Kalle Päätalo: Loimujen aika ja Ahdistettu maa

Kalle Päätalo kertoo omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassa osittain samoista tapahtumista, jotka Myrskyssä Koillismaassa tapahtuvat hänen alter egolleen Kauko Sammalsuolle. Juuri sota-aikana tiet kuitenkin eroavat.

Vaikka Iijoki-sarja perustuu kirjailijan vaiheisiin, kutsun selvyyden sarjan minäkertojaa ja päähenkilöä Kalleksi ja kirjailijaa Päätaloksi.

Kauko joutuu rintamalle jo talvisodan aikana ja osallistuu jatkosotaan ja Lapin sotaan. Sen sijaan Kalle on talvisodan ajan sotilaskoulutuksessa, ja jatkosodassa hänen rintamakokemuksensa on lyhyt ja päättyy loukkaantumiseen.

Talvisotaa ja välirauhan 1940 kevättä kuvaava Ahdistettu maa (1977) etenee niin hitaasti, että se käsittää saman sivumäärän kuin Myrsky Koillismaassa (1963), joka kuvaa kaikki sotavuodet.

Myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä

Samoin kuin Koillismaa-sarjan toisen osan Selkosten kansan (1962) lopussa, Loimujen ajan (1976) lopussa kuvataan vuoden 1939 syksyä, ensin sotauutisia maailmalta ja sitten YH-kutsua ja ensimmäistä sotakuukautta.

Molemmissa romaaneissa käy ilmi, ettei syrjäseudullakaan eletä pussissa vaan seurataan maailman tapahtumia. Loimujen ajassa Kallelle kerrotaan kahden kesken myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä: linnoitustyöt ovat saattaneet ärsyttää venäläisiä, kun Leningrad on Rajajoelta vain kolmenkymmenen kilometriä päässä, ehkä joku kolmas valtio yrittää hyökätä kaupunkiin Suomen kautta.

Kai Hirvasnoro on huomannut, että vaikka sodan syttyminen sanoissa kielletään, monet sotilaat tekevät parannuksen. Tämä osoittaa, että he sisimmässään pelkäävät sotaa ja varautuvat siksi mahdollisuuteen, että kuolevat rintamalla.

Talvisodan alku

Puna-armeijan oppaina on rajan yli loikanneita suomalaisia. Tästä Kallen sukulainen Hiltu-Jakki saa aiheen huomauttaa, ettei työmiehiä olisi pitänyt pula-aikana pitää niin tiukilla, että he lähtivät rajan yli. Hyökkäys on kuitenkin tehnyt Hiltu-Jakistakin ”Talliinin” (Stalinin) vihollisen.

Kalle ja hänen Riitu-äitinsä eivät vihaa vihollista vaan säälivät, kun lehdet kertovat näiden paleltuvan joukoittain pakkasessa.

Kun vihollinen on kolmenkymmenen kilometrin päässä Alassalmella, siviilit evakuoidaan. Isä Hermanni osoittaa hänelle harvinaista hellämielisyyttä pyytäessään Kallea kertomaan evakuoinnista Riitulle varovasti, mutta äiti kertoo jo asian aavistaneensa.

Siinä missä Myrskyssä Kaukon nuoremmat sisarukset kyselevät päästäänkö ihan Ruotsiin, Loimujen ajassa Kallen nuoremmat sisarukset iloitsevat päästessään näkemään ”merimaita”. Molemmissa kohtauksissa äidin mieliala on toinen kuin lasten. Riitun mukaan edessä on lähtö ”mieron tielle”. Sanonnan traagisuuden tajuaa pohjia myöten, kun muistaa, että Riitu joutui lapsena huutolaiseksi ja että hänen piti miehensä sairastuttua henkisesti kerjätä perheelleen elantoa.

Kaukon tavoin Kalle ei ole vielä suorittanut asevelvollisuutta. Kauko työskentelee nuoremman veljensä Aukun kanssa lossilla, perheen isähän on kuollut. Loimujen ajassa Kalle määrätään isänsä kanssa lossille, jota pitää kaiken varalta pitää auki. Lisäksi rakennetaan jäätie.

Joulukuun lopussa Kalle ilmoittautuu Kaukon tavoin vapaaehtoisena armeijaan. Kalle saa määräyksen pioneeriksi Korialle.

Loimujen ajan loppu on vaikuttava: Kalle on kuvitellut esikoisromaaninsa lopussa kuvaavansa lähtöä kotiselkosista ja kehitellyt aiheesta monta erilaista versiota, mutta ei koskaan sellaista kuin todellisuudessa tapahtuu.

Oulussa ja junassa

Seuraavan osan Ahdistettu maa alussa Kalle on aluksi matkalla Oulun kautta Korialle. Matkatoverina on tuttu Toivo Räisänen.

Juodessaan oululaisessa kuppilassa korviketta Kalle panee merkille saman ilmiön, joka on tapahtunut jo syystalvella kotiselkosissa: ”Juuri naurun ja huumorin katoaminen oli synnyttänyt sisälleni painostavan, pahoja aavistuksia pukkivan mielialan. Olin kokenut ankeita aikoja kuten pulavuosina metsätyömailla, mutta milloinkaan eivät huumori ja nauru olleet kuolleet. Puolinälkäiset, mahastaan yhtiöön juuttuneet jätkät olivat silti iltapuhteita istuessaan kertoneet kaskuja ja remautelleet nauruja – jälkiruuaksi. Olin lapsesta asti kuullut sanottavan, että jos kämpässä ritsin reunalla istuva jätkä alkoi tuijottaa lapikkaittensa kärkiä, hänet löydettäisiin ennen pitkää vankasta oksasta narunjatkona. Ja näin tiesin myös usein käyneen.”  

Kaikki on Kallelle uutta, ja niinpä hän mokaa jo Oulun juna-asemalla, kun ei ymmärrä jonottaa lipunmyyntiin. Vaikka huumori onkin sodan takia loppunut selkosten miesten puheissa, Päätalon romaanista löytyy silloin tällöin päähenkilön tekojen aiheuttamaa komiikkaa.

Junamatka kuvataan yksityiskohtaisesti, koska sekin on Kallelle uutta. Kalle ja Toivo saavat aluksi istumapaikat, joiden vieressä seisova lihava mies valittelee olevansa sairas. Se ei saa toveruksia heltymään. Mutta kun he käyvät käymälässä, lihava mies valtaa röyhkeän omavaltaisesti heidän paikkansa. Hän vieläpä asettaa tavaransa viereensä ja vie näin täydessä vaunussa yhtään häpeämättä kaksi paikkaa. Mieheen eivät tehoa rykimisten kaltaiset hienovaraiset vihjaukset vaan hän syö runsaita eväitään. Kalle päättelee, ettei mies väitteistään huolimatta voi olla sairas, jos ruokahalu on tallella.

Sitten paikalle saapuu pohjalaismies, joka käy suoraan asiaan: ”Se on kaharen hengen penkki. Jos ei maharu kylykehen niin ota sylihisi…Nostat vaan reppusi hyllyylle!” Lihavan miehen ei auta kuin taipua, mutta pohjalaismies ei istukaan itse vaan tarjoaa paikan kumaralle vanhalle emännälle. Näin hän osoittaa olevansa luonteeltaan juuri päinvastainen kuin lihava mies, samalla kun hän on sekä puolensa pitämisessä että epäitsekkyydessä Kallea ja Toivoa edellä.

Samoin kuin Kauko, Kalle kuulee junassa erään Neuvostoliitolle myötämielisen miehen kertovan, että puna-armeija on edennyt jo Pudasjärvelle. Molemmat pystyvät oikaisemaan huhun, koska ovat juuri tulleet kyseisen rintaman läheltä.

Koulutus on samanlaista kuin rauhan aikana

Sen jälkeen kuvataan romaanin puoliväliin asti talvisodan aikaista pioneerien koulutusta Korialla. Toukokuussa ja syyskuussa palvelukseen astuneista ovat jääneet vain aliupseereiksi korotetut, joissa on erilaisia persoonallisuuksia.

Sodankin aikana koulutustavat ovat entisellään: suurin huomio on sellaisissa muodollisissa seikoossa kuin petaamisen viimeistelyssä ja sulkeisharjoituksissa.

Jonkin verran opetellaan pioneerien taitoja. Sitä haittaa se, etteivät aliupseeritkaan ole ehtineet saada riittävää koulutusta eikä heidän luontainen kätevyytensäkään ole kummoinen. Ammunnan harjoittelu jää olemattomaksi, koska aseita ei juurikaan ole.

Armeijan perinteiset tavat saavat romaanissa rankkaa arvostelua. Ylempien herroittelu ja alempien simputus jatkuu kasarmilla, vaikka Kalle on jo nähnyt, että rintamalle matkalle olevissa yksiköissä esimiehet eivät huuda eivätkä alaiset herroittele näitä. Hän alkaa ymmärtää, miksi hänen herkkä kaimansa ja paras ystävänsä oli tehnyt asevelvollisena ollessaan itsemurhan.

Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa junassa rintamalle matkaavat sotilaat santsaavat ruokaa, jota upseerit hylkivät. Sen sijaan Kalle pitää armeijan ruokaa ala-arvoisen huonona, vaikka on nuorena kokenut äärimmäisen köyhyyden. Tosin kerrotaan, että paremmat ruokatarpeet on viety rintamajoukoille, mutta ruoka on myös huonosti valmistettua.

Muita asevelvollisia

Asevelvollisten joukko on eri puolilta Suomea, ja Kallen on aluksi vaikea ymmärtää toisten murteita.

Sanojen merkityskin on erilainen eri puolilla Suomea. Kun Kalle kertoo olevansa siviiliammatiltaan jätkä, joukkueenjohtaja ällistyy, koska etelässä jätkällä tarkoitetaan epäkelpoa hampparia: ”Eikä alokas Päätalokaan vaikuta jätkältä…Päinvastoin ahkera ja tunnollinen tehtävässään.” Kalle joutuu selittämään, että Pohjois-Suomessa metsätyömiehiä kutsutaan jätkiksi, ja niin he tekevät itsekin.

Tovereiden joukossa on yksi aseettomaan palvelukseen uskonnollisista syistä haluava, jonka ratkaisu hämmästyttää sekä päällystöä että muita asevelvollisia.

Vain Tuonola suhtautuu kriittisesti uutisiin: ”Uskotko sinä kaiken mitä lehdet kirjoittaa? Etkä sinä…eikö yleensä Suomen kansa tunne semmosta sanaa kuin propaganda?” Tuonolan poliittisesta kannasta kertoo, ettei hän pidä Suomen Sosialidemokraattiakaan ”työväen lehtenä”.

Värikkäin hahmo on Vimpari, jonka tekee Kalleen vastenmielisen vaikutuksen sekä kylmän röyhkeällä luonteellaan ja kehuskelemalla sukupuolisella varustuksellaan ja kokemuksillaan.

Talvisodan kalpea kuvaus

Talvisodan ajasta Päätalo kertoo asiallisesti ja yksityiskohtiin keskittyen kuin kaikista muistakin aiheista. Välillä hän kuvaa alokkaiden kollektiivisia kokemuksia ja mielialoja, välillä Kallen omia tunteita ja ajatuksia.

Muuten Päätaloa ihaileva Kai Hirvasnoro pitää Ahdistettua maata huonona romaanina, jossa ajan ahdistus näy juuri millään tavalla.

Tämä ei aivan pidä paikkansa. Koriallakin on ilmahälytyksiä, haavoittumisen jälkeen kasarmille palannut pioneeri kertoo sodasta, ja uskovainen Toivo Räisänen luottaa etiäisensä sanomaan, ettei palaa sodasta. Mutta kun Kallea kehotetaan tekemään parannus siltä varalta, että hän kaatuu, hän katsoo, ettei asialla kiirettä.

Kalle noudattaa rauhanajan perinteisiä asevelvollisuusajan tapoja: täyttää sotilaan muistikirjaa lauluilla ja lähettää valokuvansa tutuille tytöille. Vaikka armeija on monin tavoin raskas ja epämiellyttävä kokemus, sen läpikäyminen on kunnon miehen mitta ja lisää pisteitä tyttöjen silmissä.

Ehkä kaikki eivät koko aikaa pohtineet sotatilannetta ja pelänneet Suomen vaaranalaista tilannetta vaan elivät edelleen arkisissa ympyröissään.

Kallella ei ole realistista käsitystä sodasta. Tosin kuultuaan vastustajia olevan viisikymmentä yhtä suomalaista kohtaan hän pohtii huolestuneena, miten selviää urakasta. Vähitellen hänen intonsa taistella Suomen puolesta hiipuu, ja hän unelmoi pääsystä keittiöpossuksi.

Maaliskuussakaan joukkoa ei viedä rintamalle vaan metsään yöpymään teltassa. Sinne heidät unohdetaan, kunnes tulee tieto rauhasta.

Samoin kuin Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaassa, asevelvollisista tulee vakivieraita maalaistaloissa, joissa heille tarjotaan ruokaa.

Omakuvan luominen: komiikka – nöyryys – myötätunto

Heti asevelvollisuuden alussa Kalle tekee tietämättömyyttään mokan: hän istuutuu käymälässä epäkunnossa olevalle pytylle, jota toiset ovat välttäneet, koska haluaa näyttää olevansa vaatimaton ja uhrautuvainen. Kun hän vetää vesisäiliön nuorasta, seuraa valtava vesisuihku, pytyn sisältö kohoaa yli laitojen ja leviää lattialle. Kalle ei uskalla tunnustaa olevansa syyllinen vaan selviää näyttelemällä viatonta.

Samoin kuin juna-aseman mokan kohdalla, sattumus huvittaa lukijaa mutta herättää myös myötätuntoa Kallea kohtaan.

Kyseessä on humilitas, nöyryys, yksi niistä keinoista, joilla antiikin puhuja Juhana Torkin mukaan hankki kuulijat puolelleen.

Kuten Kauko, Kalle saa kiitosta vääpeliltä, koska on ymmärtänyt pukeutua metsätyönmiehen vaatteisiin, jotka sopivat myös armeijassa talvioloihin. Monet muut joutuvat palelemaan omissa vaatteissa. Täydelliset varusteet saadaan vasta talvisodan jälkeen.

Perfektionistisen, työhullun ja kehunkipeän luonteensa mukaisesti Kalle reagoi höykytykseen yli-innokkaasti: hän pyrkii eturivin pioneeriksi ja himojynssääjäksi.

Motiivi on myös taktinen: simputuksen kohteeksi joutumisen välttäminen: ”Olin huomannut, että tupaamme ’juhlimaan’ poikennut vieraan tuvan esimies ei juuri sanonut pahaa sanaa jynssäystouhussa olevalle alokkaalle. Ei ollut tätä huomaavinaankaan. Sen hintana, että tunsin olevani ’turvassa’, pystyin nielemään sen sisälläni tuikkivan vastenmielisen ajatuksen, että kaverini ehkä luulevat minua akkamaiseksi mieheksi.”

Kallen jynssäysinnolle naureskellaan, mutta samoin kuin Myrskyssä oikeus tapahtuu: naureskelijat määrätään Kallen tilalle jynssäystöihin ja Kalle lähetetään ”komennukselle” sotilaskotiin.

Kalle on tottunut kotiselkosten tapaan ”tekeytyä ovelalla tavalla vaatimattomiksi”. Kun hän on puhdistanut kiväärinsä viimeisen päälle, hän vie sen tarkastettavaksi sanoen: ”Herra alikersantti, ei kait tämä alikersantti Päätalon kivääri vielä kelpaa. Meikäläinen kun on ensikertalainen…”

Tapa ei kuitenkaan toimi armeijassa. Esimies ottaa puheen kirjaimellisesti ja vastaa ärtyneenä: ”Jaa että ei kelpaa! Mitä, jumaliste, alokas Päätalo tulee semmosta jankuttamaan, jos kerta tietää jo itse, että kivääri ei ole vielä puhdas? No minä uskon että se ei ole…! Jatkakaa jynssäämistänne niin pitkään, että edes uskotte kiväärinne olevan puhtaan!”

Kohtauksessa Päätalo kertoo taas, miten Kalle mokaa, koska ei hallitse itselleen vieraita sosiaalisia tapoja. Samalla tulee esitellyksi myös Kallen esimerkillinen ahkeruus ja huolellisuus.

Itsevähättelyyn lankeamalla Kalle myös kieltäytyy aliupseerikoulusta: ”Ei meikäläisestä ole, herra alikersantti. Meikäläinen kun…” 

”Minua jo harmitti estelyni. Erityisesti se, että minulta oli taas karannut tuo tuttu ei meikäläisestä vale-estely, joka oli tyypillinen kotiseutuni vaatimatonta teeskenteleville ihmisille. Olin jopa sanonut sen samalla imelänmairealla äänellä, jolla se sanottiin kotipuolessani.”

Kallella on taipumus tuntea häpeää asioista, jotka hän tietämättään tekee väärin, samoin kuin yleensä luonteenlaadustaan: ”Miksi olin yhä niin herkkä ja lapsellinen, että täälläkin koti-ikävä oli pahin vaivani! Maa oli sodassa, kävi epätoivoista taistelua vapaudestaan, mutta minun mielikuvani siirtyilivät vain kotikyläni ja perheeni evakkopaikan välillä.”

Ehättämällä ensin moittimaan itseään Kalle vie aseet lukijalta, joka kenties haluaisi arvostella häntä tuolloin ”epämiehekkäänä” pidetystä tunteellisuudesta.

Päätalon elämäkerran kirjoittanut Ritva Ylönen nimittää tätä Iijoki-sarjan alkupuolen perusteella ”antinaissankariksi”. Ahdistetun maan perusteella Kalle voisi kutsua myös ”antisotasankariksi”.  Syvemmin katsoen molemmissa on kyse kerrontastrategiasta.

Välirauhan alku

Rauhan tultua asevelvolliset eivät enää laulaneet marssilla Sillanpään Marssilaulua, vaan laulujen aiheet muuttuivat kevyiksi. Tässä Päätalo onnistuu kuvaamaan yksityiskohdan kautta yleistä mielialan muutosta.

Myös romaanin loppuosassa on Myrskystä tuttuja tapahtumia: Kalle varastaa limppuja ja lihaa, mutta hävikin tultua ilmi tunnustaa tekonsa samoin kuin hänen jälkeensä kaksi toveriaan. Uskovainen talousaliupseeri ymmärtää sotilaita vaivaavan nälän ja antaa anteeksi.

Toinen Myrskystä tuttu tapahtuma on Kallen Rovaniemellä tapaama nainen, jolta Kalle saa Petsamossa tyrmäävän kirjeen.

Kaukon tavoin Kallen joutuu Petsamoon, kun pioneerit viedään korjaavat Jäämeren tietä ja siltoja. Lisäksi puretaan lastia Liinahamarin satamassa sekä miinoitetaan itärajaa.

Myös muut Lapin jätkien kuulut paikkakunnat kuten Savukoski tulevat tutuiksi. Kalle suunnittelee puhuvansa niistä myöhemmin ikään kuin olisi ollut töissä noilla seuduilla eikä armeijassa.

Keittiöpossuksi

Muut asevelvolliset tekevät parhaansa yrittääkseen vältellä ”naisten töitä”. Kalle sen sijaan ilmoittautuu jo heti alkuun vapaaehtoiseksi perunateatteriin, sillä keittiössä saa ”olla tuntikausia vapaana alokkaan jatkuvasta pelkotilasta ja jännityksestä. Lisäksi olin voinut uppoutua tekemään työtä siviiliaikojeni tapaan.”

Innokkuus ja ahkeruus palkitaan: Kalle saa palkaksi ylimääräistä ruokaa.

Kun kysytään vapaaehtoisia keittiöpossuksi, Kalle ilmoittautuu, koska on kuullut, että näin voi välttää varsinaisen sotimisen.

Kun Kallen on ensimmäisen kerran tehtävä hernekeittoa, hän herää tunnollisena luonteena aamuyöstä, jotta ehtisi panna keiton ajoissa tulelle.

Romaanin lopussa Kalle ylenee jopa keittiömieheksi. Lottien keittotaito osoittautuu kuitenkin Kallea paremmaksi. Lopulta löytyy syy soppakanuunan heikkoon kuntoon.

Välirauhan aikana Kalle Ilmari Vouvilan, joka toimii suutarina. Ystävyys Vouvilan kanssa jatkuu sodan jälkeen Tampereella.

Yksi Iijoki-sarjan teemoista, sota nähtynä töpinän miesten kautta, alkaa siis hahmottua.

Iijoki-sarja vs. Koillismaa-sarja

Sarjojen tekniikka on erilainen. Iijoki-sarja on minäkerrontaa, joten näkökulma on ainoastaan Kallen. Henkilöitä on paljon ja he ovat elävästi kuvattuja, mutta heitä voidaan kuvata vain, kun he tapaavat Kallen ja vain ulkoapäin heidän käytöstään, eleitään ja puheitaan sekä lisäksi sitä mitä he itsestään ja vaiheistaan kertovat.

Sen sijaan Koillismaa-sarjassa on useita näkökulmia ja saamme tietää useiden henkilöiden ajatukset ja samalla myös salaisuudet.

Yleensä Iijoki-sarja yltää Koillismaa-sarjaa syvemmälle, mutta nimenomaan talvisodan kuvaus on poikkeus. Ahdistetussa maassa pelkkä päähenkilön näkökulma on rajoitus, varsinkin kun Kalle on koko sodan ajan vain koulutuksessa.

Sen sijaan Myrskyssä Koillismaassa on tapahtumia ja paikkoja, joita kirjailija ei ole itse kokenut mutta jotka hän onnistuu elävästi kuvaamaan. Romaanin on harvinaisen monipuolinen sodan kuvaus: näkökulmina on kotiseudulle jääneitä siviilien, eri rintamilla taistelevien, evakkojen Pohjanmaalla ja Kaukon armeijan koulutuksessa.

Myrskyn ylittää monipuolisuudessa vain Paavo Rintalan Nahkapeitturien linjalla, jonka henkilöt ovat eri puolilta maata ja jossa on mukana myös yhteiskunnan päättävää eliittiä.

Toki Iijoki-sarja kokonaisuutena toi sotilaiden kuvaukseen merkittävästi uutta, sillä siinä kuvataan pääosassa muuta kuin rintamatapahtumia. Usein unohtuu, että armeijassa oli paljon muita kuin varsinaisia taistelijoita.

Saattaa myös olla, että poikkeavan jännittäviin ja koskettaviin tapahtuviin keskittyvät kuvaukset antavat sodasta yksipuolisen kuvan. Sodan aikanakin suurin osa päivistä oli aivan tavallisia, usein suorastaan tylsiä – aivan kuten Iijoki-sarjassa.

Ei isänmaallisuutta sanoissa mutta kyllä teoissa

Jenni Janatuinen toteaa, että Iijoki-sarjasta puuttuu isänmallinen paatos. No, sitä tuskin oli sodan jälkeen muissakaan teoksissa. Itse asiassa se puuttui jo sodan aikana teoksista, jotka jäivät kestäviksi, kuten Pentti Haanpään klassikko Korpisotaa.

Isä Hermanni ei salli Kallen liittyä suojeluskuntaan. ”Mulla ja sulla ei ole isoja menetettäviä. Huono selekäreppu ja voirassia ja pihkaset ryysyt. Niissä ei ole vahinkoa viepikö venäläinen vain kiinalainen eli vaikka hottentotti…” Kun Kalle puhuu isänmaasta, Hermanni vastaa: ”Käytä helevitissä, ehki, pienempää sannaa! Syntymämaasi tämä on eli tekomaasi.”

Janatuinen kuitenkin myöntää sen, minkä yllä on nähty: ”Asenteet muuttuivat kun todellinen vaara uhkasi vieläpä konkreettisesti omaa kotia”. Osansa toki lienee Neuvostoliiton oikeudettomana pidetyllä hyökkäyksellä, sillä eihän Kalle vapaaehtoiseksi lähtiessään tiedä, mitä kohtaa Suomesta hän joutuu puolustamaan.

Vaikka paatos puuttuu, Kalle osoittaa isänmaallisuutensa täyttämällä velvollisuutensa yli esimiesten vaatimusten. Sen enempää koulutusaikana kuin myöhemmin hän ei voi hyväksyä vänrikkinsä ohjetta, että ”armeijassa on tehtävä vain se mitä käsketään”. Kirjailija lisää Iijoki-sarjassa harvinaisen kannanoton vuosikymmenien perspektiivistä: ”Jos sitä olisin noudattanut ja jos kaikki suomalaiset sotilaat olisivat sitä noudattaneet, ei maamme tänä päivänä olisi itsenäinen valtakunta, eikä sillä olisi siihen oikeuttakaan.”

Sen sijaan teoksen Myrskyssä Koillismaassa isänmaasta puhutaan myös suoraan.

Jätän jokaisen tulkittavaksi, onko kyse siitä, että vuonna 1960 puhe isänmaasta ja vapaudesta oli julkisuudessa hyväksyttyä mutta 1972 ei vai toimiko kirjailija 1960 yleisön odotusten mukaan mutta 1972 saattoi olla rehellinen.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa Päätalon romaanista Myrsky Koillismassa kaksi artikkelia, joista ensimmäinen käsittelee talvisodan kuvausta ja toinen välirauhaa, jatkosodan ja Lapin sodan kuvausta.

Blogista löytyy artikkelini Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisestä osasta, jossa kuvataan talvisotaa, ja toisesta osasta, joka kuvaa välirauhaa ja jatkosotaa.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Kallen kalpea talvisota.
http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kallen-kalpea-talvisota/

Hirvesnoro, Kai: Päätalon matkassa. Johdatusta Iijoki-sarjaan. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2013.

Janatuinen, Jenni (nykyisin Kirves, Jenni): Miehenkuva. Kalle Päätalon perintö. Johnny Kniga 2005.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Torkki, Juhana: Puhevalta. Kuinka kuulijat vakuutetaan. Otava 2006.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 2

Kalle Päätalon romaanin Myrsky Koillismaassa loppuosassa sota näyttää kovemmat ja raaemmat kasvonsa. Sen päättyessä selkosen ihmiset ovat muuttuneet perin pohjin.

Myrskyn Koillismaassa (1963) alkuosasta, joka kuvaa talvisotaa monesta näkökulmasta, olen kirjoittanut aiemmin. Romaanin loppuosa, joka kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa, jää alkuosaa episodimaisemmaksi ja monia asioita vain raapaistaan. Päätalon olisi kannattanut jakaa kirja kahteen osaan.

Onneksi henkilökuvaus on edelleen vahvaa. Mitä erilaisimpia ihmisiä kuvataan sisältäpäin, mukaan lukien saksalaista sotilasta ja vankia.

Kauko varastaa ja tunnustaa

Kauko Sammalsuon asevelvollisuus jatkuu välirauhan aikana. Kaukoa vaivaa alituinen nälkä ja vartiovuorollaan hän sortuu varastamaan pari limppua ja siivun riekkoa. Talousaliupseeri kuitenkin huomaa puuttuvat ruoka-aineet.

Kun alikersantti uhkaa miehiä pistotarkastuksella, Kauko tunnustaa: ”Minä olen se rosvo”, vaikka uskoo, että edessä on linnareissu. Pienestäkin varkaudesta seurasi tuohon aikaan vuosien vankeusrangaistus.

Ensin Kaukoa uhkaa sakinhivutus, jota alikersantti jo toppuuttelee. Mutta sitten Kaukon kaverit Joonas Niemi ja Jalo Kieppi astuvat esiin ja tunnustavat myös varastaneensa ruokaa.

Yhdessä kolmikko tunnustaa tekonsa talousaliupseerille, joka ajattelee: ”Minun oma poikani on jossakin Kannaksella. Silläkin voi olla nälkä. Muuta perintöä en ole juuri pystynyt pojalleni antamaan, kuin opettanut rehellisyyteen. Tuossa seisoo kolme sotamiestä. Poikani ikäisiä. Kaikkien ilmeistä näen, etteivät ole mitään paatuneita pahantekijöitä.”

Talousaliupseeri päättää antaa armon käydä oikeudesta eikä ilmoita asiaa komppanianpäällikölle. Uskovaisena miehenä hän tietää, miten raskasta syntikuormaa on kantaa ja miten sen pudottaminen helpottaa, kun saa sielunrauhan.

Lopuksi talousaliupseeri antaa tutun suomalaisen kehotuksen: ”Olkaa miehiä.”

Päätalon alter egoa Kaukoa ei ole kuvattu virheettömäksi, mutta väärä teko kalvaa hänen omaatuntoaan ja saa tunnustamaan. Lestadiolaisuudesta peräisin oleva tunnustuksen teema, jolle Iijoki-sarja perustuu, on muutenkin vahva jo Koillismaa-sarjassa. Muita tunnustajia ovat olleet Nestori Malinen ja talvisodan edellä Simo Mutka.

Tähän liittyy myös armon ja armottomuuden teema. Aiemmin Iivari Särkilammi on Koillismaa-sarjassa edustanut teeskentelevää ja kovasydämistä uskovaista ja nimismies Pukkilaa maallista ymmärtäjää ja armahtajaa. Nyt talousaliupseerissa tavataan uskovainen, joka itse armoa koettuaan osaa armahtaa muita.

Kauko pettyy naisiin

Ollessaan kavereidensa kanssa iltalomalla Rovaniemellä Kauko tapaa naisen, jonka kanssa suhde pysyy säädyllisenä. Kun hän kirjoittaa tälle Petsamosta, käy ilmi, että nainen on pitänyt häntä pilkkanaan.

Rovaniemen kokemuksensa takia Kauko uskoo, että kaikki naiset pettävät. Siksi hän lomalle tullessaan epäilee ihastustaan Elma Malista  jo ennen kuin on syytäkään: ”Kaukon mieleen iski hätä ja pelko. Eihän Elma jaksa minua odottaa. Täällä kun on toinen toistaan näyttävämpiä sotilaita. Aina kiertelevät nuorten naisten perässä kuin kärpäset lehmän hännän juuressa. Ei tainnut Elman tunto olla aivan puhdas, kun niin raskaasti puhalteli aamusella. Ei siitäkään tuliaisestani näyttänyt isoja välittävän.”

Todellisuudessa Elmaa vaivaa se, että Kauko on antanut Hilja Naavalalle rintaneulan mutta hänelle ristin. Elma tulkitsee, että Kauko on viestinyt tuliaisillaan haluavansa tyttöystäväkseen Hiljan eikä häntä. Risti symboloi ja ennakoi Kaukon ja Elman suhdetta: Kauko tulee tuottamaan Elmalle paljon murhetta.

Ennen lomalta lähtöään Kauko näkee miehen menevän Elman aittaan, jonka oven Elma on jättänyt oven auki Kaukoa varten. Kauko ei jää katsomaan, kun mies saa äkkilähdön. Edes jälkeenpäin Kauko selvitä asiaa Elman kanssa.

Kaukon aiheeton mustasukkaisuus on huonommin perusteltu kuin Iijoki-sarjan Kallen, jolla se on isän perua. Yhteistä Kaukolle ja Kallelle on kuitenkin huono itsetunto, ujous, äkkipikaisuus, asioiden hautominen itsekseen ja kyvyttömyys selvittää asiat puhumalla.

Iivari Sääskilammin loppu

Koillismaa-sarjan tekopyhän isännän Iivari Sääskilammin kova sydän on talvisodan aikana pehmennyt lastenlasten vaikutuksesta. Evakossa Iin Haminassa Iivari on saanut tietää, että nuoruudenrakkaus Hilkka on synnyttänyt pojan, mutta Iivari ei ole varma isyydestään.

Välirauhan aikana käy ilmi, että vaimo Petti on tunnistanut valokuvasta pojan miehensä lapseksi mutta antanut jo mielessään anteeksi: ”Sehän oli tapahtunut jo ennen kuin olit mieheni. Enkä itsekään puhtaana vieressäsi papin edessä seisonut.”

Dementoitunut Iivari haaveilee Hilkan tapaamisesta ja lähtee salaa venematkalle, jonka aikana hän näkee näkyä. Vene törmää pohjakiveen ja kääntyy ympäri ja Iivari hukkuu. Ruumis löytyy vasta myöhemmin.

Päätalon taitoa ihmiskuvaajana osoittaa, että Iivari ei ole jäänyt karikatyyriksi, vaan häntä on alkanut ymmärtää, jopa sääliä.

Sikäli Iivarin luonne on säilynyt entisellään, ettei tämä vieläkään ole antanut Nestori Maliselle anteeksi poron tappoa.

Saksalaisia ihaillaan, kunnes nämä eivät pärjää

Alikersantiksi ylennetty Kauko on juuri ehtinyt etukäteen juhlia viinalla siviiliin lähdön kunniaksi, kun kotiutus siirtyy ”toistaiseksi”. Asevelvollisille jaetaan rautaisannokset ja kovat patruunat ja komppania valmistautuu marssikuntoon.

Myös Myrskyssä Koillismaassa talvisota on erilainen sota kuin jatkosota. Jälkimmäiseen reserviläiset lähtevät innottomasti. Muualta tulleet reservinupseerit ”katselivat epäluuloisina miesten yrmeitä ilmeitä” ja velttoa liikehdintää. Jääkärikapteenia ärsyttää erityisesti Toivo Malinen: ”Aliupseeri…ja tuollaista esimerkkiä näytätte! Kädet taskuissa ja vielä haisette viinalle! Hävetkää, helvetissä!”

Toisaalta sotaan lähdetään uskossa, että siitä tulee lyhyt ja voitokas. Perusteena on, että enää ei olla yksin. Saksalaisten hyviä varusteita ja järjestystä ihaillaan ensin. Kun on sellaiset ”takuumiehet”, uskotaan, että kotiin päästään heinäntekoon tai viimeistään perunannostoon.

Aluelaajennuksestakin jotkut haaveilevat: ehkä ei enää tarvitsisi asua rajan pinnassa, vaan ”mökki jäisi vaikkapa valtakunnan keskimaille”.

Päätalo ei siis ole jälkiviisas eikä väitä, että sodan lopputulos osataan ennustaa tai ”kansa” olisi viisaampi kuin ”herrat”. Saksalaisten menestykseen uskoo jopa Nestori Malinen.

Matkalla Louheen Kaukon rykmentti joutuu mottiin. Kaukon ryhmästä kaatuu ja haavoittuu moni.

Kun rykmentin jäännökset talsivat kohti länttä, käsitys saksalaisista on muuttunut, koska nämä eivät ole pärjänneet Vienan korvessa.

Toivo Malisen kaatumisen vaikutus omaisiin

Selkosissa eivät miehet noudata tervehtimisen lisäksi muitakaan muualla hyvinä pidettyjä käytöstapoja. Tapa, jolla Toivo Malisen kaatuminen ilmoitetaan omaisille, kelpaisi kuitenkin empatian oppikirjaan.

Toivon sisar Elma, joka on hoitamassa ilmavalvontaa, on helteen takia riisunut lottapukunsa, kun hän näkee Akseli Naavalan tulevan. Elma ehtii juuri ja juuri pukeutua ja luulee ensin, että isäntä siksi näyttää kummalliselta.

Akselin sanoista ”Hilja tulee aivan pian tänne tuuramaan. Sinun pitää mennä Sammalsuon Maijan puheille ja…” Elma arvaa, että joku läheinen on kaatunut. Ensin hänen mieleensä tulee Kauko. Kun Akseli vastaa ”Se on vieläkin pahempi…”, Elma kysyy: ”Toivoko vain isä?”

Mutta perheenjäsenen kaatuminen ei ole Elmalle suinkaan pahempi. Itselleen tämä tunnustaa: ”Hyvä Isä minua…Olenko ollenkaan oikea ihminen. Itken veljeni kuolemaa, mutta eikö osa vesittelyä ole mielihyvää siitä, että Kauko vielä elää? Äitille tämä on hirveä isku. Miten siellä jaksanee isä?”

Akseli Naavala on keksinyt hyvän suunnitelman: uutista tulee Elman Mari-äidille kertomaan tyttären lisäksi henkiystävä Maija Sammalsuo.

Mutta Mari on jo aavistanut asian ja kysyy vain: ”Joutuiko Toivo kitumaan, vain oliko kivuton loppu?” Kuulemansa perusteella Maija antaa kieltävän vastauksen.

Uskovaisena ihmisenä Mari suree oman lapsen menetyksen lisäksi se, ettei Toivo ole tehnyt parannusta, joten hän ei pääse taivaaseen.

Myöhemmin kuvataan, miten rintamalla oleva isä Nestori muistelee poikaansa. Tosin muistot eivät välttämättä ole nykyisten lastenkasvatusneuvojen mukaisia: jo poikasena Toivo oli tullut ”samalle tupakkatopalle. Mukavasti se lämmitti, kun poika niin näppärästi sätkän sujautti.”

Nestori myös huolehtii: ”Mari…Mitenkähän vaimo tämän kestää? Hyvä isä…tuota hyvä tavaton, kunhan eivät vain äkkiä tohauttaisi tätä tietoa. Ei nuihen luulisi niin pöljiä olevan. Se meidän pitäjän pappihan on miehekäs mies.” Nestori keksii aivan oikein, miten kirkkoherra järjestää asian hoitamisen.

Perttu Sääskilammi lohduttaa Nestoria miesten tapaan: hän uskottelee, että Iivari on antanut Nestorille poron tappamisen anteeksi ja pitänyt tätä tunnustuksen tähden kunnon miehenä. Kohtaus osoittaa, että Perttu on toisenlainen kuin isänsä, varsinkin kun kyseessä oli Pertun nimikkoporo.

Hautajaislomalle tullut Nestori pehmenee niin, että sallii vaimonsa pitää Toivolle muistoseurat – mutta vasta sitten, kun hän on palannut armeijaan.

Huumoriakin on

Kai Hirvesnoron mielestä Myrskyssä Koillismaassa ei ole huumoria. Ainakin yhdestä kohtauksesta sitä kuitenkin löytyy ja vieläpä roppakaupalla.

Nestori Malinen ja venäläiset sotilaat huutelevat keskenään: ”Hei, Tallinnan miehet! Tulukaa soppajonoon!” ”Tulkaa te tänne! Meillä on paksua limppua ja kaalisoppaa ja kaalisopassa lihaa!” ”Meillä on paremmat evväät…Pakettileipä ja hernesoppa eivät lopu. Sijanlihaa on vaikka lampaat söisi!” ”Tulkaa tänne! Meillä täällä on naisiakin!” ”Ei me tuu…! Jos niille natuille ette mittää voi, niin laittakaa tänne. Meillä on mahottoman isoheppisiä nahkatykkejä, hehehe.”

Komppanianpäällikkö Kosti Mäkinen määrätään antamaan Nestorille rangaistus ”sotasalaisuuksien paljastamisesta”. Kosti näyttelee muille ja Nestorille suuttunutta ja antaa tämän puolustautua, kunnes laukaisee tilanteen sanomalla: ”Nyt tapahtuu sotamies Nestori Malisen kohdalla niin, että sinut ajetaan siviiliin…” Määräys vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisesta on näet tullut.

Kapina uhkaa mutta sammuu

Talvella Kauko saa tovereineen tarpeekseen: ”Meitä on loput komppaniasta asialla. Vain upseerit jäivät…Me aletaan talsia Kiestinkiin. Viekööt sieltä vaikka Kakolaan.”

Majuri ei ryhdy voimatoimiin vaan turvautuu psykologiaan: ”Minä en kiellä…Sanokaa kuitenkin Kiestingissä terveisiä, että majuri jäi ja pysyy täällä.” Seuraus on, että kersantti perääntyy: ”No, perkele, ei mekään mennä! [- – -] Ei me jätetä kavereita…”

Upseerin todellinen auktoriteetti ei siis perustu kuriin vaan esimerkkiin, jolla saa sotilaat vapaaehtoisesti seuraamaan.

Sodan sattumanvarainen kauheus

Kaukon rykmentti on sijoitettu Uhtualle. Kaukon kaveri Joonas Niemi lähtee riu’ulle, joka rintamalla toimittaa huussin virkaa. Kuuluu ujelluksen ääni, jonka kaikki tuntevat.

”Joku juoksi etäämpänä olevasta notkelmasta ja huusi:

–  Siellä joku istui juuri riu’ulla! Siellä on vain kuoppa.

Kauko ja Kieppi juoksivat ilman sopimusta samaan suuntaan. Lähellä notkelmaa nosti Kauko maasta jalkineen. Katsoi sitä hämäryyttä vasten ja sanoi:

– Nastapohjat…!”

Ei mitään muuta – lukija tajuaa, miten Joonas Niemen on käynyt. Päätalokin osaa siis tiivistää.

Sota muuttaa Kaukoa

Sota antaa Kaukolle itseluottamusta. Hän, joka nuorena joutui syömään kunnan jauhoja, täyttää jo toisessa sodassa ”miehen reikää”. Kaukon tulkitsee jopa nuoruuden katkeruuden tarpeelliseksi kannustimeksi. ”En ole ollenkaan tarpeeton henkilö. Samalla asialla ollaan kuin toisetkin. Tällä kertaa ei ole kenenkään leipä leveää, mutta kunhan tämä reissu on tehty, saattaa elämä vielä tarjota paljonkin yrittävälle miehelle.”

Vaikka armeija jos mikä perustuu hierakiaan, Kaukon mielessä siellä ei samanlaista jakoa ”parempiin” ja ”huonompiin” ihmisiin kuin kotipaikkakunnalla: ”Rintamalla ovat kaikki meikäläisiä. Tarkoitan sotamiehiä ja aliupseereja ja osaa upseereistakin.”

Äidin silmissä Kauko on kuitenkin omaksunut armeijassa huonoja tapoja. Jopa kotona poika kiroilee ja puhuu kaksimielisyyksiä. Äidin moitteisiin Kauko vastaa: ”Siellä rintamalla vain on vieläkin vaikeampi olla sellaisen äidinpojan. Toisten ihmisten tappaminen ei ole helppoa…Varsinkaan kun ei osaa vastapuolen miehiä vihata.”

Myös sodan jatkuminen kyllästyttää Kaukoa: ”Tuntuu toivottomalta, kun näitä armeijan rytkyjä ei pääse ollenkaan luovuttamaan. Toinen sota samalla reissulla. Siinä on nielemistä.”

Elma kyllästyy odottamaan Kaukoa

Elma on kirjeissään Kaukolle ja myös Kaukon Aili-sisaren kautta vakuuttanut olevansa tietämätön, miksi Kauko on häneen suuttunut. Kauko ei joko vastaa kirjeisiin tai esittää vihjailuja, joita Elma ei käsitä.

Kaukoon ei tehoa edes äidin vetoomus: ”Että omalle lapselleen jokainen äiti haluaisi hyvän elämäkumppanin, Elmaa parempaa ei ole…sinulle.” Kaukon luulisi älyävän, että jos Elmasta liikkuisi juoruja, äiti ei sanoisi näin, mutta ei.

Lopulta Elma kyllästyy Kaukon saamattomuuteen ja lähtee lotaksi Karhumäkeen. Siellä hän antaa ”kunniansa” häntä kuukausia vonganneelle luutnantille. Ilmeisesti motiivina on silkka kyllästyminen: kun ei ole saanut sitä jota rakastaa ja sota vain jatkuu, millään ei ole mitään väliä.

Jälkeenpäin Elma antaa luutnantille tunnustusta siitä, ettei tämä antanut katteettomia lupauksia saadakseen hänet sänkyyn. Silti kuva luutnantista, joka on kirkkoherran poikana ”paremmasta perheestä”, ei ole kaunis.

Nuoret naiset ihastuvat saksalaisiin

Palattuaan äitinsä kuoleman jälkeen kotiin Elma ryhtyy suhteeseen saksalaisen yliluutnantin Hans Böhmerin kanssa. Isä Nestori Malinen suhtautuu suhteeseen  myötämielisesti saatuaan pullon konjakkia.

Elma ei ole ainoa. Myös Kaukon sisar Aili ja monet muut seurustelevat saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kai Hirvasnoro esittää blogissaan selityksen: ”Kun muistelee sarjan aiempien osien korpikylän nuorten naisten näköalattomuutta, tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi se, että saksalaisiin upseereihin ja herrasmiehiin oli helppo ihastua.”

Toinen selitys tulee ilmi Elman mietteistä: Hans on hyvä rakastaja. ”Aina Hans hyväili niin lämpimästi, vaikka kuinka monta kertaa samana yönä hänet otti.”

Ja kolmas selitys on yksinkertaisesti, että saksalaiset olivat läsnä paikkakunnalla, mutta omat nuoret miehet ovat rintamalla.

Saksalaisten vankileirin ankarat olosuhteet

Monet sota-ajan asioista, joista nykyään puhutaan ”vaiettuina”, löytyvät melko varhain romaaneista.

Myrskyssä Koillismaassa saksalaiset rakentavat paikkakunnalle vankileirin. Sen kauheat olosuhteet ovat yleisessä tiedossa: ”Sanoivat jo yli sadan vangin ruumiin lepäävän minkä missäkin vankileirin ympärillä. [- – -] Miten saman valtakunnan miehet osaavat olla noin raakoja toisilleen? Saksalaisia on aina kehuttu niin sivistyneiksi ihmisiksi.”

Sammalsuon mökissä on tapana auttaa paria vankia, jotka käyvät talossa vakituisesti. Josef Leber tuo Maijalle tupakkaa ja saa Sammalsuolla aterian sekä mukaansa leipää, voita ja suolasärkiä.

Toinen Sammalsuolla käyneistä vangeista, Hermann, ammutaan työpaikalta poistumisesta ja häneltä löydetään leipää ja voita, jotka väitetään varastetuiksi.

Kaukolla taas ikävä naiskokemus

Kauko taas saa Oulussa vahvistuksen käsitykselleen, että kaikki naiset pettävät. Kirjeenvaihtotoveri on mennyt vain pari viikkoa aiemmin naimisiin, mutta silti valmis pettämään miestään. Eikä siinä kyllin: naisen ystävätär, joka on yöllä maannut samassa huoneessa toisen miehen kanssa, on valmis samaan Kallen kanssa, kun tilaisuus tarjoutuu. Naisilta puuttuu siis solidaarisuus.

Uhtualle palattuaan Kauko huomaa saaneensa tippuritartunnan. Kaukon aikoo tapattaa itsensä, jottei tuottaisi häpeää äidilleen. Hänen kaverinsa Jalo Kieppi kuitenkin taivuttaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Sairaalavaihe sivuutetaan, kun Iijoki-sarjassa sille omistetaan osa Tuulessa ja tuiskussa.

Perheen hyvästely loman jälkeen

Kosti Mäkinen kutsutaan 1944 kesken kylvöloman armeijaan. Lukija arvaa, että kyseessä on puna-armeijan suurhyökkäys.

Herkästi Päätalo kuvaa vähäsanaista hyvästijättöä. Poikansa Kosti nostaa ilmaan ja sanoo: ”Muistakaa olla kilttejä poikia. Muistattehan?” Vaimolleen Kosti ojentaa kätensä ja sanoo: ”Näkemiin, Irja. Älä huolehdi minusta.”

Irja vastaa luottavansa samaan kuin äitinsä, joka on lähettänyt Kostin kautta terveisiä pojalleen Pertulle ja sanonut: ”Mitäpä minä muutakaan voin, kun uskoa, että Jumala tekee niin kuin parhaaksi näkee.”

Itse torjuntataisteluista ei kerrota. Myöhemmin mainitaan, että Perttu Sääskilammi ja Hilja Naavala olivat Kannaksella löytäneet toisensa.

Suhde saksalaisiin muuttuu

Kai Hirvasnoro pitää epäuskottavana, että Nestori Malinen ja Akseli Naavala ”ikään kuin tajuavat leirin raakuudet vasta aivan jatkosodan loppuhetkillä kun todellisuudessa meno kauhistutti Isokummun asukkaita alusta alkaen.” Isokumpu tarkoittaa Iijoki-sarjan taloa, jonka isäntä menettää vaimonsa saksalaiselle.

Tähän voi lisätä, että epäuskottavuutta lisää se, että Sammalsuon mökissä leirin oloista tiedettiin alusta asti.

Vai onko se sittenkään epäuskottavaa? Maija kohtelee vankeja kuin äiti lapsiaan, kun taas Nestoria miellyttää saksalainen konjakki. Hänen mielensä muuttuu, kun hän todista omin silmin, miten pakoa yrittänyt vanki tapetaan.

Elmakin arvostelee Hansille vankien kohtaloa. Hänen tunteensa ovat muutenkin viilenneet, kun hän on saanut selville, että Hans on naimisissa ja kahden lapsen isä. Silti hän ei katkaisee suhdetta.

Myös tässä asiassa Päätalo välttää moraalista mustavalkoisuutta. Jälkeenpäin nimismies Pukkila näkee oikeana, että piti yllä hyviä suhteita saksalaisiin. Hän uskoo sen edesauttaneen, että paikkakunta välttyi Lapin sodan aikana suurimmilta tuhoilta.

Lapin sota

Kun Suomi solmii Neuvostoliiton kanssa aselevon, Hans kutsuu suomalaisia pettureiksi: ”Te olette kaikki oikeita mullikoita. Kaksinaamaista peliä pidätte. Mutta Saksa ei ole vielä polvillaan. Syyttäkää sitten itseänne, kun johtajan viha kääntyy teitä kohti.”

Paikkakuntalaiset määrätään taas evakkomatkalle. Sitä ei kuitenkaan kuvata – Päätalo osaa siis välttää toistoa.

Sen sijaan kerrotaan, miten Malisen perhe piiloutuu metsään. Nestori pukeutuu ”Lappland-Teufeliksi” ja pelästyttää saksalaiset. Talo jää polttamatta.

Vanki Josef Leber karkaa ja lähtee pakomatkalle kohti Neuvostoliittoa mutta uppoaa suohon.

Kun suomalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle, Elma haavoittuu saksalaisten miinasta.

Itsensä silpominen vai käpykaarti?

Kauko joutuu vielä Lapin sotaan. Pelätessään osuvansa miinaan hän pohtii käpykaartiin menoa tai telomalla tarkoituksella jalkansa.

”Ihmiset nauravat sotilaskarkurista. Sanovat, että vapaaehtoisena se Sammalsuon poikakin lähti, mutta käpykaartiinpa liittyi…En saa olla kotona. Kun toiset palaavat reissultaan, minua kuskataan linnaan.

Hiki tirisi otsalle. Ei, semmosta häpeää en kestä. Tämä teko vain kylmäverisesti ja harkiten. Pääsen sairaalaan. Jalka on kyllä iäksi pilassa, mutta eiköhän sillä jotenkin kenkkää. [- – -] Nyt käsittelen sytytintä. Vielä muutamia sekunteja. Jämähtää ja toiset jatkavat pohjoista kohti…

Toiset jatkavat…Ajatus tarttui ja jyskytti mielessä. Toiset jatkavat ja jaksavat. Minä kurja silvon itseni. Kaverit jaksavat vieläkin. [- – -] Vaikka tekoni ei koskaan tulisi muiden tietoon, kalvaa se aina mieltäni. [- – -] Invalidi! Siinäkin on miesriepu, jolta on mennyt jalka. Noin se käypi sodassa. Parhaat siellä joutuvat kärsimään, sanoisivat ihmiset. Ei jumaliste…! Riittää että olen tippurisairaalassa ollut. Kavereitani en petä…Jämähtäköön saksalaisten miina jos niikseen on…”

Kauko tunnustaa aikeensa kaverilleen Jalo Kiepille, joka vuorostaan paljastaa aikoneensa aiemmin tahallaan palelluttaa itsensä. ”Mie ajathelin, ethä nolo on kaverhiaan semhoseen paikhaan jäthää. Sie kun jaksot, niin en miekhän ilenny…”

Lopulta siis ratkaisevia perusteita kestää on negatiivisesti häpeän välttely, positiivisesti solidaarisuus tovereita kohtaan.

Päätalo ei jätä asiaa tähän. Simo Mutka on tahallaan jäänyt laivasta Oulun satamassa. Lukija ei tuomitse tätä, vaan pikemmin ihmettelee, että tämä on kestänyt niinkin kauan.

Elma hyväksyy moraalisen tuomion itsestään

Ne, jotka evakosta tai sotareissulta palaavat, ovat muuttuneet, samoin koko selkonen.

Toisaalta nuorten haaveet päästä muualle, helpompiin oloihin, hautautuvat sodan myötä. Kotipaikkakunnalla on ilmeisesti helpompi – tai ainakin vähemmän vaikea – toipua sodan fyysisistä ja henkisistä vammoista.

Elma on loukkaantunut vakavasti miinan räjähdyksestä: toisesta kulmasta on lohjennut iso pala, poskeen jää arpi, eikä ole varmuutta, tulevatko jalatkaan entiselleen.

Elma saa siis ”synnistään” pahemman ja ennen kaikkea lopullisemman seurauksen kuin Kauko. Ennen kaikkea seksuaalinen lankeemus leimaa naisen loppuiäksi. Elma jopa hyväksyy itsestään nimitykset ”saksalaisen jalkavaimo” ja ”upseerin patja”.

Toisaalta kirjailija on selvästi osoittanut, että Kauko on saamattomuudellaan vahvasti syyllinen Elman ”lankeemuksiin” eikä tämä itsekään ole ”puhdas”.

Auku ja joutsen

Kaukon nuorempi veli Auku veli on innokas metsästäjä. Jatkosodan keskivaiheilla hän äkkää joutsenen ja ampuu sitä. Koska lintu vain haavoittuu, Auku ampuu toisen kerran. Silloin ase räjähtää ja Auku kuolee.

Kyseessä on teoksen toinen symboli Elman saaman ristin lisäksi. Jo Kalevalassa joutsenen, pyhän linnun, ampuminen tulee Lemminkäiselle kohtalokkaaksi.

Sota on siis turmellut kaiken, mutta silti eloonjääneiden on jatkettava elämää.

Sodan jälkeen: Kalle vs. Kauko

Iijoki-sarjassa Kalle muuttaa sodan jälkeen kirjailijan tavoin Tampereelle, jossa avioituu, opiskelee rakennusmestariksi, pettää jatkuvasti vaimoaan, eroaa viimein tästä ja ryhtyy kirjailijaksi. Sen sijaan Kauko palaa kotiseudulleen.

Sen sijaan Kauko menee teoksessa Myrskyn jälkeen (1965) naimisiin nuoruudenrakastettunsa Elma Malisen kanssa ja ryhtyy pienviljelijäksi. Pariskunnan välejä hiertää kuitenkin Kaukon mustasukkaisuus Elman sodanaikaisesta suhteesta saksalaisen sotilaan kanssa. Kauko kuvittelee mustasukkaisesti, että vaimolla olisi edelleen muita miehiä.

Kai Hirvasnoro kirjoittaa blogissaan: ”Elman nöyryys Kaukon kohtausten edessä taas tuntuu epäuskottavalta.” Pahempaakin: nykyperspektiivistä se, että ympäristö neuvoo Elmaa ”ymmärtämään” Kallea, joka on kokenut raskaat sotavuodet, on sovinistista ja epäoikeudenmukaista. Elmallahan se raskain koettelemus on ollut, vakava haavoittuminen.

Kaukon kautta kirjailija saattoi kokea eräänlaisen vaihtoehtoisen elämän. Kaukon ja Elman nuoruuden haaveet eivät toteudu vaan elävät niin sanotun tavallisen elämän kotiseudullaan.

Sen sijaan Iijoki-sarjassa Kallen unelma kirjailijan urasta toteutuu mutta lapsuuden ankarien kokemusten takia tämä ei pysty kokemaan tyydytystä.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Päivitetty 31.1.2018 (joitakin pieniä lisäyksiä ja korjauksia tekstiin sekä sitaattien korjauksia)

Tapani Bagge: Valkoinen hehku, Sininen aave, Musta pyörre ja Punainen varjo

Valpo ja Päämajan valvontaosasto olivat sota-aikana ratkaisevan tärkeitä organisaatioita, mutta fiktiossa niitä ei  ole juuri kuvattu. Puutteen korvaa Tapani Baggen värisarja. Sen päähenkilö Mujunen on yksi viime vuosien jännityskirjallisuuden sympaattisimpia hahmoja.

Valkoinen hehku (2009) tapahtuu 1938, Sininen aave (2011) välirauhan kesänä 1940, Musta pyörre (2012) asemasodan aikana 1942 ja Punainen varjo (2013) jatkosodan jälkeen 1944-5.

Bagge käyttää taitavasti hyväkseen todellisia tapahtumia. Sinisessä aaveessa matkustajakone Kaleva ammutaan alas ja halkopinot syttyvät Hakaniemen torilla palamaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran mielenosoituksessa. Mustassa pyörteessä Himmler käy Suomessa mukanaan lista juutalaisista. Punaisessa varjossa puna-armeijan upseerin murha Lauttasaaressa syksyllä 1944 herättää pelkoa Neuvostoliiton provokaatiosta.

Historiantutkimuksessa tulkinnan pitää olla lähteiden valoissa todennäköinen. Fiktiossa riittää, että tulkinta on mahdollinen.

Sarja on ammattimiehen työtä. Juoni kulkee, mutta kirjat eivät tyhjene, kun saa selville loppuratkaisun. Tunnelmassa on se jokin, joka saa palaamaan niihin.

Ympäristön kuvauksessa ei jaaritella, vaan ajankuva luodaan pienillä tarkoilla detaljeilla kuten Mustan pyörteen alussa: ”Sade oli lakannut. Mechelinkadulla raitiovaunu kolisteli etelään. Pommituksissa vaurioitunut ilmajohto iski kipinöitä, jalankulkijat väistelivät lätäköitä. Puolivaloilla kulkevat puukaasuautot roiskivat vettä.” 

Usein mausteena on huumori. Se syntyy luonnostaan esimerkiksi Valkoisessa hehkussa, kun sosiaalidemokraattisen lehden toimittaja Arvo Veiterän kirjallinen ihanne on hänen oman tuotoksensa vastakohta: ”Olen jo kirjoittanut yhden novellin, sen nimi on Ammattimies ja se kertoo toimittajasta, joka on menettänyt ihanteensa ja kärsii sen vuoksi, mutta näkee taas lopulta valon tavattuaan ahdinkoon joutuneen nuoren tytön. – – Oletko lukenut Hemingwayta tai Faulkneria tai Maksim Gorkia? Tai Alfred Döbliniä? He ovat minun sankareitani. Haluaisin kirjoittaa Hämeenlinnasta niin kuin Döblin kirjoittaa Berliinistä. Luoda oman ekspressionistisen Hämeenlinnan, joka olisi todempi kuin tämä oikea. Jossa ihmiset olisivat lihaa ja verta ja tunnetta, eivät pelkkiä paperinukkeja niin kuin täällä meillä.” 

Mikä Mujunen on miehiään?

Päähenkilö, Valpon ylietsivä Väinö Mujunen on pienviljelijän poika Hattulasta. Sisällissodassa hän taisteli valkoisten puolella ja sai jalkaansa haavan, minkä takia hän ontuu vähän.

Ensimmäisessä osassa Valkoinen hehku Mujunen ei ole vielä kovin merkittävässä osassa. Hänen rinnallaan on muita henkilöitä, jotka edustavat sekä IKL:ää että maan alla toimivaa SKP:tä. Sarjan alituisesti kinasteleva subrettipari, pienikokoinen toimittaja Ossi Koho ja kookas valokuvaaja Sanna Rytkönen, tavataan myöhemmissä osissa.

Vielä tässä vaiheessa en saanut Mujusesta oikein selvää. Valpossa hänet on tunnettu siitä, että saa aikaan tuloksia ilman kuulusteltavien pahoinpitelyä. Vaimoltaan Mairelta hän saa neuvoja työhönsä ja seksielämä kukoistaa parinkymmen vuoden avioliiton jälkeen.

Mutta Mujunen myös hyväksyy sivutyön saksalaiselta asekauppiaalta Rühmiltä ja pitää itsellään ”löytämänsä” rahat, jotka hän suunnittelee käyttävänsä parturinliikkeen perustamiseen Viipurissa tai Buenos Airesissa.

Sininen aave tapahtuu välirauhan aikana kesällä 1940. Mujunen on menettänyt talvisodan aikana vaimonsa. Hän tutustuu liettualaiseen tanssijattareen Ilseen, joka pyytää häntä etsimään kadonneen veljensä. Auttaessaan Ilseä Mujunen menettää oikean käsivartensa, mutta se ei aivotyötä hidasta.

Kaikkia ääriliikeitä vastaan

Mujusen poliittiset mielipiteet selkiytyvät Sinisessä aaveessa, kun hän selittää, ettei ole vuosiin tavannut pikkuveljeään, joka osallistui lapuanliikkeeseen ja auttaa nyt saksalaisia Lapissa.

Kysymykseen, eikö hän ole isänmaallinen, Mujunen vastaa: ”Miksi minä muuten olisin aikoinani lähtenyt vapaussotaan tai myöhemmin valtiolliseen poliisiin?”

Sen sijaan Mujunen on kaikkia ääriliikkeitä vastaan, koska ne ”vain haluavat omia isänmaallisuuden itselleen ja ajavat sen nimissä omia päämääriään.” Sanat voisivat olla tätä päivää.

Mujunen jopa eroaa Valposta, kun siitä tulee jatkosodan edellä liian saksalaismielinen. Termi ei suinkaan ollut vapaa ideologiasta, kuten Oiva Silvennoinen on osoittanut.

Siksi katson sormien läpi sitä, että kun murhaajan pidättäminen tuottaisi ulkopoliittisia vaikeuksia, Mujunen jakaa oikeutta omin päin ja pitää taas ”löytämänsä” laukun täynnä dollareita.

Mustassa pyörteessä Mujusta tarvitaan taas Valpossa, kun desantit ja sabotöörit on saatava kiinni. Omin päin Mujunen yrittää myös estää juutalaispakolaisten luovuttamisen Saksaan, vaikka hän vuotamalla asiasta tietoja vaarantaa työpaikkansa.

Välillä Mujunen on Päämajan valvontaosaston leivissä ja soluttautuu vangiksi Itä-Karjalan siviilien leirille. Jutun selviämiseksi hänen on käytävä Berliinissä.

Mujusella on sittenkin periaatteita

Punaisessa varjossa Valvontakomissio painostaa Suomea selvittämään neuvostoupseerin murhan Lauttasaaressa. Osastopäälliköksi ylenneen Mujusen vetoaminen tosiasioihin ei uudessa poliittisessa tilanteessa kelpaa uudelle esimiehelle:

”- Ettekö te edes halua kuulla niitä tosiseikkoja, joiden perusteella sain jutun ratkaistua? / – Teillä on väärä ratkaisu! Haluan kuulla vain sellaisia faktoja, jotka sopivat oikeaan ratkaisuun. / – Toisin sanoen tahdotte, että vääristelen totuutta, kunnes löydän sopivan ratkaisun. / Saartamo huokasi syvään. / – Hyvänen aika Mujunen. Te olette ollut EK:ssa ja Valpossa jo vuosikymmeniä, ja välillä sotilastiedustelussa. Ettekö te muka koskaan aikaisemmin ole joutunut keksimään vaihtoehtoisia syyllisiä? / – Ei ole kuulunut tapoihini. / – Teidänkin on sitten aika kasvaa aikuiseksi, päällikkö sanoi ja veti henkeä.”

Neuvostoliittolaiset yrittävät painostaa Mujusta agentikseen klassisella hunaja-ansalla, mutta tämän vastaus kuuluu: ”Te ajoitte meidät yhteistyöhön Hitlerin kanssa, ja nyt te hurskastelette meille. Te yritätte miehittää meidät huomamatta ja toisella lähettäjänimellä, viidennen kolonnanne avulla. Ja meidän pitäisi vain kiittää ja kierähtää kerälle, jotta voisitte helpommin jyrätä ylitsemme. Haista sinä Nemov kuule pitkä paska!”

Vaikka Mujunen on väittänyt, ettei usko enää mihinkään, kyynisyys on vain sanoja eikä tekoja aivan kuten Humphrey Bogartilla Casablancassa.

Niinpä ajoittainen pieni vilunki ei paina mitään, varsinkin kun ”rahalöydöt” katoavat tai ne vie ovelampi.

Kohtalokkaita naisia riittää

Viisikymppiseksi ontuvaksi ja yksikätiseksi mieheksi Mujusella on hämmästyttävä naisonni. Sinisessä aaveessa Ilse kuvaa päiväkirjassan Mujusta ”lutuseksi”. Mustassa pyörteessä Mujusella on suhde peräti kolmen naisen kanssa. Kuten lajiin kuuluu, osa suhteista on ns. kohtalokkaitten naisten kanssa, mutta ilmeisesti he rakastavat Mujusta vilpittömästi.

Mujunen puolestaan ei ole koskaan pitkään huijattavissa eikä totuuden tajuttuaan tai edes epäilyksen herätessä väistä rakkauden vuoksi velvollisuuttaan työtään ja isänmaata kohtaan. Hänellä on myös perinteinen käsitys miesten välisestä kunniasta, jonka takia hän on Punaisessa varjossa uhraamaan oman onnensa.

Herkin ja epäitsekkäin suhde on Mujusen ystävyys Mustassa pyörteessä naapurinsa, juutalaistyttö Evan kanssa. Mujunen yrittää estää Evan pakolaissukulaisia joutumasta karkotetuiksi Natsi-Saksaan, ja Eva puolestaan hoivaa masennuksen takia liikaa juovaa Mujusta. Arvon alussa mainitun novellin juoni  miehestä,  ”joka on menettänyt ihanteensa ja kärsii sen vuoksi, mutta näkee taas valon tavattuaan ahdinkoon joutuneen nuoren tytön” on liian naiivi toteutuakseen sota-ajan karuissa oloissa.

Sen sijaan nuoremmat miehet ovat naisen ja/tai ideologian vietävissä. Punaisessa varjossa Olavi on jopa niin herkkäuskoinen, että melodraamasta syntyy farssia, kun elokuva muuttuu elämäksi tai päinvastoin. Tämä juoni on vähän liian pitkitetty.

Alaisensa Karlssonin Mujunen on käskenyt ujuttautumaan tiedottajaksi Natsi-Saksan masinoimaan ”vastarintaliikkeeseen”, mutta toisin kuin naisten kanssa hän sivuuttaa vaaran merkit: ”Häntä jäi hieman askarruttamaan pojan asenne. Ettei Karlsson sittenkin ollut taas innostunut kansallissosialismista? Ehkä joku pitäisi panna tarkkailemaan häntä… / Ja sitten ollaan kohta niin kuin natsi-Saksassa tai Neuvostoliitossa, missä kaikki tarkkailevat toisiaan. Ei, kyllä mieheen täytyy voida luottaa. Karlsson oli sentään ollut hänen alaisensa jo kymmenkunta vuotta.” 

Mujunen osoittautuu liian luottavaiseksi. ”Tässä pelissä”, kuuluu John le Carrén Pappi lukkari talonpoika vakoojan tunnettu opetus, ”vartut aikuiseksi kun et luota kehenkään muuhun kuin itseesi.”

Ehkä Mujusen onkin parempi siirtyä Valposta tavalliseen elämään. Samalla hän – ja lukija hänen kanssaan – voi tuntea ylimielisyyttä Kekkosen ja Hillilän kaltaisia kohtaan leimaamalla heidät ”yhteistoimintamiehiksi”.

Kunnianosoitus novellilehdille, kovaksi keitetyille dekkareille ja antikvariaateille

Sinisessä aaveessa tavataan uudelleen toimittaja Arvo, joka on ottanut ensiaskeleita kirjailijanuralla: ”Ennen sotaa sain yhden [novellin] Seikkailujen maailmaan. Rintamalla kirjoitin muutaman, jotka menivät Iskuun. Sen jälkeen olen myynyt kymmenkunta, Ilmarisen lehtiinkin, pari niistä ilmestyi oikein nimelläni. Ja nyt minulta tilattiin jatkokertomus, kun Marton Taiga halusi keskittyä romaaniinsa.”

Arvo intoilee Dashiell Hammetin romaanista Red Harvest, jonka on löytänyt Yrjönkadun antikvariaatista:  ”Sitä ei ole vielä suomennettu, mutta jonain päivänä minä käännän sen ja hankin sille kustantajan. Siinä kirjassa kerrotaan asiat niin kuin ne ovat. Kaunistelematta. Jotain sellaista minäkin haluaisin kirjoittaa. Niin rankka teksti ei kyllä mene läpi Ilmarisella, mutta Seikkailujen maailmaan ja Iskuun se kelpaa. Ne tosin maksavat heikommin.”

Arvo kääntää Hammetin kirjan nimen kirjaimellisesti Punaiseksi sadoksi, mutta kun se vihdoin suomennettiin, se sai symbolisen nimen Veristä satoa.

Mujunen selviytyy, samoin Suomi

Baggen värisarja ei edusta radikaalia uustulkintaa. Sinisen haaveen neuvostoliittolainen Buljakov on vakoojaringin pyörittäjänä surkuhupaisa aivan kuten neuvostoagentit Mika Waltarin sodanaikaisessa teoksessa Neuvostovakoilun varjossa, eivätkä sarjan kommunistit ole paljon kummempia.

Mutta ei sarja myöskään ole ideologisesti mustavalkoinen. Valkoisessa hehkussa nähdään, miten vuoden 1918 valkoinen terrori on kylvänyt katkeruutta toiseen polveen asti. Mustassa pyörteessä Hakaniemen halkopinojen polttaminen tulkitaan Kimmo Rentolan tavoin poliisin provokaatioksi eikä Valpon väkivaltaisia kuulustelumenetelmiä kommunisteja kohtaan salata. Samassa kirjassa näytetään Suomen sodanaikainen häpeäpilkku, Itä-Karjalan venäläisten siviilien vankileirit, jotka eivät ole juuri esiintyneet kaunokirjallisuudessa.

Punaisessa varjossa saksalaisten yritys luodaSuomessa ”vastarintaliike” saksalaismielisisten suomalaisista avulla ei ole isänmaallista vaan maanpetoksellista toimintaa. Onneksi se jää pienen piirin koomiseksi kohellukseksi.

Valpon etsivä ei tietenkään voi olla liberaali, sosialistista puhumattakaan, vaan hänen velvollisuutensa on jahdata niitä, joita tuohon aikaan pidettiin maanpettureina. Mujunen on siis valkoisen Suomen mies mutta sellaisella twistillä, jonka myöhemmän ajan edustaja voi niellä. Hän suhtautuu Neuvostoliiton lisäksi epäluulolla myös Saksaan, toisin kuin Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjan henkilöt.

Keväällä 1945 Mujunen on silvotun mutta eloon jääneen Suomen symboli: ”Ehkä tästä vielä noustaisiin. Sekä Suomi että Mujunen.  / Yhdelläkin käsivarrella.”

Lisätietoa

Tapani Baggesta sekä värisarjan lähteistä ja synnystä löytyy tietoa kirjailijan nettisivuilta.

Silvennoinen, Oiva: Salaiset aseveljet. Suomen ja saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1945. Otava 2008.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Otava 1994.

Waltari, Mika: Neuvostovakoilun varjossa. Helsingin neuvostolähetystö kiihotus- ja vakoilutoiminnan keskuksena. Otava 1942.