Catherine Gavin: Linnoitus ja Uspenskin varjossa

Catherine Gavin on kirjoittanut kaksi romaania Suomen historiasta. Linnoitus kuvaa Krimin sotaa Itämerellä ja Uspenskin varjossa sisällissotaa. Jälkimmäisessä teoksessa on sivuhenkilönä Mannerheim.

Catherine Gavinin historiallisia romaaneja käännettiin 1950-70-luvulla suomeksi useita. Kirjat liittyivät Ranskan toiseen keisarikuntaan tai ensimmäiseen maailmansotaan jälkinäytöksineen. Gavin jatkoi romaanien julkaisemista vuoteen 1991.

Romaaneja markkinoitiin naisille rakkausromaaneina, ja siihen katsoen niissä on yllättävän paljon politiikkaa ja jopa sotaa. Esimerkiksi Madeleinessa (1957, suom. 1958) kuvataan Ranskan-Preussin sodan esihistoriaa, itse sotaa ja Pariisin piiritystä, jonka aikana sankaritar ajaa ambulanssia vetävää nelivaljakkoa. Vaikka sankaritar ruumiillisesti kuolee, hänestä tulee henkisesti kuolematon, sillä Delacroix on maalannut hänet Ranskan hengettärenä.

Fortress

Krimin sota Itämerellä

Linnoitus (alkuteos Fortress, 1964, suomeksi 1964). Sankaritar on suomalainen aatelistyttö Alexandra (Alix) Gyllenlöve, jonka kummitäti on Aurora Karamzin ja joka tuntee tsaari Nikolai I:n perheineen.

Alix rakastaa romanttisesti Suomea ja vihaa vimmaisesti Venäjää kohtaan. Tämä vastaa romaanin mustavalkoista arvomaailmaa: Venäjä on despoottinen ja paha, Suomi länsimainen ja hyvä.

Vastakohtana on Alixin isä, joka samastaa Suomen ja Venäjän edut ja jolle suurvaltaan kuuluminen avaa hienot uramahdollisuudet. Hän voisi allekirjoittaa Lars Gabriel von Hartmanin sanat: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle.”

Alixin innoittaja on Runeberg, joka esitetään vaarallisena radikaalina. Sellainen tämä ei Matti Klingen mukaan suinkaan ollut.

Sotaisa Alix ei edes pysty lukemaan loppuun Z. Topeliuksen englantilaisten hyökkäyksen tuomitsevaa runoa Ensimmäinen veripisara.

Aurora Karamzinin isäpuoli, senaattori Walleen yrittää turhaan takoa realismia Alixin päähän: ”Suomesta tulee taistelutanner. Me joudumme murskattaviksi kahden vihollisen väliin kuten viisikymmentä vuotta sitten. Minä elin viime sodan ajat kuten tuhannet muutkin suomalaiset ja usko minua, me siinä eniten kärsimme! Meidän maamme kärsi vaurioita – ei Venäjä ja Ruotsi – ja jos englantilaiset valloittavat suuriruhtinaskunnan ja hyökkäävät venäläisten kimppuun meidän maaperällämme, niin sanonpa sinulle, että Suoni kärsii taas!”

Selma Lagerlöf Topeliuksesta

Selma Lagerlöf on kuvannut romaanissaan Sakari Topelius aivan toiseen sävyyn Topeliuksen julkisia kannanottoja Krimin sodan aikana. Tosin kyse voi olla myös jälkiviisaudesta, sillä romaani julkaistiin Suomen itsenäistymisen jälleen 1920, mutta kirjoitti myös ensimmäisen maailmansodan aikana pasifistisen romaanin Kironalainen.

Näin Lagerlöfin Topelius miettii sen jälkeen, kun englantilaiset olivat yrittäneet Kokkolassa ja Oulussa maihinnousua ja tuhonneet siinä yhteydessä aluksia ja muuta yksityistä omaisuutta:

”Oliko näihin rosvouksiin tyydyttävä vain sen vuoksi, että ne suoritettiin muka vapauden ja kulttuurin nimessä? Eikö tosiaankaan oivallettu, että kaiken takana oli halu tuhota Suomen versova kauppa?

Kavahtaen hän tajusi, että jos nuorison, niin, vieläpä koko kansan vapaudenkaipuu ja viha oli niin voimakas, että se kirvelevistä menetyksistä huolimatta piti sokeasti länsivaltojen puolta, se voisi johtaa ilmikapinaan ja maan täydelliseen tuhoutumiseen. Venäjän hetki ei ollut vielä lyönyt. Mutta Suomea odottaisi Puolan kohtalo, siitä tulisi Venäjän kuvernementti, josta toivo olisi pitkäksi ajoiksi sammunut.”

Merisotaa Itämerellä

Alix houkuttelee amerikkalaisen kapteenin Brand Endicottin liittymään Britannian laivastoon ja osallistumaan operaatioihin Venäjää vastaan Itämerellä. Laivasto on kuitenkin teknisesti vanhentunut ja Napoleonin sotien aikaisten amiraalien ja kapteenien käsissä.

Ainoa, mitä Englannin ja Ranskan laivastot saavat aikaan, on Bomarsundin linnoituksen antautuminen Ahvenanmaalla.

Kiinnostava harvinainen episodi on kuvaus suomalaisista siviileistä, jotka sotilaiden lisäksi joutuvat sotavangeiksi. Merimatkalla ja perillä Englannissa olot ovat kurjat ja taudit raivoavat.

Auttaakseen tuttuja naisia ja lapsia Alix on ujuttautunut sotavankien joukkoon. Hän hoitaa sairaita, hankkii rahoillaan kohtalotovereillaan tarvikkeita ja piristää heitä henkisesti lausumalla Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runoja.

Alix ja Brand menevät naimisiin Pariisissa. Siellä Alix tapaa Napoleon III:n.

Vankeusaika on saanut Alix tuntemaan ”jonkinlaista piilotajuista kaunaa Britanniaa kohtaan, jossa ei tehty eroa suomalaisten ja venäläisten välillä”. Nyt hän tajuaa, että Ranskan keisari ”ei käynyt Venäjän sotaa minään oikeamielisyyden ristiretkenä, vaan omien itsekkäiden tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja että Tuileries’n juonittelija vain kylmästi käytti hyväkseen hänen kaltaistaan, yksinomaan oman maansa tulevaisuutta ajattelevien miesten ja naisten ponnistuksia.”

Kaikesta huolimatta Alix ja Brand haluavat edelleen jatkaa sotaa Venäjää vastaan.

Brand ostaa prikin, joka saa nimen Duchess of Finland (Suomen herttuatar). Alix pitää nimeä huonona enteenä, koska hänen mielestään Eeva Merthen, jota Topelius kuvasi teoksessaan Hertiginnan af Finland (Suomen herttuatar), petti isänmaansa.

Pari käy Itämerellä kaapparisotaa estääkseen aseiden viennin Venäjälle.

Yksityissota vaatii prikin irlantilais-amerikkalaisen perämiehen tyttären Mary Ryanin hengen. Syypää on teoksen roisto, joka on ruotsalainen. Muutenkin Ruotsin puolueettomuutta arvostellaan kovin sanoin.

Lopussa kuvataan Viaporin pommituksia. Sen yhteydessä Alix ja Brand onnistuvat uimaan lähelle venäläistä laivaa, jossa upseerit juhlivat voittoa, ja räjäyttämään sen miehistöineen.

Teko vapauttaa Alixin ”vihansa pitkästä riivajaisesta. Hänen mieltään sitoneet kahleet” irtoavat.

Rauhan tultua Alix ei kuitenkaan halua palata Suomeen vaan valitsee asettumisen Brandin kotisedulle Yhdysvalloille.

Ennustus Mannerheimista

Tavallaan Mannerheim esiintyy jo Linnoituksessa. Alixin saamelainen palvelijatar on ennustanut, että jollekulle läsnä olevista syntyy poika, joka on pelastava Suomen. Sankaritar uskoo, että kyse on hänestä, kun läsnä on vain Aurora Karamzin ja serkku Carl Robert Mannerheim. Suomalainen lukija tietää, että jälkimmäinen on marsalkan tuleva isä.

Alix saa kuitenkin keskenmenon, ja saamelaisen palvelijattaren uusi ennustus kuuluu: ”On kerran kaikuva Suomen laulu, mutta sinä et ole sitä kuuleva. Ja on syntyvä lapsi, joka on pelastava Suomen, mutta se ei ole sinun lapsesi…” 

Romaanin nimi ja kansikuva on erilainen Suomessa

Uspenskin varjossa (1972, suom. 1972) oli alkuperäiseltä nimeltään Give me the daggers (Tuo tänne puukot). Kyseessä on sitaatti Shakespearen Macbethista, mikä ei tietenkään olisi sanonut suomalaiselle lukijalle mitään.

Suomalaisen laitoksen kansikuvassa onkin taustalla Uspenskin katedraali. Etualalla nainen ja mies kuhertelevat, sodasta ei näy jälkeäkään, ja vaatetuksesta ja luonnosta päätellen on kesä.

Sen sijaan englanninkielisen painoksen kannessa on taustalla Suurkirkko (silloinen Nikolainkirkko), joka ulkomailla tunnetaan Helsingin tunnuksena.

Kansikuva antaa selvän vihjeen Suomea koskevista tapahtumista: Senaatintorilla näyttää olevan meneillään verilöyly. Pari ihmistä on parhaillaan kaatumassa saatuaan luodeista osuman, joku makaa jo maassa. Etualalla mies pitää sylissään naista, joka on vakavasti haavoittunut tai kuollut.

Kuva ei vastaa lainkaan tapahtumia Helsingissä 1918, ja romaanissakin suomalaisen sankarittaren kuolema tapahtuu muualla. Kyseessä lienee piirtäjän dramaattinen kuvitelma vallankumouksen aiheuttamasta väkivallasta.

give me the daggers

Salainen tehtävä Suomessa

Romaanin päähenkilö on kanadalainen Tom Fleming, joka on sukua Linnoituksen Brand Endicottille, vaikkakin eri sukuhaaraa.

Tom on ilmoittautunut heti 1914 vapaaehtoisena sotaan, taistellut länsirintamalla ja ylennyt kapteeniksi. Tilanteessa, jossa kaikki hänen miehensä ovat kuolleet, hän on itsekin haavoittunut vakavasti. Jälkivaikutuksena hän on saanut myöhemmin hermoromahduksen. Hän pelkää myös olevansa impotentti.

Tomin isä on kanadalainen puutavaraliikemies, ja armeijasta vapauduttuaan Tom lähtee joulukuussa 1917 brittiläisen puutavaraliikkeen edustajana juuri itsenäistyneeseen Suomeen. Koska rooli on todellinen, se tarjoaa erinomaisen peitteen suorittaa Englannin tiedustelupalvelulta saatu salainen tehtävä: auttaa Englannin Venäjällä olevia agentteja saamaan vallasta syöstyn Kerenskin Suomen kautta turvaan.

Tom tapaa agentin Imatralla. Hän tuntee huimausta katsellessaan koskeen, mutta onnistuu ylittämään sen huteraa siltaa myöten. Symbolisesti kyse on sotaneuroosin voittamisesta.

Mannerheim palaa Suomeen

Heti Helsinkiin saavuttuaan Fleming on nähnyt rautatieasemalla Pietarista tulevan kenraali Mannerheimin, joka suhtautuu rauhallisesti punakaartilaisten suorittamaan tarkastukseen.

Mannerheim on komea mies ja näyttää useimmiten ikäistään nuoremmalta, mutta tuossa tilanteessa hän näyttää ikäistään vanhemmalta.

Syy paljastuu, kun kerronta siirtyy Mannerheimin ajatuksiin. Hän ei voi saada mielestään verilammikkoa Mohilevin rautatieaseman laiturilla, jossa vallankumoukselliset olivat ampuneet hänen vanhan ystävänsä, keisarillisen armeijan esikuntapäällikön. Mannerheimin rohkeutta osoittaa, että  tämä silti matkustaa uhmakkaasti univormuun pukeutuneena.

Mannerheim muistelee Nikolai II:n kruunajaisia, joissa hänellä oli ollut kunniatehtävää. Edelleen kerrotaan Mannerheimin vaikutelmat Pietarista: kertaakaan hän ei ollut kuullut edes sellaisten miesten, jotka vihasivat ja pelkäsivät Kerenskin syrjäyttäneitä bolševikkeja, sanovan että he olivat valmiit syöksemään bolševikit vallasta ja tuomaan Kerenskin takaisin tai vapauttamaan tsaarin ja hänen perheensä heidän vankilastaan Siperiasta.”

Venäläisyys leimataan siis passiivisuudeksi. Tämä vastaa Mannerheimin muistelmissaan esittämään arviota: Venäjällä ei ollut vuoden 1917 lopulla vallankumoukselle vastavoimaa mutta Suomessa oli. Romaanissa venäläisyyden vastakohdaksi asetetaan porvarillisten suomalaisten sijasta pikemmin Mannerheim ”toiminnan miehenä”.

Historiallisesti romaanin kohta johtaa harhaan jättämällä huomiotta poliittiset erot. Kenraali Kornilov yritti kesällä 1917 kukistaa Kerenskin, ja taistelu tätä vastaan vahvisti olennaisesti bolševikkien asemaa.

Sekavuutta Suomen poliittisista suunnista

Tom Fleming tutustuu puutavaraliikkeen työntekijöihin Sophie Sandelsiin ja Nikko Hirniin, jonka ”palokunta” paljastuu suojeluskunnaksi.

Kolmikymppinen Sophie ja hänen parikymppinen sisarensa Lisa on kielitaitoisia ja sivistyneitä, mutta varattomina heidän on ansaittava itse elantonsa.

Sisarukset ovat ruotsinkielisiä mutta ortodokseja – harvinainen joskaan ei mahdoton yhdistelmä. Gavin on ilmeisesti halunnut saada Uspenskin katedraalin mukaan kuvaukseen.

Sen sijaan Gavin ei ole oikein selvillä, miten jyrkkiä vastakohdat jo porvarillisella puolella olivat perustuslaillisuutta ja aktivismia kannattavien välillä olivat – ystävyys- ja jopa perhesiteet saattoivat katketa poliittisten erimielisyyksien takia.

Sophien isävainaja on ilmeisesti ollut perustuslaillinen, koska hän on eronnut virastaan vastalauseena Venäjän sortotoimille. Sophien sulhanen on kaatunut Japanin sodassa, johon Venäjän vallan vastustaja tuskin olisi vapaaehtoisesti lähtenyt vaan päinvastoin iloinnut Venäjän tappiosta. Sehän aiheutti vuoden 1905 vallankumouksen, joka mahdollisti Suomessa suurlakon ja sitä kautta sortotoimenpiteiden kumoamisen ja eduskuntauudistuksen.

Sophie ei myöskään näe mitään ristiriitaa Saksassa kouluttautuneiden jääkäreiden ja ”ryssänkenraaliksi” pitkään kutsutun Mannerheimin välillä, vaikka he ovat taistelleet maailmansodassa toisiaan vastaan. Sophielle ei tule edes mieleen epäillä kenraalin isänmaallisuutta.

Päinvastoin, Sophie palvoo Mannerheimia, joka hänen mielestään on ”Sans peur et sans reproche” eli ritari peloton ja nuhteeton. Samanlainen on Gavinin suhde Mannerheimiin: romanttinen ja palvova.

Tomin tehtävänä on osoittaa realiteetit: Suomella ei ole armeijaa, kaupungeissa on venäläisiä varuskuntia ja Helsingin satamassa venäläisiä sotalaivoja. Kun Mannerheim Tomin epäilyistä huolimatta onnistuu, hän näyttäytyy sitä suurempana sankarina.

Sophie rakastelee Tomin kanssa, joka näin paranee impotenssista. Tom tuntee tästä kiitollisuutta, mutta ei rakastu Sophieen.

Sophien nuorempi sisar Lisa on töissä pankissa. Tammikuussa 1918 Sveitsin passin omistava Boris Heiden onkii häneltä tiedon, että Mannerheimin käyttää on siirretty suuri summa rahaa Vaasaan. Tämä on kieltämättä hyvä juonenkäänne. Usein unohdetaan, että ilman rahaa ei voi sotia. Siksi rahavirtojen vakoilu on elintärkeä sen selville saamiseksi, missä vastustaja aikoo toimia.

Valkoiset sankareita, punaiset roistoja

Romaanin kuvaus on mustavalkoinen: valkoiset ovat sankareita, punaiset roistoja. Punaiset murhaavat, valkoisten vastaavia tekoja kutsutaan ”puhdistuksiksi” kertomatta lähemmin niiden luonnetta.

Teoksen ilmestymisaikana 1972 tällainen kuva sisällissodasta oli auttamatta Suomessa vanhentunut. Suomen oloja tuntemattomalle se saattoi mennä täydestä antikommunismin nimissä.

Erityisen epäuskottavaa suomalaiselle on, että punaisten otettua tammikuussa 1918 vallan Sophie pannaan mustalle listalle. Todellisuudessa Sophien pidättämisessä ei olisi ollut mitään mieltä. Toisin kuin Linnoituksen Alix ja Madeleinen nimihenkilö, Sophie ei ole tehnyt mitään muuta kuin tuntenut isänmaallisia tunteita ja laskenut kukkia Runebergin patsaalle. Vaatimattomasti omalla palkallaan elävää konttorityöntyöntekijää olisi tuskin voinut leimata ”riistäjäksi”.

Syynä onkin romaanin juonen vaatimus. Sophien on pannut mustalle listalle Boris Heiden, joka vihaa Sophieta pelkästään tämän isänmaallisten tunteiden takia. Sophien on kuoltava, koska Tom tarvitsee ulkomaalaisena henkilökohtaisen syyn – koston – liittyä valkoiseen armeijaan ja sen jälkeen jahdata Heideniä ulkomailla.

Lisäksi näin vältetään se, että Tom joutuisi käyttäytymään huonosti hylkäämällä Sophien, joka on rakastunut Tomiin.

Valkoisessa armeijassa

Mannerheimilla todetaan olevan Pohjanmaalla kaksi pulma, joita länsirintamalla ei ollut: ”kuinka käsitellä tahdikkaasti intoa pursuavia talonpoikia, jotka eivät olleet lainkaan tottuneet komentojärjestelmään, sekä keski-ikäisiä upseereita, joiden sotilaallinen tietous oli yhtä pahasti ruostunut kuin heidän keskinäinen mustasukkaisuutensa oli kiihkeää.”

Lisäksi Mannerheim oli tähän asti johtanut venäläisiin sotilaisiin, jotka olivat sokean tottelevaisia – kunnes tekivät kapinaan. Suomalaiset taas ”olivat varmasti viimeiset miehet alistumaan yhdenkään upserrin orjiksi olipa tämä sitten ylipäällikkökin.”

Vaikka Mannerheim puhuu suomea huonosti, hän selviää haasteesta: kolmestakymmenestä Venäjällä viettämästään vuodesta huolimatta Mannerheim oli suomalainen niin sydämeltään kuin syntyperältäänkin, ja moitteettomien käytöstapojensa muodostaman julkisivun takana hän oli yhtä itsepäinen, ovela ja päättäväinen kuin kuka tahansa hänen riveissään taistelevista talonpojista.”

Tomin ensimmäinen tehtävä päämajassa on järjestää junakuljetukset. Tämä oli elintärkeä asia modernissa sodankäynnissä, mutta asiasta ei kerrota enempää.

Tässä yhteydessä Tom tapaa Mannerheimin ensimmäisen kerran. Kenraalilla on kyky olla kohtaamisissa läsnä ja luoda yhteisyyttä, keksiä jokaiselle jotain henkilökohtaista sanottavaa ja ilmaista se iskevässä muodossa.

Niinpä eversti loistaa mielihyvästä Mannerheimin puhuessa itsestään ja everstistä tasa-arvoisesti ’vanhoina sotureina’.” Tom taas tuntee itsensä imarrelluksi, kun kenraali viittaa syntymäkotinsa Louhisaaren entisiin omistajiin, joiden sukunimi oli sama kuin Tomilla, Fleming, ja joilla oli Tomin tavoin skottilainen sukutausta.

Tom pääsee rintamalle Vilppulassa, jossa valkoiset torjuivat punaisten hyökkäyksen. Sotaneuroosi paranee sotimalla!

Vilppulassa ”Tom alkoi uskoa siihen minkä hän oli Sophielle sanonut olevan mahdotonta, nimittäin valkoisten lopulliseen voittoon. Ehkä hän oli joutunut Mannerheimin voimakkaan persoonallisuuden lumoihin ja hänen uskoaan lujitti lisäksi se itsepintainen päättäväisyys, jolla nuo talonpoikaissoturit taistelivat Vilppulan juoksuhaudoissa”.

Myöhemmin sentään mainitaan materiaaliset seikatkin: jääkärit ja ruotsalaiset vapaaehtoiset päällystönä sekä sotatarvikkeet.

Tom osallistuu Tampereen valtaukseen. Sen yhteydessä on Mannerheimin ajattelua kursiivina minämuodossa: Vihamieheni voivat sanoa että minä suunnittelen jatkavani sotaa Venäjän rajojen tuolle puolelle saakka. Niin tyhmä minä en toki ole. Venäjän valkoiset eivät ole järjestäytyneet voittoon. Koltšak ei pysty voittamaan yksin eikä Kornilovkaan Donin kasakoineen eikä Dietov Uralilla tai tšekkilegioona. Ja minun tehtäväni on Suomessa.”

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Antoihan Mannerheim ns. miekantuppikäskyn Vienan ja Aunuksen vapauttamisesta. Vielä 1919 hän olisi valtionhoitajana halunnut Suomen osallistuvan interventioon Venäjälle, mutta ei saanut siihen kannatusta.

Tuossa vaiheessa ei ollut mitenkään itsestään selvää, että bolševikit voittaisivat sisällissodan Venäjällä tai ylimalkaan että he pysyisivät vallassa, jollei Euroopassa syntyisi vallankumousta.

Mikkelissä Mannerheim antaa kunniamerkin myös Tomille. Jälleen Tom huomaa Mannerheimin karisman. Kenraalia on briifattu Tomin taustasta, ja niinpä tämä osaa lausua henkilökohtaiset mieleenpainuvat sanat: Kun te olette omissa metsissänne niin kantakaa kuusenoksaa hatussanne Tampereen muistoksi.”

Tom osallistuu voitonparaatiin Helsingissä 16. toukokuuta: Marssi hurraavaan kaupunkiin seuravana aamuna oli jokaisen sotilaan kunnianunelman täyttymys. Väkijoukot, kukat, liput, komea kenraali joka ratsasti kauniilla hevosellaan Neptunella pormestari von Haartmanin odottaessa silinterihattu kädessään vapauttajia – kaikki sujui kalliisti lunastetun voiton arvoisten suurten perinteiden merkeissä.”

Gavin on kyllä aiemmin kertonut, että Helsingin olivat vapauttaneet tai valloittaneet – miten sen kukin haluaa nähdä – saksalaiset, mutta tässä kohtaa se näyttää häneltä unohtuneen.

Heiden voittaa Tomin kaksi kertaa

Vilppulassa Tom on partioretkellä vanginnut muiden punaisten lisäksi Boris Heidenin. Heiden väittää olevansa sveitsiläinen lehtimies, eikä Tom saa muita uskomaan tämän olevan vakooja.

Heiden joutuu Tomin ruotsalaisen ystävän huostaan. Myöhemmin käy ilmi, että Heiden on ensin saanut tämän puolelleen ja sitten tappanut tämän pakomatkalla Pohjanlahden yli.

Sisällissodan päätyttyä Tom seuraa Heideniä Sveitsiin ja saa selville lisää tämän taustasta. Heidenin isä oli balttilainen paroni ja äiti tämän juutalainen rakastajatar.

Heidenin ”vallankumouksellisuus” selitetään osittain sillä, että tämä on avioton lapsi, osittain sillä että tämän vanhempi veli oli tuomittu kuolemaan epäonnistuneesta attentaatista. Heiden kaipaa tunnustusta, jota ei ole lapsena saanut, ja haluaa onnistua siinä, missä veli epäonnistui. Kaiken huipuksi hän tuntee homoseksuaalista mielenkiintoa Tomia kohtaan.

Heiden ottaa Tomin vangiksi ja pumppaa tämän täyteen huumausaineita kokeillakseen, voiko porvarillisen ja isänmaallisen ihmisen käännyttää. Tomin pelastaa häneen ihastunut lapsuudenystävä, amerikkalainen Nancy

Mannerheimin keskustelu Tomin kanssa

Tom käy tapaamassa sukulaisiaan Aberdeenissa Skotlannissa ja kohtaa siellä aselevon päivänä 11. marraskuuta 1918 Mannerheimin matkalla Lontooseen. Saksan hävittyä kenraali on saanut Suomen hallitukselta tehtävän solmia suhteet Englantiin ja Ranskaan.

Mannerheim muistaa Tomin, ja he viettävät illan yhdessä.

Keskustelussa Mannerheim kiisää, että hänellä olisi poliittista kunnianhimoa: en ole poliitikko enkä ole koskaan halunnut hallita mitään maata, en edes omaa maatani.”

Tom kysyy: Kun te otitte käsiinne ylipäällikkyyden Vaasassa vuoden alussa, niin valmistauduitteko te taistelemaan Suomen puolesta vai kommunismia vastaan?” Mannerheim vastaa: sekä puolesta että vastaan, mutta Suomen vapauttaminen oli tietysti ensi sijalla. En minä olisi koskaan johtanut armeijaa bolševikkeja vastaan, vaikka kaikki opposition lehden Suomessa sanovatkin, että juuri sen tuo sodanlietsoja Mannerheim aikookin tehdä.”

Mannerheimin interventiosuunnitelmat eivät YYA-aikana olleet hänelle Suomessa kunniaksi. Mutta Gavinhan oli ulkomaalainen ja kirja henkii muutenkin intoa, että bolševismi olisi pitänyt surmata kehtoonsa. Jollei Mannerheim-osuuden tarkastanut Eino E. Suolahti ole sensuroinut käsikirjoitusta, syynä on ollut se, ettei Gavinilla ole ollut tarpeeksi tietoja eikä kanttia suhtautua kriittisesti Mannerheimin muistelmiin.

Mannerheim kertoo Tomille Odessan ennustajasta tarinan, jonka marsalkka otti mukaan muistelmiinsa. Hän kohoaisi korkeaan asemaan ja luopuisi siitä, mutta kohoaisi pian oisen kerran korkeaan asemaan ja sekin kestäisi lyhyen ajan. Kolmas korkea asema tapahtuisi vuosien päästä.

Kohtauksen tapahtuma-aikana ensimmäinen kerta, valkoisen armeijan ylipäällikkyys 1918, oli takana. Suomalainen lukija tietää, että toinen kerta, valtionhoitajuus 1918-9, on juuri edessä, ja että kolmas kerta tarkoittaa talvi- ja jatkosotaa sekä presidenttiyttä.

Tom voittaa vastustajansa

Perun pääkaupungissa Limassa Tom kohtaa kolmannen kerran Heidenin. Tämä uskoo keksineensä paremman taktiikan kuin proletariaattiin nojaavat bolševikit. Keskiluokka ja varsinkin opiskelijat voidaan saada vallankumouksellisiksi tekemällä isänmaallisuus naurettavaksi sekä huumeiden avulla. Tämän skenaarion tarkoitus on ilmeisesti tehdä epäilyttäviksi 1960-luvun radikaalin nuorison aatteet ja toiminta.

Tom on jo aiemmin kiusannut Nancya tämän ”punaisista” aatteista. Ennen sotaa Nancyn oli puolustanut intialaisten sikihien oikeutta tulla Kanadaan ja kutsunut vastakkaista kantaa edustavaa Tomia ”rotuerottelijaksi”, nykykatsannossa täydellä syyllä.

USA:n liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan Nancy omaksuu periaatteen ”oikein tai väärin, minun maani” ja työskentelee kanttiinissa ensin Lontoossa ja sitten Pariisissa. Tsaariperheen murha saa hänet luopumaan ”vaaleanpunaisuuden” rippeistä.

Perussa Nancyn isä, amerikkalainen liikemies, suunnittelee asettavansa presidentiksi USA:lle mieluisan miehen. Tällaisessa sekaantumisessa toisen maan asioihin ei romaanissa nähdä mitään epäilyttävää.

Heiden tekee attentaatin Nancyn isää vastaan, mutta tämä vain loukkaantuu. Heidenkin on loukkaantunut Tomin luodeista ja pyytäävihamieheltään silmillään armonlaukausta, jonka tämä myös suo.

Tavallaan Heiden on siis ollut oikeassa: hänen ja Tomin välillä on ollut outo side. Surmaamalla Heidenin Tom suorittaa klassisen ”splittauksen”: hän lohkoo persoonallisuudestaan kaiken pahan ja heikon, joka ei kuulu ideaaliin miehisyyteen.

Aiemmin Tom ja Nancy ovat kihlautuneet. Tom lupautuu töihin Nancyn isän yritykseen, ja ennen aktiivinen Nancy omaksuu perinteisen vaimon roolin.

Romantiikka vaatii ajallista ja paikallista etäisyyttä

Jo Linnoitus mutta erityisesti Uspenskin varjossa saa ajattelemaan, että romanttinen historiallinen romaani toimii parhaiten, kun se sijoitetaan kaukaiseen maahan ja aikaan, josta lukija tietää mahdollisimman vähän.

Toisaalta Mika Waltarin Tanssi yli hautojen osoittaa, että lukija tai katsoja on valmis uskomaan melkoisia epätodennäköisyyksiä, jos alusta alkaen on selvää, että kyseessä on aikuisten satu.

Uspenskin varjossa sijoittuu pahaksi onneksi vuoteen 1918, josta suomalainen lukija ei voi löytää romantiikkaa etsimälläkään.

Mitä Gaviniin tulee, ilman suomen kielen taitoa hän oli sangen harvojen lähteiden varassa. Mutta tuskinpa hän olisi niitä omaksunut, jolleivat ne olisi vastanneet hänen omaa ajatteluaan ja ihanteitaan.

Muita arvioita

Vappu Karjalainen kirjoitti romanista Uspenskin varjossa kirjastonhoitajille tarkoitetussa Arvostelevassa kirjaluettelossa 1972:  ”Edellisen teoksen (Tähti ja puolikuu) muistaen en olisi ihmetellyt, vaikka kirjailija olisi järjestänyt Mannerheimille pikku romanssin. Ei toki sentään, Mannerheim säilyy etäisen viileänä sankarihahmona. [- -] Seikkailuviihteenä kirja on ammattitaitoisen pätevää työtä, Suomen historian tärkeän vaiheen kuvauksena sensijaan se on erittäin yksipuolinen.”

Tähti ja puolikuu käsittelee Kemal Atatürkiä ja Turkin sotaa Kreikkaa vastaan.

Linnoituksesta on kirjoittanut blogissaan Lukijatar.

Kirjailijasta

Catherine Gavinista englanninkielisessä Wikipediassa ja muistokirjoitus Herald Scotlandissa.

Kirjallisuutta

Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Lars Gabriel von Hartmanin elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2001.

Klinge, Matti: Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY 1998.

Klinge, Matti: Poliittinen Runeberg. Suom. Marketta Klinge. WSOY 2004.

Lagerlöf, Selma: Kootut teokset VIII. Kironalainen. Suom. Helmi Krohn. 2. p. Sakari Topelius. Suom. Irja Malmila. WSOY 1952.

Mannerheim, G.: Muistelmat. 1-2. Suom. Lauri Hakulinen et al. Otava 1952.

Mainokset

Paavo Rintala: Mummoni ja Mannerheim -trilogia

Mannerheim-kultti saavutti huippuna vuonna 1960, kun Helsingissä paljastettiin marsalkan ratsastajapatsas. Samana vuonna närkästystä herätti Paavo Rintalan romaani Mummoni ja Mannerheim. Trilogiansa loppuosassa Rintala teki kuitenkin molemmista päähenkilöistään viisaita vanhuksia.

mummoni-ja-mannerheim-trilogia

Samana vuonna 1960 ilmestyi myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toinen, sisällissotaa kuvaava osa.

Rintalan trilogian toinen osa Mummoni ja Marsalkka ilmestyi 1961 ja kolmas osa Mummon ja Marskin tarinat 1962.

Nimien symboliikka

Mummon, Eeva Maria Kustaava Kynsilehdon, omaa sukua Mämmö, ensimmäinen etunimi Eeva tulee Raamatusta ihmiskunnan kantaäidiltä, joka lankesi syntiin, toinen etunimi Maria taas Jeesuksen äidiltä Neitsyt Marialta, jonka katoliset katsovat olleen synnitön. Kolmas etunimi Kustaava on sama nimi kuin Mannerheimin etunimi Gustaf, Kustaa.

Mannerheimista käytetään romaanin kerronnassa sukunimeä, Mummosta taas nuorena tavallisesti kahta etunimeä Eeva Maria. Ero ilmentää sitä, että Mannerheim elää julkisuudessa, kun taas Mummo on täysin yksityinen henkilö.

Aivan jyrkkä ero ei ole: venäläiseen tapaan Mannerheimia kutsutaan joskus Gustaf Karlovitšiksi, ja perheen vaurastuessa Eeva Mariaa puhutellaan lyhyen aikaa rouva Kynsilehdoksi.

Mannerheimia ja yläluokkaa ironisoidaan

Varsinkin trilogian ensimmäisessä osassa Mannerheim nähdään ironisessa valossa. Toisaalta heti ensimmäisessä kohtauksessa näytetään, että kyse ei ole niinkään henkilökohtaisesti Mannerheimista vaan yläluokan käytöksestä ja siihen liittyvistä arvoista.

Haminan kadettikoulussa 14-vuotias Mannerheim joutuu muiden tulokkaiden tavoin raa’an simputuksen – voisi sanoa suoraan kidutuksen – kohteeksi. Tarkoitus on opettaa sotilaan ja laajemmin yläluokan käytöstavat, joiden mukaan mitään aitoja tunteita ei pidä näyttää, vaan teeskennellä juuri päinvastaista: kipua kärsiessään pitää hymyillä. Kuuluakseen joukkoon tulokkaat yhtyvät ylempiluokkalaisten pilkkaan tovereitaan kohtaan.

Opittuaan olemaan näyttämättä todellisia tunteitaan Mannerheim menestyy upseerin uralla Venäjällä. Hän uskoo itse ohjaavansa elämäänsä. Yksityiselämässään hän ei siihen pysty: hän joutuu naittamishaluisen tädin uhriksi.

Myös nuorella Eeva Marialla on haaveita. Hän on pystyvä piika mutta suunnittelee menoa kaupunkiin ompelijaksi. Suunnitelma alkaa kuitenkin tuntua tyhjänpäiväiseltä, kun Eeva Maria tapaa tulevan miehensä, Vihtori Kynsilehdon.

Vihtori on karvari ja edustaa siis perinteistä käsityöläisammattia.

 

mummoni-ja-mannerheim

Erilainen suhde perheeseen ja valtioon

Eeva Marialla ja Gustaf Karlovitšilla on jotain yhteistäkin: rakkaus eläimiin. Eeva Maria hoitaa sikoja, Mannerheim on kiintynyt hevosiinsa, vaikka varsinaisen hoitamisen tekevät tietysti palvelijat.

Eron heidän välillään osoittaa samanaikainen kohtaus, jossa Eeva Maria menettää pienen enkelimäisen poikansa Uunon samoihin aikoihin, kun Mannerheim menettää lempihevosensa Japanin sodassa. Mannerheimin tuska on tällä kertaa aito ja hän myös näyttää sen. Yläluokkaisena hän voi syventyä siihen, kun taas Eeva Maria pyytää Vihtorilta asiallisesti nestyykiä, kuivaa silmänsä ja jatkaa sitten töitä.

Mannerheimin yksinäisyyttä ilmentävät hänen sanansa kuolevalle hevoselleen: ”rakkaani, ainoa rakastettuni”. Häneltä puuttuu perhe, kun vaimo on jättänyt hänet ja vienyt mennessään tyttäret.

Sen sijaan Eeva Marialle perhe on kaikki kaikessa. Hänen tehtävänsä maailmassa on huolehtia siitä, että perheenjäsenet saavat ruokaa ja vaatetta.

Ulla-Maija Peltonen on kirjoittanut Rintalan trilogiasta monessa yhteydessä, mutta Mannerheim-näyttelyluettelossa hänelle sattuu lipsahdus.  Yksi avainkäsite – punakaartilaismummo – on täysin väärä. Mummolla ei ole mitään tekemistä punakaartin kanssa.

Tosin Mummon lempivävy Peni Hirvelä on työväenliikkeen kannattaja, mutta kapinan aikana hän on punaisen hallinnon siviilivirassa, ei punakaartissa sillä hän on ehdoton pasifisti. Toinen vävy taas on suojeluskunnassa.

Muutenkaan Eeva Maria ei osoita solidaarisuutta punakaartille, vaan kieltäytyy antamasta sille osaakaan siasta. Se jaetaan oman ja tyttärien perheiden kesken. Menettely on välttämätöntä, jotta jäätäisiin eloon.

Ennen kaikkea Mummo leimataan käsitteillä, joita tuohon aikaan käytettiin väärin. Rintala kertoo, miten lapset haukkuvat tovereitaan punikeiksi näiden sukulaisten perusteella. Yksi opettajista sentään sanoo, että lapset eivät ole punikkeja eivätkä lahtareita vaan lapsia.

Mummo on vielä jyrkempi: hän ei ollut koko elämänsä aikana kohdannut ainoataan punikkia tai lahtaria, Jumala ei hänestä sellaisia oliota luonut vaan ihmisiä.

Mummo ei ole vain puolueeton tai epäpoliittinen vaan esipoliittinen. Hänelle ei ole edes sellaisia sanoja ja käsitteitä kuin ”valtio” ja ”luokka”. Tässä hän muistuttaa venäläisiä talonpoikia.

Koska Mannerheimilla ei ole perhettä, hänen uskollisuutensa suuntautuu sellaisia abstrakteja asioita kuin armeijaa ja valtiota kohtaan.

Nuorena ja keski-iässä Mannerheimilla on liian suuret luulot itsestään: hän uskoo tuntevansa maailman. Hän ei tajua, että se mitä hän pitää maailmana on aristokraattien kapea sektori, jonka päivät ovat luetut. Kun Mannerheim kuulee muunlaisia mielipiteitä, hän sulkee korvansa: ainahan on tyytymättömyyttä, miksi se nyt olisi sen vaarallisempaa.

Tosin nämä kohdat ovat sikäli monitulkintaisia, että myös vallankumouksen sympatisoijien uskomukset ja toiveet olivat Rintalan kirjoittaessa romaania osoittautuneet illuusioiksi.

Siinä missä Mannerheim edustaa johtamista, Mummo edustaa konkreettista työtä kuten miehensä Vihtori. Vihtori on oikeastaan tappanut itsensä työnteolla, kun ei ole voinut vaihtaa karvarin ammattia, johon kuuluu myrkkyjen käsittely. Silti Kynsilehtojen perhepappi Castrén ylistää hautajaisissa Vihtoria, koska tämä on halunnut aikaansaada työnteolla rauhaa ja parempaa maailmaa.

Erilainen suhde sotaan

Mannerheim on ammatiltaan sotilas, ja Puolassa hän valmistautuu ja valmistaa rykmenttiään sotaan. Vaikka Mannerheim ei suoraan sanokaan, hän toivoo sotaa, koska vain silloin hän saa tilaisuuden yletä armeijassa.

Mannerheim vakuuttaa puolalaiselle kreiville: ”Me emme hävitä maata, tuhoa kulttuuria, polje sodan jalkoihin jääviä ihmisiä. Päinvastoin. Me yritämme tehdä kaikkemme auttaaksemme heitä, mikäli suinkin mahdollista. Me olemme inhimillisiä ihmisiä niin kuin muutkin. Me vain sodimme, kun on sodittava.”

Lausuman tekee ironiseksi se, että Puola joutui molemmissa maailmansodissa sotatantereeksi.

Vuonna 1918 Mannerheim on aktiivisesti sytyttämässä sotaa – sinänsä ymmärrettävästi, koska toinen puoli tekee niin myös, ja toimimatta jättäminen tietäisi häviötä.

Eeva Maria suhtautuu sotaan juuri päinvastoin. Jatkosodan aikana Mummo ei pysty ymmärtämään, miten isänmaan puolesta kaatuminen olisi hänen tyttärenpojalleen Pertille ollut paras osa, Perttihän halusi eläinlääkäriksi. ”Ihmisolennon synnyttämiseen tarvitaan paljon vaivaa, hellyyttä ja hyväilyjä, mutta sen tappamiseen riittää yksi räiskäisy pyssyn piipusta. Sillä laillako maailma tulee joskus loppumaan.”

Olennaista on huomata, että Mummon kanta on ollut sama jo sisällissodan aikana, se ei siis riipu politiikasta. Ensimmäinen osa päättyy tammikuun iltaan 1918, jolloin Eeva Maria havainnoi: ”Ei näy juuri ketään. Joku yksinäinen kulkija pyssy olalla. On mennyt oudoksi tämä elämä. Terveitä miehiä. Eikä muuta virkaa kuin pyssy olalla kävellä.” Ajankohdan perusteella kyse on ilmeisesti punakaartilaisista.

Mummon aviomies Vihtori Kynsilehto on pasifisti. Hän ei hyväksy minkäänlaista armeijaa, ainoastaan poliisin.

Trilogiassa ei olla ehdottomasti tappamista vastaan. Eeva Maria tappaa kasvattamansa siat, kun aviomiehestä ei siihen ole, ja opettaa lapsetkin pitämään luonnollisena, että syödään lemmikkien lihaa. ”Tappaminenkin kuuluu luonnon järjestykseen, mutta sitä ei saa tehdä turhan päiten eikä – esimerkiksi kalastaessa – saaliin himosta vaan välttämättömyydestä”, summaa Pekka Tarkka.

Mannerheim pystyy lähettämään sotilaita kuolemaan, mutta ei pysty itse ampumaan hevostaan.

Sotilaskin voi säilyä viattomana tappamalla niin kuin sotamies Kuukkeli, jonka kanssa Marsalkka keskustelee mielikuvituksessaan öisin. Kuukkelilla ei ole sodassa mitään omia tavoitteita, jollei viinan löytymistä voi sanoa sellaiseksi. Siksi paha ei Kuukkelia kosketa.

mummoni-ja-marsalkka

Mannerheimin negatiiviset piirteet

Trilogiasta nousi Ulla-Maija Peltosen mukaan kohu, koska Rintala ”esitti kirjassaan heroisoidun Mannerheimin totutusta poikkeavalla tavalla käyttämällä vaihtelevien näkökulmien tekniikkaa. Arvostelijat paheksuivat sitä, että Rintala asetti romaanissaan rinnakkain kansannaisen ja maailmanmiehen. Näkemys, että Mummo asetetaan Mannerheimin edelle, oli monille liikaa.”

Liikaa oli ehkä jo rinnastus ja se, että Mannerheim kuvataan ihmisenä, ei suurmiehenä. Ensimmäisessä osassa vielä korostetaan niitä piirteitä, jotka suomalaisessa Mannerheim-kuvassa oli sivuutettu: Mannerheim on vieraantunut Suomesta ja pitää sitä provinsiaalisena. Tätä korostaa se, että Mannerheimin suhteista sukuunsa ei kerrota mitään.

Romaanissa Mannerheim jopa kokee itsensä venäläiseksi. Toisaalta Mannerheimille huomautetaan, että hän ei voi vajavaisen kielitaitonsa takia tuntea venäläisiä. Tosin toisin kuin suomen kielessä, venäjän kielessä on eri sanat etniselle venäläiselle ja Venäjän kansalaiselle.

Mannerheim edustaa niitä piirteitä, jotka venäläisessä sodankäyntitavassa ovat suomalaiselle vastenmielisiä. Ensimmäisessä maailmansodassa Mannerheim uhraa surutta sotilaitaan – suuressa valtakunnassa näitä riittää, joten säästämiseen ei ole syytä. Vallankumouksen uhatessa hän määrää tykistön ampumaan rintamalta pakenijat.

Toisessa osassa Mannerheim haluaa sisällissodan aikana säästää venäläiset upseerit, jollainen itsekin on, sotilaiden kohtalosta hän ei välitä. Punavangit Mannerheim olisi valmis tuomitsemaan kaikki kuolemaan, vain kaasun käyttöä ja sanaa ”joukkotuho” hän kavahtaa.

Koko ajan Mannerheim puhuu ”sivistyksen suojelemisesta”, niin että koko sana ”sivistys” saa ironisen kaiun, kun sen varjolla tapetaan massoittaan ihmisiä.

Jälleen vastakohtana on Mummo, joka edustaa luontoa ja jopa samastuu siihen.

Mannerheim ja naiset

Mannerheimin naisseikkailuihin Rintala ei erityisesti syvenny, niihin vain vihjataan. Oikeista (oletetuista) suhteista ei kerrota, Puolassa rakastettu on Maria Lubomirskan sijasta fiktiivinen Eugenie. Mannerheim ei kuitenkaan kersku suhteillaan, toisin kuin eräät muut upseerit.

Suurimman osan saa fiktiivinen Klavdia, jonka Mannerheim tapaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen uudelleen Pariisissa. Makaaberissa kohtauksessa Mannerheim ajattelee Klavdian kanssa maatessaan Pietarin valloitusta. Hän ei siis osaa olla läsnä toisen ihmisen kanssa, vaan suunnitelmat täyttävät koko ajan hänen mielensä.

Vanhoina Mummo ja Mannerheim lähenevät toisiaan

Vanhetessaan Mummo ja Mannerheim kuitenkin lähenevät toisiaan. Toisen osan lopussa Mannerheimkin alkaa elää hetkessä. Tämä tapahtuu tosi suomalaisesti, saunan jälkeisellä uintiretkellä.

Mannerheim ei myöskään enää halua sotaa vaan joutuu vastahakoisesti talvisotaan. Jatkosodassa Mannerheim ottaa ylipäällikkyyden vain voidakseen hillitä liikaa intoilevia ja Saksaan luottavia upseereita. Päämajassa on realistisia upseereita, rintamakomentajissa ei. Kaikkein eniten illuusioiden vallassa elää kotirintama, ennen kaikkea keskiluokka ja sen naiset.

Pekka Tarkan mukaan Mannerheimille ”kaikki aktiiviset tavoitteet ovat käyneet merkityksettömiksi; sodan paineessa hän on lakannut käyttämästä sanoja ’minä toivon’. Hän näkee asiat juuri niin kuin ne tapahtuvat eikä niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan”. Ei kuitenkaan täysin, sillä puna-armeijan suurhyökkäys 1944 yllättää hänet.

Kolmannessa osassa kerrontatapa muuttuu suureksi osaksi hän-muodosta minä-muotoon ja siten huomio kiinnitetään yhtä enemmän ulkoisten tapahtumien sijasta sisäisiin.

Kolmantena minä-kertojana on Mannerheimin ja Mummon lisäksi Mummon tyttärenpoika Otto.

Jo aiemmissa osissa on ennakoitu tulevia tapahtumia, ennen kaikkea Mummon sukulaisten kaatumisia sodassa.

mummon-ja-marskin-tarinat

Mannerheimin maalliset hyveet, Mummon kristilliset hyveet

Viimeisessä osassa Mannerheim edustaa maallista viisautta ja muita maallisia hyveitä, joita ovat antiikista asti olleet käytännöllinen järki, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus. Mannerheimin päätös olla hyökkäämättä Leningradiin vaatii kaikkia neljää.

Mummo taas edustaa perinteisiä kristillisiä hyveitä, vaikkakin kolmikko usko, toivo, rakkaus, jonka edustajaksi hänet syntymäpäivillä leimataan, on ehkä liian teoreettinen.

Maailman mielettömyys

Trilogian pohjavire on Pekka Tarkan mukaan uskonnollinen, tosin niin että ”eri juttu on Jeesus ja eri juttu taas kirkko ja papit”. Papeissa on paljon niitä, jotka samastavat uskonnon ja nationalismin ja jopa ihannoivat sotaa.

On kuitenkin toisenlaisiakin pappeja. Pastori Castrén puhuu vanhimman tyttären ja Peni Hirvelän häissä: ”Te olette työväen aatetta. Se on hyvä aate. Ja selvästi siellä on paljon vähemmän innostusta tappohommiin ja julmuuteen kuin kapitalistien puolella. Mutta vain ohjelmissa. Ihminen on samanlainen ihminen oli se kapitalisti tai työväenaatteen ihminen. Ei se siitä kummene. Samanlainen tappaja se on.”

Castrénin ydinsanoma on: ”Ja kun te joskus joudutte ymmälle ja mietitte, mitä järkeä tässä elämisessä oikein on, muistakaa aivan kirkkaasti, ettei tässä paljon järkeä olekaan. Vain yksi on ja se riittää.” Tuosta tärkeimmästä asiasta ovat puhuneet Jeesus ja monet viisaat miehet.

Myös Peni Hirvelä pitää puhetta hyvänä ja hän haluaa lapsensa ristittävän vanhalla kaavalla, jonka mukaan ihminen on perisynnin vallassa. Sen sijaan suvun porvarillinen vävy pitää sellaista vanhanaikaisena.

Jumalan rauha

Pekka Tarkan mukaan Mummo ”pystyy elämään läpi maailman mielessään ’Jumalan rauha’, ihannetila, jossa kaikki selittäminen ja pyrkiminen on laannut, jossa ihminen elää puhdasta vegetatiivista elämää yhteydessä eräänlaiseen luonnonmukaiseen jumaluuteen”.

Jumalan rauhan voi saavuttaa jopa äiti pienen poikansa hautajaisissa, jolloin Eeva Maria tajuaa, että Uuno ei ole missään kaukana taivaassa vaan hänessä. Tai vankilassa kuten vävy Peni Hirvelä, joka löytää Tammisaaren leirillä ilon.

Mutta kun Peni vapauduttuaan puhuu asiasta toverinsa hautajaisissa, puhetta pidetään niin käsittämättömänä, että hänet leimataan kommunistiksi, muilutetaan ja tapetaan. Samaten vuorisaarnan vakavasti ottava pastori Castrén viedään mielisairaalaan, kun hän on siunannut punaisten haudat.

Vanhenevaa Mummoa vaivaa yksinäisyys. Vain lapset ymmärtävät hänen opetuksiaan, mutta lapset kasvavat ja joutuvat maailman väärien käsitysten pauloihin, kuten upseeriksi ylennyt tyttärenpoika Pertti.

Mannerheimin kuvitelma ideaalisotilaasta

Yksinäinen on myös Mannerheim. Sodan aikana hänellä on öisenä puhekumppanina viisas eversti, joka rukoilee soittamalla viulua.

Toinen keskustelukumppani on sotamies Kuukkeli. Kun Marsalkka kuvaa suhdettaan sotamies Kuukkeliin ”Hänelle minun ei tarvitse selittää mitään, hän käsittää katseestani ja luottaa minuun”, Pekka Tarkka vertaa suhdetta Jumalan ja ihmisen suhteeseen, jossa ainoa tapa on ”kontemplatiivista, rakkauden sävyttämää katselua”.

Tarkka on muuten analysoinut taitavasti Rintalan arvomaailmaa teoksessaan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta (1966). Tämän kohtauksen suhteen hän mielestäni haksahtaa, kun ei lainkaan epäile, että kohtauksissa olisi ironiaa. Ennen kaikkea Tarkalta unohtuu, että kyse on Mannerheimin kuvitelmista.

Kuukkeli on Mannerheimin ideaalikuva suomalaisesta sotilaasta. Kuukkeli ei koskaan purnaa vaan vastaa aina: ”miten vaan asiat vaativat, herra marsalkka”.  Kuukkeli uskoo, että kukkulan verinen takaisin valtaaminen johtui kenraaleista, vaikka se tosiasiassa oli marsalkan määräys.

Kun Mannerheim joutuu todellisuudessa puhumaan esimerkiksi kaatuneiden äitien kanssa, puheet eivät kohtaa tosiaan: Mannerheim puhuu ylevästi, äidit taas konkreettisesti siitä minkälainen maapohja on hautausmaalla paras. Sattuman oikusta punaiset vainajat haudattiin parhaaseen maahan.

Sotilaan ja Mannerheimin kunnia

Muistelmiaan kirjoittaessaan Mannerheim käyttää jälleen sellaisia abstrakteja käsitteitä kuin kunnia. Tosin hän sanoo puolustavansa suomalaisen sotilaan kunniaa, jonka jälkiviisaat kirjoittajat ovat viemässä eikä omaansa.

Loppujen lopuksi Mannerheim kuitenkin myöntää oman osuutensa kuvitellulle sotilaalle: ”Minä kohotin sinut ja sitten sinä kohotit minut kärsimyksilläsi ja uhreillasi ja nälälläsi. Ei mikään tulevaisuus voi erottaa meitä toisistamme. Kun kerran historia tulee puhumaan Suomen kunniakkaimmista päivistä, se ei voi puhua yksin sinusta tai yksin minusta, vaan yhdessä meistä molemmista.”

Kohta on täynnä ironiaa, sillä sotilaan käsitys sodankäynnistä on aivan erilainen. Samalla Rintalan tuli ennustaneeksi niin sanotun uuspatriotismin ajan, jolloin sotaveteraaneista tuli kunniakansalaisia ja Mannerheim valittiin suurimmaksi suomalaiseksi.

Mannerheimin vieraus uudessa maailmassa

Sodanjälkeisessä Länsi-Euroopassa Mannerheim on vieras: nuoret käyttäytyvät hänestä yhtä pöyristyttävän huonosti kuin ihmiset Venäjällä vallankumouksen jälkeen. Kaiken ensimmäisen osan ironian vastapainoksi Mannerheim saa nyt sanoa, että aiemmin sotaa käytiin vihaamatta mutta demokratian aikakauden sodat ovat olleet paljon tuhoisampia.

Jo toisen osan lopussa, Mannerheim on uidessaan saunan jälkeen mietiskellyt, että entinen halveksittu maailma pystyi pitämään rauhan kauemmin, koska sen johtajat eivät olleet ”massojen valtaan nostamia nukkeja niin kuin nykyiset diktaattorit ja pääministerit”. He eivät myöskään sanelleet kostorauhoja.

Nahkapeittureiden linjalla

Rintala palasi Mannerheimiin teoksen Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa (1979), jossa hän kuvasi marsalkan reaktiota kesän 1944 suurhyökkäykseen.

Tavallaan kaksiosaisen romaanin nimi Nahkapeitturien linjalla on vastalause käsitteelle Mannerheim-linja: talvisodassa linja kestää parhaiten juuri siellä, missä ei ole muita linnoituksia kuin sotilaat itse.

paavo-rintala

Kirjailijasta

Paavo Rintala syntyi Viipurissa 1930. Perhe asui Antreassa Vuoksen rannalla. Isä kaatui aivan talvisodan lopussa Vuosalmella. Äiti ja poika asettuivat asumaan Ouluun.

Matti Virtanen toteaa Fennomanian perillisissä, että sotaorpojen sukupolven kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai sen miten sodan takia joutuu eroon vanhemmistaan vieraaseen maahan.

Jostain syystä Virtanen ei mainitse evakkoutta. Sen kokivat paljon useammat lapset kuin yleensä ajatellaan, sillä kaupunkilaiset lähtivät evakkoon maalle ja joskus lapset lähetettiin yksin uuteen ympäristöön. Näitä matkoja saattoi olla useita, ja aina oli edessä sopeutuminen.

Rintala kuului niihin, joiden evakkomatkasta tuli pysyvä, mutta hän sai olla yhdessä äitinsä kanssa.

Kaiken kaikkiaan, sotaorpojen sukupolven yhdistävä kokemus oli Virtasen mukaan, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Usein juuri lapset ja nuoret omaksuivat sota-aikana herkimmin propagandan, koska heillä ei ollut elämänkokemusta sitä vastustaa. Rintala käsitteli aihetta romaanissaan Pojat (1958), josta Mikko Niskanen teki samannimisen tunnetun elokuvansa. Niinpä juuri nuorten kohdalla henkinen murros sodan jälkeen oli jyrkin.

Perinteiset ja uudet arvot iskivät yhteen 60-luvun kirjasodissa. Yksi niistä koski Paavo Rintalan Sissiluutnanttia (1963). Arvostelijat väittivät, että Rintala ei tiennyt sodasta mitään, koska ei ollut sitä kokenut – sodaksi katsottiin siis vain rintamakokemukset.

Teoksessa Paavo Rintalan saarna ja seurakunta Pekka Tarkka selvitti Sissiluutnantin vastaanottoa. Hän tuli siihen tulokseen, että sekä Rintalan vastustajat että puolustajat käsittivät hänen sanomansa väärin. Ensinnäkin kuvaus otettiin realistisena kuvauksena jatkosodassa, vaikka kyseessä on yleisinhimillinen teema siitä, mitä sota tekee ihmiselle. Toiseksi Rintala ei ollut radikaali vaan päinvastoin uskonnollispohjainen konservatiivi. Rintalan mielestä Suomi oli rikastuessaan suureksi osaksi kadottanut ne arvot, joita tavalliset ihmiset olivat sodassa puolustaneet.

Sissiluutnantin aiheuttama kohu leimasi Rintalan. Nykyisin on unohdettu, että hän kuvasi kunnioittavasti tavallisten sotilaiden kokemuksia. Hän oli niihin hyvin perehtynyt, sillä dokumenttiromaaneissaan Sotilaiden äänet (1966) ja Sodan ja rauhan äänet (1967) hän käytti Yleisradion keräämiä veteraanien haastatteluja kesän 1944 taisteluista Kannaksella. Rintala ei käyttänyt sanaa torjuntavoitto, mutta itse asiassa kyse oli hänen mielestään vielä enemmästä – suomalaisen identiteetin säilymisestä.

Rintalan näkemys ei kuitenkaan ollut nationalistinen vaan humanistinen: yhtä myötätuntoisesti kuin suomalaisista hän kirjoitti venäläisistä siviileistä Leningradin kohtalosinfoniassa (1968) ja saksalaisista sotilaista Lapissa teoksissa Napapiirin äänet (1969) ja Se toinen Lili Marlen (1975).

Olen blogissa kirjoittanut myös muista Rintalan romaaneista: Pojat.

Trilogian taustasta

Paavo Rintala kertoi trilogian taustasta Suomen sosialidemokraatin haastattelussa 5.11.1960. Alkuidea oli näytelmä Pojat ja pomomiehet, jossa oli tarkoitus tuoda näyttämölle romaanin Pojat henkilöt sekä Mannerheim adjutantteineen vuoden 1944 suurhyökkäyksen aikoihin. Kokemus on sama, mutta ”Pojat reagoivat terveesti, Mannerheim epäterveesti. Ajatus on peräisin Tolstoilta, joka arvosteli hierarkian yläpäätä elämänvieraudesta. Ylhäällä päätetään asioista, jotka ovat jo päätäntävaiheessa virheellisiä, elämänvastaisia.”

Mikään teatteri ei kuitenkaan ollut aiheesta kiinnostunut, joten Rintala kirjoitti romaanin jossa Mannerheimin vastakohtapariksi tuli poikien sijasta Mummo.

Rintala kertoo lukeneensa hyllymetreittäin sotatieteellisen kirjaston tutkimuksia Venäjän-Japanin sodasta, maailmansodista ja kansalaissodasta. Lopulta hän kuitenkin päätti hylätä faktat niin paljon kuin sen rakenteen kannalta mahdollista ja keskittyä kahteen ihmiseen, ”joiden elämänrata on vastakohtainen yhteiskunnallisesti, mutta inhimillisesti katsoen yhtäläinen.”

mummoni-ja-mannerheim-tv-sarja

Kirjallisuus:

Peltonen, Ulla-Maija: artikkelit teoksissa Kirjoituksia sankaruudesta (2010), Mannerheim – keisarillisen Venäjän armeijan upseeri, itsenäisen Suomen marsalkka (2005) ja Menneisyys on toista maata. Kalevalaseuran vuosikirja 96 (2007), Mannerheim – tuttu ja tuntematon (1997).

(Paavo Rintalan haastattelu) Suomen sosialidemokraatti 5.11.1960.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. 2. p. SKS 2002.