Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 1

Kalle Päätalon Myrsky Koillismaassa on harvinaisen monipuolinen sotaromaani, jossa kuvataan niin rintamalla taistelevia ja vasta asekoulutusta saavia kuin rajan lähelle eri tehtäviin jääneitä ja evakkoja.

On vahinko, että Myrsky Koillismaassa (1963) on joutunut unohduksiin muilta paitsi Päätalo-faneilta, niin monta herkullisesti kuvattua henkilöhahmoa siinä on. Ja vaikka Kalle Päätalo oli itse talvisodan aikana koulutuksessa ja hänen rintamakokemuksensa jäi jatkosodassakin lyhyeksi, tätä ei sotakuvauksesta mitenkään huomaa.

Koska kirja on 656-sivuinen järkäle, olen jakanut artikkelin kahteen osaan. Tässä osassa käsittelen talvisota.

Koillismaa-sarja

Myrsky Koillismaassa on Päätalon Koillismaa-sarjan kolmas osa. Sitä edeltävät romaanit Koillismaa (1960) ja Selkosen kansaa (1962). Neljäs osa Myrskyn jälkeen (1965) käsittelee sodanjälkeistä aikaa. Viides osa Mustan lumen talvi (1969) on aikalaisromaani – 60-luvulla selkonen on kokonaan muuttunut kuten koko Suomi.

Koillismaa-käsitteen keksi Reino Rinne, aiemmin puhuttiin Ylämaista. Koillismaahan kuuluu Päätalon kotipitäjä Taivalkoski sekä Pudasjärvi ja Kuusamo. Teoksessa Koillismaa kuvina (1964) on Rinteen valokuvat ja Päätalon teksti.

Ennen sotakuvausta Myrsky Koillismaassa on hyvä lukea sarjan edelliset osat, sillä henkilöiden taustan tunteminen auttaa ymmärtämään näiden sotakokemuksia.

Seuraavassa lyhyesti joitakin ydinkohtia:

Koillismaan alussa seutuun ja sen ihmisiin tutustutaan ulkopuolisin silmin, kun pula-aikana taivalta taittaa nälkäinen kulkumies, jota paikalliset kutsuvat Tampereen pojaksi. Hän saa varsin tylyn vastaanoton paikkakunnan isolta isännältä Iivari Sääskilammilta.

Tampereen poika työskentelee metsä- ja tietöissä, kunnes paljastuu rakennusmestari Kosti Mäkiseksi. Hän on lähtenyt Tampereelta työpaikallaan sattuneen erimielisyyden takia. Hän jää pohjoiseen ja saa ammattiaan vastaavaa työtä.

Paikkakunnalla vaikuttaa lestadiolainen herätysliike, jonka oppeihin kuuluu syntien tunnustaminen ja parannuksen tekeminen. Iivari Sääskilammi majoittaa saarnaajia, mutta usko on hänellä vain naamari. Hän katoaa tämän tästä Ouluun, jossa hänellä on vakituinen avioliiton ulkopuolinen suhde. Vaikka hän siis itsekin rikkoo käskyjä ja tarvitsee anteeksiantoa, hän kieltäytyy antamasta anteeksi Nestori Maliselle, joka tunnustaa yli kymmen vuotta sitten tapahtuneen poron tapon. Lähimmäisenrakkautta Iivarista ei muutenkaan löydy vaan hän kohtelee kovasti Sammalsuon perhettä kohtaan, joka joutuu anomaan kunnan jauhoja.

Sen sijaan nimismies Pulkkila, vaikka ei ole uskovainen tai juuri siksi, suhtautuu kiihkottomasti paikallisiin rikoksiin kuten salametsästykseen ja pontikankeittoon, vaikka hoitaakin virkansa niin kuin lait ja asetukset määräävät.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen ja Iivari Sääskilammin tytär Irja rakastuvat toisiinsa. Kun isä ei avioliittoa hyväksy, Irja joutuu lähtemään kotoa.

Pula-aikana olot ovat olleet niin ankeat, että Nestori Malisen poika on loikannut Neuvostoliittoon mutta palaa pettyneenä.

Toisen osan Selkosen kansaa päästään 30-luvun loppupuolelle. Sammalsuon Kauko on varttunut nuoreksi mieheksi, joka pystyy palkallaan elättämään lapsuudenperheensä.

Kauko vrt. Kalle

Eero Marttisen teoksessa Mestarin eväät Päätalo kiistää, että Kauko Sammalsuo olisi hänen omakuvansa. Kirjailijaa ei ole syytä uskoa: sota-aikaan asti Kauko kokee paljolti samanlaisia vaiheita kuin Iijoki-sarjan Kalle.

Toki Kallen nuoruuden kokemukset ovat karumpia kuin Kaukon. Vaikka Sammalsuon perhekin joutuu hakemaan kunnan jauhoja, köyhyys johtuu isän kuolemasta. Asiaan ei siis liity niin paljon häpeää kuin Kallella, jonka isä oli mielisairaalassa.

Kallen tavoin Kauko on lahjakas: hän harrastaa urheilua ja on innokas lukija. Samoin kuin Kallen kohdalla molempia harrastuksia pidetään vouhotuksena. Molemmista tulee eturivin metsätyömiehiä.

Nuoret kaipaavat pois

Myös Kaukon ihastus, kansanopiston käynyt Elma Malinen haluaisi nähdä maailmaa ja muuttaa Ouluun. Vaikka Elman haaveet ovat peräisin Nyyrikin lukemistolehdistä, niissä on tottakin: kaupungissa pääsevät palkollisetkin helpommalla kuin maalaismökin tyttäret: ”iltasella tanssaamaan ja eläviin kuviin”.

Kai Hirvasnoro toteaakin blogissaan Päätalon matkassa: ”Luonnon jylhyys ja kauneus sekoittuvat siellä asuvan nuoren ihmisen näköalattomuuteen ainutlaatuisella tavalla. Vähän jokainen romaanin monista päähahmotuksen saavista henkilöistä kaipaa jonnekin pois.”

Iivari Sääskilammin poika Perttu on pannut toimeksi ja muuttanut poliisiksi Viipuriin. Isän terveyden heikennettyä hän kuitenkin palaa kotiin juuri talvisodan edellä.

Selkosissakin seurataan uutisia

Talvisodan kuvaus alkaa oikeastaan syksyn 1939 kuvauksesta teoksen Selkosen kansaa lopussa.

Maailman tapahtumia seurataan selkosissakin, ensin tosin muutaman päivän vanhoista sanomalehdistä. Saksan hyökkäystä Puolaan kommentoidaan rakennustyömaalla: ”Voi helevetin helevetti minkä savotan alakovat”, ”Eikä ihan heti lopu, sanokaa minun sanoneen”, ”Nythän se rytinä on vielä kaukana, mutta varmasti se jollakin tavalla vaikuttaa tännekin asti”.

Kun Suomi on saanut kutsun Moskovan neuvotteluihin, miehet kokoontuvat iltaisin Kosti Mäkisen kotiin, jossa on kylän ainoa radio. Irja-vaimoa kiusaa kamarin täyttävä tupakansavu ja se, ettei perhe saa olla omissa oloissaan kuin yöllä.

Miehet kutsutaan armeijaan

Toivo Malinen on juuri suorittanut asevelvollisuutensa, kun hänet kutsutaan takaisin armeijaan. Hän suuttuu ensin, mutta rauhoittuu sitten: ”En minä tosissani pakoon meinaa…Saatana vieköön, vaikka sota tullenee, niin en minä ole miestä huonompi…Minä tunnen ja muistan sen komennon, jota tuolta pakoon lähdin…Sinne en lähde toista kertaa heikoissa kettingeissäkään…Vastaan minä pistän, jos sitä meininkiä aletaan tänne vängällä tyrkyttää.”

YH-kutsujen jakoa kuvataan monen henkilön kohdalla. Suojeluskuntaan kuuluva Toivo Malinen tuo kutsun langolleen Kosti Mäkiselle, joka on pitäjän harvoja reservin upseereita. Ei ole oikein uskottavaa, että Kosti Mäkinen olisi valittu reserviupseerikouluun. Paikallinen suojeluskunta lähetti asevelvollisista luotettavuusarvion, johon perhetausta vaikutti. Kostin isä oli punakaartilainen ja Kostin mukaan jopa kommunisti.

Kauko ja Nestori Malinen vievät kutsun perheeseen, joka asuu niin kaukana, että maailman eikä Suomenkaan tapahtumista ei tiedetä mitään. Ainoa lehti, joka perheeseen tulee, on lestadiolainen Siionin Lähetyslehti.

Sovitus ennen sotaa

Sodan uhka saa monen miehen tekemään lestadiolaisissa seuroissa parannuksen.

Ei-uskovatkin haluavat saada maalliset rikkeet pois tunnolta. Simo Mutka tunnustaa nimismies Pulkkilalle uroshirven laittoman tapon ja pontikan salakuljetuksen. Nimismiestä suututtaa, että Mutka on pystynyt huijaamaan häntä. Hän epäilee, että tämä tunnustaa vain päästäkseen sotaa pakoon. Mutka torjuu epäilyksen loukkaavana, ja nimismies leppyy: ”Nyt on isommat asiat kysymyksessä…” Nimismies lupaa, että tunnustus jää vain hänen tietoonsa.

Sodan pelko asettaa myös henkilökohtaiset loukkaukset oikeisiin mittasuhteisiin ja riidat halutaan sopia. Kosti Mäkinen leppyy viimein Irjan isälle Iivari Sääskilammille. Hän soittaa asemapaikastaan Oulusta vaimonsa kotitaloon ja sanoo langolleen Pertulle: ”Sano nyt isällesi, että minä puolestani olen näinä viikkoina ruvennut ajattelemaan asioita hieman eri tavalla…Omasta puolestani olen valmis luopumaan koppavista sanoistani ja olostanikin…Nyt ovat hyvin pieniä asioita henkilöiden keskeiset kyräilyt…Sano terveiseni…En tyrkytä, mutta en tunne enää kaunaakaan…”

Terveisten lähettäminen ei ole selkosella miehisten miesten tapa, joten Kosti tietää, että kyseessä apen silmissä iso askel. Iivarikin on pehmennyt ja ilahtuu. Hän jopa kutsuu vävynsä lomalla käymään. Irja lapsineen on tulossa evakkoon vanhempiensa kotiin.

 

Reaktioita puna-armeijan hyökkäykseen

Nestori Malisen veljenvaimo Kaija Malinen joutuu kohtaamaan puna-armeijan tiedustelijoita. Yksi puhuu suomea ja on loikkari, vieläpä tuttukin, eikä Kaijalle tehdä pahaa.

Loikkarin tausta ja motiivi tehdään tiettäväksi, kun tämä ei hyväksy eväiden kääreeksi Siionin Lähetyslehteä: ”Kun minä pikkupoikana olin Karhukannassa huutolaisena, lukivat sitä samaa aviisia. Pitivät nälässä. Pieksivät ja potkivat…Työpäivässä oli mittaa…”

Myrskyssä Koillismaassa Kauko tapaa junassa Neuvostoliittoa sympatisoivan miehen. Mies uhoaa suureen ääneen, että ”on aivan turha panna hanttiin venäläisille. Ne lyövät Suomen poikki Oulun kohdalta.”

”Herrat vain turhan vuoksi miehiä tapattavat. [- – -] Jos ei vastarintaa tehtäisi, eikä niitä ärsytettäisi, niin meikäläisille ei tulisi mitään vahinkoa.” Sen sijaan herroilta sietäisikin miehen mielestä listiä päitä pula-ajan takia.

Mies väittää puna-armeijan olevan jo Pudasjärven rajalla eli lähes puolimatkassa Ouluun, mutta Kauko korottaa äänensä ja osoittaa väitteen vääräksi: hän on tullut juuri samalta suunnalta ja tietää, missä linja on. Miestä käsketään joukolla olemaan vaiti.

Muuten henkilöiden reaktio sodan syttymiseen on toisenlainen.

Teoksessa Selkosen kansaa Kauko ja hänen nuorempi veljensä Auku ovat vartioineet siltaa, mutta se ei Kaukolle riitä vaan hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Rauhan aikana Nestori Malinen on pilkannut sonniseuran miehiä, joiksi hän nimittää harjoituksissa lihakeittoa syöviä suojeluskuntalaisia, jotka syövät harjoituksissa lihakeittoa. Tämän takia häntä on jopa epäilty kommunistiksi. Sodan sytyttyä paljastuu, että Nestori on vain arvostellut liikaa isänmaallista intoilua.

Vaikka Nestoria ei ole ikänsä takia kutsuttu reserviin, hän päättää lähteä omin päin sotaan: ”Piti sanomani, että minun sappini kiehuu jo meleko lailla tuolle sotatouhulle. Perkele kun työnnytään rauhallisten ihmisten peälle semmosilla joukoilla…Ei merkkijää välitetä, missä iso pilikotus mennöö valtakuntiin välillä. Tullaan ja poltetaan vaivalla tehyt mökit melekeen koko selokosessa. Luulooko ne venäläiset, että teällä helevetin syömmaissa on ollu niin heleppo elleä ja kattoa peän peälle soaha…Vastaan minä lähen hiihtoa veäntämään, se on silimäänni vissi…Vakkuuteltu vakkuuttamasta peästyähi, ettei sieltäpäen haluta sotaa…Onko tämä nyt puhheihesa takana seisomista? Täh…? Saatana kun tuommonen iso valtakunta rupejaa ahtamaan pienempäsä peälle.”

Tiivistettynä: oikeutta on loukattu ja sana syöty, iso kiusaa pienempää.

Muualta tullut kapteeni ihmettelee, ”että näistä korpiseudun miehistä ei juuri kukaan valita eikä ruikuta sotaan lähtöä. [- – -] Ihmettelen näiden syrjäseudun miesten isänmaallista mielialaa…” Nimismies Pulkkila vastaa: ”Ei näistä monikaan muista sellaista nimeä kuin isänmaa. Minulla on se käsitys, että ukko kuin ukko ajattelee vain sitä, että kun on jouduttu yhteiseen savottaan, niin sinne mennään joukolla.”

Kapteeni ihmettelee edelleen: ”Vaikuttavat minusta aivan sellaisilta, kuin olisivat kyräileviä ja umpimielisiä meikäläisiäkin kohtaan.” Nimismies selittää: ”Pääkköjä he ovat. Vihaavat herroja niin perkeleesti, mutta eivät mielellään koske siihen, joka kuuluu toiselle. Tykkäävät kovasti kotiselkosistaan. ’Ja perkele, kun nämä selkoset on kerran meidän palstapilkotuksen sisään jääneitä, ei niitä vängälläkään viedä’, sanoi minulle eilen tuossa raitilla eräs tukkijätkä.”

Mieliala on siis pohjaltaan sama kuin Pentti Haanpään Korpisodassa: Mitä täällä tekee vieras?

Kauko armeijan koulutuksessa

Myrsky Koillismaassa alkaa kuvauksella, miten maalaispoika Kauko ihmettelee Oulun kaupunkia, ja jatkuu junamatkalla koulutuskeskukseen.
Onneksi Kauko on tutustunut jo Oulun asemalla muihin armeijaan menijöihin.

Toveruus ja sen luoma solidaarisuus onkin se vahvin voima, joka auttaa Kaukoa kestämään sotavuodet.

Sen sijaan sotilaskoulutus osoittautuu sellaiseksi, että Kauko alkaa jo katua lähtöään vapaaehtoiseksi.

Pian Kauko kuitenkin saa vääpeliltä positiivista huomiota: ”Katsokaa nyt esimerkkiä, miten suomalainen mies lähtee sotapalvelukseen! Joka ei näe, niin luettelen alokas Sammalsuon varusteet: Korville käännettävä karvalakki. Korkeakauluksinen villapaita. Vahva takki. Saapashousut vahvaa sarkaa. Kaiken pisteenä kippurakärkiset lapikkaat. Montako sukkaa siellä on?” 

Sammalsuon ja Malisen perhe evakossa Pohjanmaalla

Kun Kaukon perheelle Selkosen kansassa tulee määräys lähteä evakkoon, Liisu kysyy: ”Mennäänkö me Ruotsiin asti? Kauko sanoi, että selkoskyläläiset voivat päästä sinne.” Äiti Maija vastaa: ”Elä, lapsi rakas, puhu mitään pääsemisestä…On ihan hämärän peitossa, minne me joudutaan…”

Myrskyssä Koillismaassa Kaukon äiti Maija Sammalsuo ja Elman äiti Mari Malinen nuorempine lapsineen joutuvat ensin istumaan pitkän matkan tuntemattomaan määränpäähän. Kun ollaan perillä Pohjanmaalla, koululle tulee lestadiolainen emäntä, joka ilahtuu kuullessaan, että Marin ja Maijan kuuluvat samaan uskonhaaraan. Näin Mari ja Maija pääsevät perheineen evakkoon samaan taloon.

Kun talossa istutaan iltaa kolmen naisen kesken, Maija kysyy emännältä: ”Etkö sinä jo ala tähän joukkokuntaan suivautua”. Emäntä vastaa: ”Ee-hei…Vähän meikäläinen joutuu sodan vuoksi kärsimään.” Mari kiittää: ”Oli kuin Luojan sallimus, että päästiin tänne asumaan”. Emäntä kertoo: ”Minulle tuli tunne, kun kuulin evakoita…tuota kotinsa jättämään joutuneita tänne tulevan, että tarjoan asuntoa. Nythän meidän kaikkien pitäisi auttaa toisiamme.” Maija sanoo: ”Sano vaan reilusti evakoiksi. Ei se enää tunnu niin kipeältä.” Mari vahvistaa: ”Kaikkeen tottuu”.

Aivan näin helppoa ei ole. Maria huolettaa: ”Mitenkähän ne siellä Järvenkylässä?” Tytär Taimi toruu: ”Alahan taas, äiti, se sama virsi! Mikä niillä siellä on hätänä?” Emäntää kyllästyttää evakoiden jatkuva kyyneleinen muistelu, ja hän sanookin: ”Vihollisethan on jo ajettu pois kotipaikoiltanne. Niinhän lehdet kirjoittavat.” Ystävällisinkään ihminen ei siis ymmärrä evakkojen tuntoja, jotka Mari ilmaisee: ”Koti on aina koti, ei sitä saata uneuttaa”.

Muutenkin kaikki on vierasta. ”Ympäristön maisemat tuntuvat oudoilta yölläkin. Metsän raja näkyi kaukaa. Maiseman tasaisuus ja meri-ilman kostea kirpeys olivat vieraita.” Maija toteaa: ”Vaikka ihmisen on kuinka hyvä olla, niin kotiseutujaan ikävöi.”

Muilla evakoilla on paljon vaikeampaa. Mari kertoo, mitä on kuullut: ”Muutaman viikon jaksavat sietää, sitten antavat näkyä ulospäinkin, että haittana ollaan”. Maija täydentää: ”Kuulemma haukuskelevat kortteeritalossa että ihmisen ristiksi on tultu. Laiskoiksikin morkkaavat…”

Iivari Sääskilammin salaisuus paljastuu

Iivari Sääskilampi on joutunut evakkoon Iin Haminaan, jossa hän nuorena oli töissä. Jollei edellisiä teoksia tunne, lukijan yllättää pitkä luku, jossa kerrotaan Iivarin nuoruudenrakkaudestaan Hilkasta, jonka hän uskoi pettäneen itseään. Nyt Iivari kuulee, että naisella on aikuinen avioton poika, mutta hän ei halua vieläkään selvittää asiaa naisen kanssa.

Iivarista paljastuu myös uusi puoli: lapsirakkaus. Irja kirjoittaa miehelleen Kostille synnytettyään kahden pojan jälkeen tyttären: ”Vaarikin on voinut paremmin. Yhtenään vain pakkautuu hyssyttelemään Tuulikkia, vaikka se ei itkekään. Me äidin kanssa on sanottu isälle, että opetat tytöstä pahanjuonisen.” Entisajan lastenkasvatukseen ei kuulunut hellittely.

Ilmavalvontaa ja desanttijahtia

Muiden lähtiessä evakkoon nuoret jäävät kotiseudulle avustamaan armeijaa. Elma Malinen, Aili Sammalsuo ja Hilja Naavala toimivat ilmavalvontalotina, ja Kaukon nuorempi veli Auku jatkaa siltavahtina.

Nuoret huolehtivat myös karjasta. Tilanne ei ole niin kriittinen, että se olisi pitänyt evakuoida.

Sodasta huolimatta nuorilla on päällimmäisenä mielessä rakkaus. Elma saa kirjeen Kaukolta ja muistelee kalastusyötä tämän kanssa. Elma kutoo Kaukolle sukkia ja suunnittelee: ”pistän varsien sisään hajuheiniä kaapistani. Siitä tuoksusta Kauko muistaa kotijärven ja minutkin.”

Hilja taas ajattelee Toivo Malista käsittäen vasta nyt, että tämä oli ihastunut häneen, mutta Hiljan mielessä on myös rippikoulutoveri Kauko.

Elman ja Hiljan kohdalla Päätalo osoittautuu varsin taitavaksi maaseudun nuorten naisten ja ensirakkauden kuvaajaksi.

Kaikki suomalaisetkaan eivät ole kunnollisia. Eräs alikersantti yrittää raiskata Elman, mutta tämä pystyy pitämään puolensa, eikä hän lankea edes lupaukseen avioliitosta: ”Minusta ei ole semmoisten manttaalitalojen emännäksi.”

Auku on oppaana desanttijahdissa, jossa käydään tulitaistelu. Lopulta vangiksi otettu haavoittunut räjäyttää kasapanoksella itsensä ja vangitsijansa.

Sotilaan kyvyt ratkaisevat, ei asema

Yli-ikäinen Nestori Malinen menee suoraan yksikköön ja sanoo olevansa vapaaehtoinen. Hänet hyväksytään, sillä hän tuntee paikalliset erämaat. Niin hänestä tehdään partion opas.

Aluksi nuorta vänrikkiä epäilyttää Nestorin olemus ja käytös: ”Vänrikkiä painoi vastuu miehistään. Tämä oli hänen kohdallaan ensimmäinen taival kohti oikeata sotaa. Upseerikoulussa ja suojeluskunnan harjoituksissa oli leikitty sotaa. Jo heti kylästä lähdön jälkeen särkyi mielikuva suomalaisesta sotilaasta. Oppaaksi otettu mies [Nestori Malinen] oli siviilivaatteissa. Viikset jääpuraissa ja leveää murretta puhuva mies vaikutti metsäläiseltä. Hiihtää vätkytteli omaa tahtiaan. Laiskasti ja jalat leveässä haara-asennossa. Itsepäinenkin tämä seutukunnan savottamies oli. Ihme ja kumma, että osasi ensimmäiseen välitavoitteeseen. Rupesi kiroilemaan, kun hän tahtoi tarkistaa suuntaa kompassilla. Ja tarvitsiko miehen ruveta heti sinuttelemaan. Vaikka täällä metsässä ei herroiteltukaan, niin pitääkö peräti pojaksi kutsua upseeria.”

Pian vänrikki kuitenkin tajuaa: ”Yön päälle kuitenkin rupesi tuntumaan vänrikistä, että umpihankea melkein jatkuvasti aukaisevan miehen vauhti riitti. Samaten puhetapa ja muukin käytös alkoivat tuntua juuri tähän maisemaan ja tähän tehtävään sopivilta.”

Vänrikillä ei ole huono itsetunto, joten hän ei ota itseensä siitä, ettei osaa kaikkea, eikä hän myöskään ole luonteeltaan niin jäykkä, että rupeaa vaatimaan muodollista kuria. Nykykielellä vänrikki tulosorientoitunut ja ymmärtää, että alaisten erilaiset taidot ovat hänelle vain eduksi.

Summa, josta Jussi Jalonen on kirjoittanut tutkimuksen, oli moderni materiaalitaistelu ja siellä taistelivat Suomen moderneimman, läntisen osan miehet. Silti Jalosen johtopäätös pätee myös Nestorin ja vänrikin suhteeseen: talvisodassa arvovallan ratkaisivat miehen kyvyt, ei muodollinen asema.

Kosti Mäkisellä on ominaisuudet, jotka Jalonen listaa miesten silmissä hyvällä upseerilla olevan: hän on noussut itse kansan parista, Tampereen murre antaa hänelle sopivasti eksentrisiä piirteitä, hänet tunnetaan jo siviilistä hyvänä esimiehenä, hän pitää huolta miehistään ja jakaa näiden kokemukset.

Vihollisia ja eläimiä säälitään

Nestori on edelleen kuriton sotilas, joka toimii oman mielensä ja moraalinsa mukaan. Hän suuttuu puna-armeijan upseerille, joka ampuu omia sotilaitaan. Vaikka vänrikki on käskenyt hiljaisuuden, Nestori ampuu tämän ja ottaa hevosen ja reen. Kun hän saa vangin, hän antaa tälle teetä ja leipää.

Sotamies Simo Mutka ja kersantti Perttu Sääskilammi ovat vänrikki Kosti Mäkisen alaisia. Kun tankit tulevat yli, tapahtuu se mikä usein tällaisissa tapauksissa: yksi sotilaista joutuu pakokauhun valtaan. Kosti Mäkinen joutuu rauhoittelemaan: ”Pysyt vain asemissasi. Ei ne yhtä miestä tule tappamaan.” Toinen sotilas raivostuu niin, että tekee itsemurhahyökkäyksen. Hän kaatuu mutta ruumis saadaan pois.

Viholliset ovat linnoittautuneet kellariin. Kun heitä kehotetaan antautumaan, kellariin jää vain politrukki joka tekee itsemurhan. Muut antautuvat vangeiksi. Korpraali haluaa kostaa, koska on ollut vankina Neuvostoliiton leirillä, mutta muut hillitsevät. Kosti Mäkinen sanoo: ”Kostamalla ei asiat parane!”

Päätalon sotilaat siis säilyttävät sodankin aikana siviilistä peräisin olevat inhimilliset arvonsa. Tosin Nestorin kohdalla voi puhua myös oman käden oikeudesta.

Perhe mielessä rintamalla

Niin mainio sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas onkin, siitä on rajattu pois joitakin asioita. Sotilaat elävät kuin irrallaan kaikesta. Vain harvan perheestä ja siviilielämästä kerrotaan. Sen sijaan Päätalon romaaneista käy ilmi kirjeiden merkitys ja laajemmin se, miten tärkeä perhe ja muut läheiset sotilaalle ovat.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen kirjoittaa lasta odottavalle vaimolleen ensin hyvin käytännöllisesti: ”Yritähän sinä ottaa kaikki rauhallisesti. Ettei vain, meinaan, se pikkunen mitenkään henkisesti kärsisi. Hyvin minulla on kaikki….Muista pukea kunnolla itsesi kun lähdet ulos…Pue pojatkin… ” Huolehtiminen on osoitus arkirakkaudesta, mutta seuraavassa tunteet sanotaan julki: ”Minä näen aina kun suljen silmäni teidät kaikki.” Lopussa on kehotus: ”Irja, kestä sinäkin, niin yritän itsekin täällä tehdä.”

Myrskyssä Koillismaassa Simo Mutka, joka on istunut linnassa väkivaltarikoksesta, paljastaa itsestään hellän puolen: ”Minulla on semmonen alapäästään laakin lyömä poika…Akka kirjoitti, että joutuvat siellä merimaissa kylmänlaisiin huoneisiin. Lassi-parka kun ei kykene itse puoliaan pitämään. Aina ne terveet…Täällä sotahommissa minusta on ruvennut tuntuman, että se poikani halvautuminen mahtaa olla omaa syytäni. Se painostaa mieltä niin perkeleesti.”

Vaimo oli odottanut lasta, kun Simo Mutka oli tullut hävittyään korttipelissä kotiin aamuyöllä ”perse auki ja melko päissäni. Karjasin pahan sisuni vuoksi minkä jaksoin heti pirtin ovella. Akka kirposi pystyyn. Itki ja vapisi. Luulin, että se kokonaan sekosi. Lassi ei ole askelta ottanut…”

Iloisempaa kuuluu Kosti Mäkiselle, joka saa uutiseen tyttären syntymästä. Uutinen herkistää hänen johtamansa miehet, joiden ”ajatukset siirtyivät selkosten yli koteihin. Minkähänlaisissa oloissa perhe lienee evakossa…? Minun akalla se kanssa on määrä saada pieniä näihin aikoihin.”

Simo Mutka tarjoaa korvikkeen kanssa vodkaa sotasaaliiksi ottamastaan pullosta. Uskovaiset torjuvat ensin mutta myöntyvät kun Simo Mutka selittää: ”Ei nyt Jumalakaan niin karski ja leikkiä ymmärtämätön ole, että ei suvaitse varpajaisryypyn ottoa.”

Irjan kirje Kostille osoittaa, että Iivari Sääskilammi on todella leppynyt ja yrittää saada välit kuntoon vävynsä kanssa: ”Isäkin sanoo, että Tuulikki on isänsä näköinen. [- – -] Äiti ja isäkin puhuvat yhtä paljon sinusta kuin Pertustakin.”

Pelkoa, häpeän välttämistä ja velvollisuudentuntoa

Kauko joutuu lyhyen koulutuksen jälkeen rintamalle. Pommitus asemalla saa mielet pelon valtaan. Nähdään ensimmäiset kaatuneet ja tajutaan, että on tosi kyseessä.

Ensimmäisessä taistelussa Kauko pelkää mutta voittaa pelkonsa: ”Kauko puri hampaita, että leukaluut rutisivat. Sumala ei pääse nauramaan niin kuin eilen. Ei jumaliste. Nauroivat jätkät aputyönjohtaja Tonkojoellekin, joka lähti pakoon kuorimalanssilta Olkivaaran Toivon kurkulle nostamaa kolorautaa…Nyt! Itsehän tänne pyrin. Sotahommiin, enkä housuihini sontimaan.”

Motivaationa on – kuten työssäkin – häpeän pelko. On oltava yhtä hyvä kuin muutkin, etteivät nämä pääse ivamaan. Kaukolla on vielä erikoismotivaatio: ”Nyt näytän, etten tyhjän vuoksi purrut kunnan leipää.”

Usein todetaan, että suomalaisille sotilaille oli kunnia-asia pelastaa omat haavoittuneet jopa oman henkensä uhalla. Päätalo on kuitenkin uskaltanut kirjoittaa poikkeavan kohtauksen, jossa haavoittuneita on niin paljon, ettei kuljettaminen onnistu.

Erään haavoittuneen huuto osoittaa uskonnon merkityksen: ”Kaverit, viekää kotiin terveisiä, että Räsäsen asiat on nyt hyvin…Minä olen saanut syntini anteeksi Jeesuksen…veressä…veressä ja kalliisti lunastetussa, lunastetussa, lunaste…”

Toivo Malinen taistelee Kannaksella. Kun kysytään tiedustelupartioon lähtijöitä, hän ilmoittautuu: ”Pitäähän sinne jonkun lähteä”. Toivo ei ole niitä, joiden mielestä ”joku” tarkoittaa ”joku muu”.

Isänmaa motiivina

Myrskyssä Koillismaassa käytetään sanaa isänmaa, toisin kuin Iijoki-sarjan Ahdistetussa maassa (1977).

Hiihtämisen aikana Kauko tajuaa hiihtämisen aikana isänmaan merkityksen: ”Kaukon mielen täytti turvallinen olo. Takana hiihtävän, jo aikoja tulikasteen saaneen miehen kanssa on nirhattu jauhosäkin hintaa puun ja parkin välistä samoilla maisemilla. Katseltu samaa tunturia aivan läheltä. Tehty pitkiä päiviä savotoissa. Varrottu vuorokausitolkulla tukinlaskussa. Kiroiltu elämän kovuutta. [- – -] Nyt ollaan samoja selkosia puolustamassa. Henkeen ja vereen. Nämä ovat eniten meille, tukkijätkille ja torpanmiehille kuuluvia…

Äkkiä Kaukon ajatuksissa valkeni selkeä ajatus. Koulussa opetettu, ylväinä mielikuvina lapsen mielessä liikkunut tunne isänmaasta olikin juuri tätä hiihtämistä keskiyöllä meille kuuluvia selkosia haluavia vihollisia vastaan. Me kaikki olemme eläneet itärajan tällä puolen. Tämä on metsäherrojen, ojankaivajien, tukkilaisten, mökinmiesten, talollisten, poromiesten ja lentojätkien ISÄNMAA.”

Omistamattomillakin on jotain mitä puolustaa: suomalainen maisema. Suomessa on Runebergistä ja Topeliuksesta alkaen liitetty isänmallisuus juuri maisemaan ja kansakoulu takoi tämän tehokkaasti suomalaisten mieleen. Teema on sama kuin Sirpa Kähkösen Jään ja tulen keväässä (2004).

Vanha riita johtaa tragediaan

Jotta kaikki ei olisi liian kaunista, vanha riita johtaa tragediaan.

Rintamalle tulee myös Kosti Mäkisen vihamies Backman. Kosti suhtautuu häneen edelleen niin vihamielisesti, että Backman alkaa selittää muille suhteen taustoja. Samalla lukijallekin viimein selviää, miksi Kosti lähti työpaikastaan ja Tampereelta. Backman sai esimiehiltään nuhteita ja purki ne Kosti Mäkiseen, joka otti uhkamielisen asenteen ja pyysi lopputilin. Vaikka Backman myöntää oman syynsä, Kosti Mäkinen ei taivu vaan pitää edelleen vihaa.

Maaliskuun 13. päivänä Backman lähtee viemään viestiä rauhasta ja tulen lopettamisesta Kosti Mäkiselle, joka kuitenkin pakenee edeltä tietämättä, mistä on kyse. Backman saa osuman ja kuolee sodan viime hetkillä. Juuri ja juuri Kosti Mäkinen saa muuta kautta tietää, että tuli pitää lopettaa Hänelle jää Backmanin kuolemasta ikuinen syyllisyys.

Päätalon ihmiskuvauksen syvyyttä osoittaa, että aivan samoin kuin sarjan ”pahiksesta” Iivari Sääskilammista löytyy hyvää, parhaimpiin henkilöhahmoihin kuuluva Kosti Mäkinen syyllistyy yhteen pahimmista teoista.

Samoin kuin YH-kutsut, myös rauhan tulo kerrotaan monen henkilön näkökulmasta. Nestori Malinen on nähnyt enneunen, että ampuminen loppuu.

Evakkojen paluu

Taivalkoskelaisille evakossa olo on onneksi vain tilapäinen vaihe, sillä sodan loputtua paikkakunta jää Suomen puolelle ja he pääsevät palaamaan kotiinsa.

Kuvaus linja-auton tunnelmista on liikuttava: ”Virteen yhtyivät ensin etupenkeillä istuvat naiset, uskottomatkin. Sitten vanhojen miesten matalat äänet antoivat virrelle lisävoimaa.” Virren pohjalta syntyy kuin luonnostaan vertaus: ”Tämä on ihan kun Israelin lasten erämaassa vaeltamisesta”.

Maija Sammalsuo toteaa: ”Näin hyvää mieltä ei ole monesti elämässä…Rakas koti ja henkiystävät ympärillä.”

Maija haluaa nähdä vielä lehmät. Vasta sitten hän tuntee olevansa kotona.

Sotilaiden kotiinpaluu

Kaukon asevelvollisuus jatkuu, mutta reserviläiset pääsevät kotiin.

Nestori Malinen ilmoittaa lähtevänsä heti, kun kerran sota on loppunut. Ensin esimiehet vetoavat armeijan sääntöihin, mutta heltyvät sentään ehdottomaan ylöspäin, että asiaa katsotaan läpi sormien, kun Nestori on tullut omin päin rintamalle. Sen sijaan hevosta, jonka Nestori otti viholliselta, hän ei saa mukaansa, sillä hevonen katsotaan sotasaaliina valtion omaisuudeksi.

Hyvästeltyään sotilaansa Kosti Mäkinen ajattelee: ”Tämän seudun rauha maksoi paljon. Ihmishenkiä, mahdottomia ponnistuksia, kärsimyksiä…Jos niitä vaivoja olisi pelätty, ei oltaisi vapaassa maassa vapaina ihmisinä.”

Sotakaverin takia voi jopa poiketa miesten normaaleista käytöstavoista. Simo Mutka pääsee ensin siviiliin ja lupaa Kosti Mäkiselle viedä terveiset tämän perheelle: ”Minä en pikkustaa häpeile olla sotakaverin terviisipoikana, vaikka semmonen homma kuuluu tavallisesti vain akoille ja lauluseuroissa kulkeville miehille.” Lauluseurat tarkoittavat lestadiolaisten seuroja.

Jotain hyvääkin sodasta ja evakosta on seurannut. Mutkan poika on päässyt lääkärin tutkittavaksi, saanut avun ja nyt hän kävelee vähän.

Kosti Mäkisen kotiintulo on suomalaisen karu mutta liikuttava: ”Kosti…Sinä tulit!” ”Tulin, Irja.” Aamulla poikia odottaa yllätys: ”Yyh…äitin sängyssä on ruma reissusälli…iihh!”

Irjan isä Iivari Sääskilammi on evakossa ollessaan alkanut dementoitua. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän on tavannut sodasta palanneen Kostin, hän on jo muissa maailmoissa: ”Kyllähän minä vävyni tunnen. Joko siitä on monta päivää, kun tulit sieltä Tampereelta?” Evakkomatka on hyvinkin saattanut vaikuttaa Iivarin terveyteen. Vanhusten evakkokokemuksia on muutenkin harvoin kuvattu.

Kun Toivo Malinen ja Hilja Naavala tapaavat, Hilja tajuaa Toivon tunteet tämän teosta: ”Minun vuokseni se on kävellyt kirkolta asti.”

Toivo arkailee vielä yhdessä kävelyä: ”Siitä tulee vain tarpeettomia juoruja”, ”kun tässä ollaan niin erilaisista taloista.” Mutta Hilja sanoo: ”Tulet vain ja kävellään rinnatuksin. Samantapaisissa hommissa oltiin viime talvena kaikki…”

Artikkelin toisessa osassa käsittelen sitä, miten Myrsky Koillismaassa kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa.

Kalle Päätalo – kuva Gummerus

Kirjailijasta

Kalle Päätalo syntyi 11. marraskuuta 1919 Taivalkoskella. Isä ansaitsi leivän metsätöissä ja oli luonteeltaan työhullu, mikä osaltaan johti siihen, että hän sairastui henkisesti ja joutui mielisairaalaan ja pakkotyölaitokseen.

Äiti Riitun ohella vanhin poika Kalle joutui ottamaan nuoremmista sisaruksistaan. Kansakoulun käytyään hänestä tuli metsätyömies. Isä tervehtyi, mutta suhtautui kielteisesti Kallen opiskelu- ja kirjoitushaaveisiin. Äiti sen sijaan kannusti poikaansa.

Talvisodan alussa Päätalo ilmoittautui vapaaehtoiseksi, mutta ei ehtinyt rintamalle. Kun asevelvollisuusaikaa pidennettiin välirauhan aikana, hän joutui palvelemaan yhtäjaksoisesti vuoteen 1944. Hän onkin kutsunut ikätovereitaan ”petettyjen ikäluokaksi”.

Vaikka Päätalon rintamakokemus jäi vähäiseksi, se oli silti koitua kohtalokkaaksi. Hän palveli huoltojoukoissa, mutta hän lähti jatkosodan alussa vapaaehtoisesti mukaan hyökkäykseen, jossa haavoittui ja joutui sotasairaalaan.

Lopun sota-ajasta Päätalo toimi talousaliupseerina vankileirillä. Leirillä oli suomalaisia rikosvankeja. Tuosta ajasta kertoo romaani Nälkämäki (1967).

Toukokuussa 1944 Päätalo avioitui tamperelaisen tytön kanssa ja muutti sodan jälkeen Messukylään. Hän lykkäsi kirjoitushaaveita ja opiskeli ensin rakennusmestariksi ja rakensi omakotitalon Tampereen Kirvestielle.

Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen hän erosi ja solmi uuden avioliiton, josta syntyi kaksi tytärtä.

Esikoisromaani Ihmisiä telineillä ilmestyi 1958. Siinä kirjailija hyödynsi kokemuksiaan rakennusmestarina.

Omaelämäkerrallinen sarja Juuret Iijoen törmässä (1971-1998) käsittää 26 osaa ja tavallaan siihen kuuluu myös Nälkämäki.

Päätalo kuoli 2000.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Epätasainen Selkosen kansaa. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/epatasainen-selkosen-kansaa/

Hurvesnoro, Kai: Hukattu mahdollisuus mestariteokseen. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/hukattu-mahdollisuus-mestariteokseen/

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Koillismaa synnytti mestarin. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/koillismaa-synnytti-mestarin/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017. Kirjokansi 134.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan

Mika Waltarin romaanissa Rakkaus vainoaikaan rakkaustarinaan yhdistyy kuvaus sodan aiheuttamista psyykkisistä vammoista ja niistä toipumisesta sekä välirauhan aateilmastosta.

Rakkaus vainoaikaan (1943) alkaa sotilaiden kotiutuessa talvisodasta ja päättyy lähtöön uuteen sotaan.

Sotatrauman kuvaus

Romaani on suorastaan moderni siinä, että päähenkilöt Aatos ja Marjut kärsivät sotatraumasta.

Vaatimattomista oloista lähtenyt taidemaalari Aatos on jäänyt luhistuvan korsun alle, saanut kranaattikauhun ja sen takia viivytellyt lähtöä vastahyökkäykseen. Aikaudelle ominaista on, että hän katsoo olleensa pelkuri ja tuntee häpeää, vaikka kukaan rintamatovereista ei ole häntä asiasta soimannut.

Sodan aikana Suomen psykiatrien kanta oli Ville Kivimäen mukaan, että normaali mies kestää kyllä sodan, ja jos ei kestä, niin kyseessä on oma henkinen heikkous.
Waltari oli aikaansa edellä valitessaan päähenkilöksi tällaisen miehen perinteisen sankarityypin sijaan

Kartanontytär ja opiskelija Marjut on joutunut pommisuojassa näkemään synnytyksen, joka on pelästyttänyt hänet verisyydellään, varsinkin kun se on liittynyt pommituksen aiheuttamaan maan keinuntaan. Hän ei halua ikinä rakastua, antautua miehelle – kuten tuolloin sanottiin – eikä saada lasta, joka kenties joutuisi kokemaan sodan kauhut.

Marjut ei noudata aikakauden soveliaisuussääntöjä

Aikakauden arvoista ja ajattelutavasta kertoo WSOY:n pääjohtaja Jalmari Jäntin kirjeluonnos, jonka kopion Yrjö A. Jäntti on julkaissut artikkelissaan Mika Waltari WSOY:n kirjailija 1927-1981.

Jalmari Jäntti kiinnittää ensin huomiota siihen, ettei Marjutin käytös vastaa aikakauden soveliaisuussääntöjä: ”Tytön jääminen invaliidin huoneeseen oli kyllä aluksi motivoitu, mutta hänen viipymisensä siellä tulee yhä heikommin perustelluksi”.

Jäntti jatkaa: ”Marjut on yleensä kovin aktiivinen aivan elokuvatyyliin. Hän edustaa selvästi sitä osaa nykyisestä naispolvesta, jolle itseihailu on tullut toiseksi luonnoksi, nuoressa invaliidissakin hän ihailee vain kaunista ruumista, jota olisi sääli jättää. Hänen oma rakastumisensa ilmenee melkein yksinomaan hermostuneena oikkuilemisena, henkisemmät tunneilmaukset puuttuvat. Tuntuu kuin teos olisi kirjoitettukin elokuvaa varten, jossa tunne on ilmaistava ruumiin liikkeillä.”

Nykyisin juuri ne asiat, joista Jäntti moittii, tuntuvat onnistuneilta, esimerkiksi se, että Marjutin tunteet näytetään epäsuorasti.

Sen sijaan tämä Jäntin huomautus taitaa olla pätevä: ”Aatoksen muistinmenetys merkitsee jotakin vain teoksen alussa, mutta myöhemmin hän keskustelee melkein kaikista asioista terveen ihmisen tapaan.”

Välirauhan aikana molemmat hiljalleen toipuvat. Marjut hankkii Aatokselle työ- ja asuinpaikan kotikartanostaan. Aatos alkaa maalata uudella tavalla, koska pystyy näkemään pintaa syvemmälle.

Viittaukset Lauri Viljasen ja Matti Kuusen runoihin

Romaani sai nimensä Lauri Viljasen runosta Rakkaus vainoaikaan:

”Näen: elämme suurta aikaa.
Minä en sen suuruutta laulaa voi.
Jään vaiti kun huudot kaikaa –
sävel toinen korvaani soi.
Se on elämä pieni, mainen,
jota rautakoroin poljetaan,
joka ruokkii, ainokainen,
myös suuruutta hurmeellaan.”

Romaanin lopussa Waltari sen sijaan laulaa riemurinnoin ajan suuruutta.

Rintamalta palanneet sotilaat tuntevat saaneensa vain ”lomaa kuolemalta”, tilapäistä jatkoaikaa. Aatos sanoo: ”Meidät, minun sukupolveni, meidät luotiin vain sotaa varten.” Turhaan Marjut inttää: ”Nyt on rauha.” Mutta Aatos vastaa: ”Meidät luotiin poljettaviksi porraspuiksi tulevaisuuden tähden – Miksi kapinoida sitä vastaan, kun tietää, että se on totta?”

Kohta muistuttaa Waltarin romaanin Palavan nuoruus loppua, jossa Waltari antoi Juhanin samastua niihin jotka suuri aika ”tallasi poluksi jalkoihinsa”. Esseessään Miten elin 30-luvun kirjailija sanoi halunneensa antaa vastalauseen Matti Kuusen runolle Vuorten huuto, jossa sanotaan: ”Ken itse polkua polje ei, / se poluksi poljetaan” ja samastutaan siis niihin, jotka tallaavat toiset poluksi. Vaikka Palavassa nuoruudessa näkökulma on poluksi tallattujen, Waltarikaan ei usko, että ilmiötä voisi vastustaa.

Omenapuut ja saippuakuplat

Markku Envall on kiinnittänyt huomiota romaanin symboleihin. Yksi tärkeimmistä ovat omenapuut.

Rauhan tultua Marjut iloitsee, että vielä saa nähdä kotikartanonsa omenapuiden kukkivan. Mutta omenapuut ovat paleltuneet sodan pakkasissa. Syksyllä 1940 Aatos kuitenkin poimii Marjutille kuvitellun omenan. Kuvitelma toteutuu, kun seuraavana keväänä kuolleiden omenapuiden sijalle on istutettu nuoret taimet, minkä Envallin tulkitsee merkitsevän, että ”Suomelle on koittanut suomalaisen työn tuloksensa uusi kevät.”

Vertauksella on pitkät perinteet. Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa Eeva syöttää Aatamille hedelmän hyvän- ja pahantiedon puusta, josta Jumala oli kieltänyt syömästä. Seurauksena on karkotus paratiisista, perisynti ja kuolema, mutta myös tieto hyvästä ja pahasta. Englanninkielinen termi onkin ”happy fall”.  Taiteessa puu muuttui omenapuuksi.

Waltarin romaanissa tapahtuu päinvastoin: kuvitellun omenan tarjoaa mies naiselle, ja se palauttaa viattomuuden ja elämänhalun, jonka sota on vienyt.

Saippuakuplat symboloivat Envallin mukaan sitä, miten hauraita ovat yksityiset suunnitelmat. Niitä on Aatoksen mielestä siis typerää ja turhaa tehdä.

Tosin tästä ei piittaa karjalainen, kansaa edustavaa pari, joka toisin kuin sivistyneet Marjut ja Aatos, menee biologian kutsua noudattaen heti yhteen ja ehtii rakentaa talon ja saada lapsen.

Propagandateokset varoittivat väärästä tiestä

Luodessaan romaanin aatteellista maisemaa Waltari käyttää hyödyksi sota-aikana saamiaan salaisia tietoja Valtiollisen poliisin arkistosta. Hänet oli valittu kirjoittamaan niiden perusteella pari propagandateosta.

Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta julkaistiin nimimerkillä Nauticus kesän alussa 1941, esipuhe oli päivätty huhtikuussa. Kyse oli selvästi siitä, että propagandarintamallakin valmistauduttiin uuteen sotaan.

Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta samoin kuin vuonna 1942 ilmestynyt Neuvostovakoilun varjossa on suunnattu myös ja ennen kaikkea suomalaista äärivasemmistoa vastaan, varoittamaan etenkin työväestöä sen toiminnasta.

Baltian maiden esimerkillä Waltari halusi ensinnäkin näyttää, ettei sinne mitään ihanneyhteiskuntaa ollut luotu, päinvastoin jopa työläisten olot olivat huonontuneet. Toiseksi Waltari halusi esittää, miten valtion vähittäinen haltuunotto tehdään, ja siten varoittaa, miten Suomenkin olisi voinut käydä, jos olisi valittu myöntymisen tie.

Neuvostovakoilun varjossa on harhaanjohtava nimi, sillä teos käsittelee suureksi osaksi SKP:n ja Neuvostoliiton yhteistyötä aikana, jolloin SKP toimi Moskovasta käsin. Teos alkaa kuvauksella SKP:n toiminnasta 20-30-luvulla ja jatkuu kuvauksella Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS-1) toiminnasta välirauhan aikana. Keskeistä on leimata sekä SKP että SNS-1 maanpetturuudeksi.

Siinä missä Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta on suhteellisen hillitty teos ja luottaa tosiasioiden puhuvan puolestaan, Neuvostovakoilun varjossa käyttää räikeämpiä keinoja ja kieltä.

Pienoisnäytelmät näyttivät ihanteen

Vastapainon ja oikean ihanteen suomalaisille Waltari näyttivät pienoisnäytelmissään, jotka tarkoitettu seuranäyttämöille. Näitä näytelmiä en ole itse lukenut, vaan pohjaan Panu Rajalan teokseen Noita palaa näyttämölle.

Tulevaisuuden tiellä käsittelee kansan eheytymistä: työväestön ja porvariston välistä kuilua, joka on kurottava umpeen. Näytelmässä Maa on ikuinen karjalaisten evakkojen ja länsisuomalaisen, maan luovutukseen velvoitetun maalaistalon väen sopeutumista toisiinsa.

Molemmissa näytelmissä avioliitto yhdistää nuoret eri yhteiskuntaluokista ja heimoista.

Ongelmia ei siis kielletä, mutta ratkaisut syntyvät helposti. Tarvitaan vain ennakkoluuloista luopumista ja uhrautumista. Niitä vaaditaan ennen kaikkea niiltä vanhemman sukupolven edustajilta, joiden olot on edelleen aineellisesti ja henkisesti paremmat: porvaristolta ja isommilta maanomistajilta.

Välirauhan kuvaus

Rakkaudessa vainoaikaan Waltari yhdistää Valpolta saamiaan tietoja ja pienoisnäytelmiensä eetoksen eheytyneestä kansasta.

Maalla ihmiset elävät keskinäisessä sopusoinnussa. Pienoisnäytelmien tavoin ristiriidat voitetaan helposti. Marjutin isä, kartanonisäntä, on ensin vastahakoinen antamaan parhaita maitaan karjalaisille. Poikansa, rintamaupseerin, kehotuksesta hän kuitenkin tekee niin ja lupaa myös maanlunastuslautakunnassa pitää huolta, että muut tekevät samoin.

Rintamalla syntynyt solidaarisuus näkyy myös siinä, että aseveliyhdistys rakentaa rintamamiehille talkoilla taloja.

Sen sijaan Paavo Rintala kuvaa Nahkapeitturien linjan toisessa osassa, miten talvisodan jälkeen jatkuvat entiset käytännöt: esimerkiksi metsätöissä metri tarkoittaa 1,20 metriä, mitä kutsutaan ”rosvon mitaksi”.

Ei ihme, että työläisrintamamiehet tunsivat tyytymättömyyttä. Kun lisäksi Mannerheim halusi talvisodan rintamamiesten liittyvän Vapaussoturien liittoon, sitä ei varsinkaan Tampereella hyväksytty. Siellä pidettiin elokuun alussa työläisrintamiesten kokous. Aie ei ollut myöskään SKP:n mieleen, sotahan oli sentään käyty Neuvostoliittoa vastaan. Näin kertoo Kimmo Rentola kertoo tutkimuksessaan Kenen joukosisa seisot?

Rentolan mukaan rauhan tultua talvisota esitettiin ensin valkoisena tulkintana, vapaussodan jatkeena. Vasta ns. mätäkuun kriisin aikana -40 kurssi muuttui: Baltian maiden liittäminen loi yhteisen uhkakuvan, SDP ja porvarilliset puolueet lähenivät ja syntyi ideologinen kompromissi, jota ilmensi aseveliliiton syntyminen. Sen puheenjohtajana oli kenraali Paavo Talvela ja varapuheenjohtajana SAK:n sihteeri Jorma Tuominen.

Ulkopoliittinen käänteen, Saksan kanssa solmitun kauttakulkusopimuksen, rohkaisema hallitus aloitti toimenpiteet Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa vastaan. Lopullisesti seura kiellettiin joulukuussa – jälleen samaan aikaan, kun Suomi läheni Saksaa.

Rakkaudessa vainoaikaan pelko ja epävarmuus kantautuu paikkakunnalle pääasiassa jostain kaukaa, mutta aivan täydellinen yksimielisyys ei ole. Pitäjässä on yksi – Waltarin silmin – kiihottaja. Pitäjän miehet ovat antaneet tälle selkäsaunan, mutta kuulevat nimismieheltä, ettei lapualaistyyli enää sovi. Niinpä kehottavat miestä häipymään paikkakunnalta, ettei heidän ole ”pakko” käyttää enempää väkivaltaa.

Humoristisessa hengessä he toteavat: ”Nähkää nyt! Täällä ei toisinajattelevia vainota eikä kiusata, vaan jokainen saa puhua niinkuin itse lystää. Sovussa vain neuvotaan ja varoitellaan vastakin, jos joku taas tulee kehumaan Stalinin perustuslakeja.”

Romaani muistutti miksi sotaan oli lähdöstä

Vaikka Rakkaus vainoaikaan ilmestyi 1943, Waltari oli kirjoittanut puolet siitä jo välirauhan aikana. Romaani jäi silloin kesken, ja vasta 1943 Waltari sai lyhyen loman teoksen loppuun saattamiseen.

Romaanin sävy tuskin enää vastaa Waltarin omia mielialoja 1943 ja vielä vähemmän kansan mielialoja. Suurin osa niistäkin, jotka olivat kesällä 1941 olleet innostuneimpia, olivat jo kyllästyneet sotaan, joka vain pitkittyi.

Romaanin julkaisemisen tarkoitus 1943 oli uskoakseni hoitaa lähinnä kotirintaman mielialoja muistuttamalla mieliin, miksi sotaan oli lähdetty: kuvataan talvisodan rauhan jälkeiset katkerat tunnelmat ja kesän 1940 epätoivoinen mieliala.

Uskonnon sijasta suomalaisten ikuinen kohtalo

Mannerheimin ensimmäisessä päiväkäskyssä talvisodan alussa todettiin taisteltavan ”kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Myös Waltarin talvisotaromaanissa Antero ei enää palaa, uskontoa edustaa voimakkaasti Antero äiti.

Sen sijaan Rakkaudessa vainoaikaan uskonto loistaa poissaoloaan. Vaikka tapahtumapaikkana on maaseutu, romaani on suunnattu erityisesti maallistuneelle kaupunkilaisnuorisolle. Sunnuntaiaamuna Marjut ja Aatos eivät mene kirkkoon, vaan ajavat polkupyörillä uhrivuorelle, jossa vainovalkeat ovat muinoin leimunneet – tässä on viittaus kirjan nimeen ”vainoaika”.

Uhrivuorella Aatos muistelee historiaa – sama on tapahtunut ennenkin. Tällainen retoriikka, että tämä oli suomalaisen ikuinen kohtalo, oli tuolloin tavallista.

Rakkaus ja kuolemattomuus

Juuri ennen uuden sodan alkua Marjut ja Aatos lopulta myöntävät rakastavansa toisiaan ja viettävät yhteisen yön. Aatoskin on kokematon: hän on ajan hengessä halunnut pitää ruumiinsa puhtaana eikä ryhtyä suhteisiin, joita hän on pitänyt alentavina.

Toisin kuin trilogiassa Isästä poikaan mutta samoin kuin pienoisromaanissa Vieras mies tuli taloon, nainenkin nauttii seksistä. En ole oikein selvillä, tarkoittaako seuraava Marjutin ajatus raskautta vai onko se kuvaannollinen: ”Ei, koskaan enää en voi menettää häntä, [- – -] hänen kauniilla vahvalla ruumiillaan on oikeus kuolemattomuuteen. Minussa on hänen kuolemattomuutensa.”

Kuten Envall toteaa, romaanissa yksityinen uhrataan yleiselle. Romaanissa näet rauha on merkinnyt pelkoa, valhetta ja vääryyttä, uuteen sotaan lähtö taas merkitsee elämää, vapautta ja oikeutta.

Kesäsotaan lähdetään riemumielin

Romaanin lopussa kesäkuussa Waltari panee vähän mutkat suoriksi: yleistä liikekannallepanoahan ei toimeenpantu vasta Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22.6. vaan se oli tehty jo viikkoa aiemmin. Toisaalta Waltarin kuvaamat miehet ovat jo ennen jatkosodan virallista alkua varmoja siitä, että sota syttyy, ja lähtevät suoraan hakemaan hyvitystä ja ottamaan Karjalaa takaisin. Karjalainen kansanmies ei anna invaliditeettinsa mukaan lähtöä.

Sotaanlähdön mieliala on suorastaan euforinen. On tulkintakysymys, missä määrin Waltari kuvastaa mielialoja ja missä määrin hän propagandamiehenä esittää niistä sellaisen kuvan kuin oli tarpeen.

Joka tapauksessa Waltarin lopetus on vangitseva. Sotilaita kuljettava hevoslauma villiintyy niin, ettei sitä saada pysähtymään vaan Aatos hyppää lennossa rattaille. Marjut jää tien viereen katsomaan:

”Sydän paisuvana, kiivaasti hengittäen ja riemastuksen puna poskissaan seisoi tyttö tienvarressa käsivarsi koholla suojellakseen itseään pölyltä. Juuri näin, vastustamattomana, kaiken tieltään pyyhkivänä kiiti tulevaisuus hänen ohitseen. Hevoset harja hulmuavina, silmissä villi riemu syöksyivät ohitse jyskyvin rattain. Hänen maansa oli noussut, hänen maansa riensi eteenpäin silmittömän ihastuksen ja toivon vallassa toteuttamaan vuosisataisen unelmansa eikä mikään, mikään mahti maailmassa voinut nostaa enää sulkua sen tielle. Hänen onnensa, hänen toivonsa saattoi murskaantua kavioiden alle, mutta sillä ei ollut vähintäkään merkitystä hänen maansa noustessa kesyttömänä ja uljaana epätoivosta ja kuolemasta takaisin elämään.”

Romaani ajankuvana

Rakkaus vainoaikaan joutui sodan jälkeen kuului kirjoihin, joita sodan jälkeen poistettiin yleisistä kirjastoista.

Romaani myös vanheni nopeasti, sillä sotien jälkeen sen aate- ja arvomaailma tuntui vieraalta. Waltari itsekin kuvasi sotaa suorastaan päinvastaisella tavalla Sinuhe egyptiläisessä.

Nykyisin romaani on juuri tämän aikaan sidonnaisuutensa takia kiintoisa, sillä turha on kiistää, ettei innostustakin olisi ollut, vaikka se jälkikäteen haluttiin unohtaa,

Esimerkiksi Wolf H. Halsti kertoo muistelmissaan sotilaita kuljettavien kuorma-autojen kylkeen kirjoitetuista teksteistä: ”’Karjalaa takaisin ottamaan’, ’Turvallisuutta meillekin’, ’Nyt se takaisin tyssää’, ’Helsinki-Viipuri’ ja yhdessä poikkeuksena puolustuksellisesta mielialasta ’Helsinki-Moskova'”.

Halsti kirjoitti Suomen kuvalehteen sotilaallisia katsauksia, joissa hän yritti olla kylmän objektiivinen. Poikkeus oli jatkosodan alussa kirjoitettu artikkeli Isät katsovat poikiaan. On kuin pullosta olisi poksahtanut korkki ja kauan pullon henki olisi päässyt valloilleen. Halsti kuvaa sotaa ”ylösnousemuksena”, koska sillä luodaan kestävä ja oikeudenmukainen rauha, jonka turvissa maata voidaan rakentaa ”yhdessä”, ”suurena perheenä”.

Muistelmissaan Halsti kertoo, ettei koskaan saanut kirjoituksistaan yhtä paljon palautetta kuin juuri tästä artikkelista. Postia ”tuli lukeneilta ja työmiehiltä, vanhoilta ja nuorilta, naisilta ja miehiltä, ja reaktio oli yksimielinen: nyt palautetaan Suomen turvallisuus!” 

Paavo Rintala kuvaa romaaninparinsa Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa tätä innostusta nimenomaan sivistyneistön ilmiönä. Hurmokseen menee mukaan koko Kumelan suku lukuun ottamatta pasifistista teologia Hessua, josta ”ei ole rehellistä eikä oikein että kansallinen omatunto hyväksyi sodan ajatuksen, oli se kuinka voitokas sota tahansa, se oli sittenkin sota. Ja hyväksyikö edes kansakunta sitä? Anni oli kertonut että pohjoisten rajaseutujen ihmiset olivat masennuksissa uuden sodan ajatuksesta.”

Kirjailijan sotavuosista

Mika Waltari syntyi 19.9.1908. Sotavuosina hän oli siis 31-36-vuotias. Hän oli vakiinnuttanut asemansa sosiaalisesti: hän oli suorittanut filosofian kandidaatin tutkinnon ja toiminut yli kymmenen vuotta kirjailijana, hän hän oli naimisissa ja tyttären isä.

Asevelvollisuutta suorittaessaan kirjailija loukkaantui liikenneonnettomuudessa, jossa hän sai kallovamman, joka aiheutti epilepsiakohtauksia. Hänen palveluksensa keskeytettiin ja hänet määrättiin 2. nostoväkiluokkaan. Niinpä hän säästyi joutumasta vänrikkinä rintamalle.

Jo ennen sotaa Waltari oli kuulunut mainosmiesten ja toimittajien 1937 perustamaan Propagandaliittoon ja jopa sen johtoon. Talvisodan aikana hän työskenteli talvisodan aikana näennäisesti yksityisessä Finlandia-uutistoimistossa ja sen jälkeen Valtion tiedoituslaitoksessa marraskuuhun 1944 asti.

Työ oli sodan aikana niin rankkaa, että 1942 Waltari sairastui uupumukseen ja joutui ensin Mehiläiseen ja sitten Kammioon, siis mielisairaalana. Myöhemmin tämä toistui aina rankkojen työrupeamien jälkeen, lopulta hän itse osasi hakeutua hoitoon.

Kahden propagandateosten lisäksi Waltari julkaisi sota-aikana useita romaaneja ja näytelmiä (yhteensä 20 kirjaa) sekä teki kuusi filmikäsikirjoitusta. Taiteellinen taso ei ollut huippua, mutta hyvää käsityötä ne olivat.

Välirauhan aikana Waltari käsikirjoitti pateettisen elokuvan Oi kallis Suomenmaa, jonka aiheena on evakkojen ja sotainvalidin sopeutuminen.
Muut Waltarin käsikirjoittamat elokuvat kuten Kulkurin valssi tarjosivat lähinnä todellisuuspakoa, jota sota-aikana tarvittiin.

Kirjallisuus

Ekholm, Kai: Kielletyt kirjat 1944-1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944-1946. Jyväskylän yliopiston kirjasto 2000.

Envall, Markku: Suuri illusionisti. Mika Waltarin romaanit. WSOY 1994.

Halsti, Wolf H.: Isät katsovat poikiaan! Suomen kuvalehti 27/1941.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat. 2. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Yrjö A. Jäntti: Mika Waltari WSOY:n kirjailija 1927-1981.- Kokoomateoksessa Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1982.

Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY 2013.

Kuusi, Matti: Vuorten huuto. Kokoelmassa Runon ja raudan kirja. WSOY 1935

Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. WSOY 1998.

Rajala, Panu: Unio mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. WSOY 2008.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Toivola, Lea: Mika Waltarin sotakuvan muutos. Illusioni 2016.

Waltari, Mika: Kirjailijan muistelmia. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1980.

Waltari, Mika: Miten elin 30-luvun. – Teoksessa Ilon ja aatteen vuodet. Toim. Toini Havu. 2. p. Karisto 1965. (Julkaistu myös teoksessa Mika Waltari: Ihmisen ääni. Nöyryys – intohimo. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978.

Viljanen, Lauri: Rakkaus vainoaikaan. Kokoelmassa Näköala vuorelta. WSOY 1938.

Olen kirjoittanut blogiin artikkelin Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla toisesta osasta.

Helena Anhava: Alkutalvesta, Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, Kohtalon muistamat ja Toimita talosi

Helena Anhavan eleettömissä novelleissa sota jättää nuoreen tyttöön ikuisen jäljen.

Pohjana ovat kirjailijan omat kokemukset. Muistelmissaan Toimita talosi (2006) Helena Anhava kirjoittaa yksinkertaisen koskettavasti: ”Olin vielä kahdeksantoista kun tultiin sotaretkeltä, tuntui kuin vuosia olisi ollut neljäkymmentä.”

Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden erosta Anhava kirjoittaa: ”On jotain, mikä ei koskaan pääse historiankirjoihin: kunkin ajan henki, sen ilmapiiri. Sanon sitä ajan hengitykseksi, historian rivien väleiksi, ilmaksi jota ihmiset hengittävät. Kaiketi sen kuvaaminen olisi kaunokirjallisuuden tehtävä, ei historioitsijan.”

Alkutalvesta

Alkutalvesta sisältyy kokoelmaan Kun on nuorin (1985). Novellin nimi kuulostaa viattomalta, viittaahan se vuodenaikaan.

Jo heti alussa käy kuitenkin ilmi, että eletään poikkeuksellista aikaa. Keskiluokkainen perhe on lähtenyt syksyllä 1939 evakkoon maalle. YH:n (Yleisten kertausharjoitusten) alkaessa lokakuussa ihmisiä kehotettiin siirtymään pois raja-alueilta ja suurista kaupungeista.

Kotiapulainen Hilma näkee sodan enteitä: ”Nuoria kuolee, kun lehti putoaa vihreänä puusta.” Pääosassa ovat kuitenkin arkiset asiat ja Hilman värikkäät jutut.

Näkökulma on perheen kuopuksen, 14-vuotiaan Hannan, jota perhe väheksyy ja joka siksi pitää ajatuksensa ja tunteensa itsellään. ”Hanna makasi ja mietti millaista sota tulisi olemaan. Edellisessä sodassa oli ollut hankalaa kun ei tiennyt, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, nyt tiesi ainakin kuka oli vihollinen.” Hanna ei ole elänyt 1918, mutta on kuullut siitä vanhemmilta ihmisiltä.

Kun sotaa ei kuulukaan, palataan kaupunkiin ja koulut alkavat. ”Oli melkein noloa kun mitään ei ollutkaan tapahtunut”.

Ensimmäisen tunnin alussa tapahtuu ilmahälytys. ”Tuntia pitänyt naisopettaja pani hitaasti kirjan kiinni ja sanoi juhlallisella äänellä:

– Sota on alkanut.

Sitten hän kehotti kaikkia lähtemään rauhallisesti alas. Ovella Hanna vilkaisi taakseen ja näki, että opettaja lysähti tuoliin ja painoi pään käsiensä varaan. Olikohan se miettinyt tuon valmiiksi, Hanna ajatteli alas mennessään.”

Hannalla on kyky tajuta, mikä on aitoa ja mikä teennäistä.

Hanna on perheineen lähdössä linja-autolla maalle, kun asemaa pommitetaan. Samalla imperfekti muuttuu preesensiksi.

Hanna ajattelee: ”Minä kuolen nyt.”

Tuntematon mies kysyy: ”Te olette haavoittunut, oletteko te pahastikin haavoittunut”, ja Hanna huomaa sormistaan vuotavan verta mutta myös teitittelyn. Tähän mennessä Hannaa on kohdeltu lapsena ja sinuteltu, teitittely merkitsee että häntä pidetään aikuisena.

Seuraavan pommituksen ajaksi perhe pääsee pommisuojaan. Vaara ohi -merkki aiheuttaa reaktion: ”Äkkiä Hanna huomaa, että kaikki jäsenet vapisevat ja hampaat lyövät loukkua niin että kalina kuuluu. Käsille tippuu kyyneliä. Enhän minä itke vaikka kyyneleet vuotavat. Itkiessä tuntuu joltakin, nyt ei tunnu miltään. Isä ottaa häntä hartioista ja pitää lujasti, tärinä vaimenee puistatuksiksi ja lakkaa.”

Evakkomatkalla joudutaan ensin muualle kuin on tarkoitus. Sedän vaimo on nihkeä ja ehdottaa menemistä matkustajakotiin, mutta lopulta he saavat käyttöönsä kamarin. Heille tarjotaan vain velliä keittiössä, vaikka sukulaiset ovat äsken syöneet vasikanpaistia.

Illalla aamusta ja normaalista elämästä tuntuu olevan viikko. ”Hannasta tuntui, että vaikka hän eläisi satavuotiaaksi, tämä päivä tai tämä uni ei lähde hänestä, se kiertäisi mukana kuin olisi liuennut vereen, vaikka yrittäisi olla ajattelematta ja muistamatta, se tulisi aina uudelleen, sama uni alusta uudelleen, aamusta alkaen aikajärjestyksessä.” Hannan mielessä kaikuvat ihmisten puheet, jotka ovat sinänsä triviaaleja mutta jääneet päivän tapahtumien takia ainiaaksi mieleen.

Aamulla tulee ilmahälytys, ja seuratessaan sukulaisten hysteeristä reaktiota Hanna ajattelee: ”Vaikka tähän paikkaan kuolisin niin nyt minä nauran.”

Kun on päästy varsinaiseen evakkopaikkaan, palataan imperfektiin.

Karjalaisia evakkoja paheksutaan, kun he leipovat piirakoita ja antavat muillekin: ”Siinä sen näkee ettei ne ole koskaan osanneet panna suuta säkkiä myöten.” Jopa kirkkoherra sanoo: ”Kyllä se noista karjalaisista riesan lykkäs.”

Novelli on osoitus siitä, miten konkreettisilla tapahtumilla ja tarkoilla yksityiskohdilla kuvataan osuvasti henkilöitä ja aikakautta. Ihmisiä ei kaunistella, hyvinvoivat eivät tunne empatiaa edes sukulaisten hätää kotaan.

Vaikka novellista puuttuu paatos tai juuri siksi, vaikutus on vavahduttava.

Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut

Toinen kokoelmaan Kun on nuorin sisältyvä novelli sota-ajasta on Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päähenkilö on nuori Laura, joka työskentelee kesällä 1944 apusisarena sotasairaalassa.

Perehdytystä ei anneta eikä kysytä, onko sitä aiemmin annettu, vaan ”osastonhoitaja työnsi sitomistarpeet Lauran käteen heti ensimmäisenä aamuna ja sanoi: ’Jaha, lähtekääs sitten siteitä vaihtamaan.’” Laura selviää tunnustamalla ensimmäisen huoneen ovella: ”’Totuus on se, ettei minua ole koskaan päästetty sitomaan ketään, mutta jos te sitten neuvotte ja autatte.’ Tottahan toki, isällistä suojelua tuli heti. Terveimmät sitoivat jo toinen toisiansa.”

Laura oppii, mistä potilaat puhuvat: ”Kipeimmällään vain omasta kivusta, vähän toipuvina alkoivat vertailla omia ja kavereitten kipuja. Siitä tiesi, että paraneminen oli alkanut. Pitemmälle toipuneina ne puhuivat kaikesta muusta paitsi kivusta ja sodasta. Ilmeestäkin näkee, milloin ihminen alkaa toipua, kääriä siteitä auki sisikuntansa ympäriltä.”

Potilaita on kaikenlaisia: joku puhuu siitä, että ”Kun seuraavan kerran haavoitun”, toinen yrittää vilungilla saada pitkän toipumisloman.

Kokematon Laura ottaa potilaan kuoleman raskaasti. Sen sijaan huonetoveri Anja sanoo realistisesti, etteivät lääkärit ja hoitajat jaksaisi, jos tuntisivat joka kerta samoin.

Sen sijaan Laura ei opi sulattamaan hoitajien jumaloivaa suhtautumista lääkäreihin. Siitä johtuu toisaalta pelko vaivata lääkäriä ”turhaan”, toisaalta salailu kun lääkärin kutsumista tuon pelon takia viivytelty liian pitkään.

Laura saa kirjeen eräältä edellisen sotasairaalan potilaalta. Syy ei ole Lauran osoittama ainutlaatuinen empatia vaan potilaan ja hoitajan raja-aidan kaatuminen ja sotasairaalan unohtaminen, kun he ovat työntäneet yhdessä tarjoiluvaunua ja ”kikattaneet kuin lapset”.

Lauraa auttaa kestämään tieto, että hän palvelisi vain kesän ajan: ”Noitten oli jäätävä, ainakaan ne eivät kulkisi ulos tervein jaloin vaan lopullisesti merkittyinä.”

Kun syksyllä tulee rauha, Laura kulkee valaistuilla kaduilla mutta miettii: ”Miten kauan ihminen kestää joka taholta uhanalaisena? Vai tuleeko murtuma vasta sitten kun helpottaa, pitääkö pelko pystyssä? Mutta eihän suomalainen pelkää, suomalainen on niin sisukas.”

Lauran ylle valahtaa ”apeus, uupumus, toivottomuus. Mitä kaikki kannatti, mitä mikään kannatti. Olen kahdeksantoista ja tulossa sodasta. ’Nuoruuden kultaiset vuodet’. Kultaiset! Ei minusta ole tähän, ei näin vanha ihminen osaa leikkiä kahdeksantoistavuotiasta. Niin kuin olisi pala laidasta pois.”

Mutta ei auta: ”Nyt on vain mentävä kotiin, näytettävä iloista naamaa, oltava niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, on ilmoittauduttava yliopistoon, on osattava, tiedettävä, tahdottava. On tahdottava tulla joksikin, on tiedettävä mitä tahtoo tehdä sitten kun kasvaa isoksi.”

Novellia ei ole tarkoitettu kuvaamaan ”yleisiä mielialoja”. Laura on herkkyydessään ja pohtivaisuudessaan poikkeus ikätovereidensakin joukossa. Huonetoveri Anjalla on tapana tokaista kuultuaan Lauran mietteitä: ”Ootsä kyllä kumma tyyppi.”

Kohtalon muistamat

Kohtalon muistamat sisältyy kokoelmaan Eihän elämälle mitään voi (1995). Novellissa on kaksi aikaa.  Nykyajassa päähenkilö Kaisun kotona käy vaihtuvia siivoojia.

Eräs siivoojista kertoo Helsingin pommituksista helmikuussa 1944, jolloin hän ja tytär ”olivat joutuneet olemaan koko yön pommisuojassa. Taloon tuli täysosuma, heidän päälleen satoi rappausta ja tiilenpaloja, vesi- ja viemäriputket hajosivat ja päästivät sisältönsä kellariin. He joutuivat seisomaan vyötäisiä myöten vedessä koko yön. Joku siellä kuolikin kun sai betonikappaleita päähäntä. Pelastusmiesten aamulla tullessa tytär huusi suoraa huotoa. Hänet jouduttiin viemään mielisairaalaan, jossa hän vain istui jäykkänä ja tuijotti eteensä mitään puhumatta. Lääkärit sanoivat, että ikä oli ollut ratkaiseva, jos olisi ollut vanhempi tai nuorempi, olisi voinut selviytyä. Tyttö oli ollut neljäntoista.

– En saattanut jättää häntä sinne. Minä olin ainoa, johon hän turvasi, takertui.

Ei hän katkerasti puhu, alakuloisesti vain.”

Kaisukin muistaa samat Helsingin pommitukset. Aihetta on tuskin koskaan kuvattu vavahduttavammin:

”Maa alkaa täristä, kuuluu että pommikoneet lähestyvät. Koko ajan ammutaan. Kaisu yrittää pitää itsensä kasassa ettei vapisisi. Ollaan eläimiä jotka pelkäävät kun tuhoava ihminen lähestyy. Tappaako se nyt vai vasta seuraavalla kerralla? Tällaisiako miettii eläin kolossaan?

Jysähdys, maa tärähtää, rapun molemmat ulko-ovet lentävät auki. Sitten rämähtelevät ikkunat maahan, ilmeisesti kaikki talon ikkunat.”

Kaisu ja hänen sisarensa siirtyvät kalliosuojaan, jossa ”tuntuu turvallisemmalta. Katto on korkealla, ei vaivaa ahtaan paikan kammo.

He istuvat suojassa yön, aamulla tulee vaara ohi -merkki. Kun nyt kuljetaan saman metsikön kautta jonka läpi yöllä juostiin, polku on liukas, ei tahdo pysyä pystyssä jollei ota tukea koivunrungoista. Miten tästä voitiin tulla pilkkopimeässä, lentämälläkö?”

Novellista käy ilmi, että sodan aikana myös siviilit joutuivat kokemaan pelottavia asioita, joista jäi ikuinen jälki: ”Kaisu oli ollut neljäntoista, kun talvisodan ensimmäiset pommit tulivat vajaan sadan metrin päähän ja hän melkein kuoli. Ehkä hän kuolikin, jollain lailla. Se oli jättänyt jälkensä mieleen, pitkään oli sellaista että jos vaikka ovi paukahti jossain, hän hyppäsi kauhistuneena pystyyn.”

Kaisun vastakohtana on sisar, joka etäännyttää tilanteen itsestään lukemalla pommisuojassa Punaisen Ristin perustajasta kertovaa kirjaa Ihmisrakkauden apostoli. Sisar ihmettelee Kaisua: ”- Miksi sun aina pitää ajatella kaikista asioista pahin mahdollinen?

– Pahimmat asiat on mahdollisia.”

Toimita talosi

Muistelmissaan Toimita talosi Helena Anhava kertoo kokemuksesta, jota hän kuvannut novellissa Alkutalvesta: ”Mielessäni kuulen väestösuojelumiehen repliikin, kun hän 14-vuotiasta teititellen sanoi: ’Te olette haavoittunut, oletteko te pahasti haavoittunut? – sormestani vuoti verta – ja minun vähättelevän vastaukseni: ’Pyh, pintanaarmu vaan.’ Jos nyt, eletyn elämän jälkeen kaiken tuon hölskeen keskeltä kuulisin tuon kysymyksen, niin vastaisin: ’Kyllä, erittäin pahasti. Ja lopuksi elämää.’

Myöhemmin Anhava pohtii sotatrauman merkitystä: ”Ihmisen psyyke on merkillinen: voit vuosikymmeniä kantaa sisälläsi jotain pysähtynyttä kauhua, joka on halvaantunut lootinvaimomaiseksi, voit puhua jopa leikkisästi siihen liittyvistä asioista, kertoa siitä, kirjoittaa siitä, mutta se syvin sisin pysyy, se kauhu, siitä ei voi puhua, sitä ei tohdi päästää ulos – hajoamisen pelostako? Kunnes äkkiä jokin irrallinen sana tai kuva…”

”Olen usein miettinyt väkivallan kohteeksi joutumisen mekanismia: siinähän, esimerkiksi pommituksessa, ollaan täysin hyökkääjään armoilla ja sen armoilla kestääkö suoja. Pelätään kuin eläimet, mutta on pakko esittää rohkeampaa kuin on, kahdestakin syystä: ettei psyyke hajoaisi ja ettei syntyisi yleistä paniikkia. Se luultavasti vaatii aikamoista itsekuria, vaikka sitä toimisi täysin vaistonvaraisesti. Mutta koska on pakko elää eteenpäin, asiat jäävät kuin sulamattomina sisälle; omalta kohdalta tuntui, että järkytykset menivät minussa eräänlaiseen kapseliin”.

Anhava sanoo saaneensa nuo kokemukset esiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän kirjoitti novellit Alkutalvesta ja Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, joista hän teki myös kuunnelmat.

Sitten hän epäilee: ”Vai sainko vieläkään, ehkä nekin olivat vain ’kaunokirjallisuutta’, varsinainen kauhu ja järkytys pääsi purkautumaan vasta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut.”

Erityisesti Talvisota-elokuvan esitys TV:ssä herätti Helena Anhavan muistot: ”’Herran tähden, oliks ne noin nuoria’, sanoin ääneen itselleni, suunnilleen saman ikäisiä kuin omat poikani tuolloin. Ja silloin se itku pääsi irti, aloin itkeä hillittömästi kuin kaikki tokeet olisivat murtuneet ja kaikki kraanat auenneet, eikä itkusta tahtonut tulla loppua, en pystynyt katsomaan koko filmiä.”

Muistelmista käy ilmi Anhavan kahtalainen suhtautuminen sota-aikaan: toisaalta hän suomii viranomaisten erehdyksiä esimerkiksi evakuoinnissa, toisaalta jälkiviisasta Suomen yksipuolista syyllistämistä.

”Kukaan joka ei elänyt sotaa edeltävän ajan ilmapiiriä, ei osa kuvitella millainen on ilmapiiri maassa ’kun on vaaralle alttiina syntymämaa’. Jokainen haluaa toimia yhteiseksi hyväksi, antaa oman panoksensa. Totta kai juhlapuheissa ollaan vähän pateettisia, puhutaan kodista, uskosta ja isänmaasta, mille on sodan jälkeen helppo irvistellä. Se, että nuori, perheetön ihminen lähtee mukaan, ei ole sotahulluutta vaan alttiutta antaa oma panoksensa.”

Voitonpäivän juhlallisuuksia Anhava kommentoi: ”No, 9.5.2005 vietettiin sitten pompöösisti molemminpuolisten julmuuksien voitonjuhlaa Moskovassa. Ja Putin puhui hyvän voitosta pahan edessä!

Sen sijaan, että olisi istuttu hiljaa, muistettu vainajia ja hävetty.”

Anhavan poika on kertonut äidilleen 70-luvun koulusta. Neuvostoliiton historia onnistuttiin opettamaan mainitsematta Stalinia. Pari luokkatoveria uskoi, että Suomi oli aloittanut talvisodan.

Yleistä ilmapiirin Anhava kuvailee: ”Menetyksistä ei sopinut puhua, nehän oli ansaittu – mitäs menitte mukaan. Niin kuin me olisimme halunneet sotaa, kyllä se voi tulla haluamattakin.”

Åke Lindmanin ohjaama elokuva Etulinjan edessä teki Anjalle piestyn olon: ”Miten kukaan ylipäänsä on voinut selvitä hengissä noista helveteistä, nimenomaan psyykkisesti. En lainkaan ihmettele niitä, jotka lähtivät pakoon, itse olisin varmaan tehnyt samoin. Tai jäänyt tuleen makaamaan.”

Anhava on vihainen sotaveteraanien kohtelusta: ”Ja noita miehiä 60- ja 70-lukujen raukkamaiset nulkit sitten ryhtyivät irvimään: ’Mitäs menit mukaan, olisit pysynyt kotona, sotahullu.’ Se on kansakunnan historiassa toiseksi häpeällisin luku vuoden -18 jälkeen.”

Helena Anhava

Helena Anhava, omaa sukua Pohjanpää, syntyi 24. lokakuuta 1925 Helsingissä. Hänen isänsä oli teologi, runoilija ja opettaja Lauri Pohjanpää.

Sodan aikana Helena Anhava oli työvelvollinen ja palveli ensin sotilaskotisisisarena Itä-Karjalassa. Sen jälkeen kun sotilaskoti evakuoitiin, hän työskenteli apusisarena sotasairaalassa.

Vaikka Helena Anhava 1959 voitti Avun novellikilpailun yhdessä Paavo Haavikon ja Marja-Liisa Vartion kanssa, hän joutui kärsimään siitä, että hänen puolisonsa Tuomas Anhava 1927-2001) oli runoilija, suomentaja, kriitikko ja kirjallisuusvaikuttaja. Anhavaa rohkaisi, kun häntä Virossa kohdeltiin kirjailija. Alkutalvesta oli julkaistu siellä 1968 kokoomateoksessa Soome novell. 

Helena Anhava alkoi koota novellikokoelmaa, mutta syntyikin runokokoelma. Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa ilmestyi 1971, kun Anhava oli 46-vuotias.

Tietoja

Helena Anhavasta Wikipediassa

Lempi Jääskeläinen: Idästä saapuu myrsky

Lempi Jääskeläisen Idästä saapuu myrsky on harvinainen aikalaisromaani sikäli, että Suomeen puolustusmahdollisuuksiin ei uskota.

Jatkosodan aikana 1942 kirjoitetussa romaanissaan Lempi Jääskeläinen kuvaa tarkasti, katu kadulta Viipurin vanhaa keskustaa, joka oli talvisodan kärsinyt pommituksissa pahoja vaurioita. Näin hän herättää kaupungin henkiin sellaisena kuin se oli ennen sotaa. Toinen tärkeä paikka on Ritarilan kartano, jonka esikuvana on Saarelan kartano.

Epäonninen rakkaus

Nimi Idästä saapuu myrsky antaa romaanista väärän kuvan. Kyseessä on rakkausromaani tai oikeastaan kuvaus epäonnisesta rakkaudesta. Päähenkilöä, nuorta taidemaalaria Evaa tavoittelee kaksi miestä.

Taideopiston apulaisjohtaja Erkki Pihl on juuri jäänyt leskeksi ja haluaa ihmisten takia avioitua uudelleen vasta vuoden päästä. Kun kokematon Eva kavahtaa seksiä avioliiton ulkopuolella, Pihl lankeaa piikaansa. Evalle pettymys rakkaudessa merkitsee pettymistä koko maailmaan.

Ritarilan kartanon aikamiespoika, heikkoluonteinen Kaarle Henrik ihastuu Evaan. Kun Eva ei vastaa tämän tunteisiin, kartanon perijäksi näyttää jäävän sisarenpoika Rolf.

Eva on Jääskeläiselle tyypillinen naishahmo, joka elää enemmän unelmissa kuin todellisuudessa. Evan yksinäisyyttä lisää se, että veljeä kiinnostaa oma pieni poika niin, ettei hän huomioi sisartaan.

Sodan ja Neuvostoliiton pelko

Suurimman osan romaanista käsittää ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Syksystä 1938 alkaen kuvataan sodan uhkaa sekä yleisellä tasolla että henkilöiden kohdalla. Perheenemännät alkavat jo hamstrata, kunnes kriisi laukeaa Münchenin sopimukseen ja tunnelmat helpottuvat.

Saksaa kohtaan tunnetaan sympatiaa Versailles’n rauhan vuoksi. Kaupunkilaiset juhlivat kuin viimeistä päivää. Kaupunkilaisilla tarkoitetaan ilmeisesti varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä.

Eva tuntee ”kummallista levottomuutta”: Pietari, kuten hän Leningradia kutsuu, on ”niin kauhean lähellä”. Neuvostoliittoa Eva kuvaa aikakauden kliseillä: ”outo, suuri, peloittava maa, josta ei tiedetty mitään…Maa, joka oli punaisen usvan peitossa.” Suomeksi oli 1923 julkaistu Paul Dukesin teos Punaisen hämärän maa.

Eva pelkää rajan takana haudottavan pahoja suunnitelmia: ”jossakin salaisessa neuvoshuoneessa kaksi miestä kumartui katselemaan Suomen karttaa, pieni lyijykynän nykäys merkitsi matkaa Pietarista Viipuriin…Parin, kolmen tunnin asia motorisoiduilla ajoneuvoilla…Parisataa lentokonetta pommittaisi muutamassa päivässä hajalle tuollaisen pienen kaupungin, jolla oli niin huono asema. Sillathan sulkivat Viipurin muusta Suomesta. Vain Karjalaan ja Kannakselle päästiin maantietä myöten suoraan.”

Evan pessimismi perustuu Neuvostoliiton pelon lisäksi tietämättömyyteen siitä, miten nopeasti armeija voi edetä. Toisaalta, kuten Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene käy ilmi, evakuointisuunnitelmat olivat päinvastaisella tavalla epärealistisia.

Köyhä ja kauhea Neuvostoliitto – kaunis, vauras ja iloinen Suomi

Kesä 1939 on ihana. Kannaksella tehdyt vapaaehtoiset linnoitustyöt mainitaan lyhyesti: ”puhuttiin ja kuiskailtiin valloittamattomista esteistä, uudesta linjasta, jonka yli ei vihollinen pääsisi…”

Kahden maan ja järjestelmän ero tehdään selväksi. Neuvostoliitossa on köyhää ja kauheaa: ”inkeriläisten talojen kolhoosipellot kukkivat horsmaa punaisenaan…Se näytti kauniilta – mutta samalla se niin kummasti puistatti.” Horsmahan on rikkakasvi, peltoja ei siis viljellä kunnolla. Kohtaan sisältyy viittaus venäjän sanaan punainen, joka tarkoittaa myös kaunista. Puistatus liittyy inkeriläisten vainoihin, jotka Suomessa tuolloin tunnettiin hyvin. Kulakkeja oli karkotettu kolhoosien perustamisvaiheessa ja ns. suuri terrori 1937-8 kohdistui muita raskaammin vähemmistökansalaisuuksiin.

Sen sijaan Suomessa vallitsee kauneus, vauraus ja ilo: ”Kannaksella tuoksui jasmiini – ja hienot, upeat autot kiitivät pitkin ihanaa merenrantatietä ja auton radio soitti ’Etelän ruusuja’.” Kun aika harvoilla oli tuohon aikaan auto, kohta yleistää varakkaiden modernit vapaa-ajan nautinnot kaikkiin suomalaisiin.  Toki seitsemän päivän vuosiloma oli juuri vuonna 1939 pidentynyt yhdeksään-kahteentoista päivään, ja esimerkiksi Terijoki oli suosittu lomanviettopaikka.

Koska eletään ”valistunutta aikaa 1939”, sodan enteitä ei tahdota uskoa. Ensimmäinen osa päättyy sanoihin: ”Ei kukaan tiennyt, mutta moni tunsi, että kirous, Rajan kirous liiteli harmaana suurena haukkana kauniin Kannaksen yllä…”

Syksy 1939: puolustusmahdollisuuksiin ei uskota mutta myönnytyksiä ei haluta tehdä

Toinen osa Myrsky nousee kuvaa syksyä 1939. Kaupungissa vallitsee levottomuus:monen katse suuntautui myöskin vaistomaisesti kohti itää. Oliko sieltä päin tosiaankin nousemassa myrsky? Idän taivas oli niin synkkä…”

Huomataan Marsin loistavan ”merkillisen punaisena” ja muistellaan erilaisia ennustuksia. Uskotaan, että ”tietysti ryssä tahtoisi nielaista pienen Suomen, jos vain sai.” Todisteina pidetään yöllisiä ylilentoja, Kronstadtista Suomea kohti suunnattuja valonheittäjiä ja merirajan loukkauksia.

Perheenemännät aloittavat taas kahvin ja sokerin hamstrauksen. Kaupunkilaiset jakautuivat kahteen puolueeseen: toiset väittävät sodan tulevan, toiset eivät siihen usko, mikä itse asiassa tarkoittaa: ”Sota ei s a a n u t tulla.” Perusteena on: ”Mikä rauhan täällä särkisi. Emmehän me hyökkää…”

Jo maailmansodan alussa Kaarle Henrikin sisar sanoo: ”Jos ryssä pääsee Viipuriin, ei meillä ole kuin kuolema edessä”, ”Itsemurha, ellei muu auta. Siperiaan en ainakaan minä lähde…” Samoin ajattelee Eva: suomalaiset ovat niin pieni kansa, ettei edessä ole muuta kuin kuolema.

Edelleen Eva ja Ritarilan perhe on Saksan puolella. Danzig kuuluu Saksalle, Englannin ei pitäisi sekaantua asiaan. Sitä, että Saksan laajeneminen vaikuttaa Neuvostoliittoon, ei ymmärretä.

Evan kälyn syntymäpäivillä muualta muuttanut pankinjohtaja, joka ”tietää” Neuvostoliiton vaatimukset jo ennen Moskovan neuvotteluja, on sitä mieltä, että niihin pitäisi suostua, koska ne eivät ole suuria: ”Pieni kaistale Kannasta ja pari Suomenlahden saarta, niiden joukossa Suursaari…”

Sen sijaan viipurilainen matematiikan maisteri vastustaa myönnytyksiä. ”Meistä on ryssän raja nytkin jo tarpeeksi lähellä.” Hänen mieltään ei muuta sekään, jos vaihtoehtona olisi sota ja Viipuri joutuisi ensimmäisenä sodan jalkoihin, ei myöskään ennustus että Suomi kestäisi vain kolme viikkoa.

YH-aika: heilahdus paniikista toiveajatteluun

Samana yönä poliisit ja lähettipojat ovat liikkeellä viemässä YH-käskyjä (YH = yleiset kertausharjoitukset, käytännössä liikekannallepano). Sellaisen saa myös Evan veli. Ennen lähtöä hän pyytää sisartaan viemään lasta odottavan vaimonsa ja poikansa ajoissa turvaan.

He ovat myöhässä, sillä muut ovat samalla asialla. Ihmiset ryntäävät nostaman rahaa pankista ja kokoavat tavaroitaan. Junaan on vaikea saada lippuja, ja Eva ja veljen perhe joutuvat matkaamaan tavaravaunussa kuten kirjailija sisarineen.

Vaunussa puhutaan aluksi Suomen kovasta kohtalosta Venäjän naapurina. ”Mutta tähän yhteiseen ja raskaaseen suruun liittyy äkkiä lämmittävä ja lohduttava tietoisuus, se, että he ovat kantamassa sitä yhdessä – kaikki he, omalta kohdaltaan, ja että he kantaisivat tämän ristin, joka on heidän harteilleen pantu, nurkumatta, alistuvaisesti. Ja että he olivat yhtä, yhtä ainakin tässä surussaan – koko kansa.

Rakkaus isänmaahan – huoli ja hätä sen puolesta, se oli heillä kaikilla nyt yhteisenä.”

Silti vain yksi vakuuttaa uskovansa Suomen puolustusmahdollisuuksiin: ”Mutta ei se vihamies tänne pääse. Siellä ovat pojat vastassa. Siellä on minultakin kolme poikaa…” Toinen luottavainen on aiemmin ollut eräs muonittajalotta: ”Kyllä meillä on nyt sellaiset varustukset, että ei kyllä ryssä tänne pääse”, ”Eivät turhaan pojat ole siellä koko kesää heiluneet lapiot ja kuokat käsissä.”

Paniikista ihmiset heilahtelevat hyväuskoisuuteen ja toiveajatteluun. Marraskuussa Eva palaa yksin Viipuriin. Siellä suunnitellaan hyväntekeväisyysjuhlaa. Kun aiemmin on pelätty liikaakin, nyt silmät suljetaan todella huolestuttavilta merkeiltä: ”Mitä siitä, jos jossakin Mainilassa ammuttiinkin jokin hämäräperäinen laukaus aito ryssäläiseen tapaan, ja ryssä taas tapansa mukaan koetti lykätä syyn siitä suomalaisten niskoille.”

Kaarle Henrik vakuuttaa: ”Eihän ryssä ole niin hullu.” Peruste on sinänsä hyvä: metsä-, suo- ja järvimaasto ei sovi panssarivaunuille, ei ainakaan leutona talvena, kun jää ei kanna.

Talvisota: velvollisuudet täytetään

Eva herää yöllä ahdistukseen ja näkee tulikirjaimin sanan Terijoki. Aamulla hän saa tiedon sodan syttymisestä. Tohtori Pihl vaatii tätä lähtemään Viipurista heti. Pihl haluaa olla mies, joka pärjää ilman naisen apua – eikä Eva ole sellainen nainen, josta olisi apua.

Eräs lotta sen sijaan lähettää pienen poikansa turvaan ja jää itse: ”on asioita maailmassa, sellaisia suuria ja välttämättömiä asioita kuin esimerkiksi kuolema. Ja tämä on eräs sellainen asia.”

Evalle kuolema ei ole pahinta, sillä hänestä tuntuu raskaalta elää ja rakastaa ilman vastarakkautta, vaan pahinta on lähtö kotikaupungista.

Pahoista ennakkoaavistuksista huolimatta velvollisuuksista pidetään kiinni. Evan kahdella ihailijalla on puutteensa suhteessa häneen, mutta sodassa he täyttävät paikkansa.

Sotaa kuvataan vain lyhyesti raamatulliseen tyyliin: puna-armeijalaiset ovat ”Saatanan joukkioita”, ja Ajatar kirjoittaa kirjaansa: ”Aika on täytetty.”

Ritarilan perillinen Rolf kaatuu. Äiti on tulla hulluksi menetettyään ainoan poikansa, kunnes lääkäri sanoo: ”Ei rouvalla ole oikeutta surra kuoliaaksi itseään siitä syystä, että poika kaatui sankarina isänmaan puolesta. Sillä te vain halvennatte sitä asiaa, jonka puolesta poikanne eli ja kuoli…”

Erkki Moisio kirjoittaa teoksessaan Lempi Jääskeläinen, Viipurin kuvaaja, että kerronnan tempo ”kiihtyy myrskyn enteiden ilmaantuessa ja niiden iskeytyessä rauhan kestävyyteen luottavien ihmisten tajuntaan. [- – -] Kirjan lopussa tempo on äärimmäisen kiivas. Katkonaisin, suorastaan takovin lausein kirjailija kiihdyttää tapahtumat dramaattiseen huipennukseen.”

Paluu Viipuriin

Romaanin lyhyessä kolmannessa osassa Myrskyn jälkeen suomalaiset ovat vallanneet Viipurin takaisin: ”Vääryys korjattiin – oikeus peri voiton.”

Kolme vuotta myöhemmin Eva kävelee katsellen raunioita, ja myös hänen oma elämänsä on raunioina: tohtori Pihl on nainut vaimovainajansa sukulaisen, ja Evan veli on kaatunut jatkosodan alussa.

Lohdutus kuitenkin löytyy: Evalla on taiteilijan työnsä, ja lisäksi ”oli olemassa tämä kaupunki. Hän ei ollut kadottanut lopullisesti sitäkään. Hänkin tahtoi tulla tänne ja aloittaa alusta – siitä, mistä kaikki muutkin Viipurin asukkaat. Aloittaa näistä raunioista.”

Heikko romaani kuvaa ajan asenteita

Romaanina Idästä saapuu myrsky on heikko, ja ennen sotaa siinä on runsaasti jälkiviisautta. Se kuitenkin puuttuu yhdessä kohdassa: talvisodan jälkeen menetys koetaan lopullisena, vaikka teos ilmestyi jatkosodan aikana 1942.

Nykylukijaa romaanin kliseinen tyyli ja suoranainen rasismi ei puhuttele, mutta teos on hyödyksi kuvatessaan ajan asenteita.

Teoksen ansiona on myös sen kuvaaminen, miten ihmisten mielialat heittelivät paineen alla ja miten he käyttäytyivät epäjohdonmukaisesti ja järjettömästi.

Kirjailijat omat vaiheet sota-aikana

Lempi Jääskeläinen (15.12.1900-13.9.1964) oli talvisodan aikana 40-vuotias.

Erkki Moision mukaan sodan uhka herätti kirjailijassa kesällä 1939 kasvavaa levottomuutta. Vietettyään kesää sukunsa alkulähteellä Parikkalassa Jääskeläinen epäröi Viipuriin palaamista, mutta taipui, kun sisar ei pitänyt tilannetta vaarallisena.

Kirjailija kärsi muutenkin huonosta terveydestä ja kotona Viipurissa hän näki öisin painajaisia. Sekä lääkäri että tuttava, kenraali Öhquist kehottivat hänyä lähtemään ajoissa evakkoon.

Lähtö jäi Aleksis Kiven päivään 10. lokakuuta. Paasikivi oli matkustanut neuvottelumatkalle Moskovaan, YH aloitettu ja sisäministeri Kekkonen kehottanut naisia, lapsia ja vanhuksia lähtemään kaupungeista evakkoon. Sisarukset joutuivat matkustamaan tavaravaunussa toisen sisaren luo Karttulaan Kuopion lähelle.

Kun vaara näytti menevän ohi, he palasivat pimennettyyn Viipuriin, mutta lähtivät jo viikon kuluttua vain välttämättömien tavaroiden kanssa uudelleen junalla Karttulaan.

Evakossa kirjailija sai ankaran sydänkohtauksen. Muutenkin hän reagoi yhtä herkästi kuin sankarittarensa Eva: Viipurin ensimmäistä pommitusta edeltävänä yönä hän heräsi hädäntunteeseen. Myöhemmin hän näki painajaisunta, että Viipurissa tapahtuu jotakin pahaa. Juuri silloin ns. aavetykki alkoi ampua kaupunkiin. (Moision mukaan aavetykki ampui summittaisin kohteisiin, mutta Mikko Porvalin dekkarissa Veri ei vaikene desantti antoi kaupungista ohjeita, minne ampua.)

Viipurin menetys talvisodassa kirvoitti Jääskeläisen kirjoittamaan tuotannossaan poikkeuksellisen, nykyaikaan sijoittuvan romaanin Idästä saapuu myrsky. Lyhyt välimatka kuvattuun selittää romaanin heikkouksia. Kirjailijalle kokemusten läpikäyminen oli kuitenkin Moision mukaan raskas mutta terapeuttinen kokemus.

Kirjailijan traumaattinen sisällissota

Teemu Keskisarjan mukaan elämä punaisessa Viipurissa jatkui talvella 1918 suureksi osaksi ennallaan. Esimerkiksi elokuvissa käytiin ahkerasti. Aluksi sattui muutamia veritekoja, mutta yleisesti ottaen vain tunnettujen vastustajien oli syytä piileksiä maan alla, esimerkiksi naamioituneina sairaaloissa. Tehokasta kotietsintää punaiset eivät saaneet aikaiseksi. Kunniansanan hyväksyminen osoittautui naiiviksi, vapaaksi päästetyt nuorukaiset pujahtivat rintaman toiselle puolen. Vakoilu kukoisti, ja valkoinen sodanjohto sai tarvitsemansa tiedot.

Aikalaiset eivät kokeneet asioita näin järkevästi. Jääskeläinen oli vallankumouksen, itsenäistymisen ja sodan – joka hänelle oli vapaussota – 16-17-vuotias eli Matti Virtasen mukaan ”otollisessa iässä”, jolloin maailmankatsomus muovautuu ja lisäksi luonteeltaan epätavallisen herkkä.

Lempi Jääskeläinen kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Tyttö vanhassa kaupungissa toisaalta yleisiä asioita, joista kuultiin toisen tai kolmannen käden kertomuksina: venäläiset sotilaat murhasivat vallankumouksen huumassa upseereitaan, punaiset murhasivat ennen sotaa kolme nuorta suojeluskuntalaista ja juuri valkoisten tuloa punaiset murhasivat vankinsa.

Kaikki tämä herätti Jääskeläisessä pelkoa, että kuka tahansa ”porvari” voi joutua murhatuksi.

Yksinhuoltajaäidin kauppa jouduttiin sulkemaan, ja ruuasta oli pulaa tai se oli ala-arvoista. Kauppa-apulaiset ja tutut pojat piiloutuivat. Punaiset etsivät kotitarkastuksissa elintarvikkeita etsittiin ja yrittivät saada perheen kertomaan tiedot piilopaikoista.

Jääskeläisen äiti kuoli, ja syyksi tulkittiin se, ettei tämä kestänyt levotonta aikaa. Äidin kuoleman jälkeen myös Jääskeläinen sairastui vakavasti, ja tauti uusiutui ylioppilaaksi tulon jälkeen, minkä vuoksi hän pystynyt ystäviensä tavoin lähtemään opiskelemaan. Tervehdyttyään hän teki virastotyötä, kunnes ensimmäisten kirjojen menestyksen rohkaisemana ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.

Kaiken kaikkiaan sisällissota oli Jääskeläiselle niin traumaattinen, että sen aikana koettu pelko selittää osaltaan hänen pelkoaan Neuvostoliittoa kohtaan

Jääskeläinen Vanhan Suomen historian kuvaajana

Lempi Jääskeläinen saavutti aikoinaan suosion romaaneillaan, jotka kertovat hänen kotikaupunkinsa Viipurin ja ylipäänsä Vanhan Suomen historiasta.

Viipurilaisesta kauppiassuvusta kertovasta neliosaisessa Weckroothin perhe -sarjassa Jääskeläinen kuvataan, miten viipurilaiset porvarit kamppailevat oikeuksiensa puolesta Venäjän vallan alla.

Filip Weckroothin (1931) nimihenkilö voisi päästä Katariina II:n rakastajaksi, mutta suomalaisen miehen itsetunto ei salli olla vain yksi monista.

Natalia von Engelhardt -sarjan nimihenkilön äiti on syntyisin Weckrooth. Näin Natalialla on kaksoisidentiteetti: hän on pietarilainen aatelistyttö, mutta hänen äidinpuoleiset sukulaisensa ovat viipurilaisia porvareita.

Taistelussa Viipurista (1935) Kustaa III:n aloittamasta sodasta on aluksi huolissaan vain nuori Natalia, kun taas venäläiset naiset huvittelevat huoletta. Kun Ruotsin laivasto sitten uhkaa Viipuria, venakot itkevät ja voivottelevat, mutta Natalia pysyy tyynenä. Venäläisen ailahtelevuuden ja hysterian vastakohdaksi asetetaan suomalainen vakavuus ja rohkeus.

Natalia avioituu vapaaherra Fabian von Steinheilin kanssa ja vihkii miehensä serkkunsa opetuksiin. Tämä kauppias on todennut Viipurin porvaristosta: ”me olemme suomalaisia, mistä kansallisuudesta sitten polveudummekin.” Siksi Viipurista ”ei saa tulla venäläistä gorodia. Eikä meistä, Viipurin porvareista, koskaan voi tulla venäläisiä.”

Toisessa osassa Keisari rakastuu (1936), joka sijoittuu Suomen sotaan, Aleksanteri I rakastuu Nataliaan ja tämä häneen. Lopulta Natalia päättää pysyä uskollisena miehelleen, vaikka ei enää rakasta tätä.

Suomen valtiattaressa (1937) Aleksanteri matkustaa Napoleonin hyökättyä Venäjälle 1812 Turkuun tapaamaan Ruotsin kruununprinssiä Kaarle Juhanaa, entistä Ranskan marsalkka Bernadottea, joka vaatii liiton ehtona Ahvenanmaata. Aleksanteri kysyy neuvoa Natalialta.

Natalian mielestä myönnytykset kertoisivat heikkoudesta. Hän ei halua ”luovuttaa yhtään ainoaa pienintä kalliota” Suomesta, jonka keisari on antanut hänen ”ruhtinaskunnakseen” nimittämällä hänen miehensä Fabianin Suomen kenraalikuvernööriksi.

Weckrooth- ja Natalia-sarjat osoittivat lukijoille, että viipurilaiset olivat Venäjän vallan alla pysyneet sydämeltään suomalaisina ja että autonomia-aika palautti ”kokonaisen Suomen”. Natalian sanat Suomen valtiattaressa ennakoivat suomalaisten asenteita syksyllä 1939 – ehkä jopa vahvistivat niitä.

Tietoja

Jääskeläinen, Lempi: Tyttö vanhassa Viipurissa. Otava 1961.

Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala 2013.

Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen, Viipurin kuvaaja. Otava 1983.

Toivola, Lea: Valloittaja ja Suomi-neito. Mika Waltari -seuran vuosikirja Illusioni 2012. [Vertailu: Z. Topeliuksen Suomen herttuatar, Lempi Jääskeläisen trilogia Taistelu Viipurista, Keisari rakastuu ja Suomen valtiatar ja Mika Waltarin romaani Tanssi yli hautojen].

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. SKS 2001.

Kirjailijasta Wikipediassa

Inkeriläisten historiaa 

Olen kirjoittanut blogiin Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene.

Päivitetty 8.7.2017 (korjattu ja lisätty henkilötietojen osuutta) ja 13.7.2017 (korjattu lähinnä kirjoitusvirheitä), 18.7.2017 (korjattu sitaatteja).

Iiris Kähäri: Elämän koko kuva

Iiris Kähärin Elämän koko kuvan päähenkilö on valkoinen idealisti, joka ei lannistu mistään ja huolehtii epäitsekkäästi muista evakoista. Hän on kuitenkin niin kiinni menetetyssä Karjalassa, ettei hyväksy, kun muut evakot sopeutuvat uusiin oloihin.

elaman-koko-kuva-2

Elämän koko kuva (1960) alkaa kesäkuun alussa 1944 ja loppuu vuoteen 1956. Se kattaa siis toisen evakkoon lähdön ja kaksitoista seuraavaa vuotta.

Aluksi tapahtumapaikkana on kuvitteellinen Juokseman pitäjä Itä-Kannaksella. Pinnalta katsoen kaikki näyttää olevan rauhallista ja vanhempien ikäluokkien miehet on kotiutettu.

Samaan aikaan valmistaudutaan salaa pahimpaan: evakuointiohjeet on jaettu ja paikkakunnalle tulee eversti esikuntineen. Pian alkaa kulua tykkien jyly: puna-armeijan suurhyökkäys on alkanut.

Valkoinen idealisti ja hänen kaksi vastakohtaansa

Kuvaus keskittyy miehiin. Kirjailijan omien sanojen mukaan ”Miehet [- -] toimivat, naiset passaavat omahyväisiä miehiään, niin kuin karjalaiset naiset ovat aina passanneet.”

Keskeiset miehet ovat viisikymppisiä eivätkä siten enää rintamalla. Pääosassa on pitäjän suojeluskunnan päällikkö Jalmari Joro. Hänen vastakohtiaan ovat kunnan esimies Tuomas Musakka ja entinen punakaartilainen Latiskaisen Pekko.

Pienempiä rooleja on nimismiehellä, rovastilla ja inkeriläisellä Israel Kurpalla. Heitä kuvataan vain ulkoapäin, toisin kuin kolmea ensimmäistä.

Ennen Suomen itsenäistymistä Jalmari Joro, Tuomas Musakka ja Latiskaisen Pekko kävivät paikkakunnan kansanopistoa. Siellä heitä kasvatettiin ihanteellis-siveellisessä ja isänmaallis-aktivistisessa hengessä.

Niinpä nuorukaiset vannoivat, etteivät koske tupakkaan eikä alkoholiin eivätkä harrasta seksiä ennen kuin avioliitossa. Joro on myös pitänyt lupauksensa.

Edellisen sukupolven kannakselaisten kanta oli, että Venäjä on mahtava ja sen kanssa piti elää sovussa, varsinkin kun kaupankäynti Pietarissa oli hyödyllistä. Nuoret leimasivat tämän orjamaiseksi jäänteeksi menneisyydestä, jolloin hovi omisti maat ja ropottia eli päivätöitä tekevät talonpojat saattoivat joutua ruumiillisten rangaistusten kohteiksi.

Kolmikko vannoi myös valan isänmaalle, mutta Pekko meni vuonna 1918 punakaartiin eikä Tuomas Musakka uskaltanut lähteä taistelemaan valkoisten puolelle kuten Joro, joka joutui punapäällikkö Kaljusen kiduttamaksi.

Elämän koko kuva käsittelee sisällissotaa perinteisen valkoisen näkemyksen mukaan. Punaiset ovat roistoja, valkoiset sankareita. Näin ollen myös isänmaallisuus on valkoista.

Joro pelasti vuonna 1918 Pekon ampumiselta, mutta Pekko ei ole tästä kiitollinen.

Päinvastoin Pekko on edelleen katkera siitä, että hänen elämänolosuhteensa ovat huonommat kuin muilla. Hän valehtelee jatkuvasti eikä ole halukas tekemään työtä, vaan hänen mielestään yhteiskunnan pitäisi järjestää hänelle samanlaiset olot kuin rikkaille.

Surullisin kohtalo Elämän koko kuvassa on inkeriläisellä Israel Kurpalla, joka on elänyt pakolaisena puoli vuosisataan. Kun raja Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä sulkeutui, hän jäi Suomen puolelle eroon perheestään eikä ole kuullut heistä sen jälkeen.

Kurpan kohtalo toisaalta muistuttaa, mitä ihmisille Neuvostoliitossa tapahtui ja näin asettaa suomalaisten kärsimykset mittasuhteisiin. Toisaalta Kurppa on Pekon vastakohta, koska hän ei katkeroidu. Samalla Kurppa on myös Joron vastakohta, sillä hän ei suuntaudu aktiiviseen toimintaan vaan jatkuvaan rukoukseen.

Joro on kautta vuosien säilyttänyt yhtä idealistisen mielenlaadun. Evakuointimääräysten tullessa hän huolehtii ensin muiden asioista ja vasta viimeksi omistaan. Sen sijaan kunnan esimies Tuomas Musakka toimii juuri päinvastoin ja pakkaa ensin omat tavaransa.

Kähäri kuvaa tiivistetysti, miten Joro osaa keskittyä kulloiseenkin tehtävään: ”Aika ei jakautunut enää tunneiksi, viikonpäiviksi ja viikoiksi vaan tehtäviksi; se oli tehtävä siellä, tämä täällä, nuo ihmiset saatava tuonne, nämä eläimet tänne.  Oli tarpeita. – Missä täällä saisi vettä? – Missä saisi ruokaa? – Missä saisi pestä vähän? – Missä olla pitkällään? – Eikö kukaan tiedä kenkiä tälle ihmiselle? – Mitähän kello on, olen hävittänyt kelloni? – Älä itke, kyllä äiti löytyy etkä sinä hukkaan joudu, onhan sinulla lappu kaulassa.” 

Elisenvaaran pommitus

Romaanin alkupuolen traaginen kohokohta on, kun juoksemalaisia kuljettava evakkojuna sattuu olemaan Elisenvaaran asemalla juuri silloin, kun asemaa pommitetaan.

Siviiliuhreista ei kerrottu sodan aikana lehdissä, jottei levitettäisi paniikkia. Huhut tietenkin levisivät.

Elämän koko kuva osoittaa, että aihetta saattoi käsitellä vuonna 1960. Asia kuitenkin unohtui monelta eivätkä nuoremmat olleet siitä kuulletkaan, joten se saatettiin 2000-luvulla esittää uutisena. Erkki Rahkolan ja Carl-Erik Geustin kirjalla on kuvaava nimi Vaiettu Elisenvaraan pommitus (2008). Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) saavutti arvostelijoiden tunnustuksen kuvaamalla Simolan aseman pommitusta Lappeenranta-sarjan viimeisessä osassa Kallis kotimaa (2004).

Rahkola ja Geust samoin kuin Hietamies romaaninsa esipuheessa ja henkilöidensä kautta arvostelevat myös suomalaisia viranomaisia. Koska näiden asemien kautta kuljetettiin joukkoja ja aseita rintamalle, ne olivat luonnollisia pommituskohteita Neuvostoliiton ilmavoimille. Silti asemien ilmatorjuntaan ei ollut satsattu ja evakkojunat pysähtyivät ammusjunien viereen.

Kähäri ei puhu mitään tapahtuman syistä eikä myöskään kuvaa itse pommitusta.

Joro, rovasti ja Musakka saapuvat Elisenvaaran asemalle saatuaan kuulla pommituksesta. Taitavasti vihjeitä käyttämällä Kähäri antaa lukijan mielikuvituksen loihtia mieleen kaamea näky:

”Sotilaita oli korjaustöissä. Siellä oli tunneli jonka läpi asemamiehillä oli tapana kulkea ratapihan toiselle puolelle. Jotakin oli tapahtunut tunnelin suulla, missä lapioitiin ja kannettiin.

He tunsivat myös hajun. Siellä haisi hius joka syttyi ja sihisi ruskealle karrelle. Ja jotakin muuta oudosti pulpahtaen mieleen; syksyiset päivät jolloin lampaita oli teurastettu Suur-Joron asemalla ja naiset kärvensivät nuotiolla niiden kalloja.”

Kolmikko ajaa autolla kiinni junan, joka on lähellä Savonlinnaa. ”He tapasivat pöpperöisiä ihmisiä jotka eivät osanneet sanoa sanakaan; ja toisia jotka istuivat kuin viimeisetkin riekaleet riisuttuina ja katselivat jonnekin ohi, suu ja silmät äänettömästi huutavina aukkoina. Hiukset olivat monelle hajallaan ja kengät olivat kadonneet pakenemisen aikana. Hiiltyneitä arkistolaatikoita löydettiin yhdestä vaunusta, ja sitten oli vaunuja, joita ei avattu ollenkaan.” 

Eräästä perheestä on kuollut äiti ja kuusi lasta, ja eloon on jäänyt vain pienin sekä isä joka on sodassa. Joron aiemmin auttama pikkutyttö on hengissä mutta on nähnyt äitinsä kuoleman; äiti oli raskaana ja vatsa repeytyi auki niin, että vauva tuli ulos mutta ei tietenkään selvinnyt.

Eloonjäänyt mummo kertoo tarinansa, jossa tavallinen elämä – jos nyt evakkomatkaa voi sellaiseksi lukea – muuttuu hetkessä helvetiksi. Mummon kertomus keskittyy havaintoihin, ja ainoa tunteen ilmaus on lopussa: ”pääsimme  jo pelloille kun koneita tuli taas eivätkä ne pommittaneet enää, ampuivat vain, ja me olimme iloisia siitä.” 

Romaanissa tulee näytetyksi, että vaikka nykyistä kriisiterapiaa ei ollut, vanhat koetellut keinot – kuunteleminen ja muu lähimmäisenrakkaus – olivat käytössä.

Rovasti ja Musakka lähtevät junan mukana, mutta Joro palaa Juoksemaan johtamaan evakuointia.

”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata”

Kenraali antaa evakuointiin aikaa viisi vuorokautta. ”Mahdollisimman paljon yksityistä omaisuutta on saatava pois. Ihmisillä pitää olla jotakin millä heti alkaa, etteivät jää istumaan ja ajattelemaan.”

Niinpä ”Jalmari Joro yritti ja pani toiset yrittämään. / Tehtävä oli mieletön. Monet masentuivat ja heittivät pakkaamisen, särkivät omaisuuttaan ja tappoivat eläimet.”  

Kun Viipuri menetetään, Jorokin alkaa epäillä: ”Kaikki oli mieletöntä. Kannattiko mikään enää.” Mutta kun hän on saanut tietoja vaimostaan ja pojastaan, hänen mielialansa nousee ja hän jaksaa taas.

Joron tunnuslause on: ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata.”

Mutta rintama pysähtyy, ja sato saadaan korjattua, ennen kuin välirauhansopimuksen jälkeen on lähdettävä.

Tulevaisuutta pelätään: ”Kyllä Venäjän vankiloihin mahtuu…yksi kansa.” ”Ei kai koko kansaa viedä, eihän koko kansaa voida viedä”.

elaman-koko-kuva-3-2

Kahdenlaisia evakkokokemuksia

Aiemmassa evakkotalossa Jalasjärvellä emäntä toivottaa Joron vaimon Liisa poikansa kanssa kyynelsilmin tervetulleiksi: ”Hän on meitä kaihoten muistellut ja toivonut tapaamista vaikka ei tällä lailla.” 

Toisenlaisia kokemuksia kertovat opiston naiset. Evakkojen tavaroiden purkaminen rautatieasemalla herättää Pohjanmaalla kateutta: ”nyt sitten nähdään, mihin tavara on Suomesta kadonnut kahden vuoden sisällä, nyt sitten kun nähdään kun se nähtäväksi tuodaan. Karjalaan! Sinne on syydetty naulat, laudat ja muut ja täällä senkun nuollaan näppejä. Kenellä on tuollaisia tavaramääriä? Ei kellään. Pilaantuneitako? No miksi veivät sinne? Homehtunuttako? Pitäkää homeenne! Uusia pisteitäkö niille vaatteita varten? Ja vielä! Jo on meidänkin vuoro! Ja kuka täällä on vaatteita nähnytkään, pumpulipöksyjä, kysyn mitä? Mutta Viipurissa ovat myyneet julkisesti, sanovat ne jotka kulkevat sen kaupungin läpi. Ja kuka on vuosiin ostanut emaliämpäreitä? Viipurissa niitä myydään. Ja riisiä ja kahvia ja sekahedelmiä. Luumusoppaa syövät Karjalassa! Suomen Huolto jakaa kaiken sinne. Kankkulankin kaivossa olisivat olleet paremmassa tallessa kuin Karjalassa. Nyt se nähdään.”     

Sopeutujat kuvataan negatiivisesti

Ensimmäinen evakkopaikkakunta ei suinkaan aina ollut sama kuin lopullinen sijoituspaikkakunta. Epävarmuutta saattoi kestää vuosia.

Juoksemalaiset asutetaan kuvitteelliseen Koveron pitäjään Satakunnassa.

Joro liikkuu ympäri Suomea perustamassa Karjala-seuroja ja joutuu suorapuheisuutensa takia Valpon (Valtiollisen poliisin) pidättämäksi.

Joro ei suostu uskomaan, ettei Karjalaan vielä kerran palattaisi, ja arvostelee muutenkin sodanjälkeistä politiikkaa.

Sen sijaan Tuomas Musakka on jälleen pitänyt ensin huolta omista eduistaan. Hän on ostanut veljensä kanssa maatilan, ja muutaman vuoden kuluttua hänellä on paremmat olott kuin Karjalassa.

Samoin Inkeroisen perhe kuuluu onnekkaisiin. Heillä on maatila, jonka he välirauhan aikana ostivat ja palatessaan Karjalaan antoivat vuokralle.

Pekkoa sodanjälkeinen politiikka suosii. Hänet valitaan Suomi-Neuvostoliitto-seuran paikallisosaston puheenjohtajaksi. Mutta ei kestä kauan, kun hän joutuu syrjään.

Romaanin kannalta on ikävää, että valot ja varjot on jaettu näin selvästi: nopeat sopeutujat ovat omanvoiton pyytäjiä tai suorastaan roistoja.

Joro huolehtii muista mutta tuomitsee toisin ajattelevat

Jorossa on paljon positiivisia ja ihailtavia puolia. Hän taistelee sisukkaasti oikeudenmukaisuuden puolesta – tai sen puolesta minkä kokee oikeudenmukaiseksi. Hän myös huolehtii epäitsekkäästi muista evakoista uhraten oman etunsa. Eikä hän koskaan anna periksi.

Samojen asioiden kääntöpuolena on moraalinen jäykkyys ja pelisilmän puute. Niinpä vääryys näyttää voittavan: Joro petetään maanjaossa ja hänet pelataan ulos eduskuntavaaleissa.

Joro on autoritaarinen luonne. Hän katsoo asioita vain omalta puoleltaan, ja koska hän kokee olevansa ehdottomasti oikeassa, hän tuomitsee toisin ajattelevat. Kun nimismies liittyy sosiaalidemokraatteihin, se on Jorolle petos valkoista isänmaallisuutta kohtaan.

Saako sulautua muihin, pitääkö koko ajan ikävöidä?

Evakkojen ongelmana on toisaalta muiden suhtautuminen heihin. Israel Kopra kuvaa ”en finne igen”-tyyppistä yleistämistä: ”Jos yksi meistä rollaa asiansa linja-autossa tai junassa niin kaikki rollaavat, jos yksi meistä menee käskemättä kylään niin kaikki menevät, jos yksi meistä kanittaa toisen tavaran niin kaikki kanittavat, jos yksi meistä miettii eikä mitään tee niin kaikki ovat laiskoja”.

Toisaalta ongelmana on evakkojen oma ikävä. Se on todellista, mutta Joro suorastaan vaatii, ettei se saa hiukkaakaan lieventyä vaan joka hetki on muisteltava Karjalaa. Mitään uudella paikkakunnalla ei saa pitää hyvänä. Joro nauttii kuullessaan sellaisia lauseita kuin: Korviketta tämä vain täällä on.”

Karjalaisten pitäisi Joron mielestä olla vain omassa porukassaan. He eivät saisi seurustella muiden kanssa paitsi silloin, kun kyse on asioiden hoitamisesta.

Joro vastustaa kaikkea ihmisten muuttumista, mikä osittain liittyy hänen ikäänsä. Joro unohtaa tyystin, että hänen sukupolvensa asettui aikoinaan edellistä sukupolvea vastaan.

Katkerinta Jorolle on, että muut eivät usko, että Karjalaan vielä palataan.

Sukupolvien erilainen suhtautuminen evakkouteen

Joro joutuu maksamaan katkeran hinnan luonteensa varjopuolista ja keskittymisestään muihin asioihin perheensä sijasta. Hän pettyy lapsiinsa, jotka torjuvat hänen henkisen perintönsä. Samalla Kähäri näyttää, että keski-ikäiset ja nuoret suhtautuvat evakkouteen eri tavoin.

Kun tytär Mirjam nai hämäläisen Esan, vaimo Liisa joutuu huomauttamaan miehelleen. ”Ihminenhän se on hämäläinenkin”. Jorolle ihmisiä ovat vain karjalaiset.

Joro jopa mietti, että jos tyttärestä tulee ”juudas”, ”eikö hänellä olisi oikeus? Tappaa tytöstä juudas heti kärkeen? Eikö hän ollut sitä varten isä? Eikö se ollut jokaisen isän tehtävä? Vai salliminenko on isän tehtävä? Sekö? Tuliko sallia? Sallimistaan sallia? Olla sallimus.”

Tyttärenpojan Joro päättää kasvattaa karjalaiseksi.

Joron poika Mikko muuttaa Ruotsiin ja menee naimisiin ruotsalaisen kanssa. Hän kokee, että isä on vaatinut häneltä liikaa: ”Ei minulla ole sinulle iloa kuitenkaan, ei ole koskaan ollut, kun olet tahtonut että olisin pystynyt siihen mihin sinäkin”.

Tämä on kiinnostava tulkinta yhdestä Ruotsiin muuton syystä: autoritaarisen vanhemman liialliset vaatimukset.

Tutkimus ja kaunokirjallisuus

Joron luona käy tutkija, mutta tämä ei ole kiinnostunut Joron näkemyksistä. Tutkimuksessa keskitytään näkyviin asioihin kuten montako hehtaaria omistaa ja onko ei-karjalaisia ystäviä. Joro haluaisi, että kuvattaisiin myös sitä, mitä ihmisten mielessä tapahtui.

Vielä enemmän Joro vastustaa sitä, että tutkimus keskittyy niihin, jotka sopeutuivat ja menestyivät. Hän itse painottaa itse niitä, jotka olivat kokeneet niin pahaa, että murtuivat, esimerkiksi ”emäntä joka lehmien hännissä juostessaan sairastui”. Monilla Elisenvaaran pommituksessa läheisiään menettäneillä lapsilla on fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia.

Ilmeisesti viitataan Heikki Wariksen työryhmän kirjaan Siirtoväen sopeutuminen (1952).

Tässä käy ilmi tutkimuksen ja kaunokirjallisuuden ero: tutkimus keskittyy yleiseen, kun taas kaunokirjallisuus kertoo yksilöistä. Toisaalta Joro on myös aikaansa edellä: hänen ehdottamiaan asioita tutkitaan nykyisin.

Suojasään ja Kekkosen vaikutus

Romaani päättyy vuoteen 1956.  Stalinin kuoltua Neuvostoliitossa alkanut suojasää vaikuttaa myös Suomeen. Inkeriläinen Israel Kurppa saa viimeinkin tietää, että vaimo on kuollut jo kymmenen vuotta sitten mutta poika elää.

Joro on ollut Kekkosen ulko- ja sisäpolitiikan vastustaja, mutta tämän tultua presidentiksi hovioikeus peruu maanjakoratkaisun. Joro saa siitä tiedon kuolinvuoteelleen.

Joro ehtii myös nähdä suuren projektinsa, pitäjän historian, painettuna – muistot ovat tallessa. Toisaalta Joron kuolema symboloi sitä, että hän on menneisyyden jäänne.

”Katso, minä teen uutta”

Houreissaan Joro näkee Ukko-Pekan, presidentti P. E. Svinhufvudin, joka taipumattomuutta hän on ihaillut jo ennen itsenäistymistä. ”Kaikki paljastuu”, likakin. Ukko-Pekan mielestä Joron mieli on paatunut, koska ”Se on täynnä tekoja”, luterilaisuudessahan pitäisi luottaa vain armoon. Ukko-Pekka kuitenkin lupaa Jorolle anteeksiannon.

Jo aiemmin rovasti on väläyttänyt tuonpuoleista ulottuvuutta. Seurakunnan lopettajaisjumalanpalveluksessa hän ottaa tekstiksi: ”Näin sanoo Herra, joka teki tien mereen ja polun valtaviin vesiin: Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö, katso minä teen uutta.” Kyseessä on Jesajan kirjan 43. luvun jakeet 18-19.

Kohdan voi toki tulkita myös tämänpuoleisesti: juutalaiset palasivat pakkosiirtolaisuudesta ja temppeli rakennettiin uudelleen. Karjalaiset eivät voi palata, mutta he luovat uutta uusilla kotiseuduillaan.

”Suojaten lakia ja rauhaa”

Yksi teoksen keskeisistä symboleista on vuoden 1918 sodan valkoisten muistomerkin laatta, johon on kuvattu Joron kasvot. Se katoaa evakuointivaiheessa. Romaanin lopussa lukija – mutta ei Joro – saa tietää, että Pekko heitti sen pois ja se vajosi veden syliin.

Laatta on siis sekä kadonnut että rajan toisella puolen, joten ”laattaa ei siis ollut olemassa; olivat vain sanat ja ne olivat mielessä jos muisti; jos ei muistanut, eivät olleet mielessäkään”.

Sanat, jotka kirjaan on painetu isoilla kirjaimilla, kuuluvat: ”SUOJATEN LAKIA JA RAUHAA”. Tämän voi tulkita niin, että valkoiset arvot on täytynyt sodan jälkeen kätkeä julkisuudessa, mutta ne säilyvät näkymättömissä, ihmisten mielissä.

Tämä taisi olla vain toiveajattelua ja laatan katoaminen enne. Vaikka Elämän koko kuvalla on monia ansioita, siitä ei tullut klassikkoa kuten Unto Seppäsen humaanista Evakosta ja ennen kaikkea siitä tehdystä elokuvasta. Yhtenä syynä oli Joron valkoinen ideologia, joka tallautui Väinö Linnan Pohjantähden jalkoihin. Trilogian toinen osahan ilmestyi samana vuonna 1960.

Suomi alkoi kehittyä moderniksi hyvinvointivaltioksi ja samalla aikuistuivat sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat, jotka irtautuivat Joron ja vanhempiensa arvomaailmasta.

iiris-kahari-2

Kirjailijasta

Iiris Kähäri, omaa sukua Ijäs, syntyi Viipurissa 1914.  Äidin isä oli sveitsiläinen juustomestari, joka oli outo ilmestys jopa monikansallisessa Viipurissa.  Kähäri tuli ylioppilaaksi 1934 ja valmistui kaksi vuotta myöhemmin kansakoulunopettajaksi Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta.

Talvisodan syttyessä Iiris Kähäri oli opettaja Viipurin eteläpuolella. Hän kertoo olleensa lottana ”arka rääpäle, huonohermoinen ja helposti väsyvä”. Kun hengenvaara uhkasi, hän joutui pakokauhun valtaan.

Kähäri sai luvan lähteä Lappeenrantaan, jossa sulhanen toimi esikuntaupseerina. ”Koskaan en jätä Viipuria niin kuin jätin sen ja kotini joulukuussa 1939. Oli aamuyö, lunta satoi hiljalleen, päivän pommituksissa syttyneet tulipalot leimuilivat yhä. Olin tiellä yksin, repussani alusvaatekerta, kovaa rahaa ja Alex. Matsonin artikkeli akvarellimaalauksesta. Näillä aseilla varustettuna tallustelin sotimaan.”

Jatkosota oli Kähärille lakkaamatonta raatamista. Hän hoiti päivätyön opettajana, toimi Räisälän lottien keräys- ja huoltopäällikkönä ja oli yksin vastuussa siitä, että perheellä oli ruokaa, polttopuita ja vaatteita.

Esikoispoika oli syntynyt 1940, toinen poika 1942. ”Ne saivat hampaita, tuhkarokon, täitä. Omassa päässänikin oli eläviä. Kun ajattelen viimeistä sotakesää 1944, hiusjuuriani kutittaa.” Kähäri pelkäsi miten tässä käy, mutta aviomies lohdutti: ”Eihän me sentään jäniksen selässä olla!”

Muutaman viikon kuluttua Kähärin pelko toteutui. Rohkeus oli kestänyt ”niin kauan kuin rintama pysyi loitolla. Sen murtuessa murtui myös rohkeuteni. Nyt sitäkin helpommin, kun oli kaksi pientä lasta”.  ”Omalta kohdaltani sotiminen siis päättyi tappioon. En ollut kyennyt siihen mihin olisi pitänyt kyetä.”

Iiris Kähäri loi siis Elämän koko kuvan Jorossa esimerkillisen miehen, joka kykeni siihen, mihin hän itse ei pystynyt. Kähärin oma motto oli kuitenkin sama kuin Joron: ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata.”

Sodan jälkeen Kähäri asettui Lohjalle, jossa hänen miehensä toimi kansanopiston rehtorina.

Monet Kähärin romaaneistaan sijoittuvat Kannakselle aikaan ennen sotaa tai käsittelevät evakkoteemaa.

Kirjallisuutta

Iiris Kähäri on kertonut elämästään ja teostensa synnystä kokoomateoksissa Ilon ja aatteen vuodet (1965) ja Miten kirjani ovat syntyneet 3 (1991).

Olen käsitellyt blogissani myös Kähärin romaaneja Viipurilaisen iltapäivä (1964), Vaikka en toivo paluuta (1972) ja Seppele Viipurille (1988).

Laila Hietaniemen Kalliin kotimaan arvosteluista ks. Hietasaari, Marita: Sodan muisti. Talvi- ja jatkosota 2000-luvun historiallisissa romaaneissa. Ennen ja nyt 5/2013.

Rahkola, Erkki & Geust, Carl-Erik Geust: Vaiettu Elisenvaraan pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944. Ajatus 2008.

Siirtoväen sopeutuminen. Tutkimus Suomen karjalaisen siirtoväen sosiaalisesta sopeutumisesta. Kirj. Heikki Waris et al. Otava 1952.