Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Mikko Porvalin dekkarin Veri ei vaikene heikkous fiktiona on liiallinen pitäytyminen faktoissa.  Dokumentaarinen ote on kuitenkin ansio sille, joka haluaa tietää vaikkapa talvisodan evakuoinnista.

Veri ei vaikene (2016) on toinen osa Mikko Porvalin Karelia noir -sarjaa, joka kuvaa etsiväkomisario Salomon ”Ekku” Eckert ja komisario Jussi Kähönen tutkimuksia Viipurissa ja Karjalan Kannaksella. Könönen on myös kertoja.

Pääosa teoksesta Veri ei vaikene käsittelee todella tapahtunutta suutari Erik Mätön murha Heinjoella 1930. Jäljet johtavat lapuanliikkeeseen. Niinpä vaikka Eckert ja Kähönen ratkaisevat jutun, oikeus antaa periksi uhkailuille.

Veri ei vaikene

Viipurin tuhon ennustaja

Talvisotateema alkaa Viipurin tuhon ennustajasta. Entinen kalakauppias Mikko Reponen on menettänyt onnettomuudessa vaimonsa ja syntymättömän lapsensa, tullut muiden mielestä hulluksi ja alkanut saarnata ja ennustaa.

Syksyllä 1935 Reponen ennustaa kirkossa: ”Syntiset saatanat! Viipurin tuho on lähellä! Kolme vuotta enää! Kolme vuotta ja tämäkin temppeli on raunioina! Vieraat sotajoukot kulkevat luidenne yli ja tallovat tämän kaupungin katuja!”

Evakuointisuunnitelma

Lokakuussa 1939 Eckert ja Kähönen osallistuvat kokoukseen, jossa keskustellaan evakuointisuunnitelmasta. Se perustuu epärealistiseen ajatukseen, että kunkin kunnan väestö siirretään viereiseen kuntaan tai korkeintaan Viipurin länsipuolelle.

Kysymykseen ”Kuinka Viipurin kaupunki aiotaan evakuoida? Ohjeissa ei sanota siitä mitään” tulee vastaus: ”Nyt täytyy hallita hermonsa ja keskittyä olennaiseen. Ensinnäkään sotaa ei tule. Ja jos sota tulee, se ei mitenkään voi yltää Viipuriin asti.”

Kaikki eivät olleet näin optimistisia. Lempi Jääskeläisen romaanin Idästä nousee myrsky (1942) päähenkilö pelkää lähes hysteerisesti sotaa. Hän uskoo, koska Viipurin maantieteellinen asema on huono, vihollisen ”motorisoidut ajoneuvot” ehtivät sinne parissa kolmessa tunnissa – tai kaupunki pommitetaan maan tasalle muutamassa päivässä.

Eckert on maltillisempi ja realistisempi. Hän selittää, että vihollinen etenee ”sodan ensimmäisinä päivinä vääjäämättä kymmenen tai kahdenkymmenen kilometrin syvyydelle Suomeen”, joten kymmeniätuhansia ihmisiä pitää siirtää kiireesti tykinkantaman päähän. Jatko riippuu sitten sodan kulusta.

Unto Seppäsen Evakossa ja siitä tehdyssä elokuvassa on kohtaus, jossa kyläläiset odottavat ensin junaa tuntikausia turhaan. Porvalin kirjasta selviää, miksi tarkkoja aikatauluja oli mahdoton suunnitella.

Eckert selittää, että sodan aikana armeija tarvitsee koko Kannaksen rataverkon kapasiteetin joukkojen ja materiaalin siirtoihin eivätkä junat kulje normaalissa aikataulussa. Evakuoitava siviiliväestö tulee määrätä rautatieasemalle odottamaan, että sotilas- ja ammusjunat lähtevät tyhjinä takaisin. Tilaa riittää kuitenkin vain ”kulkukelvottomille”: vanhuksille, sairaille ja lapsille äiteineen. ”Kaikki muut joutuvat lähtemään miten parhaiten taitavat, useimmat todennäköisesti jalan.” Kannakselta on näet pelastettava myös karja ja vilja, jotta evakuoitavista voidaan pitää huolta.

Eckertin suunnitelmaa pidetään ”isonvihan aikaisena”, mutta se pannaan kuitenkin kassakaappiin nimellä Hätäsuunnitelma.

Sodan syttyessä alkuperäinen suunnitelma hylätään ja siirrytään heti käyttämään Hätäsuunnitelmaa.

Kallion kirjaston dekkari-illassa Porvali kertoi, että kohtaus perustuu dokumentteihin.

Talvisodan evakuoinnin kaoottinen alku

Sisäministeri Kekkonen oli lokakuussa Moskovan neuvottelujen alussa kehottanut kansalaisia, joilla ei ollut välttämättömiä tehtäviä, lähtemään evakkoon suurista kaupungeista kuten Helsingistä, Turusta, Tampereelta ja Viipurista. Mutta kun neuvottelut päättyivät tuloksettomina, ihmisiä palasi kotiseudulle ja myös koulut avasivat ovensa marraskuun lopussa.

Tämän Porvali jättää kertomatta ja siirtyy suoraan talvisodan alkuun.

Könönen kuvaa talvisodan alkua kaoottiseksi: ”Sen jälkeen kukaan ei enää tiennyt, mitä kaikkea idästä tuli ja millä kulkupelillä, mutta kaikki saapuvat ihmiset ja tavarat piti lähettää Viipurista edelleen sisämaahan päin. Rautatieläiset tekivät vaihteistoineen pieniä ihmeitä, kun idästä tulevia junia sumplittiin pommitetun ratapihan läpi ja palavien tavaravaunujen lomitse halki länttä.

Junissa tuli lapsiperheitä, joiden järkytys paistoi kasvoilta. Pidin heitä onnettomina, kunnes ensimmäiset jalkaisin lähteneet saavuttivat kaupungin. Vanhukset ja keskenkasvuiset nuoret ohjasivat karjaa. Muutamilla oli hevospelejä, jotkut työnsivät omaisuuttaan kottikärryissä, monilla oli pelkkä nyytti olallaan.”

Viipurilaiset saavat ristiriitaisia ohjeita, koska evakuointimääräyksiä jaettaessa ”ei ollut osattu ennustaa ratapihan joutumista pommitusten kohteeksi eikä edes sitä, että idästä tulvi kaupunkiin koko ajan uusia ihmisvirtoja. Siksi ihmisiä oli käsketty tiettyihin pisteisiin odottamaan autoja tai junia, joita ei sekasorron takia kyettykään järjestämään.”

Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän päähenkilö on joutunut miehestään eroon Tienhaarassa. Viipurin maalaiskunnassa sijaitsevassa Tienhaaran taajamassa oli rautatieasema ja Viipurista länteen johtava maantie haarautui etelään Turkuun ja Helsinkiin ja pohjoiseen Lappeenrantaan.

Loppu selviää Porvalin kirjasta: ”viipurilaiset jouduttiin ohjaamaan omin toimin kohti Tienhaaran asemaa. Tienhaaraan puolestaan tuli idästä junia, mutta ne olivat täynnä itäisen Kannaksen evakkoja. Kun muuta ei osattu tehdä, ihmisiä lähetettiin kulkemaan jalkapatikassa kohti Lappeenrantaa luvaten, että aikanaan tulisi autoja, jotka noukkisivat heidät kyytiinsä. Saatettiin sinne joitakin autoja pystyä osoittamaankin, mutta monet noista perheistä saivat taivaltaa jalan Lappeenrantaan asti, yli kuusikymmentä kilometriä.”

Ongelmia tuottaa kaksi muutakin asiaa. Katrina-myrskyn aikana monet suomalaiset ihmettelivät amerikkalaisia, jotka eivät noudattaneet viranomaisten määräyksiä toisin kuin suomalaiset sodan aikana.

Porvalin kirjan mukaan tämä on liian kaunis kuva. Todellisuudessa ”poliisi joutui raastamaan ihmisiä kodeistaan tien päälle väkisin.” Kun pommituksissa oli tauko, ”kaupunkiin alkoi myös virrata takaisin väkeä, joka ei vielä ollut saanut kuljetusta Tienhaarasta eteenpäin.”

Toisaalta kaikkia ei ”talvisodan henki” saanut käyttäytymään mallikelpoisesti, vaan pelko valtasi joitakin ihmisiä niin, että he unohtivat velvollisuutensa. Kaupungista pakeni ihmisiä, joille oli määrätty tehtävä väestönsuojelussa.

Kaikista ongelmista huolimatta on syytä todeta, että verrattuna muihin maihin Suomen evakuointi sujui kohtuullisen hyvin. Se näkyy mm. siinä, ettei siviilien kuolleisuus noussut rauhan ajasta (Eino Jutikkalan mukaan).

Esimerkiksi Neuvosto-Karjalan venäläisten asukkaiden evakuoinnissa Arkangelin seudulla huolto epäonnistui niin pahasti, että jokaisesta perheestä kuoli joku, yleensä lapsi tai vanhus (Antti Laineen mukaan). Saksassa taas Hitler oli kieltänyt evakuoinnin. Jos omin päin lähtenyt saatiin kiinni, rangaistus saattoi olla jopa kuolema.

Aavetykki ampuu

Monissa muistelmissa mainitaan aavetykki, joka ampui Viipuriin. Asia oli kai sodan aikana niin itsestään selvä, ettei katsota tarpeelliseksi selittää, mistä oli kyse.

Eckert selostaa aavetykin toimintaa näin: ”Tykki ampunee kaukaa linjojen takaa, eikä ampumapaikasta voi mitenkään nähdä kaupunkiin. Niiniä täällä on oltava joku, joka johtaa tulta ja ilmoittaa osumista määränpäähän.”

Tulenjohtajaa etsitään vanhempien suojeluskuntalaisten ja suojeluskuntapoikien voimin. Miehen paljastaa se, että hän ei tunne suomalaisen univormupukeutumisen sääntöjä.

Eckert hoitaa vangin kuulustelut, mutta totuus tämän kohtalosta selviää vasta kirjan lopussa.

Koulupojat pysäyttävät hyökkäyksen

Könösen esikoinen Lauri kuuluu monien lyseolaistovereidensa kanssa suojeluskuntakomppaniaan. Lauri määrätään ryhmänjohtajaksi, koska hän on kerskaillut tovereilleen ampuneensa konepistoolilla. Pikaopetuksen järjestää isän työtoveri.

Koska pojilla ei ole varsinaista sotilaskoulutusta, heitä on tarkoitus käyttää vain vartioimistehtäviin ja rauhallisella rintamaosalla. Summan murtuminen muuttaa tilanteen.

Jälkeenpäin Eckert kertoo ystävälleen, että läpimurron paikkaamiseksi koottiin ”vajaat satakunta miestä eri yksiköistä: keittäjiä, lähettejä, autonkuljettajia ja näitä koulupoikia. He pitivät vihollisen kärkeä paikallaan puolisentoista tuntia. Se riitti. Sinä aikana joukkoja saatiin irrotettua muualta ja tuotua tulpaksi eteen.”

Könönen laskee, ”että se teki jotakuinkin minuutin per henki. Ne olivat varmasti Suomen historian kalleimmat minuutit.”

Porvali on dramatisoinut tiedot, jotka Olavi Suhonen antaa kirjassaan Viipurin koulupojat talvisodassa.

Lopussa Könönen kertoo: ”Laurin ruumista ei löydetty. Talvisota maksoi meille paljon, enkä koskaan lakkaa kaipaamasta häntä. Sitä mukaa kuin kortistoomme karttui tietoja kymmenistätuhansista Stalinin vainoissa surmatuista suomalaisista, olin yhä varmempi Laurin ratkaisusta, yhä kiitollisempi hänen hankkimastaan minuutista. Se saattoi olla arvokkaampi kuin nelikymmenvuotinen työurani poliisina.”

Loppujen lopuksi Porvalin kirja kertoo sittenkin talvisodan hengestä ja jopa sankaruudesta. Näistä aiheista on siis yhä mahdollista kirjoittaa ironisoimatta.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta Wikipediassa

Kirjailijan kotisivu

Ruumiin kulttuurin artikkeli Mikko Porvalista Johtolanka-voiton jälkeen

Mikko Porvalin haastattelu Suomen dekkariseuran järjestämässä dekkari-illassa Kallion kirjastossa 4.5.2017

Veri ei vaikene -kirjaa on käsitelty myös Kirsin kirjanurkassa

Suutari Erik Mätön murhasta Wikipediassa

Tienhaarasta Wikipediasssa

Suomen rataverkon historiasta Wikipediassa

Olen kirjoittanut blogissa Unto Seppäsen Evakosta ja Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivästä

Kirjallisuutta

Ahti, Sampo: Talvisodan henki. Mielialoja Suomessa 1939-1940. WSOY 1989.

Jutikkala, Eino: Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. 3. p. WSOY 1994.

Laine, Antti: Lapsia piikkilangan takana eli historian kaksi totuutta. Historiallinen aikakauskirja 1/2007.

Suhonen, Olavi: Viipurin koulupojat talvisodassa. Viipurin suojeluskunta ja sen poikaosasto talvisodassa 1939-1940. Karisto 1992.

Aleksandr Solženitsyn: Tapahtui Kretšetovkan asemalla

Aleksandr Solženitsynin novelli Tapahtui Kretšetovkan asemalla on lukijan testi. Aikoinaan sen tulkinta erotti erilaiset kommunistit.

Tapahtui Kretšetovkan asemalla oli yksi niistä harvoista teoksista, jotka Solženitsyn sai 60-luvulla julkaistua Neuvostoliitossa. Se ilmestyi suomeksi samassa niteessä kuin kuuluisa Ivan Denisovitšin päivä.

Novelli tapahtuu selustan rautatieasemalla lokakuussa 1941. Syyssateitakin enemmän masentavat uutiset rintamalta: puna-armeija on peräytynyt satoja kilometrejä Natsi-Saksan hyökkäyksen vyöryessä eteenpäin.

Päähenkilö on nuori luutnantti Zotov. Hän olisi halunnut etulinjaan, mutta on likinäköisyytensä takia joutunut rautatieaseman komendantin apulaiseksi.

Aatteellisesti ja moraalisesti esimerkillinen Zotov

Zotov on esimerkillinen kommunisti aivan Nikolai Ostrovskin klassisen romaanin Kuinka teräs karastui askeettisen Pavel Kortšakovin mallin mukaan. ”Hänen pieni elämänsä merkitsi vain sikäli, paljonko hän kykenee auttamaan Vallankumousta.”

Myös yksityiselämässään Zotov on moraalisesti moitteeton. Sodanaikainen rakkausjuttu on hänelle mahdoton eikä vain siksi, että se olisi uskottomuutta miehitetylle alueelle jäänyttä lasta odottavaa vaimoa kohtaan. Ennen kaikkea se olisi aatteen häpäisy, sopimatonta lohdutusta ”pyhään suruun”, jota ei saa yrittää lievittää.

Vaikka ideologia on erilainen, luonteeltaan tällainen nuori mies olisi hyvin sopinut AKS:äään.

Solženitsyn osoittaa taitavuutensa kirjailijana siinä, että hän ei tee kommunistista karikatyyria, toisin kuin Väinö Linna opettaja Rautajärvestä Pohjantähti-trilogian kolmannessa osassa.

Päinvastoin, Zotovilla samoin kuin Ensimmäisen piirin Rubinilla on kommunistin parhaat ominaisuudet.

Zotov torjuu epäilykset

Puna-armeijan peräytyessä Zotov tuntee voimatonta hämmennystä: ”miksi sota menee näin? Ei vain jäänyt vallankumous tulematta koko Euroopassa, ei vaan jäänyt meiltä menemättä sinne vähin veritappioin ja mitä tahansa hyökkääjien liittoa vastaan, vaan nyt peräännyttiin – mihin asti?”

Zotov muistuttaa itseään, että ”Moskova oli luovutettu Napoleonillekin”. Mutta entä jos Natsi-Saksa pääsee Uralille? Baikalille?

Solženitsyn oli nuorena marxilainen. Hänkin uskoi, että Euroopassa puhkeaisi sodan jälkeen vallankumous. Hän kuitenkin kykeni ajattelemaan itse ja katsoi Stalinin vääristelleen Leninin aatteen.

Sen sijaan Zotov on niellyt koko virallisen ideologian aina Stalin-kulttia myöten. Niinpä hän torjuu epäilykset ”rikoksena”: ”Ne olivat moite, ne loukkasivat kaikkivoipaa, kaikkitietävää Isää ja Opettajaa, joka on aina paikalla, näkee ennakkoon kaikki kaiken, ryhtyy kaikkiin vaadittaviin toimenpiteisiin, eikä päästä.”

Zotov purkaa voimattomuuden tunteensa toteuttamalla vapaa-aikanaan haaveen, johon opiskeluaikana ei ollut aikaa. Oppimalla perusteellisesti Marxin Pääoman ensimmäisen osan hän uskoo tulevansa aatteellisesti ”voittamattomaksi, haavoittumattomaksi, lyömättömäksi”.

Jos pahin tapahtuisi, Zotov ”menisi jalan Kjahtan kautta Kiinaan, tai Intiaan, tai valtameren taakse – mutta menisi vain siksi jotta liittyisi joihinkin vahvennettuihin osastoihin ja palaisi aseiden kanssa Venäjälle ja Eurooppaan.”

Kääntöpuolena suvaitsemattomuus

Zotov tuntee itsensä yksinäiseksi, kun muut ihmiset eivät ole niin esimerkillisiä ja epäitsekkäitä kuin hän:

”Kaikki nämä työntekijät hänen ympärillään aivan kuin yhtä synkkinä kuuntelivat tiedotuksia ja lähtivät kovaäänisten luota samalla äänettömällä kivulla. Mutta Zotov näki eron: ympäröivillä oli elämässään aivan kuin jotain muutakin paitsi uutisia rintamalta – he nostivat perunoita, lypsivät lehmiä, sahasivat halkoja, kittasivat laseja. Ja he puhuivat tästä ja harrastivat tätä paljon enemmän kuin rintaman asioita.

Hölmö muija. Toi hiiltä – ja nyt ’ei pelkää mitään’. Edes Guderianin tankkeja?”

Eikö varautuminen talvea varten ole itse asiassa ihan järkevää toimintaa? Eihän Neuvostoliitto pystynyt evakuoimaan suurinta osaa väestöstään, vaan he joutuivat elämään miehityksen alaisuudessa.

Vaikka Zotovin epäitsekkyys näyttää hyvältä, onko se sitä todella? Eihän hän voi huolehtimalla yleistilanteesta vaikuttaa siihen hiukkaakaan.

Lev Šestovin mukaan Tolstoin Sodassa ja rauhassa parhaimmatkaan ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita kuin läheisistään, puhe ”Venäjän kohtalosta” on teennäistä. Tolstoi ei heitä siitä tuominnut: sellaisia ihmisiä luonnostaan olivat. Eikä se estänyt heitä sotimasta.

Zotovin aatteellinen ja siveellinen puhtaus on osittain nuoruuden kokemattomuutta. Tämän esimerkillisyyden kääntöpuoli on suvaitsemattomuus epätäydellisiä ja ”neuvostoihmisen” kaavasta poikkeavia kanssaihmisiä kohtaan, kuten Hélène Zamoyska on huomauttanut.

Mitä on ”kansa”?

Yksi tällainen ei-esimerkillinen henkilö on Frosja-täti, joka kehuu Zotovin apulaiselle Valjalle vaihtaneensa evakkojen kanssa ”silkkisukkia viidestä perunakakusta. Ei tiedä vaikka sukkia ei saisi ollenkaan ennen sodan loppua. [- – -] Ja saippuaa niiltä saa, ja halvalla.”

Valja hävettää ryhtyä vaihtokauppaan evakkojen kanssa, mutta Frosja-tädin mielestä evakot ovat rikkaita: ”Ne kuljettavat kankaita, kuljettavat pukuja, kuljettavat saippuaa – ovat laittautuneet juuri kuin markkinoille. Siellä ajaa se-e-emmoisia paksunaamoja, anna niille keitetty kana kuule, muuta eivät tahdo!”

Frosja-tädin kertomuksesta käy ilmi, että evakot joutuvat hankkimaan ruokansa itse.

Sen sijaan vuokaralaisilleen, jotka ovat myös evakkoja, Frosja-täti on majoittanut ja ruokkinut ilmaiseksi: ”Alastomia kurjalaisia, pinkaisivat Kievistä niissä missä tulivat tänne – ihme oikein. [- – -] Minä avasin mummolle kellarin – siinä, minä sanoin, ota perunaa ja ota hapankaalia ja huoneestakaan teidän ei tarvitse maksaa mitään. Köyhiä minä säälin aina, Valjuša, vaan rikas – armoa älä pyydä.”

Onko Frosja-täti ahne hyväksikäyttäjä vai epäitsekäs auttaja? Hän on tilanteen mukaan molempia. Tuskin hänellä olisi mahdollisuuttakaan kaikkia auttaa.

Ensimmäisen piirin kommunisti Rubinilla on käsitys kollektiivisesta kansasta, jonka hän ideologian perusteella tuntee: ”Kansa valtasi Berliinin, kohtasi Elbellä amerikkalaiset, kansa virtasi kotiutettuna junissa itään, palasi jälleenrakentamaan Dneprin sähkövoimalaitosta, herättämään Donin laakion eloon, rakentamaan Stalingradia uudelleen.”

Sen sijaan Solženitsyn novellissa ei ole yhtenäistä sankarillista ”kansaa” vaan erilaisia yksilöitä hyveineen ja heikkouksineen.

Solženitsynin polyfoninen tekniikka

Solženitsyn on kutsunut tekniikkaansa polyfoniseksi.

Vladimir Krasnov määrittelee tämän termin, jota Mihail Bahtin käytti mm. Dostojevskin romaaneista: teoksessa ei ole yhtä sankaria, vaan kirjailija kohtelee henkilöitään tasapuolisesti ja antaa näiden esittämien näkemysten kilpailla sekä keskenään että omiensa kanssa. Lukijalla on täysi vapaus yhtyä kenen tahansa henkilön mielipiteisiin, esimerkiksi Karamazovin veljeksissä Ivanin.

Tapahtui Kretšetovkan asemalla kuvataan melkein kokonaan Zotovin näkökulmasta. Siitä huolimatta novelli samoin kuin Ivan Denisovitšin päivä ja Matrjonan talo ovat muodoltaan polyfonisia.

Tapahtumat ja keskustelut muiden ihmisten kanssa paljastavat Zotovista ja hänen ympäristöstään asioita, jotka lukija joko huomaa tai ei huomaa.

Kohtaaminen kersanttien kanssa

Zotov ei ole tyhmä – hän pystyy lukemaan lehtien selostuksia rivien välistä. Ja kun hän työnsä perusteella tietää, mihin asti junia menee, hän osaa päätellä, missä rintama kulloinkin on.

Oma-aloitteellisuuttakin Zotovista löytyy. Hän on huomannut puutteet liikekannallemääräyksissä, sotatarvikekuljetuksissa ja sotilaskomendatuurin työssä ja suunnittelee kirjoittavansa aiheesta esittelymuistioita puolustusasiain kansankomissariaatille uskoen, että niistä on hyötyä – ainakin seuraavassa sodassa. Innossaan hän ei tajua, miten vaaralliseksi tällainen arvostelu voisi hänelle itselleen koitua.

Ei Zotov ole kovasydäminenkään – hän ottaa todella huolehtiakseen puolueensa kääntyvien ihmisten asioista.

Kohtaus kersanttien Dygin ja Gajdukov paljastaa Zotovissa kuitenkin puutteen, joka nuoruuden kokemattomuuden lisäksi johtuu liiallisesta luottamuksesta auktoriteetteihin. Hän tyytyy toimimaan vain viranomaisten asettamissa rajoissa.

Zotov tekee parhaansa auttaakseen kersantti Dyginin nälkiintyneitä sotilaita, mutta hän ei voi mitään byrokraatille, joka turvautuu sääntöön, että varasto on suljettu, vaikka tämä merkitsee, että Dyginin juna on ehtinyt lähteä ennen kuin se avataan.

Sen sijaan rintamalla ollut Gajdukov ”tiesi sekä ohjesäännöt että miten niitä voi ja piti rikkoa”. Vaikka hän on Frosja-tädin tavoin käynyt kauppaa niiden kanssa, joilla on jotain vaihdettavaa, hän on valmis auttamaan Dyginin miehiä ilmaiseksi.

Aiemmin Zotov on tuominnut jauhovaraston kimppuun hyökänneet mottilaiset – ”Jos jokainen rupeaa ottamaan mikä häntä miellyttää, minä otan, sinä otat – niin voitetaanko sota?” Vaikka periaate kurin ja tasa-arvoisen jakamisen tärkeydestä sinänsä on sota-oloissa sinänsä oikea, se edellyttää viranomaisten huolehtivan siitä, että jokainen saa osansa.

Jollei järjestelmä toimi, ei ole muuta mahdollisuutta kuin pitää itse puolensa – ja johtajan täytyy tehdä se huostaansa uskottujen sotilaiden takia.

Mitä Zotov ei kuule?

Novellin ratkaiseva tapahtuma sattuu, kun Zotov tapaa 49-vuotiaan näyttelijän Tveritinovin, joka on joutunut mottiin mutta päässyt pakenemaan. Motissa hän on muiden tavoin hävittänyt henkilöpaperinsa. Asiasta on tullut ongelma vasta nyt, kun hän on joutunut eroon tovereistaan. Hän pyytää Zotovia kirjoittamaan takaa-ajomääräyksen (kääntäjän mukaan termi on Suomessa junasta jälleen jääneen todistus).

Zotov tuntee vaistomaista sympatiaa Tveritinovin kohtaan. Valokuvista käy ilmi, että tämä perheineen kuuluu vallankumousta edeltävään sivistyneistöön.

Innoissaan Zotov alkaa lörpötellä tajuamatta Tveritinovin lyhyitä vastauksia. Lukijan tulkintaan vaikuttaa ratkaisevasti, ymmärtääkö hän keskustelusta enemmän kuin Zotov.

Kun Tveritinov mainitsee klassisten näytelmien rooleja, Zotov ei niitä tunne. Hänelle Gorki on ylittämätön mestari.

Kohdassa lienee itseironiaa, sillä Solženitsynkin ihaili nuorena Gorkia. Vankileirien saaristossa hän kuitenkin arvostelee tätä kovin sanoin Vienanmeren kanavan rakentamista kuvaavasta kirjasta, jossa ylistettiin orjatyötä.

Kun Tveritinov mainitsee, että kysyminen on ollut vaarallista vuoden kolmenkymmenseitsemän jälkeen, Zotov ihmettelee: ”Mitä silloin oli, kolmenkymmentäseitsemän? Espanjan sota?”

Suuret oikeudenkäynnit ovat siis menneet Zotovilta täysin ohi – tai ainakin hän on pitänyt vähäpätöisinä tapahtumina ja uskonut syytettyjen syyllisyyteen. Solženitsyn itse ei uskonut, ei edes vuonna 1934 tapahtuneen Leningradin puoluejohtaja Kirovin murhan viralliseen versioon. Kollektivisoinnin todellisuutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, vaikka seisoi lapsena leipäjonossa, eikä sitä että oikeudenkäynnit olivat vain jäävuoren huippu.

Sodan todellisuus

Tveritinovin kautta Solženitsyn kertoo vaivihkaa sodan todellisuudesta.

Tveritinov kertoo, että työpaikalla olivat vapaaehtoisiksi armeijaan ilmoittautuneet kaikki ”pääjohtajasta alkaen. Mutta sitten joku veti jonkun numeron alle viivan ja viivan yläpuolelta jäätiin kotiin, viivan alapuolelta lähdettiin.” Tasa-arvo on siis näennäistä.

Sotilaskoulutusta Tveritinoville annettiin ”Muutama päivä. Pistintaistelussa. Kepeillä. Ja mitenkä heitetään kranaatteja. Puisia.” Marssilla ”viskattiin kiväärit. Vuoden yhdeksänkymmentäyksi malliset.”

Zotov ei lainkaan huomaa, että näin kumotaan hänen käsityksensä Stalinin viisaudesta ja kaukokatseisuudesta.

Kaikkein tyrmäävin arvostelu Stalinin sodanjohtoa kohtaan koskee motteja, vaikka ei kerrotakaan, että ne johtuivat Stalinin käskystä olla peräytymättä.

Joulukuun loppupuoleen 1941 mennessä saksalaisten haltuun oli joutunut 3,35 miljoonaa puna-armeijalaista, joista helmikuun alkuun 1942 mennessä oli kuollut kaksi miljoonaa eli 60 prosenttia (Christian Streitin mukaan).

Vakoojaepäily syntyy

Sitten Tveritinov kohtalokkaan erehdyksen kysymällä: ”Hetkinen…Stalingrad…Mikä sen nimi oli ennen?”

Tämä lipsahdus herättää Zotovin epäilykset: ”Oliko se mahdollista! Neuvostoihminen ei tunne Stalingradia? Eihän se mitenkään voi olla mahdollista! Ei mitenkään! Se ei mahdu päähän!”

Zotov päättelee, että Tveritinov on ”Agentti! Luultavasti valkoemigrantti!” tai jopa ”valepukuinen upseeri”.

Niinpä Zotov ilmoittaa NKVD:lle epäilevänsä Tveritinovia vakoilijaksi ja tämä pidätetään.

Tveritinov tietää, mitä se merkitsee: ”Tämähän on korjaamattomissa!!”

Mutta epäilyksen siemen on alkanut itää Zotovissa, kun hän on nähnyt ”himmeässä lyhdyn valossa nämä kasvot, Learin epätoivoiset kasvot kuolinhuoneessa.”

Myöhemmin Zotov yrittää tiedustella Tveritinovin kohtaloa. Hän saa vastauksen: ”Selvä otetaan teidän Tverikinistännekin. Meillä toimitaan.”

Novelli loppuu sanoihin: ”Mutta koskaan sitten koko elämänsä aikana Zotov ei voinut unohtaa tätä ihmistä.”

Miten ideologia vaikuttaa tulkintaan?

Sota-aikana vastaavaa tapahtui muissakin maissa: pienikin ”poikkeavuus” saattoi herättää epäilykset vakoilusta. Mutta Neuvostoliitossa epäily merkitsi lähes varmasti myös tuomiota.

Suurin osa länsimaisista lukijoista piti luultavasti itsestään selvänä Tveritinovin syyttömyyttä, koska tiesi Stalinin ajan menetelmistä.

Myöskään kuvauksessa ei ole mitään, joka viittaisi muuhun kuin siihen, että kyseessä oli hajamielinen lipsahdus, joita sattuu jokaiselle, vanhemmiten yhä enemmän. Ei Tveritinovin kaltaisesta miehestä olisi agentiksi ollut!

Siksi onkin kiintoisaa, että 60-luvulla neuvostoliittolaiset konservatiiviset kommunistit uskoivat, että kyseessä oli todellisen vakoojan paljastaminen ja katsoivat kirjailijan osoittavan myötätuntoa ”petturia” kohtaan (Sergovantzevin arvostelu Vladimir Lakšinin mukaan).

Yhtä kiinnostavaa on, että jopa sellainen uudistusmielinen kommunisti kuin Novyi mirin päätoimittaja Alexander Tvardovski epäili ensin novellia lukiessaan, että kyseessä oli aidon vakoilijan kiinniottotarina, kunnes lopussa oivalsi toisin (Solženitsynin kuvaus muistelmissa Puskipa vasikka tammeen).

Tällaiset uudistusmieliset kommunistit kuten Georg Lukács tulkitsivat Solženitsynin novellin niin, että myös parhaimmat kommunistit voivat erehtyä.

Tuo erehdys ei kuitenkaan syntynyt itsestään. Tapahtui Kretšetovkan asemalla kertoo, millainen ideologia sen aiheutti ja millainen järjestelmä teki sen peruuttamattomaksi.

Konservatiiviset kommunistit olivat siten oikeassa arvostellessaan alusta asti Solženitsynin teoksia. He tajusivat aivan oikein, että jo kirjailijan Neuvostoliitossa julkaistut teokset eivät olleet vain stalinismin arvostelua. Niiden sisällä oli räjähdyspanos, joka jäi uudistusmielisiltä kommunisteilta tajuamatta.

Solženitsynin omat sotakokemukset

Aleksandr Solženitsyn (11.12.1918-3.8.2008) oli Natsi-Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon 22-vuotias.

Hän oli valmistunut Rostovin yliopistosta pääaineena matematiikka. Samalla hän oli suorittanut kirjekursseja Moskovan filosofian, kirjallisuuden ja historian instituutissa, koska suunnitteli kirjailijan uraa.

Kun Natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, Solženitsyn hylättiin armeijasta terveyssyistä. Näin hän pelastui vuoden 1941 katastrofaalisista tappioista.

Solženitsyn kuitenkin halusi ehdottomasti rintamalle. Isänmaallisuuden lisäksi siihen kannusti edesmenneen isän esimerkki. Tämä oli lähtenyt vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan ja osallistunut Tannenbergin taisteluun. Solženitsynin aihetta koskeva romaanisuunnitelma toteutui Elokuu neljässätoista.

Myös kirjailijaura vaati rintamakokemusta. Ilman sitä ei voisi kirjoittaa suurta romaania vallankumouksen voitosta Euroopassa.

Sodan alussa Solženitsyn ja hänen vaimonsa työskentelivät kyläkoulun opettajina.

Lokakuussa Solženitsyn hyväksyttiin armeijaan, mutta hänet pantiin aluksi selustaan töihin, joista hänellä ei ollut kaupunkilaisena ollut kokemusta. Tovereita tuotti huvia, kun hän ei osannut ratsastaa.

Viimein maaliskuussa 1942 Solženitsyn hyväksyttiin tykistön upseerikouluun. Hän palveli patterin komentajana, yleni kapteeniksi ja sai kaksi kunniamerkkiä.

Itä-Preussissa Solženitsyn todisti puna-armeijan ryöstöjä ja raiskauksia. Leiriaikanaan hän teki aiheesta kertovan runon Preussin yöt, jota säilytti vapautumiseen asti muistissaan. Preussin yöt julkaistiin ulkomailla 1974 ja suomeksi 2014.

Tammikuussa 1945 Solženitsyn vangittiin Itä-Preussissa kirjeiden takia, jotka hän oli vaihtanut ystävänsä kanssa. Hän sai kahdeksan vuoden tuomion rikoslain 58. pykälän perusteella neuvostovastaisesta agitaatiosta ja neuvostovastaisen ryhmän perustamisesta.

Solženitsyn vapautui leiristä 1953, mutta sen jälkeen oli määrä seurata ”ikuinen karkotus”. Vuonna 1956 hän vapautui karkotuksesta ja seuraava vuonna hänet rehabilitoitiin.

Rehabilitaatiopäätöksessä (lainannut mm. Zhores Medvedev) Solženitsynin mielipiteitä ei enää pidetty neuvostovastaisina. Vaikka hän olikin arvostellut Stalinin henkilökulttia ja monien neuvostokirjailijoiden taiteellisia ja ideologisia puutteita, hänen todettiin olleen myös vakuuttunut marxismi-leninismin oikeellisuudesta, sosialistisen vallankumouksen edistyksellisyydestä Neuvostoliitossa ja sen väistämättömästä voitosta koko maailmassa.

Vankileirien saaristossa Solženitsyn on antanut itsestään upseerina varsin negatiivisen kuvan: ”Nakkelin alaisilleni kiistattomia käskyjä ja olin vakuuttunut, ettei parempia voisi ollakaan. Jopa rintamallakin, jossa kuoleman olisi luullut tekevän meidät samanarvoisiksi, valtani sai minut nopeasti vakuuttuneeksi siitä, että minä kuuluin korkeampaan ihmislajiin. Istualta minä kuuntelin heitä, asennossa seisovia. Keskeyttelin ja käskin. Sinuttelin isiä ja isoisiä (he tietenkin teitittelivät minua). Lähettelin heitä tuleen palauttamaan katkenneita yhteyksiä, jotta ylempi päällystö ei olisi päässyt moittimaan minua (Andrejashin kaatui sillä tavalla). Söin upseerin voikeksejäni pohtimatta, miksi minä sain niitä mutta sotamiehet eivät saaneet. Tietenkin minulla oli sotilaspalvelija (ylevämmin: ”lähetti”), jota minä rasitin kaikin tavoin ja komentelin huolehtimaan persoonastani ja valmistamaan kaiken ruokani erillään sotamiesten muonasta. [- – -] Pakotin miehet selkä kyyryssä kaivamaan jokaisessa uudessa paikassa minua varten erillisen korsun ja rakentamaan sen katon paksuista hirsistä, jotta oloni olisi ollut mukavampi. [- – -]

Tämän olkalaatat ihmiselle tekevät. Mitä opetuksista, joita isoäiti ikonin edessä antoi! Mitä pioneerin haaveista tulevaisuuden pyhästä Tasa-arvoisuudesta!”

Kuvaus on kiinnostava myös yleisesti, koska se tulee paljastaneeksi, että tasa-arvoa mainostavan Neuvostoliiton armeijassa upseerin ja miehistön välillä vallitsi monissa suhteissa suurempi juopa kuin Suomen armeijassa.

Tavanomaisesti arvioiden Solženitsyn oli varmasti hyvä upseeri. Tämän osoittaa rehabilitaatiopäätös, jonka mukaan Solženitsynin patteri oli yksikön paras kurin ja taistelutehokkuuden suhteen. Solženitsyn ei ollut vain ”osoittanut henkilökohtaista sankaruutta” vaan hän oli  myös  ”innoittanut komentamansa yksikön kiintymyksen”.

Rehabilitaatiopäätöstä varten oli haastateltu Solženitsynin patterin sotilaita, joille ei ilmeisesti ollut jäänyt mitään hampaankolossa kapteeniaan vastaan. Ilmeisesti Solženitsynin käytös ei poikennut muiden puna-armeijan upseerien käytöksestä, joten he eivät edes odottaneet häneltä parempaa.

Ivan Denisovitšin päivä pääsi julkisuuteen Novyi mir -lehdessä 1962, kun päätoimittaja Tvardovski hankkii siihen Hruštševin henkilökohtaisen luvan.

Lenin-palkintoa teos ei saanut, koska arvostelijat väittivät valheellisesti Solženitsynin saaneen rikos- eikä poliittisen tuomion.

Operaatio Barbarossa

Novellin kuvaaman ajan rintamatapahtumat löytyvät Wikipedian kuvauksesta Operaatio Barbarossan 4. vaiheesta 2. lokakuuta – 5. joulukuuta 1941. Novellissa mainittu Tula, jonne ei enää lähetetty junia eli se oli saksalaisten hallussa, sijaitsee 165 kilometriä Moskovasta etelään.

Kirjallisuutta

Alexander Solzhenitsyn: Critical essays and documentary materials. Ed. by John B. Dunlop, Richard Hough, & Alexis Klimoff. 2nd ed. New York & London 1975.

Dostojevski, Fedor: Karamzovin veljekset. I-II. Alkuteos Bratja Karamazovy. Suom. ja esipuheen kirj. Lea Pyykkö. Hämeenlinna 1976.

Krasnov, Vladislav: Solzhenitsyn and Dostoevsky. A study in the polyphonic novel. London cop. 1984.

Lakshin, Vladimir: Literary criticism. Ivan Denisovitch, his friends and foes. – Ks. Dunlop.

Lakshin, Vladimir: Solzhenitsyn, Tvardovsky and Novyi mir. Orig. Solzhenitsyn, Tvardovsky y Novyi mir. Transl. and ed. by Michael Glenny with additional contributors by Mary Chaffin and Linda Aldwinckle. Cambridge, Mass. 1980.

Lukacs, Georg: Solsjenitsyn. Orig. Solschenitsyn. Övers. av Ragnar Ahlstedt. Halmstad 1970.

Medvedev, Zhores: Ten years after Ivan Denisovitch. Transl. from the Russian by Hilary Sterberg. Aulesbury, Bucks. 1975.

Ostrovksi, Nikolai: Kuinka teräs karastui. Alkuteos Kak zakaljalas stal. Suom. Erik Eriksson. Hki 1946.

Šestov, Lev: Dostojevski ja Nietzsche (tragedian filosofia). Suomentanut ja selityksin varustanut Mari Miettinen. Ilias 2009.

Solženitsyn, Aleksandr: Ensimmäinen piiri. Suom. Esa Adrian. Hki 1970.

Solženitsyn, Aleksandr: Ivan Denisovitšin päivä. [Sisältää myös teokset Tapahtui Kretšetovkan asemalla ja Matrjonan talo.] Suom. Markku Lahtela. 5. p. Hki 1963.

Solženitsyn, Aleksandr: Preussin yöt.Prusskie noči. {Runoelma}. Suom. Olli Hyvärinen. S.l. 2014.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Puskipa vasikka tammeen. Tutkielma kirjallisesta elämästä. Suom. Esa Adrian. Tampere 1976.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag GULAG). 1918-1956. Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Alkuteos Arhipelag GULAG. Suom. Esa Adrian. Oslo 1974.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag GULAG). 1918-1956. Taitellisen tutkimuksen kokeilu. III Tappotyöleirit. IV Sielu ja piikkilanka. Alkuteos Archipelag GULAG. III Istrebitelno-trudovye. IV Dusha i koljutshaja provoloka. Suom. Esa Adrian. Tampere 1976.

Solzhenitsyn, Alekandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag GULAG). 1918-1956. V Pakkotyö. VI Karkotus. VII Stalinia ei enää ole. Alkuteos Achipelag GULAG. V Katorga. VI Ssylga. VII Stalina net. Suom. Esa Adrian. Saarijärvi 1978.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Die Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangener 1941-1945. Studien zur Zeitgeschichte, Band 13. Hrsg. von Institut für Zeitsgeschichte. Eichstätt 1978.

Thomas, D. M.: Alexander Solzhenitsyn. A century in his life. S.l. 1998.

Tolstoi, Leo: Sota ja rauha I-IV. Suom. J. A. Hollo 8. p. Porvoo 1068.

Zamoyska, Hélene: Solzhenitsyn and the grand tradition. – Ks. Dunlop.