Paavo Rintala: Valehtelijan muistelmat

Paavo Rintalan Valehtelijan muistelmat kuvaa Kekkosen Suomen syntyä ja rapautumista, mutta sisältää myös joitakin kommentteja sota-ajasta.

 

Valehtelijan muistelmat (1982) on itsenäinen jatko romaaniparille Nahkapeitturien linjalla (1. osa 1976, 2. osa 1979). Pieni kertaus henkilöistä ja olennaisista tapahtumista:

Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua. Urheilun kehittäjä Lassi Kumela asuu vaimonsa Susannan kanssa Helsingissä. Heillä on neljä aikuista lasta. Vanhin poika Jussi haavoittui jatkosodassa. Nuorin tytär Johanna pääsi 1943 ylioppilaaksi, oli sen jälkeen lottana ja koki hermoromahduksen Viipurissa kesäkuussa 1944.

Vuoksen hovin omistajat Ake ja Lilli Kumela joutuivat jatkosodan lopussa jo toiselle evakkomatkalle. He olivat jo ennen talvisotaa ostaneet kaiken varalta Kirkkonumelta tilan, jonne asettuivat uudelleen. Poika Leo kaatui suurhyökkäyksen aikana 1944, ja häneltä jäi vaimo Päivi ja kolme lasta. Tytär Kaarina kihlautui jatkosodan lopussa Ilmarin kanssa.

Kolmas veli, teologi Hessu on vanhapoika. Hänellä on ollut vuosia platoninen suhde naimisissa olevaan hienostorouva Anni Bergiin, joka menetti pienen tyttärensä Kaisun partisaanien uhrina.

Lassin ja Aken velipuoli, entinen diplomaatti Eetu Kumelius, on vanhasuomalainen myöntyvyyssuunnan edustaja, tuntee Paasikiven ja on tätä inhorealistisempi kansainvälisen politiikan suhteen.

Susanna Kumelan veli eversti Henri Mustamäellä oli sotien välillä teollisuuden palveluksessa, mutta toimi sotien aikana rintamakomentajana. Henrillä on vaimonsa Minnan kanssa tytär Ellen.

Nikut ovat alun perin käsityöläisiä, seuraavassa polvessa alempaa keskiluokkaa.

Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari. Vihtorin ja Eeva Marian nuorin poika Ensio katosi talvisodan lopussa.

Tytär Aino on sairaanhoitaja. Myös hänen miehensä Otto Harjulainen katosi talvisodan lopussa.

Vihtori, Eeva Maria, Aino ja Ainon poika Peni joutuivat talvisodan jälkeen Antreasta evakkoon Ouluun. He eivät kuitenkaan ole alun perin karjalaisia.

Joillekin tappiolla oli positiivisia seurauksia

Sodan lopputulosta katsotaan monelta puolen.

Palstansa vapaaksi lunastanut Pellikka voi rehellisesti sanoa että ”onneksi me hävittiin sota, meikäläisen onneksi. Jumalauta jos olis voitettu. Ei olis mulla kuulkaa asiaa tänne portaille nyt.” Ruotsinkielisellä Kirkkonummella kartanon valta on murtunut aineellisesti, kun maata on jaettu evakkojen lisäksi muillekin. Samalla henkinen tasa-arvo on lisääntynyt.

Eversti Henri Mustamäki on taas siirtynyt siviilityöhön, hoitamaan työnantajien edustajana työehtosopimusneuvotteluja. Toisin kuin Henri on jatkosodan lopussa pelännyt, rintamamiesten asemasodan aikainen katkeruus ei ole johtanut lopulliseen juopaan. Päinvastoin, yhteisten rintamakokemusten ansiosta neuvottelut ovat sujuneet, paljolti tupakan ja vähän viinankin voimalla, vakavia lakkoja ei ole syntynyt ja sotakorvaukset on saatu toimitetuksi ajoissa.

”Itsenäisyyden menettämisen piiska pakotti teollisuuden shokkiorganisointiin, sitä voitiin hyvin verrata talvisodan ihmeeseen.” 

”Me suomalaiset pystymme näköjään lähes mihin vain, mahdottomuuteenkin jos ja kun oli pakko.”

Henri kuuluu realisteihin, jotka eivät vatvo menneisyyttä vaan keskittyvät nykyisyydessä työskentelemään tulevaisuuden hyväksi.

Kun amerikkalaisia lehtimiehiä vierailee vuonna 1952 lankonsa Ake Kumelan maatilalla Kirkkonummella, Henri toteaa, että jos sota olisi voitettu ja saatu Itä-Karjalan metsävarat, olisi jääty puuteollisuuden varaan ja jouduttu Saksan siirtomaaksi. Sotakorvausten takia oli pakko luoda metalliteollisuus.

Vaikka teologi Hessu Kumela on pasifisti ja suhtautunut ainoana suvun jäsenistä kielteisesti Saksaan lähestymiseen ja jatkosotaan lähtöön, hän ei suostu kääntämään Henrin sanoja: ”En kai minä voi sanoa että meistä on oikein kun hävittiin, Karjala meni ja Petsamo, invalidit, siirtolaiset ja kaatuneet, että se on vain oikein meille.” Puunjalostus- ja metalliteollisuuden kehitys ei merkitse kaikkea, Hessu muistuttaa.

Joillakin sodan aiheuttamat kärsimykset jatkuvat

Toisaalta joillekin sota ei lopu koskaan.

Koska sirpaleet ovat jääneet Jussi Kumelan päähän, kivut tulevat aina takaisin ja elämänilo on kadonnut. Jussi ei voi eikä halua toteuttaa kauniin vaimonsa Elisabetin kunnianhimoisia toiveita uralla menestymisestä vaan ”suuntautui toisaalle. Luontoon, hiljaisuuteen, yksinäisyyteen Suomenlahden luodoille.”

Leo Kumelan leski  Päivi on katkera siitä, että Leo ja muut ”parhaat miehet” kaatuivat. Sen sijaan Kaarina-serkun aviomies Ilmari, jota Päivi pitää ”pyrkyrinä, sosialistien ja ryssien myötäilijänä”, ”oli jäänyt eloon ja menestyi teollisuusmaailmassa”.

Päivi turvautuu alkoholiin, ei suinkaan unohtaakseen surunsa vaan päinvastoin jaksaakseen surra: ”Nykyinen elämä, lapsetkin, kaikki oli jotenkin toispuolista; yksinäisyys, murhe, ikävöiminen tuntui olevan todellista; vain se merkitsi ja piti häntä jotenkuten pystyssä. ’Leo, minä ikävöin, sinä elät minussa.’ Niin kauan kuin hän jaksaisi jatkaa tätä ikävöimisen työtä, hän kestäisi, oli kestettävä, lastenkin takia. Psyyken murhe oli ainoa side todellisuuteen. Sen varassa hän uskoi jaksavansa.”

Myös Ake ja Lilli Kumelalta ”Leon kaatumisen ja Karjalan menetyksen myötä oli mennyt enempi kuin vain maa, vain kartano, vain poika. Kaikki yhdessä olivat riistäneet heidän olemassaololtaan merkityksen. He elivät hidastettua aikaa, jota vain katkeruuden puuskat kykenivät säväyttämään ja nekin harvemmin.”

Hessun ihastus Anni Berg on tyttärensä Kaisun kuoltua adoptoinut miehensä Fredin kanssa inkeriläistytön. Koska inkeriläisiä uhkaa jatkosodan jälkeen palautus Neuvostoliittoon, Bergit siirtyvät Ruotsiin. Kun perhe Pariisin rauhansopimuksen ratifioinnin jälkeen palaa Suomeen, Annin valtaa uudelleen suru Kaisun kohtalosta, jonka hän ”koki aiheuttaneensa sosiaalisen yhteishyvän uskovaisuudellaan”. Anni oli näet omistautunut köyhien lasten auttamiseen rajaseudulla, jossa tytär sitten joutui partisaanien uhriksi.

Anni joutuu mielisairaalaan. Aviomies ottaa eron, ja adoptiotytär valitsee jäämisen tämän luokse. Yksinäisyys lähentää Annia uudestaan Hessuun. He liikkuvat yhdessä välittämättä juoruista, mutta eivät avioidu.

Koska Otto Harjulaisen ruumista ei ole talvisodan vetäytymisvaiheessa saatu pelastettua, vaimo Aino ei suostu uskomaan miehensä kaatumiseen, vaan pitää kiinni toivosta, että tämä on joutunut sotavangiksi. Otto on varmaan kiivasluontoisena tehnyt jotain, josta on saanut rangaistuksen. Siksi häntä ei ole palautettu muiden sotavankien mukana. Jossain Siperiassa Otto nyt viljelee kurkkuja, Anni uskoo ja odottaa miestään kotiin elämänsä loppuun asti.

Jotkut tekevät epärealistisia suunnitelmia

Lassi ja Ake Kumela suunnittelevat syksyllä 1944 vastarintaliikettä ja aikovat perheineen lähteä maanpakoon Ruotsiin.  Lassin vaimo Susanna kutsuu Hessun rauhoittamaan höyrähtäneet veljensä, jotka ”aikovat puuttua historian kulkuun”.

Lassi katsoo, että ”Kun kyseessä on suuri asia, isänmaan kohtalo, se menee ohi kaiken. Vaimojen ja perheiden.”

Hessu vastaa: ”Teidän isänmaallisuudellanne ei ole mitään tekemistä Susannan, lasten ja minun isänmaan kanssa. Me puolustamme omaa isänmaatamme pysymällä kotona, tekemällä arkiset työt ja jättämällä sen kohtalon niiden käsiin jotka siitä meidän edusmiehinämme vastaavat. Vanhan Marsalkan, Paasikiven ja Eetun kaltaisten miesten.”

Kun korkeat upseerit vaimoineen ja muita yläluokan edustajia pakenee syksyllä 1944 Ruotsiin, irvileuka Eetu pistelee änkyttäen: ”U…uuven Euroopan susuomalaine  va…lioaines pepelastaa mimitä pepelastettavissa on: ti..timanttinsa, mi…minkkinsä, so…soopelinsa. Ja fro…frouvat vavarjelevat pypyhän pupuhasrotusen pi…pimpensä bobolseviikki…sosotamieheltä.”

Tavallaan Eetun vitsailu on sopimatonta: Puna-armeijan todellisissa joukkoraiskauksissa ei ole mitään huvittavaa, ovat kohteina ketkä vain. Ironian perimmäinen syy on kuitenkin se, että ihmiset, joille Natsi-Saksan miehittämä maanosa oli ”Vapaa Eurooppa” ja jotka 1941 olivat valmiit hyväkysymään ”ali-ihmisten” tuhoamisen Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa, ovat nyt paniikissa. He pelastavat vain itsensä ja jättävät muut suomalaiset selviytymään miten taitavat.

Johanna analysoi myöhemmin, että isä Lassille ja eräille muille sukulaisille ”isänmaa on etuoikeutettujen yksilöiden privatåmrode [yksityisalue]. Suomen kansalaisten yhteisö, valtio, on niille jotakin alhaista, byrokraattista.”

Lassin epärealistiset suunnitelmat jatkuvat, kun Tshekkoslovakia muuttuu kommunistiseksi ja Stalinin ehdottaa Suomelle YYA-sopimusta 1948. Lassi matkustaa Norjaan pyytämään apua ”kansannousulle”. USA:n ja Iso-Britannian sotilasmiesten on vaikea kätkeä huvittuneisuuttaan kuullessaan Lassin vakuuttavan, että liikekannallepano voitaisiin suorittaa kolmessa viikossa.

Henri yrittää turhaan opettaa Lassille sotilaallisia tosiasioita. Sissisota ei ole mahdollista Suomessa: ”Se on vuoriston asukkaiden ja tropiikin eläjien sotaneuvo. Eikä nekään siihen huvikseen heittäydy. [- -] Ryssät 25 kilometrin päässä Helsingistä ja sinä se vaan haluat nostattaa kolmessa viikossa sissijoukot. Se on kuule korkeintaan pari tuntia kun ne ajaa laivoilla Porkkalasta Helsinkiin ja merijalkaväki istuu Smolnassa valtioneuvoston jäsenten kanssa iltakoulussa. Laskuvarjojoukot miehittää liikennesolmut puolessa tunnissa. Ja panssarit on suurtorilla viiden tunnin sisällä.”

”Eihän tämä hääviä ole, mutta mikä on vaihtoehto. [- -] Onko se Juho Kustin syy, jos me ei olla niin vapaita kuin mieli tekis.” 

Lassi ymmärtää asian järjellään mutta ei tunteellaan.

Jotkut käyvät sotaa aina uudestaan

Kuten keskiluokkaisen vaimon eno Risto Jarvan elokuvassa Työmiehen päiväkirja, Lassi käy sotaa uudelleen läpi: ”millaisen virheen Mannerheim teki kun ei hyökännyt Leningradiin.”

Aikuistensa lastensa mielestä Lassi on ”sietämätön, tunne-elämältään infantiilisti juuttunut talvisodan sankarimyytin hangille”.  Kuten jo romaanipari Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa käy ilmi, talvisodan sankarimyyttiin uskoo ja sitä ylläpitää nimenomaan kotirintamalla ollut Lassi, eivät sodassa taistelleet.

Hessun mielestä Lassi koetti bolsevismin pelollaan ”myrkyttää nuoretkin, onneksi ei pystynyt”. Hessusta on tervettä, että nuoret sulkevat korvansa ”katastrofiin johtaneen ulkopolitiikan jälkipeluusta ja sen uudelleentulkitsemiselta”.

Raksilan saunassa kerrotaan historiasta maan tasalta

 Oulun Raksilan yleisessä saunassa Peni Harjulainen kuulee, miten sotaa käydään uudestaan, mutta ei Lassi Kumelan sankarimyytin mukaan vaan ”köyhän miehen historiaa”, niiden jotka ovat maksaneet ja maksavat sodan hintaa.

Työviikon jälkeen lauantai-iltana nautittu alkoholi toisaalta auttaa miehiä, jotka olivat saunassa ”avuliaita, epätavallisen puheliaita, muuten jöröt umpimielet, henkiset ja fyysiset kolhunsa unohtaneina, kaunansa kadottaneita, selkävikansa parantaneita; viina oli huuhtonut heidän ajatusmaailmansa puhtaiksi.”  Toisaalta alkoholi voi myös johtaa väkivaltaan, ei kuitenkaan Raksilassa.

Jotkut kääntävät poliittisesti kelkkansa

Anni Bergin aviomies, hienostoasianajaja Fredi Berg tulee poliittiseen kääntymykseen kuultuaan sodan jälkeen uusia tietoja vuoden 1939-41 tapahtumista. ”Kun hän kuuli että lähetystöneuvos Jartsev ja lähettiläs Boris Stein olivat ottaneet yhteyttä Suomen politiikan vastuullisiin päättäjiin jo hyvissä ajoin ennen talvisotaa, hän ei enää uskonut yhtä yksisilmäisesti että Suomen valinta oli elo-syyskuussa oli ollut ainoa mahdollinen.”

Fredi on jopa valmis todistamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, ”miten innokkaasti korkein jääkäriupseeristo työskenteli saadakseen maan Hitlerin intressipiiriin jo ennen kauttakulkusopimusta” ja kuinka Mannerheim oli antanut Saksalle ”tiedot Suomen sotilaallisesta ja taloudellisesta valmiudesta”.

Innokkain ruoskimaan ”vanhaa politiikan” edustajia on siis poliittinen käännynnäinen, joka on tuota politiikkaa aikoinaan kannattanut, mutta tuntee tulleensa petetyksi saatuaan vajavaisesti tai vääriä tietoja.

Ne, jotka eivät mieltään muuta, leimaavat Fredin ”poliittiseksi streberiksi”, siis pyrkyriksi. He kiinnittävät huomionsa vain Fredin (luuloteltuihin) motiiveihin ja säästyvät näin pohtimasta, onko hänen analyysinsa oikea.

Nuoret irtaantuvat sodasta

Kumelan suvun nuoret naiset ovat työskennelleet sodan aikana lottina, mutta sodan jälkeen he kääntävät kokemuksilleen selkänsä ja kiinnostuvat aivan muista asioista: ”Vaatteet, uudet kirjat, varsinkin amerikkalaiset uudet äänilevyt ja pojat, kaikki oli suvun tytöistä ihanaa, uutta. Maailma oli avautunut kauniina pitkän ja ankean, mitään tapahtumattoman sodan jälkeen.”

Eurooppaan pääsee jälleen matkustamaan, vaikka vain työleirille.

Aika ei ole vain vuosia. Rauhan vakiinnuttua sota tuntuu kuuluvan toiseen todellisuuteen. Oulussa ”tuntui että syksy -44 oli yhtä kaukaisessa menneessä kuin syksy -39. Milloin ne panssaridivisioonan sotkat ja rynnäkkötykit olivat näillä pelloilla lähtiessään karkottamaan saksalaisia Iijoen pohjoispuolelta? Eikö se ollut joskus Troijan sodan aikaan? Milloin kenraalit Siilasvuo ja Pajari laivasivat miehiään Oulun satamassa saartaakseen entisen aseveljensä Kemissä ja Torniossa? Oliko sellaista syksyä ollutkaan?”

Säätykierto lisääntyy

Sodan ”hyviin” seurauksiin kuuluu myös se, että oululainen sotaorpo Ossi Leimu pääsee opintielle isänsä kaatumisen ansiosta.”Tilaisuus käydä koulua vapaaoppilaana, sotakummien taloudellinen tuki ja kaupungin paremman väen auttamishalu kellutti minut pinnalle.”

”Joka syksy tuli Pohjois- ja Itä-Suomesta pääkaupunkiin uusia opiskelijanplanttuja. ’Helsingin herra’ rouvineen ja näiden tyttäret herrasmieskavaljeereineen herättivät heissä kateutta, saivat unelmoimaan ihanasta elämästä, yhteiskunnallisesta arvostuksesta, vallan makeudesta.”

Säätykierto tai nykykielellä luokkaretki onkin entistä helpompaa, sillä ”Syksystä -44 lähtien tuo ’herra’, Helsingin hyvä porvari ja hänen etuoikeutettu rouvansa, tuo pääkaupunkiin keskitetyn taloudellisen vallan haltija, taantumuksen tukipylväs, [- -] ei ollut enää niin etuoikeutetussa asemassa kuin pohjoisesta saapuneet ylioppilaat luulottelivat.” 

Perinteinen keino sitoa nousukkaat vanhaan eliittiin on avioliitto. Ossi Loimu nai Henri Mustamäen tyttären Ellenin ja Peni Harjulainen Lassi Kumelan tyttären Johannan.

Kaikki tämä tarkoittaa, että toisin kuin sotavuosia kuvaava romaanipari Nahkapeitturien linjalla, Valehtelijan muistelmat keskittyy loppuosassaan vain yhteiskunnan eliittiin.

Johannan syyllisyys

Ainoana henkilöistä Johannaa painaa syyllisyys. Hän kertaa, miten isä Lassi  ”joulupöydässä -42 julisti että Leningradin kaupunki oli hävitettävä maan pinnalta, kuolkoot nälkään siellä.”

Voi arvailla, että reaktio sotiin 60-luvulla johtui osaltaan siitä, että nuoret ottivat kantaakseen syyllisyyden, jonka Lassin kaltainen vanhempi polvi totaalisti torjui. Toinen asia on, että se johti joidenkin nuorten kohdalla käsitykseen, että vain Suomi oli syyllinen.

Johanna katuu lotta-aikaansa

Vielä 50-luvulla Johanna harmittelee, että ”hukkasin sota-aikana monet lukukaudet viestilottana istumiseen. Olihan se jännittävää, näki toisenlaisen Suomen kuin kotona osasi kuvitellakaan.” [- -]  Minä pieni hölmö uteliaisuuttani siellä silmät kiiluen katselin.”

Tämä tuntuu liioitellulta: koko sukupolven miehet ja monen naisetkin menettivät nuoruutensa sodassa, jotkut viisikin vuotta, Johanna vain vuoden. Ennen kaikkea Johanna itse hukkasi sodan jälkeen paljon enemmän aikaa muuttamalla opiskelualaa lääketietellisestä tiedekunnasta konservatorioon ja sieltä takaisin lääketieteelliseen tiedekuntaan. Lopulta Johannasta tulee soitonopettaja.

Rintala jatkaa edelleen vanhoillista naiskäsitystään, jonka mukaan naisen paikka on kotona tai korkeintaan opiskelemassa tai työssä mutta ei missään tapauksessa sodassa, jossa hänen ”puhtautensa” tahriintuu. Johannan tapauksessa mitään pahempaa ei edes tapahtunut kuin että hän on joutunut sivusta seuraamaan esikunnan rietastelua.

Kun Johanna paheksuu vanhempiaan, jotka olivat ”kumman piittaamattomia” kuopuksestaan, asia on sinänsä ainakin isä Lassin suhteen totta. Lukijaa alkaa kuitenkin jo huvittaa: nuorena syytetään vanhempia jos nämä eivät anna lupaa, vähän vanhempana siitä että antoivat.

Taistelu ulkopolitiikasta

Valehtelijan muistelmat kattaa yli kolmekymmentä vuosikymmentä YYA-aikaa aina 70-luvun loppupuolelle asti, ensin taistelun uuden, neuvostomyönteisen ulkopolitiikan puolesta ja sitten tuon politiikan lieveilmiöt, Kekkosen yksinvallan, itsesensuurin ja suomettumisen.

Suurlähettiläs Ossi Loimu kuvaa jälkikäteen ulkopolitiikan lähtökohtaa näin: ”Sukupolveni nuoruudessa Helsingissä vihattiin ja pelättiin Neuvostoliittoa. Inhottiin avoimesti venäläisiä kuten jeesus-kertomusten Jerusalemissa roomalaisia. Niin kutsutun sivistyneen mielipiteen ylenkatseesta saivat poikkeuksetta kaikki jotka pyrkivät rakentamaan yhteistyötä venäläisten kanssa olivatpa teollisuusmiehiä, poliitikkoja tai kulttuurin nimiä.”

Peni Harjulainen on 50-luvulla ei-sosialistisen poliitikon, entisen punamultahallituksen ministerin Kalle Raskaan opissa: ”Vaihtoehtoa ei ole. Voittajavaltiot edellyttää sitä. Itään me menetettiin koko Karjala ja Petsamo. Mutta länteen- (sic) ja se vaara on vielä edessä – me voimme menettää koko kansan, jos ei pidetä varaamme: jos ei saada yleistä mielipidettä tajuamaan että Suomen maantieteellistä asemaa ei voi mihinkään siirtää. Meidän on elettävä tässä. Sovussa venäläisten kanssa. Ja suomalaisina.”

Kalle on sikäli harvinainen, että hän ymmärtää vastustajiakin ja myöntää virheitä tehdyn: ”Neuvostoliitto ja kotikommunistit olivat tehneet kaikkensa jottei avoin luottamus pääsisi kasvamaan leimaamalla fasistiseksi ja liittoutuneille vihamieliseksi Suomen Aseveliliiton ja vaatimalla sen lakkauttamista välirauhan kyseiseen pykälään vedoten. Se karkotti monet rehelliset oikeiston miehet Paasikiven linjalta.”

Suomettuminen ja itsesensuuri

Käännekohta oli vuoden 1961 noottikriisi, joka ”auttoi meitä liikaakin”, kun Kekkosen vastaehdokas Honka luopui. ”Innostuimme olemaan kaikessa oikeassa. Näin me voitonhuumassamme itse panimme alkuun sen kehityksen josta meitä myöhemmin on moitittu: vapaaehtoisen mykkäkoulun, suomettumisen ja yhden miehen ulkopoliittisen erehtymättömyyden palvomisen.”

Vaikka Ossi ei ”hetkeäkään epäilisi toimia samoin kuin silloin”, hän myöntää, että ”väärin teimme kun voitonhuumassamme leimasimme vastustajamme – sosialidemokraatit ja isänmaallisen oikeiston – pelkästään taantumuksen ymmärtämättömiksi edustajiksi ja Ison Karhuun [Neuvostoliittoon] pelkästään ivallisesti suhtautuviksi.”

Paradoksaalinen seuraus siitä, että Paasikiven-Kekkosen linjasta on 70-luvulla tullut yleisesti hyväksyttyä ja YYA:sta puheissa välttämätön fraasi, on että vanhat Kekkosen avustajat joutuvat syrjään.

Enemmän Ossi kuitenkin suree sitä hintaa, mikä ulkopolitiikasta on jouduttu maksamaan: itsesensuuri on tehnyt julkisuudesta valheellisen. Romaanin nimi Valehtelijan muistelmat onkin ironinen: julkisuudessa ”Suomen edun” nimissä valehdellut Ossi kertoo nyt yksityisesti totuuden kulissien takaa.

”Jos sivistyneistö kokee olevansa mykkäkoulussa jossa sille on varattu nyökyttelijän paikka, jos nuoriso kokee oikeudentuntoaan loukatun kun sille ei sallitaan vain USA:n Vietnamin sodan arvostelu mutta ei Unkarin kapinan, ei Prahan elokuun tukahduttamisen aiheuttamaa nuoren intomielen välitöntä purkausta vaan päinvastoin jopa presidentin vakuuttavin kasvoin ilmoitetaan kuten tämän vuosikymmenen alussa hänen virallisen Moskovan vierailunsa jälkeen televisiossa: on pidettävä suu supussa, asiaton kritiikki vahingoittaa Suomen etuja, niin, jos ja jos -. Jos Suomen valtion etu tämmöisestä kärsii, olemme reaalipolitiikassamme menneet metsään. Teemme itsemme vätystelijöiksi heristelemällä nuorisolle kauppapolitiikan ja kansan turvallisuuden ja onnen nimissä. Hehän tulevaisuuden Suomen muodostavat emmekä me, käytössä ruostuneet, pian syrjään siirrettävät vältit.”

Suomettumisen paine tulee Ossin mielestä lähinnä ”ministeriöissä, puoluetoimistoissa ja eduskunnassa istuvien parlamentarismin, byrokraattien taholta, yksilöistä joille on taloudellisesti edullista tai poliittisesti (vallassa pysyäkseen) edullista suomettaa Suomea ja suomalaisia. Eikä siinä katsota puoluetta, ei ystävyyspolitiikkaa.” Mutta vaikka ”tyypillinen suomettaja on sosialidemokraattis-porvarillinen poliitikko tai keskitason liikemies” onkin ”opiskellut ulkoa obligatorisen ystävyysmessun”, se ei ole aitoa vaan vanhat asenteet elävät pinnan alla: ”julkisuuden selän takana, pikku tunneilla Hyvä Veli-piireissä viidennen pitkän viskin jälkeen hän ihailee vilpittömästi Hitlerin Saksan-Suomen aseveljeyttä ja ivailee ryssää”. 

Voisi jopa epäillä, että tämä kaksinaisuus johti siihen, ettei sotapolitiikkaa koskaan käyty Suomessa läpi toisin kuin Saksassa.

Uuspatriotismin kritiikki

Koska monet vanhat asenteet oli vain pakastettu, ne Neuvostoliiton kukistuttua nousivat pintaan uuspatriotismina.

Uuspatriotismin ensi aaltoa edustaa Ossi Loimun Sirkku-tyttären sulhanen Kari, jonka ”isoisä oli tunnettu natsisympatioistaan ja joutui sen takia eroamana sodan jälkeen virastaan”. Kari väittää, että ”meillä ei edes paljon parjatulla 30-luvulla ollut niin etuoikeutettua yläluokkaa kuin tämä nykyinen valtaa pitävä johon kuuluvat vuoden -18 punikkien pojat ja pojanpojat.”

Kari on vasta lääketieteen opiskelija, mutta varakkaan perheensä ansiosta hän ”ajelee satatuhatta maksavalla autolla, omistaa upean purjeveneen, oman pienen osakkeen kaupungissa, vaivaiset 140 neliötä”. Ossin mielestä ”Kari tarkoittaakin tasa-arvollaan jotakin kokonaan muuta kuin taloudellista demokratiaa. [- -] Omistukseen tukeutuva porvarillisuus tuntuu jälleen nousevan arvoonsa.”

Ossilla on taustansa ansiosta historiallinen perspektiivi epäoikeudenmukaisuuteen ja nöyristelyyn: ”Minun isäni oli kansaa. Ja hän joutui kyllä nöyristelemään. Muistan kuinka häntä lyötiin. Silloista työnantajaliiton perustamaa Vientirauhaa [lakonmurtajajärjestöä] johtivat nationalistiset gangsterit. Näiden komennossa eteläpohjalainen ylioppilas- ja talonpoikaiskaarti purkautui junasta Oulun asemalla, marssi Toppilan satamaan ja pieksi lautapulien takana satamatyöläiset. Kun me boorivedellä hoitelimme isän kasvoja, koin totisesti oikeudentuntoni loukatuksi. Isä vain lohdutti meitä, sellaisiin oli kuulemma totuttava, se kuului köyhän luontoisetuihin.”

Vaikka Kari puhuu Itä-Euroopan toisinajattelijoiden vainosta, hänen asenteensa ovat Ossin mielestä yhtä autoritaarisia kuin Neuvostoliitossa. Kari ihaileekin Neuvostoliiton isänmallisuutta: ”Jos meillä oltais järkeviä ja ajateltais lasten parasta, ne pantais seisomaan Hietamiemen sankariristille jatkuvaan vartioon”.

Ossi kauhistuu: ”Näin lähelle totalitärismin ihailua on siis tultu. Minun sukupolvelleni se oli Karin iässä vastenmielistä. Silloin olikin Eurooppa raunioina. Hän haluaa omasta Suomestaan puhtaan, ehdottoman, uusisänmaallisen.”  

Vallan hinta on alkoholismi ja yksinäisyys

Ossi maksaa vallasta kovan hinnan: hän laiminlyö vaimoaan Elleniä ja poikaansa Petteriä ja alkoholisoituu hitaasti ja salakavalasti.

”Vaimoni rakasti minua niin paljon, että pani alkoholin käyttönikin Paasikiven-Kekkosen linjalla kutsumustietoisesti työskentelevien poliittisten ystävieni syyksi. Samoin suvun naiset. He alkoivat inhota koko Suomen-Neuvostoliiton ystävyyttä, se näytti tekevän minusta juopon. (Ja kun Kaarinan Ilmari ryyppäsi, syy ei ollut tämän vaan sosialistisen kehityksen kun työläiset vaativat parempia palkkoja.)”

Lastensa tähden Ossi yrittää lopettaa juomisen ja ottaa jopa antabuskuurin. Seuraus on, ettei hän pysty lähenemään vaimoaan Elleniä, joka miettii turhaan syytä. Keski-ikään ehtinyt Ellen ei olisi edes mustasukkainen, jos Ossilla olisi toinen nainen, vaan ”pelkäsi että oli kadottanut inhimillisen läheisyytensä hänelle rakkaaseen, että oli jäämässä henkisesti heitteille.”

Liian myöhään Ossi huomaa, että ”Ellenhän minun läheiseni oli. [- -] Rakkauden vaarallisin illuusio on se että mies alkaa pitää lapsiaan läheisempänä kuin vaimoaan.”

Ossi pitää itseään vastuussa siitä, että Ellen löytää toisen miehen, jonka kanssa alkaa tissutella iltaisin.

Idealistinen Peni tukee pyyteettömästi Kekkosta

Peni Harjulainen jää ikuiseksi ylioppilaaksi, joka ansaitsee leipänsä Kekkosen ulkopolitiikkaa tukevilla kolumneilla. Vaimo Johanna yrittää turhaan patistaa miestään: ”eiköhän nuo sullekin alkais järjestää jotakin kuukausipalkkaista pikku tärkeilijän postia.”

Johannan mielestä kaikki muut, kannattivatpa tai vastustivatpa he Kekkosta tai Honka-liittoa, ”tekevät sitä siksi että ne syövät leipänsä vallan kädestä ja tarvitsevat sen siunausta. Sinä olet ainoa joka ei kostu mitään, oli sitten vallassa uusi tai vanha linja.”

Johanna on käytännössä perheen pääelättäjä. Tulot eivät tahdo riittää kuin juokseviin kuluihin, asuntolainan lyhennyksiin ja korkoihin pitää tavan takaa pyytää apua Hessulta. Penillä ei free lancerina ole kesälomia eikä hänelle jää eläketurvaa.

Peni ei ole vain idealistinen vaan myös antelias. Kun Suomessa vierailevat neuvostoliittolaiset antavat Penille ostoslistoja, tämä maksaa ostokset omasta pussistaan. Johanna kommentoi: ”Eikä se ikinä ole vastavierailulla. Hyysättävänä. Ei sinne kaikkein pienimpiä nappuloita pyydetä. Ei se sitä kaipaa, sille riittää että se ystävyys alkaa avartua. Ennen vanhaan sillä oli Jeesus. Aina pitää näköjään olla jokin mahdoton.”

Peni uskoo sinisilmäisesti, että ”Venäjälläkin alkaa avartumiskehitys. Suvaitsevaisuus voittaa sielläkin.” Sen sijaan Johanna tajuaa realistisesti: ”Suvaitsevaisuus yksipuoluejärjestelmässä, että voittaa, se on yhtä kaukana kuin Jeesuksen toinen tuleminen.”

Johannan ja Penin avioliitto on kuitenkin paremmassa tilassa kuin muulla nuorella polvella. Vaimot haluaisivat miestensä olevan toisenlaisia, ja miehillä menestyksen hinta on alkoholismi.

Sen sijaan Johanna hyväksyy loppujen lopuksi miehensä sellaisenaan ja tietää, mikä elämässä on tärkeintä: ”Oikeastaan meillä ei ole valittamista. On tilaa ja luontoa ympärillä. Ja terveet lapset.”

Ainoastaan Peni ”ukkoilua”, ryyppäämistä ”valtion edun” varjelemisen varjolla, Johanna ei hyväksy. Sen sijaan hän ymmärtää, että Ellenin aviomiehen Ilmarin ”pitää olla mukana. Sen on vastattava niin monien perheiden toimeentulosta. Teollisuusmiehenähän se siellä onkin. Eikä se innostu tärkeilemään. Ossinkin ymmärtää, se on sen työtä, kun tekisi sitä kuten työtä tehdään, intoilematta, ryypiskelemättä.”

Ulkopolitiikan suunta on vaihtunut, sisältö ei

Johanna muistelee, miten isä-Lassin ystävä Urho Kekkonen kirjoitti kesällä 1942 Suomen kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi, ”että sitä parempi Suomelle, ’mitä enempi saksalaiset tappavat ryssiä’, se oli hänen silloinen käsityksensä valtion hyveestä.” Toisin kuin Lassi, Kekkonen muutti suhtautumistaan Neuvostoliittoon, mikä särki ystävysten välit.

Johannan näkökulmasta vain ulkopolitiikan suunta on muuttunut, ei sen perusta. Johanna on ”pikku tytöstä pitäen saanut kuulla kuinka yksilön on nieltävä omat käsityksensä rauhasta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisyydestä jos ne eivät sovi yksiin sen ’kansallisen turvallisuuden politiikan’ kanssa Suomen pikku valtiona on harjoitettava.”

Petterin globaali idealismi

Ossin poika Petteri TKK:ssa 1968 ”tulee uskoon” eli vastustaa imperialismia,  vaatii globaalista oikeudenmukaisuutta ja kannattaa Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikkaa”. Peni kulkee Petterin kanssa ”rauhanliikkeen kokouksissa, osallistui marsseihin. Hessuilivat yhdessä.”

Kun Ossi kehottaa Peniä ohjaamaan Petteriä realismiin, Peni vastaa: ”Nuorella miehellä pitää olla kosketus haaveeseen. Ja jos se on aito, se ei voi olla yhtäpitävä ahtaan, kuristavan todellisuuden kanssa. Ilmaa siinä välissä, ihannointia ja romantisointia. Niin kuin mullakin nuorena. Sulla myös. Muistele miten me uskotiin että Neuvostoliitto avartuu. Minä uskon vieläkin.”

Kuten nimityksestä ”hessuttelu” käy ilmi, Peni on omaksunut Johannan Hessu-sedän idealismin. Penin isoisä Vihtori Niku oli punakaartilaisenakin realisti ja epäili liikaa innostusta ”tuohiperseiden uskona”.

Peni järkyttyy Viipurissa

Idealistinen Peni selviää vähemmillä vaurioilla kun reaalipolitiikan konkari Ossi, vaikka kokeekin suuren järkytyksen turistimatkalla synnyinkaupungissaan Viipurissa: ”Turistiryhmän opas oli kertonut että Viipuri oli aina ollut ’vanha venäläinen kaupunki’. Peni ei ollut uskonut korviaan. Opas oli näyttänyt mustaa valkoisella. Kaikissa matkaesitteissä luki niin. Se oli kirjoitettu suomeksi, venäjäksi ja englanniksi.”

”Jos se mitä minä näin ja kuulin, on totta, minua ei olekaan. Missä helvetissä minä olen syntynyt, kokenut lapsuuteeni. En niin missään. Ja miksei se olisi totta. Ei kai 250-miljoonainen kansa voi erehtyä, vai paljonko niitä on. Ainakin sen totuudella on suurempi todistusvoima kuin vajaan viisimiljoonaisen kansan totuudella.”

Mikä on kestävä elämän perusta?

Valehtelijan muistelmien puolivälissä kuolee Hessu, joka on pääosaltaan kannatellut trilogian uskonnollisia ja humaaneja arvoja.

Johanna sanoo Penille: ”Helsinki säästyi sodan aikaiselta miehitykseltä ja pahimmilta pommeilta sen jälkeisistä armeijoista. Minä tahdon ajatella että Hessun kaltaiset ihmiset –”

Se, mitä Johanna ei halua ääneen sanoa on, että Helsinki pelastui tuholta, koska siellä oli kymmenen hyvää ihmistä, toisin kuin Vanhan testamentin kertomuksessa Sodomasta ja Gomorrasta.

Toinen henkinen perintö on laulu, jonka venäläinen sotilas Boris opetti 1918 Ensio-enolle ja tämä taas ennen talvisodassa katoamistaan Penille, kuten Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin ensimmäisessä osassa kerrotaan.

Peni opettaa laulun Berliinin kriisin lauettua 1961 omille lapsilleen. Laulu on Sibeliuksen sävellys Paavo Cajanderin runoon Isänmaalle.  Säkeeseen ”Yks voima syömmehen kätketty” alkuperäinen vastaus on ”Ja isänmaa on sen nimi”. Ensio vaihtoi ”isänmaan” tilalle ”ihmisen jäljen”, Peni taas ”elämänuskon”.

Muutenkin Peni jatkaa lasten kanssa ”hessuttelua”. Ulkonaisesti se osoittautuu illuusioksi ainakin lyhyellä tähtäimellä: suurvallat aseistautuvat jälleen, ja Kekkosen voitettua liian totaalisti suomettuminen alkaa näyttää negatiiviset puolensa.

Nykylukija tietää, että ydinsodan uhasta selvittiin ja Neuvostoliitto kukistui, mutta tämä lohdutus ei päde romaanin yksityiseen puoleen.

Kevyemmän elämänohjeen antaa ennen kuolemaansa Eetu Kumelius: ”Ma-amailma muuttuu. Vä-välillä edistyy, vä-välillä taantuu. Vaan sa-samppanja, na-naiskauneus ja valta, ne säilyttääpi arvonsa.”

Vastakohdan tarjoaa hyllytetty suurlähettiläs Ossi Loimu, joka lainaa Vietnamin hallitsevan ruhtinaan sotapäällikön ja hovimiehen Nguyen Train runoa: ”Uskollinen kuninkaalle, lähimmäiselleni hellä, / sydämeni ei vaihtelua kaipaa. / Työtä ollut koko elämä, työtä. / Ja nyt hymähdän. / Ainut mitä olen saanut -”

Tässä kohtaa Ossi katkaisee runon, kertoo lopun omin sanoin ja myös tulkitsee sen: ”Hän katselee ankkuroitua vettä kuun valossa ja kokee sen kelluvan poissa itsestään, maailman sydämellä.”

Miksi nuori, jolla on kaikki, ei jaksa elää?

Ossi Loimu kohtaa ”Hamlettini haamun” etsiessään syytä poikansa Petterin itsemurhaan.

Jos Ossi-nimen merkitys hirvi ja siten viittaus hiiden hirven hiihdäntään jäisi lukijalta tajuamatta, Ossia nimitetään Lemminkäiseksi. Isä ei pysty kokoamaan ja herättämään poikaansa eloon, koska hän itse on ampunut pyhän joutsenen Tuonelan joella.

Ossin mielestä Petterillä oli paljon paremmat fyysiset ja psyykkiset edellytykset kuin hänen sukupolvellaan. Mutta ehkä Akilleuksen kantapää ollut päinvastoin juuri se, ettei Petteri ollut aiemmin kohdannut tappioita ja pettymyksiä eikä siten oppinut selviytyminen niistä. Siksi hän ei kestänyt havaitessaan, ettei maailma ollutkaan hänen ihanteensa kaltainen.

Petteriä ei ollut myöskään enää tyydyttänyt Ossin sukupolven ihanne, Hemingwayn lause ”ihminen voidaan tuhota mutta ei lannistaa.”

Sean O’Faolain toteaa teoksessaan The vanishing hero, että Hemingway sivuuttaa arvot ja esittää rohkeuden sinänsä ihailtavana, mutta vaikka myös gangsteri tai fasisti voi toimia rohkeasti, hän ei silti ole sankari.

Ossi sanoo että hänen sukupolvella on vielä ollut ”kosketus suureen haaveeseen”. Mikä tuo haave on? Kansallisvaltio? Tasa-arvo? Rauha? Ja mikä tuon haaveen on tuhonnut? Se että Suomi näytti jo tulleen valmiiksi? Että supervaltojen rauhanpuheiden takana on kilpavarustelu?

Vai tarkoittaako Rintala perustavia arvojaan, joita Pekka Tarkka on luodannut teoksessaan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta? Ainakin kyyninen Ossi päätyy siihen, että kaikessa köyhyydessään hänen lapsuutensa oli ollut ”jotenkin pyhempää”, siihen oli liittynyt ”jotakin kosmista, semmoista jota on enää mahdoton saavuttaa.” Ossin vauraudessa ja osin ulkomailla kasvaneet lapset ovat jääneet vaille ”eheyttä”.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös Paavo Rintalan seuraavista romaaneista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, Pojat,  Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen, Nahkapeitturien linjalla 1 ja Nahkapeitturien linjalla 2. Ensimmäisen lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kyrki Valehtelijan muistelmista Ouki-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle (Yks voima sydämehen kätketty on) sanat

Paavo Rintalan äiti odotti elämänsä loppuun asti miestään sotavankeudesta kotiin aivan kuten Aino Harjulainen. Rintala kirjoitti Ainon kohtalosta kuunnelman Kenties kaipuutakin tarvitaan (1979).

Viipurissa käynti oli Paavo Rintalalle niin traumaattinen, että tämä kirjoitti siitä ensin kuunnelma Syntyisin ei-mistään (1980) ja sitten romaanin Velkani Karjalalle (1982).

Wikipedian tietoja Lakonmurtajajärjestö Vientirauhasta ja sen johtajasta Martti Pihkalasta sekä Pihkalaa käsittelevä Suomen kuvalehden artikkeli. Vaikka Kumelan suvun esikuvina on Rintalan vaimon suku Gummerukset ja Pihkalat, lakonmurtajajärjestön johtajana ei muuten äärioikeistolainen Ake Kumelan kerrota toimineen romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.

Kirjallisuutta

Jussila, Osmo: Venäläinen Suomi. WSOY 1983.  (S. 11-13, 24-40: Miten Viipurista tuli ”vanha venäläinen kaupunki”.)

O’Faolain, Sean: The vanishing hero. Studies of the hero in the modern novel. Grosset & Dunlap 1957.

Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Otava 2012. (S. 289-291: Paavo Rintalan kaksinaisesta suhteesta Rauhanpuolustajiin, jonka puheenjohtaja hän oli.)

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.

Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 1

Nahkapeitturien linjalla on Paavo Rintalan sotanäkemyksen synteesi.

Romaaniparin (I 1976, II 1979) henkilögalleria on poikkeuksellisen laaja. Henkilöinä on sotilaita ja siviilejä, upseereita ja rivimiehiä, sivistyneistöä ja kansan ihmisiä. Samaten henkilöt asuvat eri puolilla Suomea, ja sotilaat taistelevat eri rintamilla.

Sivistyneistö väittelee tulevasta sodasta

Romaaniparin keskiössä on kaksi sukua. Kirjailijan vaimon suku Pihkalat ja Gummerukset ovat esikuvia Kumeloiden suvulle, joiden esi-isät ovat olleet vuosisatoja pappeja ja virkamiehiä. Sukunimi oli alun perin Kumelius.

Kumelat esitellään Helsingin upouudella stadionilla 16. toukokuuta 1938, jolloin vietetään valkoisten voitonpäivää eikä armeijan 20-päivää kuten oli ollut tarkoitus, jotta vanhat rajalinjat painuisivat unohduksiin.

Vaikka Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua, varakas on vain agronomi Ake, joka on nainut Vuoksen hovin tyttären.

Lassilla ja hänen Susanna-vaimollaan on neljä lasta, mutta perheen ja kotiapulaisen on mahduttava kolmen huoneen, alkovin ja keittiön asuntoon, vaikka Lassi on liikunnan alalla kansainvälinen kuuluisuus.

Lassi omistaa intohimolleen virkatyön lisäksi myös vapaa-aikansa. Nuoruudessaan hän on jyrkimmin irtautunut pappissuvun perinteistä ja omaksunut pakanallis-hellenistiset ihanteet.

Päivällisillä Lassin kotona puhutaan sodasta, jonka tuloon Ake uskoo yhtä varmasti kuin uskoi 1917. Ake oli myös lähdössä Mäntsälään 1932.

Ake puhuu bolsevismin vaarasta, mutta Lassin mielestä Neuvostoliitolla on tarpeeksi tekemistä omassa maassaan.

Susannan veli Henri Mustamäki, jääkärieverstiluutnantti joka on paperiteollisuuden palveluksessa, toivoo rauhan jatkuvan, koska tuntee Suomen armeijan puutteellisen varustelutilanteen. Armeijan johto ei ole uskaltanut kertoa todellisia tarpeita poliitikoille.

Lassinkin mielestä armeija on ajastaan perässä. Se valmistautuu yhä hyökkäykseen eikä puolustukseen. Lisäksi Lassia kismittää, että Mannerheimin seurueessa on vain harvoja, jotka ovat edenneet huipulle vain omalla työllään ja lahjakkuudellaan. Sen sijaan edellytyksenä on ollut syntyperä, keskinkertaisuus, sopeutuminen kesylle tasolle ja samojen ennakkoluulojen omaksuminen.

Kolmas veli, teologian professori Hessu on outo lintu Suomessa, pasifisti ja liberaali. Suku pitää häntä hassahtavana kuten nimikin ilmaisee. Kollegoiden mielestä hän ei tiedä, mitä sopii sanoa ääneen ja mitä ei. Syyksi kertoja selventää, että hänestä puuttuu tekopyhyys.

Vanhapoika Hessu huomioi ainoana Lassin teini-ikää lähestyvän kuopuksen Johannan, jota isommat lapset kiusaavat ja isä laiminlyö.

Johannan nimi merkitsee ”Herra on armollinen”. Johanna ja Hessu päättävät yhdessä toivoa, ettei sotaa tule.

Jo varhain havaittiin henkilöiden yhteydet Tolstoin Sodan ja rauhan henkilöihin. Hessu tapaa rintamalla kansanmiehiä kuten Pierre Bezuhov, Hessun rakkauden kohde Anni Berg etsii henkisiä arvoja ruhtinatar Marian tavoin, Johanna säteilee elämäniloa ja odottaa rakkautta kuten Nataša Rostova, Johannan Jussi-veli muistuttaa käytännöllistä ja epäideologista Nikolai Rostovia.

Nahkapeitturien suku epäilee vouhotusta

Kirjailijan omaan sukuun pohjautuvat ”kansaa” edustavat Nikut ja Harjulaiset. Heidät esitellään äitienpäivänä 1939 Antreassa.

Yhdeksänvuotias Peni Harjulainen joutuu mummonsa kanssa metsässä keskelle suojeluskunnan harjoituksia – yksi teoksen teemoista on rintamalinjojen väliin joutuminen. Peni tulee nimestä Benjamin eli onnen poika, joksi Jaakob muutti kuolevan Raakelin ehdotuksen Ben-Oni eli murheen poika. Tunnettuna koiran nimenä Peni yhdistyy myös luontoon ja siten viattomuuteen.

Mummo Eeva Maria Niku on saanut nimensä Raamatun kahdelta kantaäidiltä kuten Mummoni ja Mannerheim –trilogian Eeva Maria Kustaava Kynsilehto, o.s. Mämmö.

Penin vaari Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari, ja romaanin nimi viittaa tämän arvoihin, ei niinkään työläisten kuin käsityöläisten. Etunimi Vihtori tulee latinan sanasta ”victor” eli voittaja, on ironinen, koska kyseessä on entinen punakaartilainen.

Vihtori on osallistunut kapinaan punaisten puolella, mutta kovin ideologinen hän ei silloinkaan ollut, vaan epäillyt liikaa vouhotusta: ”menee tuohiperseitten aatteeksi, että tosta ei hyvää seuraa”.

Vihtori ei hyväksy valkoista historiantulkintaa: ”Ympärysvallat sen soran voitti. Loppukesästä. Ei meirän valkoiset. Saksansa kanssa.” Suurin osa punaisista vapautettiin syksyllä 1918 länsivaltojen vaatimuksesta.

Perheen pojista tavataan tässä vaiheessa Ensio, joka on keski- ja kauppakoulun käynyt osuuskaupan konttoripäällikkö.

Eno kertoo Penille vuonna 1918 tapetusta venäläisestä sotilaasta Boriksesta. Paavo Cajanderin runon Isänmaalle ensimmäisen säkeistön ensimmäinen säe kuuluu ”Yks voima syömmehen kätketty on” ja viimeinen säe ”Isänmaa on sen nimi”, mutta Ensio on muuttanut jälkimmäisen muotoon ”Ihmisen jälki on sen nimi”.

Ensio siis asettuu vastustamaan ajan tapaa, että kansallisuusrajat jakavat ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Tärkeintä on olla Boriksen kaltainen ”hyvä ihminen”. Boris elää niin kauan kuin muisto hänestä säilyy.

Perheen tytär Aino, Penin äiti, on terveyssisar ja naimisissa maatalousneuvoja Otto Harjulaisen kanssa.

Ottoa harmittaa, ettei hän saa ”suulaita” mutta ”ajattelultaan jähmeitä” karjalaisia innostumaan uusista viljelykasveista ja -menetelmistä. Koska sen enempää Otto kuin vaimon suku eivät ole alun perin karjalaisia, Karjalaa ei katsella kritiikittä paratiisina.

Toisaalta ei salata, että syytä on Otossakin: karjalaiset pitävät suorapuheista, jutustelua turhana pitävää keskisuomalaista miestä tylynä.

Aleksis Kiveä ihaileva Otto ei lannistu: ”Pitää vain yrittää iloisin mielin. Niin kuin Jukolan Jussi.”

Elokuussa 1938 kahden suvun edustajat ovat olleet lähellä toisiaan. Antrean sokeritehtaan koneet asentaneet tšekkiläiset yrittävät saada paikkakuntalaiset tajuamaan Hitlerin olevan vaara koko Euroopalle. Paikkakuntalaisille asia on liian kaukainen, Ake kieltää puheet ”bolsevistisena kiihotuksena”.

Lukijan tehtäväksi jää tehdä päätelmä: tuomitessaan myöhemmin Ruotsin siitä, ettei se auttanut Suomea talvisodan aikana, suomalaiset ovat autuaasti unohtaneet, etteivät hekään turvassa ollessaan halunneet auttaa muita maita.

Idealistinen Hessu ja kyyninen Eetu

Yksi romaanin ensimmäisen osan jännitteitä on idealistisen, joskus suorastaan lapsenomaisen Hessun ja hänen kyynisen velipuolensa Eemil ”Eetu” Kumeliuksen välinen.

Eetu on entinen diplomaatti, eronnut ja lapseton. Halvauksen jälkeen Eetu änkyttää, mutta edelleen järki leikkaa ja naiset kiinnostavat.

Siinä missä Lassi Kumela perheineen edustaa syksyllä 1939 kotirintaman uskoa, ettei sota syty, Eetulla ei ole illuusioita suurvaltojen valtapolitiikasta. Niinpä hän kannattaa Paasikiven ja Mannerheimin tavoin myönnytysten tekemistä Neuvostoliitolle. Ainakaan neuvotteluja ei saisi päästää katkeamaan.

Talvisodan aikana Hessu opastaa ulkomaisia lehtimiehiä Kannaksella. Nämä saavat myös haastatella vankeja. Wolf H. Halstin mukaan vangit ei ymmärtäneet sodan syytä eivätkä uskoneet oman maansa propagandaan.

Sen sijaan Rintala on valinnut poikkeuksellisen tapauksen, eliittiyksikön poliittisesti sitoutuneen sotilaan. Kun tämä sanoo, ettei Neuvostoliitto halunnut sotaa, Hessu tulee samaan tulokseen: ”Ei Neuvostoliitto tainnut tätä sotaa haluta. Kyllä me suomalaiset sen tähän pakotimme menemällä ainakin puolitiehen vastaan sodan tiellä.”

Sodan syynä on siis lähinnä Suomen taitamaton ja jääräpäinen ulkopolitiikka. Hessu siis tulee samaan tulokseen kuin presidentti Kekkonen puheessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlissa syksyllä 1973.

Hessulta on unohtunut Clausewitzin lause, että hyökkääjä tahtoo aina rauhaa ja ottaisi mielellään haluamansa ilman sotaa.

Mutta kun sotaan on jouduttu ja Kuusisen nukkehallitus on perustettu, sota on yksiselitteisesti oikeutettu puolustussota. Pasifistikin voi hyvällä omallatunnolla tarttua aseeseen. Jos ei siihen kykene, on syytä lähteä Tukholmaan ”myötätunnon mannekiiniksi” kuten Eetu ja Hessu.

Sotilaallisen alkumenetyksen aikana vain kyyninen Eetu pysyy maan pinnalla. Hän lainaa F. E. Sillanpäätä teoksesta Rakas isänmaani ”Mi…minä kuulun taikauskoiseen kansaan. Minä pelkään toivorikkautta” ja kommentoi, että Sillanpää ”oli nähnyt kansalaissodan aikaiset punikkien toiveet ja niitten lopun. Maattoman kansanosan suuret odotukset. Ja odotusten lopun. Ja sitten valkoisten voittajien kauniit unelmat ja niitten lopun: hillittömän vihan.”

Rauhanehdotkaan eivät hätkäytä Eetua: ”Ei nämä ole niinkään pahat rauhanehdot kuin Pikkuvihan jälkeen.”

Eetu jopa päättelee: ”Ei ve…venäläisillä olut näemmä ta…tarkoituskaan kaapata koko Suomea. Me vanhat sprengtportenilaiset oltiin sittenkin oikeassa”.

Tässä Eetu tekee saman klassisen virheen kuin presidentti Kekkonen puhuessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlassa syksyllä 1973. Ei myöhemmistä tapahtumista voi tehdä päätelmiä toimijoiden aikeista edeltävien tapahtumien aikana. Rauhanehtojen perusteella voi yhtä vähän päätellä, mikä Neuvostoliiton suunnitelma oli marraskuun 1939 lopusta tammikuun loppuun 1940, kuin talvisodan perusteella voi päätellä Neuvostoliiton aikeita syksyn 1939 neuvotteluissa. 

Nuoret saavat anteeksi hölmöydetkin

Aken poika Leo ja Lassin poika Jussi ovat irtautuneet isiensä äärioikeistolaisista mielipiteistä. Ensossa insinöörinä työskentelevä, vasta perheen perustanut Leo on ehtinyt muodostaa oman maailmankatsomuksensa.

21-vuotiasta Jussia ”ei vain kiinnosta”. Kertoja toteaa, että kyseessä on ”luonnollinen biologinen prosessi”. Nuorten ”oli saatava itse muodostaa käsityksensä asioista, erehtyä ja korjata erehdyksensä. Vain ne jotka jäivät epäitsenäisiksi elämänsä loppuun saakka, saattoivat nuorukaisina alistua isiensä maailmankuvaan.” Tässä lienee Rintalan kommentti myös 60- ja 70-luvun sukupolvien ristiriitaan.

Muuten Jussissa on vielä nulikkamaisuutta. Reservin vänrikki harmittelee, että voi jäädä keltataudin takia sodasta pois. Kun Hessu lohduttaa: ”Ei ne kuule nuoria vänrikkejä tänne jätä”, Jussi ilahtuu tajuamatta Hessun tarkoitusta: ”Nuorten joukkueenjohtajien hölmöllä innolla sitä sotaa käydään.”

Hessu antaa nuorten ”pitää kuvitelmanne. Hölmötkin. Tehän sitä ensiksi joudutte todellisuuden kanssa vastatusten, jos sota puhkeaa. Eiköpähän todellisuus puhuttele teitä. Omalla äänellään.”

Sotapropagandan valtaan joutuu Johannakin. Hän kutoo käsineitä, joissa on peukalon lisäksi liipasinsormi, ja sanoo: ”Nyt täytyy kaikkien taistella, jokaisen omalla paikallaan, [- -]  Jumala auttaa meitä voittoon, jos me sitä itsekin kovasti tahdomme ja osoitamme sen teoillamme.” Hessun mielestä Johanna ei ”ollut voinut itse tulla moisiin ajatuspinttymiin omalla päällään, vaan oli joko kuullut tai lukenut jostain”.

Rintaman todellisuus

Sota alkaa niin epädramaattisesti, ”arkisesti ja huomaamatta”, että luutnatti Leo Kumela ajattelee: ”Ei kai sota voi alkaa tällä tavalla. Saappaat kastuvat. Olisi pitänyt panna kumiterät.”

Yöjunalla Helsingistä Kannakselle tullut Hessu näkee lehmiä ajavan puolikasvuisen tytön itkevän. Tämä lienee Rintalan vastalause legendalle, että kaikki evakot käyttäytyivät rauhallisesti.

Taisteluja kuvataan monipuolisesti. Vänrikki Jussi Kumela joutuu hämäläisten reserviläisten kanssa Tolvajärvelle.

Jussia arastuttaa, uskovatko perheelliset miehet häntä. Näin näyttää ensin käyvänkin, kun syntyy pakokauhu. Jussi jää yksin paikalleen valmiina kuolemaan, mutta neljä keski-ikäistä sekatyömiestä ei jätä nuorta poikaa pulaan. Tämän jälkeen Jussi löytää oikean otteen suhteessa miehiinsä.

Aluksi Jussia järkyttää tuttujen miesten kaatuminen. Sitten seuraa vielä suurempi järkytys: polkupyöräpataljoona marssitetaan jään yli, jotta Pajarin vahvennettu komppania voi tehdä koukkauksen vihollisen selustaan.

Kertoja näkee laajemmin, saman minkä komentajat Talvela ja Pajari: jollei vihollista saada pysäytetyksi Tolvajärvellä, koko Laatokan Karjalan rintama romahtaa.

Armeijaan palanneen everstiluutnantti Henri Mustamäen mukana päästään armeijakunnan esikuntaan Viipurin lähelle. Paikalla on myös Hessu, johon kartalla näkyvä Mannerheim-linja tehoaa. Upseerit tietävät, miten heikko se on. Mutta kertojan mukaan se kesti parhaiten juuri siellä, missä se oli heikoin.

Eräässä Summaan sijoitetussa komppaniassa on lähettinä alikersantti Ensio Niku, joka eksyy ja kokee harhaillessaan ”yhdeksännen eli viimeisen piirin”. Tässä viitataan Danten Jumalaisen näytelmän helvettiin. Vaikutteita lienee antanut myös Pentti Haanpään Korpisotaa, jossa sotamies Puumi eksyy, hiihtää ympyrää ja joutuu umpiväsyneenä elämän ja kuoleman välimaastoon.

Upseerit ja miehet, selusta ja etulinja

Upseerien ja miehistön erilaista mentaliteettia kuvataan junassa Tolvajärvelle. Jussi ei viihdy suojeluskuntaan kuuluvien upseerien pariin ja siirtyy joukkueensa vaunuun. Siellä sotilaat santsaavat puolikypsää kaurapuuroa, jota upseerit ovat hylkineet.

Tässä lienee annos romantisointia: jopa Kalle Päätalon tapaiset tukkijätkät purnaavat Ahdistetussa maassa purnaavat armeijan huonosta ruuasta.

Hessulle kerrotaan Summassa, että komppaniassa on Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos sodasta yleensä palaa.

Hessu huomaa Leon komppaniassa, että etulinjan upseerit olivat ”reserviläisiä. Yhtään kullanväristä ruusuketta ei näkynyt, kaikki upseerinmerkit olivat hopeisia. Mutta tämä olikin etulinjan pataljoonia, tänne saakka ei riittänyt aktiiviupseereita.”

Alikersantti Ensio Niku tuumii: ”Tuntui kuin tämä yhteiskunta olisi pidetty piilossa rauhanajan Suomessa. Täällä johtopaikkojen vastuutakin pitivät ihan toiset miehet. Siviilielämän pomomiehiä ei näkynyt tai jos jokunen olikin, hän oli samaa porukkaa ilman etuoikeuksia.”

Käytyään etulinjassa Hessu tulee ”reservidivisioonien alueelle. Täällä näkyi jälleen kultaruusukkeisia upseereita. Miestenkin lumipuvut olivat hohtavan valkoisia. Tykistön jyly kuului vain etäisenä kumuna. Täällä oli kokonaan toinen maailma. Hessu ajatteli, että päähenkilöt olivat siellä, mistä he tulivat, etulinjassa.

Mutta Mannerheim-linja oli täällä, se linja jonka suuri yleisö ja kotiyleisö tiesi. Etulinjan miehet kuuluivat johonkin toiseen maailmaan josta ei paljon tiedetty. Siellä oli enemmistönä Suomen köyhälistö. Se puolustautui, paradoksaalista kyllä, maapallon sosialistisen valtion hyökkäystä vastaan. Siellä poikien sukupolvi nyt taisteli keskenään. Heidän isiensä sukupolvi, vuosisadan alun työväenliikkeen miehet, olivat yhdessä pyrkineet rauhaan ja kansainvälisyyteen.”

Kuunnellessaan selustan ”upseereitten pikkutärkeää motkotusta” Hessu vertaa Leon komppaniaan, jossa ”ei ollut noita pikkuporvarisieluja. Ei ainuttakaan virkamiesupseeria. Siellä henkikin oli aivan toinen kuin täällä, selustassa, jossa nuo kapitulantit todella loivat armeijan hengen. Olihan Öhqvist toisaalta huomauttanut: ’Sitä enempi yltiöisänmaallisuutta ja kansalliskiihkoista suvaitsemattomuutta, mitä alemmas upseerikunnassa mennään.’ Sieltä, jossa maan elämästä ja kuolemasta parastakin aikaa tunti tunnilta kamppailtiin, sieltä onneksi puuttui tämä ’armeijan henki’. Siellä oli tihentymänä sekatyömiesten, pienviljelijöitten, sotamiesten henki. Ja hyvä niin, sillä heillä oli pääosa tässä kohtalon kamppailussa.” 

Hessun juuri sodan alkua junassa tapaama kapteeni vastaa kysymykseen sotilaiden hengestä näin: ”Pojat on kyllä lujat. Ja henki, sen vaistoo, ei siinä mitään. Se on niin kuin johtoajatus että kattotaan ensin. Että ei tästä niin vain mennä, sano Hyvämäen kerjäläinen. Vaikka kerjäläisiltä näytetäänkin – siellä ei oo kuulkaa edes kunnon vaatetta pojilla päällä – ei sentäs olla Puolan ratsuväkee. Muusta mä en sitten tiedä. Ei siellä ainakaan kukana sillai uhoo ku Helsingissä.” 

Rintala arvostaa 5. divisioonaan komentajaa Selim Isakssonia, joka on kokonaan vailla illuusioita eikä hairahdu edes joulukuun menestysten jälkeen ”uskomaan ihmeisiin. Siinä mielessä hän oli kenties lähempänä tavallista sotamiestä kuin yksikään toinen Kannaksen divisioonan komentajista. Hän näki sodan muuttuvan päivä päivältä toivottomammaksi.” Ylempänä karsastetaan Isakssonin pessimistisiä raportteja, mutta omat sotilaat eivät kaivanneet ”konventtitason reippautta”.

Uskonnon lohdutus

Esikunnassa Hessu tapaa uskovaisen viestikapteenin, joka arvostelee liian innokkaasti julistavia sotilasappeja: ”Rintamajoukoissa juur sanajulistuksen tehtävä olis saada väsyneet miehet levähtämään Jumalan sanan äärellä. Ei muu.”

Kapteeenin mielestä ”kristityn tulee ymmärtää, ettei kuolema ole vain hävittävä voima, vaan ovi, se ahdas portti, josta Kristuksen sovittama ihminen astuu sisälle johonkin täydellisempään, katoamattomuuteen.” 

Nähdessään esikunnassa kartalla Mannerheim-linjan Hessu pitää sitä ensin suojaavana muurina, mutta Henrin kehottaa häntä katsomaan tarkemmin:

”Se ei ollut mikään ’ahdas portti’ vaan koko Kannaksen levyinen laaja väylä, Hessu käsitti. ’Tuoko se nyt olikin sitten se ”ovi jonka kautta ” – niin kuin kapteeni oli äsken puhunut – Kristuksen verellä sovitetut astuisivat sisälle katoamattomuuteen. Se se oli. Mutta siitä astuisivat sisälle muutkin, sovittamattomatkin. Yhtä lailla. Kaikkien Suomen paikkakuntien miehiä sopisi paljon käymään tuosta sisälle – yhdessä venäläisten kanssa – kuoleman valtakuntaan.”

Tavallisilla sotilailla, varsinkin vanhemmilla, on ”hengellisen turvallisuuden kokemuksen tarve”, ja Hessu joutuu pitämään kenttähartauden.

Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Rintalan sotilaille uskonnon suoma lohdutus on tärkeä eikä kirjailija sitä ivaa eikä ironisoi.

Tässä Rintala on Linnaa lähempänä kuvaamansa ajan ihmisiä, varsinkin maalta kotoisin olevia. Mutta kuten Hannu Raittila toteaa, tässä on yksi syy miksi Tuntemattoman sotilaat tuntuvat nykylukijasta moderneilta, kun sen sijaan Antti Tuurin Talvisodan ”veisaavat ja isänmaalliset talonpoikaissotilaat tuntuvat vierailta”.

Kotirintama heittäytyy illuusioon

Jos rintamalla vallitsee realismi ja jopa pessimismi, alkuvoitot saavat kotirintaman heittäytymään illuusioon.

Siviilien usko armeijan voittamattomuuteen on näiden mielessä eri osastossa kuin se, ettei rintamalla taistelevia omaisia ja tuttavia ole pidetty mitenkään erikoisina: ”Kotona ei omaa poika osattu kuvitella voittamattomaksi, mutta se linja jolla tämä oli Suomea puolustamassa, se oli paljon etevämpi ja parempi kuin näiden ryssänpirujen sotiminen, se oli voittamaton. Se oli Mannerheimin linja. Siitä koko maailman lehdetkin kuuluivat puhuvan.

Suuren talon vähäinen renkipoikakin joita vielä kesällä oli pidetty nahjuksena, oli talonväen muistumissa noussut säätyään ylemmäs: taisteli siellä Mannerheim-linjalla.”

Lev Sestovin mukaan Tolstoin Sodan ja rauhan parhaatkin henkilöt ”juttelivat sodasta niin kuin muutkin ja liioittelivat tahtomattaan sen aiheuttamaa murhetta” ja olivat vilpittömiä vain puhuessaan huolestaan läheistensä kohtalosta.

Rintalan kärkevin arvostelu kohdistuu kotirintaman ylä- ja keskiluokan miehiin, jotka tuhlaavat aikaansa kannujen valamiseen, vaikkeivat voi mitenkään vaikuttaa asioihin.

Sen sijaan naiset keskittyvät konkreettisiin tekoihin. Huolimatta pommituksista ”Helsinkiin jääneillä naisilla oli kevyt olo”. Toisin kuin normaalisti kaamosaikana ”Kukaan ei puhunut mielenmasennuksestaan. He olivat aamusta iltaan kiinni työn touhussa silmät kirkkaina, mieli tyynen päättäväisenä.”

Lassin ja Susannan vanhin tytär Leena sekä Henri Mustamäen vaimo Minna ja tytär Ellen työskentelevät 12-14 tuntia vuorokaudessa Kalastajatorpalle perustetussa sotasairaalassa. ”Vain uskomalla illuusioon he saivat pidetyksi yllä todellisuuden.” 

Realistinen Susanna sanoo miehelleen: ”Jos minä antaisin ajatukselleni periksi, itkisin koko yön, kun poika lähtee eikä tiedä palaako takaisin. Mutta minä kieltäydyn ajattelemasta tulevaisuutta. Nyt aletaan elää päivä kerrallaan.”

Kirkkonummelle evakkoon päässyt Susanna tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Yläluokan naisia edustaa Hessun rakkauden kohde, jatkuvasti uskottoman hienostoasianajan vaimo Anni Berg, joka työskentelee Punaisessa Ristissä ja Valtion tiedotuskeskuksessa. Ulkomaisten toimittajien kanssa keskustellessaan hän huomaa tavanneensa ”kansaa” lomamatkoilla Ranskassa ja Italiassa. Sen sijaan Suomessa hänellä ei ole yhteyksiä tavallisiin ihmisiin, ja hänen käsityksensä ”kansasta” on edelleen Edelfeltin, Järnefeltin, Sibeliuksen ja Gallen-Kallelam 1800-luvulla luoma.

Kansainvälinen lehdistö luo talvisodan myytin

Kansainväliset lehtimiehet päästetään taistelukentälle ”vasta sen jälkeen kun taistelu on käyty, suomalaisten jäljet siivottu ja vain venäläiset kaatuneet ja jäätyneet jätetty paikalle.” Niinpä he joutuivat kirjoittamaan juttunsa Helsingissä tapaamiensa ”asiantuntevien tahojen” perusteella.

”Niin alkoi syntyä myytti suomalaisesta sotilaasta”, jota ”Helsingin herrat” olivat rauhan aikana kutsuneet ”’huligaanin, punikin pennun ja yhteiskunnallisesti levottoman aineksen’ epiteeteillä'”, samoin kuin myytti ”Pohjolan Maginotista, Mannerheim-linjasta jossa oli kuulemma – erittäin skandinaavisten tietojen mukaan – jopa ’tuhansia bunkkereita’.” 

Anni saa luettavakseen artikkelin, jossa suomalainen rintamasotilas oli ”suksiinsa kiinni kasvanut, puissa kiipeilevä, ’puukoutaan’ heiluttava arktinen kummitus, pikemmin eläinmaailman olio kuin ihminen. Mutta lumimiesmäisyydestään huolimatta hän oli perehtynyt nykyaikaiseen tekniikkaan niin paljon että osasi itse valmistaa ’incendiary grenates’ jolla poltti vihollisen tankkeja. Konepistoolista jolla tämä olio yksin tuhosi satoja vihollisia ajaessaan nämä sitä ennen suksillaan yhteen kasaan lumen peittämässä metsässä – Danten Infornon suomalaisessa sovellutuksessa: lumen ja jään ikuisessa helvetissä – kuin karjalauman [- -]”

Sotienvälisen henkisen ilmaston kritiikki

Tolvajärven taistelun yhteydessä kertoja katsoo taaksepäin: kun kareliaanit hakivat 1800-luvulla Karjalasta innoitusta taiteeseensa, itsenäisyyden aamussa Vienaan ja Aunukseen marssivat jääkärit, joukossa Talvela ja Pajari, ”ottamaan väkisin, ryöstämään ja murskaamaan”.

Samanlaista kritiikkiä tulee myös henkilöiden suulla. Aivan kuin olisi lukenut etukäteen Raoul Palmgrenin Suuren linjan (1948), Leo katsoo, että itsenäisyyden aikana on lahotettu 1800-luvun perintöä. Leon itsekritiikin ansiosta Ensio voi väittää vastaan: eihän kaikki sentään riippunut ”suurmiehistä”. Ja itsenäisyyden aikana on tapahtunut kehitystäkin, muuten Ensio olisi kelvannut vain Leon sotilaspalvelijaksi.

Kertoja toteaa että ”isoisiemme ja isiemme sukupolvi ei kavahtanut kuolemaa”, sillä kansanmiehet eivät olleet tottuneet antamaan elämälleen suurta arvoa. Päästyään kansakoulusta 12-vuotiana he olivat tottuneet tekemään ”raskasta työtä ja pienellä palkalla aamuhämäristä illan pimeään. [- -] Siviilissä metsätöissä oli monesti ollut rasittavampia päiviä.” Moni miehistä koki ensimmäisen kerran elämässään, että perheen säännöllinen toimeentulo oli turvattu.

Silti on hiukan vaikea uskoa että köyhyyden rinnalla vihollinen oli ”kevyt asia: se saattoi korkeintaan tappaa.”

Ilmeisesti välinpitämättömyys kuoleman suhteen johtuu osaltaan viimeisten päivien apaattisesta uupumistilasta.

Todellinen talvisodan henki

Talvisota yhdistää kansan yhteiskunnallisten kuilujen yli, mutta ei sillä tavoin kuin kotirintaman propagandassa esitetään.

Summassa luutnantti Leo Kumelan ja alikersantti Ensio Nikun pystyvät puhumaan avoimesti ja vaihtamaan kokemuksia. Sellainen ei olisi ollut mahdollista rauhan aikana. Ei vain siksi että he eivät olisi edes kohdanneet, vaan siksi että siviilissä Ensio kärsi alemmuudentunteesta, joka sai hänet torjumaan esimiesten lähestymisyritykset.

Sen sijaan Leo ei rintamalla pääse täysin irti sivistyneistön kansaa kohtaan tuntemasta syyllisyydestä ja säälistä, joiden Aleksandr Solženitsyn sanoo Vankileirien saaristossa estäneen todella ymmärtämään kansaa: ”Sääli käytti menneisyyden jaloja surunvalittelijoita (kaikkia valistajia!) ja sääli myös heidät sokaisi! Heitä raateli huono omatunto siitä, etteivät he itse olleet jakaneet kovaa osaa, ja niinpä he katsoivat velvollisuudekseen kolminkertaisesti huutaa epäoikeudenmukaisuudesta mutta samalla laiminlöivät sekä alempien että ylempien – kaikkien – ihmisluonteen perusteellisen tarkastamisen.” Vasta leirissä sääli suli pois, kun kohtalo oli kaikilla sama.

Paradoksaalista kyllä, vaikka Rintala purkaa virallista talvisodan myyttiä, hän tulee rakentaneeksi uuden. Mannerheimin linjan sijalle tulee romaanin nimen mukaisesti nahkapeitturien linja.

Mutta kuten Ensio toteaa, sivistyneistöä ja kansaa yhdistävä kokemus jää taisteluhautoihin: ”Meillä joilla on yhteinen aaltopituus toisiimme yli luokkarajojen, mehän kuollaan tänne. Ne siellä rintaman takana, siviiliyhteiskunnassa, nehän sitä tarvitsisivat.  Mistäpä ne sen saisivat. Todistajat jäävät tänne.”

Ironia Ruotsin avusta

Rintala kuvaa viiltävän ironisesti ”myötätuntoisten” ruotsalaisten suhtautumista Suomeen ja Suomen auttamiseen.

Eetu tiivistää: ”Ta…tavallinen suuri kansa täällä ajattelee ni…ninku Tukholman tervakaupan monopolistit 1700-luvulla: ne suomalaiset, a…alhaisempaa sakkia. [- -] Ja tämä he…herrasväki, ne pitää meitä siirtomaanaan ni…niinku ennenki.”

Eetun arvio Suomen yläluokkaisten ruotsalaisten todellisista motiiveista on tyly: ”So…sotaa ne haluaa. 1700-luvun ha…hatut sano että menköön koko Suomi kunhan Ru…Ruotsi saa sodan. Nämä ovat vielä hurjempia. Nä…nämä sanoo että menköön koko Ruotsin kansa ku…kunhan me saadaan sota ja sosialistit pois valtion johdosta…” 

Raivo Ruotsin ”petoksesta”

Summan murruttua ”silmitön raivo” kauttakulun kieltänyttä Ruotsia kohtaan saa kotirintamaa latautumaan viimeiseen ponnitukseen. Kertojan mukaan vain ”sinisilmäisyys” ja luottamus ”asiansa oikeutukseen” antaa naisille voimaa lähettää rintamalle 17-vuotiaat poikansa ja yli 44-vuotiaat miehensä ”hyökkääjän pysäyttämiseen ja kunnialliseen rauhaan luottaen”.

Nykyhetkestä katsoen naisten käytös näyttäytyy suorastaan psykoosina. Mutta kansallisen hätätilan aiheuttamaa kollektiivista hätätilaa ei voi arvioida normaalielämän mittarilla.

Kuvatessaan vastaavaa tilannetta teoksessaan Moskova 1941 Rodric Braithhwaite katsoo nostoväkirykmenttien täyttäneen tehtävänsä: viivyttämään vihollista tarpeeksi kauan, ennen kuin Siperiasta tulleet divisioonat saapuivat paikalle.

Kylmästi Braithwaite toteaa, että sodanjohdolta vaaditaan armottomuutta. Ranskasta se keväällä 1940 puuttui ja maa luhistui.

Puolustus piti loppuun asti

Vaikuttavasti kuvataan, miten sekä talvi- että jatkosodassa Äyräpäästä ja Vuosalmesta tuli joukkohauta, jonka yksi uhri on Otto Harjulainen.

Silti ”rintama ei luhistunut. Suomalaiset yksiköt kaatuivat, kuluivat loppuun, mutta taistelivat viimeiseen asti eli siihen saakka että rauhanneuvottelut saatiin käyntiin.” Hyökkääjä ei pystynyt pakottamaan Suomea ehdottomaan antautumiseen, sillä ”Sekatyömies, reservin sotamies, piti valtin käsissään vielä kuoleman hetkelläkin puristaen sitä lujasti kouraansa.”

Haavoittunut Leo pohtii keväällä sairaalassa Norjan nopean luhistumisen syytä, siellähän oli vahvemmat linnoitukset kuin Kannaksella ja maasto luotu puolustukseen. ”Meillä ei ollut muuta kuin kansalliskiihkoinen uho itää vastaan”. Siitä esimerkkeinä on aiemmin siteerattu Uuno Kailaan runoja Rajalla ja Ceterum censio, joille kansan miehet ovat aikoinaan hymähdelleet ”herrasväen vouhotuksena”. Oliko se sittenkin ”parempi kuin ei mitään”, Leo miettii eikä ole enää varma, että isä Ake oli ollut ”kokonaan väärässä”.

Erilainen kokemus rauhasta

Rauhankin tultua kotirintamalla jatkuu se talvisodan henki, joka on propagandan, tietämättömyyden ja illuusioiden luoma, erilainen henki kuin rintamalla vallinnut realismi. Aken tapaiset kotirintaman strategit eivät hyväksy rauhaa, koska armeija oli ”voittamaton”.

Sodasta selvinneet sotilaat kuten Leo eivät pysty välittämään kokemustaan, että joukot olivat lopussa. Jussikin ihmettelee, miksi Mannerheim-linja murtui, olisihan luullut että bunkkereissa on helppo sotia.

Leoa vaivaa pitkään kipujen lisäksi masennus. Henkisesti hän on edelleen sodassa ja poissaolo varjostaa myös perhe-elämää.

Sodan voittajat ja häviäjät

Alun teema rintamien välissä olosta toistuu, kun Peni ja Aino ovat evakossa Saarijärvellä jossa evakkopojat joutuvat vastakkain isäntäväen poikien kanssa. Peni ”oli toisaalta näitä samoja, jotka nyt lähestyivät nurkkausta ja kohta löisivät, mutta hän oli myös noita, joita kohta lyötäisiin. Hän oli molempia. Välissä.”

Koska Oton ja Ension ruumiit ovat jääneet kentälle, Aino ei pysty uskomaan heidän kuolemaansa. Konstantin Simonovin runon Kunhan odotat tavoin Aino uskoo voivansa maagisesti aikaansaada sen, että aviomies palaa. Torjuttu suru ilmenee kuitenkin psykosomaattisesti astmana.

Evakkona Oulussa Ainoa painaa lisäksi sosiaalisen aseman romahdus. Ironiseen sävyyn Rintala kuvaa, miten Penistä ollaan ”kansan eheyttämisen” nimissä tekemässä paremman väen hyväntekeväisyyden maskottia. Mutta äiti Aino ei suostu antamaan poikaansa kasvatiksi: ”Jääköön vaikka kerjäläiseksi, mutta jääpähän ainakin minulle.”

Tämä juopa sodan voittajien ja häviäjien, propagandistien ja läheisensä menettäneiden, välillä ilmeni Aleksandr Solženitsynin Syöpäosaston mukaan myös Neuvostoliitossa. Kun Vera Gangart menetti nuoruudenrakastettunsa, ”siitä alkaen tuo sota saattoi olla mitä tahansa: oikeudenmukainen, sankarillinen, isänmaallinen tai pyhä – Vera Gangartille se merkitsi viimeistä sotaa. Sotaa jossa hänen sulhasensa myötä oli surmattu hänetkin.”

Kun muistot isästä, Ensiosta ja Boriksesta haalenevat ja leikit ja seikkailukirjat vetävät puoleensa, Peni kokee olevansa huono ihminen. Se aiheuttaa ahdistuksen: ”Ahdistuksen mukana tuli yksinäisyys ja orpouden tunne.

Hän oli vähitellen oppinut pitämään niistä ja huomannut että ne täyttivät mielen jollakin sellaisella mitä mikään muu ei pystynyt antamaan. Hän oli muukalainen vieraalla maalla.”

Tässä lienee ollut siemen kirjailijan syntyyn.

Miksi kirja unohdettiin?

Nahkapeitturien linjalla -teoksesta ei ole otettu uutta painosta. Miksi näin loistava romaani on lähes unohdettu?

Yhtenä syynä on varmaan se, että Rintala ei koskaan päässyt irti Sissiluutnantin aiheuttaman kirjasodan lyömästä ”rienaajan” leimasta. Edes dokumenttiromaanit Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet eivät saaneet ymmärtämään, että vaikka Rintala arvosteli sotapolitiikkaa, hän kunnioitti aina yksityisen sotilaan kokemusta.

Muutenkin Rintala samastettiin Kekkosen aikaan ja ”suomettumiseen”. ”Uuspatriotismin” aikaan ei enää sopinut kritiikki Suomen politikkaa kohtaan, vaikka se Nahkapeittureissa oli vain sivuasia.

Vieläkään ei liian myöhäistä. Rintalan romaaniparissa on kaikki ainekset loistavaan TV-sarjaan. Jos vain olisi rahaa…

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös seuraavista Rintalan teoksista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, Pojat, Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen. Ensimmäisen artikkelin lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kurki teoksesta Nahkapeitturien linjalla Ouka-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle sanat, Sibeliuksen sävellyksenä.

Presidentti Kekkosen YYA-puheesta ja reaktioista siihen ks. Jakobson, Max: 20. vuosisadan tilinpäätös. 1. Väkivallan vuodet. Otava 1999.

Kirjallisuus

Braithwaite, Rodric: Moskova 1941. Alkuteos: Moscow 1941: a city and its people at war. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2007.

Dante: Jumalainen näytelmä. I. Helvetti. Suom. Eino Leino. Otava 1967.

Clausewitz, Karl von: Sodasta. Valikoima ajatelmia. Alkuteos: Vom Kriege. Suom. Erkki Hannula. WSOY 1981.

Haanpää, Pentti: Korpisotaa. Otava 1940.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Kailas, Uuno: Runoja. WSOY 1932. Digitoituna Kansalliskirjaston kirjallisuuspankissa.

Palmgren, Raoul: Suuri linja. Adwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkimuksia. Kansankulttuuri 1948.

Päätalo, Kalle: Ahdistettu maa. Gummerus 1977.

Raittila, Hannu: Jätkäpojan linja. – Teoksessa Väinö Linna: Kootut teokset I. Päämäärä, Musta rakkaus. WSOY 2000.

Sestov, Leo: Dostojevski ja Nietzsche (Tragedian filosofia).  Suom. ja selityksen varustanut Mari Miettinen. Iliaas 2009.

Sillanpää, F. E.: Rakas isänmaani. Kootut teokset 2. Otava 1932.

Simonov, Konstantin: Kunhan odotat. – Teoksessa Neuvostolyriikkaa. 4. Tammi 1986.

Solzenitsyn, Aleksandr: Syöpäosasto. I-II. Suom. Esa Adrian. Tammi 1968.

Solzenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag Gulag) 1918-1956. III Tappotyöleirit. IV; Sielu ja pikkilanka. Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste 1976.

Tolstoi, Leo: Sota ja rauha. I-II. Suom. Esa Adrian. [Uusi p.] Otava 2016.

Tuuri, Antti: Talvisota. Kertomus. Otava 1984.