Enni Mustonen: Sotaleski

Mitä uutta Enni Mustosen Sotaleski (2019) tarjoaa toisaalta sodan, toisaalta sankarittaren kuvauksessa?

Sotaleski (2019) on seitsemäs osa Enni Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Ensimmäisissä osissa Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (2016) on minäkertojana Ida Eriksson, hänen tyttärensä Kirsti on taas teoksissa Ruokarouvan tytär (2017) ja Taitelijan vaimo (2018).

Enni Mustonen on kuvannut sota-aikaa jo useaan kertaan: Vihreän kullan maa -sarjan toisessa osassa Johannes ja Helena (1988), Koskivuori-sarjan kolmannessa osassa Kielon jäähyväiset (2000) ja Pohjatuulen tarinoita -sarjan ensimmäisessä osassa Lapinvuokko (2019) sekä omalla nimellä Kirsti Manninen yhdessä Markku Onttosen kanssa kirjoittamassa TV-sarjassa ja romaanissa Kun taivas repeää (1988) ja yhtenä TV-sarja Hovimäen kirjoittajista vain kirjana julkaistussa osassa Hovimäki: Ei muuta kunniaa (2004).

Sotaleskessä kuvataan paljon samoja asioita kuin aiemmissa teoksissa. Eniten yhteistä on Kielon jäähyväisissä: Kannaksen linnoitustyöt, Helsingin ensimmäiset pommitukset, evakkojen vastaanotto ja sotainvalidin paluu takaisin elämään sekä tietenkin tärkeimpien uutisten vaikutus henkilöihin.

Toki uusiakin asioita on. Päähenkilö Kirsti toimii amerikkalaisen valokuvaajan Thérèse Bonneyn ranskan kielen tulkkina Kannaksella, johtaa työvelvollisten naisten käsityötupaa ja opettaa itäkarjalaisille tytöille käsitöitä.

Olennainen ero on päähenkilöiden ikä. Kielon jäähyväisissä, Johanneksessa ja Helenassa ja Lapinvuokossa samoin kuin TV-sarjassa ja romaanissa Taivas repeää sankarittaret ovat parikymppisiä tyttöjä, jotka kokevat ensirakkautensa, joskus miehen kaaduttua tai kadottua toisen ja kolmannen rakkauden. Sotalesken Kirsti on syntynyt 1905 ja hän on vaimo ja kymmenvuotiaan Vienan äiti. Hovimäki: Ei muuta kunniaa on kollektiivin kuvaus.

Kirstin aviomies Iivo Borissainen on Itä-Karjalan pakolainen ja lahjakas kuvanveistäjä, mutta vaikka hän on suomalaistanut nimensä Ilmari Aaltoseksi, uralla oli Taitelijan vaimossa niin paljon pettymyksiä, että hän työskentelee 1939 Suojeluskuntien Yliesikunnassa.

Vaikka teoksen nimi jo paljastaa, miten Iivon lopulta käy, loppujen lopuksi romaanin teemana on Kirstin leskeksi jäämistä enemmän se, miten sota vaikuttaa parisuhteeseen. Kirsti näet kokee olleensa sotaleski jo siitä alkaen, kun Iivo keväällä 1939 lähti linnoitustöihin Kannakselle. Mutta kuten Kirstin äiti Ida kirjan lopussa osoittaa tyttärelleen, kaikki ei ole vain sodan syytä.

Tämän enempää en nyt spoilaa vaan keskityn romaanin historiakuvaan. Lopuksi käsittelen Enni Mustosen naiskuvaa ja -ihannetta yleensä.

Perinteinen sodankuvaus

Ero Mustosen Koskivuori-sarjaan ja ensimmäisiä naiskansanedustajia vuoteen 1918 kuvaavassa Järjen ja tunteen tarinoita -sarjaan on, että Sotaleski tai oikeastaan koko Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on oikeistolaisempi – eikä vain siksi, että aiemmissa sarjoissa on kaksi sankaritarta, joista toinen edustaa vasemmistolaista näkökulmaa.

Kirstin aviomies Iivo on jyrkkä antikommunisti, joka on osallistunut edellisessä osassa Taitelijan vaimo lapuanliikkeeseen ja lakonmurtamisiin. Sotaleskessä saadaan kuulla, että sarjan osien välillä Iivo on sotkeentunut myös Mäntsälän kapinaan, jonka ”järkevät ihmiset” Kirstin mukaan tajusivat toivottomaksi yritykseksi ainakin presidentti Svinhufvudin puheen jälkeen.

Vaikka lukija on Iivon kanssa eri mieltä politiikasta, myötätunto häntä kohtaan säilyy. Sen sijaan Koskivuori-sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele (1999) porvarillinen sankaritar Anna toisaalta pettyy ensimmäiseen AKS-läiseen rakastettuunsa ja toisaalta pelastaa ystävänsä Elinan kommunistisen rakastetun tulemasta ilmi.

Sotalesken historiankuvaus muodostaa monessa suhteessa vastakohdan Timo Sandbergin Tilinteolle (2018), jossa myös ”puolueeton” poliisi pitää Kannaksen linnoittamistakin Neuvostoliiton provosointina. Paradoksaalista kyllä, kun Sotaleskessä kuvataan, kuinka linnoittajat menevät Rajajoelle laulamaan uhmakkaita lauluja, se saattaa saada nykylukijan kokemaan tällaisen turhana provosointina paremmin kuin Sandbergin henkilöiden suorat mielipiteet.

Tilinteossa osa punaisten jälkeläisistä ei ole antanut anteeksi vuoden 1918 valkoista terroria, pitää Suomea syyllisenä talvisotaan eikä suostu menemään armeijaan vaan piiloutuu. Sen sijaan Sotaleskessä Neuvostoliiton hyökkäys saa ainoan työläisiin kuuluvan henkilön, sörnäisläisen leskiäidin Olga Niemen, järkiinsä. Olga on uskonut ”agitaattorin” vakuutuksia, ettei Neuvostoliito sodi työläisiä vastaan, mennyt avoimelle paikalle ja nostanut näkyville nuorimman lapsensa punainen liina kaulassa merkiksi – mutta lapsi ammuttiinkin lentokoneesta konekiväärillä. Itkien ja kiroten Olga purkaa katkeruuttaan, että ”agitaattorit” ovat valehdelleet kuten vuonna 1918, jolloin hänen punakaartiin kuulunut sulhasensa ammuttiin mutta johtajat pakenivat rajan taa.

Kohtaus saattaa kuulostaa aivan kuin se olisi Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa, joskin kuvaus ei ole yhtä krouvia. Toisaalta tällaista todella tapahtui eikä Neuvostoliiton propagandalla ”vapautuksesta” sen jälkeen ollut juurikaan mahdollisuuksia saada laajaa kannatusta työläistenkään keskuudessa.

Sotalesken historiankäsitys on muutenkin perinteinen. Kirstillä ei ole välirauhan aikana epäilystä siitä, että on ”vain ajan kysymys, milloin neuvostojoukot valloittavat Suomen, joka oli silvottu ja nöyryytetty Moskovan rauhansopimuksella”. ”Hyvityssotaan” lähteminen Saksan rinnalla hyväksytään ilman muuta eikä ”verellä takaisin ostetusta” Karjalasta haluta keväällä 1944 luopua.

Toki pelko Neuvostoliittoa kohtaan ja usko oikeuden voittoon kuvaa ajan – ainakin julkista – henkeä ilman jälkiviisastelua, että toisin toimimalla olisi säästytty sodasta. Kun talvisodan jälkeisestä uupumuksesta on selvitty, Iivo sanoo Kirstille: ”Enää ei riitä, että me ollaan hengissä ja että meillä on ainakin toistaiseksi jonkinmoinen itsenäisyys, [- – -] Pitäis olla jotakin, johon voisi uskoa ja josta innostuisi yhtä paljon kuin silloin kesällä linnoitustöissä. Silloin mie tunsin ensimmäisen kerran elämässä, että mie olin tekemässä jotakin todella tärkeää.” Kohta on psykologisesti kiintoisa sekä Iivon kohdalla että yleisesti.

Iivon idealismin vastakohtana Kirsti ja hänen äitinsä Ida edustavat selviytymistä keskittymällä arjen asioihin ja pitämällä huolta sekä omaisistaan että muista kohdalleen osuvista avuntarvitsijoista.

Sotilaallista realismia on kyllä mukana. Talvisodan aikana lomalla olevat sotilaat kertovat puna-armeijan ylivoimasta, epäilevät Suomen kestoa ja jopa arvostelevat johtamista (joulukuun epäonnistunutta vastahyökkäystä Kannaksella).

Jatkosodan aikana Idan täysihoitolan viimeinen vuokralainen maisteri Ilmari Tikkanen ymmärtää esimerkiksi vuoden 1944 alussa Leningradin saarron päättymisen merkityksen Suomelle. Hän on jo aiemmin kuunnella Yhdysvaltain propagandaradiolähetyksiä.

Unelma Suur-Suomesta

Poikkeuksellista romaanissa on Iivon pakolaistausta. Muitakin Itä-Karjalan pakolaisia ja Naisylioppilaiden Karjala-Seuran (NYKS) toimia näiden auttamiseksi 20-luvulla kuvattiin melko laajasti sarjan osassa Ruokarouvan tytär.

Hävittyyn kansannousuun osallistunut Iivo ei ole pariinkymmeneen vuoteen voinut tavata lapsuudenperhettään. Kommunismin varjopuolet kokeneelle Iivolle jatkosodan alku merkitsee unelman täyttymystä: perustetaan kaksi heimopataljoonaa ja Vuokkiniemessä pidetään (masinoitu) kokous, jossa Viena ja Aunus julistetaan vapaaksi.

Iivo uskoo vilpittömästi, että suomalaiset tulevat Vienaan ja Aunukseen vapauttajina. Jääkärieversti Ragnar Nordströmin varoilla perustetaan kansanopiston tapainen sisäoppilaitos, jossa nuorille opetetaan kädentaitoja ja samalla yritetään käännyttää pois bolsevistisesta ideologiasta. Iivo opettaa poikia ja Kirstikin yhden kevätlukukauden tyttöjä.

Opisto kuitenkin lopetetaan, kun valtion vihdoin perustaa seudulle isäntä- ja emäntäkoulun, ja Iivo pettyy rajusti: ”Katkeraa on huomata, etteivät sotilashallinnon ja päämajan herrat, ministeriöstä nyt puhumattakaan, pidä meitä karjalaisia kelvollisina opettamaan omiamme. Niin rehtori kuin kaikki opettajat ovat suomenkielisiä ja heidät on valittu yksinomaan tutkintojensa perusteella. Saa nähdä, miten koulu voi menestyä, jos opettajilla ja oppilailla ei ole edes yhteistä kieltä.”

Iivo haluaa muuttaa Itä-Karjalaan perheensä kanssa ja panna tyttärensä Petroskoissa oppikouluun. Sen sijaan Kirsti tajuaa, ettei sodan voittamisesta ole mitään takeita, eikä suostu tuumaan, ennen kuin sodan lopputulos on selvä: ”Jos hyvin käy ja ihme tapahtuu, tästä tulee vielä varsinainen helmi Suomen maakuntien joukossa. [- – -] Jos huonosti käy, meillä on sentään oma elämämme Leppävaaran kodissa.”

Henkilökohtaisia ja poliittisia ristiriitoja syntyy myös Iivon sisaren Anjan ja Kirstin välillä, mutta Iivo on niille täysin sokea. Hän on vihdoinkin omalla maallaan eikä ymmärrä sitä, miten vaikeaa Kirstin on opettaa, kun oppilaiden kanssa ei ole yhteistä kieltä. Toisaalta Anjan sukulaistyttö Raisa toisaalta ihastuttaa, toisaalta närkästyttää suomalaisia Aunuksen radion illanvietossa.

Kielon jäähyväisissä Mustonen käsitteli Itä-Karjan miehitystä, siviilien vankileirejä, suomalaisten punaisten kohtaloa, itäkarjalaisten lasten opettamista ja partisaanitoimintaa. Sotaleskessä keskitytään vain jälkimmäiseen, ulkonaisesti vähemmän dramaattisesti mutta sisäisesti sitäkin kipeämmin. Näkökulma on vain suomalaisten, ”puoluekaaderi” kuitataan adjektiivilla ”kova”.

Arvio romaanista

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan idea oli alun perin katsoa Suomen kulttuurihenkilöitä ja näiden perheitä (Z. Topelius, Jean Sibelius, Albert Edelfelt, Eino Leino ja L. Onerva, Ville Vallgen) kyökin puolelta. Päähenkilön vaihduttua 20-luvulla Kirsti ei ole äitinsä tavoin palvelijan asemassa vaan on tasa-arvoisena vieraana mukana Nuoren Voiman Liiton talvipäivillä ja eksoottisilla kutsuilla Olavi Paavolaisen kotona Vienolassa sekä Pariisissa. Sotaleskessä teemasta on enää jäljellä hyvin vähän. Thérèse Bonneyn henkilöinä lisäksi vain Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä vilahtavat. Tämä ei ole moite, päinvastoin, sillä minäkertoja on nyt todellakin päähenkilö eikä muiden elämän sivustaseuraaja.

Sotaleski toimii hyvin lukuromaanina, vaikkei se tuokaan sodankuvaukseen juurikaan uutta. Tämä johtuu siitäkin, että yli 500-sivuisessä romaanissa kuvataan varsin laajasti (150 sivua) kesää 1939. Talvisodan 105 päivää saa osakseen 90 sivua, välirauha samoin. Näin ollen jatkosodalle jää vain 150 sivua.

Erityisen valitettavaa, että Itä-Karjala kuitataan varsin lyhyesti (kolme vaihetta yhteensä 35 sivua).  Se olisi tuore aihe, jota on kaunokirjallisuudessa käsitelty vähän. Ennen kaikkea henkilöiden tasolla juuri tässä jaksossa on eniten draamaa. Juuri tässä kohtaa olisin kaivannut myös muiden henkilöiden – Anjan ja Raisan mutta ennen kaikkea Iivon – näkökulma.

Iivo on heikompi kuin Kirsti mutta juuri siksi mielenkiintoisempi henkilö. Kirsti ja Ida ovat vahvuudessaan ihailtavia, mutta muutama heikkous tekisi heistä läheisempiä ja ennen kaikkea monipuolisempia.

Lopussa Kirstille paljastuu salaisuus, jonka muutkin perheestä saavat tietää mutta asianomainen ei vielä itse. Epäilemättä kyseessä on tehokas koukku seuraavia osia ajatellen.

Salaisuudesta toipumiseen olisi ollut syytä käyttää paljon tilaa, koska normaalisti sellainen kestää vuosia. Mustosen teoksessa kuluu vain sivua ennen lausetta ”Viha ja katkeruus [- – -] alkoi sulaa omia aikojaan”. Käytännössä vihaa ja katkeruutta ei siis kuvata, eikä Kirsti tietenkään kosta syyttömälle.

Paula Havasteen Anna on teoksissa Kaksi rakkautta, Yhden toivon tie ja Kolme käskyä psykologisesti paljon uskottavampi.

Vahvan suomalaisnaisen kultti

Kaikki Mustosen sankarittaret ovat arvoiltaan samanlaisia: itsenäisiä tai sellaiseksi kasvavia, ahkeria, oikeamielisiä, auttavaisia ja ylipäänsä kunnollisia. Poikkeus on vain Koskivuori-sarjan teoksen Metsäkukkia asfaltilla (2001) alkupuolella tehtaan- ja kartanonomistajan hemmoteltu tytär Eeva, joka seuraavan osan Unikkoja ikkunassa (2002) alkupuolella käyttää runsaasti alkoholia toipuakseen avioerostaan.

Niinpä sankarittaret selviävät mistä vain. Toki he masentuvat vähäksi aikaa, jos rakastettu tai aviomies pettää, jättää tai kuolee, mutta ei kulu kauan, kun he tarttuvat taas kiinni elämään.

Poikkeus on Elina, joka Ruiskukkaseppeleen lopussa loikkaa rakastettunsa kanssa Neuvosto-Karjalaa. Sukulaistyttö Hanna, joka on Kielon jäähyväisissä jatkosodan aikana lottana Itä-Karjalassa, löytää sattumalta Elinan, jonka aviomies on kuollut vankileirillä. Elina toimitetaan tyttärensä kanssa Suomeen sukulaisten luo, mutta hän on kokenut niin murskaavan henkilökohtaisen ja ideologisen iskun, ettei koskaan palaa ennalleen eikä saa takaisia psyykkisiä voimavarojaan. Rauhan tultua hän suistuu niin hysteeriseen pelkoon, että pakenee Ruotsiin. Seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla hän toimii Ruotsissa varakkaan miehen taloudenhoitajana ja rakastajattarena. Elina ei kuitenkaan ole myöhempien osien minäkertoja, joten hänen vaiheensa kerrotaan vain ulkokohtaisesti.

Käsikirjoitettuaan nuoren lotan osuuden TV-sarjassa Kun taivas putoaa Kirsti Manninen sanoi haastattelussa: ”Jokaisesta sodasta selvinneestä naisesta kasvoi henkisesti vahva. He löysivät itsestään rintamalla aivan uusia voimia, kykyä erottaa olennainen epäolennaisesta.” Lottien tutkijan Tiina Kinnunen kommentoi Mannisen mielipidettä ihmettelemällä, miksi TV-sarjassa rakennettiin lotista ihanteellista kuvaa: ”Kun tiedämme, että osa lotista murtui fyysisesti tai henkisesti lottakomennuksellaan, voi pohtia, miksi on tarpeen luoda myyttiä sankarillisista lotista.”

Ensimmäisissä, nykyaikaan ja maaseudulle sijoittuvissa romaaneissaan (Maitotyttö, 1984, Saako olla muuta, 1985, Hukkakauraa, 1986) Mustonen kuvasi perinteisen rakkausromaanin tapaan romanssia, jossa nuori vaatimaton mutta hyväsydäminen sankaritar voittaa omakseen sen kaikkein tavoitelluimman miehen. Vähitellen sankaripari muuttui niin, että sankaritar saattoi olla eronnut ja äiti ja/tai sankarilla olla menneisyyden ongelmia tai pettymyksiä, jotka hän sankarittaren avulla voittaa (esim. Vasikantanssi, 1989, Nostovara, 1992).

Johanneksen ja Helenan Johannes ja Ruiskukkaseppeleen toisen minäkertojan Annan tuleva aviomies ovat kumpikin päteviä liikemiehiä, kun taas Helena ja Anna eivät ymmärrä liikeasioita lainkaan.

Sen sijaan ensimmäisiä naiskansanedustajia kuvaavassa sarjassa Järjen ja tunteen tarinat (Nimettömät, 2004, Mustasukkaiset, 2005, Lipunkantajat, 2006, Sidotut, 2007) ja vielä selvemmin Syrjästäkatsojan tarinoissa mies on selvästi se heikompi astia ja nainen joutuu selviytymään pitkiä aikoja yksinhuoltajana.

Mustosen sankarittarista vain Eeva on ennen teoksen Unikkoja ikkunassa alkua tehnyt miesystävänsä painostuksesta abortin. Sen sijaan parille muulle aviottoman raskauden keskenmeno tulee sopivasti (Kielon jäähyväiset, Lipunkantajat). Jos sankarittarille syntyy avioton lapsi, he eivät luovuta tätä pois (Lapinvuokko, Emännöitsijä, Unikkoja ikkunassa).

Sankarittarilla on joskus etäinen suhde äitinsä kanssa. Omia lapsiaan he rakastavat lapsiaan syntymästä asti, vaikka myöhemmin tyttären kanssa voi olla ristiriitoja. Äidin saattaa korvata läheinen suhde isoäitiin tai muuhun vanhempaan naiseen.

Poikkeus on jälleen Elina, joka paetessaan Kielon jäähyväisissä Ruotsiin jättää tyttärensä Sirkan lapsuudenperheensä huostaan. Äidin ja tyttären suhde ei seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla parane lainkaan.

Myös seksuaalisesti Mustosen sankarittaret ovat esikuvallisia lähes perinteisen moraalin tapaan. Toki he ovat muuttuneet alkuteoksista niin että heillä voi olla seksiä ennen avioliittoa rakastettunsa kanssa mutta ei muiden. He voivat myös elää pitkäänkin vihkimättömässä liitossa, jos olosuhteet estävät avioitumisen (LapinvuokkoMustasukkaiset). Molemmat muutokset seuraavat jälkijunassa lukijakunnan moraalin muutoksia, eivät ennakoi niitä kuten ruotsalaisen Alice Lyttkensin Tollman-sarja (alkuteokset 1943-9, suom. Onnen temppeli, 1945, Kaipuun sininen kukka, 1947, Uudet tähdet syttyvät, 1948, Nouse armaani ja tule, 1950, Ota onnesi, 1950).

Viihteelle tyypillinen teema – kiellettyjen asioiden kanssa leikittely mielikuvituksen avulla – Mustoselta puuttuu lähes täydellisesti. Joskus sankarittaret tosin lankeavat lyhyeksi aikaa naimisissa olevaan mieheen (esim. Unikkoja ikkunassa, Lipunkantajat),  Emännöitsijässä suhde on pitempi, mutta mies on elänyt jo vuosia erossa vaimostaan. Ennen kaikkea sankarittaret eivät petä kumppaniaan, puhumattakaan rakastajan lapsen synnyttämisestä aviomiehen nimiin kuten ruotsalaisen Margit Söderholmin Kreivittäressä (1945, suom. 1974).

Tyypillistä on, että Ruokarouvan tyttäressä Kirsti katselee sivusta Tulenkantajien partnerinvaihtoja ja suhtautuu niihin tuomitsevasti. Syynä ei ole vain se, että uskottomuus aiheuttaa tuskaa hänen kasvattisisarelleen, joka on uskonut seksin tarkoittavan rakkautta. Pariisissa Kirsti arvioi myös Ernest Hemingwayn suhdekolmiota perhetytön tiukasta moraalista käsin.

Mustosen teosten muuttumisen kannalta on mielenkiintoista, että Kirsti Manninen, joka on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija, kirjoitti aikoinaan Laila Hietamiehen (nykyään Hirvisaari) teoksista: ”Naisten maailma ja miesten maailma ovat erillään, sovittamattomasti” ja ”Kestävää läheisyyttä nainen voi kokea vain lapsen tai toisen naisen kanssa, naisten piirissä” ja ”Tiedon, työn ja äitiyden kolmiyhteys esitetään Hietamiehen romaaneissa naisen itsenäistymisen ja uudelleensyntymisen ainoana vaihtoehtona.”

Vaikka Syrjästäkatsojan tarinoiden Ida ja Kirsti toki kokevat miesten kanssa onnen hetkiä ja joskus vuosien kumppanuuttakin, loppujen lopuksi tärkeimpiä ovat lapset ja työ. Oman miehen sijasta todellinen tuki on nais- ja miesystävien verkosto.

Pääsyynä on se, että kuvaus käsittää useita vuosikymmeniä naisen elämää. Idan tarinan kaksi ensimmäistä osaa Paimentyttö ja Lapsenpiika osaa päättyvät siihen, että palvelussuhde Topeliuksen ja Sibeliuksen perheisiin päättyy, kolmas osa Emännöitsijä päättyy lapsen syntymään. Siksi vain kaksi kirjoista päättyy perinteiseen happy endiin eli sankaritar saa rakastettunsa (Ruokarouva, Ruokarouvan tytär), mutta tuo happy end on vain tilapäinen, koska tarina jatkuu.

Toki jo Pohjatuulen tarinoita -sarjan toisen osa Jääleinikki (2011) happy end osoittautuu kolmannessa osassa Kultarikko (2012) illuusioksi, sillä avioliitto on päättynyt miehen uskottomuuteen. Minäkertojana on kuitenkin parin tytär.

60-luvun Saksaan sijoittuvassa Jääleinikissä ajankohdan poliittiset ja mentaaliset muutokset sivuutetaan täysin. Samoin saksalaisen isän löytymistä käsitellään vain henkilökohtaisella tasolla, vaikka isä oli Rovaniemellä työskennellyt Organization Todtissa, joka käytti pakkotyöläisiä.

Järjen ja tunteen tarinoita -sarjassa mikään osa ei pääty perinteiseen happy endiin vaan Lipunkantajat ja Sidotut loppuvat cliffhangeriin. Lisäksi sarja jää oikeastaan kesken keväällä 1918, jolloin sekä porvarillisen että vasemmistolaisen päähenkilön elämäntilanne on varsin vaikea. Heidän myöhemmistä vaiheistaan kerrotaan lyhyesti nykypäivään sijoittuvassa Parittomissa (2008).

Enni Mustonen

Enni Mustonen on Kirsti Mannisen kirjailijanimi. Kirjailijan esittely ja tuotanto löytyy myös Otavan sivulta.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta kokonaisuutena on kirjoitettu esim. Kirsin kirjanurkassa.

Sotaleskestä on kirjoitettu mm. blogeissa Amman lukuhetki, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuijata 

Kirsti Manninen kuului TV-sarja Hovimäen kirjoittajatiimiin, ja sarja julkaistiin myös kirjoina. Sota-aikaa kuvaava osa Ei muuta kunniaa (2004) ilmestyi vain kirjamuodossa.

Kirsti Mannisen sitaatti sota-ajan naisista on Tiina Steniuksen artikkelista TV-sarja lotista auttaa meitä historian kautta ymmärtämään itseämme. ”Miksi äiteestä tuli sellanen, tyttärestä tällanen” (Kotiliesi 18/1997) ja Tiina Kinnusen kommentti on teoksessa Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen (2. p., Otava 2006).

Kirsti Mannisen artikkeli Yksinäiset – Laila Hietamies on teoksessa ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja (toim. Maria-Liisa Nevala (Otava 1989).

Olen kirjoittanut Enni Mustosen alkupään teoksista, jotka sijoittuvat nykyaikaan ja useimmiten maaseudulle, artikkelin Paluu mummolan mansikkamaalle. Enni Mustonen ja suomalaisen rakkausromaanin kehitys (Kirjastolehti 5/1997).

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa ja Paula Havasteen romaaneja Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie (jossa kerrotaan myös osasta Kolme käskyä).

Muuta

Tietoja amerikkalaisesta valokuvaajasta Thérèse Bonneystä: Wikipedia, artikkeli jossa on Suomesta otettu kuva, epäilys vakoilusta jatkosodan aikana

Ruotsalainen Wikipedia Alice Lyttkensistä ja Margit Söderholmista

Mainokset

Sami Hilvo: Viinakortti

Sota oli kovaa aikaa, mutta joillekin se oli myös aikaa, jolloin saattoi elää vapaammin kuin rauhan aikana. Tästä kertoo Sami Hilvon Viinakortti.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia!

Isoisä ja pojanpoika

Viinakortissa (2012) on kaksi päähenkilöä, isoisä Urho ja pojanpoika Mikael. Myös aikakausia on kaksi: Urholla sota-aika ja sodan jälkeinen aika 1939-1966, Mikaelilla vuosi 1993 ja takautumana vuosi 1973.

Alussa Mikael tulee isoäitinsä Ailin hautajaisiin oleskeltuaan pitkään ulkomailla. Isoäiti on jättänyt Mikaelille talonsa ja koko omaisuutensa.

Jo aiemmin Mikael on saanut isoäidiltään isoisä Urhon virkapaidan ja löytänyt sen povitaskusta viinakortin. Alkoholin ostaminen Alkosta edellytti aikoinaan viinakortin hankkimista. Toisaalta viinakortilla kontrolloitiin ostetun alkoholin määrää.

Nyt Mikael löytää viinakortin välistä valokuvan. Se esittää miestä – yhtä niistä miehistä joka on isoisän rintamatovereita esittävässä valokuvassa.

Tuon miehen, Toivo Marraksen, leski Hertta antaa Mikaelille isoisä Urhon kirjeet Toivolle. Lisäksi Mikael lukee isoisänsä päiväkirjan. Teoksessa on myös virallisten sotapäiväkirjojen perusteella muotoiltu sotapäiväkirja.

Nimien merkitykset

Urho viittaa Porilaisten marssin säkeeseen ”Pojat kansan urhokkaan” eli rohkeuteen ja muutenkin tosi miehuuteen. Urho on suomalainen sana, mutta se tuli nimipäiväkalenteriin Botolfin paikalle. Botolf tarkoittaa sankaria, sotilasta, sananmukaisesti ”hallitsevaa sutta”.

Toivo on yksi kristillisistä hyveistä, jotka ovat usko, toivo ja rakkaus (Paavalin 1. kirje korintolaisille 13:13). Heprealaiskirjeen (11:1) mukaan ”usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

Se, mihin Toivo Marras uskoo ja minkä hän toivoo toteutuvan, on mahdollista vasta Mikaelin sukupolvelle.

Marras-nimen merkityksen Mikael selittää romaanissa. Ensinnäkin marraskuu on kuollut kuukausi. Toiseksi marras on erityisen suuri kalansaalis tai jättiläiskala, kalojen kuningas – mutta kummatkin ennustavat pyytäjänsä kuolemaa.

Mikael pohjautuu heprean nimeen Mikael, joka tarkoittaa ”kuka on Jumalan kaltainen”. Raamatun Mikael on arkkienkeli ja ylin seitsemästä pääenkelistä. Hän seisoo Jumalan oikealla puolella ja välittää ihmisten rukoukset ja hyvät työt. Hän voittaa viimeisen taistelun lohikäärmettä vastaan ja johdattaa vanhurskaat vainajat taivaalliseen Jerusalemiin.

Sota sallii kaiken, rauha on sotaa armottomampi

Vuonna 1939 lapsuudenystävät Urho ja Toivo ovat 20-vuotiaita ja viettävät kesän loppua kahden kalliosaaressa.

Sodan aikana miehet tapaavat dramaattisesti – luullen toisiaan vihollisiksi ja ovat tappaa toisensa, kunnes tunnistavat toisensa tuoksusta.

Ystävyys syvenee rakkaudeksi – tai kai tunteita on ollut ennenkin, mutta niitä ei ole voinut tiedostaa, saati tunnustaa ennen kuin nyt, kuoleman uhatessa.

Rauha tietää eroa: ”Muiden tavoin he olivat lähteneet kotoaan, koska heillä ei ollut vaihtoehtoja, mutta he olivat löytäneet kodin toisistaan. Kun sota oli ohi, juna pysähtyi heidän asemalleen ja he astuivat tulevaisuuteen, joka vaati, että mennyt unohdetaan. Jos he unohtaisivat kaiken, menettäisivätkö he kaiken? Mutta heidän oli palattava, koska heillä ei ollut vaihtoehtoja.

Sota oli poikkeustila. Se vaati kaiken, mutta se myös salli kaiken. Rauhan armottomuudesta miehillä oli vain aavistus.”

Toivo ja Urho haaveilevat yhteisestä maatilasta. Mutta se on yhtä mahdoton haave kuin kahdella cowboylla Annie Proulxin novellissa Brokeback mountain (kokoelmassa Lyhyt kantama) ja siitä tehdyssä samannimisessä elokuvassa.

Molemmat seurustelevat ja menevät naimisiin. Ensin niin tekee Urho perin vastahakoisesti, vain koska tyttöystävä Aili odottaa lasta.

Ei perinteistä sankaruutta

Jatkosota tuo Urhon ja Toivon jälleen yhteen, samaan joukko-osastoon. Korsussa tai teltassa heidän täytyy varoa, koska siellä nukkuu myös muita. Pelkkä tieto toisen läheisyydestä auttaa kuitenkin kestämään. Asemasodan aikana he saavat yöpyä kahden jouluna ja heinätöissä.

Vertauskohtana ovat anonyymi seksi, josta sotamies Kalevi kertoo talvisodan aikana esimiehelleen Urholle. Urho kehottaa Kalevia olemaan asiasta hiljaa.

Toivo ja Urho katselevat suosittua rintamaviihdettä, naisiksi pukeutuneita miehiä. Toivo sanoo Urholle: ”En ole nainen. Edes puolikas.” ”Tuolla sisällä? Mitä ne olivat?” Ja Urho sanoo: ”Nuo tuolla sisällä ovat vähemmän miehiä kuin sinä”.

Partioretkellä käy toteen Botolf-nimen susi-merkitys, kun Urho syyllistyy sotarikokseen. Hän ampuu vangin, koska tämän kuljettaminen olisi vaikeaa eikä tästä ole enää hyötyä. Tapauksesta on sikäli hyötyä, että sen jälkeen omaan joukkoon kuuluva niskuroija ei uskalla enää jatkaa käytöstään.

Muutenkaan romaanissa ei ole perinteistä sankaruutta. Ja paljon ylistetty aseveljeyden (”kaveria ei jätetä”) sijasta nähdään sen vastakohta: Toivo loukkaantuu oman sotilaan tahallaan ampumasta luodista.

Toivon raskaana oleva vaimo Amanda ei kestä sotainvalidi-miestä vaan lähtee. Poikansa Ilarin Amanda antaa kasvaa siinä uskossa, että tämän isä on hänen toinen aviomiehensä.

Siviili merkitsee kaksoiselämää

Kun sota loppuu, Urhosta tulee kotipaikkakunnan nimismies.

Homoseksuaalit tapaavat toisiaan asemapuistikossa ja sen käymälässä, jota kutsutaan ”vihreäksi enkeliksi”. Siellä seksiä harjoitetaan nimettöminä: ”Älä kysy minulta vaimoni nimeä tai lasteni ikää. [- – -] Sillä jos joudun asiaa miettimään ja vastaamaan, en voi kanssasi olla.”

Siellä Urho kohtaa Kalevin, joka järkyttyy: ”Eikö riittänyt, että minuun on tarttunut Ruotsin tauti, mutta että sinäkin jatkat näitä sairaita harrastuksia? Mikä oikeus sinulla on seistä siinä ja katsoa minua tuolla tavalla? Hintti!” Kalevi on teoksen säälittävin ihminen, sillä ajan ilmapiiri saa hänet inhoamaan itseään.

Toivo on kouluttautunut lääkäriksi ja mennyt uusiin naimisiin Hertan kanssa. Hän palaa kotipaikkakunnalle ja suhde Urhoon jatkuu, mutta he voivat tavata vain nuoruutensa kalliosaaressa.

Kirjailija ei ole valinnut Urhon ja Toivon ammatteja syyttä. Urho sanoo: ”Olimme yhteisömme tukipylväitä; minä laki ja sinä lääketiede. Miten muuten se olisi voinutkaan olla? Rikollinen poliisi ja sairas lääkäri? Miten silloin olisi käynyt järjestyksen ja terveyden?” Tässä viitataan silloiseen lakiin ja tautiluokitukseen, jonka mukaan homoseksualismi oli rikos ja sairaus.

Nimismiehenä Urho joutuu tutkimaan myös homoseksuaaleista tehtyjä ilmiantoja. Kalevi kiristää Urhoa sillä, että hän on nähnyt Urhon ja Toivon saaressa. Urho selittää alaiselleen, ettei näyttöä ole.

Silti Kalevi on merkitty mies: hänelle ei anneta ajokorttia, ja kaikkien kuullen sanotaan syyksi, että hän on hintti. Kunniamerkitkin kehotetaan antamaan pois. Työ menee, ja kirkkoherra jyrisee tuomiota saarnassaan.

Yhteiskunta on siis monin tavoin vastakkainen antiikin kardinaalihyveille: oikeamielisyyden sijasta on pakko noudattaa väärää lakia, ja kohtuullisuuden sijasta vallitsee suvaitsemattomuus. Urhon yrittää harjoittaa viisautta muodollisen lain asemasta (”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään. Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys, ja oikeudessa pitää olla armo mukana”), ja se pelastaa Kalevin vankilasta mutta ei yhteiskunnan tuomiolta.

Mikael muistaa, että isoisä hymyili vain, kun silitti virkapaitaansa tai oli juonut. ”Viinakortti oli sellin oven aukaiseva avain, mutta yleensä jo saman vuorokauden sisällä myös pikapassitus takaisin vankilaan, myöhään valjenneen päivän syyllisyyteen ja kylmyyteen, joka hiljaisesti hohkasi avioliiton urautuneesta arjesta.”

Rakkaus päättyy kuolemaan

Näin elämä jatkuu, kunnes metsästysretkellä jahtimestari tekee erehdyksen: hän ei osu lyhyeltä etäisyydeltä saaliiseen. Jatkossa Urho epää jahtimestarin käskyn tahallisella loukkauksella, jossa aiemminkin keskeinen mies-sana korostuu: ”Annetaan ajolinjan miesten hoitaa asia”. Vähän myöhemmin Toivo sanoo: ”Saa onnitella kauden suurimman uroon kaatamisesta”, mikä viittaa myös Urhon nimeen. Jahtipäällikkö kiroaa: ”Mitä tuokin täällä tekee? Tuohon takaraivoon, niin olisi noitakin vähemmän”.

Kun Urho on poissa, Toivo saa surmansa. Jahtipäällikkö väittää, että kyse oli harhalaukauksesta. Urhokaan ei nimismiehenä rupea asiaa tutkimaan.

Toivon leski Hertta löytää Urhon kirjeet miehelleen ja herjaa Urhoa, mutta kysyy myös, miksei Urho elänyt avoimesti Toivon kanssa: ”Eikö olisi ollut parempi, että edes kaksi ovat onnellisia kuin että kaikki ovat onnettomia?” Urho vastaa: ”Minussa ei ollut tarpeeksi miestä.”

Toivon kuolema – tai Hertan tuomitseminen – murtaa Urhon, joka tekee itsemurhan uimalla kohti heidän yhteistä saartaan, siis tahallaan hukuttautumalla. Isoisä löydetään Mikaelin 13-vuotissyntymäpäivänä 1966.

Kaksi suhdetta rinnastuu

Viinakortissa kerrotaan myös Mikaelin tarina. Mikaelin seksuaalisuus herää 12-vuotiaana, kun hän katselee Ilari Eloa salaa saunassa. Ilari on Mikaelin isän läheinen ystävä, ilmeisesti myös rakastettu, vaikka Mikael ei halua tietää asiaa lähemmin.

Ehkä juuri isän ja Ilarin suhde on ollut syynä Mikaelin vanhempien avioeroon. He olivat aikoinaan joutuneet pakkonaimisiin, kun äiti sai Mikaelin vain 17-vuotiaana.

21-vuotispäivänään Mikael menee sänkyyn tuntemattoman miehen kanssa, joka aamulla on osoittautuu Ilariksi. Vasta myöhemmin Mikaelille selviää, että Ilari on hänen isoisänsä rakastetun Toivon poika.

Ilari on naimissa ja Mikael lähtee ulkomaille. He tapaavat uudelleen Mikaelin isoäidin hautajaisissa parikymmentä vuotta myöhemmin.

Kyseessä on ennen kaikkea Mikaelin kasvutarina. Mikaelin ja Ilarin suhteesta ei kerrota muuta kuin vahva seksuaalinen veto, joka ei ole vähentynyt vuosienkaan eron jälkeen. Kun he tapaavat hautajaisissa, korostetaan lähinnä Ilarin tuoksua ja hänen rintakarvojaan. Henkilönä Ilari jää valjuksi.

Ilari on karjalainen asu ortodoksisen pyhittäjäisän Ilarionin nimestä. Kantasana on latinan Hilarius, joka merkitsee hyväntuulista ja reipasta. Äidin toiselta aviomieheltä saatu sukunimi Elo viittaa elämään ja on siten oikean isän Toivo Marraksen kuolemaan viittaavan sukunimen vastakohta. Nimeen sisältyy siten ennustus, että Mikaelin ja Ilarin suhteella on mahdollisuus.

Ihmistä ei saa pakottaa toisenlaiseksi kuin hän on

Mikael on saanut isoäidiltään lahjaksi Erik Lindgrenin vuonna 1903 ilmestyneen Kasvitarhakirjan omistuksella: ”kasvitarhassa on kaikki”. Se ”kaikki” lienee seuraava kohta, joka on myös romaanin motto: ”Oikea sääntö hedelmäpuiden kasvatuksessa on se, ettemme saa koskaan pakottaa puuta muodostumaan vastoin sen omaa taipumusta, vaan päinvastoin meidän kaikella tavalla tulee tukea ja auttaa sitä. Tosin voidaan vastakkaiseenkin suuntaan menetellen saavuttaa varma tulos, mutta tavallisesti seuraa siitä rangaistus ennemmin tai myöhemmin.”

Viesti on, että ihmistäkään ei saa pakottaa toisenlaiseksi kuin hän on, muuten seuraa rangaistus. Mikaelilla se on juominen kuten isoisällä, Ilarilla taas uran takia solmittu avioliitto. Se on ollut onneton myös vaimon kannalta.

Isoäidin kasvitarha on rappiolla, melkein kuollut, mutta Mikael herättää sen uudestaan eloon. Aivan samalla tavalla Mikaelilta ja Ilarilta kestää vuosia, ennen kuin he voivat tunnustaa tunteensa ja julkistaa suhteensa.

Vaimojen osa jää syrjään

Toivon leski Hertta pyytää anteeksi Mikaelilta: ”Joskus luulemme kaiken loppuvan kuolemaan, mutta ei: viimeisenä tulee anteeksianto.”

Ilarin vaimo Helena loukkaantuu ensin, mutta löytää uuden miehen ja saa lapsen. Tässä kohtaa on ehkä vähän liikaa happy endiä.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä (2014) valotetaan myös petetyn vaimon näkökulmaa: sitä, miten raskasta on elää, kun mies ei halua koskaan koskettaa.

Sen sijaan Viinakortissa vaimojen tehtävänä on vain antaa anteeksi.

Vaikka aikakausi on osaltaan syynä kulissiliittoihin, se ei voi kokonaan poistaa miesten vastuuta sitä, että he ovat naineet naiset valheellisin perustein.

Miehuus ei riipu seksuaalisesta suuntautumisesta

Lopussa Mikael löytää itsensä ja sen, minne kuuluu. Hän ei anna äitinsä ryövätä ja myydä isovanhempien talon esineitä. Isoisän paita ”istuu kuten paidan pitääkin istua. Olen kasvanut siihen. Täyttänyt sen.”

Jo aikaisemmin Mikaelille on tärkeää todeta: ”Olen mies ja tunnen itseni mieheksi.” Mutta nyt myös yhteisö – tai ainakin Toivon leski Hertta – vahvistaa tämän.

Miehuus ei riipu seksuaalisesta suuntautumisesta, se on rohkeutta – ennen kaikkea rohkeutta olla oma itsensä. Rohkeus oli yksi antiikin neljästä kardinaalihyveestä ja niistä tärkein, koska ilman sitä muut hyveet eivät voi toteutua.

Romanttinen rakkauskäsitys

Viinakortissa rinnastetaan siis kaksi suhdetta ja kaksi aikakautta: isoisän piti salata rakkautensa ja tarina päättyi onnettomasti, pojanpoika voi elää julkisesti ja läheisten hyväksymänä rakastettunsa kanssa.

Kiistämättä isoisä joutui kärsimään kaksoiselämän takia,  mutta ehkä rakkaus myös pysyi tuoreena siksi, että pari joutui tyytymään vain harvoihin, salaisiin tapaamisiin eikä heidän tarvinnut kohdata arjen haasteita.

Toivon rakkauskäsitys on näet ääriromanttinen: ”En olisi mitään elämältäni niin halunnut, kuin sulkea kaiken ulkopuolelle, unohtaa kaiken olemassaolon.” Samoin Urhon elämällä on tarkoitus niin kauan kuin Toivon sydän lyö.

Kannattaa muistaa, että suurissa eurooppalaisissa rakkaustarinoissa, Tristanista ja Isoldesta Anna Kareninaan, kärsitään rakkauden tähden, rakkaus jopa on kärsimystä, passiota. Ja lopulta tarinat päättyvät kuolemaan.

Enää sosiaaliset erot tai avioliitto eivät ole parin rakkaudelle ylittämättömiä esteitä, mutta sijoittamalla LGBT-parin muutaman vuosikymmenen päähän voi luoda uuden version perinteisestä rakkaustarinasta.

Tietoja

Sami Hilvo on syntynyt 1967.

Esikoisromaaninsa Viinakortin jälkeen Hilvo on julkaissut romaanit Rouva S. (2012) ja Pyhä peto (2016)

Tammen sivu.

Hilvon blogin osoite on: http://www.sohilvo.blogspot.com/

Wikipedian sivut: viinakortti, kristilliset hyveet, kardinaalihyveet, tuomarinohjeet.

Kirjallisuutta

Mustola, Kati: Homoseksuaalisuus ja sota. Kahden veteraanin tarinat. – Kokoomateoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Mustola, Kati: Lyhyt homoseksuaalisuuden historia. – Teoksessa Marja-Leena Parkkinen: Ulos kaapista. Tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta. 2. p. Like 2006.

Vilkuna, Kustaa: Etunimet. Avustajat Marketta Huttu ja Pirjo Mikkonen. Sis. teokseen Joka kodin suuri nimikirja. Suuri suomalainen kirjakerho 1996.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 1

Kalle Päätalon Myrsky Koillismaassa on harvinaisen monipuolinen sotaromaani, jossa kuvataan niin rintamalla taistelevia ja vasta asekoulutusta saavia kuin rajan lähelle eri tehtäviin jääneitä ja evakkoja.

On vahinko, että Myrsky Koillismaassa (1963) on joutunut unohduksiin muilta paitsi Päätalo-faneilta, niin monta herkullisesti kuvattua henkilöhahmoa siinä on. Ja vaikka Kalle Päätalo oli itse talvisodan aikana koulutuksessa ja hänen rintamakokemuksensa jäi jatkosodassakin lyhyeksi, tätä ei sotakuvauksesta mitenkään huomaa.

Koska kirja on 656-sivuinen järkäle, olen jakanut artikkelin kahteen osaan. Tässä osassa käsittelen talvisota.

Koillismaa-sarja

Myrsky Koillismaassa on Päätalon Koillismaa-sarjan kolmas osa. Sitä edeltävät romaanit Koillismaa (1960) ja Selkosen kansaa (1962). Neljäs osa Myrskyn jälkeen (1965) käsittelee sodanjälkeistä aikaa. Viides osa Mustan lumen talvi (1969) on aikalaisromaani – 60-luvulla selkonen on kokonaan muuttunut kuten koko Suomi.

Koillismaa-käsitteen keksi Reino Rinne, aiemmin puhuttiin Ylämaista. Koillismaahan kuuluu Päätalon kotipitäjä Taivalkoski sekä Pudasjärvi ja Kuusamo. Teoksessa Koillismaa kuvina (1964) on Rinteen valokuvat ja Päätalon teksti.

Ennen sotakuvausta Myrsky Koillismaassa on hyvä lukea sarjan edelliset osat, sillä henkilöiden taustan tunteminen auttaa ymmärtämään näiden sotakokemuksia.

Seuraavassa lyhyesti joitakin ydinkohtia:

Koillismaan alussa seutuun ja sen ihmisiin tutustutaan ulkopuolisin silmin, kun pula-aikana taivalta taittaa nälkäinen kulkumies, jota paikalliset kutsuvat Tampereen pojaksi. Hän saa varsin tylyn vastaanoton paikkakunnan isolta isännältä Iivari Sääskilammilta.

Tampereen poika työskentelee metsä- ja tietöissä, kunnes paljastuu rakennusmestari Kosti Mäkiseksi. Hän on lähtenyt Tampereelta työpaikallaan sattuneen erimielisyyden takia. Hän jää pohjoiseen ja saa ammattiaan vastaavaa työtä.

Paikkakunnalla vaikuttaa lestadiolainen herätysliike, jonka oppeihin kuuluu syntien tunnustaminen ja parannuksen tekeminen. Iivari Sääskilammi majoittaa saarnaajia, mutta usko on hänellä vain naamari. Hän katoaa tämän tästä Ouluun, jossa hänellä on vakituinen avioliiton ulkopuolinen suhde. Vaikka hän siis itsekin rikkoo käskyjä ja tarvitsee anteeksiantoa, hän kieltäytyy antamasta anteeksi Nestori Maliselle, joka tunnustaa yli kymmen vuotta sitten tapahtuneen poron tapon. Lähimmäisenrakkautta Iivarista ei muutenkaan löydy vaan hän kohtelee kovasti Sammalsuon perhettä kohtaan, joka joutuu anomaan kunnan jauhoja.

Sen sijaan nimismies Pulkkila, vaikka ei ole uskovainen tai juuri siksi, suhtautuu kiihkottomasti paikallisiin rikoksiin kuten salametsästykseen ja pontikankeittoon, vaikka hoitaakin virkansa niin kuin lait ja asetukset määräävät.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen ja Iivari Sääskilammin tytär Irja rakastuvat toisiinsa. Kun isä ei avioliittoa hyväksy, Irja joutuu lähtemään kotoa.

Pula-aikana olot ovat olleet niin ankeat, että Nestori Malisen poika on loikannut Neuvostoliittoon mutta palaa pettyneenä.

Toisen osan Selkosen kansaa päästään 30-luvun loppupuolelle. Sammalsuon Kauko on varttunut nuoreksi mieheksi, joka pystyy palkallaan elättämään lapsuudenperheensä.

Kauko vrt. Kalle

Eero Marttisen teoksessa Mestarin eväät Päätalo kiistää, että Kauko Sammalsuo olisi hänen omakuvansa. Kirjailijaa ei ole syytä uskoa: sota-aikaan asti Kauko kokee paljolti samanlaisia vaiheita kuin Iijoki-sarjan Kalle.

Toki Kallen nuoruuden kokemukset ovat karumpia kuin Kaukon. Vaikka Sammalsuon perhekin joutuu hakemaan kunnan jauhoja, köyhyys johtuu isän kuolemasta. Asiaan ei siis liity niin paljon häpeää kuin Kallella, jonka isä oli mielisairaalassa.

Kallen tavoin Kauko on lahjakas: hän harrastaa urheilua ja on innokas lukija. Samoin kuin Kallen kohdalla molempia harrastuksia pidetään vouhotuksena. Molemmista tulee eturivin metsätyömiehiä.

Nuoret kaipaavat pois

Myös Kaukon ihastus, kansanopiston käynyt Elma Malinen haluaisi nähdä maailmaa ja muuttaa Ouluun. Vaikka Elman haaveet ovat peräisin Nyyrikin lukemistolehdistä, niissä on tottakin: kaupungissa pääsevät palkollisetkin helpommalla kuin maalaismökin tyttäret: ”iltasella tanssaamaan ja eläviin kuviin”.

Kai Hirvasnoro toteaakin blogissaan Päätalon matkassa: ”Luonnon jylhyys ja kauneus sekoittuvat siellä asuvan nuoren ihmisen näköalattomuuteen ainutlaatuisella tavalla. Vähän jokainen romaanin monista päähahmotuksen saavista henkilöistä kaipaa jonnekin pois.”

Iivari Sääskilammin poika Perttu on pannut toimeksi ja muuttanut poliisiksi Viipuriin. Isän terveyden heikennettyä hän kuitenkin palaa kotiin juuri talvisodan edellä.

Selkosissakin seurataan uutisia

Talvisodan kuvaus alkaa oikeastaan syksyn 1939 kuvauksesta teoksen Selkosen kansaa lopussa.

Maailman tapahtumia seurataan selkosissakin, ensin tosin muutaman päivän vanhoista sanomalehdistä. Saksan hyökkäystä Puolaan kommentoidaan rakennustyömaalla: ”Voi helevetin helevetti minkä savotan alakovat”, ”Eikä ihan heti lopu, sanokaa minun sanoneen”, ”Nythän se rytinä on vielä kaukana, mutta varmasti se jollakin tavalla vaikuttaa tännekin asti”.

Kun Suomi on saanut kutsun Moskovan neuvotteluihin, miehet kokoontuvat iltaisin Kosti Mäkisen kotiin, jossa on kylän ainoa radio. Irja-vaimoa kiusaa kamarin täyttävä tupakansavu ja se, ettei perhe saa olla omissa oloissaan kuin yöllä.

Miehet kutsutaan armeijaan

Toivo Malinen on juuri suorittanut asevelvollisuutensa, kun hänet kutsutaan takaisin armeijaan. Hän suuttuu ensin, mutta rauhoittuu sitten: ”En minä tosissani pakoon meinaa…Saatana vieköön, vaikka sota tullenee, niin en minä ole miestä huonompi…Minä tunnen ja muistan sen komennon, jota tuolta pakoon lähdin…Sinne en lähde toista kertaa heikoissa kettingeissäkään…Vastaan minä pistän, jos sitä meininkiä aletaan tänne vängällä tyrkyttää.”

YH-kutsujen jakoa kuvataan monen henkilön kohdalla. Suojeluskuntaan kuuluva Toivo Malinen tuo kutsun langolleen Kosti Mäkiselle, joka on pitäjän harvoja reservin upseereita. Ei ole oikein uskottavaa, että Kosti Mäkinen olisi valittu reserviupseerikouluun. Paikallinen suojeluskunta lähetti asevelvollisista luotettavuusarvion, johon perhetausta vaikutti. Kostin isä oli punakaartilainen ja Kostin mukaan jopa kommunisti.

Kauko ja Nestori Malinen vievät kutsun perheeseen, joka asuu niin kaukana, että maailman eikä Suomenkaan tapahtumista ei tiedetä mitään. Ainoa lehti, joka perheeseen tulee, on lestadiolainen Siionin Lähetyslehti.

Sovitus ennen sotaa

Sodan uhka saa monen miehen tekemään lestadiolaisissa seuroissa parannuksen.

Ei-uskovatkin haluavat saada maalliset rikkeet pois tunnolta. Simo Mutka tunnustaa nimismies Pulkkilalle uroshirven laittoman tapon ja pontikan salakuljetuksen. Nimismiestä suututtaa, että Mutka on pystynyt huijaamaan häntä. Hän epäilee, että tämä tunnustaa vain päästäkseen sotaa pakoon. Mutka torjuu epäilyksen loukkaavana, ja nimismies leppyy: ”Nyt on isommat asiat kysymyksessä…” Nimismies lupaa, että tunnustus jää vain hänen tietoonsa.

Sodan pelko asettaa myös henkilökohtaiset loukkaukset oikeisiin mittasuhteisiin ja riidat halutaan sopia. Kosti Mäkinen leppyy viimein Irjan isälle Iivari Sääskilammille. Hän soittaa asemapaikastaan Oulusta vaimonsa kotitaloon ja sanoo langolleen Pertulle: ”Sano nyt isällesi, että minä puolestani olen näinä viikkoina ruvennut ajattelemaan asioita hieman eri tavalla…Omasta puolestani olen valmis luopumaan koppavista sanoistani ja olostanikin…Nyt ovat hyvin pieniä asioita henkilöiden keskeiset kyräilyt…Sano terveiseni…En tyrkytä, mutta en tunne enää kaunaakaan…”

Terveisten lähettäminen ei ole selkosella miehisten miesten tapa, joten Kosti tietää, että kyseessä apen silmissä iso askel. Iivarikin on pehmennyt ja ilahtuu. Hän jopa kutsuu vävynsä lomalla käymään. Irja lapsineen on tulossa evakkoon vanhempiensa kotiin.

 

Reaktioita puna-armeijan hyökkäykseen

Nestori Malisen veljenvaimo Kaija Malinen joutuu kohtaamaan puna-armeijan tiedustelijoita. Yksi puhuu suomea ja on loikkari, vieläpä tuttukin, eikä Kaijalle tehdä pahaa.

Loikkarin tausta ja motiivi tehdään tiettäväksi, kun tämä ei hyväksy eväiden kääreeksi Siionin Lähetyslehteä: ”Kun minä pikkupoikana olin Karhukannassa huutolaisena, lukivat sitä samaa aviisia. Pitivät nälässä. Pieksivät ja potkivat…Työpäivässä oli mittaa…”

Myrskyssä Koillismaassa Kauko tapaa junassa Neuvostoliittoa sympatisoivan miehen. Mies uhoaa suureen ääneen, että ”on aivan turha panna hanttiin venäläisille. Ne lyövät Suomen poikki Oulun kohdalta.”

”Herrat vain turhan vuoksi miehiä tapattavat. [- – -] Jos ei vastarintaa tehtäisi, eikä niitä ärsytettäisi, niin meikäläisille ei tulisi mitään vahinkoa.” Sen sijaan herroilta sietäisikin miehen mielestä listiä päitä pula-ajan takia.

Mies väittää puna-armeijan olevan jo Pudasjärven rajalla eli lähes puolimatkassa Ouluun, mutta Kauko korottaa äänensä ja osoittaa väitteen vääräksi: hän on tullut juuri samalta suunnalta ja tietää, missä linja on. Miestä käsketään joukolla olemaan vaiti.

Muuten henkilöiden reaktio sodan syttymiseen on toisenlainen.

Teoksessa Selkosen kansaa Kauko ja hänen nuorempi veljensä Auku ovat vartioineet siltaa, mutta se ei Kaukolle riitä vaan hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Rauhan aikana Nestori Malinen on pilkannut sonniseuran miehiä, joiksi hän nimittää harjoituksissa lihakeittoa syöviä suojeluskuntalaisia, jotka syövät harjoituksissa lihakeittoa. Tämän takia häntä on jopa epäilty kommunistiksi. Sodan sytyttyä paljastuu, että Nestori on vain arvostellut liikaa isänmaallista intoilua.

Vaikka Nestoria ei ole ikänsä takia kutsuttu reserviin, hän päättää lähteä omin päin sotaan: ”Piti sanomani, että minun sappini kiehuu jo meleko lailla tuolle sotatouhulle. Perkele kun työnnytään rauhallisten ihmisten peälle semmosilla joukoilla…Ei merkkijää välitetä, missä iso pilikotus mennöö valtakuntiin välillä. Tullaan ja poltetaan vaivalla tehyt mökit melekeen koko selokosessa. Luulooko ne venäläiset, että teällä helevetin syömmaissa on ollu niin heleppo elleä ja kattoa peän peälle soaha…Vastaan minä lähen hiihtoa veäntämään, se on silimäänni vissi…Vakkuuteltu vakkuuttamasta peästyähi, ettei sieltäpäen haluta sotaa…Onko tämä nyt puhheihesa takana seisomista? Täh…? Saatana kun tuommonen iso valtakunta rupejaa ahtamaan pienempäsä peälle.”

Tiivistettynä: oikeutta on loukattu ja sana syöty, iso kiusaa pienempää.

Muualta tullut kapteeni ihmettelee, ”että näistä korpiseudun miehistä ei juuri kukaan valita eikä ruikuta sotaan lähtöä. [- – -] Ihmettelen näiden syrjäseudun miesten isänmaallista mielialaa…” Nimismies Pulkkila vastaa: ”Ei näistä monikaan muista sellaista nimeä kuin isänmaa. Minulla on se käsitys, että ukko kuin ukko ajattelee vain sitä, että kun on jouduttu yhteiseen savottaan, niin sinne mennään joukolla.”

Kapteeni ihmettelee edelleen: ”Vaikuttavat minusta aivan sellaisilta, kuin olisivat kyräileviä ja umpimielisiä meikäläisiäkin kohtaan.” Nimismies selittää: ”Pääkköjä he ovat. Vihaavat herroja niin perkeleesti, mutta eivät mielellään koske siihen, joka kuuluu toiselle. Tykkäävät kovasti kotiselkosistaan. ’Ja perkele, kun nämä selkoset on kerran meidän palstapilkotuksen sisään jääneitä, ei niitä vängälläkään viedä’, sanoi minulle eilen tuossa raitilla eräs tukkijätkä.”

Mieliala on siis pohjaltaan sama kuin Pentti Haanpään Korpisodassa: Mitä täällä tekee vieras?

Kauko armeijan koulutuksessa

Myrsky Koillismaassa alkaa kuvauksella, miten maalaispoika Kauko ihmettelee Oulun kaupunkia, ja jatkuu junamatkalla koulutuskeskukseen.
Onneksi Kauko on tutustunut jo Oulun asemalla muihin armeijaan menijöihin.

Toveruus ja sen luoma solidaarisuus onkin se vahvin voima, joka auttaa Kaukoa kestämään sotavuodet.

Sen sijaan sotilaskoulutus osoittautuu sellaiseksi, että Kauko alkaa jo katua lähtöään vapaaehtoiseksi.

Pian Kauko kuitenkin saa vääpeliltä positiivista huomiota: ”Katsokaa nyt esimerkkiä, miten suomalainen mies lähtee sotapalvelukseen! Joka ei näe, niin luettelen alokas Sammalsuon varusteet: Korville käännettävä karvalakki. Korkeakauluksinen villapaita. Vahva takki. Saapashousut vahvaa sarkaa. Kaiken pisteenä kippurakärkiset lapikkaat. Montako sukkaa siellä on?” 

Sammalsuon ja Malisen perhe evakossa Pohjanmaalla

Kun Kaukon perheelle Selkosen kansassa tulee määräys lähteä evakkoon, Liisu kysyy: ”Mennäänkö me Ruotsiin asti? Kauko sanoi, että selkoskyläläiset voivat päästä sinne.” Äiti Maija vastaa: ”Elä, lapsi rakas, puhu mitään pääsemisestä…On ihan hämärän peitossa, minne me joudutaan…”

Myrskyssä Koillismaassa Kaukon äiti Maija Sammalsuo ja Elman äiti Mari Malinen nuorempine lapsineen joutuvat ensin istumaan pitkän matkan tuntemattomaan määränpäähän. Kun ollaan perillä Pohjanmaalla, koululle tulee lestadiolainen emäntä, joka ilahtuu kuullessaan, että Marin ja Maijan kuuluvat samaan uskonhaaraan. Näin Mari ja Maija pääsevät perheineen evakkoon samaan taloon.

Kun talossa istutaan iltaa kolmen naisen kesken, Maija kysyy emännältä: ”Etkö sinä jo ala tähän joukkokuntaan suivautua”. Emäntä vastaa: ”Ee-hei…Vähän meikäläinen joutuu sodan vuoksi kärsimään.” Mari kiittää: ”Oli kuin Luojan sallimus, että päästiin tänne asumaan”. Emäntä kertoo: ”Minulle tuli tunne, kun kuulin evakoita…tuota kotinsa jättämään joutuneita tänne tulevan, että tarjoan asuntoa. Nythän meidän kaikkien pitäisi auttaa toisiamme.” Maija sanoo: ”Sano vaan reilusti evakoiksi. Ei se enää tunnu niin kipeältä.” Mari vahvistaa: ”Kaikkeen tottuu”.

Aivan näin helppoa ei ole. Maria huolettaa: ”Mitenkähän ne siellä Järvenkylässä?” Tytär Taimi toruu: ”Alahan taas, äiti, se sama virsi! Mikä niillä siellä on hätänä?” Emäntää kyllästyttää evakoiden jatkuva kyyneleinen muistelu, ja hän sanookin: ”Vihollisethan on jo ajettu pois kotipaikoiltanne. Niinhän lehdet kirjoittavat.” Ystävällisinkään ihminen ei siis ymmärrä evakkojen tuntoja, jotka Mari ilmaisee: ”Koti on aina koti, ei sitä saata uneuttaa”.

Muutenkin kaikki on vierasta. ”Ympäristön maisemat tuntuvat oudoilta yölläkin. Metsän raja näkyi kaukaa. Maiseman tasaisuus ja meri-ilman kostea kirpeys olivat vieraita.” Maija toteaa: ”Vaikka ihmisen on kuinka hyvä olla, niin kotiseutujaan ikävöi.”

Muilla evakoilla on paljon vaikeampaa. Mari kertoo, mitä on kuullut: ”Muutaman viikon jaksavat sietää, sitten antavat näkyä ulospäinkin, että haittana ollaan”. Maija täydentää: ”Kuulemma haukuskelevat kortteeritalossa että ihmisen ristiksi on tultu. Laiskoiksikin morkkaavat…”

Iivari Sääskilammin salaisuus paljastuu

Iivari Sääskilampi on joutunut evakkoon Iin Haminaan, jossa hän nuorena oli töissä. Jollei edellisiä teoksia tunne, lukijan yllättää pitkä luku, jossa kerrotaan Iivarin nuoruudenrakkaudestaan Hilkasta, jonka hän uskoi pettäneen itseään. Nyt Iivari kuulee, että naisella on aikuinen avioton poika, mutta hän ei halua vieläkään selvittää asiaa naisen kanssa.

Iivarista paljastuu myös uusi puoli: lapsirakkaus. Irja kirjoittaa miehelleen Kostille synnytettyään kahden pojan jälkeen tyttären: ”Vaarikin on voinut paremmin. Yhtenään vain pakkautuu hyssyttelemään Tuulikkia, vaikka se ei itkekään. Me äidin kanssa on sanottu isälle, että opetat tytöstä pahanjuonisen.” Entisajan lastenkasvatukseen ei kuulunut hellittely.

Ilmavalvontaa ja desanttijahtia

Muiden lähtiessä evakkoon nuoret jäävät kotiseudulle avustamaan armeijaa. Elma Malinen, Aili Sammalsuo ja Hilja Naavala toimivat ilmavalvontalotina, ja Kaukon nuorempi veli Auku jatkaa siltavahtina.

Nuoret huolehtivat myös karjasta. Tilanne ei ole niin kriittinen, että se olisi pitänyt evakuoida.

Sodasta huolimatta nuorilla on päällimmäisenä mielessä rakkaus. Elma saa kirjeen Kaukolta ja muistelee kalastusyötä tämän kanssa. Elma kutoo Kaukolle sukkia ja suunnittelee: ”pistän varsien sisään hajuheiniä kaapistani. Siitä tuoksusta Kauko muistaa kotijärven ja minutkin.”

Hilja taas ajattelee Toivo Malista käsittäen vasta nyt, että tämä oli ihastunut häneen, mutta Hiljan mielessä on myös rippikoulutoveri Kauko.

Elman ja Hiljan kohdalla Päätalo osoittautuu varsin taitavaksi maaseudun nuorten naisten ja ensirakkauden kuvaajaksi.

Kaikki suomalaisetkaan eivät ole kunnollisia. Eräs alikersantti yrittää raiskata Elman, mutta tämä pystyy pitämään puolensa, eikä hän lankea edes lupaukseen avioliitosta: ”Minusta ei ole semmoisten manttaalitalojen emännäksi.”

Auku on oppaana desanttijahdissa, jossa käydään tulitaistelu. Lopulta vangiksi otettu haavoittunut räjäyttää kasapanoksella itsensä ja vangitsijansa.

Sotilaan kyvyt ratkaisevat, ei asema

Yli-ikäinen Nestori Malinen menee suoraan yksikköön ja sanoo olevansa vapaaehtoinen. Hänet hyväksytään, sillä hän tuntee paikalliset erämaat. Niin hänestä tehdään partion opas.

Aluksi nuorta vänrikkiä epäilyttää Nestorin olemus ja käytös: ”Vänrikkiä painoi vastuu miehistään. Tämä oli hänen kohdallaan ensimmäinen taival kohti oikeata sotaa. Upseerikoulussa ja suojeluskunnan harjoituksissa oli leikitty sotaa. Jo heti kylästä lähdön jälkeen särkyi mielikuva suomalaisesta sotilaasta. Oppaaksi otettu mies [Nestori Malinen] oli siviilivaatteissa. Viikset jääpuraissa ja leveää murretta puhuva mies vaikutti metsäläiseltä. Hiihtää vätkytteli omaa tahtiaan. Laiskasti ja jalat leveässä haara-asennossa. Itsepäinenkin tämä seutukunnan savottamies oli. Ihme ja kumma, että osasi ensimmäiseen välitavoitteeseen. Rupesi kiroilemaan, kun hän tahtoi tarkistaa suuntaa kompassilla. Ja tarvitsiko miehen ruveta heti sinuttelemaan. Vaikka täällä metsässä ei herroiteltukaan, niin pitääkö peräti pojaksi kutsua upseeria.”

Pian vänrikki kuitenkin tajuaa: ”Yön päälle kuitenkin rupesi tuntumaan vänrikistä, että umpihankea melkein jatkuvasti aukaisevan miehen vauhti riitti. Samaten puhetapa ja muukin käytös alkoivat tuntua juuri tähän maisemaan ja tähän tehtävään sopivilta.”

Vänrikillä ei ole huono itsetunto, joten hän ei ota itseensä siitä, ettei osaa kaikkea, eikä hän myöskään ole luonteeltaan niin jäykkä, että rupeaa vaatimaan muodollista kuria. Nykykielellä vänrikki tulosorientoitunut ja ymmärtää, että alaisten erilaiset taidot ovat hänelle vain eduksi.

Summa, josta Jussi Jalonen on kirjoittanut tutkimuksen, oli moderni materiaalitaistelu ja siellä taistelivat Suomen moderneimman, läntisen osan miehet. Silti Jalosen johtopäätös pätee myös Nestorin ja vänrikin suhteeseen: talvisodassa arvovallan ratkaisivat miehen kyvyt, ei muodollinen asema.

Kosti Mäkisellä on ominaisuudet, jotka Jalonen listaa miesten silmissä hyvällä upseerilla olevan: hän on noussut itse kansan parista, Tampereen murre antaa hänelle sopivasti eksentrisiä piirteitä, hänet tunnetaan jo siviilistä hyvänä esimiehenä, hän pitää huolta miehistään ja jakaa näiden kokemukset.

Vihollisia ja eläimiä säälitään

Nestori on edelleen kuriton sotilas, joka toimii oman mielensä ja moraalinsa mukaan. Hän suuttuu puna-armeijan upseerille, joka ampuu omia sotilaitaan. Vaikka vänrikki on käskenyt hiljaisuuden, Nestori ampuu tämän ja ottaa hevosen ja reen. Kun hän saa vangin, hän antaa tälle teetä ja leipää.

Sotamies Simo Mutka ja kersantti Perttu Sääskilammi ovat vänrikki Kosti Mäkisen alaisia. Kun tankit tulevat yli, tapahtuu se mikä usein tällaisissa tapauksissa: yksi sotilaista joutuu pakokauhun valtaan. Kosti Mäkinen joutuu rauhoittelemaan: ”Pysyt vain asemissasi. Ei ne yhtä miestä tule tappamaan.” Toinen sotilas raivostuu niin, että tekee itsemurhahyökkäyksen. Hän kaatuu mutta ruumis saadaan pois.

Viholliset ovat linnoittautuneet kellariin. Kun heitä kehotetaan antautumaan, kellariin jää vain politrukki joka tekee itsemurhan. Muut antautuvat vangeiksi. Korpraali haluaa kostaa, koska on ollut vankina Neuvostoliiton leirillä, mutta muut hillitsevät. Kosti Mäkinen sanoo: ”Kostamalla ei asiat parane!”

Päätalon sotilaat siis säilyttävät sodankin aikana siviilistä peräisin olevat inhimilliset arvonsa. Tosin Nestorin kohdalla voi puhua myös oman käden oikeudesta.

Perhe mielessä rintamalla

Niin mainio sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas onkin, siitä on rajattu pois joitakin asioita. Sotilaat elävät kuin irrallaan kaikesta. Vain harvan perheestä ja siviilielämästä kerrotaan. Sen sijaan Päätalon romaaneista käy ilmi kirjeiden merkitys ja laajemmin se, miten tärkeä perhe ja muut läheiset sotilaalle ovat.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen kirjoittaa lasta odottavalle vaimolleen ensin hyvin käytännöllisesti: ”Yritähän sinä ottaa kaikki rauhallisesti. Ettei vain, meinaan, se pikkunen mitenkään henkisesti kärsisi. Hyvin minulla on kaikki….Muista pukea kunnolla itsesi kun lähdet ulos…Pue pojatkin… ” Huolehtiminen on osoitus arkirakkaudesta, mutta seuraavassa tunteet sanotaan julki: ”Minä näen aina kun suljen silmäni teidät kaikki.” Lopussa on kehotus: ”Irja, kestä sinäkin, niin yritän itsekin täällä tehdä.”

Myrskyssä Koillismaassa Simo Mutka, joka on istunut linnassa väkivaltarikoksesta, paljastaa itsestään hellän puolen: ”Minulla on semmonen alapäästään laakin lyömä poika…Akka kirjoitti, että joutuvat siellä merimaissa kylmänlaisiin huoneisiin. Lassi-parka kun ei kykene itse puoliaan pitämään. Aina ne terveet…Täällä sotahommissa minusta on ruvennut tuntuman, että se poikani halvautuminen mahtaa olla omaa syytäni. Se painostaa mieltä niin perkeleesti.”

Vaimo oli odottanut lasta, kun Simo Mutka oli tullut hävittyään korttipelissä kotiin aamuyöllä ”perse auki ja melko päissäni. Karjasin pahan sisuni vuoksi minkä jaksoin heti pirtin ovella. Akka kirposi pystyyn. Itki ja vapisi. Luulin, että se kokonaan sekosi. Lassi ei ole askelta ottanut…”

Iloisempaa kuuluu Kosti Mäkiselle, joka saa uutiseen tyttären syntymästä. Uutinen herkistää hänen johtamansa miehet, joiden ”ajatukset siirtyivät selkosten yli koteihin. Minkähänlaisissa oloissa perhe lienee evakossa…? Minun akalla se kanssa on määrä saada pieniä näihin aikoihin.”

Simo Mutka tarjoaa korvikkeen kanssa vodkaa sotasaaliiksi ottamastaan pullosta. Uskovaiset torjuvat ensin mutta myöntyvät kun Simo Mutka selittää: ”Ei nyt Jumalakaan niin karski ja leikkiä ymmärtämätön ole, että ei suvaitse varpajaisryypyn ottoa.”

Irjan kirje Kostille osoittaa, että Iivari Sääskilammi on todella leppynyt ja yrittää saada välit kuntoon vävynsä kanssa: ”Isäkin sanoo, että Tuulikki on isänsä näköinen. [- – -] Äiti ja isäkin puhuvat yhtä paljon sinusta kuin Pertustakin.”

Pelkoa, häpeän välttämistä ja velvollisuudentuntoa

Kauko joutuu lyhyen koulutuksen jälkeen rintamalle. Pommitus asemalla saa mielet pelon valtaan. Nähdään ensimmäiset kaatuneet ja tajutaan, että on tosi kyseessä.

Ensimmäisessä taistelussa Kauko pelkää mutta voittaa pelkonsa: ”Kauko puri hampaita, että leukaluut rutisivat. Sumala ei pääse nauramaan niin kuin eilen. Ei jumaliste. Nauroivat jätkät aputyönjohtaja Tonkojoellekin, joka lähti pakoon kuorimalanssilta Olkivaaran Toivon kurkulle nostamaa kolorautaa…Nyt! Itsehän tänne pyrin. Sotahommiin, enkä housuihini sontimaan.”

Motivaationa on – kuten työssäkin – häpeän pelko. On oltava yhtä hyvä kuin muutkin, etteivät nämä pääse ivamaan. Kaukolla on vielä erikoismotivaatio: ”Nyt näytän, etten tyhjän vuoksi purrut kunnan leipää.”

Usein todetaan, että suomalaisille sotilaille oli kunnia-asia pelastaa omat haavoittuneet jopa oman henkensä uhalla. Päätalo on kuitenkin uskaltanut kirjoittaa poikkeavan kohtauksen, jossa haavoittuneita on niin paljon, ettei kuljettaminen onnistu.

Erään haavoittuneen huuto osoittaa uskonnon merkityksen: ”Kaverit, viekää kotiin terveisiä, että Räsäsen asiat on nyt hyvin…Minä olen saanut syntini anteeksi Jeesuksen…veressä…veressä ja kalliisti lunastetussa, lunastetussa, lunaste…”

Toivo Malinen taistelee Kannaksella. Kun kysytään tiedustelupartioon lähtijöitä, hän ilmoittautuu: ”Pitäähän sinne jonkun lähteä”. Toivo ei ole niitä, joiden mielestä ”joku” tarkoittaa ”joku muu”.

Isänmaa motiivina

Myrskyssä Koillismaassa käytetään sanaa isänmaa, toisin kuin Iijoki-sarjan Ahdistetussa maassa (1977).

Hiihtämisen aikana Kauko tajuaa hiihtämisen aikana isänmaan merkityksen: ”Kaukon mielen täytti turvallinen olo. Takana hiihtävän, jo aikoja tulikasteen saaneen miehen kanssa on nirhattu jauhosäkin hintaa puun ja parkin välistä samoilla maisemilla. Katseltu samaa tunturia aivan läheltä. Tehty pitkiä päiviä savotoissa. Varrottu vuorokausitolkulla tukinlaskussa. Kiroiltu elämän kovuutta. [- – -] Nyt ollaan samoja selkosia puolustamassa. Henkeen ja vereen. Nämä ovat eniten meille, tukkijätkille ja torpanmiehille kuuluvia…

Äkkiä Kaukon ajatuksissa valkeni selkeä ajatus. Koulussa opetettu, ylväinä mielikuvina lapsen mielessä liikkunut tunne isänmaasta olikin juuri tätä hiihtämistä keskiyöllä meille kuuluvia selkosia haluavia vihollisia vastaan. Me kaikki olemme eläneet itärajan tällä puolen. Tämä on metsäherrojen, ojankaivajien, tukkilaisten, mökinmiesten, talollisten, poromiesten ja lentojätkien ISÄNMAA.”

Omistamattomillakin on jotain mitä puolustaa: suomalainen maisema. Suomessa on Runebergistä ja Topeliuksesta alkaen liitetty isänmallisuus juuri maisemaan ja kansakoulu takoi tämän tehokkaasti suomalaisten mieleen. Teema on sama kuin Sirpa Kähkösen Jään ja tulen keväässä (2004).

Vanha riita johtaa tragediaan

Jotta kaikki ei olisi liian kaunista, vanha riita johtaa tragediaan.

Rintamalle tulee myös Kosti Mäkisen vihamies Backman. Kosti suhtautuu häneen edelleen niin vihamielisesti, että Backman alkaa selittää muille suhteen taustoja. Samalla lukijallekin viimein selviää, miksi Kosti lähti työpaikastaan ja Tampereelta. Backman sai esimiehiltään nuhteita ja purki ne Kosti Mäkiseen, joka otti uhkamielisen asenteen ja pyysi lopputilin. Vaikka Backman myöntää oman syynsä, Kosti Mäkinen ei taivu vaan pitää edelleen vihaa.

Maaliskuun 13. päivänä Backman lähtee viemään viestiä rauhasta ja tulen lopettamisesta Kosti Mäkiselle, joka kuitenkin pakenee edeltä tietämättä, mistä on kyse. Backman saa osuman ja kuolee sodan viime hetkillä. Juuri ja juuri Kosti Mäkinen saa muuta kautta tietää, että tuli pitää lopettaa Hänelle jää Backmanin kuolemasta ikuinen syyllisyys.

Päätalon ihmiskuvauksen syvyyttä osoittaa, että aivan samoin kuin sarjan ”pahiksesta” Iivari Sääskilammista löytyy hyvää, parhaimpiin henkilöhahmoihin kuuluva Kosti Mäkinen syyllistyy yhteen pahimmista teoista.

Samoin kuin YH-kutsut, myös rauhan tulo kerrotaan monen henkilön näkökulmasta. Nestori Malinen on nähnyt enneunen, että ampuminen loppuu.

Evakkojen paluu

Taivalkoskelaisille evakossa olo on onneksi vain tilapäinen vaihe, sillä sodan loputtua paikkakunta jää Suomen puolelle ja he pääsevät palaamaan kotiinsa.

Kuvaus linja-auton tunnelmista on liikuttava: ”Virteen yhtyivät ensin etupenkeillä istuvat naiset, uskottomatkin. Sitten vanhojen miesten matalat äänet antoivat virrelle lisävoimaa.” Virren pohjalta syntyy kuin luonnostaan vertaus: ”Tämä on ihan kun Israelin lasten erämaassa vaeltamisesta”.

Maija Sammalsuo toteaa: ”Näin hyvää mieltä ei ole monesti elämässä…Rakas koti ja henkiystävät ympärillä.”

Maija haluaa nähdä vielä lehmät. Vasta sitten hän tuntee olevansa kotona.

Sotilaiden kotiinpaluu

Kaukon asevelvollisuus jatkuu, mutta reserviläiset pääsevät kotiin.

Nestori Malinen ilmoittaa lähtevänsä heti, kun kerran sota on loppunut. Ensin esimiehet vetoavat armeijan sääntöihin, mutta heltyvät sentään ehdottomaan ylöspäin, että asiaa katsotaan läpi sormien, kun Nestori on tullut omin päin rintamalle. Sen sijaan hevosta, jonka Nestori otti viholliselta, hän ei saa mukaansa, sillä hevonen katsotaan sotasaaliina valtion omaisuudeksi.

Hyvästeltyään sotilaansa Kosti Mäkinen ajattelee: ”Tämän seudun rauha maksoi paljon. Ihmishenkiä, mahdottomia ponnistuksia, kärsimyksiä…Jos niitä vaivoja olisi pelätty, ei oltaisi vapaassa maassa vapaina ihmisinä.”

Sotakaverin takia voi jopa poiketa miesten normaaleista käytöstavoista. Simo Mutka pääsee ensin siviiliin ja lupaa Kosti Mäkiselle viedä terveiset tämän perheelle: ”Minä en pikkustaa häpeile olla sotakaverin terviisipoikana, vaikka semmonen homma kuuluu tavallisesti vain akoille ja lauluseuroissa kulkeville miehille.” Lauluseurat tarkoittavat lestadiolaisten seuroja.

Jotain hyvääkin sodasta ja evakosta on seurannut. Mutkan poika on päässyt lääkärin tutkittavaksi, saanut avun ja nyt hän kävelee vähän.

Kosti Mäkisen kotiintulo on suomalaisen karu mutta liikuttava: ”Kosti…Sinä tulit!” ”Tulin, Irja.” Aamulla poikia odottaa yllätys: ”Yyh…äitin sängyssä on ruma reissusälli…iihh!”

Irjan isä Iivari Sääskilammi on evakossa ollessaan alkanut dementoitua. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän on tavannut sodasta palanneen Kostin, hän on jo muissa maailmoissa: ”Kyllähän minä vävyni tunnen. Joko siitä on monta päivää, kun tulit sieltä Tampereelta?” Evakkomatka on hyvinkin saattanut vaikuttaa Iivarin terveyteen. Vanhusten evakkokokemuksia on muutenkin harvoin kuvattu.

Kun Toivo Malinen ja Hilja Naavala tapaavat, Hilja tajuaa Toivon tunteet tämän teosta: ”Minun vuokseni se on kävellyt kirkolta asti.”

Toivo arkailee vielä yhdessä kävelyä: ”Siitä tulee vain tarpeettomia juoruja”, ”kun tässä ollaan niin erilaisista taloista.” Mutta Hilja sanoo: ”Tulet vain ja kävellään rinnatuksin. Samantapaisissa hommissa oltiin viime talvena kaikki…”

Artikkelin toisessa osassa käsittelen sitä, miten Myrsky Koillismaassa kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa.

Kalle Päätalo – kuva Gummerus

Kirjailijasta

Kalle Päätalo syntyi 11. marraskuuta 1919 Taivalkoskella. Isä ansaitsi leivän metsätöissä ja oli luonteeltaan työhullu, mikä osaltaan johti siihen, että hän sairastui henkisesti ja joutui mielisairaalaan ja pakkotyölaitokseen.

Äiti Riitun ohella vanhin poika Kalle joutui ottamaan nuoremmista sisaruksistaan. Kansakoulun käytyään hänestä tuli metsätyömies. Isä tervehtyi, mutta suhtautui kielteisesti Kallen opiskelu- ja kirjoitushaaveisiin. Äiti sen sijaan kannusti poikaansa.

Talvisodan alussa Päätalo ilmoittautui vapaaehtoiseksi, mutta ei ehtinyt rintamalle. Kun asevelvollisuusaikaa pidennettiin välirauhan aikana, hän joutui palvelemaan yhtäjaksoisesti vuoteen 1944. Hän onkin kutsunut ikätovereitaan ”petettyjen ikäluokaksi”.

Vaikka Päätalon rintamakokemus jäi vähäiseksi, se oli silti koitua kohtalokkaaksi. Hän palveli huoltojoukoissa, mutta hän lähti jatkosodan alussa vapaaehtoisesti mukaan hyökkäykseen, jossa haavoittui ja joutui sotasairaalaan.

Lopun sota-ajasta Päätalo toimi talousaliupseerina vankileirillä. Leirillä oli suomalaisia rikosvankeja. Tuosta ajasta kertoo romaani Nälkämäki (1967).

Toukokuussa 1944 Päätalo avioitui tamperelaisen tytön kanssa ja muutti sodan jälkeen Messukylään. Hän lykkäsi kirjoitushaaveita ja opiskeli ensin rakennusmestariksi ja rakensi omakotitalon Tampereen Kirvestielle.

Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen hän erosi ja solmi uuden avioliiton, josta syntyi kaksi tytärtä.

Esikoisromaani Ihmisiä telineillä ilmestyi 1958. Siinä kirjailija hyödynsi kokemuksiaan rakennusmestarina.

Omaelämäkerrallinen sarja Juuret Iijoen törmässä (1971-1998) käsittää 26 osaa ja tavallaan siihen kuuluu myös Nälkämäki.

Päätalo kuoli 2000.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Epätasainen Selkosen kansaa. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/epatasainen-selkosen-kansaa/

Hurvesnoro, Kai: Hukattu mahdollisuus mestariteokseen. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/hukattu-mahdollisuus-mestariteokseen/

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Koillismaa synnytti mestarin. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/koillismaa-synnytti-mestarin/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017. Kirjokansi 134.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Sodassa

Sodassa kertoo, miten kansallisten tieteiden parissa työskentelevä intellektuellipariskunta Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio koki talvisodan ja välirauhan.

Sodassa (2001) on kolmas osa Valistuksen sukutarina -kirjasarjasta, jonka Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion tytär Katarina Eskola on toimittanut vanhempiensa kirjeistä ja päiväkirjoista.

Ensimmäinen osa Kahden (1999) käsittää ystävyyden ja seurustelun vuodet 1920-7. Toinen osa Yhdessä (2000) kuvaa kihlausaikaa ja avioliiton kymmentä ensimmäistä vuotta 1928-1939.

Kaksi erilaista rakkautta

Kerron ensin vähän henkilöistä.

Martti Haavio (1899-1973) ja Elsa Enäjärvi (vuoteen 1922 Eklund, 1902-1951) kuuluivat itsenäisyyden ajan ensimmäiseen ylioppilaspolveen.

Puhun pariskunnasta jatkosta etunimillä, koska sukunimen toistaminen olisi liian hankalaa.

Martti rakastui Elsaan ensisilmäyksellä. Rakkaus oli eros-rakkautta: intohimoista pyrkimistä toisen luo. Kun Elsa ei vastannut Martin tunteisiin vaan ihastui tavan takaa muihin miehiin, Martti oli epätoivoinen ja mustasukkainen ja hänen rakkautensa yltyi suoranaiseksi maniaksi.

Onneksi Martilla oli purkautumistie: hän ilmaisi tunteensa P. Mustapään runoissa ironisesti etäännetyssä muodossa. Päiväkirjassaan hän ilmaisi suoraan kiihkeän haltioituneet ja epätoivoiset tunteensa, mutta poisti ne julkaistessaan Nuoruusvuodet (1972). Ilmeisesti muistot olivat edelleen liian kipeitä tai Martti ei vain enää pystynyt eläytymään niihin. Joka tapauksessa Martti leikkasi omastakuvastaan puolet pois, jolloin teoksesta tuli asiallinen ja ulkoiseen keskittyvä.

Lisäsyynä oli toinen avioliitto, jonka takia Martti poisti myös Elsaan liittyvät asialliset kohdat. Martin toinen vaimo Aale Tynni-Haavio teki samoin toimittaessaan jatkon Olen vielä kaukana (1978).

Kun Elsa ”mykistettiin”, kuten Katarina Eskola ilmaisee, molemmista kirjoista poistettiin sukupuolten vuoropuhelu. 20-luvun ylioppilaselämä oli epäilemättä miesvaltaista, sillä Akateeminen Karjala-seura oli vain miehille. Mutta nyt siitä annettiin vielä miesvaltaisempi kuva kuin se todellisuudessa oli ollut.

Elsa toimi tasa-arvoisesti miesten kanssa julkisella näyttämöllä. Martti veti hänet Ylioppilaslehteen, jossa hän peri tämän paikan toimitussihteerinä.

Pari kuului myös Tulenkantajiin, sen ns. kansalliseen siipeen, Martti runoilijana ja Elsa kirjallisuuskriitikkona.

Elsa ei antanut ihastumisen viedä vaan käytti järkeään miettimällä, millaisen avioliiton ja elämänkumppanin hän haluaa. Hän halusi saada kaiken: avioliiton, lapset, uran ja mahdollisuuden osallistua kansalaistoimintaan ja vaikuttaa yhteiskuntaan.

Ratkaisu oli ystävyyteen (lat. filia) ja kunnioitukseen (kr. time) perustuva rakkaus Marttiin.

Pari kihlautui uudenvuodenaattona 1927. Avioliitto solmittiin joulun alla 1929.

Itsenäisyyden alkuvuosikymmenten sivistyneistöperhe

Avioliitolla oli edellytykset muodostua tasa-arvoiseksi kumppanuudeksi. Elsa ja Martti olivat suurin piirtein samanikäisiä ja heillä oli samantasoinen koulutus: molemmat olivat väitelleet kansanrunoustieteestä. Koska he työskentelivät samalla alalla, he saattoivat auttaa toisiaan lähteiden keruussa ja kirjoitusten tyylin hiomisessa. Heitä yhdisti myös suomalaiskansallinen ideologia ja kiinnostus kulttuuriin ja yhteiskuntaan.

Itsestään selvästi Elsa kuitenkin oletti, että nimenomaan Martti tulee julkaisemaan tärkeitä kirjoja, ja kehotti tätä ottamaan päämääräksi pyrkiä kansanrunouden professoriksi.

Tuolloin perheen perustaminen merkitsi itsestään selvästi, että vaimo vastasi kodin ja lasten hoidosta. Toki palvelijat tekivät keskiluokan perheissä enimmät suorittavat työt ja perheenäiti oli ikään kuin työnjohtaja. Apulaisia sai tuolloin helposti ja halvalla, mutta he vaihtuivat usein ja uusia joutui taas opettamaan.

Lapsia syntyi viisi: Elina (myöhemmin Haavio-Mannila) 1933, Marjatta (myöhemmin Koskijoki) 1935, Matti 1938, Katarina (myöhemmin Eskola) 1940 ja Magdalena (myöhemmin Jaakkola) 1943.

Eskola nimittää Elsan rakkautta arkirakkaudeksi. Risto Saarisen termein se oli pragmaa, auttavaa rakkautta. Martti sai täysin omistautua työlleen, kun taas Elsa, joka jatkoi tutkimustyötä ja muuta kirjoittamista kotona, keskeytettiin usein.

Haaviot olivat ajan johtavia sivistyneistöperheitä, suoranainen julkkisperhe, jonka haastatteluja ja perhepotretteja julkaistiin lehdissä.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet erosivat AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Ajan kolmi-nelikyppisen kulttuurieliitin keskustelut julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Ainoa aviopari oli Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori), joka oli toinen kahdesta naisesta. Kukaan osanottajista ei osannut odottanut sotaa.

Aikuiset lapset eivät tienneet isän sotavaiheista

Talvisodan aikana Martti palveli Kannaksella kenraali Öhquistin esikunnassa, joka enimmäkseen sijaitsi Saarelan kartanossa lähellä Viipuria.

Esipuheessaan Katarina Eskola kertoo, että perheen lapset eivät aikuisinakaan tienneet edes, miten kauan isä oli ollut poissa ja mitä hän oli sota-aikana tehnyt. Ei, vaikka asia oli kerrottu Martti Haavion postuumissa muistelmateoksessa Olen vielä kaukana. Perheessä oli ristiriitoja, sillä isä oli vaimonsa ja lasten äidin kuoltua kuoleman jälkeen mennyt uuteen avioliittoon Aale Tynnin kanssa ja aikuiset lapset kannattivat 60-luvun radikalismia.

Sen sijana edesmenneen äidin sota-ajan selviytymistarinat elivät perheen lasten keskuudessa. Niistä vanhimmat lapset muistivat itsekin osan, jokainen vähän eri muodossa.

Sodan syttyminen oli yllätys

Yhdessä-teoksen lopussa kuvataan YH-aikaa aina Martin kirjeeseen 30.11. ja Viipurin ensimmäisten pommituksiin: ”Viipuri on tyhjä.”

Elsa ja Martti ovat niin hyvin informoitu kuin kukaan suomalaisista siviilipuolella ylipäänsä saattaa olla. Läheisiin ystäviin kuuluu esimerkiksi sisäministeri Urho Kekkonen. Silti he – kuten useimmat muutkaan siviilit – eivät usko sotaan.

Elsa, joka on syksystä 1939 ollut lastensa ja apulaistensa kanssa evakossa perheen kesähuvilalla Sammatissa, lähtee Helsinkiin marraskuun lopussa tapaaman Marttia.

Aarni Krohnin teoksessa 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit kerrotaan, että tuomiosunnuntaina 26. marraskuuta Elsa ja Martti ovat visiitillä sisäministeri Urho Kekkosen luona. Vieraiden joukossa on myös muita samasta opiskeluajan ystävien piiristä: Lauri Hakulinen vaimoineen ja Kustaa Vilkuna.

Tuolloin Elsa kiittää opetusministeriö Hannulaa siitä, että koulut on jälleen avattu ja perheet päässeet taas yhteen. ”Koko elämähän on mennyt sekaisin kun perheet ovat hajallaan”, Elsa valittaa. Kekkonen kuitenkin arvostelee Hannulaa koulujen avaamisesta, tällä ei ollut hallituksen lupaa siihen. Vilkuna tiedustelee Kekkoselta, onko tilanne ennallaan ja Kekkonen vastasi että on.

Elsa jää kaupunkiin ja joutuu kokemaan Helsingin ensimmäiset pommitukset 30. marraskuuta.

Martin nuoremmalle veljelle, kirkkoherra Jaakko Haaviolle Elsa kirjoittaa 2. joulukuuta (lainannut Jaakko Haavio: Ajalla vaaran vaivan): ”Kaksi ilmapommituspäivää olin Helsingissä. Ne olivat kauheita päiviä, kun olin miltei liikuntakyvytön. Pahimman hälytyksen aikana menin metsään. Näin, miten ryssän kone paloi Munkkiniemessä.”

Pidättyviä rakkauden ilmauksia

Pommien lisäksi Elsaa uhkaa keskenmeno. Elsa ja Martti ovat ihan tarkoituksella tehneet lasta lokakuun alussa ennen Martin lähtöä YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin).

Pari ilmaisee tällaiset asiat hyvin pidättyvästi. Martin kainosta ilmauksesta ”Kiitos sinun suurenmoisuudestasi” voi päätellä, että tapaaminen on ollut lemmekäs.

Edellisessä osassa Yhdessä Elsa on tehnyt matkan Helsinkiin ja onnittelee Marttia nimipäivän johdosta: ”Kävin tohtori T:llä, joka varmisti asian [= raskauden]. Heinäkuun 2:n päivän tienoilla [on laskettu aika].” Odotettu lapsi oli kirjan toimittaja Katarina Eskola, joka syntyi muutama päivä ennen laskettua aikaa kesäkuun lopussa 1940.

Avioliittonsa aikana Haavioilla ei ole tapana kirjoittaa tunteistaan toisiaan kohtaan, mutta sodan aikana he tekevät niin, joskin hillitysti. ”Ajattelen sinua aina”, Elsa päättää kirjeensä 1. joulukuuta ja vähän myöhemmin: ”Rukoilen puolestasi ja ajattelen sinua.”

Martti on luonnollisesti hyvin huolissaan raskaana olevasta vaimostaan, ja huolta lisää se, että kenttäposti on alkuun hidas ja epäluotettava. Siksi tieto, että Elsa on päässyt takaisin Sammattiin ja kaikki on hyvin, välitetään Martille myös ystävien kautta.

Erossa olo saa varsinkin Elsan kirjoittamaan säännöllisesti, lähes joka päivä. Myös Martti kirjoittaa aina tilaisuuden tullen, joskin harvemmin ja lyhyemmin. Jo kortin tulo on kuitenkin Elsalle tärkeää: se on merkki siitä, että mies on elossa.

Elsa vakuuttaa, että häntä kiinnostavat kaikki Marttia koskevat asiat, mutta erityisesti hän kyselee miehen terveydestä. Siitä vaimo huolehtii parhaansa mukaan antamalla ohjeita ja lähettämällä ruokatarvikkeita ja vaatteita. ”Kirjoita, tarvitsetko jotain, niin lähetän heti”, Elsa vakuuttaa.

Helsingin Sanomien arvostelija piti aikoinaan koomisena sitä, että Martin vilustuminen on Elsalle suuri huolenaihe. Sitä se ei ollut: Elsalta oli aikoinaan kuollut pikkuveli ja -sisar. Ja sota-aikanakin kuoltiin myös vähemmän myös dramaattisista syistä kuin vihollisen luodeista tai pommeista.

Kymmenvuotishääpäivän edellä molemmat puolisot kertovat, mitä toinen hänelle merkitsee. Martti kiittää siitä, ”miten sanomattoman onnen olen saanut elämässä osakseni, kun olen saavuttanut sinut.” Elsa tunnustaa: ”mitä kauemmin olen ollut naimisissa kanssasi, sitä enemmän olen sinua rakastanut.”

Käytännön asioiden hoitoa

Paljon tilaa vie käytännön asioista kuten palkasta ja vuokrasta huolehtiminen. Samalla Elsa pitää Martin kiinni kodissa kertomalla arkipäivän asioista ja lasten kuulumisista. Toisaalta hän kertoo Martille pitävänsä yllä lasten muistoa isästä puhumalla tästä lasten kanssa.

Yleiset ja yksityiset asiat ovat kirjeissä rinnan yhtä tärkeinä. Rauhanneuvottelujen alkamisen jälkeen Elsa kertoo ”toisenkin suuren ilosanoman”: puutarhamaalle on saatu mutaa.

Puutarhan uutiset, varsinkin pussiperunat, saavat Martin innostumaan. Sen sijaan kun Elsa rauhanteon jälkeen hätäilee vuokra-asioista, Martti tuntee, että puhe tulee kuin toisesta maailmasta, jossa valitetaan turhaan pikkuasioista. Martti osaa kuitenkin esittää moitteensa niin hienovaraisesti, että Elsa pyytää anteeksi ja kiittää siitä, että mies viimeinkin kertoo, miten raskasta hänellä on sodan aikana ollut.

Martti opastaa amerikkalaista sotakirjeenvaihtajaa

Vaikka Martti on kenraalin esikunnassa, hän kirjoittaa yleisistä asioista lyhyesti ja asiallisesti, mikä ehkä johtuu vaitiolovelvollisuudesta ja tiedosta, että sotasensuuri  lukee kirjeet. Elsalla on enemmän aikaa esittää spekulaatioita suurvaltapolitiikasta.

Kun joku tuttava vähättelee Martin osuutta ja sanoo tämän olevan ”siviilitöissä mutta sotilaspuvussa”, miehelleen aina lojaali Elsa suuttuu. Martti sen sijaan myöntää, että totta se oli.

Silti Martti tuomitsee Helsingissä olevat ystävänsä. Erityisesti häntä suututtaa se, että toisten armeijassa oloa käytetään itsekkäästi hyväksi, kun virkoja jaetaan uudelleen Suomalaisen kirjallisuuden seurassa. Jo talvisodan aikana Martti Haavion entisen ystäväpiirin tilalle tulevat ainakin osittain upseeritoverit. Yhteys näiden kanssa jatkuu välirauhan aikana, kun aseveljet järjestäytyvät.

Joulukuussa 1939 Martti kertoo opastaneensa Kannaksella rintamamiesten pariin naistoimittajaa, jolla oli ”käskykirje kaikkein korkeimmalta taholta”, siis Mannerheimilta. Katarina Eskola on selvittänyt, että kyseessä oli Martha Gellhorn, Ernest Hemingwayn kolmas vaimo ja presidentti ja rouva Rooseveltin ystävä. Gellhornia opastaessaan Martti Haavio antautuu kirjeissään kerrankin avoimesti tunteellisen isänmaalliseksi sanomalla, että sotilaat ansaitsevat uudet Vänrikki Stoolin tarinat.

Gellhornin kaksi reportaasia talvisodasta sisältyy hänen kirjaansa The face of war. Elokuvassa Gellhorn and Hemingway (2012) on pari kohtausta talvisodasta.

Sukulaistädin tavat ärsyttävät evakossa

Elsalla on moneen muuhun verrattuna asiat hyvin: hänen ei ole tarvinnut mennä vieraiden nurkkiin. Toki hänellä on Sammatin huvilassa sopeutumista maalaisoloihin, mm. sähkön puutteeseen ja pitkiin välimatkoihin.

Aktiivista Elsaa vaivaa myös uutisnälkä: posti ja siis lehdet saapuvat vain kolme kertaa viikossa. Kun Elsa saa hankituksi radion, hän kuuntelee myös ulkomaiden lähetyksiä.

Elsa hoitaa myös yksityisesti sotapropagandaa: hän lähettää ulkomaisille ystävilleen kirjeitä, joissa hän kertoo asioista Suomen kannalta.

Kun Elsan luo evakkoon saapuu vanha sukulaistäti, syntyy ristiriitoja, sillä tädin vanhanaikaiset käsitykset siisteydestä ärsyttävät Elsaa. Koska sodan aikana pikkuasioista ei sovi marista ja näin raskauttaa armeijassa olevaa miestä, Elsa paljastaa asian Martille vasta sodan jälkeen. Omille sukulaisilleen Elsa voi onneksi kirjoittaa avoimesti, ja tunteiden tuuletus helpottaakin hänen oloaan.

Koska Elsa tekee kotona tutkimus- ja muuta kirjoitustyötä eikä nykyisiä kotitaloustöitä helpottavia koneita ole, hän tarvitsee parikin kotiapulaista hoitamaan taloutta ja lapsia. Siksi hän tuomitsee jyrkästi sen, että kotiapulaiset haluavat osallistua sotaponnistuksiin ja epäilee syyksi lähteä lottatehtäviin ”eroottista motiivia”.  Nainen siis tuomitsee kärkkäästi toiset naiset, vaikka miesten lähtöä vapaaehtoisesti ei ole tapana leimata silkaksi seikkailunhaluksi. Toki Elsa on oikeassa siinä, että lapset tarvitsevat hoitajaa, mutta huomaamattaan hän samastaa oman etunsa isänmaan etuun.

Ruotsiin vai ei?

Elsa ei moraalisista syistä halua lähteä Ruotsiin kuin viimeisessä hädässä, sillä hän ei halua antaa huonoa esimerkkiä. Martti luottaa vaimonsa kykyyn arvioida, milloin on syytä lähteä.

Muulloin päättäväinen ja järjestelykykyinen Elsa viivyttelee kuitenkin toimeen ryhtymistä, mihin ehkä vaikuttaa raskauskin. Maaliskuussa junat ovat täyteen varattuja, joten Elsa ei ehkä olisi onnistunut lähtemään, jos se tuolloin olisi näyttänyt tarpeelliselta.

Nykyisin tiedetään, että lapsille kaikkein traumaattisinta on ero äidistä, ja he kestävät pommitukset ja muut sodan hirveydet paremmin kuin saavat olla äidin kanssa. Elsa raportoikin, että ”tytöt eivät ole erityisen jännittyneitä sodasta”. Normaaliuden vaikutelmaa Elsa pitää yllä muun muassa jatkamalla perheen juhlatapoja.

Kotirintamalla ei ymmärretä rintamatilanteen vakavuutta

Elsa kaipaa avoimesti rauhaa, joka hänelle merkitsee voittoa. Mutta kun rauha 13. maaliskuuta solmitaan, se merkitsee alueluovutuksia, jotka tulevat sokkina.

Elsakin on elänyt muun kotirintaman tavoin sotapropandan lumoissa ymmärtämättä todellista rintamatilannetta. Elsa kysyykin ihmeissään mieheltään, miksi rauha tehtiin. Martti vastaa suoraan, ettei armeija olisi kestänyt enempää.

Rauhan tultua Martti raportoi kuulleensa monen sanoneen, että ”raja ei jää tähän”. Sen sijaan Elsa toteaa, että ”en kammoa tällä hetkellä mitään niin kuin sotaa”. Ensimmäisestä maailmansodasta Martti on oppinut, että suursodan aikana asiat kääntyvät ylösalaisin monta kertaa ja mitä tahansa voi tapahtua. Niinpä hän panee toivonsa lopulliseen rauhansopimukseen, jolloin ”ympärysvallat” (tätä ensimmäisen maailmansodan termiä Martti käyttää Englannista ja Ranskasta) muistavat Suomen kärsimän vääryyden.

Välirauhan aikana Elsa alkaa propagoi suurperheitä

Heti sodan jälkeen Elsa lähettää Uudelle Suomelle heti rauhan jälkeen kirjoituksen, jossa hän tekee asiallisesti selkoa, että sodasta on tehtävä kolme johtopäätöstä. Kaikkein tärkeintä on armeijan vahvistaminen, ja toiseksi diplomatian tehtävä on turvata, ettei Suomi jää toiste yksin. Kolmas johtopäätös on, että suomalasia on liian vähän ja väkiluku on saatava kaksinkertaiseksi.

Ihanteeksi Elsa asettaa kuusilapsisen perheen, koska vain se takaa väkiluvun riittävän kasvun. Elsa elää niin kuin opettaa: hän synnyttää jatkosodan aikana 1943 viidennen lapsen Magdalenan, kuudes raskaus päättyy keskenmenoon.

Lasten synnyttäminen ei tietenkään riitä, vaan heidän elinolonsa on turvattava ja perheitä avustettava. Elsa alkaakin propagoida aktiivisesti myös jälkimmäistä asiaa. Näin syntyy naisten yhteistyö yli puoluerajojen ja perustetaan Väestöliitto 1941.

Kun pariskuntaa on aiemmin yhdistänyt kiinnostus samoihin kansallisiin ja kirjallisiin asioihin, nyt miehen ja vaimon mielenkiinto alkaa suuntautua eri asioihin. Samalla sotaolot saavat heidät seurustelemaan pääasiassa oman sukupuolensa edustajien kanssa.

Mustapään runoja talvisodasta

P. Mustapään runoista tunnetuin talvisotaan liittyvä on Satakieli Monrepo’ssa, jonka alussa kuunnellaan satakieltä Monrepos’ssa, siis Viipurissa, ja lopussa ollaan ”Lappeenrannan tiellä – kolkon katkeralla miellä”. Runo ilmestyi kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle (1945).

Muita talvisotaan liittyviä runoja kokoelmassa ovat Kuoleva kantaäiti, Juomalaulu ja runon Kyynikot loppuosa. Katarina Eskolan mielestä myös Sinivuokkoja leppiä kasvavalla rinteellä, jossa ”me sotilaat karheat” ensin torjuvat niin hempeän asian kuin sinivuokkojen poimimisen mutta sitten kuitenkin poimivat niitä, liittyy talvisotaan, sillä Martti kotoutettiin talvisodasta toukokuun alussa.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista kirjoittamiini arvosteluihin (Kanava 6/2000, 9/2001 ja 7/2002, kaksi ensimmäistä paljon lyhentäen) ja Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmiin: Talvisota eri aikojen peilissä 2. osa Talvisota aikalaisten kirjeissä ja päiväkirjoissa sekä Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Olen kirjoittanut blogiini artikkelin myös seuraavista osista Itään ja Autius lehtipuissa, jotka käsittävät jatkosodan alusta ja päättyvät Elsan kuolemaan 1951.

Wikipedian artikkkelit: Elsa Enäjärvi-Haavio, Martti Haavio ja Katarina Eskola.

Kirjallisuutta

Gellhorn, Martha: The face of war. Hart-Dawis 1959.

Haavio, Jaakko: Ajalla vaaran, vaivan. Kirjapaja 1976.

Haavio, Martti: Olen vielä kaukana. Martti Haavio – P. Mustapää 20-luvun maisemassa. Toim. Aale Tynni-Haavio. WSOY 1978.

Haavio, Martti: Nuoruusvuodet.  Kronikka vuosilta 1906-1924. WSOY 1972.

Krohn, Aarni: 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit. Tammi 1989.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.

Jörn Donner: Nyt sinun täytyy, Angelan sota, Angela ja rakkaus

Jörn Donnerin romaaneissa Nyt sinun täytyy, Angelan sota ja Angela ja rakkaus Angela kokeilee elämän vaihtoehtoja solmimalla suhteen kolmeen mieheen, joista yksi on saksalainen sotilas.

Donnerin 11-osainen romaanisarja kertoo suomenruotsalaisesta Andersin suvusta. Teollistumisen alkuaikoina suvun kantaisä perusti yrityksen, josta on kehittynyt menestyvä puunjalostus- ja konepajateollisuusyhtiö Yhtynyt metalli. 1800-luvun jälkipuoliskolla suku edusti muutosta, mutta itsenäisyyden aikana perilliset puolustavat etuoikeutettua asemaansa.

Alkuosien kolmesta päähenkilöstä kaksi ovat Angela Anders ja Gabriel Berggren. Molempien etunimiin sisältyy raamatullinen viittaus: Angela merkitsee enkeliä, ja Gabriel on saanut nimensä enkeliltä, joka ilmoitti Neitsyt Marialle Jeesuksen syntymästä.

Viimeinen rauhan kesä

Sarjan ensimmäinen osa Nyt sinun täytyy (1974) tapahtuu 1939. Myöhempi painos ilmestyikin kuvaavalla nimellä Viimeinen kesä.

Yhtynyttä metallia johtaa perustajan poika, sarjassa pelkätään Vuorineuvokseksi kutsuttu Erik Anders. 30-luvun lopussa yhtiö myy valtiolle aseita monopolitilanteessa, jossa se voi sanella hinnan. Jo tässä romaanissa ennakoidaan tulevaa konsensusta: yhteiskunnan ja suuryhtiöiden liittoa, jossa ”yhteiskunnan tehtävä olisi pitää huoli siitä, että työntekijöitten palkkavaatimukset eivät ylittäisi yhtiöitten kantokykyä”. Omistajien omaisuus kasvaa, mutta he eivät voi enää elää pelkästään omaisuutensa tuotolla.

Insinööri Gabriel Berggren edustaa uutta vaihetta, ammattijohtajuutta. Hän on nousukas, joka vuonna 1918 taisteli punaisten puolella mutta myöhemmin pyrkiessään ”ensi sijassa hankkimaan jalansijaa jolta ponnistaa”  kielsi totaalisti menneisyytensä.

Gabriel on valmis tekemään kaiken mitä yhtiön etu vaatii. Vaikka hän ei viihdy Natsi-Saksassa, hän toteaa että ”minä en ole poliitikko, vaan tekniikan mies”. Hän näyttää olevan mies vailla ominaisuuksia ja mielipiteitä.

Gabriel on nainut Vuorineuvoksen sisaren Karinin, ja yläluokkainen vaimo huolehtii miehensä aineellisista tarpeista. Seksiä ja romantiikkaa tarjoaa parikymmentä vuotta nuorempi rakastajatar Angela, Karinin sisarentytär.

Angela kyllästyy salailuun ja siihen, ettei suhde johda mihinkään. Hän eroaa Gabrielista ja aloittaa suhteen yhtiön lakimiehen Bengt Granbergin kanssa.

Vuorineuvos erottaa Bengtin, koska tämä on sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Myöhemmin sarjassa nähdään, että Vuorineuvoksessa on tarpeeksi älyä ja opportunismia, jotta hän kykenee ketterästi muuttamaan kurssia, kun aika niin vaatii.

Yllättäen sovinnaiselta ”yhtiön mieheltä” vaikuttava Gabriel tekee rohkean ratkaisun eroamalla Karinista, vaikka päätös voi vaarantaa hänen uransa eikä hänellä ole mitään varmuutta siitä, mitä Angela aikoo.

Väliin tulee kuitenkin talvisota. Angela ehdottaa Gabrielille pakoa jonnekin kauas, jossa he saisivat nauttia onnestaan kahden kesken.

Gabriel kieltäytyy perustellen: minä olen tämän yhtiön johtaja. Valmistamme maan kannalta elintärkeitä tuotteita. Ellen minä pysy täällä, näitä tavaroita ei ehkä saada valmiiksi yhtä paljon. [- – -] Voin sanoa, että tällä hetkellä mikään ei ole sen tärkeämpää. [- – -] Ja vastaus on niin typerä, että saat nauraa, jos haluat. Teen tämän Suomen takia. [- – -] en lähde tästä huoneesta enkä tästä maasta enkä uhraa aikaa yksityisille ongelmilleni, sillä sellaisia minulla ei ole. Olen vapaa, mutta eri tavalla kuin sinä luulet.”

Angela linkoaa Gabrielille syytöksen: ”Sinä sanoit kerran olevasi vapaa. Mutta joka kerran, kun saat valita vapauden ja paikoillesi jäämisen välillä sinä jäät.”

Ennen sotaa Gabriel miettii itsensä ja muiden olevan ”Sidottuja maahansa ja sattumaan, joka oli toisen käsissä”.  Loppujen lopuksi Gabrielilla on sittenkin aatteita ja moraalia, joihin hän toimintansa perustaa: sen jälkeen kun hän oli nähnyt saksalaisten valtaavan Helsingin vuonna 1918, hän ei halua toista kertaa kokea,  ”kun vieraat joukot pitävät täällä paraatia”.

Vuorineuvos toteaa ennen talvisotaa: ”Me tiedämme perin vähän Suomen kohtalosta, maailman kohtalosta emme mitään. Meidän kenttämme on Yhtynyt Metalli.” Gabriel keskittyy tekemään sen mitä hän voi tehdä: huolehtimaan yhtiöstä, jotta muut suvun jäsenet voivat tehdä mitä haluavat.

Kun yksityiselämän päätöksiä lykkää, oikea hetki menee ohi

Sarjan toinen osa ilmestyi 1976 suomeksi nimellä Angela, mutta käytän siitä myöhempien painosten nimeä Angelan sota.

Teos alkaa loppuvuodesta 1943. Angela on 27-vuotias ja työskentelee lääkintälottana sotasairaalassa napapiirillä.

49-vuotias Gabriel johtaa Yhtynyttä metallia, jolla on tärkeä osuus sotateollisuudessa. 70-vuotias Vuorineuvos on valtion palveluksessa mutta voi samalla edistää yhtiönsä etua. Angelan rakastaja Bengt on rintamalla komppanianpäällikkönä.

Angelan edellä kerrottu halu paeta talvisodan alussa Gabrielin kanssa kahdenkeskiseen onnelaan tuntuu naiivilta, mutta myöhemmin hänen syytöksensä, miten miehet voivat pukeutumalla univormuun ”lykätä kaiken yksityiselämään liittyvän tuonnemmaksi”, alkaa tuntua ymmärrettävämmältä.

Kun aina tuntuu olevan jotain tärkeämpää kuin yksityiselämä, päivät, viikot ja kuukaudet ovat kuluneet, kunnes vihdoin on mennyt vuosia. Kesällä 1940 Bengt ja Angela ovat olleet läheisiä, mutta Angela on lykännyt sitoutumista ja lapsen hankkimista epävarman poliittisen tilanteen takia. ”Mutta elämä ei odota.” Oikea hetki on mennyt ohi eikä se enää palaa.

Angelan ja saksalaisen Thomasin suhde – aseveljeyden ja sen loppumisen symboli

Sairaalaan tulee potilaaksi saksalainen kapteeni Thomas Schmidt. Thomas on osaksi menettänyt muistinsa – tosin ei ole varmaa, teeskenteleekö hän vai haluaako hän torjua jotain mielestään. Thomas on arkkitehti, joka on ollut vakaumuksellinen kansallissosialisti ja käyttää natsitermejä kuten ”Uusi Eurooppa”.

Kun Angela ja Thomas rakastelevat ensimmäisen kerran, Angela kokee, että hän voi olla mies ja Thomas nainen. Ilmeisesti tämä tarkoittaa perinteisten sukupuoliroolien kääntymistä ympäri: Angela on aktiivinen ja Thomas passiivinen.

Angela palaa Helsinkiin, jossa hän joutuu kokemaan helmikuun 1944 suurpommitukset. Thomas saa siirron pois Suomesta itärintamalle. Sitä ennen pari haluaa mennä naimisiin. Avioliitto kaatuu kuitenkin siihen, että Angelan sukupuusta löytyy juutalainen isoäiti – huolettomana luonteena Angelalla ei ole ollut aavistustakaan Natsi-Saksan arjalaislaeista.

Angela odottaa Thomasin lasta. Kun suvun kartanossa on pulaa työväestä, Angela menee auttamaan heinänteossa ja saa keskenmenon. Ei selviä, onko Angela rasittanut itseään tahallaan vai onko hän vain ollut ajattelematon.

Siinä missä Angelan ja Thomasin suhde on symboloinut Suomen ja Saksan aseveljeyttä, keskenmeno taas ennakoi maiden välirikkoa.

Angelalle miehen valinta on elämäntavan valinta

Angela on aikoinaan kirjoittanut Bengtille: ”Minä halusin monta maailmaa”. Angelalle se tarkoittaa että ”Minä halusin monta miestä.”

Suhteillaan miehiin Angela on kokeillut vaihtoehtojaan, sillä sitoutuminen yhteen mieheen merkitsee valintaa, ei tosin niinkään fyysisen uskollisuuden kuin elämäntavan. Kun nainen valitsee elämisen yhden miehen kanssa, se tuona aikana merkitsee, että valitsee myös miehen asuinpaikan ja elämäntavan.

Bengt kaatuu puna-armeijan suurhyökkäyksessä kesällä 1944, ja Thomas ilmoitetaan kadonneeksi itärintamalla.

Kun välirauhansopimus solmitaan syyskuussa 1944, Yhtynyt metalli siirtyy sotatarvikkeista sotakorvauksiin, ja menestyksekäs yhteistyö valtion kanssa jatkuu.

Angela ja Gabriel löytävät toisensa uudelleen. Vaikka saattaa näyttää siltä, että Angelalla ei ole muuta vaihtoehtoa, on eri asia valita toisensa tietoisesti kuin vain ajautua yhteen.

He edustavat vastakohtia – Gabriel järkeä, työtä ja velvollisuutta, Angela tunnetta, nautintoa ja vapautta – ja siten täydentävät toisiaan.

Suomalaisten suhde saksalaisiin muuttuu

Samoin kuin talvisodan edellä, Angela ei halussaan keskittyä yksityiselämään ole ottanut ollenkaan huomioon ulkomaailman realiteetteja. Jo jouluna 1943 Vuorineuvos neuvoo häntä lähtemään ajoissa pois saksalaisten palveluksesta.

Kesällä 1944 suvun asianajaja kehottaa Angelaa luopumaan Thomasista ja sopeutumaan muuttuneeseen todellisuuteen. Kun Angela muistuttaa, että ”sinä suhtauduit saksalaisiin toisin vuonna -41”, asianajaja vastaa pokkana: ”Ajat ovat muuttuneet, Angela hyvä. Kesällä 41 vaikutti mahdolliselta, että saksalaiset voittaisivat. Ja mikä olisi hauskempaa kuin olla voittajan puolella.”

Häviäjiä, saksalaisia, demonisoidaan kollektiivisesti ja heidät nähdään vain ryhmän jäseninä Tätä taustaa Angela edustaa ihmisyyttä: hänelle Thomas on yksilö.

Tosin Thomaksen muistinmenetyksen voi tulkita myös symboliksi siitä, miten saksalaiset käyttäytyivät sodan jälkeen. Silloin ulkomaiset lehtimiehet eivät löytäneet ainuttakaan saksalaista, joka olisi tunnustanut olleensa natsi.

Jotkut pohjoissuomalaiset eivät ole ideologisista syistä halunneet osallistua jatkosotaan vaan ovat siirtyneet Ruotsiin. Myös Thomas olisi voinut tehdä saman ratkaisun, mutta perinteinen velvollisuudentunto estää sotilaskarkuruuden.

Maanpetos riippuu ajankohdasta

Se, mikä määritellään maanpetokseksi, riippuu ajankohdasta. Valtion tiedoituslaitoksessa työskentelevä Professori kuuluu rauhanoppositioon ja joutuu kuulusteluihin. Välirauhan jälkeen taas eräs sukulainen tuomitaan maanpetoksesta, koska hän on pitänyt yhteyttä saksalaisiin ystäviinsä.

Paikallinen vasemmistolainen jopa syyttää Angelaa yhteistyöstä vihollisen kanssa, koska tämä on hoitanut saksalaisia sotilainen, vaikka nämä silloin olivat aseveljiä. Mies on ollut itse rintamalla, mutta katsoo olevansa viaton.

Angelan syntinä on sekin, että hän omistaa kartanon 13-vuotiaan veljensä Jakobin kanssa.

Mihin identiteetti perustuu?

Kartanoon sodan aikana tuodut inkeriläiset valitsevat paluun Neuvostoliittoon. Angelan kysymykseen, tietävätkö he, mikä heitä siellä odottaa, he vastaavat: ”Emme tiedä. Mutta kotiseutumme odottaa.” ”Onko kotiseutu tärkeä teille, neiti Anders? Ellei se ole, te olette toisenlainen ihminen kuin me.”

Kotikaupunki Helsinki on todellakin tärkeä Angelalle: ”minun hengitykseni, minun elämäni. [- – -] Vaikka muuttaisin minne maailmassa, niin täältä minä olen kotoisin. Tärkein mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut täällä.”

Identiteetin määrittelyn vaikeutta osoittaa Anton Goldberg. Hänen vanhempansa olivat saksalaisia, jotka asuivat Pietarissa, ja hän itse syntyi Viipurissa. Anton Goldberg toteaa: ”Siinä on kuitenkin omat vaikeutensa, kun on osittain suomalainen, osittain saksalainen ja osittain venäläinen. On pakko tehdä valintansa.”

Mutta oma valinta ei riitä: sodan aikana Goldberg on määritelty juutalaiseksi ja häntä on uhannut karkotus Saksaan. Tämän voinee käsittää aikalaishuhuksi. Suomihan luovutti Saksalle vain pakolaisia ja sotavankeja.

Identiteetti on yksi Anders-sarjan läpikäyvistä teemoista. Suku on alun perin baltiansaksalainen ja Suomeen muutettuaan omaksunut hallitsevan luokan kielen ruotsin. Naimakaupoilla on varmistettu, että omaisuus on säilynyt suomenruotsalaisissa käsissä. Nyt Vuorineuvos on valmis siihen, että ”joku sukumme jäsen menee naimisiin suomenkieliseen kanssa. Olen oppinut ymmärtämään sodan kuluessa, että suomalaiset ovat kuitenkin meitä lähempänä kuin ruotsalaiset. Mutta saksalaisia meistä ei tule koskaan. Ennen vaikka suomalaisia.”

Toisin kuin suomen kielessä, ruotsin kielessä on kaksi sanaa suomalaiselle: ”finne” tarkoittaa suomenkielisiä suomalaisia, ”finländare” Suomen kansalaisia. Käsitteet syntyivät vasta erillisen suomenruotsalaisen identiteetin syntymisen myötä. Vielä Runebergin ja Topelius kutsuivat itseään sanalla ”finne”.

Romanttinen rakkaus ja vapaus valita osoittautuvat harhakuviksi

Sodan jälkeen Angelalle ja Gabrielille syntyy poika, Hannes. Nimi on lyhennys Johanneksesta, joka merkitsee ”Herra on armollinen”.

Angelalla opettaa ranskaa yliopistolla, mutta toisin kuin Gabrielin kohdalla, työ ei saa koskaan hänen elämässään tärkeää sijaa.

Sattuma puuttuu peliin, kun Hannes kuolee liikenneonnettomuudessa seitsenvuotiaana. Tämän seurauksena Angela joutuu kriisiin. Teoksen Angela ja rakkaus (1981) alussa hän kuulee, että Thomas onkin elossa ja sotavankina. Hän pääsee palaamaan kotiin 1955 – kyseessä on ns. Adenauerin armahdus, jolla Neuvostoliitto vapautti viimeiset saksalaiset sotavangit.

Angela lähtee Länsi-Saksaan, ensin Berliinin ja sitten Müncheniin. Hän haluaa tavata Thomasin, vaikka tämän äitikin yrittää estellä.

Angela edustama romanttinen rakkaus, jonka ihanteena on ”se oikea” ja vuosien eronkin kestävä tunneside, osoittautuu kuitenkin harhakuvaksi.

Thomas ei yhdentoista vuoden eron jälkeen ole enää sama mies, jonka Angela on tuntenut. Selviydyttyään sotavankeuden äärimmäisistä olosuhteista hän haluaa erilaisen naisen kuin intohimoisen Angela.

Angela yrittää itsemurhaa unilääkkeillä, mutta pelastetaan ajoissa, ja aina uskollinen Gabriel hakee vaimonsa kotiin.

Myös Angelan usko vapauteen ja valintaan ja siihen, että ihminen voi elää irrallaan historiasta, osoittautuu toisen kerran harhakuvaksi. Hänen kohtalonsa ratkaisee sattuma toisaalta suuren historian eli sodan kautta, toisaalta oman biologian muodossa: kuka miehistä kaatuu tai katoaa, kenen miehen kanssa ja milloin hän saa lapsen.

Angela sanoo olevansa ”ruumiini vanki, jota naiset ovat enemmän kuin miehet. Me olemme sidoksissa eri vaiheisiin, heikkouden aikoihin, uteliaisuuden ja kasvavan toimeliaisuuden kausiin. Ja vaikka olisimme miten järkeviä, tätä kohtaloa emme väistä.”

Itsenäisyyspäivän (1982, suom. 1983) lopussa Angela alkaa odottaa Gabrielille lasta.

Vaikka lapsen syntymät ovat Angelan kohtalon kannalta ratkaisevia, romaaneissa ei kuvata hänen suhdettaan kumpaankaan lapseen.

Anders-sarjasta

Lajos Szapori Nagyn Suomalaisen sukuromaanin (1986) mukaan suomalaisen sukuromaani poikkeaa eurooppalaisesta siinä, että sen kaari on nouseva: talonpoikais- tai työläislähtöinen suku kamppailee vaikeuksia vastaan mutta vakiinnuttaa lopulta asemansa.

Anders-sarja seuraa eurooppalaista traditiota: ylempään porvaristoon kuuluva suku käy aluksi sukupolvien ja sukupuolten välisiä taisteluja, mutta menettää lopuksi rikkautensa ja asemansa, kun sen jäsenten mielenkiinto suuntautuu muuhun kuin omaisuuden kartuttamiseen.

Poikkeavaa on myös se, että Anders-sarjan näyttämö ei rajoitu vain Suomeen vaan että osa tapahtumista sijoittuu Keski-Eurooppaan. Suomi ei ole saari, vaan sen kohtalo on yhteydessä Euroopan kohtaloon.

Kun Donner julkaisi 70-luvun alkupuolella Anders-sarjan ensimmäiset osat Nyt sinun täytyy ja Angelan sota, niiden tapahtuma-aika, viimeinen rauhankesä 1939 ja jatkosota, olivat mennyttä maailmaa, jolloin vallitsivat toisenlaiset arvot kuin kirjoitus- ja julkaisuaikana.

Seuraavat osat kuvasivat 50-lukua ja 60-lukua: Jakob ja kylmä rauha (1978, suom. 1979), Angela ja rakkaus, Itsenäisyyspäivä, Isä ja poika (1984, suom. 1985). Kirjat ilmestyivät Suomessa, jossa YYA:ta ja hyvinvointiyhteiskuntaa koskevat käsitykset olivat itsestäänselvyyksiä mutta kuvattuun ajankohtaan oli jo välimatkaa.

Vapauden vangit (1989, suom. 1989) ilmestyi keskellä Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan murrosta ja Sattuman kauppaa (1993, suom. 1993) jo kokonaan muuttuneessa historiallisessa tilanteessa.

Anders-sarjaan liittyy myös muista poikkeava teos Presidentti (1986, suom. 1986). Se käsittelee Kekkosta, joka vaikutti valtakaudellaan koko yhteiskuntaan.

Tässä käsiteltyjen Angelan ja Gabrielin lisäksi alkuosien kolmantena keskeisenä henkilönä on Angelan pikkuveli Jakob Anders. Hänenkin etunimeensä sisältyy raamatullinen viittaus: Jakob merkitsee petturia. Jakob kapinoi nuorena sukutaustaansa vastaan ja hänestä tulee vasemmistolainen.

Lukuun ottamatta ensimmäistä osaa Nyt sinun täytyy kullakin kolmikosta on omat kirjansa, joissa he ovat päähenkilöitä. Tässä on käsitelty Angelan kirjoja Angelan sota sekä Angela ja rakkaus. Gabrielin kirjoja ovat Itsenäisyyspäivä (1982, suom. 1983), Vapauden vangit  ja Sattuman kauppaa. Jakobin kirjoja on Jakob ja kylmä rauha ja Isä ja poika.

Sarjan ensimmäisissä osissa Donnerin kerronta on perinteistä, myöhemmissä hän kokeilee erilaisia kerrontatekniikoita. Yhteenvetona jälkimmäisistä voi todeta, että totuutta tapahtumista ei saada selville – jos sitä ylipäänsä onkaan.

Uskoakseni Donner ei ollut aloittaessaan kovin tarkkoja suunnitelmia, miten sarja etenisi. Ja ainakaan viimeisten osien kohdalla se ei olisi ollut edes mahdollista. Eihän kukaan olisi voinut 70-luvulla ennustaa 80-luvun kasinohuumaa, 90-luvun alun pankkikriisiä ja globalisaatiota. Voi sanoa, että lähihistoria itse antoi aiheen viimeisiin osiin.

Erään rakkauden tarinassa (1994, suom. 1994) ja Petollisessa sydämessä (2001, suom. 2001) keskeisiksi toimijoiksi tulevat uudet henkilöt. Heidän siteensä Andersin sukuun on löyhempi tai lähes olematon. Monet alkuosien teemoista ja arvoista kääntyvät loppuosissa ympäri. Tässä mielessä Sattuman kauppaa kuuluu niiden joukkoon.

Angelan ja Gabrielin tarinassa on tässä artikkelissa käsitellyn ajan jälkeen monta kiemuraa.  Vaikka he alusta alkaen harrastavat parinvaihtoja kuin saippuaoopperassa ikään, alkuteoksissa heidän liittonsa näyttää vastakohtien onnistuneelta yhtymiseltä ja heidän sisäinen vaaliheimolaisuuteensa niin lujalta, etteivät he tarvitse muodollista uskollisuutta.

Vapauden vangeissa käy kuitenkin ilmi, että Hanneksen kuoleman ja Angelan Saksan-matkaan jälkeen heidän suhteensa ei ole enää palautunut läheiseksi, vaikka he ovat saaneet vielä tyttären, Johannan. Angela on vetäytynyt maatilalleen, jossa Gabriel kokee jäävänsä sivuosaan.

Sattuman kaupassa Angela elää lesbosuhteessa Pariisissa ja Gabriel on vieraantunut myös tyttärestään. Johannasta ei isän vanhakantaisen ajattelun mukaan ole jatkamaan yhtiön johdossa.

Kirjailijasta

Jörn Donner syntyi 5. helmikuuta 1933. Hän oli nelivuotias isänsä kuollessa eikä siten koskaan tuntenut tätä. Kai Donner tutki suomalais-ugrilaisia kansoja Siperiassa ja kuului aktivisteihin ja myöhemmin äärioikeiston taustahahmoihin.

Talvisodan syttyessä Jörn Donner oli kahdeksanvuotias ja jatkosodan päättyessä 13-vuotias. Lapsena hän oli niin ihanteellisen isänmaallinen, ettei halunnut lähteä Ruotsiin. Hän luki innolla saksalaisten propagandalehteä Signaalia ja uskoi sotapropagandaan vielä siinä vaiheessa, kun aikuiset jo epäilivät sodan lopputulosta.

Kun sodan jälkeen oli mahdollista saada toisenlaisia tietoja, seuraus oli poliittinen täyskäännös. Jörn Donner oli vasemmistoradikaali aikana, jolloin se ei ollut vielä muotia. Hän ei mm. halunnut mennä armeijaan ja oli ensimmäisiä, jolle eettiset syyt hyväksyttiin aseistakieltäytymisen perusteeksi. Donner palveli 1959-61 Porin sairaalassa ja julkaisi kokemuksistaan 1961 teoksen Terveenä sairaalassa.

Jo ennen kuin kun nuoriso joukkomitassa radikalisoitui, Donner kuitenkin käänsi kurssia, koska oli matkoillaan Itä-Euroopassa tutustunut reaalisosialismiin. Teoksesta Berliini – arkea ja uhkaa (1958) on myöhemmin ilmestynyt monta laitosta nimellä Berliini-raportti.

Donner on toiminut monella kulttuurin ja politiikan alalla: hän on ohjannut, tuottanut ja arvostellut elokuvia, johtanut Ruotsin elokuva-alainstituuttia, toiminut talouselämässä, kansanedustajana, euroedustajana ja diplomaattina.

Kirjallisuutta

Szopori Nagy, Lajos: Suomalainen sukuromaani. Suom. ja tekijän kanssa lyh. Viljo Tervonen. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1986.

Wikipedian artikkelissa Jörn Donner on lueteltu Anders-sarjan osat.

Elonetin artikkelit sarjasta tehdyistä elokuvista: Angelas krig ja Dirty story (perustuu Itsenäisyyspäivään).

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen

Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen tarjoaa sisällissotaan valkoisen näkökulman, joka oli pitkään hallitseva mutta nykyisin harvinainen. Romaani perustuu osittain tositapahtumiin.

Tulen väri punainen (2017) on jatkoa Hiljaisiin huvimajoihin (2016). Päähenkilö Maria Manner on lappeenrantalaisen kauppiaan tytär, joka menettää 19-vuotiaana vanhempansa. Erinäisten vaiheiden jälkeen Mariasta tulee itsenäinen nainen, joka työskentelee prokuristina setänsä, kauppaneuvos Oskar Petreliuksen tukkuliikkeessä.

Vaikka sedän liike menee nurin, Marialla ei ole hätää. Vanhemmiltaan ja tädiltään saamansa perinnön ansiosta hänellä on osakehuoneisto Petreliuksen talossa Tampereella ja hän ostaa sedältään Ellilän huvilan Karkussa.

Epäuskottava rakkaustarina

Pari miestä on ilmaissut ihastuksensa Mariaan, mutta se ei ole johtanut mihinkään. Lopulta kolmikymppinen Maria tapaa järkevältä ja tasaiselta vaikuttavan lakimies Fredi Ilvesjärven, jonka perheen maatilasta Suvelasta Marian huvilapalsta on lohkaistu.

Syvempi syy on, että Marian mielessä on koko ajan ollut lapsuudenystävä Jere Kauppila. Hiljaisten huvimajojen lopussa Jere saapuu viimein Marian luo. Kohtaus jatkuu suoraan teoksessa Tulen väri punainen.

Rakastelun jälkeen Jere ei anna mitään lupausta tulevaisuudesta vaan matkustaa Venäjälle hoitamaan puhelinyhteyksiä ensimmäisen maailmansodan rintamalla eikä edes kirjoita Marialle. Tämä ei ollenkaan sovi yhteen sen kanssa, että Jere on Hiljaisten huvimajojen lopussa miettinyt, että hänellä on viimein sellainen työ ja palkka, että perheen perustaminen on mahdollista, ja juuri siksi hän on Mariaa tapaamaan tullutkin.

Syynä Jeren käytökseen voi olla vain se, että kirjailijan täytyy järjestää Maria pakkotilanteeseen. Huomatessaan odottavansa lasta hän solmii avioliiton ihailijansa Fredi Ilvesjärven kanssa. Ratkaisu säilyttää petoksella kunniallisuuden verho on aikakauden oloissa sinänsä ymmärrettävä. Marian luonteen ylpeys ei  kuitenkaan aivan riitä selittämään, ettei hän edes yritä ottaa yhteyttä Jereen tämän äidin kautta. Tämä on Marialle läheinen ja epäilemättä painostaisi poikansa korjaaman jälkensä.

Marian tilanne ratkeaa deus ex machinalla. Käy ilmi, että kyseessä on Fredin puolelta pelkkä kulissiavioliitto. Fredi uhkaa Mariaa, että tämän on paras suostua avioeroon, koska hän saa lakimiehenä sen kyllä hoidettua. Silloisen lain perusteella valtit olisivat todellisuudessa olleet nimenomaan Marian käsissä: Fredi on syyllistynyt aviorikokseen, mikä olisi ollut helppo todistaa. Ja nimenomaan Fredi olisi suostunut mihin vain välttääkseen skandaalin, joka olisi tuhonnut hänen uransa ja maineensa.

Marialla on lämmin suhde appivanhempiinsa Jarl ja Leea Losjöhän. Hän jää kaksostensa Ainon ja Aimon kanssa asumaan Suvelan tilalle, jonka hän nyt omsitaa lastensa kanssa.

Sotavankeuteen joutunut ja Saksasta Ruotsiin karannut Jere ilmestyy Ellilään juuri parahiksi voidakseen hoitaa salaista lennätintä, jolla sähköttää sisällissodan aikana valkoisille tietoja  rintaman takaa.

Erinäisten mutkien kautta rakastavaiset saavat toisensa.

Kaiken kaikkiaan rakkaustarina on epätyydyttävä ja epäuskottava. Tämä on vahinko, sillä Maria ja Jere ovat kiinnostavia henkilöitä, joiden suhteesta olisi saanut enemmän irti. Fredin luonne taas muuttuu avioliiton jälkeen niin, että hänestä tulee karikatyyri.

Lisäksi Pirjo Tuominen on esimerkiksi Suuriruhtinaanmaa-sarjassa (Kenraalitar, Ruukinkartanon rouva, Hovikosken valtiatar, 1989-1991) osoittanut sekä hallitsevansa rakkausromaanin konventiot että osaavansa uudistaa niitä.

Järkevät valkoiset

Kesän 1917 tapahtumat kuitataan Marian, Leean ja Jeren keskusteluilla. Maria toteaa läheisen Mouhijärven maatalouslakoista: ”Vaikka maassa on ankara pula ruuasta, niin sen tuotantoa on kaikin keinoin vaikeutettu kieltäytymällä työstä pelloilla ja hoitamasta karjaa, joka kuitenkin tarvitsee ruokaa ja lypsämistä kaikin säännöllisesti. Kaupunkien työväki kiljuu suoraa huutoa ruuan puutteen takia, mutta ei ymmärrä mitä yhteyttä sillä on kesän maatalouslakkojen kanssa!”

Jere ehdottaa, että ”Ihmisille pitäisi puhua järkeä”, ”ei tuulentupia ja valheita”, mutta Maria ei usko sen auttavan: ”Kukaan ei halua kuunnella järkipuhetta”, ”Eivätkä sitä edes ymmärrä kaikki. Pitäisi olla tietoa ja taitoa sekä laveampi maailmankuva, mutta miten sellaisen olisi saanut tavallinen työmies tai venäläinen matruusi. Unelmiin ja lupauksiin on niin helppo uskoa.”

Leean mielestä työväestön vaatimat uudistukset on joko toteutettu tai ainakin tulossa: on yleisellä äänioikeudella valittu eduskunta, kahdeksan tunnin työajasta ja kunnallisesta äänioikeudesta on päätetty ja esitys torpparivapautuksesta annettu. ”Nyt pitäisi vain malttaa ja jaksaa odottaa eikä riehua miten sattuu. Olen kuullut paljon kannunvalantaa jopa valtiollisesta itsenäisyydestä, ja nyt pitäisi kaikkien keskittyä rauhan töihin. Ikävä sanoa, mutta se ei sovi niille, jotka kiihkeästi haluavat bolsevistisen vallankumouksen leviävän myös tähän maahan.”

(Lisäys: tiedot ovat osittain harhaanjohtavat, sillä valtalain yhteydessä kesällä 1917 säädetyt kunnallislaki ja laki kahdeksan tunnin työpäivästä jäivät vahvistamatta, kun valtalaki kaatui. Lait vahvistettiin vasta marraskuun suurlakon aikana.)

Pirjo Tuominen näyttää keskeiset valkoiset laajakatseisina ja empaattisina ihmisinä, jotka vain kummastelevat mutta eivät tuomitse.

Romaanin kannalta ongelma on, että kesän 1917 maatalouslakoista vain puhutaan sen sijaan, että tapahtumat kuvattaisiin. Silloin lukija pystyisi ymmärtämään tapahtumia ja niiden vaikutusta paremmin.

Pakomatka Tyrväälle

Sisällissodan loppupuolella Maria pakenee kaksosten, lasten hoitajan Alinan ja sairaan anoppinsa Leean kanssa Tyrväälle Rautajoen kartanoon, jota isännöivät Verner ja Selma Vitikkala. Pariskunnalla on suuri lapsilauma, joista vanhimmat olivat Selman edellisestä avioliitosta. Perhettä on aiemmin kuvattu harvinaisen onnelliseksi, ja myös välit työväkeen ovat olleet hyvät.

Verner Vitikkala ihmettelee, ”mitä pahaa minä olen niille [= punaisille] tehnyt. On toki totta, että olen syntynyt isoon taloon ja tullut vävyksi toiseen, mutta minä mahdan syntyperälleni yhtä vähän kuin joku töllin poika omalleen. Parhaani olen aina tehnyt, antanut työtä monelle, hoitanut yhteisiä asioita palkkaa pyytämättä, ja kuitenkin ne vihaavat minua ja haukkuvat lahtariksi.

Lasten pelko

Parhaimpiin kohtiin romaanissa kuluu kuvaus kartanon lasten pelosta.

Helviä pelottaa, ”kun vieraat vihaiset miehet tulivat suurin elein kotiin ja veivät mitä eteen sattui. Mikään ei ollut turvassa, ei ruoka, vaatteet, kodin rakkaat esineet. Helvi oli nähnyt, miten nuo vihamieliset miehet hatunreuhkoissaan, turkit avoinna niskassa ja punanauha käsivarsissa, astuivat kuin isännät kamareihin heilutellen pelottavia kivääreitään ja paljastellen veitsiään. Niiden ahnaat silmät tutkivat joka kolon ja kädet nappasivat mukaansa kaiken, mikä vähääkin houkutteli.”

Kauhealta ja käsittämättömältä tuntuu, ”kun kaikkivoipa isä ja äiti eivät voineet asialle mitään. Vanhempia uhkailtiin ja solvattiin.”

Erityisesti lapset pelkäävät punakaartilaista, jolle he ovat antaneet nimen Paha Ratsu: ”Tanssitti ratsuaan tullessaan, heilutti tupesta paljastamaansa miekkaa
ja antoi revolverin laulaa kohti taivasta. Lapset pelkäsivät miestä kuollakseen ja juoksivat kauhuissaan pakoon nähdessään tulijan ylittävän sillan.”

Paha Ratsu on nimensä veroinen: hän ampuu koiran vain siksi, että se haukkuu häntä.

Murhia, ryöstöjä ja tuhopolttoja

Rautajoen kartanon väki joutuu kokemaan kovia. Ensin viedään isäntä ja sitten tämän poika ja poikapuoli. Aluksi he ovat vankeina ja heille saa viedä ruokaakin.
Mutta sitten löydetään kolme ruumista. Ne määrätään haudattaviksi punaisten rivihautaan, eivätkä omaiset pääse hautajaisiin.

Ennen kuin punaiset lähtevät pakoon paikkakunnalta, he vievät loput karjasta: ”Niille, jotka ottivat elannon maasta ja karjasta, oli katkeraakin katkerampaa nähdä miten kaikki tuhottiin. Älä tapa lypsävää lehmää tai munivaa kanaa, se oli ainakin maanviljelijöiden keskuudessa ymmärretty. Lehmän syöminen merkitsi hetkellistä tyydytystä, mutta tulevaisuuden tuhoa.”

Takavarikkojen lisäksi paheksutaan tuhlaavaisuutta: ”Miten olivat lihapadat kiehuneet, miten oli tuhlattu sikoja ja lampaita ruuaksi! Miten oli vaadittu maitoa, voita ja juustoa, ahmittu suurina kimpaleina ja vedetty viljalti leivälle.”

Johtopäätös on: ”Siemenviljatkin oli ryöstetty ja sen mukana uusi elämä ja tulevaisuus. Ikinä sitä ei annettaisi anteeksi, niin syvään oli puukko iskenyt maamiehen sydämeen.”

Leea on jouduttu viemään lääkäriin Vammalan kauppalaan. Hän ja myöhemmin myös Maria asuvat kauppias Lehtosen luona. Näin he joutuvat sotatoimien keskelle. Ennen valkoisten tuloa kauppias Lehtonen murhataan ja monia taloja poltetaan.

Tuominen kuvaa sinänsä hyvin valkoisten tunteita ja reaktioita, mutta niiden tausta olisi vaatinut syvempää käsittelyä. Tuominen onnistui sisällissodan kuvauksessa paremmin Satakunta-sarjansa ensimmäisessä osassa Itkevät syvät vedet (2001). Ehkä kirjailijalla on nyt ollut liian kiire?

Hyvät ja pahat palvelijat

Suvelan emäntäpiika Alina Korpi tiedetään paikkakunnalla ”kovaksi luupalaksi” ja tämä estääkin kapinan alussa takavarikot, joita yrittävät muualta tulleet punakaartilaiset: ”Tekö täällä kansaa edustatte? Kansaa olen minäkin, ja työtä tekevää kansaa. Teidän joukossanne ei moni taivu työhön. Ei miellä ole varastoja, ei piilossa eikä näkyvissä”, ”Suvela on pitänyt hyvin väkeään, samassa pöydässä on voitu syödä niin väki kuin isäntä. Katsokaa itse navettaan, siellä on pari kantturaa, joista saatu maito menee työväestön käyttöön. Hakekaa ruokanne muualta.”

Suvelassa Mimmi Krööni pystyy pitämään talon puolta, sillä hänen isänsä on punakaartissa. ”Iisakki Krööni oli tunnettu kunnon mieheksi ja ahkeraksi torppariksi”.

Rautajoen kartanon palvelijoista Fabian on kiinnostunut vain hevosten hoidosta. Naispalvelijoista Maijalla on valkoisiin kuuluva sulhanen, Idalla punakaartilainen. Iida ei kuitenkaan syyllisty pahempaan kuin lauseisiin: ”Nyt määrää kansa, ja omaisuus jaetaan tasan.” Vain Suoma Koskisella on ”kiivaat sosialistiset mielipiteet”, ja isäntäväki pelkää hänen kertovan kuulemiaan asioita punakaartille.

Stereotyyppiset punaiset

Frimanin perhettä on kuvattu jo Hiljaisissa huvimajoissa, jossa he menettävät torppansa Laukon häätöjen yhteydessä ja Maria auttaa heitä. Tampereella Sofia Friman pääsee kutojaksi ja innostuu sosialistisista aatteista.

Talvella 1918 Sofia oleskelee Kiikassa, josta hänen sulhasensa Tauno on lunastanut kotitorppansa vapaaksi. Rahat siihen Tauno on saanut myymällä Pyynikille rakentamansa talon, kun tapaturma on vammauttanut hänet eikä hän enää voi työskennellä tehtaassa.

Sofia innostuttaa ensin Taunon serkun Jaakon, ja yhdessä he innostavat nuoria miehiä liittymään punakaartiin.

Jaakko innostuu vallastaan: ”Kuka olisi uskonut, että tällainen aika koittaa! Ajatelkaa nyt, meikäläinen voi marssia sisälle kartanoon kuin kartanoon ja ottaa omakseen mitä ikinä mielii. Tämä on kansanvaltaa, tämä! Ja jos ne panevat hanttiin, niin kivääri rauhoittaa kummasti. Pahimmassa tapauksessa voi posauttaa lahtari-isännältä nirrin pois.”

Sofian linja on toisenlainen: ”en minä ainakaan Tampereella kansanvaltaa tällaiseksi mieltänyt. Siellä työväenyhdistys piti yllä ajatuksen selkeyttä ja tekojen järkevyyttä.” Sofia ei hyväksy tuhopolttoja. Mm. Ruotsilan kartano poltetaan.

Mutta kun Sofia lähtee Jaakon mukana tarkastamaan taloja ja takavarikoimaan, hänkin innostuu ”joukon hurmahengen vaikutuksesta, ja häntä huvitti seurata isäntien ja emäntien kauhistuneita ilmeitä heidän nyt joutuessa ensimmäisiä kertoja elämässään maksamaan siitä kovuudesta ja ymmärtämättömyydestä, millä he olivat kohdelleet köyhää kansaa.”

Vähitellen Sofian sisimmässä ”alkoi kasvaa yhä enemmän epäilyksiä. Oliko valittu tie lainkaan oikea?”

Jos kartanojen polttamista selittää kostonhimo, Omar Stenbergin forellinkasvatuslaitos tuhotaan vain, koska sitä ei ymmärretä. Lisäksi Stenberg jätetään koirineen palavaan mökkiin.

Jaakko osoittautuu tekopyhäksi oman edun tavoittelijaksi. Kun Tauno ja hänen äitinsä ovat kuolleet saunassa häkään, Jaakko vaatii mökkiä perinnökseen ”lahtarien lain” perusteella. Sofia ja Taunohan eivät olleet naimisissa.

Niinpä Sofia ei varoita Jaakkoa, joka joutuu vangiksi. Kun tilillä on murhapoltto, tuomio on selvä: Jaakko ammutaan. Sofia sen sijaan vapautetaan, mutta hän pelkää syystä, mitä myöhemmin voisi tapahtua, ja lähtee paikkakunnalta.

Tappion jälkeen Sofia tuntee syyllisyyttä siitä, että ”hänkin oli kiihottanut muita suoraan toimintaan, Jaakkoakin.” Hän on kuitenkin ”varma omien ihanteittensa oikeutuksesta. Periaatteissa ei ollut vikaa, mutta ihmiset olivat pilanneet kaiken.”

Sofia kuitenkin uskoo, että ilman Jaakon kaltaisia punaisesta Suomesta olisi voitu tehdä ihannevaltakunta, joka oli solminut rauhan valkoisen Suomen kanssa, kunnes edellinen olisi esimerkillään saanut jälkimmäisen liittymään itseensä.

Kirjailija on kuvannut hyvin Sofian kehityksen, mutta loppujen lopuksi hän leimaa tämän naiiviksi.

Sen sijaan muiden punaisten kuvaus on alusta lähtien stereotyyppistä: he ovat lyhytnäköisiä, herkkäuskoisia ja käsittämättömästi riehuvia.

Tampereen valtaus

Tampereen valloitusta kuvataan siviilien näkökulmasta.

Marian setä Oskar Petrelius on muuttanut toisen vaimonsa, pesulan omistaja Axa Lohmanin luo. Ennen kuin valkoisten tykit alkavat pommittaa, Oskar ymmärtää lähteä ajoissa pois. Sen sijaan Axa ei suostu lähtemään miehensä mukaan. Kun pesularakennus syttyy palamaan, hän yrittää sammuttaa tulipalon. Se ei onnistu:

”Koko Kyttälä katosi savuna ilmaan. Tykkituli lakaisi armottomana katuja ja pihoja. Ihmiset pakenivat kuin lauma villieläimiä metsäpalon edessä. Axa juoksi hameitaan kannatellen Hämeenkadulle vain nähdäkseen, miten hurja tulimyrsky eteni ryssänkirkon luota kohti pääkatua ja pitkä rivi taloja leiskui ilmiliekeissä.”

Seuraavaksi tykistö ampuu varakkaiden asuma-alueille: ”Siellä pakeni väki nyt kellareihin. Oli opittu, että tulipalon tappava kuumuus nousi aina ylöspäin, ja maan rajassa oli turvapaikka. Eivät edes tehdasrakennukset säästyneet kranaattien raivolta.”

Oskar ja Axa saavat turvapaikan Petreliuksen talon kellarissa. Onneksi Marian huoneistosta on vaatteita ja ruokatavaroita.

Yleisesti kuvataan, miten ihmiset sodan keskellä ”yrittivät suoriutua arkisista askareistaan. Oli saatava ruokaa tavalla tai toisella. Joku yritti pitää puotiaan auki, leipoa leipää, keittää soppaa tai kuumaa vettä. Urheat naiset juoksivat talojen suojassa uhmaten tykkitulta, kranaatinsirpaleita ja luoteja. Siellä täällä pujahteli joku pikkupoika asioilla kenties nauttien jännityksestä ja ymmärtämättä vaaran suuruutta.”

On muistettava, että kun nykyisiä säilytysmenetelmiä ei ollut, suuri osa kaupungin väestöstä joutui ostamaan ruokatarpeita lähes päivittäin.

Pesulanomistajan tarina

Pesulan omistajaa Axa Lohmania on Hiljaisissa huvimajoissa katsottu nuoren Marian silmin. Axalla on suhde naimisissa olevaan Oskar Petreliukseen. Maria ymmärtää setäänsä, sillä tämän vaimo Ellinoora on tyhjäpäinen tuhlari.

Nyt saadaan tietää Axan oma tarina. Hän on pyykkärin avioton lapsi. Hän oppi äidiltään ”kaiken pyykinpesusta, kuivattamisesta, silittämisestä, mankeloinnista ja tärkkäämisestä.” Axa oli tehnyt ahkerasti työtä, palkannut vähitellen muita naisia avukseen ja lopulta pystynyt ostamaan talon.

Omasta mielestään Axa oli ollut hyvä työnantaja. Hän oli maksanut työntekijöilleen kunnon palkkaa eikä ollut uuvuttanut heitä loppuun. Hän oli kuunnellut naisten ongelmia ja ottanut huomioon raskaudet, synnytykset ja pikkulapsiajat.

Ongelmana olivat olleet naisten juopot ja ahneet aviomiehet, ”jotka odottivat palkkapäivänä pesulan ovella viedäkseen naisen rahat saman tien kapakkaan”. Lain mukaanhan naiset palkka ja omaisuus kuuluivat aviomiehelle. Siitä huolimatta Axa oli yrittänyt puolustaa työtekijöitään ja saanut näin miehiltä ”kipakan ja häijyn eukon maineen”.

Kaupungin varakkaat ja joutilaat rouvat olivat väheksyneet Axaa, joka taloudellisesta menestyksestään huolimatta oli nousukas ja naimattomana naisena sosiaalisesti heidän alapuolellaan. Myöhemmin juoruttiin Axan suhteesta Oskar Petreliukseen. Kaiken tämän Axa oli kestänyt pystypäin.

Kiitosta tai edes ymmärrystä Axa ei ollut saanut edes työntekijöiltään: ”Eivätkö hekin olleet veisanneet vallankumouslauluja, häipyneet yksi toisensa jälkeen kaartin tehtäviin ja haistatelleet entiselle työnantajalleen? Axa oli nähnyt heidän silmissään vihaa ja ahneutta, vaikka hän oli ollut yksi heistä ja noussut ahdingosta omalla voimallaan.

Axan työntekijöiden versiota ei kuulla.

Sattumalta mukaan joutuneet Nikolai ja Matilda

Sofia Frimanin veli Nikolai on kohonnut Tampereella vossikkaliikkeen omistajaksi. Koska hänet on pakotettu auttamaan hevosineen punaisia, hänet Tampereen valtauksen jälkeen ilmiannetaan ”punaisena” ja hän joutuu vankileirille.

Sofian sisar, myyjätär Matilda on aiemmin ollut kiinnostunut lähinnä kauneudesta. Sisällissodan aikana värvätään punakaartin sairaanhoitajattareksi. Aluksi hän viettää aikaa juhlimalla punakaartilaisten ja venäläisten matruusien kanssa. Kun haavoittuneita pitäisi hoitaa, työ on hänelle liikaa.

Tampereen valtauksen yhteydessä Matildasta löytyy kuitenkin sisua. Hän vie tanssitautia sairastavan avuttoman sisarensa Alman kirkkoon, jossa he joutuvat olemaan kaksi viikkoa.  Kirkossa papilla ei ole punaisille mitään lohdun sanoja, ainoastaan tuomion.

Tuominen vs. Linna

Tulen väri punainen osoittaa, miten ratkaisevaa on näkökulma, josta tapahtumia katsotaan. Linna valitsi Pohjantähdessä punaisen terrorin uhriksi ruotsinkielisen paronin ja Töyryn itaran isännän, joka oli armottomasti häätänyt torpasta Laurilan perheen. Ei heidän murhiaan toki hyväksytä, mutta he ovat ”vieraita” eivätkä siten saa osakseen samaa myötätuntoa kuin valkoisen terrorin uhreiksi joutuneet sijaiskärsijät, Akseli Koskelan veljet Aleksi ja Aku ja idealistinen räätäli Halme.

Sen sijaan Pirjo Tuomisen romaanissa valkoiset uhrit ovat syyttömiä ja sympaattisia, eikä murhapolttoon syyllistyneen Jaakon teloitus juurikaan liikuta lukijaa.

Siinä missä Linnalla Töyryn emäntä vaatii kostamaan miehensä murhan koko Laurilan perheelle (”Ei viiskän päätä tätä korvaa”), Selma Rautajärvi vain kieltäytyy auttamasta:

”Rautajoessa palvelleen Suoma Koskisen syyllisyys tuli pian puntaroitavaksi, sillä esiin nousi vahvoja todisteita Suoman osuudesta Rautajoen miesten kavaltamiseen ja murhaan yllyttämiseen. Suoman äiti tuli Rautajoelle ja rukoili polvillaan armoa tyttärelleen.

Selma ei järkkynyt.

’Minun mieheni ja poikani murhattiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Nyt saa sentään oikeus päättää, onko Suoma syyllinen vai ei.’

Suomalle langetettiin kuolemantuomio, mutta sitä ei toteutettu, vaan se muuttui vankeudeksi ja vihdoin armahdukseksi.

Pohjantähden irvokkaimpiin kohtauksiin kuuluu, kun Mellola sopii Yllön kanssa, ettei Jokista ammuta, koska tämä osaa ainoana käyttää konetta, jolla tukit sahataan: ”Ampuu hänen sitten josma toisen saan…” Sen sijaan Tuomisen kirjassa pyyteetöntä auttamista tapahtuu molemmin puolin.

Sofia Friman etsiytyy Ellilään Marian luo, joka sulkee hänet syliinsä. Tampereella Sofian sisar Matilda tarjoaa turvapaikan kodittomiksi joutuneille Oskar ja Axa Petreliukselle. ”Kukin auttaa vuorollaan ja kyvyillään”, ”En ole unohtanut niitä aikoja, jolloin Maria vei meidät kaksi avutonta sisarusta, Sofian ja minut, Petreliuksille, kun harhailimme orpoina kaduilla.”

Myöhemmin vielä Oskar Petrelius pelastaa Matildan ja Sofian veljen Nikolain vankileiriltä: ”Olette kauppaneuvos Petreliuksen vastuulla tästä eteenpäin.” 

Romaani ja todellisuus

Verner Vitikkala, hänen poikansa ja poikapuolensa, kauppias Lehtonen ja forellien kasvattaja Omar Stenberg ovat todellisia henkilöitä, jotka joutuivat punaisen terrorin uhreiksi.

Punainen terrori oli Sastamalan seudulla ankaraa: uhreja oli 68, joista Tyrväällä 25, Kiikassa 6 ja Karkussa 6.

Valkoisella terrorin uhreja oli 167, joista Tyrväällä 41, Kiikassa 12 ja Karkussa. Kuten tavallista, punaisten uhrien määrän kasvattivat moninkertaiseksi vankileireillä kuollet (402 + 19 vapautumisen jälkeen).

Tietoja

Monet romaanissa mainitut pitäjät (Tyrvää, Vammalan kauppala, Kiikka, Karkku) ovat aikoinaan lohjenneet Sastamalan pitäjästä ja nykyisin taas sen osia. Sastamalan sijainnin näkee Wikipediasta.

Tietoja Pirjo Tuomisesta Wikipediassa, kustannusyhtiö Tammen sivulla ja Lappeenrannan kirjaston sivulla

Kirjallisuutta

Alapuro, Risto: Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890-1930. Hanki ja jää 1930.

Mahkonen, Sami: Avioero. 1980.

Pakula, Vihtori: Tyrvään seutu Suomen vapaussodassa. Tekijä 1926.

Piilonen, Juhani: Sastamalan historia. 3. 1860-1920. Vammala 1997.

Toivola, Lea: Linna ja valkoinen terrori. Kanava 7/1995.

Ilmar Talve: Kolme kotimaata

Ilmar Talve kertoo omaelämäkerrassaan Kolme kotimaata nuoruudestaan sotienvälisessä Virossa, kokemuksistaan jatkosodan aikana Suomen armeijassa ja elämästään pakolaisena Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.


Talven vironkielinen omaelämäkerta oli kolmiosainen: Kevad Eestis, Kutsumata külaline, Kolmas kodumaa (1992-9). Suomalaisen kustantajan pyynnöstä Talve teki yksiosaisen suomenkielisen version Kolme kotimaata (suomentanut Eva Gottberg, Kirja-Aurora 2004). Kirjasta on jätetty pois mm. Tukholman pakolaisyhteisöä ja Suomen politiikkaa koskeva osuus ja muissakin kohdin tehty lyhennyksiä.

Isän ja äidin perintö

Kansatieteilijän otteella Talve kuvaa ensimmäisessä osassa Kevät Virossa lapsuutensa ja nuoruutensa Tapan kauppalaa. Väestön valtaosa kuului pikkuporvaristoon, mutta ei suinkaan ollut ”sivistymätöntä, ahdasmielistä, rahanahnetta ja ties mitä”, kuten neuvostoaikana esitettiin.

Talven vanhempien tapaiset ”pienet ihmiset” olivat pääosin talonpoikien nuorempia jälkeläisiä tai käsityöläisten, torppareiden ja muonamiesten lapsia. Koulunkäynti oli supistunut venäjänkieliseen, usein kesken jääneeseen kylä- ja pitäjänkouluun, kun oli lähdettävä maailmalle työn perään.

Tavoitteena oli ensin oppia ammatti ja sitten rakentaa itselle ja ennen kaikkea lapsille parempi elämä. Se vaati ahkeruutta, säästäväisyyttä, pitkäjännitteisyyttä ja sitkeyttä. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa ei ollut, piti tulla toimeen omillaan. Tarpeen tullen naapureita autettiin kristillisessä hengessä.

Rauhallinen ja mietiskelevä isä uskoi ihmisiin ja joutui usein pettymään. Koettelemuksissa hän turvautui Jumalaan uskoen, että ”Jumala ei sinua hylkää, kun vain varmasti luotat ja uskot häneen”.

Temperamenttinen äiti suhtautui ihmisiin isää skeptisemmin, huomioi ja reagoi nopeasti ja ilmaisi mielipiteensä suorasukaisesti ja sarkastisesti. Vaikeudet herättivät hänessä uhman: ”Vaikka nuija halki, mutta periksi ei anneta!”

Äidin esimerkin vaikutuksesta vuonna 1919 syntynyt Ilmar ja tämän nuorempi veli suhtautuivat kielteisesti totalitarismiin ja diktaattoreihin, olipa väri mikä tahansa. Molempien vanhempien perintöä oli käsitys, että työ oli kristillinen velvollisuus, joka piti tehdä hyvin.

Talvelle periytyi kodista vahva sivistystahto, joskin hän joutui pikkupaikkakunnalla tyytymään pääasiassa klassikoiden lukemiseen. Vasta ahmiessaan kesällä 1937 Viipurin kaupunginkirjastossa tieteellisten seurojen julkaisuja hän tajusi, mistä kaikesta hän oli jäänyt paitsi.

Tukikohtakausi, punainen vuosi ja kyyditykset

Tietämättään Talve teki tulevaisuuteensa ratkaisevasti vaikuttavan päätöksen, kun hän ylioppilaaksi tultuaan 1938 aloitti opinnot armeijaan menon sijasta. Viron armeijan upseereista olivat näet myöhemmin kiinnostuneita niin puna-armeija kuin Wehrmacht. Talve ehti maistaa demokraattisia virtauksia Tarton ylioppilaselämässä. Filosofian maisterin tutkinnon hän suoritti 1942.

Talve muistuttaa, etteivät aikalaiset tienneet Viron johdon 1939-40 tekemien ratkaisujen seurauksia. Hänkin harrastaa jälkikäteisspekulaatioita ja arvioi, että kun Neuvostoliitto syksyllä 1939 esitti vaatimuksen tukikohdista, Virolla ei ollut mahdollisuuksia sotilaalliseen vastarintaan: armeija oli heikosti varustettu, yhteistyötä muiden Baltian maiden kanssa ei ollut ja maasto vastasi pikemmin Hollantia kuin Suomea. Sitä paitsi talvisotaa ei ollut vielä käyty, esikuvaa ei ollut. Talve epäilee myös virolaisten yksimielisyyttä, koska toimivaa demokratiaa eikä vapaata lehdistöä ei ollut.

Talven vanhemmat ikätovereineen olivat eläneet jo tsaarin aikana ja kokeneet Viron itsenäistymisen, ja heidän maailmankatsomukseensa kuului aimo annos skeptisyyttä. Siksi heidän oli helpompi hyväksyä Viron liittäminen Neuvostoliittoon 1940 kuin Talven oman sukupolven, joka oli kasvanut itsenäisessä Virossa ja piti sitä siksi itsestäänselvyytenä.

Nuoret kokoontuivat Tapassa nuoret kokoontuivat rautatieasemalle epävirallisiin demonstraatioihin. Niistä Talve luopui pian, sillä hänellä oli jo nuorena kykyä punnita, mikä oli mahdollista ja hyödyllistä ja mikä turhaa leikkiä tulella.

Kesäkuun 1941 kyyditysten aikana Talve osoitti oma-aloitteisuutta ja päättäväisyyttä. Hän ehdotti, ettei perheen pitänyt jäädä odottamaan kotiin vaan hajaantua ja aiheuttaa hakijoille edes etsimisen vaiva.

Talven kirjoittaessa Viro oli itsenäistynyt uudelleen ja kyydityksistä saattoi puhua julkisesti. Tieto yksin ei kuitenkaan saa ymmärtämään, miten aikalaiset asiat kokivat. ”Sellaista raakuutta kukaan Viron asukas ei ollut eläessään kokenut”, Talve kirjoittaa. Vaikutusta lisäsi, että kyydittäminen ”tapahtui kaikkien silmien edessä. Se koettiin kansanmurhan alkusoitoksi ja sodaksi Viron kansaa vastaan.”

Kyydityksiä on puolusteltu sillä, että Stalin valmistautui sotaan Saksaa vastaan ja halusi etukäteen poistaa potentiaaliset petturit. Talven arvion mukaan vaikutus oli kuitenkin juuri päinvastainen, sillä suhtautuminen uusiin vallanpitäjiin muuttui radikaalisti: ”syntyi kostonhimo, jota tuskin olisi siinä määrin ilmennyt myöhempien tapahtumien ja Saksan miehityksen aikana, tai ainakin se olisi ollut vähäisempää. Sotaan vastattiin sodalla.”

Pako Suomeen, paluu Viroon, uusi pako

Kun pakko-otto Saksan armeijaan uhkasi, Talve pakeni tovereineen huhtikuussa 1943 Suomeen, vaikka heillä ei ollut tietoa, luovuttaisivatko suomalaiset hänet saksalaisille. Kun vaihtoehdoiksi Suomessa asetettiin armeija tai metsätyöt Pohjois-Suomessa, Talve valitsi empimättä edellisen, sillä hän ei halunnut olla sotaa käyvässä maassa vapaamatkustaja.

Talven kuvaus ei imartele Suomen armeijaa. Sotilaskoulutukseen ei lainkaan panostettu, ja heikko ruokahuolto laski mielialaa entisestään. Kuvaus puna-armeijan suurhyökkäyksen torjunnasta Kannaksella 1944 on virolaisen kokemana vailla sankariglooria.

Suomen armeijassa taistelevat virolaiset pitivät Normandian maihinnousua hyvänä uutisena, koska se tiesi Saksan tappiota. Silti rykmentistä lähes kaikki palasivat syksyllä juuri ennen Suomen aselepoa Viroon. Jääminen Suomeen olisikin tiennyt luovutusta Neuvostoliittoon; todellinen vaihtoehto oli pako Ruotsiin. Perillä kävi ilmi, että Saksa ei edes epätoivon hetkellä luvannut Virolle itsenäisyyttä ja Suomen-pojat liitettiin Saksan armeijaan.

Päätöstä palata on arvioitu ja ihmetelty lopputuloksen, tappion, valossa. Talve muistuttaa, että silloin ei tiedetty varmasti muuta kuin, että Virossa taisteltiin ja siellä tarvittiin apua. Niinpä palaamatta jättäminen olisi ”osoittanut välinpitämättömyyttä ja ollut myös merkki kotimaan hylkäämisestä: valitettavaa, mutta yrittäkää selvitä ilman minua! Lähtijöille se merkitsi myös arvokkuuden ja puhtaan omantunnon säilyttämistä”. Etukäteen ei koskaan voi varmasti tietää, onko tilanne täysin toivoton, Talve muistuttaa: ”Meidän toki piti yrittää, silloin näemme, miten siinä käy. Silloin ei tarvitse jälkikäteen katua, että jäi tekemättä sellaista, mikä vielä olisi ollut mahdollista.”

Talve oli ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, että tappion jälkeen saattoi paeta ulkomaille, olihan hän sen jo kerran tehnyt. Niinpä hän jättäytyi joukko-osastostaan, luopui asepuvustaan ja pyrki toverinsa kanssa meren yli Ruotsiin. Kahden haaksirikon jälkeen laivan suunnaksi tuli tappiota kohti kulkeva Saksa.

Ensimmäisen osan lopussa edessä onkin tuntematon tulevaisuus. Sen kohtaaminen on Talven omaelämäkerran kertautuva teema.

Leiri opetti eteenpäin katsomista ja oma-aloitteisuutta

Saksassa Talve joutui viettämään kymmenen kuukautta yhtenä miljoonista vierastyöläisistä. Tappion häämöttäessä saksalaisten aiemman ”ylimielisyyden, ylpeyden ja raakuudenkin” tilalle tuli ”sentimentaalinen ahdistus ja itsesääli”.

Koska Saksaan ei ollut jouduttu omasta tahdosta, se ”oikeutti joka tilanteessa tekemään kaiken mahdollisen itsellemme hyödyllisen”. Ainoana tavoitteena oli ”säilyä hengissä, hinnalla millä hyvänsä ja kaikki keinot hyväksi käyttäen”. Englantilaisten tultua ruokatilanne parani.

Jotain olennaista Talven luonteesta kertoo, että ”pelkästä inhimillisestä uteliaisuudesta halusimme nähdä, kuinka kaikki päättyisi”. Ja sodan loputtua elämällä piti ”tehdä jotakin”. Olihan isä opettanut että ”Vielä tulee parempi päivä”.

Jälkikäteen Talve näki Saksan ajan opettaneen jotain ”jota ennen pakolaisuutta olisi ollut vaikea hyväksyä”: ”Olipa tilanne millainen hyvänsä ja kokonaan siitä riippumatta, oletko joutunut siihen omasta tahdostasi vai vastentahtoisesti, ei ole pienintäkään syytä jäädä muistelemaan tai kaipaamaan sitä, mikä ennen oli ja mitä nyt enää ei ole, kun et kuitenkaan pysty tilannetta muuttamaan.”

Paasikiviläinen tunnuslause ”Kaikki viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta” oli siten Talvenkin ajattelun perusta, mutta johtopäätökset olivat erilaiset kuin suomalaisilla.

Talve lähti siitä, ”ettei ole mitään järkeä jäädä passiivisesti odottamaan, että toiset, olkootpa he sitten ’viranomaisia’ tai keitä hyvänsä, ajattelisivat sinua tai sinun asioidesi järjestämistä.” Oma-aloitteisuus oli toki Natsi-Saksassa riskialtista, monesti pelasti vain hyvä onni. Mutta onni selittyi isän usein käyttämällä sananparrella ”Auta itse itseäsi, niin Jumalakin auttaa sinua”, vaikkei Talve itse uskonnollinen ollutkaan.

Elokuussa 1945 Talve lähti tovereineen salaa Saksasta Tanskaan. Myytyään kellonsa hän osti leivän mutta myös leivoksia. Jo aiemmin hän oli suomalaistanut nimensä Fremdenpassiin uskoen tämän suojaavan luovutukselta Neuvostoliittoon. Kööpenhaminan Suomen lähetystössä hänet uskottiinkin suomalaiseksi, osasihan hän suomea ja tunsi Viipurin, joten pystyi kysyttäessä kertomaan työpaikkansa ja sen osoitteen.

Näin Talve pääsi sittenkin Ruotsiin. Laivalla oli syytä juhlia nauttimalla tanskalaisesta oluesta ja ruotsalaisista savukkeista.

Vastoinkäymisissä auttoi huumori ja sisu

Kun Talve kuuli Tukholmassa Suomen tilanteesta ja luovutuksista Neuvostoliittoon, hänestä tuntui viisaimmalta jäädä Ruotsiin. Aktiivisuus ja virolaisten verkosto auttoi saamaan oman alan pätkätyötä, palkka tosin oli minimaalinen mutta mahdollisti opintojen jatkamisen. Vastoinkäymisissä Talve turvautui ensin huumoriin ja voitti ne sitten sisulla.

Talvea auttoi monin tavoin professori Erixon. Tätä kuitenkin ilmeisesti loukkasi, kun Talve yritti kansatieteen lisensiaattitenttiä läpi kerralla. Erixon ei tehnyt yhtään kysymystä itse tenttikirjallisuudesta, vaan alkoi kysellä Ruotsin historiasta, jota Talve ei tietenkään tuntenut. Kun Talve lopulta rohkeni kysyä, mitä ruotsalaisessa lisensiaattitentissä oikein pitää osata, Erixonin vastaus oli vain, että ”siinä pitää pystyä keskustelemaan kaikesta!”

Talve ei ruvennut syyttämään Erixonia syrjinnästä. Vaikka tentin pieleen meno masensi, hän näki asiassa komiikkaakin, mitään kunnon tenttiähän ei edes ollut. ”Saatoin syyttää ainoastaan itseäni naiiviudestani ja siitä, etten ollut kysynyt ruotsalaisilta, mitä se tentti ja erityisesti Erixonille suoritettuna todella tarkoitti”. Talve ei antanut periksi vaan opiskeli Ruotsin historiaa ja jakoi kirjallisuuden useisiin tentteihin, kuten oli tapana.

Vain kerran Talve sai Ruotsissa samaa palkkaa kuin ruotsalaiset. Museoalan virkoihin valittiin jopa ruotsalaisia ylioppilaita mieluummin kuin ”ulkomaalaisia” lisensiaatteja, vaikka nämä olivat jo Ruotsin kansalaisuuden saaneet. Toisen osan nimi onkin Kutsumaton vieras.

Mutta elämää oli vain elettävä eteenpäin. Suuri osa ikätovereista oli kuollut, ja heistä monien kohtalo oli omaisille tuntematon. Talvella oli onnea, sillä hän sai vuonna 1946 kortin äidiltään, joka oli kiertoteitse saanut tietää poikansa olevan elossa ja Ruotsissa. Pyyteetöntä rakkautta osoitti äidin neuvo: ”Älä koti-ikävän takia tee vääriä ratkaisuja, ei kannata. Pysy siellä missä olet. Miten meidän käy, ei kukaan tiedä.”

Sen jälkeen seurasi lähes vuosikymmenen hiljaisuus. Kirjeiden ja valokuvien vaihtoon sekä pakettien lähettämiseen avautui mahdollisuus vasta suojasään myötä 1955.

Sulkeutunut Ruotsi ei ymmärtänyt pakolaisia

Ruotsissa oli sodan jälkeen suhteellisen vähän ulkomaalaisia, ja heistä oli pakolaisia vähän yli 20 000 virolaista, joitakin tuhansia latvialaisia ja muutama sata liettualaista. Ruotsalaisten suhdetta heihin kuvaa nimitys ”jävla utlänning”. Talven reaktio oli hänelle luonteenomainen: nimittelyyn ”piti yrittää tottua kuten kaikkeen muuhunkin käsittämättömältä ja vieraalta tuntuvaan”.

Tiedemiehenä Talve alkoi kuitenkin pohtia mistä oli kyse. Ruotsi oli ollut 1800-luvulta asti kansallisvaltio, jossa kansallisuus ja kansalaisuus olivat sama asia. Norbottenissa ei asunut suomalaisia vaan ruotsalaisia, jotka puhuivat suomea. Niinpä balttien halua pitää kiinni omasta kielestään ja kulttuuristaan ei lainkaan ymmärretty, ja aluksi heidän oli itse kustannettava omankieliset koulunsa.

Ruotsalaiset eivät juuri tunteneet kiinnostusta muuta maailmaa kohtaan. Tiedot Baltiasta ja jopa Suomesta olivat vähäiset tai olemattomat. Baltian maiden tiedettiin olleen 30-luvulla ”diktatuurivaltioita”, joten kun baltit olivat taistelleet Saksan armeijassa, heidän joukossaan oli ”fasistisia kollaborantteja”. ”Kun Puna-armeija nyt oli ajanut saksalaiset tiehensä ja vapauttanut Baltian maat, miksi sieltä piti paeta” ja tulla ”vieraaseen maahan toisten riesaksi ja ristiksi”?

Ruotsalaiset olivat tottuneet turvallisuuteen, ja heillä oli luottavainen suhde virkavaltaan. Baltian maiden ”punainen vuosi” 1940-1 rinnastui heidän mielessään normaaliin hallituksen vaihdokseen. Kyydityksistä kuultuaan he toki kauhistelivat mutta kysyivät heti perään: ”miksi ette soittaneet poliisille, kun tuolla tavoin tultiin hakemaan?”

Pakolaisille kansainvälisen politiikan seuraaminen ei ollut vain totunnainen tapa tai jännittävä harrastus, vaan he punnitsivat kokemustensa pohjalta, miten tapahtumat saattaisivat vaikuttaa heidän omaan asemaansa. Pelkoa herätti, kun Ruotsi luovutti latvialaiset legioonalaiset Neuvostoliittoon 1946. Monet baltit jatkoivatkin matkaa Kanadaan tai USA:han. Talve oli kuitenkin päättänyt jäädä Eurooppaan.

Ruotsin kulttuurielämän skitsofreenisuus

Vastenmieliseltä Talvesta tuntui, että ”osa Ruotsin nuoremmasta kirjailijakunnasta suhtautui myötämielisesti kommunisteihin ja Neuvostoliittoon” eikä tuominnut edes Tšekkoslovakian kaappausta 1948.

Eksistentialismi ja Kafka olivat tuoneet Ruotsinkin kulttuurikeskusteluun käsitteet pelko (Frucht) ja kauhu (Angst). Sotaa kokemattomien ruotsalaisten suussa ne tuntuivat naiiveilta ja koomisilta. Talven mielestä ruotsalaiset potivat skitsofreniaa: he uskoivat säästyneensä sodalta suuremman viisautensa ansiosta, sotimaan joutuneet olivat olleet heitä tyhmempiä. Toisaalta ruotsalaiset olivat lähes kateellisia, kun muilla oli jotain, jota heiltä puuttui, ja he jäivät keskusteluissa vain kuuntelijoiksi.

Talven mieleen oli Arthur Koestlerin stalinismin kritiikki romaanissa Pimeää keskellä päivää sekä George Orwellin dystopiat Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984.

Virolaisten sota oli poikennut muista maista, joten heidän oli itse löydettävä sanat kuvata sitä. Novellikokoelmassaan Ainult inimene (1949), Talve käsitteli jatkosotaa vuosia ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, kuten hän ylpeänä totesi.

Eksistentialismi auttoi ymmärtämään maailman absurdiutta

Romaaninsa Maja lumes (1952, ruotsiksi Huset i snön, 1964) Talve sijoitti tuntemattomaan maahan kahden suurvallan välissä, mutta tosiasiassa se on kuvitelma, miten Viron olisi käynyt, jos se olisi valinnut toisin – ei hyvin silloinkaan.

Albert Camus’n Rutto oli tehnyt Talveen suuren vaikutuksen: ”Olimme pieni kansa, maamme oli miehitetty, kansaamme oli kidutettu, kyyditetty ja tapettu. Mahdollisuuden avautuessa olimme yrittäneet taistella yhtä diktatuuria vastaan vieraassa asepuvussa, sillä omaa meillä ei ollut. Olimme hävinneet, ja nyt maanpaossa meitä kutsuttiin fasisteiksi ja niitä, jotka olivat surmanneet kansaamme, demokraateiksi. Eksistentialistit sanoivat tätä maailmaa absurdiksi, ja oman kokemukseni pohjalta he näyttivät olevan oikeassa.”

Eksistentialismi antoi uskoa, että ”Ihminen ei kuitenkaan ollut oman tilanteensa vanki” vaan oli vapaa. Joka tilanteessa oli mahdollisuus valita. ”Taistelu, myös hävitty taistelu, oli absurdissakin maailmassa positiivinen asia, se oli ihmisen ainoa mahdollisuus ja hänen elämänsä perusta. Valinta, vastuu ja vapaus.”

Totalitarismia ei Talven mielestä koskaan saanut hyväksyä. Mutta taistelu jatkui toisin keinoin, jotka voisi pelkistää: olemalla vapaa ihminen ja kehittämällä virolaista kulttuuria. Oman työn ja opiskelun ohella Talve kirjoitti satoja artikkeleita ja ajoittain toimitti myös pakolaisten kulttuurilehtiä.

Esseessään Halli horisondi ees (”Harmaata horisonttia katsellessa”, Sõna 5/1949 ja Looming 11/1990) Talve mietiskeli pakolaiskirjallisuuden tehtävää. Viron kaltaisen pienen kielen kohdalla edessä näytti olevan vain alaspäinmeno. Silti ei saanut alistua ja käpertyä vain säilyttämään sotaan edeltävän ajan muistoja vaan piti seurata, mitä maailmalla tapahtui, ja yrittää uudistua, sillä ”vain eteenpäinmeno tukisi myös hengissä säilymistä, paikalleen jääminen ja nostalginen taaksepäin katsominen sitä vastoin ei”.

Pakolaisyhteisön pienuuteen verrattuna kirjallisuuden levikki oli hämmästyttävän suuri: esimerkiksi Maja lumes -romaania painettiin 3600 kappaletta. Ilmeisesti lähes jokainen virolainen katsoi olevansa velvoitettu tukemaan omankielisistä kulttuuria.

Virka löytyi Suomessa

Syrjintä Ruotsissa koitui Suomen eduksi. Toisen osan lopussa Talve polttelee kesän 1959 lopussa laivan kannella matkalla Turkuun, jonka yliopistosta hänelle on tarjottu koulutusta vas-taava työpaikka kansatieteen assistenttina. Laiva ”tuli lännestä ja meni itään. Olin melkein kuin matkalla takaisin.”

Talve väitteli Tukholman yliopistossa aiheenaan sauna 1960, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin ensimmäiseksi kansatieteen professoriksi Turun yliopistoon. Oliko taustalla heimoystävyys vai oltiinko silloin ennakkoluulottomampia kuin nykyisin?

Sivuutan tässä vain maininnalla Talven uran kansatieteilijänä Suomessa, vaikka on sinänsä kiinnostavaa lukea, miten silloinen akateeminen vapaus antoi resurssien niukkuudesta huolimatta professorille mahdollisuuden innovointiin, kun rasitteena eivät olleet liialliset hallinnolliset velvollisuudet kuten myöhemmin. Talve laajensi kansatieteen tutkimuksen Ruotsissa opituin menetelmin teollisuustyöväestön ja kaupunkeihin, mutta myös maaseudun muuttumiseen. Kansankulttuurikaan ei ole pysyvää, sillekin on ominaista muutos.

Pitkät työpäivät eivät ole sinänsä poikkeuksellisia tiedemiehelle, mutta ulkomaalaisena Talvella oli erityisiä paineita: hänen oli pakko onnistua ja lunastaa häneen asetettu luottamus. Toisaalta kaunokirjalliset harrastukset jäivät myös siksi, että elämän vakiintuminen ei ollut taiteellisesti inspiroivaa. Näin ollen svejkmäinen sotaromaani Juhansonin matkat (1959, suomeksi 1961) näytti jäävän Talven viimeiseksi romaaniksi.

Sodasta toipuva ja suomettunut Suomi

Vielä 50-luvun alussa suomalaiset olivat Ruotsin näkökulmasta vaikuttaneet sodan jäljiltä väsyneiltä. Vuosikymmenen lopussa maa oli toipunut. Kun Talve näki Turun keskustassa sijaitsevan asuntonsa ikkunasta seitsemäntoista nostokurkea, hän ei haikaillut katoavaa puutaloidylliä vaan havaitsi suomalaisissa ”mukaansa tempaavaa optimismia”. Myöhemmin hän sijoitti modernin ajan murroksen juuri 50-60-luvun vaihteeseen.

Yliopistolla Talven ikäiset suomalaiset miehet oli sodan käyneitä. Sodasta ei kuitenkaan puhuttu: se oli ollut miesten velvollisuus, joka oli vain pitänyt hoitaa. Kollegojensa sotakokemuksista ja -saavutuksista Talve kuuli kiertoteitse. Hän luonnehtii ikätovereitaan ”kansallismielisiksi” mutta samalla liberaaleiksi demokraateiksi. Monet kollegoista olivat Viipurista, jossa oli ollut muuta Suomea liberaalimpi ilmapiiri. Toisaalta he kokivat kotiseudun menetyksen kipeänä vääryytenä.

Myöhemmästä Suomesta Talve kirjoittaa paljon kriittisemmin. Suomalaisesta laitoksesta puuttuvassa osassa hän hyväksyy Paasikiven politiikan, koska tällä oli moraali, jonka yli tämä ei suostunut menemään, kun taas Kekkonen oli opportunisti, joka kysyi vain, mikä oli hyödyksi ja mikä ei.

Noottikriisi sai virolaisen ystävän pakenemaan Ruotsiin, mutta Talve pysyi Suomessa. Ruotsin passin pitämistä voisi luulla varotoimenpiteeksi, mutta Talven oman selityksen mukaan (Looming 2/1989) kansalaisuuden vaihtaminen tuntui tarpeettomalta, koska Pohjoismaiden välillä ei tarvittu passia eikä työlupaa.

Itsesensuurista Talve luettelee tunnetut, julkiset tapaukset, mutta tiedemiehen olisi toki pitänyt pohtia niiden edustavuutta. Erityisen kummallista on sivuuttaa se, että yliopistoissa suomen kielen vaatimuksiin kuului viron kurssi ja historian vaatimuksiin naapurimaiden (myös Baltian) historia. Myöskään matkailun takia Viron olot eivät voineet pysyä suomalaisilta piilossa.

Sen sijaan on myönnettävä, että Kekkosen määräys katkaista yhteydet ulkovirolaisiin järjestöihin 1964 vaikutti ratkaisevasti siihen, että kuva niistä perustui ennakkoluuloihin. Mutta eikö yhteyksien pitäminen Viroon sittenkin ollut tärkeintä?

Yksinhuoltajaisän elämää

Vuonna 1947 Talve oli solminut avioliiton viipurilaisen evakkotytön Liisa Karvisen kanssa. Yhteiselämän teki sopusointuiseksi samanlainen arvomaailma ja huumorintaju sekä Liisan sopeutumiskyky, vaikka asunto oli alkuun pieni ja puutteellinen.

Lapsia syntyi kolme, nuorin poika Suomessa. Mutta kun ulkoiset asiat näyttivät viimein olevan kunnossa, Liisa sairastui syöpään. Hänet leikattiin, ja muutama vuosi kului puolivuotistarkastusten pelossa, kunnes syöpä uusiutui. Vuonna 1966 Talve jäi leskeksi kolmen alaikäisen lapsen kanssa. Seurasi masennus, jonka takia hän kutsuu aikaa ”mustiksi vuosiksi”.

Lasten tähden oli kuitenkin jatkettava elämää. Sukupuolen mukainen työnjako oli vielä 60-luvulla niin itsestään selvä, että 15-vuotias tytär teki kotitöistä isomman osan kuin isä, jo täysi-ikäinen isoveli ja pikkuveli yhteensä.

Ehkä suru avasi uudestaan yhteyden siihen pinnanalaiseen virtaan, ”mustaan ja kylmään, pimeään ja ajattomaan”, joka oli synnyttänyt Talven kaunokirjalliset teokset. Suunnitelmat saattoivat toteutua vasta eläkkeellä, joka alkoi lyhyen virkauran takia vasta 67-vuotiaana 1986. Kaksiosainen romaani Maapagu (1988) kertoo virolaisten edellisestä maanpakolaiskaudesta 1906-1917.

Missä kotimaa on?

Talven omaelämäkerran kolme osaa päättyvät kaikki matkaan Itämeren yli. Mielialansa symbolina Talve käyttää säätä.

Talve oli kieltäytynyt vierailemassa Virossa ennen kuin se oli vapaa ja demokraattinen. Vanhemmat taas eivät saaneet matkustuslupaa. Näin suuri periaatteellisuus kummastuttaa ulkopuolista, mutta Talve ei matkustanut myöskään Kreikkaan, Espanjaan eikä Portugaliin, kun niissä vallitsi diktatuuri.

Syksyllä 1991 Talve viimein matkustaa uudelleenitsenäistyneeseen Viroon – mutta havaitsee tulleensa liian myöhään: jäljellä on vain vanhempien hauta, kotitalon on veli myynyt jo aiemmin. Paluu Suomeen ei tällä kertaa tapahdu meritse vaan lentäen, ja koneen lähtöä odottaessa ”tulee mieleen Ain Kalmusin romaanin nimi Kotiin ennen iltaa, ja se tieto lämmittää sydäntä”.

Pitkän elämänsä ansiosta Talvella on se onni, että hän sai palata ”kotiin ennen iltaa”, ennen kuolemaa. Toisaalta hän on teoksen lopussa konkreettisesti matkalla kotiin Turkuun ennen iltaa. Presidentin uudenvuodenpuhetta 1996 hän kuuntelee ”tuhansien suomalaisten tavoin. Onhan Suomi ollut kotimaani jo vuodesta 1959 alkaen. Kaikki mitä täällä tapahtuu, on minulle tärkeää. Virossa tapahtuvakin on, mutta eri tavoin.”

Isänmaata Talve ei vaihtanut, mutta vuosien mittaan rinnalle oli tullut kotimaa, ensin Ruotsi ja sitten Suomi, jotka tarjosivat turvallisuuden. Kun ihminen voi ”liikkua vapaasti, nukkua yönsä rauhassa ja tehdä päivisin töitä”, hän alkaa ”ajatella tulevaisuutta ja uskoa siihen, sillä ilman tulevaisuudenuskoa ihmisen on vaikea elää. Kun oli mahdollisuus kotiutua, perustaa koti ja perhe, maata saattoi ruveta pitämään kotimaanaan.”

Suomessa kasvanut poika valitsi virolaisuuden

Tähän matkaan Talve päättää omaelämäkertansa. Ihmiselämän hauraudesta ja kohtalon arvaamattomuudesta kertoo, että Talve joutui ennen kuolemaansa 2007 kokemaan vielä yhden raskaan menetyksen: vanhimman poikansa Juhan Kristjan Talven (1951-2003) varhaisen kuoleman.

Iskun rankkuutta isälle osoittaa, kun suomalaisen laitos ilmestyi vuosi pojan kuoleman jälkeen, Talve ei asiaa esipuheessaan mainitse ja on myös jättänyt käännöksestä pois kohdan, joka valottaa emigranttien lasten valintoja identiteetin suhteen.

Ruotsissa ilman isää kasvanut Maarja Talgre koki Ruotsin historian hupaisana, helppona, voitokkaana, kun taas Viron historia oli ”synkkä, vaikeaselkoinen, toivoton. Voitoton” (Isäni Leo – virolainen vapaustaistelija, 1990, suomeksi 1991). Sen sijaan Suomessa kasvanut Juhan Kristjan Talve teki teini-iässä valintansa Viron hyväksi sillä perusteella, että Viro pieni ja tarvitsi siis häntä Suomea enemmän.

Juhan Kristjan Talve teki Ruotsissa ja Suomessa tunnetuksi Viron venäläistämistä (esim. Kanava 7/1981). Salanimellä Sirje Sinilind Ruotsissa ilmestynyt teos suomennettiin 1984 nimellä Viro ja Venäjä.

Identiteettiristiriitaa Viron, Suomen ja Ruotsin välillä Juhan Kristjan Talve ei tuntenut, vaan koki kolme maata ja kieltä rikkautena (Looming 4/1989). Silti ulkovirolaiset olivat se yhteisö, jonka parissa hän tunsi olevansa eniten kotona – siellä hänen ei tarvinnut selittää mitään.

Tietoja

Wikipedian artikkelit: Suomen pojat ja Ilmar Talve