee vaarana nationalismin, josta esimerkkinä hän mainitsee liiallisen innostumisen urheiluvoitoista. Tämä tuntuu hätävarjelun liioitteluna.

Sen sijaan Pennanen sivuuttaa paljon läheisemmän esimerkin nuorten tempautumisesta äärimmäisen ideologian pauloihin.

Eila Pennasen myöhempi tulkinta sota-ajasta

Toisen painoksen alkusanoissa Eila Pennanen käsitteli suoraan sota-aikaa:

”Talvisota teki Suomesta maailman keskipisteen vähäksi aikaa. Maailma ihaili meitä ja hyväksyi meidän taistelumme. Me olimme suuria ja urhoollisia. Kun me vain olisimme älynneet joutua perikatoon ja tuhoutua kansana, olisimme edelleenkin ihailtuja. Nyt sen sijaan mutistaan suomettumisesta.

Kolmikymmenluvun nuorelle talvisota oli todiste, se vakuutti meille, että kansallinen kiihkomme ja pelkomme oli oikeutettua. Rauhantekoja kuunnellessa itkettiin katkerasti. Jatkosota ei liittynyt talvisotaan niin elimellisesti kuin olisi voinut odottaa. Sodan luonne oli jo tajuttu realistisesti, sen jatkuminen kauhistutti. Mutta sitten kun lähdettiin sodan tarjoamissa vaatimattomissa tehtävissä Itä-Karjalaan, syntyi aivan itsestään uusi lumous: me uneksimme Suur-Suomesta ja nyt täällä siis ollaan….   Täällä missä laulettiin muinaisrunoja, sankarirunoja… Vuonnisissa, Jyvöälahdessa, Vuokkiniemessä. Tämä on osa Suur-Suomea.

Se unelma hävisi sitten olemattomiin. Kuinka paljon paremmin asiat ovat nyt, Kalevalan juhlavuonna.”

Jarno Pennanen myöhempi arvio 30-luvun vasemmistointellektuelleista

Kokoomateoksessa Ilon ja aatteen vuodet Jarno Pennanen arvioi omaa ja muiden 30-luvun vasemmistointellektuellien toimintaa näin:

”suurimmassa tehtävässämme me epäonnistuimme. – – Taistelimme kansainvälistä fasismia vastaan – Suomessa oli monia, jotka uskoivat sen pikaiseen voittoon – ja arvostelimme demokraattisten ainesten peräytymistä, aina häviöön asti, kuten tapahtui Saksassa ja kuten oli tapahtunut Suomessa. Taistelimme ajatuksen-, puhe- ja sananvapauden puolesta. Taistelimme sanomalehtimieskamaria, yksipuolista uutispalvelua ja kuolemanrangaistusta vastaan. Varoitimme sodanvaarasta, jonka näimme nousevan Mantshuriasta, Abessiniasta, Espanjasta ja Münchenistä. Mutta tottuneena Neuvostoliittoon kohdistuvaan valhekampanjaan emme uskoneet sitäkään, mikä oli totta; Stalinin henkilökohtaisen diktatuurin ja täydellisen oikeusturvattomuuden syntymistä Neuvostoliitossa. – – Emme voineet tajuta pelkoa ja vaaran aistimusta, joka oli niillä, jotka tuijottivat tähän puoleen Neuvostoliitosta. Sivuutimme omituisina meille itse asiassa tuntemattomana illegaalin SKP:n piirissäkin tapahtuneet henkilövaihdokset ja katoamiset.”   

Kirjallisuutta

Kesävuori, Saara: Oidipus oli mies. Psykohistoriallinen elämäkerta Eila Pennasesta vuoteen 1952. Väitöskirja. Tampereen yliopisto 2003. Acta Universatis Tamperensis 931. Verkkokirjana: http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67275/951-44-5671-8.pdf?sequence=1

Manninen, Kirsti: Rouva Kirjailija – Eila Pennanen. – Kokoomateoksessa ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toim. Maria-Liisa Nevala. Otava 1989.

Miten kirjani ovat syntyneet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1969.

Pekkanen, Toivo: Naiskirjailijoita. [Arvostelu Eila Pennasen romaanista Ennen sotaa oli nuoruus.] Teoksessa Teokset. Muistopainos. VII. WSOY 1958.

Pennanen; Jarno: Minun 30-lukuni. – Teoksessa Ilon ja aatteen vuodet. Tyyni Tuulio et al. Toim. Toini Havu. 2. p. Karisto 1965.

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tarkka, Pekka: Tuhkimon uudet vaatteet. Parnasso 8/1968. (Myös teoksessa: Asiatekstejä lukioon ja aikuiskasvatukseen. Toim. Aila Harju, Hilja Mörsäri, Ritva Raunio. 4. p. Tammi 1973.)

Volksgemeinschaft saksankielisessä Wikipediassa https://de.wikipedia.org/wiki/Volksgemeinschaft