Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat

Toista maailmansotaa seurattiin jännittyneenä myös puolueettomissa maissa kuten Ruotsissa. Harva kuitenkaan teki sitä niin järjestelmällisesti ja eläytyen kuin Astrid Lindgren, joka kirjasi mietteensä ja tunteensa päiväkirjoihin. Ne julkaistiin 2015 nimellä Krigsdagböcker 1939-1945. Suomeksi teos ilmestyi 2016 Kari Kosken kääntämänä nimellä Sotapäiväkirjat 1939-1945.

Syyskuussa 1939 Astrid Lindgren oli 31-vuotias tukholmalainen konttoristi ja kahden lapsen äiti. Nuoruuden vaikeudet, aviottoman lapsen synnyttäminen ja tästä luopuminen, olivat takanapäin. Astrid oli ottanut poikansa takaisin ja solminut avioliiton, josta oli syntynyt tytär. Aviomies eteni urallaan, ja perhe muutti sotavuosina tilavaan asuntoon.

Lindgren ei kuitenkaan tyytynyt omaan mukavaan keskiluokkaiseen elämäänsä vaan alkoi kirjata päiväkirjaan maailmansodan tapahtumia ja kommentoida liimaamiaan lehtileikkeitä. Päiväkirjasta ilmenee niin hämmästyttävän tarkka kuva asioista, että se on vaatinut kosolti paneutumista ja pohtimista. Toki on myös sota-ajalle tyypillisiä huhuja, kuten että talvisodassa ”venäläiset ajoivat edellään puolalaisia naisia ja lapsia suomalaisia kohti.” Lindgren kuitenkin suhtautui tietoihin kriittisesti ja korjasi myöhemmin merkintöjään. Esimerkiksi kaasun käytön hän totesi olleen uutisankka.

Enemmän informaatiota kuin tavalliset ruotsalaiset Lindgren sai, kun hänet 1940 palkattiin sensuroimaan ulkomailta Ruotsiin ja Ruotsista ulkomaille lähetettyjä kirjeitä. Pommitusten uhrit eivät olleet vain tilastonumeroita, kun kirjeen kirjoittajat kertoivat tuntemistaan naisista ja lapsista.

Kirjeiden ansiosta sekä Saksan että Neuvostoliiton miehittämien maiden todellisuus tuli iholle. Hollantilainen kirjeenkirjoittaja aikoi sodan jälkeen erottaa kotiapulaisen, joka seurusteli saksalaisen kanssa; nyt potkuja ei uskaltanut antaa, sillä apulainen voisi kostaa tekemällä ilmiannon Gestapolle. Latvialainen äiti itki öisin pelätessään uutta neuvostomiehitystä ja kyydityksiä: ”Minne pitäisi paeta ja mitä pitäisi tehdä? En olisi niin peloissani omasta puolestani, mutta hehän eivät säästä lapsia.”

Sodan puhjetessa Lindgren oli selvillä Saksan keskitysleireistä ja kansallissosialismin pahuudesta ylipäänsä. Tammikuussa 1943 hän ennusti, että Saksan kansaa odottaa ”täydellinen romahdus, eikä edes kovin kaukana tulevaisuudessa.”

Juutalaisten siirtäminen Puolassa ghettoihin ja kuljetukset pois Saksasta olivat Lindgrenin tiedossa. Joulukuussa 1943 hän luki lehtihaastattelusta, että kaksi miljoonaa juutalaista oli surmattu. Ainakin Ruotsissa holokaustista sai siis tietoa, jos vain halusi ottaa sitä vastaan.

Totalitaariset ideologiat, kansalaissosialismin ja bolševismin, Lindgren näki ”kuin kahtena hirmuliskona”. Talvisodan ja Baltian maiden neuvostomiehityksen takia hän pelkäsi 1941 enemmän puna-armeijan kuin Saksan miehitystä.

Olavi Paavolainen väitti Synkässä yksinpuhelussa, etteivät suomalaiset tiedä mitä maailmassa tapahtuu. Tulevan satutädin rinnalla Paavolainen jäi toiseksi, vaikka hän sai lukea luottamuksellisia tietoja. Hänen katseensa oli valikoiva, ainakin sodan jälkeen julkaistussa versiossa.

Muitakin eroja oli. Paavolainen katsoi useimpia ihmisiä alaspäin, viljeli satiiria eikä malttanut olla letkauttamatta ”mitä minä sanoin”. Hän innostui kaikesta uudesta ja arvioi asioita tyylin tai sen puutteen perusteella. Häneltä puuttui oikean ja väärän kategoria, samoin empatiaa hänellä oli vähän. 

Lindgrenkin ironisoi erityisesti Hitleriä ja olisi suonut kaikkien natsien kuolevan liittoutuneiden pommituksissa. Mutta hänellä oli vahva oikean ja väärän taju, eikä hän hyväksynyt sitä, että pommit osuivat myös viattomiin. Hän ei voinut olla säälimättä palelevia saksalaisia sotilaita itärintamalla.

Mutta kukaan ei ole täydellinen. Neuvostoliittolaisille sotilaille ja siviileille Lindgreniltä ei riittänyt yhtään myötätunnon sanaa. Ilmeisiä syitä olivat talvisodan sokki ja yleinen kommunismin pelko. Neuvostoliittolaiset olivat Lindgrenille kasvottomia ”toisia” siinä, missä saksalaiset – natseja lukuun ottamatta – olivat ”omia”, samaan länsimaiseen kulttuuripiiriin kuuluvia.

Moni suomalainen alkoi talvisodan aikana inhota sanaa myötätunto. Unohdettiin, että se johti lukemattomiin tekoihin. Kuten Lindgren totesi, mikään kansa on tuskin auttanut toista yhtä paljon kuin ruotsalaiset Suomea. Lindgrenin huumorintaju oli hereillä, kun hän haali vintiltä lahjoitettavia vaatteita: ”suomalaiset ovat kokeneet jo tarpeeksi kovia” ilman anopin kammottavaa villatakkia.

Lindgrenin realistista ihmistuntemusta osoittaa, ettei hän loukkaantunut suomalaisten katkeruudesta, kun Ruotsi ei liittynyt sotaan Suomen puolelle huolimatta voimakkaasta kansalaismielipiteestä. Marraskuussa 1940 hän oli valmis myöntämään, että ”viisas hallituksemme” oli tehnyt oikean päätöksen.

Sota aiheutti Ruotsissakin epämukavuutta ja pelkoa. Lindgren kirjasi niin säännöstelyn, hamstrauksen ja lämpimän veden säännöstelyn kuin ihmisten käytöksen ja asenteiden muuttumisen. Hän havainnoi, ”miten ihminen tottuu kaikkeen”, ja toivoi, että lapsenlapset saisivat elää aikana, jolloin he voisivat viattomasti kysyä: ”Väestönsuoja – mikä se sellainen oikein on?”

Suurpolitiikan rinnalla Lindgren kirjasi perheensä elämää: lasten sairauksia ja syntymäpäivälahjoja, pyöräretkiä ja ruokalistoja. Eräänä lauantaina päivällisellä syötiin hummeria ja maksapateeta. Työpaikan ansiosta Lindgrenin suhteellisuudentaju säilyi: ”Ulkomaalaisten silmin meillä on täällä ihanaakin ihanammat oltavat.” Lindgren osasi olla kiitollinen hyvästä osastaan.

Joskus omat huolet saivat etusijan. Kesällä 1944 Lindgren tunsi, että ”maanvyöry on haudannut elämäni”. Syynä oli aviomiehen sivusuhde. Avioliittoa jatkettiin, mutta Lindgren oppi, että ”jos haluaa olla onnellinen, sen on tultava ihmisestä itsestään eikä kenestäkään toisesta.”

Lindgrenin selviytymiskeinoja yksityiselämän ja maailman aiheuttamiin huoliin oli työ, itsekuri ja luovuus. Kolmas teos Peppi Pitkätossu ilmensi iloa, anarkismia ja positiivista voimaa vastakohtana sodan kauhuille. Sodan varjo näkyy vielä Veljeni, Leijonamielen ja Ronja ryövärintyttären pahiksissa.

Kommentti: Venäjän natsisyytöksestä

Ukrainan sodan ja Suomen ja Ruotsin Nato-keskustelun aikana keväällä 20122 Venäjän propaganda väitti Astridia Lindgrenin olleen natsi. Perusteluna oli Sotapäiväkirjojen lause: ”Ja jos niin kävisi, mieluummin huutaisin loppuelämäni Heil Hitler kuin päästäisin tänne venäläiset, mitään kuvottavampaa en voi kuvitella.”

Edellä olen osoittanut täysin selvästi, että Lindgren päinvastoin arvosteli ankarasti sekä Natsi-Saksan ideologiaa että sen miehityspolitiikkaa ja oli myös varhain selvillä holokaustista. Toisaalta hän oli myös selvillä Neuvostoliiton miehityspolitiikasta Baltian maissa. Niinpä hän saattoi perustellusti arvella, että jos Saksa miehittäisi Ruotsin, maata kohdeltaisiin ”arjalaisuuden” takia kuten Tanskaa ja vaarassa olisivat vain juutalaiset. Ruotsin neuvostomiehitys taas tarkoittaisi Baltian maiden tapaan aiemman eliitin vainoa, jolloin vaarassa olisivat myös perheenjäsenet. Jälkimmäinen mahdollisuus olisi siis ollut Lindgrenille vaarallisempi.

Artikkeli perustuu Lindgrenin teoksesta kirjoittamaani arvosteluun, joka julkaistiin Kanavassa 2/2017 otsikolla Satutäti tiesi mitä maailmassa tapahtuu. Blogiin olen lisännyt alkukappaleen ja kommentin natsisyytöksestä.

Muuta

Venäjän natsisyytöksestä on kerrottu Helsingin Sanomissa, jossa on linkki Twitteriin.

Teoksesta on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa: Kirsin Book Club, Kuiske, Pieni kirjasto. Verkosta löytyy aiheesta myös Ilta-Sanomien juttu.

Kirjailijasta Wikipediassa.

Sally Salminen: Hiekalle rakennettu

Sally Salmisen Hiekalle rakennettu tarjoaa poikkeuksellisen näkökulman talvisotaan, kun päähenkilö pakenee Ruotsiin.

Sally Salminen julkaisi romaaninsa På lösen sand syksyllä 1941, puolitoista vuotta talvisodan jälkeen. Teos ilmestyi vielä samana vuonna suomeksi nimellä Hiekalle rakennettu.

Koska todellisiin tapahtumiin oli niin lyhyt ajallinen välimatka, romaani ymmärrettiin kirjailijan mielestä väärin. Tähän palaan artikkelin loppupuolella.

Talvisotaan romaanissa päästään vasta ihan lopussa. Enimmäkseen teos kertoo vapaakirkon saarnaajan Edgar Lindin henkisestä kehityksestä 30-luvulla.

Saarnaajan motiivina kunnianhimo

Sörbyn pikkukaupungissa on pieni vapaakirkkoseurakunta, jonka kokoukseen on tulossa kuuluisa saarnaaja Rolf Randers, joka on paikallisen kansakoulunopettajan poika. Siksi kuulemaan tulee silkasta uteliaisuudesta paljon ihmisiä, myös silmäntekijöitä.

Yksi kuulijoista on keskiluokkaisen Lindin perheen aikuinen poika Edgar. Vanhemmilla on ollut häntä kuten muitakin lapsiaan varten valmiit suunnitelmat: Edgarin olisi pitänyt ryhtyä maanviljelijäksi. Edgar on kieltäytynyt vanhempiensa suunnitelmasta työstä ja elämästä, mutta ei ole keksinyt mitään muutakaan työtä, millä elättää itseään – tai oikeammin keinoa joka vastaisi hänen kunnianhimoaan.

Mielessään Edgar on näet aina kilpaillut Rolfin kanssa: ”niin suuri oli Edgarin usko itseensä ja niin huomionarvoista se, mitä hän pyysi elämältä, että mies jonka kykyä hän piti suurimpana, oli hänelle kiihottavana ja kilpailevana esikuvana.”

Edgar on kastettu, käynyt lapsena pyhäkoulussa ja käynyt murrosiässä rippikoulun. Aikuisena hän käy ”muiden ’kelpo’ porvarien tapaan kirkossa jouluna ja pääsisäisenä. Hänen omansa samoin kuin hänen ympäristönsäkin kristillisyys oli yhtä puolinaista kuin heidän ajanmukainen vapautuneisuutensakin. Hän oli liian valistunut uskoakseen ja liian heikko ollakseen johdonmukainen epäuskossaan.”

Rolf kehottaa Edgaria lukemaan Raamattua, ja itselleenkin yllätykseksi Edgar vaikuttuu Jeesuksen henkilöstä. Vielä suurempi yllätys on, että Edgar kokouksessa nousee paikaltaan ja tempautuu mukaan tunnelmaan.

Monet kokouksessa ”herätykseen” tulleet ja vapaakirkkoon liittyneet eivät jaksa kovin pitkään. Edgar on poikkeus, mutta lukijalle tehdään selväksi, että syy ei ole usko vaan on itsepäisyys.

Edgar katsoo useimpia seurakuntalaisia alaspäin ja pitää näitä yksinkertaisina, mikä pitääkin paikkansa erityisesti luonnontieteellisissä asioissa. Hämmästyksekseen Edgar kuitenkin huomaa, että seurakuntalaisilla on ”kaukaisimmissakin maanosissa olevien maiden kansoista ja yhteiskuntaoloista sellaista paikallista ja yksityiskohtaista tuntemusta, että he olivat niistä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin kyse olisi naapuriseurakunnista. He olivat tietämättään, ainoastaan uskonnonharjoituksen sivutuotteena, hankkineet itselleen kansainvälisyyden” olemalla jatkuvasti yhteydessä lähetyssaarnaajiin ja muiden maiden vapaakirkkoseurakuntiin.

Samaten vaikka useimmat seurakuntalaiset ovat varattomia, he tekevät pieniä ”uhritöitä”, esimerkiksi jättävät hankkimatta itselleen jotakin esimerkiksi lähetystyön hyväksi. Tai tekevät pieniä ”rakkaudentöitä” kuten yksinäisen vanhuksen kodin siivoaminen.

Edgar alkaa antaa arvoa näille yksinkertaisille ihmisille: ”Jos he, huolimatta siitä, että pakenivat maailmaa, kaikessa hiljaisuudessa saivat aikaan käytännöllisiä tuloksia, joihin vanhemmat ja ’terveemmät’ järjestöt tuskin kykenivät suurella ja määrätietoisuudella ahkeruudella pääsemään, täytyi kaikesta huolimatta olla hedelmää tuottavia voimia kätkettyinä siihen näköjään hyödyttömään, joka oli heille pääasia, hartaudenharjoitukseen.”

Alusta asti lukijalle tehdään selväksi, että Edgarin motiivina on kunnianhimo. Saarnaajan ammatti on hänelle väline nousta yhteiskunnallisesti. Puheissaan hän jäljittelee tietoisesti Randersia ja muita menestyneitä saarnaajia.

Edgar on valmis toimimaan vuosikausia kiertävänä saarnaajana ja elämään niukasti. Hän joutuu kokemaan takaiskuja, mutta ei hellitä. Myös pastorin toimi Brobyssä osoittautuu tilapäiseksi, mutta hän tapaa siellä sairaanhoitaja Ainan, jonka kanssa kihlautuu.

Linda-sisar näyttää uskon merkityksen

Edgarin rinnalla kuvataan aitoja uskovaisia. He ovat usein jotenkin marginaalissa eläviä tai elämässä haaksirikkoutuneita, mutta saaneet uskosta elämänsisällön.

Heihin kuuluu myös Edgarin sisar Linda, joka on seurustellut kommunisti Albertin kanssa. Albert on arvostellut kapitalistisen yhteiskunnan sukupuolimoraalia. ”Hän saarnasi vapaata rakkautta ja kuvaili tulevaa yhteiskuntaa ja sen uutta, vapaata onnellista ihmistyyppiä sillä tavoin, että hienotunteinen tyttö alkoi pitää itseään takapajulle jääneenä ja taitamattomana olentona, joka ei käsittänyt, mitä kahleettoman vapaa ja todella luottavainen korkeampi elämä oli.”

Linda ”huomasi olevansa typerä, arka ja arvoton. – – Minkä arvoinen oli hänen rakkautensa, jos hän ei osoittanut rajatonta luottamusta? Hän oli myöntänyt täysin hyväksyvänsä sulhasensa ideologian, katsovansa miehen sanan merkitsevän enemmän kuin sormukset, kuulutukset ja vihkimäkaavat.”

Albert esittää suunnitelmansa: kun hän saisi palkankorotuksen, he perustaisivat yhteisen kodin, jossa ”he asuisivat avoimesti yhdessä, ja heillä olisi niin hyvä omatunto kuin voi olla vain sillä, joka elää vakaumuksensa mukaisesti. Sillä välin he pitivät jo itseään miehenä ja vaimona ja tapasivat toisensa missä se saattoi käydä päänsä.”

Albertin todellinen luonne paljastuu, kun hänet haastetaan vastaamaan isyyskanteeseen. Hän myöntää pitkän suhteen lapsen äitiin, ja asia järjestyy kaikessa hiljaisuudessa, kun Albert lupaa mennä naimisiin. Albert kuitenkin katoaa, lapsen äiti hukuttautuu, ja lapsi joutuu vapaaseurakunnan lastenkotiin.

Edgar vakuuttaa Lindalle: ”Betesda [vapaakirkkoseurakunta] eroaa vain yhdessä suhteessa näistä niin sanotuista järkevistä kirkoista: se u s k o o siihen, mitä saarnaa, toisin sanoen elää sen mukaan.” Linda on näet huomannut sekä ”valtionkirkossa” että isänmaallisuudessa viljellään suuria sanoja, joita teot eivät vastaa. Esimerkiksi isä ja Nils-veli kuuluvat suojeluskuntaan ja pitävät isänmaallisia puheita, mutta Nils pettää veroissa.

Aiemmin monet asiat ovat vierottaneet Lindaa vapaakirkon kokouksissa. Mutta Albertin petoksen jälkeen hän on ”kuin hukkuva” joka ”tarttui vaistomaisesti pelastusköyteen”.

Toisin kuin Edgar, Linda on uskossaan aito ja pyyteetön. Uskonnon negatiivinen puoli vain häivähtää kohdassa: ”Linda muuttui yhä enemmän sisar Annan [seurakuntalaisen] kaltaiseksi maailmaa kaihtavaksi ja yliaistillisilla teillä leijuvaksi, vaikka hän kuitenkin yhä suoritti pieniä käytännöllisiä asioita.”

Syksy 1939

Vuonna 1939 Edgar on viimein saavuttanut päämääränsä: hänelle on marraskuun puolivälissä luvattu vakituinen paikan pastorina Johannstadissa ja valmistautuu siihen menemällä kesällä naimisiin Ainan kanssa ja perustamalla syksyllä kodin. Remontissa on apuna kommunismiin uskova Birger-veli.

Birgerin kommunismi on ollut lähinnä sanoja eikä tämän elämäkään ole ollut mallikelpoista. Aiemmassa keskustelussa Edgar on kysynyt, miten Birger luulee olevansa kelvollinen toimimaan tulevassa ”tuhatvuotisessa valtakunnassa”. Birger on sanonut kuuluvansa ”niihin, jotka uhrataan”, ja sen riittävän hänelle.

Edgarin ja Birgerin remonttipuuhia säestävät radion uutiset alakerran naapurin, rouva Petterssonin radiosta. Saksa hyökkää Puolaan ja valtaa sen, minkä jälkeen länsirintamalla on ”aselepo” (mikä ei pidä paikkansa, taisteluja ei vain juurikaan käydä).

Rouva Petterssonin mielestä ”sotaa ei voinut syntyä, koska hallitsevat piirit eivät saaneet sotamiehiä menemään toisiaan vastaan. Miehet antoivat viedä itseään juoksuhautoihin, mutta heitä ei voitu saada tuhoamaan toisiaan.” Sen sijaan ”minä hetkenä tahansa voi vallankumous puhjeta niin hyvin yhdessä kuin toisessakin maassa.”

Kommunistina Birger uskoo, että sota on ”näytelmää” ja ”petkutusta. Molemmilla tahoilla on kapitalisteilla muita suunnitelmia kuin sotia toisiaan vastaan. Ei, he varustautuvat eri tarkoituksia varten. Neuvostoliitosta on kysymys. He keräytyvät piirittämään Neuvostoliittoa. Saksalaiset ja englantilaiset eivät ikinä ammu toisiaan vastaan laukaustakaan.”

Edgarin mielestä kommunismin aatteet ovat mahdottomia toteuttaa, koska ne jättävät huomiotta ”kaksi tärkeintä tekijää”: Jumalan ja ihmiset. Birger sivuttaa Jumalan, mutta sanoo, että kommunismi nimenomaan ottaa huomion ihmiset. Kun Edgar huomauttaa ”Massan, mutta ei koskaan yksilöä”, Birger vastaa: ”Entä sitten? Massan avulla, sulautumalla kokonaisuuteen, tulee yksilö onnelliseksi. Mutta sellaista onnea et ymmärrä sinä, joka olet individualisti ja egoisti.”

Tässä on yksi romaanin avainkohtia, mutta se jäi aikalaislukijoilta havaitsematta – varsin ymmärrettävistä syistä, kuten jäljempänä käy ilmi.

Edgar ei usko Suomen puolustusmahdollisuuteen

Birgerin mielestä Baltian maat valinneet viisaasti, sillä Neuvostoliitto tahtoo vain rauhaa.

Edgarin käsitys taas on tällainen: ”Onnettomuus kohtaisi Suomea, sitä hän [Edgar] ei enää epäillyt. Hän luuli myös ymmärtävänsä, ettei maalla ollut minkäänlaista mahdollisuutta pelastua häviöltä. Oli kyllä sellaisia, jotka tahtoivat puolustautua; hänen isänsä ja [toinen veli] Nils kuuluivat niihin. Mutta taistelusta ei kuitenkaan voinut olla puhettakaan. Siihen nähden oli epävarmuus maassa liian suuri. Tosin oli ollut useita rauhallisia ja hyviä vuosia, ja olennaisimmissa kysymyksissä oli esiintynyt yhä vähemmän vastakohtaisuutta. Mutta sittenkin. Edellisen sodan jäljiltä oli varmaan vielä olemassa paljon sellaista, joka kyti tuhkan alla, paljon sellaista, joka ensimmäisen suotuisan ulkoapäin tulevan tuulenpuuskan johdosta leimahtaisi täyteen liekkiin. Ja sitten uudet levottomuuden pesät, monet kamarikommunistit, joita oli kaikkialla ympäri maan ja joita eivät tunteneet muut kuin heidän lähimpänsä.”

Historian kokemusten perusteella Edgar tekee johtopäätöksen, että kun maa on miehitetty, perheenjäsenetkään eivät olleet turvassa toisiltaan: Edgar on pappi, isä ja Nils tunnettuja ”isänmaanystäviä” ja puolustustahtoisia. Lisäksi isä on taistellut valkoisten puolella 1918. ”Heidät oli kaikki kolme määrätty ilmiannettaviksi ja Siperiaan karkotettaviksi.”

Aiemmin kotona käydessään Edgar saanut kokea, että samanlainen epäluulo kalvaa perhettä jo nyt. Isä ja Nils eivät luota häneenkään: vaikka häntä ei pidetä arkana eikä epäisänmaallisena, ”hänessä on kirottua, häneen itseensä kohdistuvaa kunnianhimoa.” Mutta ennen kaikkea isä ja Nils eivät luota Birgeriin, joka ensimmäisten joukossa kutsutaan armeijaan. Sen sijaan perheen naisten lujuuteen he uskovat.

Edgar olisi valmis aseelliseen taisteluun, mutta hän ei usko, että Suomessa olisi mahdollista ”kaatua ja uhrautua jalossa taistelussa. Heidät pyydystettäisiin kaikki loukkuun kuin eläimet. Eikä hän voinut ajatellakaan sellaista kohtaloa, että häneltä riistettäisiin liikkumismahdollisuudet ja että hänet karkotettaisiin maasta ja hänen persoonallinen vapaa kehittymisensä keskeytettäisiin. Hän tahtoi ensin maistaa elämää, tahtoi saada omat tilaisuutensa, tehdä työnsä, osoittaa, mihin hän kykeni.”

Pakolaisena Ruotsissa

Niinpä Edgar hyväksyy tarjouksen muutaman kuukauden viransijaisuudesta Ruotsissa.

Mutta Aina-vaimo sairastuu ja hoitoon tarvitaan rahaa, jota Edgar pyytää kirjeessä suomalaiselta laulajattarelta. Tämä vastaa sodan sytyttyä, että olisi tavallisissa oloissa mielellään auttanut, mutta ”uusien määräyksien mukaan jokainen Suomen kansalainen on velvollinen antamaan valtion lunastettavaksi ulkomaiset saatavansa. Maamme tarvitsee nyt meidän kaikkien voimia niin yhdessä kuin toisessakin asiassa, ja minä olen senvuoksi luopunut alkuperäisestä suunnitelmastani asettua talveksi ulkomaille ja olen tietenkin antanut valtion lunastaa sen pääoman, joka minulla oli Ruotsissa.” Laulajatar ihailee skandinaaveja, jotka rientävät Suomeen, ”k o s ka o l i v a t s i t ä m i e l t ä, e t t ä k r i s t i n u s k o n
s a n o m a a j a s e n a n t a m a a v o i m a a e i t a r v i t t u m i s s ä ä n p a r e m m i n k u i n
j u u r i t ä ä l l ä, j u u r i n y t.”

”Tämä kirje oli Edgarille kuin isku päähän.” Se tuottaa häpeän.

Myös Edgarin ruotsalaisesta seurakunnasta lähtee pari nuorta miestä vapaaehtoisiksi. Edgar huomaa jälleen eroon itseensä: ”He olivat kauan siten oppineen sen elämäntaidon, jonka nimenä on Kokonaisuus ja olivat sitä paitsi vapaat materialismista ja ihmisten pelosta. Ruumiillinen elämä ei ollut heille kalliimpaa kuin kaikki muu, henkinen elämä oli käynyt heille paljon todellisemmaksi kuin mikään, mitä he saattoivat koskettaa käsillään.”

Kotiväen kirjeissä Edgarille ”’pienet päiväntapahtumat’ olivat suuria, ihmeellisiä asioita. Kaatua kranaatinsirpaleesta oli urotyö. Mutta sukkaparin kutominen, perunainen keittäminen, sairaan lapsen hoitaminen olivat nekin suuria asioita. Kaikki oli tärkeää. Kaikki tehtiin isänmaan puolesta.

Tulivatpa kirjeet mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluvilta tuttavilta tahansa, kaikki ne olivat todistuksia samasta asiasta: voimakkaasta, levollisesta intomielestä, järkkymättömästä uskosta, vakaumuksesta ettei mikään hinta ollut liian kallis, kun oli kysymys isänmaasta. Eniten ihmetytti Edgaria se, että hän näki kansansa niin lujasti yhteenliittyneenä ja yksimielisenä.”

Muut maat tuntevat myötätuntoa ja ihailua ja antavat apua ja vapaaehtoisia. Yllätyksekseen Edgar havaitsee, ”kuinka kaikki tiet yht’äkkiä johtivat sinne, sen sijaan että olisivat johtaneet sieltä pois”. ”Hänen tiensä oli ainoa, joka oli käynyt päinvastaiseen suuntaan.” Tämä tuottaa Edgarille salaisen nöyryytyksen.

Isä, Birger ja Nils taistelevat rintamalla, jonka lähellä myös Linda lottana. Toinen sisar työskentelee sotasairaalassa.

Linda kertoo kirjeessään, että Birger kunnostautunut ja saanut lomaa, mutta palannut rintamalle ennen määräaikaa.

Lindan mukaan Helsingin pommitukset ”repivät – – rikki Birgerin unimaailman. Kun se, mitä hän oli väittänyt ehdottoman vääräksi ja kieltäytynyt uskomasta, kuitenkin tapahtui, niin hän heräsi. – – Luhistuihan silloin kaikki se, minkä hän oli asettanut korkeimmalle ja mihin hän oli eniten uskonut. Mutta, Jumalan kiitos, oli kuitenkin olemassa jotakin muuta, johon hän saattoi tarrautua kiinni ja jolle hän saattoi antaa uskonsa: kansa, jonka vapautta ja onnea hän aina oli omalla tavallaan, jollei pyrkinyt toteuttamaan – – -, niin ainakin puheissaan julistanut ja toivonut. Kansakunta tulikin yht’äkkiä merkitsemään hänelle enemmän kuin valtiollinen kansanyhteys; siitä tuli sekä synnyinmaa että kotimaa, ja varmasti myöskin se tulevaisuudenmaa, jolle hän tahtoi uhrata henkensä ja verensä.”

Edgar havaitsee olleensa raukkamainen – ja mikä hänen kunnianhimoiselle luonteelleen on pahempaa – lyhytnäköinen: ”Hän oli suin päin paeten jättänyt elämänsä suurimman mahdollisuuden.” ”Juuri tällaisina aikoina olivat kuolemattomat miehet osanneet näyttää voimansa ja saaneet kunniaa. – – Hänen olisi pitänyt uskaltaa kaikkensa, niin hän olisi voittanut kaiken.” Edgarin mieleen tulee Raamatun lause: ”Mitä hyötyä on ihmiselle, vaikka hän voittaisikin koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon?”

Edgar kiertää puhujana tilaisuuksissa, joita järjestetään rahan keräämiseksi Suomelle. Hän tuntee häpeää ja alemmuutta sellaisten suomalaisten puhujien rinnalla, jotka voivat kertoa sodasta omia kokemuksiaan. Niiden rinnalla oma ”kristillis-filosofinen esitelmä” tuntuu Edgarista ”korulauseilta”.

Puhuessaan vapaakirkon tilaisuuksissa Edgar huomaa taas eron itsensä ja seurakuntalaisten välillä: ”Monet sielläolijat olivat naurettavia, taitamattomia ja lapsellisia, ja kaikki he olivat ihmisiä, joille jok’ikinen sana ja jok’ikinen teko merkitsi arvaamattoman paljon. Elämä oli niin arvokas, että he panivat siihen koko sielunsa.”

”Eikö heidän välillään ollut ennenkin vallinnut se suuri ero, että he olivat täydellisesti antautuneet itseensä uskonnonharjoittamiseen, ottaneet koko sieluineen osaa tehtävänä olevaan työhön, sen sijaan että hänen mielenkiintonsa oli kohdistunut näkyviin tuloksiin?”

Edgar tekee tiliä itsessään kanssa: ”Mihin hän oli pyrkinyt? Saavuttamaan henkilökohtaista hyötyä. Kaikenkaltaista henkilökohtaista hyötyä, ennen kaikkea tunnetun nimen ja aineellista hyvinvointia. Hän tahtoi olla vapaa yhteisyyden suuresta vastuusta ja rajoituksesta ja kokea kaiken, mitä elämällä oli annettavanaan – sekä samalla käyttää hyväkseen kaikkea sitä hyvää, mikä johtui suureen yhteisöön kuulumisesta, ja saada tyydytyksekseen tärkeän ja vaativan aseman.” Samoin hän olisi pyrkinyt missä tahansa tehtävässä.

Johtopäätös oli selvä: ”Niinpä oli siis koko hänen elämänsä evankelistana ja pappina ollut valhetta. Koko hänen julistuksensa oli, samoin kuin hänen puheensa nyt, ollut korulauseita ja sisällyksettömiä sanoja.” Tämän on lukija tietysti havainnut jo alusta asti.

Sotaonnen käännyttyä kirjeiden sävy muuttuu: Edgar saa moitteita pelkuruudesta, myös omalta perheeltä. Alfhild kertoo, että Birger on haavoittunut: ”N y t o n r i n t a m a l l a y k s i p a i k k a v a p a a n a.”

Edgar tekee myöhäisen päätöksen: ”Kelpasi kai hänkin uhrattavaksi? Ei kuolemaan sankarina tai tekemään mitään ihmeellisyyksiä, vaan ainoastaan seisomaan sotamiehenä yhdellä vapaista paikoista ja ottamaan vastaan iskuja.”

Mutta silloin tuleekin rauha – päätös tulee liian myöhään. Edgar ”ei ollut kelvannut uhrattavaksi.”

Anna-vaimo on kärsinyt hiljaa siitä, että on sota-aikana Ruotsissa eikä Suomessa, mikä on ilmeisesti esitetään syyksi hänen sairastumiseensa. Sairaus pahenee, kun vanhemmat tuomitsevat hänet kirjeessä. Lopullisesti hänet murtaa uutinen rauhasta.

Edgar ei pysty edes lohduttamaan kuolevaa vaimoaan, mutta seurakunnan johtaja pystyy.

Edgar on kärsinyt ”täydellisen tappion”. Yksinkertaisten ruotsalaisten seurakuntalaisten ”elämässä oli yhtenäisyyttä, jota ulkonaiset olosuhteet eivät koskaan voineet järkyttää. – – Heillä olikin jalkainsa alla perusta, joka teki sen, että he olivat turvallisin mielin sekä tappiossa että kuolemassa.”

Suomessa taas rauhan solmimisen jälkeen ”sadattuhannet ihmiset suunnattoman kiireesti jättivät kotinsa ja pakenivat puna-armeijaa, joka nyt, sodan l o p u t t u a, vyöryi eteenpäin tulvavirran tavoin. – – Näiden ihmisten rakkaus Suomeen, joka ilmeni heidän pyrkimyksessään päästä Suomen uusien rajojen sisäpuolelle, liikutti Edgaria sydänjuuria myöten.” ”- – hänen kansansa tuli sen tavan johdosta, millä se kokoontui rauhan kysymysten ratkaisuun – uusien kotien hankkimiseen siirtoväelle ja sotavahinkojen korjaamiseen – vielä suuremmaksi kuin se oli ollut sodan aikana.”

Vain Edgar ”ei kuulunut maahan, jossa jok’ikinen oli uskaltanut kaikkensa ja tarjonnut kaikkensa ja jossa edelleen uhrattiin kaikki, ottamatta huomioon menestystä ja omaa varmuutta.” ”Hänen isänsä ja Nils eivät olleet ainoastaan, niinkuin oli itsestään selvää, pukeutuneet asetakkiin ja rientäneet puolustamaan maataan. He olivat, se kävi ilmi nyt rauhanteon jälkeen, voittaneet materialisminsa isänmaan hyväksi.”

Alfhildin kirjeestä käy ilmi, että Nils ja Agda ovat luovuttaneet juuri rakentamansa huvilan orpojen lastenkodiksi ja muuttaneet pieneen vanhanaikaiseen huoneistoon, jo aiemmin luovuttaneet kaikki säästönsä maan puolustukseen. Nils toimii aseveliyhdistyksessä. Edgarin vanhemmat olivat luovuttaneet omaisuutensa sodassa kaatuneiden omaisille.

Alfhild kuvaa suurimpana siunauksena rauhan jälkeistä jättiläistyötä: yhteinen tehtävä vaatii, että on pidettävä yhtä. Kirjeissä puhutaan me-muodossa ja muiden teoista, omista teoista pysytään vaiti.

Birger on menettänyt jalkansa, mutta ”suhtautuu kohtaloonsa kuin mies.”

Viimeinen isku Edgarille on tieto, että Linda saanut surmansa ilmavalvontatornissa. Hän muistaa Jeesuksen vertauksen Tuhlaajapojasta ja päättää: ”Minä nousen ja menen isäni tykö.” Viimeinkin hän ymmärtää seurakuntalaisten usein toistaman sanonnan: ”Heitä kaikki Jeesuksen kannettavaksi.” Hän tajuaa, että
”olihan hänen pakonsa kotoa vain seuraus siitä suuresta valheesta, jossa hän oli elänyt. Hän oli itse luullut ja antanut muiden luulla, että hän palveli suurta aatetta, kun hän palveli vain omaa kunnianhimoaan.”

Ulrika Gustafssonin tulkinta

Ulrika Gustafsson antaa teoksessaan Valoisa kaupunkini. Sally Salminen, elämä ja teokset romaanista Hiekalle rakennettu tulkinnan, jonka pohjalla on Salmisen elämän pohjalta tulkitut kirjailijan intentiot. Talvisodan puhkeaminen oli Salmiselle jopa eräässä mielessä ”helpotus: huomio siirtyi ainakin jossain määrin pois hänestä ihmisenä”, esikoisromaani Katrinahan oli tehnyt Salmisesta yhdellä iskulla kuuluisuuden.

Salminen osallistui Oxfordin ryhmäliikkeeseen, jossa hän tutustui tulevaan aviomieheensä, tanskalaiseen taitelijaan Johannes Dührkopiin.  Samalla Salmisesta ”tuli Suomen asian ja pohjoismaisen yhteenkuuluvuuden puolestapuhuja”. Vaikka hän otti molemmat roolit oma-aloitteisesti, hän ”toisaalta koki, että häntä ohjattiin ja melkein pakotettiin ryhtymään niihin”.

Niinpä talvisodan ja propagandatyön päättyminen oli Salmiselle huojennus. ”Hän oli kyllästynyt puhujapönttöihin ja Oxfordin ryhmäliikkeeseen, joka esti sekä häntä että hänen miestään tekemästä varsinaista työtään. Taiteellista työtä.” Salminen myös katui joitakin lehdissä lainattuja lausuntojaan, joista osa oli vielä käsitetty väärin. Gustafsson otaksuu, että Salminen käytti omia kokemuksiaan kuvatessaan Edgarin tunteita Suomen auttamisen tilaisuuksissa.

Salmisen alkuperäinen ehdotus romaanin nimeksi oli Ambition (Kunnianhimo), mutta kustantamo Schildt tyrmäsi sen. På lösen sand oli Salmisen oma ehdotus, mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen. Muistelmien mukaan nimi ”leimasi kirjan ahtaan uskonnolliseksi”. Ruotsalainen kustantamo markkinoikin kirjaa uskonnollisena ja isänmaallisena.

Uskonnolliseen tulkintaan antoi aihetta myös motto: ”Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui, ja sen sortuminen oli suuri.” (Matt 7:27).

Salmisen oma selostus kirjasta muistelmissaan I Danmark kuuluu Gustafssonin elämäkerran suomentamana näin: ”Kunnianhimoisesta miehestä tuli sattuman oikusta vapaakirkollinen pastori, ja hän yrittää sillä uralla tyydyttää kaipuutaan valonheitinten loisteeseen.” Kirja kuvaa siis ”yksilön kunnianhimoa päästä eteenpäin ja ylöspäin, samantekevää millä tavalla”.

Gustafsson tulkitsee romaania aikalaiskuvauksena: ”Salminen tutkii siinä äärimmäisajattelun ilmenemismuotoja: hengellistä herätystä, ideologista varmuutta, kommunismia, isänmaallisuutta ja individualismia.” Gustafsson näkee, että myös kommunistit ja isänmaalliset on esitetty yhtä ehjinä kuin vapaakirkolliset.

Näin ei kuitenkaan rauhan aikana ole: Lindan kommunistinen sulhanen pettää sekä hänet että lapsensa äidin, ”kamarikommunisti” Birger pystyy vain soittamaan suutaan mutta ei tee mitään aatteensa eteen, ainoastaan ajattelee että hän vallankumouksen tullessa ”kelpaa uhrattavaksi”, ja suojeluskuntaan kuuluva Nils pettää veroissa.

Vasta sota muuttaa ihmiset ihailtaviksi. Birger luopuu kommunismista, mutta osoittaa olleensa tosissaan puhuessaan uhrautumisesta. Hänen mielialansa ei ole vain sodan aiheuttamaa hurmiotilaa, vaan kestää vakavan loukkaantumisen, jonka kanssa hän joutuu elämään koko ikänsä.

Gustafsson kirjoittaa: ”Salminen nostaa esiin vaikeita eksistentiaalisia kysymyksiä: Itsensä toteuttamisen, joka on sota-aikana pulmallista. Elämän tarkoituksen etsimisen. Hän pohtii sodan psykologiaa: Mitä on kohtuullista uhrata ja minkä puolesta? Mikä tekee uhrautumisen niin helpoksi sodassa? Tässä näkyy jälleen teema yksilön ja yhteiskunnan suhteesta ja toive itsensä toteuttamisesta ja maailmalle pääsemisestä.”
Salminen itse ”tiesi, kuinka voi käydä, kun jokin sanoma tempaisee ihmiset mukaansa” ja ”on alkanut epäillä, onko oikein että yksilö uhrautuu jonkin korkeamman arvon tai kansakunnan puolesta”.

On todennäköistä, että Gustafsson osuu oikeaan Salmisen intentioiden suhteen. Kirjailija näet kirjoitti talvella 1945 näytelmän, jota ei ole julkaistu eikä esitetty. Gustafsson lainaa Salmisen kuvausta näytelmänsä tärkeimmästä henkilöstä, maatyömies Bengt Borgista: ”Haluton sotilas, karkuri, joka ylhäisöperhe von Haffnerin tavoin ei suostunut mihinkään ilveilyyn […] vaan oli aina oma suoraviivainen itsensä.” Gustafssonin mukaan ”Haffnerit olivat valmiit uhraamaan kaiken henkilökohtaisen ’kunnian’ puolesta.”

Gustafsson kertoo myös, että näytelmässä haavoittunut kiroilee kenttäsairaalassa, omaisiaan menettänyt nainen pitää pakenemista ainoana ratkaisuna ja sairaanhoitaja on huolissaan raajarikoksi jääneestä miehestään, joka haluaa palata rintamalle, koska uskoo hänestä olevan siellä vielä hyötyä. Sairaanhoitaja sanoo: ”Maa, isien maa, kansa – Noista sanoista on tullut iskulauseita, joita en kohta enää pysty kuulemaan ilman hysteeristä kohtausta. Onko sitten vain isien maa ja kansa? Eikö ole maailmaa? Ja ihmisiä?”

Näytelmää lukematta ei voi tietää, uskovatko ”rauhanpuolueen” edustajat säilyttävänsä oman ja läheisten elämän myös Neuvostoliiton miehityksen oloissa vai ovatko heidän repliikkinsä vain abstraktia ajattelua. Vanhan naisen suositteleva vaihtoehto – pakeneminen toiseen maahan – olisi mahdollinen joillekin, mutta ei kaikille. Ja entä jos toiseenkin maahan hyökättäisiin?

Muistelmissaan I Danmark Salminen kertoo matkastaan puolisonsa kanssa Suomeen jatkosodan alussa. Verrattuna talvisotaan elämä Helsingissä oli rauhallista. Ei ollut pommituksia eikä pelkoa, ei myöskään uskonnollisesti hurmioitunutta mielialaa, jonka mukaan uhrihenki – jopa koko kansan valmius uhrata itsensä – johtaisi uskovat voittoon. Nyt helsinkiläisten mieliala oli kylmäverinen päättäväisyys ja ylimielinen itseluottamus. Enää Suomi ei näyttänyt viattomalta uhrilta.

Kirjailija tajusi olleensa naiivi myös talvisodan alussa, kun oli ottanut todesta iskulauseet, että ”ei koskaan pidä antautua, ei koskaan tehdä kompromissia vaan taistella viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Koko kansa oli valmis menemään vankkumatta kuolemaan oikeuden ja totuuden puolesta.”

Todellisuudessa Suomen armeijakaan ei ollut taistellut viimeiseen mieheen. Se oli Salmisen mielestä oikea ratkaisu, vain hullu olisi tehnyt toisin. Mutta suurin hulluus oli ollut saada valheilla ja ylpeilyllä puolustuskyvyttömät sielut kuvittelemaan niin.

Ongelma oli Salmisen mielestä, kuinka pitkälle yksilön tai kansan pitää puolustaa sitä, mihin uskoo. Siitä hän sitten kirjoitti edellä mainitun näytelmän.

Mutta mitään tällaista ei Hiekalle rakennetussa näy. Gustafssonin ounastelema kirjailijan tarkoitus näkyy oikeastaan vain Birgerin aiemmassa lauseessa, että sulautuminen kokonaisuuteen ja uhrautuminen sen puolesta tekee ”massan” onnelliseksi. Kyseessä on siis ilmiö, jota Erich Fromm kuvasi: massayhteiskunnassa ihmiset eivät pystyy olemaan yksilöitä, vaan ”pakenevat vapaudesta”.

On kuitenkin huomattava, että sota-aika on eri asia kuin normaaliolot. Vasili Grossmanin romaanissa Stalingrad todetaan, että kun tuho uhkaa koko kanssa, yksityisen ihmisen kohtaloa ei voi erottaa koko kansan kohtalosta.

Salmisen romaanin ongelma on se, että Gustafssonin uumoilevaa teemaa on vaikea ellei mahdotonta havaita, koska sota näyttää muuttavan muita ihmisiä vain hyvään suuntaan. Itse asiassa on suorastaan epäuskottavaa, että kaikki käyttäytyvät ihanteellisesti ja epäitsekkäästi. Rauhankin tultua he ovat valmiit vapaaehtoisesti luopumaan omastaan auttaakseen evakkoja.

Vain joissakin kohdissa näkyy selvä kritiikki sodan luomaa hurmiohenkeä kohtaan, mutta niitäkään aikalaiset tuskin arvosteluksi ymmärsivät, koska kyseessä oli sodan aikana käytetty kieli. Esimerkiksi Sörbyn seurakuntalaiset suorastaan ”tunsivat olevansa uskonsotureita, jotka oli kutsuttu puolustamaan Länttä tulella ja miekalla Antikristuksen valtaa vastaan.”

Kaikkein suurin ongelma romaanissa on Edgarin luonne. Hän ei ole pasifisti, joka on ehdottomasti sotaa vastaan, ei tavallinen pieni ihminen joka pelkää ja haluaa pelastaa itsensä, eikä poikkeuksellinen lahjakkuus, jonka luovan työn jatkaminen olisi tärkeää maailman kannalta. Hän on valinnut papin ammatin, joka merkitsee sitoutumista muiden palvelemiseen siinä missä lääkärinkin, mutta hän hylkää seurakuntalaisensa hädän hetkellä. ”Itsensä toteuttaminen” ei siten voi olla lukijaan vetoava teema, vaan päinvastoin Edgarin muutto Ruotsiin näyttää pelkästään raukkamaiselta, varsinkin kun se tapahtuu jo ennen sotaa.

Gustafssonin Vertauskohtana Jarl Hemmerin Mies ja hänen omatuntonsa

Gustafsson pitää Salmisen romaanin vastaparina Jarl Hemmerin romaanille Mies ja hänen omatuntonsa, jossa Johannes Salmisen mukaan ”odottamaton papinkutsumus leventää tahdon ja todellisuuden välistä kuilua”. Gustafsson sitä mieltä, että luonnehdinta pätee myös Edgariin.

Gustafsson kiinnittää huomiota siihen, että Hemmerin romaanissa on sama raamatunlause kuin Hiekalle rakennetussa: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” (Matt. 16:26) Hemmer kuitenkin lisää: ”se, mitä sanomme sieluksi, sellaisena kuin olemme perineet sanan hellenistisiltä ajattelijoilta, todennäköisesti oli aivan vierasta Jeesukselle ja hänen juutalaiselle aikakaudelleen”.

Edgarin itsetutkistelua Lindan kuoleman jälkeen Gustafsson tulkitsee näin: ”Voiko olla mahdollista, että ’ei kelvannut uhriksi’ tarkoittaa kahta asiaa: että Edgar on ollut liian itsekeskeinen, mutta on kiirastulen läpikäytyään ja itseään tutkisteltuaan nyt yksi niistä yksilöistä, jotka pystyvät rakentamaan uutta ja ottamaan vastuuta jostain yhteisöstä sen jälkeen kun massat on uhrattu? Onko hän yksi niistä, joita ilman tulevaisuudessa ei tulla toimeen?”

Epäselväksi jää, mitä Gustafsson tarkoittaa ilmauksella ”kun massat on uhrattu”. Sinänsä on totta, että eräät pitäjät kärsivät sodasta suhteettoman suurista kaatuneiden määrästä, koska niistä kootut jalkaväen yksiköt olivat sattuneet juuri ratkaiseville paikoille mutta reservinvänrikit olivat yleensä ylioppilaita. Kyynisesti voisi päinvastoin sanoa, että ”kun parhaat” (merkityksessä rohkeimmat ja epäitsekkäimmät) ovat uhranneet itsensä, Edgarin kaltaisille egoistisille pyrkyreille tulee tilaa. Toki romaanin lopusta saa pikemmin käsityksen, että Edgar aikoo lopettaa pyrkyryyden ja palvella pyyteettömästi. Ehkä hän sillä menetelmällä pääsee jopa paremmin eteenpäin?

Hiekalle rakennetun loppu eroaa Gustafssonin mielestä Hemmerin romaanin lopusta: ”Salminen kertoo papista, joka pakenee, Hemmer papista rintamalla. Molemmat kärsivät tunnontuskista ja tulevat uskoon, mutta Edgar kulkee kohti uutta tulevaisuutta toisin kuin Bro, joka tuhoutuu. Bro joutuu valkoisten teloittamaksi – vankileirillä, jolla itse työskentelee; hän antaa tahallaan heidän luulla itseään punaiseksi.”

Ensin faktavirheen korjaus: Hemmerin pappi Bro ei palvellut 1918 rintamalla vaan piileskeli punaisessa Helsingissä. Saksalaisten tultua hän ja muut suojeluskuntalaiset ryntäsivät taistelemaan osoittautuen näihin verrattuna sotilaina kelvottomiksi.

Oleellisempi asia on, että olen eri mieltä kohdasta ”Edgar kulkee kohti uutta tulevaisuutta toisin kuin Bro, joka tuhoutuu.” Onko hengissä säilyminen aina itseisarvo? Edgar ei ole elämässään tehnyt mitään merkittävää, mutta Bro onnistuu kaikkien epäilyjensä ja hoipertelujensa jälkeen elämänsä lopussa edes jossakin. Papin asemassa hänen sanomansa ei voinut tavoittaa Suomenlinnan punaisia vankeja, mutta kun hänestä tulee samanlainen vanki muiden vankien joukossa, hän onnistuu edes muutamien kohdalla, koska hänen elämänsä vastaa hänen sanomaansa.

Gustafsson kysyy: ”Vai tekeekö Edgar sittenkin loppujen lopuksi juuri niin – uhrautuu uskonnollisen kansallisuusaatteen puolesta – mutta eri vaikuttimista kuin Bro? Vai onko näille kahdelle antisankarille yhteistä se, ettei kumpikaan oikein asetu minkään muun kuin uskonsa puolelle?” En tiedä Edgarista, mutta Brohon tulkinta ei sovi: hän ei suinkaan asetu ”uskonsa” puolelle vaan pienen tytön puolelle, jonka isän hän pelastaa astumalla tämän tilalle teloitettavaksi.

Arvio romaanista

Hiekalle rakennettu onnistuu hyvin päähenkilön Edgarin laskelmoivan pyrkyryyden kuvauksessa. Edgarin samoin kuin Linda-sisaren ja Birger-veljen psykologia ja heidän kehityksensä on hyvin perusteltu.

Jollei tiedä kirjailijan kriittisiä tarkoituksia, talvisodan kuvaus näyttää niin ihanteelliselta, että se on epäuskottavaa, varsinkin kun samanlainen epäitsekkyys jatkuu sodan jälkeen evakkoja kohtaan. Huomattakoon kuitenkin, että kyseessä ei ole suora kuvaus, vaan Edgar ja lukija saavat tiedot sodasta vain kirjeiden välityksellä.

Kirjailijasta

Tietoja Sally Salmisesta Wikipediassa.

Kirjallisuutta

Fromm, Erich: Pako vapaudesta. Alkuteos Escape from freedom. Suom. Markku Lahtela. 2. p. Kirjayhtymä 1976. (Teoksen 1. p. ilm. suomeksi nimellä Vaarallinen vapaus.)

Grossman, Vasily: Stalingrad. Translated from the Russian by Robert and Elizabeth Chandler. Ed. by Robert Chandler and Yury Bit-Yuan. Vintage 2020.

Gustafsson, Ulrika: Valoisa kaupunkini. Sally Salminen, elämä ja teokset. Alkuteos Min ljusa stad – Sally Salminen, livet och litteraturen. Suom. Laura Jänisniemi. Teos 2021.

Salminen, Johannes: Jarl Hemmer. En studie i liv och diktning 1893-1931. Schildt 1955.

Salminen, Sally: I Danmark. Schildts 1972.

Jan Guillou: Tie Jerusalemiin, Temppeliherra, Pohjoinen valtakunta, Arnin perintö

Jan Guilloun trilogia ruotsalaisesta Arn Magnussonista, josta tulee 1100-luvulla temppeliherra Pyhälla Maalla, on klassinen kertomus myyttisestä sankarista.

Trilogian osat ovat Vägen till Jerusalem (1998, suom. Tie Jerusalemiin, 2000), Tempelriddaren (1999, Temppeliherra, 2001) ja Riket vid vägens slut, (2000, suom. Pohjoinen valtakunta, 2002).

Jan Guillou ei ole mikään sanataituri, mutta hän osaa kuljettaa tarinaa niin, että saa lukijan koukkuun. Tässä auttaa se, että Arnin vaiheet noudattavat ja muuntelevat myyttisen sankarin kaavaa. Kun Joseph Campbellin määritelmästä jätetään pois yliluonnolliset piirteet, se voidaan tiivistää näin: sankari matkustaa kotoaan vieraalle seudulle, jossa kohtaa ylivoimaisen vihollisen ja saavuttaa ratkaisevan voiton, ja palaa seikkailuiltaan takaisin mukanaan jotakin arvokasta, jonka lahjoittaa kanssaihmisilleen.

Arnin nuoruus

Arn Magnusson syntyy 1150 Länsi-Göötanmaalla Folkungien ylimyssukuun (jota nykyisessa historiantutkimuksessa kutsutaan Bjälbon suvuksi). Hän elää vanhemman veljensä kanssa normaalin lapsuuden, kunnes viisivuotiaana loukkaantuu vakavasti. Vanhemmat rukoilevat ja lupaavat, että jos poika paranee, hänet annetaan cisteriläisluostariin, jolle he ovat aiemmin lahjoittaneet maa-alueen.

Sankarin tarinassa kasvaminen kaukana kotoa ja vanhemmista on tavallinen teema. Luostari on myös symbolisesti ”yliluonnollinen seutu”, sillä se on sivistyksen keidas keskellä barbarista maata.

Sankari tarvitsee auttajia, jotka lahjoittavat hänelle seikkailuissa tarvitsemiaan välineitä ja/tai opettavat taitoja. Arnin kohdalla tärkeimpiä auttajia ovat isä Henri ja veli Guilbert. Luostarissa Arn oppii taitoja, jotka ovat harvinaisia tuon ajan Ruotsissa edes rikkailla: luku-, kirjoitus- ja laskutaidon, latinan ja ranskan kielen, antiikin klassikkojen ja teologian tuntemuksen samoin paremmat käytönnöt rakennustaidossa, ruuanlaitossa ja hygieniassa. Entinen temppeliritari veli Guilbert opettaa Arnin taistelutaitoja, jotka ovat ylivoimaisia silloisessa Ruotsissa.

17-vuotiaalle Arnille luostari on ainoa koti, jonka hän tuntee, ja hän rakastaa kaikkia luostariveljiä. Isä Henrin mielestä ei ole kuitenkaan viisasta, että Arn antaisi munkkilupauksen köyhyydestä, siveellisyydestä ja kuuliaisuudesta, ennen kuin tietäisi mistä luopuu. Niinpä Arn lähetetään tutustumaan maailmaan, jossa hän tietämättömyyttään tekee monia erehdyksiä.

Arn on monessa suhteessa täydellinen: loistava ratsastaja, miekkailija ja jousiampuja, mutta samalla luonteeltaan lempeä. Hän kohtelee ainoana arvostavasti äitipuoltaan ja tekee ”alhaisia” töitä, joiden katsotaan kuuluvan naisille ja orjille. Hän saa Cecilia Algotsdotterin rakastumaan itseensä laulamalla tämän kanssa kaksiäänisesti messuharjoituksissa.

Guillou pelastaa sankarinsa ikävystyttävältä hyveellisyydeltä kaksoisperspektiivin avulla: samalla kun viaton Arn on ällistelee niin ajan suuria luokkarajoja kuin ylettömiä ruokailu- ja juomatapoja, jopa sukulaiset aliarvioivat hänet aluksi. Kun Arnin taistelukyvyt sitten käyvät ilmi, kokematon nuorukainen joutuu valtaa haluavien hyväksikäyttämäksi.

Cecilia Algotsdotterin naiivi hyvyys taas koituu rakastavaisten turmioksi. Hänen isällä ei ole varaa maksaa myötäjäisiä kahdelle tyttärelleen, vaan toinen heistä joutuu luostariin. Kun Cecilia kertoo iloisena sisarelleen odottavansa sulhasensa Arnin lasta, mustasukkainen ja katkera sisar paljastaa äiti Rikissalle, että on maannut Arnin kanssa. Sisarusten kanssa makaaminen on Raamatun mukaan raskas synti. 

Ensimmäisen osan Tie Jerusalemiin lopussa Arn tuomitaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi parannuksentekoon, temppeliherraksi Palestiinaan ja lasta odottava Cecilia joutuu tekemään saman ajan parannusta luostarissa. Tehokkaampaa cliff hangeria tuskin voisi olla!

Arn ei ymmärrä, miksi rangaistus on näin ankara, kun hän on saanut helposti anteeksi tapettuaan vastustajan kaksintaistelussa. Taustalla on toisaalta äiti Rikissan ja muun Sverkerin suvun halu saada kuninkaankruunua tavoittelevan Knut Erikssonin ystävä, ylivoimainen taistelija Arn karkotettua maasta. Toisaalta Arnin kasvattajat luostarissa uskovat Jumalan tahdon olevan, että Pyhä maa saa tästä uuden etevän temppeliherran.

Luostarista Arn on saanut kaksi lahjaa, jotka suovat hänelle taistelussa ratkaisen edun: tuulennopean arabialaisen hevosen Chamsiinin ja uudenlaisen miekan. Hänelle on neuvottu myös moraalia: miekkaa ei pidä käyttää vihassa eikä oman edun takia. Kun miekan vetää esiin, ei pidä ajatella, minkä surmaa vaan minkä säästää – miekkaa on siis käytettävä hyvän edistämiseen ja ihmisten suojelemiseen.

Arn, Saladin ja Rikhard Leijonamieli

Toisen osan Temppeliherra alkaessa Arn on ollut Pyhässä maassa jo kymmenen vuotta. Hän on oppinut arabiaa ja tuntee paikalliset tavat, mutta ennen kaikkea hän on kypsynyt ihmisenä ja sotilaana. Kokemattoman nuorukaisen osa lankeaakin nyt hänen kersanteilleen, joista myöhäisempi on norjalainen Harald Øysteinsson. 

Arn, jota syntymäpaikkansa mukaan Göötanmaan mukaan kutsutaan Arn de Gothiaksi, on edennyt Temppeliherrojen hierarkiassa Gazan linnanherraksi. Hänen maineensa taistelijana tuntevat saraseenitkin, jotka kutsuvat häntä Al Ghutiksi.

Guillou aloittaa kirjansa samoin kuin Walter Scott romanttisen ristiretkeläisromaaninsa Talismanin kohtauksella, jossa sankari tapaa valeasuisen Saladinin. Mutta siinä missä Scottin skottilainen ritari Kenneth ja Saladin taistelevat keskenään ja päätyvät ratkaisemattomaan, Arn pelastaa Saladinin seuralaisineen rosvoilta. Siinä missä sir Kenneth ei tunne Saladinia, Arn tunnistaa Saladinin tämän kysymyksistä, joita ei tavallinen kauppiaalla olisi. Ja kun sir Kenneth ja Saladin väittelevät uskontonsa ja naistensa paremmudesta, Arn tuntee Koraanin niin hyvin, että pystyy jopa lainaamaan siitä tilanteeseen sopivia kohtia.

Ennen kaikkea Arnilla on on strategian tajua: hän tajuaa Saladinin matkan suunnasta ja kiireellisyydestä tämän suunnitelman ja rientää kertomaan sen Jerusalemin suurmestarille. Näin vastatoimet pystytään käynnistämään ajoissa.

Historiallinen romaani käsittelee tuskin koskaan vain historiaa: jotta teos menestyisi, aiheen on oltava jotenkin ajankohtainen. Temppeliherran vertauskohdat nykyaikaan käyvät ilmi jo siitä, että tapahtumapaikka on Palestiina, jonka paikannimet – kuten Gaza – ovat vuosikymmeniä olleet uutisten polttopisteessä.

1000-1100-luvulla ristiretkeläiset ovat maassa vieras elementti, joka pitää hallussaan suurta maa-aluetta. Tavatessaan Saladinin Arn ennustaa, että vaikka tämä on yhdistänyt muslimit, tilanne säilyy ratkaisemattomana, jolleivat ristiretkeläiset lankea keskinäisiin riitoihin ja synteihin. Jälkimmäisiin kuuluu uskonkiihkon, ylimielisyyden ja tietämättömyyden yhdistelmä, joka johtaa järjen väheksymiseen: lääkärissä pidetään tärkeimpänä oikeaa uskoa eikä taitoa.

Ne, jotka Arnin tavoin kannattavat suvaitsevaisuutta muslimeja, juutalaisia ja perinteisiä animisteja kohtaan, eivät sinänsä ole vähemmän varmoja uskostaan. Päinvastoin he luottavat siihen, että ennen pitkää heidän oikeana uskona pitämänsä kristinusko voittaa puolelleen muut. Mutta siihen asti on parasta taktiikkaa antaa paikallisten asukkaiden harjoittaa omaa uskoaan ja pitää omat tapansa sen sijaan, että loukkaamalla jompaakumpaa antaisi näille syyn ryhtyä auttamaan vihollista.  

Temppeliherrojen suurmestari arvostaa Arnia, joka saa armeijan johdettavakseen. Arn voittaakin Mont Gisardin taistelun Saladinia vastaan.

Saatuaan vangiksi Saladinin veljen ja emiirin Arn voisi vaatia näistä lunnaiksi valtavan summan, mutta tyytyy samaan summaan kaikista vangeista näiden asemaan katsomatta.

Gazan linnanherrana Arn puolustaa beduiinikylää, jonka kimppuun kolme kristittyä ritaria on hyökännyt. Kaksi heistä Arn tappaa taistelussa, mutta kolmas jonka hengen Arn on armahtanut, vastaa haavoittamalla kuolettavasti Arnin lempihevosta Chamsiinia. Arn tappaa hänet ja antaa sitten hevoselleen armoniskun.

Näin Arn on rikkonut kaksinkertaisesti temppeliherrojen sääntöjä: hän on tarkoituksella tappanut kristityn ja hän on tappanut raivon vallassa.

Kiitokseksi kyläläisten pelastamisesta päällikkö lahjoittaa Arnille miekan, jota he ovat vuosisatoja säilyttäneet ”pelastajaa” varten. Arn kieltäytyy miekasta, jossa on arabialaista kirjoitusta, ja pyytää viemään sen Saladinille. Myöhemmin käy ilmi, että kyseessä on ”islamin miekka”, joka on Saladinille merkki tämän tehtävän oikeutuksesta.

Beduiiniheimo kasvattaa ylivoimaisia hevosia, joita ei koskaan myydä, mutta joskus lahjoitetaan. Arn saa päälliköltä uuden taisteluratsun. 

Temppeliherrojen suurmestarin kuoltua Arn ei pysty estämään sitä, että uusi kyvytön johtaja Gérard de Richefort aiheuttaa ristiretkeläisten armeijalle tappion Hattinissa. Muut temppeliherrat surmataan, mutta Saladinin käskystä Arn säästetään ja otetaan vangiksi.

Arn antaa Saladinille neuvon, että suurikaan voitto ei ole sodassa ydinkysymys, vaan se pystyykö pitämään valloituksensa. Jos Saladin ei järjestä Jerusalemissa verilöylyä, Länsi-Euroopan maissa ei herää valtaisaa kostonhimoa eikä sieltä lähettävä seuraava ristiretkeläisarmeija ole niin suuri, että se pystyisi valloittamaan Jerusalemin takaisin.

Uusi ristiretkeläisarmeija saapuu Englannin legendaarisen maineen saaneen kuninkaan Rikhard Leijonamielen johdolla.  Guillou tekee parhaansa viedäkseen kunnian Rikhardilta, joka riitelemällä muiden hallitsijoiden kanssa hajottaa ristiretkiläisarmeijan ja pikaistuksissaan teloittaa saraseenivangit. Tässä Guillou taistelee tuulimyllyjä vastaan, sillä tosiasiat eivät voi viedä Rikhardilta tarinoiden sankarin viittaa.

Guilloun viimeinen silmänisku Walter Scottille on se, että Arn voittaa turnajaisissa Rikhard Leijonamielen ritareihin kuuluvan innokkaan mutta kokemattoman sir Wilfredin, Scottin romaanin Ivanhoe sankarin. Tässä tunnetuimmassa teoksessaan Scott kuvaa temppeliherrat ahneiksi, irstaiksi, petollisiksi ja sotureina ylimainostetuiksi, minkä Guillou ironisoi johtuneen tämän tappion traumasta.

Kun kirjailija stereotyyppejä luomalla leimaa jonkin ryhmän negatiiviseksi, vaikutusta ei voi horjuttaa tutkimuksen argumenteilla. Sen sijaan toinen kirjailija voi tässä onnistua: Guillou esittää temppeliherrat valiojoukkona, jonka voittaminen vaatii moninkertaista ylivoimaa, ja – pääasiassa Arnin ansiosta – aluksi myös kaikin puolin moraalisina.

Toisin kuin sankarin kaavaan kuuluisi, ristiretkeläiset ovat hävinneet. Mutta asian korvaa se, että Arn voittaa: hän on saanut kosolti uusia tietoja sekä Saladinilta palkkioksi lunnasrahat, joita ei maksettu Rikhard Leijonamielelle.

Aktiiviset naiset

Gulloun naishahmot eivät ole passiivisia. Temppeliherrassa Cecialia Algotsdotter saa tosin kärsiä paljon: hän menettää poikaansa Magnuksen heti syntymän jälkeen ja äiti Rikissa yrittää murtaa hänet sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mutta sitten hän saa ystäväkseen ja liittolaisekseen kaimansa. Ceciliaa aletaan kutsua Cecilia Rosaksi, kaimaa Cecilia Blankaksi tai vain Blankaksi. Ystävykset käyttävät rippiä viestittääkseen Rikissalle, mitä tämän teoista voi seurata, jos he yllyttävät vaikutusvaltaiset sukulaisensa kostamaan.

Luostari opettaa sellaisia käytännöllisiä taitoja kuten myyntiin tarkoitettujen sukuviittojen valmistusta ja kirjanpitoa: ei vain sitä kuinka laskea tulot ja menot vaan kuinka määrätä tuotteiden hinta sellaiseksi että myynnistä jää voittoa.

Avioliitossakin vaimoilla on vaikutusvaltaa – tyhmä on mies, joka ei kuuntele lastensa äitiä ja talonsa emäntää, opettaa Cecilioita luostarissa kokenut rouva Helena. Kaikkein taitavimmin vaikutusvaltaa mieheensä osaa käyttää kuningatar Cecialia Blanka. Hän myös selittää kaimalleen, että tämän ja Arnin rangaistus synnistä, jonka monet muutkin olivat tehneet, johtui poliittisista syistä.

Helenan toinen opetus kuuluu, että naisten ei kannata riemuita isiensä, miestensä ja sukunsa voitoista, sillä niitä voivat seurata tappiot. Sen sijaan kannattaa ystävystyä yli sukurajojen toisten naisten kanssa, jotta se jonka suku on kulloinkin voitolla, voi vuorollaan auttaa sitä, jonka suku on tappiolla.

Sukuyhteiskunnan säännöt

Pohjoisessa valtakunnassa Guillou luo mieleenjääviä kohtauksia yhteiskunnasta, jossa suku on ihmisen ainoa turva. Tai oikeastaan turvan tuo vain mahtava suku. Kun isä pahoinpitelee äidin kuoliaaksi, alaikäinen poika pakenee äitinsä suvun Folkungien luo. Suvun miehet ratsastavat harjoittamaan omankädenoikeutta: isä surmataan. Poika luopuu isän suvusta ja otetaan äidin sukuun nimeä myöten: hänestä tulee Bengt Elinsson (Elininpoika).

Suvun antaman turvan vastapainona on, että yksilön omalla halulla ei ole merkitystä, vaan hänen on edistettävä suvun etua. Ei vain naista naiteta, vaan myös miehen on solmittava avioliitto, joka tuo lisää omaisuutta tai lopettaa vihollisuudet.

Aluksi Arnkaan ei saa mahtavalta sedältään, jaarli Birger Brosalta (suomennoksessa Birger Hymy) lupaa avioitua Cecilia Rosan kanssa, mutta Cecilian kaima, kuningatar Cecilia Rosa asettaa piispan avulla niin Arnin sukulaiset kuin miehensä kuningas Knut Erikssonin tapahtuneen tosiasian esiin. Miehet saavat aiheen ihmetellä, voivatko naiset todella olla pyyteettömiä ystäviä, ominaisuus kun on luultu olevan vain miehillä.

Arnin ja Cecilian parikymppinen poika Magus Månesköld on kasvanut kiinni ajan käsitysiin eikä muutenkaan pidä ollenkaan pahana lopettaa vihollisuus nousemalla morsiusvuoteen tumman kauniin Ingrid Ylvan kanssa. Häissä Arn pelkää verilöylyä, kunnes peitto on vedetty morsiusparin ylle – silloin kummankin isä on toisen lapsen appi, joten veri ei enää edota vaan udistää.

 Omana aikanaan Arn ja Cecilia ovat edistyksellisiä poikkeuksia. Kristinuskon pohjalta he katsovat synniksi pitää orjia. He uskovat myös, että vapaat ja palkkaa saavat työntekijät ovat ahkerampia, mikä on heille taloudellisesti edullisempaa. Lisäksi valitsevat vapauttamisen ajankohdaksi talven, jolloin entiset orjat eivät tunne houkutusta lähteä kartanosta.

Arn tukee ystäväänsä kuningas Knut Erikssonia ja lupaa tehdä samoin myös tämän pojan suhteen, mutta pitkällä tähtäimellä hän haluaa tehdä oman sukunsa Folkungien mahdista ylivoimaisen. Päämäärää varten hän rakennuttaa linnoituksia, valmistuttaa parempia aseita ja kouluttaa uuden taktiikan ja taidot omaavia ratsusotilasjoukko. Hän uskoo siis maksiimiin ”jos tahdot rauhaa, valmistaudu sotaan”. Mutta kun vallasta taistelee kaksi kuningassukua, joista toisen tukena on Tanska, seurauksena on kaksi sotaa. Toisessa hän kaatuu itse.

Maahanmuuttajat nykyaikaisen Ruotsin synnyssä

Ajankohtainen aihe Pohjoisessa valtakunnassa ovat maahanmuuttajat. Arn tuo Palestiinasta mukanaan sekä saraseeneja että muita kansallisuuksia. Uskonnosta ja erilaisista tavoista syntyy jonkin verran erimielisyyksiä, mutta niistä selvitään Arnin taitavalla johdolla.

Maahanmuuttajien taidot eivät ole vain hyödyllisiä vaan välttämättömiä, jotta Ruotsi alkaisi kehittyä niin ruokataloudessa, hygieniassa, lääketieteessä, rakennustaidossa, hevosjalostuksessa, raudanvalmistuksessa kuin sotataidossa.

Tällainen suora vaikutus on tietenkin fiktiota, mutta sinänsä kosketus arabeihin sekä Espanjassa että Palestiinassa toi Länsi-Eurooppaan monia hyödyllisiä taitoja samoin kuin tietoa antiikin klassikoista.

Tavallaan maahanmuuttajia ovat myös orjat, sillä heitä on tuotu sotavankeina muista maista.

Isoisäänsä epämoraalisempi mutta realistisempi Birger

Trilogia loppuu siihen, että Arnin kasvattama pojanpoika Birger lupaa kuolevalle isoisälleen perustaa kaupungin Mälarenin rannalle, yhdistää Sveanmaan ja Länsi- ja Itä-Göötanmaan ja hallita isoisän periaatteiden mukaan. Birgerin tarinan Guillou kertoo itsenäisessä jatko-osassa Arnin perintö (Arvet efter Arn, 2001, suom. 2003).

John Fordin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen lopussa todetaan, että kun on valittava totuuden ja legendan välillä, on parasta painaa legenda. Guillou panee paremmaksi: antamalla Birger jaarlille kuvitteellisen isoisän hän loi monikullttuuriselle Ruotsin tarpeisiin sopivan myytin kansakunnan synnystä.

Tärkeänä välineenä valtakunnan yhtenäistämisessä ovat avioliitot. Birgerkin joutuu alistumaan äitinsä tahtoon: avioliitto on solmittava kuninkaan sisaren kanssa. Kun kuninkaan suku sammuu, kuninkaaksi valitaan Birgerin alaikäinen poika Valdemar.

Birger ei yllä moraalisessa mielessä lähellekään isoisäänsä, jota aletaan pitää jo pyhimyksenä. Päinvastoin hän tekee nuorena kohtalokkaan erehdyksen solvatessaan mustasukkaisuudesta vapautetun orjan pojasta ritariksi noussutta Sigurdia, joka avioituu Birgerin tädin Alden kanssa. Alde on syntynyt vasta Arnin palattua kotiin ja on sukulaisuudesta huolimatta Birgerin ensirakkaus. 

Tämä kauan kestänyt vihollisuus on vähällä johtaa häviöön ratkaisevassa taistelussa. Guillou tekee kerrontateknisen erehdyksen antamalla konfliktin laueta jo prologissa.

Birger on henkilönä melko tylsä, mutta historiallisesti katsoen realistisempi kuin idealistinen Arn. Guilloun tarkoitus lieneekin näyttää, että valtio syntyy viime kädessä voimakkaimman murskatessa muut. Vasta sitten on mahdollista säätää yhteinen laki, joka lakkauttaa mahtisukujen ”mafiavallan”.

Suomalaiselle on jossain määrin häiritsevää lukea, miten retket Hämeeseen ja Saarenmalle oikeutetaan ”puolustuksellisina” ja ruotsalaisvankien vapauttamisella.

Kirkon kuvaus on aiempaa negatiivisempi: arkkipiispaa kuvataan jopa kuninkaan myrkyttäjäksi. Mutta hän kohtaa paremmaksi Arnin miniässä ja Birgerin äidissä Ylvassa, joka saa suomalaiselta ”noidalta” tietää myrkyistä, jotka alkavat vaikuttaa vasta myöhemmin, kun myrkyttäjä ei enää ole paikalla. 

Paavin lähettiläs Vilhelm Sabinalainen kuitenkin mieltyy Birgeriin, joka osaa kunnon latinaa eikä ole tekopyhä. Syntyy kompromissi: kirkko saa nimittää piispat, mutta he eivät enää saa osallistua valtakunnan hallintoon (todellisuudessa jälkimmäinen toteutui vasta uskonpuhdistuksen myötä).

Arn-elokuvat

Arn-trilogiasta tehtiin kaksi elokuvaa ja samalla laajennettu TV-sarja.

Luonnollisesti tapahtumia on karsittu ja juonta yksikertaistettu. Tässä vain muutamia asioita: Arn ei makaa Cecilian sisaren kanssa. Palestiinan kuvauksessa roisto, jonka kontolle sotilaallinen tappio pannaan, surmaa Arnin hevosen. Arn kuolee varhemmin kuin romaneissa, kun hänen tyttärensä Alde on vasta lapsi.

Hämeen-Anttila ristiretkivaltioista

Jaakko Hämeen-Anttilan mielestä ristiretkissä ei ollut kummallaan puolella kyse uskonnosta.

”Islamin alueella Palestiinassa asui kristittyjä, mutta nämä kuuluivat toisiin kirkkokuntiin, puhuivat eri kieliä ja noudattivat eri tapoja kuin länsimaiset ritarit. He eivät ottaneet ristiretkeläisiä kovin innokkaasti vastaan, eivätkä ristiretkeläiset heistä piitanneet. Alueelle muodostetut latinalaiset valiot olivat nimenomaan läntisten valloittajien valtioita, joissa paikallisilla kristityillä ei ollut kovin vahvaa asemaa. Hallinto ja sen kieli, ranska, olivat paikallisille kristityille vieraampia kuin aikaisempi islamilainen hallinto ja sen kieli, arabia, joka 1000-luvun lopussa oli jo useimpien Syyrian kristittyjen äidinkieli.”

”Lähi-idän kristityt eivät löytäneet sijaa ristiretkeläisvaltioissa, jotka olivat leimallisesti latinalaisia eli läntisiä. Vielä silloinkin kun paikalliset ristiritarit alkoivat arabialaistua ja omaksua Lähi-idän tapoja, paikalliset kristityt jäivät valtioissa syrjään ja ristiretkeläisillä oli kiinteämmät yhteydet naapurivaltioiden islamilaiseen ylimystöön kuin paikallisiin kristittyihin, jotka heidän näkökulmastaan olivat harhaoppisia.”

”Muodostetut ristiretkeläisvaltiot alkoivat osallistua Lähi-idän politiikkaan paikallisten islamilaisten pikkuvaltioiden tavoin liittoutuen milloin keskenään, milloin islamilaisten valtioiden kanssa. Samalla tavalla muslimitkaan eivät aluksi juuri reagoineet ristiretkeläisten tuloon ja pitivät näitä vain yhtenä uutena tekijänä voimatasapainossa. Muslimivaltiot eivät pitäneet ristiretkeläisvaltioita erityisenä uhkana vaan hyväksyivät niiden olemassaolon. Luonnollisesti jokainen pikkuvaltio pyrki laajenemaan naapurinsa kustannuksella, mutta naapurivaltion uskonto ei ollut kovin merkityksellinen tekijä. Vasta kun yksittäinen pikkuvaltio alkoi kasvaa ja havitella alueellisen suurvallan asemaa, se haki legitimiteettiä julistautumalla islamin puolustajaksi tai edustajaksi, aivan kuin ristiretkeläiset levittivät tarvittaessa Euroopassa käsitystä valtioistaan yhteisen asian edustajina. Myös valloittaessaan toisia islamilaisia valtioita leviämishaluiset muslimihallitsijat sitoivat tilanteen pyhän sodan käymiseen ja perustelivat valloituksiaan yhteisen rintaman luomisella ja mahdollisesti jopa naapurien suojelemisella. Toisinaan vastoin näiden tahtoa. Sota muuttui aina tarvittaessa pyhäksi, mutta uskonto ei sanellut liittosuhteita tai määritellyt, kenen kimppuun ekspansiivisen valtion hallitsija hyökkäisi.”  

Saladdinillekaan ristiretkeläisvaltioiden kukistaminen ei ollut mitenkään erityinen tavoite: ”Tärkeämpää hänelle oli saattaa Syyrian islamilaiset ruhtinaskunnat valtansa alle.

Silti niin zangidit kuin Saladdin osasivat käyttää tarvittaessa myös uskontokorttia ja perustella valloituksiaan pyhällä sodalla, kohdistuivatpa tämä samaa uskontoa tunnustaviin tai toisuskoisiin hallitsijoihin. On kuitenkin vaikea nähdä, miten zangidien ja Saladdinin valloitussodat poikkeaisivat muiden islamilaisten – tai sen ennemmin kristillistenkään – valtioitten laajenemisesta. Pyhä sota oli vain hyödyllinen käsite silloin, kun lähistöllä oli toisuskoisia. Valloitusten legitimointi ideologialla on aina ollut kasvavien valloittajien mieleen – – uskonto tai ideologia ei aiheuta sotia, vaan niitä käytetään leviämishalun legitimaationa.”

”Saladdin aloitti nousunsa valloittamalla heikompia islamilaisia valtioita ennen kuin hän kääntyi ristiretkeläisiä vastaan. Aikakauden pienille muslimivaltioille Syyriassa hän oli yhtä vieras valloittaja kuin ristiretkeläisetkin.”

”Aina kun toiselle osapuolelle oli edullista liittoutua toisuskoisen kanssa tai hyökätä samanuskoisten kimppuun, uskonrajat menettivät merkityksensä. Lähi-idän politiikka ristiretkiajalla ei mitenkään poikkea sitä edeltäneistä tai seuranneista ajoista, jolloin islamilaiset valtiot kamppailivat keskenään. Uskonto tuli mukaan kuvioihin vasta silloin, kun hallitsijat saattoivat perustella valloitus- tai puolustussotiaan ja kerätä tukea hankkeilleen.”

Tyermanin kuvaus sotatapahtumista

Christoph Tyerman kuvaa ristiretkien historiassaan God’s war sotatapahtumia varsin eri tavalla kuin Guillou.

Syksyllä 1184 kauppaa käytiin sodasta huolimatta kauppaa muslimien ja kristittyjen välisen rajan yli. Vaikka kumpikin puoli otti vankeja ja orjia, muslimeja ei ahdisteltu kristittyjen mailla eikä päinvastoin. Tämä tilanne saattoi saada Raymond de Tripolin, joka oli ollut kauan vankina Aleppossa, uskomaan että hän löytäisi Saladinissa suojelijan kristittyä kuningastaan vastaan. Hänen väärä arvionsa ja kunnianhimonsa osoittautui kohtalokkaaksi. Guilloun Temppleliherrassa Raymond kuvataan vain positiivisesti, ja hän ystävystyy Arnin kanssa.

Kun oli käynyt ilmeiseksi, että Saldinin hyökkäisi, kun aselepo päättyisi, kuningas Guy ymmärsi, että hänen oli sovittava Raymondin kanssa, jonka kontrolli Galileassa oli strategisesti elintärkeä. Jos, kuten kävi ilmi, kreivi oli valmis sallimaan Saladinin joukkojen kulkea alueensa läpi, ei vain Galileaan vaan Jordanin länsiranta ja Akkoa ympäröivä rannikkotasanko olivat uhattuna.

Kristittyjen armeijan täydelliseen tappioon Cressonissa vapunpäivänä 1187 oli osasyyllinen Raymond, joka oli sallinut al-Afdalin joukkojen kulkea maansa läpi.  

Kun päälliköt ennen ratkaisevaa Hattinin taistelua esittivät argumentteja ja väittelivät riskeistä, Guy ei voinut olla muistamatta, miten hän oli 1183 välttänyt kohtaamasta Saladinin armeijaa taistelusta ja pitänyt frankkien armeijan koskemattomana ja suureksi osaksi tappioitta. Seuraus oli ollut, että häntä oli syytetty ja hän oli menettänyt asemansa. Siksi neuvojen, jotka hän nyt sai poliittisilta vihollisiltaan, ennen kaikkea Raymondilta, täytyi tuntua epäilyttävältä.

Hyökkäys oli palvellut frankkeja hyvin menneisyydessä, mistä Raymond de Châtillion oli elävä esimerkki. Sepforis oli vain 20 mailia Tiberiaasta eli mahdollinen saavuttaa päivän marssilla kumpuilevan alueen halki. Jos se ei onnistuisi, vain 12 mailin päässä sijaitsevat Hattinin lähteet tarjosivat sopivan leiripaikan. Frankkien armeija oli suuri, sillä oli kokeneet komentajat ja joukot. Huolimatta jälkikäteistuomioista, Guyn päätös yöllä purkaa 2.-3. heinäkuuta leiri ja marssia Tiberiakseen ei välttämättä näyttänyt tyhmältä tai etukäteen tuomitulta. Kaksi vuotta myöhemmin kun Guy johti pienen kristittyjen armeijan aloittamaan Akkon piirityksen, vielä rohkeammalta vaikuttanut päätös johti menestykseen. Tosin erona oli, ettei Guylla Galilean kukkuloilla heinäkuussa 1187 ollut mahdollisuutta saada vahvistuksia eikä perääntymismahdollisuuksia. Päättäessään taistella hän valitsi tietoisesti yhteenoton, joka olisi ratkaiseva, oli lopputulos mikä tahansa.

Päätös leiriytyä yöksi kuivalle tasangolle, jossa oli vähän tai ei lainkaan vettä, saattoi johtua sekasorrosta tai epäröimisestä. Mutta Guylla ei ehkä ollut vaihtoehtoa.

Monet ylhäisimmistä jäivät taistelussa henkiin ja hyväksyttiin vangeiksi. Sen sijaan suufit teurastivat amatöörimäisesti ha melkein seremoniallisesti teppeliritarien ja johanniittojen 200 ratsusotilasta, kun taas jalkaväen henkiinjääneet vietiin orjamarkkinoille eri puolille Lähi-itää.

Ainoana ylhäisimmistä sotilaista Raymond de Châtillion mestattiin ja mahdollisesti sen teki Saladin itse sen jälkeen, kun oli mielenosoituksellisesti kieltäytynyt antamasta Raymondille toisin kuin muille vangeille juotavaa, mikä oli seremoniallinen tapa osoittaa vieraanvaraisuutta. Kyseessä oli kosto uskottomalle, joka oli uskaltanut hyökätä islamin pyhiin paikkoihin Arabiassa. Saladin oli poliitikoista laskelmoivin. Hän tarvitsi pään ja Raymond oli ilmeisin uhri.

Kun Richard Leijonamieli määräsi muslimivangit tapettaviksi, se ei suinkaan ollut sodassa harvinainen hirmutyö. Kyseessä ei ollut satunnainen sadistinen teko, oikeastaan vähemmän kuin Saladinin oma käsky tappaa temppeliherrat ja johanniitat Hattinin jälkeen.  Se on ehkä rinnastettavissa Henrik V:n käskyyn tappaa ranskalaiset vangit Agincourtissa 1415, paitsi että silloin taistelu oli vielä käynnissä. Jopa Ibn Shaddad tunnisti Rikhardin teon logiikan: se oli kosto antautuneiden kristittyjen surmaamisesta Akkon piirityksessä, tai sitten kuningas halusi marssia Askeloniin eikä ollut viisasta jättää sotavankeja jälkeen. Rikhard Akkon kukistumisen jälkeen osoittama kontrolli ja kylmäverine joukkoteloitus viikkoja myöhemmin osoitti Saladinille, millainen vastustaja hänellä oli. Sulttaani luultavasti tunnisti verilöylyn luonteen tarkoitukselliseksi poliittiseksi teokseksi, josta hänen omat tekonsa olivat osaltaan vastuussa. Seuraavina viikkoina hän teloitutti kristittyjä vankeja, joiden ruumiiden silpomisen hän joskus salli. Oleellista sotastrategian kannalta oli, että hän tunnisti Rikhardin korottaneen panoksia seuraaville piiritetyille muslimivaruskunnille.

Kirjailijasta

Jan Guillou (s. 1944) tuli aikoinaan tunnetuksi tutkivana journalistina, joka yhdessä Peter Brattin kanssa Folket i Bild/Kulturfront -lehdessä paljasti 1973 salaisen ja laittoman tiedusteluorganisaation, Informationsbyrån (IB), joka kortistoi kommunisteja ja vasemmistoaktivisteja. Kaksikko tuomittiin vakoilusta, vaikkei heillä ollut mitään yhteyttä ulkovaltoihin.

Suomalaisen Wikipedian kertomat ruotsalaisten iltapäivälehtien syytteet vakoilusta KGB:n hyväksi (https://fi.wikipedia.org/wiki/Jan_Guillou) ovat kirjailijan oman kertoman mukaan vääristelyä: Guillou halusi tehdä artikkelia KGB:stä ja hänen luovuttamansa ”tiedot” olivat julkisia.

Guillou saavutti jättimenestyksen myös suomeksi käännetyillä agenttiromaaneillaan, joiden sankari oli Carl Hamilton, vaikka – toisin kuin Ilkka Remes – esitti niissä vähemmän populaareja aatteita kuten Palestiina-myönteisyyttä.

2000-luvulla Guillou on julkaissut 1900-luvulla tapahtuvan romaanisarjan Suuri vuosisata. Sen osissa 1968 ja Tapetut unelmat kuvataan IB-skandaalia, ruotsalaisten radikaaliryhmien turvallisuussääntöjä ja keinoja saada selville ”vasikat”, Länsi-Saksan radikaaleja joista osasta tuli myöhempiä terroristeja, sekä saksalaisten ja ruotsalaisten iltapäivälehtien radikaaleja koskevia vääristelyjä, joita oikeudessakaan eis saada tuomittua.

Guillou on kertonut IB-jutusta ja vakoilusyytteestä sekä teostensa taustoista teoksessa Ordets makt och vanmakt. Asiasta on kertonut muistelmiensa Spionjägaren toisessa osassa myös turvallisuupoliisi Säpon päällikkö Olof Frånstedt.

Jan Frygyesin sanoo kirjasaan Jan Guillou – utifrån, että Guillou on liberaali totuuden suhteen. Hän halukkaasti esittänyt itsensä IB-jutun sankarina ja saanut sen, koska toimittajakollega Peter Bratt ei tuntenut rooliin halua, ei myöskään heidän lähteensä, joka Brattin mielestä oli todellinen sankari.

Frygyes huomauttaa myös eroista Watergate-juttuun. Washington Post toimi yhteiskuntajärjestyksen sisällä ja puolella ja Bob Woodward oli vakaumuksellinen republikaani, kun taas Guillou ja Brattin IB-reportaasi suuntautui koko yhteiskunnan perustaa vastaan.

Teoksessa Ordets makt och vanmakt Guillou kertoo myös romaaniensa synnystä. Arn-romaanien taustalla on toisaalta se, että Guilloun näkemyksen mukaan muslimeja aletttiin 1990-luvulla yhä enemmän demonisoida mediassa, koska USA ja Englanti tarvitsivat kylmän sodan jälkeen uuden vihollisen. Guilloun mielestä kyse oli ”pyhän sodan” toistumisesta. Niinpä hän päätti kirjoittaa kertomuksen ristiretkiajasta. Silloin kohdattiin kulttuuri, joka oli ylivoimainen eurooppalaiseen nähden, hävittiin sotilaallisesti mutta voitettiin suuri määrä tietoa kontaktissa voittajiin. Kotiin tuotuna se kantoi hedelmää renessanssissa.

Guillou otti oppia erehdyksestä, jonka Artur Lundkvist teki hänen mielestään romaanissa Tvivla, korsfarare ja jättää pois pitkän matkan Palestiinaan ja takaisin. Samaten oli turha kuvata päähenkilön ensimmäisiä vaiheita Palestiinassa, se olisi ollut turhaa toistoa.

Ystävien kautta Guillou tutustui Länsi-Göötanmaahan. Suuri elämys oli Varnheimin luostarikirkko johon ensimmäiset kuninkaat on haudattu. Siitä syntyi idea kolmannen osan teemasta: Ruotsin valtakunnan synnystä. 

Guillou kävi myös Forshemin kirkossa ja Arnäsin linnanraunioilla. Skaran kirjakaupasta löytyi paljon aineistoa ”Ruotsin kehdosta”.

Aineiston kerääminen ei periaatteessa eronnut journalistin työstä. Sen sijaan ongelma oli kieli, sillä nykyajan ilmaisut eivät olisi luoneet illuusiota erilaisesta aikakaudesta.

Olen aiemmin kirjoittanut Arn-trilogiasta artikkelin Kansakunnan synty Jan Guilloun kuvaamana (Kanava 7/2001), josta tämä blogiteksti on vähän laajennettu.

Kirjallisuutta

Campbell, Joseph: Sankarin tuhannet kasvot. Alkuteos The hero with a thousand faces. Suom. Harri Virrankoski. Otava 1990.

Frigyes, Paul: Jan Guillou – utifrån. Lindelöf 2014.

Frånstedt, Olof: Spionjägaren. Del 2 : Säpo, IB och Palme. Ica 2014.

Guillou, Jan: Ordets makt och vanmakt. Mitt skrivande liv. Pocketförlaget 2010.

Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia. Otava 2012.

Tyderman, Christopher: God’s war. A new history of the crusaders. Penguin books 2007.

Suomalaisen Wikipedian kertomat ruotsalaisten iltapäivälehtien syytteet vakoilusta KGB:n hyväksi (https://fi.wikipedia.org/wiki/Jan_Guillou) ovat kirjaileman oman kertoman mukaan vääristelyä: Guillou halusi tehdä artikkelin KGB:stä ja hänen luovuttamansa ”tiedot” olivat julkisia.