Onttoni Miihkali: Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä

Onttoni Miihkalin talvisotakuvaukset Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä kiellettiin sotien jälkeen. Asenteidensa takia ne ovat jääneet syystä unohduksiin, mutta ovat kiinnostavia aatehistorian kannalta.

Onttoni Miihkalin teos Suomussalmen sotatanterilla. Rintamamiehen kokemuksia oli ensimmäinen talvisodasta kertova kirja. Ensimmäinen painos ilmestyi 11. maaliskuuta, kaksi päivää ennen rauhan solmimista.

Tieto sodan puhkeamisesta otetaan vastaan rauhallisesti. Vaikka ”sota tuottaisi meille kärsimyksiä”, sitä ei voinut välttää. Vaihtoehdot ovat selvät: ”Kuolema, sehän oli loppujen lopuksi kaunis sana – kun sen vastapainoja on orjuus…”

Onttoni Miihkali oli vienankarjalainen pakolainen ja hän vetoaakin siihen, mitä itäkarjalaiset olivat kokeneet neuvostovallan alla. Vain ne, jotka olivat paenneet Suomeen, olivat pelastuvat ”raskaista kärsimyksistä, Siperian ja ristin tiestä”. Se on kasvattanut heistä tulevaisuuden johtajia.

”Suomen kansalle ei tämäntapainen koettelemus ollut tarpeellinen. Se oli eheä, sivistynyt ja voimakas. Se kykeni rakentamaan ja luomaan, elämään ja kukoistamaan ilman sitäkin…”

Teoksessa kuvataan entistä punakaartilaista, joka on paennut Venäjälle, rakentanut Neuvosto-Karjalaa ja havainnut silloin, että kansallisuus on tärkeämpi kuin aate, säilynyt hengissä Stalinin puhdistuksissa ja päässyt palaamaan Suomeen. Hän on tullut kääntymykseen ja tulee nyt hyvin toimeen suojeluskuntalaisen kanssa, joka on taistellut häntä vastaan sekä vapaussodassa (mitä termiä kirjoittaja käyttää) että heimosodissa.

Sota esitetään kirjassa melkein leikkinä, myös kahden lotan mielestä.

Vihollista kohtaan kertoja osoittaa avointa vihaa ja halveksuntaa, jossa on rasistinen leima: venäläisille on ominaista likaisuus, eläimellisyys, lapsellisuus ja laumasieluisuus.  Suomalaiset ovat kaikessa vastakohtia. Vaikka heiltä puuttui preussilainen kuri, ”tämän korvasi mainiosti heidän taisteluhalunsa ja peräänantamaton suomalainen sisunsa. – – He eivät sietäneet pakkoa, mutta tekivät vapaaehtoisesti kaiken sen, mikä oli tehtävä. He eivät olleet koneita – he olivat vapaita, itsenäisiä ihmisiä.”

”Kaikkinainen liioittelu, hosuminen ja huutaminen, teki heidät [suomalaiset] noloiksi ja vastahakoisiksi. Juhlapuheet ja korulauseet olivat heille pahasta. Lauman iskuvoima puuttui heiltä kokonaan. Mutta he osasivat tapella yksikseenkin, harkita, mitä missäkin tilanteessa oli tehtävä. Koska he eivät osanneet hyökätä laumana, eivät he lauman tavoin hajaantuneetkaan, kun tulivat lyödyiksi…”

Sotavangit kuvataan vastenmielisiksi, jopa silloin kun he vastaavat kuulusteluissa totuudenmukaisesti, sillä silloin he eivät käsitä pettävänsä oman isänmaansa. Tosin ”eihän hänellä isänmaata ollutkaan – hänellähän oli vain isäntä. Hänen esi-isänsä olivat olleet maaorjia, hän itse oli kolhoosilaisorja. Vuosisatoja hänen sukunsa oli ryöminyt maassa, suudellut sitä kättä, joka heilutti sen likaisessa selässä ruoskaa. Siksi hän ei tuntenut rakkautta, ei kiitollisuutta, eikä hänellä ollut mitään velvollisuutta, ei ketään ja mitään kohtaan.”

Suomalainen sotilas taas on ”jalo ja inhimillinen. Hänen vastustajansa on raaka, julma ja epäinhimillinen. Mutta hän ei siitä välitä – kohtelee tätä samaista vihollistaan ystävällisesti, jakaa hänen kanssaan leipäpalansa ja joskus vaatevaransakin.”  

Onttoni Miihkali uskoo Suomen voittoon ja myös Suur-Suomen toteutuvan jo talvisodassa. Taustalla on ensinnäkin se, että alkulause on päivätty 27.1.1940, pari viikkoa ennen Summan murtumista.

Toiseksi Suomussalmella ja muualla itärintamalla, jossa teitä oli harvassa, oli mahdollisuus kaartaa selustaan ja pilkkoa vihollisen joukot. Sen sijaan Kannaksella vihollinen hyökkäsi linnoitettua Mannerheim-linjaa vastaan ja siten lopulta materiaali ratkaisi.

Perimmäinen selitys on kuitenkin kirjoittajan ideologia. Onttoni Miihkalin mielestä suomalaiset ja itäkarjalaiset ovat sama kansa.

Raatteen tiellä

Toinen Onttoni Miihkalin talvisotaa koskeva teos, Raatteen tiellä. Muistoja ja kokemuksia ilmestyi myös 1940. Se on edeltäjäänsä maltillisempi vihollista kohtaan, osittain jopa säälivä, varsinkin loppupuolella kun kuvataan eri kansallisuuksiin kuuluvien sotavankeja.

Silti peruslinja on sama kuin edellisessä kirjassa. ”Suomalaisten puolustuslinjan länsipuolella tien varret ovat puhtaita, siellä täällä on nuotion pohja, tyhjä savukerasia tai tulitikkulaatikko. Mutta sen itäpuolella kaikki muuttuu, ikäänkuin tulisi toiseen valtakuntaan, järjettömän sekasorron, kuoleman ja saastan maahan.”

”Metsä on raiskattu, liattu ja häväisty; ennen puhdas korpi ikään kuin suree alennustaan. Riepukasoja, särkyneitä ajoneuvojen röykkiöitä, lommoisia ruoka-astioita, kaikkea, mitä parinkymmentuhantinen ihmisjoukko on tarvinnut jokapäiväistä elämäänsä varten, ja myös sellaista, minkä varassa sotajoukko on toiminut: aseita, ammuksia ja viestitysvälineitä on kaikkialla.” Sekä paperia ja kirjallisuutta tienvarsi täynnä: ”Kommunistisen puolueen historioita, eri aselajien ohjesääntöjä, propagandaoppaita, kaunokirjallisuutta, runoteoksia, – kaikki nämä sadat ja tuhannet kirjat levällään, huiskin haiskin, rapakoissa, ojissa, puiden juurilla, repaleisena, likaisena sekamelskana.”

Ja kaiken yllä on ”kalman vinkeä, ällöttävä haju.”

Kaatuneen taskusta löytyy punakantinen kirja, jossa arvostellaan ”porvarillista humanismia” ja kehutaan ainoaksi oikeaksi humanismiksi Marxin, Leninin ja Stalinin humanismia: Kommunistille ”saa olla oikein vain se, mikä aiheuttaa vanhan maailman häviämisen.”

Evakkojen ja heidän vastaanottajiensa ongelmat

Loppuluvussa ennakoidaan evakkojen vaikeuksia tekijän omien pakolaiskokemusten perusteella. Yllättäen tämä osuus on niin hyvä, että se olisi voitu antaa jopa oppaaksi evakkoja vastaanottajille, ehkä myös itse evakoille, jotta kumpikin osapuoli olisi tiennyt mikä on edessä.

Ensin kuvataan evakkojen vastaanoton ongelmia: ”Ihminen tinkii hyvin vastahakoisesti omasta mukavuudestaan. Hän on tottunut määrättyyn elämänjärjestykseen ja piintynyt tapoihinsa. Hän on rakentanut talonsa vaatimustensa mukaisesti ja on tarvitsevinaan kaikki sen tilat. Pihallaan hän on tottunut vuosien vieriessä näkemään vain oman vähäisen väkensä liikkuvan ja askartelevan, lastensa ja omaistensa, jotka ovat osa hänestä itsestään ja joihin hän täydellisesti luottaa.

Mutta sitten eräänä päivänä tulee hänen taloonsa vieraita ihmisiä, jotka valtaavat hänen huoneitaan, kävelevät hänen pihoillaan ja panevat kaikki hänen mielestään sekaisin. Hänen elämänjärjestyksensä järkkyy, hän ei voi noudattaa tuttuja tapojaan. Hän tuntee itsensä ahdistetuksi, sorretuksi ja kaikki oikeutensa loukatuiksi.  Nuo tulokkaat, ne saattavat olla hyviä, mainiota ihmisiä, mutta hän näkee heissä vain ilkeitä rauhanhäiritsijöitä ja alkaa suorastaan vihata heitä.

Hänen on melkein mahdoton katsoa asioita heidän näkökannaltaan, vaikkapa hän tahtoisikin. Että he ovat menettäneet kaikkensa, ovat onnettomia ja turvattomia, sen hän unohtaa. Ja jos muistaakin, niin hän ajattelee:

’Mutta enhän minä ole heidän onnettomuuteensa syyllinen.’

Inhimillisen itsekkyytensä valossa hän näkee omat ’kärsimyksensä’ paljon suurempina ja noiden toisten aivan mitättöminä. Hän on ilkeä ja paha heitä kohtaan, lausuu typeriä, suorastaan rikollisia sanoja, vaistoten, että ne ovat sellaisia, mutta tahtoen loukata noita vihaamiaan tungettelijoita mahdollisimman kipeästi.”

Onttoni Miihkali odottaa lukijan väittävän, että evakkojen tilanne on nyt erilainen kuin aikoinaan itäkarjalaisten pakolaisten, koska ”eiväthän länsikarjalaiset ole pakolaisia”, ”Hehän ovat omassa maassaan. He ovat maan kansalaisia, joilla on oikeus vaatia ja myös saada.”

Onttoni Miihkali myöntää, että evakot ”ovat verrattoman paremmassa asemassa kuin olimme me itäkarjalaiset kahdeksantoista vuotta sitten. Meillä ei ollut mitään oikeuksia: ei oikeutta vaatia, ei edes pyytää. Me tulimme vieraaseen maahan köyhinä, nälkäisinä ryysyläisinä. Me emme osanneet paljonkaan, suomalainen yhteiskuntajärjestys oli meille aivan outo, elinkeinoelämä tuntematon. Sivistystasostamme ei tietysti voinut puhuakaan. – – Mehän olimme luonnonkansan lapsia, suurimmaksi osaksi lukutaidottomia.”

Itäkarjalaiset kuitenkin selviytyivät eivätkä ”ole enää pakolaisia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Olemme kasvaneet kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan kuin ympätyt oksat omenapuuhun.” Ero muihin Suomeen kansalaisiin on vain se, että itäkarjalaiset ovat tyytyväisiä, vaikka joskus muiden tavoin murisevatkin. ”Sillä pakolaisuudessa oli meidän pelastuksemme.” Jos he eivät olisi aikoinaan nousseet ”kaiken inhimillisen järjen ja käsityksen vastaiseen vastarintaan”, ”vaeltaisimme tänä päivänä Siperian ja ristin tietä, kituisimme pakkotyöhelvetissä ja vankiloissa.”

Kahdeksassatoista itäkarjalaiset ovat ”selviytyneet hyvin pakolaisuuden kirouksista. Monet silloiset pennittömät ryysyläiset ovat tänä päivänä miljoonamiehiä, monet talottomat talollisia. Varattomista on tullut varakkaita ja lukutaidottomista lukutaidollisia.”

Näennäisesti näyttää siltä, että ”länsikarjalaisilla”, ”jotka ovat kansalaisia omassa maassaan, tuntevat sen olot ja ovat saaneet sen antaman sivistyksellisen pohjan”, olisi paljon paremmat mahdollisuudet selviytyä pakolaisuudesta.

”Sielullisessa suhteessa he kuitenkin joutuvat läpikäymään kaikki ne kehitysasteet kuin mekin. He ovat jättäneet kotinsa, kuten me, tylyt ihmiset tulevat kohdelleeksi heitä samoin kuin meitä. Samanlainen koti-ikävä, elämänä väliaikaisuuden tunto ja toisten haittana olemisen karvaus johtuvat heitäkin vaivaamaan. He tekevät samat erehdykset kuin mekin ja valittavat sisimmässään samoin katkerin sanoin.”

Ainakin yhdessä suhteessa evakoilla tulee olemaan vaikeampaa päästä alkuun kuin itäkarjalaisilla, ennustaa Onttoni Miihkali: ”Me emme rakentaneet mitään korvauksen varaan, koska tiesimme, ettemme milloinkaan sellaista saisi. Mikä on menetetty, sitä on turha enää muistella. Se on kuin menneen talven lumi, sulanut ja haihtunut olemattomiin.

Me emme jääneet odottelemaan, että valtiovalta järjestää meidän olomme ja toimeentulomme. Aloitimme alusta ja hartiavoimin. Tiesimme, ettei suomalaisella yhteiskunnalla ollut minkäänlaisia velvollisuuksia meitä kohtaan. Emme näin ollen tulleet katkeriksi, vaikkei meistä erityisesti pidettykään.”

Pakolaisuuden alkuvuodet olivat raskaita ja pitkiä: ”Koti-ikävä, taistelu jokapäiväisestä leivästä, tylyt, vihamieliset ihmiset – ei toivoa kotiinpaluusta, harmaat päivät lipuivat ohi katkeamattomana jonona…”

Onttoni Miihkali huomauttaa, että ”tylyjä, vihamielisiä ihmisiä” oli itse asiassa ”vähän, yksi sadasta – ei, korkeintaan pari, kolme tuhannesta! Lempeitä ja ystävällisiä oli paljon enemmän.” Ihmisen psykologia on kuitenkin sellainen, että ”kaunis, lohduttava sana viipyy sielussa vain hetkisen ja häipyy pois. Ilkeä, loukkaava sana katkeroittaa siellä vuosikausia, myrkyttää päivät ja vie öitten unen. Pahan ihmisen muistaa aina, mutta hyvän unohtaa pian…”

Onttoni Miihkalilta kysyttiin kerran: ”Miksi te karjalaiset vaellatte paikasta toiseen? Miksette tee työtä ja syö leipäänne niin kuin muutkin ihmiset?”

Tuolloin Onttoni Miihkali ei osannut vastata, vasta myöhemmin hän oivalsi, mistä oli kyse: ”Pakolainen etsii paikkaa, joka olisi yhtä rakas ja kaunis kuin se, jonka hän menetti. Mutta hän ei löydä sitä. Kaikki muut paikat ovat rumia, outoja ja rakkaudettomia.”

Onttoni Miihkali muistuttaa mieleen sanonnan: ”Ihminen ei elä ainoastaan leivästä.” Pakolainen ”kaipaa kai sitä ympäristöä, jossa leipä maistuu makeimmalta…” Siis kotiseudulleen.

”Lopulta pakolainen kyllästyy vaeltamiseen ja asettuu johonkin. Paikka on hänestä maailman kurjin ja viheliäisin, ihmiset siinä ilkeitä ja typeriä, hassuja ja naurettavia. Mutta hän puree hampaansa yhteen ja vannoo: Tähän jään!

Vierivät vuodet, paikka on yhä ruma, ihmiset edelleenkin ilkeitä. Pakolainen lähtee parin kuukauden matkalle ja – alkaa siellä ikävöidä.  Hän ei ole uskoa itseään, suuttuu ja alkaa sättiä omaa minäänsä. Mokomaankin paikkaan muka ikävä, tuollaisten kurjimusten luo!

Mutta ikävä kasvaa ja voimistuu, ja hänelle tulee kiire päästä sinne, mistä on lähtenyt. Ja kun hän tulee määränpäähän, huomaakin hän ällistyen: Ennen niin ruma paikka on nyt mitä ihanin, ja vielä joku aika sitten ikävät, pahat ihmiset ovat kuin taivaan enkeleitä, hyviä ja rakastavia.

Ja riemuiten hän havaitsee, ettei hän olekaan enää pakolainen. Hänen ympärillään on tuttua, rakasta – hänellä on koti, hänellä on ystäviä.”

Jonkun pakolaisen koti-ikävä on kuitenkin niin ylivoimainen, että ”hän ajattelee: Oma kurjuus on parempi kuin vieras hyvinvointi. Lähden kotiin, eihän minulle tämän pahempi sielläkään voi olla.”

Tällöin pakolainen kuitenkin unohtaa kotiseutunsa olosuhteet. Onttoni Miihkalin mielestä ”kodin tekee kodiksi kotoinen ympäristö.”

Puolet itäkarjalaisista pakolaisista palasi uskoen lupauksiin täydellisestä anteeksiannosta ja omaisuuden palauttamisesta. ”Missä he ovat nyt? – Sinä, länsikarjalainen lukija, tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin.”

Kirjailijasta

Onttoni Miihkali (1904-1979) eli elämänsä kolmessa maassa ja hänellä oli kolme nimeä. Hän oli lähtöisin Vienan Karjalasta ja käytti elämänsä ensi vuosikymmenet nimeä Onttoni Miihkali. Ensimmäinen nimi on isännimi, joten nimi tarkoittaa Miihkali Ontonpoika.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Onttoni Miihkali osallistui Itä-Karjalan kansannousuun. Sen epäonnistuttua hän pakeni Suomeen ja omaksui nimen Mikko Karvonen.

Mikko Karvonen valmistui kansankoulunopettajaksi ja toimi Suomussalmen Kuivajärvellä opettajana vuosina 1928–1939. Lisäksi hän toi radio-ohjelmissa, lehtikirjoituksissa ja esitelmissä esille Kuivajärven ja läheisen Hietajärven kylien ortodoksista vienankarjalaista kulttuuria ja teki runonlaulajan, anoppinsa Domna Huovisen tunnetuksi.

Talvisotaan Mikko Karvonen osallistui luutnanttina Suomussalmen rintamalla Erillinen Pataljoona 15:n tiedustelu-upseerina vuoden 1939 loppuun saakka. Tammikuussa 1940 hän siirtyi Päämajan propagandaosastolle Mikkeliin.

Jatkosodan alkaessa hänestä tuli tiedustelu-upseeri heimosoturipataljoonista muodostetussa Osasto K:ssa. 20. heinäkuuta 1941 Vuokkiniemellä järjestettiin ”kansankokous”, jossa Karvonen julisti pitämässään puheessa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen; tätä ei koskaan virallisesti tehty.

Suur-Suomen valtaus oli ollut Karvosen unelma ja tavoite. Tapa, jolla suomalaiset kohtelivat itäkarjalaisia, tuotti hänelle musertavan pettymyksen.

Lapin sodan aikana Karvosen perhe evakuoitiin Ruotsiin ja Karvonen seurasi mukana, koska hän oli saanut varoituksen, että se olisi viisainta. Hän ei ollut tehnyt sotarikoksia, mutta voimakas kielenkäyttö ja itäkarjalainen syntyperä olivat tehneet hänestä merkityn miehen.

Karvonen jäi Ruotsiin, suoritti ruotsin kielen tutkinnon ja toimi taas opettajana. Hän muutti nimensä Mikael Karresandiksi. Hän jatkoi kirjoittamista, mutta keskittyi ortodoksisiin aiheisiin. Hän kuoli 1979.

Kirjailijanimenä hän käytti alusta asti vienankarjalaista nimeään Onttoni Miihkali. Jo ennen sotaa hän oli kirjoittanut useita teoksia, joiden tapahtumapaikkana oli Vienan Karjala.

Onttoni Miihkalin teosten sensuroinnista sodan aikana ja sen jälkeen kerrotaan blogin artikkelissa, joka käsittelee vasta vuosikymmeniä myöhemmin julkaistua teosta Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 (sen alussa on myös sodan aikana julkaistu teos Raatteen tieltä Vuonniseen). Artikkelissa Salaista sotapäiväkirjaa verrataan Olavi Paavolaisen Synkkään yksinpuheluun ja Martti Haavion teokseen Me marssimme Aunuksen teitä.

Kirjallisuutta

Marttinen, Eero:  Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa: Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941–1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Onttoni Miihkali Wikipediassa

Anu Kaipainen: Vierus verta täynnä

Anu Kaipainen oli kokenut sodan ja evakkouden lapsena, ja hänestä tuli 60-lukulainen radikaali ja pasifisti. 90-luvulla hän kuitenkin romaanissa Vierus verta täynnä kuvasi talvisodan taisteluja Raatteen tiellä.

vierus-verta-taynna

Anu Kaipainen omisti romaaninsa Vierus verta täynnä (1995) lastenlapsilleen, ”joitten isät ovat saaneet kasvaa siviilipalvelusmiehiksi minun puuttumatta asiaan. Olen päätynyt ajatukseen että minun on kerrottava nyt, sukupolven yli, siitä mitä tiedän ja että minulle tärkein on aina ollut rauha, joka valitettavasti saavutetaan vain sodan jälkeen.”

Kaipainen toteaa romaanin olevan ”osittain totta, osittain sepitteellinen”. Kirjan lehdillä vilahtelevat useat tunnetut upseerit kuten Hjalmar Siilasvuo, Alpo Marttinen, Paavo Susitaival ja Joppe Karhunen. Tapahtumien historiallisesta taustasta voi lukea Teemu Keskisarjan teoksesta Raaka tie Raatteeseen, josta selviävät eräiden sivuhenkilöiden esikuvat samoin kuin vihollista auttaneiden ja näiden vangeiksi joutuneiden esikuvat ja kohtalot.

Rauhantahtoinen mies, sotaintoinen vaimo

Romaanin Vierus verta täynnä päähenkilöinä on kaksi kansakoulunopettajaa, aviopari Anna ja Juhani Malinen. Anna on liiton voimakkaampi osapuoli, joka saanut Juhanin vaihtamaan ortodoksisen uskon luterilaisuuteen.

Annan kotiseudulla Härmässä on pidetty kruununhäät. Annan musta morsiuspuku on perinteinen, mutta se myös enteilee tulevaa sotaleskeyttä.

Ainoa, mihin Juhani on taivuttanut Annan, on opettajiksi tulo Suomussalmen rajapitäjään. Anna on tuonut kylälle lotta-aatteen, johon hän on kasvanut Pohjanmaalla. Hän on täynnä ryssänvihaa, mutta muuten hän vieroksuu äärioikeistolaisuutta, esimerkiksi pastori Elias Simojokea.

Avioparilla on pieni poika, Petri. Juhani on toivonut toista lasta, mutta Annalle ovat tärkeämpiä monet harrastukset ja hän pelkää kauneuden menetystä. Niinpä hän aiheuttaa itselleen keskenmenon ja käyttää ehkäisyä.

Sodan syttyminen saa Annan luopumaan ehkäisystä, ja hän alkaa heti odottaa lasta.

Siitä huolimatta Anna palaa isänmaallista intoa ja haluaa seurata miestään sotaan kuin Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden Lotta Svärd. Anna ei lähde evakkoon vaan lähettää sinne poikansa Petrin anoppinsa hoivissa.

Petriä vaivaa, miksi isä ei ollut lähtiessään katsonut taakseen, vaikka poika oli itkenyt. Myöhemmin Anna ajattelee: ”Julma isäkö? Ei, vaan isä joka ei antanut poikansa nähdä kyyneleitä.”

Silti Anna epäilee, että Juhani oli ollut väärässä: ”Ehkä poika hänen mallinsa mukaan, kasvot menosuuntaan, joutuisi jättämään aikoinaan jotakin, mikä oli rakasta. Kun ei vain jättäisi vapaehtoisesti.”

Evakossa ja sotavankina

Pohjanmaalla talon pikkupoika mielistyy Petriin: ”Sota oli tuonut tällaisia. Siitä sota oli mukava asia, vaikka isä ja äiti alituiseen motkottivat evakoista. Niitä oli heillä asuinhuoneissakin, ja ne olivat tuoneet taloon torakoita, niin kuin äiti sanoi.”

Petrin isoäiti aiheuttaa talon aikuisissa puistatuksia noitakonsteillaan: hän pystyy pysäyttämään veren jopa satojen kilometrien päässä.

Juhanin isä taas kuuluu niihin siviileihin, joita ei ehditä evakuoida ja jotka joutuvat sotavangeiksi. Kun he yrittävät paeta, heidät ammutaan. Kuoleman hetkellä isoisä saa yhteyden vaimoonsa, joka evakossa aavistaa miehensä kuoleman.

Myötätunto ulottuu lähes kaikkiin

Vavahduttava on kohtaus, jossa Annan saa haudattaviksi raskaana olleen äiti ja kaksi lasta sekä muita lapsia. Lapset ovat olleet pellolla leikkimässä, kun vihollinen on heittänyt pommin.

Historiassa puhutaan uhreista numeroina ja vertaillaan, onko heitä paljon vai vähän, mutta kaunokirjallisuus näyttää, että jokainen on ihminen.

Rajapappi Heimo Elo vertaa Suomea ja Neuvostoliittoa Davidiin ja Goljatiin. Hänen oma uskonsa kuitenkin loppuu. Hän tekee itsemurhan, koska ei ole sodan alussa pystynyt pitämään puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Sovittaakseen miehensä kohtalon Elon leski Kerttu ryhtyy lähetiksi. Hän pärjää hyvin paikallistuntemuksensa ansiosta. Tehtävät sodassa eivät ole sukupuolesta kiinni.

Kerttukin menettää henkensä, ja parin lapset jäävät orvoiksi.

Myötätunto ulottuu lopulta jopa maanpetturiin, kun näytetään tämän tausta: koulun huoltomiestä Aarne Huuskosta on lapsena kohdeltu kaltoin. Hän on naiivisti uskonut, että rajan takana tulevat vapauttajat, ja antanut heille karttoja. Taas hän pettyy, sillä puna-armeijalaisetkaan eivät kohtele häntä tasa-arvoisena.

Negatiivisesti on kuvattu vain pappi, joka siunaa aseet.

Rakkaus uhmaa kaikkea

Romaanin nimi Vierus verta täynnä viittaa kansanrunoon Jos mun tuttuni tulisi, jossa runon minä lupaa: ”Jos mun tuttuni tulisi, / ennen nähtyni näkyisi, / sille kättä kääppäjäisin, / vaikk’ ois käärme kämmenpäässä, / sille suuta suikkajaisin, / vaikk’ ois suu suden veressä, / vielä vierehen viruisin, / vaikk’ ois vierus verta täynnä.”

Runo toteutuu Annan ja Juhanin kohdalla ensiksi siten, että kun he tapaavat sodan keskellä ja rakastelevat, Anna saa moninkertaisen orgasmin. Avioliitossa se ei ole onnistunut vuosiin. ”Sota oli opettanut myös rakastamisen taidon.”

Rauhan aikana verta kammonneesta ja vaimoaan heikommasta Juhanista tulee esimerkillinen upseeri.  Roolit muuttuvat perinteisiksi: Juhani ei enää pelkää, mutta Anna alkaa pelätä miehensä puolesta.

Vastakohdan tarjoaa Elon pariskunta.

Lottien työtä kuvataan arvostavasti

Lottien työtä kuvataan romaanissa arvostavasti ja näytetään sen raskaus.

Kuolevat sotilaat turvautuvat houreissaan Annaan luullen häntä äidikseen: ”Äiti, älä jätä minua yksin”, ”En minä jätä”, ”Tule tänne äiti, tule minunkin luo”, ”Minähän olen tässä.” Anna avustaa leikkaussalissa ja vie sotilaille hevosella ruokaa.

Anna myös pesee ruumiita. Hän vertautuu poikaansa Tuonelan joelta etsivään Lemminkäiseen äitiin Gallen-Kallelan maalauksessa.

Kun kipulääkkeet loppuvat, Runebergin Lotta Svärdin konsti, alkoholi, olisi hyvä korvike, mutta sitä ei ole.

Toki epäkohtiakin on: lottapuvun epäkäytännöllisyys sotaolosuhteissa tuodaan moneen kertaan ilmi. Lottien joukossa ei myöskään vallitse sopu.

Ilmeisesti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Paavo Rintalan Sissiluutnantin lottakuvan vastapainoksi Kaipainen luo kohtauksen, jossa nuori upseeri vonkaa turhaan Annalta, kun ei ole aiemmin ollut naisen kanssa. Naista syytetään aina, suostuu hän sitten tai ei.

Joutsen, risti, pakkasenkeli

Yksi romaanin symboleista on joutsenpari, lintu joka on yksiavioinen.

Anna aavistaa Juhanin kaatuvan, mutta kokee runon minän tavoin: ”En minä sinun kuolemasi edessä vapise, eikä se minun syliäni estä. Minä sulkeudun viereesi, lankean sinuun kuin sade, kunnes maa ja taivas makaavat toisensa ja elämä ja kuolema ovat yhtä. Syön kasvojasi, minä aika: valkenen luissasi, kunnes olemme multa. Ja ikuiset henkemme laulavat näiden kenttien yllä, kunnes villikukat puhkeavat meissä ja on kevät. Emme me toisiamme jätä. Rajat väistykööt aikaa tai repikööt maan kuin rotkot. Yhtä kaikki viruisin vierelläsi, vaikka olisi vierus verta täynnä.”

Juhani kaatuu puna-armeijan upseerin päälle, ”niin että he muodostavat kuin ristin”. Ilmari Leppihalme vertaa kohtausta Yrjö Jylhän Kiirastulen runoon Kohtaus metsässä, jossa ei edes mainita sotilaiden kansallisuutta.

Kohtausta on ennakoitu jo aiemmin, kun Anna näkee kaatuneen puna-armeijan upseerin, joka muistuttaa Juhania, ja Juhani näkee vastaavasti kuolleen puna-armeijan naissotilaan, joka muistuttaa Annaa.  Vihollinenkin on ihminen, jolla on perhe.

Risti tarkoittaa sekä syyllisyyttä että sovitusta.

Aiemmassa fantasiakohtauksessa pakkasenkeli ”leijaili korkeuksiin piippalakkeja ja suomalaisia kokardeja siipihöyhenissään, kumpiakin, niin kuin sodassa aina, kun syyllisiä eivät ole ne, jotka taistelevat, vaan johtajat, jos hekään, ehkä onneton sattuma vain. Syyllinen on meistä jokainen, niin kauan kuin meissä on nämä kaksi voimaa: hyvyys ja pahuus, joista pahuus on voimakkaampi.”

Sota opettaa arvostamaan rauhaa

Ennen kuolemaan Juhani ”tiesi että Raatteen tielläkin, sen ihmeessä, oli lopullinen voittaja elämä, Ihminen, jota ei voinut väkivallalla tuhota, koska henki oli kuolematon.”

Elämä voittaa Annan odottamassa lapsessa. Annalle jäävät ”Pienet tehtävät, jotka ovat kylliksi minulle. Minä olen kahden lapsen isä ja äiti.”

Sota on opettanut Annan arvostamaan rauhaa, ja hän haluaa siirtää omakohtaisen kokemuksensa nuoremmilleen: ”Ei enää koskaan tällaista sotaa. Lapset tarvitsevat rauhan. Kun sota loppuu, minun tehtäväni on yrittää turvata se rauha lapsille. Kun minä vain tietäisin, miten välittäisin sen omille lapsilleni. Yritän välttää sotaa, mutta menen sinne itse, jos tarvitaan, ja ainoastaan silloin, kun meitä kohti hyökätään.”

anu-kaipainen

Kirjailijasta

Anu Kaipainen, alun perin nimeltään Aune Helinä Mustonen, syntyi 1933 Muolaassa. Isä oli kotiteollisuuskoulun johtajaa.

Anu Kaipainen kirjoitti ylioppilaaksi Kallion yhteiskoulusta. Hän opiskeli työn ohessa Helsingin yliopistossa ja kuunteli erityisellä innolla kansanrunouden luentoja. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1955.

Samana vuonna hän solmi avioliiton lääkäri Osmo Kaipaisen kanssa. Osmo Kaipaisesta tuli sosialidemokraattinen kansanedustaja ja ministeri.

Anu Kaipainen toimi äidinkielen opettajana useilla paikkakunnilla, viimeksi Oulussa ja kirjoitti samalla, kunnes ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi 1967. Hän käytti vanhoja myyttejä ja arvosteli aikansa ilmiöitä pasifistiselta ja radikaalilta pohjalta.

Anu Kaipainen oli kuusivuotias talvisodan syttyessä. Perhe joutui muiden tavoin lähtemään evakkoon. Kokoomateoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3 Anu Kaipainen kertoo muistavansa hyvin evakkomatkan, joka kesti kolme vuorokautta. Lapsena hän näki sodasta lapsena kauhu-unia. Hän säikähteli vähäisiäkin ääniä, kuten herneiden kaatamista kattilaan.

Matti Virtanen sanoo teoksessaan Fennomanian perilliset (2001), että sotaorpojen sukupolven kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla. Sodan takia lapset saattoivat myös joutua eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Jostain syystä Virtanen ei mainitse evakkoutta. Joka tapauksessa hän tiivistää sukupolven yhdistävän kokemuksen: ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Tähän on lisättävä, että nykyisin puhutaan rauhankriisistä: elämä ei voinut palautua entiselleen, koska sekä ihmiset että yhteiskunta olivat muuttuneet sodan aikana.

Kaipainen omaksui monet 60-luvun aatteista.  Läpimurtoromaani Arkkienkeli Oulussa (1967), joka sijoittuu Suomen sotaan, on vahvasti pasifistinen.

Evakkokokemuksia Kaipainen käsitteli suoraan vasta trilogiassa Kaihoja kukkivat käet (1983), Vilulinnut (1987) ja Nuoruustango (1989). Talvisodan 50-vuotismuistovuoteen sijoittuva romaani Kuin kuulla kummullansa (1991) käsittelee sotasukupolven ja 60-luvun radikaalien ristiriitaa ja sovintoa.

Anu Kaipainen kuoli 2009.

Kirjallisuutta

Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteseen. Suurtaistelun ihmisten historia. Siltala 2012.

Leppihalme, Ilmari: Anu Kaipainen. – Pohjoista kirjallisuutta.

Miten kirjani ovat syntyneet. 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1991.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. 2. p. SKS 2002.