Yrjö Keinonen: Veriset lumet

Yrjö Keinosen Veriset lumet on sikäli harvinainen talvisotaromaani, että upseerit arvostelevat ankarasti suomalaista johtamista.

Veristen lumien (1974) päähenkilö on Lauri Purola, joka opiskelee Helsingin yliopistossa fysiikkaa. Yleisten kertausharjoituksen (YH) alkaessa kornetti Purola matkustaa koottavaan joukko-osastoon Joensuuhun.

Ammattiupseeri vs. reservinupseerit

Eskadroonan päällikkönä on todellinen henkilö, ratsumestari Majewski. Enteelliseksi Majewskin tavasta johtaa osoittautuu tämä mielisanonta: ”Vain se on todellinen sotapäällikkö, jolta alaiset ovat kaatuneet vähintään kolmeen kertaan.”

Sen sijaan sotaa kokemattomat kornetit tajuavat, ettei pienessä maassa voi tuhlata miehiä, puhumattakaan että ”päämääräksi ei pitänyt asettaa uljasta sankarikuolemaa, vaan sitkeä taistelu mahdollisimman pienin tappioin.”

Purola ei myöskään usko asevelvollisuusaikaisen esimiehensä periaatteeseen, että miehille pitää ennen kaikkea korostaa tinkimätöntä kuria tyyliin ”minä käsken – sinä tottelet, ellet tottele – rankaisen”. Sen sijaan Purola yrittää ”löytää sellaista sanottavaa, joka synnyttäisi keskinäistä luottamusta ja rohkaisisi miehiä oma-aloitteisesti yrittämään parastaan. Alaisille oli annettava tietoja heitä kiinnostavista aiheista.”

Toinen kornetti Latvala puhuu miehilleen samoja asioita kuin Purola lisättynä huumorilla. Kolmas kornetti Purhonen ei pidä puheita vaan antaa lyhyitä asiallisia käskyjä. Hän on toisia virkavuosiltaan vanhempi ja siten eskadroonan varapäällikkö. Ammatiltaan hän on maanmittausinsinööri ja vapaa-aikoinaan innokas suojeluskuntalainen.

Eskadroona kuljetetaan junalla Loimolaan Raja-Karjalaan. Vanhaan tapaansa Majewski ei puutu koulutukseen paitsi määräämällä sen aiheet. Kornetit joutuvat noudattamaan esimiehen vanhoillista taistelukoulutusohjelmaa, vaikka hyvin ymmärtävät, ettei hyökkääminen ratsain kohti konetuliaseita johtaa vain ruumiskasoihin. Kornetit oppivat itsenäiseksi ja oma-aloitteisiksi, mutta ”tajusivat, että olisi vältytty monilta virheiltä ja ajanhukalta, jos ammattiupseeri olisi kädestä pitäen ohjannut reservistä tulleita.” 

Latvalalla on luontaista arvovaltaa. Hän viihtyy vapaa-aikanakin miestensä parissa, virittää hilpeän keskustelun ja pitää silloin tällöin ylimääräisen iltahartauden. Sen sijaan Purhonen johtaa joukkuettaan vain asiallisin perustein ja säilyttää etäisyyden miehiinsä. Ajan tavan mukaan Purolakaan ei antaudu läheiseen kosketukseen miestensä kanssa. Hän uskoo sotilaalliseen täsmällisyyteen mutta myös siihen, että käskyt täytetään paremmin, kun ne perusteellaan. Näin hän opettaa joukkueelleen sotilaallista ajattelutapaa.

Yleisön isänmaallinen hurmio

Sotilaat elävät korvessa eristyksissä muusta Suomesta. Tullessaan lomalla tapaamaan tyttöystäväänsä Mirjaa Sortavalaan Purola hämmästyy, miten paljon tämän perhe ja muut ihmiset ihailevat sotilaita.

Korkeimmalle ilmapiiri nousee maanpuolustusjuhlassa: ”Yleisön isänmaallinen haltioituminen yllätti korpisotilaan. Purola tunsi joutuneensa siihen ilmapiiriin, josta Aseveli ja radio jatkuvasti olivat hymistelleet, mutta johon Loimolan korvessa ei ollut oikein uskottu. Maisteri Vilho Helanen lietsoi juhlapuheellaan kansallistunnetta ja heimoushenkeä. Valtavin suosionosoituksin palkittiin hänen vakuutuksensa, ettei Suomella ollut hätää, kun sisukkaan ja koulutetun armeijan takana oli kaikkiin uhrauksiin valmis yksimielinen kansa.”

Sota syttyy

Majewski on ikävystynyt korvessa, mutta sodan vaaran lisääntyminen innostaa häntä. Mainilan laukausten jälkeen hän on varma sodan syttymisestä lähipäivinä.

Sen sijaan ”Purolan mielessä myllersi. Sota, kaaos, mullistaisi kaiken. Hänen ajatuksissaan välähtivät Mirja ja Sortavala ja omaiset kotona Karjalan vaaralla. Tajuntaan jysähti mielikuva: vihollinen valtaa maan. Purola ei uskonut Suomen selviytyvän. Kysymys olisi vain ajasta. Taistellen oli hankittava vain aikavoittoa. Mutta mihin tarkoitukseen? Sekasorron estämiseksi, omaisten saamiseksi jonnekin turvaan, kenties valtion johdon toimenpiteitä varten. Ja muulle maailmalle oli osoitetta, että Suomi tahtoi elää itsenäisenä muiden kansakuntien joukossa. Suomea ei saanut pyyhkäistä kartalta jälkeä jättämättä. Purola muisti: miehen kunnia on kalliimpi kuin henki. Nyt on kyse koko kansan kunniasta. Hän oli omalta osaltaan valmis taisteluun, vaikka se näyttikin toivottomalta.”

Miehistön kohdalla ”Toiminta laukaisi pahimman jännityksen. Ratsumiesten enemmistö luotti kaikesta huolimatta suomalaisten mahdollisuuksiin. [- – -] Joka tapauksessa oli yritettävä kynsin ja hampain panna hanttiin.” Purola ei edes epäile, ”että joku hänen alaisistaan voisi kieltäytyä täyttämästä käskyä, olipa tehtävä miten vaikea tahansa. Oli vain voitettava oma pelkonsa, ahdistava tunne, että juuri omalla kohdalla jo ensimmäinen taistelu saattaisi olla viimeinen.” Toisaalta myönnetään: ”Ratsumiesten joukossa oli kyllä täysin toivottomiakin, jotka tahdottomina, silmät harittaen ratsastivat muiden mukana uskoen matkattavan suoraan surman suuhun.”

Pian Purola huomaa, että on odottanut liikaa: ”Uskomatonta! Paenneet ja vieneet varsinaisen [konekiväärin] mennessään! Purolan pettymys oli katkera. Omiin taistelutovereihin ei siis voinut tiukan paikan tullen luottaa.” Onneksi oma joukkue on toisenlainen ja pysynyt paikallaan.

Eskadroona jalkautuu. Muuten Majewski noudattaa entistä tyyliään. Käskyt hyökätä suoraan aiheuttavat suuria ja turhia menetyksiä. Majewskille ei voi tehdä ehdotuksia, sillä siitä saa ”paskamiehen” maineen.

Eräässä varhaisessa tilanteessa kornetti Purhonen ”kävi ankaraa sisäistä taistelua. Hänen tarvitsi vain sanoa: Irti! ja eskadroona olisi vielä pelastettavissa. Mutta entä jos pataljoonat ovat tuossa lähellä ja esimies [Majewski] tekee hänelle hankalia kysymyksiä: Mihin te juoksette? Miksi jätitte asemat vastoin käskyä? Hän saattaisi joutua sotaoikeuteen ja menettää upseerinkunniansa. Sehän olisi pahempaa kuin kuolema. Purhosen mielessä välähtää toive, että Purola ja Latvala lähtisivät ilman hänen käskyään, jolloin vastuu siirtyisi heille. Mutta nämä vain tiukkasivat irtautumiskäskyä häneltä. Purhonen tajusi Latvalan ja Purolan kannan: yhden miehen upseerinkunnia oli heitettävä hiiteen ennemmin kuin uhrattava sadanviidenkymmenen henki.”

Erilaisia sotilaita

Romaanissa kuvataan myös erilaisia sotilaita.

Siviiliammatiltaan kuorma-autonkuljettaja Kaira on työteliäs ja rehti poikamies, joka on niin apumiestensä ja tyttöjen suosiossa. Sodassa hän on ripeä ja rohkea.

Vakavaraisen talon isäntä Kirmanen on käynyt kansanopiston ja tavoitteli ”pitäjäläisten silmissä moitteettoman ja valistuneen miehen asemaa, mutta jossakin yritys meni vikaan. Turhantärkeys ja tosikkomaisuus näkyivät.” Vaimoksi hän saa vain palvelustyttönsä. Kun Kaira tuhoaa partion, Kirmanen ottaa puolet kunniasta.

Alikersantti Kaskinen on pienen maatilan poika, joka on joutunut jättämään oppikoulun kesken ja joka ei heiveröisenä ole onnistunut lähestymään rakastamaansa tavoiteltua tyttöä. Hän yrittää ”tekorempseydellään peittää vajavuuden tuntojaan. Rintamalla hän oli päättänyt kunnostautua, jotta oman kylän pojat kertoisivat siitä kotipuolessa. Mutta Kaskiset hermot eivät tahtoneet millään kestää. [- – -] Häntä vaivasi ajatus, että vihollinen voisi millä hetkellä tahansa yllättää ja hän jäisi sen käsiin. Toisetkin pelkäsivät, mutta pelko vain terästi heidän valppauttaan.”

Eskadroonan paras sotilas on maatilan perijä Haapalainen, josta Purola sanoo: ”Haapalaisen selän takana muut saavat olla turvassa. Mitä hurjemmin hän sotii, sitä vähemmällä muut pääsevät.” Kertomukset urotöistä lisäävät Haapalaisen suosiota tyttöjen parissa.

Hyvän sotilaan tekevät romaanissa ominaisuudet, joita siviilissäkin arvostetaan. Jos ne puuttuvat, ei omaisuuskaan tuo arvostusta eikä tyttöjen suosiota.

Omaa rooliaan taisteluissa Purola ei mitenkään korosta. Hän antaa kaiken kunnian parhaille sotilaille.


Lisää johtamisen kritiikkiä

Eskadroona siirretään Uomaan suunnalle ja tehtäväksi annetaan katkaista vihollisen huoltoyhteydet. Kuunnellessaan kertomuksen veljensä kaatumisesta Purolasta näyttää, ”että esimiesten älytön toiminta aiheutti enemmän sankarihautajaisia kuin vihollinen. Hyödytön ja turha miesten tapattaminen oli huonontanut pataljoonan henkeä. Mielet olivat masentuneita, jotkut miehet jopa vauhkoja. Edessä olevaa hyökkäystä pelättiin.”

Kuullessaan Majewskin vahvennetun pataljoonan hyökkäyssuunnitelman Purola ällistyy: ”Jälleen hyökättiin suoraan vihollista, jota ryhdyttiin painamaan tien suunnassa kohti Uomaan kylää. [- – -] Miksi taisteluosastoa ei pantu koukkaamaan vihollisen selustaan ja katkaisemaan sen yhteyksiä? Tällöin olisi tarvittu vain osa voimista vihollisen lyömiseen. Pääosa olisi voitu suunnata suoraan Uomaalle valtaamaan kylä yllättäen pimeällä.”

Majewskin taktiikkaa ei voi puolustaa edes puhtaasti sotilaalliselta kannalta. ”Joku upseereista” arvostelee mielessään: ”Ei koukannut vihollisen selkään, jotta se olisi saatu tuhotuksi. Nyt vihollinen pääsi vetäytymään ja väijyisi jälleen jossakin taempana.”

Kun Majewski ylennetään pataljoonan komentajaksi, Purhosesta tulee eskadroonan päällikkö. Purhosen mukaan monet ratsumiehistä ”jumaloivat Majeswkia”, jolloin Latvala huomauttaa: ”Mutta meitä kornetteja he saavat kiittää siitä, että ovat vielä hengissä.” Kaskinen tuumii: ”Nyt meillä on vain yksi vihollinen, venäläiset!”

Kornetit keskustelevat luutnantti Sahrasta. Purhonen ei ”olisi vienyt joukkuettani siihen rinteelle. Sahran tapaiset upseerit ovat vaarallisempia kuin vihollinen”. Purola huomauttaa, että silloin ”Sahra olisi ampunut sinut ja varajohtaja olisi astunut paikallesi”.

Purola myöntää Sahran hyvät puolet, mutta tästä puuttuu tärkein: ”Oikeastaan Sahra oli malliupseeri. Tarmokas ja rohkea kunnianmies, joka vastasi itse seurauksista. Mutta häneltä puuttui ottelusilmää. Hän ei osannut joustaa tilanteen mukaan.”

Purhosen mielestä sota on opettanut, että kadettikouluun ”pitäisi päästää vain järkimiehiä. Tähän mennessä on kiinnitetty päähuomio huutoääneen.” Latvala kertoo: ”Kun minun kotipitäjäni rovastin poika haki kadettikouluun, apteekkarin rouva ihmetteli: ’Kuinka se Matti nyt sinne, sehän on etevä poika.’”

Sodan loppu

Maaliskuussa eskadroona on Kollaalla: ”Tilanne vaikutti toivottomalta. Murskaavaa painetta ei kauan jaksettaisi kestää. Reservejä ei ollut. Ne oli viety Kannakselle”.
 
Purola haavoittuu, mutta selviää.

Aivan lopussa ”Kersantti Nieminen havaitsi olevansa eskadroonan päällikkö. Todellisuudessa hän oli loppuun ajetun puolijoukkueen johtaja.” Jäljellä on enää kolmekymmentä miestä.

Lopussa Purolan morsiamen Mirjan perhe evakuoi kotiaan Sortavalassa.

Arvio kirjasta

Veriset lumet ei ole romaanina kummoinen. Henkilötyypit ovat – Majewskia lukuun ottamatta – samanlaisia kuin monissa muissakin sotaromaaneissa. Aikakautta kuvataan vain lainaamalla pitkiä kappaleita lehdistä ja radiosta.

Romaanin ansio on kuitenkin ammattiupseerien johtamistavan arvostelu, joka saa arvovaltaa Keinosen myöhemmästä urakehityksestä.

Kirjailijasta

Yrjö Keinonen syntyi 1912 maanviljelijän poikana Ruskealassa Laatokan Karjalassa. Hän opiskeli ylioppilaaksi Sortavalan lyseossa ja kuului lukiolaisena Sortavalan suojeluskuntaan.

Asevelvollisuutensa Keinonen suoritti Uudenmaan rakuunoissa Lappeenrannassa 1933-34. Reserviupseerikoulun jälkeen hän oli sotilasarvoltaan kornetti, ratsuväessä vänrikkiä vastaava arvo. Hän opiskeli Helsingin yliopistoon fysiikkaa ja matematiikkaa.

Talvisodassa Keinonen palveli Kevyt Osasto 12:ssa Laatokan Karjalassa, ensin Hyrsylän mutkan suunnassa ja sodan loppuvaiheessa taisteli Kollaan ja Uomaan rintamalla.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Keinonen toimi komppanianpäällikkönä JR 9:ssä. Syyskuussa 1942 hän sai Mannerheim-ristin. Tuolloin hän oli 30-vuotiaana reservin kapteenina kadettina Maasotakoulussa.

Sodan jälkeen Keinonen osallistui asekätkentään ja sai siitä tuomion. Hän sai kuitenkin jatkaa armeijan palveluksessa. Keinonen osallistui aktiivisesti politiikkaan maalaisliiton riveissä.

Presidentti Kekkonen nimitti Keinosen 1965 puolustusvoimain komentajaksi ohi useiden arvoltaan korkeampien kenraalien.

Keinonen joutui eroamaan 1969. Pari vuotta myöhemmin hänet tuomittiin oikeudessa virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Keinonen kirjoitti useita sotaromaaneja, jotka pohjautuivat hänen omiin kokemuksiinsa: Kärkijoukkona Syvärille (1970), 1944 taistellen takaisin (1971), Kadonnut joukkue (1972) ja talvisotaa kuvaava Veriset lumet (1974).

Keinonen kuoli 1977.

Lisää tietoa Keinosesta saa Wikipediassa, jossa on viitteet Keinosesta netissä julkaistuihin teoksiin.

Lisäys 10.12.2018:

Jukka Kemppisen käsitys Keinosen luoteesta ja erottamisen syistä:

kemppinen.blogspot.com/2007/11/kunnian-miehi-kunnian.html

Muutenkin Jukka Kemppisen näkemys Keinosesta on varsin kriittinen ja nimenomaan yllä käsitellyn romaanin avainkohdasta eli miesten tarpeettomasta tuhlauksesta:

”Sotien ajan upseeriarvosteluissa ei koskaan moitittu sellaisia henkilöitä kuin esimerkiksi nuori Yrjö Keinonen, jonka polkupyöräkomppanian tappiot syksyllä 1941 olivat haavoittuneina ja kaatuneina 96 prosenttia vahvuudesta.”

kemppinen.blogspot.com/2008/09/laurilain-tyt.html

Muita tietoja

Tietoja Majewskista Wikipediassa

Oiva Autio: Katkerat vuodet

Oiva Aution Katkerat vuodet on harvinainen evakkoromaani, sillä henkilöt ovat ortodokseja Laatokan pohjoispuolella sijaitsevasta Raja-Karjalasta.

Katkerien vuosien (1968) ydin ei ole kuitenkaan evakkoudessa kuin sodan yleisissä vaikutuksissa ihmissuhteisiin.

Romaanissa on järkyttävä kuvaus päähän haavoittuneesta sotainvalidista, joka kärsii jatkuvaa kipua.

Myöskään rintamaa on harvoin kuvattu armottomammin.

Näitä teemoja käsittelen evakkokokemusten jälkeen.

Tervarannan perhe

Katkerien vuosien pääosassa on Tervarannan perhe, jolla on hyvinvoiva maatila. Perheessä on neljä lasta: sodan syttyessä 17-vuotias Veikko, oppikoulua käyvä 14-vuotias Kauko, kansakoulua käyvä Eero ja iltatähti 6-vuotias Veera.

Romaanin alussa eletään YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikaa ja paikkakunnalla on sotilaita. Yksi sotilaista antaa Veeralle vanikkaa ja näyttää pienen tyttärensä kuvaa.

Kun evakuointikäsky tulee, äiti itkee, mutta isä sanoo: ”No lopeta jo itkusi, mitä se meitä auttaa. Kyllä tietää…joka  tomusta meidät teki.”

”Taivaan ranta leimusi tulipunaisena. / Se, mitä rakennettiin kuukausia, meni nyt tunneissa maan tasalle.”

Äiti ja lapset matkaavat Kiteelle, mutta isä jää. Hän käy jouluna perheensä luona mutta lähtee takaisin ja kuolee ennen uutta vuotta – ei sodassa vaan sydänkohtaukseen, toki siihenkin varmaan vaikuttaa sota.

Sukunimi, uskonto, kieli

Tervarannan perheellä on aikoinaan ollut venäläinen sukunimi, Tserbakoff, mutta isoisä on vaihtanut sen suomalaiseksi.

Yksi kyläläisistä, Konsta Jemidorff, on kuitenkin pitänyt sukunimensä. Hän valittaa muille, kun alue vallataan jatkosodan aikana takaisin: ”Kaikki ryssäksi haukkuvat jo…Poika, ainoa poikakin saa kärsiä. Koulussa muut olivat viskelleet häntä, kun opettajalle meni puhumaan, tämä siitä vielä vihastui: ’Oma syysi, miksi ette ole muuttaneet nimenne?’”

Konstalle sukunimi on identiteetin perusta: ”Kun minulta otetaan Jemidorff pois, olen kuin alasti riisuttu. Kuinka minä, vanha mies, enää muuta nimeä pystyisin kantamaan. Ja kun sen kerran olen oppinut kirjoittamaan…”

Paine yhdenmukaiseen suomalaisuuteen tulee siis jo kotiseudulla, jossa sitä edustaa muualta muuttunut kansakoulunopettaja.

Ortodoksisen uskonsa Tervarannan perhe on säilyttänyt, ja sillä on teoksessa olennainen osuus.

Katkerissa vuosissa on paljon repliikkejä, jotka ovat pääasiassa yleiskieltä höystettynä muutamalla murresanalla. Vain eräs vanha eukko puhuu karjalan kieltä, jota puhuttiin rajan toisella puolen. (Tietoja karjalan kielen puhujista Suomessa ja Raja-Karjalasta on artikkelin lopussa.)

Evakoiden huonot ja hyvät kokemukset

Kiteellä perheen lehmää ei ruokita kunnolla, ja sitten väitetään, etteivät evakkojen lehmät lypsä. Kun Kauko menee piian kanssa tansseihin ja lainaa rekeä pyytämättä ensin lupaa, isäntä haukkuu perheen ryssiksi: ”Ryssä se on, joka toisen pelejä luvatta lainaa, piian kanssa huoraa.”

Kiteeltä perhe joutuu muuttamaan Isoonkyröön. Siellä isäntä on hyväntahtoinen mies, joka uskovaisena on ottanut töihin myös linnassa istuneen Köpin.  Köpi soittaa suutaan niin, että isäntä antaa hänelle potkut. Köpi kostaa ne Veikolle pahoinpitelemällä tämän tovereidensa kanssa. Nämä kuitenkin hillitsevät Köpiä, koska eivät halua linnaan. Veikko valehtelee kotona, että kaatui pyörällä.

Kansakoulussa lapsia kiusataan murteen ja ortodoksisen uskon takia. Veikko ottaa eroa entisyyteen iskemällä kärpästä niin, että ikoni särkyy.

Eero joutuu ison poikajoukon pahoinpitelemäksi. Ajan tapaan hän tajuaa, ettei aikuisille kannata kertoa. Hän hoitaa asian valmistamalla paukun, jolla saa poikien suosion.

Kun perhe palaa kotiseudulle 1942, naapurit kirjoittavat vieraskirjaan: ”Nyt kun olette taas lähdössä kauniiseen Karjalaan, toivomme teille onnea ja menestystä. Suokoon Korkein, ettei teidän enää koskaan tarvitsisi lähteä pois kotoanne. Me paikkakuntalaiset tulemme muistamaan teitä aina rehtinä ja työteliäinä naapureinamme, siksi tämä eron hetki on meistä ikävä. Mutta emme ajattele itseämme, sillä olette onnellisia siellä, missä olette syntyneet. Olette paljon kertoneet Karjalasta ja olemme vakuuttuneita, että mitkään uhraukset Karjalan hyväksi eivät ole liikaa.” 

Emme saa tietää, miten vilpittömiä toivotukset ovat. Jotain kertoo kuitenkin se, että perhe on niin läheisissä väleissä naapureiden kanssa, että nämä on kutsuttu vierailulle hyvästejä varten.

Paluu kotiin ei ilahduta kaikkia perheenjäseniä. Ekaluokkalainen Veera on parhaiten sopeutunut Isoonkyröön, ja hänen tulee ikävä luokkatovereita jo junamatkalla: ”Olisimme olleet siellä Pohjanmaan kodissa…Ei olisi täällä tarvinnut valssata.” 

Ongelmat ovat osittain samat myös kotiseudulla

Kaikkia ongelmia ei panna evakkouden tiliin. Poikien välisiä tappeluja syntyy myös, kun on palattu kotiseudulle, mutta nekin päättyvät nopeasti sopuun.

Sen sijan kansakoulunopettaja vierastaa oppilaita ja haukkuu nämä: ”Oppilaat ruikuttavat ja huutavat kuin mitkäkin bolseviikit – – missä on suomalainen kuri, missä?” Opettaja ei tajua, että Jaskan häiriköinti johtuu ainakin osaksi siitä, ettei hän saa kunnalta kenkiä vaan joutuu käyttämään kumisaappaita.

Kotiseudulla tavat ovat tutut ja kaikkien asiat tiedetään: ”Postin tulon aikana oli asemaparakki tupaten täynnä väkeä. Aluksi kokoonnuttiin viitisen minuuttia ennen junan tuloa, myöhemmin oli parakki täynnä jo tuntia ennen junan saapumista. Juttu luisti. Täällä sai tietää kaikki kylän ja rintaman uutiset. Tiedettiin, kuka edellisviikolla oli kaatunut, kuka odotti kylässä lasta, mistä sai paloöljyä, mistä kynttilöitä, mistä pohjanahkaa, kuka oli saanut kenkäavustuksia, mistä pappi oli viimeksi saarnannut. Ja viikkoa ennen Sortavalan ja Värtsilän välisen linja-autoliikenteen aloittamista tiedettiin siitä täällä.”

”Kaupassa käytiin ahkerasti, usein ei mitään ostettukaan, sitä enemmän kyseltiin. Kysyttiin kankaita, nahkaa, öljyä, sakariinia, kaikkea, mikä mieleen juolahti, mitään ei kaupassa kuitenkaan ollut. Siitä eivät mielet pahoittuneet. Ja seuraavana päivänä oltiin utelemassa jälleen. Kun kuormaa tuotiin kauppaan, oli suuri joukko kyläläisiä ottamassa sitä vastaan. Jälleen sama kysely, jälleen samat vastaukset. Odotettiin huomista.” 

”Ne, jotka tulivat lomille, eivät puhuneet mitään sotatapahtumista, ja jos humalaan itsensä joivat, eivät sittenkään puhuneet, riitelivät ja hyppivät aseineen, herättivät koko kylän; jos sillä päällä olivat, kertoivat, kuinka monta ryssää olivat nitistäneet. Ja sitten kun pirtissä alettiin utsia, mies julmistui jälleen. Kaikki ne pitäisi tappaa ryssät, ei sääliä ketään. Ei naisia eikä lapsia, olihan niillä sellaisiakin. Ja alkoi uusi riita. Piti äkkiä saada kurkkuun viinaa ja sovinnon sanoja, muuten ei hyvä seurannut.”

Eräissä juhlissa käy ilmi, että kyläläiset eivät ole niin yhtenäisiä kuin näyttää. Jotkut miehistä ovat olleet punaisia.

Lottakokouksessa taas nähdään naisten keskinäistä ilkeyttä.  Emäntä, jonka tytär on saanut aviottoman lapsen, kostaa Tervarannan perheen äidille vihjaamalla, mitä tämän poika on tehnyt.

Kolmiodraama ja sotainvalidin kohtalo

Kaikkein traagisimmin sota vaikuttaa vanhimpiin poikiin Veikkoon ja Kaukoon.

Kun on palattu kotiseudulle, Veikko rakastuu Sinikkaan. Sinikka on aiemmin seurustellut Veikon ystävän Vikin kanssa, mutta hän valitsee Veikon, ja he menevät naimisiin.

Jatkosodassa Veikko on kersantti mutta johtaa vänrikin asemasta, kun taas Viki ampuu käteensä päästäkseen pois sodasta.

Muutenkin sotaa kuvataan raadollisesti. Jotkut upseereista ovat kelvottomia, jotkut miehistä menettävät hermonsa. Kotirintamalla eräs leirin vartijana toimiva alikersantti ampuu vangin.

Kotiin päästyään Viki viettelee Sinikan. Tämän kuultuaan Veikko ensin raivostuu ja repii vaimonsa puvun etumuksen. Riitaa seuraa kuitenkin rakastelu, jonka jälkeen Veikko sanoo: ”Se on sitten viimeinen kerta…ja muistat. Ensi kerralla tapan teidät molemmat. Ja itseni lopussa. Se on niin.”

Sitten seuraa kirjan traagisin ja koskettavin osuus. Veikko haavoittuu päähän, jonne jää sirpaleita. Muisti pätkii, ja hän käyttää särkylääkkeiden lisäksi viinaa. Hän lyö vaimoaan. Lopulta hän ampuu itsensä.

Sodan seurauksia on tuskin koskaan kuvattu armottomammin.

Kielletty rakkaus ja raskas päätös

Toiseksi vanhin poika Kauko rakastuu Veikon leskeen Sinikkaan ja tämä häneen. Kun äiti soimaa Kaukoa kuultuaan kylällä juoruja, että poika on viettänyt yön Sinikan kanssa, Kauko vastaa uhmaavasti: ”Pirun kuulustelu tämä on olevinaan! Ka olin olin, koko yön. Ja itsestäni vastaan. Lapset! Voi jumalauta! Kelpaan minäkin jonnekin, tykkien ruuaksi. Siellä en ole lapsi…Pitäisi kai ottaa kastepuku päälle, etten tekisi syntiä ennen sankarikuolemaa. Minä näin ne arkut, minä. Asemalla. Kolme kappaletta. Haisevat kuin ryökäleet…”

”Juon jos juon, ei siitä enon silmille tarvitse lentää. Ei hänellä ole osuutta. Itse minä viinat tilasin. Vai olisiko minun pitänyt mennä kirkkoon pyytämään armoa Jumalalta, että säästyisin sodassa ja toiset kuolisivat? Elä kuule rupea kuulustelemaan…Kun maalitauluksi kelpaan, kelpaan kai makaamaan naisen vieressä. Siinä nyt koko satu, vieläkö mitä?”  

Kauko on menettänyt uskon, joka muulle perheelle on tärkeä. Hän sanoo Sinikalle: ”Pelkäsin rankaisevaa Jumalaa, kaikkea, kaikkea, kaikkea. Nyt en pelkää. – – Ennemmin tai myöhemmin saan selkääni sen kirotun pistimen, josta uneksin joka yö. Arkailin tullessani sinun luoksesikin. En enää. Tulen koska minua huvittaa. Riitelen koska haluttaa. Juon koska haluttaa. On niin perhanan hyvä elää kun ei tarvitse havitella taivasta.”

Kaukosta tulee upseeri, joka alun haparoinnin jälkeen osaa hommansa. Hän ottaa Kuuterselässä vastaan puna-armeijan suurhyökkäyksen kesäkuussa 1944. Kun viereiset osastot murtuvat eikä hän saa ajoissa sanaa, hän noudattaessaan käskyä jää saarroksiin.

Kaukon onnistuu viedä muutama jäljelle jääneistä miehistään suon kautta taaksepäin, mutta hän haavoittuu jalkaan. Miehet auttavat häntä, mutta kun jalka aiheuttaa kuumeen, hän tajuaa itse, ettei henkiinjäämisestä ole toivoa. Niinpä hän määrää miehensä jatkamaan ja jää yksin jälkeen aseessaan yksi patruuna.

Lähtö toiselle evakkomatkalle

Perhe ei ehdi romaanin aikana saada tietoa Kaukon kohtalosta – todennäköisesti hänet kirjataan kadonneeksi, koska miestenkin kohtalo jää auki. Äiti torjuu Sinikan epäilykset, mutta epäilee itsekin pahinta, koska kirjeitä ei ole tullut pitkään aikaan.

Romaani päättyy lähtöön toiselle evakkomatkalle. Eero sanoo polttavansa kaiken, ettei se jää viholliselle: ”Saavat viedä kolhoosinsa kuusen alle. Täällä eivät herrastele, niin.” Äiti pyytää tikut takaisin: ”Miten sitten asut kun takaisin tullaan?”  Eero on kuitenkin varma, ettei takaisin tulla enää koskaan.

Taustaa

Oiva Autio syntyi 1933 Suistamolla. Hän oli sota-aikana siis kuusi-yksitoistavuotias, samanikäinen kuin romaaninsa Veera.

Koulutukseltaan Oiva Autio oli ekonomi. Hän kuoli 1976 Iisalmessa.

Katkerat vuodet jäi Oiva Aution ainoaksi romaaniksi. Se pohjautuu kirjailijan oman perheen kokemuksiin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oiva_Autio

Suistamo sijaitsee Raja-Karjalassa Laatokan pohjoispuolella. Kyseessä oli alue, joka jäi Pähkinänsaaren rauhassa 1323 Novgorodille, joten asukkaat olivat tai heistä ortodokseja. Tuolloin ratkaiseva identiteettitekijä oli uskonto.

Ruotsilla alue oli vain vuodet 1617-1721. Silloin sitä kohdeltiin ”voittomaana” kuten myös Skoonea tai Baltiaa, joten ihmisillä ei ollut niitä oikeuksia joita ihmisillä ydin-Suomessa ja ydin-Ruotsissa oli. Lisäksi Ruotsi vainosi ortodokseja niin että monet muuttivat Venäälle ns. Tverin Karjalaan.

Venäjä valloitti koko Suomen ja teki siitä 1809 autonomisen suuriruhtinaskunnan, johon 1812 liitettiin ns. Vanha Suomi eli Ruotsin Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa menettämät Suomen alueet.

Vasta autonomian loppupuolella kansallisuus nousi uskontoa tärkeämmäksi identiteetin määrittelijänä.

Vuonna 1937 Suistamolla asui 8122 henkeä, ja 62.8 prosenttia heistä oli ortodokseja. Kokonaisuutena Raja-Karjalassa oli 38 000 ortodoksia.

Toinen huomattava seikka on, että 29 000 Raja-Karjalan asukkaan äidinkieli oli karjalan kieli, eli se mitä puhuttiin rajan takana. Lisäksi karjalan kieltä puhuivat Porajärven ja Repolan pakolaiset, joten yhteensä karjalan puhujia oli ennen sotia noin 33 000-34 000.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suistamo

https://fi.wikipedia.org/wiki/Raja-Karjala

https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_kieli