Laila Hietamies: Syksyksi kotiin, Koivu ja tähti, Siellä jossakin ja Kallis kotimaa

Laila Hietamies koukuttaa Lehmusten kaupunki -sarjan jatko-osissa lukijoita saippuasarjamaisilla parinvaihdoilla ja melodraamalla, mutta kuvaa myös sodan raadollisimpia puolia kuten siviilien pommituksia.

Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) saavutti menestyksen jo ensimmäisellä romaanillaan Lehmusten kaupunki (1972), joka tapahtuu Lappeenrantaa muistuttavassa pienessä varuskuntakaupungissa 20-luvun lopussa. Olen kertonut kirjasta lyhyesti blogin artikkelissa sarjan toisesta ja kolmannesta osasta Unohduksen lumet (1973) ja Kukkivat kummut (1976), jotka sijoittuvat talvisotaan ja välirauhaan. Tähän artikkeliin on syytä tutustua ensin, jos ei ollenkaan tunne sarjaa ja sen henkilöitä.

Vuosikymmenten tauon jälkeen Laila Hietamies jatkoi sarjaa neljällä jatkosotaa kuvaavalla osalla. Syksyksi kotiin (2001) tapahtuu kesäkuusta elokuuhun 1941, Koivu ja tähti (2002) maaliskuusta toukokuuhun 1942, Siellä jossakin (2003) tammikuusta kesäkuuhun 1943 ja Kallis kotimaa (2004) kesäkuusta elokuuhun 1944.

Laila Hietamiestä pidetään yleensä kirjailijana, joka tutkii lähteet tarkasti. Näissä romaaneissa on kuitenkin useita asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Muita niistä käsittelen ko. aiheen yhteydessä, mutta lopussa on katsaus siitä, mitä tutkimus kertoo Simolan pommituksesta, jota kuvataan Kalliissa kotimassa.

Saippuaoopperamaista parinvaihtoa ja sota kohtalona

Sankarittarien parisuhteiden käänteet tuovat mieleen saippuaoopperan.

Sotaleski Liisa Lunden purkaa välirauhan aikana solmimansa kihlauksen tuomari Kyösti Kankaan kanssa. Liisaa kosiskelee ratsumestari Harri Leppäniemi, joka on aluksi naimisissa, vaikkakin eroamassa uskottomasta vaimostaan Leenasta. Liisa ja Leppäniemi piinaavat vuorotellen toisiaan.

Suurin ongelma kuitenkin on, että Liisa on yhä kiinni menneessä. Hän on jopa vihainen miehelleen Arnoldille siitä, että tämä kaatui talvisodassa. Liisaa vaivaa myös epäilys, oliko aviomies uskoton Leppäniemen tulevan vaimon Leena Laitalan kanssa syksyn 1939 linnoitustöiden aikana Kannaksella. Kun epäilys viimein selviää perusteettomaksi, Liisa ryntää keskellä kesän 1944 suurhyökkäystä tunnustamaan rakkautensa Leppäniemelle. Pari vihitään elokuussa 1944.

Ilona ja Veikko Vehmaksen avioliitto on jo alkumetreillä saanut särön Veikon uskottomuudesta välirauhan aikana Ilonan ollessa viimeisillään raskaana. Pakollinen erossaolo jatkosodan alettua ei paranna asiaa. Veikko kirjoittaa rintamalta kaipuustaan Ilonaa, poikaansa Mikaelia ja vastasyntynyttä tytärtään Marjaa kohtaan, mutta käyttäytyy lomalla välinpitämättömästi.

Asemasodan aikana Vehmas hukuttaa syyllisyytensä viinaan. Käy ilmi, että hän ei ole kohdellut huonosti vain Ilonaa, jonka hän aikoinaan hylkäsi kun tämä odotti Mikaelia, ja edesmennyttä vaimoaan jonka hän nai rahan takia ja jolle hän oli jatkuvasti uskoton. Ottamalla holtittomasti velkaa hän on aiheuttanut isänsä konkurssin ja lopulta tämän itsemurhan.

Ilona saa kyllikseen ja haluaa mennä elämässä eteenpäin. Hän rakastuu Veikon serkkuun, sotakirjeenvaihtaja Karl Kristian Henderssoniin, joka on menettänyt perheensä talvisodan ensimmäisessä pommituksessa. Avioero hoituu sovussa. Ilona ja Hendersson avioituvat ja saavat tyttären. Vehmas taas kihlautuu tuomari Kaarin Talsteen kanssa.

Samoin kuin talvisodan aikana, sota toimii kohtalona: kesällä 1944 Hendersson kuolee punatautiin ja Vehmas loukkaantuu vaikeasti. Vehmaksen houreet sairaalassa paljastavat tämän kihlatulle Kaarinille, että mies rakastaa yhä Ilonaa. Kaarin ei muutenkaan halua elää sotainvalidin kanssa ja purkaa kihlauksen. Vehmas anoo menneisyyttä Ilonalta anteeksi. Ilonan tunteet nuoruudenrakkauttaan ja kahden lapsensa isää kohtaan eivät ole kuolleet, mutta ratkaisu jää avoimeksi.

”Paha nainen” voi olla hyvä lotta

Sarjan perinteinen ”paha nainen” on Harri Leppäniemen vaimo Leena. Ennen teoksen Syksyksi kotiin hän on häpäissyt miehensä kertomalla upseerikerhon juhlissa tämän impotenssista. Myöhemmin Leppäniemi kertoo, että hänen impotenssinsa on johtunut vaimon jatkuvasta uskottomuudesta jo seurusteluaikana eikä vaivaa häntä muiden naisten kanssa.

Juhlissa Leena on hyökännyt kaikkia upseereita vastaan: ”Te kaikki ratsuväen upseerit briljeeraatte miekoillanne niin kuin ne olisivat miehisyytenne jatke. Te olette yli varojennne eläviä upseerinretkuja, teistä ei ole mihinkään, ei mihinkään! Te uhoatte sodalla, käyttäydytte kuin marionetit, puhutte ’kunniasta ja upseerinvalasta’, olette olevinanne herrasmiehiä, vaikka olette aina juosseet jokaisen hameen perässä, mitä tästä kaupungista löytyy. Tässä talossa ei ole koskaan ole siedetty muita kuin rikkaita ja aatelisia naisia. – – Te teette naisesta huoran, petätte vaimojanne minkä kerkeätte, mutta esitätte uskollisuutta silmää räpäyttämättä, vaikka olette voineet viettää yön jonkun vieraan naisen luona.”

Kuulijoiden joukossa on ollut myös kaatuneen Arnold Lundenin leski Liisa. Harri Leppäniemi tulkitseekin Leenan hyökkäyksen kaksinkertaiseksi kostoksi: Leena on yrittänyt vietellä Arnoldin, ja Leppäniemi taas on aina ihaillut Liisaa, vaikkakin tämän avioliiton aikana vain platonisesti.

Rintamalla lotta Marjatta Kallioniemi juoruaa muille lotille Leenan epäonnistuneesta avioliitosta, osallistumisesta saksalaisten upseerin juhliin sekä suhteesta luutnantti Arvid Kallioon jolla on epämääräinen maine, ja väittää lopuksi, ”että Leena Leppiniemi makaa kaikkien miesten kanssa, jotka ovat hänestä vähänkin kiinnostuneita. Hän on niitä, jotka pilaavat lottien maineen, mutta…” Lotta Lea Julkunen, jolla on yleensäkin tapana lopettaa pahan puhuminen lyhyeen, keskeyttää: ”Hän on hyvä työntekijä ja hyvä lotta”.

Lotta Eeva Koski esittää mielipiteenään: ”Minusta on aivan samantekevää, mitä hän on tehnyt. Emme me voi täällä alkaa moralisoida ihmistä, jota emme tunne. Me emme ehkä toimi niin. Mutta en minä ryhdy arvostelemaan hänen yksityiselämäänsä.” Toiset lotat ovat samaa mieltä. Marjatta ja Eeva asettavat kuitenkin ehdon: Leena ei saa koskea heidän rakastettuunsa.

Tämä on kaksinkertaisesti poikkeava kuvaus. Ensinnäkään Leena Leppäniemi ei noudata lottaihannetta. Lottien moraalia valvottiin ja pienemmistäkin asioista kuin julkisesta seksisuhteesta seurasi sota-aikana ainakin lähettäminen kotiin.

Toiseksi, naisen käytös yksityiselämässä ei mitätöi tämän työpanosta sodassa. Kyseessä on vastalause mieskirjailijoiden lottakuvauksille: Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa ja Paavo Rintalan Sissiluutnantissa avioliiton ulkopuolisen seksin harrastaminen on naiselle suorastaan pahempaa kuin tappaminen miehelle.

Leena joutuu kuitenkin vaikeuksiin, kun hän antaa peilin Arvid Kalliolle, joka on menettänyt puolet kasvoistaan. Kun Kallio tekee itsemurhan, Leenan epäillään antaneen hänelle myös pistoolin.

Myös Leena syyttää itseään Arvidin kuolemasta: ”jollen olisi antanut hänelle peiliä, hän ei olisi käyttänyt pistoolia.” Muut lotat ovat kuitenkin sekä realistisia että ymmärtäväisiä: ”- Sinä armahdit häntä, Anna Koskela sanoi hiljaa. – Sodassa on pakko joskus armahtaa. Me kaikki olemme itse asiassa syyllisiä hänen itsemurhaansa, sillä kannustimme sinua antamaan peilin. Usko minua, Leena, sellaisen luonteen omaava mies olisi ennemmmin tai myöhemmin tehnyt itsemurhan, koska hänen ulkonäkönsä olisi pelästyttänyt kaikki ihmiset. Jokainen ihminen olisi kavahtanut häntä.”

Leena tuntee edelleen syyllisyyttä ja jopa myöntää itselleen: ”Minä ansaitsen ihmisten vihan, loukkasin monia…miestäni, hänen työtovereitaan…Olen huono nainen, kaikki tietävät sen.”

Leenan elämä jatkuu kuitenkin kahtalaisena. Hän hoitaa ammattimaisesti pommituksessa loukkaantunutta Liisa Lundenia, mutta myöhemmin hän kieltäytyy kertomasta tälle totuutta, ettei saanut vieteltyä tämän miestä.

Sarjan saippuaoopperamaiset käänteet kruunaa se, että Leena menee lopulta naimisiin Liisan aiemman kihlatun, tuomari Kyösti Kankaan kanssa.

Sankarittaret eivät ole sota-ajan ihannenaisia

Sarjan sankarittaret Liisa ja Ilona ovat perinteisiä ”hyviä naisia” siinä mielessä, että he harrastavat seksiä avioliiton ulkopuolella vain silloin, kun siihen liittyy rakkaus.

Muuten he poikkeavat sodan ja sen jälkeisen ajan naisihanteesta. Hietamies siis painottaa, että sota-ajan ihanne ei vastannut todellisuutta, mutta epäilemättä asiaan on vaikuttanut myös se, että hän on kirjoittanut myöhemmän ajan lukijoille, joiden naisihanne ja moraali on erilainen.

Sota-aikana ihanteena oli, että sotaleski on uskollinen miehensä muistolle ja omistautuu lapsilleen. Sen sijaan jo Kukkivissa kummuissa arvostellaan Liisan pakonomaista hautausmaalla käyntiä. Liisan suhde lapsiinkaan ei ole esimerkillinen, mitä käsitellään myöhemmin. Kotikaupungin lottatyön Liisa hoitaa tarmokkaasti, mutta sitä ei ihannoida vaan päinvastoin tulkitaan keinoksi paeta omia ongelmia.

Todellinen sotaleski ei siis ole pyhimys. Liisaa ei tuomita vaan ymmärretään, että hän on kokenut trauman eikä vain pysty parempaan. Hänellä on myös tunteensa ja tarpeensa ja siten oikeus uuteen elämään ja rakkauteen.

Sodan aikana ja sen jälkeen naisia neuvottiin ja vaadittiin tukemaan miestään ja unohtamaan omat tarpeensa. Sen sijaan sarjassa moraali on nykyaikainen: Ilona haluaa olla onnellinen ja toimii aktiivisesti sen hyväksi muiden ihmisten mielipiteistä välittämättä.

Elämää ei voi rakentaa miehen varaan

Toinen muutos koskee perinteistä rakkausromaania, jossa naisen onni löytyy rakkaudesta ja avioliitosta. Ilona sen sijaan havaitsee, ettei elämää voi rakentaa miesten varaan. Lopussa hän sanoo, ettei jaksa tukea toista, ennen kuin on selvinnyt omasta surustaan.

Jo aiemmin Ilona on perustanut oman yrityksen ja ostanut maaseudulta oman talon saatuaan tarpeekseen kaupunkilaisten ahdasmielisyydestä, kun nämä ovat tuominneet hänet siitä, että hän on alkanut odottaaa Hendersonin lasta ennen kuin on saanut eron Vehmaksesta. Taloudellinen riippumattomuus mahdollistaa henkisen itsenäisyyden: Ilona voi leskeksi jäätyään päättää vapaasti, mitä tulevaisuudelta haluaa.


Melodraama 1: turha pakomatka ja rintamakarkuruus

Koukuttaakseen lukijaa Hietamies turvautuu melodramaattisiin juoniin.

Koivussa ja tähdessä Werner Vartiainen rakastuu Itä-Karjalassa opettaja Anja Vasiljevnaan ja tämä häneen. Kun Anja alkaa odottaa lasta, Werner ryhtyy sotilaskarkuriksi. Pari taivaltaa pohjoiseen tuhat kilometriä, ylittäen rintamalinjan kaksi kertaa, kunnes saapuu Wernerin sukulaisen luo Karhutunturille.

Pakotarina on täysin tarpeeton, sillä Paula Salmisen teoksen Miehittäjän morsiamet suomalaiset saivat avioitua paikallisten kanssa. Tällaisia avioliittoja solmittiin useita kymmeniä, ja naisten joukossa oli muutama venäläinenkin. Avioituessaan naiset saivat Suomen kansalaisuuden ja luvan muuttaa Suomen on.

Ilmeisesti Hietamies ei ollut tutkinut asiaa kunnolla. Anjaa jopa nimitetään romaanissa ”viholliseksi”, vaikka hän on inkeriläinen, siis suomalainen.

Tukeva – sarjan sydän

Lehmusten kaupungissa Vehmaksen ratsupalvelija ja antrealainen maanviljelijä Tauno Tukeva on vähän koominen hahmo, joka on kuitenkin kuvattu lämmöllä. Jatkossa kerronnan sävy muuttuu, koomisuus häviää mutta lämpö jää.

Uusissa osissa Tukeva nousee lopullisesti sarjan keskushahmoksi, suorastaan sen sydämeksi. Hän on esimerkillinen suomalainen sotilas, joka vihaa sotaa mutta tekee velvollisuutensa, ja on ennen kaikkea hyvä toveri ja hyvä ihminen.

Tukeva kuuluu huoltojoukkoihin, ”sapuskaryhmään”. Osassa Syksyksi kotiin hän voittaa rehumestarilta korttipelissä hevosen, Sulottaren. Hevosta pidetään hulluna, koska se on puunpurija, mutta Tukeva mieltyy siihen ja yrittää hyvällä ja pahalla saada sen luopumaan tavastaan. Ja juuri Sulotar pelastaa Tulevan ja Jaakko Lindin, kun he joutuvat sotavangeiksi.

Koivussa tähdessä Tukeva tekee perinteisen urotyön. Lomajunan veturinkuljettaja näkee jotain epäilyttävää radan vieressä. Juna pysäytetään koska radan epäillään olevan miinoitettu. Sotilaista kootaan tiedustelupartio. Tukevan käsketään ottaa selvää, kuinka monta vihollisia on. Hän yrittää ensin sanoa, että eikö joku nuorempi voisi, mutta tottelee määräystä. Tuhoamalla partisaanit käsikranaatilla hän pelastaa junan matkustajat. Luonteensa mukaisesti Tukeva ei kerskaile asiasta, päinvastoin hän yllättyy saadessaan Mannerheimin kädestä vapaudenmitalin.

Tukevan omaatuntoa koetellaan Koivussa ja tähdessä, kun hän ei ilmianna sapuskaryhmään kuuluvaa Werner Vartiaista sotilaskarkuruudesta. Yksityiselämän siteet ylittävät muodollisen lojaalisuuden.

Lukijan myötätuntoa Tukevaa kohtaan kasvattaa se, että henkilöistä juuri hän joutuu kokemaan kaikkein suurimmat menetykset ja koettelemukset. Ei riitä, että Tukevan esikoispoika on Unohduksen lumissa kuollut juuri ennen talvisotaa ja perhe on sitten joutunut evakkoon. Koivussa ja tähdessä Iita-vaimo kuolee ja vie mukanaan syntymättömän lapsen. Tukeva jatkaa sotilaana eikä ajan tapaan edes usko osaavansa hoitaa kuopustaan. Iitan tahdon mukaisesti hän lähettää kaksi vanhinta sotalapsiksi Tanskaan, mutta ei suostu antamaan heitä adoptoitavasti.

Kalliissa kotimaassa Tukeva menettää rakkaan hevosensa, kun Sulotar saa osuman suurhyökkäyksen aikana. Tukeva itse loukkaantuu sirpaleesta, vaikka luulee ensin saaneensa sydänkohtauksen.

Leskeksi jäätyään Tukeva ihastuu Anna-Liisa Veikkolaan ja kosii tätä. Anna Liisa tulee hoitamaan Tukevan lapsia, mutta Hilkka-tytär ei hyväksy Anna-Liisaa äitinsä paikalle. Lisäksi Tukeva ei osaa kirjoittaa tunteistaan eikä kahdenkeskistä suhdetta synny. Anna-Liisa lähtee huolehtimaan vanhemmistaan. Tukeva toivoo, että voisi vielä korjata suhteen, mutta sarjan lopussa asia jää auki.

Kirjailija käsikirjoitti tyttärensä Eve Hietamiehen kanssa TV-sarjan Tauno Tukevan sota, jonka ensi-esitys oli Ylellä 2010.

Miesten toveruus

Sodassa on jotain hyvääkin: miesten keskeinen toveruus. Se on parhaimmillaan Tukevan ja samaan sapuskaryhmään kuuluvan Jaakko Lindin suhteessa, vaikka Tukeva on keski-ikäinen kannakselainen maanviljelijä ja Jaakko nuori ylioppilas. He puhuvat samaa murretta ja jokin muukin heitä yhdistää, sillä he uskovat toisilleen ilonsa, surunsa ja huolensa.  

Kalliissa kotimaassa Veikko Vehmas kuvaa miesten tavanomaisempaa, sanatonta toveruutta ollessaan sotasairaalassa: ”Sinä nainen et tiedä, mitä se merkitsee. Ei kyse ole ihmisten tappamisesta, eikä ainakaan siitä nauttimisesta. Se on sotilaiden keskeinen yhteishenki, jokin käsittämätön, jota naisen on mahdoton ymmärtää. Siinä eletään enemmän yhdessä kuin avioliitossa, siinä yötä päivää koetaan yhdessä kaikki vaaran hetket. Kun joku kaatuu, ei siitä sen enempää puhuta, se vain todetaan muutamalla sanalla, ’Arvi kaatui’. Kaikki miettivät itsekseen mitä miettivät, tai hälytyksen tullen ei ole aikaa miettiä mitään. Toverin kaatuminen yhdistää miehiä entistä enemmän. Tunteet nousevat pintaan, mutta niitä ei näytetä. Siinä missä äsken oli joku, ei ole nyt mitään. Kun jonkun paikka jää tyhjäksi korsussa, sitä vilkaistaan, katsotaan kuin huomaamatta ovelle, ketään ei tule. Odotetaan taas, kun ovi käy, tuleekin joku toinen.”

Naisten, lasten ja vanhusten yhteisö

Kun miehet ovat sodassa tai työpalvelussa, naiset, lapset ja vanhukset ovat kotiseudulla tai evakossa, jotkut naiset toki lottina.

Kaupunki evakuoidaan sekä jatkosodan alku- että loppupuolella. Sukulaiset ja ystävät eivät halua lähteä tuntemattomaan paikkaan vaan kokoontuvat yhdessä maaseudulle. Kesällä 1941 turvapaikkana Lundenien omistama Vehkapään huvila joka on suojassa lehvistön alla. Mikael joutuu kuitenkin soutuveneessä pommittajan kohteeksi.

Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana joukko läheisiä saa turvapaiakan Ilonan maaseudulta ostamasta talosta. Maata viljellään ja lapsia hoidetaan yhdessä. Ilonan äiti Anni on jo kaupungissa ollut hyvä hamstrauksessa samoin kuin hänen uusi miehensä Anton Hissa joka organisoi työvuorot.

Sodan vaikutukset lapsiin 1: Pentti ja Tuulikki

Sodan uhreiksi joutuu myös lapsia. Kun kaupunkia jatkosodan alussa pommitetaan, Pentti Lunden loukkaantuu vakavasti ja joutuu olemaan puoli vuotta sairaalassa Helsingissä.

Kotiin palattuaan Pentti näyttelee huonompaa kuin on, mitä äiti Liisa tukee hemmottelemalla poikaansa. Lopulta Pentin paras ystävä Mikael kyllästyy ja käskee Penttiä lopettamaan itsensä säälimisen. Siitä Liisa suuttuu ja loukkaa myös Ilonaa. Ilona ja isä Parmala joutuvat pitämään Liisalle tiukan puhuttelun. Pentti oppii olemaan valittamatta, vaikka vammat rajoittavat hänen elämäänsä ja tulevaisuudessa mahdollisuutta valita ammatti.

Tavallaan sota vaikuttaa myös Liisan tyttäreen Tuulikkiin, jota äiti miestään surressaan ja Pentiin keskittyessään laiminlyö. Tuulikki reagoi kuvittelemalla, ettei isä olekaan kuollut vaan asuu Ruotsissa.

Vaikka läheiset huomauttavat asiasta Liisalle ja hän tuntee asiasta huonoa omaatuntoa, hänen käytöksensä ei ole sarjan loppuun mennessä muuttunut.

Sodan vaikutukset lapsiin 2 + Melodraama 2:
Hilkka Tukeva sotalapsena Tanskassa

Hilkka Tukeva on menettänyt paljon: isonveljensä joka oli hänen paras ystävänsä, kodin ja kotiseudun ja viimein äidin. Koivussa ja tähdessä yksitoistavuotias tyttö lähetetään Tanskaan sotalapseksi nelivuotiaan veljensä Olavin kanssa, josta hänen vannotetaan pitävän huolta.

Hilkka tutustuu puoliksi juutalaiseen Georg Paulseenin, joka erehdyksessä joutuu Ruotsin sijasta Tanskaan. Hilkka ja eräät tanskalaiset auttavat Georgia pakenemaan Ruotsiin. Georgin äiti on Puolan juutalainen ja kotoisin Stettinistä (nykyisin Szczecin, toisin kuin romaanissa kerrotaan kaupunki kuului vuoteen 1945 asti Saksaan). Äidin sukulaisiin ei saa enää yhteyttä, mikä on realistista, mutta draamaa on lisätty siten, että Georg ”tietää” jo alkuvuodesta 1942, että saksalaiset panevat juutalaiset ”uuniin”, vaikka tuohon aikaan asia oli vielä uusi ja alun perin juutalaisia oli surmattu ampumalla. Hilkka ja eräät avuliaat tanskalaiset auttavat salakuljettamaan Georgin Ruotsiin.

Hilkka ihastuu ensin alkuperäisen pariskunnan naapurissa asuvaan Signeen ja haluaa tämän luo asumaan. Seuraavassa osassa Siellä jossakin Signe haluaa adoptoida sisarukset ja kun siihen ei suostuta, kaappaa heidät. Tämäkin juoni ovat turhan melodramaattinen. Eivätkö sotalapsen tavalliset kokemukset olisi riittäneet?

Kuvaus menomatkasta laivalla Ruotsiin osoittaa, että Laila Hietamiehellä oli taitoa kuvata lapsen kokemuksia. Sumussa ei nähdä eteenpäin, joten lapset määrätään kannelle ja laulamaan, jotta laivaan ei törmäisi vastaantuleva laivaan. Kun paikalle saapuu jäänmurtaja, Hilkka tulkitsee jään murtamisesta aiheutuvan ryskeen tulevan vihollisen sukellusveneestä. Lapsen mielikuvitus siis vielä lisää pelkoa, mutta toisaalta aikuiset eivät myöskään selitä tilannetta.

Hilkka saa ikäänsä nähden aivan liikaa vastuuta, mutta solmii toisaalta lujan ystävyyden Georgin kanssa. Pahemmat jäljet kokemukset ja etenkin kidnappaus jättää Olaviin, joka on liian pieni ymmärtääkseen mistä on kyse. Hilkka lukee Olaville Topeliuksen satua Koivu ja tähti, jossa isonvihan aikana Venäjälle viedyt lapset palaavat kotiin. Isä Tukeva on kertonut lapsilleen, että äiti on muuttunut tähdeksi taivaalle, joten nämä rukoilevatkin äidiltä apua ja saavat näin voimaa ja lohdutusta.

Tukevan kuopus Reino on ensin Ilonan äidin Annin hoidossa ja sitten Vehmasten entisen kotiapulaisen Sirkan ja tämän miehen Riston (paria on kuvattu eniten Unohduksen lumissa). Reinon ei kuvata kärsivän sodasta, äidin menetyksestä eikä erossaolosta muista perheenjäsenistä.

TV-sarjassa Tauno Tukevan sota Hilkka ja Olavi eivät lähde sotalapsiksi vaan joutuvat kokemaan evakkomatkan mummonsa ja tätinsä kanssa. Reinoa sarjassa ei ole.

Simolan pommitus

Hietamies oli jo Kannas-sarjan kolmannessa osaa Hylätyt talot, autiot pihat kuvannut puna-armeijan suurhyökkäystä kesäkuussa 1944 evakkojen kannalta sekä Viipurin kukistumista edeltäviä kaoottisia tapahtumia.

Kalliissa kotimaassa suurhyökkäystä käsitellään pääosin sotilaiden kannalta ja tapahtumat sijoittuvat Viipurinlahden saariin. Lisäksi kuvataan haavoittuneiden hoitoa ja myöhemmin sotasairaalaa.

Romaanin dramaattisin kuvaus koskee Simolan aseman pommitusta. Liisa Lunden joutuu autonkuljettajansa kanssa sattumalta paikalle, kokee pommituksen ja auttaa lottakoulutuksen saaneena jälkeenpäin uhreja. Hän pelastaa haavoittuneen äidin ja ottaa huostaansa tämän pienen tyttären. Onneksi Liisa voi tavata äidin sairaalassa ja vakuuttaa että lapsesta huolehditaan. Kun Liisa kotiin päästyään sanoo tytölle ”Liisa-täti hoitaa. Pentti hoitaa”, lapsi vastaa: ”Kaikki hoitaa.”

Myöhemmin Liisa kysyy lääkintämajuri Vaahteralta, onko päämaja vastuussa ammusjunista ja Vaahtera vastaa ”Tietenkin”. Kun Liisa kysyy, miten on mahdollista, että ammusjunat saivat osuman ja siviilejä kuoli, Vaahtera vastaa: ”Ehkä siksi, että on vain yhdet raiteet ja ammusjunat on vietävä sinne missä ammuksia tarvitaan.”

Ilonan äiti Anni esittää teorian, että kaksi ammusjunaa oli pantu kulkemaan ammusjunan molemmin puolin, joten naiset ja lapset ikään kuin ”turvasivat” ammusjunaa.

Molemmat kohdat antavat harhaisen käsityksen asiasta. Ammusjunat kulkivat kohti rintamaa ja evakkojunat länteen, joten ainoa paikka, jossa ne saattoivat olla lähekkäin, oli asemapiha.

Mitä Elisenvaarassa ja Simolassa todella tapahtui?

Simolassa ja Etu-Simolan asemilla on 19.-20. kesäkuuta 1944 arvioitu kuolleen 137-160 henkeä, joista osa oli siviilejä. Vastaavat tuhoisat pommitukset kohdistuivat 20. kesäkuuta Elisenvaaran asemaan, jossa uhreja oli noin 170-200.

Sodan aikana tiedot Simolan ja Elisenvaaran pommitusten uhreista sensuroitiin julkisuudessa. Huhut kuitenkin levisivät ja syntyi vaikka minkälaisia salaliittoteorioita, mistä Ilonan äidin arvelu on hyvä esimerkki.

Sodan jälkeenkin asia oli tabu, mutta Iiris Kähäri kuvasi Elisenvaaran pommituksen seurauksia on Elämän koko kuvassa 1960. Tutkimuksia julkaistiin vasta Kalliin kotimaan ilmestymisen jälkeen: Heikki Kauranteen ja Jukka Wesenin Simolan pommitukset 19.-20.6.1944 (2006) sekä Erkki Rahkolan ja Carl-Gustaf Geustin Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944 (2008, 3., tarkastettu p. 2015).

Neuvostoliitolla oli asemien pommituksiin sotilaallinen syy: selustan rataverkkoon iskemällä ja se katkaisemalla yritettiin estää suomalaisia tuomasta Kannaksen rintamalle joukkoja, aseita ja ammuksia suurhyökkäyksen aikana. Sen ilmavoimat eivät kyenneet osumaan siltoihin, joiden katkaiseminen olisi ollut tehokkainta, joten kohteina olivat asemapihat.

Vastaavasti Suomelle oli tärkeää suojata juuri risteysasemat kuten Elisenvaara ja Simola. Rahkola ja Geust sanovat suoraan, että Suomen ilmavalvonta ja -puolustus epäonnistui totaalisti, minkä takia sotilailla ei ole ollut intoa muistella asiaa.

Perussyitä pommitusten tuhoisuuteen oli kaksi. Ensinnäkään tutkia ei ollut (Saksasta ostetut kaksi Raijaa olivat Helsingin suojana), joten ilmavalvonta oli aistien varassa eikä hälytystä annettu ajoissa. Myös ilmatorjuntatykkejä ja kuljetuskalustoa oli riittämättömästi eikä it-rykmentin johto ollut sijoittanut niitä tilanteen mukaisesti.

Kauranne ja Vesen toteavat, että aineelliset vahingot saatiin korjattua nopeasti, joten sotilaallista vaikutusta pommituksilla ei ollut. Inhimillinen tragedia kuitenkin tapahtui, suurin tietenkin evakkojen ja muiden siviilien kohdalla.

Kauranteen ja Vesenin mukaan evakoiden kuljetuksesta vastuussa olevat viranomaiset eivät olleet saaneet tarpeeksi junia, minkä takia evakoita kerääntyi ratapihalle. Heidät olisi pitänyt lähettää eteenpäin omin neuvoin.

Simolassa oli sentään kevyitä it-tykkejä, mutta Elisenvaarassa ei lainkaan. Siksi viimeinen pommitus Elisenvaarassa voitiin tehdä matalalta. Hävittäjistä jopa ammuttiin konekivääreillä ihmisiä, vaikka näkyi selvästi, että he olivat siviilejä. Silloin kyse ei enää ollut siitä, että siviileistä tuli ”oheisvahinkoja”, vaan sotarikoksesta.

Kahtalainen suhde sotaan

Kukaan henkilöistä ei koe jatkosodan edellä sotainnostusta. Miehet lähtevät kuitenkin sotaan ja tekevät mitä käsketään. Vanhan rajaan asti eteneminen hyväksytään mutta Itä-Karjalan valtausta ei. Hietamies on siis siivonnut pois osan aikalaisten tunnoista, joita myöhemmin ei pidetä enää sopivina.

Viimeisessä osassa Kallis kotimaa upseerin poika Mikael ”vihasi sotaa” eikä halua upseeriksi vaan lääkäriksi. ”Hän ei tulisi koskaan elämässään vahingoittamaan ainuttakaan viatonta ihmistä, hän ei tulisi koskaan ihailemaan sotaa.”

Kotiin palatessaan Tukeva toivoo: ”Ei koskaan enää sotaa. Ei hänen lapsilleen. Ei Suomelle. Kunpa koko maailma voisi lopettaa tämän järjettömän tappamiseen.”

Silti sarja päättyy sanoihin, jossa kirjailija ilmeisesti summaa oman käsityksensä.”Ymmärtämättömät kysyisivät: miksi menitte sinne. Nämä miehet tiesivät vastauksen. Vain siten säilytettiin kallis kotimaa.” Kallis-sanalla on kaksi merkitystä: rakas ja paljon maksava – yhteyteen sopivat molemmat. Huomattakoon, että nationalistisen isänmaan sijasta käytetään sanaa kotimaa.

Loppujen lopuksi sota nähdään siis sarjassa välttämättömänä, jotta Suomi säilyi vapaana ja itsenäisenä. Ja ainakaan sodasta ei voi sotaveteraaneja syyttää.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta on sarjan toista ja kolmatta osaa Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut koskevan artikkelin lopussa.

Sarjassa esiintyy myös omalla nimellään todellisia henkilöitä, erityisesti upseereita. Viimeisen osan Kallis kotimaa alussa Hietamies kiittää tiedoista mm. Markku Palokangasta, joka suurhyökkäyksen aikan 1944 oli ratsumestari Uudenmaan ratsuväkirykentin komentaja ja menetti räjähdyksessä näön molemmista silmistään, ja tämän vaimoa Eeva Palokangasta. Silloinen lotta Eeva Koski esiintyy yllä kuvatussa kohtauksessa, jossa lotat pohtivat Leena Leppäniemen moraalia teoksessa Syksyksi kotiin.

Blogissa on käsitelty myös Kannas-sarjan kolmatta osaa Hylätyt talot, autiot pihat (artikkelin alussa kerrotaan lyhyesti sarjan ensimmmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara) sekä neljättä ja viidettä osaa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat ja lisäksi heimosotia kuvaavaa romaania Vienan punainen kuu.

Blogissa on myös artikkeli Iiris Kähärin romaanista Elämän koko kuva, jossa päähenkilö saapuu Elisenvaaran asemalle pommituksen jälkeen ja myöhemmin arvostelee sitä, että Suomessa on korotettu selviytymisestä ja sivuutettu ne siviilit, jotka traumatisoituivat kokemuksistaan pysyvästi.

Kirjallisuutta

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena 2022.
Kauranne, Heikki & Wesen, Jukka: Simolan pommitukset 19.-20.6.1944. Apali 2006.
Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.
Lagerbohm, John & Kirves, Jenni & Kleemola, Olli: Me puolustimme elämää. Naiskohtaloita sotakuvien takaa. Otava 2010.
Olsson, Pia: Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Otava 2005.
Rahkola, Erkki & Geust, Carl-Gustaf: Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944. 3., tarkastettu p. Gummerus 2015. (1. p. 2008.
Paula Salminen: Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa. Atena 2013.Saure, Salme: Laila Hietamies läheltä. Otava 1998.

Laila Hietamies: Vienan punainen kuu

Laila Hietamiehen Vienan punainen kuu kuvaa, miten rakkaus sokaisee nuoren naisen ja miten raa’asti suomalaiset sotilaat käyttäytyvät Vienassa 1918.

Vienan punaisen kuun (1992) ensimmäinen ja toinen osa tapahtuu Uhtualla kesällä 1910, kolmas osa Sortavalassa ensimmäisen maailmansodan aikana 1916 ja neljäs Uhtualla ja sen lähiseuduilla talvella 1918. Kolme ensimmäistä osaa rakentavat puitteet neljännen osan draamalle, ja tämä osa käsittää lähes puolet teoksesta.

Päähenkilö ja myös pääasiallinen näkökulma lukuun ottamatta toista osaa on Aniviisu, jonka vaiheita seurataan lapsuudesta nuoreksi naiseksi. Aniviisu on lapsen itselleen antama nimi. Oikea nimi on Anna Liisa, jota romaanissa käytetään myöhemmin.

Orpotyttö ja tuntematon isoisä

Romaanin alussa Aniviisu on kymmenvuotias orpotyttö, joka on menettänyt molemmat vanhempansa hukkumisonnettomuudessa. Äidin sisar Katri Jääskeläinen on jättänyt opettajanvirkansa Suomessa ja muuttanut Uhtualle pitämään huolta tytöstä ja valmistamaan tätä oppikoulua varten. Talosta pitää huolta isäntärenki Teppana Jyrkinen vaimonsa Nastin kanssa.

Alkuaan Huotarin suku on tullut Uhtualle Suomen puolelta. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin Ilja Huotari on lähtenyt Kanadaan ja jättänyt jälkeensä raskaana olevan Moarien. Iljan veli on nainut Moarien, jonka poika on Aniviisun isä. Romaanin alussa Kanadassa rikastunut Ilja Huotari rakennuttaa Uhtualle ennennäkemättömän komeaa taloa jo ennen kuin itse saapuu paikalle. Koska hän ei ole vuosikausiin pitänyt yhteyttä perheeseensä, hän uskoo poikansa lapsen olevan poika.

Ilja selviää yllätyksestä paremmin kuin Aniviisu, joka vihaa tuntematonta isoisäänsä, kieltäytyy puhumasta tämän kanssa ja muuttamasta tämän uuteen taloon. Myös Katri pitää kiinni entisistä suunnitelmista: hän ja Anuviisu asuvat talvisin Sortavalassa, jossa on tyttökoulu. Ilja Huotari ymmärtää taipua.

Romaanin kannalta on vahinko, että Aniviisun ja isoisän suhteen kehitystä ei kuvata, vaan toisessa osassa kerrotaan lyhyesti, että Ilja on seuraavana kesänä pyytänyt käytöstään anteeksi ja antanut Aniviisulle vapauden asua missä tahtoo. Niinpä isoisän ja pojantyttären suhde on nyt läheinen ja lämmin.

Katri ja Ilja Huotari

Katrin edesmennyt aviomies, upseeri, yliopistomies ja aktivisti Juhani Jääskeläinen on murhattu ennen romaanin alkua. Myöhemmin selviää, että syylliset ovat venäläisiä sosialistivallankumouksellisia. Vaikka Katri rakasti pari vuosikymmentä vanhempaa miestään ja kärsi tämän murhan jälkeen keskenmenon, hän ei ole katkeroitunut.

Ilja Huotarin vaimo Greta on alkoholisti. Ilja lohduttautuu seksisuhteella Outin kanssa, joka neuvoo olemaan välittämään juoruista ja tukkimaan suut rakentamalla tien. Henkistä yhteyttä Outin kanssa ei kuitenkaan löydy.

Toisessa osasa kerrotaan taannehtivasti, että sen jälkeen kun Greta on karannut Uhtualta, Katri ja Ilja Huotari ovat löytäneet toisensa. Katri ei välitä Iljan menneestä suhteesta Outiin, pikemmin säälii köyhää naista. Ilja Huotari taas sanoo oppineensa kunnioittamaan uskollisuutta. Kuitenkin ”kunnia” hänen mielestään vaatii, ettei hän eroa Gretasta, joka on mielisairaalassa.

Ilja ja Katri avioituvat vasta Gretan kuoleman talvella 1918.

Ihanteellinen nuori rakkaus

Aniviisu tapaa metsässä viulua soittavan Kaarlo Meinanerin ja ystävystyy tämän kanssa. 15-vuotiaan Kaarlon isä on kansatieteilijä, joka tutkii Vienan Karjalaa. Äiti on kuollut, isä ja poika asuvat Sortavalassa, isä tosin puoleksi Helsingissä.

Sotavalassa Katri antaa tyttökoululaisen ja lyseolaisen oleskella kahden kesken Kaarlon kotona, koska on varma että kyseessä on romanttinen rakkaus eikä seksistä ole vaaraa.

Ylioppilaaksi päästyään 20-vuotias Kaarlo tunnustaa rakastaneensa 16-vuotiasta Anna Liisaa ensinäkemisestä asti. Hän aikoo kosia, ”kun siihen on realistiset mahdollisuudet ja sinä tunnet olevasi kypsä.” Anna Liisa tunnustaa: ”Sinä olet minulle rakkaampi kuin Katri tai buobo [isoisä]…”

Parhaat ystävykset ja politiikka

Aniviisun paras ystävä on Anja, jonka äiti Darja Mihailovna Remisova toimii opettajana Uhtuan venäjänkielisessä kansakoulussa.

Sekä Anna Liisa että Anja käyvät Sortavalan tyttökoulua. Anja on asunut ensin tätinsä Natalian luona, joka työskentelee sairaanhoitajana, mutta kun Natalia on heittänyt Anjan ulos, Katri on ottanut tytön luokseen asumaan.

Ristiriitoja aiheuttaa politiikka, joka koskee myös vapaa-aikaa: Katri laulaa lehtori Mikael Nybergin hengellisessä kuorossa, Anja taas työväenyhdistyksen kuorossa. Vain Katrin vaikutusvalta pelastaa Anjan koulusta erottamiselta.

Anja on omaksunut äitinsä ja tätinsä vallankumoukselliset aatteet. Oma osuutensa tähän on myös lyseossa opiskelevalla Artturi Kankaalla, joka myöhemmin pidätetään Pietarissa.

Anna Liisan ja Anjan välille syntyy kiivas yhteenotto. Kun Anja kysyy ”Etkö sinä Anna Liisa näe mitä maailmassa tapahtuu? Aika on kypsä maailmanvallankumoukselle!”, Anna Liisa vastaa: ”En minä ole kiinnostunut maailmanvallankumouksesta, minua kiinnostaa tämä päivä täällä Sortavalassa!”

Anna Liisa moittii Anjaa siitä, ettei tämä ole osoittanut kiitollisuutta Katrille. Päinvastoin Anja on käyttänyt Katrin luottamusta hyväkseen: varastanut Katrin avaimen mennäkseen sisään yöllä seminaarin kansliaan tutkimaan papereita.

Anjan kannalta tilanne näyttää tällaiselta: ”Anna Liisa ei ollut koskaan nähnyt ihmisten hätää ja köyhyyttä. Hän oli aina ollut etuoikeutettu lapsi, jota ennen buobon tuloa olivat hemmotelleet vanhemmat, Nasti ja Teppana. Sitten tuli Katri vanhempien tilalle ja vihdoin Ilja Huotari, upporikas mies suoraan Kanadasta.”

Katrin mielestä äiti oli myrkyttänyt Anjan mielen, opettanut tämän vihaamaan rikasta Ilja Huotaria, vaikka tämä on kustantanut Anjan koulunkäynnin, ja kulkemaan huonoissa vaatteissa näyttääkseen muiden tyttöjen rinnalla köyhältä. Vaikka Katri oli ollut Anjalle viisi vuotta äidin sijainen ja kohdellut Anjaa samalla tavalla kuin Anna Liisaa, Anja ei ollut koskaan kiittänyt häntä mistään. Katri ei koe olevansa loukaantunut vaan sen sijaan pettynyt, koska ”oli epäonnistunut alkeellisten käytöstapojen opettamisessa ja että kiittämättömyys todisti tytön paaduttaneen mielensä.”

Myös Kaarlo vieroksuu Anjaa ja epäilee Artturi Kankaan vaikuttavan tähän epäsuotuisasti. Anja taas kokee syrjintänä sen, että Anna Liisa ja Kaarlo viettävät aikaa kahden eivätkä ota häntä mukaan.

Kertoja selittää suoraan: ”Anna Liisa ei tullut ajatelleeksi, että hän itse oli ollut aina kuin prinsessa, kaiken huomion keskipiste – ja Anja hänen seuraneitinsä, aina sivussa tai taustalla. Anna Liisa oli seurallinen ja hymyilevä, Anja eristäytyvä ja totinen.”

Anja kääntää tunteen ulkopuolisuudestaan ja säälin ja hyväntekeväisyyden kohteeksi joutumisestaan ympäri halveksimalla muita: ”Mutta näiden toisten elämähän köyhää oli – nytkin he vain jaarittelivat lähtevänsä veneellä saaristoon sampanjalle…Ymmärsivätkö he lainkaan, miten vakavia aikoja elettiin?

Että huomenna kaikki olisi toisin? – – Hän tunsi katkeruutta eikä enää yrittänytkään kieltää sitä. Oli valittava, kenen joukoissa seisoi. Rikkaitten vai köyhien.

Sortajien vai sorrettujen.”

Oikeastaan Anjaa ymmärretään romaanissa melkoisesti, kun taas Anna Liisaa kuvataan myös kriittisesti.

Talvi 1918

Aiempien osien kuvaus poliittisesta taustasta – venäläistämisestä ja vallankumouksellisista – on vähän kömpelöä mutta sinänsä tarpeellista, koska lukijoiden ei voi olettaa tietävän ennalta Vienasta juuri mitään.

Neljäs osa Kypsyminen tapahtuu talvella 1918. On siis harpattu yli vallankumousvuoden 1917. Parhaillaan juuri itsenäistyneessä Suomessa käydään sisällissotaa, ja myös Kaarlo liittynyt suojeluskuntaan.

Takautuvasti kerrotaan, että edellisenä keväänä on vallankumouksen jälkeen Suomusjärvellä pidetty kokous jossa on vaadittu Karjalan itsenäistymistä. Toisena vaihtoehtona on ollut liittyminen Suomeen (jolloin Suomi ostaisi metsiä vastaavalla hinnalla), mutta suomalaiset poliitikot ovat olleet sitä vastaan.

19-vuotias Anna Liisa on ylioppilas mutta vailla opettajan pätevyyttä. Silti hänet on valittu opettajaksi Kuittijärven rannalla lähellä Jyvälahtea sijaitsevaan suomenkieliseen kouluun, koska Ilja Huotari on sen rakennuttanut. Anja opettaa venäjänkielisessä koulussa lähempänä Pistojärveä. Ottaen huomioon ystävysten parin vuoden takaiset riidat on vähän kummallista, että välit näyttävät nyt olevan tiiviit ja hyvät.

Anna Liisa näkee jäällä neljä rekeä ja kuulee pysähtymiskäskyn. Reet ympäröivät hänet ja mies kysyy ärjäisten nimeä ja liikkumisen syytä ja kertoo, että ovat saaneet ilmoituksen agitoivasta opettajattaresta. Toisesta reestä hyppää luutnantti Gilbert Weissenberg, joka ilmoittaa Anna Liisa olevan ”väärä nainen”. Anna Liisa tajuaa miesten etsivän Anjaa.

Onko puolueettomuus mahdollista?

Gilbert Weissenberg kuuluu neljän jääkäriupseerin ryhmään joka lähetetty Vienaan kouluttajiksi. Hän vierailee Huotarinniemellä ja pyytää Ilja Huotarilta rahaa aseisiin, mutta tämä kieltäytyy: ”Väkivallan tie ei ole oikea tie.” Sen sijaan Gilbert Weissenbergin mielestä ”Paras ryssä on kuollut ryssä”.

Ilja Huotarin mielestä asiat eivät ole yksinkertaisia: ”Minä pelkään, että vienalaisten joukossa on paljon sellaisia, joita te ja teidän kaltaisenne pidätte ryssinä. Mikä heidän kohtalonsa olisi? Sama kuin intiaanien Amerikassa?”

Myös Ilja Huotari haluaa Vienan irti Venäjästä, mutta samalla ”myös Vienan parasta”. Hän ei halua olla kummallakaan puolella: ”Vienan kansa ei tahdo sotaa, täältä ette saa ainoatakaan miestä.”

Gilbert Weissenberg vetoaa siihen, että ”punainen terrori ase, jota käytetään kuolemaantuomittua luokkaa vastaan, luokkaa joka ei itse ymmärrä poistua historian näyttämöltä”.

Suojeluskuntapiirin päällikkö Malm (historiallinen henkilö) on nimitetty Vienan Karjalan joukkojen ylipäälliköksi. Hän kysyy Ilja Huotarilta: ”Te siis haluatte punaisten hallitsevan Vienaa?” Ilja Huotari vastaa ettei tietenkään: ”Minä haluan kehittää ja rakentaa Vienaa, luoda sille ehomman tulevaisuuden, kyllä te sen tiedätte. Mutta ei tulevaisuutta voi rakentaa aseiden avulla eikä sotaa käymällä.”

Ilja Huotarin pasifismi ja pyrkimys puolueettomuuteen ja vain Vienan parhaan edistämiseen herättää lukijassa kunnioitusta, mutta samalla epäilystä, ettei tällaiselle linjalle ole sijaa. Ilja Huotari on kuitenkin oikeassa arvostellessaan suomalaisia siitä, että he eivät tunne Vienan oloja vaan tulevat sinne ”siirtomaaherroina”. Gilbert Weissenbergin sanat samoin kuin aiempi toiminta osoittaa, että suomalaisten väkivaltaiset menetelmät eivät ole reaktio bolsevikkien toimintaan vaan nämä ovat jo alun perin pelkästä epäilyksestä valmiit terroriin siviilejä vastaan.

Anja pelkää mutta toimii

Anja on yhtä vakuuttunut oman asiansa oikeutuksesta kuin Gilbert Weissenberg samoin kuin siitä, että puolueettomuus ei ole mahdollista: ”On vain kaksi puolta, sortajat ja sorretut.” Syntyperä ratkaisee ihmisen valinnan: ”Sinä olet syntynyt Ilja Huotarin pojantyttäreksi” – – ”Se jo tekee sinusta herrasväkeä. Minä taas olen Darja Mihailovnan, omituisen bolševikkiopettajan tytär. Se määrää, millä puolella minä olen. En minä voi muuksi tulla, äitini teki minusta tällaisen.”

Jo Anjan äidin kohtalon on määrännyt perhetausta: isä hirtettiin kuulumisesta Kansan Tahtoon, joka yritti murhata Aleksanteri III:n. Vartuttuaan Darjakin omaksui vallankumoukselliset aatteet ja tuli aviomiehensä kanssa Uhtualle Anjan ollessa kaksivuotias, mutta mies kuoli pian.

Anna Liisa vetoaa siihen että kyse on menneisyydestä: ”Jos ihminen ei opi menneisyydestä, hän on tuomittu toistamaan samat virheet uudelleen ja uudelleen. Sinunkin pitäisi tietää, etteivät suomalaiset ja vienalaiset eivät voi hyväksyä bolševikkien valtaa – hehän ovat venäläisiä, ja me tahdomme vapaiksi nimenomaan Venäjän alta.”

Anja sanoo: ”Sosialismi ei tunne valtakunnan rajoja.” Anna Liisa vastaa: ”Minusta tuntuu ettei se tunne mitään – ei ainakaan tavallisten ihmisten ajatuksia” – – ”Ihmiset tahtovat elää rauhassa. Ei kukaan toivo sotaa.” Anja sanoo: ”Valitettavasti sinä olet väärässä” – – ”On iso teollisuus, joka elää sodasta.”

Anja toteaa myös: ”Jääkärit puhuvat yleisesti, että bolševikit hävitetään koko Vienasta. Jos he pääsevät niskan päälle, he epäilemättä myös tekevät niin. Silloin he hävittävät myös äidin ja minut.”

Anna Liisa sanoo: ”Emmehän voi olla vihamiehiä. Me olemme lapsuudesta asti olleet ystäviä.” Anja vastaa: ”Tässä sodassa voivat ystävätkin joutua eri lippujen alle.” Anna Liisa kysyy: ”Onko se sinusta oikein?” Anja vastaa: ”Se on oikein, minkä ihminen omassatunnossaan tuntee oikeaksi.”

Järjen vievä rakastuminen

Gilbert Weissenberg alkaa vierailla Anna Liisan koululla ja myös yöpyy siellä. Pari väittelee kiivaasti, mutta alusta lähtien Anna Liisa tuntee vetoa Gilbertiin.

Gilbertissä on paljon perinteistä naistenromaanin sankaria: hän itsevarma ja väittää tietävänsä, että Anna Liisan vastenmielisyys häntä kohtaan on teeskentelyä ja että tämä pelkää omia tunteitaan. ”Te olette merkillinen nainen, teissä asuva tuli kiehtoo minua. Itse ette edes ole tietoinen siitä, ettekä tiedä sitäkään, miten kaunis ja kiihottava te olette pauhatessanne mielipiteitänne. Lumoava nainen!”

Gilbert Weissenberg suutelee Anna Liisa eikä pyydä anteeksi: ”Minä ymmärrän pelkonne, sillä todellisuudessahan te pelkäätte omia tunteitanne.”

Lukijalle varoitussignaalit ovat muutenkin vahvat: Gilbert Weissenberg ei välitä lainkaan siitä, että Anna Liisa on kihloissa Kaarlon kanssa joka sotii Suomessa valkoisten puolella, sekä ennen kaikkea tämän käytös jäällä.

Suomalaiset sotilaat pahoinpitelevät Anjan äidin Darjan. Ilja Huotari kommentoi: ”Nyt on retkikunta näyttänyt oikean karvansa” – – ”Isketään aseettomien siviilien kimppuun. Eivät vapauttajat sellaista tee, vaan miehittäjät.”

Sen sijaan Anna Liisa on täysin Gilbert Weissenbergin lumoissa: ”Gilbert olisi voinut sanoa mitä tahansa, ja hän olisi vain myönnellyt. Hän rakasti tätä miestä niin, että hänen koko maailmansa oli sekaisin. Hän kulki kuin unessa päivät, odotti kiihkeästi iltaa, hoiti huonosti työnsä, oli niin ajatuksissaan että lapsetkin sen huomasivat. – – Tällaista kiihkoa hän ei ollut koskaan kokenut, pelkkä miehen ajatteleminen sai hänet halun valtaan.”

Samalla Anna Liisa yrittää olla uskollinen ystävälleen: Anja on kertonut Anna Liisalle, että hänen koululleen on piilotettu aseita, mutta Anna Liisa ei paljasta asiaa Gilbert Weissenbergille. 

Kolmiodraama

Anna Liisa kirjoittaa Kaarlolle kirjeen, jossa kertoo rakastavansa Gilbert Weissenbergia ja purkaa kihlauksen. Rakkautensa huumassa hän myös laiminlyö kaikki muut asiat.

Vasta kun pari on viettänyt useita öitä yhdessä, Anna Liisa sanoo: ”En voi seurustella miehen kanssa, jolla ei ole selviä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Onko sinulla?” Gilbertin vastaus ei vakuuta lukijaa: ”Pidä kaunis suusi nyt kiinni, minä haluan rakastaa sinua…”

Kaarlo, joka on lähetetty tuomaan viestiä retkikunnan johtajalle Malmille, on joutunut punaisten väijytykseen mutta päässyt pakenemaan, tosin olkapäähän haavoittuneena. Anna Liisa tuntee vain sääliä ja ”eräänlaista inhoa” entisen sulhasensa likaista ja hoitamatonta olemusta kohtaan

Kaarlo kommentoi Anna Liisalle tämän kirjettä: ”Mitä sellaista sinulle tapahtui, että muutuit viikossa? Minä tiedän – olet löytänyt hänen avullaan jotakin aivan uutta. Minä olen rakastanut sinua sellaisella rakkaudella, johon liittyy rakkauden totuus, kunnioitus ja hellyys. Sinulla oli varaa heittää sellainen rakkaus pois. Samalla sinä heitit kahdeksan vuotta pois meidän elämästämme.”

Kaarlon varoittaa, että Gilbert Weissenbergillä on muita naisia, mutta Anna Liisa ei usko vaan luulee, että hylätty sulhanen haluaa vain tahallaan loukata häntä. Myöhemmin Gilbert Weissenberg tunnustaa Anna Liisalle olevansa kihloissa, mutta selittää kyseessä olevan vanhempien järjestämä liitto.

Kaarlo, joka tuntee Vienan ennestään, sanoo Gilbert Weissenbergille: ”Päämajalla on virheellinen kuva karjalaisista ihmisistä” ja ”Ilja Huotari on vienalainen patriootti sydänjuuriaan myöten. Hän ei ole valkoinen eikä punainen, vaan vienalainen.”

Anjan traaginen kohtalo

Anja kuljettaa aseet pois koululta, Darja kuolee ja Anna Liisa auttaa Anjaa hautaamaan äitinsä. Anja kertoo Artturin kaatuneen Suomen sisällissodassa: ”Minua ei ole äitiä lukuun ottamatta kukaan rakastanut” – – ”Olen arkipäiväinen ja ruma. Mutta tiedän että Artturi rakasti minua ja siksi saan voimaa hänen muistostaan.” Anna Liisa yrittää vielä: ”Sinä et ehkä usko, mutta me olemme aina rakastaneet sinua. Vaikka joskus tuntui, että sinä et halunnut meidän rakkauttamme.” Anja kuitenkin vastaa: ”Valkoiset ovat tappaneet minulta minun rakkaimpani. Minun on kostettava heidän puolestaan.”

Anna Liisa kertoo purkaneensa kihlauksensa, jolloin Anja huomauttaa: ”Se sama ryhmä murhasi äidin.” Anna Liisa puolustautuu klassisella ”entäs muut”-menetelmällä: ”Samanlaisiin raakuuksiin ovat punaiset syyllistyneet Suomessa”.

Kaarlo saa selville, että punaiset aikovat kostaa Darjan kuoleman, punaisten asekätkijä on saatu selville ja miehet on määrätty puhdistamaan tienoo. Anna Liisa ja Anja on saatava turvaan.

Anna Liisa onnistutaankin viemään turvalliseen paikkaan, mutta suomalaiset sotilaat hakevat Anjan. Häneltä kysytään aseista jotka on löydetty, hänet pahoinpidellään ja raiskataan joukolla ja lopulta hänet tapetaan raa’asti.

Anna Liisan silmät avautuvat

Kun Anjan ruumis löytyy, punaiset uhkaavat tapaa kostoksi ”jääkärin huoran”. Anna Liisa pelastuu, mutta hänen maailmansa on murskana: ”Sitä ennen hänen maailmansa oli ollut täydellinen. Hän oli ollut onnellinen, hänellä oli rakastettu, Kaarlo, ja hänellä oli ollut koko tulevaisuus selvillä. Sitten hän rakastui Gilbertiin, rakastui sellaisella kiihkolla ettei vieläkään voinut sitä ymmärtää. Se oli todellista rakkautta, siitä hän oli varma. Mutta mitä se rakkaus oli hänelle tuonut? Pelkkää murhetta ja tuskaa…”

Kun Anna Liisa kysyy Gilbert Weissenbergiltä, ketkä tappoivat Anjan, tämä myöntää, että kyseessä oli ”meidän joukkomme”, mutta hän ei ollut itse paikalla.

Anna Liisa ei kuitenkaan tyydy vastaukseen: ”Te olette vastuussa siitä mitä Anjalle tapahtui, vaikka kuinka sanoisitte muuta. Te ette ehtinyt paikalle…Voitteko käsi sydämellä vannoa, että olisitte estänyt hirmuteon, jos olisitte ollut paikalla? Mihin te ette ehtinyt? Te ette ehtinyt tappamaan ja raiskaamaan Anjaa.”

”Minä en halua koskaan elämässäni nähdä teitä, Gilbert Weissenberg. En koskaan, muistakaa se. Jos minulla olisi nyt ase, minä tappaisin teidät.”

Myös Ilja Huotari on joutunut punaisten vangiksi, mutta hänet saadaan vapautettua. Ilja Huotari löytää Katrin ja Anna Liisan, ja he päättävät lähteä Sortavalaan.

Gilbert Weissenberg on kirjoittanut jäähyväiskirjeen, mutta Anna Liisa on polttanut lukematta: ”Jokin oli särkynyt ikuisesti.”

Kaarlo on lähtenyt. Anna Liisa ei halunnut nähdä häntäkään vaan olla yksin. Hän näkee painajaisia joka yö.

Lopussa Anna Liisa on Anjan haudalla: ”Mie tiijän, ettei sinun kirjeesi [jossa Anja oli kutsunut Anna Liisaa vierailulle] ollut ansa. Ainoa ansa on meidän elämämme. Anna anteeksi ihmisten julmuus.”

Romaanin todellisuustausta

Laila Hietamies on kertonut romaanin taustasta Suuren suomalaisen kirjakerhon painoksen (1993) alussa ja lopussa näin:

Kirjailija vieraili kesällä 1991 Uhtualla. ”Pistojärvellä näin erään pienen mökin pihapiirissä hautakummun, jota ympäröi vaaleansininen säleaita. Vanha nainen, joka asui kesät mökissä, kertoi muutamalla sanalla nuoresta naisesta, joka oli julmalla tavalla murhattu vuonna 1918.”

”Menin Vienaan tekemään kirjaa helmijoista, mutta näin kävi. Piti kirjoittaa tämä Vienan punainen kuu.”

”Sain sieltä myös vaikutteita henkilöhahmoihin. Luonnonlapsi Outin esikuva mm. poseerasi ja keikaili kaikessa kukkeudessaan venekuntamme miesväelle laiturista lähtiessämme.”

”Aniviisu ja isoisä olivat jo olemassa ja jäivät tähän tarinaan, vaikka kuuluivatkin alun perin ihan toiseen yhteyteen.”

”En voinut kehitellä kirjaani radikaalia loppuratkaisua. Ihmisten kohtalot jäivät avoimiksi kuten elävässä elämässäkin.”

Arvio romaanista

Vienan punainen kuu on poikkeuksellinen romaani sekä Laila Hietamiehen tuotannossa että suomalaisessa fiktiossa niin aiheensa kuin käsittelytapansa puolesta. Sodan jälkeen heimosodat olivat tabu, ja sotien välillä kuvattiin vain sankarillisia valkoisia ja sotarikokset olivat vain punaisten tekemiä.

90-luvun uuspatriotistisessa ilmapiirissä oli suositulta kirjailijalta kunnioittavaa kuvata suomalaisten käytöstä ”siirtomaaherroina” ja valkoisten sotarikoksia. Molemmat asiat tuomitaan yleisinhimisellä eettisellä perusteella. Muuten romaanissa ei oteta kantaa vaan tehdään ymmärrettäviksi henkilöiden erilaiset poliittiset ratkaisut.

Erityisen hyvin on kuvattu Anna Liisan joutuminen niin hullaannuttavan rakkauden valtaan, jossa järkevä ajattelu on mahdotonta.

Romaani olisi kuitenkin vaatinut syventämistä. Myöskään Anna Liisan ja isoisän siirtäminen toisesta tarinasta ei ollut kovin onnistunut ratkaisu.

Kirjailijasta

Laila Hirvisaari julkaisi suurimman osan tuotantoaan nimellä Laila Hietamies. Vuonna 2004 hän otti takaisin tyttönimensä Hirvisaari ja seuraavasta vuodesta alkaen hän julkaisi kirjansa tällä nimellä.

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelissa, joka käsittelee Lehmusten kaupunki -sarjan osia Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut.

Uusia tutkimuksia Vienan tapahtumista 1918

Nevalainen, Pekka: Lunastamaton Viena. Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. SKS 2022.

Vaara, Pekka: Viena 1918. Kun maailmansota tuli Karjalaan. Docendo 2018.

Vaara, Pekka: Viena 1919-1922. Kun neuvostovalta tuli Karjalaan. Docendo 2020.

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat

Toista maailmansotaa seurattiin jännittyneenä myös puolueettomissa maissa kuten Ruotsissa. Harva kuitenkaan teki sitä niin järjestelmällisesti ja eläytyen kuin Astrid Lindgren, joka kirjasi mietteensä ja tunteensa päiväkirjoihin. Ne julkaistiin 2015 nimellä Krigsdagböcker 1939-1945. Suomeksi teos ilmestyi 2016 Kari Kosken kääntämänä nimellä Sotapäiväkirjat 1939-1945.

Syyskuussa 1939 Astrid Lindgren oli 31-vuotias tukholmalainen konttoristi ja kahden lapsen äiti. Nuoruuden vaikeudet, aviottoman lapsen synnyttäminen ja tästä luopuminen, olivat takanapäin. Astrid oli ottanut poikansa takaisin ja solminut avioliiton, josta oli syntynyt tytär. Aviomies eteni urallaan, ja perhe muutti sotavuosina tilavaan asuntoon.

Lindgren ei kuitenkaan tyytynyt omaan mukavaan keskiluokkaiseen elämäänsä vaan alkoi kirjata päiväkirjaan maailmansodan tapahtumia ja kommentoida liimaamiaan lehtileikkeitä. Päiväkirjasta ilmenee niin hämmästyttävän tarkka kuva asioista, että se on vaatinut kosolti paneutumista ja pohtimista. Toki on myös sota-ajalle tyypillisiä huhuja, kuten että talvisodassa ”venäläiset ajoivat edellään puolalaisia naisia ja lapsia suomalaisia kohti.” Lindgren kuitenkin suhtautui tietoihin kriittisesti ja korjasi myöhemmin merkintöjään. Esimerkiksi kaasun käytön hän totesi olleen uutisankka.

Enemmän informaatiota kuin tavalliset ruotsalaiset Lindgren sai, kun hänet 1940 palkattiin sensuroimaan ulkomailta Ruotsiin ja Ruotsista ulkomaille lähetettyjä kirjeitä. Pommitusten uhrit eivät olleet vain tilastonumeroita, kun kirjeen kirjoittajat kertoivat tuntemistaan naisista ja lapsista.

Kirjeiden ansiosta sekä Saksan että Neuvostoliiton miehittämien maiden todellisuus tuli iholle. Hollantilainen kirjeenkirjoittaja aikoi sodan jälkeen erottaa kotiapulaisen, joka seurusteli saksalaisen kanssa; nyt potkuja ei uskaltanut antaa, sillä apulainen voisi kostaa tekemällä ilmiannon Gestapolle. Latvialainen äiti itki öisin pelätessään uutta neuvostomiehitystä ja kyydityksiä: ”Minne pitäisi paeta ja mitä pitäisi tehdä? En olisi niin peloissani omasta puolestani, mutta hehän eivät säästä lapsia.”

Sodan puhjetessa Lindgren oli selvillä Saksan keskitysleireistä ja kansallissosialismin pahuudesta ylipäänsä. Tammikuussa 1943 hän ennusti, että Saksan kansaa odottaa ”täydellinen romahdus, eikä edes kovin kaukana tulevaisuudessa.”

Juutalaisten siirtäminen Puolassa ghettoihin ja kuljetukset pois Saksasta olivat Lindgrenin tiedossa. Joulukuussa 1943 hän luki lehtihaastattelusta, että kaksi miljoonaa juutalaista oli surmattu. Ainakin Ruotsissa holokaustista sai siis tietoa, jos vain halusi ottaa sitä vastaan.

Totalitaariset ideologiat, kansalaissosialismin ja bolševismin, Lindgren näki ”kuin kahtena hirmuliskona”. Talvisodan ja Baltian maiden neuvostomiehityksen takia hän pelkäsi 1941 enemmän puna-armeijan kuin Saksan miehitystä.

Olavi Paavolainen väitti Synkässä yksinpuhelussa, etteivät suomalaiset tiedä mitä maailmassa tapahtuu. Tulevan satutädin rinnalla Paavolainen jäi toiseksi, vaikka hän sai lukea luottamuksellisia tietoja. Hänen katseensa oli valikoiva, ainakin sodan jälkeen julkaistussa versiossa.

Muitakin eroja oli. Paavolainen katsoi useimpia ihmisiä alaspäin, viljeli satiiria eikä malttanut olla letkauttamatta ”mitä minä sanoin”. Hän innostui kaikesta uudesta ja arvioi asioita tyylin tai sen puutteen perusteella. Häneltä puuttui oikean ja väärän kategoria, samoin empatiaa hänellä oli vähän. 

Lindgrenkin ironisoi erityisesti Hitleriä ja olisi suonut kaikkien natsien kuolevan liittoutuneiden pommituksissa. Mutta hänellä oli vahva oikean ja väärän taju, eikä hän hyväksynyt sitä, että pommit osuivat myös viattomiin. Hän ei voinut olla säälimättä palelevia saksalaisia sotilaita itärintamalla.

Mutta kukaan ei ole täydellinen. Neuvostoliittolaisille sotilaille ja siviileille Lindgreniltä ei riittänyt yhtään myötätunnon sanaa. Ilmeisiä syitä olivat talvisodan sokki ja yleinen kommunismin pelko. Neuvostoliittolaiset olivat Lindgrenille kasvottomia ”toisia” siinä, missä saksalaiset – natseja lukuun ottamatta – olivat ”omia”, samaan länsimaiseen kulttuuripiiriin kuuluvia.

Moni suomalainen alkoi talvisodan aikana inhota sanaa myötätunto. Unohdettiin, että se johti lukemattomiin tekoihin. Kuten Lindgren totesi, mikään kansa on tuskin auttanut toista yhtä paljon kuin ruotsalaiset Suomea. Lindgrenin huumorintaju oli hereillä, kun hän haali vintiltä lahjoitettavia vaatteita: ”suomalaiset ovat kokeneet jo tarpeeksi kovia” ilman anopin kammottavaa villatakkia.

Lindgrenin realistista ihmistuntemusta osoittaa, ettei hän loukkaantunut suomalaisten katkeruudesta, kun Ruotsi ei liittynyt sotaan Suomen puolelle huolimatta voimakkaasta kansalaismielipiteestä. Marraskuussa 1940 hän oli valmis myöntämään, että ”viisas hallituksemme” oli tehnyt oikean päätöksen.

Sota aiheutti Ruotsissakin epämukavuutta ja pelkoa. Lindgren kirjasi niin säännöstelyn, hamstrauksen ja lämpimän veden säännöstelyn kuin ihmisten käytöksen ja asenteiden muuttumisen. Hän havainnoi, ”miten ihminen tottuu kaikkeen”, ja toivoi, että lapsenlapset saisivat elää aikana, jolloin he voisivat viattomasti kysyä: ”Väestönsuoja – mikä se sellainen oikein on?”

Suurpolitiikan rinnalla Lindgren kirjasi perheensä elämää: lasten sairauksia ja syntymäpäivälahjoja, pyöräretkiä ja ruokalistoja. Eräänä lauantaina päivällisellä syötiin hummeria ja maksapateeta. Työpaikan ansiosta Lindgrenin suhteellisuudentaju säilyi: ”Ulkomaalaisten silmin meillä on täällä ihanaakin ihanammat oltavat.” Lindgren osasi olla kiitollinen hyvästä osastaan.

Joskus omat huolet saivat etusijan. Kesällä 1944 Lindgren tunsi, että ”maanvyöry on haudannut elämäni”. Syynä oli aviomiehen sivusuhde. Avioliittoa jatkettiin, mutta Lindgren oppi, että ”jos haluaa olla onnellinen, sen on tultava ihmisestä itsestään eikä kenestäkään toisesta.”

Lindgrenin selviytymiskeinoja yksityiselämän ja maailman aiheuttamiin huoliin oli työ, itsekuri ja luovuus. Kolmas teos Peppi Pitkätossu ilmensi iloa, anarkismia ja positiivista voimaa vastakohtana sodan kauhuille. Sodan varjo näkyy vielä Veljeni, Leijonamielen ja Ronja ryövärintyttären pahiksissa.

Kommentti: Venäjän natsisyytöksestä

Ukrainan sodan ja Suomen ja Ruotsin Nato-keskustelun aikana keväällä 20122 Venäjän propaganda väitti Astridia Lindgrenin olleen natsi. Perusteluna oli Sotapäiväkirjojen lause: ”Ja jos niin kävisi, mieluummin huutaisin loppuelämäni Heil Hitler kuin päästäisin tänne venäläiset, mitään kuvottavampaa en voi kuvitella.”

Edellä olen osoittanut täysin selvästi, että Lindgren päinvastoin arvosteli ankarasti sekä Natsi-Saksan ideologiaa että sen miehityspolitiikkaa ja oli myös varhain selvillä holokaustista. Toisaalta hän oli myös selvillä Neuvostoliiton miehityspolitiikasta Baltian maissa. Niinpä hän saattoi perustellusti arvella, että jos Saksa miehittäisi Ruotsin, maata kohdeltaisiin ”arjalaisuuden” takia kuten Tanskaa ja vaarassa olisivat vain juutalaiset. Ruotsin neuvostomiehitys taas tarkoittaisi Baltian maiden tapaan aiemman eliitin vainoa, jolloin vaarassa olisivat myös perheenjäsenet. Jälkimmäinen mahdollisuus olisi siis ollut Lindgrenille vaarallisempi.

Artikkeli perustuu Lindgrenin teoksesta kirjoittamaani arvosteluun, joka julkaistiin Kanavassa 2/2017 otsikolla Satutäti tiesi mitä maailmassa tapahtuu. Blogiin olen lisännyt alkukappaleen ja kommentin natsisyytöksestä.

Muuta

Venäjän natsisyytöksestä on kerrottu Helsingin Sanomissa, jossa on linkki Twitteriin.

Teoksesta on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa: Kirsin Book Club, Kuiske, Pieni kirjasto. Verkosta löytyy aiheesta myös Ilta-Sanomien juttu.

Kirjailijasta Wikipediassa.

Seppo Suihko: Sodasta ja rakkaudesta

Seppo Suihko kertoo teoksessaan Sodasta ja rakkaudesta vanhempiensa tarinan jatkosodan aikana, mutta myös siitä miten kirjeet voivat auttaa aikuista lasta ymmärtämään vanhempia.

Seppo Suihkon teos vanhempiensa Olli Suihkon ja Leena Kuusen nuoruudesta Sodasta ja rakkaudesta (Books on Demand) on esimerkki siitä, miten yksityistä ja yleistä aineistoa yhdistelemällä luodaan kiinnostava henkilö- ja ajankuva, jossa ei vältetä kertomasta nykyajalle outojakaan ilmiöitä.

Sodasta ja rakkaudesta

Teoksen päälähteenä on vanhempien kirjeenvaihto jatkosodan aikana. Muita lähteitä ovat isä Olli Suihkon päiväkirja ja tämän satunnaiset kertomukset pojilleen näiden ollessa pieniä sekä Antti Henttosen ja Matti Lappalaisen kirjoittama Rajajääkäripataljoona 4:n historiikki Tuolla puolen Syvärin (1991). Henttonen toimi Olli Suihkon taistelulähettinä. Olli Suihko kuului kirjan toimituskunnan puheenjohtaja ja antoi käytettäväksi päiväkirjansa.

Vänrikki Olli Suihkon ja lotta Leena Kuusen katseet kohtasivat, kun molemmat olivat jatkosodan alussa matkalla kuorma-auton lavalla kohti rintamaa. Myöhemmin molemmat sattuivat Nurmoilan kylään, jonne VI armeijakunnan esikunta sijoittui.

Missään muissa olosuhteissa pari olisi tuskin alkanut seurustella, niin erilaiset taustat heillä oli ja asialla oli tuohon aikaan suuri merkitys.

Karjalaistaustainen työläispoika

Olli Suihko syntyi 1918 Laatokan pohjoispuolella Ruskealan Harlussa. Hänen lapsuutensa tuntuu ulospäin kovalta: hän menetti äitinsä synnytyksessä ja jäi isovanhempiensa huostaan, poika asui isänsä luona vain pari vuotta yhdeksän-yksitoistavuotiaana ja suhde jäi etäiseksi, ja sen jälkeen Ollista huolehtinut Ville-setä oli ”koirakoulumainen” kasvattaja.

Ville Suihkon luona Ollilla oli mahdollisuus käydä oppikoulua, mikä siihen aikaan oli etuoikeus. Mutta toisin kuin varakkaammissa perheissä, luokalle jäämistä ei suvaittu eikä sellaiseen ehkä ollut varaakaan. Olli siirtyi ammattikouluun, oppi sorvaajaksi ja harjoitteli eri osastoilla. Toisaalta hän saattoi luottaa siihen, että työuraa auttaisivat jatkossa suhteet: Ville Suihko oli Valkeakosken ammattikoulun rehtori, tehtaanomistaja Juuso Waldenin lähipiiriä ja Valkeakosken Hakan ensimmäinen puheenjohtaja.

Muutto Valkeakoskelle oli merkittävä myös ideologisesti: isä oli sosialidemokraatti, Ville-setä taas suojeluskuntamies, eikä ennen sotaa voinut olla molempia. Olli liittyi suojeluskuntaan 14-vuotiaana (ehkä tarkoitetaan suojeluskuntapoikia?) ja menestyi siellä hyvin, samoin urheilussa Valkeakosken Hakan riveissä. Kunnostautuminen molemmissa epäilemättä nostatti itsetuntoa ja korvasi näin koulumenestyksen puutetta. Osittain sotilaan ja urheilijan taidot menivät päällekkäin, mikä huomattiin nopeasti sodan aikana.

Olli aloitti asevelvollisuuden suorittamisen syyskuun alussa 1939. Marraskuun viimeisenä päivänä alkoi talvisota, mutta Olli joutui kuukaudeksi Hennalan sotasairaalaan. Raatteen ja Kuhmon taisteluissa hän palveli JR 65:ssä taistelulähettinä ja partioiden vetäjänä. Ennen sodan päättymistä Olli oli ylennetty alikersantiksi ja sodan päätyttyä hänet määrättiin reserviupseerikouluun, mikä oli poikkeuksellista muille kuin ylioppilaille. RUK:n päätyttyä hän jatkoi asevelvollisuuden suorittamista ja toimi aseupseerina ja koulutustehtävissä.

Vaikka Ollin lapsuus tuntuu kovalta, hän oli luonteeltaan valoisa ja optimistinen.

Sivistyneistöperheen ylioppilastyttö

Leena Kuusi syntyi helsinkiläiseen yläluokan perheeseen 1920. Granfeltit olivat aatelissukua, mutta 1800-luvun lopulla isoisä oli fennomaani-innossaan muuttanut perheen kielen suomeksi. Isä Aarne Kuusi oli jopa suomentanut sukunimensä Kuuseksi. Tämä saattoi auttaa työuraa suomenkielisissä vakuutuslaitoksissa. Lopulta isä toimi vakuutusyhtiö Salaman toimitusjohtajana.

Isä kasvatti lapset itsenäisiksi, mutta tämän periaatteet vaikuttivat alitajuisesti heidän ratkaisuihinsa. Koska isä luotti heihin, he eivät halunneet rikkoa luottamusta.

Perheen varakkuutta ei tuotu esiin, sillä arvoja olivat vaatimattomuus ja raittius. Ruokapöydässä noudatettiin asketismia: ei väkeviä juomia, ei kahvia, ei tupakkaa, ei mausteita.

Toisaalta arvona oli sivistys. Äiti Alli ohjasi lapset kulttuurin pariin.  Lapset kirjoittivat, soittivat ja lauloivat. Oman lehden nimi oli Kotikuusen kuiskehia.

Mutta äidin kautta siirtyi myös toisenlainen perintö, ”degeneraatio Wegeliana”. Oman äidin Anna Zidbäckin, omaa sukua Wegelius, ahdistus siirtyi Allille. Hän oli ankaran uskonnollinen, jätti lapset palvelijoiden huostaan ja pakotti molemmat Helsingissä ja Mäntyharjun Jylhässä päivittäisiin hartaudenharjoituksiin.

Ennen sotaa äiti Allilla diagnosoitiin maanis-depressiivinen sairaus, jota nykyään kutsutaan kaksisuuntainen mielenhäiriöksi. Hän vietti jaksoja sairaalassa ja myös omaehtoisessa retriitissä.

Äiti arvosti poikiaan, etenkin vanhinta Mattia, mutta väheksyi tyttäriään. ”Maijasta ja Leenasta ei hänen mielestään voinut tulla mitään.” Maijalla diagnosoitiin 30-luvulla sama sairaus kuin äidillään, mutta hän toipui.

Niinpä vaikka Leena näytti saaneen syntymälahjaksi kaiken maallisen hyvän, häntä vaivasi häntä sisäinen epävarmuus.

Leena pääsi ylioppilaaksi keväällä 1939. Hän oli opiskellut musiikkia ja laulanut Heikki Teittisen perustamassa Suomen ensimmäisessä kamarikuorossa.

Vanhimmat veljet olivat äärioikeistolaisia: Matti kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan (AKS) ja Pekka IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta Leenaan, jonka ihanteet ja asenteet olivat ehdottomia.

Leena esiintyi Merjan Kaiussa, Pekan johtamassa Sinimustien lausuntakuorossa. Ohjelmistoon kuului runoja Matin runokokoelmasta Runon ja raudan kirja.

Ennen talvisotaa Leena osallistui Maan Turvan viihdytysjoukkoihin, joka esiintyi YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin) kutsutuille sotilaille pitkin itärajaa.

Talvisodan jälkeen Leena aloitti opiskelun Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Jatkosodan alkaessa hän ilmoittautui muonituslotaksi VI Armeijan esikuntaan, olihan hänen itsensä toimittava niin kuin hän oli toisia kehottanut.

Esimerkillinen sotilas ja upseeri

Olli Suihko osallistui jatkosotaan Rajajääkäripataljoona 4:n (RjP4) riveissä.

Rajamiehistä koostuva Rajajääkäripataljoona 4 perustettiin Syvärinkaupungissa joulukuun alussa 1941. Pataljoona koostui eri joukko-osastojen rajajääkäreistä. Nämä yksiköt oli koottu rajavartijoista ja rajaseutujen asukkaista. Koska niiden paikallistuntemus talvisodan rauhassa luovutetuista alueista oli ollut tärkeä jatkosodan hyökkäysvaiheessa, ne olivat joutuneet koviin taisteluihin.

Kun Suomi oli vallannut 1941 Itä-Karjalan, RjP4:n asemat olivat Syvärinkaupungin ja Pertjärven välisessä maastossa. RjP4 oli osa Rajajääkäriprikaatia, joka kuului 7. divisioonaan joka taas oli Aunuksen ryhmää.

Olli johti jääkärijoukkuetta. Se oli eliittipataljoonan eliittijoukkue, joka heitettiin usein pahimpaan paikkaan. Lisäksi hän toimi tarkka-ampujana, urheilu-upseerina, tiedustelupartioiden vetäjänä ja komppanianpäällikkönä.

Aunuksen rintamalla asemasota ei alkanut vielä joulukuun alussa 1941, kun Mannerheim pysäytti suomalaisten etenemisen. Puna-armeija yritti iskeä takaisin ensin Gorassa joulu-tammikuussa 1941 ja huhtikuussa 1942 Pertjärvellä. Molemmat hyökkäykset suomalaiset onnistuivat torjumaan.

Jälkimmäisessä tapauksessa Ollin 50-miehisen partion tehtävänä oli ottaa selvää venäläisten asemista ja haitata näitä. Ollin metodina oli harjoitella perusteellisesti ja ottaa kaikki mahdollinen huomioon sekä tuumia yhdessä miesten kanssa onnistumismahdollisuuksia. Sitten mentiin pervitinin voimalla. Tällä kertaa palattiin ilman tappioita.

Tämän jälkeen mittavampi taistelutoiminta laantui kesäkuuhun 1944 asti. Partiomatkoja Olli kuitenkin teki lähes viisikymmentä.

”Uhmamielellä, kiihko rinnassa tehtävän takoessa pääkuoressa riennetään, ryömitään, ammutaan. Jokainen tekee vaistomaisesti sen tarkemmin ajattelematta jonkin ’urotyön’, joka muulloin nostaisi hiukset pystyyn.”

Omien miestensä keskuudessa luutnantti Suihko ”yrittää vitsailla, ottaa löysin rantein ja syventyä jokaisen huoliin ja asioihin”, mutta Leenalle hän saattoi kirjoittaa epävarmuudestaan.  Kaikesta Olli ei kuitenkaan kertonut kirjeissään, vaan noudatti ajan yleistä periaatetta, että sotilaan ei pidä valittaa läheisilleen asioista, jotka ovat kaikille yhteisiä ja joita ei voi muuttaa, ja siten raskauttaa näitä.

Toki sotasensuurikin oli otettava huomioon, mutta se ei näytä kirjeisiin suuremmin puuttuneen.

Lisäksi ”Ollille oli tärkeää osoittaa kunnostautumistaan Leenan silmissä.  Tapahtumien selostus toimi varmaan Ollille myös terapiana.”

Myöskään Rajajääkäripataljoona 4:n historiikissa Tuolla puolen Syvärin ei juuri kerrota sodan nurjista puolista. Seppo Suihkon kirjassakin on aukkoja, koska Olli ei kirjoittanut kaikesta. Niinpä saadaan tietää, että eräs sotilas ampui kostoksi sotavangin, mutta ei sitä rangaistiinko häntä vai ei ja miten.

Olli eli sodan lähellä miehiään. Hirsistä rakennetussa korsussa lattia lainehtii vettä sateen jälkeen tai lumen sulettua, ruokahuolto pelasi tai ei. Esikunnissa sekä ruoka että vaatteet olivat paremmat eikä siellä välttämättä ymmärretty tavallista sotilasta.

Asemasodan aikana oli tärkeää sekä pitää huolta fyysisestä kunnosta että mielialasta. Molempia päämääriä palveli urheilu, jossa Ollilla oli tärkeä osa. Hän oli huipputekijä niin ampumisessa, hiihdossa kuin suunnistuksessa sekä yleisurheilussa moniottelijana. Helmikuussa 1942 hänestä tuli pataljoonan jääkärijoukkueen johtaja ja urheilu-upseeri.

Seurustelun vaikeudet

Leena ja Olli alkoivat tapailla Nurmoilassa ystävinä, mutta jouluyönä ”Viattomat suukot muuttuvat kuumiksi suudelmiksi.” Tapaninpäivänä ”he ajelivat mustan hevosen vetämässä reessä pitkin Aunuksen kyläteitä tähtien tuikkiessa ja pakkasen paukkuessa.”

Tammikuussa 1942 pari joutui eroamaan, ja kirjeenvaihto alkoi. Tapaamisia oli 1942-4 vain muutamia vuodessa, ehkä yhteensä kymmenisen kertaa.

”Leena epäröi, Olli on varma tunteistaan.” ”Olli ei erittele tunteitaan ja tarkastele niitä eri valaistuksissa. Se säästää monilta henkisiltä kamppailuilta, mutta pelottaa Leenaa. Olli ei pysähdy punnitsemaan heidän ’tapaustaan’.”

Sen sijaan Leena noudattaa perheen periaatetta: ”Asiat pitää pohtia puolelta ja toiselta.” Leena selittää heti alkuun, ettei ole Ollin ihannetyttö, ja luettelee huonot puolensa.

Seppo Suihko kommentoi: ”Vähemmän sisukas sulhaskandidaatti kenties vetäisi omat johtopäätöksensä ja luovuttaisi.”

Vaikka tausta ja koulutus erottavat, yhdistävääkin on: ”perheitten arvot ovat lähellä toisiaan; raittius, ahkeruus, rehellisyys ja isänmaallisuus. Kummankin suvut – Ollin kohdalla Villen – ovat kansalaissodan aikana valkoisten puolella. Leenan vanhimpia veljiä ja Villeä voi pitää aikansa oikeistoradikaaleina.”

Leenan lottakausi kesti huhtikuun loppupuolelle 1942. Sen jälkeen hän jatkoi agronomin opintojaan. Vuonna 1943 hän oli maatilaharjoittelijana Lopella sijaitsevalle Leppälahden tilalla.

Lokakuussa 1942 pari tapasi Helsingissä. Kun ”Leena jatkaa pohdiskeluaan suhteen mahdottomuudesta”, Olli otti sen todesta eikä seuraavana päivänä tullutkaan tapaamiseen. Leena yllättyi, sillä hän ”ei ole hetkeäkään kuvitellut, että he voisivat erota. Hän on puhunut Ollille omasta epävarmuudestaan, koska on toivonut Ollin valavan varmuuttaan häneenkin.” Seuraavana päivänä järkyttynyt Leena meni asemalle, ja sovinto syntyi.

Samoissa merkeissä seurustelu sitten jatkui vuosikausia. Kyse ei ole siitä, että Leena olisi epävarma siitä, rakastaako Ollia vai ei, vaan siitä että ”hänen uskonsa omiin kykyihinsä vain vaihtelee.” Taustalla on äidin vähättelyn alas painama itsetunto sekä äidin ja sisaren mielenterveyden horjuminen.

Tyttöystävän ailahtelut saivat Ollin uskomaan, että Leena kaipasi omansäätyistään kumppania. Leena torjui tämän ja vakuutti arvostavansa Ollia, joka oli yhtä älykäs kuin veljet, mutta toisella tapaa: ”Hän on säilyttänyt sodassa henkisen tasapainonsa. Jotakin valoisinta ja huolettominta poikamaisuutta on hävinnyt, mutta tilalle on tullut vastuuntuntoa. Hän ottaa johtamisen vakavasti. Hän voi olla häikäilemätön ja muista piittaamaton, äärimmäisten vastakohtien yhdistelmä, jollaisia tämä aika pojista pyrkii muokkaamaan.”

Seppo Suihko kommentoi Leenan erästä kirjettä: ”Joko taas! Voisiko joskus panna kirjeen lähettämättä paperikoriin? Tai kirjoittaa pöytälaatikkoon tyyliin ’Rakas päiväkirja’? Tai pitää sisäisen puheensa sisällään? Omaelämäkerrallisen fiktionkin kirjoittaminen olisi tehnyt hyvää.” Leena oli kuitenkin omaksunut äidiltään ehdottoman totuuden ja rehellisyyden ihanteet.

Perheitten erilainen tunneilmapiiri ja kommunikaatiotapakin tuotti vaikeuksia. Ollin lähetti Leenalle sisariensa kirjeitä, joissa nämä ”ilmaisevat itseään Ollin tavoin avomielisesti ja hellän sydämellisesti”, kun sen sijaan ”Leenan perhe välttää hellempiä tunteita. Lyödään leikiksi puheen mennessä hempeäksi. Sydämellisyyttä ja sisäisten asioiden käsittelyä pidetään lapsellisena ja helliä sanoja tunteiluna.” Tällä panssarilla perheenjäsenet suojelivat ”herkästi haavoittuvan sisimpänsä”. Juuri tämän vastakohdan takia Olli ilmeisesti viehätti Leenaa: ”Olli on välittömämpi ja lämpimämpi kuin kukaan toinen.”

Olli olisi halunnut edetä seurustelussa nopeammin ja tavata kahden kesken. Hän kysyi, miksi heidän pitäisi pidättyä seksistä, kun heillä kerran oli vakavat aikeet tulevaisuuden suhteen. Mutta Leena ei hyväksynyt ”vapaata rakkautta”. Moraalin lisäksi hänellä oli myös käytännöllisiä syitä: maineen menestys ja raskaus, kun varmaa ehkäisyä ei ollut. Muutenkaan avioliitto tai edes kihlaus ei tässä vaiheessa ollut Leenalle vaihtoehto. Myös sotalesken kohtalo saattoi pelottaa.

Kesällä 1943 Jylhässä pidettiin ”nuorisopäivät”, joihin Leenan ja Ollin lisäksi osallistuivat Leenan pikkuveljet ja toisen tyttöystävä. Sekin oli Leenan äidin mielestä arveluttavaa, mutta isä oli antanut luvan.

Maaliskuussa 1944 Olli tapasi Leenan Helsingissä ja he sopivat kihloihin menosta heinäkuun alussa. Mutta toisin kävi.

Suurhyökkäys 1944

Olli odotti, että länsiliittoutuneiden maihinnousun yhteydessä Suomikin saa ”rautaa kotona ja korvessa”. Sen sijaan hän uskoi, että ”Saksan vastaisku tulee olemaan musertava”.

Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi Kannaksella 9.6. ja johti suomalaisten perääntymiseen. Mannerheim antoi 16.6. käskyn vetäytyä Itä-Karjalasta. Seuraavana päivänä Syvärin takana oleva puna-armeijan 7. armeijakunta sai Stalinilta käskyn tuhota Aunuksen ryhmä. Puna-armeijalla on kaksitoista divisioonaa ja suuri määrä erityisaselajien joukkoja, Aunuksen ryhmällä kolme divisioonaa ja yksi prikaati.

Suomalaiset vetäytyivät Syvärin yli joen pohjoispuolelle. RjP4 varautui suojaamaan 7. divisioonan vetäytymistä. Venäläiset tekivät yllättäen maihinnousun Laatokan koillisrannalle ja uhkasivat suomalaisten sivustaa.

RjP4 joutui kovimpiin taisteluihin Tokkarin viivytysasemassa, jonka hallussapito oli tärkeää, koska se suojasi VI armeijakunnan vetäytymistä Aunuksen kannaksen länsiosassa. ”Ollille tilanne on helpompi kuin monille muille. Hermot ja lihakset ovat kunnossa, pää kylmänä.”

Leena ei saanut Ollilta kirjettä kolmeen viikkoon. ”Hän vakuuttaa itselleen, että vääryys ja väkivalta voi tässä maailmassa savuttaa näin kirkuvaa riemuvoittoa. Mutta ehkä on nöyrryttävä ajattelemaan, ettei oikeus voita heidän sukupolvensa kohdalla, vaan vasta seuraavan tai sitä seuraavan sukupolven aikana. Silloin he kaksi ja monet muut saavat omat unelmansa uhraten elää, kärsiä ja ehkä menehtyä kerran koittavan valoisan tulevaisuuden lunnaiksi.”

Kun Olli viimein sai lomaa, pari vaihtoi Leena aiemmin ostamat kihlasormukset 3.9. Seuraavana päivänä tuli aselepo.

Olli joutui vielä Lapin sotaan. Siellä eräät asukkaat pitivät enemmän saksalaisista kuin suomalaisista. Marraskuussa 1944 Olli joutui sairaalaan juotuaan eräässä mökissä maitoa, joka oli myrkytetty petrolilla. Joku saksalaismielinen emäntä oli tehnyt saman muillekin.

Marraskuussa Olli kotiutettiin armeijasta yli viiden vuoden jälkeen.

Suurin haaste sodan jälkeen

Vasta rauhan tultua pari saattoi tutustua toistensa ”arkiminään”.

Vuoden 1945 Leena opiskeli Lepaan puutarhaopistossa. Ehkä he tulevaisuudessa hoitaisivat Jylhän tilaa? Olli taas opiskeli Helsingin teknillisessä koulussa. Ville-setä suunnitteli Ollille uraa Valkeakoskella, mutta kasvattipoika oli itsenäistynyt.

Sota oli vaikuttanut ratkaisevasti Ollin elämään. Menestys johtajana sodassa oli kohottanut itsetuntoa ja upseerin arvo oli auttanut kihlaamaan tytön, joka muuten olisi ollut saavuttamaton.

Olli kirjoitti päiväkirjaa, jota Leena luki ja kirjoitti omia kommenttejaan. Olli ei edelleenkään ymmärtänyt Leenan käytöksen ja mielialojen vaihtelua, mutta häntä vaivasi myös alemmuudentunne ”voimakasta ja esiintymisvarmaa” morsianta kohtaan.

Olli näki painajaisia sodasta, mutta sodan loppuminen merkitsi myös sotasankarin arvon menetystä. Toisin kuin Leenan yliopistossa opiskelevat veljet, Olli ei ollut saanut opintolomaa sodan aikana, eikä opiskelun aloittaminen 26-vuotiaana ollut helppoa. Paineet onnistua olivat vielä muita kovemmat, sillä 0lli halusi saavuttaa Leenan akateemisen suvun hyväksymisen.

Molemmat idealisoivat toista ja vähättelivät itseään: ”Kummallakin on toiselta puuttuvia ominaisuuksia.”

Uskontoonkin pari suhtautui eri tavalla. Olli on säilyttänyt lapsenuskon, kun taas Leena on saanut hänen tarpeekseen kodin pakollisista hartaushetkistä.

”Heillä ei ole paluutietä, on vain pyrittävä yhdessä eteenpäin.”

Kesällä 1945 ristiriidat lieventyivät eikä pahoja yhteenottoja enää ollut. Pari sopi naimisiin menosta loppukesällä 1946.

Mutta tulikin uusi, odottamaton koettelemus: loka-marraskuussa 1945 Leena sairastui lapsihalvaukseen eli polioon. Hän joutui olemaan kolme viikkoa kulkutautisairaalassa, jossa hoitona oli liikkumattomuus. Säryt olivat kovat.

Leenan mielestä avioliitto ei voinut toteutua, sillä hän ei halunnut Ollin vaivoiksi. Tai niin hän ainakin sanoi, vaikka sisimmässään ilmeisesti halusi, että Olli vakuuttaisi hänelle päinvastaista. Eikä Olli luovuttanut: kaveria ei jätetty rauhankaan aikana. Leenan kunto parani kuntoutuksen avulla, mutta invaliditeetti jäi.

Vihdoin heinäkuun lopulla 1947 olivat häät. Leenan perheen avulla saatiin asunto Johanneksenrinteeltä.

Tuoreena aviovaimona Leena vertasi elämäänsä vuoteen 1945, jolloin kaikki oli päältä katsoen ollut kunnossa: ”vastasaatu rauha, hyvä toveripiiri, hyvä sulhanen, mainio terveys”. Silti hän oli ollut ”kummallisen tasapainoton, rauhaton, kaikenlaisten epäilysten vallassa”. Vaikka hänellä oli edelleen ”ailahteluja, synkkyyden ja epätoivon puuskia”, hän oli enimmäkseen ”sanomattoman onnellinen”, sillä toisin kuin terveenä, hän osasi nyt arvostaa sitä, mitä hänellä oli.

Ehkä ristiriitojen käsittely etukäteen oli sittenkin ollut hyödyksi, niin tuskallista kuin se oli Ollille ollutkin.

Olli oli valmistunut teknikoksi joulukuussa 1946, ja Leenan laudaturtyö valmistui joulukuussa 1947. Ollin suunnitelmat jatko-opiskelusta romuttuivat, kun esikoinen Seppo syntyi syyskuussa 1948. Vaikka Leenakin meni töihin, tulot eivät tahtoneet riittää, sillä Leenan invaliditeetin takia oli palkattava kotiapulainen. Toinen poika Sampo syntyi 1951.

Matalasta koulutuksestaan huolimatta Olli teki nousujohteisen uran, ja hänestä tuli lopulta Yhtyneiden kuvalehtien henkilöstöpäällikkö ja johtoryhmän jäsen. Leena puursi eläkeikään asti vakuutusvirkailijana.

Olli kuoli 1994 ja Leena 2007.

Aikuinen lapsi löysi vanhempansa syvemmällä tavalla

Sodasta ja rakkaudesta on kertomus myös siitä, miten aikuinen lapsi saa kirjeiden ja päiväkirjan avulla vanhemmistaan syvemmän käsityksen ja siten ymmärtämään ja arvostamaan heitä näiden kuoleman jälkeen, vaikka näiden eläessä avoimet keskustelut ovat jääneet käymättä.

Aikoinaan sodan kokeneiden vanhempien ja 60-lukulaisten nuorten yhteentörmäys oli väistämätön, olivathan heidän kokemuksensa niin erilaisia. Mutta vuosien vieriessä perspektiivi laajeta, kun näkee sekä vanhempansa että itsensä sukupolvien ketjua: mitä vahvuuksia ja heikkouksia, asenteita ja arvoja kukin on vanhemmiltaan saanut ja mitä edelleen lapsilleen välittänyt.

Nykyään kuulee usein väitettävän, ettei kukaan selvinnyt sodasta traumatisoitumatta. Olli Suihko osoittaa, että se oli mahdollista. Sotaa korostamalla sivuutetaan se, että traumoja voi saada muutenkin, kuten Leena Kuuselle kävi äidin väheksynnän takia.

Seppo Suihko uskoo, että sota vaikutti isän persoonallisuuteen ja toimintaan kasvattajana hyvin vähän. Olli käytti vähän alkoholia eikä ollut arvaamaton, saati väkivaltainen. Kasvatusmenetelmät olivat perinteisiä, remmi oli silloin tällöin käytössä. Esikoisen erilainen luonne olisi kaivannut ”monivivahteisempaa ulottuvuutta”, mutta ainakin ”Isän ja poikien yhteisistä urheiluista jäi pojille elämän mittainen liikuntaharrastus.”

Isä ”jäi esikoiselleen yksiulotteisemmaksi; tarmokkaaksi urheilijaksi, sotasankariksi ja päälliköksi, miksei myös ihmisten yhdistäjäksi ja sosiaalisesti lahjakkaaksi hauskanpitäjäksi.” Niinpä Ollin sodanjälkeisen päiväkirjan paljastamat syvät mietteet olivat pojalle elämys. Olisiko niin, että isän ollut helpompi näyttää herkempi puolensa tyttärelle kuin pojalle, jolle hän haluaa olla esikuva?

Äiti taas ei invaliditeettinsa takia saanut haaveilemaansa työtä, ja hänen oli luovuttava myös rakkaasta harrastuksesta kuorolaulusta, kun invalidi ei sopinut kuoron imagoon. Kotona oli kuitenkin piano, ja äiti ”välitti pojilleen sukujensa kulttuuriperintöä, humanismia ja musiikkia” kuten oma äitinsä aiemmin. Kirjeiden ansiosta Seppo Suihko alkoi suhtautua äitinsä tiukkoihin moraalikäsityksiin ymmärtäväisemmin kuin nuorena.

”Perheemme arjessa ja juhlassa kohtasi kaksi erilaista kulttuuria. Ehkä sen vuoksi en itse ole ollut täysin kotonani kummassakaan.” Vaikka tällainen on rankkaa yksilölle, se auttaa kirjallisessa työssä.

Mannerheim-risti jäi saamatta, mutta elämä onnistui

Olli oli ollut pataljoonan komentajan Olli Korhosen luottoupseeri. Korhonen oli kysynyt Ollilta, haluaisiko tämä Mannerheim-ristin vai ylennyksen kapteeniksi. Olli oli asettanut etusijalle ristin, mutta jos hän ei saisi sitä, komentaja on luvannut ylennyksen. Mutta Korhonen jäi sotavangiksi 6.7. Seuraajan ja Ollin välillä vallitsi luottamuspula. Sekä risti että ylennys jäivät saamatta.

Olli kuulee myöhemmin, että syynä olisi ollut myös kaksintaistelu Lauri Törnin kanssa, jota saman aikaan oli samasta prikaatista ehdotettu ritariksi.

Kun Seppo Suihko kirjoittaa, että ”Mannerheim-ristin kenties Ollin nenän edestä saaneesta Lauri Törnistä tuli legendaarinen sotasankari”, joka ”nousi maineeseen”, kun taas ilman ristiä jäänyt isä ”sotilaana unohdettiin”, ei käy selville, onko poika pahoillaan asiasta. Toisesta perspektiivistä nimenomaan Olli Suihko onnistui elämässään: hän ei jäänyt kiinni sota-ajan identiteettiin, puhumattakaan että olisi paennut maasta kuten Törni, vaan onnistui luomaan rauhan aikana työuran ja perustamaan perheen.

Kirjallisuutta

Henttonen, Antti & Lappalainen, Matti: Tuolla puolen Syvärin. Rajajääkäripataljoona 4 jatkosodassa. Otava 1991.

Raisa Lardot: Ripaskalinnut

Raisa Lardotin Ripaskalinnut kuvaa, mistä lapsesta tuntui sota, miehitys ja pakolaisuus. Näin teos antaa samalla ulkopuolisen näkökulman suomalaisiin ja Suomeen. Samalla kyseessä on kuvaus moniongelmaisesta perheestä ja siitä, miten se vaikuttaa lapsen kehitykseen.

Raisa Lardotin Ripaskalintujen (1978, tekijän jälkilauseella vastustettu laajennettu 5. painos 1989) minäkerronta on aikuisen kieltä mutta näkökulma on pääosin lapsen, joskin Lardot kuvaa myös sellaista, mitä hän on lapsena havainnut mutta minkä hän on osannut sanoittaa vasta myöhemmin. Toisin kuin monissa muissa vastaavissa kertomuksissa, elämä ei ole silkkaa idylliä, kunnes onnettomus iskee ulkopuolelta.

See the source image

Vuonna 1938 vepsäläisessä Šokšun kylässä syntynyt Raisa on kuvaamiensa tapahtumien aikana 1941-48 kolme-kahdeksanvuotias. Tyttö palvoo isäänsä Grigorij Larjuškinia, joka harvoin kotona käydessään keinuttaa tytärtään polvellaan ja muuttuu humalassa vain hellämielisemmäksi. Tytär ei ymmärrä, miksi äiti huutaa isälle viinasta ja naisista.

Lardot antaa lapsiminämsä saada vanhempien suhteesta tietoja, joiden perusteella lukija ymmärtää äidin katkeruuden. Nuori tyttö on langennut komeaan ja hurmaavaan mutta holtittomaan ja vastuuttomaan mieheen. Lapsia on syntynyt perä perää, ja elämä on silkkaa raadantaa. Mies on näet humalaan juotettuna allekirjoittanut paperin kolhoosiin liittymisestä, mutta löytänyt muita töitä ja vaimo on joutunut tämän sijasta tekemään kolhoosissa raskaita miesten töitä.

Äiti on siis loppuun saakka väsynyt ja ikävä kyllä hän suuntaa turhautumisensa lapsiin. Hän ei vain kohtele lapsia huonosti, vaan vieläpä antaa näille kuvan, että näitä on ”liikaa” ja se on näiden omaa syytä. Raisa on vielä keskimmäinen, joka usein on se huomaamaton lapsi.

Kaksoset Roza ja Venera eli kutsumanimiltään Roška ja Venka käyvät koulua, joka neuvostoaikana on venäjänkielinen, suomalaisten tultua suomenkielinen. Raisa on isojasiskoja kuusi vuotta nuorempi. Pikkusisko Tomka on riisitautinen ja hänen odotettiin kuolevan, joten hänelle ei kannattanut antaa maitoa, ainakaan kolhoosista saatavasta puolesta litrasta. Vuonna 1942 syntyy Maika. Lisäksi perheestä on kuollut neljä lasta.

Raisa pelkää äitiään, mutta yrittää miellyttää tätä kaikin tavoin. ”Äidin ei tarvinnut lyödä minua, hänen ei tarvinnut edes huutaa minulle, kunhan minä vain kykenin etukäteen arvaamaan, miten hän tahtoi minun olevan.”

Onneksi Raisalla on turvana samassa perheessä asuva mummo. babutska. Mummo on venäläinen ja kotoisin kauempaa. Muut pelkäävät mummoa, joka tuntuu etäiseltä, mutta Raisan mielestä ”mummo antoi kaikkien olla rauhassa, hän ei yrittänyt muuttaa ketään toiseksi, hän oli vain siinä valmiina, varmuuden vuoksi, jos joku sattuisi tarvitsemaan.” Se, mitä Raisa tarvitsee, on sylissä pitämistä, johon on aikaa vain mummolla.

Teoksen alussa kerrotaan myös perinteisestä elämänmenosta (kanoja pidetään talon toisessa päässä, toisessa asuvat ihmiset) ja neuvostokaudesta (esimerkiksi kirkkojen sulkeminen).

Suomalaiset miehittäjät

Raisa ei muista suomalaisten tuloa, vaan on kuullut siitä mummolta.  Isä oli ollut puna-armeijassa, ja muu perhe on lähtenyt evakkoon, kuten on käsketty, ja oleskellut piilopaikassa muutamia viikkoja, kunnes suomalaiset sotilaat ovat tavoittaneet heidät. Neuvostopropagandan pelottelua korvien leikkauksesta ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ”miehet olivatkin näyttäneet ystävällisiltä, taputtaneet päälaelle lapsia sekä tyynnytelleet suunniltaan olevia aikuisilta.”

Kotiinpalaavaa perhettä odottaa odottaa lohduton näky: ”sekä ikkunat että ovet olivat olleet sepposen selällään. Lampaat oli syöty, kanat oli syöty, perunat kaivettu maasta.” Kun aitan vahvaa lukkoa ei ollut onnistuttu murtamaan, kattoon oli tehty reikä ja sitä kautta aitasta oli varastettu haitari ja gramofoni.

Olot eivät parane. Äiti joutuu edelleen ”kaivamaan ojia ja tekemään tietöitä ja kaikkea muuta sellaista, mitä miehet olisivat muuten tehneet, elleivät olisi olleet sotimassa.”

Koska valta on suomalaisilla, heidän kanssaan pitää olla väleissä. Sotilaat antavat ruokaa. Lapset saavat karamelleja, kun niiaavat kauniisti tai laulavat vepsäläisen laulun.

Isosiskot Venka ja Rožka kertovat koulussa kuulemiaan ”uusia tietoja”: suomalaiset ovat sukulaisia, Suomessa asiat ovat paremmin, koska siellä ei venäläisiä, kaikki mikä huonosti Itä-Karjalassa on venäläisten syytä, mutta nyt kaikki täälläkin muuttuisi ja ”aasialainen barbarismi nujerrettaisiin”.

Kuvaa Suomen erinomaisuudesta luovat isojensiskojen koulusta tuomat kuvakirjat ja Roškan kirjeenvaihtotoverin Aunen valokuva, jossa ”Aunella oli yllään leninki ja esiliina, oikein kantattu nauhalla helmasta, ja jalassa hänellä oli valkoiset kengät ja valkoiset pienet nilkkasukat. Valkoiset nilkkasukat!”

Raisalle tuo paineita se, että pitäisi osata käyttäytyä ”suomalaisittain”, missä epäonnistuessaan hän tuntee häpeää. Kun hän kerran pääsee isojensiskojensa kanssa kouluun ja huutaa lavalla olevalle siskolleen ”Roška”, kaikki purskahtavat nauruun. Lasten nimet on suomalaistettu. Vain Raisa saa pitää vepsäläisen nimensä.

Eräs kylän naisista on pyytänyt suomalaista opettajaa kummiksi lapselleen ja opettaja on antanut kumminlahjan. Niinpä äiti pyytää opettajaa Maikan kummiksi, mutta opettaja ei tuokaan kumminlahjaa. Hän kertoo olevansa jo monien kyläläisten lasten kummi, ja äiti tajuaa myöhästyneensä. Mutta kun opettaja ihailee pellavaliinaa, äiti ei ole ymmärtävinään. Jos opettaja olisi tuonut kumminlahjan, äiti olisi luultavasti lahjoittanut liinan tälle.

Isä suomalaisten palveluksessa

Puna-armeijaan rekrytoitu isä on joutunut sotavangiksi ja päässyt suomalaisten palvelukseen, tulkiksi Aunuksen radioon.

Kotona käydessään isä julistaa suomalaisen propagandan mukaisesti: ”bolševikit olivat syynä siihen että meillä oli ollut kaikki niin huonosti tähän asti. – – Kaikki tulisi muuttumaan, kaikki – -”, ”meitä oli sorrettu, että meitä oli pidetty nälässä ja kaikenlaisessa kurjuudessa”, ”miten paljon paremmin kaikki oli läntisessä maassa, Suomessa”, ”sukulaisethan rakastivat toisiaan – – Vahvempi veli auttoi heikompaansa – – Että jotkut uhmasivat vaaraa auttaakseen hädässäolevia – -”

Myöhemmin isä käy kotona suomalaisten ystäviensä kanssa, joilla on mukana kameroita ja muita laitteita. Raisa ei pidä lainkaan ”radioväen” vierailuista: ”Mitä syytä niillä oli kuvata meitä, oliko meissä jotain erikoista. Eniten pelkäsin olla erilainen, ja jos minua kuvattiin, se oli sen merkki, että olin jotain erikoista.”

Raisa ei pidä myöskään siitä, että suomalaisten aikana ”kaikki käyttäytyivät jotenkin eri lailla kuin muutoin. Yrittivät liikaa, vaikuttivat vierailta.” Pahinta oli isän käytös: ”Isä sanoi meistä: he, ihan niin kuin hän ei enää kuuluisikaan meihin, vaan hänestä olisi tullut ylempiarvoinen kuin me, suomalaisten tapainen.”

Sairaala ja raiskaus

Raisa sairastuu tuhkarokkoon, ja samaan aikana hänellä on päänahka täynnä märkärupia ja niskassa kasvain. Hänet viedään Soutjärven sairaalaan. Siellä hän pelkää, ettei äiti hakisikaan häntä pois.

”Itse en liikkunut, minua liikutettiin. Ensin leikattiin muhkura pois niskasta. Seuraavaksi jouduin seisomaan erään pienemmän huoneen lattialla, keskellä sitä, alasti, ja hoitaja harjasi juuriharjalla rupia pois päänahastani. Vesi ja rupikokkareet valuivat pitkin kasvojani ja pitkin alastonta laihtunutta ruumistani, minua palelsi ja minuun sattui, mutta ainoa mitä tunsin saavani tehdä oli seistä liikkumatta paikallani.”

Kotiin palattuaan Raisa huomaa, että muut lapset pelästyvät nähdessään hänet, sillä hänen päänsä on ajettu kaljuksi.

Seuraava traumaattinen koettelemus on raiskaus, josta Raisa ei onneksi muista paljoakaan. Syyllinen viedään vankilaan, mistä hän karkaa mutta hänet viedään takaisin. Kun hän yrittää paeta uudelleen, suomalaiset vartijat ampuvat häntä selkään.

Vaikka Raisa on uhri, hän tuntee olevansa syyllinen. Hautajaisissa ”Yritin istua ihan hiljaa. He eivät saaneet nähdä minua ja muistaa, miksi Vaška oli joutunut kuolemaan.

Kukaan ei saanut muistaa, mitä oli tapahtunut. Minun piti olla sen näköinen kuin kaikki muutkin, se ei saanut näkyä.”

Lähtö kotoa

Aikuiset näyttävät vakavilta, kuiskailevat keskenään tai jäävät tuijottamaan eteensä kesken töiden. Raisa päättelee, että asiat eivät ole kohdallaan.

”Minua pelotti eniten se, etten tiennyt tarkasti mistä oli kysymys. Päättelin mielessäni, että jotakin hirvittävää oli tapahtumassa, jotakin jota oli vaikea uskoa todeksi – -”  

Suomalaiset, ”uudet isäntämme”, olivat häviämässä sodan, ja ”vanhat isäntämme”, venäläiset palaisivat. Kaikki palaisi ennalleen: koulut ja virastot muuttuisivat taas venäjänkielisiksi. ”Mikään ei todella koskaan näyttänyt muuttuvan pysyvästi.”

Suomalaisten sotilaiden perääntymismarssi kylän läpi on toisaalta lohduton näky, jota on raskasta katsella, mutta toisaalta Raisa tuntee myös ”vahingoniloa ja helpotustakin, muukalaiset häipyisivät sinne mistä olivat tulleetkin”.

Isältä tulee sanoma: on pakattava nopeasti välttämättömät tavarat, hän tulee illalla kuorma-auton kanssa hakemaan perhettään. He lähtisivät Suomeen.

Raisa ihmettelee: ”Mekö, tämmöiset vepsäläiset, sinne hienoon maahan, valkoisten nilkkasukkien ja valkoisten kenkien maahan, hiljaisten ihmisten joukkoon, pehmeiden käsien puristettavaksi? Meistäkö tulisi niinkuin he, suomalaisia?

Suomalaisia. Minusta tulisi suomalainen. Minusta tulisi sellainen, joka valokuvaisi eriskummallisuuksia, minä kävelisin pitkin tietä ja tarjoilisin karamelleja muille, pitkin tietä kävelisin minä kuin suomalainen ainakin, ja kertoisin tietämättömille, mikä oli oikein mikä väärin.”

Mummo ei lähde mukaan, mutta lupaa tulla perässä. Vasta kun juna lähtee Äänislinnasta, jonne isä vielä jää, Raisa ymmärtää, että häntä on petetty: mummo on jäänyt kotiin.

Isku on niin kova, että Raisa pyyhkii mummon ”niin pois mielestään, että kun joitakin vuosia myöhemmin sain käteeni kuvan mummosta kuolinvuoteellaan, olin kysyvä: kuka on tuo vanha nainen. Ja kun mukana seuranneessa kirjeessä kerrottiin, että mummo kuoli suruun, ikävöidessään meitä lapsia, minä olin sanova: miksi ihmeessä, mitä ikävöimistä meissä nyt olisi ollut.”

Seurojentalolta toiselle

Ensimmäinen sijoituspaikka on Kauhavan seurojentalo, josta heidät siirretään Varsinais-Suomeen, ensin Minkiöön ja sieltä Mellilään.

Monen perheen yhdessäolo ottaa voimille. Märkärupi leviää. Lutikat, kirput ja täit purevat. Tavaroita häviää, ja naiset syyttelevät toisiaan varkauksista.

Asukkaat vaihtuvat usein. Juuri kun ehtii tutustua, perhe saa tiedon maapaikastaan ja muuttaa sinne.

Karjalaisten evakkojen varalle on suunnitelma: menetetty omaisuus korvataan osittain ja maanviljelijät asutetaan. ”Missään ei puhuttu sellaisista kuin me, eihän meitä pitänyt ollakaan, ja jos oli, niin takaisin vain, sinne mistä olimme tulleetkin.”

Perheen ongelmat lisääntyvät

Kun isä saapuu perheensä luo, Raisan olo tuntui helpommalta. Isä kuitenkin jatkaa entistä elämäntyyliään, mikä aiheuttaa riitoja äidin kanssa.

Syntyy viimein poika, mutta tällä on huulihalkio.  Äidin ahdistus lisääntyy. Raisa katselee pikkuveljen ”hidasta kuolemista” ja äidin ”hidasta hiljenemistä”.

Kenellekään ei ole aikaa Raisalle eikä kukaan huomaa tämän hätää:

”Kukapa olisi ehtinyt kuunnella pienen lapsen äänetöntä huutoa, näin sota-aikana, kun ei sitä aina kuunnella rauhankaan aikana.

Oma tuska on jokaiselle läheisempi kuin toisen.”

”Eikä ollut ketään, jolle olisin voinut kertoa, että koski. Enhän olisi sitä osannut edes sanoa, mihin koski ja miksi. Vain että oli paha olla. Ja paha olla oli muillakin.”

Äiti on saanut tarpeekseen: ”isällä riitti narttuja joka nurkkaan” ja ”hänet oli revitty pois kotoaan tähän paskaiseen taloon, missä lutikat ja kaikenkarvaiset ämmät hyppivät silmille”. Äiti uhkaa: ”hän tappaisi itsensä nyt, tai ei sentään, hän tappaisikin isän, kaiken alkuunpanijan ja huoripukin.”

Isä taas nimittelee äitiä ”haisevaksi kolhoosimummoksi”, joka ei ”ollut edes naisen näköinen, vaan pelkkä surkea kuvatus, josta ei ollut jäljellä kuin iso maha ja suuri hampaaton suu, edes rahasta hän ei enää makaisi tämän kanssa, ei edes isostakaan rahasummasta.”

Isä kuitenkin alkaa etsiä töitä ja löytääkin ja saa samalla asunnon perheelleen. Isä on hyvällä tuulella: muuttomatkalla hän juo ja laulaa.

Raisassa herää toivo: ehkä hekin voivat aloittaa elämän alusta.

Mutta välirauhansopimuksen mukaisesti sotavangit ja muutkin Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava. Niinpä monet inkeriläiset ja itäkarjalaiset pakenevat meren yli Ruotsiin. Suomalaiset auttavat heitä – joko ystävyyden tai palkkion takia.

Isän ensimmäinen palkkapussi menee kurkusta asti. Silloin äiti ”hyökkäsi nyrkit pystyssä isän kimppuun ja päästi suustaan ulos koko pettymyksensä”, ja isä vastaa lyömällä takaisin ja lopulta työntää äidin ulos ovesta. ”Ja lapset istuivat yhdessä läjässä sängyn nurkassa, selät seinään päin ja silmissään kaamea pelästys.”

Raisa on edelleen isän puolella ja ymmärtää, ”että jokapäiväinen aamusta iltaan kestävä työ olisi hänelle ollut sama kuin hidas kuoleminen”, sillä ”isä oli tarkoitettu kirjoittamaan runoja ja juomaan viiniä ja näppäilemään balalaikkaa”, ”kuiskimaan hauraita onnellisia tuokioita naisen korvaan, kiikuttamaan pientä lasta polvellaan, kuuntelemaan airojen kolahdusta veneen laitoja vasten”.

Isän pidätys

Valpon miehet ovat jo pari kertaa käyneet etsimässä isää. 15. elokuuta 1945 he onnistuvat ja isä pidätetään. Ero isästä on Raisalle jo ties kuinka mones traumaattinen kokemus.

Tilanteen vaikeutta lisää, että äidistä ei ole apua: ”Mitä äiti nyt, tahtoiko hän kuolla, sitäkö hän huusi?

Äiti kiltti, me olemme tässä sinun ympärilläsi, kaikki sinun lapsesi, ethän sinä nyt voi tahtoa kuolla, kun sinä olet meidän ainoamme. Sinä olet meidän iso voimakas äitimme, nyt pitää vain elää edelleen, ja aivan ensimmäiseksi pitää syödä keittämäsi ruoka ennenkuin se ehtii jäähtyä, ja sitten pitää mennä nukkumaan, meidän kaikkien.”

Kuka oli ilmiantanut isän? Joku tuttu joka kadehti tämän kalansaaliita, naapuri jonka kanssa oli ollut riitaa, mustasukkainen aviomies vai paikkakunnan nimismies joka oli ”niitä niinsanottuja velvollisuudentäyttäjiä, niitä sellaisia jotka kautta aikojen ovat hyvin laillisia ja hyvin oikeassaolevilla jaloillaan survoneet ihmisiä alleen kuin puolukoita määttäillä.”

Neuvostoliitossa isä tuomitaan maanpetoksesta. Hän kuolee pian leirillä.

Miten tulla hyväksytyksi suomalaiseksi?

Raisa yrittää opetella suomen kieltä. Kun hän erehtyy sanoissa (”varasta väha” = vepsässä ”odota vähän”) tai taivutuksissa (”menepäs pudistamaan madot”), muut nauravat, mikä loukkaa.

Äiti riitelee erään sedän kanssa, joka kutsuu häntä kirosanojen säestyksellä ”ryssäksi” ja kehottaa menemään ”sinne mistä olet tullutkin”. Raisa yrittää selittää, että he ovat vepsäläisiä, jotka ovat lähteneet venäläisiä pakoon, mutta mielestä vepsäläiset ovat ”samanlaisia kuin ryssät. Yhtä paskaisia, kanojakin pitävät ihmisten tuvissa.” Tällainen tapahan oli myös Raisan kotona. Ei ole ainoa kerta, kun se osoittaa suomalaisten mielestä vepsäläisten ”alempaa” tasoa.

Raisa oivaltaa: ettei riittänyt ”että osasi puhua suomeksi ja käyttäytyi muutenkin suomalaisiksi”, vaan ”Oli parempia suomalaisia ja huonompia suomalaisia, riippuen aivan siitä missä päin Suomea he olivat sattuneet syntymään.”

Muitakin erehdyksiä sattuu. Kun Raisa aloittaa kansakoulun, hänellä ei ole reppua vaan salkku, ja häntä pilkataan ministeriksi.

Kun Raisa jää pois koulusta ja hyppelee ratapölkkyjä pitkin, eräs poika kutsuu häntä mustalaiseksi. Vaikka hän pyrkii kaikin voimin ylemmäs, hänet leimataan vieläkin huonommaksi kuin vepsäläinen.

Lopulta Raisa päättää mennä kouluun. Kun muut piirtävät, Raisa itkee ja peittää kasvonsa sormillaan. Opettaja antaa nenäliinan. Raisa rakastaa opettajaa, joka vieläpä selittää muille oppilaille, ”että minä olin vepsäläinen ja minulla oli ollut vaikeat ajat, Hän pyysi, että kaikki yrittäisivät olla minulle oikein kilttejä, koska kerran minulla oli ollut niin vaikeat ajat.”

Toinen hyvä kokemus on se, kun Raisa menee sveitsiläisessä avustuspaketissa olleessa balettipuvussa kouluun eikä kukaan naura vaan häntä päinvastoin ihaillaan.

Äiti on taas raskaana ja synnyttää lokakuussa terveen pojan. Ristiäisissä ortodoksipappi pitää maallisia asioita toisarvoisina ja kehottaa alistumaan koettelemuksiin, jotka ovat Jumalan lähittämiä. Tärkeintä on pysyä erossa synnistä, sillä se erottaa Jumalasta.

Raisa huomaa: ”Ei riittänyt että yritti tulla hyväksi suomalaiseksi. Piti tulla myös hyväksi ihmiseksi muuten. Kelvolliseksi jumalalle ja ihmisille, erityisesti tietysti äidille. Piti siivota koko ajan ja auttaa äitiä sekä ennen kaikkea olla pahoittamatta äidin mieltä.”

”Voi kuinka maailma oli paha ja syntiä täynnä, mutta suurin synti ja suurin pahuus asui kuitenkin minussa itsessäni.”

Raisan vastakohta on pikkusisar Tomka, joka ”pahoitti äidin mielen yhtenään. Kun äiti pyysi häntä tekemään jotakin, ei Tomka totellut. Ei ihme, että äidin piti lyödä. Ja sensijaan että olisi edes nyt taipunut, nähdessään äidin mielen pahana, Tomka heittäytyikin lattialle ja leikki kuollutta.”

Raisalla on ystävä: asemamiehen tytär Ritva. Ritvan äiti kysyy kanoista, joita Vepsässä pidettiin asuinhuoneissa. Raisa tuntee häpeää, mutta kompensoi sen kuvittelemalla naisen kanana.

Toinen keino on paeta fantasiaan: Raisa kuvittelee olevansa prinsessa.

Äiti yksinhuoltajana

Vauvan syntymän johdosta äiti saa Suomen Huollon Keskuksesta paketin vauvanvaatteita ja avustuskortin. Maaliskuussa 1948 Suomen Huollon kortti vaihtuu Siirtoväen Henkilö- ja Avustuskorttiin, jolla sai nostaa kuukausittain tietyn summan. Äiti saa siirtoväen avustusta 1948-9.

Maaliskuussa 1948 tehdyn lainmuutoksen jälkeen Suomen kansalaisuutta vailla oleville annetaan oikeus lapsilisään, jolloin muut avustukset lakkautetaan. Mutta silloin kaksi vanhinta lasta ovat jo niin isoja, että äiti saa lapsilisää vain neljästä nuorimmasta lapsesta.

Äiti ”kävi peltotöissä maatiloilla ja savitöissä saviruukkutehtaalla ja turvetöissä turvepehkutehtaalla. Äidille ei mikään työ ollut liian raskasta – -” Nukkua hän ehti vain puoliyöstä kello neljään aamulla.

Kirjan lopussa äidin kuva muuttuu vähän positiivisemmaksi: leivän hankkiminen yksin kuudelle lapselle on kunnioitettava saavutus.

Raisa kuitenkin häpeää edelleen äidin ulkonäköä ja käytöstä: äidillä ei kunnon vaatteita eikä hampaita, hän puhuu suomen ja vepsän sekoitusta eikä edes halua edes oppia, hän näkee unta vepsäläisistä sukulaisistaan ja tekee ristinmerkin.

Äidillä on yksi selviytymiskeino: hän näyttelee koomisesti suomalaista. Lapset eivät voi olla nauramatta, sillä ”eikö äiti ollutkin oikeassa, eivätkö useimmat suomalaiset olleetkin kuin mahtailevia kukkoja, ja kaikki vain siksi että sattuivat asumaan omassa maassaan.”

Erilaisuuden ja huonommuuden tunne

Raisa tuntee olevansa erilainen ja huonompi kuin muut, ja lisäksi ”oli tullut vielä tämä, että olin jotenkin ulkopuolella muiden, irrallaan heistä. Niin kuin asiat, jotka tapahtuvat muille, eivät oikeastaan olisi kuuluneet minulle ollenkaan.”

Nykykielellä Raisa kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta (PTSD). Hänellä on jo varhaislapsuudessa heikko perusluottamus. Sitten hän joutuu kokemaan muutamassa vuodessa useita traumatisoivia kokemuksia: sairaalaan joutuminen, raiskaus, ero mummosta, pakolaisuus, ero isästä. Ainoa hyväksyntää ja tukea tuonut lähipiirin henkilö, mummo, on jäänyt kotiseudulle.

Pakolaisena Raisa on muita huonommassa asemassa senkin jälkeen kun hän on oppinut kielen ja tavat, sillä hänellä ei ole identiteettiä. ”Kaikilla muilla tuntui olevan oma paikkansa, oma saareke johon sijoittautua. Ihmiset olivat joko sitä taikka tätä, mutta selvästi, eivätkä riippuneet tällä lailla välimailla kuin minä.

Sen sijaan Raisa tunsi, ettei ollut ”oikeastaan mitään.

En suomalainen enkä vepsäläinen enkä venäläinen. Hyvä on, minä olin vähän kaikkea, puhuin ja käyttäydyin kuin suomalaiset, olin syntynyt Vepsässä ja elänyt ensimmäiset vuoteni venäläisen mummoni seurassa, mutta selvästi, voittopuolisesti en ollut mitään näistä.”

Agnes-täti neuvoo käymään kouluja ja tulemaan joksikin – se ainoa keino jos on köyhä. Raisa oivaltaa:

”Ei ollut niinkäään tärkeää tietää, kuka ihminen oli kuin että mikä hän oli. Ei ollut tärkeää tietää, mitä hän oli läpikäynyt tai miltä hänestä oli tuntunut, tärkeätä oli tietää heti ihmisen nähdessään, mihin sarakkeeseen hänet sijoittaa. Luokitella ja punnita, ja jos havaita köykäiseksi, niin heittää pois. Maailma oli täynnänsä hitlereitä, heitä tuli joka päivä tiellä vastaan, ja ainoa mitä saatoit tehdä oli näyttää laadukkaalta. Mikäli et tahtonut tulla poisheitetyksi. Sillä kaikki mikä oli epäkelpoa ja heikkoa, oli samalla hävettävää ja sieti kitkeä pois.”

”Mitä arvostetumpaan sarakkeeseen pääsisit, sitä enemmän turvassa olisit. Ja mitä enemmän oppisit ymmärtämään arvostusperiaatteita, sitä helpompi sinulla olisi suunnistaa. Piti vain vähän katsella ympärilleen ja ottaa oppia muiden erehdyksistä.”

Raisa ei kykene näyttämään tunteitaan eikä ottamaan yhteyttä muihin, joten hän kääntyy esineiden ja luonnon puoleen. Lopulta hän jatkaa elämäänsä, ja ympärillä olevat eivät ole huomanneet katkosta.

”Elämä oli sellaista, että se aika ajoin tuotti tämmöisiä ihmismutaatioita kuin minä, tämmöisiä ripaskalintuja, ja oli vain yritettävä elää se tietäen että näin oli.”

Jälkilause 1989

Kun Ripaskalinnut ilmestyi 1977, Raisa Lardotista ”Tuntui kuin taakkani olisi vihdoinkin keventynyt, eikä minun tarvinnut enää raahata mukana lapsuuteni ’muistonyyttejä’.”

Samalla hän oli huolestunut siitä, miten suomalaiset lukijat ottaisivat kirjan vastaan: ”Miten he kokisivat sen, ettei heitä kuvattukaan kuten tavallisesti ikuisiksi uhreiksi vaan kerrankin syyllisiksi. Sillä minun, pahnanpohjimmaisen – – silmin katsottua suomalaiset olivat nimenomaan syyllisiä, lapsuudenturvani hävittäjiä, työntyessään miehittämään kotiseutuani Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.”

Jälkipuhetta kirjoittaessaan Lardot on kuitenkin kypsynyt näkemään, ”ettei sodassa, missään sodassa, ole uhreja ja syyllisiä. On vain uhreja.”

Lardot kiersi maata puhumassa kirjastaan matineoissa. Eniten ymmärrystä hän sai karjalaisilta evakoilta, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken ja aloittamaan alusta. Sen sijaan vanhat mieskuulijat hämmästyivät Lardotin käyttämää ilmausta ”suomalaiset miehittäjät”. He olivat itse kokeneet olleensa nimenomaan ”heimoveljien pelastajia”, jotka ”olivat panneet oman henkensä alttiiksi auttaakseen ahtaalle joutunutta sukulaiskansaa” ja siten eläneet ”elämänsä uljainta aikaa, parasta aikaa”.

Lardot oivaltaa, että jatkosodan häviäminen tuotti ”häpeää ja syyllisyyttä tarpeeksi”, varsinkin ”kun muistaa, miten virallinen Suomi otti vastaan väsyneet ja usein haavoittuneetkin sotilaansa. Sankariksi ei heistä yltänyt yksikään. Ei edes se riittänyt ansioksi, että kansa sai pitää itsenäisyytensä.”

Sodanaikaiset sivistystyöntekijät muistelivat ”kaiholla iloisia vepsäläislapsia. Oli ollut uuri nautinto opettaa heitä.” Yksikään ei ollut epäillyt ”hetkeäkään työnsä oikeutusta, vaikka suomalaistuttamisen aikataulu oli ollutkin varsin kireä. He yksinkertaisesti olivat kokeneet tekevänsä arvokasta työtä – -”

Lardot sanoi noissa tilaisuuksissa: ”Tämä kirja kertoo sotainvalidista. Sillä mielestäni sodassa eivät haavoitu vain ne, jotka juoksuhaudoissa haavoittuvat. Myös pieni lapsi, siviili, haavoittuu.”

”Kumpi vaikeuttaa enemmän ihmistä hänen yrityksessään elää täysipainoista elämää: ulkoinen vai sisäinen vamma, sielun vain ruumiin vamma.” Jos jalka on poikki, ympäristö näkee vamma eikä odota ihmisen kykenevän juoksemaan yhtä hyvin kuin tervejalkainen. Sen sijaan ”olipa ihmisellä takanaan miten traumaattinen lapsuus tahansa, häneltä odotetaan tervettä aikuisuutta.”

Onneksi ”Elämä ei ole kuitenkaan koskaan pelkästään vammauttava. Se sisältää myös lääkitseviä ja lieventäviä osatekijöitä.”

Jos Lardot olisi kirjoittanut kirjan myöhemmin, hän olisi tehnyt lopusta lohdullisemman. Esimerkiksi samassa talossa asuvalla karjalaisella Helenalla ”riitti lämpöä jaettavaksi jokaiselle joka näytti olevan sitä vailla, ja monet kerran hiivin hänen luokseen – –

”Aika on tehnyt minunkin kohdallani tehtävävänsä”, Lardot toteaa – mutta varmaan osasyy muutokseen oli kipeiden muistojen läpikäyminen kirjoittamalla kirja, jonka julkaiseminen merkitsi rohkeutta paljastaa haavat muille.

Arvio teoksesta

Raisa Lardotin Ripaskalinnut on yhä valitettavan ajankohtainen pakolaisuuden kuvaus, mutta ennen kaikkea se kertoo eläytyvästi lapsen hädästä, jota kukaan ei kuule. Kaiken kaikkiaan kirja on syvästi liikuttava ja vaikuttava.

Teoksen credon voi tiivistää: ”Sillä niin kauan, kuin oli maailmassa oli yksikin ihminen, joka oli valmis sotimaan toista ihmistä vastaan, kaikki se mikä tapahtui minulle, jatkaisi tapahtumistaan jollekin toiselle, vieläpä ehkä paljon pahempanakin kuin mitä minulle. Niinkauan kuin löytyi yksikin ihminen, joka kieltäytyi uskaltamasta katsomaan sisimpäänsä ja näkemään sen minkä minä näin: että ainoa mitä ihminen todella kaipasi oli saada rakastaa ja olla rakastettu, niinkauan löytyisi maailmasta vihaa ja pelkoa ja väärää alistumista ja väärää valtaa.” 

Kirjailijasta

Raisa Lardot Wikipediassa

Iltalehden haastattelu isän pidätyksestä

Wikipedian selostus PTSD:stä

Muuta

Blogissa olen käsitellyt Itä-Karjalan miehitystä käsitteleviä teoksia: Enni Mustosen Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Tapani Baggen Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) Mikko Karvosen (Onttoni Miihkalin) Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942, Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen ja Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt. Viimeisen artikkelin lopussa olen vertaillut aiheen kaunokirjallisia kuvauksia. Vertailun jälkeen olen kirjoittanut artikkelin Paavo Rintalan romaanista Vänrikin muistot.