Harry Wuorinen: Myrskyn silmässä

Harry Vuorisen teos Myrskyn silmässä kertoo poliittisten vankien armottomasta kohtelusta jatkosodan aikana mutta myös sopeutumisvaikeuksista yhtenäisyyttä ja ryhmäkuria vaativien kommunistien parissa.

Harry Vuorisen teoksen Myrskyn silmässä (2006) alaotsikko on Poliittisen vangin päiväkirja jatkosodan ajalta 1941-1944. Salme Vuorinen kertoo Johdannossa, että Vuorinen oli Koverin leirillä onnistunut piilottamaan muistiinpanonsa, lukuun ottamatta vihkoa joka palautettiin hänelle vapautumisen yhteydessä. Kotona hän liitti muistiinpanonsa alkuperäiseen päiväkirjaan, jota oli pitänyt kotona 1.1.1941 alkaen ja pidätyksensä yhteydessä kotiin jääneeseen kirjaan kaikki Koverin leirillä vangittuna ollessaan pitämänsä vihkoset ja muistiinpanot. Ne hän oli onnistunut piilottelemaan mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Samalla hän kävi kirjoittamansa uudelleen läpi ja jatkoi kirjoittamista sodan loppuun asti.

Vuorisen kuvaus poliittisten vankien kohtelusta vastaa esimerkiksi Nestori Parkkarin muistelmia Suomalaisessa keskitysleirissä (1955). Suurin ero on, että Parkkari vaikenee ryhmän sisäisistä ongelmista, joita Vuorinen käsittelee.

Joukkopidätys ennen jatkosotaa

Vuorinen pidätetään 17. kesäkuuta 1941. Hänet vietiin ensin Katajanokalle ja sitten Sörkkään. Vangit lähettävät morsettamalla tietoja sodan puhkeamisesta Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Helsingistä pidätetyt viedään junalla Tampereen kautta Köyliön varavankilaan.

Oikeudenkäyntiä ei pidetä eikä tuomiota tule, vaan kyseessä on tasavallan suojelulain perusteella ”turvasäilö” sen perusteella, mitä pidätetyt saattaisivat tulevaisuudessa tehdä.

Suomi valmistautuu sotaan: samaan aikaan kun toimeenpannaan liikekannallepano, Valpo suorittaa historiansa laajimman pidätysoperaation. Kesäkuun 10. päivänä turvasäilössä on jo 126 ”ryömäläistä” eli Mauri Ryömän johtaman Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran keskeistä jäsentä. Nyt otetaan kiinni sotaan liittymisen vaarallisimmat vastustajina pidetyt eli vasemmistoliikehdinnän keskeiset aktiivit ja aiemmin vankilassa istuneet SKP:n jäsenet. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilössä on 457 henkeä ja määrä kasvaa vielä.

Vuorisen kirjasta käy ilmi, että myös venäläisyyttä sinänsä pidetään epäilyttävänä ja pidätettyjen joukossa on siten myös porvarillisia emigrantteja, kauppiaita ja tsaarin upseereita. Myös kolme vapaaehtoisina talvisotaan tullutta belgialaista ovat muuttuneet epäilyttäviksi, ilmeisesti koska heidän kotimaansa on Saksan miehittämä.

Kuulustelussa väitetään, että Vuorisen kotoa on löytynyt pistooli ja ”kiihotuskirjallisuutta”. Tämän hän tietää valheeksi: ensinnäkään kotietsintää ei pidetty eikä toiseksi kotona ei ollut mitään. Työpaikalla hänellä oli kyllä pistooli. Pidätyksen syyksi ilmoitetaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran jäsenyys – hänen väitetään liittyneen seuraan ”tietyssä tarkoituksessa”.

Köyliöstä työvelvollisiksi Kannakselle

Pidetään ”lääkärintarkastus”, jossa kysytään vain nimi ja onko valittamista. Köyliöstä lähdetään 31. elokuuta. Siviilivaatteet pannaan päälle.

Riihimäellä tavataan vanha tuttu, luutnantti Arvo Kartano, ”Tarzan”, joka tuli Tammisaaren vankilan johtajaksi 1933 ja ”kunnostautui” nälkälakon aikana 1933.

Kartano jakaa miehet kahtia. Vuorinen pannaan junavaunuun, jossa on pienempi ryhmä, 25 miestä. Vahingossa mukaan tulee Matti Lång, joka komennetaan pois, ja tilalle tulee veli Toivo Lång.

Suuremmalle ryhmälle annetaan sotilaspuvut ja heidät viedään Nikke Pärmin alaisina rintamalle, jossa mm. Matti Lång karkaa Neuvostoliiton puolelle.

Pienempi ryhmä kuljetetaan Riihimäeltä Lappeenrannan kautta Viipuriin, josta jatketaan autolla Puhtalan kylään.

Poliittiset vangit liitetään työpataljoona 2177:een. Komentajana on luutnantti Salonen, joka on siviilissä helsinkiläinen rakennusmestari. Ohranan ohje Saloselle kuuluu: ”Ei tarvitse panna mihinkään kirjoihin, eikä mitään oikeuksia, ei tarvitse lähettää takaisin, likvidoitava sopivassa tilaisuudessa isänmaalle vaarallisena rosvojoukkueena.”

Päivärahaa maksetaan 25 markkaa. Heikkilä ehdottaa ”kommuunasta” joka ostaisi tupakat ynnä muuta, mutta enemmistö ei ole ”kypsynyt tällaiseen altruismiin tupakkamiesten toiveiden tyydyttämiseksi”. Jokaisella on omat tarpeet, johon haluavat käyttää päivärahat.

Useimmat tavallisista työvelvollisista ovat ”linnakundeja vailla kansalaisluottamusta”, joten he eivät ole joutuneet armeijaan. He ovat ”irrallista, seikkailevaa ainesta”, joka on ”hurmioissaan kivääristä ja luottamuksesta yhteisessä asiassa, ryssien hävittämisessä.”

Sadistista kohtelua 

Poliittisten vankien ”skeipiksi” tulee Kotiranta, joka ilmoittaa, että ”hänelle on annettu meihin nähden täysi valta ja jos yksi karkaa, hän ampuu viisi.” Kotiranta nauttii vallastaan ja simputtaa sadistisesti.

Ryhmä työskentelee eri puolilla Kannasta: mm. Terijoella, Heinjoella, Kivennavalla ja Jalkalassa.

Aluksi töinä on ojan kaivaminen sekä puna-armeijalaisten ja hevosten hautaaminen. Ensimmäisen läheltä nähdyn kaatuneen kasvot jäävät ”lähtemättömästi mieleen”.

Viisi miestä, joiden joukossa on Nestori Parkkari, viedään miinanraivaukseen, josta miinapioneerit ovat kieltäytyneet liian vaarallisena. Luutnantti on tilannut tehtävään sotavankeja, ja havaittuaan  miehet suomalaisiksi hän käskee lähettämään heidät takaisin: ”en minä suomalaisia miehiä tapata.”

Jalkalan leirillä käy kuuluisia vieraita. Kenraali Oesch kysyy Neuvostoliiton lähetystössä tukkina toimineesta Pasurista tämä käytöksestä ja kuultuaan Kotirannan vastauksen ”Niskottelee ja kapinoi, herra kenraali, on varoitettu kaksi kertaa”, toteaa ”Kolmatta kertaa ei tarvitse varoittaa”. Kenraalimajuri Pajari taas kutsuu Vuorista ”ryssän ystäväksi”, iskee leukaan ja rähjää jonkin aikaa.

Antti Kujala kertoo tutkimuksessaan Vankisurmat, että vangit kertoivat tapahtumasta kuulustelussa samoin, ja toteaa: ”Koska vangit omalta kannaltaan täysin ymmärrettävistä syistä olivat ylen katkeria yhteiskunnalle ja erityisesti korkeille upseereille, tähän kertomukseen olisi aiheellista suhtautua melkoisin varauksin, ellei tiedossa olisi, kuinka Pajari puolta vuotta myöhemmin samalla tavalla mekasti Suursaaren venäläisille sotavangeille ja sinkosi heidän niskaansa uhkauksiaan.”

Siviiliin saadaan salakuljetettu kirje leirin oloista ja Kotiranta joutuu lähtemään. Uusi päällikkö on vanha mies siviilipuvussa, helsinkiläinen rakennusmestari ”Ukko”.

Sotavankien armoton kohtelu

Jalkalan sotavankileirin komentaja on luutnatti Eero Nero.  Vuorisen mukaan leirillä vallitsee raaka julmuus ihan avoimesti. Joka aamu löytyy ammuttuja sotavankeja.

Päiväkäsky kuuluu: ”Ryssiä ei saa nimitellä ’vanjoiksi’, vaan on heitä nimitettävä ryssiksi, joita he ovat. Heitä ei saa puhutella ystävällisesti eikä säälien, sillä he ovat perivihollisiamme. Jos joku antaa ryssille leipää ja tupakkaa, rangaistaan koko komppaniaa – -.”

Käsky ei kuitenkaan estä poliittisia vankeja auttamasta sotavankeja: ”Heidän sanomattoman kurja elämänsä liikutti monia, jokaista, jolla oli sydän rinnassa.” Myös moni työvelvollinen antaa sotavangeille leipäpalan tai tupakkaa, eikä ilmianna näitä auttavia poliittisia vankeja.

Eräänä pakkaspäivänä kaksitoista sotavankia on paleltunut auton lavalle. Sotavangit eivät uskalla valittaa varpaiden tai sormien paleltumisesta, koska seurauksena on kuula päähän. Myös sairastuneet ammutaan.

Vuorinen näkee omin silmin, miten sotavanki ammuttiin ”ohimennen, keskellä päivää: Vanki sahasi puita parakin nurkalla, vääpeli tuli, sanoi jotain, pisti käden taskuunsa, laukaus.”

Neron rikollisesta toiminnastaan tehtiin jo sodan aikana tutkimus, joka kuitenkin salattiin. Vuonna 1946 sotaylioikeus tuomitsi Neron 33 tapoista 12 vuodeksi kuritushuoneeseen. Aiheesta kertoo yksityiskohtaisesti Antti Kujala tutkimuksessaan Vankisurmat.

Myöhemmin sotavankien asema muuttuu vähän paremmaksi: ruokaa lisätään, vaatteita annetaan, kohtelu muuttuu, ketään ei ”ainakaan työpaikalla” ammuta, vaatteita annettu.

Enää ei myöskään uhata rangaistuksella, jos antoi sotavangille jotain, ”noin salaa tai puolittain salaa”. Tajutaan, että ”Nälkäinen vanki ei olisi jaksanut tehdä niin paljon työtä.”

Ammattitaidosta on hyötyä

Luutnantti Salonen on huomannut, että poliittisten vankien joukossa on ammattimiehiä, joista on hyötyä. Niinpä nämä saavat tehdä suutarin, räätälin, puusepän ja muurarin töitä.

Vähitellen poliittiset vangit pääsevät lähes samaan asemaan kuin tavalliset työvelvolliset. Erona on edelleen, että majoitus ja ruokailu on erikseen eivätkä he saa lomaa.

Evakkoja palaa yhä enemmän. Poliittiset vangit ovat näiden luona talkoissa, tekevät heinätöitä ja kunnostavat asuntojen. Palkaksi he saavat maitoa. Eräässä talossa he käyvät kuuntelemassa radiota.

Myötätuntoiset ja auttavaiset lotat

Pataljoonan päällikkö kapteeni Salonen ”ei kuulunut poliittisesti lyhytnäköisimpiin porvarillisesti ajatteleviin”. Humalassa hän kysyy: ”Kyllä kai te sitten ammutte minut kun voitatte, vai mitä?”

Joku päällystöstä on ”suomalaiskansallinen mielipiteiltään, porvarillisen maailmankatsomuksen mies, mutta hän oli ihminen, sen sanan parhaimmassa merkityksessä. Tässä ominaisuudessa hän näki myös meidät, luokkavastustajina mutta myös ihmisinä – -”

Kaikkein positiivisimmin kuvataan keittiölottia. Näiden myötätunto poliittisia vankeja kohtaan herää huomiosta, ”että olimme ihmisinä toista luokkaa kuin heille oli kerrottu.” ”He eivät kieltäneet meiltä, vastustajiltaankaan, inhimillisyyttä, vaan osoittivat sitä monesti, kun olimme vaikeuksissa, väsyneitä, kylmettyneitä ja nälkäisiä sekä vihattuja.”

Se, että poliittiset vangit joutuvat ruokailemaan erillään muista työvelvollisista, koituukin näiden hyödyksi: lotat ”laittoivat salaa meille jotakin ylimääräistä soppakannuihimme, sattumia, silloin kun niitä sattui vähän runsaammin olemaan.”

Vaikka lotat puhuivat ”niin kuin heidät oli kasvatettu puhumaan, ryssistä ja bolsuista”, myös ”sotavankeja kohtaan he olivat niin inhimillisiä kuin vain olosuhteet sallivat.”

Lottien käytös opettaa Vuorista ”ymmärtämään asioita laveammin, koko kansan mittakaavassa”. Lotat ja työvelvolliset olivat ”oikeastaan samaa kuin me, työväenluokkaa”, ”vaikka aatteellisesti olimme vastakkain. Samoin ihmisinä olimme samaa, jos pyrimme ihmisyyteen ja hyvään, ja silloin meillä ja tuolla meitä vastassa olevalla Suomen kansalla täytyi olla pyrkimys samaan, lottapuvusta huolimatta.

Ei heitä saanut vihata, ei pitänyt katsoa heidän lottapukuunsa, joka oli heidän kasvatuksensa ja tietämättömyytensä osoitus, vaan heidän sisimpäänsä. Täytyi oppia ajattelemaan, että emme me pyrkineet luomaan uutta yhteiskuntaa Suomen pariakymmentä tuhatta kommunistia varten vaan kolmelle miljoonalle ihmiselle, joista nyt niin monet kantoivat tuota pukua ja kivääriä. Oli opittava arvostamaan sitä, mitä nuo kolme miljoonaa ihmistä ajattelivat, toivoivat ja halusivat, ei sitä, mitä me toivoimme ja halusimme. Meillä ei ollut oikeutta pukea kolmen miljoonan ihmisen päälle pakkopaitaa silloin, kun he eivät meidän uutta yhteiskuntaamme ymmärrä ja halua.”

Sotaonni kääntyy

Ohrana käy kuulustelemassa poliittisia vankeja. Etsivä Kekäläisestä annetaan negatiivinen kuva.

Saksan nopeasta voitosta ei ole tullut mitään. Arvellaan että Leningradin motti voi purkautua? Sekö on syynä linnoitustöihin?

Osalla työvelvollisista asenne poliittisiin vankeihin muuttuu toverilliseksi, ja he ”puhuivat rohkeita sanoja kahden kesken”.

Luutnantti Salonen olisikin oman kertomansa mukaan halunnut pitää poliittiset vangit, jotka tekevät työnsä hyvin.  Miksi ryhmä silti päätetään siirtää Koverin leirille Aunukseen?

Omaa arveluaan syystä Vuorinen ei kerro. Hänen kertomansa perusteella voisi arvella yhden syyn olevan, että sotaonnen käännyttyä poliittiset vangit halutaan eristää, jotta he eivät välitä mielipiteitään muille työvelvollisille. 

Toisen, vielä painavammin syyn Salme Vuorinen esittää Johdannossa: ”Koverissa oli tarkoitus tuhota suomalaiset kommunistit, sodanvastustajat ja rauhanaktivistit.”

Koverin olosuhteet ovat sellaiset, että syytöstä ei voi pitää täysin perusteettomana. Tuskin sattumalta sinne oli valittu mahdollisimman kovaluonteinen päällystö. Pelko sodan päättymisestä tappioon lisäsi halua kostaa ja/tai poistaa ennalta vastustajia. Toisaalta suurin osa jäi kuitenkin eloon.

Koverin leiri

Ryhmä saapuu 29. syyskuuta 1942 Koverin leirille. Leiriä johtaa kapteeni Kartano.

Leirillä ovat jo ennestään entiset Pärmin pataljoonalaiset kertovat vaiheistaan ja Kannakselta tulleet kertovat vuorostaan omistaan sekä sotauutisia. He ovat nälästä jo huonossa kunnossa. Moni sairastunut keripukkiin tai keuhkotautiin, joka ilman hoitoa johtaa kuolemiin.

Saksalaisten antautuminen Stalingradista on leirin pampuille tyrmäävä uutinen. He kostavat poliittisille vangeille.

Virallinen ruoka-annos on niin pieni (Kimmo Rentolan mukaan sotavankien C-annosta vastaava), että se olisi riittänyt korkeintaan oleiluun, mutta ei raskaaseen ruumiilliseen työhön, jota poliittisilla vangeilla teetetään, esimerkiksi halkojen hakkaaminen. Lisäksi työvälineet ovat niin huonoja, ettei ”normia” voi saavuttaa.

Tuota virallista annostakaan vangit eivät saa, sillä ”pamput” kävivät paikkakunnan siviiliasukkaiden kanssa kauppaa: leivällä, margariinilla ym. vaihdetaan pivaa, venäläistä olutta. Muonitusmestari myy vangeille näiden omista annoksista varastamaansa muonaa, leipää ja jauhoja. Muut pamput myyvät vangeille tupakkaa.

Vangit syövät mitä vain käsiinsä saavat: vuodenajan mukaan rottia, pettua, karpalopuuroa, sammakonkutua, horsmaa, metsälintujen munia, hevosille määrättyä selluloosaa. Männynhavuteetä juodaan keripukin estämiseksi.

Välillä päästään helpompaan työhön, järjestämään varastoa, ja saa palkaksi puuroa. Kun työnä on pamppujen asuntojen tapetointi, syödään liisteriä.

Halkometsässä joutuu aprikoimaan: jos tekee päivässä kaksi ja puoli kuutiota halkoja, saa sotilasmuona-annoksen, mutta kannattaako ahkerointi?

Työtä tehdään myös sunnuntait, joten pyykkiä ei ehdi pestä, eikä kyllä ole saippuaakaan.

Eduskunnassa keskustellaan poliittisten vankien kohtelusta.  Seuraa ”tarkastus”, mutta muona ei parane.

Kaksi vankia karkaa, mistä seuraa kiristystoimenpiteitä. Vangeilta viedään astiat, ylimääräiset (ei-kirjoissa olevat) vaatteet, jopa rätit joilla on suojeltu paleltumilta, pelivehkeet ja kaikenlainen liikakama aina ompelutarvikkeita myöten, muistoesineet, myös opiskelussa tarvitut kirjat, joita tosin kaikkia ei löydetty.

Kapteeni Kartano lähtee, ja tilalle tulee Kosti-Paavo Eerolainen. ”Entinen ohrana, saa potkut, on pirtujobbarina välillä, esiintyy etsivänä takavarikoiden öisillä teillä piruautoja. Tulee lapuanliike, nousee taas muiluttajana pinnalle, saa kansainvälistä mainetta Rötkön ja Pekkalan muiluttajana , mutta joutui rötöksistään piileskelemään, jolloin hän poliisia eksyttääkseen antaa muotoilla nenänsä uudeksi. Lopulta joutui pidätetyksi, sai kolmen vuoden tuomion, tuotiin Helsingin keskusvankilaan, missä palveli varusvaraston hoitajana, hienona vankina yhdessä Kosolan kanssa. Laati siellä kuolemanlistoja punaisista vangeista ja teki fasistipropagandaa. Vapautui. Missä hän ollut sen jälkeen, sitä ei tiedetä.

Nyt hän kantaa Suomen armeijan asepukua, rinnassa kaksi riviä kunnianauhoja. Mistä ansioista?”

Edellä mainitut Jalmari Rötkö ja Eino Pekkala olivat kansanedustajia, jotka muilutettiin 5.7.1930 eduskunnan perustuslakivaliokunnan istunnosta ja vietiin Lapualle.

Aluksi komentajan muutos vaikuttaa hyvältä. Ruoka paranee. Myös kulttuuripuolelle tulee helpotuksia: vangit saavat pamppujen hylkäämiä kirjoja. Kotoakin sai tilata kirjoja. Sen sijaan paketteja ei edelleenkään saa vastaanottaa. Sanomalehtiä suodaan. Sunnuntaista tulee lepopäivä. Soittopelejä tuodaan lauantaina ja maanantaina ne viedään pois. Kämppää korjataan: likaiset lutikkaiset laverit viedään pois ja tilalle tehdään uudet, ikkunat korjataan ja kämppään tulee valoa. Heikommista miehistä muodostetaan ryhmä, jolle annetaan helpompia töitä.

Vuorinen saa vartija Lappalaiselta joskus puurokupin ja hän antaa tälle vuorostaan tupakka-annoksistaan. Lappalainen on ”herranpelossa kasvanut tavallinen kansanmies”, ei pirullinen vaan epäluuloinen. ”Hän uskoi vakaasti että ryssä on piru ja perivihollinen, ryömäläiset ovat ryssän houkuttelemia tai pettämiä kätyreitä. Pampuilla oli sama käsitys, ja he toimivat karkeasti ja raa’asti totellen sokeasti esimiehiään.” Sen sijaan Lappalainen ei lyönyt koskaan ketään.

Kaiken kaikkiaan olot eivät parane. Kapteeni Kartano ”oli vanha susi, jonka hampaat olivat jo tylsistyneet. Hän saattoi joskus saada puuskan, joka muistutti mielisairauskohtausta, silloin tehtiin varustarkastuksia, huudettiin ja uhkailtiin, pidettiin älyttömiä puheita, mutta mitään järjestettyä rankaisemista ei ollut. Sitä lyötiin, ammuttiin päin kinttuja ynnä muuta, jos paloi esimerkiksi tulenteosta metsästä, tai milloin mistäkin.” Sen sijaan Eerolainen ”oli nuori susi, innokas puremaan missä vain suinkin havaitsi purtavan paikan.”

Erään kerran pari miestä oli jäänyt kiinni nokkosten keräämiseksi. Rangaistuksena oli putkaa viikoksi, ja heidät vietiin Aunuksen vankilaan. Mutta aika siellä ”olikin ollut oikein loistoloma. Sen kun makasi vain ja ruokaa tuotiin, ruokaa, ruokaa. Sitä sai niin paljon kuin jaksoi syödä. Vartijat olivat syöttäneet ja ihmettelivät, mistä näin heikot miehet tulivat.”

Tällainen ei tietenkään käynyt: leirille laitettiin putka, ja sinne joutuneen muona-annos vähennettiin puoleen.

Eerikäinen keksi muitakin menetelmiä. Tavallinen rangaistus oli ylimääräinen työ.

Olot kiristyvät taas. Rahat takavarikoidaan. Kirjoja saadaan niukasti, lehtiä epäsäännöllisesti. Pahoinpitelyt alkavat taas.

Poliittisia erimielisyyksiä

Vuorinen on ollut poliittisesti aktiivinen, mutta pitkien vankilavuosien jälkeen hän on väsynyt. Jo välirauhan aikana vapaudessa hänellä on erimielisyyksiä aatetovereiden kanssa.

Päiväkirjan perustella Vuorisen arviot osuvat useammin oikeaan kuin keskustelukumppanien. Vaikka ideologia on sama, Vuorinen ottaa huomioon myös maiden resurssit ja strategiset edut.  Vaikka hän ei pidä Natsi-Saksasta, hän pitää sitä vuoden 1941 alkupuoliskolla vahvempana kuin Englantia, koska sillä on ”käytettävissään koko Euroopan aseteollisuus sekä Ranskan kivihiili- ja rautakaivokset Keski-Euroopan maiden lisäksi. Öljystä on jonkin verran puutetta, mutta viljasta enemmän. Sen vuoksi ei ole mahdotonta, että voitonvarma Hitler kääntäisi katseensa myös Ukrainaan ja Bakuusen päin.”

Köyliön varavankilassa Vuorisen ero aatetovereihin muuttuu entistä jyrkemmäksi. Hän pitää pahimpina ”hurmahenkisiä tulipalokommunisteja”, joiden tapa ”’hyödyttää ja auttaa’ asiaa oli levittää kaikenlaisia perättömiä huhuja tilanteesta maailmalla, jolloin he saivat herkimmät uskomaan asiat omien toiveidensa mukaisesti.”  ”Jos uskalsit epäillä tai nuhdella, olit opportunisti ja ties mikä.” Vuorinen leimataan pessimistiksi.

Kannaksella Vuorisen välit ryhmän ”johtoportaaseen” kiristyvät edelleen. Kun Vuorinen luonnehtii Neuvostoliiton talvisodan aikaisesta radiopropagandaa ”yliammutuksia ja heikoksi”, Heikkilä kehuu sitä ja ”syytti vain ihmisiä, jotka eivät olleet toimineet sen mukaan”. Vuorisen mielestä propagandistit eivät ”ollenkaan näyttäneet tuntevan olosuhteita ja kansan mielialoja Suomessa”. Pahinta olivat väitteet, jotka paikalla olleet ihmiset tiesivät valheiksi, kuten että Helsinkiä ei ollut pommitettu. Valheet vaikuttivat juuri toisinpäin kuin oli tarkoitus: ne ”tekivät koko propagandan naurunalaiseksi suurten joukkojen keskuudessa”.

Sotatilannetta voidaan seurata sanomalehdistä, jotka toki ovat sensuroituja. Heikkilän mielestä puna-armeijan ”perääntyminen oli vain taktista. Neuvostoliitto voisi helposti voittaa, mutta se perääntyy ja perääntyessään tuhoaa saksalaiset antaessaan heidän taistella, jolloin Saksa samalla koko ajan menettää iskuvoimaansa.” Vuorinen on eri mieltä: Saksan armeija on niin voimakas, että puna-armeijan on ollut pakko perääntyä. Mistään taktisista syistä Neuvostoliitto ei ole luovuttanut suuria osia alueestaan. Saksan voima perustuu siihen, että sen takana ovat koko Euroopan voimalähteet, esimerkiksi teräksen tuotanto, joka on välttämätön sotatarviketeollisuudelle. Tulos on, että Vuorinen leimattiin opportunistiksi.

Väitellään myös kansatieteestä ja jopa siitä, oliko Jeesus historiallinen henkilö. Pohjimmiltaan kyse on siitä, uskotaanko joka asiassa sokeasti Neuvostoliiton näkemystä, vai lähdetäänkö Vuorisen tavoin siitä, että ”myöskin Neuvostoliitossa voidaan joskus erehtyä, kuten kaikkialla, missä on erehtyväisiä ihmisiä. Inhimillinen tieto ei absoluuttista.”

Kun Yhdysvallat tulee mukaan sotaan, Vuorinen uskoo, että koska nykyinen sota on ”koneiden sotaa”, USA:n valtavalla teollisella ja taloudellisella voimalla tulee olemaan suuri merkitys.

Liittoutuneet ovat luvanneet luoda toisen rintaman. Saksa väittää, että se ei onnistu. Eikka Pasuri ja Heikkilä väittävät, että USA ja Englanti pinnaavat eivätkä haluakaan auttaa Neuvostoliittoa vaan antavat taistella yksin.

Vuorinen uskoo, että ”toinen rintama tulee, kunhan liittoutuneet ehtivät varustautua siihen”, sillä kyseessä on valtava yritys, jonka täytyy onnistua. Hän ennustaa, että Saksa tullaan lyömään lännestä käsin tehtävällä suurhyökkäyksellä ja Euroopan asiat järjestetään Atlantin julistuksen mukaan. Suomi jää itsenäiseksi, mutta rajoja Vuorinen ei osaa arvella, Neuvostoliitto tuskin tinkii vuoden 1940 rajoista.

Muut uskovat Neuvostoliiton hyökkäävän ja suomalaisten perääntyvän, mutta Vuorisen mielestä Suomen asia ratkaistaan muilla rintamilla, koska Neuvostoliitto tarvitsee voimansa kipeämmin tärkeimmillä rintamilla. Tässä Vuorinen myöntää olleensa väärässä, mutta itsenäisyysasiassa oikeassa.

Erimielisyys ryhmäkurista

Erimielisyys koskee myös ryhmäkuria. Kannaksella Pekkalin pannaan ”junan alle”, mikä tarkoittaa, ”ettei hänelle saisi kukaan puhua mitään eikä auttaa missään.” Tätä eivät Vuorinen ja eräät muut hyväksy. Vuorisesta Pekkalin on ”hieman omituinen ja politiikassa lapsellinen”, ”hermosairas ja väsynyt mies”. Sen sijaan että Heikkilä ja Hautajärvi olisivat vanhoina puoluetyöntekijöinä ”ryhtyneet neuvomaan ja oikaisemaan heikompaansa”, ”he alkoivat painaa ja vihata syyllistä, joka ei ollut edes rikkonut sakkia vastaan ja joka taas tästä katkeroitui ja alkoi todella kehittyä omaan suuntaansa.”

Vuorinen on myös sitä mieltä että ”junan alle laittaminen olisi ollut joukolla päätettävä”. Nyt päätöksen on tehnyt kolmen-neljän miehen salainen sisärengas, joka on valinnut itse itsensä.

Kun Pekkalinia hakataan, Vuorinen menee väliin. Seuraus on, että hänen väitetään ”auttavan luokkavihollista ja ohranaa”. Pekkalin viedään Helsinkiin ohranan kuulusteltavaksi ja hänet vapautettiin siviiliin.

Vastaava erimielisyys syntyy Koverin leirillä. Heikkilä simputtaa Känkästä, joka kirjoittaa Ohranaan, mistä hän kertoo luottamuksella työtovereilleen. Seuraa kämppäkokous, jossa kaikki kannattivat Känkäsen erottamista. Känkänen hermostuu uhkauksista ja pyytää päästä pois aitauksesta ja hänet siirretään tallimieheksi.

Vuorinen ei hyväksy pakkovaltaa: ”Yksilö voi liittyä työväenliikkeeseen, kuten minä olin tehnyt, ja ymmärtää yhteenliittymisen ja yhdessä kestämisen vaikeinakin aikoina, kuten minä olen kestänyt jo pitkälle toistakymmentä vuotta. Olen uhrautunut sakin ja asiamme puolesta, mutta en tuon puolesta. Olen saanut määräyksiä ja totellut niitä ja ymmärtänyt ne, mutta mielivaltaan en alistu itse enkä pakota muistakaan alistumaan.”

Erimielisyyksiä käytännön asioista

Päivärahaa maksetaan 25 markkaa. Kannakselle tullessa Heikkilä ehdottaa ”kommuunasta” joka ostaisi tupakat ynnä muuta, mutta enemmistö ei ole ”kypsynyt tällaiseen altruismiin tupakkamiesten toiveiden tyydyttämiseksi”. Jokaisella on omat tarpeet, johon haluavat käyttää päivärahat.

Erimielisyyksiä on myös käytännön asioista kuten omaisten lähettämistä ruokapaketeista. Vuorisen mielestä omaisia olisi pitänyt kieltää niitä lähettämästä. Tuossa vaiheessa heillä ei vielä nälkää vaan päinvastoin paremmat olot kuin omaisilla siviilissä.

Toisaalta Vuorinen kuvaa myös yhteisyyttä.

Vuorisen poliittinen kehitys

Vuorinen kuvailee poliittista kehitystään näin: ”niihin aikoihin minusta alkoi pikkuhiljaa kehittyä johtoportaan ja heidän suuntansa periaatteellinen vastustaja. He hylkäävät objektiivisen totuuden silloin, kun se ei sovi heidän linjaansa. Onko tämä todella työväenluokan parhain ja tiedostavin osa, proletariaatin etujoukko?”

”Tunsin syvää halveksuntaa ja masennusta. Oli ensimmäinen kerta työväenliikkeessä oloni aikana, 15-vuotiaasta asti alkaen, kun minun päälleni tuli toveri nyrkkeineen. Ohrana minua oli hakannut, olin nähnyt nälkää ja kylmää, kärsinyt yli kuusi vuotta sen komennossa, elämäni parhaat vuodet olin uhrannut työväenliikkeelle, ja nyt, kun minä oikaisen yhtä sheppiä, tämä tulee nyrkkeineen päälleni.”

Eniten Vuorista kirvelee, että kun yksi joukosta, Patu [= Eero Hautajärvi], käy hänen päälleen nyrkit ojossa, ”kaikki nämä tietoiset olivat vaiti, asettuivat siis Patun taakse”.

Vuorisella on ollut korkea ihanne: ”kommunistit ovat työväenluokan parhain ja tietoisin ja uhrautuvaisin etujoukko. – – Puolueen jäsenten täytyy olla objektiivisia, vapaita henkilökohtaisuuksista. Heidän täytyy kunnioittaa oikeudenmukaisuutta. kuinka he muuten voisivat esiintyä oikeuden esitaistelijoina koko ihmiskunnan edistyksen puolesta.”

Nyt tuo ihanne on särkynyt. ”Minä olin nähnyt heidän pyörittävän huhumyllyä, ja nyt he hyväksyivät vääryyden.”

Ja lisää vääryyttä tulee: Patu ei pyydä anteeksi, vaan tuo Vuoriselle puoluemuistutuksen.  Vuorinen ei sitä hyväksy vaan kirjoittaa kirjallisen vastineen, joka ei ilmeisesti mene sisärenkaan käsiin. Hän tuntee tilanteensa ja suhteensa muutamiin oleellisesti muuttuneen. Hän ei voi enää tuntea arvonantoa näitä kohtaan.

Ennen kaikkea kyseessä on Heikkilä, joka sanoo Ludvig tunnettua XVI:n lausetta soveltaen: ”Puolue olen minä.”

”Erimielisyys hänen [Heikkilän] kanssaan johti vähitellen eroon puolueesta. Eikä tosiaan kestänyt kauan, kun Heikkilä jo löysi uusia syyllisiä, kerettiläisiä. Nyt löytyi muitakin kuin minä, nyt tulivat polttopisteeseen Paaso ja Känkänen, jotka edellä mainituista syistä vähitellen luisuivat sivuun sakista.”

Vuorinen päättää lähteä

Leirille tulee luutnantti Palo, jonka poliittiset vangit tuntevat vaasalaisena provokaattorina.  Huhutaan, että Palo järjestää vapautuksen ”sillä ehdolla, että mies lupaa pysytellä erossa politiikasta.” Pian tiedetään, että ryhmä miehiä on tarttunut tarjoukseen. ”Useat ottivat sen kannan, ettei heidän leirillä olonsa ketään hyödytä ja jos mahdollisuus on muuttaa, he muuttavat.”

Myös Vuorinen päättää, että jos tilaisuus tarjoutuu, hänkin lähtee. Syynä on kehitys, joka on tapahtunut jo ennen leirille joutumista.

”Pitkät vankilavuodet olivat tappaneet henkisen vireyteni, pettymykset innostukseni ja ihanteellisuuteni.” Lisäksi kukaan eikä mikään hyödy siitä, että ”viruin ja kärsin”

On jo ilmiselvää, Saksa ja sen johtama fasismi tulee häviämään. Patu ja Jaska Parkkari varoittavat: ”Kyllä ne kaverit tulevat pettymään, jotka jäävät sakista pois.” Se ei tehoa Vuoriseen: ”Minulle työväenliike ei ollut leipäpuu, jos jään pois niin jään.”

Kun ohrana kuulusteluissa kysytään, onko halukas lähtemään, Vuorinen myöntää.

Eerolainen antaa Vuoriselle virallisen poispääsypaperin, jossa pyydetään pääsyä jonnekin muualle, mieluiten omaa ammattia vastaavaan työhön armeijan autovarikolle. Vuorinen allekirjoittaa: ”Tunsin, että tämä merkitsi lopullista muodollista eroa työväenliikkeestä, en kirjoittanut nimikirjoitustani ohranoille vaan itselleni.”

Vuorinen on puolueen kanssa eri mieltä seuraavista asioista: poliittisten pakolaisten kohtelu Neuvostoliitossa, minkä ”tuloksena kotimaahan katkerina käännynnäisinä tekivät Neuvostoliiton vastaisella propagandallaan työmme tyhjäksi”, suurvenälänen šovinismi 1930-luvulla, Karjalan venäläistäminen, vanhojen puoluetyöntekijöiden kuten Gyllingin ja muiden julistaminen suomalaisfasismin kätyreiksi, Žinovjevin ja Radekin teloitukset (vankeus olisi ollut riittävä rangaistus), henkilöpalvonta ja puolueen taktiikka Suomen asevarustelun rahoittamiseksi 1938, TUL:n ja SVUL:n yhteistoiminta jota puolue vaati kansanrintaman nimissä, puolueen kömpelö asennoituminen talvisodan aikaisessa propagandassa sekä jatkosodan aikana oma ”kärsimys, poispesemätön vääryys Pekkalinin tapauksessa”.

Luettelosta näkyy, ettei Wuorisen poliittinen ideologia suinkaan ole kääntynyt päinvastaiseksi, vaan kyse on suhteellisen pienistä mielipide-eroista ”virallisen linjan” kanssa. Maan alla toimiva SKP noudatti tiukkaa ryhmäkuria, joka vankeudessa vielä korostui. Neuvostoliiton linja oli totuus, oli se miten absurdi tahansa ja vaihtui se miten usein tahansa. Pienellekään itsenäiselle ajattelulle, oli siinä miten paljon järkeä tahansa, ei ollut sijaa.

Vapautuminen ja uusi vangitseminen

Vuorinen viedään Koverilta Helsinkiin 10-11. tammikuuta 1944. Kun häntä on kuulusteltu Helsingissä, päätökseksi tulee, että hänet siirretään töihin armeijan autovarikolle, mutta hän saa asua kotona. Niinpä hän kokee helmikuun pommitukset Helsingissä.

Kesäkuussa tapahtuu Normandian maihinnousu ja heti perään puna-armeijan suurhyökkäys. Varikolta viedään miehiä rintamalle.

Vuorisen vaimo Tonja pidätetään ja tehdään kotietsintä. Myös Vuorinen käsketään Valpoon, jossa häneen vedotaan, jotta vaimo vapautuisi. Yhteiskuulustelussa vaimo lupaa olla sekaantumatta mihinkään, mutta kieltäytyy ilmiantamasta muita. Vuorinenkaan ei voi ilmiantaa muita edes vaimon takia.

Vaimo vapautetaan. Pidätyksen syynä on tapaaminen Vuoristen asunnossa 1940. Vaikka toinen on puhunut, vaimo kieltää. Vuorisen johtopäätös on, että Päämajan valvontaosasto on ollut eri mieltä kuin Helsingin Ohrana, jonka mielestä juttu on mitätön ja vanha. Toisaalta hän epäilee, että Tonjan vapautuksen syy on, että Valpo haluaa seurata, minne tämä menee ja keitä tapaa.

Harry ja Tonja Vuorinen pidätetään 11. elokuuta. Heidät viedään Turkuun. Kuulusteluissa Valpo haluaa saada käsiinsä ”Marjatan” (Yrjö Leinon joka onnistui piileskelemään jatkosodan loppuun).

Kun aselepo tulee 4. syyskuuta, pamppujen käytös muuttuu – heihin tulee inhimillisiä piirteitä.

Vuorinen siirretään lääninvankilaan ja häntä uhataan kenttäoikeudella. Mutta kun välirauhansopimus astuu voimaan 19. syyskuuta, molemmat Vuoriset vapautetaan 27. syyskuuta.

Vuorisen näkemys on kiteytynyt vankilassa: ”Suomen kansan valtavan enemmistön ajatuksia painaa vuosikymmeniä jatkuneen taitavasti ohjatun propagandan taakka. Kansalaisten ajatuksia on mahdoton hetkessä kääntää. Nyt he saattavat olla jotenkin sekaisin, hämillään, epätietoisia siitä miten elää, miten suhtautua asioihin, mutta pohjalla on vanha ideologia. Mitään vallankumousta ei nyt ole odotettavissa, eikä se olisi oikeinkaan. Jos Suomessa on sanokaamme 50 000 kommunistia, ei ole oikein että he ryhtyisivät määräämään 3 500 000 ihmisen kohtalosta tai siitä, millaisessa järjestelmässä tämä suuri enemmistö haluaa elää.” 

Kirjoittajasta

Kirjan lopussa Salme Vuorinen kertoo Vuorisen elämänvaiheista.

Harry Verner Vuorinen syntyi 1907. Isä teloitettiin Kouvolan ”veripellolla” kun poika oli kymmenvuotias. Hän esiintyi punaleskien illanvietossa ja osallistui punaorpojen toimitaan, sitten seurasi punanuorten opintokerho ja lentolehtolehtisten jakaminen.

Ensimmäinen tuomio yksi vuosi ja kuusi kuukautta tuli asevelvollisuusaikana valtiopetoksesta ja kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta ja sen antaminen toistenkin luettavaksi.

Vuorinen lähti salaa Moskovaan puoluekouluun.

EK:n pidätyksen jälkeen hovioikeus tuomitsi Vuorisen 1932 valtiopetoksesta neljäksi ja puoleksi vuodeksi pakkotyölaitokseen. Vuorinen vapautui 1938.

Vuorisen vaiheet jatkosodan aikana on kerrottu kirjan yhteydessä.

Sodan jälkeen Vuorinen jatkoi poliittista toimintaa SKDL:ssä ja Suomi-Neuvostoliitto-seurassa. Vasemmistolaista työväenliikettä hän ei siis hylännyt, vain SKP:n.

Hän loukkaantui talkoolaisena rakennustöissä 1956 ja joutui pyörätuoliin. Viimeiset kaksitoista vuotta hän oli vuodepotilaana.

Asunnon tuhopolton yhteydessä 1995 Vuorinen joutui sairaalaan, jossa hän kuoli kuukautta myöhemmin.

Kirjallisuutta

Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY 2008.

Parkkari, Nestori: Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940-1944. 5. p. Kansankulttuuri 1962.

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Wikipedian artikkelit: Kosti-Paavo Eerolainen, Arvo Kartano, Eero Nero, Nikke Pärmi, Nestori Parkkari

Muuta

Blogissani olen käsitellyt poliittisten vankien kohtelua jatkosodan kohdalla Timo Sandbergin Desantissa (2021), jossa nimihenkilönä on Matti Lång.

Lisäys 11.3.2022

Risto Reunan kertoo kirjassaan Puskalan putiikki. Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä (Docendo 2021) Puskalan käynnistä työvelvollisten leirillä Kannaksella s. 82-3:

”Kommunistien vankijohdolle oli vaikea pitää kyseisellä leirillä toverinsa uskollisina Moskovalle, sillä osa oli sitä mieltä, että länsiliittoutuneiden piti ensin nujertaa Saksa ja sen jälkeen lyödä Stalinin Neuvostoliitto.”

Tällaisista mielipiteistä ei Wuorisen kirjassa ole mitään merkkiä.

”Leiriläisten omaisia oli lisäksi jäänyt teille tietymättömille ja kadonnut Neuvostoliiton vankileireillä, mistä oli aihetta aavistella pahaa.”

Tästäkään asiasta Wuorinen ei mainitse paitsi omalta kohdaltaan.

”Puskala otti viimeisenä iltana leiriläiset keskustelemaan parakkiin ja suostutteli heitä jättämään sotalakien vastustamisen. Puskala tunkeutui tällöin V. l. Leninin aikanaan oikeaoppisena pitämän Karl Kautskyn kirjoituksiin, joissa tämä puolusti työväen aseellista vastarintaa diktatuureja vastaan. Leiriläisten vankilaneuvoston puolestapuhuja lopetti mietiskelyt siihen ilmoituksella, että Kautsky oli luopio. Muiden hiljaisuudesta Puskala saattoi päätellä osan olleen kypsiä taipumaan, mutta sakinhivutuksen pelossa he eivät uskaltaneet avata suurtaan. Leiriltä kiiri tietoja, että viranomaisten oli siirrettävä sieltä muualle vankeja, joille vankijohdon toverit olivat antaneet sakinhivutusta, käyttäneet erimielisiä ’junan alla’.”

Nestori Parkkarin muistelmien Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1941-1944 kuvaus Puskalasta että tämän käynnistä leirillä on ihan erilainen.

Wuorisen kirjan mukaan erimieliset – tai ainakin sellaiset jotka uskalsivat sen ääneen ilmaista – olivat Kannaksen leirillä poikkeuksia, mutta lisääntyivät Koveron leirillä. Wuorinen kuvaa kuitenkin ryhmäkuria ja erimielisten rankaisua.

Kaiken kaikkiaan tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten lähteitä pitää käyttää monipuolisesti.

Päivitetty 11.3.2022 (samalla joitakin artikkelin tietoja selvennetty).

Timo Sandberg: Desantti

Timo Sandbergin Desantin päähenkilö ei saa aikaan mitään tuloksia ja tappaa paetessaan poliisikomisarion.

Desantti (2021) on Timo Sandbergin Kekki-sarjan kuudes osa, joka käsittää jatkosodan. Henkilöiden kotipaikkakunnan Lahden lisäksi kuvataan henkilöiden vaiheita rintamalla, leireillä ja Neuvostoliitossa.

Alaotsikko ”jännitysromaani” kuvaa teosta yhä vähemmän. Ylietsivä Otso Kekin tutkima murha selviää jo puolessavälissä ja muutenkin Kekin osuus on supistunut vähäiseksi.

Desantti pohjautuu vahvasti tositapahtumiin, joten vertailen lopussa lyhyesti romaania lähteisiin.

Kolme erilaista sotatietä

Ismo Torni, Anton Rimminen ja Matti Lång edustavat kolmea erilaista suuntaa, jonka vasemmistolaisen työväenliikkeen edustajat valitsevat jatkosodan aikana. Tavallaan talvisotaa kuvaava Tilinteko (2018) ja välirauhasta kertova Kostonkierre (2020) muodostavat Desantin kanssa trilogian sarjan sisällä.

Ismo edustaa enemmistöä, joka taistelee rintamalla. Hänet koulutetaan tarkka-ampujaksi ja kesäkuussa 1944 uusien panssariaseiden käyttäjäksi.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan kuuluneet Anton Rimminen ja Matti Lång pidätettiin Kostonkierteen lopussa kesäkuussa 1941 jo ennen kuin jatkosota syttyi. Oikeudenkäyntiä ei pidetty eikä tuomiota annettu, vaan heidät pantiin turvasäilöön. Syynä oli siis ennen kaikkea, mitä he voisivat tehdä, mikä pääteltiin heidän menneisyytensä perusteella.

Ryhmää kutsutaan SNS-1:n puheenjohtajan Mauri Ryömän mukaan ”ryömäläisiksi”. Heitä pidetään ensin Köyliön varavankilassa. Sieltä heidät kuljetetaan junalla Riihimäelle, jossa heidät jaetaan kahteen ryhmään. Pienempään 25 miehen ryhmään kuuluvat Anton ja Matti Toivo-veljensä kanssa.

Mutta sitten huomataan, että yksi nimi on liikaa, Matti haetaan pois ja sijoitetaan isompaan ryhmään. Ilmeisesti kyseessä on erehdys, sillä juuri pienempään ryhmään on sijoitettu ”vaarallisimmiksi” katsotut.

Poliittiset vangit työssä Kannaksella

Pienempään ryhmään kuuluvat vangit viedään töihin Kannakselle. Vaarallisin paikka on, kun heidät määrätään miinanpolkijoiksi, mikä tarkoittaisi ainakin osalle varmaan kuolemaa. Onneksi paikalle osuu Antonin lanko Ismo, joka pelastaa heidät kertomalla, että kyseessä ovat suomalaiset. Tehtävä oli tarkoitettu venäläisille sotavangeille (heitäkään ei olisi saanut tällaiseen työhön käyttää, joskaan tätä kirjassa ei sanota).

Miehet ovat päättäneet, että ”tekevät työt hyvin ja noudattavat käskyjä.” He tekevät eri puolilla takaisin vallattua Kannasta erilaisia töitä, osittain jopa omaan ammattiin kuuluvia, Anton suutarina ja Toivo Lång muurarina, rakentavat uutta puolustuslinjaa ja huoltoteitä. Evakkojen palattua he auttavat näitä jälleenrakennuksessa.

Kannakselta Antonin onnistuu lähettämään kirjeen oloista vaimolleen Eliisalle, joka muiden vankien omaisten kanssa organisoi kampanjan. Armeija ei halua myöntää poliittisten vankien olemassaoloa, joten miehiä aletaan kutsua toisen luokan työvelvollisiksi ja omaiset saavat pientä korvausta. Heitä kuitenkin vartioidaan eivätkä he pääse lomille. Tärkeintä kuitenkin on, ettei heitä voida enää tapattaa noin vain.

Pelottelua ja ammuskelua harrastavista esimiehistäkin päästään eroon. Vartiomiesten suhtautuminen muuttuu, kun he huomaavat, että vangit ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Vähän huvittavaa on, kirjassa kuvataan lottia hyvin myönteisesti. Asiaa selittää se, että kun vangit eivät harrasta kourimista ja auttavat töissä, he voittavat osakseen lottien myötätunnon ja saavat näiltä säädettyä parempaa ruokaa.

Anton jopa pettää vaimoaan sairaanhoitajan kanssa

Sotavankien epäinhillinen kohtelu

Anton joutuu todistamaan, kun vartija ampuu ”kuin koiran” sotavangin, joka on tullut suomalaisten työvelvollisten nuotiolle.

Muutenkin sotavankeja ”kohdeltiin todella eläimellisesti, hakattiin ja potkittiin. Ammuttuja sotavankeja löytyi usein metsästä ja teiden viereltä. Vankeja oli ammuttu pelkästään siitä syystä, että joku työvelvollinen oli ystävällisyyttään antanut heille leipää ja tupakkaa.”

Koveron leiri

Poliittisten vankien tilanne muuttuu, kun heidät siirretään Koveron leirille, jota komentaa armoton kapteeni Arvo Kartano. Ruoka on huonoa ja niin riittämätöntä, että vangit turvautuvat luonnon antimiin. He syövät ruohoa, oksia, pettua, rottia, sammakoita, käärmeitä, sieniä. Sitäkin yritetään estää: Antonia piestään sienien keräämisestä.

Seuraava komentaja Kosti-Paavo Eerolainen on luonteeltaan samanlainen, mutta sentään ymmärtää, ettei vankien nälkiinnyttäminen sovi yhteen työtavoitteiden saavuttamisen kanssa.

Kaikesta huolimatta vangit säilyttävät mielenvireytensä ja järjestävät pelkän muistin perusteella Kalevala-juhlan.

Kun suomalaiset joutuvat lähtemään Itä-Karjalasta kesäkuussa 1944, marssista tulee vangeille todellinen tuskien taival.

Vankipataljoonasta loikkariksi ja desantiksi

Suurempi ryhmä, johon Matti Lång on siirretty, ”armahdetaan” mutta komennetaan rintamalle majuri Nikke Pärmin johdolla. Sitä ennen annettu sotilaskoulutus on muodollisuus eikä joukolle jaetuista kivääreistä olisi heille hyötyä.

Matti Lång loikkaa rintaman yli kuten eräät muutkin. Hänet valitaan puna-armeijan strategiseen tiedusteluun ja hänelle annetaan erikoiskoulutusta: ”räjähteisiin perehtymistä, aseiden käsittelyä, ampumaharjoituksia, radioliikenteen opiskelua, sähkötystä ja sen vastaanottoa. Heille opetettiin tiedustelutoiminnan sääntöjä ja salakirjotuksessa käytettäviä peitekieliä.” Lisäksi opetetaan venäjän kieltä ja esitetään Neuvostoliiton oloja myönteisessä valossa. Kaikkea Matti ei varauksetta usko, mutta ennenkokematon elämys, Bolshoi-opperan baletti, ja hurmaava sähkötyksen opettaja tehoavat paremmin. Ja tulevaisuudessa utopia toteutuu.

Matti ja muut kurssilaiset saavat uudet henkilöllisyyspaperit ja opettelevat peitetarinan. He myös allekirjoittavat vakuutuksen: jos joutuvat Suomessa kiinni, eivät kerro mitään edes kidutettaessa, ja jos kertovat, alistuvat kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.

Desantit ihmettelevät, miksi heidät lähetään kotiseudulleen, jossa salainen toiminta olisi vaikeaa, koska heidät tunnettaisiin. Kouluttajat ovat toista mieltä: heillä olisi valmis yhdyshenkilöverkko ja siten helpompi vaikuttaa mielipiteisiin.

Matin vaiheita desanttina en käsittele kronologisesti vaan teemoittain.

Idealismi vs. sopeutuminen

Sekä Ismolla että hänen sisarensa miehellä Antonilla on punainen perhetausta. Ismon sisko ja Antonin isä ovat joutuneet valkoisen terrorin uhreiksi. Molemmat ovat jatkaneet poliittista toimintaa, mutta suhtautuminen sotaa on erottanut heidät jo talvisodan aikana.

Liikekannallemääräyksen saavuttua Ismo on totellut, koska ei ole halunnut joutua turvasäilöön. Rintamalla Ismo tottuu nopeasti tappamiseen. Ampuessaan vihollista hän kokee suojelevansa perhettään.

Anton on idealisti, joka vastustaa sotaa ja haluaa rauhaa. Hän uskoo, että kaikki on vain Suomesta kiinni.

Antonia loukkaa, että ”heitä oli koko ajan haukuttu pelkureiksi. Itse hän koki, että olisi paljon helpompaa mukautua sortoon kuin vastustaa sitä. Taistelu omien ihanteiden puolesta vaati todellista rohkeutta.”

Onko Anton siis ihailtavampi kuin Ismo? Vai onko hän seurannut sokeasti ja itsepintaisesti ihanteitaan ajattelematta seurauksia itselleen ja perheelleen, kuten hän Kostonkierteen lopussa miettii.

Jyrkkyys ja kiihkeys vs. kriittisyys ja itsenäisyys

Matti Lång on luonteeltaan kiihkeä ja mielipiteiltään jyrkkä, kun taas hänen veljensä Toivo on ajattelussaan kriittinen ja itsenäinen.

Toivolle on jo aimmin herännyt epäilyksiä Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten kommunistien kohtalosta.

Koveron leirillä ”Anton oli huomannut, että Toivon ihanteellisuus oli karissut melko lailla jo ennen heidän pidättämistään. Hän ei viime aikoina ollut innostunut vankien poliittisista keskusteluista, vaan oli ollut tyytyväinen silloin, kun sai työvelvollisena tehdä muuraustöitä. Usein hän muisteli sitä aikaa, jolloin oli keskittynyt toimimaan vain Muurarien liitossa ja jättäytynyt sivuun kommunistien toiminnasta. Kaikki eivät tuota poliittista etääntymistä sulattaneet, vaan olivat syyttäneet, että hän aikoi ilmeisesti muuttaa ’Nastolankadulle’, siis sosialidemokraattien työväentalolle. Mutta Anton tiesi, että vaikka maltillisuus oli lisääntynyt, aatettaan mies ei ollut koskaan hylännyt.

Juuri Toivo Långin rauhallisuus ja harkitseva älykkyys oli aina vedonnut Antoniin. Hän koki olevansa tämän kanssa usein samaa mieltä. Hän ei itse ollut koskaan kuulunut kommunistiseen puolueeseen. Kuitenkin vasemmistoaate oli vankeusaikana vahvistunut, hän halusi olla rakentamassa Suomesta oikeudenmukaisempaa ja tasa-arvoisempaa maata.”

Sirpa Kähkönen käytti Kuopio-sarjan välirauhan kesään 1940 sijoittuvassa romaanissaan Rautayöt henkilöiden suhtautumista Baltian maiden sovjetisoimiseen liittämiseen Neuvostoliittoon testinä, joka paljasti vasemmistolaisten poliittisista erot. Sen sijaan aiheesta ei puhuta mitään sen enemäpää Desantissa kuin välirauhan aikana tapahtuvassa Kostonkierteessä.

Kohtalo vai valinta?

Matti tolkuttaa sekä itselleen että muille, ettei hän voinut toimia toisin: ”Tekojani ohjaa, että olen suuremmalla asialla ja se vaatii uhrauksia” ja ”en pahuuttani ole mitään tehnyt, vaan ainoastaan pakon edessä”.

Mutta kuten Kekki toteaa, se ei ole aivan totta: Matti on tehnyt ratkaisevan valinnan päättäessään loikata. Tosin hän on tehnyt sen luullen, että kyseessä oli ”puoluepäätös”. Ja juuri ennen tekoa Matti epäröi kaikkein eniten mutta vakuuttaa itsensä näin: ”Hänet oli tuotu väkisin tänne keskelle sotaa, jota ei pitänyt oikeutettuna. Osallistuessaan SN-seuran toimintaan hän oli kuvitellut, että se olisi työtä rauhan ja naapurisovun edistämiseksi. Mutta hän ei ollut ottanut huomioon, että sotakiihko oli kasvanut niin suureksi, että se raivasi kaikki esteet tieltään. Tuohon alun perin lailliseen järjestöön liittyneet oli viety vankileiriin. Rauhantahtoiset voimat oli väkivalloin tukahdutettu.

Nyt hänen pitäisi taistella täällä ensimmäistä sosialistista valtiota vastaan valkokenraali Mannerheimin johdolla Hitlerin joukkojen rinnalla. Jos hän ei siihen suostuisi, edessä olisi sotaoikeus ja mahdollisesti teloitus.”

”Hänet oli vangittu, koska hän oli uskaltanut toimia kotimaassa vallitsevaa sortoa ja yhden kansanosan alistamista vastaan. Häntä oli rangaistu, koska hän oli rohjennut toimia rauhan puolesta silloin kun koko yhteiskuntakoneisto oli valjastettu masinoimaan sotaa.”

Matti on jo lähtenyt juoksemaan, kun hän kuulee huudon: ”Älä mene, on tullut toisenlaiset määräykset!” Matti epäröi ja syöksyy suuren kiven vierelle. Mutta kun suomalaisten puolelta ammuttu laukaus osuu lähelle, hän päättää jatkaa matkaa.

Muitakin valintoja Matti tekee: Neuvostoliitossa hän valitsee desantiksi ryhtymisen uskoen, että vaihtoehtona on vankileiri, jossa hän ei voisi tehdä mitään aatteensa hyväksi, joten loikkaaminen olisi hyödytön. Kun merkkitulia ei ole toisenkaan lennon aikana näy, hän valitsee hyppäämisen peläten, että muuten joutuisi vankileirille. Desanttina Matti valitsee tovereiden painostamisen antamaan hänelle apua, mikä saattaa nämä vaaraan. Toki syy on, ettei hän muuten selviytyisi.

Matti valitsee myös häntä takaa-ajavan poliisikomisarion ampumisen, mikä toki tapahtuu vaistomaisesti mutta Matilla oli ase mukana ja hänet oli koulutettu sitä käyttämään. Vaihtoehtona olisi myös ollut antautuminen ja sitä Matti ei voi tehdä, koska hän haluaa jatkaa tehtäväänsä hinnalla millä hyvänsä.

Piiritystilanteessa Matti valitsee taistelemisen antautumisen sijasta, joka tietysti tarkoittaisi oikeudenkäyntiä ja teloitusta. Havaitessaan tilanteen toivottomuuden hän valitsee itsemurhan sijasta ulos ryntäämisen päättäen viedä mahdollisimman monta suojeluskuntalaista mukanaan. Ja lopulta tunnistaessaan Kekin hän ei voi ampua vaan epäröi ja niin häntä ammutaan ja hänet saadaan haavoittuneena pidätetyksi.

Nämä valinnat ovat suureksi osaksi vaistomaisia, ja Matti tekee ne luonteensa mukaan ja ennen kaikkea hän toimii ideologiansa sisällä. Usko parempaan maailmaan ja toiminta sen hyväksi antaa Matin elämälle tarkoituksen.

Matin pehmeämpi piirre on rakkaus kihlattu Helvi Martikaiseen, jonka kanssa vietettyjä ”onnen aikoja” hän muistelee. Mutta koska parilla on sama aate, ristiriitaa ei synny, vaan rakkaus antaa Matille voimaa jatkaa valitsemallaan tiellä.

Aluksi Matti yrittää syyttää ampumaansa poliisikomisariota siitä, että hän ampui tätä: ”[Matti] Långin mielessä välähti sitkeästi takaa-ajajan tyrmistynyt ilme, kun hän oli noussut mättään takaa ja heidän katseensa olivat kohdanneet. Mies [Koskimaa] ei ollut ehtinyt kunnolla kohottaa asettaan, kun Matti oli jo ampunut. Takaa-ajajan kasvoille nousseesta hämmästyneestä ilmeestä Matti tajusi, että luoti oli osunut, vaikka mies seisoi pystyssä vielä silloin, kun hän jo käännähti ja lähti.

Se helvetin hullu, hän manaili mielessään. Lähteä nyt pimeään metsään perään. Pakkohan minun oli.”

Mutta kuullessaan, että poliisikomisario on kuollut ja että tällä on monilapsinen perhe, Matti katuu: ”Syyllisyyden tunne oli vain pahentunut, kun hän oli kuullut, että oli tappanut poliisikomisarion, jolla oli suuri perhe.

Poliisi teki vain työtään. Ei hän heitä halunnut vihata. Hän taisteli niitä johtajia vastaan, jotka pyörittivät tätä väkivaltakoneistoa. Mutta nyt hän oli pelkkä pakoileva murhamies. Ja silti hänen pitäisi ehdottomasti selvitä pois täältä metsästä hoitamaan tehtäväänsä.”

Kuulusteluissa Matti ei ilmianna ketään tovereistaan, mistä hän oli kuollessaan ylpeä. Poliisikomisarion tappaminen on ainoa asia, jonka hän tunnustaa. Tavatessaan Kekin sairaalassa hän kertoo katuvansa ampumista.

Matin auttajat

”Keskuksesta vaadittiin tietoja kansan mielialoista, ammusvarastoista ja Lahden lähellä olevasta lentotukikohdasta.” Matin SNS-1:n Lahden osaston sihteerilta saamat tiedot Uudenkylän asevarastosta ja Urajärven lentokentästä ovat kuitenkin ”yhtä tyhjän kanssa”.

Muuten Matin elämä kuluu piileskelyyn. Hän asuu mm. maakorsussa, perunakuopassa ja navetan ylisellä. Hänelle toimitetaan ruokaa ja muita tarvikkeita.

Apua ei aina anneta ilman empimistä, sillä kiinnijäämisen seuraukset pelottavat, ja Matti joutuu vetoamaan: ”- Minä en ole täällä omista syistäni, – – Olen työväenliikkeen asialla juuri niiden samojen tavoitteiden takia, joita opiskelimme ja joita vannoimme edistävämme. Missä on se aatteellinen yhteistyö ja veljeys, joka meitä yhdisti, jos toverit eivät auta?

Leo mietti hetken ja liikehti vaivaantuneena Matin tutkivan katseen alla. Monta vuotta he olivat olleet samoissa järjestöissä, esiintyneet työväentalon näytelmissä, käyneet yhdessä urheilukilpailuissa. Hänen avunpyyntöönsä oli todella vaikea vastata kieltävästi.”

Kun eräs auttaja hakee piilosta rahoja, seteleitä puuttuu, mutta hakija kieltää ottaneensa: ”- – Matti manaili itsekseen, että tovereihinkaan ei voi enää luottaa. Syyttelemään hän ei kuitenkaan voinut alkaa, vaikka kiukku pani kiristelemään hampaita. Hän tajusi olevansa täysin toisten avun varassa.”

Innokkain auttaja on Matin kihlattu Helvi Marttinen, helsinkiläinen myymälänhoitaja. Kun alkuperäisellä radiolla ei voi lähettää viestejä, Helvi hankkii hänelle toiselta desantilta uuden radion, vaikka Matti ei ole sitä suoraan pyytänyt. Radio kuitenkin löytyy kotietsinnässä, ennen kuin Matti se saa sen.

Helviä varjostetaan matkoilla, mikä johtaa epäilyyn, että aatetovereiden joukossa on vasikka. Helvin onnistuu kuitenkin tavata Matti parikin kertaa.

Sen sijaan Antonin vaimo Eliisa kieltäytyy Helvin pyynnöstä auttaa Mattia, koska hänellä on pieni lapsia ja koska uskoo Valpon etsivien pitävän häntä silmällä. Lisäksi naapurissa asuu poliisi: ”Kekki taatusti kertoo laitoksella, mikäli saa tietää Matin olinpaikan.” Vaikka Kekki on Matin ystävä, ”Koskimaan murhaa se ei kuitenkaan hyväksy.”

Eliisa tuntee syyllisyyttä, koska ”Hänen [Eliisa] aatteellisuutensa ei kuitenkaan riittänyt samaan kuin Eino ja Alma Kockilla. Nämä olivat olleet pitkiä aikoja vankilassa ja samaan aikaan poika Osmo oli joutunut olemaan paljon yksin.”

Jälleen siis mittatikkuna on aatteellisuus ja rohkeus. Se nähdään jopa tärkeämpää kuin huolenpito lähimmistä. Kun Eliisa valitsee jälkimmäisen, hän tuntee epäonnistuneensa. Sen sijaan Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa käytetään myös toista näkökulmaa: poliittisesti aktiivisia arvostellaan perheenjäsenten uhraamisesta aatteen alttarille.

Kriittinen mutta velvollisuudentuntoinen Kekki

Kekki suhtautuu jatkosotaan suurella varauksella, mutta hoitaa poliisin velvollisuutensa, johon kuuluu sabotöörien, desanttien ja rintamakarkurien etsintä. Niissä toimissa hän säilyttää järjen päässään eikä suoraan otaksu, että esimerkiksi räjäytys ravintolassa olisi sabotaasia. Tutkinnassa hän käyttää perinteisiä poliisimenetelmiä, erityisesti tietojen hankkimista ihmisten kanssa puhumalla, ja näiden tietojen perusteella hän yrittää saada epäillyn tunnustamaan. Rintamakarkurit hän yrittää saada antautumaan, jotta heitä ei kiinni otettaessa ammuttaisi.

Eniten ristiriitaisia tunteita Kekillä on, kun hänen on jahdattava desantti Matti Långia. Tämä on hänen ystävänsä ja hän ymmärtää pitkälti, mistä tämän poliittiset mielipiteet ja toiminta kumpuavat. Maanpetosta Kekki ei voi kuitenkaan hyväksyä. Lisäksi Långin ampuma komisario Koskimaa on Kekin ystävä. Kekin mielestä poliisi ei saa kuitenkaan toimia vihasta.

Kekki arvostelee sotaa vastustavien kohtelua Suomessa ja jopa rinnastaa Suomen ja Neuvostoliiton menetelmät toisiinsa: ”Neuvostovaltio tahtoi väkivalloin ja eristämällä hiljentää kaikki, jotka ajattelivat toisin.” Lause osoittaa naiiviutta, sillä suurin osa Stalinin terrorin uhreista ei ollut millään lailla ”toisinajattelijoita” eikä edes millään lailla poliittisia.

Piiritystilanteessa Kekki yrittää saada Matin antautumaan. Tämä osoittaa, ettei hän ymmärrä Matin luonnetta ja tilannetta, sillä desantti sai oikeudessa yleensä kuolemantuomion.

Ideologiset ja aggressiiviset Valpon etsivät

Kekin vastakohtia ovat Valpon etsivät Torsti Teräväinen ja Mannelin, jotka ovat innoissaan uudesta sodasta, liittolaisuudesta Saksan kanssa ja Suur-Suomesta. He jahtaavat sodanvastaisten lentolehtisten kirjoittajia, joita Mannelin kuvaa ”syöpäläisiksi”.

Pidättämiensä poliittisten vankien kohtaloa he kommentoivat: ”Toivottavasti poistavat ongelman lopullisesti. On turhauttavaa tehdä työtä, jos jälkihoito ei pelaa kunnolla.”

Kostonkierteessä järkevänä ja taitavana esitetty Valpon ylietsivä Freedy Kekäläinen osoittautuu Desantissa yhtä ideologiseksi ha aggressiviseksi kuin Teräväinen ja Mannelin.

Desantin olemassaolo paljastuu poliiseille sattumalta, kun heille ilmoitetaan maakorsun löytymisestä. Mutta vaikka Matti on surmannut poliisin, tutkinta takkuilee, sillä huolimatta huomattavasta palkkiosta kukaan ei suostu puhumaan. Loppujen lopuksi kuitenkin auttajia pidätetään ja heidät saadaan tunnustamaan. Sitä ei kerrota, mitä menetelmiä käytetään.

Lopulta paljastuu Matin olinpaikka. Piiritystilanteessa Freedy Kekäläinen kannattaa syöksyä taloon, jossa Matti Lång oleskelee, mikä merkiksi ainakin osan piirittäjien kuolemaa tai haavoittumista. Onneksi päämajan valvontaosaston luutnatti on toista mieltä: talo on piiritetty, joten odottaminen on paras menetelmä.

Valpon väkivaltaiset pidätys- ja kuulustelumenetelmät käyvät suoraan ilmi, kun Onni Kyyrölä kuolee pahoinpitelyn seurauksiin.

Sanomana inhimillisyys

Poliittisten vankien epäinhillinen kohtelu ei sinänsä ole ollut vaiettu aihe, kuten alempana nähdään, mutta ei se myöskään ole kuulunut sota-ajasta puhuttaessa keskeisiin aiheisiin, joten monet eivät siitä ole koskaan kuulleet.

Desantin lopussa on kohtaus, jossa Anton sodan loputtua tapaa kotimatkalla sotilaita, joille hän kertoo ”että hän oli juuri vapautunut keskitysleiriltä melkein kahden ja puolensadan muun miehen kanssa.

Sotilaat sanoivat, etteivät olleet tienneet sellaisista leireistä mitään. He olivat olleet siinä käsityksessä, ettei Suomessa ollut lainkaan poliittisia vankeja.”

Tämän kuultuaan Antonille tulee ”tunne, että he olivat olleet näiden vuosien ajan muulle yhteiskunnalle melkein näkymättömiä. Heidät oli pidätetty ilman oikeudenkäyntiä. Heitä saattoi kohdella miten hyvänsä, pahoinpidellä, yrittää tappaa nälkään tai muilla keinoilla, eikä kukaan puuttunut asiaan.”

Poliittiset vangit kuvataan Desantissa tavallisina ihmisinä. Kirjailijan tarkoitus on mitä ilmeisimmin saada lukija ymmärtämään heidän taustaansa ja motiivejaan, tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan tai ainakin paheksumaan heidän epäihimillistä kohteluaan.

Voikin sanoa, että Desantin keskiössä on inhimillisyys, jonka pitää kuulua kaikille, ovat he tehneet mitä tahansa ja oli heidän kanssaan sitten kuinka eri mieli tahansa. Tämä periaate ei perustu vain moraali vaan järkeen. Romaanissa laintaan kansanedustaja Sylvi Kyllikki Kilven puhetta eduskunnassa: ”Epäinhimillisyys herättää vain katkeruutta ja vihaa – – Rintamalla sotilaiden elämä ei ole helppoa, mutta heidän tilanteensa ei parane sillä, että me näännytämme kuoliaaksi poliittisia vankeja tai toisen luokan työvelvollisia.” Kilven sisar oli Elvi Sinervo ja lanko Mauri Ryömä olivat saneet tuomion ja istuivat vankilassa.

Ismo Tornin vaimo, lotta Silja antaa sairaalassa Matti Långille vettä, vaikka se on kiellettyä ja muut lotat paheksuvat tätä

Matin koulutoveri, pappi, keskustelee tämän kanssa ennen kuolemaa ja vie tervehdyksen Kekille ja pyytää viemään tätä tervehdyksen ja anteeksipyynnön Matin morsiamelle Helville.

Kun Matin ruumis sodan jälkeen kaivetaan Valvontakomission määräyksestä ylös, Toivo-veli puhuu hautajaisissa sovinnollisesti pääasiassa yhteisistä lapsuusmuistoista.

Arvio romaanista

Timo Sandbergin Desantin kerronta on yksinkertaista ja suoraviivaista. Yleensä henkilöt kuvataan sellaisina kuin he itse näkevät itsensä. Niinpä sotaa-aikaa kokematon ja historiaan perehtymätön lukija ei välttämättä ymmärrä, mitä henkilöt sellaisilla abstrakteilla sanoilla kuin ”kansanvalta” tarkoittavat ja mihin he oikein pyrkivät. Politiikkaa on niin vähän, että vasemmistolaisten ideologiset erot eivät tule romaaneissa selviksi, toisin kuin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa.

Poliittiset vangit kuvataan Desantissa jopa ihanteellisessa valossa. Ehkä muutama heikkous ja ristiriitaisuus olisi tehnyt heistä kiinnostavampia henkilöinä. Ainoa henkilö, jonka kohdalla tämän omastakuvasta esitetään varauksia ja jolla on sisäisiä ristiriitoja, on Matti Lång, mutta hänenkään kohdallaan ei pästä kovin syvälle verrattuna Hannu Salaman romaaniin Siinä näkijä, missä tekijä Joni Skiftesvikin Salli Koistisen talvisotaan.

Todellisia henkilöitä

Romaanissa todellisia tunnettuja henkilöitä ovat desantti Matti Lång, tämän morsian Helvi Marttinen, myöhempi SKDL:n kansanedustaja Toivo Lång, Koveron leiristä muistelmat kirjoittanut Nestori Parkkari, syyskuun 1944 alussa teloitettu desantti Risto Westerlund jolta Helvi saa radion, Valpon ylietsivä Freedy Kekäläinen ja Metalliliiton järjestäjä (myöhempi SDP:n järjestösihteeri ja sodan jälkeen SKP:hen kohdistuvaa vakoilua ja hajottamista organisoinut) Veikko Puskala, majuri Nikke Pärmi, Koveron leirin komentajat kapteeni Arvo Kartano ja luutnantti Kosti-Paavo Eerolainen, Lahdessa ammuttu poliisikomisario Koskimaa sekä Matin auttajat (Alma Kockin oikea sukunimi oli kuitenkin Korhonen).

Romaanin lähteet

Desanttia voi kutsua suorastaan dokumentaariseksi, niin tarkasti se noudattaa lähteitä. Olennainen ero kuitenkin on, että lähteissä kerrotaan vain tapahtumat, romaanissa kuvataan myös henkilöiden ajatukset, tunteet ja motiivit, jotka tietenkin ovat kirjailijan omaa tulkintaa.

Antonin vaiheet seuraavat jokseenkin tarkasti Nestori Parkkarin muistelmia Suomalaisessa keskitysleirissä. Esimiehistä käytetään Desantissa useimmiten oikeaa nimeä. Jopa kertomus ystävällisistä lotista pitää paikkansa, mutta Parkkari lisää, että kyseessä eivät olleet ”tyypilliset” keskiluokkaiset lotat vaan he olivat kotoisin maaseudulta.

Huomattavin Desantista poisjätetty piirre on se, että Parkkarin mukaan linnoituslinjaa tehtiin mahdollisimman hitaasti ja että suhteita vartijoihin, muihin työvelvollisiin ja evakoihin luotiin myös siksi, että viestejä voitiin lähettää omaisten lisäksi myös puolueelle. Sandberg on siis lieventänyt poliittista puolta.

Harry Vuorisen päiväkirjoihin perustuva teos Myrskyn silmässä kuvaa poliittisten vankien vaiheita Kannaksella ja Koveron leirillä suurin piirtein samoin kuin Parkkari, mutta arvostelee myös puolueen ”sisärenkaan” dogmaattisuudesta, progandan naiiviudesta ja ennen kaikkea ”toisinajattelijoiden” rankaisusta sulkemalla heidät pois toveripiiristä. Jälkimmäinen piirre puuttuu kokonaan Desantista, jossa vankien yhtenäisyys ja keskinäinen tuki on rikkumatonta.

Vuorisen kirjasta käy ilmi, että sotavankien ampumiset ja muu huono kohtelu liittyy kenraali Oeschin vävyyn luutnatti Eero Veikko Neroon. Molemmat tuomittiin asiasta mutta vasta sodan jälkeen. Aiheesta on laajasti kirjoittanut Antti Kujala teoksessa Vankisurmat.

Atso Haapanen ei mainitse desantteja käsittelevässä kirjassaan Viholliset keskellämme Matti Långia. Sen sijaan Jyrki Juuselan teoksessa Vankipataljoona on kerrottu yksityiskohtaisesti Matti Långin vaiheet desanttina. Ilmeisesti lähteenä ovat toisaalta poliisiraportit desantin jahtaamisesta, varjostajien tiedot Helvi Marttisen matkoista sekä Matti Långin auttajien kuulustelupöytäkirjat. Juusela ei pohdi, voiko kuulustelupöytäkirjoja pitää – ainakaan kokonaan – luotettavina. Muutenkaan Juusela ei tulkitse eikä ota kantaa asioihin. Esimerkiksi hän mainitsee Onni Kyyrölän pahoinpitelyn pidätettäessä ja myöhemmin kertoo tämän kuolleen sairaalassa, mutta tee mitään johtopäätöksiä. Samaten hän mainitsee ilman kommentteja kapteeni Kartanon lopettaneen aikoinaan ”kovilla otteilla” poliittisten vankien nälkälakon Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Timo Sandbergin Kekki-sarjan edellisistä osista Tilinteko ja Kostonkierre sekä desantti-aihetta käsitellyttä Joni Skiftesvikin romaania Salli Koistisen talvisota ja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan välirauhaa kuvaavista romaaneista Rautayöt ja Jään ja tulen kevät.

Blogissani on myös artikkeli Harry Wuorisen muistelmista Myrskyn silmässä, jossa kuvataan poliittisten vankien vaiheita jatkosodan aikana työpataljoonassa Kannaksella ja myöhemmin Koverin leirissä.

Kirjallisuutta

Haapanen, Atso: Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939-1944. Minerva 2012..

Juusela, Jyrki: Vankipataljoona. ER P 21:n ja Er. Työkomppanian ryömäläiset ja kommunistit jatkosodan aikana 1941-1944. Atena 2017.

Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostovankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY 2008.

Parkkari, Nestori: Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940-1944. 5. p. Kansankulttuuri 1962.

Vuorinen, Harry: Myrskyn silmässä. Poliittisen vangin päiväkirja ajalta 1941-1944. Like 2006.

Janne Kuusi: Silmästä silmään 1

Janne Kuusen Silmästä silmään (2018) on kolmas osa Kaskivuoren suvusta kertovaa Sukupuu-sarjaa. Se menee ajallisesti osittain päällekkäin toisen osan Sielusta sieluun kanssa.

Silmästä silmään kuvaa aatelisten Kaskivuorien lisäksi Peltosen torppariperhettä. Käsittelen romaania kahdessa osassa. Tämä käsittelee ensimmäistä osaa, jossa käsitellään vuosia 1918-1944.

Silja Peltonen menettää kaiken

Punaisten kärsittyä sisällissodassa tappion Silja Peltosen onnistuu vastasyntyneiden kaksospoikiensa kanssa paeta Laatokan metsien kautta rajan yli. Silja kaipaa lastensa isää Alia ja toivoo tämän pelastautuneen Pietariin, mutta miehestä ei kuulu mitään.

Kontupohjassa Siljaa ja hänen kanssaan paenneita naisia odottaa ankara työ, ja venäläisen Iljitšinin tapa johtaa kommuunia on jyrkempi kuin suomalaisen Mäkipään. Toivoa herättää Gyllingin tuleminen Neuvosto-Karjalan johtoon.

Toinen Siljan kaksospojista hukkuu järveen. Lapsensa kuoleman jälkeen Silja on niin huonossa kunnossa, että Iljitšin haluaa viedä toisen kaksosen Artturin lastenkotiin. Silja päättää paeta Suomeen, mutta juuri rajan yli päästyä Artturi katoaa metsässä.

Silja saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan valtiopetoksesta vankilaan. Siellä hän ystävystyy venäläisen Zinaidan kanssa.

Vapauduttuaan Silja palaa Räisälään isänsä luo. Tältä hän kuulee, että kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet kapinassa ja äiti sen jälkeen suruun. Rakastettu Alista isällä ei ole mitään tietoja.

Silja jää asumaan isänsä luo. Tämän kuoltua hän vajoaa epätoivoon ja miettii itsemurhaa, mutta ei toteuta sitä.

Silja kuvataan uhrina, jonka kohtalon on tarkoitus herättää myötätuntoa. Menetettyään kaiken Silja ei vuosiin pysty toimimaan, vain pysyttelemään elossa.

Matias Kaskivuori ei anna punaisille anteeksi

Jääkäriluutnantti Matias Kaskivuori eroaa armeijasta ja tekee menestyvän uran pankkimaailmassa. Poliittisesti hän on äärivalkoinen ja paheksuu: ”Punikit pasteeraavat kylänraitilla aivan vapaasti!” Pirkka-veli yrittää rauhoitella: ”Antaisit jo olla, siitä on kuusi vuotta”. Matias ei anna periksi: ”Kuusi vuotta sitten ne olisi pitänyt elimineerata kaikki!” Pirkka yrittää vielä: ”Ihmisiä hekin ovat”, mutta Matias kiistää: ”He ovat syöpäläisiä.”

Näistä lähtökohdista on selvää, että Matias hyväksyy Lapuan liikkeen: ”Toiminnan muodot saattavat ajoittain olla hiukan brutaaleja, mutta minä ymmärrän että jalo päämäärä pyhittää keinot.”

Kun Reino-veljen poika Oskari kysyy: ”Eikös lakia silti pitäisi noudattaa?”, Matias vastaa kysymällä: ”Noudatettiinko punakapinassa muka lakeja?” ja vastaa itse: ”Ei sitä ensimmäistäkään. Ja nyt ne samat piirit edellyttävät lain kirjaimellista seurantaa, kun Lapualla harjoitetaan…jonkinlaista kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.”

Oskari ei anna periksi: ”Samat piirit ehkä, mutta väittäisin, että myös suurin osa muusta Suomen kansasta vaatii lakien noudattamista”. Matiakselle demokratialla ei ole väliä: ”Oli enemmistö tai vähemmistö, olennaista on se, mikä on oikein ja isänmaalle paras toimi!”

Myös agronomi Ake Kumela Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla on poliittinen haihattelija mutta ymmärtää tyttärensä kihlauksen köyhän luutnantin kanssa, toisin kuin vaimonsa, kartanon perijätär. Sen sijaan Matias Kaskivuori on kaikin tavoin epämiellyttävä hahmo, joka tyrannisoi vaimoaan eikä suostu vuosiin jakamaan tämän vuodetta.

Artturi hankkii hyväksynnän unohtamalla

Toisin kuin Silja uskoo, hänen pieni poikansa Artturi ei olekaan kuollut, vaan hänet on viety huutolaiseksi Ylisalon taloon Lapualle. Artturia kiusataan menneisyydestä, jota hän ei edes muista: ”hän sai vieläkin kuulla olevansa huutolaispoika, orpo piru, ryssänpentu, punikkikakara, kommunisti”.

Onneksi talon isäntä määrää lapsensa ja muut huutolaiset hyväksymään Artturin pikkuveljekseen, ja nämä puolustavat häntä kiusaajilta. Niinpä Artturi omaksuu valkoisen arvomaailman, sillä se on ehto muiden hyväksynnälle ja ryhmään kuulumiselle. Hän jopa osallistuu tihutöihin kommunisteja vastaan: ”Ylisalo valisti poikia kutsumalla kokousta Jumalan, isänmaan ja Mannerheimin riekkujaisiksi.”

Artturi suorittaa asevelvollisuutensa 1938-9 Sakkolassa. Hän on vahva ja hyvä ampuja, mutta saa jälleen kuulla punaisesta syntyperästään, eikä häntä sen takia hyväksytä aliupseerikouluun. Artturi seuraa armeijassa Pohjanmaalla oppimaansa menetelmää: ”elämästä selviäisi helpoiten olemalla mahdollisimman huomaamaton ja oli parasta olla miettimättä turhia. Hän oli harjoittanut kykyään karistaa menneisyyden murheet mielestään ja keskittyä vain nykyhetkeen.”

Sotilaspastorilla on Artturille yllättävä uutinen: hänen äitinsä onkin elossa. Vasta Artturin kirje paljastaa asian Siljalle, joka saa elämälleen tarkoituksen. Artturi jää asumaan äitinsä luo.

Poliittisesti äiti ja poika ovat eri mieltä. Silja sanoo: ”Kai sie tiijät mitä iikollä nykysellää puuhaa? Sottaa se puuhaa Stalinia vastaan yhessä sen saksalaisen höyrypeän kans. Hitlerin.” ”Jos hyä ärsyttäät venäläisii riittäväst, myö tääl Kannaksel jäähään jalkoihin nii ko kusiaiset metsäpolul.” Artturi jatkaa entistä linjaansa: ”Paree olla ajattelemati. Helepompi olla niin.”

Toisin kuin stereotyyppiset Silja ja Matias, Artturi on kiinnostava yksilönä.

Artturi ystävystyy Kaskivuoren nuorten kanssa

Kesällä 1939 Kaskivuoret nuoret, Matiaksen lapset 20-vuotias Armas ja 16-vuotias Adele sekä Auliksen lapset 18-vuotias Aleksi ja 16-vuotias Aune ovat Räisälässä maatöissä Artturi Peltosen kanssa.

Yhdessä he käyvät myös tanssimassa. Kun Artturin kimppuun käydään, Aleksi ja Armas puolustavat häntä. Sen sijaan seurustelukumppaniksi Artturista ei yläluokan tytöille ole.

Matiaksen ja Oskarin erilainen ulkopoliittinen linja kesällä 1939

Toisin kuin veljensä, Matias ei ehdi edes äitinsä kuolinvuoteelle. Hän on vaaleissa menettänyt paikkansa IKL:n kansanedustajana, mutta katsoo, että hänen on pysyttävä Helsingissä huolehtimassa isänmaan asioista, sillä muut puolueet ja hallitus eivät Stalinin pelosta ”uskalla tehdä ainoaa mahdollista ratkaisua”, kiinnittyä Saksaan.

Vanhin veli, kirkkoherra Pellervo epäilee, ”kannattaako Neuvostoliitolle ärhennellä?” Matias on varma: ”Ryssille pitää aina ärhennellä, muuten ne eivät pysy minkäänlaisessa ruodussa!”

Veljenpoika Oskari, josta on tullut sosiaalidemokraattien kansanedustaja, on sitä mieltä, ettei Neuvostoliittoa tarvitse pelätä, ”jos vain pidämme Hitlerin loitolla maastamme”.

Oskari ymmärtää Stalinin huolen Suomenlahden puolustuksesta ja katsoo, että olisi pitänyt antaa Suomenlahden saaret Neuvostoliitolle. ”Kieltäytyminen ärsyttää Stalinia aivan turhan tähden.”

Pirkka-veli ei luota ”Stalinin sanaan tippakaan”. ”Vaikka toisaalta en panisi muniani samaan koriin Hitlerinkään kanssa”.

Sen sijaan Matias uhoaa: ”Hitler on Suomen olemassaolon ja myös tulevan Suur-Suomen ainokainen tae! Siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto on poltettu tuhkaksi, meidän on viisainta seistä voittajan kanssa samassa rintamassa. Eikä siihen rintamaan yhdytä vasta silloin, siihen yhdytään nyt!”

Oskari muistuttaa, että Englanti, Ranska ja Yhdysvallat ”ovat Hitleriä vastaan. Suurin osa maailmasta on.” Matiaksen mielestä asialla ei merkitystä: ”Voima ratkaisee. Missään maailmassa ei ole sellaista tulivoimaa kuin Saksalla on.”

Vaikka Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on vasta tulossa, Matiaksen puhe on joka suhteessa järjetöntä. Saksalaiset upseeritkin ovat selville siitä, että Saksan ”tulivoima” riittää vain siihen, että se voi voittaa vain lyhyen sotan.

Toinen asia, mitä tietenkään ei ole mahdollista saada selville on, olisiko Suomi Oskarin menetelmällä pysynyt irti sodasta.

Talvisota Kollaalla

Syksyllä 1939 Artturi kutsutaan palvelukseen. Silja joutuu evakkoon Helsinkiin, jossa hän asuu Zinaidan luona.

Artturi joutuu Kollaalle. Lääkintäkersantin mukaan ”Marokon kauhu” piiskaa miehiään järjettömiin saavutuksiin, mikä aiheuttaa tarpeettomia tappioita.

Samassa joukko-osastossa on Aleksi, joka on isänsä Auliksen vaatimuksesta ilmoittautunut vapaaehtoisesti. Komentajana Pellervon vanhin poika, kapteeni Aunus Kaskivuori. Artturi esittää Aunukselle, että Aleksi on liian nuori eturintamaan, mutta tämä ei taivu.

Aleksi haavoittuu läpimurrosta, ja kun häntä pystytä kuljettamaan, hän pyytää Artturia ampumaan hänet, jottei hän jää venäläisten käsiin. Aunus syyttää Artturia oman sotilaan ampumisesta ja määrää teloittamaan, mutta sotilaat ampuvatkin Aunuksen.

Talvisota on romaanissa yhtä järjetöntä ja raakaa kuin kaikki muutkin sodat.

Sotilaspastori pyytää Artturia kirjoittamaan Aleksin perheelle. Kirje herättää Matiaksessa epäilyksiä kirjoittajan takia.

Aunuksen hautajaiset

Aunuksen hautajaiset pidetään vasta rauhan tultua. Niissä puhutaan politiikkaa. Matias on entistä vakuuttuneempi demokratian kelvottomuudesta: ”Näin siinä käy, kun annetaan kansan päättää!” ”Ei demokratiasta ole mihinkään, varsinkaan kriisitilanteissa!”

Kun Oskari sanoo: ”Ryssät kuitenkin päihittivät suomalaiset”, Matias vastaa: ”Eivät päihittäneet!” ”Tätä häpeärauhaa tullaan katumaan katkerasti, ja revanssi on tulossa välittömästi kun hallitus ja kansanedustajat, siis ne kyvykkäämmät kansanedustajat, älyävät liittoutua Saksan kanssa. Silloin ryssät lakaistaan maan pinnalta iäksi!” Oskarin mielestä ”silloin Stalin saisi pätevän syyn hyökätä uudelleen Suomeen”.

Matias uskoo, että Hitler mitätöi Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen ”heti kun näkee tarpeelliseksi”, mihin ei mene kauan. Matias ihmettelee vain, ”miksi Hitler edelleen vitkuttelee hyökkäyksen kanssa”. ”Olisivat hyökänneet ajoissa niin emme olisi menettäneet Karjalaa edes väli-aikaisesti.”

Matiaksen ajattelu osoittautuu entistä järjettömämmäksi, sillä Saksa ei ole vielä kukistanut Ranskaa eikä tietenkään voinut ryhtyä kahden maarintaman sotaan. Saksan puolueettomuus talvisodan aikana ei ole vaikuttanut Matiakseen millään tavoin.

Jatkosota

Artturi on kutsuttu taas armeijaan ja hyväksyy alun päämäärän: ”Pitää meijän silti omat ottaa takas”. Siljakin haluaa päästä kotiin Räisälään, mutta olisi pitänyt pysähtyä vanhalle rajalle eikä lähteä Hitlerin kelkkaan.

Kontupohjassa Artturi tapaa ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet lapsena. Hän ei pysty estämään, kun päihtyneen vänrikin tekemää raiskausta, jota tämä perustelee: ”Miehittäjä tekee mitä miehittäjän pitää”. Artturi turvautuu vanhaan tapaansa unohtaa ikävät asiat: ”Mitään ei tapahtunut, Artturi tolkutti itselleen, ei yhtään mitään.”

Zinaidan mielestä olisi pitänyt jo aiemmin ryhtyä vastarintaan: ”Myö on pelätty herroja ja esivaltaa ihan liiaks, ettei ole uskallettu tehä yhtikäs mittään, mutta tää kyllä mennee liian pitkälle. Jo kolmatta sottaa käyään enempi tai vähempi sakemannin komennossa. Ei vetele, että kansa kääntää kolmannenkin pos-kensa niitten haukattavaks. Mie ainaki oon päättänt uskaltaa.”

Siljaan tarttuu ”toverien raivo herrojen järjettömiä aikeita vastaan”: ”hänen poikansa taisteli rintamalla ja joutui nyt toteuttamaan Suur-Suomi -vouhkaajien mielihaluja.”

Niinpä Silja ryhtyy välittämään viestejä, joiden sisältöä ja muita välittäjiä hän ei tiedä, vaikka ”tietenkin hän ymmärsi harjoittavansa vaarallisia vastarintaliikkeen tehtäviä: suomalaisia sotasalaisuuksia toimitettiin viholliselle.”

Kun Zinaida paheksuu, miten Artturi on suostunut ”Neuvostomaata valloittammaan”, Silja puolustelee: ”Tuskin heil on olt vaihtoehtoja, etkö sie muista kun Helminen kertoi että hyö lahtaat ne toverit jotka kieltäytyy hykkäämäst”.

Zinaidan mielestä ”Ei Suomel ole ko kaks vaihtoehtoo: liittyä Neuvostomaahan tai sitten joutua natsi-Saksan alamaiseks. Työkansalle ei oo vaikea valinta.”

Silja saadaan kiinni ja hänet tuomitaan vankilaan.

Kun sota päättyy tappioon, Matias jää puna-armeijan lähestyessä Räisälän huvilalle. Hän tuntee eläneensä turhaan, hän on antanut isänmaalle kaikkensa mutta hylännyt lähimmäisensä.

Henkilöiden aatemaailma

Aatteellisesti Silmästä silmään perustuu vastakohdalle äärioikeistolaisten Saksan-mielisten ja kommunististen Neuvostoliitto-mielisten välillä. Myötätunto on jälkimmäisten puolella, koska he joutuvat kärsimään vankilaa, kidutusta ja raiskauksia.

Kaskivuoren suvussa on ilmeisesti jokin psykologinen piirre, joka saa viehättymään äärisuunnista, jollei sitten kyse ole silkasta isäkapinasta. Matiaksen pojasta Armaksesta tulee jatkosodan aikana kommunisti.

Kaskivuoren suku osoitetaan vastenmieliseksi myös yksityiselämän suhteen: pönkittääkseen sukunsa mainetta he ovat tehneet rikoksia ja onnistuneet salaamaan ne.

Nekin suvun jäsenet kuten kirkkoherra Pellervo, jotka eivät ole yhtyneet Matiaksen aatteisiin, ovat olleet liian heikkoja vastustaakseen häntä.

Jatkoa

Romaanin toinen osa käsittelee vuosia 1917-8. Siinä paljastuvat myös koko Sukupuu-trilogian keskeinen salaisuus. Sitä en kuitenkaan paljasta blogin artikkelissa.

Kirjailijasta

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelin Sielusta sieluun lopussa.

Taisto Huuskonen: Tauno-sarja

Harvinainen Neuvostoliitossa ilmestynyt talvisotakuvaus on Taisto Huuskosen kynästä. Sitä on tapana nimittää Tauno-sarjaksi ensimmäisen osan mukaan, vaikka jokainen osa ilmestyi omalla nimellään.

Ensimmäinen osa Tauno ilmestyi Neuvosto-Karjalan suomenkielisen kirjallisuuslehden Punalipun numerossa 3/1955, toinen osa Koetus numeroissa 4/1956 ja 1/1957, kolmas osa Tehtävä numeroissa 3/1959 ja 4/1959 ja neljäs osa Henkipattona vasta numeroissa 3/1973 ja 4/1973.

Ensimmäinen osa tapahtuu isossa kaupungissa, jonka nimeä ei mainita mutta joka on pääteltävissä Tampereeksi. Lainan aviomies kuolee työtapaturmassa, ja Laina synnyttää pojan, jota hän ei pysty tätä elättämään. Kaikeksi onneksi aviomiehen toveri vaimoineen adoptoi Taunon.

Toinen osa tapahtuu pienellä teollisuuspaikkakunnalla. On syksy 1939, edellisestä osasta on kulunut kolmetoista vuotta, ja Tauno on lopettanut kansakoulun. Kasvatusvanhempien Lauri ja Milja Mäkelän koti on köyhä, mutta he ovat hyviä Taunolle ja poika rakastaa heitä. Tauno kalastaa naapurissa asuvan Ketolan vaarin kanssa, mutta vaarilla ei ole kalastuslupaa ja he joutuvat kiinni. Ketolan vaarin poika Mikko on ilmiantaja.

Tarinassa on useita asiavirheitä: Neuvostoliiton vaatimukset kerrotaan heti Moskovan neuvottelujen alkaessa, Suomen liikekannallepano toimeenpannaan vasta marraskuussa vaikka se käytännössä oli tehty jo yleisten kertausharjoitusten (YH) nimellä, junat kulkevat itään sotaa edeltävänä yönä, vaikka joukot olivat olleet YH-ajan rajalla jo puolitoista kuukautta.

Missään näistä asioista Suomessa tuolloin elänyt Huuskonen on tuskin voinut erehtyä, vaan kyseessä täytyy olla hänen neuvostoliittolaisten ohjaajiensa vaatimus. Viimeinen kohta saa Suomen näyttämään hyökkääjältä ilman, että asiaa sanottaisiin suoraan.

Kolmas osa tapahtuu talvisodan alussa. Taunon kasvattiisä Lauri Mäkelä on levittänyt yhdessä Ritalan kansa lentolehtisiä. Ritala joutuu kiinni, ja muut samanmieliset lähetetään työvelvollisiksi. Maanalaisesta organisaatiosta tulee mies isää tapaamaan. Tauno jakaa salaa lisää lehtisiä. Isä on joutua kiinni mutta ehtii pelastaa poikansa ja pakenee.

Tavataan lisää henkilöitä: tehtailija Malberg, poliisi Koivula, jehovantodistaja Taave ja sosiaalidemokraatti Kallio. Taave on sotaa vastaan, mutta ”väärin perustein”, sillä hän kannattaa ”luokkarauhaa”. Kallio taas pysyy sosialidemokraattina mutta ei kuitenkaan ilmianna Taunoa.

Taunon kasvatti-isä katsoo sodan Suomen johdon syyksi, erityisesti Tannerin. Milja-vaimo tukee kaikessa miestään, vaikka pelkääkin tämän puolesta. Mäkelä uskoo, että venäläiset voittavat ja sitten työläisten olot paranevat eikä heidän tarvitse pelätä puheitaan.

Neljäs osa jatkuu heti kolmannen osan lopusta. Tauno joutuu kiinni ja joutuu kuulusteluihin. Poliisi Koivula valehtelee Taunolle, että isä on joutunut kiinni ja tunnustanut ja pyytää Taunoakin tunnustamaan. Tauno epäilee jälkimmäistä, koska ei usko isästään mitään pahaa. Vankina oleva Ritala huutaa sellistä, että poliisi valehtelee. Koivula pieksee Ritalan kuoliaaksi.

Taunon isä Lauri Mäkelä ja Mäkelän jo aikuisen tyttären Aunen sulhanen piileskelevät mutta pelastuvat. Eräs suojeluskuntalainen osoittautuu kommunistiksi ja antaa Taunolle levitettäväksi lisää lentolehtisiä. Niissä on allekirjoitus Suomen Kommunistisen Puolueen keskuskomitea.

Kimmo Rentolan tutkimuksesta Kenen joukoissa seisot? käy ilmi, että kommunistien toiminta oli talvisodan aikana hyvin vähäistä. Tauno-sarja on kuitenkin sosialistista realismia pahimmillaan: henkilöitä ja tapahtumia ei kuvata sellaisina kuin ne ovat vaan sellaisina kuin niiden ideologian mukaan pitäisi olla.

Taunon biologinen äiti Laina on perinyt isänsä ja haluaa poikansa luokseen. Tauno kieltäytyy, sillä Laina on hänelle vieras ja hän kokee kasvattivanhemmat oikeiksi vanhemmikseen.

Tauno on ainoa kiinnostava henkilö – niin nuori että tekee myös erehdyksiä. Muut henkilöt ovat ennalta arvattavia: työläiset ovat reiluja, rikkaat kovasydämisiä. Henkilön luonne näkyy kasvoista aivan samoin kuin Eino Railon fasistisessa Valitussa kansassa ja luvatussa maassa: paha henkilö ei katso silmiin. Ainoa ero on siinä, että ne jotka Railon romaanissa ovat pahoja, ovat Huuskosella hyviä ja päinvastoin.

Romaanissa vaietaan Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta, Neuvostoliiton hyökkäyksestä Puolaan ja Terijoen hallituksesta. Sen sijaan Tampereen pommituksista kerrotaan.

Tauno ja muut ovat ”sotaa vastaan”, mutta ei kerrota, mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Lopulta Jehovan todistaja Taavekin kääntyy ”sodanvastustajien” kannalle, joten kertomus loppuu toiveikkaasti, vaikka sota on vielä kesken. Tauno uskoo tapaavansa kasvatti-isänsä ennen kevättä.

Talvisota oli Neuvostoliitossa tabu, josta yleensä vaiettiin. Ilmeisesti 50-luvun lopun suojasää aiheutti sen, että asiasta saattoi esittää edes neuvostoversion.

Kirjailijasta

Taisto Huuskonen syntyi 4.11.1925 Tampereella. Hän osallistui jatkosotaan.

Vuonna 1949 Huuskonen loikkasi morsiamensa Ennin kanssa Neuvostoliittoon. Stalin oli vielä vallassa, joten seurauksena oli ensin vankileiri ja sitten karkotus. 50-luvulla pari pääsi muuttamaan Neuvosto-Karjalaan. Siellä Huuskonen työskenteli peltiseppänä ja Petroskoin radiossa.

Tauno-sarja on Huuskosen esikoisteos, jonka vaiheista hän on kertonut Suomessa julkaisemissa muistelmissa Laps Suomen (1979). Asiasta kertoo myös Lauri Haataja esitellessään Huuskosen kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita.

Ensimmäisen osan julkaisemista varten Huuskonen ohjattiin aloittelevia kirjailijoita neuvovan Nikolai Jaakkolan luo. Mutta kun Huuskonen oli kirjoittanut teoksensa uudelleen Jaakkolan neuvojen mukaan, aloittelijoiden neuvojaksi oli vaihtunut Antti Timonen, joka antoi uudet, erilaiset ohjeet. Kun Huuskonen oli noudattanut niitä, neuvojaksi oli vaihtunut uudelleen Jaakkola. Taas oli edessä uusi kirjoittaminen. Kun se oli tehty, Jaakkola viimein suositteli Punalipulle teoksen julkaisemista. Mutta asia ei ollut vieläkään selvä, vaan lehden kirjallisuustoimittaja antoi omat ohjeensa. Huuskonen kirjoitti teoksen neljänteen kertaan. Tätäkin versiota käsittelivät vielä kirjailijat ja toimittajat – ja lopulta korjaamatta jäi vain teoksen nimi.

Vaikka neljäs osa oli valmiina, sen julkaiseminen Punalipussa lykkääntyi neljätoista vuotta vuoteen 1971. Haatajan mukaan syynä olivat riidat lehden kanssa. Ehkä asiaan vaikutti myös Hrushtshovin kukistumisen jälkeinen perääntyminen destalinisoinnissa.

Uusi aihepiiri Neuvosto-Karjalan kirjallisuudessa oli myös maatalous. Huuskosen romaanit Huomenen oraat (1963) ja sen jatko-osa Maa kaipaa isäntää (1968) olivat menestys.

Vielä suuremman suosion sai Teräsmyrsky Kannaksella (1970), joka kuvasi vuoden 1944 taisteluja suomen puolelta. Huuskonen noudatti osin perinteisiä julkaisemisen ehtoja, jotka Haatajan tiivistää: ”Suomen kansa soti Neuvostoliittoa vastaan Mannerheimin-Tannerin koplan pakottamana, vailla patrioottisuutta, isänmaanrakkautta ja vapaudenkaipuuta”. Samalla Huuskosen romaanissa oli neuvostolukijalle uuttakin: romaanissa kaatui myös venäläisiä, eikä suomalaisten joukossa ollut ”marxismi-leninismiä latelevia tulisieluisia kommunisteja”. Suomalaisten sotilaiden epäsotilaallinen puheet ja käytös hämmästyttivät neuvostolukijoita. Teos käännettiin myös venäjäksi.

Teräsmyrsky Kannaksella saavutti suosiota myös Suomessa. Haatajan sanoin Huuskonen ainoana suomalaisena ”voitti eturivin sotakirjailijan aseman sekä Suomessa että Neuvostoliitossa”. 

Taisto ja Enni Huuskonen palasivat Suomeen 1976. Huuskosen omista kokemuksistaan Neuvostoliitossa kertovasta teoksesta Laps Suomen (1979) tuli bestseller. Vaimon vaiheista kertova Ennin tarina ilmestyi vuonna 1984.

Suomessa Huuskonen kirjoitti teoksen Teräsmyrsky Kannaksella uusiksi nimellä Teräsmyrsky (1981). Siitä hän Juhani Niemen mukaan poisti esimerkiksi erään kaatuneen sotilaan taskusta löytyneessä kirjeessä olleen kehotuksen lähteä metsäkaartiin. Yleisesti ottaen Huuskonen puhdisti sotilaansa sekä vasemmistolaisista että isänmaallisista ideologiasta ja fraaseista.

Lisäksi hän julkaisi talvisotaan sijoittuvan humoristisen sotaromaanin Jermut (1983) ja sen jatkon jatkosodassa (1986). Moukarin kaiku (1988) kuvaa hämäläistä kuvaa punaisten puolelta vuonna 1918.

Huuskonen kuoli Mouhijärvellä 28.11.1990.

Kirjallisuutta

Haataja, Lauri: Taisto Huuskonen. – Teoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita. Toim. Kari-Otso Nevaluoma. BTJ Kirjastopalvelu 2001.

Niemi, Juhani: Viime sotien kirjat. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1988.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.