Heikki Turunen: Vinoristin kansa

Heikki Turusen Kuokka ja kannel -trilogian toinen osa Vinoristin kansa jatkaa hyrsylämutkalaisten tarinaa talvisodan aikaisesta sotavankeudesta vuoteen 1946.

 

Vinoristin kansa (2016) alkaa matkalla kuorma-auton lavalla tulipalopakkasessa itärajan takaa. Tietoa määränpäästä ei ole kerrottu. Yksi vanhus ja opettaja Outi Tuonosen vauva Toivo ovat jo aiemmin kuolleet. Teini-ikäinen Manja on jo vaipunut horrostilaan ja uneksii lapsuudestaan Suojärven Hyrsylässä, kunnes toiset saavat puhumalla ja nykimällä palautetuksi todellisuuteen. Opettaja Pajuranta siteeraa edelleen Ilmestyskirjaa.

Automatka kestää yön yli seuraavaan päivään. ”Moni palellutti itsensä pahanpäiväisesti tai kuoli kylmään ja puupilkkeellä toimivien häkäpönttöjen pakokaasuihin.” Pahempaakin olisi voinut tapahtua ilman paria ruokailu- ja lämmittelytaukoa. Samoin autojen juuttuminen juoksetuslumeen tarjosi mahdollisuuden lumenluontiin, jaloitteluun ja verenkiertoa elvyttäviin voimisteluliikkeisiin.

Joissakin puna-armeijan sotilaissakin on inhimillisyyttä: ukrainalaissotilas, joka oli ihastunut erääseen tyttö, oli lähtöpaikalla Hyrsylässä järjestänyt tytölle ja tämän sisarille tyynyjä ja peitehuopia istuimiksi jäiselle autonlavalle.

Interposolkan leiri

Siviilisotavangit viedään Interposolkan leirille, joka sijaitsee Laatokan koilliskulmassa, joka sijaitsee Laatokan koilliskulmassa, 50 kilometriä Aunuksenlinnan kaupungista. Linnuntietä Hyrsylänmutkasta on tuskin 80 kilomertriä, mutta koska Petroskoin tiet ovat sotilasajoneuvojen käytössä, siviiliautojen on ajettava useampia kiertoteitä ja matkaa kertyy puolta enemmän.

Suomensukuiset liiviläiset oli siirretty pois Vasoijärven kylästä ja korvattu ”Venäjältä tuodulla slaavinkielisellä sekakansalla”. Interposolkan kylä on 1920-luvulla perustettu Suomesta ja Pohjois-Amerikasta tulleiden siirtolaisten metsätyökeskukseksi.  Osa on palannut pettyneenä, mutta osa joutunut ”Stalinin etnisten puhdistusten uhriksi, Siperiassa tai teloitettu” (termiä ”etninen puhdistus” ei tietenkään ollut tuolloin edes keksitty).

Leiri koostuu kahdesta erillisestä kasarmikylästä. Ensimmäinen, 700 henkeä käsittävä saapumiserä sijoitetaan suurempaan, jossa on neljätoista hirsitaloa. Ne ovat aikoinaan olleet lakkautetun Suatnoin luostarin munkkiveljien asuntoja.

Huoneet ovat pieniä, huonosti varustettuja ja vetoisia. Ruuan valmistusta varten on pieni rautahella. Vedet on kannettava yhteiskaivosta tai lähteestä ja lämmitettävä hellalla. Käymälä on yhteinen, samoin sauna.

Huonekaluja on vain puulaatikko. Huoneet ovat olleet pitkään siivoamatta ja hiirien ja rottien pesien lisäksi niissä on torakoita ja russakoita.

Taloihin pyritään asuttamaan ihmiset suvuittain ja kylittäin. Jokaiseen huoneeseen sijoitetaan niin monta ihmistä kuin mahtuu nukkumaan lattialla niin lähekkäin, ettei väliin jää rakoa.

Kaikki työkuntoiset vangit 12–13-vuotiaista alkaen käyvät metsätöissä perheensä toimeentulon turvaamiseksi. Työnä on polttopuiden ja häkäpönttöautoissa käytettyjen puupalikoiden mutta myös tukkien teko.

Kuulusteluissa yritetään toisaalta saada selville suojeluskuntalaiset, toisaalta löytää yhteistyökykyiset ja -haluiset avustusten ja kyläkomiteoiden muodostamista varten. Tammivuori ja Vuolammin Matti valitaan Hyrsylän kyläkomiteaan ”väkensä tuntevan sopuisan järkimiehen ominaisuudessa”, Kasan Hertta taas Neuvostoliittoon myötämielisesti suhtautuvana sosiaalidemokraattina.

Kyläkomiteoiden kautta kaikille jaetaan ilmaiseksi maitojauhetta, ”ryssänlimppua” ja kuivatuista kaloista tehtyä keittoa. Työkyvyttömille maksetaan viisi markkaa päivässä, jolla voi ostaa leirikaupasta rehujauhosta tehtyä leipää, kahvia, toppasokeria, hirssi- ja kauraryynejä, joskus laardia, kalaa ja mahorkkaa.

Parhaiten pärjäävät työkykyiset ja ne, jotka ovat ymmärtäneet ottaa mukaan leipää, jauhoja, voita, suolakalaa ja -lihaa pidemmäksi kuin kahdeksi viikoksi, jonka on kerrottu evakkomatkan kestävän. Joillakin on mukana rahaakin.

Näissä olosuhteissa tulee uusia kuolonuhreja vanhuksista ja pikkulapsista.

Kokouksia ja tiedotustilaisuuksia pidetään yhtenään. Uutisia saadaan vain Neuvostoliiton voitoista. Niistä toitottavat yhteistoimintamiehet, propagandalehdet, ”tiedoitustilaisuudet”. Vain lapset ja yksinkertaiset aikuiset uskovat.

Pajuranta antaa kriisiapua

Ennen vähän koomisena esitetty opettaja Pajuranta nousee henkiseksi johtajaksi. Hän antaa nykytermein kriisiapua ortodoksissa hautajaisissa, joihin saadaan lupa. Hän vertaa hyrsylänmutkalaisten koettelemuksia Vanhan testamentin kuvaukseen juutalaisten Baabelin vankeudesta. Siion on Suojärvi ja Hyrsylänsutka, Mesopotamia Neuvostoliitto ja Nebukadnessar Stalin.

Pajuranta pohtii myös, ”miksi juuri me. Miksi puolesta miljoonasta karjalaisesta juuri me jouduimme kärsimään eniten tästä sodasta, olemmeko jonkillaisia isänmaan sijaiskärsijöitä?” Ensin Pajuranta tarjoaa perinteisen kristillisen tulkinnan, ”että Herra koettelee eniten syntisimpiä lapsiaan, koska hän myös rakastaa heitä eniten?” Sitten hän siirtyy maalliseen selitykseen: ”Vai jättikö Suomen hallitus meidät evakuoimatta ja ryssän kynsiin tarkoituksella, panttivangeiksi, taatakseen itselleen paremmat lähtöasemat neuvottelulle rauhasta tai sotavankien vaihdosta?” Tässä ei ole mitään järkeä, päinvastoin siviilisotavankien palautuksen kanssa vitkuttelu olisi voinut antaa Neuvostoliitolle mahdollisuuden painostaa Suomea uusiin myönnytyksiin.

Paremmin Pajuranta onnistuu sanoessaan, että ”vapautumisemme ja pääsy täältä omien luo riippuu sodan lopputuloksesta. Jota meidän on mahdoton ennakoida koska venäläinen paljastaa sodan kulusta vain minkä katsoo propagandistisesti kannattavaksi. Toivoa tämän lännen sijaan itään suuntautuneen erikoisen evakkomatkan onnellisesta lopusta emme saa kuitenkaan menettää. Sitä on yhtä kauan kuin on elämää.”

Kaikesta huolimatta Pajuranta uskoo, ”että bolsevikkisoturin univormun alla sykkää sama Vänrikki Stoolin tarinoiden kasakkakenraali komean Kulnevin sydän kuin opiskeluaikana Sortavalassa eräällä…” Tässä vihjataan siihen, että Pajuranta on nuorena ollut ihastunut venäläiseen mieheen ja heillä on ehkä jopa ollut suhde.

Lopuksi Pajurantaa neuvoo: ”noudattakaamme Jeesuksen opetuksia ja epäluulon ja vihan sijaan uskokaamme vihollisen pohjimmaiseen ihmisyyteen. Muistakaamme että sota ja olemisemme täällä ei johdu Venäjän kansan pahuudesta vaan kommunistisen hallinnon Saksa-pelosta.”

Outi torjuu poliittisen yhteistoiminnan

Siviilisotavankien parakkien seinälle ilmestyy juliste, jossa sanotaan heidän nimissään, että ”Puna-armeija on Suomen kansan paras ystävä ja suojelija”, ketään ei tapettu eikä loukattu, vaan kaikista on huolehdittu, ja he ovat saaneet järjestää oman hallintonsa ja valita siihen haluamansa henkilöt. Näiden perustelujen jälkeen seuraa vetoomus: ”Me käännymme Suomen työtätekevän kansan puoleen: siirtykää Suomen Kansanvaltaisen Hallituksen puolelle! Kääntäkää aseenne kapitalisteja ja riistäjiä vastaan! Auttakaa Punaista armeijaa vapauttamaan Suomi ja sen nääntynyt kansa.”

Suojärven kunnanvaltuustoon sosiaalidemokraattien listalta valittu Hertta Kasa pitää puheenvuoron, jossa hän lähes sivuuttaa politiikan ja sodan ja sen sijaan muistuttaa monien läheisiksi tuntemista Venäjän kirjailijoista, säveltäjistä, kansanlauluista ja viihdemusiikista sekä karjalaisten yhteisistä asioista rajan molemmin puolin, karjalan kielestä ja ortodoksisesta kirkosta. Tämä kaikki ”todistaa sukulaisuudestamme tunteikkaisiin ja iloisiin, hellyttävän haikeisiin slaaveihin”, ja yhteinen historia on sitonut niin Karjalan kuin Suomen yhteen ”veljeskansa Venäjän” kanssa. Niinpä ”Neuvostoliitto ei syyttä usko ja toivo, että hyppäämme nyt tilaisuuden tullen sen syliin ja samalla maailmanvallankumouksen pyörteisiin. Niin että miksemme, rakkaat heimoveljet ja -sisaret, voisi vaikka sen raukan mieliksi niin tehdäkin…jos ei muuten niin saadaksemme lapsille enempää ja parempaa ruokaa. Vedottaisiin sillä sukulaissielun inhimillisiin tunteisiin, jotta antaisi lapsille enemmän ruokaa tai maksaisi parempaa palkkaa metsätöistä.”

Silloin puhuu opettaja Outi Tuononen, joka on ennen sotaa arvostellut ryssänvihan kylvöä koululaisiin: ”Kiitos ei. Emme kiellä edes kommunistiryssän silmänlumeeksi Suomea ja ryhdy neuvostokansalaisiksi, jos sinä sitä tarkoitat, kollega rakas ja vanha slavofiiliystäväni. Minä en suutele lapseni murhannutta kättä. Ennen nälkään kuolen. Tarkoitan nyt Kremlin komentoa. Tolstoin, Dostojevskin ja Tšaikovskin synnyttänyttä Venäjän kanssa, suurta Äiti Venäjää vastaan minulla ei ole mitään.”

Kertoja kommentoi: ”Vieraan maan mullassa makaavan sylivauvan äiti oli puhunut.” Siihen loppui ”kannunvalunta julisteen vetoomuksesta”.

Olisi ollut kiinnostavaa, jos jotakin neuvostomyönteisistä vangeista olisi kuvattu sisältäpäin.

Manjan uni kotiinpääsystä

Rauhansopimuksen jälkeen olot huononevat, sillä Terijoen hallitusta eikä muutakaan propagandaa ei enää tarvita. Avustuksia jakaneet kyläkomiteat lopetetaan. Ne korvataan kuulusteluissa vasemmistolaisiksi tunnustautuneista kylänvanhimmista ja heidän samanmielisistä apulaisistaan. Maitojauhetta jaetaan enää alle kaksivuotiaille. Palkka ja raha-avustukset annetaan ruplina, joka ei vastaa markan arvoa, joten kaupasta pystyy ostamaan vähemmän. Huonon ruuan ja epähygieenisten olojen takia vanhuksia ja lapsia sairastuu tartuntauteihin ja kuolee.

Keskeinen rooli henkisen mielialan hoidossa on edelleen Pajurannalla. Vaikka jumalanpalveluksia ei saa pitää, Pajuranta naamioi hautajaisiin ja hätäkasteisiin pääsiäisriitit, jotka ovat ”vankeudesta kärsiville ortodokseille erityisen lohdulliset”: ”ihmisen pahuuden takia ristiinnaulittu Vapahtaja on tullut eläväksi ja ajankohtaiseksi tämän loputtoman vankeuden kautta. Jokaisen täällä kärsivän ja kuolevan lapsen ja vanhuksen kautta.”

Pajuranta on aiemmin nähnyt unessa Manjan edesmenneen äidin Malanjan, joka osoitti tytärtään Manjaa sanoen: ”Min valittuni, joka pelastaa sinut – -”

Nyt Manja näkee unessa ensirakkautensa Markovin Raunon, jonka uskotaan tulleen ammutuksi venäläisten ratatöissä, mutta jonka kirjettä Manja säilyttää aarteenaan. Unessa Raunolla on ”Suuri tuomenkukka oli napinlävessä.” Unen uskotaan tarkoittavan, että heidät päästetään kotiin toukokuun puolivälissä kun tuomi kukkii Raja-Karjalassa.

Vain Veera kommentoi: ”Höpö höpö. Toiveajattelua.” Veera on aiemmin kutsunut Manjaa muille ”ryssän liehittelijäksi” ja ”horatsuksi”. Kumpaankaan nimitykseen ei ole mitään muuta aihetta kuin Veeran kateus Manjaa kohtaan.

Raskas paluumatka

Paluumatkalla kuolee vielä ihmisiä, koska mukaan saadaan vain vettä ja leipää. Ensin kuorma-autoilla viedään Vesoijärveltä Säämäjärvelle, josta jatketaan tavarajunassa. Matka kestää rajamuodollisuuksineen vuorokausia.

Osa on niin heikossa kunnossa, että heidät kannetaan paareilla. Pikkulapset ovat kuumeessa ja syyhyssä. Vaunussa on pieni kamiina lämmitystä ja vedenkeittoa varten sekä ämpäri tarpeita varten, jotka on tehtävä kaikkien nähden. Joka vaunussa on vartijana miliisi ja ikkunoissa rautaristikot.

Värtsilässä ovat vastassa sanomalehdet ja radio. Siellä siirrytään Helsingin junaan ja saadaan ruokaa.

Kuullaan uutisia omaisista. Manjan isä Johor Breloi on kaatuneiden luettelossa, mutta myöhemmin käy ilmi, että hän onkin elossa.

Outin mies, rajavartija Seppo Tuononen kuuluu kadonneisiin. Outi on yhtä varma miehensä kuolemasta kuin Sepon velipuoli Antti aiemmin ja samasta syystä: Sepon luonteella ei antauduta vangiksi.

Evakkona Keski-Pohjanmaalla

Karanteenileiristä ei kerrota mitään vaan siirrytään suoraan evakkopaikkakunnalle Keski-Pohjanmaalle. Siellä heitä ei ensin päästetä kansakoululle sisään eikä anneta ruokaa, mutta Outi ei anna periksi.

Taloihinsa majoitettavia evakkoja valikoimaan tulevat pohjalaisisännät ovat täynnä epäluuloa ja vastahakoisuutta siitä, että heidän suojiinsa tupataan ”venäjältä kuulostavaa kieltä puhuvia, itäisyyttä henkiviä ihmisiä, näkyisässä käytöksessään, vilkkaudessaan ja äänekkyydessään jotain mustalaismaista.” Mieluiten isännät olisivat ottaneet ”hyväkuntoisia naisia ja miehiä, jotka pystyivät maksamaan ylöspidostaan talon töillä tai rahatienesteillään” ja joilla on mahdollisimman vähän lapsia, mutta valtaosa onkin ”vankileirillä nääntyneitä lapsia ja työkyvyttömiä, hoivaa vaativia vanhuksia”.

Evakkojen ”kohtelu toki parani sitä mukaa kun paikalliset tutustuivat heihin ja ennakkoluulot puolin ja toisin vähenivät. Kävipä niinkin, että heitä ensi alkuun karsaasti katsoneista paikkakuntalaisista tuli heidän ymmärtäjiään ja puolestapuhujiaan.”

Toisella sijoituspaikkakunnalla, Virroilla, ei evakoista sanota pahaa sanaa. Se johtuu juhlasta, jossa Pajurannan puhuu ja Manja esittää runonlausuntaa.

Muutto takaisin Hyrsylään

Toukokuussa 1942 äitienpäiväjuhla saadaan taas viettää Hyrsylässä. Koska se vallattiin sekä talvi- että jatkosodassa taisteluitta, talot ovat lähes ehjiä.

Naisten saunaillassa Outi kuitenkin epäilee, ”että tämä onni ja kesäillan ihanuus on liian hyvää kestääkseen loputtomiin, pahaenteisen hyvää?” Zoja kommentoi: ”Onko kukaan koskaan voittanut Venäjää lopullisesti. Miesylivoimalla hakkaa kaikki, jos ei muuten, niin kuin Napoleonin.” Klaudia lisää: ”Isäkin sanoi että koiralta ei kusi lopu eikä ryssältä miehet.”

Tämä on ehkä liiallista jälkiviisautta vaiheessa, jossa Stalingradin taisteluakaan ei ollut vielä käyty.

Evakkokokemusten jälkeen Manja ”tajusi, että ei ehkä koskaan voinut elää täysipainoista elämää muualla kuin karjalaa puhuvassa vinoristin kylässä.” Hän päättää avioitua vain ortodoksin kanssa.

Antti käy lomalla Hyrsylässä

Juukalaisen ökytalon perijä Antti Tuononen on muiden 1923 syntyneiden joukossa kutsuttu armeijaan ja koulutuksen jälkeen lähetetty rintamalle. Matka Aunuksen kannakselle on käynyt Hyrsylän kautta, jossa Antti on porukkansa kassa yöpynyt ja saunonut ja jättänyt Manjalle kirjeen.

Se herättää Klaudian kateuden, hän kun on mielestään tummaa Manjaa kauniimpi. Manjakin on ikänsä kadehtinut vaaleaa Klaudiaa ja tuntee nyt vahingoniloa, jota heti häpeää, koska se ei sovi omaankuvaan hyvänä ja vaatimattomana ”jumalanihmisenä”. Manja tuntee, että äiti Malanjan henki näkee, ”että viimeistään aikuistumisen vuodet lännessä sotaa paossa olivat tehneet hänestä samanlaisen tanssia ja laulua rakastavan, naiselle runollisesti puhuvaa kaunista rikasta kosiomiestä odottavan hupakon kuin kaikki muutkin”.

Antti tulee vierailulle, ja ilmassa on selvä seksuaalinen jännite. Manjan kokkojuhlilla kuulemat vihjailut ”varmasta saamisesta” ja Antin samaan viittaava käytös saattomatkalla johtavat kuitenkin siihen, että Manja sulkee aitan oven. Tästä Antti suuttuu, kiroilee ja nimittelee Manjaa ”tekopyhäksi ryssänhuoraksi” sekä muistuttaa, että Manjan äiti teki lapsen hänen velipuolelleen Sepolle, minkä päälle Antti vielä loukkaa ortodoksisuutta letkauttamalla, että Malanja ”asui vinoristikirkossa pomiloimassa jotta hospoti pomiloi.”

Antti kirjoittaa ja pyytää anteeksi ”rakkaalta pikku madonnaltaan”, ”Karjalan prinsessalta” ja vakuuttaa arvostavansa ja rakastavansa Manjaa ”ilmeisesti juuri siksi, että telkesit oven törkeän nokkani edessä, sillä se todistaa että olet vanhainaikainen kunnon tyttö, puhtaista puhtain”, joten ”Siinä katsannossa on oikeastaan hyvä, kun torjuit minut ja minä haukuin sinua vaikka miksi. Nimittäin jos olisit antautunut minulle heti ensitapaamisella, et olisi se mikä sanot olevasi, vaan tekopyhä naikkonen – -”

Juoni on kaikille tuttu: sankari, joka on saanut naisen kuin naisen, yrittää vietellä sankarittaren, ja kun tämä torjuu, ei saa tätä mielestään ja päättää naida tämän. Juonen keksi 1700-luvulla Samuel Richardosonin Pamelassa ja sitä käytti rakkausromaaneissa vielä Barbara Cartland.

Samalla tavalla alkoi myös Kiviojan Auliksen ja Akselin ja Elinan tytär Kaarinan tarina Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa. Myös Aulis suhtautuu Kaarinan torjuntaan yhtä pahasuisesti kuin Antti Tuononen. Kaarinan ja Auliksen suhde supistuu sota-aikana lyhyisiin tapaamisiin, mikä estää kunnollisen tutustumisen. Manjan ja Antin suhde jatkuu vain kirjeitse. Kaarinan ja Auliksen avioliitto antaa huonon ennusteen Manjalle ja Antille.

Nuorten tyttöjen evakkomatka karjanajajina

Puna-armeijan hyökkäys kesäkuussa 1944 johtaa karjalaiset uudelle evakkomatkalle. Romaanissa seurataan karjanajajia, enimmäkseen teini-ikäisiä tyttöjä, jotka kulkevat jalkapatikassa satojen kilometrien taipaleen. Hyrsylästä on Pohjanmaalle lähes 600 kilometriä.

Evakkoon joutuneilla on lupa laskea karjansa yönseuduksi laiduntamaan heinänurmia ja hakametsiä, mistä omistajat eivät välttämättä ilahdu. Talvisodan kokemuksista evakot tietävät hyvin, mitä ”kantasuomalaiset heistä sisimmässään ajattelivat – ja pahanilkisimmät sanoivat päin naamaakin.”

Siksi he yrittävät käyttäytyä hillitysti, mutta karjalainen luonne ottaa pian vallan. Tämä saa erään kartanonherran ihmettelemään: ”Luulisi jumalauta jo vetävän vakavaksi ja rukoilevan käjet kyynärpäitä myöten ristissä, jotta pidettäisiin Ihantalassa pintansa eikä itsenäisyys menisi. Vaan ei, laulaa luikutellaan vain, nauretaan ja pelit soi. – – Pijä meijän kaikki kestää.” (Ihantalaa tuskin olisi osattu mainita nimeltä 1944, taistelu oli kuuluisaksi vasta paljon myöhemmin.)

Karjanajajien käytöstä selitetään myös sillä, että tytöt ovat ”päässeet sakiltaan kodin valvonnasta maailmanturuille, ja samanikäisten yhtä hupsujen komeansorttisten nuorukaisten läheisyys vanamon imelälle ja kuminan happamalle lemahtavan supisuomalaisen suviyön tuoksuissa ja hämytunnelmassa villitsi entisestään.”

Venäläisiä desantteja pelätään, mutta todellinen uhka ovatkin suomalaiset. Manja yritetään raiskata.

Tavatessaan isä Johoran Manja kuulee, että Kaarlo-veli on kaatunut Ilomantsin taistelussa.

Hovila toisena adventtisunnuntaina 1944

Antti on kirjoittanut äidilleen Olgalle tulevansa Lapin sodasta kotiin, mutta Hovilaan saapuu ensin Manja, jonka Antti on kutsunut syntymäpäivilleen. Tästä huolimatta Antin äiti ja sisaret kohtelevat Manjaa törkeästi vain yhtenä Antin ”kirjeheilana”. Vaikka Manjalla on mukana Antin kirje, sitä epäillään Manjan kirjoittamaksi.

Antti saapuu, toruu perhettään ja Manja majoitetaan vierashuoneeseen. Antin sisaret kuuntelevat seinän takana Antin ja Manjan yöllistä keskustelua, kunnes tulee hiljaista ja ovi käy. Mutta kun Antti aamiaisella hiplaa Manjaa ja tämä ei näytä välittävän, perhe tekee johtopäätöksen, että pari on kuin onkin rakastellut.

Ratkaiseva kohtaus jätetään kertomatta, samoin kuin Manjan äidin Malanjan ja Seppo Tuonosen välillä trilogian ensimmäisessä osassa Kuokka ja kannel.

Aamulla Äiti Olga on muuttanut mieltään. Syyksi arvelee toinen tytär: ”Meijän Antti piti illalla kahenkeskisen puhuttelun tietysti, sanoi jotta kyse ei ole vain hänestä ja Manjasta, vaan myös periaatteesta: voiko kaksi niin erilaista porukkaa kuin ortodoksikarjalaiset ja luterilainen Kanta-Suomi ylipäätään tulla toimeen keskenään? Sota-Olga päätti näyttää että voi, vai?”

Asutustiloja evakoille ja rintamamiehille

Kertoja on selostaa asutustoimintaa ensin yleisesti ja siirtyy sitten kuvaamaan evakkojen ja rintamamiesten asuttamista Juuan takamaille. Maanluovuttajaksi joutuu muun muassa Antin kotitalo Hovila, mutta se saa vastineeksi Sorminiemestä valtion metsistä palstan, joiden tukkipuilla sai enemmän rahaa kuin huonomman luovutusmetsän arvolla.

Kertoja huomauttaa, ettei julkisuudessa esitetty positiivinen kuva evakoiden ja paikkakuntalaisten yhteiselosta pitänyt täysin paikkaansa. Ensinnäkin vanhoilliset, yksityisomaisuutta pyhänä pitävät maanomistajat menettivät omaisuuttaan. Toiseksi kyseessä oli kaksi ”rajaseudun verisen historian erottamaa, mennein vuosisadoin eri kielen omaksunutta, tavoiltaan erilaistunutta eriuskoista kansanheimoa”, luterilaiset ja ortodoksit.

”Molemminpuolisen, sinänsä inhimillisen ja ymmärrettävän vieraskoreuden lisäksi” julkisuuden kuvaa paransi se, että eräät maanluovuttajat kuten Hovilan Olga halusivat ”vaikuttaa lainkuuliaisilta ja jalosydämisiltä ihmisiltä, kotinsa menettäneen sukulaiskansan uhrivalmiilta hyväntekijöiltä, vähän kuin marttyyreilta”. Evakot taas eivät halunneet vaikuttaa ”epäkiitollisilta heidän takiaan taloudellista vahinkoa kärsineitä sukulaisheimon edustajia kohtaan.”

Pajuranta jatkaa vaikuttajan uraansa kirjoittamalla lehdessä, että Pielisen rannan asukkaat olivat alun perin ortodokseja. Ruotsin vainotessa osa kääntyi ja jäi asumaan, kun muut ortodoksit pakenivat Venäjän puolelle.

”Idän ja lännen häät”

Romaani loppuu kuvaukseen ”idän ja lännen häistä” syksyllä 1946. Antti ja Manja vihitään ortodoksisin menoin Hovilassa. Olgan on kääntänyt avioliitolle lopullisesti suosiolliseksi isoäidiksi tulo: Manja on synnyttänyt pojan, Toivon, joka on siitetty toisena adventtisunnuntaina 1944.

Häissä on kuitenkin huonoja enteitä. Ensin sulhasen isä Eemeli keskeyttää Pajurannan pitkän puheen ja kourii miniäänsä. Sitten Manjan pikkusisar Silja näkee Havusen Silvon tuijotuksen ”varoituksena” ja ennustaa häävalssiksi valitun Kielon jäähyväisten ennustavan pahaa Manjan ja Sepon avioliitolle.

Lopulta syntyy tappelu Manjan veljen Jussi Breloin ja sotainvalidi Voitto Kärjen välillä. Sairaalloisen mustasukkainen Voitto suuttuu, kun Jussi tanssittaa Voiton Sanna-vaimoa. Katsojat veikkailevat, voittavatko ”maanluovuttajat” vai ”maansaajat” – voittaako Karajala vai Suomi. Tapahtuma vertautuu Manjan pikkusiskon Siljan isäehdokkaiden, Johor Breloin ja Seppo Tuonosen, tappeluun Hyrsylänmutkassa trilogian ensimmäisessä osassa Kuokka ja kannel.

Mitä tutkimus kertoo siiviilien sotavankeudesta?

Ari Haasion ja Erkki Hujasen teos Tasavallan panttivankien käsittelee suojärveläisten (ja osin salmilaisten) vaiheita talvisodassa: miksi evakuointia ei tehty sekä suojärveläisten olosuhteita ensin kotiseudullaan miehityksen aikana ja sotavankeudessa Neuvostoliitossa.

Hyrsylänmutkassa sijaitsevien kolmen kylän (Hyrsylän, Ignoilan ja Hautavaaran asukkaiden) lisäksi kyse oli myös muiden Suojärven kylien asukkaista. Nuo kylät olivat pieniä tai syrjäisiä, ja siksi niistä oli hankalaa päästä pakoon, kun puna-armeijan hyökkäys alkoi talvisodan alussa. Interposolkan leirin lisäksi siviilisotavankeja sijoitettiin Kaimajoen leiriin.

Haasion ja Hujasen antama sotavankeuden olosuhteista on jokseenkin samanlainen kuin Vinoristin kansassa: Turunen ei ole kaunistellut oloja, mutta ei ole niitä mustamaalannutkaan. Sävy on toki erilainen: romaanissa korostuvat ihmisten kärsimykset, kun sen sijaan Haasion ja Hujasen sävy on asiallinen.

Interposolkan parakkikylä oli tyypillinen Karjalan metsätyöalueilla 1920- ja 1930-luvulla. Samaan käyttöön oli tapana ottaa myös kirkkoja ja luostareita. Tästä voinee päätellä, että neuvostoviranomaiset tuskin omasta mielestään kohtelivat suomalaisia siviilisotavenkeja huonosti, kun samanlaisten olojen tuli riittää oman maan kansalaisille.

Miehittäjä suhtautui suojärveläisiin siviileihin valtaosaltaan asiallisesti sekä miehitysaikana kuin siirtoleirillä. Tahallisiin siviiliväestöön kohdistuneisiin väkivaltaisuuksiin puna-armeija ei syyllistynyt. Muutamia henkilöitä Suojärven muista kylistä ammuttiin lähinnä valtauspäivänä 30. marraskuuta.

Leiriaikanakaan ei tapahtunut laajamittaisia väkivallantekoja. Tosin kolme suojärveläistä siviiliä ei palannut kuulusteluista.

Elintarviketilanteen Haasio ja Hujanen näkevät leirillä olleen ”poikkeuksellisiin oloihin nähden” tyydyttävä. Nälkään ei kuoltu, mutta ravinto oli yksipuolista, mikä altisti erilaisille puutostiloille. Tämä taas johti vastustuskyvyn heikkenemiseen, mikä sitten altisti sairauksille. Varsinaisia epidemioita ei ollut. Kuolleet olivat lapsia ja vanhuksia. Erityisesti vastasyntyneet eivät kestäneet leirin oloja. Leireillä oli kyllä lääkäri tai sairaanhoitaja, mutta terveydenhuollon taso oli heikko, sillä kunnollisia instrumentteja ja lääkevarastoa ei ollut.

Tietynasteinen yhteistoiminnan venäläisten kanssa ymmärrettiin olevan edellytys elinolojen turvaamiseksi, mutta puna-armeijaan ei suhtauduttu vapauttajana vaan valloittajana lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia. ”Myöskin Kuusisen hallitukseen suhtauduttiin epäilevästi ja venäläisten propaganda ’työkansan vapauttajana’ toimivasta Kuusisesta upposi ainoastaan vakaumuksellisiin kommunisteihin.”

Turusen romaanin opettaja Pajurannan esikuva on selvästi Matti Pajunen. Koska pappia ei ollut, hän toimitti kasteita ja hautauksia ja nousi leiriläisten hengelliseksi johtajaksi.

Millaiset ihmiset jäivät Neuvostoliittoon?

Rauhanteon jälkeen suojärveläiset siviilisotavangit joutuivat valinnan eteen: palatako Suomeen vai anoako lupaa jäädä Neuvostoliittoon.

Jääneitä oli 61 henkeä. Suurin osa oli alaikäisiä lapsia, joiden kohtalon vanhemmat päättivät. Syntyperäisiä suojärveläisiä oli seitsemän perhettä.

Lisäksi kolme, jotka olivat ”kadonneet” kuulustelujen aikana, joutuivat pakosta jäämään Neuvostoliittoon.

Anomukseen jäädä tarvittiin perusteluja, esimerkiksi poliittinen vaino. Venäläiset eivät painostaneet ketään jäämään, ainoastaan houkuttelivat joitakin.

Neuvostoliittoon jäämiseen motiiveja oli Haasion ja Hujasen mukaan kolme: pelko, pettymys ja politiikka. Lähes kaikki jääneet tunnettiin jo aiemmin kommunistisista mielipiteistään, joita leirin johto oli propagandallaan pyrkinyt vahvistamaan. Suurin osa oli toiminut sekä Suojärvellä että leirillä neuvostoviranomaisten luottomiehinä: ”He olivat mm. osallistuneet aktiivisesti kansanrintamahallituksen eri elinten toimintaan, antaneet tietoja muiden leiriläisten mielialoista ja avustaneet neuvostosotilaita mm. keräämällä aseita ja tekemällä muita palveluksia. Useat jääneistä olivat lisäksi propagoineet voimakkaasti muille leiriläisille neuvostoyhteiskunnan erinomaisuutta ja arvostelleet Suomen silloisia oloja.” Niinpä he pelkäsivät ja syystäkin, että heidän Neuvostoliiton hyväksi tekemistään teoista seuraisi hankaluuksia, jos he palaisivat Suomeen.

Luettelo jääjistä osoittaa, että näiden joukossa oli vain muutama miehistysajan kyläkomiteoiden ja vankileireillä toimineiden komissioiden jäsenistä. Suurin osa palasi.

Kaikki Neuvostoliittoon jääneet olivat myös pettyneitä Suomen oloihin ennen sotaa ja tunsivat epäluuloa suomalaisia ”herroja” kohtaan. Vastaavasti he uskoivat, ”että olot eivät voisi Neuvostoliitossa muodostua ainakaan heikommiksi kuin mitä ne olivat olleet Suomessa. Suuren Neuvostoliiton kykyyn järjestää varma jokapäiväinen leipä työmiehelle ja hänen perheelleen luotettiin”.Toisaalta leiriaika vei joiltakin siviilisotavangeista harhaluulot neuvostoyhteiskunnan erinomaisuudesta.

Kaikkia halukkaita eivät neuvostoviranomaiset hyväksyneet, vaan he halusivat aatteellisesti ”oikeaoppisia”, perheitä joiden vanhemmat olivat työikäisiä ja joissa oli paljon lapsia. Vanhuksia ja muita, joiden pelättiin jäävän valtion elätettäviksi, ei hyväksytty.

Haasio ja Hujanen olettavat, että jäämään halukkaita olisi todennäköisesti ollut enemmän, jos suojärveläisille olisi luvattu paluu kotiseudulle.

Interposolkan leirille jääneet suojärveläiset työskentelivät paikkakunnalla jatkosodan alkuun asti, jolloin heidät evakuoitiin Uralille. Siellä he työskentelivät samoissa töissä kuin Interposolkassa, pääasiassa metsätöissä ja ruokaloissa, jotkut naiset myös pyykkäreinä. Sodan jälkeen heitä muutti takaisin Neuvosto-Karjalaan.

Palautukset ja kuolleisuus

Talvisodan jälkeen Neuvostoliitto palautti touko-kesäkuun vaihteessa 1940 2389 siviiliä, jotka olivat jääneet evakuoimatta jääneelle alueelle. Heistä 1242 oli aikuisia ja 1147 lapsia.

Palautetuista valtaosa eli 1763 henkeä oli Suojärveltä. Muut olivat kotoisin Petsamosta, Kalastajasaarennolta, Sallasta, Suomussalmelta, Kannakselta ja Suomenlahden saarilta.

Lasten ja naisten osuus oli suuri, kun taas 20-40-vuotiaita miehiä oli vähän. Valtaosa heistä olivat armeijassa, joten kotona oli sdoan syttyessä ollut vain nostomiehiä tai palveluksesta sairauden vuoksi vapautettuja. Tosin myös muutama sotilas oli jäänyt tai jättäytynyt valloitetulle alueelle.

Suojärveläisistä vähän yli puolet eli 800 oli kotoisin Hyrsylänmutkasta.

Leirillä kuoli 62 suojärveläistä. Miehitysaikana Suojärvellä oli kuollut 19. Paluumatkalla kuoli kahdeksan ihmistä. Vielä karanteeniaikana vielä 17 ihmistä. Vanhukset ja lapset eivät kestäneet pitkää ja raskasta junamatkaa vetoisissa vaunuissa, vaan menehtyivät aliravitsemukseen ja sairauksiin.

1872 suojärveläisestä (joissa oli 1763 Suomeen palautettua, 61 Neuvostoliittoon jäänyttä ja 3 vangittua) 62 leiriaikana kuollutta tarkoittaa 3,4 prosenttia. Jos leiriajan lisäksi mukaan lasketaan miehitysaika, paluumatka ja karanteeniaika mukaan, kuolleita oli 105 henkeä eli 5,7 prosenttia.

Tarkan vertailun saamiseksi tarvittaisiin tieto normaalista kuolleisuudesta, koska ikäjaukauma oli varsinkin miesten puolella poikkeuksellinen.

Valpon kuulustelut paluun jälkeen

Karanteeniaikana Valpo kuulusteli 484 palautettua suojärveläistä ja salmilaista eli 27,4 palautetuista. Vuoden 1925 jälkeen syntyneet lapset samoin kuin iäkkäät vanhukset eivät joutuneet kuulusteluihin, eivät myöskään sairaat ja huonokuntoiset.

Kuulusteluissa keskityttiin seuraaviin kysymyksiin: yhteistoiminta venäläisten kanssa, vakoilu- ja värväystoiminta, sotilaalliset havainnot, kuulustelut Neuvostoliitossa, kohtelu leirillä, venäläisten harjoittama propaganda, kansanhallituksen elinten muodostuminen sekä leireillä kuolleet ja Neuvostoliittoon jääneet henkilöt.

Lisäksi selvitettiin kuulusteltavan tiedot ja vangiksi joutuminen. ”Kuulustelijat kehottivat kuulusteltavia kertomaan asioista ainoastaan omien havaintojen pohjalta, ja tietojen todenperäisyys pyrittiin vahvistamaan useilta eri kuulusteltavilta.”

Valpoa kiinnostivat erityisesti ne, jotka olivat olleet yhteistoiminnassa venäläisten kanssa Suojärvellä tai vankileireillä. Kuulusteltavien rikosrekisteri selvitettiin ennalta, ja erityisesti ”kommunistilakeja vastaan tehdyistä rikkeistä syytetyt joutuivat usein jatkokuulusteluihin.” Valpo toimi yhteistoiminnassa päämajan valvontaosaston kanssa, kun kyseessä olivat nostomiehet tai mottiin jääneet sotilaat.

Miksi Suojärvellä oli niin vähän maanpetossyytteitä verrattuna Suomussalmeen?

Suojärveltä ja naapurikunta Salmista kotoisin olevia aikuisia oli siviilisotavangeissa 839, joista neljä asetettiin syytteeseen maanpetoksesta. Heidän joukossaan ei ollut kyläkomiteoissa jäseniä, vaikka toiminta olisi ollut luokiteltavissa vihollisen sotatoimien auttamiseksi. Hyväksyttiin siis kyläkomitean jäsenten oma käsitys, että toiminta oli silloisissa oloissa ollut välttämätöntä eikä siitä ollut voinut kieltäytyä kuin poikkeustapauksessa.

Sen sijaan Suomussalmen 167 aikuisesta siviilisotavangista syytteen sai 27 eli peräti 16 prosenttia. Näiden syytettyjen joukossa olivat kyläkomitean jäsenet.

Miksi nämä kaksi paikkakuntaa erosivat näin olennaisesti toisistaan?

Suojärvi ja Salmi olivat aluetta, joka oli kuulunut Ruotsiin vain 1617-1721, jona aikana useat ortodoksit pakenivat uskontovainoa rajan taa, ja tulleet osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa vuodesta 1812. Silloinkin niiden asukkaat olivat eläneet pitkään pikemmin yhteydessä Venäjän puolella asuvien karjalaisten kuin muiden suomalaisten kanssa. Rajaahan ei käytännössä ollut. Vanhukset olivat jopa käyneet venäjänkielistä koulua.

Täytyy siis päätellä, että kansakoulu ja muu rajaseutujen suomalaistaminen olivat muutamissa vuosikymmenissä, autonomian lopussa ja itsenäisyyden aikana, muuttaneet Suojärven ortodoksit ja karjalankieliset identiteetin suomalaisiksi.

Muusta rajaseututyöstä kertoo Maria Lähteenmäki tutkimuksessa Maailmojen rajalla, vaikka se käsittääkin Terijokea. Suomen rajaseutuun kuului 45 kuntaa, joista Viipurin läänissä 20. Rajaseudulle katsottiin ominaiseksi ”väestön ’heimohengen’ kehittymättömyys, poliittinen epäluotettavuus ja alueiden taloudellinen epävarmuus”. Siksi siellä tarvittiin ”erikoista huoltoa valtiovallan taholta”. Rajavartijat oli parasta valita muualta Suomesta, jotta saatiin luotettava ainesta.

Hallintovirkamiesten lisäksi eri kansalaisjärjestöjen aktivistit halusivat muokata oloja suomalaisempaan suuntaan. Rajaseutu haluttiin kohottaa muun maan tasolle ja ennen muuta vahvistaa ihmisten poliittista luotettavuutta ”vieraita vaikutteita”, erityisesti venäläisyyttä vastaan.

Taustamotiivina oli ulkopoliittisen turvavyöhykkeen luominen. ”Jotta kansallinen uhka saataisiin poistettua, oli rajaseututyötä tehtävä kolmella rintamalla: rajaseutu oli tehtävä tutuksi kaikille suomalaisille kehittämällä matkailua sekä kiinnittämällä rajaseudun väestö tiukemmin suomalaisuuteen. Jälkimmäinen tuli toteuttaa kohentamalla etenkin maataloutta ja muuta elinkeinotoimintaa sekä tukemalla alueen koulutus- ja sivistyspyrintöjä ja kotiseututyötä. ’Terra incognita’, tuntematon maa, oli otettava haltuun sekä fyysisesti että ideologisesti.”

Ilmeisesti myöskään Suojärven sosiaaliset olot eivät myöskään olleet luoneet sellaista maaperää poliittiselle radikaalisuudelle kuin Suomussalmella.

Miksi venäläiset kohtelivat suojärveläisiä paremmin kuin suomussalmelaisia?

Yhden aiheen Heikki Turunen sivuuttaa: hän ei kuvaa lainkaan kuulusteluja,
joita tapahtui miehityksen aikana ja leirillä. Kuulusteluista olisi saanut dramaattista ainesta, varsinkin kun tulkeiksi värvättiin venäjäntaitoisia suojärveläisiä.

Kuulustelut koskivat sotilasasioita ja Suomen oloja. Myös suojeluskuntalaisten nimiä kyseltiin, mutta venäläisillä oli näistä jo etukäteen valmiit listat, mikä osoittaa heillä olleen ennen sotaa asiamiehiä paikkakunnalla.

Niitä, joita epäiltiin ”liian isänmaallisiksi” tai joiden väitettiin arvostelleen Neuvostoliiton oloja, vietiin leiriltä jopa viikkoja kestäviin kuulusteluihin muualle.

Opettaja Pajurannan esikuva, ”leirin hengellinen johtaja opettaja Matti Pajunen joutui voimakkaan urkinnan kohteeksi: hänen toimintaansa ja mielipiteitään pyrittiin selvittämään tarkasti.” 

Vaikka kolme miestä ei palannut kuulusteluista, kaiken kaikkiaan suojärveläisiä kohdeltiin paremmin kuin suomussalmelaisia. Juntusrannasta neuvostoviranomaiset jo miehitysaikana veivät kuulusteluihin 25 ihmistä. Kuolemantuomion sai ja teloitetuksi joutui 14 ja lisäksi annettiin useita leirituomiota Sergei Veriginin, Einar Laidisen ja Jussi Kämäräisen teoksen Tasavallan panttivangit mukaan teloitut ja rangaistut olivat syyttömiä. Puna-armeijan täytyi jostain löytää syntipukki huonolle menetykselleen ja paikalliset tekivät myös ilmiantoja.

Miksi suojärveläisten siviilien kohtelu oli parempaa, vaikka siellä oli ideologista neuvostomyönteisyyttä vähemmän kuin Suomussalmella? Syy voisi olla ulkoinen (puna-armeijalla ei ollut tarvetta löytää syntipukkeja, koska Suojärvellä ei taisteltu) tai sisäinen (yhteiskunnallisia vastakohtia oli vähemmän, joten ei ollut syntynyt vihaa, joiden takia tutuista olisi tehty ainkaan paljon ilmiantoja) tai molempien yhdistelmä.

Kirjallisuus

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia 243.

Verigin, Sergei & Laidinen, Einar & Kämäräinen, Jussi: Talvisodan panttivangit. Internoidut suomalaiset Neuvosto-Karjalan Kalevalan piirin alueella vuosien 1939-1940 talvisodan aikana. Suom. Rudolf Sykiäinen & Johan Beckman. Johan Beckman Institute  2006.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogiin Heikki Turusen trilogian ensimmäisestä osasta Kuokka ja kannel ja kolmannesta osasta Nenkoset sekä elokuvasta Kainuu 39. Elokuva kuvaa Suomussalmen Juntusrannan asukkaita puna-armeijan miehityksessä ja sotavankeudessa pelkästään myönteisesti, ja artikkelin lopussa kerroraankin, mitä kaikkea elokuvasta on jätetty pois.

Heikki Turunen: Kuokka ja kannel

Heikki Turusen Kuokka ja Kannel kuvaa Suojärven Hyrsylänmutkan ihmisiä 20-luvulta talvisotaan. Teos on samannimisen trilogian ensimmäinen osa.

Karjalan ja evakkojen kuvauksessa on painottunut Karjalan kannas. Jonkin verran kerrottu myös Laatokan Karjalasta. Lähes kokonaan huomiotta on jäänyt ortodoksiset karjalaiset, joista pääosa asui Raja-Karjalassa.

Raja-Karjalassa puhuttiin samaa karjalan kieltä kuin rajan takana. Sen, miten suuri ero suomen kirjakieleen oli, näkee romaanissa konkreettisesti, sillä repliikit ovat karjalaksi. Useimmiten ne luettuna suurin piirtein ymmärtää, mutta puheen kanssa olisi todennäköisesti toisin.

Hyrsylänmutkaksi kutsuttiin aluetta, jota Neuvostoliitto ympäröi kolmelta taholta ja jota Suomeen yhdisti vain kapea kannas. Hyrsylänmutkan ihmiset olivat suomussalmelaisten lisäksi toinen ryhmä, jotka joutuivat kokemaan miehityksen ja sitten sotavankeuden.

Runollinen rajavartija ja eksoottinen karjalaiskaunotar

Kuokan ja kanteleen (2016) alussa Hyrsylän kylään saapuu pitkän pyörämatkan jälkeen uusi rajavartija Seppo Tuononen. Hän rakastuu ensi silmäyksellä eksoottisen tummaan Malanjaan ja tämä häneen. Eroottisen viehätyksen lisäksi yhteen vetää kulttuuriharrastus: Seppo lausuu runoja, Malanja laulaa operettisäveliä.

Malanja on naimisissa seppä Johor Breloin kanssa, joka on vaimolleen jatkuvasti uskoton. Kun parin poika Johannes pelastuu ihmeenomaisesti hukkumasta, Malanja yrittää tukahduttaa tunteensa Seppo kohtaan, kuolettaa viettinsä ja ”pyhittäytyä”: ”Sielunsa hän omisti päivittäisin polvirukouksiin ja ristinmerkein Jeesukselle, naisen lihansa aviomiehelle. Hän alkoi pukeutua akkamaisesti ja sitoi huivin kaulaansa ollakseen herättämättä suotta muiden miesten haluja. Jopa uniin tulleen rajamiehen hän pyrki pyyhkimään mielestään ristimällä itsensä joka ilta obrasan edessä: ’Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.’”

Malanja ripittäytyy kansakoulunopettaja Pajurannalle, joka ”sai juuri herätykseen saaneen synnintekijän hurmioituneessa tilassa olevan uskonsisaren vakuuttumaan heidän olemisestaan Herran valittuja, sanoi Jumalan ottaneen heidät varjelukseensa toteuttaakseen jonkin Karjalan tulevaisuuteen liittyvän suunnitelmansa.”

Malanjalle syntyy tytär Manja. Seppo menee naimisiin kansakoulunopettaja Outin kanssa.

Kun Seppo pelastaa salakuljettajan kidnappaaman Manjan, äiti ja tytär alkavat palvoa tätä sankarina. Myös kyläläiset kutsuvat Seppoa Hyrsylän sankarivävyksi.

Outi näkee, miten sydänystävä ja serkku Malanja ja aviomies ”tuijottivat toisiaan rakastuneemmin kuin koskaan”, mutta itse intohimoisena ihmisenä ymmärtää heitä ja luottaa Malanjan uskoon.

Omituinen ratkaisu kirjailijalta on kuvata Malanjan ja Sepon vuosia kestänyttä palavaa kaipuuta ja kiimaa tosiaan kohtaan, mutta pettää lukijan odotukset jättämällä sen huipennus kuvaamatta ja vain vihjata, että rakkaus toteutuu yhden kerran fyysisesti.

Malanja kuolee synnytettyään tyttären, Siljan. Lapsen isästä ei ole varmuutta, sillä Malanja on maannut samoihin aikoihin myös aviomiehensä kanssa, mutta Siljan ulkonäkö viittaa Seppoon. Synnytyksessä auttanut Outi pitää epäilyksensä omana tietonaan eikä kanna asiasta miehelleen kaunaa.

Kerran Siljan isäehdokkaat Seppo ja Johor ryhtyvät painimaan, ja katsojat veikkaavat, voittaako symbolisesti Ruotsi vai Karjala, Suomi vai Neuvostoliitto. Johor antaa Sepon voittaa, ja sitten ”napalangot” ryyppäävät yhdessä. Aika kummallista tämäkin, jollei tarkoituksena ole painottaa karjalaisten perimmältään sopuisaa luonnetta verrattuna vaikka pohjalaisiin.

Opettaja Pajuranta ylistää ortodoksista uskoa, rakennustaitoa ja karjalan kieltä

Kansakoulunopettaja Pajuranta on suojeluskuntalainen ja Karjala-intoilija, joka pitää historiasta pitkiä esitelmiä. Ne eivät oikein sovi romaanimuotoon, mutta kirjailija on katsonut lukijoiden tarvitsevan valistusta.

Trilogian ensimmäisessä osassa Pajuranta jo ulkonäöltään koominen hahmo. Lisäksi hänen vihjaillaan pitävän miehistä. Naureskelu on kuitenkin hyväntahtoista eikä hänestä ole tehty negatiivista stereotyyppiä toisin kuin opettaja Rautajärvestä Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa.

Pajuranta on toisaalta valkoisen Suomen aatteiden kannattaja, mutta toisaalta ortodoksi ja karjalaa äidinkielenään äidinkielenään. Niinpä Suur-Suomeen on hänelle omakohtainen, koska rajan toisella puolella on samanlaisia karjalaisia.

Sotien välillä rajaseuduilla Lapista Kannakselle oli Maria Lähteenmäen mukaan käynnissä yhdenmukaistaminen. Sitä Pajuranta ei kannata. Toki hänen tavoitteensa on lisätä paikallisten lojaalisuutta Suomea kohtaan, mutta metodina on nostaa näiden itsetuntoa asettamalla karjalaiset ja ortodoksit karjalan kieltä puhuvat muiden suomalaisten ja luterilaisten edelle asiassa kuin asiassa.

Luterilainen kirkko on ankara ja tuomitseva, mikä näkyy virsissäkin, kun taas ortodoksinen kirkko on ”armorikas ja kilvoittelemaan houkutteleva seitsemine sakramentteineen, joista tärkein on katumuksen mysteerio. Meille evankeliumi tarkoittaa kirjaimellisesti ilosanomaa. Kirkkoamme leimaa ajatus Kristuksesta ihmiseksi tulleen Jumalan, Neitsyt Marian ja taivaan kauneuden maanpäällisenä ilmentäjänä.”

Samalla tavalla Pajuranta vertailee erään suurperheen hirsitaloa koristeellisine räystäineen ja värikkäine parvekkeineen moderniin suomalaiseen ”vaaleaksi maalattuun laatikkomaiseen asuintaloon” edellisen eduksi.

Karjalan kielikin on Pajurannan mielestä liudennuksineen ja suhuäänteineen suomen kieltä kauniimpi.

Vanhaa arvostetaan mutta elintasoa korotetaan

Eristyneen Hyrsylänmutkan vanhakantaisuus 20-luvulla tehdään romaanissa selväksi, mutta suureksi osaksi noita piirteitä kuvataan arvostaen: asukkaat asuvat yhdessä saman katon alla kotieläinten kanssa, pukeutuvat pellavaan ja sarkaan, noudattavat pakanallisen luonnonuskon ja ortodoksisen kristillisyyden yhdistäviä seurustelu- ja häätapoja ja kokoontuvat iltaisin tekemään puhdetöitä ja kertomaan satuja ja tarinoita. Kuvaus keskittyy siis eksotiikkaan.

Ortodoksisia tapoja noudatetaan: ”he tekivät ristinmerkin ikoniin päin joka kerta syömään ruvetessaan. He välttivät syömästä lihaa pääsiäispaaston aikana, käyttivät katumuksen sakramenttia edellyttävissä ehtoollisjumalanpalveluksissa toisinaan Annantehtaan ortodoksikirkossa, vaikka matka sinne kesti hevospelissä päiväkausia.”

Muuten Hyrsylänmutkan ulkopuolella sijaitsevaa Annantehdasta tai muita yrityksiä ei lainkaan kuvata. Työläisten näkökulma olisi voinut antaa paikkakunnasta erilaisen käsityksen. Yläluokkaa seudulla ei ole olekaan. Nyt kuvauksen kohteena ovat vain maatilat, koulu ja rajavartiosto. Huomattakoon, että rajavartijat ovat muualta Suomesta eli paikkakuntalaisten lojaalisuuteen ei täysin luoteta vaan heidän uskotaan katsovan rajan ylittäjiä, esimerkiksi salakuljettajia, läpi sormien.

Pajuranta ei ole vain aatteellinen intomieli, joka kerää ympäri Suomea rahaa suojeluskuntatalon rakentamista varten ja samalla levittää tietoa paikkakunnasta. Hän saa aikaan käytännöllisiä parannuksia innostuttamalla miehet pulan keskellä raivaamaan suon pelloksi. Taloudellinen syy yhdistyy poliittiseen: näin näytetään, että ”vapaa demokratia on sosialismia parempi vaihtoehto. Lisäksi paraneva toimeentulo ja täydellä mahalla nukkuvat lapset ovat pitkän päälle tuhoisampi ase puna-aatetta vastaan kuin viha ja paitojen repiminen ihmisten päältä. Toisin sanoen teemme maanpuolustustyötä tarttumalla aseen sijasta kuokkaan.”

Rajaseututyön toiminta-ajatus oli Maria Lähteenmäen mukaan, että rajaseutu oli ”kohotettava” muun maan tasolle, mutta ennen muuta alueen ihmisten poliittisen luotettavuutta oli vahvistettava vieraita vaikutteita, erityisesti venäläisyyttä vastaan.

Hyrsylänmutkan elintaso alkaakin lähestyä muun Suomen tasoa ja siitä suunnitellaan jopa vilja-aittaa. Vuosi ennen sotaa saadaan jopa sähkövalot.

Saadaan myös oma tsasouna. Spoassan päivän praasniekan aikana kosinta vanhaan tapaan puhemiehen (”partamiehen”) välityksellä. Kirkolliseen juhlaan yhdistyy myös maallinen juhlinta. Poliisi vetää vesiperän viinan etsimisessä, varoitus on ehtinyt perille, ja juomat ja juopuneet piilotettu kotietsinnän ajaksi.

Ortodoksien suurin juhla on pääsiäinen. Vuonna 1939 Suojärvellä iloitaan kirkossa perinteiseen tapaan, eivätkä maailmalta kuuluvat uutiset saa uskomaan sotaan.

Juuri ennen sotaa saapuu myös matkailijoita, joka kuvauttavat itsensä tyhjäksi jääneen kolhoosikylän edessä kuin myöhemmät matkailijat Berliinin muurin. Matkailu oli Lähteenmäen mukaan yksi tapa tehdä rajaseutu tutuksi kaikille suomalaisille.

Yhteys rajan yli sukulaisiin katkeaa

Autonomian aikana rajaa ei ole käytännössä ollut, vaan Suomen ja Venäjän puolella asuvat karjalaiset olivat kyläilleet keskenään, solmineet avioliittoja ja käyneet samoja venäjänkielisiä kouluja.

Nyt Neuvostoliiton viranomaiset ovat kieltäneet yhteydenpidon, mutta keinoja siihen löytyy. Koska Hyrsylän ja Posuadan kylät erottaa vain kapea järvi, pyykkärit kertovat laulaen uutisia karjalaksi, mitä venäläissotilaat eivät ymmärrä.

Niinpä naapurikylän muutoksia päästään seuraamaan aitiopaikalta. Kollektivisointi herättää Hyrsylän asukkaissa ”sääliä ja suuttumusta”, ovathan kyseessä sukulaiset ja ystävät, mutta jostain syystä rakentaminen jää kesken.

Kalkin liikemiessuvun vesa kertoo (liian modernein termein) ”etnisistä puhdistuksista”, ”joiden oli kuullut Stalinin ulottaneen Karjalan kansantasavaltaankin. Perhekunnittain Neuvostoliiton paratiisina nähneinä ja hyvässä uskossa Venäjän Karjalaan metsätöihin ja kaivoksiin tulleita kanadansuomalaisia alaisia kommunisteja oli laman aikana teloitettu tai viety Siperiaan.”

Myöhemmin myös Posuadan kylän asukkaita kohtaa joukkokarkotus. Tilalle tulee neuvostosotilaita ja venäläisiä siviilejä, jotka kääntävät pyykkirannassa suomalaisille selkänsä.

”Piinallisinta oli epätietoisuus siitä, minne heidät oli viety ja miksi. Ensin luultiin, että heidät oli laitettu Siperian kaivoksille tai teloitettaviksi hyväuskoisten Kanadan-siirtolaisten tavoin. Mutta syyspuolesta alkoi liikkua rajavartioston tiedustelutietoihin perustuvia huhuja, että heidät oli viety Kolatselän keräilykeskuksen kautta Aunuksen ja Äänisen taakse, osa myös Siperian hiilikaivoksille, syynä todella Autonomisen Karjalan kansantasavallan kollektivisoinnin keskeytys. Kaikkien rajaa vasten olevien kylien arveltiin kokeneen Posuadan kohtalon.” Mutta ”miksi takapajuinen syrjäkylä oikeastaan oli evakuoitu, riittikö salakauppa syyksi? Ehkä Kreml pelkäsi, että neuvostokansa näkisi demokraattisen naapurimaan huiman kehityksen ja samalla totuuden sosialismin paratiisista Hyrsylän mutkan kautta silmiensä edessä kuin tarjottimella, ja sehän ei sopinut suljetun yhteiskunnan etuoikeutetulle johdolle. Tai sitten…?”

”Tai sitten”-ilmauksella tarkoitettaneen romaanissa Neuvostoliiton valmistautumista sotaan Suomea vastaan (tosin Neuvostoliiton kannalta se tarkoitti pelkoa Suomen hyökkäyksestä). Joka tapauksessa ryhmänä epäluotettaviksi leimatut karjalaiset karkotetaan rajan pinnasta.

Kansakoulun merkitys kansallisen identiteetin luomisessa

Yhtenäistäminen näkyy selvimmin kansakoulussa, jossa lasten on puhuttava ”kirjasuomea”, joka karjalan kielen puhujille merkitsi lähes vieraan kielen opettelua.

Kansakoulun merkitys kansallista identiteetin luojana on keskeinen. Tulos nähdään, kun koulun kookkain ja huonotapaisin poika kirjoittaa aineessaan ”Kotiläänimme Viipuri” ”kömpelöin lausein olevansa ylpeä Suomen suurimmasta läänistä ja Pohjolan Pariisiksi sanotusta Viipurista ja vihaavansa Venäjää, joka on tuhonnut ja polttanut sitä vuosisatoja.”

Poika on omaksunut täysin ajan suomalaiskansallisen historiankäsityksen, jossa tärkein identiteettitekijä on kieli. Todellisuudessahan se oli aikaisemmin uskonto. Pojankin ortodoksiseen uskoon kastetut esivanhemmat olivat samastuneet Venäjään ja pitäneet vihollisinaan katolisia ja luterilaisia suomalaisia ja karjalaisia, joita he kutsuivat ”ruotseiksi”.

Käkisalmen lääni kuului Ruotsiin vain sata vuotta, Stolbovan rauhasta 1617 Uudenkaupungin rauhaan 1721. Tuolloin Ruotsi vainosi ortodokseja niin, että näitä pakeni Venäjän puolelle. Kun Venäjä oli valloittanut Suomen 18909, Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan 1812.

Sepon mielestä aine on ”Yllättävän isänmaallinen ja hyvä aine siltä junkkarilta”, mutta Outi on toista mieltä: ”Liiankin isänmaallinen. – – Oikeuttaako verisinkään historia koululaitosta vihamaan Venäjeä, muga kui olemmo näköjään tehny. Ollah kuitenkin tuhatyheksänsataaluvul, ja Neuvostoliiton sisällä edelleen vanha hieno kulttuuri, Tolstoin ja Tsehovin da Tšaikovskin kansa ja maa. Kalevalakin saatu Venäjältä, itseasiassa. Mutta koululapset pitää niitä barbaareina ja ryssittelee, haluisi voittaa ja tappaa. Rauhaan ja yhteistyöhön naapurin kanssa meijän kai kuuluisi nuoriso opettaa, mutta myö kasvatammo ryssänvihaan…”

Outi jopa sanoo: ”Jos tässä soda tulou, on vöörin syytteä siidä yksin venjalaisia. Olemme isse provosoineet Neuvostoliiton siihen. Hullu mieletöintä yllyttänyt.”

Kaunis ja työteliäs Manja

Malanjan tytär Manja saa kasvaessaan vaikutteita toisaalta lukemistaan romanttisista rakkausromaaneista, toisaalta ortodoksisesta kristillisyydestä. Hän kokee ”lihan himon” syntinä ja matkustaa Valamoon tekemään synnintunnutuksen.

Äiti Malanjan kuoltua synnytyksessä Manja lupaa kasvattaa pikkusisarensa Siljan samanlaiseksi ortodoksiksi kuin itse on. Vielä koulua käyvän Manjan tehtäväksi lankeaa myös karjan ja kodin hoito. Topakasti hän komentaa isän ja aikuistuvat veljet, jotka ”pitivät navettatöitä ja talousaskareita naisten tehtävinä”, auttamaan ”lannanluonnissa, veden- ja polttopuiden kannossa ja muissa raskaissa maaemännän töissä.” Silti työtä riittää aamusta iltaan.

Manja taistelee piiaksi tullutta Hirvi-Juulia vastaan, joka pyrkii isä Johorin vaimoksi. Hän tekee Hirvi-Juulin luvattomasta alkoholin valmistuksesta ilmiannon ja tämä saa vankilatuomion – ja pelastuu talvisodan vankeudelta.

Lähes 14-vuotiaana Manja on ”likimain täysi nainen – hoikkauumaista päärynävartaloa, omituisen arvokasta käyntiään ja surumielistä hymyään myöten äitinsä kuva. Itämaisine piirteineen ja kiiltävänmustine kankipaljakkoineen – – hän oli ilmestys, jonka vain juuri tuo ylpeydeltä vaikuttava arvokkuus ja uskovaisen orpotytön maine oli suojellut samallaiselta yläkoulun poikien piiritykseltä kuin kuvankaunis Vuolammen Veera.” Veerasta tulee Manjan elämänikäinen kiusanhenki.

Luostariin meno houkuttaa Manjaa, mutta sitten hän alkaa Outin esimerkin mukaan haaveilla kansakoulunopettajaseminaariin menosta. Hän ihastuu ponomariin eli alttaripalvelusta hoitavaan, ”jeesussilmäiseen” Markovin Raunoon, joka suunnittelee pappisseminaariin menoa mutta lausuu myös Runebergin runon Sotilaspoika.

Aikuistuessaan Manja muuttuu ja ”usko, jonka avulla hän oli päässyt äidin menetyksestä, kävi aika ajoin riittämättömäksi: äidin ihmelapsi muuttui melkein silmissä tavalliseksi tytöksi, jolle laulu, soitto, tanssi ja kirjallisuus olivat pakoa työntäyteisestä enemmän tai vähemmän kuviteltuun suurten tunteiden maailmaan. Mieleen ei juolahtanut, että se maailma oli koitunut lopulta äidin tuhoksi.” 

Hyrsylässä käy myös Sepon juukalainen velipuoli Antti Tuononen. Manja ”mielistyi pojassa kaikkeen, mikä muistutti Seppoa”, mutta ”isonveljen aito tunteikkuus ja lukevan ihmisen mielenkauneus ja elämänymmärrys puuttuivat”. Antti myös katselee ”liian pitkään ja julkeasti naisten povea ja takapuolta”.

Molemmat esittävät roolia toisen viehättämiseksi: ”Manja painotti seminaariaikeitaan ja lauluharrastustaan ja vähätteli uskonnollisuuttaan”. Antti taas kerskailee sukutalollaan ja sen komealla navetalla ja väittää itseään veljensä kaltainen ”Karjala–hullu”. Heinänteko antaa tilaisuuden koskettaa luonnollisesti toista.

Antti kutsuu Manjan ja vaikka suvun evakkoon Hovilaan, jos sota syttyy.

Sotaan ei uskota, mutta se syttyy

Rauhaan luotetaan eikä väestönsuojelupropagandaa ilmapommituksista uskota. Kannaksen linnoittamisesta tuumitaan, että mitä se meille kuuluu. Pajuranta valistaa, että mahdollinen hyökkäys ei koske vain Kannasta, vaan tapahtuu koko itäraja  pituudelta. Tämä vastoin ajan sotilaallista käsitystä, joten Pajurannalle on annettu ennustamisen kyky.

Syksyllä miehet kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin (YH), mutta evakuointia ei tehdä, vaikka paikka on äärimmäisen vaarallinen. Tätä ihmettelevät Erkki Palolampi, tulevan Kollaa kestää -teoksen kirjoittaja, ja Kollaalla taisteleva ”Marokon kauhu” Aarne Juutilainen. Vapaaehtoisesti lähtevät jopa käännytetään takaisin.

Kun Seppo Tuononen kumppaneineen näkee, miten piippolakkkisia miehiä alkaa lappaa ”nelijonossa jään yli vinosti kohti Hyrsylän pohjoisinta kylänosaa”, asukkaiden hyväksi ei voi enää tehdä.

Hyrsylän mutka vallataan lähes ilman laukaisten vaihtoa. Vain Myllyjärven ja Lossin vartioiden kohdalla kaatuu kaksi miestä ja haavoittuu yksi.

Muualla Suojärvellä talot poltetaan perääntymisen yhteydessä: ”Sukupolvien uurastuksen tulos, niin pitäjään muuttaneiden viidentuhannen luterilaisen modernit länsimaiset kodit kuin ortodoksisen kantaväestön huikeat novgorodilaislinnat, koko heidän oma Suojärvensä, kallis Karjalansa, haihtui hetkessä savuna ilmaan. Salaperäisten aarniometsien, käkilehtojen ja koskenpärskeiden, Bysantin ja vanhan Novgorodin loistoa heijasteleva Korela. Köyhän itkut ja raatajan huohotukset ja ponnistelut ykinän nauruun ja lauluun kätkeä isojen lasten maa, hymykuoppa Suomi-äidin protestanttisen karuilla kasvoilla lakkasi olemasta.”

Tässä näkyy selvimmin Maria Lähteenmäen termein ”historiallinen inversio”, jonka ilmauksia ovat ”myytit paratiisista, kulta-ajasta ja luonnollisista synnynnäisistä oikeuksista. Varsinkin menetettyyn alueeseen, kuten juuri Kannakseen ja muuhun Karjalaan, liittyvät muistot kultaantuvat. Näin myös siksi, että muistellessaan Karjalaa tämän päivän vanhimmat muistelijat muistelevat omaa lapsuuttaan.” 

Kappaleessa korostuu luonnon kauneus, idän vuosisataiset perinteet ja ihmisten ”lapsellisuus” eli ”luonnollisuus”. Näin epäkohdatkin kuten Johorin jatkuva uskottomuus saavat silauksen.

Miehitysaika on enimmäkseen rauhallinen

Onneksi ”miehitys oli pelättyä rauhanomaisempi, lähes leppoisa tapahtuma.” Tosin yhdeksän siviiliä saa surmansa.

Pääosin miehittäjä käyttäytyy kohteliaasti ja asiallisesti. Niinpä myös siviilit pysyvät rauhallisina: ”Ehkä he olivat kauhistelleet sodan syttymistä etukäteen niin usein, että he olivat tosipaikassa ensisäikähdyksen jälkeen omituisen tyyniä. – – Päällimmäisenä oli pelko lasten ja rakkaimpien ystävien puolesta.”

Luonnollisesti puna-armeijalaiset kyselevät suojeluskuntalaisia ja asekuntoisia miehiä ja etsivät heidän piilopaikkojaan. Nuoret pojat ja vanhat miehet miehet, joita ei ole kutsuttu YH:hon, ovat paenneet kellareihin, latoihin tai metsään, mutta kun pahempaa ei tapahdu, he palaavat kotiin.

Havaitaan, että venäläisillä on paljon tietoa yksityisistä ihmisistä, ”kaiketi Toroi-vainaan kaltaisten kansan joukkoon soluttautuneiden urkkijoiden ansiosta.” Valitettavasti romaanissa ei kuvata lainkaan urkkijoita ja näiden motiiveja. Ilmaus, että nämä ovat soluttautuneet kansan joukkoon, rajaa heidät pois kansasta, joka halutaan esittää yhtenäisenä.

Pajuranta uskoo tuntevansa rajaseudun historian, venäläisen kansanluonteen ja neuvostojohdon aivoitukset ja neuvoo: ”Kääpiö ei selviä jättiläisen vankeudesta raa’alla voimalla, vaan samoilla konsteilla kuin Isonvihan ajan sissipäällikkö Tapani Löfving ja Suomen sodan karjalainen kansallissankari Olli Tiainen: viekkaudella, juonittelulla, hämäämisellä, mielistelyllä, tarvittaessa tekeytymällä samanmieliseksi ja olla suostuvinaan yhteystyöhön ven’alaisten kanssa muun muassa miehitysajan hallinnon järjestämiseksi. Esimerkiksi Mannerheimin haukkuminen valkoiseksi roistoksi ja Otto-Ville Kuusisen kehuminen ei ole pahitteeksi…”   

”Missään tapauksessa pelko ei saa meitä nyt lamaannuttaa eikä estää vetämästä joka asiassa kotioppäin ja miettimästä pakokeinoja. Avoin uhittelu, aseellisesta vastustamisesta puhumattakaan, on itsemurha. Turvallisinta on suhtautua maahantunkeutujana kuin pitäisimme sitä sortovallasta vapauttajana, ja käyttäytyä näennäisesti kuten se haluaa, antaa mitä se pyytää, jopa ruokaa ja juomaa. Eli toimia Jeesuksen opetusten mukaan, vastata pahuuteen hyvyydellä. Se hellyttää heidät, sillä ryssäkin on ihminen, ruskeaa ja pyöreää se kakkii ja nauttii jalkapohjan kutittamisesta. Siis malttia, voimia ja viisautta, rakkaat siskot ja veljet Kristuksessa. Edessä olevan taistelun, jos minkä, me voitamme. Kaikkivaltias on puolellamme, onhan vastassa raakalainen, Goljat jolta puuttuu Jumala ja samalla rakkaus ja moraali. Herra Sebaot isänmaata varjelkoon.”

Joka kylään perustetaan kansalaiskomitea. Sen tehtävistä suuri osa liittyy paikkakuntalaisten hyvinvointiin: komiteat vastaavat elintarvehuollosta ja koulutoimesta, järjestävät ruoka- ja vaateapua köyhemmille perheille ja ylläylläpitävät kauppaa, jonka maksuvälineenä on vain markka. Toiset tehtävät liittyvät miehittäjiä hyödyttäviin toimiin: neuvostoarmeijan majoitukseen ja aseiden keräämiseen ja suojärveläisiä miesten värväämiseen hevosineen Veskelys-Suvilahti-radan rakennustyöhön, mistä heille maksetaan pientä palkkaa.

Vaikka ”miehittäjä pyrki saamaan ja saikin komiteaan venäjäntaitoisia tunnettuja ja luotettavia kommunisteja kätyreikseen”, heitä on niin vähän, että muitakin täytyy ottaa. Jälleen näitä henkilöitä ei kuvata lainkaan. Sen sijana kerrotaan, että Hyrsylän kyläkomitean jäseniksi ryhtyvät ”vanha Tammivuori, Vuolammen Matti ja Haukan Matrona, ”enemmän velvollisuudentunnosta ja pakon edessä kuin myötämielisyydestä vihollista kohtaan: oli parempi olla järjestelemässä omia käytännön elämän asioitaan kuin antaa ne yksin miehitysvallan yksin miehitysvallan hoidettaviksi.” Ja vain vaikea sairas ja muu hyvä syy oikeuttaa kieltäytymiseen.

Kertoja summaa: ”Missään tapauksessa Kuusien hallitusta ja kyläkomiteoita ei tervehditty ’suurella riemulla’, kuten kauppoihin jaetut venäläisten lentolehtiset ja suomenkielisen propagandalehden ’Kansan Vallan’ kirjoitukset antoivat ymmärtää.

Toki elämä ilman ihmisarvoa ja liikkumisen vapautta loukkaavaa, heidän kalliin kirkkonsa häpäisseiden raa’annäköisten arvaamattomien venäläisten jatkuvan tarkkailun alla, oli sinänsä nöyryyttävää, täynnä pelkoa ja huolta ennen kaikkea pikkulasten puolesta, mutta ainakin he saivat olla vankina, kuin kotiarestissa omassa kodissaan, tehdä töitään ja jatkaa ompelu- ja kudontaharrastuksiaan. Nälästäkään heidän ei tarvinnut kärsiä – -”

Suomen radiosta saadaan uutisia voitosta Tolvajärvellä, jossa taistelee suojärveläisiä, ja puna-armeijan pysähtymisestä Kollaalla, mikä keventää mielialoja.

Outi synnyttää pojan, jonka nimeksi jo ennalta päätetty symbolinen nimi Toivo.

Pajurannan joulusaarna ei nyt naurata ketään. Yhdistäen nationalismi ja uskonnon hän uskoo Suomen voittojen sodan alkuvaiheessa todistavan, että ”Kaikkivaltias Herra Sebaot on tässä sodassa kristityn kansan puolella.” Ja koska kerran puna-armeijan heikkoudet ovat paljastuneet, Pajurannan ajatus liitää kauemmas ja hän uskoo, että myös Suur-Suomi toteutuu jo talvisodassa – aivan kuten Onttoni Miihkali teoksessaan Suomussalmen sotatanterilla.

Tämä on kuitenkin vain mahdollisuus: ”Riittää kun saamme vuosisataisen vainoojamme nykyisen rajan taa ja pääsemme vapauteen jatkamaan työtämme rakkaan Karjalan hyväksi. Toivo siitä, että vapaasta Karjalasta elää niin kauan Toivo Tuononen ja Kristus ja hänen armonsa elää”. Pajuranta vertaa koettelemuksia Israelin kansan neljänkymmen vuoden vaellukseen.

Alttaripalvelija Markovin Rauno sujauttaa Manjalle kirjelapun., jossa kertoo, että he ovat hänen äitinsä mielestä liian nuoria seurustelemana. Rauno aikoo pyrkiä Sortavalan ortodoksiseen pappisseminaariin, mutta kertoo unestaan, että hän on naimisissa Manjan kanssa ja heillä on kolme lasta.

Kylmä matka itään

Sitten tulee pikainen käsky lähteä. Kuorma-autojen lavalla istutaan yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Vanhuksia ja pieniä lapsia kuolee matkalla, joukossa Outin Toivo-vauva. Pajuranta siteeraa Uudesta testamentista Johanneksen kirjettä toistensa rakastamisesta ja Ilmestyskirjan kuvauksia ahdistuksia.

Manja kokee kyseessä olevan rangaistus synneistä, myös äidin. ”Mutta kilvoittelumme vilpittömyys oikeuttaa meille paikan Paratiisissa.”

Miksi suojärveläisiä ei evakuoitu ennen sotaa?

Päälähteenäni on Ari Haasion ja Erkki Hujasen teos Tasavallan panttivangit.

Suomessa oli varauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen, mutta uskottiin, että se tapahtuisi lähinnä Karjalan kannaksen kautta. Niinpä sinne keskitettiin suurin osa armeijasta. Neuvostoliiton yllättävän voimakas miehitys Laatokan Karjalan rintama-alueella ja pohjoisempana tuli yllätyksenä.

Suojärven puolustusta oli hankala järjestää Tarton rauhansopimuksen ja Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1922 solmitun rajarauhan turvaamissopimuksen takia. Siinä määriteltiin rajan molemmin puolin kulkeva 10-20 kilometrin rajavyöhyke Laatokasta Jäämerelle. Koko Suojärvi oli sopimuksessa määritelty rajavyöhykealueeksi, joten siellä ei saanut olla muita kuin rajavartiotehtäviin tarkoitettuja joukkoja. Kokonaisvahvuus oli 2500 miestä ja raskain sallittu aseistus konekiväärit. Suojeluskuntalaisten oli sallittua pitää alueella harjoituksia, kunhan pysyivät vähintään kolme kilometriä rajasta.

Sisäasianministeriö oli syyskuun loppupuolella 1939 antanut evakuointiohjeet, jotka perustuivat aikaisempiin suunnitelmiin. Nimismiesten tuli soveltaa ohjeita paikallisiin oloihin. Salmin rajavartioston esikunta sai tehtäväkseen tarkistaa Suojärven nimismiespiirin evakuointisuunnitelman ja ohjata alueensa nimismiehiä. Nimismiesten tuli suojeluskuntien aluepäälliköitten kanssa määrätä kuntiin henkilöt johtamaan evakuointia.

Puolustusvoimien yleisesikunta antoi sisäasiainministeriölle tiedon evakuoitavista alueista. Näiden ohjeiden mukaan Suojärvi kuului mahdollisesti evakuoitaviin alueisiin. Lokakuun alkuun mennessä Viipurin lääninhallitus jakoi Suojärven ”vapaaehtoiseen ja pakolliseen alueeseen”.

Yleisten kertausharjoitusten (YH) aikana Kannaksen rajakunnissa tehtiin ensin vapaaehtoinen ja sitten pakollinen evakuointi.

Sen sijaan Suojärvellä evakuoitavaksi määrättiin 25.10. vain Vegaruksen kylä, jota sijaitsi kauimpana rajasta mutta syrjässä rautatiestä. Muita kyliä ei määrätty evakuoitaviksi, ei edes Hyrsylänmutkaa, ja todellisuudessa Vegaruskin jäi evakuoimatta.

Suojärveltä lähti kuitenkin lokakuussa paljon ihmisiä evakkoon, mutta suurin osa palasi takaisin ennen sodan syttymistä.

Samaa tapahtui muuallakin, koska uskottiin, ettei sotaa tule. Koti-ikävä vaivasi, varsinkin jos suhteet isäntäväkeen eivät olleet hyvät. Evakossa olo tuntui myös turhalta, kun Moskovan neuvottelut olivat keskeytyneet.

IV armeijakunnan komentaja pyysi sitä YH:n aikana kahdesti päämajan ja lääninhallituksen kautta, että Suojärven kylät evakuoitaisiin. Lääninhallitus antoi asiasta käskyn, mutta sisäasiainministeriö kielsi sen.

29.11. päämaja esitti toisen kerran evakuoitavan alueen laajentamista. Laatokan Karjalassa evakuoitavan alueen rajana olisi ollut Salmin kirkonkylä-Uomaa-Oravaniemi-Varpakylä. Tuolloin Mannerheim kirjoitti sisäministeri Kekkoselle, että evakuointi oli mahdotonta sodan aikana. Sen syttymisestä päämaja oli tuolloin varma.

Talvisodan alettua 30.11. valtioneuvosto päätti mm. Suojärven pakkoevakuoinnista. Siviiliviranomaiset eivät kuitenkaan enää hallinneet tilannetta, vaan luovuttivat väestönsiirtojen johdon ja toimeenpanon armeijalle.

IV armeijakunnan esikunta antoi ensimmäisen evakuoimiskäskyn 30.11., mutta rajakylien osalta se tuli liian myöhään, sillä vihollinen oli hyökännyt rajan yli aamulla.

Juhani Suomi puolustaa tavalliseen tapaansa Kekkosta. Hän vetoaa ensinnäkin siihen, ”ettei Kekkonen – kuten ei moni muukaan vielä tässä vaiheessa – uskonut Neuvostoliiton kärjistävän tilannetta sotaan asti.” Ilmauksella ”tässä vaiheessa” Suomi tarkoittaa YH:n aiempaa vaihetta. Hän nimittäin korostaa: ”Marraskuun puolivälissä Kekkosen rooli ’evakuointiministerinä’ päättyi, ja vastuu siirtyi ministeri Koivistolle.” Juuri apulaismaatalousministeri Juho Koivisto allekirjoitti kirjelmän rajoitun paluumuuton sallimisesta. Kolmanneksi Suomi vetoaa puolustusministeri Niukkasen tunnustukseen, ”ettei yleisesikunta jostakin syystä antanut sisäasianministeriölle ajoissa ohjeita siitä, mitkä alueet olisi kulloinkin evakuoitava”.

Näin Niukkanen kirjoittaakin muistelmissaan, mutta Suomi jättää lainaamatta jatkon: ”ettei [sisäasiain]ministeriö kallistanut korvaansa Viipurin maaherran tekemille esityksille.” Niukkanen kertoo, että sisäasiainministeriön lokakuussa pakkoevakuoitaviksi määrätyt alueet (joihon sisältyi Suojärveltä Vegaruksen kylä) oli Viipurin läänin maaherran Mannerin sekä Kannaksen armeijan komentajan, kenraali Östermanin ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Tapolan mielestä liian suppeita. Tämän Manner selitti 6.11. Kekkoselle ja ehdotti alueen laajentamista. Sisäasianministeriö ei kuitenkaan antanut uusia määräksiä pakkoevakuoinneista Kekkosen ollessa asiasta vastuussa. Marraskuun puolivälissä vastuu vastuu siis vaihtui.

Haasio ja Hujanen kysyvät: ”Jättivätkö suomalaiset viranomaiset tarkoituksella rajakyliin siviilejä? Olivatko suojärveläiset suomalaisten johtajien panttivankeja, joiden pitämisellä rajaseudulla haluttiin kertoa, että Suomi ei valmistaudu sotaan eikä halua millään tavalla osoittaa Neuvostoliitolle halukkuuttaan sotaan.”

Väitteen tueksi he vetoavat Johannes Virolaiseen, jonka mukaan Kekkonen ja hallitus olivat varovaisia, koska pelkäsivät, että Neuvostoliitto olisi tulkinnut Hyrsylänmutkan evakuoinnin sodan valmisteluksi.

Virolainen kirjoittaa teoksessaan Karjalaiset Suomen kohtaloista : ”Sain sisäministeri Kekkoselta kuulla, että hallitus noudatti itään päin suurta varovaisuutta Hyrsylän kohdalla. Kun alueelle Suomen puolelta johti kapea tie ja joen yli kulkeva silta, itäinen naapuri olisi helposti voinut katkaista yhteyden Hyrsylän mutkan kyliin.”

Mitä Virolainen tällä oikein tarkoittaa? Eihän tien katkaisu olisi haitannut yhtään, jos asukkaat olisi saatu evakuoitua. Jollei sitten pelätty, että Neuvostoliitto olisi evakuoinnin havaitessaan sulkenut tien kesken kaiken?

Vai tarkoittaako Virolainen Haasion Hujasen tavoin, että Neuvostoliitto olisi pitänyt nimenomaan Hyrsylänmurtkan tyhjentämistä osoituksena Suomen ”vihamielisistä aikeista”? Mutta sehän oli pikkuasia verrattuna siihen, mitä Suomi oli jo tehnyt: toteuttanut liikekannallepanon YH:n nimellä ja evakuoinut sen aikana Kannaksen rajapitäjistä kymmeniätuhansia ihmisiä. Kekkonen oli myös radiossa kehottanut väestöä, jolla ei ollut välttämätöntä tekemistä, siirtymään pois Helsingistä, Viipurista ja muista suurista kaupungeista.

Haasio ja Hujanen jopa sanovat kirjansa lopussa, että sodan aattopäivinä ”Suomen poliittinen johto tiesi sodan alkamisen olevan vain ajan kysymys”, mikä on totaalinen väärinkäsitys. Hallituksen ja viranomaisten toimet ennen sotaa vastoin armeijan kantaa, että sodan syttyminen oli täydellinen yllätys: valtioneuvosto antoi 21.11. evakuoiduille luvan palata tekemään maataloustöitä ja hakemaan tavaroita, ja kouluhallitus ilmoitti 25.11. koulutyön jatkuvan. Osa hallituksesta (mm. valtiovarainministeri Tanner) vaati juuri marraskuun lopussa, että osa YH:n joukkoista kotiutettaisiin ja jäljelle jäisi vain 100 000 sotilasta. Samaa totaalista yllätystä osoittavat hallituksen jäsenten ensimmäiset reaktiot sodan syttymiseen.

Haasion ja Hujasen oma selostus tarjoaa vaihtoehtoisen selityksen: evakuoinnin suunnittelu oli sekavaa. Mukana oli useita viranomaisia. Sotilas- ja siviiliviranomaisten tehtäväjako oli epäselvä ja puuttui keskitetty johto. Lisäksi siviiliviranomaiset olivat haluttomia tekemään suuria väestönsiirtoja, joista oli suuria kustannuksia ja käytännön hankaluutta. Toimeen haluttiin ryhtyä vasta, kun kriisi oli päällä. Siirtoväen huoltoa ja toimeentuloa ei ollut järjestetty.

Loppujen lopuksi ratkaisevaa oli myös se, oliko paikallisilla viranomaisilla rohkeutta toimia oma-aloitteellisesti, jos tilanne niin vaati, vaikka ylempää ei ollut tullut määräyksiä tai vaikka vastoin niitä, ja siten oman asemansa vaarantaen. Haasion ja Hujasen mukaan väite, että Suojärven nimismies esti rajakylien evakuoinnin, pitänee paikkansa. Sen sijaan he eivät kommentoi esittämäänsä väitettä, että nimismies olisi käännyttänyt ihmisiä koteihinsa, eli eivät ilmeisesti ole saaneet sille vahvistusta.

Suojärvelle oli sijoitettu IV armeijakunnan 12. divisioona ja osasto Räsänen. Suomi noudatti kuitenkin rajasopimusta, että joukkoja ei saanut sijoittaa kahtakymmentäviittä kilometriä lähemmäs rajaa, mikä haittasi sodan sytyttyä Suojärven puolustusta.

Suomalaiset joukot siirtyivät 29.-30.11. välisenä yönä taisteluvalmiuteen ja odottamaan hyökkäystä, mutta suojärveläiset siviilit olivat edelleen suomalaisten ja venäläisten sotilaiden välissä.

Suuri osa Suojärven väestöstä jäi sodan syttyessä kotiinsa, koska monella oli se käsitys, että kotoa ei saanut lähteä ennen viranomaisten käskyä.

He toimivat viranomaisten käskyn mukaan: ”Varpakylässä ja Vegaruksessa kuultiin sodan alkamispäivänä radiosta, että ihmisten täytyy pysyä kotona kaikessa rauhassa ja odottaa viranomaisten käskyä. Samalla ihmisille levitettiin tietoa, että heillä ei ole mitään hätää.”

Myös suomalaiset sotilaat neuvoivat sodan ensimmäisenä päivänä ihmisiä pysymään kotonaan.

Tämä kuulostaa tylyltä, kun tietää lopputuloksen. Mutta sodan puhjettua ensi sijalle täytyi asettaa armeijan tarpeet: maanteitä tarvittiin sotilaiden kuljetuksiin, joita häiritsemään ei haluttu siviilejä.

Venäläiset hyökkäsivät 30.11. kuudelta eri pääsuunnalta. 56. Divisioona ja 139. divisioona ylittivät rajan klo 7 ja valtasivat rajakylät välittömästi. Aseellista vastarintaa ei tehty.

56. divisioona katkaisi Hautavaaran lossiyhteyden Hyrsylänmutkaan, jolloin alue joutui mottiin.

Virolainen kirjoittaa Suojärven tilanteesta: koska Suojärven rata joutui jo sodan alussa pois käytöstä, suurin osa tämän väestöstä täytyi ohjata Värtsilän suuntaan. Sinne johti vain yksi ainoa maantie reittiä Ägläjärvi-Tolvajärvi-Korpiselkä. Kaikkiaan matkaa tuli sata kilometriä. Samaa tietä etenivät sotilaat, jotka myöhemmin pysäyttivät vihollisen Tolvajärvellä. Samaan aikaan evakuoitiin myös Korpiselkä. Väestö ohjattiin ensin Kiteelle ja Tohmajärvelle ja siirrettiin sieltä myöhemmin eteenpäin.

Tietoja

Tietoja Heikki Turusesta Wikipediassa.

Wikipediassa on tietoja myös Hyrsylän mutkasta, Suojärvestä, Raja-Karjasta ja Suomen karjalankielisistä.

Olen kirjoittanut blogissa myös Heikki Turusen trilogian toisesta osasta Vinoriston kansa ja kolmannesta osasta Nenkoset.

Olen kirjoittanut blogissa myös elokuvasta Kainuu 39, joka kuvaa suomussalmenlaisten miehitysaikaa ja siviilisotavankeja Neuvostoliitossa. Artikkelin lopussa on tietoja suomussalmelaisten ja suojärveläisten talvisodan jälkeen saamista maanpetostuomioista.

Ortodoksia evakkoja on kuvannut myös Oiva Autio romaanissaan Katkerat vuodet, josta olen kirjoittanut blogissa artikkelin.

Veli-Pekka Leppäsen arvostelu Kuokasta ja kanteleesta Helsingin Sanomissa.

Kirjallisuutta

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia.

Niukkanen, Juho: Talvisodan puolustusministeri kertoo. WSOY 1951.

Suomi, Juhani: Urho Kekkonen 1936-1944. Myrrysmies. 3. p. Otava 1986.

Virolainen, Johannes: Karjalaiset Suomen kohtaloissa. Otava 1988.

Yrjö Keinonen: Veriset lumet

Yrjö Keinosen Veriset lumet on sikäli harvinainen talvisotaromaani, että upseerit arvostelevat ankarasti suomalaista johtamista.

Veristen lumien (1974) päähenkilö on Lauri Purola, joka opiskelee Helsingin yliopistossa fysiikkaa. Yleisten kertausharjoituksen (YH) alkaessa kornetti Purola matkustaa koottavaan joukko-osastoon Joensuuhun.

Ammattiupseeri vs. reservinupseerit

Eskadroonan päällikkönä on todellinen henkilö, ratsumestari Majewski. Enteelliseksi Majewskin tavasta johtaa osoittautuu tämä mielisanonta: ”Vain se on todellinen sotapäällikkö, jolta alaiset ovat kaatuneet vähintään kolmeen kertaan.”

Sen sijaan sotaa kokemattomat kornetit tajuavat, ettei pienessä maassa voi tuhlata miehiä, puhumattakaan että ”päämääräksi ei pitänyt asettaa uljasta sankarikuolemaa, vaan sitkeä taistelu mahdollisimman pienin tappioin.”

Purola ei myöskään usko asevelvollisuusaikaisen esimiehensä periaatteeseen, että miehille pitää ennen kaikkea korostaa tinkimätöntä kuria tyyliin ”minä käsken – sinä tottelet, ellet tottele – rankaisen”. Sen sijaan Purola yrittää ”löytää sellaista sanottavaa, joka synnyttäisi keskinäistä luottamusta ja rohkaisisi miehiä oma-aloitteisesti yrittämään parastaan. Alaisille oli annettava tietoja heitä kiinnostavista aiheista.”

Toinen kornetti Latvala puhuu miehilleen samoja asioita kuin Purola lisättynä huumorilla. Kolmas kornetti Purhonen ei pidä puheita vaan antaa lyhyitä asiallisia käskyjä. Hän on toisia virkavuosiltaan vanhempi ja siten eskadroonan varapäällikkö. Ammatiltaan hän on maanmittausinsinööri ja vapaa-aikoinaan innokas suojeluskuntalainen.

Eskadroona kuljetetaan junalla Loimolaan Raja-Karjalaan. Vanhaan tapaansa Majewski ei puutu koulutukseen paitsi määräämällä sen aiheet. Kornetit joutuvat noudattamaan esimiehen vanhoillista taistelukoulutusohjelmaa, vaikka hyvin ymmärtävät, ettei hyökkääminen ratsain kohti konetuliaseita johtaa vain ruumiskasoihin. Kornetit oppivat itsenäiseksi ja oma-aloitteisiksi, mutta ”tajusivat, että olisi vältytty monilta virheiltä ja ajanhukalta, jos ammattiupseeri olisi kädestä pitäen ohjannut reservistä tulleita.” 

Latvalalla on luontaista arvovaltaa. Hän viihtyy vapaa-aikanakin miestensä parissa, virittää hilpeän keskustelun ja pitää silloin tällöin ylimääräisen iltahartauden. Sen sijaan Purhonen johtaa joukkuettaan vain asiallisin perustein ja säilyttää etäisyyden miehiinsä. Ajan tavan mukaan Purolakaan ei antaudu läheiseen kosketukseen miestensä kanssa. Hän uskoo sotilaalliseen täsmällisyyteen mutta myös siihen, että käskyt täytetään paremmin, kun ne perusteellaan. Näin hän opettaa joukkueelleen sotilaallista ajattelutapaa.

Yleisön isänmaallinen hurmio

Sotilaat elävät korvessa eristyksissä muusta Suomesta. Tullessaan lomalla tapaamaan tyttöystäväänsä Mirjaa Sortavalaan Purola hämmästyy, miten paljon tämän perhe ja muut ihmiset ihailevat sotilaita.

Korkeimmalle ilmapiiri nousee maanpuolustusjuhlassa: ”Yleisön isänmaallinen haltioituminen yllätti korpisotilaan. Purola tunsi joutuneensa siihen ilmapiiriin, josta Aseveli ja radio jatkuvasti olivat hymistelleet, mutta johon Loimolan korvessa ei ollut oikein uskottu. Maisteri Vilho Helanen lietsoi juhlapuheellaan kansallistunnetta ja heimoushenkeä. Valtavin suosionosoituksin palkittiin hänen vakuutuksensa, ettei Suomella ollut hätää, kun sisukkaan ja koulutetun armeijan takana oli kaikkiin uhrauksiin valmis yksimielinen kansa.”

Sota syttyy

Majewski on ikävystynyt korvessa, mutta sodan vaaran lisääntyminen innostaa häntä. Mainilan laukausten jälkeen hän on varma sodan syttymisestä lähipäivinä.

Sen sijaan ”Purolan mielessä myllersi. Sota, kaaos, mullistaisi kaiken. Hänen ajatuksissaan välähtivät Mirja ja Sortavala ja omaiset kotona Karjalan vaaralla. Tajuntaan jysähti mielikuva: vihollinen valtaa maan. Purola ei uskonut Suomen selviytyvän. Kysymys olisi vain ajasta. Taistellen oli hankittava vain aikavoittoa. Mutta mihin tarkoitukseen? Sekasorron estämiseksi, omaisten saamiseksi jonnekin turvaan, kenties valtion johdon toimenpiteitä varten. Ja muulle maailmalle oli osoitetta, että Suomi tahtoi elää itsenäisenä muiden kansakuntien joukossa. Suomea ei saanut pyyhkäistä kartalta jälkeä jättämättä. Purola muisti: miehen kunnia on kalliimpi kuin henki. Nyt on kyse koko kansan kunniasta. Hän oli omalta osaltaan valmis taisteluun, vaikka se näyttikin toivottomalta.”

Miehistön kohdalla ”Toiminta laukaisi pahimman jännityksen. Ratsumiesten enemmistö luotti kaikesta huolimatta suomalaisten mahdollisuuksiin. [- – -] Joka tapauksessa oli yritettävä kynsin ja hampain panna hanttiin.” Purola ei edes epäile, ”että joku hänen alaisistaan voisi kieltäytyä täyttämästä käskyä, olipa tehtävä miten vaikea tahansa. Oli vain voitettava oma pelkonsa, ahdistava tunne, että juuri omalla kohdalla jo ensimmäinen taistelu saattaisi olla viimeinen.” Toisaalta myönnetään: ”Ratsumiesten joukossa oli kyllä täysin toivottomiakin, jotka tahdottomina, silmät harittaen ratsastivat muiden mukana uskoen matkattavan suoraan surman suuhun.”

Pian Purola huomaa, että on odottanut liikaa: ”Uskomatonta! Paenneet ja vieneet varsinaisen [konekiväärin] mennessään! Purolan pettymys oli katkera. Omiin taistelutovereihin ei siis voinut tiukan paikan tullen luottaa.” Onneksi oma joukkue on toisenlainen ja pysynyt paikallaan.

Eskadroona jalkautuu. Muuten Majewski noudattaa entistä tyyliään. Käskyt hyökätä suoraan aiheuttavat suuria ja turhia menetyksiä. Majewskille ei voi tehdä ehdotuksia, sillä siitä saa ”paskamiehen” maineen.

Eräässä varhaisessa tilanteessa kornetti Purhonen ”kävi ankaraa sisäistä taistelua. Hänen tarvitsi vain sanoa: Irti! ja eskadroona olisi vielä pelastettavissa. Mutta entä jos pataljoonat ovat tuossa lähellä ja esimies [Majewski] tekee hänelle hankalia kysymyksiä: Mihin te juoksette? Miksi jätitte asemat vastoin käskyä? Hän saattaisi joutua sotaoikeuteen ja menettää upseerinkunniansa. Sehän olisi pahempaa kuin kuolema. Purhosen mielessä välähtää toive, että Purola ja Latvala lähtisivät ilman hänen käskyään, jolloin vastuu siirtyisi heille. Mutta nämä vain tiukkasivat irtautumiskäskyä häneltä. Purhonen tajusi Latvalan ja Purolan kannan: yhden miehen upseerinkunnia oli heitettävä hiiteen ennemmin kuin uhrattava sadanviidenkymmenen henki.”

Erilaisia sotilaita

Romaanissa kuvataan myös erilaisia sotilaita.

Siviiliammatiltaan kuorma-autonkuljettaja Kaira on työteliäs ja rehti poikamies, joka on niin apumiestensä ja tyttöjen suosiossa. Sodassa hän on ripeä ja rohkea.

Vakavaraisen talon isäntä Kirmanen on käynyt kansanopiston ja tavoitteli ”pitäjäläisten silmissä moitteettoman ja valistuneen miehen asemaa, mutta jossakin yritys meni vikaan. Turhantärkeys ja tosikkomaisuus näkyivät.” Vaimoksi hän saa vain palvelustyttönsä. Kun Kaira tuhoaa partion, Kirmanen ottaa puolet kunniasta.

Alikersantti Kaskinen on pienen maatilan poika, joka on joutunut jättämään oppikoulun kesken ja joka ei heiveröisenä ole onnistunut lähestymään rakastamaansa tavoiteltua tyttöä. Hän yrittää ”tekorempseydellään peittää vajavuuden tuntojaan. Rintamalla hän oli päättänyt kunnostautua, jotta oman kylän pojat kertoisivat siitä kotipuolessa. Mutta Kaskiset hermot eivät tahtoneet millään kestää. [- – -] Häntä vaivasi ajatus, että vihollinen voisi millä hetkellä tahansa yllättää ja hän jäisi sen käsiin. Toisetkin pelkäsivät, mutta pelko vain terästi heidän valppauttaan.”

Eskadroonan paras sotilas on maatilan perijä Haapalainen, josta Purola sanoo: ”Haapalaisen selän takana muut saavat olla turvassa. Mitä hurjemmin hän sotii, sitä vähemmällä muut pääsevät.” Kertomukset urotöistä lisäävät Haapalaisen suosiota tyttöjen parissa.

Hyvän sotilaan tekevät romaanissa ominaisuudet, joita siviilissäkin arvostetaan. Jos ne puuttuvat, ei omaisuuskaan tuo arvostusta eikä tyttöjen suosiota.

Omaa rooliaan taisteluissa Purola ei mitenkään korosta. Hän antaa kaiken kunnian parhaille sotilaille.

Lisää johtamisen kritiikkiä

Eskadroona siirretään Uomaan suunnalle ja tehtäväksi annetaan katkaista vihollisen huoltoyhteydet. Kuunnellessaan kertomuksen veljensä kaatumisesta Purolasta näyttää, ”että esimiesten älytön toiminta aiheutti enemmän sankarihautajaisia kuin vihollinen. Hyödytön ja turha miesten tapattaminen oli huonontanut pataljoonan henkeä. Mielet olivat masentuneita, jotkut miehet jopa vauhkoja. Edessä olevaa hyökkäystä pelättiin.”

Kuullessaan Majewskin vahvennetun pataljoonan hyökkäyssuunnitelman Purola ällistyy: ”Jälleen hyökättiin suoraan vihollista, jota ryhdyttiin painamaan tien suunnassa kohti Uomaan kylää. [- – -] Miksi taisteluosastoa ei pantu koukkaamaan vihollisen selustaan ja katkaisemaan sen yhteyksiä? Tällöin olisi tarvittu vain osa voimista vihollisen lyömiseen. Pääosa olisi voitu suunnata suoraan Uomaalle valtaamaan kylä yllättäen pimeällä.”

Majewskin taktiikkaa ei voi puolustaa edes puhtaasti sotilaalliselta kannalta. ”Joku upseereista” arvostelee mielessään: ”Ei koukannut vihollisen selkään, jotta se olisi saatu tuhotuksi. Nyt vihollinen pääsi vetäytymään ja väijyisi jälleen jossakin taempana.”

Kun Majewski ylennetään pataljoonan komentajaksi, Purhosesta tulee eskadroonan päällikkö. Purhosen mukaan monet ratsumiehistä ”jumaloivat Majeswkia”, jolloin Latvala huomauttaa: ”Mutta meitä kornetteja he saavat kiittää siitä, että ovat vielä hengissä.” Kaskinen tuumii: ”Nyt meillä on vain yksi vihollinen, venäläiset!”

Kornetit keskustelevat luutnantti Sahrasta. Purhonen ei ”olisi vienyt joukkuettani siihen rinteelle. Sahran tapaiset upseerit ovat vaarallisempia kuin vihollinen”. Purola huomauttaa, että silloin ”Sahra olisi ampunut sinut ja varajohtaja olisi astunut paikallesi”.

Purola myöntää Sahran hyvät puolet, mutta tästä puuttuu tärkein: ”Oikeastaan Sahra oli malliupseeri. Tarmokas ja rohkea kunnianmies, joka vastasi itse seurauksista. Mutta häneltä puuttui ottelusilmää. Hän ei osannut joustaa tilanteen mukaan.”

Purhosen mielestä sota on opettanut, että kadettikouluun ”pitäisi päästää vain järkimiehiä. Tähän mennessä on kiinnitetty päähuomio huutoääneen.” Latvala kertoo: ”Kun minun kotipitäjäni rovastin poika haki kadettikouluun, apteekkarin rouva ihmetteli: ’Kuinka se Matti nyt sinne, sehän on etevä poika.’”

Sodan loppu

Maaliskuussa eskadroona on Kollaalla: ”Tilanne vaikutti toivottomalta. Murskaavaa painetta ei kauan jaksettaisi kestää. Reservejä ei ollut. Ne oli viety Kannakselle”.
 
Purola haavoittuu, mutta selviää.

Aivan lopussa ”Kersantti Nieminen havaitsi olevansa eskadroonan päällikkö. Todellisuudessa hän oli loppuun ajetun puolijoukkueen johtaja.” Jäljellä on enää kolmekymmentä miestä.

Lopussa Purolan morsiamen Mirjan perhe evakuoi kotiaan Sortavalassa.

Arvio kirjasta

Veriset lumet ei ole romaanina kummoinen. Henkilötyypit ovat – Majewskia lukuun ottamatta – samanlaisia kuin monissa muissakin sotaromaaneissa. Aikakautta kuvataan vain lainaamalla pitkiä kappaleita lehdistä ja radiosta.

Romaanin ansio on kuitenkin ammattiupseerien johtamistavan arvostelu, joka saa arvovaltaa Keinosen myöhemmästä urakehityksestä.

Kirjailijasta

Yrjö Keinonen syntyi 1912 maanviljelijän poikana Ruskealassa Laatokan Karjalassa. Hän opiskeli ylioppilaaksi Sortavalan lyseossa ja kuului lukiolaisena Sortavalan suojeluskuntaan.

Asevelvollisuutensa Keinonen suoritti Uudenmaan rakuunoissa Lappeenrannassa 1933-34. Reserviupseerikoulun jälkeen hän oli sotilasarvoltaan kornetti, ratsuväessä vänrikkiä vastaava arvo. Hän opiskeli Helsingin yliopistoon fysiikkaa ja matematiikkaa.

Talvisodassa Keinonen palveli Kevyt Osasto 12:ssa Laatokan Karjalassa, ensin Hyrsylän mutkan suunnassa ja sodan loppuvaiheessa taisteli Kollaan ja Uomaan rintamalla.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Keinonen toimi komppanianpäällikkönä JR 9:ssä. Syyskuussa 1942 hän sai Mannerheim-ristin. Tuolloin hän oli 30-vuotiaana reservin kapteenina kadettina Maasotakoulussa.

Sodan jälkeen Keinonen osallistui asekätkentään ja sai siitä tuomion. Hän sai kuitenkin jatkaa armeijan palveluksessa. Keinonen osallistui aktiivisesti politiikkaan maalaisliiton riveissä.

Presidentti Kekkonen nimitti Keinosen 1965 puolustusvoimain komentajaksi ohi useiden arvoltaan korkeampien kenraalien.

Keinonen joutui eroamaan 1969. Pari vuotta myöhemmin hänet tuomittiin oikeudessa virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Keinonen kirjoitti useita sotaromaaneja, jotka pohjautuivat hänen omiin kokemuksiinsa: Kärkijoukkona Syvärille (1970), 1944 taistellen takaisin (1971), Kadonnut joukkue (1972) ja talvisotaa kuvaava Veriset lumet (1974).

Keinonen kuoli 1977.

Lisää tietoa Keinosesta saa Wikipediassa, jossa on viitteet Keinosesta netissä julkaistuihin teoksiin.

Lisäys 10.12.2018:

Jukka Kemppisen käsitys Keinosen luoteesta ja erottamisen syistä:

kemppinen.blogspot.com/2007/11/kunnian-miehi-kunnian.html

Muutenkin Jukka Kemppisen näkemys Keinosesta on varsin kriittinen ja nimenomaan yllä käsitellyn romaanin avainkohdasta eli miesten tarpeettomasta tuhlauksesta:

”Sotien ajan upseeriarvosteluissa ei koskaan moitittu sellaisia henkilöitä kuin esimerkiksi nuori Yrjö Keinonen, jonka polkupyöräkomppanian tappiot syksyllä 1941 olivat haavoittuneina ja kaatuneina 96 prosenttia vahvuudesta.”

kemppinen.blogspot.com/2008/09/laurilain-tyt.html

Muita tietoja

Tietoja Majewskista Wikipediassa

Oiva Autio: Katkerat vuodet

Oiva Aution Katkerat vuodet on harvinainen evakkoromaani, sillä henkilöt ovat ortodokseja Laatokan pohjoispuolella sijaitsevasta Raja-Karjalasta.

Katkerien vuosien (1968) ydin ei ole kuitenkaan evakkoudessa kuin sodan yleisissä vaikutuksissa ihmissuhteisiin.

Romaanissa on järkyttävä kuvaus päähän haavoittuneesta sotainvalidista, joka kärsii jatkuvaa kipua.

Myöskään rintamaa on harvoin kuvattu armottomammin.

Näitä teemoja käsittelen evakkokokemusten jälkeen.

Tervarannan perhe

Katkerien vuosien pääosassa on Tervarannan perhe, jolla on hyvinvoiva maatila. Perheessä on neljä lasta: sodan syttyessä 17-vuotias Veikko, oppikoulua käyvä 14-vuotias Kauko, kansakoulua käyvä Eero ja iltatähti 6-vuotias Veera.

Romaanin alussa eletään YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikaa ja paikkakunnalla on sotilaita. Yksi sotilaista antaa Veeralle vanikkaa ja näyttää pienen tyttärensä kuvaa.

Kun evakuointikäsky tulee, äiti itkee, mutta isä sanoo: ”No lopeta jo itkusi, mitä se meitä auttaa. Kyllä tietää…joka  tomusta meidät teki.”

”Taivaan ranta leimusi tulipunaisena. / Se, mitä rakennettiin kuukausia, meni nyt tunneissa maan tasalle.”

Äiti ja lapset matkaavat Kiteelle, mutta isä jää. Hän käy jouluna perheensä luona mutta lähtee takaisin ja kuolee ennen uutta vuotta – ei sodassa vaan sydänkohtaukseen, toki siihenkin varmaan vaikuttaa sota.

Sukunimi, uskonto, kieli

Tervarannan perheellä on aikoinaan ollut venäläinen sukunimi, Tserbakoff, mutta isoisä on vaihtanut sen suomalaiseksi.

Yksi kyläläisistä, Konsta Jemidorff, on kuitenkin pitänyt sukunimensä. Hän valittaa muille, kun alue vallataan jatkosodan aikana takaisin: ”Kaikki ryssäksi haukkuvat jo…Poika, ainoa poikakin saa kärsiä. Koulussa muut olivat viskelleet häntä, kun opettajalle meni puhumaan, tämä siitä vielä vihastui: ’Oma syysi, miksi ette ole muuttaneet nimenne?’”

Konstalle sukunimi on identiteetin perusta: ”Kun minulta otetaan Jemidorff pois, olen kuin alasti riisuttu. Kuinka minä, vanha mies, enää muuta nimeä pystyisin kantamaan. Ja kun sen kerran olen oppinut kirjoittamaan…”

Paine yhdenmukaiseen suomalaisuuteen tulee siis jo kotiseudulla, jossa sitä edustaa muualta muuttunut kansakoulunopettaja.

Ortodoksisen uskonsa Tervarannan perhe on säilyttänyt, ja sillä on teoksessa olennainen osuus.

Katkerissa vuosissa on paljon repliikkejä, jotka ovat pääasiassa yleiskieltä höystettynä muutamalla murresanalla. Vain eräs vanha eukko puhuu karjalan kieltä, jota puhuttiin rajan toisella puolen. (Tietoja karjalan kielen puhujista Suomessa ja Raja-Karjalasta on artikkelin lopussa.)

Evakoiden huonot ja hyvät kokemukset

Kiteellä perheen lehmää ei ruokita kunnolla, ja sitten väitetään, etteivät evakkojen lehmät lypsä. Kun Kauko menee piian kanssa tansseihin ja lainaa rekeä pyytämättä ensin lupaa, isäntä haukkuu perheen ryssiksi: ”Ryssä se on, joka toisen pelejä luvatta lainaa, piian kanssa huoraa.”

Kiteeltä perhe joutuu muuttamaan Isoonkyröön. Siellä isäntä on hyväntahtoinen mies, joka uskovaisena on ottanut töihin myös linnassa istuneen Köpin.  Köpi soittaa suutaan niin, että isäntä antaa hänelle potkut. Köpi kostaa ne Veikolle pahoinpitelemällä tämän tovereidensa kanssa. Nämä kuitenkin hillitsevät Köpiä, koska eivät halua linnaan. Veikko valehtelee kotona, että kaatui pyörällä.

Kansakoulussa lapsia kiusataan murteen ja ortodoksisen uskon takia. Veikko ottaa eroa entisyyteen iskemällä kärpästä niin, että ikoni särkyy.

Eero joutuu ison poikajoukon pahoinpitelemäksi. Ajan tapaan hän tajuaa, ettei aikuisille kannata kertoa. Hän hoitaa asian valmistamalla paukun, jolla saa poikien suosion.

Kun perhe palaa kotiseudulle 1942, naapurit kirjoittavat vieraskirjaan: ”Nyt kun olette taas lähdössä kauniiseen Karjalaan, toivomme teille onnea ja menestystä. Suokoon Korkein, ettei teidän enää koskaan tarvitsisi lähteä pois kotoanne. Me paikkakuntalaiset tulemme muistamaan teitä aina rehtinä ja työteliäinä naapureinamme, siksi tämä eron hetki on meistä ikävä. Mutta emme ajattele itseämme, sillä olette onnellisia siellä, missä olette syntyneet. Olette paljon kertoneet Karjalasta ja olemme vakuuttuneita, että mitkään uhraukset Karjalan hyväksi eivät ole liikaa.” 

Emme saa tietää, miten vilpittömiä toivotukset ovat. Jotain kertoo kuitenkin se, että perhe on niin läheisissä väleissä naapureiden kanssa, että nämä on kutsuttu vierailulle hyvästejä varten.

Paluu kotiin ei ilahduta kaikkia perheenjäseniä. Ekaluokkalainen Veera on parhaiten sopeutunut Isoonkyröön, ja hänen tulee ikävä luokkatovereita jo junamatkalla: ”Olisimme olleet siellä Pohjanmaan kodissa…Ei olisi täällä tarvinnut valssata.” 

Ongelmat ovat osittain samat myös kotiseudulla

Kaikkia ongelmia ei panna evakkouden tiliin. Poikien välisiä tappeluja syntyy myös, kun on palattu kotiseudulle, mutta nekin päättyvät nopeasti sopuun.

Sen sijan kansakoulunopettaja vierastaa oppilaita ja haukkuu nämä: ”Oppilaat ruikuttavat ja huutavat kuin mitkäkin bolseviikit – – missä on suomalainen kuri, missä?” Opettaja ei tajua, että Jaskan häiriköinti johtuu ainakin osaksi siitä, ettei hän saa kunnalta kenkiä vaan joutuu käyttämään kumisaappaita.

Kotiseudulla tavat ovat tutut ja kaikkien asiat tiedetään: ”Postin tulon aikana oli asemaparakki tupaten täynnä väkeä. Aluksi kokoonnuttiin viitisen minuuttia ennen junan tuloa, myöhemmin oli parakki täynnä jo tuntia ennen junan saapumista. Juttu luisti. Täällä sai tietää kaikki kylän ja rintaman uutiset. Tiedettiin, kuka edellisviikolla oli kaatunut, kuka odotti kylässä lasta, mistä sai paloöljyä, mistä kynttilöitä, mistä pohjanahkaa, kuka oli saanut kenkäavustuksia, mistä pappi oli viimeksi saarnannut. Ja viikkoa ennen Sortavalan ja Värtsilän välisen linja-autoliikenteen aloittamista tiedettiin siitä täällä.”

”Kaupassa käytiin ahkerasti, usein ei mitään ostettukaan, sitä enemmän kyseltiin. Kysyttiin kankaita, nahkaa, öljyä, sakariinia, kaikkea, mikä mieleen juolahti, mitään ei kaupassa kuitenkaan ollut. Siitä eivät mielet pahoittuneet. Ja seuraavana päivänä oltiin utelemassa jälleen. Kun kuormaa tuotiin kauppaan, oli suuri joukko kyläläisiä ottamassa sitä vastaan. Jälleen sama kysely, jälleen samat vastaukset. Odotettiin huomista.” 

”Ne, jotka tulivat lomille, eivät puhuneet mitään sotatapahtumista, ja jos humalaan itsensä joivat, eivät sittenkään puhuneet, riitelivät ja hyppivät aseineen, herättivät koko kylän; jos sillä päällä olivat, kertoivat, kuinka monta ryssää olivat nitistäneet. Ja sitten kun pirtissä alettiin utsia, mies julmistui jälleen. Kaikki ne pitäisi tappaa ryssät, ei sääliä ketään. Ei naisia eikä lapsia, olihan niillä sellaisiakin. Ja alkoi uusi riita. Piti äkkiä saada kurkkuun viinaa ja sovinnon sanoja, muuten ei hyvä seurannut.”

Eräissä juhlissa käy ilmi, että kyläläiset eivät ole niin yhtenäisiä kuin näyttää. Jotkut miehistä ovat olleet punaisia.

Lottakokouksessa taas nähdään naisten keskinäistä ilkeyttä.  Emäntä, jonka tytär on saanut aviottoman lapsen, kostaa Tervarannan perheen äidille vihjaamalla, mitä tämän poika on tehnyt.

Kolmiodraama ja sotainvalidin kohtalo

Kaikkein traagisimmin sota vaikuttaa vanhimpiin poikiin Veikkoon ja Kaukoon.

Kun on palattu kotiseudulle, Veikko rakastuu Sinikkaan. Sinikka on aiemmin seurustellut Veikon ystävän Vikin kanssa, mutta hän valitsee Veikon, ja he menevät naimisiin.

Jatkosodassa Veikko on kersantti mutta johtaa vänrikin asemasta, kun taas Viki ampuu käteensä päästäkseen pois sodasta.

Muutenkin sotaa kuvataan raadollisesti. Jotkut upseereista ovat kelvottomia, jotkut miehistä menettävät hermonsa. Kotirintamalla eräs leirin vartijana toimiva alikersantti ampuu vangin.

Kotiin päästyään Viki viettelee Sinikan. Tämän kuultuaan Veikko ensin raivostuu ja repii vaimonsa puvun etumuksen. Riitaa seuraa kuitenkin rakastelu, jonka jälkeen Veikko sanoo: ”Se on sitten viimeinen kerta…ja muistat. Ensi kerralla tapan teidät molemmat. Ja itseni lopussa. Se on niin.”

Sitten seuraa kirjan traagisin ja koskettavin osuus. Veikko haavoittuu päähän, jonne jää sirpaleita. Muisti pätkii, ja hän käyttää särkylääkkeiden lisäksi viinaa. Hän lyö vaimoaan. Lopulta hän ampuu itsensä.

Sodan seurauksia on tuskin koskaan kuvattu armottomammin.

Kielletty rakkaus ja raskas päätös

Toiseksi vanhin poika Kauko rakastuu Veikon leskeen Sinikkaan ja tämä häneen. Kun äiti soimaa Kaukoa kuultuaan kylällä juoruja, että poika on viettänyt yön Sinikan kanssa, Kauko vastaa uhmaavasti: ”Pirun kuulustelu tämä on olevinaan! Ka olin olin, koko yön. Ja itsestäni vastaan. Lapset! Voi jumalauta! Kelpaan minäkin jonnekin, tykkien ruuaksi. Siellä en ole lapsi…Pitäisi kai ottaa kastepuku päälle, etten tekisi syntiä ennen sankarikuolemaa. Minä näin ne arkut, minä. Asemalla. Kolme kappaletta. Haisevat kuin ryökäleet…”

”Juon jos juon, ei siitä enon silmille tarvitse lentää. Ei hänellä ole osuutta. Itse minä viinat tilasin. Vai olisiko minun pitänyt mennä kirkkoon pyytämään armoa Jumalalta, että säästyisin sodassa ja toiset kuolisivat? Elä kuule rupea kuulustelemaan…Kun maalitauluksi kelpaan, kelpaan kai makaamaan naisen vieressä. Siinä nyt koko satu, vieläkö mitä?”  

Kauko on menettänyt uskon, joka muulle perheelle on tärkeä. Hän sanoo Sinikalle: ”Pelkäsin rankaisevaa Jumalaa, kaikkea, kaikkea, kaikkea. Nyt en pelkää. – – Ennemmin tai myöhemmin saan selkääni sen kirotun pistimen, josta uneksin joka yö. Arkailin tullessani sinun luoksesikin. En enää. Tulen koska minua huvittaa. Riitelen koska haluttaa. Juon koska haluttaa. On niin perhanan hyvä elää kun ei tarvitse havitella taivasta.”

Kaukosta tulee upseeri, joka alun haparoinnin jälkeen osaa hommansa. Hän ottaa Kuuterselässä vastaan puna-armeijan suurhyökkäyksen kesäkuussa 1944. Kun viereiset osastot murtuvat eikä hän saa ajoissa sanaa, hän noudattaessaan käskyä jää saarroksiin.

Kaukon onnistuu viedä muutama jäljelle jääneistä miehistään suon kautta taaksepäin, mutta hän haavoittuu jalkaan. Miehet auttavat häntä, mutta kun jalka aiheuttaa kuumeen, hän tajuaa itse, ettei henkiinjäämisestä ole toivoa. Niinpä hän määrää miehensä jatkamaan ja jää yksin jälkeen aseessaan yksi patruuna.

Lähtö toiselle evakkomatkalle

Perhe ei ehdi romaanin aikana saada tietoa Kaukon kohtalosta – todennäköisesti hänet kirjataan kadonneeksi, koska miestenkin kohtalo jää auki. Äiti torjuu Sinikan epäilykset, mutta epäilee itsekin pahinta, koska kirjeitä ei ole tullut pitkään aikaan.

Romaani päättyy lähtöön toiselle evakkomatkalle. Eero sanoo polttavansa kaiken, ettei se jää viholliselle: ”Saavat viedä kolhoosinsa kuusen alle. Täällä eivät herrastele, niin.” Äiti pyytää tikut takaisin: ”Miten sitten asut kun takaisin tullaan?”  Eero on kuitenkin varma, ettei takaisin tulla enää koskaan.

Taustaa

Oiva Autio syntyi 1933 Suistamolla. Hän oli sota-aikana siis kuusi-yksitoistavuotias, samanikäinen kuin romaaninsa Veera.

Koulutukseltaan Oiva Autio oli ekonomi. Hän kuoli 1976 Iisalmessa.

Katkerat vuodet jäi Oiva Aution ainoaksi romaaniksi. Se pohjautuu kirjailijan oman perheen kokemuksiin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oiva_Autio

Suistamo sijaitsee Raja-Karjalassa Laatokan pohjoispuolella. Kyseessä oli alue, joka jäi Pähkinänsaaren rauhassa 1323 Novgorodille, joten asukkaat olivat tai heistä ortodokseja. Tuolloin ratkaiseva identiteettitekijä oli uskonto.

Ruotsilla alue oli vain vuodet 1617-1721. Silloin sitä kohdeltiin ”voittomaana” kuten myös Skoonea tai Baltiaa, joten ihmisillä ei ollut niitä oikeuksia joita ihmisillä ydin-Suomessa ja ydin-Ruotsissa oli. Lisäksi Ruotsi vainosi ortodokseja niin että monet muuttivat Venäälle ns. Tverin Karjalaan.

Venäjä valloitti koko Suomen ja teki siitä 1809 autonomisen suuriruhtinaskunnan, johon 1812 liitettiin ns. Vanha Suomi eli Ruotsin Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa menettämät Suomen alueet.

Vasta autonomian loppupuolella kansallisuus nousi uskontoa tärkeämmäksi identiteetin määrittelijänä.

Vuonna 1937 Suistamolla asui 8122 henkeä, ja 62.8 prosenttia heistä oli ortodokseja. Kokonaisuutena Raja-Karjalassa oli 38 000 ortodoksia.

Toinen huomattava seikka on, että 29 000 Raja-Karjalan asukkaan äidinkieli oli karjalan kieli, eli se mitä puhuttiin rajan takana. Lisäksi karjalan kieltä puhuivat Porajärven ja Repolan pakolaiset, joten yhteensä karjalan puhujia oli ennen sotia noin 33 000-34 000.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suistamo

https://fi.wikipedia.org/wiki/Raja-Karjala

https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_kieli