Lauri Kokkonen: Ruskie neitsyt

Lauri Kokkosen Itä-Karjalan miehitystä kuvaavassa näytelmässä Ruskie neitsyt käännetään Suomen sodanaikainen ideologinen asetelma ympäri, mutta Neuvostoliittoon suhtaudutaan kritiikittömästi.

Lauri Kokkonen kirjoitti näytelmän Ruskie neitsyt 1969. Kantaesityksen ohjasi Ossi Räikkä Porin teatterissa 1972. Ruskie neitsyt ilmestyi kirjana 1973 yhdessä Kokkosen toisen näytelmän Viimeiset kiusaukset kanssa.

Näytelmän tapahtumapaikkana on Ristaniemi tai oikeammin sen kahden talon laakea edusta, ”joka on vanhastaan ollut kylien kisapaikka”. Silta erottaa Ristaniemen Vornalan kylästä.

Prologissa, joka tapahtuu 22. kesäkuuta 1941, esitellään itäkarjalaiset henkilöt. Kaikki on hyvin, kunnes kuullaan radiopuhe, jossa Molotov kertoo Saksan hyökänneen Neuvostoliittoon.

Ensimmäisessä kohtauksessa lokakuussa 1941 suomalaiset sotilaat saapuvat kylään. Toisessa, touko-kesäkuun vaihteessa 1942 tapahtuvassa kohtauksessa kyläläisiä valmistetaan ruotsalaisen rovastin vierailuun, ja tämä saapuu seuraavana päivänä tapahtuvassa kolmannessa näytöksessä.

Sitten seuraa aikahyppy kaksi vuotta eteenpäin. Neljäs kohtaus tapahtuu Mannerheimin syntymäpäivänä 4. kesäkuuta 1944 ja viides kohtaus 18. kesäkuuta 1944, jolloin suomalaiset sotilaat lähtevät.

Vanhat ja nuoret itäkarjalaiset

Vanhempaan sukupolveen kuuluvat kalastaja Andrei, tämän vaimo Marfa ja naapurin leskivaimo Marfa. Andrei on suupaltti ja naistenmies, naiset ovat uskonnollisia tai ainakin noudattavat perinteisiä ortodoksisia tapoja.

Nuorta sukupolvea edustavat Andrein ja Marian lapset, opettaja Klaudia ja teini-ikäinen poika Pekka, sekä Marfan nuori tytär Sandra.

Kun suomalaiset sotilaat lähestyvät kylää, Andrei kehottaa nuoria lähtemään ja vakuuttaa vanhojen selviävän: ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vihollinen tulee kylään.”

Muutenkin vanhempi polvi muistaa historiaa ja osaa sopeutua kaikenlaisiin muutoksiin. Andrei kertoo Marfalle: ”Aina kuulustellaan, olipa isäntä kuka hyvänsä”, ”Parasta on sanoa, ettei tiedä mitään, ei ole nähnyt eikä kuullut mitään. Sillä tavalla minä olen selvinnyt nykyisten ja entisten isäntien aikana.”

Marfaa konsti ei ole auttanut pelastamaan aviomiestä: ”Kun Vasili Vasilevitš vangittiin ennen sotia, yritin sanoa, etten tiedä mitään. Ei auttanut.  Vasili Vasilevitš vietiin eikä ole kuulunut.”

Toisin kuin vanhempi sukupolvi, nuoret ovat omaksuneet aikakauden ideologian, kommunismin ja neuvostopatriotismin, ja ovat valmiit tekemään oman osuutensa taistelussa vihollista vastaan.

Suomalaiset sotilaat

Esitellessään Lauri Kokkosen tuotantoa Keijo Kettunen kirjoittaa, että ”suomalaisista sotilaista Olli ja Taavetti ovat tyypillisiä Kokkosen kansanmieshahmoja, jotka tulevat sujuvasti toimeen karjalaisten kyläläisten kanssa.” Tätä Kettusen mielestä todistaa se, että ”Olli ja vanha karjalaisukko Andrei löytävät yhteisen harrastuksen kalastuksesta.”

Kettunen sivuuttaa kokonaan Ollin muun käytöksen. Kun suomalaisten sotilaiden tulevat kylään ja löytävät Andrein, Marian ja Marfan, juuri Olli kysyy: ”Ammunko minä?”, mutta luutnantti Eelis Vuorniemi kieltää.

Lisäksi Olli osoittautuu kolmannessa kohtauksessa lahjottavaksi ja neljännessä kohtauksessa vartiotehtävänsä laiminlyöväksi sotilaaksi. Näistä asioista lisää myöhemmin.

Kettusen mainitsemien kalastusretkien lisäksi Ollin positiivinen piirre on kaipuu kotiin: ”Heinäntekoon piti joutua Pielaveille. Nyt on jo potut kuopassa eikä näytä olevan vieläkään kiirettä, ei lämpöisenäkään.”

Toisessa kohtauksessa Taavetti ja Benjam ovat saaneet pakoon lähteneet nuoret Klaudian, Sandran ja Pekan kiinni, tähtäävät heitä kivääreillä ja vaativat kertomaan nimensä, mutta nämä vaikenevat. Benjam yrittää suudella Klaudiaa, jolloin Pekka lyö tätä kasvoihin. Benjam aikoo ampua Pekan, mutta Taavetti lyö kiväärin tämän kädestä. Saadessaan kuulla, että Sandra on Marfan tytär, Eelis kehottaa Sandraa menemään äitinsä luo, käskee laskemaan kiväärit ja vakuuttaa Klaudian ja Pekan olevan turvassa.

Benjam on yksityiselämässään moraaliton. Hän on elää kylässä varuskorjaamon johtajattaren Lempin kanssa pari vuotta kertomatta tälle, että hänellä on vaimo ja lapsia. Benjamin myöhempää käytöstä sotilaana käsitellään myöhemmin.

Taavetti, joka on ensimmäisessä kohtauksessa Benjamin vastakohta, kosiskelee Sandraa mutta säädyllisesti. Lomalta hän tuo lupaamansa silkkihuivin, mutta ei ehdi antaa sitä Sandralle, kun lähtö tulee. Ilmeisesti Taavetti on vakavissaan Sandran suhteen eikä ymmärrä, ettei tämä välitä hänestä.

Sen sijaan ”maatalousupseeri” on lähennellyt Sandraa saamatta vastakaikua ja Marfa arvelee, että tämä kostaa viemällä häneltä talon. Näytelmässä ”maatalousupseeri” ei esiinny henkilönä, ainoa upseeri on Elias.

Jatkossa käsitellään Eeliksen AKS-henkisten aatteiden murenemista, mutta jo tässä vaiheessa on syytä painottaa, että nimenomaan hän estää kahdesti väkivallan kyläläisiä kohtaan.

Moukkamainen Lempi

Kolmannessa kohtauksessa kylään saapuva varuskorjaamon johtaja Lempi muuttaa Marfan taloon. Heti alkuun hän kailottaa: ”Mistä saadaan lysolia? Kun tulee sivistyksen mailta, niin kyllä ottaa nokkaan. – – Herrajumala, siellä on lehmä samassa talossa. Ammuminen kuuluu selvästi seinän takaa. Siellä haisee selvästi lehmän paska.” Siivoamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, toisen kodin julkisessa moittimisessa sen sijaan on. Lempissa rasistisen ylemmyydentuntoiset asenteet yhtyvät omaan moukkamaiseen käytökseen.

Lempi edustaa pahimmillaan suomalaisten kyvyttömyyttä ja haluttomuutta ymmärtää omasta poikkeavaa elämänmuotoa Itä-Karjalassa, minkä Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussa ennustaa jo ennen kuin on tavannut ainoatakaan itäkarjalaista: ”Hangatessaan lysoolilla ja sterisolilla ’ryssänhajua’ ulos taloista he tuntuvat myös desinfioivan omat sielunsa kemiallisen puhtaaksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain säälittävää köyhyyttä ja primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on todistus perinnäistapojen voimasta?” Paavolainen huomauttaa, että ihmisten ja kotieläinten asuminen saman katon alla oli yleistä myös Keski-Euroopassa.

Samoin kuin lotta Raili Kotilainen Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Lempi on lähtenyt sotaan vain henkilökohtaisesti syistä. Neljännessä kohtauksessa Lempi ja Benjam tulevat päissään kylän tansseihin. Lempin mielestä ”Tää on aivan ihanaa rintamaelämää, tää marskin syntymäpäivä. Mä en kavu että lähin sotaan.” Mutta ”Täällä ei tarvita alkuasukkaita. Tää on meitin niemi.”

Viidennessä kohtauksessa Lempille selviää, ettei Benjam olekaan vapaa mies. Lempin käytös muita kohtaan on kuitenkin ollut törkeää, ettei Benjamin petollisuus herätä myötätuntoa tätä kohtaan. Ja kun Marfa viidennessä kohtauksessa suomalaisten lähtiessä kylästä heittää Lempin päälle astiallisen virtsaa, Lempi saa sen mitä ansaitsee – hän on nimittäin käyttänyt Marfan puhdasvesiastiaa yöastiana.

Eelis joutuu heti altavastaajaksi opettaja Klaudialle

Jo ensimmäisessä kohtauksessa suomalaisten tullessa käy ilmi luutnantti Eelis Vuorniemen kahtalainen luonne. Toisaalta hän on humaani kieltäessään muita ampumasta kyläläisiä. Toisaalta hän on idealisti, joka on ideologiansa pauloissa: hän uskoo vilpittömästi olevansa vapauttamassa ”heimolaisia”.

Opettaja Klaudia on yhtä luja vakaumuksessaan kuin Eelis. Heti suomalaisten tultua kylään hän haastaa Eeliksen kysymällä yksinkertaisia kysymyksiä, joihin Eelis osaa vastata vain opituilla propagandistisilla fraaseilla.

Kun Klaudia kysyy ”mitä varten tulitte tänne”, Eelis vastaa: ”vapauttamaan teidät bolševistisesta orjuudesta.” Klaudian kysymykseen, ”mitä varten lähditte sotaan”, Eelis vastaa Mannerheimin talvisodan ensimmäisen päiväkäskyn sanoilla: ”Me taistelemme Jumalan, kodin ja isänmaan puolesta.” Klaudia kommentoi: ”Isänmaan puolesta toisten isänmaassa. Mitä se on.” Eelis vastaa yhdistelemällä Manneheimin jatkosodan alussa antaman ensimmäisen ja kolmannen päiväkäskyn sanat: ”Ylipäällikkömme ovat kehottaneet meitä tähän pyhään sotaan taistelemaan Suomen ja Karjalan vapauden puolesta.” Eeliksen uskoa ”Pian tulee voittoisa rauha” Klaudia kommentoi: ”Teille vai meille.”

On vaikea uskoa, ettei yliopistossa opiskellut Eelis pystyisi ilmaisemaan ihanteitaan paremmin. Ilmeinen tarkoitus on leimata hänet heti katsojan silmissä ja antaa Klaudialle yliote.

Eeliksen AKS:läinen ideologia

Eelis on armeijassa valistusupseeri ja siviiliammatiltaan pappi. Hän haluaa jäädä kylään ensimmäisten löytämiensä heimolaisten luo ja rakentaa Ristaniemeen luterilaisen kirkon, vaikka asukkaat – tai oikeammin vanhempi polvi – ovat ortodokseja. Kohtaus on ajallisesti myöhässä, sillä Mannerheim oli kieltänyt luterilaiset papit vähän aiemmin.

Kolmannessa kohtauksessa Eelis kertoo kylässä vierailevalle ruotsalaiselle rovastille AKS:läisestä vakaumuksestaan. Tämä osuus vastaa aiheen tutkimuksia.

Ensin rovasti vain kuuntelee ja kommentoi lievän ironisesti, mutta Natsi-Saksan kohdalla hän esittää ääneen eriävän mielipiteensä.  Kun Eeliksen mielestä ”Saksan kirkko taistelee kommunismia vastaan”, rovasti oikaisee: ”se taistelee natsismin puolesta natsismin keinoin” ja ”on hyväksynyt rotuopit ja arjalaisuuden korostamisen”. Mutta Eeliksen mielestä tämä on oikein: ”Onhan se nyt selvää, että joitakin eroja pitää olla. Ajatelkaapa nyt, esimerkiksi meillä on täällä Karjalassa venäjänkielisiä ja omaa heimoa…”

Eelis kannattaa siis ns. saksalaisia kristittyjä, jotka halusivat poistaa Raamatusta ”juutalaiset” osat ja tehdä siitä vain kansallisen uskonnon. Saksalaiset kristityt hyväksyivät natsien arjalaislait myös kirkossa, mikä tarkoitti, että juutalaisuus määriteltiin ”rodun”, ei uskonnon mukaan. Eelis ei siis muista Paavalin sanoja (Galatalaiskirje 3:28): ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.”

Eelis kertoo Akateemisen Karjala-Seuran ideologiasta: ”Viha kuuluu rakkauteen, heimorakkauteenkin, on itse rakkautta. Viha on oikeutettua silloin, kun se palvelee rakkauden tarkoitusta.” Rovasti varoittaa: ”viha on tarttuva tauti.”

Klaudia voittaa Eeliksen

Klaudia osoittautuu Eelistä neuvokkaammaksi ja ovelammaksi: hän on suostunut suomalaisten sotilashallinnon alue-esikunnan väestöluettelonhoitajaksi saadakseen tietoja. Hän kertoo ruotsalaiselle rovastille muun muassa, että venäjänkieliset siviilit on pantu leireihin, joissa he näkevät nälkää, ja kehottaa rovastia itse tarkastamaan hänen tietonsa.

Eelis sanoo ensin, ettei väite leirien korkeasta kuolleisuudesta pidä paikkaansa, mutta Klaudian kerrottua lisää hän myöntää: ”Tämä on uutta minullekin.” Klaudia tiuskaisee: ”Olisitte ottanut selvää asioista.”

Rovasti kysyy: ”Ettekö näe mitään suomalaisten hyviä puolia. On kouluja, sairaaloita.” Klaudia vastaa: ”Niitä oli ja on meillä ilman suomalaisiakin.”

Rovastin kysymykseen Klaudia vastaa, ettei hän vihaa Eelistä, ”vaan säälin häntä. Hän leikkii kuin lapsi hiekkalaatikolla eikä ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on aatteensa sokaisema.” Eelistä Klaudia kehottaa: ”Aukaiskaa silmänne ja korvanne. Täällä ovat olleet kahdenkymmenenviiden vuoden aikana valkoiset ja punaiset, valkoiset suomalaiset ja punaiset suomalaiset, valkoiset venäläiset ja puna-armeijalaiset, valkoiset ja punaiset serbialaiset, tataarit ja ukrainalaiset. Murmanskin englantilaiset legioonalaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset, Karjalan väliaikaiset hallitukset ja Työkansan kommuunit.”

Eelis voi vain avuttomasti sanoa: ”Klaudia, en osaa sinua vihata.” Klaudia kommentoi: ”Jos vihaatte, vihaatte tosiasioita. Miltä teistä tuntuisi, jos kotikirkollanne olisi yhtä paljon vihamielistä väkeä kuin te nyt täällä!”

Eelis vakuuttaa: ”Vakuutan, me emme tahdo pahaa.” Klaudia vastaa: ”Mitä tuo sitten on? Itä-Karjalan Sotilashallinnossa seuranne aateveljet tahtovat vain suomalaisten hyvää, eivät mitään muuta. Kaikki toimintanne koituu aina karjalaisten vahingoksi, vaikka kuinka yrittäisitte selittää.”

Eelis menettää uskonsa ja tehtävänsä, mutta saa Klaudialta uuden

Eelis on niin järkyttynyt Klaudian tiedoista, että koko hänen maailmankatsomuksensa muuttuu. Muutosprosessia ei kuvata, vaan se osoitetaan siten, että neljännessä kohtauksessa Eelis on kahden vuoden ajan kirjoittanut Klaudialle vankileirille ja lopulta auttanut vapauttamaan tämän. Eeliksen peri-idealistista luonnetta osoittaa, ettei hän ole välittänyt henkilökohtaisesta hinnasta: häneltä on otettu pois papin tehtävät, koska Itä-Karjalaan sai Mannerheimin päätöksellä jäädä kaksi luterilaista pastoria, ja pelkää menettävänsä myös valistusupseerin työn.

Viidennessä kohtauksessa suomalaisten lähtiessä kylästä Eelis Keijo Kettusen sanoin ”haaveilee omasta yksityisestä idyllistä” Klaudian kanssa. Eelis pyytää Klaudiaa lähtemään mukaansa ja kuvailee kotipappilaansa, mutta tämä kieltäytyy, koska pitää sitä petoksena.

Eelis on epätoivoinen ja tuntee olevansa ”rotkossa, syvässä rotkossa, en pääse sieltä ylös.” Samaa vertausta käytti pääministeri J. K. Paasikivi kuuluisassa radiopuheeseen itsenäisyyspäivänä 1944. Ja kuten Paasikivi rohkaisi sodassa koetun tappion masentamia suomalaisia, Klaudia rohkaisee Eelistä: ”Voit kiivetä rotkostasi takaisin vuorellesi, vielä ylemmäs kuin ennen. Sieltä aukeavat uudet näyt: olet nähnyt tämän mielettömyyden. Sota ei saa seurata enää sotaa, siinä on näkymme, yhteinen ajatuksemme.” ”Olet rehellinen. Jatkat siitä, mihin tänään jäimme. Mitään ei voida kokonaan pimittää. Tällaista ei saa päästää enää tapahtumaan.”

Eelis on vakuutettu: ”Tänä aamuna olin menettämäisilläni Jumalani, kotini ja isänmaani – ja sinut. Mutta yhteistä ajatustamme en kadota, jos elän, rakas.”

Kettusen mukaan ”Ruskie neitsyt on sovitteleva näytelmä: se puhuu kansojen ystävyyden ja erilaisten aatteiden rinnakkaiselon puolesta. Suvaitsemattomuus ja kansallinen kiihkomielisyys joutuvat toistuvasti ironiseen valoon.”

Kauniisti sanottu, mutta tämä koskee vain suomalaisia.

Kritiikitöntä neuvostosankaruutta

Ensimmäisessä kohtauksessa Pekka pääsee karkaamaan ja Klaudia kehottaa häntä: ”Kerro omille, mitä tapahtui. Jos käsketään, tule takaisin. Mie hankin tietoja vihollisilta.”

Toisessa kohtauksessa Sandra on vienyt Pekalle salaa viestejä sovittuun kätköpaikkaan. Klaudia antaa Sandralle kartan, johon hän on merkinnyt, mihin suomalaisten kenttävartio on siirretty ja mihin asti ilmatorjuntatykki pystyy ampumaan ja missä on kiertotie.

Pekka ilmestyy paikalle suomalainen sotilasmantteli yllään, ja Klaudia ja Sandra piilottavat hänet kaivoon. Benjam löytää Pekan kaivosta, mutta tämä lähtee juoksemaan, jolloin Taavetti tähtää tätä. Klaudia tönäisee Taavetin kivääriä, jolloin laukaus osuu Pekan käsivarteen. Olli kamppaa Pekan maahan.

Benjam tutkii Pekan ja löytää tältä munakäsikranaatteja, pistoolin ja alueen kartan, jossa on merkintöjä Klaudian käsialalla. Benjam määrää Taavetin vahtimaan Pekkaa ja Ollin muita kyläläisiä ja vie itse ”suursaaliin” eli Klaudian pidätettäväksi. Vaikka Benjamin kielenkäyttö (”papin huora”, ”ryssän penikka”) on karkeaa, hän toimii sotilaan velvollisuuksien mukaan. Vain Benjamin uhkaus on liikaa: ”Jos vain nyt joku karkaa, niin koko kylältä otetaan nirri pois.” Ei ole tiedossa, että suomalaiset olisivat harrastaneet kollektiivisia kuolemanrangaistuksia.

Sandran, Pekan ja Klaudian tultua pidätetyksi Marfa ei lainkaan ota huomioon syytä ja seurauksia: ”Mitä tästä elämästä suomalaisten kanssa tulee! Jakoivat maita, hyvittelivät, sosialismia haukkuivat. Nyt omalla pihalla lapsia tapetaan. Haukutaan. Meidät viedään leirille, usko pois. Vähemmästäkin on viety. Olisivat pysyneet Suomessaan. Miksi ne tulivat tänne sotkemaan!”

Sen sijaan Ollia Marfa pitää ”hyvänä saltaattana”, koska hän saa tämän ruualla lahjomalla päästämään Sandran. Mutta mitä tässä todellisuudessa tapahtuu? Olli ei suinkaan osoita humaania mieltä esimerkiksi antamalla ruokaa nälkää näkeville, vaan hän päinvastaista käyttää toisten hätätilannetta hyväkseen saadakseen itselleen etua. Päästäessään vapaaksi vihollisen auttamisesta epäillyn Olli pettää velvollisuutensa sotilaana. Tosin kyseenalaista on, miten Olli saattoi sen tehdä – eiköhän asiasta päättänyt joku ylempi?

Neljännessä kohtauksessa Pekka on karannut vankileiriltä. Sandra ja Klaudia keksivät tanssit, jotka vievät huomion, jolloin Pekka pääsee lähtemään. Ollin mielestä vartiossa oleminen on turhaa, koska kolmeen vuoteen ei ole tapahtunut mitään uhkaavaa. Tällainen on todella typerää ajattelua kaikilta, joiden vastuulla on ihmishenkiä. Olli saadaan houkutelluksi tansseihin, ja hän vieläpä heittää kiväärinsä sillan kaidetta vasten. Sandra huomaa kiväärin ja irrottaa siitä lukon, jonka heittää sillalta alas. Olli osoittautuu tässäkin huonoksi sotilaaksi, joka olisi leväperäisyydellään voinut vaarantaa tovereidensa hengen.

Suomalainen partio huomaa, että rannassa ei ole vartiomiestä eikä venettä. Andrei ja Sandra tarkastetaan ja heiltä löydetään Pekan antamat korut, jotka ovat selvästi vankileirin työtä, ja heidät pidätetään epäiltynä vakoojiksi ja karanneen Pekan auttajiksi.

Sinänsä on aivan luonnollista, että miehittäjää vastaan tehdään vastarintaa, mutta yhtä luonnollista on, että miehittäjä ottaa vastarintaa tekevät ja heitä auttavat kiinni. Vihollisen sotilaspuvussa esiintyminen on rikos, samoin tietojen antaminen viholliselle.

Itse asiassa näytelmän rangaistukset ovat varsin lieviä. Sotatuomarina toimineen Paavo Aikion päiväkirjan mukaan tavallinen rangaistus vakoilusta kuolema. Lievemmissä tapauksissa annettiin elinkautinen. Sen sijaan ne, jotka eivät olleet ilmiantaneet omaista tietämättä tämän vakoilutehtävästä, selvisivät alle vuoden vankeudella.

Samoin Osmo Hyytiä kertoo kesältä 1942 seuraavan tapauksen vesitalolla lähetetystä vakoiluryhmästä, johon kuului yksi nainen. ”Ryhmän tehtävänä oli värvätä Palalahden alueen siviiliasukkaita vakoiluasiamiehiksi, joiden tuli hankkia tietoja suomalaisten joukoista, siviilihallinnosta ja väestön oloista. Lyhyessä ajassa ryhmä sai värvättyä avukseen 15 siviiliasukasta, joista kaksi oli suomalaisten asettamaa kylänvanhinta ja yksi opettaja.” Ryhmä joutui kahden kuukauden kuluttua kiinni. ”Kenttäoikeus tuomitsi naisvakoojan sekä neljä paikalliseen väestöön kuulunutta kuolemanrangaistukseen ja loput kuritushuonerangaistukseen.”

Vaikka Eelis luopuu AKS:läisistä aatteistaan, onko todella uskottavaa, että hän olisi hyväksynyt Klaudian vakoilun? Se olisi edellyttänyt paitsi sitä, että hän olisi katsonut paitsi Itä-Karjalan valloituksen olevan väärin, myös Suomen olevan kaikessa muussakin väärässä ja Neuvostoliiton oikeassa.

Ylipäänsä Kokkonen käsittelee vakoilua varsin naiivisti jättämällä kokonaan pois mahdollisuuden, että partisaanit olisivat voineet käyttää tietoja hyväkseen tehdäkseen sabotaasia tai jopa tappaakseen suomalaisia sotilaita.

Ideologinen loppukohtaus

Näytelmän loppukohtaus on suoraan ideologinen. Ennen lähtöään suomalaiset ovat vapauttaneet Andrein ja Sandran, joka lukee kyläläisille ääneen lentolehtistä: ”Eläköön punainen armeija ja sotalaivasto! Eläköön sissitaistelijat, miehet ja naiset!”

Paikalle tullut sotilaspartion johtaja kuulee sen ja tajuaa: ”Se oli sittenkin hän” eli vankileiriltä karannen Pekan auttaja. Hän kehottaa Sandraa lopettamaan, mutta kun tämä jatkaa ”innostaan huumautuneena” lukemista, hän ampuu Sandraa, joka kaatuu. Marfa alkaa sitoa haavaa. Kaikeksi onneksi käy ilmi, että Sandra on elossa.

Siitä vielä tietämättä Eelis kommentoi: ”Hän surmasi yhden, aatteeni tapatti miljoonia. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, joko tehdä itselleni samalla tavalla tai kertoa siitä muille.”

Eelis on siis syyllinen kaikkeen quilty by assocation -periaatteen mukaan, kun taas Stalinin Neuvostoliitto vain viaton uhri.

Aikalaiskuvaus näytelmän tekemisestä

Päivi Istala on kokoomateoksessa Seitskytluvun teatterin moninaiset äänet kertonut Ruskien neitsyen ohjauksestaan Kemin kaupunginteatterissa 1975:

”Kalevan Kaisu Mikkola otsikoi arvostelunsa ’Isänmaallinen Päivi ja hänen neitsyensä. Perusteluna hän kirjoitti tähän tapaan, että kun kantaesityksen tekijä Ossi Räikkä muutamaa vuotta aikaisemmin Porin teatterissa oli koko nuoren sydämensä innolla karjalaisen kantaväestön puolella, niin siinä Päivi Istala oli ohjauksessaan tasapuolisempi, suomalaisissakin on sympaattiset piirteensä. Sirkka-Liisa Leskisen roolisuoritus suomalaisena työvelvollisena Lempi Korkalona oli yksi avaintekijä. Näyttelijätär ei tehnyt roolista rivosuisen akan irvikuvaa vaan oikean ihmisen hankalissa olosuhteissa.”

Vaikka sitaatissa puhutaan Ossi Räikän ”nuoresta sydämestä”, tämän syntymävuosi on 1935, Päivi Istalan taas 1947.

Arvio näytelmästä

Lauri Kokkosen näytelmän Ruskie neitsyt suuri ansio oli aikoinaan, että se kertoi jatkosodasta vastapuolen näkökulmasta. Monille katsojille oli uutta, että itäkarjalaisten kannalta suomalaiset olivat miehittäjiä, puhumattakaan venäläisten siviilien leirien korkeasta kuolleisuudesta. Ilmeisesti nämä asiat ovat joillekin yhä uusia – tai niin kiusallisia että ne pitää joko kieltää tai puolustaa ”olosuhteilla”.

Nykynäkökulmasta näytelmä on selvästi tendenssimäinen suomettumisen ajan tuote, sillä Stalinin Neuvostoliittoa käsitellään silkkihansikkain, ei tosin kokonaan sillä Marfa kertoo miehensä kohtalosta. Klaudia esitetään pelkästään humanistina, eikä Sandran propagandaluentaa ironisoida. Ennen kaikkea käsitellään naivisti sitä, miksi tietojen välittämisestä partisaaneille rangaistiin: koska se olisi voinut vaarantaa suomalaisten sotilaiden turvallisuuden.

Miehitys-termistä

Kun kyläläisille ilmoitetaan kovaäänisen välityksellä, että vakoilijasta on ilmoitettava, Klaudia sanoo Eelikselle: ”Miehitettyjä. Kuulit itse.” Uskollisen neuvostokansalaisen Klaudian näkökulmasta termi miehitys on oikea, mutta juuri tässä kohtaa perustelu ontuu: sodan aikana myös suomalaisten velvollisuus oli ilmoittaa viranomaisille desanteista ja vakoojista.

Toki myös nykysuomalaisten näkökulmasta kyse oli miehityksestä, mutta jatkosodan aikana käytettynä termi on anakronistinen. Osmo Hyytiä toteaa, että ”Vasta sodan jälkeen alettiin puhua Itä-Karjalan miehittämisestä. Sen tarkoituksena sanottiin olleen estää vihollista siirtämästä sotaa rakentamaltaan tukialueelta käsin Suomen puolelle. Miehitys ymmärretään yleensä jonkin alueen väliaikaiseksi hallussa pitämiseksi. Siitä ei Itä-Karjalan valtauksessa ollut kysymys. Tarkoitus oli Itä-Karjalan pysyvä liittäminen Suomeen. Hävityn sodan jälkeen oli parasta unohtaa koko asia.”

Sodan aikana Itä-Karjalan valloituksen tärkein tavoite oli ”sotilaallisen turvallisuuden varmistaminen. Itä-Karjalan lisäksi Suomen tulisi saada Kuolan niemimaa sekä Syvärin ja Äänisjärven takaa riittävän syvä suoja-alue, mikä poistaisi yllätyshyökkäyksen mahdollisuuden.”

Toinen turvallisuuden ”perusedellytys oli luotettava väestö. Itäkarjalaiset oli suomalaistettava kieleltään ja mieleltään. Väestössä oli saatava aikaan aktiivinen tahto liittyä Suomeen.” Toisaalta ”venäläinen väestö oli poistettava alueelta. Suomen uusien rajojen sisäpuolelle ei saanut jäädä mitään viidettä kolonnaa.”

”Itäkarjalaisten suomalaistaminen pyrittiin toteuttamaan koulutuksen ja valistustoiminnan avulla. Tärkeimmät kohderyhmät olivat lapset ja nuoret. Kiireellisimpänä tehtävänä pidettiin suomalaisen kansakoulun tuomista Itä-Karjalaan.”

Aikalaisten näkökulmasta selviää, että suomalaiset kohtelivat Itä-Karjalan ”kansallista” väestöä paremmin kuin jos tarkoituksena olisi ollut vain miehitys merkityksessä alueen tilapäinen haltuunotto.

Vertailua aiheen käsittelyyn muissa teoksissa

Näytelmän Ruskie neitsyt suomettunut käsittelytapa paljastuu vielä selvemmin, kun sitä vertaa aiempiin ja myöhempiin teoksiin samasta aiheesta.

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954) petroskoilaista kommunistia Veraa kuvataan kunnioittavasti sekä naisena että ihmisenä, mutta myös Rokan ja Hietasen mielipiteillä on painoa.

Ero Klaudian ja Eelikseen ensimmäiseen keskusteluun on paljastava. Samoin kuin Klaudia, Vera kysyy: ”Miksi tulitte? Miksi ette antaneet meidän olla rauhassa?” Mutta toisin kuin Eelis, Rokka vastaa: ”Työ hitot tämän aloititte. Veitte minun maatilan. Sie sanot jot myö hävitettää, mäne katsomaa minkälaises kunnos on Kannas. Myö ei tääl oltais jos työ oisitte antaneet mein antaneet olla rauhas.” Ruskeassa neitsyessä vaietaa kokonaan talvisodasta.

Kun Vera ottaa esille Hitlerin, jolle hän ennustaa ”surmaa”, Hietanen ”myönsi että Hitler oli hyökkääjä, mutta että suomalaisten kohdalla ei asia niin ollut.” Huomattakoon, että romaanissa saa erityistä painoa Lahtisen näkökanta: vanhan (vuoden 1939 rajan) yli mennessä päättyy suomalaisten oikeus.

Merkittävintä kuitenkin on Hietasen humanistinen credo: ”Kyl mää sen tunnusta et sota on pelkkä pahantekko, molemmin puoli, alkakko sen sit kuka hyväns. Siit joutuu ain kärsimä semmosekki jokka ei ole kenelkä paha tehny. Niinku esimerkeks noi mukula.”

Tuntemattomassa sotilaassa näytetään suomalaisista miehittäjistä kaksi puolta: Hietanen tuo Veran naapurien lapsille leipää, kun taas Rahikainen toimii sutenöörinä naisille, jotka makaavat suomalaisten sotilaiden kanssa saadakseen leipää. Vera tunnustaa Hietasen lähimmäisenrakkauden suutelemalla tätä poskelle, mutta toisin kuin Aki Louhimiehen elokuvassa, romaanissa Vera on miehiin verrattuna niin ylivoimainen ja Hietanen taas niin poikamainen, ettei suhde ole mahdollinen.

Ilkka Malmberg pohdiskelee teoksessaan Tuntemattomat sotilaat Veran henkilöä Markku Kangaspuron kanssa. Kysymykseen, miksi Vera on jäänyt Petroskoihin, Kangaspuro vastaa: ”Ehkä Vera on komsomolilainen NKVD:n Petroskoihin jättämä tiedottaja, partisaanitoimintaa tai sabotaasia organisoimaan komennettu.” Linjojen taas jätettiin 200 vastarintamiestä tai -naista vakoilijoiksi tai sabotaasien tekijöiksi. Maanalaiseen työhön ei kuitenkaan sovi, että Vera ei mitenkään salaa vakaumustaan vaan pitää uhmakkaasti Komsomolin rintamerkkiään. Ehkä Vera oli vain myöhästynyt viimeisestä evakuointijunasta tai jäänyt nuoruuden ajattelemattomuuttaan kaupunkiin.

Kangaspuro muistuttaa, että kun neuvostovalta palautettiin, ihmisiä pidettiin epäilyksenalaisina jo siitä, että he olivat niitä eläneet miehityshallinnon alaisuudessa, saati sitten ”Jos oli nähty suomalaisten sotilaiden seurassa…”

Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen ilmestyneessä Enni Mustosen Kielon jäähyväisissä (2000) ei vaieta venäläisten siviilien leirien oloista, ja sankarittaret, eri yhteiskuntaluokkia edustavaa lotat Kristiina ja Hanna jopa pelastavat leiristä vuokraemäntänsä sukulaiset. Ehkä he edustavat pikemmin nykymoraalia, mutta heidät esitetään poikkeuksina ja silloisia kovia asenteita edustavat muut lotat.

Pitäessään kanttiinia Seesjärvellä tukikohdan sotilaille Kristiina ja Hanna asuvat samassa talossa kuin kylän lapsia opettava Väinö ja ruokkivat myös koulun oppilaat. Muutenkin he auttavat kyläläisiä, joiden suhde suomalaisiin vaihtelee sotaonnen mukaan. Romaanissa käsitellään myös rajan yli loikanneita suomalaisia, Stalinin terrorin uhreja sekä partisaanien hyökkäyksiä. Partisaanit tappavat normaalisti vankinsa, mutta henkilöt pelastuvat sukulaisuuden tai aiemman ”hyvän työn” ansiosta.

Mustosen myöhemmässä romaanissa Sotaleski (2019) sankaritar Viena on naimisissa Itä-Karjalan pakolaisen Iivon kanssa, tuntee vierautta sekä aviomiehensä sukulaisten parissa että opettaessaan paikallisia nuoria, joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä. Aviomies taas pettyy sekä yksityisesti (vaimo ei halua itse jäädä Itä-Karjalaan eikä tuoda sinne parin tytärtä, ennen kuin sodan lopputulos on selvä) että yleisesti (vakinaiset virat menevät pelkkien papereiden perusteella suomalaisille). Romaanissa käsitellään desantteja ja heidän auttajaansa siitä näkökulmasta, että suomalaisten henki oli desanttien tähden vaarassa. Desanttien auttajasta todetaan: ”Tuollaisiin tehtäviin kelpuutetaan vain puolueopiston käyneitä kaadereita.” Näin on toisaalta palattu Suomen sodanaikaiseen kuvaukseen, toisaalta kyseessä on neuvostoliittolainen ihanne myös sodan jälkeen.

Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen tapahtuu Äänislinnassa suomalaisten lähdön edellä, ja siinä keskeistä ovat venäläisten siviilien leirien olot. Samaa kuin Ruskiessa neitsyessä se, että yleisöä suorastaan opetetaan kädestä pitäen lainaamalla AKS:n valaa. Uskottavampaa kuin Kokkosen näytelmässä on, että jyrkimmin AKS:ään ihanteisiin uskova ei suinkaan muutu päinvastaiseksi vaan tekee itsemurhan. Suomalaiset henkilöhahmot ovat Kokkosen näytelmää monipuolisempia, ja heillä on myös omia intressejään. Neuvostoliittolaisia edustaa leirin tulkki, joka yrittää päästä suomalaisten mukaan.

Paras aiheen kuvaus on epäilemättä Raisa Lardotin muistelmaromaani Ripaskalinnut, joka kertoo lapsen näkökulmasta mutta ilman ideologiaa siitä, miltä vepsäläisistä tuntuu tulla kohdelluksi suomalaisia huonompina niin Itä-Karjalassa kuin sodan jälkeen pakolaisena Suomessa.

Neuvosto-Karjalan tapa käsitellä sotaa

Tuulikki Kurki kertoo tutkimuksessaan Rajan kirjailijat, miten Neuvosto-Karjalan suomenkielisten kirjailijat kuvasivat sotaa sankarillisen, ideologisen ja lojaalin neuvostosotilaan vastakohtaisuutta vihollisen kanssa: ”Vihollinen määrittyy heikoksi ja nimettömäksi toiseksi, joka on tuhottava. Novelleissa, kuten aikakauden muissakin sotaa käsittelevissä teoksissa, suomalaisia ja rajan toisella puolella asuvia kuvataan alentavien ja eläimellisten metaforien avulla – – Heitä on kuvattu myös juopottelijoiksi, moraalisesti heikoiksi, pelokkaiksi ja likaisiksi. Vihollisten epäinhimillisyys ja heikkous korostuvat, kun vihollinen rinnastetaan yhtäältä neuvostosotilaiden sitkeyteen ja rohkeuteen sekä toisaalta neuvostosiviilien puhtauteen ja viattomuuteen – -”

On silmiinpistävää, miten viholliskuva sekä Suomessa että Neivostoliitossa luotiin samanlaisilla määreillä (eläimellisyys, likaisuus). Sen sijaan sankarin kuvauksessa Neuvostoliitossa säilyi ja korostui ideologia, joka puuttuu jo parhaista vahaisimmista suomalaisista sotakuvauksista ja joka tappion jälkeen hävisi kokonaan ainakin julkisuudesta.

Arvi Pertun romaanissa Poika joka piirusti kaloja (2019) on otteita isä Pekka Pertun päiväkirjasta. Merkintä 12.5.1960 kuuluu: ”- – oli alkanut huhuja, että V. Mäkelän kertomus ’Oravan silmää pidetään aatteellisesti virheellisenä. Siinä esitetään vihollinen humaaniksi, jonka ansiosta sankari pelastuu.”

Vuosia myöhemmin isä kertoo pojalleen omasta sotakokemuksestaan: ”isä makasi tien poskessa väijytyksessä ja hänen tehtävänsä on tuhota suomalainen partio, joka kulki pitkin tietä kaksi kertaa päivässä. Tarkoituksena oli raivata reitti joukko-osastolle tien yli.” Tuntien odotuksen jälkeen tietä pitkin saapui yksinäinen suomalainen sotilas, joka pysähtyi riisumaan saappaansa ja pudistellakseen jalkarättejään. Hänet olisi ollut helppo ampua, mutta ”sotilas alkoi hyräillä hiljaa” isän tuntemaa karjalaista kansanlaulua. Isä ei ampunut.

Tätä taustaa vasten Kokkosen näytelmässä luodaan Klaudiasta suomalaisiin katsojiin vetoaava humanistinen ihannekuva, mutta juuri samojen ominaisuuksien takia hän ei olisi kelvannut sankariksi neuvostokarjalaiseen sotaromaaniin, toisin kuin ideologinen Sandra.

Kirjailijasta

Lauri Kokkonen syntyi 1918 Pielavedellä maanviljelijäperheeseen.

Kokkosen koulutuksesta Keijo Kettunen, Päivi Istala ja Wikipedia antavat erilaisia tietoja, jotka olen seuraavassa yhdistellyt.

Kokkonen valmistui kansakoulunopettajaksi 1938 ja toimi opettajana 1938-1962, jakosodan aikana Itä-Karjalassa ja Kiuruvedellä 1945-1962.

Hän pääsi ylioppilaaksi Kiuruveden yhteiskoulusta 1954 ja valmistui kasvatustieteiden kandidaatiksi Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta 1956 ja vihittiin maisteriksi 1962. Tämän jälkeen hän työskenteli kansakouluntarkastajana Oulussa 1962-1970 ja osastopäällikkönä Oulun lääninhallituksen kouluosastolla 1970-1978.

Lauri Kokkonen tunnetaan erityisesti Paavo Ruotsalaista kuvaavasta oopperasta Viimeiset kiusaukset, johon hän teki libreton ja jonka sävelsi hänen pikkuserkkunsa Joonas Kokkonen. Oopperan ensi-ilta oli 1975. Libreton pohjana on Lauri Kokkosen samanniminen näytelmä (1960).

Kokkonen kuoli 1985 Oulussa.

Kirjallisuutta

Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat. Katkelmia hänen päiväkirjoistaan. Toim. Erkki Rintala. 2. p. Ajatus 2006.

Hyytiä, Osmo: ”Helmi Suomen maakuntien joukossa”. Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Edita 2008,

Istala, Päivi: Kahden ammatin välissä. – Teoksessa Seitskytluvun teatterin moninaiset äänet. Toim. Hanna Suutela & Misa Palander. Like 2005.

Kettunen, Keijo: Lauri Kokkonen. – Teoksessa Kirjailijakuvia. Suomen maakuntakirjailijat 1982.

Kettunen, Keijo: Lauri Kokkonen. – Suomalaisia kirjailijakuvia. Toim. Liisa Enwald. Kirjayhtymä 1987.

Kurki, Tuulikki: Rajan kirjailijat. Venäjän Karjalan suomenkieliset kirjailijat tilan ja identiteetin kirjoittajina. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2018. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1435.

Malmberg, Ilkka: Tuntemattomat sotilaat. Helsingin Sanomat 2007.

Mannerheimin päiväkäskyt.

Raamattu, vuoden 1938 suomennos: Paavalin Galatalaiskirjeen 3. luku.

Wikipedia: Lauri Kokkonen, Ossi Räikkä ja Päivi Istala.

Muuta

Olen käsitellyt blogissa seuraavia miehitettyä Itä-Karjalaa käsitteleviä teoksia, joita olen tässä artikkelissa verrannut Kokkosen näytelmään: Enni Mustosen romaaneja Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Raija Talvion näytelmää Viimeinen juna länteen ja Raisa Lardotin teosta Ripaskalinnut, MikkoKarvosen (Onttoni Miihkalin) teosta Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942. Vertailussa ei ole mainittu Paavo Rintalan romaania Vänrikin muistot, koska artikkeli on kirjoitettu myöhemmin.

Blogissa on myös artikkeli aiheesta Neuvostoliittolaisia elokuvia talvisodasta.

Raisa Lardot: Ripaskalinnut

Raisa Lardotin Ripaskalinnut kuvaa, mistä lapsesta tuntui sota, miehitys ja pakolaisuus. Näin teos antaa samalla ulkopuolisen näkökulman suomalaisiin ja Suomeen. Samalla kyseessä on kuvaus moniongelmaisesta perheestä ja siitä, miten se vaikuttaa lapsen kehitykseen.

Raisa Lardotin Ripaskalintujen (1978, tekijän jälkilauseella vastustettu laajennettu 5. painos 1989) minäkerronta on aikuisen kieltä mutta näkökulma on pääosin lapsen, joskin Lardot kuvaa myös sellaista, mitä hän on lapsena havainnut mutta minkä hän on osannut sanoittaa vasta myöhemmin. Toisin kuin monissa muissa vastaavissa kertomuksissa, elämä ei ole silkkaa idylliä, kunnes onnettomus iskee ulkopuolelta.

Vuonna 1938 vepsäläisessä Šokšun kylässä syntynyt Raisa on kuvaamiensa tapahtumien aikana 1941-48 kolme-kahdeksanvuotias. Tyttö palvoo isäänsä Grigorij Larjuškinia, joka harvoin kotona käydessään keinuttaa tytärtään polvellaan ja muuttuu humalassa vain hellämielisemmäksi. Tytär ei ymmärrä, miksi äiti huutaa isälle viinasta ja naisista.

Lardot antaa lapsiminämsä saada vanhempien suhteesta tietoja, joiden perusteella lukija ymmärtää äidin katkeruuden. Nuori tyttö on langennut komeaan ja hurmaavaan mutta holtittomaan ja vastuuttomaan mieheen. Lapsia on syntynyt perä perää, ja elämä on silkkaa raadantaa. Mies on näet humalaan juotettuna allekirjoittanut paperin kolhoosiin liittymisestä, mutta löytänyt muita töitä ja vaimo on joutunut tämän sijasta tekemään kolhoosissa raskaita miesten töitä.

Äiti on siis loppuun saakka väsynyt ja ikävä kyllä hän suuntaa turhautumisensa lapsiin. Hän ei vain kohtele lapsia huonosti, vaan vieläpä antaa näille kuvan, että näitä on ”liikaa” ja se on näiden omaa syytä. Raisa on vielä keskimmäinen, joka usein on se huomaamaton lapsi.

Kaksoset Roza ja Venera eli kutsumanimiltään Roška ja Venka käyvät koulua, joka neuvostoaikana on venäjänkielinen, suomalaisten tultua suomenkielinen. Raisa on isojasiskoja kuusi vuotta nuorempi. Pikkusisko Tomka on riisitautinen ja hänen odotettiin kuolevan, joten hänelle ei kannattanut antaa maitoa, ainakaan kolhoosista saatavasta puolesta litrasta. Vuonna 1942 syntyy Maika. Lisäksi perheestä on kuollut neljä lasta.

Raisa pelkää äitiään, mutta yrittää miellyttää tätä kaikin tavoin. ”Äidin ei tarvinnut lyödä minua, hänen ei tarvinnut edes huutaa minulle, kunhan minä vain kykenin etukäteen arvaamaan, miten hän tahtoi minun olevan.”

Onneksi Raisalla on turvana samassa perheessä asuva mummo. babutska. Mummo on venäläinen ja kotoisin kauempaa. Muut pelkäävät mummoa, joka tuntuu etäiseltä, mutta Raisan mielestä ”mummo antoi kaikkien olla rauhassa, hän ei yrittänyt muuttaa ketään toiseksi, hän oli vain siinä valmiina, varmuuden vuoksi, jos joku sattuisi tarvitsemaan.” Se, mitä Raisa tarvitsee, on sylissä pitämistä, johon on aikaa vain mummolla.

Teoksen alussa kerrotaan myös perinteisestä elämänmenosta (kanoja pidetään talon toisessa päässä, toisessa asuvat ihmiset) ja neuvostokaudesta (esimerkiksi kirkkojen sulkeminen).

Suomalaiset miehittäjät

Raisa ei muista suomalaisten tuloa, vaan on kuullut siitä mummolta.  Isä oli ollut puna-armeijassa, ja muu perhe on lähtenyt evakkoon, kuten on käsketty, ja oleskellut piilopaikassa muutamia viikkoja, kunnes suomalaiset sotilaat ovat tavoittaneet heidät. Neuvostopropagandan pelottelua korvien leikkauksesta ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ”miehet olivatkin näyttäneet ystävällisiltä, taputtaneet päälaelle lapsia sekä tyynnytelleet suunniltaan olevia aikuisilta.”

Kotiinpalaavaa perhettä odottaa odottaa lohduton näky: ”sekä ikkunat että ovet olivat olleet sepposen selällään. Lampaat oli syöty, kanat oli syöty, perunat kaivettu maasta.” Kun aitan vahvaa lukkoa ei ollut onnistuttu murtamaan, kattoon oli tehty reikä ja sitä kautta aitasta oli varastettu haitari ja gramofoni.

Olot eivät parane. Äiti joutuu edelleen ”kaivamaan ojia ja tekemään tietöitä ja kaikkea muuta sellaista, mitä miehet olisivat muuten tehneet, elleivät olisi olleet sotimassa.”

Koska valta on suomalaisilla, heidän kanssaan pitää olla väleissä. Sotilaat antavat ruokaa. Lapset saavat karamelleja, kun niiaavat kauniisti tai laulavat vepsäläisen laulun.

Isosiskot Venka ja Rožka kertovat koulussa kuulemiaan ”uusia tietoja”: suomalaiset ovat sukulaisia, Suomessa asiat ovat paremmin, koska siellä ei venäläisiä, kaikki mikä huonosti Itä-Karjalassa on venäläisten syytä, mutta nyt kaikki täälläkin muuttuisi ja ”aasialainen barbarismi nujerrettaisiin”.

Kuvaa Suomen erinomaisuudesta luovat isojensiskojen koulusta tuomat kuvakirjat ja Roškan kirjeenvaihtotoverin Aunen valokuva, jossa ”Aunella oli yllään leninki ja esiliina, oikein kantattu nauhalla helmasta, ja jalassa hänellä oli valkoiset kengät ja valkoiset pienet nilkkasukat. Valkoiset nilkkasukat!”

Raisalle tuo paineita se, että pitäisi osata käyttäytyä ”suomalaisittain”, missä epäonnistuessaan hän tuntee häpeää. Kun hän kerran pääsee isojensiskojensa kanssa kouluun ja huutaa lavalla olevalle siskolleen ”Roška”, kaikki purskahtavat nauruun. Lasten nimet on suomalaistettu. Vain Raisa saa pitää vepsäläisen nimensä.

Eräs kylän naisista on pyytänyt suomalaista opettajaa kummiksi lapselleen ja opettaja on antanut kumminlahjan. Niinpä äiti pyytää opettajaa Maikan kummiksi, mutta opettaja ei tuokaan kumminlahjaa. Hän kertoo olevansa jo monien kyläläisten lasten kummi, ja äiti tajuaa myöhästyneensä. Mutta kun opettaja ihailee pellavaliinaa, äiti ei ole ymmärtävinään. Jos opettaja olisi tuonut kumminlahjan, äiti olisi luultavasti lahjoittanut liinan tälle.

Isä suomalaisten palveluksessa

Puna-armeijaan rekrytoitu isä on joutunut sotavangiksi ja päässyt suomalaisten palvelukseen, tulkiksi Aunuksen radioon.

Kotona käydessään isä julistaa suomalaisen propagandan mukaisesti: ”bolševikit olivat syynä siihen että meillä oli ollut kaikki niin huonosti tähän asti. – – Kaikki tulisi muuttumaan, kaikki – -”, ”meitä oli sorrettu, että meitä oli pidetty nälässä ja kaikenlaisessa kurjuudessa”, ”miten paljon paremmin kaikki oli läntisessä maassa, Suomessa”, ”sukulaisethan rakastivat toisiaan – – Vahvempi veli auttoi heikompaansa – – Että jotkut uhmasivat vaaraa auttaakseen hädässäolevia – -”

Myöhemmin isä käy kotona suomalaisten ystäviensä kanssa, joilla on mukana kameroita ja muita laitteita. Raisa ei pidä lainkaan ”radioväen” vierailuista: ”Mitä syytä niillä oli kuvata meitä, oliko meissä jotain erikoista. Eniten pelkäsin olla erilainen, ja jos minua kuvattiin, se oli sen merkki, että olin jotain erikoista.”

Raisa ei pidä myöskään siitä, että suomalaisten aikana ”kaikki käyttäytyivät jotenkin eri lailla kuin muutoin. Yrittivät liikaa, vaikuttivat vierailta.” Pahinta oli isän käytös: ”Isä sanoi meistä: he, ihan niin kuin hän ei enää kuuluisikaan meihin, vaan hänestä olisi tullut ylempiarvoinen kuin me, suomalaisten tapainen.”

Sairaala ja raiskaus

Raisa sairastuu tuhkarokkoon, ja samaan aikana hänellä on päänahka täynnä märkärupia ja niskassa kasvain. Hänet viedään Soutjärven sairaalaan. Siellä hän pelkää, ettei äiti hakisikaan häntä pois.

”Itse en liikkunut, minua liikutettiin. Ensin leikattiin muhkura pois niskasta. Seuraavaksi jouduin seisomaan erään pienemmän huoneen lattialla, keskellä sitä, alasti, ja hoitaja harjasi juuriharjalla rupia pois päänahastani. Vesi ja rupikokkareet valuivat pitkin kasvojani ja pitkin alastonta laihtunutta ruumistani, minua palelsi ja minuun sattui, mutta ainoa mitä tunsin saavani tehdä oli seistä liikkumatta paikallani.”

Kotiin palattuaan Raisa huomaa, että muut lapset pelästyvät nähdessään hänet, sillä hänen päänsä on ajettu kaljuksi.

Seuraava traumaattinen koettelemus on raiskaus, josta Raisa ei onneksi muista paljoakaan. Syyllinen viedään vankilaan, mistä hän karkaa mutta hänet viedään takaisin. Kun hän yrittää paeta uudelleen, suomalaiset vartijat ampuvat häntä selkään.

Vaikka Raisa on uhri, hän tuntee olevansa syyllinen. Hautajaisissa ”Yritin istua ihan hiljaa. He eivät saaneet nähdä minua ja muistaa, miksi Vaška oli joutunut kuolemaan.

Kukaan ei saanut muistaa, mitä oli tapahtunut. Minun piti olla sen näköinen kuin kaikki muutkin, se ei saanut näkyä.”

Lähtö kotoa

Aikuiset näyttävät vakavilta, kuiskailevat keskenään tai jäävät tuijottamaan eteensä kesken töiden. Raisa päättelee, että asiat eivät ole kohdallaan.

”Minua pelotti eniten se, etten tiennyt tarkasti mistä oli kysymys. Päättelin mielessäni, että jotakin hirvittävää oli tapahtumassa, jotakin jota oli vaikea uskoa todeksi – -”  

Suomalaiset, ”uudet isäntämme”, olivat häviämässä sodan, ja ”vanhat isäntämme”, venäläiset palaisivat. Kaikki palaisi ennalleen: koulut ja virastot muuttuisivat taas venäjänkielisiksi. ”Mikään ei todella koskaan näyttänyt muuttuvan pysyvästi.”

Suomalaisten sotilaiden perääntymismarssi kylän läpi on toisaalta lohduton näky, jota on raskasta katsella, mutta toisaalta Raisa tuntee myös ”vahingoniloa ja helpotustakin, muukalaiset häipyisivät sinne mistä olivat tulleetkin”.

Isältä tulee sanoma: on pakattava nopeasti välttämättömät tavarat, hän tulee illalla kuorma-auton kanssa hakemaan perhettään. He lähtisivät Suomeen.

Raisa ihmettelee: ”Mekö, tämmöiset vepsäläiset, sinne hienoon maahan, valkoisten nilkkasukkien ja valkoisten kenkien maahan, hiljaisten ihmisten joukkoon, pehmeiden käsien puristettavaksi? Meistäkö tulisi niinkuin he, suomalaisia?

Suomalaisia. Minusta tulisi suomalainen. Minusta tulisi sellainen, joka valokuvaisi eriskummallisuuksia, minä kävelisin pitkin tietä ja tarjoilisin karamelleja muille, pitkin tietä kävelisin minä kuin suomalainen ainakin, ja kertoisin tietämättömille, mikä oli oikein mikä väärin.”

Mummo ei lähde mukaan, mutta lupaa tulla perässä. Vasta kun juna lähtee Äänislinnasta, jonne isä vielä jää, Raisa ymmärtää, että häntä on petetty: mummo on jäänyt kotiin.

Isku on niin kova, että Raisa pyyhkii mummon ”niin pois mielestään, että kun joitakin vuosia myöhemmin sain käteeni kuvan mummosta kuolinvuoteellaan, olin kysyvä: kuka on tuo vanha nainen. Ja kun mukana seuranneessa kirjeessä kerrottiin, että mummo kuoli suruun, ikävöidessään meitä lapsia, minä olin sanova: miksi ihmeessä, mitä ikävöimistä meissä nyt olisi ollut.”

Seurojentalolta toiselle

Ensimmäinen sijoituspaikka on Kauhavan seurojentalo, josta heidät siirretään Varsinais-Suomeen, ensin Minkiöön ja sieltä Mellilään.

Monen perheen yhdessäolo ottaa voimille. Märkärupi leviää. Lutikat, kirput ja täit purevat. Tavaroita häviää, ja naiset syyttelevät toisiaan varkauksista.

Asukkaat vaihtuvat usein. Juuri kun ehtii tutustua, perhe saa tiedon maapaikastaan ja muuttaa sinne.

Karjalaisten evakkojen varalle on suunnitelma: menetetty omaisuus korvataan osittain ja maanviljelijät asutetaan. ”Missään ei puhuttu sellaisista kuin me, eihän meitä pitänyt ollakaan, ja jos oli, niin takaisin vain, sinne mistä olimme tulleetkin.”

Perheen ongelmat lisääntyvät

Kun isä saapuu perheensä luo, Raisan olo tuntui helpommalta. Isä kuitenkin jatkaa entistä elämäntyyliään, mikä aiheuttaa riitoja äidin kanssa.

Syntyy viimein poika, mutta tällä on huulihalkio.  Äidin ahdistus lisääntyy. Raisa katselee pikkuveljen ”hidasta kuolemista” ja äidin ”hidasta hiljenemistä”.

Kenellekään ei ole aikaa Raisalle eikä kukaan huomaa tämän hätää:

”Kukapa olisi ehtinyt kuunnella pienen lapsen äänetöntä huutoa, näin sota-aikana, kun ei sitä aina kuunnella rauhankaan aikana.

Oma tuska on jokaiselle läheisempi kuin toisen.”

”Eikä ollut ketään, jolle olisin voinut kertoa, että koski. Enhän olisi sitä osannut edes sanoa, mihin koski ja miksi. Vain että oli paha olla. Ja paha olla oli muillakin.”

Äiti on saanut tarpeekseen: ”isällä riitti narttuja joka nurkkaan” ja ”hänet oli revitty pois kotoaan tähän paskaiseen taloon, missä lutikat ja kaikenkarvaiset ämmät hyppivät silmille”. Äiti uhkaa: ”hän tappaisi itsensä nyt, tai ei sentään, hän tappaisikin isän, kaiken alkuunpanijan ja huoripukin.”

Isä taas nimittelee äitiä ”haisevaksi kolhoosimummoksi”, joka ei ”ollut edes naisen näköinen, vaan pelkkä surkea kuvatus, josta ei ollut jäljellä kuin iso maha ja suuri hampaaton suu, edes rahasta hän ei enää makaisi tämän kanssa, ei edes isostakaan rahasummasta.”

Isä kuitenkin alkaa etsiä töitä ja löytääkin ja saa samalla asunnon perheelleen. Isä on hyvällä tuulella: muuttomatkalla hän juo ja laulaa.

Raisassa herää toivo: ehkä hekin voivat aloittaa elämän alusta.

Mutta välirauhansopimuksen mukaisesti sotavangit ja muutkin Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava. Niinpä monet inkeriläiset ja itäkarjalaiset pakenevat meren yli Ruotsiin. Suomalaiset auttavat heitä – joko ystävyyden tai palkkion takia.

Isän ensimmäinen palkkapussi menee kurkusta asti. Silloin äiti ”hyökkäsi nyrkit pystyssä isän kimppuun ja päästi suustaan ulos koko pettymyksensä”, ja isä vastaa lyömällä takaisin ja lopulta työntää äidin ulos ovesta. ”Ja lapset istuivat yhdessä läjässä sängyn nurkassa, selät seinään päin ja silmissään kaamea pelästys.”

Raisa on edelleen isän puolella ja ymmärtää, ”että jokapäiväinen aamusta iltaan kestävä työ olisi hänelle ollut sama kuin hidas kuoleminen”, sillä ”isä oli tarkoitettu kirjoittamaan runoja ja juomaan viiniä ja näppäilemään balalaikkaa”, ”kuiskimaan hauraita onnellisia tuokioita naisen korvaan, kiikuttamaan pientä lasta polvellaan, kuuntelemaan airojen kolahdusta veneen laitoja vasten”.

Isän pidätys

Valpon miehet ovat jo pari kertaa käyneet etsimässä isää. 15. elokuuta 1945 he onnistuvat ja isä pidätetään. Ero isästä on Raisalle jo ties kuinka mones traumaattinen kokemus.

Tilanteen vaikeutta lisää, että äidistä ei ole apua: ”Mitä äiti nyt, tahtoiko hän kuolla, sitäkö hän huusi?

Äiti kiltti, me olemme tässä sinun ympärilläsi, kaikki sinun lapsesi, ethän sinä nyt voi tahtoa kuolla, kun sinä olet meidän ainoamme. Sinä olet meidän iso voimakas äitimme, nyt pitää vain elää edelleen, ja aivan ensimmäiseksi pitää syödä keittämäsi ruoka ennenkuin se ehtii jäähtyä, ja sitten pitää mennä nukkumaan, meidän kaikkien.”

Kuka oli ilmiantanut isän? Joku tuttu joka kadehti tämän kalansaaliita, naapuri jonka kanssa oli ollut riitaa, mustasukkainen aviomies vai paikkakunnan nimismies joka oli ”niitä niinsanottuja velvollisuudentäyttäjiä, niitä sellaisia jotka kautta aikojen ovat hyvin laillisia ja hyvin oikeassaolevilla jaloillaan survoneet ihmisiä alleen kuin puolukoita määttäillä.”

Neuvostoliitossa isä tuomitaan maanpetoksesta. Hän kuolee pian leirillä.

Miten tulla hyväksytyksi suomalaiseksi?

Raisa yrittää opetella suomen kieltä. Kun hän erehtyy sanoissa (”varasta väha” = vepsässä ”odota vähän”) tai taivutuksissa (”menepäs pudistamaan madot”), muut nauravat, mikä loukkaa.

Äiti riitelee erään sedän kanssa, joka kutsuu häntä kirosanojen säestyksellä ”ryssäksi” ja kehottaa menemään ”sinne mistä olet tullutkin”. Raisa yrittää selittää, että he ovat vepsäläisiä, jotka ovat lähteneet venäläisiä pakoon, mutta mielestä vepsäläiset ovat ”samanlaisia kuin ryssät. Yhtä paskaisia, kanojakin pitävät ihmisten tuvissa.” Tällainen tapahan oli myös Raisan kotona. Ei ole ainoa kerta, kun se osoittaa suomalaisten mielestä vepsäläisten ”alempaa” tasoa.

Raisa oivaltaa: ettei riittänyt ”että osasi puhua suomeksi ja käyttäytyi muutenkin suomalaisiksi”, vaan ”Oli parempia suomalaisia ja huonompia suomalaisia, riippuen aivan siitä missä päin Suomea he olivat sattuneet syntymään.”

Muitakin erehdyksiä sattuu. Kun Raisa aloittaa kansakoulun, hänellä ei ole reppua vaan salkku, ja häntä pilkataan ministeriksi.

Kun Raisa jää pois koulusta ja hyppelee ratapölkkyjä pitkin, eräs poika kutsuu häntä mustalaiseksi. Vaikka hän pyrkii kaikin voimin ylemmäs, hänet leimataan vieläkin huonommaksi kuin vepsäläinen.

Lopulta Raisa päättää mennä kouluun. Kun muut piirtävät, Raisa itkee ja peittää kasvonsa sormillaan. Opettaja antaa nenäliinan. Raisa rakastaa opettajaa, joka vieläpä selittää muille oppilaille, ”että minä olin vepsäläinen ja minulla oli ollut vaikeat ajat, Hän pyysi, että kaikki yrittäisivät olla minulle oikein kilttejä, koska kerran minulla oli ollut niin vaikeat ajat.”

Toinen hyvä kokemus on se, kun Raisa menee sveitsiläisessä avustuspaketissa olleessa balettipuvussa kouluun eikä kukaan naura vaan häntä päinvastoin ihaillaan.

Äiti on taas raskaana ja synnyttää lokakuussa terveen pojan. Ristiäisissä ortodoksipappi pitää maallisia asioita toisarvoisina ja kehottaa alistumaan koettelemuksiin, jotka ovat Jumalan lähittämiä. Tärkeintä on pysyä erossa synnistä, sillä se erottaa Jumalasta.

Raisa huomaa: ”Ei riittänyt että yritti tulla hyväksi suomalaiseksi. Piti tulla myös hyväksi ihmiseksi muuten. Kelvolliseksi jumalalle ja ihmisille, erityisesti tietysti äidille. Piti siivota koko ajan ja auttaa äitiä sekä ennen kaikkea olla pahoittamatta äidin mieltä.”

”Voi kuinka maailma oli paha ja syntiä täynnä, mutta suurin synti ja suurin pahuus asui kuitenkin minussa itsessäni.”

Raisan vastakohta on pikkusisar Tomka, joka ”pahoitti äidin mielen yhtenään. Kun äiti pyysi häntä tekemään jotakin, ei Tomka totellut. Ei ihme, että äidin piti lyödä. Ja sensijaan että olisi edes nyt taipunut, nähdessään äidin mielen pahana, Tomka heittäytyikin lattialle ja leikki kuollutta.”

Raisalla on ystävä: asemamiehen tytär Ritva. Ritvan äiti kysyy kanoista, joita Vepsässä pidettiin asuinhuoneissa. Raisa tuntee häpeää, mutta kompensoi sen kuvittelemalla naisen kanana.

Toinen keino on paeta fantasiaan: Raisa kuvittelee olevansa prinsessa.

Äiti yksinhuoltajana

Vauvan syntymän johdosta äiti saa Suomen Huollon Keskuksesta paketin vauvanvaatteita ja avustuskortin. Maaliskuussa 1948 Suomen Huollon kortti vaihtuu Siirtoväen Henkilö- ja Avustuskorttiin, jolla sai nostaa kuukausittain tietyn summan. Äiti saa siirtoväen avustusta 1948-9.

Maaliskuussa 1948 tehdyn lainmuutoksen jälkeen Suomen kansalaisuutta vailla oleville annetaan oikeus lapsilisään, jolloin muut avustukset lakkautetaan. Mutta silloin kaksi vanhinta lasta ovat jo niin isoja, että äiti saa lapsilisää vain neljästä nuorimmasta lapsesta.

Äiti ”kävi peltotöissä maatiloilla ja savitöissä saviruukkutehtaalla ja turvetöissä turvepehkutehtaalla. Äidille ei mikään työ ollut liian raskasta – -” Nukkua hän ehti vain puoliyöstä kello neljään aamulla.

Kirjan lopussa äidin kuva muuttuu vähän positiivisemmaksi: leivän hankkiminen yksin kuudelle lapselle on kunnioitettava saavutus.

Raisa kuitenkin häpeää edelleen äidin ulkonäköä ja käytöstä: äidillä ei kunnon vaatteita eikä hampaita, hän puhuu suomen ja vepsän sekoitusta eikä edes halua edes oppia, hän näkee unta vepsäläisistä sukulaisistaan ja tekee ristinmerkin.

Äidillä on yksi selviytymiskeino: hän näyttelee koomisesti suomalaista. Lapset eivät voi olla nauramatta, sillä ”eikö äiti ollutkin oikeassa, eivätkö useimmat suomalaiset olleetkin kuin mahtailevia kukkoja, ja kaikki vain siksi että sattuivat asumaan omassa maassaan.”

Erilaisuuden ja huonommuuden tunne

Raisa tuntee olevansa erilainen ja huonompi kuin muut, ja lisäksi ”oli tullut vielä tämä, että olin jotenkin ulkopuolella muiden, irrallaan heistä. Niin kuin asiat, jotka tapahtuvat muille, eivät oikeastaan olisi kuuluneet minulle ollenkaan.”

Nykykielellä Raisa kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta (PTSD). Hänellä on jo varhaislapsuudessa heikko perusluottamus. Sitten hän joutuu kokemaan muutamassa vuodessa useita traumatisoivia kokemuksia: sairaalaan joutuminen, raiskaus, ero mummosta, pakolaisuus, ero isästä. Ainoa hyväksyntää ja tukea tuonut lähipiirin henkilö, mummo, on jäänyt kotiseudulle.

Pakolaisena Raisa on muita huonommassa asemassa senkin jälkeen kun hän on oppinut kielen ja tavat, sillä hänellä ei ole identiteettiä. ”Kaikilla muilla tuntui olevan oma paikkansa, oma saareke johon sijoittautua. Ihmiset olivat joko sitä taikka tätä, mutta selvästi, eivätkä riippuneet tällä lailla välimailla kuin minä.”

Sen sijaan Raisa tunsi, ettei ollut ”oikeastaan mitään.

En suomalainen enkä vepsäläinen enkä venäläinen. Hyvä on, minä olin vähän kaikkea, puhuin ja käyttäydyin kuin suomalaiset, olin syntynyt Vepsässä ja elänyt ensimmäiset vuoteni venäläisen mummoni seurassa, mutta selvästi, voittopuolisesti en ollut mitään näistä.”

Agnes-täti neuvoo käymään kouluja ja tulemaan joksikin – se ainoa keino jos on köyhä. Raisa oivaltaa:

”Ei ollut niinkäään tärkeää tietää, kuka ihminen oli kuin että mikä hän oli. Ei ollut tärkeää tietää, mitä hän oli läpikäynyt tai miltä hänestä oli tuntunut, tärkeätä oli tietää heti ihmisen nähdessään, mihin sarakkeeseen hänet sijoittaa. Luokitella ja punnita, ja jos havaita köykäiseksi, niin heittää pois. Maailma oli täynnänsä hitlereitä, heitä tuli joka päivä tiellä vastaan, ja ainoa mitä saatoit tehdä oli näyttää laadukkaalta. Mikäli et tahtonut tulla poisheitetyksi. Sillä kaikki mikä oli epäkelpoa ja heikkoa, oli samalla hävettävää ja sieti kitkeä pois.”

”Mitä arvostetumpaan sarakkeeseen pääsisit, sitä enemmän turvassa olisit. Ja mitä enemmän oppisit ymmärtämään arvostusperiaatteita, sitä helpompi sinulla olisi suunnistaa. Piti vain vähän katsella ympärilleen ja ottaa oppia muiden erehdyksistä.”

Raisa ei kykene näyttämään tunteitaan eikä ottamaan yhteyttä muihin, joten hän kääntyy esineiden ja luonnon puoleen. Lopulta hän jatkaa elämäänsä, ja ympärillä olevat eivät ole huomanneet katkosta.

”Elämä oli sellaista, että se aika ajoin tuotti tämmöisiä ihmismutaatioita kuin minä, tämmöisiä ripaskalintuja, ja oli vain yritettävä elää se tietäen että näin oli.”

Jälkilause 1989

Kun Ripaskalinnut ilmestyi 1977, Raisa Lardotista ”Tuntui kuin taakkani olisi vihdoinkin keventynyt, eikä minun tarvinnut enää raahata mukana lapsuuteni ’muistonyyttejä’.”

Samalla hän oli huolestunut siitä, miten suomalaiset lukijat ottaisivat kirjan vastaan: ”Miten he kokisivat sen, ettei heitä kuvattukaan kuten tavallisesti ikuisiksi uhreiksi vaan kerrankin syyllisiksi. Sillä minun, pahnanpohjimmaisen – – silmin katsottua suomalaiset olivat nimenomaan syyllisiä, lapsuudenturvani hävittäjiä, työntyessään miehittämään kotiseutuani Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.”

Jälkipuhetta kirjoittaessaan Lardot on kuitenkin kypsynyt näkemään, ”ettei sodassa, missään sodassa, ole uhreja ja syyllisiä. On vain uhreja.”

Lardot kiersi maata puhumassa kirjastaan matineoissa. Eniten ymmärrystä hän sai karjalaisilta evakoilta, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken ja aloittamaan alusta. Sen sijaan vanhat mieskuulijat hämmästyivät Lardotin käyttämää ilmausta ”suomalaiset miehittäjät”. He olivat itse kokeneet olleensa nimenomaan ”heimoveljien pelastajia”, jotka ”olivat panneet oman henkensä alttiiksi auttaakseen ahtaalle joutunutta sukulaiskansaa” ja siten eläneet ”elämänsä uljainta aikaa, parasta aikaa”.

Lardot oivaltaa, että jatkosodan häviäminen tuotti ”häpeää ja syyllisyyttä tarpeeksi”, varsinkin ”kun muistaa, miten virallinen Suomi otti vastaan väsyneet ja usein haavoittuneetkin sotilaansa. Sankariksi ei heistä yltänyt yksikään. Ei edes se riittänyt ansioksi, että kansa sai pitää itsenäisyytensä.”

Sodanaikaiset sivistystyöntekijät muistelivat ”kaiholla iloisia vepsäläislapsia. Oli ollut uuri nautinto opettaa heitä.” Yksikään ei ollut epäillyt ”hetkeäkään työnsä oikeutusta, vaikka suomalaistuttamisen aikataulu oli ollutkin varsin kireä. He yksinkertaisesti olivat kokeneet tekevänsä arvokasta työtä – -”

Lardot sanoi noissa tilaisuuksissa: ”Tämä kirja kertoo sotainvalidista. Sillä mielestäni sodassa eivät haavoitu vain ne, jotka juoksuhaudoissa haavoittuvat. Myös pieni lapsi, siviili, haavoittuu.”

”Kumpi vaikeuttaa enemmän ihmistä hänen yrityksessään elää täysipainoista elämää: ulkoinen vai sisäinen vamma, sielun vain ruumiin vamma.” Jos jalka on poikki, ympäristö näkee vamma eikä odota ihmisen kykenevän juoksemaan yhtä hyvin kuin tervejalkainen. Sen sijaan ”olipa ihmisellä takanaan miten traumaattinen lapsuus tahansa, häneltä odotetaan tervettä aikuisuutta.”

Onneksi ”Elämä ei ole kuitenkaan koskaan pelkästään vammauttava. Se sisältää myös lääkitseviä ja lieventäviä osatekijöitä.”

Jos Lardot olisi kirjoittanut kirjan myöhemmin, hän olisi tehnyt lopusta lohdullisemman. Esimerkiksi samassa talossa asuvalla karjalaisella Helenalla ”riitti lämpöä jaettavaksi jokaiselle joka näytti olevan sitä vailla, ja monet kerran hiivin hänen luokseen – –”

”Aika on tehnyt minunkin kohdallani tehtävävänsä”, Lardot toteaa – mutta varmaan osasyy muutokseen oli kipeiden muistojen läpikäyminen kirjoittamalla kirja, jonka julkaiseminen merkitsi rohkeutta paljastaa haavat muille.

Arvio teoksesta

Raisa Lardotin Ripaskalinnut on yhä valitettavan ajankohtainen pakolaisuuden kuvaus, mutta ennen kaikkea se kertoo eläytyvästi lapsen hädästä, jota kukaan ei kuule. Kaiken kaikkiaan kirja on syvästi liikuttava ja vaikuttava.

Teoksen credon voi tiivistää: ”Sillä niin kauan, kuin oli maailmassa oli yksikin ihminen, joka oli valmis sotimaan toista ihmistä vastaan, kaikki se mikä tapahtui minulle, jatkaisi tapahtumistaan jollekin toiselle, vieläpä ehkä paljon pahempanakin kuin mitä minulle. Niinkauan kuin löytyi yksikin ihminen, joka kieltäytyi uskaltamasta katsomaan sisimpäänsä ja näkemään sen minkä minä näin: että ainoa mitä ihminen todella kaipasi oli saada rakastaa ja olla rakastettu, niinkauan löytyisi maailmasta vihaa ja pelkoa ja väärää alistumista ja väärää valtaa.” 

Kirjailijasta

Raisa Lardot Wikipediassa

Iltalehden haastattelu isän pidätyksestä

Wikipedian selostus PTSD:stä

Muuta

Blogissa olen käsitellyt Itä-Karjalan miehitystä käsitteleviä teoksia: Enni Mustosen Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Tapani Baggen Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) Mikko Karvosen (Onttoni Miihkalin) Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942, Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen ja Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt. Viimeisen artikkelin lopussa olen vertaillut aiheen kaunokirjallisia kuvauksia. Vertailun jälkeen olen kirjoittanut artikkelin Paavo Rintalan romaanista Vänrikin muistot.

Raija Talvio: Viimeinen juna länteen

Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen tapahtuu Äänislinnassa kesäkuussa 1944 viimeisenä vuorokautena ennen suomalaisten lähtöä. Näytelmän henkilöt liittyvät eri tavoin venäläisten siviilien leiriin, mutta myös yksityisasiat vaikuttavat heidän valintoihinsa.

Kapinallinen vartija ja esimiehet

Tapahtumien katalysaattori on vartija Johannes Santanen (tämä nimi tekstissä, henkilöluettelossa Toivonen), joka vastustaa määräystä, että leirillä on pengottava mummojen parakki partisaanien lentolehtisten löytämiseksi. Hänestä se on tässä vaiheessa turhaa. Tulkki Sonja kieltää tietävänsä, mistä lentolehtiset ovat tulleet.

Leirin komentaja, kapteeni Kairanto määrää Johanneksen arestiin, mutta toteaa samalla oikeusupseeri Hongalle, että lentolehtisiä on turha tässä vaiheessa etsiä: ”Ei ole mitään järkeä hermostuttaa vanhainkodin baabushkoja. Tärkeintä on nyt hoitaa asiat niin, että tilanne leirillä pysyy rauhallisena. Antaa mummojen olla.”  Puna-armeija ”odottaa toisella puolella järveä. Se tietää, että me luovutetaan, vetäydytään vapaaehtoisesti. Tällä samaisella tosiasialla on tietty vaikutus myös leiriläisiin, varsinkin nuoriin ja poliittisiin.”

Santasen arestirangaistus on Kairannon mielestä kuitenkin oikein, koska ”Santanen ei totellut. Käsky on käsky. Ei ole Santasen asia ymmärtää, oliko käskyssä järkeä vai ei.” Sen sijaan Hongan olisi pitänyt ymmärtää asia eikä antaa järjetöntä käskyä.

Santanen karkaa arestista ja osoittautuu vähemmän idealistisesti kuin minä hänet on aluksi esitetty.

Kaksi erilaista AKS:n jäsentä

Sekä kapteeni Kairanto ja että oikeusupseeri Honka ovat Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) valajäseniä. Siten Suur-Suomi, joka näytti toteutuvan 1941, on heille unelman täyttymys. Heidän suhtautumisensa on kuitenkin erilainen.

Kesäkuussa 1944 Honka haluaa taistella Itä-Karjalasta: ”Tämä maa ja ihmiset meidän omaa heimoa! Miten paljon verta vuodatettiin, että tänne asti päästiin?”

Sen sijaan Kairanto ymmärtää vetäytymisen Itä-Karjalasta olevan välttämätöntä. Hän yrittää lieventää asiaa sanomalla, että sodassa rintama vaihtelee, joten vetäytyminen voi olla tilapäistä. Honka ymmärtää, ettei Kairanto usko sanoihinsa.

Miehitysaikana Kairanto on keskittynyt keräämään ja osin äänittämään kansanrunoja. Hän on löytänyt mielestään aarteen, itkuvirsien taitajan Anastasia Mikkojevan ja haluaa viedä tämän Helsinkiin saadakseen talteen koko tämän aineiston tutkimuksensa lähteeksi.

Honka muistelee Bobi Sivéniä, joka ampui itsensä, kun Suomi suostui Tarton rauhassa palauttamaan Repolan ja Porajärven. Bobi Sivénin surmannut luoti ommeltiin AKS:n lippuun, jonka juurella uudet jäsenet vannoivat valansa. Kairanto uskoo saavansa Hongan irti itsemurha-ajatuksista.

Humanistinen lääkäri vs. AKS-läiset

Honka hävittää kiireellä leirin papereita, joista käyvät ilmi lukuisat ”paon” yhteydessä ammutut. Sen sijaan leirin lääkärin Tuurelan mielestä ne pitää säilyttää.

Tuurela muistuttaa Kairantoa leiriläisten korkeasta kuolleisuudesta talvella 1941-2. Kairanto vetoaa yleiseen elintarvikepulaan talvella 1941-2 ja Honka siihen, että määräykset leiriläisten annoksista eivät olleet heidän laatimiaan.

Tuurela ivaa: ”Ei. Te vain toteutitte, mitä muut olivat päättäneet. Näitte, mitä siitä seurasi, ja katsoitte vierestä. Viidesosa leiriläisistä kuoli. Viidesosa. Kaivoitte hautoja. Tai kaivautitte.” Tuurelan mukaan Honka oli kutsunut leiriläisiä ”rikkaruohoiksi”, jotka ”on todettu Suomeen sopimattomiksi ja kuuluvat keskitysleiriin…”

Sen sijaan Tuurela oli yrittänyt tehdä kaikkensa pelastaakseen leiriläisiä. Eikä vain sitä: hän oli lähettänyt tietoja korkeasta kuolleisuudesta päämajaan, lääkintöhallitukselle ja Punaiselle ristille.

Kun Kairanto pyytää Tuurelaa ottamaan lääkintäosaston autoon runonlaulajan Anastasian, Tuurela käyttää tilannetta hyväkseen: vastineeksi Kairannon on säilytettävä leirin paperit.

Tulkki Sonja yrittää pelastaa itsensä

Venäläinen mutta suomea osaava Sonja on ryhtynyt leirin tulkiksi pelastaakseen itsensä ja pienen tyttärensä Marusjan nälkäkuolemalta.

Samalla Sonja on yrittänyt auttaa leiritovereitaan, mutta hän tietää, että näiden on puna-armeijan tultua pakko puhua hänestä pahaa pelastaakseen itsensä. Yhteistyö vihollisen kanssa katsotaan maanpetokseksi, josta rangaistus on kuolema. Sen välttääksen Sonja ei voi jäädä Itä-Karjalaan.

Johannes on luvannut auttaa Sonjaa ja kihlannut tämän. Se takaisi Sonjalle ja hänen tyttärelleen luvan muuttaa tyttärineen Suomeen. Mutta koska Johanneksesta on tullut karkuri, Sonja ei saakaan Kairannolta lupaa muuttaa Suomeen.

Kairannon kaksinaismoraalia osoittaa, että hän vetoaa Sonjan kohdalla määräyksiin, vaikka hän on valmis taivuttamaan niitä Anastasian kohdalla, tosiasiassa siis omaksi hyväkseen.

Irja keskittyy yksityisasioihin

Hotelli Äänislinnan johtajattarelle Irja Salolle Itä-Karjalan suomalainen miehitysaika on ollut elämän parasta aikaa. Millaisia juhlia onkaan järjestetty! Yhdessä niistä hän oli Kairannon daamina.

Laulajatar Juulia Paananen on ollut esiintymismatkalla Äänislinnassa ja saanut sotilailta suuren suosion. Irja selittää Juulialle suunnitelmaansa: hän on ostanut hotelli Äänislinnan irtaimiston ja sisustaa niillä täysihoitolan, jonka hän aikoo perustaa kotipaikkakunnalleen.

Irja pyytää Kairantoa määräämään muutaman naisen leiristä kuljettamaan hotellin tavaroita juna-asemalle. Kairanto yrittää turhaan selittää, että Irjan tavarat ovat nyt pikkujuttu, kun puna-armeija hyökkää Kannaksella ja Itä-Karjalasta on lähdettävä. Irja saa Kairannon kuitenkin suostumaan. Sen sijaan hän ei myönny tämän pyyntöön tavata sodan jälkeen.

Kaksinaamainen Johannes ja epätoivoinen Sonja

Karattuaan arestista Johannes menee hotelliin Irjan luo, joka on myös ollut hänen rakastettunsa. Irja on halunnut pitää suhteen salassa, koska hotellin johtajattaren ja tavallisen sotilaan välillä on säätyero.

Irja suostuu auttamaan Johannesta, joka suunnittelee kävelevänsä länttä kohti. Johannes lupaa tulla talonmieheksi Irjan täysihoitolaan.

Epätoivoinen Sonja yrittää löytää uuden miehen, joka auttaisi häntä. Kuka tahansa kelpaisi ja hän on valmis tekemään mitä tahansa, mutta ei silti onnistu.

Sonja pyytää Juuliaa ottamaan tyttärensä Marusjan omakseen ja viemään Suomeen. Juulia ehdottaa, että Sonja pyytää Irjalta apua.

Näin Irjalle selviää totuus: Johanneksella on ollut samaan aikaan suhde Sonjaan. Kaksinaamaisuudesta kiinni joutunut Johannes vetoaa siihen, että hän halusi vain auttaa Sonjaa, mutta Irja ei usko miehen tehneen sitä pyyteettömästi. Johannes vetoaa myös siihen, ettei hänen Irjan välillä ollut mitään sitoumuksia. Irja myöntää tämän, mutta silti suhde on auttamatta karilla.

Sonja kiristää Irjaa puhumaan puolestaan Kairannolle – muuten Sonja ilmiantaa Johanneksen, ja silloin Irja paljastuu karkurin suojelijaksi. Kun Irjan huomauttaa, että ”Jos Johannes jää kiinni, se kuolee”, Sonja vastaa: ”Jos minä jään tähän kaupunkiin ja leirille, minä kuolen.”

Irja käyttää naisen keinoja

Saadakseen Kairannolta muuttoluvan Sonjalle ja tämän tyttärelle Irja muistuttaa Kairantoa, miten tämä on usein kertonut Stalinin terrorista. Neuvostovallan paluu merkitsee siis todennäköisesti uusia uhreja. Kairannon mielestä ”Se ei ole meidän vastuulla, mitä he tekevät toisilleen.” ”Tästä eteenpäin Aasia! Ihmisiä tuhoutuu. Tuhat tai kymmenen tuhatta. Venäjän historian kirjanpidossa satatuhatta on pieni luku.”

Irja näkee asian toisin ja vetoaa: ”Me ei puhuta nyt numeroista, vaan kahdesta elävästä ihmisestä.” Kairanto vastaa tekevänsä päätökset ”sotilaana tai ihmisenä” sen perusteella ”Mitä tämä merkitsee Suomelle?”

Mutta sitten Kairanto, joka on aiemmin turhaan pyytänyt Irjaa taloudenhoitajakseen, tunnustaa rakastavansa Irjaa. Kun tämä näyttää vastaavan hänen tunteisiinsa, Kairanto unohtaa periaatteensa ja suostuu Irjan pyytämään ”pikkuasiaan”: myöntämään matkustusluvan Sonjalle ja tämän tyttärelle.

Irja auttaa Johannesta alkutaipaleelle, mutta kieltää tätä tulemasta suunnittelemaansa täysihoitolaan.

Tieto Viipurin menetyksestä kariuttaa Irjan suunnitelmat: hotellin tavaralaatikot jäävät juna-asemalle.

Juulia sanoo Irjalle: ”Älä kadu mitään. Älä katso taaksesi. Sen, minkä teit, teit sen tiedon varassa, joka silloin oli. Sillä viisaudella, joka silloin oli.” Irja vastaa: ”Minä osaan unohtaa.”

Nähdä vs. kieltäytyä näkemästä

Tuurelan ja Kairannon kohtauksessa näkyy ero sellaisen ihmisen välillä, joka näkee ja ajattelee, ja sellaisen joka kieltäytyy molemmista.

Kairanto selittää leirin nimen muuttamista siirtoleiriksi sillä, että ”Leiriläiset odottavat siirtoa. Ovat odottaneet alusta asti. Kuljetusta pois.” ”Minne”, Tuurela kysyy, ja Kairanto vastaa: ”Kyllä sinä tiedät. Saksalaiset lupasi auttaa, asia sovittiin Berliinissä. Slaavit ja muut vierasheimoiset pois. Asutetaan muualle.” ”Minne”, Tuurela kysyy uudelleen, ja Kairanto vastaa: ”Venäjälle ja Ukrainaan. Saksan miehittämälle alueelle.”’

Tuurela kysyy: ”Oletko sä koskaan tullut ajatelleeksi, oletko sinä koskaan laskenut, miten suuria saksalaisten keskitysleirien pitää olla, kun sinne viedään kaikki ne ihmiset…joista saa lukea lehdistä? Kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia. Enemmänkin. Mihin ne kaikki katoaa?”

Tuurela on kuullut totuuden eräältä saksalaiselta potilaaltaan: ”Kaasua.”

Kairanto ei suostu uskomaan, vaikka Tuurela sanoo: ”Puhdasta matematiikkaa. Ihmisiä viedään leireihin. Eikä ne koskaan tule ulos.” ”Ukrainan juutalaiskylät. Miksi ne oli tyhjiä?” ”Me oltiin osa suurta ketjua, osa suurta palapeliä. Ollaan vieläkin.”

Humanisti vs. nationalisti

Keskustelun jatkossa havainnollistetaan nationalistisen ja yleishumanistisen ihmisen erilainen tapa katsella ja arvioida asioita. Samalla ennakoidaan eri sukupolvien yhteentörmäystä tulevaisuudessa.

Tuurela pelkää, että jonain päivänä hänen lapsensa kysyvät häneltä: ”Mitä sä teit sodassa, isä? Olin keskitysleirin lääkäri, lapset. Mikä se sellainen leiri on? Saksassa oli samanlaisia. Oliko se samanlainen? Ei. Ei ollut. Miten niin ei ollut? No kun ei ollut. Mikä sota se oli, isä? Kenen puolella me oltiin?” Kun Kairanto vastaa ”Suomen puolella!”, Tuurela kysyy: ”Kenen puolella Suomi on?” Kairanto vastaa ”Itsensä puolella”, mutta jälleen Tuurela kysyy: ”Onko Suomen puolella muita? Kenen mukana Suomi voittaa tai häviää!!” Kairanto vetoaa siihen, että talvisodassa meidät jätettiin yksin eikä sen haluttu toistuvan. Tuurela ei anna periksi: ”Suomen puolella, minkä Suomen? Sen joka taisteli yksin vapaudestaan vai sen, joka on osa uutta Eurooppaa, jota Saksa johtaa?”

Lääkärille ihmiset ovat samanlaisia riippumatta kansallisuudesta tai ”rodusta”: ”Niillä on umpisuoli ja peräsuoli ja perna ja keuhkot ja jonkinlainen sielun retale jossain lepattamassa. Ne on eläviä ja kuolleita tai siltä väliltä.” Tuurelan mielestä Kairanto ei näe todellisuutta: ”Sinä kuuntelet sanoja. Sä et näe lihaa, sulle on vain sanoja. Kirjoitat niitä paperille ja ne on aatteita tai väitteitä. Musta muuttuu valkoiseksi ja harmaaksi ja hyökkäys puolustukseksi.”

Vaikka Tuurela on yrittänyt parhaansa pelastaakseen leiriläisiä, juuri hän tuntee siis omantunnon vaivoja. Mutta idealistisen humanistin pinnan alla on myös laskelmointia, miten parhaiten selviytyä. Syy leirin papereiden säilyttämiseen on se, että hän uskoo totuuden olevan paras henkivakuutus. Eihän vielä tiedetä, kuka Suomessa tulee pitämään valtaa. Myös saksalaistenkin miehitys on mahdollisuuksien rajoissa.

Hongan toivottomuus

Hongalla ei ole muuta kuin ideologia, ja siksi vaihtoehdot ovat vain totaali voitto tai totaali tappio: ”Jos Viipuri sortuu, sortuu koko Suomi!” Honka on sisäistänyt Eino Leinon sortovuorien runon Viipurin vartio sanoman: ”Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, / seisonut ennen jo tulessa ja veressä, / kertoa voivat sun muurisi harmaat / isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; / Viipuri! Et sinä sortua saa. / Jos sinä seisot, seisovi maa.”

Niinpä kun tulee tieto Viipurin menetyksestä, toivottomuus ottaa Hongassa vallan: ”Ei kannata lähteä. Miksi pitäisi lähteä täältä? Suomeen? Suomea ei kohta enää ole. Puna-armeija on Helsingissä ennen meitä.”

Totuus selviää Kairannolle

Irja yrittää vielä vedota Kairantoon. Eikö tämä voisi ottaa mukaansa edes yhden paketin, jossa on hotellin kattokruunu?

Paikalle saapuu kuitenkin Johannes, joka uhkaa Kairantoa aseella saadakseen tämän asetakin, auton, kulkuluvan ja paperit. Ilman niitä hän ei pääse kaupungista.

Taustalta kuuluu laukaus. Kairanto saa Johanneksen aseen haltuunsa, mutta silloin saapuu Irja, joka osoittaa vuorostaan Kairantoa tämän aseella ja pelastaa Johanneksen. Kairannolle selviää Irjan ja Johanneksen suhde ja siten se, ettei Irja rakasta häntä. Toisaalta Kairanto Johanneksen lähdettyä paljastaa Irjalle, ettei hänen aseensa ollut ladattu – hän siis tiesi, ettei vaaraa ollut, mutta suostui silti Irjan pyyntöön päästää Johannes menemään. Se on Kairannon ainoa epäitsekäs teko, hänhän oli juuri saanit tietää, ettei Irja rakastanut häntä.

Kairannon suunnitelmat romahtavat myös sikäli, että Anastasiakaan ei halua lähteä Kairannon luokse Helsinkiin vaan pysyä kotona omaistensa luona.

Naiset selviävät

Laukauksen syy selviää: Honka on sittenkin tehnyt itsemurhan.

Lopussa nyssäköitä kantavat Sonja ja Marusja tapaavat kadulla Irjan, joka kantaa kristallikruunulaatikkoa. Irja ripustaa laatikon puun oksalle. Kaikki kolme jatkavat yhdessä kohti läntä. Yksityiselämään keskittyvät naiset siis selviytyvät ideologisia miehiä paremmin. Illusioiden hälvettyäkin he tuntevat solidaarisuutta toisiaan kohtaan.

Kaksi symbolia

Kattokruunu symboloi näytelmässä Irjan materialismia, johon tämä keskittyy sodan kaaoksen keskellä mutta josta tämä lopussa luopuu.

Toinen symboli ovat leirin paperit, jotka sisältävät todisteet leirin korkeasta kuolleisuudesta ja siksi Honka haluaa tuhota ne, Tuurela taas säilyttää ne. Tavallaan tässä on kyse perinteisen historiantutkimuksen uskosta siihen, että totuus selviää dokumenteista. Ihmisten muistot eivät riitä todisteiksi.

Arvio näytelmästä

Suomalaisten miehittämää Itä-Karjalaa ei ole paljonkaan kuvattu fiktiossa. Siten näytelmän idea on sinänsä hyvä. Toteutus jää kuitenkin pinnalliseksi. Näin näytelmän Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 2006.

Ilmeisesti Raija Talvio uskoi, ettei katsojilla ole tarpeeksi pohjatietoja. Tämä pitää todennäköisesti pitää paikkaansa, mutta silti on kömpelöä antaa suoraa informaatiota. Honka esimerkiksi lainaa AKS:n valaa – tällaista ei tarvitse tehdä asiasta, jonka molemmat keskustelukumppanit tietävät.

Henkilöissä ei ole oikein syvyyttä vaan he jäävät eri asenteita edustaviksi tyypeiksi. Repliikeistä puuttuu subteksti.

Toki näytelmässä tapahtuu klassinen anagnorisis: totuus paljastuu sekä yksityisesti (Sonjan käsitys Johanneksen rakkaudesta ja avusta, Irjan käsitys Johanneksen rakkaudesta ja Kairannon käsitys Irjan rakkaudesta osoittautuvat illuusioiksi) että yleisesti (Kairannon ja Hongan unelma Suur-Suomesta sortuu, Tuurela paljastaa Kairannolle taustalla olevan todellisuuden). Irjan kohdalla tapahtuu myös peripeteia: toiminnan suunta muuttuu päinvastaiseksi.

Sen sijaan Kairannon ja Hongan kovasydämisyys leirivankeja kohtaan ei voi tulkita harmartiaksi klassisessa merkityksessä ”erehdyksestä tai tietämättömyydestä johtuva virhetoiminta”, vaan syynä on heidän ideologiansa.

Kärsimys (pathos) on suureksi osaksi näyttämön ulkopuolella ja menneisyydessä (leirivankien joukkokuolema 1941-2). Vain Sonjan tilanne on epätoivoinen. Tai oikeastaan niin on myös Hongan, mutta häntä kohtaan on vaikea tuntea myötätuntoa.

Arvosteluja näytelmän esityksistä

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004447775.html

https://www.ts.fi/kulttuuri/1074168213/Viihdyttava+esitys+Suomen+historian+puhumattomista

https://www.ksml.fi/paikalliset/2843452

Venäläisten siviilien leirejä muissa romaaneissa

Blogissani olen kirjoittanut kahdesta venäläisten siviilien leirien Itä-Karjassa 1941-44 käsittelevästä romaanista: Enni Mustosen teoksessa Kielon jäähyväiset ja Tapani Bagge dekkarissaan Musta pyörre (joskaan jälkimmäisessä en ole juurikaan kirjoittanut aiheesta).

Aihetta on käsitellyt myös Pekka Manninen romaanissa Äänislinna (Helsinki-kirjat 2011).

Blogissa olen käsitellyt Itä-Karjalan miehitystä myös seuraavissa teoksissa: Mikko Karvosen (Onttoni Miihkalin) Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942, Enni Mustosen Sotaleski ja Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt. Jälkimmäisen artikkelin lopussa vertailen aihetta käsitteleviä suomalaista kaunokirjallisuutta. Vertailun jälkeen olen kirjoittanut vielä artikkelin Paavo Rintalan romaanista Vänrikin muistot.

Tutkimuksia Suur-Suomesta, Itä-Karjalan miehityksestä ja venäläisten siviilien leireistä

Hyytiä, Osmo: ”Helmi Suomen maakuntien joukossa”. Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Edita 2008.

Kulomaa, Jukka: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941-1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2013.

Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944. Otava 1982.

Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga 2014.

Mikkola, Marja-Leena: Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-1944. Tammi 2004.

Rosén, Gunnar: Suomalaisena Itä-Karjalassa. Sotilashallinnnon ja Suomen Punaisen Ristin yhteistoiminta 1941-1944. Suomen historiallinen seura 1998.

Salminen, Pauliina: Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa. Atena 2013.

Seppälä, Helge: Suomi miehittäjänä 1941-1944. SN-kirjat 1989.

Mikko Karvonen: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942

Mikko Karvosen Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 juuttui jatkosodan aikana sensuuriin ja julkaistiin vasta 2007.

 

Raatteen tieltä Vuonniseen

Kirjan alkupuolella on uudelleen painettu teos Raatteen tieltä Vuonniseen, joka julkaistiin 1941 kirjailijanimellä Onttoni Miihkali. Se sisältää lyhyitä päiväkirjamerkintöjä ajalta 11.6.–20.7.1941.

Kirja alkaa 11. kesäkuuta 1941 kutsulla ”ylimääräisiin kertausharjoituksiin”. Koska se syksyllä 1939 merkitsi liikekannallepanoa, Mikko Karvonen aavistaa, että edessä on  uusi sota. Kyseessä on jo hänen viides sotansa, ja ”kolmas koti on jätettävä. Kaksi kotia täysineen on ryssä minulta tuhonnut – isältä perimäni ja oman laittamani. Vajaassa vuodessa olen pystyttänyt kolmannen, – saas nähdä, miten sen käy.”

Oulun asemalla on 13. kesäkuuta junan vieressä toinen täynnä saksalaisia sotilaita, tykistöä ja panssariautoja: ”Saksalaisten läsnäolo toi mieleen turvallisuuden tunnun. Mitä tapahtuneekin, niin emme ole nähtävästi yksin. Mutta ihmiset ovat siitä huolimatta kovin vakavia. Viime sota on vielä kovin lähellä. Maa on väsynyt ja raihnainen. Ei ole vielä tarpeeksi rakennettu – uuden sodan hävitettäväksi.”

Liikekannallepano sujuu hyvin, sillä syksystä 1939 on otettu oppia: ”Silloin tulivat kaikki miehet kerralla ja joutuivat makailemaan viikkokausia ilman aseita ja varusteita, odotuksessa ja epävarmuudessa. Nyt käy kaikki toisin: miehet tulevat pienissä erissä ja pistetään heti jo ennen muodostettuihin yksikköihin. Ei melua eikä tungosta…”

Ilma on täynnä toinen toistaan hurjempia, joskus aivan naurettavia huhuja. Karvonen ihmettelee 20. kesäkuuta: ”Ei huomaa kenessäkään levottomuutta tai pelkoa. Valmistaudumme sotaan kuin tuttuun työhön.”

Seuraavana päivänä Karvonen merkitsee muistiin: ”Puuttuu kohtaloon alistumisen tuntu, kuten viimeksi. Kuolema on ikään kuin jossakin kauempana – ei niin ehdoton eikä niin lähellä.” Kiinnostavaa kyllä, nämä tunteet puuttuivat myös hänen omista talvisotakuvauksistaan Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä.

Vielä aamulla 22. kesäkuuta puhellaan, että jos Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyy sota, ”omat” otetaan ”korkojen kanssa”.

Pari tuntia myöhemmin tulee tieto Saksan hyökkäyksestä ja vähän ennen puoltapäivää tieto Hitlerin puhe luetaan radiossa. Karvonen uskoo naivisti Hitlerin vakuutukseen, että hän talvisodan aikana kärsi ja tunsi myötätuntoa Suomea kohtaan. Hän löytää ”jälleen viime sodan aikana kadottamani uskon. Olin pieni enkä kyennyt käsittämään suuria. Olin heikko ja siksi horjuin…”

Uusi päivä koittaa Karjalalle – Suomelle – koko Euroopalle.”

Samalla Karvonen uskoo koittavan Neuvostoliiton loppu. Kesäkuun 26. päivänä hän istuu talvisodassa kaatuneen puna-armeijalaisen haudalle ja miettii, miten käy aatteen, jonka puolesta tämä kaatui, ja tulee johtopäätökseen: ”Oppi, joka rakentuu pelkkään materialismiin, joka pitää kaikkea inhimillisyyttä naurettavana ja joka nojaa vain raakaan väkivaltaan ja ihmisen alhaisimpiin vaistoihin: vihaan, kostonhaluun ja sadismiin, ei voi elää kauan. Se on eräänlainen rappeutumisilmiö, paha sairaus, joka paranee nopean, säälimättömän leikkauksen avulla.”

Saman päivän iltana kuunnellaan radiosta presidentti Rytin puhe, joka on Karvosen mielestä ”Kiihkoton, asiallinen, rehellinen.” 

Karvoselle Suomen hyökkäys Itä-Karjalaan merkitsee oman kansan vapauttamista, jota hän on odottanut siitä lähtien, kun heimosotien jälkeen pakeni Suomeen. Hän uskoo vilpittömästi, että ”Karjalan heimo”, siis vienalaiset ja aunuslaiset, kuuluu yhteen suomalaisten kanssa: ”Te ette ole enää irrallinen oksa, kuten tähän asti. Teitä ei vieras sorra, ei hylji eikä hallitse.”

Karvosen luonteen olennainen piirre käy ilmi hyvin siitä, että järkeily on hänen mielestään pahasta ja ”intoilu” hyvästä: ”Hiiteen kylmä harkinta ja varovaisuus. Olkaamme kerran rohkeita, intoilijoita…” Nuoret ovat oikeassa: ”Alas vanhat ja viisaat!”

Hyökkäyksen etenemistä Karvonen seuraa takaa, joten siitä ei sen enempää. Yksilöllistä on se, ettei hän ole tavannut omaisiaan sen jälkeen, kun pakeni Suomeen. Millaista kaikki on? Kenet vielä tapaa elossa? Tällaiset tunteet eivät voi olla herättämättä myötätuntoa sellaisessakin, joka tietää lopputuloksen eikä muutenkaan voi yhtyä ylentyneeseen mielialaan: ”Olenhan unelmoinut ja haaveksinut tästä kaksikymmentä vuotta. Onhan tämä tässä, savinen, märkä maa minulle luvattua maata. Sodinhan heimoni vapauden puolesta…” 

Heinäkuun 20. päivänä 1941 Vuokkiniemessä järjestetään ”kansankokous”, jossa Onttoni Miihkali julistaa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen. ”Millä valtuuksilla? – Niillä, jotka Jumala on meille antanut, käskien asuttamaan tämän maan.”

Teoksen toimittaja Eero Marttinen huomauttaa esipuheessaan, että kokous ei tehnyt vaikutusta edes Suomessa, koska se ei ollut edustava: paikalla oli vain itäkarjalaisia pakolaisia ja paikallisista vain naisia, lapsia ja vanhuksia.

Kirjan lopettaa suoranainen ylistyshymni Mannerheimille, joka on nyt täyttänyt vuonna 1918 antamansa lupauksensa, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennen kuin Itä-Karjala on vapaa.

Tehtävä Itä-Karjassa

Esipuheessa Eero Marttinen kertoo, että tiedustelu-upseerin koulutuksen saanut luutnantti Mikko Karvonen nimitettiin jatkosodan alussa heimosoturipataljoonista muodostettuun Osasto K:hon. Samalla hänet määrättiin Itä-Karjalan sotahallinnon varakomentajana ja neuvottelukunnan puheenkohtajana toimineen jääkärieversti Ragnar Nordströmin adjutantiksi. Lisäksi hän toimi Karjalan vapautusliikkeen johdossa.

Tehtävänä oli kierrellä vapautetuilla alueilla ja suorittaa Itä-Karjalassa tarkastusmatkoja, kirjata sotasaaliit, tehdä mielialaraportteja, laatia ehdotuksia ja raportoida tilanteista ja tapahtumista suoraan marsalkka Mannerheimille.

Ensivaikutelmat suomalaisten valtaamassa Itä-Karjalassa

Teoksen toinen osa on nimeltään Raiskatun romantiikan mailla. Viisi matkaa Itä-Karjalaan. Nyt päiväkirjamerkinnät ovat paljon pitempiä kuin ensimmäisessä osassa.

Aluksi seuraa jälkinäytös Vuokkiniemen kokouksesta: Mikko Karvonen ja ”Karjalan vapausliikkeen johto” kutsutaan 27. heinäkuuta 1941 päämajaan Mannerheimin puhutteluun. Mutta Mannerheimin puheesta Karvonen ei kirjoita sanaakaan, sen sijaan hän kuvaa ihaillen ”suuren miehen” olemusta.

Sen jälkeen seuraa ensimmäisestä matkasta Aunukseen 27.9–9.10.1941 tehtyjä päiväkirjamerkintöjä. Ne ovat kuin yksi suuri valitusvirsi siitä, kuinka itäkarjalaiset ovat menneet neuvostoaikana alaspäin niin taloudellisesti, kulttuurisesti kuin moraalisesti. Mutta vielä he ovat pelastettavissa, kun pääsevät Suomen yhteyteen.

Löydetään rangaistusleiri parakkeineen. Kirkot on naulattu umpeen ja muutettu teattereiksi.

Karjalaiset ottavat suomalaiset hyvin vastaan. Eräs poika sentään epäilee väitettä, että Suomessa asiat ovat paremmin, ja haluaa nähdä kaiken omin silmin. Hän pääseekin peräti Helsinkiin ja vakuuttuu.

Kuvaus on niin yksipuolista, että herää epäilys, että Karvonen uskoo naivisti kaiken, mitä itäkarjalaiset hänelle kertovat miehittäjää mielistelläkseen.

Suomalaisista Karvonen kertoo vain myönteisiä asioita. Sotilaat ovat kaikki reippaita ja reiluja poikia.

Eversti jakaa sotilasmuona-annoksia pakolaisille niin anteliaasti, että alaiset rupeavat piilottelemaan niitä, etteivät joutuisi kärsimään nälkää. Seteleitäkin eversti jakaa omista varoistaan, jotta vältyttäisiin byrokratialta, kun ei tarvitse tehdä tiliä kenellekään. Eversti ottaa myös autonsa täyteen pakolaisia ja vie heidät matkan varrella olevaan koteihinsa.

Oman kansan rakastaminen – vieraan kansan vihaaminen

Mikko Karvoselle vihollisia ovat nimenomaan venäläiset, joista hän käyttää sanaa ”ryssä”. Kyse ei siis ole vain Neuvostoliitosta eikä kommunisteista.

Karvosen asenteista kertoo pähkinänkuoressa 11. syyskuuta 1941 kirjoitettu kuvaus Kareljskajasta, jonka muodostaa kymmenkunta pikkukylää. Puolessa niistä asuu venäläisiä ja ne näyttävät vauraammilta kuin Aunuksen karjalaiskylät, minkä Karvonen uskoo johtuvan siitä, että ”venäläisiä on tuskin ollenkaan vainottu poliittisista syistä.”

Karvosen valtaa ”katkeruus ja pahamieli. Muistelen heimoni viisisatavuotista kärsimyshistoriaa. Mieleeni tulee, että kaksi kolmannesta kotimaakuntani väestöstä on tuhoutunut tai kulkee parast’aikaa tuhoaan kohti. Tiedän, että näissä parissa kylässä asuu juuri sitä kansallisuutta, joka on meille karjalaisille antanut maaorjuutta, tehdasorjuutta ja kaikkinaista muuta orjuutta. Siperian ja ristin tiet, henkinen rappio ja ruumiillinen tuho – nehän ovat tulleet noiden ihmisten taholta. Venäläiset, nehän ovat ikisortajiamme, verivihollisiamme…”

Karvonen syyttää siis tavallisia venäläisiä siitä, mitä tsaarin venäjä ja Neuvostoliitto on karjalaisille tehnyt. Ennen kaikkea hän tulkitsee historiaa ajan suomalaisnationalisesta ja siten ei-karjalaisesta näkökulmasta. Silloin ei lainkaan ymmärretty, ettei identiteetti ei aikoinaan perustunut kieleen vaan uskontoon. Niinpä ne karjalaiset, jotka kastettiin ortodokseiksi, liittyivät Novgorodiin samoin kuin katolisiksi kastetut Ruotsiin. Katolisia ja myöhemmin luterilaisia ortodoksiset karjalaiset nimittivät ”ruotseiksi”.

Karvonen uskoo, että neuvostoviranomaiset ovat jättäneet venäläiset tarkoituksella paikalleen, kun taas karjalaiset on evakuoitu ”tietäen, että se, mikä suomalaista on, voi suomalaisiin helposti liittyä – mutta ollen samalla varmat, etteivät itä ja länsi, suomalainen ja venäläinen, yhdy milloinkaan…”

Venäläiset ovat Karvosella vain ”Lisää suita, jotka kärkkyvät kansamme niukoista varoista annoksia, vieraita suita, vihaamiamme suita.” Edes ”länsimaisen sivistyksen saaneena ihmisenä” ja ”kristittynä” hän ei pysty tuntemaan myötätuntoa venäläisiä kohtaan, vaan haluaa siirtää ”heidät yli Syvärin, omiensa luo, joka sorkan…”

Karvosen pettymykseksi hänen ehdotuksensa ei saa kyläläisiltä vastakaikua. Eräs ukko vastaa: ”Hallitkoon meitä vaikka paholaiset, kunhan vain bolševikeista irti pääsemme.” Ja kun hän yrittää sanoa, että kielikin on eri, hänelle vakuutetaan, että suomea kyllä opitaan.

Karvonen ei myöhemminkään mainitse lainkaan venäläisten siviilien leirejä, mutta voinee otaksua, ettei hänellä ollut mitään niitä vastaan, eikä hänellä olisi riittänyt sääliä korkean kuolleisuuden takia.

Puolen vuoden kuluttua kaikki on hyvin

Eero Marttisen esipuheen mukaan everstiluutnantti Nordström sairastui marraskuussa 1941 ja joutui jättämään tehtävänsä. Niinpä luutnantti Karvonen joutui hoitamaan tarkastusmatkoja pääasiassa yksin.

Välissä oli tauko marraskuun 1941 jälkeen kuukausien tauko. Muut neljä matkaa tapahtuivat huhtikuussa ja toukokuussa 1942.

Toukokuun 15. päivänä 1942 kirjoittamassaan merkinnässä Karvonen korostaa suomalaisten aiheuttamaa positiivista muutosta, joka on tapahtunut vain puolessa vuodessa: ”Viime syksynä, taistelujen vielä riehuessa keskellä maakuntaa, vallitsi kaikkialla sanoinkuvaamaton sekamelska, pelko ja epätoivo. Asukkaat palailivat juuri koteihinsa murheen murtamina, vapisevina, epäluuloisina. Suomalaisia ei tunnettu muuta kuin bolševikkien kauhunkuvauksista. Ei tiedetty, mitä huominen päivä tuo tullessaan.”

Sotilashallinnon esikuntien juuri toimintansa aloittaneiden virkailijoita Karvonen myöntää vaivanneen ”tottumattomuus ja epävarmuus”.

Puolen vuoden kuluttua jopa siisteys on parantanut: ”Ikuiset tunkiot ja kompostikasat ikkunoiden alta ovat hävinneet. Vallitsee puhtaus ja järjestys. Romukasat ja rikkinäiset ajokalut ovat hävinneet näkyvistä. Siellä täällä hohtaa uutuuttaan jokin rakennus. Teitten varsiin on ilmestynyt ojia, ohjaamaan pois märkyyttä. Esikunnat ja virkailijat työskentelevät tottuneesti ja taitavasti.

Asukkaiden mielissä on varmuutta. He tuntevat jo suomalaiset ja tietävät, mitä näiltä on odotettavissa. Kaikilla on työtä, jokainen voi ansaita leipänsä, eivätkä avuttomimmatkaan joudu näkemään nälkää.

Kuljetuslaitokset, posti, kauppa ym. elämälle tarpeelliset laitokset toimivat. Kaikessa on tietysti sota-ajan tuntua ja rajoittuneisuutta, mutta neuvostokansalaiset eivät sitä huomaa. Tämä on kuitenkin verrattomasti parempaa kuin mitä heillä on ennen ollut.”

Karvonen on varma, ettei kyse ole ainoastaan hädän lievittämisestä, vaan ”huomaan siinä varman tulevaisuudenlupauksen. Huomaan, ettei tässä ole kysymys tilapäistyöstä. Lasketaan perustaa, joka ei petä. Karjalainen heimoni, jonka hyväksi uhrataan niin paljon, tunnustetaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksesta. Rakkaus, jota sille osoitetaan, uhrit, jotka sen puolesta kannetaan, osoittavat selvää selvemmin, että heimoni on pelastettu häviöstä ja unohduksesta.”

Idealismi ja ideologia estää Karvosta ymmärtämästä, että sotaa ei ole vielä ratkaistu.

”Suomenheimoisia” on oikein suosia, muilta kieltää kaikki oikeudet

Karvonen käy myös vepsäläisten parissa. Kun hän (5.5.1942) kuulee opettajan moittineen vepsäläispoikaa tappelemisesta kylään sijoitetun venäläisperheen pojan kanssa, hän uskoo sen tapahtuvan vain muodon vuoksi, koska se kuuluu opettajan virkaan. Karvonen sen sijaan on ”tyytyväinen, teki niin mukavaa, kun kuuli, että ryssänvihan itu oli noissa vepsäläisipanoissakin. Kun pojista tulee aikanaan miehiä, olisi kansallistunne heissä jo valmiiksi kehittynyttä, voimakasta, taisteluihin ja sankaritekoihin kannustavaa. Ryssää, jota jo pienenä oli selkään annettu, pieksettäisiin ja ruhjottaisiin kuin vierasta sikaa.”

Aiemmin (29.9.1941) Kaukoijärvellä karjalaiset ovat syyttäneet Valko-Venäjältä siirrettyjä talonpoikia siivottomiksi ja varkaiksi ja väittävät näiden saavan suuremmat normit kuin karjalaiset Karvonen väittää ottaneensa selvää, että tämä piti paikkaansa. Tosiasiassahan nimenomaan ”kansallisten” normit olivat suuremmat kuin ”ei-kansallisten”.

Valko-Venäjältä siirretyt varakkaat ja uskonnolliset talonpojat vastaavat samalla mitalla: ”Kun he tulivat tänne, haukkuivat karjalaiset heitä heidän uskonsa tähden ja soimasivat kulakeiksi. Kaikki työnsä teettivät heillä, itse kyliä kävivät ja virkoihin pyrkivät. Kommunisteja olivat, NKVD:n urkkijoita ja Stalinin kätyreitä.

Mutta entäpä nyt, kun suomalaiset tulivat? Valkoisista valkoisimpia olivat ja keikkuivat taas kukkoina tunkiolla. Ja sellaisiksi nationalisteiksi olivat tulleet, etteivät mahtuneet heidän kanssaan edes samoihin kyliin asumaan, vaan olivat ajaneet heidät niistä pois, jumalattomat!”

Karjalaisvaimo hihkaisee: ”Pidä suunne suokemmalle, ryssät! Tietäkään, että nyt on meidän hallitus!”

Karvonen ei rupea tutkimaan, olisiko valkovenäläisten syytöksissä perää ja voisivatko karjalaiset esittää itsensä suomalaisille vastoin totuutta hyvässä valossa, vaan asettuu itsestään selvästi ”tuon ryysyisen, laihan akan” puolelle, joka hänen mielestään ”käsitti, että valta on vihdoinkin siirtynyt omalle kansalle, että karjalaiset ovat isäntiä omassa maassaan ja nuo toiset vain vieraita, joilla ei ole mitään oikeuksia. Ja kansallisviha ja kansallisylpeys, nekin ovat hyvästä.”

Käsitys siitä, että miehitetyn alueen asukkaat voisivat olla ”isäntiä omassa maassaan”, on naiivi.

Nämä kaksi episodia tekevät selväksi, ettei Karvonen lainkaan havaitse, että hänen nationalisminsa on perusteiltaan juuri samanlaista kuin Stalinin kommunismi: ihmiset jakaantuvat ”meihin” ja ”muihin”. ”Me” ovat etuoikeutettuja, ”muita” voi kohdella miten vain.

Karvonen kertoi Paavolaisille epäkohdista, mutta vaikeni niistä kirjassaan

Mikko Karvonen ei suinkaan kirjoittanut kaikesta kokemastaan ja ajattelemastaan päiväkirjaansa. Siitä todistaa se, mitä Olavi Paavolainen kirjoittaa Synkässä yksinpuhelussa 11.-19.9.1941: ”Miten mielenkiintoista Tsalkin elämysten jälkeen on todeta se katkeruus, millä syntyperäinen vienalainen Miihkali puhuu Itä-Karjalan Sotilashallinnosta. Sen AKS:läinen johto on näet vallatun alueen toimipaikkoja täyttäessään aniharvoja poikkeuksia lukuunottamatta syrjäyttänyt sikäläistä syntyperää olevat miehet. Sitä olin uumoillutkin. Mutta mitä tulee ’Suur-Suomesta’, jos sitä ei hallita sydämellä ja myötätunnolla, vaan ainoastaan järjellä ja imperialistisella tylyydellä?”

Karvonen ei edes mainitse Paavolaisen tapaamista Salaisessa sotapäiväkirjassa Itä-Karjalasta. Ja vielä merkittävämpää on, ettei koko kirjasta löydy arvostelua suomalaista sotilashallintoa kohtaan. Onko syy vain se, että päiväkirja on tarkoitettu julkaistavaksi eikä tällainen olisi sota-aikana mennyt sensuurista läpi?

Olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Karvonen eri tavalla raporteissaan.

Vertauskohtana Synkkä yksinpuhelu

Kiinnostavinta on se, miten erilaisen kuvan Mikko Karvonen ja Olavi Paavolainen antavat Suomen miehittämästä ja valloittamasta Itä-Karjalasta. Synkkä yksinpuhelu on monessa suhteessa suorastaan vastakohta Salaiselle sotapäiväkirjalle Itä-Karjalasta 1941-1942.

Jo 31. elokuuta 1941 Paavolainen on kirjoittanut: ”Mitä kauemmin täällä oleskelen, sitä enemmän alkaa mieltäni painaa sekä se kyvyttömyys että myös h a l u t t o m u u s ymmärtää täkäläistä elämää, mitä ei vain tavallinen sotilas ja työkomppanian mies, vaan ’valistuneet’ upseerit ja lotatkin osoittavat. Hangatessaan lysolilla ja sterisolilla ’ryssänhajua’ pois taloista he tuntuvat desinfioivan myös omat sielunsa kemiallisen puhtaaksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain säälittävää köyhyyttä ja primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on yhtä paljon todistus perinnäistapojen voimasta.” 

”Mitä vaarallisin käsitys itäkarjalaisista ’ryssinä’ ja ’ali-ihmisinä’ on jo täyttä kyytiä muodostumassa. Vihalla ja suvaitsemattomuudella myrkytetty AKS:läisen heimoaatteen nurja puoli alkaa paljastua koko irvokkuudessaan.”   

Paavolainen itse ihailee sekä maisemaa että taloja. Hän uskoo, että juuri tällaisissa oloissa Kalevalan runot ovat syntyneet, ei vain säilyneet, kuten eräs ajan teoria väittää. Hän paheksuu muita suomalaisia, jotka pitävät taloja primitiivisinä, koska eläimet asuvat ihmisten kanssa saman katon alla.

Paavolainen näkee itäkarjalaiset erilaisina, mutta ei eriarvoisina. On väärin yrittää tehdä heistä pakolla suomalaisia.

Vuonna 1939 pitkän Neuvostoliiton-matkansa perusteella Paavolainen tahtoo myös opettaa suomalaisia lukijoita, joilla hänen mielestään on yksipuolisesti negatiivinen kuva Neuvostoliitosta, että Itä-Karjalassa on neuvostoaikana tapahtunut edistystä. Suomalaisten ei pidä arvostella näkemäänsä oman esteettisen makunsa perusteella rumaksi tai kummalliseksi vaan tajuta, mitä tehtävää ne palvelevat.

Vepsäläisalueella Paavolainen huomaa, että suomalaiset koetaan vieraina ja kohtelu on kylmää toisin kuin Aunuksessa, koska yhteydet ovat suuntautuneet vain Venäjälle päin, eivät Suomeen. Tässä Paavolainen katsoo siis asiaa neutraalisti.

Paavolainen arvelee, että koska vepsäläiset asuvat kauempana rajasta, neuvostovalta on voinut kohdella heitä paremmin. Tässä on perääkin, mutta osoittaa ennen kaikkea halua selittää asioita myönteisesti Neuvostoliiton kannalta.

Ylipäänsä negatiivisia asioita Paavolainen ei mainitse juuri lainkaan, ei edes Itä-Karjalan suomalaisten kohtalosta Stalinin puhdistusten aikana 1937-8. Johtuuko tämä vain siitä, että asiasta olisi ollut sopimatonta puhua, kun kirja julkaistiin 1946? Onhan tunnettua, että Paavolainen editoi Synkkää yksinpuhelua moneen otteeseen.

Näin myös Karvosen kirja näyttää Synkän yksinpuhelun puutteet.

Martti Haavion Me marssimme Aunuksen teitä

Martti Haavio lainaa teoksessaan Me marssimme Aunuksen teitä Onttoni Miihkalin puhetta Aunuksenkaupungin voitonparaatissa 10. syyskuuta 1941: ”Suomalaiset sotilaat” – – ”te valloititte tämän maan. Mutta te ette tulleet tänne valloittajina, ette kuin vihollismaahan. Te tulitte tuoden valoa pimeydessä vaeltajille. – – Kiitän teitä vapautuvan kansani puolesta. Me karjalaiset tiedämme: yksin emme voi mitään, teidän kanssanne paljon.”

Sen enempää Karvonen kuin Haavio eivät havainneet mitään kummallista siinä, että ”itäkarjalaisten edustajana” puhui Suomessa parikymmentä vuotta asunut.

Kuten tytär Katarina Eskola osoitti teoksessa Itään, Me marssimme Aunuksen teitä ei ollut päiväkirja kuten alaotsikko kertoi, vaan otteita vaimo Elsa Enäjärvi-Haaviolle lähettyjä kirjeitä. Haavio oli myös editoidessaan tekstejä poistanut omaa Suur-Suomi-intoaan, joka ei sopinut 60-luvun lopun mielipide-ilmastoon.

Myös Haavio oli innolla siirtämässä venäläisiä pois Itä-Karjalasta.

Paavolaisen tavoin Haaviokin ihailee maisemaa ja vanhaa rakennuskulttuuria. Kansanrunoudentutkija yhtyy romantikkoon merkinnässä Kaukoijärvellä 29.7.1941: ”Koko tämä harmaa, patinoitu kauneus: aikaa, joka ei ole pysyväinen, mutta on vielä, tällä hetkellä! Aristokraattista aikaa. Talonpoikaista, erehtymätöntä tyylitajua.”

”Eukko, joka paistoi pirtissä leipää. oli ystävällinen ja puhelias. Hän oli minulle kuitenkin, kuin kalevalaisten aikojen nainen: naiivi, sanoisi kaupunkilainen, viisas, laajatietoinen, kun hänet sijoitetaan ympäristöönsä.” 

Haavio rekisteröi näkemäänsä konkreettisesti, mutta toisin kuin Karvosella kaikki ei ole hänestä hullusti. Toki hänkin kuvaa vankileiriä ja muuhun tarkoitukseen käytettyjä kirkkoja, mutta myös suurta voimalaitosta ja tehdaskylän virkailijoiden asuntoja nykyajan mukavuuksineen. Löytyypä vähemmän mairittelevia vertauskohteita Suomeen:

14.8.1941: ”Vieljärvi ei ole joka suhteessa se idylli, jollaiseksi olen kuvitellut karjalaiset kylät. Sen asemapaikka on kaunis, siellä on uljaita vanhoja taloja, jotka kuvastuvat veteen. Mutta se on myös epäsointuinen: vanhaan kylään on tuotu jotakin, joka ei liity tyyliin – eipä silti, samoinhan Suomenkin maaseudun kylät ovat siirtyneet idyllistä proosaan. Täällä on virastotaloja, osin nyt palaneita; kulttuuritalo, jossa on teatterihuoneisto, elokuvat, huomattavan suuri kirjasto, biljardihuone ja klubi, osaksi tiilestä, osaksi puusta rakennettu. Huomasin, että puinen fasadi on oudosti vääntynyt.”

Stalinets-lehden toimituksessa Haavio löytää kymmeniä käsikirjoituksia, joissa ”arvosteltiin – usein hämmästyttävän räikeäsanaisesti – oloja. Ne eivät paljoakaan eronneet meikäläisistä ’lähetetyistä kirjoituksista’.”

Kiinnostavaa on, että Haavion mielestä Ylä-Viteleen kyläkokouksessa 18.8.1941 ”paras puhe oli kolhoosin päällikön pitämä. Hän ei vähimmässäkään määrin viitannut politiikkaan. Hän tähdensi vain työn merkitystä. Olot ovat nyt muuttuneet, lausui hän, mutta ei ole aikaa lepoon. On kysymys siitä, että aunukselaiset elävät – kaikkien on siis kaksinverroin ahkerammin ryhdyttävä korjaamaan ja uutta kylvämään. Meidän, sanoi hän, on autettava itsemme  tulevan syksyn ja talven yli.”  

Sensuurin kourissa

Mikko Karvosen alias Onttoni Miihkalin yhteydessä on luontevaa puhua myös sensuurista. Talvisodan, välirauhan ja jatkosodan sensuurista lähteenä on Helena Pilkkeen teos Etulinjan kynämiehet.

Sota-aikana sensuuri koski paitsi lehtiä myös kauno- ja tietokirjallisuutta; elokuvillahan oli rauhan aikana ennakkotarkastus. Kirjallisuuden suhteen oli vähän erikoismääräyksiä, niitä käsiteltiin samalla tavalla kuin lehtiä. Valtioneuvoston alainen Erillinen sensuurivirasto, josta jatkosodan alussa tuli Valtion tiedotuslaitos (VTL) ja päämajan sensuuritoimisto päättivät, mitä ja miten sodasta sai kirjoittaa.

Talvisodan jälkeen lehdistösensuuria lievennettiin, mutta kirjojen kohdalla ote päin vastoin tiukkeni, vaikka perustuikin kesällä 1940 kustantajien vapaaehtoisuteen.

Välirauhan aikana talvisotakuvauksista paisui suoranainen tulva, sillä kysyntä oli suurta. Samaan aikaan osasta talvisotakirjoja tuli ulkopoliittinen rasite.

J. K. Paasikivi kertoo muistelmissaan, että kun hän oli välirauhan aikana Suomen Moskovan-lähettiläänä, hänet kutsuttiin näiden kirjojen takia ulkoministeri Molotovin puheille. Molotov katsoi kirjojen todistavan, että Suomessa lietsotaan vihaa Neuvostoliittoa kohtaan. Hän vaati, että Suomen hallituksen pitää estää niiden julkaiseminen. Vähän myöhemmin Molotov palasi asiaan ja otti esimerkiksi juuri Onttoni Miihkalin Suomussalmen sotatanterilla.

Myös Suomen ulkoministeriön mielestä kirja oli ”sopimaton ja loukkaava”. Ulkoministeriö ilmoitti Paasikivelle, että vielä myymättömät kappaleet oli oikeusministeriö takavarikoinut. Muut sotakirjat luvattiin tutkia ja tarpeen vaatiessa takavarikoida. ”Aikomuksemme on estää sotakirjallisuuden julkaiseminen.” Paasikivi kertoi tämän Molotovin varamiehelle Vyshinskille, joka oli vastaukseen kerrankin tyytyväinen.

Uusien sotakirjojen julkaiseminen kiellettiin Suomessa syksyllä 1940, mutta useimmat vanhoista olivat edelleen myynnissä.

Kielletyt talvisotakirjat palasivat kauppoihin jatkosodan alkamisen jälkeen ja samaan aikaan alkoi jatkosotakirjojen tuotanto. Hyökkäysvaiheessa ei sensuuri kovin vahvaa. Sodan pitkittyessä esiintyi ilmiöitä, joiden kuvaaminen kiellettiin: sotaväsymys, jermuilu, henkiset kärsimykset, liian realistiset haavoittumiskuvaukset. Isänmaallisetkin tekstit saatettiin hylätä, jos ne sisälsivät sensuurin mielestä liikaa sodan kauhuja.

Sensuuri oli tiukin Itä-Karjalan kuvausten kohdalla, ne tarkistettiin kolmeen kertaan: valtion tiedotuslaitoksen ja päämajan lisäksi sen teki miehitysalueen sotilashallinto.

Sensuuri reagoi poliittisten suhdanteiden muutokseen. Onttoni Miihkalin teos, jonka alkuperäinen nimi oli Raiskatun romantiikan mailla, joutui sensuurin uhriksi. Kirja oli jo ladottu ja osin painettukin, kun sensuuri päämajan vaatimuksesta hylkäsi sen tammikuussa 1943 ja koko painos määrättiin hävitettäväksi.

Helena Pilke toteaa, että kirjan vaiheissa ja sensuurikohtelussa ”näkyvät hyvin Itä-Karjalan kysymyksen vaiheet. Syksyllä 1941 Suomen armeija kulki kohti itää ja usko Saksan sotilaalliseen ylivoimaan oli suuri. Kirjailija Onttoni Miihkali oli palannut kotiseudulleen tiedustelumiehenä ja ajoi heimoaatetta. Kirja, jossa suomensukuisten asukkaiden huonoa kohtelua ja ’bolshevismin’ negatiivisia puolia tuodaan siekailematta esiin, propagoi omalla tavallaan Itä-Karjalan ’vapauttamisen’ välttämättömyyttä ja ja tuki hankkeita sen liittämiseksi Suomeen. Vielä vuonna 1942 kirja olisi voitu julkaista, mutta viimeistään saksalaisten antautuessa Stalingradissa alkoi suursodan loppunäytös näyttää kokonaan toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Syksyllä Raiskatun romantiikan mailla oli auttamattomasti myöhässä: sensuuri alkoi juuri tuolloin puuttua Neuvostoliittoon kohdistuvaan arvosteluun. Lopulliseksi jäävässä lausunnossaan päämaja totesi julkaisukiellon syyksi nimenomaan Itä-Karjalan väestön tulevaisuuden huomioimisen. Selvää oli, ettei heitä tultaisi ’tunnustamaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksessa’ tai pelastamaan häviöstä ja unohduksesta, kuten kirjailija kuvaili länttä kohti kulkevassa Äänislinnan junassa.”    

Jatkosodan jälkeisestä sensuurista on tutkinut Kai Ekholm teoksessaan Kielletyt kirjat 1944-1946, joka käsittelee yleisten kirjastojen kirjapoistoja.

Liittoutuneiden valvontakomitea vaati poistamaan yleisön saatavilta, kirjakaupoista ja kirjastoista, Neuvostoliitolle vihamielisen aineiston. Kirjastoista poistettiin 1783 nimekettä ja 30 000 nidettä. kirjoja poistettiin 403 kunnasta, keskimäärin 50 nimekettä kuntaa kohti.

Kirjastoille ei kuitenkaan annettu mitään listaa poistetuista teoksista, vaan kirjastot saivat päättää niistä itse. Niinpä poistettujen joukossa ei ollut vain Neuvostoliittoa arvostelevia ja Natsi-Saksaan myönteisesti suhtautuvia teoksia, sotapropagandaa ja sotaromaaneja, vaan joukkoon saattoi joutua Mika Waltarin sodanaikaisen propagandatyön takia myös tämän salapoliisiromaani Komisario Palmun erehdys, jonka yksi kirjasto poisti.

Kirjastojen poistot saattoivat myös olla erilaisia kuin kirjakauppojen. Erkki Palolammen Kollaa kestää poistettiin useimmista kirjastoista, mutta oli edelleen saatavilla kirjakaupoista.

Helsingin kaupunginkirjasto poisti 600 nimekettä ja 4000 nidettä. Kirjat sijoitettiin ns. myrkkykaappiin.

Vuonna 1958 opetusministeriö salli kuntien vapaasti päättää, siirretäänkö poistetut kirjat taas yleisön saataville. Ehdotuksen oli tehnyt Kemin kaupunginkirjaston kirjastonjohtaja, tunnettu vasemmistolainen Raoul Palmgren.

Kirjastojen listan kärjessä oli itseoikeutetusti Adolf Hitlerin Taisteluni (poistettiin 292 kirjastosta), toisena oli Kirsti Huurren muistelmat Sirpin ja moukarin maa (267 poistoa), kolmantena Erkki Palolammin klassikko Kollaa kestää (219) ja neljäntenä NMika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa (202).

Onttoni Miihkalin teos Raatteen tiellä oli sijalla 9 (poistettu 160 kirjastosta), Suomussalmen sotatanterilla sijalla 15 (134 poistoa) ja Raatteen tieltä Vuonniseen sijalla 175 (32 poistoa). Ruotsinkielinen teos Från soldatofficer i Suomussalmi on poistettu kahdesta kirjastosta.

Ennen sotaa julkaistuja teoksia on poistettu paljon vähemmän, mikä tosin saattaa johtua myös siitä, ettei niitä ollut niin monessa kirjastossa.  Teokset Uusi Isänmaa ja Vienan rannoilla poistettiin 25 kirjastosta, Heräävän elämän maa ja Solovetskissa kuohuu 18:sta, Kahden puolen rajaa ja Kapina luostarissa 13:sta.

Ekmanin kirja sisältää luettelon myös kirjakaupoista poistetuista teoksista, joiden joukossa on Onttoni Miihkalin teokset Raatteen tiellä, Suomussalmen sotatanterilla, Heräävän elämän maa ja Raatteen tieltä Vuonniseen.

Kirjailijasta

Mikko Karvosen alias kirjailija Onttosen elämästä yleensä on blogissa kerrottu tämän talvisotakirjojen Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä koskevan artikkelin lopussa.

Mikko Karvosesta alias Mikko Karvosesta Wikipediassa

Muuta

Ragnar Nordströmistä Wikipediassa

Kirjallisuutta

Ekman, Kai: Kielletyt kirjat 1944–1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–46. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 2000.

Haavio, Martti & Enäjärvi-Haavio, Elsa: Itään. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1941-1942. Toim. Katarina Eskola. WSOY 2002.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941–1942. WSOY 1969.

Marttinen, Eero: Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Paasikivi, J. K.: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41. 4. p. WSOY 1986.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. I osa. WOY 1946.

Pilke, Helena: Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan säätelijänä 1939–1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009.

Onttoni Miihkali: Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä

Onttoni Miihkalin talvisotakuvaukset Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä kiellettiin sotien jälkeen. Asenteidensa takia ne ovat jääneet syystä unohduksiin, mutta ovat kiinnostavia aatehistorian kannalta.

Onttoni Miihkalin teos Suomussalmen sotatanterilla. Rintamamiehen kokemuksia oli ensimmäinen talvisodasta kertova kirja. Ensimmäinen painos ilmestyi 11. maaliskuuta, kaksi päivää ennen rauhan solmimista.

Tieto sodan puhkeamisesta otetaan vastaan rauhallisesti. Vaikka ”sota tuottaisi meille kärsimyksiä”, sitä ei voinut välttää. Vaihtoehdot ovat selvät: ”Kuolema, sehän oli loppujen lopuksi kaunis sana – kun sen vastapainoja on orjuus…”

Onttoni Miihkali oli vienankarjalainen pakolainen ja hän vetoaakin siihen, mitä itäkarjalaiset olivat kokeneet neuvostovallan alla. Vain ne, jotka olivat paenneet Suomeen, olivat pelastuvat ”raskaista kärsimyksistä, Siperian ja ristin tiestä”. Se on kasvattanut heistä tulevaisuuden johtajia.

”Suomen kansalle ei tämäntapainen koettelemus ollut tarpeellinen. Se oli eheä, sivistynyt ja voimakas. Se kykeni rakentamaan ja luomaan, elämään ja kukoistamaan ilman sitäkin…”

Teoksessa kuvataan entistä punakaartilaista, joka on paennut Venäjälle, rakentanut Neuvosto-Karjalaa ja havainnut silloin, että kansallisuus on tärkeämpi kuin aate, säilynyt hengissä Stalinin puhdistuksissa ja päässyt palaamaan Suomeen. Hän on tullut kääntymykseen ja tulee nyt hyvin toimeen suojeluskuntalaisen kanssa, joka on taistellut häntä vastaan sekä vapaussodassa (mitä termiä kirjoittaja käyttää) että heimosodissa.

Sota esitetään kirjassa melkein leikkinä, myös kahden lotan mielestä.

Vihollista kohtaan kertoja osoittaa avointa vihaa ja halveksuntaa, jossa on rasistinen leima: venäläisille on ominaista likaisuus, eläimellisyys, lapsellisuus ja laumasieluisuus.  Suomalaiset ovat kaikessa vastakohtia. Vaikka heiltä puuttui preussilainen kuri, ”tämän korvasi mainiosti heidän taisteluhalunsa ja peräänantamaton suomalainen sisunsa. – – He eivät sietäneet pakkoa, mutta tekivät vapaaehtoisesti kaiken sen, mikä oli tehtävä. He eivät olleet koneita – he olivat vapaita, itsenäisiä ihmisiä.”

”Kaikkinainen liioittelu, hosuminen ja huutaminen, teki heidät [suomalaiset] noloiksi ja vastahakoisiksi. Juhlapuheet ja korulauseet olivat heille pahasta. Lauman iskuvoima puuttui heiltä kokonaan. Mutta he osasivat tapella yksikseenkin, harkita, mitä missäkin tilanteessa oli tehtävä. Koska he eivät osanneet hyökätä laumana, eivät he lauman tavoin hajaantuneetkaan, kun tulivat lyödyiksi…”

Sotavangit kuvataan vastenmielisiksi, jopa silloin kun he vastaavat kuulusteluissa totuudenmukaisesti, sillä silloin he eivät käsitä pettävänsä oman isänmaansa. Tosin ”eihän hänellä isänmaata ollutkaan – hänellähän oli vain isäntä. Hänen esi-isänsä olivat olleet maaorjia, hän itse oli kolhoosilaisorja. Vuosisatoja hänen sukunsa oli ryöminyt maassa, suudellut sitä kättä, joka heilutti sen likaisessa selässä ruoskaa. Siksi hän ei tuntenut rakkautta, ei kiitollisuutta, eikä hänellä ollut mitään velvollisuutta, ei ketään ja mitään kohtaan.”

Suomalainen sotilas taas on ”jalo ja inhimillinen. Hänen vastustajansa on raaka, julma ja epäinhimillinen. Mutta hän ei siitä välitä – kohtelee tätä samaista vihollistaan ystävällisesti, jakaa hänen kanssaan leipäpalansa ja joskus vaatevaransakin.”  

Onttoni Miihkali uskoo Suomen voittoon ja myös Suur-Suomen toteutuvan jo talvisodassa. Taustalla on ensinnäkin se, että alkulause on päivätty 27.1.1940, pari viikkoa ennen Summan murtumista.

Toiseksi Suomussalmella ja muualla itärintamalla, jossa teitä oli harvassa, oli mahdollisuus kaartaa selustaan ja pilkkoa vihollisen joukot. Sen sijaan Kannaksella vihollinen hyökkäsi linnoitettua Mannerheim-linjaa vastaan ja siten lopulta materiaali ratkaisi.

Perimmäinen selitys on kuitenkin kirjoittajan ideologia. Onttoni Miihkalin mielestä suomalaiset ja itäkarjalaiset ovat sama kansa.

Raatteen tiellä

Toinen Onttoni Miihkalin talvisotaa koskeva teos, Raatteen tiellä. Muistoja ja kokemuksia ilmestyi myös 1940. Se on edeltäjäänsä maltillisempi vihollista kohtaan, osittain jopa säälivä, varsinkin loppupuolella kun kuvataan eri kansallisuuksiin kuuluvien sotavankeja.

Silti peruslinja on sama kuin edellisessä kirjassa. ”Suomalaisten puolustuslinjan länsipuolella tien varret ovat puhtaita, siellä täällä on nuotion pohja, tyhjä savukerasia tai tulitikkulaatikko. Mutta sen itäpuolella kaikki muuttuu, ikäänkuin tulisi toiseen valtakuntaan, järjettömän sekasorron, kuoleman ja saastan maahan.”

”Metsä on raiskattu, liattu ja häväisty; ennen puhdas korpi ikään kuin suree alennustaan. Riepukasoja, särkyneitä ajoneuvojen röykkiöitä, lommoisia ruoka-astioita, kaikkea, mitä parinkymmentuhantinen ihmisjoukko on tarvinnut jokapäiväistä elämäänsä varten, ja myös sellaista, minkä varassa sotajoukko on toiminut: aseita, ammuksia ja viestitysvälineitä on kaikkialla.” Sekä paperia ja kirjallisuutta tienvarsi täynnä: ”Kommunistisen puolueen historioita, eri aselajien ohjesääntöjä, propagandaoppaita, kaunokirjallisuutta, runoteoksia, – kaikki nämä sadat ja tuhannet kirjat levällään, huiskin haiskin, rapakoissa, ojissa, puiden juurilla, repaleisena, likaisena sekamelskana.”

Ja kaiken yllä on ”kalman vinkeä, ällöttävä haju.”

Kaatuneen taskusta löytyy punakantinen kirja, jossa arvostellaan ”porvarillista humanismia” ja kehutaan ainoaksi oikeaksi humanismiksi Marxin, Leninin ja Stalinin humanismia: Kommunistille ”saa olla oikein vain se, mikä aiheuttaa vanhan maailman häviämisen.”

Evakkojen ja heidän vastaanottajiensa ongelmat

Loppuluvussa ennakoidaan evakkojen vaikeuksia tekijän omien pakolaiskokemusten perusteella. Yllättäen tämä osuus on niin hyvä, että se olisi voitu antaa jopa oppaaksi evakkoja vastaanottajille, ehkä myös itse evakoille, jotta kumpikin osapuoli olisi tiennyt mikä on edessä.

Ensin kuvataan evakkojen vastaanoton ongelmia: ”Ihminen tinkii hyvin vastahakoisesti omasta mukavuudestaan. Hän on tottunut määrättyyn elämänjärjestykseen ja piintynyt tapoihinsa. Hän on rakentanut talonsa vaatimustensa mukaisesti ja on tarvitsevinaan kaikki sen tilat. Pihallaan hän on tottunut vuosien vieriessä näkemään vain oman vähäisen väkensä liikkuvan ja askartelevan, lastensa ja omaistensa, jotka ovat osa hänestä itsestään ja joihin hän täydellisesti luottaa.

Mutta sitten eräänä päivänä tulee hänen taloonsa vieraita ihmisiä, jotka valtaavat hänen huoneitaan, kävelevät hänen pihoillaan ja panevat kaikki hänen mielestään sekaisin. Hänen elämänjärjestyksensä järkkyy, hän ei voi noudattaa tuttuja tapojaan. Hän tuntee itsensä ahdistetuksi, sorretuksi ja kaikki oikeutensa loukatuiksi.  Nuo tulokkaat, ne saattavat olla hyviä, mainiota ihmisiä, mutta hän näkee heissä vain ilkeitä rauhanhäiritsijöitä ja alkaa suorastaan vihata heitä.

Hänen on melkein mahdoton katsoa asioita heidän näkökannaltaan, vaikkapa hän tahtoisikin. Että he ovat menettäneet kaikkensa, ovat onnettomia ja turvattomia, sen hän unohtaa. Ja jos muistaakin, niin hän ajattelee:

’Mutta enhän minä ole heidän onnettomuuteensa syyllinen.’

Inhimillisen itsekkyytensä valossa hän näkee omat ’kärsimyksensä’ paljon suurempina ja noiden toisten aivan mitättöminä. Hän on ilkeä ja paha heitä kohtaan, lausuu typeriä, suorastaan rikollisia sanoja, vaistoten, että ne ovat sellaisia, mutta tahtoen loukata noita vihaamiaan tungettelijoita mahdollisimman kipeästi.”

Onttoni Miihkali odottaa lukijan väittävän, että evakkojen tilanne on nyt erilainen kuin aikoinaan itäkarjalaisten pakolaisten, koska ”eiväthän länsikarjalaiset ole pakolaisia”, ”Hehän ovat omassa maassaan. He ovat maan kansalaisia, joilla on oikeus vaatia ja myös saada.”

Onttoni Miihkali myöntää, että evakot ”ovat verrattoman paremmassa asemassa kuin olimme me itäkarjalaiset kahdeksantoista vuotta sitten. Meillä ei ollut mitään oikeuksia: ei oikeutta vaatia, ei edes pyytää. Me tulimme vieraaseen maahan köyhinä, nälkäisinä ryysyläisinä. Me emme osanneet paljonkaan, suomalainen yhteiskuntajärjestys oli meille aivan outo, elinkeinoelämä tuntematon. Sivistystasostamme ei tietysti voinut puhuakaan. – – Mehän olimme luonnonkansan lapsia, suurimmaksi osaksi lukutaidottomia.”

Itäkarjalaiset kuitenkin selviytyivät eivätkä ”ole enää pakolaisia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Olemme kasvaneet kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan kuin ympätyt oksat omenapuuhun.” Ero muihin Suomeen kansalaisiin on vain se, että itäkarjalaiset ovat tyytyväisiä, vaikka joskus muiden tavoin murisevatkin. ”Sillä pakolaisuudessa oli meidän pelastuksemme.” Jos he eivät olisi aikoinaan nousseet ”kaiken inhimillisen järjen ja käsityksen vastaiseen vastarintaan”, ”vaeltaisimme tänä päivänä Siperian ja ristin tietä, kituisimme pakkotyöhelvetissä ja vankiloissa.”

Kahdeksassatoista itäkarjalaiset ovat ”selviytyneet hyvin pakolaisuuden kirouksista. Monet silloiset pennittömät ryysyläiset ovat tänä päivänä miljoonamiehiä, monet talottomat talollisia. Varattomista on tullut varakkaita ja lukutaidottomista lukutaidollisia.”

Näennäisesti näyttää siltä, että ”länsikarjalaisilla”, ”jotka ovat kansalaisia omassa maassaan, tuntevat sen olot ja ovat saaneet sen antaman sivistyksellisen pohjan”, olisi paljon paremmat mahdollisuudet selviytyä pakolaisuudesta.

”Sielullisessa suhteessa he kuitenkin joutuvat läpikäymään kaikki ne kehitysasteet kuin mekin. He ovat jättäneet kotinsa, kuten me, tylyt ihmiset tulevat kohdelleeksi heitä samoin kuin meitä. Samanlainen koti-ikävä, elämänä väliaikaisuuden tunto ja toisten haittana olemisen karvaus johtuvat heitäkin vaivaamaan. He tekevät samat erehdykset kuin mekin ja valittavat sisimmässään samoin katkerin sanoin.”

Ainakin yhdessä suhteessa evakoilla tulee olemaan vaikeampaa päästä alkuun kuin itäkarjalaisilla, ennustaa Onttoni Miihkali: ”Me emme rakentaneet mitään korvauksen varaan, koska tiesimme, ettemme milloinkaan sellaista saisi. Mikä on menetetty, sitä on turha enää muistella. Se on kuin menneen talven lumi, sulanut ja haihtunut olemattomiin.

Me emme jääneet odottelemaan, että valtiovalta järjestää meidän olomme ja toimeentulomme. Aloitimme alusta ja hartiavoimin. Tiesimme, ettei suomalaisella yhteiskunnalla ollut minkäänlaisia velvollisuuksia meitä kohtaan. Emme näin ollen tulleet katkeriksi, vaikkei meistä erityisesti pidettykään.”

Pakolaisuuden alkuvuodet olivat raskaita ja pitkiä: ”Koti-ikävä, taistelu jokapäiväisestä leivästä, tylyt, vihamieliset ihmiset – ei toivoa kotiinpaluusta, harmaat päivät lipuivat ohi katkeamattomana jonona…”

Onttoni Miihkali huomauttaa, että ”tylyjä, vihamielisiä ihmisiä” oli itse asiassa ”vähän, yksi sadasta – ei, korkeintaan pari, kolme tuhannesta! Lempeitä ja ystävällisiä oli paljon enemmän.” Ihmisen psykologia on kuitenkin sellainen, että ”kaunis, lohduttava sana viipyy sielussa vain hetkisen ja häipyy pois. Ilkeä, loukkaava sana katkeroittaa siellä vuosikausia, myrkyttää päivät ja vie öitten unen. Pahan ihmisen muistaa aina, mutta hyvän unohtaa pian…”

Onttoni Miihkalilta kysyttiin kerran: ”Miksi te karjalaiset vaellatte paikasta toiseen? Miksette tee työtä ja syö leipäänne niin kuin muutkin ihmiset?”

Tuolloin Onttoni Miihkali ei osannut vastata, vasta myöhemmin hän oivalsi, mistä oli kyse: ”Pakolainen etsii paikkaa, joka olisi yhtä rakas ja kaunis kuin se, jonka hän menetti. Mutta hän ei löydä sitä. Kaikki muut paikat ovat rumia, outoja ja rakkaudettomia.”

Onttoni Miihkali muistuttaa mieleen sanonnan: ”Ihminen ei elä ainoastaan leivästä.” Pakolainen ”kaipaa kai sitä ympäristöä, jossa leipä maistuu makeimmalta…” Siis kotiseudulleen.

”Lopulta pakolainen kyllästyy vaeltamiseen ja asettuu johonkin. Paikka on hänestä maailman kurjin ja viheliäisin, ihmiset siinä ilkeitä ja typeriä, hassuja ja naurettavia. Mutta hän puree hampaansa yhteen ja vannoo: Tähän jään!

Vierivät vuodet, paikka on yhä ruma, ihmiset edelleenkin ilkeitä. Pakolainen lähtee parin kuukauden matkalle ja – alkaa siellä ikävöidä.  Hän ei ole uskoa itseään, suuttuu ja alkaa sättiä omaa minäänsä. Mokomaankin paikkaan muka ikävä, tuollaisten kurjimusten luo!

Mutta ikävä kasvaa ja voimistuu, ja hänelle tulee kiire päästä sinne, mistä on lähtenyt. Ja kun hän tulee määränpäähän, huomaakin hän ällistyen: Ennen niin ruma paikka on nyt mitä ihanin, ja vielä joku aika sitten ikävät, pahat ihmiset ovat kuin taivaan enkeleitä, hyviä ja rakastavia.

Ja riemuiten hän havaitsee, ettei hän olekaan enää pakolainen. Hänen ympärillään on tuttua, rakasta – hänellä on koti, hänellä on ystäviä.”

Jonkun pakolaisen koti-ikävä on kuitenkin niin ylivoimainen, että ”hän ajattelee: Oma kurjuus on parempi kuin vieras hyvinvointi. Lähden kotiin, eihän minulle tämän pahempi sielläkään voi olla.”

Tällöin pakolainen kuitenkin unohtaa kotiseutunsa olosuhteet. Onttoni Miihkalin mielestä ”kodin tekee kodiksi kotoinen ympäristö.”

Puolet itäkarjalaisista pakolaisista palasi uskoen lupauksiin täydellisestä anteeksiannosta ja omaisuuden palauttamisesta. ”Missä he ovat nyt? – Sinä, länsikarjalainen lukija, tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin.”

Kirjailijasta

Onttoni Miihkali (1904-1979) eli elämänsä kolmessa maassa ja hänellä oli kolme nimeä. Hän oli lähtöisin Vienan Karjalasta ja käytti elämänsä ensi vuosikymmenet nimeä Onttoni Miihkali. Ensimmäinen nimi on isännimi, joten nimi tarkoittaa Miihkali Ontonpoika.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Onttoni Miihkali osallistui Itä-Karjalan kansannousuun. Sen epäonnistuttua hän pakeni Suomeen ja omaksui nimen Mikko Karvonen.

Mikko Karvonen valmistui kansankoulunopettajaksi ja toimi Suomussalmen Kuivajärvellä opettajana vuosina 1928–1939. Lisäksi hän toi radio-ohjelmissa, lehtikirjoituksissa ja esitelmissä esille Kuivajärven ja läheisen Hietajärven kylien ortodoksista vienankarjalaista kulttuuria ja teki runonlaulajan, anoppinsa Domna Huovisen tunnetuksi.

Talvisotaan Mikko Karvonen osallistui luutnanttina Suomussalmen rintamalla Erillinen Pataljoona 15:n tiedustelu-upseerina vuoden 1939 loppuun saakka. Tammikuussa 1940 hän siirtyi Päämajan propagandaosastolle Mikkeliin.

Jatkosodan alkaessa hänestä tuli tiedustelu-upseeri heimosoturipataljoonista muodostetussa Osasto K:ssa. 20. heinäkuuta 1941 Vuokkiniemellä järjestettiin ”kansankokous”, jossa Karvonen julisti pitämässään puheessa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen; tätä ei koskaan virallisesti tehty.

Suur-Suomen valtaus oli ollut Karvosen unelma ja tavoite. Tapa, jolla suomalaiset kohtelivat itäkarjalaisia, tuotti hänelle musertavan pettymyksen.

Lapin sodan aikana Karvosen perhe evakuoitiin Ruotsiin ja Karvonen seurasi mukana, koska hän oli saanut varoituksen, että se olisi viisainta. Hän ei ollut tehnyt sotarikoksia, mutta voimakas kielenkäyttö ja itäkarjalainen syntyperä olivat tehneet hänestä merkityn miehen.

Karvonen jäi Ruotsiin, suoritti ruotsin kielen tutkinnon ja toimi taas opettajana. Hän muutti nimensä Mikael Karresandiksi. Hän jatkoi kirjoittamista, mutta keskittyi ortodoksisiin aiheisiin. Hän kuoli 1979.

Kirjailijanimenä hän käytti alusta asti vienankarjalaista nimeään Onttoni Miihkali. Jo ennen sotaa hän oli kirjoittanut useita teoksia, joiden tapahtumapaikkana oli Vienan Karjala.

Onttoni Miihkalin teosten sensuroinnista sodan aikana ja sen jälkeen kerrotaan blogin artikkelissa, joka käsittelee vasta vuosikymmeniä myöhemmin julkaistua teosta Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 (sen alussa on myös sodan aikana julkaistu teos Raatteen tieltä Vuonniseen). Artikkelissa Salaista sotapäiväkirjaa verrataan Olavi Paavolaisen Synkkään yksinpuheluun ja Martti Haavion teokseen Me marssimme Aunuksen teitä.

Kirjallisuutta

Marttinen, Eero:  Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa: Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941–1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Onttoni Miihkali Wikipediassa