Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

Enni Mustosen Kielon jäähyväiset on romaani kahden nuoren naisen kokemuksista lottina, mutta teoksessa kuvataan myös venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa ja suomalaisten suhteita itäkarjalaisiin miehitysaikana 1941-44, partisaanien hyökkäyksiä ja suomalaisten punaisten kohtaloa Stalinin vainoissa.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja kuvaa kahden eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan suvun naisten vaiheita 1910-luvulta 1960-luvulle. Joka osassa vaihtelee kahden sankarittaren minäkerronta. He ovat joko olleet ystäviä nuoresta asti tai sitten löytävät toisensa varhaisaikuisuudessa, vaikka heidän välillään on myös skismaa poliittisista tai henkilökohtaisista syistä.

Sukujen kotipaikka on lähellä Oittia sijaitseva kylä, jossa kartanonomistajalla on ennen itsenäistymistä torppia ja myöhemminkin tehdas. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla (1998) torpparisuvun edustajia osallistuu punaisten puolella sisällissotaan, mutta he eivät ole kaikkein jyrkimpiä vaan pelastavat teloitukselta kartanonomistajan, joka vuorostaan hakee työntekijöitään leiriltä.

2

Romanssi kakkossijalla

Sarjan kolmas osa Kielon jäähyväiset (2000) alkaa viimeisenä rauhan kesänä 1939, jolloin päähenkilöt Kristiina Forsberg ja Hanna Lönn ovat 21-vuotiaita.

Hanna on torpparin tyttären avioton tytär, jonka isäpuoli on ottanut omakseen. Hän työskentelee Helsingissä tarjoilijana ja seurustelee tanssiorkesterin viulistin Paavo Harakan kanssa. Suhde kuitenkin kaatuu miehen epäluotettavuuteen, jonka aiheuttaa liiallinen alkoholin käyttö. Hanna huomaa olevansa raskaana ja aikoo hankkia abortin. Sellainen ei naistenromaanissa käy, joten aie keskeytyy talvisodan ensimmäiseen pommitukseen, mutta järkytys johtaa keskenmenoon. Kotinsa menettänyt Hanna palaa kotiin.

Kristiina on tuore ylioppilas ja salakihloissa lääkäriksi opiskelevan Matti Larvalan kanssa. Kihlaus julkistetaan Matin tullessa lomalle talvisodan jouluna. Pian sen jälkeen Matti kaatuu. Martin kaaduttua Hanna estää Kristiinaa tekemästä itsemurhaa.

Jatkosodan aikaisella lottakomennuksella Äänislinnassa Hanna tapaa uudelleen Paavon, jonka orkesteri on viihdytyskiertueella. Paavo on talvisodan aikana ryhdistäytynyt ja pyytää nyt Hannalta käytöstään anteeksi. Pari vihitään, mutta pian partisaanit hyökkäävät Paavon orkesteria kuljettavan auton kimppuun. Kun Paavon ruumista ei ole löydetty, hänen kohtalonsa on pitkään auki.

Nyt Kristiina huolehtii vuorostaan shokkiin joutuneesta Hannasta: toimittaa tämän ensin synnyttämään Äänislinnaan ja sitten vauvan kanssa kotiin Koskivuorelle.

Itä-Karjalassa Kristiina tutustuu kansakoulunopettaja Väinö Pirttikoskeen, joka opettaa itäkarjalaisia lapsia mutta myös kerää ja tutkii satuja. Suhteen kehitystä estää pitkään Kristiinan suru, mutta lopulta pari vihitään Koskivuorella kesällä 1943.

Moraalin suhteen sankarittarilla on sikäli eroa, että Hannalla seksi kuuluu jo vakinaiseen seurusteluun, Kristiinalla vasta julkisen kihlauksen jälkeen, molemmilla kuitenkin vain rakkauden yhteyteen.

Lotat kotiseudulla

Kesällä 1939 Kristiina on muonittajana Kannaksen linnoitustöissä. Hän loukkaantuu onnettomuudessa ja joutuu kotiin toipumaan.

Kylän vanhapiikaopettaja ja lotta-aktivisti Laina Aaltonen on jo YH-aikana kerännyt vaatteita ja kenkiä joka talosta. Sodan sytyttyä Kristiinan äiti Saara taas läpi kartanon liinavaate- ja vaatevaraston evakkoja varten. Kun juna Karjalasta saapuu, lotilla on kaikki valmiina eikä tomera Laina kuuntele isojen isäntien valituksia majoituksesta.

Talvisodan aikana Kristiinasta ja Hannasta tulee kotipaikkakunnallaan ilmavalvontalottia. Työ ei ole vain raskasta vaan vaarallista: kerran tornin juurella uhkaa desantti.

Suvun punaisesta taustasta huolimatta Hannan sisarukset ovat sotilaspojissa ja pikkulotissa sekä 19-vuotias veli rintamalla.

Lottien koulutus

Kristiina menee kurssille, jossa Tuulikki Strömmer eli Tykki kouluttaa ”lottia, jotka keskellä korpeakin kykenivät ruokkimaan satoja miehiä hätätilassa vaikka pelkillä marjoilla ja riistalla. Siksi oli opeteltava metson kyniminen ja kettupaistin liotus, siksi sahasimme hampaat irvessä jäätynyttä lehmänruhoa opiston liiterissä, siksi hiihdimme viidentoista kilometrin päähän soppahinkki selkärepussa ja keitimme talvipakkasessa puuroa opiston suuren pihakuusen alla.”

Tykin periaatteena on, että ”kun sota alkaa ja te lähdette miesten mukana etulinjaan, siellä ei ole kantajia eikä kaakelilattioita. Mitä paremmin te selviydytte omin voimin, sitä enemmän teitä kunnioitetaan. Emme me mene sinne pojille taakaksi vaan heidän avukseen!”

Yksi lotista huomauttaa, että ”Strömmeri sanos jot KUN se sota alkka”, ja toinen lotta toteaa: ”Totta maar se ny alkka”.

Kristiina palaa kotiin, mutta kesäkuun puolivälissä 1941 tulee kutsu Luumäelle. Hyökkäysvaiheen aikana tunnelma lottaporukassa on hyvä, vaikka työ on rankkaa ja vaara on lähellä.

Venäläisten siviilien leiri  

Vallatussa Petroskoissa, jonka nimi pian muutetaan Äänislinnaksi, lotat majoitetaan taloon, jossa naapurina on viisikumppinen Nastja Petrovna. Tämä halutaan lähettää siviiliväestön keräilypaikalle, mutta Kristiina ja toinen lotta Rauni vastustavat, koska tarvitsevat vieraassa kaupungissa opasta.

”Nastja kertoi surullisia tarinoita neuvostovallan alla. Mies ammuttiin jo kymmenen vuotta sitten ja kaksi vuotta takaperin vietiin poika.”

Lottatoveri Rauni arvelee Nastjan valehtelevan, mutta se ei Kristiinaa järkytä: ”Totta kai hän puhuu sitä mitä luulee meidän odottavan – – Mitä väliä sillä on, mihin Nastjan mies kuoli, viinanko vai teloituksiin. Tai onko Nastjan Stepan Siperiassa vai Puna-armeijassa. Nastja on yksin. Hän tarvitsee meitä yhtä paljon kuin me häntä.”

Seuravana päivänä keskustelun kuullut Nastja tulee kiittämään Kristiinaa ja lisää: ”kaikissa meissä on hyviä ja pahoja. Ei hänkään kaikkia ruotzeja tuomitse sen mukaan, miten valtaajat täällä riehuvat ja ryöstävät.”

Hannan ja Kristiinan tiet kohtaavat uudelleen Äänislinnassa, kun Hanna on saanut määräyksen kanttiinilotaksi.

Lotilta alkaa kadota villavaatteita, ja Hanna tajuaa, että syyllinen on Nastja. Tämä paljastaa syyn: hänen naapurinsa, venäläinen opettaja Vera ja tämän pienet lapset on viety keskitysleiriin. Hanna näkee piikkilangan takana nälkiintyneen lapsen ja järkyttyy, mutta hänen lottatoveriensa reaktio on erilainen: Aune toteaa että ”Nehän ovat ryssiä” ja Rauni sanoo ”Olen minäkin kuullut, että ne on koottu leirille sitä varten, että keväällä on helpompi lähettää Venäjälle”.

Kristiinakin selittää, että ”venäläiset ovat täällä vuosikausia sortaneet karjalaisiksi. Ja ne on kasvatettu kommunisteiksi kaikki. Ei niistä koskaan saisi kunnon suomalaisia.”

Hanna ei anna periksi: ”Ai se pikkupoikakin, joka seisoi piikkilangan takana? – – Ja pikkuveli, joka on jäätynyt laveriin kiinni?”

Kristiina antaa periksi ja ehdottaa, että puhumista kenttäpapin tai valistusupseerin kanssa. Sotilaspastori Elias Simojoki esiintyi jo sarjan toisessa osassa Ruiskukkasepple (1999), jossa Kristiinan Anna-sisar ihastui tähän palavaan AKS:läiseen, joka näytti oikean luonteensa osallistumalla Hannan vaarin ja sedän kyyditykseen. Simojoki on entisensä, mutta tämän seurassa ollut nuori upseeri neuvoo puhumaan kapteeni Miettiselle.

Miettinen innostuukin Nastjan sukujuurista, joista löytyy kuuluja runonlaulajia, ja näin Nastja saa tilaisuuden puhua ”kälyraukkansa” puolesta. Hanna on näet neuvonut Nastjaa kutsumaan Veraa kälykseen.

Vera ja pojat pääsevät leiriltä. ”Mutta ei Vera ruvennut meitä nöyristelemään”. Rauni arvelee Veran olevan politrukki, mikä tuntuu tuossa vaiheessa ennakkoluulolta.

Veran ja lasten tulo kylmentää lottaporukan välit. Varsinaista epäsopua ei ole, mutta iltaa ei enää istuta yhdessä.

Seesjärvellä kanttiininpitäjänä

Äänislinna alkaa ahdistaa, sillä meno on ”kuin villin lännen kaupungissa. Niinpä kun rajatoimisto avaa kanttiineja pohjoiseen, Kristiina ja Hanna lähtevät Seesjärven rannalla sijaitsevaan Seeslahden kylään, jossa on viestikeskus ja pieni tukikohta. Viestikeskuksessa on myös lottia.

Kristiina ja Hannan kanttiini on samassa talossa kuin kanttiini on koulu, jossa Väinö Pirttijärvi opettaa paikallisia lapsia ja jossa kaikki kolme asuvat. Yhteistyö syntyy luonnollisesti: ”Isommat pojat tekivät välitunnilla pilkkeitä, että saatiin liesi aamuisin syttymään. Kun ruokaa oli niukasti, sovittiin opettaja Pirttikosken kanssa, että hän voi syödä kanttiinissa kaikki ateriansa ja lapset saavat meiltä yhden lämpimän aterian päivässä. Sitä varten oli myönnetty oma muonakiintiönsä. Kristiina ja Pirttisalo keksivät, että isommat tytöt saivat vuorotellen auttaa meitä keittiössä.”

Kun Väinö käy Äänislinnassa, lapset saavat lupaa koulusta, ”mutta kun ruokatunnin aika tuli, ne ilmestyivät norkoilemaan kanttiinin ovensuuhun. Eihän niitä voinut nälkään jättää. Me laitoimme kaurapuuron porisemaan ja syötimme koko joukon. Niillä ei kotomaan ollut kai riittävästi ruokaa kellään, sillä täälläkin oli syksyn sato jäänyt pahasti sotimisen jalkoihin.”

Lisäksi Kristiina ”toimi epävirallisena terveyssisarena täällä. Jakoi täipulveria ja hoiteli jodilla haavoja, kun ne tahtoivat liassa ruveta märkimään.”

Suomalaisten vallalla on siis hyviäkin puolia niille, joita pidetään kielen takia ”omina”. Niinpä kun Hanna palaa vihkimatkalta Äänislinnasta, kylän naiset lahjoittavat hänelle itsekudotun liinan.

Opetuksen sisällöstä ei kerrota mitään, joten lukija ei saa tietää, miten ”propagandistista” se on. Sen sijaan kerrotaan Pirttijärven ahkerasti järjestämistä juhlista, joissa ohjelma on samanlaista kuin suomalaisissa kouluissa: esimerkiksi joulujuhlassa on enkeleitä. Yleisöä tulee juhliin vuosi vuodelta vähemmän, ja lopulta lapsia jää koulusta pois, kun paikalliset ymmärtävät vallan pian vaihtuvan.

Suomalaisten punaisten kohtalo

Kun Väinö huomaan oppilaansa Sirkan varastavan vanikkaa, Kristiina ja Hanna lähtevät Väinön kanssa tytön kotiin katsomaan, ”tarvittiinko siellä ruuan apua.

Kurjassa mökistä löytyy laiha nainen, joka yskii verta – hän sairastaa siis tuberkuloosia. Nainen paljastuu Hannan äidin sisareksi ja Kristiinan Anna-sisaren nuoruudenystäväksi Elina Koivikoksi.  Sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele kuvattiin, miten Elina rakastui Otto Mäntylään, joka oli lähetty Neuvosto-Karjalasta Suomeen agitaattoriksi, ja loikkasi tämän kanssa rajan taa.

Kristiina soittaa Koskivuorelle, ja Anna-sisar miehensä Leo Somerin kanssa järjestää Elinalle ja Sirkalle luvan muuttaa Suomeen.

Elina kertoo Hannalle omasta ja miehensä Oton kohtalosta: he olivat toimineet opettajina järven toisella puolella Selkissä, kunnes heidät oli pidätetty yhtenä päivänä kesken koulunpidon ja viety Petroskoihin. Yksivuotiaan Sirkan olivat naapurit Oleksi ja Maria olivat hakeneet luokseen ja väittäneet tyttären lapseksi.

Elina oli joutunut raatamaan neljä vuotta metsätyömaalla, jossa hän oli saanut tuberkuloositartunnan. Sitten hänet oli yllättäen vapautettu, ja hän oli vaeltanut metsiä myöten Selkiin, jossa Sirkka ei enää tuntenut äitiään.

”Niin kauan me selvisimme jotenkuten, kun Oleksi ja Maria olivat elossa – – Käytiin kalassa ja poimittiin marjat ja sienet.” Sitten Maria oli kuollut, eikä Oleksi ollut jaksanut elää ilman vaimoaan vaan tehnyt itsemurhan. Naapurit olivat väittäneet, että Elinan oli myrkyttänyt vanhan parin saadakseen mökin itselleen.

”- Ei ne pahoja ihmisiä olleet – – Mutta kun vihaa oli lietsottu vuosikaudet, meitä syytetty joka asiasta ja kuka tahansa sai tappaa suomalaisen, ei siitä perään huudeltu.”

Eräänä yönä Elina oli soutanut veneellä itsensä ja tyttärensä järven poikki. Hän oli aikonut Petroskoihin, mutta jäänyt Seeslahteen, jossa oli saanut yösijan ja ruokaa Senjalta.

Senjan poika oli ollut samalla leirillä kuin Otto. ”Niitä oli ollut isompi porukka, joka yritti karkuun. Oton olivat ampuneet aidan luokse.”

” – Vaikka parempi se oli niin. Ei Otto kumminkaan olisi jaksanut elää, kun toverit sen olivat pettäneet sillä lailla.”

Suomessa Elina pääsee parantolaan. Sirkka asuu isoäitinsä luona ja käy koulua.

Kansanrunoja useista kylistä kerännyt Väinö toteaa suomalaisista punaisista: ”Toisia muistetaan hyvällä ja toisia pahalla.”

Voiko paikallisiin luottaa?

Vielä yksi puoli suomalaisten ja paikallisen väestön suhteista kerrotaan, kun Kristiinan pikkuveli Johannes vie sisarensa Äänislinnassa ihastuksensa Larissan kotiin. Larissan äiti ”oli ystävällinen mutta vähän pidättyväinen. Ei liehakoinut sillä tavoin kuin Nastja ja Seeslahden mummot.”

Kun Kristiina kysyy, onko Johannes antanut Larissalle ruokaa tai rahaa, veli loukkaantuu: Larissa ei ole ”sellainen” ja suhdekin on viaton, vain suudelmien asteella.

Kristiina rauhoittelee: ”Eihän siinä mitään pahaa ole” ja myöntää Larissa olevan ”suloinen tyttö”. ”Mutta Irina-rouva on kyllä selvästi laskenut kaiken jo etukäteen.”

Johannes kertoo perheen olevan ”sivistyneitä ihmisiä. Larissakin on ylioppilas, tahtoo lukea lääkäriksi ja pojat, nekin ovat niin lahjakkaita.” Perheen isä on, insinööri, on viety väkisin puna-armeijaan. Kristiina on skeptisempi: ”Ja todennäköisesti [isä on] korkea-arvoinen puna-armeijan upseeri”.

Kristiina varoittaa Johannesta varomaan sanojaan: ”Älä puhu joukoista tai paikoista tai mikään, mikä ei saa joutua vihollisen tietoon.” Realistisesti Kristiina toteaa: ”Totta kai he pitävät omiensa puolta!”

Partisaanien isku

Lotille on annettu neuvo, ettei metsään saa mennä ilman vartiomiestä, mutta Kristiina ja Hanna uskovat, ettei läheisessä mustikkametsässä ole vaaraa. He erehtyvät, ja joutuvat partisaanien vangeiksi. Onneksi Hanna tunnistaa joukon johtajan Taisto Niiniluoman ja tämä hänet. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla kuvattiin, miten Kristiinan äiti Saara esti Hannan isää Taisto Niiniluomaa ottamasta Hanna-vauvaa ja tämän äitiä Vappua mukaansa, kun punaiset pakenivat sisällissodan tappion jälkeen rajan yli.

Taisto on vihainen Hannan lottapuvusta, mutta ei voi tapattaa tytärtään. Kun Hanna ja Kristiina jätetään sidottuina puuhun, Taisto antaa puukon Hannan käteen, ja partisaanien lähdettyä he pääsevät vapaaksi.

Sotilaille he kertovat valikoitu tarina: ”Nähtiin desantteja ja painuttiin niitä piiloon. Ne heittivät käsikranaatin jälkeen. Lopulta päästiin alas rantaan.”

Vain keskenään ystävykset voivat puhua kokemastaan keskenään:

”- Kädellä painoivat suuta ja kun huusit, ne löivät, että minulta pääsi ääni, Kristiina sanoi huokaisten. – Ne olisivat raiskanneet minut kaikki, ellei isäsi olisi tullut.

– Minä olisin lähtenyt juoksemaan ja antanut niiden ampua meidät, tunnustin suoraan. – Mutta jalat eivät kantaneet.”

Kotirintama ei ymmärrä

Jouluna 1941 Kristiina pääsee kotiin lomalle, mistä kertoo Hannalle: ”En minä osannut kotona olla – – Kaikki oli niin…pientä jotenkin. Ihmisten puheet ja mitä ne murehtivat. Sekin loukkasi, kun oli niin paljon ruokaa ja vaatetta. Vaikka kuinka yritti ajatella, että ne oli panneet minun takia parastaan, niin silti tahtoi pala takertua kurkkuun.”

Hanna vastaa: ”- Ne on mustasukkaisia sodasta – – Ihan totta. Pelkäävät, että me viihdytään täällä liiankin hyvin.”

Lottien ompeluseurassa Kristiina oli puhunut ”kuin joku TK-tyyppi”, ”miten Ääninen on mahtava ja kaupunki surullisella tavalla kaunis…”

Kristiinan ja Väinön häissä Koskivuorella morsiustyttöinä ovat Kristiinan siskontyttö Eeva ja Karjalasta pelastettu Sirkka. Eeva ”ryssäksi”. Anna-sisar läksyttää tytärtään, mutta myöhemmin Kristiinan äiti Saara kutsuu Johanneksen ihastusta ”ryssäksi”. Kristiina oikaisee: ”- Ne on karjalaisia – – Veljeskansaa, joka on elänyt sorron alla vuosikymmeniä.”

Sodan loppu ja rauhan alku

Keväällä 1944 Kristiinaa ja Hannaa neuvotaan: ”- Kun ilmoitus tulee, pakkaatte tavarat valmiiksi. Kenttäkeittiö pitäisi saada mukaan, ne ovat kallista tavaraa. Mutta kassalipas nyt joka tapauksessa ja muona – – Mitään turhaa ei täältä kannata ottaa mukaansa. Jos huonosti käy, joudutaan ehkä paikka paikoin liikkumaan jalan ja silloin on pakkauksen oltava sellainen että sen jaksaa kantaa.”

Kristiina joutuu taivuttelemaan Väinön lähettämään postissa kirjansa ja paperinsa, ettei monen vuoden tieteellinen työ mene hukkaan.

Kesäkuussa alkaa puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella, ja pian sen jälkeen tulee lähtökäsky.

”Neljä päivää ja neljä yötä juna jyskytti pitkin Karjalan metsiä. Aina kun hiukan sai nukutuksi, tuli ilmahälytys ja jouduttiin syöksymään pois.”

Juna ohittaa Elisenvaaran aseman vähän sen pommituksen jälkeen, jossa paljon siviilejä kuoli ja haavoittui.

Välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Elina pelkää hysteerisesti Suomen miehitystä ja pakenee Ruotsiin. Sirkka jää isoäidin luo Koskivuorelle.

Kun sotavangit palaavat, joukossa on Paavo. Hänet on pelastanut naispolitrukki Vera, joka oli tunnistanut valokuvasta Hannan. Kun Paavo oli sanonut kuvan esittävän vastavihittyä vaimoaan, Vera oli sanonut: ”Henki hengestä”.

”Kaikki muut vietiin ammuttaviksi. Minut se säästi sinua varten.”

Menneisyyden seuraukset

Romaani päättyy ensimmäisenä rauhan keväänä toukokuussa 1945. Silti, kuten Hanna sanoo tyynnyteltyään Paavoa painajaisunen jälkeen ”Sota oli jäänyt sisällemme. / Se tulisi uniin yhä uudelleen.”

Kaikki kokemukset eivät kuitenkaan ole negatiivisia. Kielon jäähyväisten lopussa Hanna kertoo kuopukselleen Sanalle, ”miten kaksi pientä tyttöä Hanna ja Kristiina leikkivät prinsessaa kartanon vintillä ja miten niille tuli riitaa, kumman prinssi oli rohkeampi.” Mutta lopulta ”Ne päättivät itse olla rohkeita prinsessoja ja taistelivat lohikäärmeitä ja jättiläisiä vastaan.”

Eniten menneisyydestä kärsii Elina, joka jää Ruotsiin. Neljännessä osassa Metsäkukkia asfaltilla (2001) käy ilmi, että hän on hylännyt kokonaan miehensä kanssa jakaman radikaalin ja optimistisen elämänkatsomuksen. Hänestä on tullut rikkaan miehen taloudenhoitaja ja salarakas.

Suomeen jäänyt Sirkka taas on saanut kokea ennakkoluuloja ”ryssänä”, myös koulutoverinsa Eevan taholta.

Yhteenvetoa

Sarjan viidennessä osassa Unikkoja ikkunassa (2002) Kristiinan tytär lukee 60-luvulla Paavo Rintalan Sissiluutnanttia ja miettii, tällaisiako lotat olivat. Olihan äitikin tavannut isän sodassa. 

Kielon jäähyväiset on kuin vastaus tuohon kysymykseen. Kirjassa korostetaan lottien työtä, kuten on ollut tapana tehdä vastakohtana Rintalan Sissiluutnantille ja Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle.

Sodan jälkeen naisia neuvottiin ”ymmärtämään” sodasta palanneiden miestensä rankkoja kokemuksia ja unohtamaan omat tarpeensa. Kielon jäähyväiset korostaa, että myös naisilla saattoi olla rankkoja kokemuksia. Välirauhan aikana kartanossa toimii toipilaskoti. Kun yksi sotainvalideista suutelee Hannaa väkisin, Hanna lyö ”taikinakädellä sumeilematta miestä päin näköä”, Kristiina yrittää vähätellä: ”Mitäs tuosta, pojat vaan hassuttelee [- – -] Ne on jotenkin kuin vasikat laitumella. Kai ne nyt ottavat takaisin sitä keskenjäänyttä nuoruuttaan.” Hanna kuitenkin kysyy: ”Entäs me? [- – -] Meidänkö tässä pitää olla niiden äiteinä ja leikkitäteinä! Kuka meille antaa takaisin sen nuoruuden, joka jumalauta katkesi kesken?”

Romaanin lopussa Kristiina ja Hanna ovat naimisissa miehen kanssa, jota rakastavat, ja saaneet esikoisensa. Romaanin ydin ei kuitenkaan ole perinteisessä romanssissa, jossa rakkaus/mies tekee tytöstä naisen.  Suurimmat koettelemukset sankarittaret ovat kestäneet joko yksin tai ystävänsä tuella.

Sen enempää Paavo kuin Väinö eivät myöskään ole perinteistä sankarityyppiä, vaan pikemmin tarvitsevat vaimonsa tukea. Väinö jopa saa hermoromahduksen, kun pari on palannut sodasta.

Kaksi partisaanien iskua, jotka vielä päättyvät henkilöiden kannalta onnellisesti, ovat realistisesti ajatellen liikaa. Hannan ja Kristiinan hyvä työ, Veran ja lasten pelastaminen leiriltä, palkitaan kuten sadussa, kun Vera pelastaa Paavon. Toisaalta ei tunnu kovin väärältä, että kun kyseessä on sentään viihde, lukijaa säästetään pahimmalta, onhan romaanissa jo tarpeeksi rankkoja kokemuksia.

Teoksen suurin ansio on, että siinä kuvataan venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa. On suorastaan huvittavaa, että yksi harvoista kuvauksista suomalaisessa fiktiossa on naistenromaanissa. Koulun jälkeen tavalliset ihmiset saavat usein tietonsa historiasta romaaneista, joissa ei ole kyse tilastojen luvuista vaan yksittäisistä ihmisistä. Näin mukaan tulee myös tunnevaikutus.

Toki Kristiina ja Hanna edustavat nykyaikaista moraalia pelastaessaan Veran ja lapset vankileiriltä. Muille lotille on annettu silloisten ennakkoluulojen esittäjän osa. 

Samalla tavalla Kristiinan lanko, juutalaistaustainen Leo Someri edustaa skeptisyyttä sota-ajan propagandaa kohtaan, johon taas uskoo täysillä opettaja Laina Aaltonen.

Toisaalta Laina Aaltosen vapaaehtoistyöllä lottana on arvoa jo ihan humanitaarisilla perusteilla. Lopussa hän pelastaa lottaosaston omaisuuden ennen järjestön lakkauttamista.

Hanna ihmettelee, ”miten ripeästi naiset olivat toimineet”, Kristiina muistelee: ”Samalla laillahan meidät pelastettiin Aunuksesta kotiin – – Niin kuin Tykki aina julisti, mikään ei saa olla mahdotonta.”

Muuta

Itä-Karjalan siviilien leirejä ovat kuvanneet myös Tapani Bagge dekkarissa Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) ja Raija Talvio näytelmässä Viimeinen juna länteen.

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Enni Mustosen romaanista Sotaleski. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta ja linkkejä lisätietoihin sekä tietoja Itä-Karjalan suomalaismiehistystä koskevia tutkimuksista.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilven romaanit Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika kertovat sodasta lapsen muistojen ja aikuisen myöhemmän puntaroinnin kautta. Jotkut muistot säilyvät kirkkaina vuosikymmeniä ja palaavat yhä uudestaan mieleen, kun taas joitakin tapahtumia, erityisesti kipeimpiä, on mahdoton palauttaa mieleen. 

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, oli talvisodan puhjetessa yksitoistavuotias ja kävi oppikoulun toista luokaa. Helmikuussa 1940 hän täytti kaksitoista vuotta.

Talvisodan ajassa kerrotaan ratkaiseva elämys: käsitteellinen ajattelu syntyy, kun äiti laulaa hengellisiä lauluja – yht’äkkiä Eeva tajuaa niiden merkityksen. Hän hokee itselleen: ”Muista: kaksitoistavuotiaana alkaa ymmärtää”. Ennen murrosikää ihminen ymmärtää sivustakatsojan tavoin ”kaiken”, hän on ”lapsenkaltainen”, mutta hänellä on tarpeeksi järkeä, mieli on avoin tarkkailemaan muita ihmisiä, koska oma seksuaalisuus ei vielä häiritse.

Salot asuivat Raivattalan kylässä Hiitolassa. Isä oli puutavaraliikemies, äiti kotirouva, Eeva oli vanhin lapsi ja hänellä oli nuorempi sisar. Poika oli kuollut. Nuorin sisar syntyi sodan jälkeen.

Hiitolassa oli rautatieasema, jossa isänäiti piti asemaravintolaa. Hänen kanssaan asui halvaantunut ”pipitäti” (sukua väärän koivun takaa) ja ”nuoritäti” (isoäidin kaksikymppinen tytär toisesta avioliitosta). Myöhemmin kuvataan myös muita sukulaisia kuten ”kälytäti” ja serkkuja.

Muistojen logiikkaa

Kilpi uskoo, että yksityisten muistojen kautta avautuu myös yleinen. Hän uskaltaa kertoa itsestään myös häpeällisiä asioita, jotka yleensä salataan: hän kiusasi nuorempaa sisartaan kertomalla, että tämä on ottolapsi. Äidin ja Eevan erilainen luonne aiheutti ristiriitoja.

Kilpi kehtaa kertoa asioista niin kuin lapsena ne koki ja piti totena, esimerkiksi uskonnosta. Hän rukoili polvillaan, että vanhemmat tekisivät sovinnon ja ettei sotaa tulisi.

Muistot ovat sekavia. Mieleen on jäänyt ennen sotaa tapahtuvien pelottavien muistojen yhteyteen kuultu lause ”Bessarabia on vallattu”, vaikka se tapahtui vasta kesällä 1940. Muistojen järjestys ei kronologinen.

Toisaalta käy ilmi, että virallisiin lähteisiinkään ei ole luottamista. On pitkään epävarmaa, tapahtuiko Hiitolan pommitus sodan ensimmäisenä vai toisena päivänä. Lopulta käy ilmi, että lapsen muisto oli oikea: kyseessä oli joulukuun ensimmäinen päivä.

Muutenkin herää epäilys, ovatko virallisesti kirjaan viedyt tosiasiat sen tarkempia kuin muistot. Hiitolan IPAKin [= ilmapuolusaluekeskuksen] sotapäiväkirja on monessa kohtaa epätarkka: jos pommituksia oli useita peräkkäin, ei ehditty pitää kirjaa esimerkiksi koneiden määrästä.

Pelko ennen sotaa

Pelko vallitsee jo ennen sotaa. Lapsi kuulee lauseita: ”No jos ryssä lähtee tulemaan, niin sitten menee koko Suomi.” ”Toteavasti. Ei pahanenteisesti. Sellaiset olivat realiteetit, sanoo jokin ääni nykyaikaisemmalla kielellä.”  Jälkikäteen voi kuitenkin todeta: ”Mutta aina jää jäljelle arvaamattomuus, arvaamattomuuden tarjoama mahdollisuus, poikkeus säännöstä ja todennäköisyydestä; jopa ihme voi tapahtua. Sattuma.”     

Poliittisia erimielisyyksiä ei ympäristössä Kilven muistaman ole. Vain yksi ihminen Kilven elämässään tapaama ihminen uskoo Mainilan laukauksiin – tämä tapahtuu välirauhan aikana, kyseessä on sotavankeudesta palannut. Kylässä on yksi julkikommunisti, suutari, ja kun pommi tuhoaa hänen talonsa, sille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.

Nähdään ajan suhteellisuus: syksy 1939 on hävinnyt muistista ja tuntuu lyhyeltä, talvisota taas tuntuu vuosien pituiselta, vaikka se kesti vain 105 päivää.

Pommitus sodan alussa

Hiitolan pommitus sodan toisena päivänä kuvataan hyvin havainnollisesti, aika hidastuu: ”Aika alkaa kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat ikään kuin ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneetkaan siitä asennosta minnekään. ellei äiti olisi erehtynyt parkaisemaan: – Voi katsokaa kuinka pommeja putoaa…

     – Nyt kellariin ja äkkiä.

Isä ottaa johdon käsiinsä. Me kavahdamme pystyyn ja juoksemme ulos yhtenä mylläkkänä, sillä kellariin pääsee vain ulkokautta.”

Vaikutus lapseen oli tällainen: ”Oli kuin kaikki hirveät leikkini olisivat rientäneet sillä hetkellä avukseni. Minut valtasi halu osoittaa, että minä kestän.” Äidin ylidramaattisuus häiritsi tytärtä ja johti päätökseen olla erilainen: ”tuli mikä tuli, minä paremmin yksin kuin toisen kainaloon puristettuna”.

Lähdöstä evakkoon ei ole muistikuvaa: ”Jokainen yritys murtaa tämä muistamattomuus tuottaa sanoinkuvaamatonta tuskaa.”

Yksimielisyys tehdä vastarintaa, mutta ei vihaa vihollista kohtaa

Osa Kilven kerrontaa on yleisellä tasolla: ”’Joukkomme mieliala rohkea ja innostunut’,  sanottiin yhden lehtiuutisen otsikossa. Jossain toisessa kohdassa kerrottiin kun joukkomme olivat onnistuneet tuhoamaan vihollisen panssarivaunuja. ’Joukkomme’ olivat niitä miehiä, isiä ja poikia, jotka oli kutsuttu rintamalle samanlaisella kortilla kuin isäkin oli saanut. ’Vihollinen’ taas oli taivaalla ja tankkien sisässä vaaniva kasvoton olento, joka syöksi tulta ja tulikiveä meidän päällemme ja yritti valloittaa maamme. Suomen. Ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme sallineet sen tapahtua vastaansanomatta. Meidän tajunnassamme toimi alkukantainen moraali, vaikka me emme sitä silloin tajunneet. Lapsikin tunsi olevansa mukana taistelussa, minäkin, vaikken kuulunutkaan pikkulottiin. Minä otin kantaa rukouksella: ’Suojele isää sodassa. Älä anna kuulien ja sirpaleiden osua häneen. Ole meidän joukkojen puolella ja anna niille voimaa torjua vihollinen. Suojele Suomea, anna sen säilyä itsenäisenä, anna sodan loppua ja anna meidän päästä kotiin.’”

Toisaalta perheessä ei ole vihaa vihollista kohtaan, ei myöskään omien sankaruuden ihannointia. Äiti sanoo vihollisista: ”voi raukkoja”. Isä taas: ”Sota on sotaa”. Eevan oma suhde sotaan muuttui nopeasti kun ”Alasammuttuihin, vangittuihin miehiin kohdistuva sääli ja huoli pyyhkivät mielestäni sotasankaruuden käsitteen”.

Yksityisten siviilien näkökulma on erilainen kuin sodanjohdon. Myöhempi nimitys ”kunnian päivät” tuntuu Kilvestä yksipuoliselta, rehellisempi olisi ”pelon ja kunnian päivät” ja vielä rehellisempi ”hengenhädänpäivät”.

Lapsikin pelkää: ”Jos Suomi häviää, me joudumme kaikki Siperiaan.” Huumoria tulee mukaan, tai ainakin me myöhemmän ajan lukijat näemme humoristisena kohtauksen, jossa pikku Eeva suunnittelee itsemurhaa, jotta välttäisi Siperian. Keinona on – hengityksen pidättäminen.

Kilpi ei hyväksy rukousta ”tapahtukoon sinun tahtosi”

Sodan ajalta on hyviäkin muistoja: nuorentädin ja pastorin häät. Sisarentytär on seurannut läheltä, miten nuoritäti on valloittanut ihaillun pastorin.

YH:n [= yleisten kertausharjoitusten] aikana pastorin puheiden ydinkohtia on: ”Varjele kansaamme ja maatamme ja armahda koko ahdistettua Suomen heimoa. Johda väkevällä kädelläsi meidät läpi tulevien koetusten. Anna meille rakkautta palvella, unohtaa itsemme ja olla kaikkeen valmis. Siunaa meitä rauhalla, mutta jos Sinun tiesi ei ole toivomamme tie, anna voimaa kestää ja ottaa kaikki Sinun kädestäsi.”

Tästä Kilpi on jo lapsena ja on edelleen eri mieltä: ”’Tapahtukoon sinun tahtosi” ei ole koskaan tuntunut minusta aidolta, se ei ole kenenkään toivomus. Sehän on jotakin, mitä Jumalan olisi pitänyt sanoa minulle vastauksena rukouksiimme.” Oma rukous kuuluu: ”Alä anna sodan tulla”. ”Silloin rukoiltiin paljon, melkein kaikissa tilaisuuksissa.”

Jumala on osoittanut, ettei välitä Eevan rukouksista: ei antanut uskoa, sota syttyi, Karjalan menetettiin. Silti Jumalaa ei ”uskaltanut missään tapauksessa olla rukoilematta”. Uskovaiset tosin selittivät: ”’Herra koettelee Suomen kansaa.’” Hän koettelee, jaksammeko me yhä uskoa häneen, vai hylkäämmekö me hänet nyt hänen tekojensa tähden.”

Muistot kertautuvat yhä uudelleen

Kirjoitettuaan sota-ajan muistelmatrilogian Kilpi täydensi sitä 2001 kuvaamalla lapsuusmuistojaan ennen talvisotaa teoksessa Rajattomuuden aika.

Teoksen lopussa on talvisodan 60-muistovuoteen liittyvä päiväkirja vuodelta 1999-2000. Siinä Kilpi kertaa uudelleen, mitä tapahtui vuosipäivinä, mm. Hiitolan ensimmäisessä pommituksessa joulukuun ensimmäisenä päivänä. ”Sodan toiseen päivään ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Silloinhan vasta vaikutukset alkoivat näkyä, järkytyksen toisena päivänä, silloinhan vasta tilanne käynnistyy ja se olotila jossa joudutaan elämään, alkaa valjeta.”

Kipeiden muistojen tuleminen mieleen yhä uudelleen voi olla merkki traumasta, mutta toisaalta kyse voi olla myös halusta säilyttää tärkeät asiat muistissa.

Kilpi kertoo nimityksistä, joka toisaalta leimaa koko ryhmän ja toisaalta antaa sille uuden identiteetin: kun perhe oli lähtenyt pommituksia pakoon maalaistaloon vain viidentoista kilometrin päähän Hiitolasta, heistä tuli pakolaisia. Vasta kun he tammi-helmikuun vaihteessa siirtyivät Savoon, heitä alettiin nimittää evakoiksi ja siirtoväeksi.

Totaaliin sotaan kuuluu nimitys kotirintama, johon evakotkin kuuluivat. Kotirintaman toimintaa Kilpi kuvaa kollektiivisesti: kotirintama ”rukoili herkeämättä Suomen puolesta, kutoi kaulureita, villapaitoja ja kammottavia lapasia joissa oli reikä tai erillinen etusormi liipasinsormea varten, kirjoitti helliä ja rohkaisevia kirjeitä ja lähetti hyvinnyöritettyinä paketteina rintamalle ruokatarpeita aina kun niitä vain jostain onnistuttiin haalimaan. Tässä rintaman ja kotirintaman tiiviissä yhteistoiminnassa, joka oli täynnä huolta ja rakkautta, on mielestäni talvisodan ihmeeksi nimitetyn ilmiön ydin, ainakin osa sitä, sen raivokkuuden lisäksi jolla puolustimme maatamme.”

Ehkä Kilvelle on trilogiansa ilmestymisen jälkeen kerrottu toisenlaisia lapsuusmuistoja kuin hän on kirjoissaan kuvannut kuvannut. Ainakin hän nyt toteaa, että kaikilla lapsilla ei ollut etukäteen sodan pelkoa. Päinvastoin jotkut kokivat sodan syttymisen jännittävänä – ”jotain tapahtuu”. Tällainen suhtautuminen kertoo Kilven mielestä suuresta perusturvallisuuden tunteesta.

Kilvestä ei tullut uskovaista, mutta hänestä rukous oli sodan aikana luonnollista, sillä se auttoi vähentämään pelkoa: ”Rukous on kuin eläinten ääni. Eivät ne kysy kuuleeko joku, kuuleeko Jumala, kohtalo, historia.”

Rauhan alku

Se, miten uutinen rauhasta kuullaan, ei ole jäänyt Kiven mieleen. Sen sijaan hän muistaa, miten äiti ja mummi lankeavat toistensa kaulaan ja mummi sanoo taputtaen äitiä selkään, nauraen mutta silmät kyynelissä: ”me olemme ryssiä nyt.” Näin muisti toimii: jotain muistaa, jotain muuta ei.

Rauhanehdot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, erityisesti se, että pitää luovuttaa myös alueita, joita vihollinen ei ole vallannut. Eeva jopa uskoo, että Hiitolan kohdalla on tehty poikkeus.

Perhe asettuu asumaan 50 kilometrin päähän Hiitolasta, viiden kilometrin päähän uudesta rajasta. Korkealla paikalla näkyvät Enson piiput.

Isä ostaa metsätilan – omalla rahalla, ennen kuin mitään korvauksia edes saatiin. Kaupat ovat edullisia, sillä monet eivät halua jäädä asumaan lähelle uutta rajaa.

Kalusto onnistutaan pelastamaan Hiitolan kodista, samoin tyttöjen nuket ja lempikirjat. Kilpi pitää tärkeänä, että valokuvat säästyvät: ”Voi olla, että karjalaisten kestävyys ja sopeutuvuus uusiin oloihin perustuu suurelta osin siihen, että heillä on ollut valokuvia alkuperäisestä kotiseudustaan. Ne ovat pitäneet yllä elävää kosketusta kotipaikkaan ja vähitellen alkaneet korvata haalistuvia muistikuvia, lopulta ehkä astuneet niiden tilalle ilman että kukaan on huomannut. Näin ovat juuret säilyneet ainakin osittain vahingoittumattomina ’syömmen syvyyksissä’ silloinkin kun kotiseudun murre on joutunut väistymään ammatin, koulunkäynnin ja sopeutumisen takia uuden, läntisen puhetavan tieltä.”

Sotilaiden paluusta Kilpi kertoo, että hänen isänsä ja kaikki muutkin käyttäytyvät hyvin tavallisesti, ihan kuten ennenkin. ”Sankaruudella” ei rehvastella, eikä sotakokemuksista edes kerrota, ei ainakaan lasten kuullen. Ilmeisesti ei myöskään ole ongelmia, jotka lapsikin olisi havainnut, esimerkiksi painajaisiin heräämistä tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä.

Kilpi käsittelee myös karjalaisen stereotyyppiä ulkopuolelta nähtynä: ”Miten mainioita nämä karjalaiset, miten sopeutuvaisia, miten kestäviä, – – Tai sitten: Miten pinnallisia, liekö noilla syvällisiä tunteita lainkaan, länsisuomalaiset olisivat jo vetäneet itsensä hirteen.”

Tällaisiin huomautuksiin ei Kilven mielestä voi vastata kuin huumorilla, ”kun ei Jobin kirjaakaan viitsi ulkoa opetella eikä Jumalan nimeä sovi turhaan lausua ja kiroileminen on naisten ja lasten kuullen kielletty. ’- Kui paljo teiltä män? – Kaik män eikä piisantkaa.’”

Evakkoudesta on jäänyt jäljelle tapoja. Kilpi on yhä vielä kiintynyt pakattuihin tavaroihin. Tuntuu turvalliselta, kun ”kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla”. On turvallista, että ”illalla viimeksi ja aamulla ensimmäiseksi näkee oman reppunsa ja tietää, että siinä on kaikkein välttämättömin ja aivan pikkuisen jotakin ylimääräistä, joka saattoi pelastaa jonkin tukalan tilanteen tai auttaa jotakin toista, niin kuin esimerkiksi hakaneula jonka voi ojentaa hätääntyneelle napin korvikkeeksi – – ”

Tämä kaikki kerrotaan vielä Talvisodan ajassa, ilmeisesti osoittamaan että sota ei lopu mentaalisesti vielä silloin, kun se virallisesti loppuu. Kilpi lopettaa teoksen kaksinaisiin tunteisiin: ”Samaan aikaan kun minä kaipasin Hiitolaa ja lapsuuteni maisemaa, minä aloin tietämättäni kiintyä tähän uuteen kotiin ja erityisesti luontoon”.

Välirauha, ikävöinnin aika

Vasta nyt alkaa trilogian toinen osa, joka on ainoana saanut alaotsikon: Välirauha, ikävöinnin aika.

Teos alkaa sanoilla: ”Kaikki oli outoa” ja sitten seuraa selitys: ”Isä, joka oli ennen juossut metsissä, kynti nyt peltoa.” Hankittiin lehmiä ja separaattori, sillä voista saatiin rahaa. Ei isästä maanviljelijää kuitenkaan tullut, kaivokin jäi kesken. Kaupanteko oli verissä.

”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetäviä, ovat peräisin ajalta, jolloin menetin lapsuudenkotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.”

Kilpi kiinnittää jälleen huomiota ajan suhteellisuuteen: ihminen kokee ajan eri tavalla kuin kello ja kalenteri. Kesällä 1940 talvisodasta tuntuu olevan ”hirveän pitkä aika”. Sen sijaan sukulaisissa vietetty ensimmäinen viikko tuntui loputtomalta.

Kirja on hyvin aistimuksellinen. Kaikki viisi aistia – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku – luovat eläviä muistikuvia. Tämä on hyvin selvästi naisellinen kirja, Kilpi kuvaa tarkkaan vaatteiden leikkaukset. Isän säästäväisyyden takia Eevalle ostetaan kakanvärinen takki, mutta myöhemmin, opiskeluvuosina ja jo itse perheenäitinä, hän saa lämmitellä äidin oravannahkaturkissa. Se on tilattu ennen sotaa Viipurista ja jäänyt lunastamatta sodan tähden mutta siitä ilmoitetaan, kun liike avaa sodan jälkeen Helsingissä. Nykyisin luonnonsuojelija Kilpi ei pukeutuisi turkiksiin.

Olojen normalisoituminen ilmenee siten, että enää ei tarvinnut olla sovussa. Äiti ja hänen sisarensa riitelevät reippaasti varsin vähäpätöisestä asiasta. Riita on näet äidin tapa päästä lähelle toista, tai oikeastaan niin käy riidan jälkeen, kun pyydetään anteeksi ja itketään kaulakkain.

Kesällä naapurit käyvät vierailulla ja tehdään vastavierailu, jossa isäntäväen käytös ja tarjoilu ei ole sitä mihin on totuttu. Saadaan kokemus, että ollaan ”mierolaisia” – kokemus joka olisi tullut enemmin tai myöhemmin, sanoo Kilpi. Silti perhe yrittää edelleen olla herrasväkeä.

Evakkous vaikuttaa myös sen, että entinen sosiaalinen hierarkia murtuu. ”Ei ollut enää ’asemalaisia’ eikä aseman rouvasväen piiriä kristillisine naisineen. ei rautatieläisten ’kasarmien’ asukasyhteisöä, ei opettajien valiojoukkoa ja heidän rinnallaan lääkärin, apteekkarin, eläinlääkärin ja nimismiehen oppinutta ammattikuntaa sivistystä edustamassa, ei suojeluskuntalaisia, urheilijoita, lottia yhteenkuuluvuutta ja aatetta ylläpitämässä, ei nuorisoseurantalon, poliisin, myllärin, vaatturin, suutarin ja tuttujen kauppiaitten antamaa turvallisuudentunnetta, ei salokyläläisten, Laatokan saarelaisten ja pitäjän iki-ihanien sisäjärvien rantoja asuttavien maanviljelijöitten tukevaa omantunnonarvoa suojaamassa kunnonihmisiä kaikenmaailman villityksiltä, joita oli tunkenut Hiitolaankin Viipurista ja Suomenlahden kylpyläpaikoista – -”.

Taloon muuttaa asumaan metsätyömiehen perhe. Suuruutensa takia se saa isomman huoneen, vaikka Salot omistavat talon.

Isälle tyttöjen koulutus on itsestäänselvyys. Eeva on syksyllä 1939 aloittanut toisen luokan oppikoulussa. Talvisodan aikana koulua ei käyty. Pitämättä jäänyttä opetusta annetaan takautuvasti elo-syyskuussa 1940. Eeva joutuu muuttamaan viikoksi Lappeenrantaan sukulaisten luo juuri, kun hän on kotiutunut metsätilalle. Eeva ei ole enää hyvä oppilas: yhdeksiköt vaihtuivat seitsikkoihin. Myös koti-ikävä on kova.

Maailman uutiset ovat edelleen hälyttäviä. Opitaan uusia sanoja kuten ”miehittää” – ”Tanska miehitettiin ilman vastarintaa”, ”Meitä ei sentään miehitetty” – ja vähän myöhemmin ”Quisling”.

Kun koulua taas jatketaan, Eeva tekee itse päätöksen käydä koulua isänäitinsä ja ”nuorentädin” luona Keravalle. Nuoreen perheeseen on syntynyt poika, ja pastori kirjoittaa sotakokemuksistaan kirjaa.

Sukulaistensa oikeita nimiä Kilpi ei mainitse. Monet olivat vielä kirjaa kirjoitettaessa elossa.

On kuitenkin helppo selvittää, että pastorin oikea nimi oli Jorma Heiskanen ja hänen kirjansa nimi Kenttäpappina Kollaalla.

Kaksitoistavuotiaasta asti Kilpi siis asuu poissa kotoa, Tosin tämä ei ollut rauhan aikanakaan harvinaista, oppikouluja oli vielä harvassa. Koti-ikävää Eeva lievittää rakastumalla joka paikkakunnalla uuteen poikaan.

Äidin ja tyttären suhteessa on jatkuvasti hankausta. Syynä ovat erilaiset luonteet. Erossa olo oppikouluvuosina ei suhdetta paranna. ”Myöhemminkin olen ollut häikäilemättömästi oma itseni juuri niiden kanssa joista olen pitänyt ja uskoin pitkään, että minusta pidetään joka tapauksessa.

Minussa oli yhä lapsen elinvoima ja kyky kiintyä ja kaivata. En aavistanut, että niitä olisi pitänyt elämän mittaan niin kovasti säädellä.”

Vähitellen Eevalle aletaan kertoa ”naisten asioista”. Hän saa selvityksen kuukautisista jo ennen, kuin ne alkavat, mitä ei tuohon aikaan suinkaan aina tapahtunut. Hän opiskelee myös itse salaa sukupuoliasioita piilotetuista kirjoista, jotka siihen aikaan ovat kovasti varoittavia ja korostivat puhtautta. Miehiäkin varoitetaan – ei naisista vaan yksinäisyydestä, millä tarkoitetaan itsetyydytystä.

Kilpi pelkistää välirauhan ajan vertaukseksi, että elettiin kuin ”jättiläismäisen pommikuopan toisella reunalla”. ”Me emme voineet katsoa sen pohjaan, meidän piti katsoa vain eteenpäin”. Vaikka on jouduttu epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, hyvä omatunto sekä ”Tunne että oli säästytty joltakin vielä pahemmalta käynnisti voimat ja toivon.”

Isä onnistuu kasvattamaan omaisuuttaan myös välirauhan aikana. Hän ostaa toisen talon Vuoksenniskalta. Ei edelleenkään korvauksilla, vaan myymällä edellisen talon metsää. Hän oli jo ostaessa havainnut metsän arvon.

Jatkosodan alku

Vuoksenniskan taloon tulee kesken juhannusvalmistelujen 1941 käsky lähteä evakkoon. Jatkosodan synnyn Kilpi kuvaa sodanaikaisen propagandan mukaan. Muuten hän pohdiskelee asioita myös nykyisyydestä käsin.

Isä ja nuorentädin mies, pastori, ovat molemmat isänmaallisia miehiä mutta politiikasta eri mieltä. Pastori luottaa Saksaan ja haaveksii Suur-Suomesta. Isä ”luotti länsivaltoihin, mutta kovin varovaisesti niihinkin”, torjui Suur-Suomen. Heidän välilleen syntyy oikein väittely.

Mutta isäkin haluaa Karjalan takaisin – tai oikeammin palata perheineen Karjalaan. Kilpi selittää: ”kun tarjottiin tällainen tilaisuus, tarjoamalla tarjottiin. Koti-ikävän ja epäoikeudenmukaisuuden kalvamille ihmisille.”

Kilpi kertoo vielä vähän jatkosodan alusta. Kun Mannerheim on antanut luvan tehdä tiedustelua vihollisen alueelle, pastori joka on armeijassa luutnantti, lähtee miehineen kävelemään Pelkolasta, läheltä Imatraa, kohti Ensoa. Ja siellä hän katoaa.

Tarina jatkuu Jatkosodan ajassa. Pastorin kohtaloa ei koskaan saatu selville. Hänen vaimonsa kohdalla sota ei loppunut koskaan. Vuosikymmenet hän odotti ja yritti kaikin keinoin saada tietoa miehensä kohtalosta ja joutui joskus huijareiden pettämäksi.

Marjo Heiskanen on myöhemmin kirjoittanut isovanhemmistaan kirjan Kollaan kenttäpapin tarina.

Talvisodan muistovuosi 1999-2000

Rajattomuuden ajan lopussa olevassa päiväkirjassa Kilpi kirjaa, miten talvisodan 60-vuotismuistovuotta 1999-2000 vietettiin ja millaisia tunteita se hänessä herätti. Porthanian luentosali oli täysi, samoin Kansallisarkiston.

Kilpi on pasifisti, mutta hän hyväksyy täysin talvisodan, jota hän pitää oikeudenmukaisena sotana. Hän alkaa jopa miettiä sotastrategiaa, esimerkiksi että olisi tarvittu liikuteltavia tykkejä.

Kilvestä tuntui hyvältä kuulla esitelmän alussa ”Kunnioitetut sotaveteraanimme”. Hänestä he sota-ajan lapsetkin kuuluvat veteraanien joukkoon, hekin kestivät.

Kun Kilveltä koulussa kysytään, hän myöntää, että haluaa Karjalan takaisin.

Luonto lohdutti silloin ja lohduttaa nyt: ”Olen päässyt kesään. – – Näin me pääsimme kesään silloinkin, 60-vuotta sitten, talvisodan jälkeen. Olimme hengissä, olimme menettäneet Karjalan, kotimme, mutta aloitimme alusta. Silloin luulimme että Suomi on kärsinyt tappion, että olimme lyötyjä, mutta niin ei ollut. Olimme kärsineet menetyksen, mutta tappio se ei ollut. Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen. Ehkä siitä asti kesän tulo on tuntunut niin uskomattoman ihanalta. Vuodenajat eivät pettäneet meitä. Talvella olivat kovat pakkaset auttaneet meitä. Sitten tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan, koivut, tuomet, pihlajat, maa alkoi viheriöidä, tulivat vuokot, kielot, niittykukat, leinikit, päivänkakkarat, harakankellot, tervakukat, voikukatkin. Ne olivat kuin tervehdys, siunaus, hymy, rohkaisu, onnentoivotus, ja niin ne ovat nytkin.”

Paavo Rintala vs. Eeva Kilpi

Rajattomuuden ajan päiväkirjasta käy ilmi, että Kilpi on monessa suhteessa säilyttänyt sodanaikaiset käsitykset. Niiden pohjalta hän on osannut kuvata lapsuusmuistonsa niin kuin hän ne silloin koki.

Toisaalta Kilpi on osittain juuttunut sodanaikaiseen viholliskuvaan. Nuorten venäläisten katusoittajien esiintyminen vuosituhannen vaihteessa herättää hänessä voitonriemua: Suomi on rikas, kun taas se valtio on Kilven mukaan ”aina” painostanut Suomea, ei enää ollut mahtava. Neuvostoliiton politiikka samastetaan siis venäläisiin, jotka eivät olleet silloin vielä syntyneet.

Siinä missä evakkotyttö Kilpi palaa sodanaikaisiin tunnelmiin ja on yhä osittain kiinni senaikaisissa asenteissa, sotaorpo ja evakkopoika Paavo Rintala on käsitellyt niitä aiemmin jo niin perusteellisesti, että on 90-luvulla jo päässyt asiasta irti ja alkaa sen sijaan tutkia teoksissaan Euroopan pimeyden vuosisataa. Kaksi tietä – molemmilla on arvonsa.

Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut molempiin. Rintala kirjoitti Kekkosen vallan ollessa korkeimmillaan, kun taas Kilven muistelmatrilogian ensimmäinen osa Talvisodan aika ilmestyi 1989, kun talvisodasta oli kulunut 50 vuotta. Tuolloin elettiin Max Jakobsonin teoksessaan Vallanvaihto lanseeraaman termin mukaan ”talvisotarenessanssia”. Taustalla oli osittain biologinen syy: lasten täytyi irtautua vanhemmistaan, lapsenlapset taas saattoivat kiinnostua isovanhempiensa kokemuksista. Toinen syy oli ulkopoliittinen: Neuvostoliitossa vallitsi glasnost ja erilaisia tulkintoja oli mahdollista julkaista.

Kilven muistelmatrilogian toinen osa Välirauha: ikävöinnin aika ilmestyi 1990 ja kolmas osa Jatkosodan aika 1993, kun Neuvostoliitto oli kukistunut. Tekijän tarkistaman yhteisteoksen nimi on Muistojen aika (1998).

Kirjailijasta

Eeva Kilpi o.s. Salo syntyi 1928. Hänkin koki sotavuodet lapsena ja joutui evakkoon. Eeva Kilpi ei menettänyt isäänsä, mutta myös häneen sopii Matti Virtasen luonnehdinta sotaorpojen sukupolvesta, joiden kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai joutua sotalapseksi eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Virtaselta on jäänyt huomaamatta evakkous, joka oli joko tilapäistä (kaupunkilaiset lapset evakuoitiin maalle, yhdessä äidin kanssa tai ilman äitiä) tai pysyväksi jäävää kuten karjalaisilla. Joka tapauksessa yhdistävä kokemus on, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Eeva Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän oli naimissa kirjailija Mikko Kilven kanssa 1949-1966. Eeva Kilpi asuu Espoossa.

Eeva Kilpi tunnetaan naisen kuvaajana, ja sekä romaaneissaan että runoissaan hän oli tuomassa naisen, myös vanhemman naisen, seksuaalisuutta kirjallisuuden aiheeksi.  Myös luonto ja luonnonsuojelu ovat toistuva teema.

Evakkouttakin Kilpi käsitteli jatkuvasti, sillä kuten romaanin Elämän evakkona (1986) nimikin kertoo, ettei se oikeastaan koskaan lopu vaan kodittomuuden tunne leimaa koko elämää. Kilpi käytti romaaneissaan omia ja sukulaistensa kokemuksiaan ja kirjoitti lopulta omaelämäkerrallinen sarjan.

Tietoja

Eeva Kilpi Wikipediassa

Eeva Kilven haastattelu Parnassossa 1/2019.

Olen kirjoittanut blogiin Paavo Rintalan romaaniparista Nahkapeitturien linjalla, jossa välirauhaa kuvataan sekä ensimmäisessä että toisessa osassa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkuosan romaaneita Mustat morsiamet, Rautayöt ja Jään ja tulen kevät koskevan artikkelini lopussa vertaillaan Kähkösen ja Rintalan välirauhan kuvauksia aikalaisten Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen romaaneihin Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. SKS 2001.

Timo Sandberg: Tilinteko

Timo Sandbergin Tilinteossa eräät henkilöistä eivät voi yhtyä ”talvisodan henkeen”, koska ovat menettäneet läheisiään valkoisten uhreina vuonna 1918.

Tilinteko (2018) on neljäs osa sarjasta, joka sijoittuu Lahteen sisällissodan jälkeen. Se kuvaa edellisten osien Mustamäki (2013), Häränsilmä (2015) ja Murhakuja (2016) tavoin toisaalta etsivä Otso Kekin selvittämiä rikoksia, toisaalta samoja Reunanpalstalla asuvia henkilöitä.

Kirjojen alaotsikko on jännitysromaani, mutta tämä on lähinnä muodollisuus. Keskeisessä osassa ovat ihmisten normaalit kokemukset, joihin jatkuvasti vaikuttaa sisällissodan aikana heille tai heidän sukulaisilleen tapahtuneet asiat.

Huom! En käsittele tässä artikkelissa lainkaan Tilinteon murhajuonta. Sen sijaan paljastan, ketkä henkilöistä selviytyivät sodasta ja ketkä eivät. Lisäksi kuvaan Murhakujan rikoksia, jotka ovat edelleen henkilöiden välisten kaunojen pohjalla.

Suurin osa toistuvista henkilöistä on entisiä punaisia ja heidän jälkeläisiään. Sen sijaan Kekin poliisikollegoista useimmat ovat suojeluskuntalaisia, jotka ovat tunteneet sympatiaa Lapuanliikettä kohtaan ja epäilevät entisiä punaisia pienimmänkin syyn varjolla. Molemmat asenteet vaikuttavat vahvasti heidän tutkimuksiinsa.

Vain Kekki ja uusi poliisikomentaja Korpisaari pyrkivät siihen, että poliisi tutkii rikoksia puolueettomasti. Ammattitaitonsa ansiosta Kekki on onnistumaan toimimaan poliisina tsaarin vallan, punaisten, saksalaisten (jotka valtasivat Lahden 1918) ja nyt ”valkoisen Suomen” aikana.

Tilinteko tapahtuu keväästä 1939 kevääseen 1940. Kekki elää yhä (ajan termein) susiparina venäläistaustaisen Veran kanssa. Vera ei ole suostunut virallistamaan liittoa, vaikka parilla on poika Urho Nikolai.

Tornin perhe

Sarjan alusta asti on kuvattu Tornin perheen vaiheita.

Isä August Torni soitti punakaartin orkesterissa. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta tuomiota ei ehditty panna täytäntöön. Vankileirin kovat kokemukset vaikuttivat kuitenkin Augustiin niin, että hän etsii lohtua ja unohdusta pullosta. Perheen elatus on jäänyt pääasiassa äiti Hildalle, joka saunottaa ja hieroo asiakkaitaan säätyyn katsomatta.

Perheestä teloitettiin 1918 tytär Tyyne, joka oli ystävänsä kanssa liittynyt punakaartin. Aseesta luopuminen ei pelastanut heidän henkeään, ja lisäksi ruumiit häpäistiin pistimillä.

Perheen poika Ismo Torni on työpaikkansa Lahden Rautateollisuuden luottamusmies. Hänen vaimonsa Silja on saanut paikan sijaisopettajana, ja heillä on pieni tytär Sinikka.

Rakkaus voitti aikoinaan varakkuus- ja sivistyseron ja jopa ideologisen rajan, mutta jälkimmäinen tuottaa yhä ristiriitoja parisuhteessa. Kotona kokoontuu Ismon tovereita, jotka jakavat salaisessa painossa monistettuja sodanvastaisia lehtisiä. Sen sijaan Silja kuuluu lottiin.

Ismon sisar Eliisa on naimisissa lapsuudenystävänsä Anton Rimmisen kanssa, joka työskentelee puuseppänä. Myös Antonin punakaartin hevosmieheksi pakotettu isä surmattiin 1918, koska tämän villasukissa oli punainen raita.

Valkoisen työmiehen katkeruus

Karl Mannelin muistelee yhä katkerana Murhakujassa kuvattuja tapahtumia 20-30-luvun vaihteessa, jolloin hän työskenteli Rautateollisuudessa. Kun työpaikalla saatiin selville, että Mannelin oli taistellut valkoisten puolella, vieläpä julmuudestaan kuuluisan Hans Kalmin joukoissa, työtoverit kutsuivat häntä lahtariksi ja kieltäytyivät työskentelemästä hänen kanssaan.

Mannelin ei tuntenut tehneensä mitään väärää. Mutta koska hänellä oli perhe elätettävänä, hän pyysi julkisesti anteeksi. Se ei muuttanut kohtelua, toisin kuin oli luvattu.

Kiusaaminen ei jäänyt vain sanoihin ja jäynän tekoon. Mannelinin päälle roiskaistiin valimossa sulaa rautaa – tämän mielestä tahallisesti. Toinen jalka vaurioitui pysyvästi, ja kipu muistuttaa jatkuvasti asiasta.

Kostoksi Mannelin ilmiantoi työtoverinsa Ismo Tornin ja työväenteatterin näyttelijän Lars Kuivasen Lapuan liikkeen aktiivisteille. Kuivanen tapettiin, Ismo selviytyi vaivoin hengissä.

Kekki ratkaisi rikokset, ja myös Mannelin sai ehdonalaisen tuomion. Siitä hän kantaa Kekille edelleen kaunaa. Oman syyllisyytensä Lapuan liikkeen väkivallasta hän sen sijaan kieltää.

Mannelin muutti Kotkaan, jossa hän liittyi suojeluskuntaan ja pääsi samanhenkisten ystävien avulla töihin Valtiolliseen poliisin eli Valpoon.

Yli-innokkaat Valpon etsivät

Palattuaan 1939 Lahteen Mannelin katselee työväentalon salissa vappujuhlan ohjelmaa harjoittelevia ihmisiä tuntien ”pakahduttavaa riemua. Hän oli taas voittajien puolella, sillä puolella, joka turvaisi maan vapauden. Hänellä oli valtaa ja hän aikoi tehdä kaikkensa, ettei tuo roskasakki pääsisi horjuttamaan itsenäisen Suomen kehitystä.”

Kollegansa Teräväisen kanssa Mannelin pidättää Anton Rimmisen ja Matti Långin epäiltynä sodanvastaisten lehtisten levittämisestä. Kun näkyvää jälkeä pidätettyjen pahoinpitelystä ei jää, etsiviä ei voi saada edesvastuuseen.

Natsi-Saksaa ihaileville Mannelinille ja Teräväiselle Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ja maiden tekemä Puolan jako aiheuttaa orientoitumisvaikeuksia. Saksaa ei enää voidakaan pitää Suomea kohtaan ystävällismieleisenä valtiona eikä edes puolueettomana. Siten myös saksalaistaustaisia tiedottajia pitää tarkkailla.

Talvisodan aikana etsivät tekevät innolla töitä. He perkaavat kortistosta kaikki vanhat ilmoitukset, jopa mitä ilmeisimmin vain pahantahtoisiin juoruihin perustuvat.

Valpo määrää, että ”juutalaiset, venäläiset, inkeriläiset ja vienalaiset piti ottaa erityisen tarkkailun kohteeksi. Pienimmänkin epäilyn perusteella heidät oli syytä pidättää ja sulkea turvasäilöön.” Venäläistaustaisena myös Kekin avovaimo Vera joutuu vaaraan.

Kaiken kaikkiaan Mannelinilta ja Teräväiseltä puuttuu arvostelukykyä erottaa todella syylliset ja vaaralliset henkilöt. Mannelin myös käyttää asemaansa hyväkseen kostaakseen henkilökohtaisia kaunojaan, Kekin lisäksi myös Ismo Tornille.

Kannaksen linnoitustyöt ja YH ”veren kaivamista nenästä”

Kommunistiksi tunnustautuva Eino Kock uskoo, että ”Suomea ollaan viemässä fasistien talutusnuorassa sotaa kohti.” ”Sotaan meidän ei pitäisi missään tapauksessa ryhtyä. Itsenäisyyden paras tae on turvata rauha ja hyvät suhteet naapurimaihin.”

Myös ylimääräisistä kertausharjoituksista töihin palannut Ismo Torni tulkitsee pääpuolustuslinjan rakentamisen Kannakselle niin, että ”Suomi kaivaa verta nenästään”.

Kekki taas on ”kahden vaiheilla. Hän ajatteli, että jos maahan hyökätään, niin ilman muuta Suomen täytyi puolustaa itsenäisyyttään. Mutta hänestä tuntui, että täällä lietsottiin sotaa”.

Kekki arvostelee myös sodan varalta tehtyjä valmiustoimenpiteitä. Esimerkiksi poliisin ohjeet pommitusten varalta ”lisäsivät pelkoa. Monet poistuivat kaupungista. Poliisi joutui hillitsemään ja rauhoittelemaan kansalaisia, sillä muuttajien joukossa oli useita teollisuustyöläisiä. Joukkopako maalle uhkasi pysäyttää koko tuotannon.”

Ismo Torni muuttaa mielensä

Sisaren murha 1918 oli herättänyt teini-ikäisen Ismon mielessä kostonhimon. Rautateollisuudessa hän oli kärkäs painostamaan entisiä valkokaartilaisia julkiseen katumiseen.

Työväenliikkeessä toimiessaan Ismo halusi edistää kansojen rauhallista rinnakkaiseloa. Hän uskoi Neuvostoliitosta pitkään hyvää, mutta kuunneltuaan rajaa takaa palaavien kertomuksia hänen oli lopulta pakko myöntää, että todellisuus oli toisenlainen.

Aiemmin Ismo oli arvosteli varustautumista, koska uskoi Suomen ryhtyvän sotaan fasistien puolella. Hänen kantansa on kuitenkin muuttunut. Sotavarustelut ovat tuoneet Rautateollisuudelle lisää työtä. Saksa ja Neuvostoliitto ovat tehneet hyökkäämättömyyssopimuksen ja Neuvostoliitto esittänyt vaatimuksia Suomelle, joten ”alkoi todella olla kyse Suomen itsenäisyydestä. Rauhan puolustaminen oli yksi työväenliikkeen keskeisistä tavoitteista. Mutta jos naapuri hyökkää, Suomella ei Ismon mielestä ole vaihtoehtoa.”

Anton pakenee ja piiloutuu

Anton Rimminen ei ole muuttanut mieltään vaan ”uskoi, että oli tärkeää pitää kiinni periaatteistaan. Kock oli sanonut, että jos meillä ei ole aatetta eikä uskoa, että maailmasta voi tehdä paremman, olemme tyhjän päällä. Mitä arvoa sellaisella elämällä oli?”

Anton löytää tuttavien avulla piilopaikan maaseudulta. Hän uskoo, ”että sota ei voinut kestää kauan. Ehkä sen jälkeen rauhaa puolustaneiden vaino hellittäisi. Ehkä vihdoin kannatusta saisi sellainen toiminta, jolla asioita pystytään muuttamaan parempaan, oikeudenmukaisempaan suuntaan.”

Yksi Antonin auttajista on Laakso, jonka tytär, punaisten sairaanhoitaja, joutui 1918 valkoisten tappamaksi, minkä jälkeen Laakson vaimo kuoli suruun. Laakso uskoo: ”Neuvostotovereiden myötä nämä riistäjät ja murhaajat saavat palkkansa ja oikeus tulee voittamaan. Ja kun se aika koittaa, meidän tulee olla valmiita rakentamaan tasa-arvoista yhteiskuntaa, jossa työmies on arvossaan.”

Ismo rintamalla, Silja ilmavalvonnassa

Ismo lähtee rintamalle. Hänen kokemuksensa ovat melko tavallisia. Aluksi hän toimii lataajana, mutta kun pikakiväärin ampuja kaatuu, hän tarttuu aseeseen. Pienen totuttelun jälkeen ampumisen tekniikka on hallussa, mutta perääntyvän sotilaan ampuminen selkään tuntuu raukkamaiselta.

Tosin ihmisten ampuminen tuottaa Ismolle myöhemminkin moraalisia vaikeuksia, joita helpottaakseen hän ajattelee: ”Se on vain vihollinen. Se on vihollinen joka hyökkää päälle. Minä ammun Eliisan, Sinikan ja kaikkien reunanpalstalaisten puolesta.”

Jo heti sodan alussa ”Ismon päässä nakutti, että tästä ei voi selvitä. Olisi typeryyttä jäädä tänne tapattamaan itsensä.” Silti hän perääntyy vasta käskyn saatuaan.

Ismo jopa kunnostautuu panssarivaunun tuhoamisessa. Saman työpaikan insinööri vinoilee: ”Loistavaa lahtariainesta” ja ”En olisi entisestä lakkopäälliköstä uskonut.”

Silja toimii lottana ilmavalvonnassa. Hän seisoo kylmissään tornissa kiikari silmillä. Pari kertaa hän unohtuu haaveilemaan miehestään. Toisen kerran toveri pelastaa tilanteen, toisen kerran hän antaa hälytyksen liian myöhään. Tästä hän tuntee omantunnontuskia, vaikka syynä on voi olla myös huono sää.

Valkoinen kapteeni ei kadu mitään

Ismo haavoittuu, ja kenttäsairaalassa potilastoveriksi sattuu kapteeni. Tämä kertoo kokemuksiaan vapaussodassa, joka sota hänelle on.

Kun kapteeni kuulee Ismon perheen kohtalosta, hän hyväksyy niin tämän isän kuolemantuomion (”ne kiihottajat olivat pahimpia”) kuin tämän aseettoman sisaren tappamisen (”Saatana että me vihattiin niitä naisia, jotka kekkaloivat housut jalassa punikkien joukossa”).

Ismo ”mietti, että pitäisi taas lähteä ampumaan tuntemattomia vihollisia. Oliko se sittenkään oikein, kun pahempi vihollinen tuntui olevan viereisessä vuoteessa.”

Silti kun kenttäsairaalaa pommitetaan ja kapteeni pyytää auttamaan, Ismo kantaa tämän selässään turvaan. Ismon uskotaan kuolleen pommituksessa, mutta tämä selviää ja leikataan.

Kiitokseksi pelastumisestaan kapteeni järjestää Ismolle kunniamerkin, jonka tämä saa itsensä Mannerheimin kädestä. ”Vaikka tunnustus tuntui toisaalta kiusalliselta, se lämmitti mieltä. Ehkä se oli osoitus siitä, että oli aika antaa menneet teot anteeksi.”

On vaikea ymmärtää, miksi Ismo haluaa antaa menneet anteeksi, kun kapteeni ei niitä pyydä anteeksi eikä edes yritä ymmärtää punaisten kokemuksia. Ismo ei ole muutenkaan kokenut sellaista työläisten ja suojeluskuntalaisten keskinäisen luottamuksen syntyä rintamalla, jollaista Jussi Jalosen Summan tarina kuvaa.

Muidenkaan äärivalkoisten asenteet eivät muutu. Edes Siljan toimitusjohtajaisä, joka ei ole suostunut edes tapaamaan Ismoa, ei lepy vävylleen, vaikka tämä on rintamalla. Vasta kun Ismon uskotaan kaatuneen, hän kelpaa apelle. Sankarivainajahan ei pysty ilmaisemaan omia mielipiteitään.

Äiti sentään lähenee Siljaa, tuo ruokaa ja käy katsomassa lapsenlastaan.

Kuoleman läheisyys saa ilmaisemaan rakkauden

Sairaalasta Ismo kirjoittaa vaimolleen ”vain hyvin lyhyesti sodasta, pakkasesta ja ainaisesta hengenvaarasta. Sitä perusteellisemmin hän kirjoitti ikävästään ja siitä miten paljon rakasti Siljaa ja Sinikkaa.”

Tilinteossa talvisota ei luo yhteisvastuuta erilaisten ihmisten kesken, vaan sodan ainoa hyvä puoli on, että kuoleman läheisyys saa miehen avautumaan ja kirjoittamaan vaimolleen tunteistaan, joista hän ei ole koskaan tälle sanoin ilmaissut.

Kekki hoitaa velvollisuutensa

Kekin mielestä ”oli oikeastaan yllättävää, että työväki ja jopa kommunistit pitivät Neuvostoliiton hyökkäystä moraalisesti vääränä ja olivat valmiit puolustamaan maataan.”

Kekin mieliala on kaksijakoinen. Hän arvostaa monia sodanvastustajia ihmisinä. Ennen sotaa hän on yrittänyt varoittaa heitä, että he joutuvat vaikeuksiin aatteellisen toimintansa takia.

Sodan aikana ei Kekin mielestä olisi pitänyt vainota niitä harvoja, ”joiden aatteellinen vakaumus esti sotaan osallistumisen”, ”vaan antaa mahdollisuus vaikka oman työnsä kautta olla yhteisessä toiminnassa mukana.”

Toisaalta Kekki hoitaa poliisille määrätyt velvollisuudet. Kun Valpon etsivät menevät tarkastamaan vihjeitä rintamalle lähtöä pakoilevien piilopaikoista, Kekki haluaa lähteä näiden mukaan – ilmeisesti osaltaan siksi, että voisi estäisi etsiviä turvautumasta liian herkästi verenvuodatukseen.

Eräälle tutulle pidätetylle, joka nuhtelee Kekin osallistumista, Kekki perustelee: ”Kyseessä oli pakkotilanne”: ”Tämä sota meidän täytyy voittaa.” Mitä Kekki voitolla tarkoittaa, ei käy ilmi.

Kun suomalaishävittäjät saavat pommikoneet pudottamaan pomminsa jäälle, Kekistä tuntuu ”hyvältä kun Lahden ilmapuolustus oli vihdoin saatu kuntoon.” Tämä tuntuu vähän huvittavalta, kun muistaa Kekin arvostelun valmistautumista vastaan ennen sotaa.

Kekin tilinpäätös

Kun Kekki on selvittänyt romaanin kolme murhaa, hän ajattelee, että syyllisyyden ”ratkaisee viime kädessä oikeus. Ja suurin syyllinen tähänkin asiaan oli se sota, jossa kansa jaettiin kahtia ja ihmiset usutettiin toisiaan vastaan. Punaiset tappajat saivat erittäin kovan rangaistuksen. Sen sijaan valkoiset, jopa puolustuskyvyttömien ihmisten, nuorten naisten ja lasten joukkomurhaajat armahdettiin. Se jätti katkeruuden, joka näytti jäytävän joidenkin mielessä jopa vuosien jälkeen.

Hän oli kokenut, että samankaltaista vihaa ja oman käden oikeutta oli synnyttänyt myös tämä talvinen sota. Poikkeuslaki ja siihen liitetty turvasäiliöasetus olivat päästäneet pahan voimia valloilleen. Kovin räikeäksi se ei nyt yltynyt, koska kansalla oli nyt yhteinen vihollinen eikä taisteltu keskenään.”

Arvio romaanista

Tilinteko on vastakohta sellaisille ”epäpoliittisille” talvisotaromaneille kuin Laila Hietamiehen Unohduksen lumet.

Moni Ismon Tornin tovereista ei omien tai sukunsa vuoden 1918 kokemusten takia halua taistella rintamalla Suomen puolesta. He eivät ryhdy sabotaasitekoihin tai anna merkkejä pommittajille, vaan vain etsivät itselleen piilopaikan.

Timo Sandberg on hyvin kuvannut Mannelinin kaltaisten ”valkoisten työmiesten” motivaation kohtelustaan sotienvälisillä työpaikoilla. Silti Mannelin jää varsin mustavalkoiseksi karikatyyriksi.

Romaanina Tilinteko jää valjummaksi kuin sarjan edelliset osat. Esimerkiksi henkilöiden kokema pelko ei oikein välity lukijalle. Ehkä vaikutelma johtuu siitä, että henkilöiden mietteitä on vähän liikaa ja toimintaa liian vähän. Siljan ja Ismon kokemuksissa ilmavalvonnassa ja rintamalla ei ole mitään uutta, ne on kuvattu moneen kertaan.

Jos Ismo ja Kekki lasketaan pois, Tilinteon henkilöasetelma muistuttaa Mika Waltarin näytelmää Yö oli Euroopan (1934) siinä, että vastakkain ovat fasistit/äärivalkoiset ja laitavasemmistolaiset/kommunistit, vaikka sympatia jakaantuu päinvastoin.

Myös kommunistien kuvaus tuntuu vähemmän aidolta kuin Kaarlo Isotalon Maattoman miehen talvisodassa. Ehkä kyse on vain siitä, että Sandberg ei ole itse elänyt aikaa vaan pohjaa arkistoihin ja muistelmiin.

Kaiken kaikkiaan Tilintekoa vaivaa naiivius. Termiä ”sodanvastainen” käytetään ikään kuin se olisi neutraali ilmaus. Eino Kock ja Anton Rimminen todennäköisesti hyväksyvät Neuvostoliiton tulevan sodan Saksaa vastaan ja Neuvostoliiton puolustusvalmistelut.

Samoin pohditaan, että suomalaisten pitäisi elää sovussa Neuvostoliiton kanssa, ikään kuin asia riippuisi vain suomalaisista. Suomen valmistautuminen mahdollista sotaa varten koetaan vääräksi pohtimatta, minkälaisia seurauksia valmistautumattomuus olisi aiheuttanut.

Naiivius koskee myös Kekkiä. Tällä on tietenkin täysi oikeus ja syy arvostella Valpon mielivaltaa ja muutenkin Suomen puutteita. Mutta Suomen rinnastaminen Neuvostoliittoon (”Ihmisiä vainottiin mielipiteidensä takia, ja kyse oli oikeastaan samanlaisesta mielivallasta kuin Neuvostoliitossa, mutta vain toisenlaisten aatteiden takia”) sivuuttaa sen, ettei Neuvostoliitossa ollut kyse vainosta mielipiteiden eikä edes tekojen takia, vaan leiriin tai teloitetuksi saattoi joutua kuka vain. Tällaisesta rinnastuksesta tulee pikemmin Stalinin terrorin valkopesua kuin oikeusvaltion ja demokratian puolustusta Suomessa.

Kirjailijasta

Timo Sandberg Wikipediassa

Timo Sandbergin kotisivu

Olen julkaissut Timo Sandbergin dekkareista Ruumiin kulttuurin numerossa 3/2010 artikkelin Rikosrealismia varmoin ottein. Timo Sandberg kuvaa 1990-luvun laman vaikutuksia 2000-luvun Järvenpäässä. Artikkeli löytyy skannattuna Timo Sandbergin kotisivulla

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa Sandbergin Kekki-sarjan seuraavasta osasta Kostonkierre sekä Laila Hietamiehen Unohduksen lumista ja Kaarlo Isotalon Maattoman miehen talvisodasta.

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. SKS 2017.

Kotirintaman kahdet kasvot. Sota-ajan muistelmia. Toim. Matti Hako, Heimo Huhtanen. Tammi 1985.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tepora, Tuomas: Sodan henki. Kaunis ja ruma talvisota. WSOY 2015.

Heidi Köngäs: Mirjami

Heidi Köngäksen Mirjamin takakansiteksti lupaa nimihenkilölle ”poikkeusaikojen rakkautta”, joka ”vie hänet kuolemanvaaraan”. Rakkaustarina voisi kuitenkin tapahtua milloin vain, eikä romaanin talvi- ja jatkosodankaan kuvauksessa ole mitään erikoista.

Mirjami (2019) on jatkoa Sandraan (2017), jonka menestys lienee houkutellut Heidi Köngäksen kirjoittamaan jatko-osan.

Minäkertojia on neljä: nimihenkilö Mirhamin lisäksi äiti Sandra, isosisko Annikki ja pikkusisar Soili. Lyhyet kappaleet eivät oikein ole omiaan siihen, että henkilöihin syntyisi syvä side.

Sandrassa nimihenkilön aviomies Janne vietiin pakolla punakaartiin, minkä seurauksensa hän joutui leiriin, mutta selvisi kuitenkin elävänä vaikka terveys loppuiäksi vaurioituneena. Mirjamin alussa perheen koettelemukset jatkuvat: vuonna 1929 Lepistön tila, eläimet ja irtaimisto on myytävä pakkohuutokaupalla ja muutettava Kurkeen Loukkusuon reunaan.

Lapsia kertyy yksitoista, joista kaksi kuolee pieninä. Vanhimmat pojat eivät saa Mäntän tehtaalta työtä isän (näennäis)punaisen menneisyyden takia ja muuttavat Helsinkiin, jossa perustavat perheen. Keskikoulussa hyvin pärjännyt Annikki sentään saa työtä yhtiön pääkonttorista, vaikka sen luulisi olevan vaikeampaa, siellähän saattaa joutua saamaan selville luottamuksellisia tietoja. Mirjami työskentelee yksityisessä ompelimosta.

Sodan kuvaus ei tarjoa mitään uutta. Kotirintamalla pelätään rintamalla olevien poikien puolesta, paikkakuntaa pommitetaan, Sandra laittaa ruokaa ja antaa henkistä tukea. Vanhimpien poikien perheet tulevat Helsingin pommituksia pakoon, ja toinen miniöistä on laiska ja määräilevä ja lähettää lapsensa Ruotsin. Pari pojista haavoittuu mutta he selviävät, ja varsinainen kohtalon isku tapahtuu vasta sodan jälkeen.

Sekin, että nälkää kärsivät sotavangit järjestävät koskettavan taide-esityksen, on kuvattu koskettavammin Iiris Kähärin romaanissa Seppele Viipurille (1988).

Kaiken kaikkiaan Mirjami on yllättävän tavanomainen ja viihteellinen, kun sitä vertaa Köngäksen Dora Doraan (2012), joka kuvasi Natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speerin vierailua Lappiin joulukuussa 1943. Onko Köngäs menettänyt tyystin kirjailijan kunnianhimonsa ja päättänyt kirjoittaa vain myyviä, tunteisiin vetoavia ja kaikkia miellyttäviä teoksia?

Vaikkei Janne leirikokemuksistaan puhukaan, ihmetyttää, ettei moinen epäoikeudenmukaisuus ole mitenkään vaikuttaneet perheeseen.  Ei edes työsyrjintä ole herättänyt vanhimmissa pojissa katkeruutta. Kaikki perheenjäsenet suhtautuvat talvisotaan kuten kunnon kansalaisten pitääkin. Annikki ja Mirjami toimivat jopa lotissa – Mirjamin motiivi on, että häntä ainoana kehunut opettaja on pyytänyt.

Jatkosodan aikana Mirjami sentään pohtii, että tavalliset ihmiset eivät sotaa halunneet eikä heitä kiinnosta Karjalan valloitus ja heimoveljien vapautus. Mirjamia on valistanut yksi veljistä, jonka mielestä ”Suomen herroille ja firmoille hankitaan nyt Karjalan koskia ja metsiä”. Varsin kummallista on, että ”Karjalasta” puhutaan tekemättä mitään eroa talvisodassa menetetyn Karjalan – jonka ainakin evakot halusivat takaisin – ja valloitetun Neuvosto-Karjalan välillä.

Järjetön rakkaus

Nimihenkilö Mirjami rakastuu suinpäin ruotsinkieliseen Toriin. Äiti Sandra epäilevät suhdetta alusta alkaen, voiko komea nuorukainen olla vakavissaan. Sandra myös oivaltaa paljon Mirjamia ennen, ettei Torin yskä ole viatonta.

Järjettömästi hullaantunut Mirjami ei kuitenkaan suostu kuuntelemaan varoituksia. Annikki kertoo:

’Hellitä jo, ei siitä voi mitään tulla, jos mies on noin sairas’, äiti oli kuulemma neuvonut häntä [Mirjamia]. ’Säästäisit vähän itseäsi.’

Mirjami katsoo minua kysyen: ’Miltä minä itseäni säästäisin? Elämältänikö?’

En osaa sanoa mitään. Hän on aina ollut sinnikäs ja lojaali luonteeltaan.

’Minkäs minä sydämelleni mahdan, kun se kiintyi, niin se kiintyi, vaikka mikä olisi’, hän sanoo.”

On päivänselvää, ettei suhteella ole tulevaisuutta, vaikka Tor olisi terve, sillä hän ei esittele ”pikku midinettiä” perheelleen.

Samuel Johnsonin mukaan isänmaallisuus on roistojen viimeinen pakopaikka, mutta Könjäksen Mirjamin perusteella järjetön rakkaus on naisten ikuinen virhe.

Mäntän kieli- ja luokkaerot pysyvät

Köngäs on lähes hukannut mahdollisuudet, jotka Mäntän kaltainen yhden yhtiön hallitsema tehdaspaikkakunta kieli- ja luokkaeroinen olisi tarjonnut.

Jotain sentään kerrotaan Annikin kautta, joka on ylennyt konttorissa jo kirjeenvaihtajaksi. Taustansa takia Annikki yrittää pukeutua ja puhua huolellisesti, mutta jännittää koko ajan tuskallisesti, osaako olla oikein.

”Ihailen Hilveä, joka osaa olla rento ja iloinen kaikissa tilanteissa. Hänen ei tarvitse pingottaa kenenkään kanssa, sillä hän tietää, että hänet hyväksytään, vaikka silittämättömässä paidassa.”

Rauhan tultua Annnikki havaitsee olleensa ”naiivi, kun luulin sodan muuttavan pysyvästi kaikki rajat ihmisten välillä. Ei suinkaan, kyllä ne näkymättömät aidat ovat ihan yhtä vahvat kuin ennen sotiakin. Minä en pääse siihen piiriin, jonka konttorin ’parempi’ väki muodostaa.”

Pääkonttorin ”paremman väen” piiriin ”pääsee vain ja ainoastaan syntyperän tai kielen kautta. Ei riitä, että pärjää koulussa, pärjää työssään, saa vaativia tehtäviä, kun kerran tausta ei riitä, niin se ei riitä.”

Annikki uskoo löytäneensä hyvän aviomiehen mutta erehtyy: ”Kuinka minulle saattoi käydä näin? En ole koskaan halunnut tehdä mitään väärin, vaan olen aina pyrkinyt olemaan asiallinen ja moitteeton. En kestä ajatustakaan avioerosta. Se olisi niin suuri häpeä, että Mäntästä olisi lähdettävä kokonaan pois.”

Reipas pikkusisko

Pikkusisko Soili täyttää sota-aikana lapsiltakin vaadittavat työnteon ja isänmaallisuuden normit. Sen jälkeen hän ei kuitenkaan halua elää sellaista sovinnaista elämää kuten Annikki: ”Minä haluan vain juosta piirikunnallisissa. En halua hiippailla nurkissa nöyränä, vaan haluaisin olla kuin se karjalaistyttö, joka sanoi: ’Meillä on tytöt kasvatettu niin, että osaavat itse tulla keskilattialle, ilman että osaavat itse tulla keskilattialle, ilman että heitä tarvitsee erikseen nurkista etsiä.’

Mutta minua on aina varoitettu keskilattiasta ja ainakin henkisesti seisotettu nurkassa, pienestä pitäen.”

Muita mielipiteitä

Mirjamista on kirjoittanut positiivisemmin Tuijata.

Gund Numers-Snellman: Kartanon naiset

Gund von Numers-Snellmanin romaanissa Kartanon naiset yhdistyy kartanoromantiikka ja ihannoitu sodan kuvaus.

Gund von Numers-Snellmanin Kartanon naiset ilmestyi jatkosodan aikana 1943. Ruotsinkielinen alkuteos Kvinnorna på Larsvik oli julkaistu edellisenä vuonna.

Ilmari Unhon 1944 ohjaaman elokuvan Kartanon naiset juliste lupaa katsojalle kartanoromantiikkaa mutta vaikenee sodasta. Kuva on Elonetistä.

Hangon lähellä sijaitseva Larsvikin kartano on köyhtynyt ja vailla miespuolista perijää. ”Patruuna” on Barbi Björner, jonka normaali asu on ratsastushousut, saappaat ja isoisän vanha paita. Kyseessä on siis naistenviihteen klassinen ”poikatyttö”, jonka kertomuksen kuluessa löytää naisellisuutensa kohdatessaan oikean miehen.

Varsinaisen ristimänimensä Pia Barbara tykistön suojeluspyhimyksen mukaan Barbi sai siitä, kun äiti synnytti hänet 1915 vuoteessa, jonka patjojen alle piilotettuja kivääreitä, ammuksia ja kiellettyä kirjallisuutta samaan aikaan, kun santarmit etsivät niitä turhaan talosta. Vanhemmat kuolivat varhain. Isän teloittivat punaiset tämän pyrkiessä valkoisten puolella 1918. Barbi oli jo aiemmin asunut kartanossa isoisän hoivissa, mutta tämäkin kuoli tytön ollessa kymmenvuotias.

Barbi on ylpeä sukunsa vaiheista 1600- ja 1700-luvulla: hänellä on ”Lützen veressään, Själlanti, Narva ja Pultava, Armfeltin marssi yli Norjan tunturien”. Suvun alaspäinmeno alkoi Barbin mielestä 1800-luvulla epäsäätyisestä avioliitosta, joka vierotti suvun naapurista, Lintulahden (ruotsiksi Lindulax) kreivillisestä perheestä. Paradoksaalista kyllä, kartano köyhtyi juuri puoliporvarillisten jälkeläisten aikana, tuhlaavaisuushan liitetään yleensä aateliin ja säästäväisyys porvaristoon.

Barbi tapailee metsässä Lintulahden nuorta kreiviä. Vaikka mitään ei tapahdu eikä edes sanota ääneen, Barbin ratsastusasun alla elää tytönsydän, joka haaveilee sekä naivansa rakastamansa samansäätyisen miehen että maatilojen yhdistämisestä. Nuori kreivi kihlaa kuitenkin porvarillisen perijättären. Barbi lohduttautuu alkoholilla, siis ajan kirjallisuuteen nähden varsin miehiseen tapaan.

Onneksi saapuu kesä ja sen mukana suvun muut naiset: Barbin serkku, Eurooppaa kiertelevä kolmikymppinen taiteilija Ebba ja täti, Helsingissä asuva nelikymppinen kaunotar Cilla, joka vaihtaa rakastajia kuin leninkejä.

Upseerinrouvan ihanne

Ebba vie Barbin automatkalla Kannakselle. Ebban entinen luokkatoveri, majurinrouva Irja Malm on täydellinen upseerinrouva: miehensä työtä ymmärtävä ja uraa tukeva, kiertolaiselämään sopeutunut ja kykenevä pukeutumaan vähillä varoilla edustavaksi. Irja on katkera vain siitä, että paitsi ettei armeijalle anneta rahaa, upseereita ei myöskään arvosteta.

Malmien ystävä, majuri Jukka Knapas soittaa luuttua ja lukee muille romanttisia runoja. Hänessä on siis ”naisellista” pehmeyttä sotilaan univormun alla – olisiko hän sopiva partneri Barbille? Romanssi ei vielä toteudu, sillä Barbi suree edelleen nuoren kreivin menettämistä.

Idyllin keskellä sotaa ennustaa vain Kaplaksen lukema säe Uuno Kailaan runosta Rajalla ”naisten rukkia puolustaen ynnä kehtoa lasten”, joka on alkuteoksessa suomeksi.

Runebergilainen talvisota

Kun kartanosta kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin pehtori ja muita miehiä, ”patruuna” Barbista ”tuli koko kartanon väen isä ja äiti”, joka ”kumartui sisään matalista ovista, istui muonamiesten tuvissa liedenpangolla, nyökkäsi vakavasti ja rohkaisevasti puolikasvuisille pojille – lohdutti hätääntyneitä vaimoja.”

Kuva kuin menneen ajan ihanteellisesta romaanista: yhteiskunnalliset erot ovat luonnollisia ja hyväksyttyjä, mitään epäkohtia ei ole, alustalaiset luottavat ”patruunaan”.

Sen sijaan Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa Summassa on myös Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos selviää sodasta.

Samassa romaanissa Kirkkonummelle evakkoon päätynyt helsinkiläinen keskiluokan rouva tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Kuten ajan henkeen kuului, Barbi pelkää Moskovan neuvottelujen aikana eniten sitä, ”ettei vain anneta periksi. Ei tuumaakaan.”

Runeberg ja Topelius liittivät runoissaan isänmaanrakkauden maisemaan. Myös Barbi kokee suomalaiseksi sellaisenkin mikä oikeastaan ei kuulu mihinkään maahan: ”Jalka koskee maata toisin kuin koskaan ennen, tuuli suhisee puissa uudella tavalla, mahtavin urkuäänin. Maa on suomalaista maata, suomalainen tuuli suhisee suomalaisissa puissa.”

Myös ruotsinkielisessä Gunnar Johanssonin talvisotaromaanissa Vi ville inte dö (1940, suom. Tahdomme elää, 1941) korostetaan rakkautta ”suomalaiseen maahan” ja ”suomalaiseen tuuleen”. Huomattakoon, että sekä Johansson että Numers-Snellman käyttävät Runebergin ja Topeliuksen tapaan sanaa ”finsk” eivät myöhempää termiä ”finländsk”.

Barbi kokee myös talvisodan ikoniseen teemaan: ”Me olemme yksi kansa, kokonaisuus.” Taustaa ei kuitenkaan mitenkään valoteta, toisin kuin Gunnar Johanssonin romaanissa Tahdomme elää, jossa vuonna 1918 valkoisten puolella taistellut päähenkilö ojentaa koulussa opettajan käskystä kätensä punaiselle luokkatoverille. Myöhemmin jälkimmäinen sanoo silloin ymmärtäneensä, ”että sittenkin oli muuta kuin vain kuilu lahtarien ja punaisten välillä [- – -] Samat surut, sama köyhyys, samat ilonaiheet ja sama parantumaton jonkin epämääräisen tulevaisuuden toivo.”

Larsvikiin tulee Helsingistä tulee evakkoja sekä ennakkoon että ensimmäisiä pommituksia pakoon. Myös Irja Malm tulee poikansa Johanin kanssa ja myöhemmin Irjan palvelija Claudia Shemeikka.

Sota vaikuttaa palveluskunnan ja alustalaisten vaimoihin positiivisesti: ”Oli ollut pikkumaisuutta ja kateutta ja riitaa lapsien vuoksi ja arkipäivän tuhansia pikku harmeja, mutta nyt niistä ei ollut mitään jäljellä.” Myös Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun talvisodan syttyminen muuttaa ihmeenomaisesti suvun pari itsekeskeistä ja pinnallista ihmistä kuten ruotsinkielisen miniän.

Lintulahden kartanoa pommitetaan, Barbi hakee nuoren kreivittären ja tämän kälyn tyttärineen Larsvikiin.

Uutinen Suomussalmen voitosta otetaan väentuvassa vastaan laulamalla Barbin ehdotuksesta virsi Jumala ompi linnamme. Irja Malm kokee voiton henkilökohtaisena: ”Hän tunsi suomalaisen sotilaan ja upseerikunnan, tiesi mihin ne kelpasivat. Mutta hän tiesi myös, mitä puutteellisuuksia oli varustuksissa ja varsinkin tykistössä.”

”Runebergilaisempaa” talvisodan kuvausta tuskin voisi olla.

Naisen uhri

Ebba kokee syksyllä ilmestyksen: ”Hänestä [Ebbasta], eurooppalaisesta, oli tullut suomalainen. Oli yksi varma kiinteä kohta kokoonluhistuvassa Euroopassa, ystävien joukossa, jotka pettivät, uskossa, joka ei kestänyt. Olla suomalainen. Taistella selkä seinää vasten. Se oli niin äärettömän suurta, että se tekee kipeää.”

Sodan sytyttyä Ebba päättää: ”Minä nousen satulaan Larsvikin puolesta, Barbi, Barbi, minä lähden sotaan Larsvikin puolesta.”

Jukka Kaplas käyttäytyy rintamalla ihan eri tavalla kuin kesällä 1939. Ebban saapuessa parroittunut, mustunut majuri julmistuu ja kiroaa: hienostonainen ei kuulu rintamalle, tästä on vain haittaa.

Mutta Ebba lunastaa paikkansa: hän pitää Summassa lähellä etulinjaa kanttiinia ja asuu maan alla. Hän kokee, että sodassa unohtuu pikkumaisuus ja paras ihmisestä tulee esiin. Sotilaita hän luonnehtii sanoilla: ”Uhrimieli, itsensäunohtaminen. Näen sitä joka päivä yksinkertaisena, karkeasti hakattuna, höyläämättömänä. Ei suuria sanoja. Mutta kaunista, kaunista.”

Perinteisen viihteen teema on Gertrud Willenborgin mukaan, että hyvät, jalot, kauniit ja rikkaat ”aatelisihmiset” voivat hyväksyä joukkoonsa köyhän tytön tai miehen, jos tämä osoittaa olevansa ”sydämen aatelia”; molemmat ryhmät muodostavat yhdessä ”todelliset aatelisihmiset”. Näin avioliitto kreivin ja kotiopettajattaren välillä on mahdollinen.

Ebba tietenkin vain pilailee aikeella avioitua ”henkivartijansa” kanssa, mutta itse asiassa Kartanon naisissa mennään pitemmälle: synnynnäinen ylimys Ebba tunnustaa kaikki tavalliset sotilaat henkisesti ylimyksiksi: ”Täällä me kaikki olemme ylimyksiä.” Tasa-arvo siis vallitsee – tai pikemmin Ebbasta tuntuu siltä.

Ebba suunnittelee jopa alttaritaulua, jota tuskin olisi kirkkoon hyväksytty: ”Nuhruinen lumipuku, kasvot, konepistooli.”

Ebban kuoleman jälkeen Jukka Kaplas kirjoittaa Barbille: ”Hän oli meidän pyhimyksemme, lämmin valo suuressa pimeydessä. Hän oli nainen, lämmin, hieno, ja hän kuoli kuin kelpo sotilas.”

Naisen kaatuminen nostetaan suurimmaksi uhriksi myös kahdessa sodanaikaisessa talvisotakuvauksessa: Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon Valitussa kansassa ja luvatussa maassa, niin erilaisia kuin ne muuten luonteeltaan ovatkin.

Ebban kuolinilmoitukseen Barbi valitsee latinalaisen mietelauseen ”Navigare necesse est, vivere not necesse” (purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei). Barbi selittää Cillalle: ”Mitä elämä hänelle [Ebballe] merkitsi? Maalaamista. Mutta välttämätöntä se ei ollut. Välttämätöntä oli pelastaa sielunsa.”Hän lähti sotaan Larsvikin puolesta, Cilla. Jonkun meistä oli lähdettävä.” 

Rakkautta ”armovuonna”

Välirauhaa kuvaavan osan nimi on armovuosi. Majuri Kaplas tulee linnoittamaan Neuvostoliiton tukikohdaksi rauhansopimuksessa luovutetun Hangon ympäristöä ja pyytää Barbilta upseereilleen majoitusta. Cilla on kaunis, ei tosin enää nuori mutta majurille sopivan ikäinen ja sotilaan sydän saattaa kaivata lohtua, kun uusi sota on edessä. Mutta vaikka kyseessä olisi vain vaaraton ”kesäleikki”, Jukka Kaplas ei kiinnostu Cillasta vaan hänen hellyytensä ja suojelunhalunsa herättää Barbi: ”Hän ei näe edessään Larsvikin patruuna Björneriä, vain yksinäisen naisen vanhassa rajaseudun kartanossa.”

Pari rakastuu ja nauttii yhdessä olosta päivän kerrallaan. Ei edes juoru Barbin juomisesta sammuta Jukka Kaplaksen tunteita, päinvastoin se herättää suuttumuksen juorun kertojaa kohtaan, jos juoru on tosi, ja halun auttaa Barbia, jos juorussa on perää.

Vasta kun majuri kysyy: ”Lapsi, mitä me odotamme? Eikö jossakin ole pappia?”, ammatit ja elämänarvot asettuvat tielle. Barbi ei voi mennä naimisiin Larsvikin takia, eikä Jukka Kaplas halua erota armeijasta, puhumattakaan että eläisi vaimonsa omaisuudella: ”Vaimo seuraa miestään”. Toisin kuin perinteisissä naistenromaaneissa, nainen ehdottaa suhdetta, mutta mies torjuu.

Barbi voittaa halunsa langeta taas lohduttautumalla alkoholilla. Hän alkaa pehmetä, kun käsipuoli pehtori kertoo menevänsä naimisiin, koska juuri vaikeana aikana ”Tarvitsee kaiken lämmön, mitä voi saada –”

Vähän myöhemmin majuri saa Barbin mielen muuttumaan vetoamalla uuden sodan uhkaan: ”Voimmeko tuhlata aikaa tällä tavalla? Elämä on niin säälittävän lyhyt, ainakin meille. Etkö voi suoda meille vähän onnea kahden helvetin välillä?” Barbin kysymykseen ”Tuleeko – sota?” Kaplas vastaa, ettei tiedä sitä sen enempää kuin tämäkään, mutta Yhden tiedän” [- – – ]”Tahdon sinut. Rehellisesti. Salatiet eivät sovi meidän kummankaan arvolle -.”

Mies osaa luonnostaan kaikki työt paremmin kuin nainen

Kun Barbi loukkaa jalkansa ja joutuu vuodelepoon, hän joutuu turvautumaan miehensä apuun kartanon töiden järjestelyssä, jotka tämä järjestääkin vaimoaan paremmin – ilmeisesti vain koska on mies, eihän Jukalla papinpoikana ole kokemusta maatöistä, ainakaan muuta kuin kenties nuorena mukana olosta perunannostossa ja heinäpellolla. Lisäksi Barbi ”oppi kunnioittamaan omaa tahtoaan voimakkaampaa tahtoa” ja on kiitollinen, kun mies ei hienotunteisesti ”osoittanut etevämmyyttään missään muussa kuin toiminnassa”.

Aviomies on myös moraalisesti vaimoaan parempi, koska näkee asiat laajemmin kuin yhden tilan näkökulmasta. Vaikka Barbi on aiemmin tiukasti torjunut pehtorinsa ehdotuksen, että elintarvikkeiden säännöstelymääräyksiä kierrettäisiin, hän on ”toisinaan kärkäs valittamaan säännöstelyä ja määräyksiä tuottajan annoksista huolimatta, mutta sitten hän kohtasi Jukan katseen ja häpesi.”

Muutenkin Barbi joutuu kasvamaan henkisesti ”Jukan spartalaisen yksinkertaisuuden ja sen lämpimän myötätunnon edessä, jota tämä tunsi toisia kohtaan”.

Toisaalta Barbista tulee naisellisempi, kun hän pakollisen leponsa aikana saa tuntea ”palveltuna ja hemmoteltuna olemisen harvinaista tenhoa”.

Kesäsota alkaa

Kun uusi sota on kesäkuussa 1941 edessä, se on kummankin mielestä oikeudenmukainen. Aluksi joukko-osasto on Hangon rintamalla, jolloin majuri voi tulla iltaisin kotiin.

Vaikka Jukka Kaplaksen hellittelynimi vaimolleen on ”lapsi”, aviomies ei vaadi Barbia lähtemää kartanosta, koska sen asukkaille ei ole annettu virallista evakuointimääräystä kuten lähempänä oleville asukkaille, vaan luottaa tämän rohkeuteen: ”Tiesinhän, ettet säikähtyisi – pikku sodasta.”

Ja ehkä Barbi on aliarvioinut itseään, sillä majuri sanoo arvostavansa vaimonsa työtä ja näkevänsä tämän kumppaninaan: ”Tästä tulee meidän sotamme, minä sodassa, sinä kartanossa. Sinä olet tärkeä tekijä, sinä maanviljelijä.”

Sitten Jukka Kaplaksen osasto siirretään tärkeämpään paikkaan, itään, ja sota erottaa avioparin kuten muille sotilaille ja heidän vaimoilleen on jo aiemmin käynyt.

”Barbi kirjoittaa hitaasti kirjeitään, jokainen sana on hyväily, jokainen piste kaipauksen huuto. Mutta näkyä se ei saa.”

Sen sijaan tällaista ei kirjoiteta tai ainakaan lähetetä: ”Olen ollut kauhean peloissani, Jukka – ei talvisodan suurta, pyhää, uhmaavaa tuskaa, se ei koskenut minua, se koski kaikkia – nyt olen peloissani itseni ja omani vuoksi.”

Mikä todella merkitsee

Lopullisesti Barbin muuttumisen naiselliseksi takaa raskaus. Sen hän on tajunnut kesäkuussa, mutta salannut asian mieheltään, koska ei ole tahtonut tehdä tätä levottomaksi, kun uusi sota on edessä. Kuullessaan Irjan aviomiehen kaatuneen Barbi tajuaa olleensa väärässä: ”jos hän ei koskaan saa sitä tietää – hänen oikeutensa on saada se tietää. Hänen. Meidän.”

Uutinen saa majurin tuntemaan ”kuin olisin tullut paljon lähemmäksi miehiäni kuin ennen. Me paksunahkaiset ammattisotilaat olemme harjaantuneet sotaan, mutta loppujen lopuksi sotilas, rivimies, on tärkein, pieni, sitkeä, suomalainen sotilas. Ja kotona hänellä on vaimo ja lapsia ja ehkä lapsi, joka ei ole vielä syntynyt.”  

Barbi odottaa miestään lomalle. Hänellä ei ole enää ”kapealanteista pojanvartaloa” ja hänen on täytynyt luopua ratsastushousuista, mutta ”oli vielä kaunis katsella” ja tahtookin olla ”kaunis Jukan silmissä, rakastettava Jukan mielestä”.

Mutta nyt vuorostaan Larsvikia pommitetaan ja Barbi pelastetaan Lintulahteen. Kuullessaan huhuja Jukan kaatumisesta hän on tuskassaan kuin kuka tahansa nainen. Vielä Irjan aviomiehen kaaduttua Barbi oli ajatellut: ”Kaatui maansa puolesta. Se oli kaunista. [- – -] Kaatui Lützenissä, Pultavan luona, itärintamalla. Vuosisata vuosisadan jälkeen. Sotilaan tie. Yksinkertaista, kaunista ja arvokasta.”  

Huhut osoittautuvat vääriksi, mutta ne ovat auttaneet Barbia asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Aviomiehen saatua lomaa pari tapaa Helsingissä. Mutta vaikka aiemmin on muistutettu, että Helsinkikin on kokenut sodan pommitusten muodossa, kaupunki on rintamalta tulleelle Jukka Kaplakselle ja rajalla asuneelle Barbille vieras ympäristö, jossa he eivät voi löytää toisiaan.

Toisin kuin aiemmin, majuri haluaisi ”ottaa Barbin mukaansa sotaan, vaimonsa, toverinsa”, mikä jälleen osoittaa arvostusta. Raskaus kuitenkin tekee aikeen mahdottomaksi, eikä aviomies voi edes sanoa vaimolleen todellisia ajatuksiaan: ”Mielettömään aikaan tämä lapsukainen pyrki maailmaan”.

Niin pari palaa yhdessä Larsvikin raunioille: ”Hänellä [Barbilla] oli Jukka. Ja Larsvikiä ei oltu otettu häneltä pois: Kaikesta huolimatta. Hävitetty ja ammuttu rikki ja poltettu, runsittu ja myllerretty, mutta sitä ei ollut otettu häneltä pois.”

Vaikka majuri tuntee Larsvikin tuhoutumisen takia myötätuntoa vaimoaan kohtaan, se on tuonut hänen oman unelmansa Syväristä lähemmäs: ”Maa, joka oli omistamisen arvoinen. Mahdollisuuksien maa. Tulevaisuuden maa. Talo virran törmällä, josta on laaja näköala yli jokilaakson, valtavat metsät, hedelmällinen maaperä. Maa, jota saisi viljellä, raja, jota puolustaa. Riistamaita ja kalavesiä, sotilaiden ja miesten maa, sellaisten naisten kuin hänen vaimonsa.”

Lopussa Barbi miettii mutta ei sano miehelleen: ”Taloja on rakennettu ennenkin, kodit ovat nousseet raunioista. Elämä jatkuu edelleen. Maa on jäljellä ja se on minun. Ja Jukka on minun ja hän matkustaa takaisin rintamalle kahden päivän kuluttua. Rakentaa uudelleen – alkaa alusta. Täällä tai siellä, yhdessä – tai yksin. Tärkeintä on, ettei anna perään. Että maata viljellään. Täällä tai siellä… Antaa Jukan leikkiä. Hän on mies ja lapsi, minä nainen ja vanha kuin maa. Ja he kaksi ovat yhtä -.”

Jo antiikista alkaen mies ja nainen on pelkistetty yksinkertaiseksi vastakohtapareiksi kuten taivas – maa ja aktiivinen – passiivinen, jossa miestä pidetään luonnostaan parempana kuin naista.

Mutta tällä kertaa nainen, jota aviomies on kutsunut ”lapseksi”, pitää siis miestään lapsena ja on selvästi tätä realistisempi.

Elokuvan Kartanon naiset pääpari: Jukka Kaplas (Jalmari Rinne) ja Barbi Björner (Hilkka Helinä). Kuva Elonetistä.

Elokuva

Romaanista tehtiin 1944 Ilmari Unhon ohjaama elokuva. Barbi Björneriä näytteli Hilkka Helinä, majuri Jukka Kaplasta Joel Rinne, Ebbaa Salla Karuna, Cillaa Ruth Snellman, Lintulahden nuorta kreiviä Reino Häkälä, nuorta kreivitärtä Maininki Sippola, pehtoria Kaarlo Aavajoki, majurirouva Irja Malmia Emma Väänänen ja majuri Freddi Malmia Eino Kaipainen.

Pääparin Joel Rinteen (s. 1897) ja Hilkka Helinän (s. 1916) parinkymmenen vuoden ikäero pistää elokuvassa silmään, mutta myös romaanin sankarin täytyy olla jo sotilasarvonsa takia huomattavasti sankaritarta vanhempi. Elokuvassa Jukka Kaplas on kesällä 1939 kapteeni ja talvisodan jälkeen hän on majuri, romaanissa hän on koko ajan majuri.

Elokuvan juoni seurailee melko tarkasti romaania. Muutamia eroja kuitenkin on.

Elokuvassa vanha kreivi sanoo pojalleen, että tämän on luovuttava Barbista ja naitava rahaa, että konkurssilta vältytään. Romaanissa Lintulahti ei ole niin huonoissa kantimissa ja vanha kreivi sanoo jälkeenpäin Barbille: ”Poikani olisi pitänyt naida hänet, sen minä sanoin pojalleni. [- – -] Viettele tyttö, minä sanoin, tai nai hänet, joko tahi, mutta älä riipu hänessä kiinni tuolla tavalla.”

Romaanissa politiikka supistuu jopa Perkjärvellä elokuussa 1939 laimeaan keskusteluun Englannin ja Neuvostoliiton neuvotteluista, joita kommentoidaan: ”Myyvätkö he meidät vai ei? – Kun nyt olisi Saksa – viime vuosien kirottu politiikkamme…” Sen sijaan elokuvassa Jukka Kaplas ja ”juureton maailmankansalainen” Ebba lyövät vetoa: syttyykö sota. Ebba lupaa liittyä armeijaan, jos niin käy. Onkin selvää, että elokuvassa Ebban päätös piti motivoida ajoissa.

Romaanissa nuoren kreivi naimisiin menonsa jälkeen kumartaa Barbille viipurilaisessa ravintolassa, elokuvassa he tapaavat, kun Ebban ajama auto ohittaa kreivillisen parin pulaan joutuneen auton. Romaanissa ei ole kohtausta, jossa haavoittumislomalla olevan nuori kreivi kehottaa Barbia muuttamaan Larsvikistä Lintulahteen, joka on tykinkantaman ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Larsvikin ja Lintulahden epäsopu osoittautuu elokuvassa vähäpätöiseksi ja suhteet solmitaan uudestaan sodan paineessa. Romaanissa autetaan pommitusten uhreja puolin ja toisin, mutta suhde säilyy etäisenä.

Elokuvan loppukohtauksessa kartanon raunioilla Jukka Kaplas lohduttaa vaimoaan, että ”Maa on vielä jäljellä, pyhä kallis maa” ja talo voidaan rakentaa uudelleen. Majuri ei lainkaan mainitse unelmaa teemaansa Itä-Karjalassa – Suur-Suomi ei elokuvan tekoaikana ollut enää realistinen tavoite ja esityspäivänä sitä ei enää voinut edes julkisesti mainita paitsi paheksuen.

Ensi-ilta oli näet joulupäivänä 1944, siis vasta jatkosodan jälkeen. Kritiikki oli hämmentynyt: patetiaa vierastettiin ja huumoria kaivattiin. Yleismenestys oli kuitenkin vuoden neljänneksi paras.

Huomion arvoista on, että elokuva saatettiin esittää, vaikka poliittinen tilanne oli muuttunut. Ehkä se koettiin vain inhimillisenä draamana: sota aiheutti aineellista tuhoa, mutta jälleenrakennus oli mahdollista, koska maa – laajemmassa merkityksessä Suomi – oli jäljellä. Näinhän oli loppunut myös Mika Waltarin talvisodan jälkeen käsikirjoittama Oi kallis Suomenmaa.

Pois oli jätetty käsikirjoitukseen sisältyvää yleistä taustaa: autenttista filmimateriaalia Karjalan evakuoinnista talvisodan jälkeen ja jatkosodan hyökkäysvaiheesta. Samoin oli poistettu kolme r-sanaa.

Juha Seitjärven mukaan elokuvan kartano oli Kirkkonummella sijaitseva Oitbackan kartano, jossa oli upea puutarha.

Kirjailijasta ja romaanin taustasta

Gund von Numers syntyi 1901. Isä oli rautatievirkamies ja runoilija Gunnar von Numers. Tuleva kirjailija ei siis kasvanut mitenkään ylellisissä oloissa.

Sen sijaan upseerinvaimon elämän kirjailija tunsi omakohtaisesti. Hänen aviomiehensä oli jääkärikenraalimajuri Aarne Snellman, joka haavoittui huhtikuussa 1942 ilmapommituksessa Syvärillä ja kuoli sotasairaalassa.

Kirjailija oli Våra Kvinnor -lehden päätoimittajana 1928–1930. Vuosina 1943–1948 hän työskenteli Mannerheimin lastensuojeluliitossa. Jatkosodan aikana toimi kummikuntasihteerinä ja edisti näin Suomen suhteita Ruotsiin.

Esikoisromaani julkaistiin 1926. 40-luvulla ilmestyi kolme romaania, jotka kaikki suomennettiin, ja tämän jälkeen vielä kaksi romaania.
Kirjailija meni uudelleen naimisiin vuonna 1948 ja muutti samalla Ruotsiin, jossa hän kuoli 1984.

Romaanin taustasta

Kirjailija kertoo romaanin alussa teoksensa taustasta: Larsvikin Björnerit olivat eläneet osaksi paperilla, osaksi mielikuvituksessani lähes kymmenen vuotta. Kun jalkavamma pakotti kirjailijan kevättalvella 1942 pysyttelemään vuoteessa muutamia viikkoja, tällä oli aikaa miettiä nuorinta sukupolvea.

Kirjailija päätti siirtää toiminnan sotien aikaan, minkä takia nuorimman sukupolven iästä oli pudotettava kymmentä vuotta. Larsvikin kartano siirrettiin kirjailijan tuntemalle sotatoimialueelle, Hangon rajalle, minkä takia eivät ”henkilöt ja ympäristö ole erityisen uusmaalaisia”.
Taloilla ja henkilöillä ei kirjailijan mukaan ole todellisia esikuvia, vaikka hän kirjoittaessaan oleskeli Karis-Dragsvikin kartanossa.

Mainitsematta miehensä nimeä kirjailija sanoo lopuksi, että hän kirjoitti teoksensa loppuun vaikeana aikana ja ettei sitä, jolle hän sen kirjoitti, ole enää olemassa. Romaani oli siten rakkaudenosoitus ja surutyö.

Lisää tietoja

Gund Numers-Snellman Wikipediassa

Aarne Snellman Wikipediassa

Elokuva Kartanon naiset Wikipediassa ja Elonetissä

Elokuva Oi kallis Suomenmaa Elonetissä

Uuno Kailas: Rajalla

Seitjärvi, Juha: Helsinkiläiset kartanomiljööt SF-elokuvissa. – Teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla. Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Toim. Kimmo Laine et al. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2019.

Suomen kansallisfilmografia 3. Vuosien 1942-1947 suomalaiset elokuvat. Toimituskunta Kari Uusitalo et al. Painatuskeskus & Suomen elokuva-arkisto 1993.

Willenborg, Gertrud: Adel und Autorität. –  Teoksessa Trivialliteratur. Aufsätze. Hrs. von Gerhard Schmidt-Henkel et al. Literarisches Colloquium 1964.

Olen kirjoittanut Gunnar Johanssonin romaanista Tahdomme elää Hiidenkivessä 6/2009.

Blogissa olen kirjoittanut Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisestä osasta, Alli Wallin romaanista Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa.