Günter Grass: Ravunkäyntiä

Günter Grassin Ravunkäyntiä kertoo historian suurimmasta merionnettomuudesta. Samalla romaanissa näytetään, miten historiaa vääristellään ja käytetään vihan lietsomiseen nettiaikana.

Romaanin Ravunkäyntiä (Im Krebsgang, 2002, suom. Oili Suominen 2002) minäkertoja on Paul Pokriefk. Aihe on hänelle henkilökohtainen ja kipeä, mutta hän yrittää lähestyä sitä järjellä ja monelta puolelta.

Paul Pokriefk nimittää 30. tammikuuta kolminkertaisesti kirotuksi päivämääräksi: hän syntyi 30.1.1945, samana päivänä kuin Wilhelm Gustloff -laiva upposi. Haverin symboliikkaa lisäsi, että Hitler oli nimitetty Saksan valtakunnankansleriksi 30.1.1933 ja Wilhelm Gustloff, jonka mukaan laiva oli nimetty, oli syntynyt 30.1.1895.

Minäkertojan tausta

Selviydyttyään vastasyntyneen poikansa kanssa Wilhelm Gustloff -laivan haaksirikosta kertojan äiti Tulla Pokriefk asettui asumaan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä (myöhemmin DDR:ssä) sijaitsevaan Wilhelm Gustloffin kotikaupunkiin Schweriniiin.

Tulla opiskeli puusepäksi. Hänestä tuli kommunisti, joka itki Stalinin kuolemaa. Samalla hän muisteli ihastellen vanhempiensa lomamatkaa natsiaikana Wilhelm Gustloff -laivalla, jossa ei ollut luokkia. Yksityisesti hän muisteli jatkuvasti laivan uppoamista, mikä osoittaa tapahtuman traumaattisuutta.

Tullan poika Paul eli tuleva kertoja muutti nuorena Länsi-Saksaan, jossa hän ryhtyi lehtimieheksi. Hän työskenteli ensin oikeistolaisissa Springerin lehdissä ja sitten vasemmistolehdissä.

Paul sai 35-vuotiaana opettaja Gabin kanssa pojan, Konradin eli Konnyn. Gabi kuitenkin otti eron, eikä Paulilla ollut juurikaan yhteyttä poikaansa. 15-vuotiaana Konny muutti isoäitinsä Tullan luo Schweriniin.

Äiti Tulla on aina odottanut, että hänen poikansa Paul kirjoittaisi Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta: ”Mää elän vaan sitä varten, että poika viä joskus olis todistamassa.”

”Ja jäinen meri ja ne lapsiraukat kontit pystys. Paat kaiken ylös sitte. Sen sää oot meille velkaa, kerta selvisit hengissä. Mää kerron sulle joskus siittä kaikesta, prikulleen, ja sää sitten kirjotat ylös…”

Nettiin ilmaantuu uusnatsihenkinen Veritodistajan (Blutzeuge) blogi, jonka ylläpitäjäksi ilmoitetaan Schwerinin Toveriyhteisö. Vähitellen Paul alkaa aavistaa, ettei mitään yhteisöä ole olemassa vaan blogin ylläpitäjä on hänen teini-ikäinen poikansa Konny, jolle isoäiti Tulla on syöttänyt pakolaistarinoitaan lapsesta asti.

Yleinen tausta: kolme tarinaa

Yleisellä tasolla kertoja kuvaa rinnakkain kolmea tarinaa, joiden päähenkilöiden kohtalot törmäävät toisiaan vastaan.

Wilhelm Gustloff syntyi 30.1.1895 Schwerinissä. Keuhkosairauden takia hän ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan vaan oleskeli parantolassa Sveitsissä. Sodan jälkeen hänestä tuli Sveitsin kansallissosialistien johtaja.

Gustloffin kerrotaan sanoneen: ”Kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat minulle vaimo ja äiti. Jos Johtajani [= Hitler] käskisi minun tappaa heidät, minä tottelisin.” Veritodistaja-blogissa tämä kuitenkin kiistetään.

Wilhelm Gustloff -laivan tuleva upottaja Alexander Marinesko syntyi vuonna 1913 Odessassa Mustanmeren rannalla. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Itämerellä sukellusveneen päällikkönä.

Juutalainen David Frankfurter aikoi tehdä itsemurhan, mutta matkustikin Sveitsiin ja ampui Wilhelm Gustloffin 4.2.1936. Tekonsa jälkeen Frankfurter ilmoittautuu poliisisille: ”Ammuin koska olen juutalainen. Olen täysin tietoinen teostani enkä kadu sitä missään tapauksessa.”

Kertoja kommentoi: ”Minua eivät ole koskaan miellyttäneet sellaiset ihmiset, jotka tuijottavat aina vain yhteen pisteeseen, kunnes jokin käryää, savuaa, leimahtaa. Niin kuin nyt vaikka Gustloff, jolle Führerin tahto oli ainut päämäärä, tai Marinesko, joka rauhan vuosina harjoitteli vain yhtä asiaa, laivanupotusta, taikka David Frankfurter, joka oikeastaan aikoi ampua itsensä mutta halusikin viitoittaa kansalleen tien ja teki toiseen ihmiseen neljä luodinreikää.”

Halpoja lomamatkoja kansalle

Saksan työrintaman johtaja Robert Ley peri lakkautettujen ammattiyhdistysten rahat ja käyttää niitä työläisten vapaa-ajan viettoon. Kraft durch Freude (= KdF = voimaa ilosta) -järjestö järjesti halpoja lomamatkoja työläisille. Tämä oli yksi natsien keinoista saavuttaa tavallisen kanan suosio.

KdF rakennutti laivoja, jotka vievät työläisiä risteilemään Norjan vuonoille, Madeiralle ja Italiaan. Ensimmäinen laiva ristittiin natsien aatteen marttyyriksi katsoman Wilhelm Gustloffin mukaan.

Sodan aikana Wilhem Gustloff -laiva on enimmäkseen laiturissa sairaalana, sitten parakkina, jolloin sen väriksi muutetaan harmaa.

Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen

Tammikuussa 1945 Wilhelm Gustloff -laiva lähti Gotenhafenista (nykyisin Puolaan kuuluva Gdynia) kuljettamaan tuhansia pakolaisia, haavoittuneita, sotilaita, laivaston aputyttöjä. Laivaan otettiin viime hetkellä rekisteröimättömiä matkustajia, koska puna-armeija lähestyi uhkaavasti. Kaikkiaan laivassa on arvioitu Wikipedian mukaan olleen yli 10 500 henkeä. Kapteeneita oli neljä ja heillä oli erimielisyyksiä. Pelastusveneitä oli liian vähän ja nekin jäässä.

Punalaivaston sukellusveneen S-13:n komentaja Alexander Marinesko oli nauttinut alkoholista ja naisista Turussa (jonka satamaa Neuvostoliitto oli saanut välirauhansopimuksessa 1944 oikeuden käyttää sodassa Saksaa vastaan). Marineskon oli saatava tehdyksi jotain suurta, joka estäisi rangaistuksen.

Antaessaan käskyn ampua torpedot Marinesko uskoi, että kyseessä oli sotilaslaiva. Mikään laivassa ei ilmaissut muuta.

Kyseessä on historian suurin merionnettomuus (Wikipedian mukaan viimeisen arvio on yli 9300). Ravunkäynnin mukaan uhrien määrästä on eri lähteissä vaihtelevia lukuja, koska aluksessa olevien ihmisten määrä ei tiedossa. Varmaa vain on, että menehtyneet olivat pääasiassa naisia ja lapsia, yli 1200 pelastunutta taas pääasiassa miehiä, joukossa kaikki neljä kapteenia.

Laivan uppoamisesta ei kerrottu Natsi-Saksan uutisissa mitään, mutta huhut haverista levisivät.

Kun puna-armeija pääsi Saksan alueelle, se valloitti mm. Nemmersdorffin. Kun Saksan armeija valtasi paikkakunnan takaisin, kävi ilmi, että puna-armeija oli tehnyt siellä hirmutöitä. Niistä kertominen osoittautui kuitenkin huonoksi propagandaksi. Se ei suinkaan lietsonut taistelutahtoa vaan pikemmin lamautti ihmisiä. Venäläisten halveksunta muuttui venäläisten peloksi.

Vaikenemisen ajasta eloonjääneiden kokoukseen

Sodan jälkeen natsien muistomerkit tuhottiin, myös Wilhelm Gustloffin hautamuistomerkki Schwerinissä, DDR:ssä, jossa Tulla asui. Siellä puna-armeija esitettiin sankarillisena vapauttajana. Siksi ei saanut julkisesti muistella myöskään Wilhelm Gustloff -laivan siviiliuhreja.

Vasta kun muuri oli murtunut, Tulla vei Wilhelm Gustloffin haudalle ruusuja 30.1.1990: ”Mut en mää Gustloffille niitä ruusuja. Se ny oli vaan yks natsi muitten tapettujen joukossa. Ei, sille laivalle mää ne kukkaset vein ja niille lapsraukoille jotka kuoli jääkylmään mereen, ja tasan kello kaksikymmentäkaksikahdeksantoista mää laskin ne valkoset ruusut. Ja multa pääsi poru, vaikka siittä on jo neljäkymmentäviis vuotta…”

Viiden vuoden kuluttua, kun laivan uppoamisesta oli 50 vuotta, oli mahdollisuus pitää eloonjääneiden kokous.

Heinrich Schön oli kirjoittanut laivan uppoamisesta perusteellisen kirjan, mutta se ei saavuttanut Tullan hyväksyntää: ”Kyllä pitäs olla enämpi henkilökohtainen ote. Tää ei tuu sydämestä!”

Heinrich Schön oli tavannut S-13:n pursimiehen Vladimir Kurotškinin, joka oli päällikön käskystä lähettänyt matkaan kolme laivaan osunutta torpedoa, ja ystävystynyt tämän kanssa. Tätä eivät henkiin jääneet hyväksyneet, vaan Schön leimattiin venäläismieliseksi:

”Heidän [= eloonjääneiden] mielestään sota ei ollutkaan vielä loppunut. Heille venäläiset olivat ryssiä, torpedot murha-aseita. Mutta Vladimir Kurotškinin kannalta katsoen nimetön, uppoava alus oli täynnä natseja, jotka olivat hyökänneet hänen isänmaahansa ja vetäytyessään noudattaneet poltetun maan taktiikkaa. Vasta Heinrich Schöniltä hän sai kuulla, että torpedojen osuttua alukseen yli neljätuhatta lasta hukkui tai jäätyi tai katosi laivan mukana syvyyksiin. Pursimies näki sitten lapsista painajaisia pitkään ja toistuvasti.”

Veritodistaja-blogin yksipuolisuus

Veritodistaja-blogi esiintyy objektiivisena historiantutkimuksena, mutta kertoja löytää siitä useita kohtia, jotka on jätetty pois: ”Miksi hän [= Konny] jätti mainit-sematta laivaan päässeet tuhat sukellusvenemiestä ja 370 laivaston aputyttöä, samaten kuin kiireesti asennettujen ilmatorjuntatykkien miehistön?”

Blogissa ei kerrota myöskään kroatialaisista vapaaehtoisista, riittämättömistä radiolaitteista eikä kymmenen pelastusveneen poistamisesta.

Kertoja kysyy: ”Miksi Konny valehteli? Miksi poika huijasi itseään ja muita? Miksi hän, joka yleensä oli niin pilkuntarkka yksityiskohdista ja tunsi laivan kohtalot KdF-ajoilta alkaen ja akselitunnelia ja pesulan takimmaista nurkkaa myöten, ei nyt halunnut myöntää, ettei Oxhöftin laiturissa maannut sen paremmin Punaisen Ristin kuljetusalus kuin pelkästään pakolaisilla lastattu iso rahtilaivakaan, vaan sotalaivaston alainen aseistettu matkustaja-alus, johon oli ahdettu ties minkälaista väkeä? Miksi hän kielsi sen, mistä oli jo vuosikaudet ollut mustaa valkoisella ja jota eivät edes taantumukselliset homekorvat enää kiistäneet? Aikoiko hän muuttaa koko jutun sotarikokseksi ja tehdä todellisia tapahtumia kaunistelemalla vaikutuksen Saksan ja maailman skineihin? Niinkö kiihkeästi hän halusi saada kaiken näyttämään puhtaalta uhrilta, ettei hänen kotisivuilleen päässyt edes siviilipäällikkö Pedersenin sotilasvastine, komentajakapteeni Zahn saksanpaimenkoirineen?”

Kertojan kysymykset ovat retorisia. Hänelle on selvää, että Konny valikoi ja peittelee tosiasioita, koska hänen tarkoituksenaan on ”luoda selvä ja yksiselitteinen viholliskuva”.

Vihapuhe johtaa veritekoon

Netissä Konny esiintyy nimellä Wilhelm, mikä viittaa selvästi Wilhelm Gustloffiin. Hänen kiistakumppanikseen ilmestyy juutalainen David. Heille kehittyy viha-rakkaus-suhde: ”Moikkaa vaan, senkin kloonattu natsisika!” ”Hyvät voinnit, jutsku!”

Kun nuorukaiset tapaavat, alku sujuu hyvin. Mutta kun David sylkee Wilhelm Gustloffin muistokiveä, Konny ampuu Davidin kuten Frankfurter ampui Wilhelm Gustloffin. Samalla tavoin kuin Frankfurter, Konny ilmoittautuu itse poliisille, tunnustaa tekonsa ja perustelee sitä: ”Ammuin koska olen saksalainen”.

Oikeudenkäynnissä käy ilmi, että Davidin oikea nimi on Wolfgang Stremplin eikä hän ole juutalainen vaan oli vain samastunut juutalaisuuteen luettuaan natsien hirmutöistä.

Tämän kuultuaan Konny sanoo: ”Ei se asiaa muuta. Vain minun oli pääteltävä, puhuiko ja toimiko tämä minun Davidina tuntemani henkilö juutalaisena.”

Kun Konnylta kysytään, onko koskaan tuntenut ainuttakaan juutalaista, hän vastaa: ”Ei se ollut relevanttia minun tekoni kannalta. Minä ammuin periaatteesta.”

Konny sanoo, ettei hänellä ole mitään juutalaisia vastaan sinänsä, mutta nämä ovat ”vierasta ainesta arjalaisten kansojen piirissä. Muuttakoot kaikki Israeliin, sinnehän ne kuuluvat.”

Isä Paul kommentoi: ”Oliko Konnysta ylipäätään vihaamaan? Moneen kertaan hän kielsi vihanneensa juutalaisia. Minä olisin taipuvainen puhumaan Konnyn rationalisoidusta vihasta. Hänen vihansa paloi säästöliekillä. Mutta pitkään. Se oli kiihkottomasti, suvuttomasti lisääntyvää vihaa.”

Hanna Muraja sanoo Grass-esseessään kirjailijan esittävän, että Konnyn kaltainen usko vääjäämättömään historialliseen prosessiin ”peittää näkyvistä yksilöiden kärsimyksen ja sen yhteiskunnalliset ehdot sekä sen, että historia rakentuu viime kädessä yksilöiden teoista ja tekemättä jättämisestä”.

Syypäänä isä vai isoäiti

Oikeudenkäynnissä Konnyn taustaa psykoanalysoidaan, jolloin syyksi tekoon pannaan Konnya isättömyys.

Kertoja puolustautuu mielessään: ”Lopulta syylliseksi havaittiin aina isä. Ja kuitenkin juuri Gabi Konnyn ainoana huoltajana päätti olla puuttumatta asiaan, kun hänen poikansa muutti Möllnistä Schweriniin, missä tämä sitten lopullisesti joutui äidin kynsiin.”

Samalla kertoja kuitenkin toivoo: ”Kunpa minä, isätön lapsi, en olisi milloinkaan tullut isäksi!”

Kertoja puolestaan syyttää äitiään, Konnyn isoäitiä Tullaa: ”Äiti, äiti on yksin syyllinen. Noita, kettupuuhka kaulallaan. Varsinainen virvaliekki [- – -] ”

”Äiti sen hänelle syötti. Siksi, äiti, ja myös siksi että synnytit minut laivan upotessa, minä vihaan sinua. Kohtauksittain vihaan sitäkin että selviydyin hengissä, sillä jos sinä silloin, äiti, kun käsky kuului ’pelastautukoon ken voi’, olisit tuhansien muiden tapaan loikannut yli laidan ja pelastusliiveistäsi huolimatta jähmettynyt jäisessä vedessä tai jos keula edellä uppoavan aluksen imu olisi temmannut sinut ja minun syntymättömyyteni meren syvyyksiin…”

Toisaalta kertoja tulkitsee: ”Vai saattaisiko olla mahdollista, ettei puolustusasianajaja ollutkaan väärässä, kun hän tulkitsi äidin aiheuttaman Wilhelm Gustloff -fiksaation isänkorvikkeen etsinnäksi? Hän muistutti, että Gustloffien avioliitto oli ollut lapseton. Paikkaansa etsivälle Konny Pokriefkelle oli siten ikään kuin tarjoutunut virtuaalinen aukko. Uusi teknologia, etenkin Internet, mahdollisti tämäntapaisen paon nuoruuden yksinäisyydestä.”

Konnyn esitelmän kieltäminen

Kertoja pohtii, miten Konnyyn vaikutti, että tältä kiellettiin koulussa esitelmän pitäminen Wilhelm Gustloff -laivasta.

Opettajien mukaan Konnyn esitelmissä oli ”runsaasti kansallissosialistista aate-sisältöä, joka tosin oli osattu tuoda esiin älykkään peitellyllä tavalla, esimerkiksi niin että oli korostettu ’luokatonta kansanyhteisöä’ ja ujutettu taitavasti mukaan vaatimus ’ideologiasta vapaan muistomerkkien suojelun’ aikaansaamisesta, mikä tarkoitti erityisesti entisen natsijohtajan Wilhelm Gustloffin eliminoitua hautakiveä”.

Entisestä Itä-Saksasta peräisin oleva opettaja perustelee kieltoa koulunsa antifasismilla, entisestä Länsi-Saksasta kotoisin oleva opettaja periaatteella ”vastusta ajoissa”.

Kertoja myöntää, ”että sekä Gabi että minä epäonnistuimme. Meidän kummankin olisi pitänyt tietää, mitä Möllnissä tapahtui. Kasvattajana ja opettajana, joskin toisessa koulussa, Gabi sai taatusti tiedon, että hänen poikaansa oli kielletty pitämästä esitelmää arkaluontoisesta aiheesta tekstin sisältämien ’erheellisten tendenssien’ takia, kuten sanonta kuului; mutta myöntää täytyy, että minunkin olisi pitänyt kiinnostua enemmän poikani asioista.”

Kertoja myöntää vielä toisenkin laiminlyönnin: hän olisi voinut sopia työmatkansa niin, että olisi voinut olla läsnä vanhempainilloissa, joissa olisi voinut kyseenalaista kiellon.

Gabi taas halusi olla solidaarinen opettajakollegoilleen ja oli muutenkin ”ruskeita” aatteita vastaan. Hänestä esitelmien kieltäminen oli oikein, koska Wilhelm G:ustloffin syntymäpäivä oli samalla Hitlerin valtaannousun vuosipäivä.

Kertojan synti

Ex-vaimo Gabi syyttää kertojaa: ”jos jollakulla niin sinulla on salaisia oikeistosympatioita, yhä vielä…”

Kertoja myöntää: ”Kylläkyllä! Tunnenhan minä omat syöverini. Tiedän, miten hikistä homma on pitää ne asiat vakan alla. Yritän olla kuin en olisikaan, en sitä eikä tätä. Esitän yleensä puolueetonta. Sillä jos saan toimeksiannon, tulipa se mistä vain, minä vain totean, miten asiat ovat, selostan vain, mutta periksi en anna…”

Teemaa ei käsitellä laajemmin, mutta ilmeisesti kertojan syntinä on liiallinen puolueettomuus, se ettei hän ole ottanut asioihin kantaa.

Ristiriitainen Tulla

Jenny-täti sanoo kertojan äidistä ja Konny isoäidistä Tullasta: ”Oikeastaan Tullaa voi ymmärtää vain, jos tajuaa, että hänestä olisi pitänyt tulla nunna, stigmatisoitunut tietenkin…” Stigmatisointi tarkoittaa Kristuksen haavojen ilmestymistä ihoon.

Jenny-täti selittää Konnyn tekoa: ”Paha siinä pyrkii ulos. Nuoruudenystäväni Tulla, sinun rakas äitisi, kyllä tietää mitä se tarkoittaa. Voi sentään, miten usein me saimme kärsiä hänen kiukunpuuskistaan.” Tulla oli ilmiantanut Jennyn ottoisän, joka vietiin Sutthofin keskitysleiriin.

Toisaalta Tulla oli nähnyt ”sota-aikanakin kaikkien sokeiksi tekeytyneiden uhallakin” luukasan ja sanonut sen ääneen.

Tulla on siis ristiriitainen hahmo. Kertojan mukaan ”varmaa ainakin on, että äiti on pitelemätön. Puoluekaaderinakaan häntä ei saatu pysymään aisoissa.”

Toimeksiantaja

Romaanin minäkertoja mainitsee myöhemmin, että hänet oli palkannut kirjoittamistehtävään henkilö, jota hän nimittää vuorotellen ukoksi, pomoksi ja toimeksiantajaksi. Tämä oli löytänyt hänet Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta eloonjääneiden luettelosta.

Toimeksiantaja ilmoittaa kerran kertojalle: ”Kaikkien niiden juonenkulkujen, jotka liittyvät kiinteästi tai höllästi Danzigin kaupunkiin tai sen ympäristöön, pitäisi oikeastaan olla hänen hommiaan”, mutta ”Paha kyllä, sen tarinan tutkiminen ei ollut häneltä sujunut.”

Toimeksiantajan julkaisuista mainitaan Koiranvuosia, Günter Grassin romaani, vaikka kirjailijaa ei mainita nimeltä.

Ravunkäynnin todellinen kirjoittaja on tietysti Günter Grass itse – kyseessä on Daniel Defoen Robinson Crusoesta alkaen kirjailijan ja lukijan välinen sopimus.

Kertoja sanoo, että hän kirjoittaa äidin pakottamana. Tulla on kuitenkin Günter Grassin henkilöhahmo: hän esiintyy jo romaanissa Kissa ja hiiri ja Koiranvuosia.

Kertojan mukaan ”Kyllähän se painaa ukkoa [= toimeksiantajaa]. Oikeastaan, hän sanoo, olisi ollut hänen sukupolvensa tehtävä kuvata Itä-Preussin pakolaisten kurjuutta: talvisäässä kohti länttä pyrkiviä pakolaissaattueita, kuolemaa lumituiskun keskellä, tien laidalla tai railoissa, kun Veikselinlahden jää pommituksista ja hevosvaunujen painosta alkoi pettää ja kun Heiligenbeilistä tuli silmänkantamattomien lumiaavojen yli yhä vain lisää väkeä, sillä venäläisten kostoa pelättiin…pako…valkoinen kuolema. Missään tapauksessa, hän sanoo, pakolaisten kärsimyksistä ei olisi saanut pysyä vaiti vain koska oma syyllisyys oli valtava ja koska katumus ja tehtyjen rikosten myöntäminen oli niinä vuosina ensi sijalla, eikä koko tätä välteltyä teemaa olisi saanut jättää pelkästään nurjamieliselle oikeistolle. Laiminlyönti oli suunnaton…”

Kerrontatapa: ei ajatuksia

Kertoja on saanut ”pomolta” määräyksen, että hän ei saa kuvaa henkilöiden ajatuksia koska niitä ei voi tietää, ei myöskään mitä kuolleet kokivat ja tunsivat laivan upotessa: ”Kieltotaulu oli voimassa alun alkaenkin. Hän kielsi minua ehdottomasti spekuloimasta Konnyn ajatuksilla, leikkimästä ajatusleikkejä sillä, mitä pojan mielessä liikkui, saati sitten kirjoittamasta julki, millaiset ajatukset poikani pääkopassa voisivat muotoutua sanoiksi ja siteerattaviksi lauseiksi.

Hän sanoi: ’Kukaan ei tiedä, mitä hän ajatteli ja ajattelee nyt. Otsan taakse ei mennä, ei hänen eikä muiden. Pääsy kielletty. Sananmetsästäjille ei-kenenkään maata. Turha kurkistella kallon alle. Eihän kukaan sitä paitsi kerro mitä ajattelee. Ja se joka yrittää, valehtelee ensimmäisessä lauseenpuolikkaassa. Lauseet, jotka alkavat näin: Sinä hetkenä hän ajatteli… tai: Hänen mielessään liikkui… ovat aina pelkkiä kainalosauvoja. Mikään ei ole yhtä tiiviisti kiinni kuin ihmisen pää. Tehokkainkaan kidutus ei tuota aukottomia tunnustuksia. Siksi emme tiedä, mitä Wolfgang Stremplin ajatteli hänen päättäessään ryhtyä esittämään juutalaisen Davidin roolia Internetissä, emme liioin, mitä hänen mielessään liikkui, kun hän Kurt Bürgerin retkeilymajan edessä seisoessaan näki, miten hänen ystävävihollisensa, joka netissä käytti nimeä Wilhelm, nyt todellisena Konny Pokriefkenä veti esiin pistoolin maiharinsa oikeanpuoleisesta taskusta ja ensimmäisen, vatsaan osuneen laukauksen jälkeen ampui vielä kolme laukausta hänen päähänsä ja sen kätkettyihin ajatuksiin. Me näemme vain sen minkä näemme. Pinta ei kerro kaikkea, mutta riittävästi kuitenkin. Ei siis ajatuksia, ei liioin jälkikäteen ajateltuja. Kun käytämme sanoja säästellen, pääsemme nopeammin loppuun.”

Kirjailijasta

Günter Grass syntyi 27.10.1927 Danzigin vapaakaupungissa (Saksa valtasi kaupungin 2. maailmansodan alussa, ja sodan jälkeen se liitettiin Puolaan nimellä Gdansk).

Kauppiasperheen isä oli saksalainen protestantti, äiti kašubialais-puolalainen katolinen. Grass pitikin itseään kašubialaisena. Hänet kasvatettiin katolilaiseksi ja hän toimi alttaripoikana.

Grass opiskeli lyseossa ja kuului Hitler-Jugendiin, jossa hän muistelmiensa Sipulia kuoriessa mukana imi itseensä siellä tarjottua sankariuskoa. Myös elokuvien viikkokatsaukset esittivät ”mustavalkoisia kaunisteltuja totuuksiaan, joihin minä uskoin hetkeäkään epäilemättä”.

Grass palveli työjoukoissa ja ilmoittautui 17-vuotiaana sukellusvenejoukkoihin päästäkseen pois kotoa, mutta laivasto hylkäsi ja joutui vuoden 1944 lopulla Waffen-SS:n Panssaridivisioonaan. Hän palveli helmikuusta 1945 huhtikuun 20. päivään 1945 jolloin haavoittui. Hän oli amerikkalaisten vankileirillä toukokuusta 1945 huhtikuuhun 1946.

Sodan jälkeen Grass työskenteli kaivoksessa. Hän opiskeli ensin kivenhakkaajaksi ja sitten kuvataitelijaksi Düsseldorfin taideakatemiassa ja Berliinin taidekorkea-koulussa. Fiktiota hän alkoi kirjoittaa 50-luvulla.

Grassin mukaan kyky epäillä kehittyi hänessä liian myöhään: vain sen voimin olisi voinut vastustaa natsismia ja vain sen pohjalta hän lopulta kehittyi taitelijaksi.
1956-60 hän työskenteli kuvataiteilijana ja kirjailijana Pariisissa.

Läpimurto oli 1959 romaani Peltirumpu, joka aloitti Danzigin trilogian.

Grass nostettiin heti esikoisromaaninsa ilmestyttyä oman sukupolvensa omaksitunnoksi: Hanna Murajan mukaan hänet ”nähtiin kansallisen syyllisyyden työstäjänä, jolla oli rohkeutta käsitellä sellaisia menneisyyden kipeitä asioita, jotka virallinen Saksa pyrki unohtamaan”.

Grass oli Ryhmä 47:n perustajia. Hän SDP:n aktiivinen kannattaja, Willy Brandtin puheenkirjoittaja ja toimi rauhanliikkeessä.

Grass sai 1999 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän kuoli 13.4.2015.

Saksalaiset ja syyllisyys

Hanna Muraja kirjoittaa, että Grass on pitänyt pikkuporvarillista elämää natsismin edellytyksenä: saksalaisten peruspahe oli sitoutuminen yleiseen, abstraktiin ideaan yksilöiden ja konkreettisen todellisuuden kustannuksella. Vertauskohteena on Hannah Arendtin kuvaus Adolf Eichmannista, joka oli valmis uhraamaan idealleen kaiken ja jokaisen antamatta valtaa tunteilleen, jos ne ristiriidassa idean kanssa.

Grass kirjoitti muistelmissaan Sipulia kuoriessa: ”Tylsistyttävä koulutus panssarimieheksi jatkui yli syksyn ja talven, eikä sinä aikana puhuttu sanaakaan niistä sotarikoksista, jotka myöhemmin paljastuivat, mutta tietämättömyyden voimalla en voi peitellä sitä tosiasiaa, että olin osa järjestelmää, joka oli suunnitellut, organisoinut ja toteuttanut miljoonien ihmisten tuhon. Ja vaikken syyllistynyt mihinkään rikollisiin toimiin, jäi mieltä aina näihin päiviin saakka painamaan jokin, mitä aivan liian sujuvasti nimitetään osavastuuksi. Sen kanssa joudun elämään vielä jäljellä olevat vuoteni.”

Grass tunsi syyllisyyttä, vaikka oli vasta teini-ikäinen eikä ollut ampunut ketään. Ilmeinen syy oli se, että vanhemmat saksalaiset kiistivät sodan jälkeen syyllisyyden ja halusivat vain unohtaa. Tai sitten he korostivat omia kärsimyksiään sodan loppuvaiheessa – pommituksia, karkotuksia, raiskauksia – unohtaen että ne olivat seurausta Saksan aloittamasta maailmansodasta, joka oli itärintamalla ollut tuhoamissotaa.

Tästä ”kyvyttömyydestä surra” johtui myös, että saksalaiset suuntasivat sodan jälkeen huomionsa jälleenrakennukseen, mistä seurauksena oli talousihme. Näin analysoivat psykoanalyysin pohjalta Alexander ja Margarete Mitscherlich, joiden teoriaa teki Suomessa tunnetuksi Anne Fried. 80-luvun alussa julkaisemassa kirjassa Fried katsoi, että toisin kuin saksalaiset, suomalaiset olivat onnistuneet käsittelemään sotatraumojaan kirjallisuuden avulla.

Keskustelu Saksassa alkoi vasta 60-luvulla uuden sukupolven myötä ja johti osaltaan terrorismiin.

Vasta 80-luvulla alettiin puhua Wehrmachtin osallistumisesta sotarikoksiin. Vuonna 1986-7 käytiin myös ns. Historikerstreit eli historiataistelu.

Vasta muurin murtumisen jälkeen 90-luvulla kumottiin vastarintaliikkeen jäsenten kuolemantuomiot. Sitä aiemmin useimmat tuomarit ym. jatkoivat virassaan.

Grassin kohdalla voi puhua sijaissyyllisyydestä, koska ne, joilla oli paljon suurempi syy tuntea syyllisyyttä, eivät sitä tunteneet tai ainakaan julkisesti tunnustaneet.

Muistaminen ja sukupolvien jännitteet

Hanna Murajan Grass-esseen mukaan yksipuolinen tapa käsitellä toista maailmansotaa on Grassin mukaan osasyy sukupolvien välisiin jännitteisiin: ”Kun lasten sukupolvi pani vanhempansa tilille natsirikoksista, vanhempien kokemasta kärsimyksestä tuli tabu.”

Seuraavilla sukupolvilla oli vaikea rakentaa identiteettiä syyllistäväksi kokemassaan kulttuurissa. Uusnatsismi-ilmiö ”liittyy tarpeeseen löytää menneisyydestä samastumisen kohteita ja yritykseen pitää – viholliskuvan voimalla – kiinni kansallisesta identiteetistä”.

Konnyn Veritodistaja-blogi on osoitus ilmiöstä, jota Jonathan Glover kutsuu tribalismin loukuksi: kun muistetaan vain oman ryhmän kärsimykset ja syyllistetään muut, luodaan ja vahvistetaan viholliskuvaa, joka voi väkivaltaan.

Romaanissa lopussa Konny tosin särkee Wilhelm Gustloff -laivan pienoismallin, mutta verkosta löytyy häntä ihaileva kotisivu. Kertoja toteaakin: ”Se ei lopu. Se ei koskaan lopu.”

Günter Grassin mukaan yksi syy monista ottaa Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen aiheeksi olikin ottaa se pois äärioikeistolta, joka väittää, että laivan tragedia oli sotarikos. Grassin mukaan se oli kauhea, mutta sodan seuraus, sodan kauhea seuraus.

Valitsemalla kertojaksi Paul Pokriefin Grass vielä Ravunkäyntiä-romaanissa piiloutui kirjallisen strategian taakse. Toisaalta kirjailija antaa Paulin selittää kirjan nimeä Ravunkäyntiä tavalla, joka voisi koskea myös häntä itseään: ”Kaikki, mitä kerron pyrkiessäni ravunkäyntiä koko ajan itsestäni poispäin, mitä kerron tässä ripissäni totuutta hipoen tai mitä paljastan kuin pakon ajamana, tapahtuu hänen arvionsa mukaan ’jälkikäteen ja huonon omantunnon takia’.

Vasta muistelmissaan 2006 Grass paljasti palvelunsa Waffen-SS:ssä vasta 2006. Hän joutui Saksassa arvostelun kohteeksi, ei ehkä niinkään itse asian kuin sen salaamisen takia. Kansakunnan omantuntona esiintynyt Grass ei ollut itsekään ollut rehellinen. Grass itse selitti, että hän pystyi käsittelemään asiaa vasta nyt.

”Mutta koska niin monet ovat pysyneet vaiti, on suuri kiusaus olla täysin piittaamatta omasta kelvottomuudesta ja puhua sen sijaan moraalin rintaäänellä yleisesti syyllisyydestään ja itsestään vain kolmannessa persoonassa: Hän oli, näki, teki, sanoi, hän pysyi vaiti…”

Hanna Murajan mukaan Günter Grassin ”teokset korostavat muistamisen ja tarinankerronnan välistä yhteyttä ja sitä, miten menneisyys välittyy meille kerrottuna, tarinoiden muodossa. Niissä pohditaan, miten muistilla on taipumus liittää tapahtumia yhteen ja työstää kokemuksia näin syntyneiden tarinoiden muodossa. Tarinat puolestaan ovat aina kiistettävissä ja kerrottavissa toisin.”

Siksi Grass toteaa muistelmissaan, että ”menneisyydestä – sekä omasta elämästä että historiasta laajemmin – on kerrottava aina uudelleen, ja tämä uudelleenkertomisen prosessi merkitsee aina myös eräänlaista tilintekoa ja itsetutkistelua: ’eletty elää muuttuu raakamuodostaan moneen kertaan korjatuksi tekstiksi, joka rauhoittuu vasta painettuna’ mutta vaatii vielä tällöinkin jatkuvaa uudelleenkirjoitusta.”

Kirjallisuutta

Arendt, Hannah: Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Alkuteos: Eichmann in Jerusalem. Suom. Jouni Tilli ja Antero Holmila. Docen-do 2016.

Fried, Anne: Literatur und Politik in Finnland. Wechselwirkund zwischen Nachkriegsliteratur und Politik. Helmut Buske 1982. Schriften aus dem Finnland-Institut in Köln, Band 14.

Fried, Anne: Poliittinen psykoanalyysi Länsi-Saksasta. Helsingin Sanomat 21.1.1975.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2. p. Like 2003.

Mitscherlich, Alexander & Mitcherlich, Margarete: Die Unfähigkeit zu trauern. Grundlagen kollektiven Verhalten. R. Piper 1968.

Muraja, Hanna: Günter Grass ja syyllisyys kerronnan moottorina. – Kokoomateoksessa Muistijälkiä. Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Lotta Kähkönen ja Hanna Meretoja. Avain 2010. Cafe Voltaire.

Muita tietoja

Saksankielisen Wikipedian artikkelit: Wilhel Gustloff (Schiff) ja Historikerstreit

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Mikko Porvalin dekkarin Veri ei vaikene heikkous fiktiona on liiallinen pitäytyminen faktoissa.  Dokumentaarinen ote on kuitenkin ansio sille, joka haluaa tietää vaikkapa talvisodan evakuoinnista.

Veri ei vaikene (2016) on toinen osa Mikko Porvalin Karelia noir -sarjaa, joka kuvaa etsiväkomisario Salomon ”Ekku” Eckert ja komisario Jussi Kähönen tutkimuksia Viipurissa ja Karjalan Kannaksella. Könönen on myös kertoja.

Pääosa teoksesta Veri ei vaikene käsittelee todella tapahtunutta suutari Erik Mätön murha Heinjoella 1930. Jäljet johtavat lapuanliikkeeseen. Niinpä vaikka Eckert ja Kähönen ratkaisevat jutun, oikeus antaa periksi uhkailuille.

Viipurin tuhon ennustaja

Talvisotateema alkaa Viipurin tuhon ennustajasta. Entinen kalakauppias Mikko Reponen on menettänyt onnettomuudessa vaimonsa ja syntymättömän lapsensa, tullut muiden mielestä hulluksi ja alkanut saarnata ja ennustaa.

Syksyllä 1935 Reponen ennustaa kirkossa: ”Syntiset saatanat! Viipurin tuho on lähellä! Kolme vuotta enää! Kolme vuotta ja tämäkin temppeli on raunioina! Vieraat sotajoukot kulkevat luidenne yli ja tallovat tämän kaupungin katuja!”

Evakuointisuunnitelma

Lokakuussa 1939 Eckert ja Kähönen osallistuvat kokoukseen, jossa keskustellaan evakuointisuunnitelmasta. Se perustuu epärealistiseen ajatukseen, että kunkin kunnan väestö siirretään viereiseen kuntaan tai korkeintaan Viipurin länsipuolelle.

Kysymykseen ”Kuinka Viipurin kaupunki aiotaan evakuoida? Ohjeissa ei sanota siitä mitään” tulee vastaus: ”Nyt täytyy hallita hermonsa ja keskittyä olennaiseen. Ensinnäkään sotaa ei tule. Ja jos sota tulee, se ei mitenkään voi yltää Viipuriin asti.”

Kaikki eivät olleet näin optimistisia. Lempi Jääskeläisen romaanin Idästä nousee myrsky (1942) päähenkilö pelkää lähes hysteerisesti sotaa. Hän uskoo, koska Viipurin maantieteellinen asema on huono, vihollisen ”motorisoidut ajoneuvot” ehtivät sinne parissa kolmessa tunnissa – tai kaupunki pommitetaan maan tasalle muutamassa päivässä.

Eckert on maltillisempi ja realistisempi. Hän selittää, että vihollinen etenee ”sodan ensimmäisinä päivinä vääjäämättä kymmenen tai kahdenkymmenen kilometrin syvyydelle Suomeen”, joten kymmeniätuhansia ihmisiä pitää siirtää kiireesti tykinkantaman päähän. Jatko riippuu sitten sodan kulusta.

Unto Seppäsen Evakossa ja siitä tehdyssä elokuvassa on kohtaus, jossa kyläläiset odottavat ensin junaa tuntikausia turhaan. Porvalin kirjasta selviää, miksi tarkkoja aikatauluja oli mahdoton suunnitella.

Eckert selittää, että sodan aikana armeija tarvitsee koko Kannaksen rataverkon kapasiteetin joukkojen ja materiaalin siirtoihin eivätkä junat kulje normaalissa aikataulussa. Evakuoitava siviiliväestö tulee määrätä rautatieasemalle odottamaan, että sotilas- ja ammusjunat lähtevät tyhjinä takaisin. Tilaa riittää kuitenkin vain ”kulkukelvottomille”: vanhuksille, sairaille ja lapsille äiteineen. ”Kaikki muut joutuvat lähtemään miten parhaiten taitavat, useimmat todennäköisesti jalan.” Kannakselta on näet pelastettava myös karja ja vilja, jotta evakuoitavista voidaan pitää huolta.

Eckertin suunnitelmaa pidetään ”isonvihan aikaisena”, mutta se pannaan kuitenkin kassakaappiin nimellä Hätäsuunnitelma.

Sodan syttyessä alkuperäinen suunnitelma hylätään ja siirrytään heti käyttämään Hätäsuunnitelmaa.

Kallion kirjaston dekkari-illassa Porvali kertoi, että kohtaus perustuu dokumentteihin.

Talvisodan evakuoinnin kaoottinen alku

Sisäministeri Kekkonen oli lokakuussa Moskovan neuvottelujen alussa kehottanut kansalaisia, joilla ei ollut välttämättömiä tehtäviä, lähtemään evakkoon suurista kaupungeista kuten Helsingistä, Turusta, Tampereelta ja Viipurista. Mutta kun neuvottelut päättyivät tuloksettomina, ihmisiä palasi kotiseudulle ja myös koulut avasivat ovensa marraskuun lopussa.

Tämän Porvali jättää kertomatta ja siirtyy suoraan talvisodan alkuun.

Könönen kuvaa talvisodan alkua kaoottiseksi: ”Sen jälkeen kukaan ei enää tiennyt, mitä kaikkea idästä tuli ja millä kulkupelillä, mutta kaikki saapuvat ihmiset ja tavarat piti lähettää Viipurista edelleen sisämaahan päin. Rautatieläiset tekivät vaihteistoineen pieniä ihmeitä, kun idästä tulevia junia sumplittiin pommitetun ratapihan läpi ja palavien tavaravaunujen lomitse halki länttä.

Junissa tuli lapsiperheitä, joiden järkytys paistoi kasvoilta. Pidin heitä onnettomina, kunnes ensimmäiset jalkaisin lähteneet saavuttivat kaupungin. Vanhukset ja keskenkasvuiset nuoret ohjasivat karjaa. Muutamilla oli hevospelejä, jotkut työnsivät omaisuuttaan kottikärryissä, monilla oli pelkkä nyytti olallaan.”

Viipurilaiset saavat ristiriitaisia ohjeita, koska evakuointimääräyksiä jaettaessa ”ei ollut osattu ennustaa ratapihan joutumista pommitusten kohteeksi eikä edes sitä, että idästä tulvi kaupunkiin koko ajan uusia ihmisvirtoja. Siksi ihmisiä oli käsketty tiettyihin pisteisiin odottamaan autoja tai junia, joita ei sekasorron takia kyettykään järjestämään.”

Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän päähenkilö on joutunut miehestään eroon Tienhaarassa. Viipurin maalaiskunnassa sijaitsevassa Tienhaaran taajamassa oli rautatieasema ja Viipurista länteen johtava maantie haarautui etelään Turkuun ja Helsinkiin ja pohjoiseen Lappeenrantaan.

Loppu selviää Porvalin kirjasta: ”viipurilaiset jouduttiin ohjaamaan omin toimin kohti Tienhaaran asemaa. Tienhaaraan puolestaan tuli idästä junia, mutta ne olivat täynnä itäisen Kannaksen evakkoja. Kun muuta ei osattu tehdä, ihmisiä lähetettiin kulkemaan jalkapatikassa kohti Lappeenrantaa luvaten, että aikanaan tulisi autoja, jotka noukkisivat heidät kyytiinsä. Saatettiin sinne joitakin autoja pystyä osoittamaankin, mutta monet noista perheistä saivat taivaltaa jalan Lappeenrantaan asti, yli kuusikymmentä kilometriä.”

Ongelmia tuottaa kaksi muutakin asiaa. Katrina-myrskyn aikana monet suomalaiset ihmettelivät amerikkalaisia, jotka eivät noudattaneet viranomaisten määräyksiä toisin kuin suomalaiset sodan aikana.

Porvalin kirjan mukaan tämä on liian kaunis kuva. Todellisuudessa ”poliisi joutui raastamaan ihmisiä kodeistaan tien päälle väkisin.” Kun pommituksissa oli tauko, ”kaupunkiin alkoi myös virrata takaisin väkeä, joka ei vielä ollut saanut kuljetusta Tienhaarasta eteenpäin.”

Toisaalta kaikkia ei ”talvisodan henki” saanut käyttäytymään mallikelpoisesti, vaan pelko valtasi joitakin ihmisiä niin, että he unohtivat velvollisuutensa. Kaupungista pakeni ihmisiä, joille oli määrätty tehtävä väestönsuojelussa.

Kaikista ongelmista huolimatta on syytä todeta, että verrattuna muihin maihin Suomen evakuointi sujui kohtuullisen hyvin. Se näkyy mm. siinä, ettei siviilien kuolleisuus noussut rauhan ajasta (Eino Jutikkalan mukaan).

Esimerkiksi Neuvosto-Karjalan venäläisten asukkaiden evakuoinnissa Arkangelin seudulla huolto epäonnistui niin pahasti, että jokaisesta perheestä kuoli joku, yleensä lapsi tai vanhus (Antti Laineen mukaan). Saksassa taas Hitler oli kieltänyt evakuoinnin. Jos omin päin lähtenyt saatiin kiinni, rangaistus saattoi olla jopa kuolema.

Aavetykki ampuu

Monissa muistelmissa mainitaan aavetykki, joka ampui Viipuriin. Asia oli kai sodan aikana niin itsestään selvä, ettei katsota tarpeelliseksi selittää, mistä oli kyse.

Eckert selostaa aavetykin toimintaa näin: ”Tykki ampunee kaukaa linjojen takaa, eikä ampumapaikasta voi mitenkään nähdä kaupunkiin. Niiniä täällä on oltava joku, joka johtaa tulta ja ilmoittaa osumista määränpäähän.”

Tulenjohtajaa etsitään vanhempien suojeluskuntalaisten ja suojeluskuntapoikien voimin. Miehen paljastaa se, että hän ei tunne suomalaisen univormupukeutumisen sääntöjä.

Eckert hoitaa vangin kuulustelut, mutta totuus tämän kohtalosta selviää vasta kirjan lopussa.

Koulupojat pysäyttävät hyökkäyksen

Könösen esikoinen Lauri kuuluu monien lyseolaistovereidensa kanssa suojeluskuntakomppaniaan. Lauri määrätään ryhmänjohtajaksi, koska hän on kerskaillut tovereilleen ampuneensa konepistoolilla. Pikaopetuksen järjestää isän työtoveri.

Koska pojilla ei ole varsinaista sotilaskoulutusta, heitä on tarkoitus käyttää vain vartioimistehtäviin ja rauhallisella rintamaosalla. Summan murtuminen muuttaa tilanteen.

Jälkeenpäin Eckert kertoo ystävälleen, että läpimurron paikkaamiseksi koottiin ”vajaat satakunta miestä eri yksiköistä: keittäjiä, lähettejä, autonkuljettajia ja näitä koulupoikia. He pitivät vihollisen kärkeä paikallaan puolisentoista tuntia. Se riitti. Sinä aikana joukkoja saatiin irrotettua muualta ja tuotua tulpaksi eteen.”

Könönen laskee, ”että se teki jotakuinkin minuutin per henki. Ne olivat varmasti Suomen historian kalleimmat minuutit.”

Porvali on dramatisoinut tiedot, jotka Olavi Suhonen antaa kirjassaan Viipurin koulupojat talvisodassa.

Lopussa Könönen kertoo: ”Laurin ruumista ei löydetty. Talvisota maksoi meille paljon, enkä koskaan lakkaa kaipaamasta häntä. Sitä mukaa kuin kortistoomme karttui tietoja kymmenistätuhansista Stalinin vainoissa surmatuista suomalaisista, olin yhä varmempi Laurin ratkaisusta, yhä kiitollisempi hänen hankkimastaan minuutista. Se saattoi olla arvokkaampi kuin nelikymmenvuotinen työurani poliisina.”

Loppujen lopuksi Porvalin kirja kertoo sittenkin talvisodan hengestä ja jopa sankaruudesta. Näistä aiheista on siis yhä mahdollista kirjoittaa ironisoimatta.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta Wikipediassa

Kirjailijan kotisivu

Ruumiin kulttuurin artikkeli Mikko Porvalista Johtolanka-voiton jälkeen

Mikko Porvalin haastattelu Suomen dekkariseuran järjestämässä dekkari-illassa Kallion kirjastossa 4.5.2017

Veri ei vaikene -kirjaa on käsitelty myös Kirsin kirjanurkassa

Suutari Erik Mätön murhasta Wikipediassa

Tienhaarasta Wikipediasssa

Suomen rataverkon historiasta Wikipediassa

Olen kirjoittanut blogissa Unto Seppäsen Evakosta ja Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivästä

Kirjallisuutta

Ahti, Sampo: Talvisodan henki. Mielialoja Suomessa 1939-1940. WSOY 1989.

Jutikkala, Eino: Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. 3. p. WSOY 1994.

Laine, Antti: Lapsia piikkilangan takana eli historian kaksi totuutta. Historiallinen aikakauskirja 1/2007.

Suhonen, Olavi: Viipurin koulupojat talvisodassa. Viipurin suojeluskunta ja sen poikaosasto talvisodassa 1939-1940. Karisto 1992.

Paavo Rintala: Pojat

Kiinnostus saksalaisten ja suomalaisten sodanaikaisiin suhteisiin ei ole vain 2000-luvun ilmiö. Paavo Rintala käsitteli aihetta omien kokemustensa pohjalta romaanissa Pojat jo 1958.

Romaanin alaotsikko kertoo teeman: Kuvia vv. 1941-44 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin.

Alkukohtauksessa saksalainen kuorma-auto seisoo leipomon edessä ja seudun lapset parveilevat auton ympärillä. Neljä kymmen-kolmetoistavuotiasta poikaa on päässyt auttamaan limppujen lastaamisessa autoon. Huoltoupseeri antaa heille kiitokseksi limpun ja suklaata.

Poikien kilpailu heijastaa sitä, ”joka paraillaan ankarana riehui tuon kiljuvan lauman huoltajissa”. Koko sotaa käyvässä maailmassa hyödykkeitä on niukasti ja Saksa päättää niiden jaosta.

Vasta tämän jälkeen esitellään päähenkilöt, viisi poikaa Raksilan työläiskaupunginosasta: Immu, Jake, Urkki, Matte ja Pate. Pojilla oli esikuvat, mutta Rintala on tehnyt muutoksia, jotta näitä ei tunnustettaisi.

Rintalan alter ego, evakkopoika Pate, ei nouse erityisesti esille. Kirjailija keskittyy kollektiivin kuvaukseen.

Kertoja antaa vain muutaman selityksen ja tulkinnan, muuten lukija saa tehdä tapahtumista omat johtopäätöksensä.

Saksalaisten kuvaus

Saksalaisia kuvataan romaanissa melko vähän, ja kuvatut ovat enimmäkseen tyyppejä eivätkä yksilöitä. Yhtä lukuun ottamatta he ovat nimettömiä.

Saksalaisten ajatukset suomalaisista ovat enimmäkseen stereotyyppisiä.

Sotapoliisi, jonka tehtävä on estää trokaus rautatieasemalla, ajattelee: ”Hyvinpuettu lapsi. Ihan kuin meillä Suur-Saksassa. Ei täällä ole mitään ryysyläisiä, jumalankiitos. Noo, Suomihan on niitä edistyksellisiä valtioita. Ei mikään Norja eikä Tanska. Asevelimaa…”

Mutta kun pojat huijaavat sotapoliisia, tämän asenne muuttuu: ”Scheussliche Finnen…sakramento…bärkkele”.

Sitten sotapoliisi vertailee itävaltalaista kotikaupunkiaan Ouluun: ”Ei olutta, ei makkaroita, ei alppeja lähelläkään ja ihmiset ylpeätä väkeä, katsovat alta kulmain, mutisevat, mitä pirun kieltä mutisevatkin. Oho. Donnerwetter. Katunaiset kerrassaan ala-arvoisia, täysin ammattitaidottomia. Miksi minä en päässyt Pariisiin. Herr mein Gott.”

Pojat kokevat saksalaiset sotilaat aluksi näin: ”Vihreä sotilaspuku merkitsi pojille suurinta ja voimakkainta, mitä he saattoivat mielessään kuvitella, varsinkin kun siinä oli upseerin arvomerkit. Maailmanvalloittaja, kengissäkin arvomerkit. Ja autoja, paljon autoja, ooppeleita eikä mitään romuja.”

Poikien saksalaisihailu laimenee talvella, kun pojat huomaavat, että nämä sankarit palelevat. Autotkaan eivät kulje, kun ei ole pakkasnestettä.

Seuravana kesänä ihailu taas elpyy. Syksyllä syntyy vastakohtaisuus, kun pojat solkkaavat naiivisti: ”Petersburkki…Leningrad, pum, pum…”, mutta sotilas vastaakin: ”Minun veli, er ist jetzt in Stalingrad”, Niks gut in Stalingrad, ei yvä”.

Toisaalta saapuu uusia saksalaisia sotilaita, jotka eivät enää ole ystävällisiä vaan lyövät poikia luutturievulla silmille ja kiroilevat.

Lähtiessään syksyllä 1944 saksalaiset kuitenkin antavat kasoittain ylimääräistä tavaraa suomalaisille siviileille. Niin kova on puute ruuasta, että naiset suorastaan tappelevat.

Eräs monen lapsen äiti menee sisään valmiina tekemään mitä tahansa, jotta saisi lapsilleen ruokaa. Saksalaiset eivät kuitenkaan käytä tilaisuutta hyväkseen, vaan hän saa tavarat ilman maksua luonnossa.

Sankaruus ja kuolema

Romaanissa kerrotaan, että muut kaupungin poikajengit ovat liittyneet sotilaspoikiin. Kuvattu joukko on ainoa, joka pysyy vapaana.

Teoksen toistuvana teemana on poikien pyrkimys toimia sankarillisesti ja saavuttaa näin aikuisten arvostusta, mutta se menee aina jotenkin pieleen.

Kun he haluavat auttaa naisia tunnelin alitse, nämä luulevat heidän ahdistelevan. Kun he perustavat teatterin ja esittävät siellä Mannerheimin syntymäpäivät ja Hitlerin vierailun, esitys on  heidän tarkoittamattaan koominen ja opettaja sättii heitä epäisänmaallisuudesta. Kun he pyytävät koulussa päästä plankkipojiksi Pietariin kaupungin valtaamisesta, opettaja syyttää heitä pilkkaamisesta, sillä on jo selvää, että Leningrad jää valloittamatta.

Myös kuoleman teema toistuu. Kun pojat menevät yöllä myymään lomalaisjunalle olutta, junassa on ruumisarkkuja. Kun he tekevät vaihtokauppaa rakennustöistä vastaavan Todt-järjestön jäsenten kanssa, nämä ovat varastaneet tavaran ja rangaistuksena on teloitus. Kun he kadehtivat kilpailevaa poikajoukkoa, joka varastaa räjähdystykkien ammuksia, näistä kuolee kaksi ja loukkaantuu kaksi.

Viattomat pojat ja aatteeseen hurahtaneet aikuiset

Pojat trokaavat, tappelevat muiden kanssa ja keskenään, harhauttavat sotapoliisia ja jopa varastavat pyykkinarulta villapaidan vaihtaakseen sen saksalaisilta kameraan. Lapsellisuudessaan he kuitenkin ovat viattomia.

Poikien viattomuuden vastakohtana ovat aikuiset suomalaiset. Osa heistäkin hyötyy saksalaisista aineellisesti esimerkiksi trokaamalla.

Suomalainen sotapoliisi on itse kotoisin laitakaupungilta ja tulkitsee, että siellä muuttuu saalistamisen himoksi ”mikä tahansa jalo ja suuri aate, pyhä sota ja epävirallinen aseveljeys paikallisten asukkaitten ja maailmanvalloittajien välillä”.

Kirjan mittaan tuo aatteen suuruus ja jalous asetetaan kyseenalaiseksi. Naurettavimpia ovat aatetta julistavat aikuiset. Pappi julistaa, että kaikki kaatuneet pääsevät taivaaseen, ja oppikoulun opettaja asettaa pojille esikuvaksi vuonna 1918 valkoisten puolella 14-vuotiaana kaatuneen Onni Kokon.

Toki myös selväpäisiä aikuisia on. Valokuvaaja näkee poikien teatteriesityksen koomisuuden, ja rehtori päästää pojat rangaistuksetta plankkipoikaideasta.

Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden seksisuhteet

Keskeisellä sijalla ovat suomalaisnaisten seksisuhteet saksalaisten kanssa. Pojat kiistelevät, perustuvatko ne kiimaan vai aineelliseen hyötyyn.

Kuva on ruma, mutta myöhemmän ajan perspektiivistä ymmärtää, että rumaksi kuvan tekee osittain se, että näkökulma on teini-ikää lähestyvien, seksuaalisuuteen heräävien poikien. He saavat seksuaalisuudesta yksipuolisen kuvan vakoilemalla seksiakteja pusikoissa.

Toisaalta kyse ei ole vain poikien käsityksistä vaan Rintala tulee uusintaneeksi sodanaikaisia tuomitsevia lehtikirjoituksia. Niissä ei Marianne Junilan mukaan edes otettu huomioon, että suomalaisnaisten suhteet saksalaisten sotilaiden voisivat perustua kiintymykseen siinä missä muukin nuorten seurustelu. 

Pojissa työläisperheen ylioppilastyttö, konttoristi, seurustelee paksun saksalaisen vääpelin kanssa saadakseen ”rahaa, saksalaisia savukkeita, makeisia ja kahvia”.

Tiina Kinnunen toteaa, että kyseessä on yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Niinpä seurustelu vihollisen ja liittolaisen sotilaan kanssa tarkoittaa symbolisesti ”vieraan” päästämistä kansankunnan ”sisään”.

Immun silmät avautuvat

Poikien joukosta nousee esille kaksi, jotka kehittyvät, mutta eri suuntiin.

Ilmari Kaarela eli Immu on joukon vanhin, aloitteentekijä ja johtaja vaikka joukko onkin yleensä tasa-arvoinen. Sakari Toiviainen luonnehdinta Pojat-elokuvasta pätee myös romaaniin: Immu kehittyy kepposista ja ontosta sankari-ihailusta ”tietoisuuteen peruuttamattomista menetyksistä ja ajan epäinhimillistävistä seurauksista”.

Hiukan hämmästyttää esimurrosikäisten poikien vapaus: he saavat liikkua jatkuvasti ulkona keskellä yötä. Mutta loppujen lopuksi Immun äiti pitää pojalleen ja muillekin pojille jöötä: mitä tahansa ei saa tehdä. Äiti antaa pojille kolttosesta selkäsaunan mutta myös kehuu poikia, kun he alistuvat rangaistukseen.

Kohtausta ei pidä arvostella nykylain ja -moraalin mukaan. Ajan kontekstissa se kertoo, että Immusta huolehditaan.

Immun esikuva on isoveli, työläisperheen ylioppilas ja reservinupseeri Iikka Kaarela, joka on kihlannut morsiamen ”paremmasta” perheestä.

Kun Iikka kaatuu kesällä 1944, tämän morsiamen isä ”lohduttaa” Immua: ”Älähän sure. Veljesi kaatui niin kuin piti kaatua.” Sitten seuraa poliittinen saarna: ”Lopulliseen voittoon asti Saksan rinnalla, se o n nyt Suomen ainoa tie ja minä olen ylpeä siitä, että Suomen nuoriso sen ymmärtää, taistelee ja uhraa itsensä, jos niin tarvitaan, lopullisen voiton saavuttamiseksi…”

Immu ottaa sanat todesta ja haaveilee, että hän ilmoittautuu seuravana keväänä vapaaehtoisena armeijaan taistelulähetiksi. Ja sitten ”hän kaatuisi ja koulun seinällä olisi hänen hänenkin nimensä, Iikka Kaarelan nimen alla, se olisi komeata, veljekset, lahjakkaita poikia, sanottaisiin. Olihan ennenkin tässä maassa ollut kuusitoistavuotiaita sankareita.”

Immu tulee järkiinsä, kun hän tapaa kadulla veljensä morsiamen saksalaisen sotilaan käsivarressa. ”Eikä nuorukainen Ilmari Kaarela voinut enää Siltakatua takaisin Raksilaan kävellessään millään tietää, minkä puolesta hänen veljensä oli kuollut. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut sitä enää käsittää. Eikä luutnantti Iikka Kaarelakaan ollut tullut siitä koskaan mitään tietämään.”

Varsin osoittelevasti asetetaan vastakkain korkeasti moraalinen mies ja moraaliltaan kyseenalainen nainen. Iikka on toiminut ajan ihanteiden mukaan ja kaatunut suojatessaan kotiliettä, jotta Sillanpään Marssilaulun sanoin ”te lapset ja vanhuksia, te äidit ja morsiamet” olisivat turvassa.

Iikan uhrauksesta tulee kuitenkin turha, koska morsian osoittautuu arvottomaksi. Hän ei sure kaatunutta sulhastaan edes säädyllistä aikaa vaan aloittaa heti uuden seurustelun ja vieläpä ”vieraan”, saksalaisen, kanssa.

Kyseessä on jokaisessa sotaakäyvässä maassa yleinen uskomus, että kun mies vaarantaa henkensä rintamalla, naisen tulee olla uskollinen.

Laajemmin ottaen todellinen moraalinen rappio ei Pojissa ole laitakaupungilla. ”Parempien ihmisten” isänmaallisuus ilmenee vain sanoissa, ja näiden saksalaisihailu on niin vahvaa, että omia maanmiehiä syrjitään.

Kun saksalainen sotilas tappelee suomalaisen trokarin kanssa ja lyö tätä tikarilla, ”siviilipukuinen vaalea herra” vakuuttaa että saksalainen on syytön. Vain vanha ukko vain mutisee, että ”suomalaista kohdellaan kuin koiraa näitten vävypoikien rinnalla”.

Jaken tragedia

Jaken kehitys menee toiseen suuntaan.

Jaken vanhempien avioliitto on hajonnut, kun äiti on alkanut seurustella saksalaisen kanssa. Rakkauden, läsnäolon ja rajojen sijasta äiti antaa Jakelle vain saksalaiseltaan saatua rahaa ja tavaraa.

Ei siis ihme, että Jake leuhkii ja valehtelee, mielistelee opettajia, näyttelee koviksen roolia – hän on kerta kaikkiaan hukassa. Jake esittää sankaria, mutta kuten Sakari Toiviainen sanoo elokuvasta, ”tosiasiassa hän käyttäytyy kaikkein pelkurimaisimmin ja lipeää aina ensimmäisenä ryhmäsolidaarisuudesta”.  Kun muut pojat lähtevät auttamaan Immua, Jake painelee karkuun.

Muut pojat ovat hienotunteisia Jakea kohtaan, kuten Pekka Tarkka on huomannut: vaikka he muuten tappelevat ja kiusoittelevat toisiaan, he eivät lausu sanaakaan Jaken äidin suhteesta, joka on Oulun juoruakkojen hampaissa.

Kun saksalaiset lähtevät, Jaken äiti seuraa Fritziään. Isällä taas on uusi nainen, jolla on lapsi, eikä hän huoli Jakea uuteen perheeseen.

Epämääräisesti on sovittu, että Jake muuttaisi mummonsa luo, mutta kukaan ei pidä huolta, että näin tapahtuu.

Romaanin ja elokuvan erilainen loppu

Romaanissa Jake leikkii pistoolilla, jonka on saanut äidin saksalaiselta miesystävältä, ja kuvittelee: ”Se olis vasta hurja juttu. Jumalauta. Pojat uskoisivat … joka sanan, mitä minä oon niille leuhkinu … luulisivat, että Jake on ammuttu.” 

Jake ei vielä tajua kuoleman lopullisuutta vaan uskoo tekevänsä urotyön, jolla saavuttaa muiden poikien ihailun: ”ei ikinä tarttis pojille valehdella … vois olla niinku toiset … aina uskoisivat.” 

Jake koskettaa liipasinta, ja ase laukeaa. Kyseessä ei siis ole suunniteltu itsemurha vaan lähinnä onnettomuus.

Mikko Niskanen käsikirjoitti ja ohjasi Rintalan romaanin pohjalta elokuvan Pojat 1962. Jaken roolin sai 17-vuotias Vesa-Matti Loiri. Elokuvan näytettiin 60-luvulla televisiossa.

Kaikki elokuvan nähneet muistavat loppukohtauksen, joka oli tehokkaampi kuin romaanin itsemurha: Jake raahautuu äitiään kuljettavan junan perässä ja jää lopulta kiskoille.

Lapsensa hylkäävä äiti ja poissaolevat isät

Kaija Heikkinen on todennut, että Pojat on ollut vaikea teos myös feministiselle kirjallisuudentutkimukselle, joka ei ole halunnut käsitellä teosta.

Jaken äiti hylkää perinteisen moraalin, joka painottaa velvollisuuksia muita kohtaan, ja valitsee modernin maailmankatsomuksen, jossa tärkeintä on oma onni. Jaken tuska liikuttaa lukijaa ja katsojaa niin, että tämän on vaikea olla tuomitsematta lapsensa hylkäävää äitiä.

Silloin huomiotta saattaa jäädä, että kokonaisuutena ottaen romaani ja elokuva kuvaavat ”isätöntä sukupolvea”. Pekka Tarkka tulkitsee, että ”Oulun pojat joutuvat etsimään rintamalla oleville isilleen korvikkeita kaupungeissa majailevista saksalaisista sotilaista tai taistelukuvauksista”, joissa kuvataan sotasankaruutta.

Mannerheimin ensimmäisessä päiväkäskyssä talvisodan alussa todettiin, että ”Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sisäisen ristiriidan aiheuttaa se, että sodan takia kodista puuttuu isä, jota lapsi tarvitsisi.

Tarkka toteaa, että tuolloin auktoriteeteiksi tulevat valtio, armeija tai kirkko, mutta ”isänmaa äidinkasvoineen ei vastaa todellista kontaktia isään ja äitiin, vaikka sodan aikana kehittyikin tunnevarainen käsitys Mannerheimista ja sarkamanttelisesta lotista kansallisen perheen vanhimpina.”

Sodan jälkeen nämäkin auktoriteetit kaatuivat, mutta ”Paluuta oikeaan perheeseen ei enää ollut, koska isä oli niin perusteellisesti samastunut sotilaaseen ja sankarivainajaan.”

Rintala ja Niskanen haastoivat sekä aiemman virallisen isänmaallisen version että myöhemmän feministisen diskurssin. Varsinkin elokuvan menestys osoitti, että aihe oli tärkeä ja oleellinen.

Tietoja kirjasta ja kirjailijasta

Juhani Salokannel kertoo teoksessaan Linnasta Saarikoskeen, että kesällä 1944 13-vuotias Paavo kuului sotilaspoikiin ja toimi lähettinä. Elo-syyskuun vaihteessa ratapihan laitaan ilmestyi saksalaisen divisioonan pesula. Vaunussa oli nuoria naisia, jotka puhuivat oppikoululaisille tuntematonta kieltä. Eleistä Paavo päätteli, että saksalaiset pitivät rintamabordellia. Syntyi oivallus: ”Todellisuus oli aina ristiriitaisempi, monisyisempi kuin ihmisten vakiintuneet käsitykset siitä”.

Todt-organisaatiosta Wikipediassa.

Irma Kyrki on kirjoittanut Rintalasta ja hänen Ouluun sijoittuvista teoksistaan Ouki-tietokannassa.

Olen kirjoittanut blogiini Rintalan Mummoni ja Mannerheim -trilogiasta artikkelin, jonka lopusta löytyy tietoja kirjailjasta.

Kirjallisuutta:

Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä. Rintamanaisen monta sotaa. Suomen kansantietouden tutkijain seura 2012.

Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. SKS 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.

Salokannel, Juhani: Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia. WSOY 1993.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin muutoksessa. Otava 1966.

Toiviainen, Sakari: Tuska ja hurmio. Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. SKS 1999.

Anu Kaipainen: Vierus verta täynnä

Anu Kaipainen oli kokenut sodan ja evakkouden lapsena, ja hänestä tuli 60-lukulainen radikaali ja pasifisti. 90-luvulla hän kuitenkin romaanissa Vierus verta täynnä kuvasi talvisodan taisteluja Raatteen tiellä.

Anu Kaipainen omisti romaaninsa Vierus verta täynnä (1995) lastenlapsilleen, ”joitten isät ovat saaneet kasvaa siviilipalvelusmiehiksi minun puuttumatta asiaan. Olen päätynyt ajatukseen että minun on kerrottava nyt, sukupolven yli, siitä mitä tiedän ja että minulle tärkein on aina ollut rauha, joka valitettavasti saavutetaan vain sodan jälkeen.”

Kaipainen toteaa romaanin olevan ”osittain totta, osittain sepitteellinen”. Kirjan lehdillä vilahtelevat useat tunnetut upseerit kuten Hjalmar Siilasvuo, Alpo Marttinen, Paavo Susitaival ja Joppe Karhunen. Tapahtumien historiallisesta taustasta voi lukea Teemu Keskisarjan teoksesta Raaka tie Raatteeseen, josta selviävät eräiden sivuhenkilöiden esikuvat samoin kuin vihollista auttaneiden ja näiden vangeiksi joutuneiden esikuvat ja kohtalot.

Rauhantahtoinen mies, sotaintoinen vaimo

Romaanin Vierus verta täynnä päähenkilöinä on kaksi kansakoulunopettajaa, aviopari Anna ja Juhani Malinen. Anna on liiton voimakkaampi osapuoli, joka saanut Juhanin vaihtamaan ortodoksisen uskon luterilaisuuteen.

Annan kotiseudulla Härmässä on pidetty kruununhäät. Annan musta morsiuspuku on perinteinen, mutta se myös enteilee tulevaa sotaleskeyttä.

Ainoa, mihin Juhani on taivuttanut Annan, on opettajiksi tulo Suomussalmen rajapitäjään. Anna on tuonut kylälle lotta-aatteen, johon hän on kasvanut Pohjanmaalla. Hän on täynnä ryssänvihaa, mutta muuten hän vieroksuu äärioikeistolaisuutta, esimerkiksi pastori Elias Simojokea.

Avioparilla on pieni poika, Petri. Juhani on toivonut toista lasta, mutta Annalle ovat tärkeämpiä monet harrastukset ja hän pelkää kauneuden menetystä. Niinpä hän aiheuttaa itselleen keskenmenon ja käyttää ehkäisyä.

Sodan syttyminen saa Annan luopumaan ehkäisystä, ja hän alkaa heti odottaa lasta.

Siitä huolimatta Anna palaa isänmaallista intoa ja haluaa seurata miestään sotaan kuin Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden Lotta Svärd. Anna ei lähde evakkoon vaan lähettää sinne poikansa Petrin anoppinsa hoivissa.

Petriä vaivaa, miksi isä ei ollut lähtiessään katsonut taakseen, vaikka poika oli itkenyt. Myöhemmin Anna ajattelee: ”Julma isäkö? Ei, vaan isä joka ei antanut poikansa nähdä kyyneleitä.”

Silti Anna epäilee, että Juhani oli ollut väärässä: ”Ehkä poika hänen mallinsa mukaan, kasvot menosuuntaan, joutuisi jättämään aikoinaan jotakin, mikä oli rakasta. Kun ei vain jättäisi vapaehtoisesti.”

Evakossa ja sotavankina

Pohjanmaalla talon pikkupoika mielistyy Petriin: ”Sota oli tuonut tällaisia. Siitä sota oli mukava asia, vaikka isä ja äiti alituiseen motkottivat evakoista. Niitä oli heillä asuinhuoneissakin, ja ne olivat tuoneet taloon torakoita, niin kuin äiti sanoi.”

Petrin isoäiti aiheuttaa talon aikuisissa puistatuksia noitakonsteillaan: hän pystyy pysäyttämään veren jopa satojen kilometrien päässä.

Juhanin isä taas kuuluu niihin siviileihin, joita ei ehditä evakuoida ja jotka joutuvat sotavangeiksi. Kun he yrittävät paeta, heidät ammutaan. Kuoleman hetkellä isoisä saa yhteyden vaimoonsa, joka evakossa aavistaa miehensä kuoleman.

Myötätunto ulottuu lähes kaikkiin

Vavahduttava on kohtaus, jossa Annan saa haudattaviksi raskaana olleen äiti ja kaksi lasta sekä muita lapsia. Lapset ovat olleet pellolla leikkimässä, kun vihollinen on heittänyt pommin.

Historiassa puhutaan uhreista numeroina ja vertaillaan, onko heitä paljon vai vähän, mutta kaunokirjallisuus näyttää, että jokainen on ihminen.

Rajapappi Heimo Elo vertaa Suomea ja Neuvostoliittoa Davidiin ja Goljatiin. Hänen oma uskonsa kuitenkin loppuu. Hän tekee itsemurhan, koska ei ole sodan alussa pystynyt pitämään puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Sovittaakseen miehensä kohtalon Elon leski Kerttu ryhtyy lähetiksi. Hän pärjää hyvin paikallistuntemuksensa ansiosta. Tehtävät sodassa eivät ole sukupuolesta kiinni.

Kerttukin menettää henkensä, ja parin lapset jäävät orvoiksi.

Myötätunto ulottuu lopulta jopa maanpetturiin, kun näytetään tämän tausta: koulun huoltomiestä Aarne Huuskosta on lapsena kohdeltu kaltoin. Hän on naiivisti uskonut, että rajan takana tulevat vapauttajat, ja antanut heille karttoja. Taas hän pettyy, sillä puna-armeijalaisetkaan eivät kohtele häntä tasa-arvoisena.

Negatiivisesti on kuvattu vain pappi, joka siunaa aseet.

Rakkaus uhmaa kaikkea

Romaanin nimi Vierus verta täynnä viittaa kansanrunoon Jos mun tuttuni tulisi, jossa runon minä lupaa: ”Jos mun tuttuni tulisi, / ennen nähtyni näkyisi, / sille kättä kääppäjäisin, / vaikk’ ois käärme kämmenpäässä, / sille suuta suikkajaisin, / vaikk’ ois suu suden veressä, / vielä vierehen viruisin, / vaikk’ ois vierus verta täynnä.”

Runo toteutuu Annan ja Juhanin kohdalla ensiksi siten, että kun he tapaavat sodan keskellä ja rakastelevat, Anna saa moninkertaisen orgasmin. Avioliitossa se ei ole onnistunut vuosiin. ”Sota oli opettanut myös rakastamisen taidon.”

Rauhan aikana verta kammonneesta ja vaimoaan heikommasta Juhanista tulee esimerkillinen upseeri.  Roolit muuttuvat perinteisiksi: Juhani ei enää pelkää, mutta Anna alkaa pelätä miehensä puolesta.

Vastakohdan tarjoaa Elon pariskunta.

Lottien työtä kuvataan arvostavasti

Lottien työtä kuvataan romaanissa arvostavasti ja näytetään sen raskaus.

Kuolevat sotilaat turvautuvat houreissaan Annaan luullen häntä äidikseen: ”Äiti, älä jätä minua yksin”, ”En minä jätä”, ”Tule tänne äiti, tule minunkin luo”, ”Minähän olen tässä.” Anna avustaa leikkaussalissa ja vie sotilaille hevosella ruokaa.

Anna myös pesee ruumiita. Hän vertautuu poikaansa Tuonelan joelta etsivään Lemminkäiseen äitiin Gallen-Kallelan maalauksessa.

Kun kipulääkkeet loppuvat, Runebergin Lotta Svärdin konsti, alkoholi, olisi hyvä korvike, mutta sitä ei ole.

Toki epäkohtiakin on: lottapuvun epäkäytännöllisyys sotaolosuhteissa tuodaan moneen kertaan ilmi. Lottien joukossa ei myöskään vallitse sopu.

Ilmeisesti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Paavo Rintalan Sissiluutnantin lottakuvan vastapainoksi Kaipainen luo kohtauksen, jossa nuori upseeri vonkaa turhaan Annalta, kun ei ole aiemmin ollut naisen kanssa. Naista syytetään aina, suostuu hän sitten tai ei.

Joutsen, risti, pakkasenkeli

Yksi romaanin symboleista on joutsenpari, lintu joka on yksiavioinen.

Anna aavistaa Juhanin kaatuvan, mutta kokee runon minän tavoin: ”En minä sinun kuolemasi edessä vapise, eikä se minun syliäni estä. Minä sulkeudun viereesi, lankean sinuun kuin sade, kunnes maa ja taivas makaavat toisensa ja elämä ja kuolema ovat yhtä. Syön kasvojasi, minä aika: valkenen luissasi, kunnes olemme multa. Ja ikuiset henkemme laulavat näiden kenttien yllä, kunnes villikukat puhkeavat meissä ja on kevät. Emme me toisiamme jätä. Rajat väistykööt aikaa tai repikööt maan kuin rotkot. Yhtä kaikki viruisin vierelläsi, vaikka olisi vierus verta täynnä.”

Juhani kaatuu puna-armeijan upseerin päälle, ”niin että he muodostavat kuin ristin”. Ilmari Leppihalme vertaa kohtausta Yrjö Jylhän Kiirastulen runoon Kohtaus metsässä, jossa ei edes mainita sotilaiden kansallisuutta.

Kohtausta on ennakoitu jo aiemmin, kun Anna näkee kaatuneen puna-armeijan upseerin, joka muistuttaa Juhania, ja Juhani näkee vastaavasti kuolleen puna-armeijan naissotilaan, joka muistuttaa Annaa.  Vihollinenkin on ihminen, jolla on perhe.

Risti tarkoittaa sekä syyllisyyttä että sovitusta.

Aiemmassa fantasiakohtauksessa pakkasenkeli ”leijaili korkeuksiin piippalakkeja ja suomalaisia kokardeja siipihöyhenissään, kumpiakin, niin kuin sodassa aina, kun syyllisiä eivät ole ne, jotka taistelevat, vaan johtajat, jos hekään, ehkä onneton sattuma vain. Syyllinen on meistä jokainen, niin kauan kuin meissä on nämä kaksi voimaa: hyvyys ja pahuus, joista pahuus on voimakkaampi.”

Sota opettaa arvostamaan rauhaa

Ennen kuolemaan Juhani ”tiesi että Raatteen tielläkin, sen ihmeessä, oli lopullinen voittaja elämä, Ihminen, jota ei voinut väkivallalla tuhota, koska henki oli kuolematon.”

Elämä voittaa Annan odottamassa lapsessa. Annalle jäävät ”Pienet tehtävät, jotka ovat kylliksi minulle. Minä olen kahden lapsen isä ja äiti.”

Sota on opettanut Annan arvostamaan rauhaa, ja hän haluaa siirtää omakohtaisen kokemuksensa nuoremmilleen: ”Ei enää koskaan tällaista sotaa. Lapset tarvitsevat rauhan. Kun sota loppuu, minun tehtäväni on yrittää turvata se rauha lapsille. Kun minä vain tietäisin, miten välittäisin sen omille lapsilleni. Yritän välttää sotaa, mutta menen sinne itse, jos tarvitaan, ja ainoastaan silloin, kun meitä kohti hyökätään.”

Kirjailijasta

Anu Kaipainen, alun perin nimeltään Aune Helinä Mustonen, syntyi 1933 Muolaassa. Isä oli kotiteollisuuskoulun johtajaa.

Anu Kaipainen kirjoitti ylioppilaaksi Kallion yhteiskoulusta. Hän opiskeli työn ohessa Helsingin yliopistossa ja kuunteli erityisellä innolla kansanrunouden luentoja. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1955.

Samana vuonna hän solmi avioliiton lääkäri Osmo Kaipaisen kanssa. Osmo Kaipaisesta tuli sosialidemokraattinen kansanedustaja ja ministeri.

Anu Kaipainen toimi äidinkielen opettajana useilla paikkakunnilla, viimeksi Oulussa ja kirjoitti samalla, kunnes ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi 1967. Hän käytti vanhoja myyttejä ja arvosteli aikansa ilmiöitä pasifistiselta ja radikaalilta pohjalta.

Anu Kaipainen oli kuusivuotias talvisodan syttyessä. Perhe joutui muiden tavoin lähtemään evakkoon. Kokoomateoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3 Anu Kaipainen kertoo muistavansa hyvin evakkomatkan, joka kesti kolme vuorokautta. Lapsena hän näki sodasta lapsena kauhu-unia. Hän säikähteli vähäisiäkin ääniä, kuten herneiden kaatamista kattilaan.

Matti Virtanen sanoo teoksessaan Fennomanian perilliset (2001), että sotaorpojen sukupolven kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla. Sodan takia lapset saattoivat myös joutua eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Jostain syystä Virtanen ei mainitse evakkoutta. Joka tapauksessa hän tiivistää sukupolven yhdistävän kokemuksen: ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Tähän on lisättävä, että nykyisin puhutaan rauhankriisistä: elämä ei voinut palautua entiselleen, koska sekä ihmiset että yhteiskunta olivat muuttuneet sodan aikana.

Kaipainen omaksui monet 60-luvun aatteista.  Läpimurtoromaani Arkkienkeli Oulussa (1967), joka sijoittuu Suomen sotaan, on vahvasti pasifistinen.

Evakkokokemuksia Kaipainen käsitteli suoraan vasta trilogiassa Kaihoja kukkivat käet (1983), Vilulinnut (1987) ja Nuoruustango (1989). Talvisodan 50-vuotismuistovuoteen sijoittuva romaani Kuin kuulla kummullansa (1991) käsittelee sotasukupolven ja 60-luvun radikaalien ristiriitaa ja sovintoa.

Anu Kaipainen kuoli 2009.

Kirjallisuutta

Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteseen. Suurtaistelun ihmisten historia. Siltala 2012.

Leppihalme, Ilmari: Anu Kaipainen. – Pohjoista kirjallisuutta.

Miten kirjani ovat syntyneet. 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1991.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. 2. p. SKS 2002.

 

Lasse Raustela: Taivaansavut

Lasse Raustelan nuortenkirjasarja kuvaa turkulaisten veljesten vaiheita sota-aikana. Ensimmäinen osa Taivansavut ilmestyi 1979 ja osoittaa omalta osaltaan, että ”suomettumisen” vaikutuksia on suuresti liioiteltu: kyllä sodista sai puhua ja kirjoittaa.

Päähenkilö on Talvelan perheen esikoinen Esko, joka vuoden alussa 1939 täyttää 16 vuotta. Hän on odottanut kiihkeästi syntymäpäivää, sillä upseeri-isä ei ole ennen sitä antanut lupaa liittyä suojeluskuntapoikiin. Saman ratkaisun tekee paras ystävä Hannes työläisisänsä vastustuksesta huolimatta.

Jengisodasta sotaan

Pojat saavat melko vapaasti toteuttaa seikkailun tarvettaan, johon kuuluvat myös tappelut. Eskolla on koulussa ylemmällä luokalla oleva, työläiskaupunginosa Raunistulasta kotoisin oleva kiusanhenki Immonen.

Voisi väittää, että jengisodassa valmistaudutaan – Ferenc Molnárin klassikon Koulupoikia tapaan – oikeaan sotaan. Reagointitapa on ainakin sama: sitä mikä on meidän, eivät vieraat saa ottaa.

Yhtä hyvin voi kuitenkin sanoa, että jengisodissa pojat kertaavat ihmiskunnan historian heimovaihetta. Rakastuttuaan aiempiin verivihollisiin kuuluvaan Museomäen Marjaan Esko ehdottaa oman puolensa nuoremmille pojille sovintoa. Vartuttuaan pojasta nuorukaiseksi hän ottaa samaistumiskohteekseen Turun ja koko Suomen.

Talvisodan aikana entiset luokkarajat kaatuvat. Eskoa kiusannut Immonen ilmoittautuu vapaaehtoisena rintamalle sen jälkeen kun hänen työläisisänsä on kaatunut.

Saman prosessin jatkumisesta näkyy merkkejä jo sodan aikana: Eskon ihastus, ilmavalvonnassa työskentelevä Marja näkee alas ammutussa neuvostolentäjässä ihmisen. Sodan jälkeen isä Talvela uskoo sodan jälkeen Vahdinvaihto rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuuteen entisen vihollisen kanssa.

Toisaalta suomalaisten mielipiteet jakautuvat välirauhan aikana (Isonkallion varjo), jatkosodassa (Palavat yöt) ja sodan jälkeen (Vahdinvaihto).

Miten pojista tuli ennen miehiä

Sodan lisäksi sarjassa kuvataan poikien kasvamista miehiksi. Miehekkyyteen kuuluvat tietyt käsitykset toisaalta kunniasta, reilusta pelistä ja rohkeudesta sekä niiden vastakohdista raukkamaisuudesta, toisaalta ahkeruudesta, auttavaisuudesta, luotettavuudesta ja vastuunkannosta. Myös ajuri Suominen, entinen punakaartilainen, on niistä pohjimmiltaan samaa mieltä.

Sekä ajan kasvatukseen että lasten keskinäisiin suhteisiin kuuluu olennaisena osana kiusaaminen. Aikuistumisen kääntöpuolena on näet ”lapsellisuudesta” luopuminen.

Ainakin jälkikäteen katsoen ”hyvä” auktoriteetti ”kiusaa” provosoidakseen vastustusta. Hän on myös valmis tunnustamana nuoren kasvaneen itsenäisyyden arvoiseksi – kurin alaisuudesta itsekuriin – ja osoittamaan tälle luottamusta ja uskomaan tälle vastuuta. Näin toimii Talvelan perheen isä nuorimman poikansa Martin suhteen Vahdinvaihdossa.

Huono auktoriteetti sen sijaan tahtoo vain nujertaa. Auktoriteettien ehdoton valta-asema mahdollistaa vallan väärinkäytön esimerkiksi koulussa. Fretun erikoisalana on naurattaa luokkaa jonkun oppilaan kustannuksella tai nolata tämä suoraan tyyliin ”sinusta ei koskaan tule mitään”.

Myös koululaisten keskinäinen kiusaaminen on kahtalaista. Se on toisaalta tyttöjen keino tehdä aloite: sen avulla Marja herättää Eskon huomion.

Toisaalta kiusaaminen on perinne, jolla yläluokkalaiset kostavat nuoremmilleen aikoinaan kokemansa nöyryytykset. Martin ”nahkapesussa” pää painetaan kusikuljuun.

Nahkakaste paljastaa tärkeän eron esikoinen ja pikkuveljen välillä: siinä missä Esko on lyönyt ja tapellut ylivoimaa vastaan ja sylkenyt silmille, Martti pyytää apua isoltaveljeltä, joka kulkee kylmästi ohi.

Vaikka Eskon kieltäytyminen auttamasta hävettää häntä itseäänkin, Raustelan sarjassa ratkaisu ongelmiin ei ole – kuten nykyisin suositellaan – kertominen aikuisille ja vetoaminen näiden apuun. Jokaisen on itse kasvettava ratkaisemaan ongelmansa.

Sotaintoinen Esko vastaa huutoonsa

Vanhimpana Esko on tottunut vastuuseen ja hänelle annetaan sitä. YH:n aikana hän vie nuoremmat sisaruksensa turvaan sukulaistaloon. Pimennyksen aikana hän ei ole varma, ovatko he oikealla tiellä, mutta ei voi näyttää nuoremmille epävarmuuttaan.

Esko ei vain vastaa aikuisten odotuksiin vaan hän haluaa ylittää ne. Hän on aina tavoittelemassa jotakin enempää mitä hänellä on – aikuisuutta, kunniaa, valtaa. Hän haluaa olla sankari. Talvisodan aikana hän joutuu ilmatorjunnassa kohtamaan jotain aivan muuta: pelkoa ja kauhua, vieraiden kuoleman ja lopulta parhaan ystävän Hanneksen kuoleman.

Eskossa on monia niistä ominaisuuksista, joita myöhempi aika on vieroksunut: poliittista sokeutta, mustavalkoista ajattelua ja sotainnostusta. Muistan erään arvostelijan suhtautuneen Eskoon ylemmyydentuntoisesti, kun tämä anoo vapaaehtoiseksi rintamalle ja uhoaa, että hän ”ei jättäisi kylää. Ei talon taloa. Ei edes pahaisinta latoa” ja tuuminen, ettei poikaparka tiedä, mitä sota on.

Todellisuudessa nykyaikainen arvostelija ei sitä tiennyt.

Niin oikein kuin sodan tuomitseminen eettisillä perusteilla sinänsä onkin, se voi johtaa itsesensuuriin sodan kuvauksessa, siihen että uskotaan tiedettävän ennalta, millainen sota on, ja torjutaan mielestä osa niistä tunteista, joita sota herättää.

Ei ihminen, joka kokee joutuneensa epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan kohteeksi, pysty historiantutkimuksen ja jälkimaailman objektiivisuuteen vaan normaali reaktio on suuttumus ja uhma. Neuvostoliittolainen komsolnuori tunsi saksalaisten hyökätessä vaistomaisesti samaa kuin amerikkalainen collegenuori Pearl Harborin aikoina tai Esko talvisodan syttyessä.

Eskon hymyilyttävä koulupojan lupaus olla peräytymättä hymyilyttää, mutta viisi vuotta myöhemmin 21-vuotias tykistön vänrikki Esko kaatuu Palavissa öissä pysäyttäessään vihollisen etenemisen Ihantalassa 1944.

Paraskaan analyysi, oikeimmatkaan mielipiteet eivät ole sota-aikana niin tärkeitä kuin konkreettiset teot.

Kirjailijasta

Lasse Raustela on syntynyt 1932 eli hän ehti juuri aloittaa koulunkäynnin 1939, kun talvisota syttyi.

Raustelan päätyö on kuusiosainen nuortenromaanisarja Taivaansavut. Ensimmäinen osa Taivaansavut (1979) kuvaa talvisotaa, Isonkallion varjo (1982) välirauhaa, Mikkolanmäki ampuu (1982) ja Myrskynsilmä (1983) ja Palavat yöt (1984) jatkosotaa ja Vahdinvaihto (1989) asekätkentää.

Aiheesta aiemmin kirjoitettua

Katkelma sarjan viimeisestä osasta Vahdinvaihto löytyy Verkkarista 4/2015.

Olen kirjoittanut sarjasta artikkelin Suomalainen sankari lastenkulttuurilehti Tyyris tylleröön 1/1992.

Nuortenkirjoja sodan varjossa esitellään Nuortenkirja-instituutin sivulla