Laila Hietamies: Syksyksi kotiin, Koivu ja tähti, Siellä jossakin ja Kallis kotimaa

Laila Hietamies koukuttaa Lehmusten kaupunki -sarjan jatko-osissa lukijoita saippuasarjamaisilla parinvaihdoilla ja melodraamalla, mutta kuvaa myös sodan raadollisimpia puolia kuten siviilien pommituksia.

Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) saavutti menestyksen jo ensimmäisellä romaanillaan Lehmusten kaupunki (1972), joka tapahtuu Lappeenrantaa muistuttavassa pienessä varuskuntakaupungissa 20-luvun lopussa. Olen kertonut kirjasta lyhyesti blogin artikkelissa sarjan toisesta ja kolmannesta osasta Unohduksen lumet (1973) ja Kukkivat kummut (1976), jotka sijoittuvat talvisotaan ja välirauhaan. Tähän artikkeliin on syytä tutustua ensin, jos ei ollenkaan tunne sarjaa ja sen henkilöitä.

Vuosikymmenten tauon jälkeen Laila Hietamies jatkoi sarjaa neljällä jatkosotaa kuvaavalla osalla. Syksyksi kotiin (2001) tapahtuu kesäkuusta elokuuhun 1941, Koivu ja tähti (2002) maaliskuusta toukokuuhun 1942, Siellä jossakin (2003) tammikuusta kesäkuuhun 1943 ja Kallis kotimaa (2004) kesäkuusta elokuuhun 1944.

Laila Hietamiestä pidetään yleensä kirjailijana, joka tutkii lähteet tarkasti. Näissä romaaneissa on kuitenkin useita asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Muita niistä käsittelen ko. aiheen yhteydessä, mutta lopussa on katsaus siitä, mitä tutkimus kertoo Simolan pommituksesta, jota kuvataan Kalliissa kotimassa.

Saippuaoopperamaista parinvaihtoa ja sota kohtalona

Sankarittarien parisuhteiden käänteet tuovat mieleen saippuaoopperan.

Sotaleski Liisa Lunden purkaa välirauhan aikana solmimansa kihlauksen tuomari Kyösti Kankaan kanssa. Liisaa kosiskelee ratsumestari Harri Leppäniemi, joka on aluksi naimisissa, vaikkakin eroamassa uskottomasta vaimostaan Leenasta. Liisa ja Leppäniemi piinaavat vuorotellen toisiaan.

Suurin ongelma kuitenkin on, että Liisa on yhä kiinni menneessä. Hän on jopa vihainen miehelleen Arnoldille siitä, että tämä kaatui talvisodassa. Liisaa vaivaa myös epäilys, oliko aviomies uskoton Leppäniemen tulevan vaimon Leena Laitalan kanssa syksyn 1939 linnoitustöiden aikana Kannaksella. Kun epäilys viimein selviää perusteettomaksi, Liisa ryntää keskellä kesän 1944 suurhyökkäystä tunnustamaan rakkautensa Leppäniemelle. Pari vihitään elokuussa 1944.

Ilona ja Veikko Vehmaksen avioliitto on jo alkumetreillä saanut särön Veikon uskottomuudesta välirauhan aikana Ilonan ollessa viimeisillään raskaana. Pakollinen erossaolo jatkosodan alettua ei paranna asiaa. Veikko kirjoittaa rintamalta kaipuustaan Ilonaa, poikaansa Mikaelia ja vastasyntynyttä tytärtään Marjaa kohtaan, mutta käyttäytyy lomalla välinpitämättömästi.

Asemasodan aikana Vehmas hukuttaa syyllisyytensä viinaan. Käy ilmi, että hän ei ole kohdellut huonosti vain Ilonaa, jonka hän aikoinaan hylkäsi kun tämä odotti Mikaelia, ja edesmennyttä vaimoaan jonka hän nai rahan takia ja jolle hän oli jatkuvasti uskoton. Ottamalla holtittomasti velkaa hän on aiheuttanut isänsä konkurssin ja lopulta tämän itsemurhan.

Ilona saa kyllikseen ja haluaa mennä elämässä eteenpäin. Hän rakastuu Veikon serkkuun, sotakirjeenvaihtaja Karl Kristian Henderssoniin, joka on menettänyt perheensä talvisodan ensimmäisessä pommituksessa. Avioero hoituu sovussa. Ilona ja Hendersson avioituvat ja saavat tyttären. Vehmas taas kihlautuu tuomari Kaarin Talsteen kanssa.

Samoin kuin talvisodan aikana, sota toimii kohtalona: kesällä 1944 Hendersson kuolee punatautiin ja Vehmas loukkaantuu vaikeasti. Vehmaksen houreet sairaalassa paljastavat tämän kihlatulle Kaarinille, että mies rakastaa yhä Ilonaa. Kaarin ei muutenkaan halua elää sotainvalidin kanssa ja purkaa kihlauksen. Vehmas anoo menneisyyttä Ilonalta anteeksi. Ilonan tunteet nuoruudenrakkauttaan ja kahden lapsensa isää kohtaan eivät ole kuolleet, mutta ratkaisu jää avoimeksi.

”Paha nainen” voi olla hyvä lotta

Sarjan perinteinen ”paha nainen” on Harri Leppäniemen vaimo Leena. Ennen teoksen Syksyksi kotiin hän on häpäissyt miehensä kertomalla upseerikerhon juhlissa tämän impotenssista. Myöhemmin Leppäniemi kertoo, että hänen impotenssinsa on johtunut vaimon jatkuvasta uskottomuudesta jo seurusteluaikana eikä vaivaa häntä muiden naisten kanssa.

Juhlissa Leena on hyökännyt kaikkia upseereita vastaan: ”Te kaikki ratsuväen upseerit briljeeraatte miekoillanne niin kuin ne olisivat miehisyytenne jatke. Te olette yli varojennne eläviä upseerinretkuja, teistä ei ole mihinkään, ei mihinkään! Te uhoatte sodalla, käyttäydytte kuin marionetit, puhutte ’kunniasta ja upseerinvalasta’, olette olevinanne herrasmiehiä, vaikka olette aina juosseet jokaisen hameen perässä, mitä tästä kaupungista löytyy. Tässä talossa ei ole koskaan ole siedetty muita kuin rikkaita ja aatelisia naisia. – – Te teette naisesta huoran, petätte vaimojanne minkä kerkeätte, mutta esitätte uskollisuutta silmää räpäyttämättä, vaikka olette voineet viettää yön jonkun vieraan naisen luona.”

Kuulijoiden joukossa on ollut myös kaatuneen Arnold Lundenin leski Liisa. Harri Leppäniemi tulkitseekin Leenan hyökkäyksen kaksinkertaiseksi kostoksi: Leena on yrittänyt vietellä Arnoldin, ja Leppäniemi taas on aina ihaillut Liisaa, vaikkakin tämän avioliiton aikana vain platonisesti.

Rintamalla lotta Marjatta Kallioniemi juoruaa muille lotille Leenan epäonnistuneesta avioliitosta, osallistumisesta saksalaisten upseerin juhliin sekä suhteesta luutnantti Arvid Kallioon jolla on epämääräinen maine, ja väittää lopuksi, ”että Leena Leppiniemi makaa kaikkien miesten kanssa, jotka ovat hänestä vähänkin kiinnostuneita. Hän on niitä, jotka pilaavat lottien maineen, mutta…” Lotta Lea Julkunen, jolla on yleensäkin tapana lopettaa pahan puhuminen lyhyeen, keskeyttää: ”Hän on hyvä työntekijä ja hyvä lotta”.

Lotta Eeva Koski esittää mielipiteenään: ”Minusta on aivan samantekevää, mitä hän on tehnyt. Emme me voi täällä alkaa moralisoida ihmistä, jota emme tunne. Me emme ehkä toimi niin. Mutta en minä ryhdy arvostelemaan hänen yksityiselämäänsä.” Toiset lotat ovat samaa mieltä. Marjatta ja Eeva asettavat kuitenkin ehdon: Leena ei saa koskea heidän rakastettuunsa.

Tämä on kaksinkertaisesti poikkeava kuvaus. Ensinnäkään Leena Leppäniemi ei noudata lottaihannetta. Lottien moraalia valvottiin ja pienemmistäkin asioista kuin julkisesta seksisuhteesta seurasi sota-aikana ainakin lähettäminen kotiin.

Toiseksi, naisen käytös yksityiselämässä ei mitätöi tämän työpanosta sodassa. Kyseessä on vastalause mieskirjailijoiden lottakuvauksille: Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa ja Paavo Rintalan Sissiluutnantissa avioliiton ulkopuolisen seksin harrastaminen on naiselle suorastaan pahempaa kuin tappaminen miehelle.

Leena joutuu kuitenkin vaikeuksiin, kun hän antaa peilin Arvid Kalliolle, joka on menettänyt puolet kasvoistaan. Kun Kallio tekee itsemurhan, Leenan epäillään antaneen hänelle myös pistoolin.

Myös Leena syyttää itseään Arvidin kuolemasta: ”jollen olisi antanut hänelle peiliä, hän ei olisi käyttänyt pistoolia.” Muut lotat ovat kuitenkin sekä realistisia että ymmärtäväisiä: ”- Sinä armahdit häntä, Anna Koskela sanoi hiljaa. – Sodassa on pakko joskus armahtaa. Me kaikki olemme itse asiassa syyllisiä hänen itsemurhaansa, sillä kannustimme sinua antamaan peilin. Usko minua, Leena, sellaisen luonteen omaava mies olisi ennemmmin tai myöhemmin tehnyt itsemurhan, koska hänen ulkonäkönsä olisi pelästyttänyt kaikki ihmiset. Jokainen ihminen olisi kavahtanut häntä.”

Leena tuntee edelleen syyllisyyttä ja jopa myöntää itselleen: ”Minä ansaitsen ihmisten vihan, loukkasin monia…miestäni, hänen työtovereitaan…Olen huono nainen, kaikki tietävät sen.”

Leenan elämä jatkuu kuitenkin kahtalaisena. Hän hoitaa ammattimaisesti pommituksessa loukkaantunutta Liisa Lundenia, mutta myöhemmin hän kieltäytyy kertomasta tälle totuutta, ettei saanut vieteltyä tämän miestä.

Sarjan saippuaoopperamaiset käänteet kruunaa se, että Leena menee lopulta naimisiin Liisan aiemman kihlatun, tuomari Kyösti Kankaan kanssa.

Sankarittaret eivät ole sota-ajan ihannenaisia

Sarjan sankarittaret Liisa ja Ilona ovat perinteisiä ”hyviä naisia” siinä mielessä, että he harrastavat seksiä avioliiton ulkopuolella vain silloin, kun siihen liittyy rakkaus.

Muuten he poikkeavat sodan ja sen jälkeisen ajan naisihanteesta. Hietamies siis painottaa, että sota-ajan ihanne ei vastannut todellisuutta, mutta epäilemättä asiaan on vaikuttanut myös se, että hän on kirjoittanut myöhemmän ajan lukijoille, joiden naisihanne ja moraali on erilainen.

Sota-aikana ihanteena oli, että sotaleski on uskollinen miehensä muistolle ja omistautuu lapsilleen. Sen sijaan jo Kukkivissa kummuissa arvostellaan Liisan pakonomaista hautausmaalla käyntiä. Liisan suhde lapsiinkaan ei ole esimerkillinen, mitä käsitellään myöhemmin. Kotikaupungin lottatyön Liisa hoitaa tarmokkaasti, mutta sitä ei ihannoida vaan päinvastoin tulkitaan keinoksi paeta omia ongelmia.

Todellinen sotaleski ei siis ole pyhimys. Liisaa ei tuomita vaan ymmärretään, että hän on kokenut trauman eikä vain pysty parempaan. Hänellä on myös tunteensa ja tarpeensa ja siten oikeus uuteen elämään ja rakkauteen.

Sodan aikana ja sen jälkeen naisia neuvottiin ja vaadittiin tukemaan miestään ja unohtamaan omat tarpeensa. Sen sijaan sarjassa moraali on nykyaikainen: Ilona haluaa olla onnellinen ja toimii aktiivisesti sen hyväksi muiden ihmisten mielipiteistä välittämättä.

Elämää ei voi rakentaa miehen varaan

Toinen muutos koskee perinteistä rakkausromaania, jossa naisen onni löytyy rakkaudesta ja avioliitosta. Ilona sen sijaan havaitsee, ettei elämää voi rakentaa miesten varaan. Lopussa hän sanoo, ettei jaksa tukea toista, ennen kuin on selvinnyt omasta surustaan.

Jo aiemmin Ilona on perustanut oman yrityksen ja ostanut maaseudulta oman talon saatuaan tarpeekseen kaupunkilaisten ahdasmielisyydestä, kun nämä ovat tuominneet hänet siitä, että hän on alkanut odottaaa Hendersonin lasta ennen kuin on saanut eron Vehmaksesta. Taloudellinen riippumattomuus mahdollistaa henkisen itsenäisyyden: Ilona voi leskeksi jäätyään päättää vapaasti, mitä tulevaisuudelta haluaa.

Melodraama 1: turha pakomatka ja rintamakarkuruus

Koukuttaakseen lukijaa Hietamies turvautuu melodramaattisiin juoniin.

Koivussa ja tähdessä Werner Vartiainen rakastuu Itä-Karjalassa opettaja Anja Vasiljevnaan ja tämä häneen. Kun Anja alkaa odottaa lasta, Werner ryhtyy sotilaskarkuriksi. Pari taivaltaa pohjoiseen tuhat kilometriä, ylittäen rintamalinjan kaksi kertaa, kunnes saapuu Wernerin sukulaisen luo Karhutunturille.

Pakotarina on täysin tarpeeton, sillä Paula Salmisen teoksen Miehittäjän morsiamet suomalaiset saivat avioitua paikallisten kanssa. Tällaisia avioliittoja solmittiin useita kymmeniä, ja naisten joukossa oli muutama venäläinenkin. Avioituessaan naiset saivat Suomen kansalaisuuden ja luvan muuttaa Suomen on.

Ilmeisesti Hietamies ei ollut tutkinut asiaa kunnolla. Anjaa jopa nimitetään romaanissa ”viholliseksi”, vaikka hän on inkeriläinen, siis suomalainen.

Tukeva – sarjan sydän

Lehmusten kaupungissa Vehmaksen ratsupalvelija ja antrealainen maanviljelijä Tauno Tukeva on vähän koominen hahmo, joka on kuitenkin kuvattu lämmöllä. Jatkossa kerronnan sävy muuttuu, koomisuus häviää mutta lämpö jää.

Uusissa osissa Tukeva nousee lopullisesti sarjan keskushahmoksi, suorastaan sen sydämeksi. Hän on esimerkillinen suomalainen sotilas, joka vihaa sotaa mutta tekee velvollisuutensa, ja on ennen kaikkea hyvä toveri ja hyvä ihminen.

Tukeva kuuluu huoltojoukkoihin, ”sapuskaryhmään”. Osassa Syksyksi kotiin hän voittaa rehumestarilta korttipelissä hevosen, Sulottaren. Hevosta pidetään hulluna, koska se on puunpurija, mutta Tukeva mieltyy siihen ja yrittää hyvällä ja pahalla saada sen luopumaan tavastaan. Ja juuri Sulotar pelastaa Tulevan ja Jaakko Lindin, kun he joutuvat sotavangeiksi.

Koivussa tähdessä Tukeva tekee perinteisen urotyön. Lomajunan veturinkuljettaja näkee jotain epäilyttävää radan vieressä. Juna pysäytetään koska radan epäillään olevan miinoitettu. Sotilaista kootaan tiedustelupartio. Tukevan käsketään ottaa selvää, kuinka monta vihollisia on. Hän yrittää ensin sanoa, että eikö joku nuorempi voisi, mutta tottelee määräystä. Tuhoamalla partisaanit käsikranaatilla hän pelastaa junan matkustajat. Luonteensa mukaisesti Tukeva ei kerskaile asiasta, päinvastoin hän yllättyy saadessaan Mannerheimin kädestä vapaudenmitalin.

Tukevan omaatuntoa koetellaan Koivussa ja tähdessä, kun hän ei ilmianna sapuskaryhmään kuuluvaa Werner Vartiaista sotilaskarkuruudesta. Yksityiselämän siteet ylittävät muodollisen lojaalisuuden.

Lukijan myötätuntoa Tukevaa kohtaan kasvattaa se, että henkilöistä juuri hän joutuu kokemaan kaikkein suurimmat menetykset ja koettelemukset. Ei riitä, että Tukevan esikoispoika on Unohduksen lumissa kuollut juuri ennen talvisotaa ja perhe on sitten joutunut evakkoon. Koivussa ja tähdessä Iita-vaimo kuolee ja vie mukanaan syntymättömän lapsen. Tukeva jatkaa sotilaana eikä ajan tapaan edes usko osaavansa hoitaa kuopustaan. Iitan tahdon mukaisesti hän lähettää kaksi vanhinta sotalapsiksi Tanskaan, mutta ei suostu antamaan heitä adoptoitavasti.

Kalliissa kotimaassa Tukeva menettää rakkaan hevosensa, kun Sulotar saa osuman suurhyökkäyksen aikana. Tukeva itse loukkaantuu sirpaleesta, vaikka luulee ensin saaneensa sydänkohtauksen.

Leskeksi jäätyään Tukeva ihastuu Anna-Liisa Veikkolaan ja kosii tätä. Anna Liisa tulee hoitamaan Tukevan lapsia, mutta Hilkka-tytär ei hyväksy Anna-Liisaa äitinsä paikalle. Lisäksi Tukeva ei osaa kirjoittaa tunteistaan eikä kahdenkeskistä suhdetta synny. Anna-Liisa lähtee huolehtimaan vanhemmistaan. Tukeva toivoo, että voisi vielä korjata suhteen, mutta sarjan lopussa asia jää auki.

Kirjailija käsikirjoitti tyttärensä Eve Hietamiehen kanssa TV-sarjan Tauno Tukevan sota, jonka ensi-esitys oli Ylellä 2010.

Miesten toveruus

Sodassa on jotain hyvääkin: miesten keskeinen toveruus. Se on parhaimmillaan Tukevan ja samaan sapuskaryhmään kuuluvan Jaakko Lindin suhteessa, vaikka Tukeva on keski-ikäinen kannakselainen maanviljelijä ja Jaakko nuori ylioppilas. He puhuvat samaa murretta ja jokin muukin heitä yhdistää, sillä he uskovat toisilleen ilonsa, surunsa ja huolensa.  

Kalliissa kotimaassa Veikko Vehmas kuvaa miesten tavanomaisempaa, sanatonta toveruutta ollessaan sotasairaalassa: ”Sinä nainen et tiedä, mitä se merkitsee. Ei kyse ole ihmisten tappamisesta, eikä ainakaan siitä nauttimisesta. Se on sotilaiden keskeinen yhteishenki, jokin käsittämätön, jota naisen on mahdoton ymmärtää. Siinä eletään enemmän yhdessä kuin avioliitossa, siinä yötä päivää koetaan yhdessä kaikki vaaran hetket. Kun joku kaatuu, ei siitä sen enempää puhuta, se vain todetaan muutamalla sanalla, ’Arvi kaatui’. Kaikki miettivät itsekseen mitä miettivät, tai hälytyksen tullen ei ole aikaa miettiä mitään. Toverin kaatuminen yhdistää miehiä entistä enemmän. Tunteet nousevat pintaan, mutta niitä ei näytetä. Siinä missä äsken oli joku, ei ole nyt mitään. Kun jonkun paikka jää tyhjäksi korsussa, sitä vilkaistaan, katsotaan kuin huomaamatta ovelle, ketään ei tule. Odotetaan taas, kun ovi käy, tuleekin joku toinen.”

Naisten, lasten ja vanhusten yhteisö

Kun miehet ovat sodassa tai työpalvelussa, naiset, lapset ja vanhukset ovat kotiseudulla tai evakossa, jotkut naiset toki lottina.

Kaupunki evakuoidaan sekä jatkosodan alku- että loppupuolella. Sukulaiset ja ystävät eivät halua lähteä tuntemattomaan paikkaan vaan kokoontuvat yhdessä maaseudulle. Kesällä 1941 turvapaikkana Lundenien omistama Vehkapään huvila joka on suojassa lehvistön alla. Mikael joutuu kuitenkin soutuveneessä pommittajan kohteeksi.

Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana joukko läheisiä saa turvapaiakan Ilonan maaseudulta ostamasta talosta. Maata viljellään ja lapsia hoidetaan yhdessä. Ilonan äiti Anni on jo kaupungissa ollut hyvä hamstrauksessa samoin kuin hänen uusi miehensä Anton Hissa joka organisoi työvuorot.

Sodan vaikutukset lapsiin 1: Pentti ja Tuulikki

Sodan uhreiksi joutuu myös lapsia. Kun kaupunkia jatkosodan alussa pommitetaan, Pentti Lunden loukkaantuu vakavasti ja joutuu olemaan puoli vuotta sairaalassa Helsingissä.

Kotiin palattuaan Pentti näyttelee huonompaa kuin on, mitä äiti Liisa tukee hemmottelemalla poikaansa. Lopulta Pentin paras ystävä Mikael kyllästyy ja käskee Penttiä lopettamaan itsensä säälimisen. Siitä Liisa suuttuu ja loukkaa myös Ilonaa. Ilona ja isä Parmala joutuvat pitämään Liisalle tiukan puhuttelun. Pentti oppii olemaan valittamatta, vaikka vammat rajoittavat hänen elämäänsä ja tulevaisuudessa mahdollisuutta valita ammatti.

Tavallaan sota vaikuttaa myös Liisan tyttäreen Tuulikkiin, jota äiti miestään surressaan ja Pentiin keskittyessään laiminlyö. Tuulikki reagoi kuvittelemalla, ettei isä olekaan kuollut vaan asuu Ruotsissa.

Vaikka läheiset huomauttavat asiasta Liisalle ja hän tuntee asiasta huonoa omaatuntoa, hänen käytöksensä ei ole sarjan loppuun mennessä muuttunut.

Sodan vaikutukset lapsiin 2 + Melodraama 2:
Hilkka Tukeva sotalapsena Tanskassa

Hilkka Tukeva on menettänyt paljon: isonveljensä joka oli hänen paras ystävänsä, kodin ja kotiseudun ja viimein äidin. Koivussa ja tähdessä yksitoistavuotias tyttö lähetetään Tanskaan sotalapseksi nelivuotiaan veljensä Olavin kanssa, josta hänen vannotetaan pitävän huolta.

Hilkka tutustuu puoliksi juutalaiseen Georg Paulseenin, joka erehdyksessä joutuu Ruotsin sijasta Tanskaan. Hilkka ja eräät tanskalaiset auttavat Georgia pakenemaan Ruotsiin. Georgin äiti on Puolan juutalainen ja kotoisin Stettinistä (nykyisin Szczecin, toisin kuin romaanissa kerrotaan kaupunki kuului vuoteen 1945 asti Saksaan). Äidin sukulaisiin ei saa enää yhteyttä, mikä on realistista, mutta draamaa on lisätty siten, että Georg ”tietää” jo alkuvuodesta 1942, että saksalaiset panevat juutalaiset ”uuniin”, vaikka tuohon aikaan asia oli vielä uusi ja alun perin juutalaisia oli surmattu ampumalla. Hilkka ja eräät avuliaat tanskalaiset auttavat salakuljettamaan Georgin Ruotsiin.

Hilkka ihastuu ensin alkuperäisen pariskunnan naapurissa asuvaan Signeen ja haluaa tämän luo asumaan. Seuraavassa osassa Siellä jossakin Signe haluaa adoptoida sisarukset ja kun siihen ei suostuta, kaappaa heidät. Tämäkin juoni ovat turhan melodramaattinen. Eivätkö sotalapsen tavalliset kokemukset olisi riittäneet?

Kuvaus menomatkasta laivalla Ruotsiin osoittaa, että Laila Hietamiehellä oli taitoa kuvata lapsen kokemuksia. Sumussa ei nähdä eteenpäin, joten lapset määrätään kannelle ja laulamaan, jotta laivaan ei törmäisi vastaantuleva laivaan. Kun paikalle saapuu jäänmurtaja, Hilkka tulkitsee jään murtamisesta aiheutuvan ryskeen tulevan vihollisen sukellusveneestä. Lapsen mielikuvitus siis vielä lisää pelkoa, mutta toisaalta aikuiset eivät myöskään selitä tilannetta.

Hilkka saa ikäänsä nähden aivan liikaa vastuuta, mutta solmii toisaalta lujan ystävyyden Georgin kanssa. Pahemmat jäljet kokemukset ja etenkin kidnappaus jättää Olaviin, joka on liian pieni ymmärtääkseen mistä on kyse. Hilkka lukee Olaville Topeliuksen satua Koivu ja tähti, jossa isonvihan aikana Venäjälle viedyt lapset palaavat kotiin. Isä Tukeva on kertonut lapsilleen, että äiti on muuttunut tähdeksi taivaalle, joten nämä rukoilevatkin äidiltä apua ja saavat näin voimaa ja lohdutusta.

Tukevan kuopus Reino on ensin Ilonan äidin Annin hoidossa ja sitten Vehmasten entisen kotiapulaisen Sirkan ja tämän miehen Riston (paria on kuvattu eniten Unohduksen lumissa). Reinon ei kuvata kärsivän sodasta, äidin menetyksestä eikä erossaolosta muista perheenjäsenistä.

TV-sarjassa Tauno Tukevan sota Hilkka ja Olavi eivät lähde sotalapsiksi vaan joutuvat kokemaan evakkomatkan mummonsa ja tätinsä kanssa. Reinoa sarjassa ei ole.

Simolan pommitus

Hietamies oli jo Kannas-sarjan kolmannessa osaa Hylätyt talot, autiot pihat kuvannut puna-armeijan suurhyökkäystä kesäkuussa 1944 evakkojen kannalta sekä Viipurin kukistumista edeltäviä kaoottisia tapahtumia.

Kalliissa kotimaassa suurhyökkäystä käsitellään pääosin sotilaiden kannalta ja tapahtumat sijoittuvat Viipurinlahden saariin. Lisäksi kuvataan haavoittuneiden hoitoa ja myöhemmin sotasairaalaa.

Romaanin dramaattisin kuvaus koskee Simolan aseman pommitusta. Liisa Lunden joutuu autonkuljettajansa kanssa sattumalta paikalle, kokee pommituksen ja auttaa lottakoulutuksen saaneena jälkeenpäin uhreja. Hän pelastaa haavoittuneen äidin ja ottaa huostaansa tämän pienen tyttären. Onneksi Liisa voi tavata äidin sairaalassa ja vakuuttaa että lapsesta huolehditaan. Kun Liisa kotiin päästyään sanoo tytölle ”Liisa-täti hoitaa. Pentti hoitaa”, lapsi vastaa: ”Kaikki hoitaa.”

Myöhemmin Liisa kysyy lääkintämajuri Vaahteralta, onko päämaja vastuussa ammusjunista ja Vaahtera vastaa ”Tietenkin”. Kun Liisa kysyy, miten on mahdollista, että ammusjunat saivat osuman ja siviilejä kuoli, Vaahtera vastaa: ”Ehkä siksi, että on vain yhdet raiteet ja ammusjunat on vietävä sinne missä ammuksia tarvitaan.”

Ilonan äiti Anni esittää teorian, että kaksi ammusjunaa oli pantu kulkemaan ammusjunan molemmin puolin, joten naiset ja lapset ikään kuin ”turvasivat” ammusjunaa.

Molemmat kohdat antavat harhaisen käsityksen asiasta. Ammusjunat kulkivat kohti rintamaa ja evakkojunat länteen, joten ainoa paikka, jossa ne saattoivat olla lähekkäin, oli asemapiha.

Mitä Elisenvaarassa ja Simolassa todella tapahtui?

Simolassa ja Etu-Simolan asemilla on 19.-20. kesäkuuta 1944 arvioitu kuolleen 137-160 henkeä, joista osa oli siviilejä. Vastaavat tuhoisat pommitukset kohdistuivat 20. kesäkuuta Elisenvaaran asemaan, jossa uhreja oli noin 170-200.

Sodan aikana tiedot Simolan ja Elisenvaaran pommitusten uhreista sensuroitiin julkisuudessa. Huhut kuitenkin levisivät ja syntyi vaikka minkälaisia salaliittoteorioita, mistä Ilonan äidin arvelu on hyvä esimerkki.

Sodan jälkeenkin asia oli tabu, mutta Iiris Kähäri kuvasi Elisenvaaran pommituksen seurauksia on Elämän koko kuvassa 1960. Tutkimuksia julkaistiin vasta Kalliin kotimaan ilmestymisen jälkeen: Heikki Kauranteen ja Jukka Wesenin Simolan pommitukset 19.-20.6.1944 (2006) sekä Erkki Rahkolan ja Carl-Gustaf Geustin Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944 (2008, 3., tarkastettu p. 2015).

Neuvostoliitolla oli asemien pommituksiin sotilaallinen syy: selustan rataverkkoon iskemällä ja se katkaisemalla yritettiin estää suomalaisia tuomasta Kannaksen rintamalle joukkoja, aseita ja ammuksia suurhyökkäyksen aikana. Sen ilmavoimat eivät kyenneet osumaan siltoihin, joiden katkaiseminen olisi ollut tehokkainta, joten kohteina olivat asemapihat.

Vastaavasti Suomelle oli tärkeää suojata juuri risteysasemat kuten Elisenvaara ja Simola. Rahkola ja Geust sanovat suoraan, että Suomen ilmavalvonta ja -puolustus epäonnistui totaalisti, minkä takia sotilailla ei ole ollut intoa muistella asiaa.

Perussyitä pommitusten tuhoisuuteen oli kaksi. Ensinnäkään tutkia ei ollut (Saksasta ostetut kaksi Raijaa olivat Helsingin suojana), joten ilmavalvonta oli aistien varassa eikä hälytystä annettu ajoissa. Myös ilmatorjuntatykkejä ja kuljetuskalustoa oli riittämättömästi eikä it-rykmentin johto ollut sijoittanut niitä tilanteen mukaisesti.

Kauranne ja Vesen toteavat, että aineelliset vahingot saatiin korjattua nopeasti, joten sotilaallista vaikutusta pommituksilla ei ollut. Inhimillinen tragedia kuitenkin tapahtui, suurin tietenkin evakkojen ja muiden siviilien kohdalla.

Kauranteen ja Vesenin mukaan evakoiden kuljetuksesta vastuussa olevat viranomaiset eivät olleet saaneet tarpeeksi junia, minkä takia evakoita kerääntyi ratapihalle. Heidät olisi pitänyt lähettää eteenpäin omin neuvoin.

Simolassa oli sentään kevyitä it-tykkejä, mutta Elisenvaarassa ei lainkaan. Siksi viimeinen pommitus Elisenvaarassa voitiin tehdä matalalta. Hävittäjistä jopa ammuttiin konekivääreillä ihmisiä, vaikka näkyi selvästi, että he olivat siviilejä. Silloin kyse ei enää ollut siitä, että siviileistä tuli ”oheisvahinkoja”, vaan sotarikoksesta.

Kahtalainen suhde sotaan

Kukaan henkilöistä ei koe jatkosodan edellä sotainnostusta. Miehet lähtevät kuitenkin sotaan ja tekevät mitä käsketään. Vanhan rajaan asti eteneminen hyväksytään mutta Itä-Karjalan valtausta ei. Hietamies on siis siivonnut pois osan aikalaisten tunnoista, joita myöhemmin ei pidetä enää sopivina.

Viimeisessä osassa Kallis kotimaa upseerin poika Mikael ”vihasi sotaa” eikä halua upseeriksi vaan lääkäriksi. ”Hän ei tulisi koskaan elämässään vahingoittamaan ainuttakaan viatonta ihmistä, hän ei tulisi koskaan ihailemaan sotaa.”

Kotiin palatessaan Tukeva toivoo: ”Ei koskaan enää sotaa. Ei hänen lapsilleen. Ei Suomelle. Kunpa koko maailma voisi lopettaa tämän järjettömän tappamiseen.”

Silti sarja päättyy sanoihin, jossa kirjailija ilmeisesti summaa oman käsityksensä.”Ymmärtämättömät kysyisivät: miksi menitte sinne. Nämä miehet tiesivät vastauksen. Vain siten säilytettiin kallis kotimaa.” Kallis-sanalla on kaksi merkitystä: rakas ja paljon maksava – yhteyteen sopivat molemmat. Huomattakoon, että nationalistisen isänmaan sijasta käytetään sanaa kotimaa.

Loppujen lopuksi sota nähdään siis sarjassa välttämättömänä, jotta Suomi säilyi vapaana ja itsenäisenä. Ja ainakaan sodasta ei voi sotaveteraaneja syyttää.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta on sarjan toista ja kolmatta osaa Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut koskevan artikkelin lopussa.

Sarjassa esiintyy myös omalla nimellään todellisia henkilöitä, erityisesti upseereita. Viimeisen osan Kallis kotimaa alussa Hietamies kiittää tiedoista mm. Markku Palokangasta, joka suurhyökkäyksen aikan 1944 oli ratsumestari Uudenmaan ratsuväkirykentin komentaja ja menetti räjähdyksessä näön molemmista silmistään, ja tämän vaimoa Eeva Palokangasta. Silloinen lotta Eeva Koski esiintyy yllä kuvatussa kohtauksessa, jossa lotat pohtivat Leena Leppäniemen moraalia teoksessa Syksyksi kotiin.

Blogissa on käsitelty myös Kannas-sarjan kolmatta osaa Hylätyt talot, autiot pihat (artikkelin alussa kerrotaan lyhyesti sarjan ensimmmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara) sekä neljättä ja viidettä osaa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat ja lisäksi heimosotia kuvaavaa romaania Vienan punainen kuu.

Blogissa on myös artikkeli Iiris Kähärin romaanista Elämän koko kuva, jossa päähenkilö saapuu Elisenvaaran asemalle pommituksen jälkeen ja myöhemmin arvostelee sitä, että Suomessa on korotettu selviytymisestä ja sivuutettu ne siviilit, jotka traumatisoituivat kokemuksistaan pysyvästi.

Kirjallisuutta

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena 2022.
Kauranne, Heikki & Wesen, Jukka: Simolan pommitukset 19.-20.6.1944. Apali 2006.
Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.
Lagerbohm, John & Kirves, Jenni & Kleemola, Olli: Me puolustimme elämää. Naiskohtaloita sotakuvien takaa. Otava 2010.
Olsson, Pia: Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Otava 2005.
Rahkola, Erkki & Geust, Carl-Gustaf: Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944. 3., tarkastettu p. Gummerus 2015. (1. p. 2008.
Paula Salminen: Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa. Atena 2013.Saure, Salme: Laila Hietamies läheltä. Otava 1998.

Yrjö Keinonen: Veriset lumet

Yrjö Keinosen Veriset lumet on sikäli harvinainen talvisotaromaani, että upseerit arvostelevat ankarasti suomalaista johtamista.

Veristen lumien (1974) päähenkilö on Lauri Purola, joka opiskelee Helsingin yliopistossa fysiikkaa. Yleisten kertausharjoituksen (YH) alkaessa kornetti Purola matkustaa koottavaan joukko-osastoon Joensuuhun.

Ammattiupseeri vs. reservinupseerit

Eskadroonan päällikkönä on todellinen henkilö, ratsumestari Majewski. Enteelliseksi Majewskin tavasta johtaa osoittautuu tämä mielisanonta: ”Vain se on todellinen sotapäällikkö, jolta alaiset ovat kaatuneet vähintään kolmeen kertaan.”

Sen sijaan sotaa kokemattomat kornetit tajuavat, ettei pienessä maassa voi tuhlata miehiä, puhumattakaan että ”päämääräksi ei pitänyt asettaa uljasta sankarikuolemaa, vaan sitkeä taistelu mahdollisimman pienin tappioin.”

Purola ei myöskään usko asevelvollisuusaikaisen esimiehensä periaatteeseen, että miehille pitää ennen kaikkea korostaa tinkimätöntä kuria tyyliin ”minä käsken – sinä tottelet, ellet tottele – rankaisen”. Sen sijaan Purola yrittää ”löytää sellaista sanottavaa, joka synnyttäisi keskinäistä luottamusta ja rohkaisisi miehiä oma-aloitteisesti yrittämään parastaan. Alaisille oli annettava tietoja heitä kiinnostavista aiheista.”

Toinen kornetti Latvala puhuu miehilleen samoja asioita kuin Purola lisättynä huumorilla. Kolmas kornetti Purhonen ei pidä puheita vaan antaa lyhyitä asiallisia käskyjä. Hän on toisia virkavuosiltaan vanhempi ja siten eskadroonan varapäällikkö. Ammatiltaan hän on maanmittausinsinööri ja vapaa-aikoinaan innokas suojeluskuntalainen.

Eskadroona kuljetetaan junalla Loimolaan Raja-Karjalaan. Vanhaan tapaansa Majewski ei puutu koulutukseen paitsi määräämällä sen aiheet. Kornetit joutuvat noudattamaan esimiehen vanhoillista taistelukoulutusohjelmaa, vaikka hyvin ymmärtävät, ettei hyökkääminen ratsain kohti konetuliaseita johtaa vain ruumiskasoihin. Kornetit oppivat itsenäiseksi ja oma-aloitteisiksi, mutta ”tajusivat, että olisi vältytty monilta virheiltä ja ajanhukalta, jos ammattiupseeri olisi kädestä pitäen ohjannut reservistä tulleita.” 

Latvalalla on luontaista arvovaltaa. Hän viihtyy vapaa-aikanakin miestensä parissa, virittää hilpeän keskustelun ja pitää silloin tällöin ylimääräisen iltahartauden. Sen sijaan Purhonen johtaa joukkuettaan vain asiallisin perustein ja säilyttää etäisyyden miehiinsä. Ajan tavan mukaan Purolakaan ei antaudu läheiseen kosketukseen miestensä kanssa. Hän uskoo sotilaalliseen täsmällisyyteen mutta myös siihen, että käskyt täytetään paremmin, kun ne perusteellaan. Näin hän opettaa joukkueelleen sotilaallista ajattelutapaa.

Yleisön isänmaallinen hurmio

Sotilaat elävät korvessa eristyksissä muusta Suomesta. Tullessaan lomalla tapaamaan tyttöystäväänsä Mirjaa Sortavalaan Purola hämmästyy, miten paljon tämän perhe ja muut ihmiset ihailevat sotilaita.

Korkeimmalle ilmapiiri nousee maanpuolustusjuhlassa: ”Yleisön isänmaallinen haltioituminen yllätti korpisotilaan. Purola tunsi joutuneensa siihen ilmapiiriin, josta Aseveli ja radio jatkuvasti olivat hymistelleet, mutta johon Loimolan korvessa ei ollut oikein uskottu. Maisteri Vilho Helanen lietsoi juhlapuheellaan kansallistunnetta ja heimoushenkeä. Valtavin suosionosoituksin palkittiin hänen vakuutuksensa, ettei Suomella ollut hätää, kun sisukkaan ja koulutetun armeijan takana oli kaikkiin uhrauksiin valmis yksimielinen kansa.”

Sota syttyy

Majewski on ikävystynyt korvessa, mutta sodan vaaran lisääntyminen innostaa häntä. Mainilan laukausten jälkeen hän on varma sodan syttymisestä lähipäivinä.

Sen sijaan ”Purolan mielessä myllersi. Sota, kaaos, mullistaisi kaiken. Hänen ajatuksissaan välähtivät Mirja ja Sortavala ja omaiset kotona Karjalan vaaralla. Tajuntaan jysähti mielikuva: vihollinen valtaa maan. Purola ei uskonut Suomen selviytyvän. Kysymys olisi vain ajasta. Taistellen oli hankittava vain aikavoittoa. Mutta mihin tarkoitukseen? Sekasorron estämiseksi, omaisten saamiseksi jonnekin turvaan, kenties valtion johdon toimenpiteitä varten. Ja muulle maailmalle oli osoitetta, että Suomi tahtoi elää itsenäisenä muiden kansakuntien joukossa. Suomea ei saanut pyyhkäistä kartalta jälkeä jättämättä. Purola muisti: miehen kunnia on kalliimpi kuin henki. Nyt on kyse koko kansan kunniasta. Hän oli omalta osaltaan valmis taisteluun, vaikka se näyttikin toivottomalta.”

Miehistön kohdalla ”Toiminta laukaisi pahimman jännityksen. Ratsumiesten enemmistö luotti kaikesta huolimatta suomalaisten mahdollisuuksiin. [- – -] Joka tapauksessa oli yritettävä kynsin ja hampain panna hanttiin.” Purola ei edes epäile, ”että joku hänen alaisistaan voisi kieltäytyä täyttämästä käskyä, olipa tehtävä miten vaikea tahansa. Oli vain voitettava oma pelkonsa, ahdistava tunne, että juuri omalla kohdalla jo ensimmäinen taistelu saattaisi olla viimeinen.” Toisaalta myönnetään: ”Ratsumiesten joukossa oli kyllä täysin toivottomiakin, jotka tahdottomina, silmät harittaen ratsastivat muiden mukana uskoen matkattavan suoraan surman suuhun.”

Pian Purola huomaa, että on odottanut liikaa: ”Uskomatonta! Paenneet ja vieneet varsinaisen [konekiväärin] mennessään! Purolan pettymys oli katkera. Omiin taistelutovereihin ei siis voinut tiukan paikan tullen luottaa.” Onneksi oma joukkue on toisenlainen ja pysynyt paikallaan.

Eskadroona jalkautuu. Muuten Majewski noudattaa entistä tyyliään. Käskyt hyökätä suoraan aiheuttavat suuria ja turhia menetyksiä. Majewskille ei voi tehdä ehdotuksia, sillä siitä saa ”paskamiehen” maineen.

Eräässä varhaisessa tilanteessa kornetti Purhonen ”kävi ankaraa sisäistä taistelua. Hänen tarvitsi vain sanoa: Irti! ja eskadroona olisi vielä pelastettavissa. Mutta entä jos pataljoonat ovat tuossa lähellä ja esimies [Majewski] tekee hänelle hankalia kysymyksiä: Mihin te juoksette? Miksi jätitte asemat vastoin käskyä? Hän saattaisi joutua sotaoikeuteen ja menettää upseerinkunniansa. Sehän olisi pahempaa kuin kuolema. Purhosen mielessä välähtää toive, että Purola ja Latvala lähtisivät ilman hänen käskyään, jolloin vastuu siirtyisi heille. Mutta nämä vain tiukkasivat irtautumiskäskyä häneltä. Purhonen tajusi Latvalan ja Purolan kannan: yhden miehen upseerinkunnia oli heitettävä hiiteen ennemmin kuin uhrattava sadanviidenkymmenen henki.”

Erilaisia sotilaita

Romaanissa kuvataan myös erilaisia sotilaita.

Siviiliammatiltaan kuorma-autonkuljettaja Kaira on työteliäs ja rehti poikamies, joka on niin apumiestensä ja tyttöjen suosiossa. Sodassa hän on ripeä ja rohkea.

Vakavaraisen talon isäntä Kirmanen on käynyt kansanopiston ja tavoitteli ”pitäjäläisten silmissä moitteettoman ja valistuneen miehen asemaa, mutta jossakin yritys meni vikaan. Turhantärkeys ja tosikkomaisuus näkyivät.” Vaimoksi hän saa vain palvelustyttönsä. Kun Kaira tuhoaa partion, Kirmanen ottaa puolet kunniasta.

Alikersantti Kaskinen on pienen maatilan poika, joka on joutunut jättämään oppikoulun kesken ja joka ei heiveröisenä ole onnistunut lähestymään rakastamaansa tavoiteltua tyttöä. Hän yrittää ”tekorempseydellään peittää vajavuuden tuntojaan. Rintamalla hän oli päättänyt kunnostautua, jotta oman kylän pojat kertoisivat siitä kotipuolessa. Mutta Kaskiset hermot eivät tahtoneet millään kestää. [- – -] Häntä vaivasi ajatus, että vihollinen voisi millä hetkellä tahansa yllättää ja hän jäisi sen käsiin. Toisetkin pelkäsivät, mutta pelko vain terästi heidän valppauttaan.”

Eskadroonan paras sotilas on maatilan perijä Haapalainen, josta Purola sanoo: ”Haapalaisen selän takana muut saavat olla turvassa. Mitä hurjemmin hän sotii, sitä vähemmällä muut pääsevät.” Kertomukset urotöistä lisäävät Haapalaisen suosiota tyttöjen parissa.

Hyvän sotilaan tekevät romaanissa ominaisuudet, joita siviilissäkin arvostetaan. Jos ne puuttuvat, ei omaisuuskaan tuo arvostusta eikä tyttöjen suosiota.

Omaa rooliaan taisteluissa Purola ei mitenkään korosta. Hän antaa kaiken kunnian parhaille sotilaille.

Lisää johtamisen kritiikkiä

Eskadroona siirretään Uomaan suunnalle ja tehtäväksi annetaan katkaista vihollisen huoltoyhteydet. Kuunnellessaan kertomuksen veljensä kaatumisesta Purolasta näyttää, ”että esimiesten älytön toiminta aiheutti enemmän sankarihautajaisia kuin vihollinen. Hyödytön ja turha miesten tapattaminen oli huonontanut pataljoonan henkeä. Mielet olivat masentuneita, jotkut miehet jopa vauhkoja. Edessä olevaa hyökkäystä pelättiin.”

Kuullessaan Majewskin vahvennetun pataljoonan hyökkäyssuunnitelman Purola ällistyy: ”Jälleen hyökättiin suoraan vihollista, jota ryhdyttiin painamaan tien suunnassa kohti Uomaan kylää. [- – -] Miksi taisteluosastoa ei pantu koukkaamaan vihollisen selustaan ja katkaisemaan sen yhteyksiä? Tällöin olisi tarvittu vain osa voimista vihollisen lyömiseen. Pääosa olisi voitu suunnata suoraan Uomaalle valtaamaan kylä yllättäen pimeällä.”

Majewskin taktiikkaa ei voi puolustaa edes puhtaasti sotilaalliselta kannalta. ”Joku upseereista” arvostelee mielessään: ”Ei koukannut vihollisen selkään, jotta se olisi saatu tuhotuksi. Nyt vihollinen pääsi vetäytymään ja väijyisi jälleen jossakin taempana.”

Kun Majewski ylennetään pataljoonan komentajaksi, Purhosesta tulee eskadroonan päällikkö. Purhosen mukaan monet ratsumiehistä ”jumaloivat Majeswkia”, jolloin Latvala huomauttaa: ”Mutta meitä kornetteja he saavat kiittää siitä, että ovat vielä hengissä.” Kaskinen tuumii: ”Nyt meillä on vain yksi vihollinen, venäläiset!”

Kornetit keskustelevat luutnantti Sahrasta. Purhonen ei ”olisi vienyt joukkuettani siihen rinteelle. Sahran tapaiset upseerit ovat vaarallisempia kuin vihollinen”. Purola huomauttaa, että silloin ”Sahra olisi ampunut sinut ja varajohtaja olisi astunut paikallesi”.

Purola myöntää Sahran hyvät puolet, mutta tästä puuttuu tärkein: ”Oikeastaan Sahra oli malliupseeri. Tarmokas ja rohkea kunnianmies, joka vastasi itse seurauksista. Mutta häneltä puuttui ottelusilmää. Hän ei osannut joustaa tilanteen mukaan.”

Purhosen mielestä sota on opettanut, että kadettikouluun ”pitäisi päästää vain järkimiehiä. Tähän mennessä on kiinnitetty päähuomio huutoääneen.” Latvala kertoo: ”Kun minun kotipitäjäni rovastin poika haki kadettikouluun, apteekkarin rouva ihmetteli: ’Kuinka se Matti nyt sinne, sehän on etevä poika.’”

Sodan loppu

Maaliskuussa eskadroona on Kollaalla: ”Tilanne vaikutti toivottomalta. Murskaavaa painetta ei kauan jaksettaisi kestää. Reservejä ei ollut. Ne oli viety Kannakselle”.
 
Purola haavoittuu, mutta selviää.

Aivan lopussa ”Kersantti Nieminen havaitsi olevansa eskadroonan päällikkö. Todellisuudessa hän oli loppuun ajetun puolijoukkueen johtaja.” Jäljellä on enää kolmekymmentä miestä.

Lopussa Purolan morsiamen Mirjan perhe evakuoi kotiaan Sortavalassa.

Arvio kirjasta

Veriset lumet ei ole romaanina kummoinen. Henkilötyypit ovat – Majewskia lukuun ottamatta – samanlaisia kuin monissa muissakin sotaromaaneissa. Aikakautta kuvataan vain lainaamalla pitkiä kappaleita lehdistä ja radiosta.

Romaanin ansio on kuitenkin ammattiupseerien johtamistavan arvostelu, joka saa arvovaltaa Keinosen myöhemmästä urakehityksestä.

Kirjailijasta

Yrjö Keinonen syntyi 1912 maanviljelijän poikana Ruskealassa Laatokan Karjalassa. Hän opiskeli ylioppilaaksi Sortavalan lyseossa ja kuului lukiolaisena Sortavalan suojeluskuntaan.

Asevelvollisuutensa Keinonen suoritti Uudenmaan rakuunoissa Lappeenrannassa 1933-34. Reserviupseerikoulun jälkeen hän oli sotilasarvoltaan kornetti, ratsuväessä vänrikkiä vastaava arvo. Hän opiskeli Helsingin yliopistoon fysiikkaa ja matematiikkaa.

Talvisodassa Keinonen palveli Kevyt Osasto 12:ssa Laatokan Karjalassa, ensin Hyrsylän mutkan suunnassa ja sodan loppuvaiheessa taisteli Kollaan ja Uomaan rintamalla.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Keinonen toimi komppanianpäällikkönä JR 9:ssä. Syyskuussa 1942 hän sai Mannerheim-ristin. Tuolloin hän oli 30-vuotiaana reservin kapteenina kadettina Maasotakoulussa.

Sodan jälkeen Keinonen osallistui asekätkentään ja sai siitä tuomion. Hän sai kuitenkin jatkaa armeijan palveluksessa. Keinonen osallistui aktiivisesti politiikkaan maalaisliiton riveissä.

Presidentti Kekkonen nimitti Keinosen 1965 puolustusvoimain komentajaksi ohi useiden arvoltaan korkeampien kenraalien.

Keinonen joutui eroamaan 1969. Pari vuotta myöhemmin hänet tuomittiin oikeudessa virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Keinonen kirjoitti useita sotaromaaneja, jotka pohjautuivat hänen omiin kokemuksiinsa: Kärkijoukkona Syvärille (1970), 1944 taistellen takaisin (1971), Kadonnut joukkue (1972) ja talvisotaa kuvaava Veriset lumet (1974).

Keinonen kuoli 1977.

Lisää tietoa Keinosesta saa Wikipediassa, jossa on viitteet Keinosesta netissä julkaistuihin teoksiin.

Lisäys 10.12.2018:

Jukka Kemppisen käsitys Keinosen luoteesta ja erottamisen syistä:

kemppinen.blogspot.com/2007/11/kunnian-miehi-kunnian.html

Muutenkin Jukka Kemppisen näkemys Keinosesta on varsin kriittinen ja nimenomaan yllä käsitellyn romaanin avainkohdasta eli miesten tarpeettomasta tuhlauksesta:

”Sotien ajan upseeriarvosteluissa ei koskaan moitittu sellaisia henkilöitä kuin esimerkiksi nuori Yrjö Keinonen, jonka polkupyöräkomppanian tappiot syksyllä 1941 olivat haavoittuneina ja kaatuneina 96 prosenttia vahvuudesta.”

kemppinen.blogspot.com/2008/09/laurilain-tyt.html

Muita tietoja

Tietoja Majewskista Wikipediassa

Laila Hietamies: Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut

Talvisota ei ollut 70-luvullakaan tabu. Sitä saattoi käyttää jopa viihderomaanin aiheena. Mutta Laila Hietamiehen Unohduksen lumet (1973) on muutakin: se kuvaa sotaa sekä sotilaiden että siviilien näkökulmasta.

Onnellisia ja onnettomia romansseja 

Unohduksen lumet on toinen osa sarjaa, jonka alkuosa oli Lehmusten kaupunki  (1972). Jo tällä erikoisromaanillaan Hietamies teki itsestään yleisön suosikin.

Lehmusten kaupunki tapahtuu 20-luvun lopun lopussa Lappeenrantaa muistuttavassa varuskuntakaupungissa.  Vanhoja perinteitä seuraten Uudenmaan ratsuväkirykmentin ja Hämeen ratsuväkirykmentin johto yrittää pitää etäisyyttä kaupunkilaisiin. Muutenkin luokkarajat ovat jyrkät, mutta nuoremmat upseerit pyrkivät seurustelusuhteissaan kapinoimaan niitä vastaan.

Varakkaan perheen tyttären Liisa Parmalan romanssi Arnold Lundenin kanssa päättyy häihin. Sen sijaan Veikko Vehmas ei saa upseerikunnalta lupaa naida käsityöliikkeessä työskentelevää ompelija Ilona Hirvisaarta, joka odottaa hänen lastaan. Päästäkseen veloistaan Vehmas ottaa vaimokseen Ilonan työnantajan, paljon itseään vanhemman Marketta Bergin.

Vehmaan vastakotana on Reinhold von Schildt, jolla ei ole velkoja ja joka luonteeltaan itsenäisenä ei välitä upseerikunnan perinnäissäännöistä ja suvun sotilasperinteistä. Hän eroaa armeijasta voidakseen naida Marjushkan, joka on kahdessakin mielessä epäsopiva: ammatiltaan tarjoilija ja vielä venäläissyntyinen. Mitään ei paina sekään, että Marjushkan isä on ollut tsaarin aikana upseeri.

Teoksen huumorista vastaa Vehmaksen hevosenhoitaja Tukeva, antrealainen maanviljelijä, joka menee naimisiin Iitan kanssa.

 

Kesä 1939 oli huoletonta aikaa

Unohduksen lumet alkaa kesästä 1939. Lundenien avioliitto kukoistaa ja heillä on kaksi lasta. Sen sijaan Vehmaksilla riidellään jatkuvasti, sillä Marketta on mustasukkainen varsinkin, kun ikäero tuntuu entistä enemmän ja Veikko kaipaa poikaansa, jota ei ole tavannut kuin kerran.

Ilona on muuttanut Viipuriin, jossa hänellä on oma liike. Kymmenvuotiaan poikansa Mikaelin hän on kasvattanut mallikelpoisesti.

Antreassa maata viljelevän Tukevan avioliitto Iitan kanssa on onnellinen, mutta heitä koetellaan vanhimman pojan sairaudella.

Uusina henkilöinä on reipas nuoripari, Vehmasten kotiapulainen Sirkka ja hänen poikaystävänsä Risto.  Sirkka kuuluu lottiin ja Risto suojeluskuntaan. Jälkimmäinen esitetään täysin luonnollisena, vaikka myöhemmin sarjassa käy ilmi, että Risto on sosialidemokraatti ja vasta talvisodan aikana SDP salli jäsentensä liittymisen suojeluskuntaan ja päinvastoin.

Sirkka kerää rahaa maanpuolustukseen, mutta pääosin elämä kaupungissa on iloisen huoletonta. Risto osallistuu uintimaaotteluun, kaupungissa filmataan elokuvaa Punahousut ja Mannerheim lausuu rykmentissä vieraillessaan upseerien vaimoille samat kohteliaisuudet kuin aina ennenkin.

YH:n aika syksyllä 1939

YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikana kuvataan monipuolisesti sotaan valmistautumista: ratsuväkirykmentti on Kuuterselässä, mikä tarkoittaa että he ovat suojajoukkoja joiden tehtävä oli viivyttää vihollisen etenemistä Mannerheim-linjalle, kaupungissa rakennetaan väestönsuojia ja suojahautoja, vesitorniin on pystytetty ilmavalvonta-asema, pimennystä valvotaan, ilmahälytystä harjoitellaan, säännöstely alkaa, Sirkka työskentelee kokopäiväisenä lottana, naisjärjestöt keräävät vaatteita. Parmala on pyytänyt myös Marketta Vehmaksen työhön viestikeskukseen.

Vielä tuolloin kuvataan humoristisesti, miten rykmentin komentaja kieltää upseerien rouvien vierailut rykmentin Kuuterselässä – ja kun hänen oma vaimonsa ilmestyy juuri silloin paikalle, hän ärjäisee ”ulos”, tietämättä tämän olevan tuomassa sotilaille kerättyjä varusteita.

Tukeva tovereineen on majoittunut venäläisen emigrantin Olgan taloon ja tämän balettiesitys ihastuttaa heitä. Hietamies kirjoitti myöhemmin Olgasta näytelmän Olga (1977).

Juuri sodan alla Tukevan ja Iitan poika kuolee, ja Vehmas tapaa uudelleen Ilonan.

Liisa Lunden vastaa poikansa Pentin kysymykseen, mitä he tekevät, jos sota syttyy: ”Me olemme täällä kaupungissa. Tottelemme niitä käskyjä, joita meille annetaan. Jos tulee pommituksia, meillä on vastapäätä tuossa Lounaksen talossa väestönsuoja, johon heti juoksemme.” Ja: ”Aivan samalla tavalla isänkin on pakko noudattaa määräyksiä. Toteltava ja pantava toisetkin tottelemaan. Niin sinun kuin minunkin, meidän kaikkien! On uskottava, että ne, jotka antavat määräykset, tietävät, mitä tekevät. Niinkuin ukkikin.”

Pentti kertoo äidilleen, miltä lapsista tuntuu, kun isät ovat poissa: ”Aina välitunnuilla pojat puhuvat siitä. Kerran yksi tyttö itkikin. Minä en itke, olen päättänyt, vaikka onkin ikävä. Mutta kaikki pelottaa niin. Ihmiset ovat niin vakavia. Kaikkialla on pimeää ja ikävää.”

Kuten näkyy, uran alkuvaiheessa Hietamiehen dialogi on vähän puisevaa. Tukevan ja Iitan murteelliset repliikit ovat luonnollisempia.

Monia näkökulmia

Talvisotaa kuvataan monesta eri näkökulmista. Rintamalla taistelevat Vehmas, Lunden ja Tukeva. Myöhemmin he ovat Laatokan Karjalassa tuhoamassa Lemetin mottia. Lähellä työskentelee Ilona puhelinvälittäjänä naamioidussa mökissä.

Lappeenrannassa Risto toimii ilmavalvojana, Sirkka on muonittajana ja sairaalassa ja Liisan isä Parmala kuuluu kaupungin väestönsuojelun johtoon.

Vihollisen pommittajat lentävät pitkään kaupungin ohi. Silti jo ensi pommituksen jälkeen syntyy ryntäys evakkoon. Joukossa on niitäkin, joita tarvittaisiin eri tehtäviin. Sen sijaan Marketta Vehmas ryhdistäytyy ja alkaa työskennellä viestikeskuksessa. Hän reipastuu ja laihtuu, kun hänellä ei ole aikaa märehtiä onnetonta avioliittoaan.

Entisten yhteiskunnallisten raja-aitojen kaatuminen näkyy siinä, että Vehmasten talon salissa istuvat Marketan kanssa kotiapulainen Sirkka, Risto ja evakkolotta Maila Kokki.

Rakkautta ja kuolemaa

Miesten päästyä lomalle Lundenit kokevat rakastelun huuman ja henkisen läheisyyden, Vehmas sen sijaan makaa vaimonsa raa’asti ja tapaaminen tuo esiin vanhat ristiriidat, mutta lupaa kirjeessä parantaa tapansa aviomiehensä. Ollessaan lepovuorossa Vehmas kuitenkin tapaa Ilonan ja he saavat viettää yhteisen hetken.

Helmikuun puolivälissä kaupunkiin kohdistuu tuhoisa pommitus, jossa kuolee Marketta Vehmas. Marketta on juuri ehtinyt hehkua onnea miehensä kirjeen takia. Vähän aiemmin on kaatunut Arnold Lunden. Hän on kehottanut mottilaisia antautumaan, mutta yksi kätensä nostaneista vihollisista on temmannut esille käsikranaatin ja surmannut hänet.

Tässä on hiukan saippuaoopperan makua. Sota on toiminut kohtalona, joka on kääntänyt pääparien elämän päinvastaiseksi: Liisa Lundenista tulee leski, mutta Ilona saa viimein Vehmaksen aviomiehekseen ja Mikaelin isäksi.

Epäpoliittista isänmaallisuutta

Onko talvisodasta tullut 70-luvulla viihdettä? Ei aivan. Rakkausjuoni on vain pieni osa romaania, vaikka se toki jää parhaiten mieleen. Sotakuvaus on monipuolista, Hietamies on huolellisesti tutkinut asiat.

Yksi romaanin silmiinpistävä piirre on sen epäpoliittisuus. Henkilöt toki seuraavat tapahtumia maailmalla ja Suomessa, mutta he eivät ota mitenkään kantaa sen enempää sisä- kuin ulkopolitiikkaan. Yhteiskunnalliset erot näkyvät muussa, mutta eivät mielipiteissä. Kaikki ovat samoja suomalaisia.

Sota esitetään ikään kuin luonnonvoimana, jolle ei voi mitään, se vain lankea ihmisten päälle. Päähenkilöt tekevät velvollisuutensa vaikeissa oloissa, mutta mitään sankaruuden korostusta, uhriajattelua tai kansalliskiihkoa saati ryssänvihaa heillä ei ole. Isänmaasta ei puhuta mitään, mutta sen hyväksi toimitaan itsestään selvästi, eleettömästi mutta tehokkaasti.

Sota on onnettomuus

Lopussa sävyt tummenevat ja sota näytetään onnettomuutena. Helmikuun puolivälissä kaksi pommisuojaa saa täysosuman, ja Parmala näkee ihmisten huutavan tuskissaan. Kuolleiden joukossa on Marketan lisäksi Riston vanha isä ja sotilas, johon evakkolotta Maila Kokki on juuri tutustunut. Sota-ajalle luonteenomaiseen tapaan elokuvissa on käyty, kahvit juotu ja kirjeenvaihdosta sovittu, kun romanssi katkeaa alkuunsa.

Ihmiset ovat loppuun asti väsyneitä, mutta jaksavat silti.

Tukevan kotiinpaluu on yksinkertaisen vaikuttava – tai tietenkään hän karjalaisena ei palaa kotiin, mutta perheensä luo kuitenkin: ”Häntä kohtasi kodikas näky. Keittiön lattialla oli suuri pyykkipalju, jossa polskutteli kaksi iloista lasta. – – Iita kääntyi katsomaan kamarin ovelta Tukeva laski kantamuksensa keittiön oven pieleen ja katsoi vaimoaan. /  – Tuu tän, hän sanoi ykskantaan ja vaimo tuli, nojasi päätään miehen olkapäähän, hartiat kyyryssä. / – Sit ko lapset on pesty…mie paan siut tohon paljuu…oot nii hirviä likane.”

Kirja päättyy yhteishautajaisiin, jossa siunataan viisisataa vainajaa. Pastori puhui isänmaalle annettavasta uhrista joka on suurin, jonka ihminen pystyi antamaan. Olisi vain kestettävä.” Pastorin sanojen vaikutuksesta ei kerrota muuta kuin että ”Vehmas ajatteli kaatuneiden määrää, ensimmäiset olivat tuntuneet pahimmilta, sitten siihen ikään kuin turtui ja tottui. Sitten kaatuivat Wrede ja Lunden eikä tottuminen auttanut enää mitään.”

Sota ei lopu rauhaan

Sota ei lopu rauhan tuloon. Välirauhaa kuvaavassa kolmannessa osassa Kukkivat kummut (1974) nähdään, että sota on jättänyt jälkensä, ei vain raunioihin vaan myös ihmisten mieliin. Ilona sanoo: ”Sota muutti meidät kaikki, uskomme siihen tai emme. Sota teki meistä onnettomia, juurettomia, pelokkaita, sota järkytti meidän maailmaamme niin, että vasta nyt, puoli vuotta myöhemmin, me tajuamme sen.”

Kyseessä ei ole vain Ilonan mielipide, vaan asia käy ilmi monin tavoin tapahtumissa. Symbolista on, että Sirkan ja Riston talvisodan aikana siitetty lapsi syntyy kuolleena.

Liisa Lunden suree kaatunutta miestään. Hän käy tämän haudalla niin usein, että muut henkilöt pitävät sitä jo liioitteluna. Vuoden kuluttua hän päättää jatkaa elämäänsä, ja suostuu uuteen mieheen, joka ei polion takia vammautuneena joudu uuteen sotaan.

Ilonan ja Veikon happy end on vain näennäinen: Vehmas ei pysty olemaan uskollinen Ilonallekaan, vaan hänellä on suhde Marjushka von Schildtin kanssa, joka on palannut kaupunkiin miehensä kaaduttua. Vehmaksen luonteen sota on tehnyt entistä rikkinäisemmäksi, ja Ilona huomaa, ettei onni ole toisen ihmisen varassa.

Entiset yhteiskunnalliset ennakkoluulot ovat kaatuneet sikäli, että upseerikerhon ovet aukenevat Ilonalle ja Vehmaksen eversti hyväksyy hänet.

Tukevan perhe on saanut tutun kauppaa maatilan, joten heillä on asiat paremmin kuin useimmilla evakoilla. Silti ilo ei enää asu tuvassa. Tukeva menettää rakkaan hevosensa. Iitan raskaus on vaikea ja synnytys ennenaikainen, mutta hän ja lapsi selviävät.

Usein vanhusten kokemukset evakkoina on unohdettu. Harvinaista on myös venäläisen Olgan nostaminen esiin evakkojen edustajaksi. Olga on välillä aivan sekaisin. Hän selviää kuitenkin ja haluaa kertoa menneisyydestään – käy ilmi, että tsaarin Pietarissa hän oli kurtisaani. Olga joutuu kokemaan ryssänvihaa, mutta hänen puolustajikseen asettuvat vaistomaisesti Ilonan poika Mikael ja Liisan poika Pentti. Romaanin arvot ovat yleisinhimillisiä ja humaaneja, eivät kansallisuuteen sidottuja.

Lasten kokemukset alkavat saada enemmän tilaa ja aitoa sävyä. Vehmaalle isän rooli on uusi, ja hän kohtelee kymmenvuotiasta Mikaelia liian ankarasti. Mikael huomaa, että nyt kun hänellä on isä ja Pentillä ei, hän ei voi puhua isästä ystävälleen. Tragedia on lähellä, kun Mikael ja Pentti löytävät ruutia ja kokeilevat räjäytystä. Molemmat pojat joutuvat sairaalaan, ja Pentiltä menee silmä.

Tukevan ja Iitan tytär Hilkka pääsee oppikouluun. Hän jää ensin luokallaan yksin ja joutuu kiusatuksi arkuutensa ja maalaisten vaatteidensa takia, mutta löytää sitten ystävän. Aikuisetkin huomaavat, että Hilkalle täytyy hankkia kunnon vaatteet ja jalkineet.

Epäpoliittista toisinajattelua

Maailmantapahtumia seurataan ja myös kommentoidaan. Toisinajattelijana ei kuitenkaan esiinny kukaan vasemmistolainen vaan Liisan isä, seitsemänkymppinen johtaja Parmala.

Parmala sanoo, että talvisota on tehnyt hänestä pasifistin. ”Kun kuulin Lähteenmäen ja Marketan kuolleen, tuntui kuin elämällä ei olisi enää mitään merkitystä. Ei enää sotaa, ei tähän maahan.” Parmala ei halua osallistua seuraavaan sotaan enää missään tehtävässä.

Parmala sanoo tuttavilleen: ”Turhaan ne tappelivat, mitä ne saivat aikaan. On menetetty Viipuri, Sortavala, Käkisalmi, kaikki on menetetty ja jumalattoman paljon ihmishenkiä sen lisäksi. Mikä tämä isänmaa oikein on? Mitä helvetin sotaintoisia ihmisiä tässä maassa elää? Tavalliset ihmiset ne kärsivät eniten.” Kun tuttava yrittää vedota isänmaahan, Parmala vastaa: ”Isänmaa. Jos se täytyy pitää yllä satojentuhansien miesten hengellä, kuka täällä kyntää ja kylvää, kun miehet loppuvat.” Tuttava ei anna periksi vaan vetoaa rajoihin ja siihen, että maa ”on kuulunut isällesi ja isoisällesi”, mutta Parmala muistaa ja tulkitsee historian toisin: ”Vai kuulunut? Kahden puolen rajaa tätä maata on aina jaettu, milloin itä, milloin länsi. Minun isäni aikana tämä maa kuului Venäjälle. Nyt se kuuluu meille, mutta vaikeaa on sen pitäminen.”

Kun joku sanoo haluavansa Viipurin takaisin, Parmala vastaa: ”Ota se, jos se on otettavissa, – – minä antaisin vaikka tämän kaupungin, jos tietäisin, että sen jälkeen saan elää rauhassa.”

Tuttavat pitävät Parmalan puheita outoina eivätkä vakuuta. Parmalan toisinajattelu ja pasifismi ei myöskään johda tekoihin vaan masennukseen ja syrjäänvetäytymiseen.

Tukevan Hilkka-tytär edustaa lapsen luonnollista hyvyyttä. Hän ei tee eroa omien eikä vihollisten välillä vaan uskoo, että venäläiset lentäjät kärsivät joutuessaan pudottamaan pommeja.

Myös Veikko Vehmas vihaa sotaa, vaikka on ammattisotilas. Mutta mihinkään tekoihin tämäkään ei johda. Kun uusi kutsu tulee, Vehmas tottelee sitä. Kirjassa kukaan mukaan ei koe jatkosodan edellä sotainnostusta, vaan mukaan lähdetään velvollisuudentunnosta.

Samaan aikaan alkavat Ilonan poltot. Elämä jatkuu sodankin keskellä.

Lisätietoja Laila Hietamiehestä

Laila Hietamies (syntyisin Hirvisaari, nykyisin jälleen Hirvisaari) syntyi Viipurissa 1938. Kotitalo sijaitsi Lappeella, joka kuuluu nykyisin Lappeenrantaan. Hän oli vain kolmivuotias isänsä kaatuessa jatkosodassa 1941. Äiti meni uusiin naimisiin 1944.

Vaikka Lappee jäi uuden rajan tälle puolen, Laila Hietamies koki kaksi evakkomatkaa.  Jälkimmäisestä, asumisesta Mynämäellä 1944, hänellä on muistoja.

Laajassa tuotannossaan Laila Hietamies on kuvannut Karjalaa ja sotaa naisten ja lasten kannalta.

Vuosikymmenien tauon jälkeen Hietamies jatkoi sarjaa neljällä jatkosotaa kuvaavalla teoksella Syksyksi kotiin (2001), Koivu ja tähti (2002), Siellä jossakin (2003) ja Kallis kotimaa (2004), joissa sodan kuvaus on syvällisempää.

Salme Saure on kirjoittanut teoksen Laila Hietamies läheltä (Otava 1998).

Muuta

Olen kirjoittanut blogiin artikkelin sarjan jatko-osista Syksyksi kotiin, Koivu ja tähti, Siellä jossakin ja Kallis kotimaa sekä Hietamiehen Kannas-sarjan osista Hylätyt talot, autiot pihat ja Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat sekä romaanista Vienan punainen kuu.