Heikki Turusen Kuokka ja Kannel kuvaa Suojärven Hyrsylänmutkan ihmisiä 20-luvulta talvisotaan. Teos on samannimisen trilogian ensimmäinen osa.
Karjalan ja evakkojen kuvauksessa on painottunut Karjalan kannas. Jonkin verran kerrottu myös Laatokan Karjalasta. Lähes kokonaan huomiotta on jäänyt ortodoksiset karjalaiset, joista pääosa asui Raja-Karjalassa.
Raja-Karjalassa puhuttiin samaa karjalan kieltä kuin rajan takana. Sen, miten suuri ero suomen kirjakieleen oli, näkee romaanissa konkreettisesti, sillä repliikit ovat karjalaksi. Useimmiten ne luettuna suurin piirtein ymmärtää, mutta puheen kanssa olisi todennäköisesti toisin.
Hyrsylänmutkaksi kutsuttiin aluetta, jota Neuvostoliitto ympäröi kolmelta taholta ja jota Suomeen yhdisti vain kapea kannas. Hyrsylänmutkan ihmiset olivat suomussalmelaisten lisäksi toinen ryhmä, jotka joutuivat kokemaan miehityksen ja sitten sotavankeuden.
Runollinen rajavartija ja eksoottinen karjalaiskaunotar
Kuokan ja kanteleen (2016) alussa Hyrsylän kylään saapuu pitkän pyörämatkan jälkeen uusi rajavartija Seppo Tuononen. Hän rakastuu ensi silmäyksellä eksoottisen tummaan Malanjaan ja tämä häneen. Eroottisen viehätyksen lisäksi yhteen vetää kulttuuriharrastus: Seppo lausuu runoja, Malanja laulaa operettisäveliä.
Malanja on naimisissa seppä Johor Breloin kanssa, joka on vaimolleen jatkuvasti uskoton. Kun parin poika Johannes pelastuu ihmeenomaisesti hukkumasta, Malanja yrittää tukahduttaa tunteensa Seppo kohtaan, kuolettaa viettinsä ja ”pyhittäytyä”: ”Sielunsa hän omisti päivittäisin polvirukouksiin ja ristinmerkein Jeesukselle, naisen lihansa aviomiehelle. Hän alkoi pukeutua akkamaisesti ja sitoi huivin kaulaansa ollakseen herättämättä suotta muiden miesten haluja. Jopa uniin tulleen rajamiehen hän pyrki pyyhkimään mielestään ristimällä itsensä joka ilta obrasan edessä: ’Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.’”
Malanja ripittäytyy kansakoulunopettaja Pajurannalle, joka ”sai juuri herätykseen saaneen synnintekijän hurmioituneessa tilassa olevan uskonsisaren vakuuttumaan heidän olemisestaan Herran valittuja, sanoi Jumalan ottaneen heidät varjelukseensa toteuttaakseen jonkin Karjalan tulevaisuuteen liittyvän suunnitelmansa.”
Malanjalle syntyy tytär Manja. Seppo menee naimisiin kansakoulunopettaja Outin kanssa.
Kun Seppo pelastaa salakuljettajan kidnappaaman Manjan, äiti ja tytär alkavat palvoa tätä sankarina. Myös kyläläiset kutsuvat Seppoa Hyrsylän sankarivävyksi.
Outi näkee, miten sydänystävä ja serkku Malanja ja aviomies ”tuijottivat toisiaan rakastuneemmin kuin koskaan”, mutta itse intohimoisena ihmisenä ymmärtää heitä ja luottaa Malanjan uskoon.
Omituinen ratkaisu kirjailijalta on kuvata Malanjan ja Sepon vuosia kestänyttä palavaa kaipuuta ja kiimaa tosiaan kohtaan, mutta pettää lukijan odotukset jättämällä sen huipennus kuvaamatta ja vain vihjata, että rakkaus toteutuu yhden kerran fyysisesti.
Malanja kuolee synnytettyään tyttären, Siljan. Lapsen isästä ei ole varmuutta, sillä Malanja on maannut samoihin aikoihin myös aviomiehensä kanssa, mutta Siljan ulkonäkö viittaa Seppoon. Synnytyksessä auttanut Outi pitää epäilyksensä omana tietonaan eikä kanna asiasta miehelleen kaunaa.
Kerran Siljan isäehdokkaat Seppo ja Johor ryhtyvät painimaan, ja katsojat veikkaavat, voittaako symbolisesti Ruotsi vai Karjala, Suomi vai Neuvostoliitto. Johor antaa Sepon voittaa, ja sitten ”napalangot” ryyppäävät yhdessä. Aika kummallista tämäkin, jollei tarkoituksena ole painottaa karjalaisten perimmältään sopuisaa luonnetta verrattuna vaikka pohjalaisiin.
Opettaja Pajuranta ylistää ortodoksista uskoa, rakennustaitoa ja karjalan kieltä
Kansakoulunopettaja Pajuranta on suojeluskuntalainen ja Karjala-intoilija, joka pitää historiasta pitkiä esitelmiä. Ne eivät oikein sovi romaanimuotoon, mutta kirjailija on katsonut lukijoiden tarvitsevan valistusta.
Trilogian ensimmäisessä osassa Pajuranta jo ulkonäöltään koominen hahmo. Lisäksi hänen vihjaillaan pitävän miehistä. Naureskelu on kuitenkin hyväntahtoista eikä hänestä ole tehty negatiivista stereotyyppiä toisin kuin opettaja Rautajärvestä Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa.
Pajuranta on toisaalta valkoisen Suomen aatteiden kannattaja, mutta toisaalta ortodoksi ja karjalaa äidinkielenään äidinkielenään. Niinpä Suur-Suomeen on hänelle omakohtainen, koska rajan toisella puolella on samanlaisia karjalaisia.
Sotien välillä rajaseuduilla Lapista Kannakselle oli Maria Lähteenmäen mukaan käynnissä yhdenmukaistaminen. Sitä Pajuranta ei kannata. Toki hänen tavoitteensa on lisätä paikallisten lojaalisuutta Suomea kohtaan, mutta metodina on nostaa näiden itsetuntoa asettamalla karjalaiset ja ortodoksit karjalan kieltä puhuvat muiden suomalaisten ja luterilaisten edelle asiassa kuin asiassa.
Luterilainen kirkko on ankara ja tuomitseva, mikä näkyy virsissäkin, kun taas ortodoksinen kirkko on ”armorikas ja kilvoittelemaan houkutteleva seitsemine sakramentteineen, joista tärkein on katumuksen mysteerio. Meille evankeliumi tarkoittaa kirjaimellisesti ilosanomaa. Kirkkoamme leimaa ajatus Kristuksesta ihmiseksi tulleen Jumalan, Neitsyt Marian ja taivaan kauneuden maanpäällisenä ilmentäjänä.”
Samalla tavalla Pajuranta vertailee erään suurperheen hirsitaloa koristeellisine räystäineen ja värikkäine parvekkeineen moderniin suomalaiseen ”vaaleaksi maalattuun laatikkomaiseen asuintaloon” edellisen eduksi.
Karjalan kielikin on Pajurannan mielestä liudennuksineen ja suhuäänteineen suomen kieltä kauniimpi.
Vanhaa arvostetaan mutta elintasoa korotetaan
Eristyneen Hyrsylänmutkan vanhakantaisuus 20-luvulla tehdään romaanissa selväksi, mutta suureksi osaksi noita piirteitä kuvataan arvostaen: asukkaat asuvat yhdessä saman katon alla kotieläinten kanssa, pukeutuvat pellavaan ja sarkaan, noudattavat pakanallisen luonnonuskon ja ortodoksisen kristillisyyden yhdistäviä seurustelu- ja häätapoja ja kokoontuvat iltaisin tekemään puhdetöitä ja kertomaan satuja ja tarinoita. Kuvaus keskittyy siis eksotiikkaan.
Ortodoksisia tapoja noudatetaan: ”he tekivät ristinmerkin ikoniin päin joka kerta syömään ruvetessaan. He välttivät syömästä lihaa pääsiäispaaston aikana, käyttivät katumuksen sakramenttia edellyttävissä ehtoollisjumalanpalveluksissa toisinaan Annantehtaan ortodoksikirkossa, vaikka matka sinne kesti hevospelissä päiväkausia.”
Muuten Hyrsylänmutkan ulkopuolella sijaitsevaa Annantehdasta tai muita yrityksiä ei lainkaan kuvata. Työläisten näkökulma olisi voinut antaa paikkakunnasta erilaisen käsityksen. Yläluokkaa seudulla ei ole olekaan. Nyt kuvauksen kohteena ovat vain maatilat, koulu ja rajavartiosto. Huomattakoon, että rajavartijat ovat muualta Suomesta eli paikkakuntalaisten lojaalisuuteen ei täysin luoteta vaan heidän uskotaan katsovan rajan ylittäjiä, esimerkiksi salakuljettajia, läpi sormien.
Pajuranta ei ole vain aatteellinen intomieli, joka kerää ympäri Suomea rahaa suojeluskuntatalon rakentamista varten ja samalla levittää tietoa paikkakunnasta. Hän saa aikaan käytännöllisiä parannuksia innostuttamalla miehet pulan keskellä raivaamaan suon pelloksi. Taloudellinen syy yhdistyy poliittiseen: näin näytetään, että ”vapaa demokratia on sosialismia parempi vaihtoehto. Lisäksi paraneva toimeentulo ja täydellä mahalla nukkuvat lapset ovat pitkän päälle tuhoisampi ase puna-aatetta vastaan kuin viha ja paitojen repiminen ihmisten päältä. Toisin sanoen teemme maanpuolustustyötä tarttumalla aseen sijasta kuokkaan.”
Rajaseututyön toiminta-ajatus oli Maria Lähteenmäen mukaan, että rajaseutu oli ”kohotettava” muun maan tasolle, mutta ennen muuta alueen ihmisten poliittisen luotettavuutta oli vahvistettava vieraita vaikutteita, erityisesti venäläisyyttä vastaan.
Hyrsylänmutkan elintaso alkaakin lähestyä muun Suomen tasoa ja siitä suunnitellaan jopa vilja-aittaa. Vuosi ennen sotaa saadaan jopa sähkövalot.
Saadaan myös oma tsasouna. Spoassan päivän praasniekan aikana kosinta vanhaan tapaan puhemiehen (”partamiehen”) välityksellä. Kirkolliseen juhlaan yhdistyy myös maallinen juhlinta. Poliisi vetää vesiperän viinan etsimisessä, varoitus on ehtinyt perille, ja juomat ja juopuneet piilotettu kotietsinnän ajaksi.
Ortodoksien suurin juhla on pääsiäinen. Vuonna 1939 Suojärvellä iloitaan kirkossa perinteiseen tapaan, eivätkä maailmalta kuuluvat uutiset saa uskomaan sotaan.
Juuri ennen sotaa saapuu myös matkailijoita, joka kuvauttavat itsensä tyhjäksi jääneen kolhoosikylän edessä kuin myöhemmät matkailijat Berliinin muurin. Matkailu oli Lähteenmäen mukaan yksi tapa tehdä rajaseutu tutuksi kaikille suomalaisille.
Yhteys rajan yli sukulaisiin katkeaa
Autonomian aikana rajaa ei ole käytännössä ollut, vaan Suomen ja Venäjän puolella asuvat karjalaiset olivat kyläilleet keskenään, solmineet avioliittoja ja käyneet samoja venäjänkielisiä kouluja.
Nyt Neuvostoliiton viranomaiset ovat kieltäneet yhteydenpidon, mutta keinoja siihen löytyy. Koska Hyrsylän ja Posuadan kylät erottaa vain kapea järvi, pyykkärit kertovat laulaen uutisia karjalaksi, mitä venäläissotilaat eivät ymmärrä.
Niinpä naapurikylän muutoksia päästään seuraamaan aitiopaikalta. Kollektivisointi herättää Hyrsylän asukkaissa ”sääliä ja suuttumusta”, ovathan kyseessä sukulaiset ja ystävät, mutta jostain syystä rakentaminen jää kesken.
Kalkin liikemiessuvun vesa kertoo (liian modernein termein) ”etnisistä puhdistuksista”, ”joiden oli kuullut Stalinin ulottaneen Karjalan kansantasavaltaankin. Perhekunnittain Neuvostoliiton paratiisina nähneinä ja hyvässä uskossa Venäjän Karjalaan metsätöihin ja kaivoksiin tulleita kanadansuomalaisia alaisia kommunisteja oli laman aikana teloitettu tai viety Siperiaan.”
Myöhemmin myös Posuadan kylän asukkaita kohtaa joukkokarkotus. Tilalle tulee neuvostosotilaita ja venäläisiä siviilejä, jotka kääntävät pyykkirannassa suomalaisille selkänsä.
”Piinallisinta oli epätietoisuus siitä, minne heidät oli viety ja miksi. Ensin luultiin, että heidät oli laitettu Siperian kaivoksille tai teloitettaviksi hyväuskoisten Kanadan-siirtolaisten tavoin. Mutta syyspuolesta alkoi liikkua rajavartioston tiedustelutietoihin perustuvia huhuja, että heidät oli viety Kolatselän keräilykeskuksen kautta Aunuksen ja Äänisen taakse, osa myös Siperian hiilikaivoksille, syynä todella Autonomisen Karjalan kansantasavallan kollektivisoinnin keskeytys. Kaikkien rajaa vasten olevien kylien arveltiin kokeneen Posuadan kohtalon.” Mutta ”miksi takapajuinen syrjäkylä oikeastaan oli evakuoitu, riittikö salakauppa syyksi? Ehkä Kreml pelkäsi, että neuvostokansa näkisi demokraattisen naapurimaan huiman kehityksen ja samalla totuuden sosialismin paratiisista Hyrsylän mutkan kautta silmiensä edessä kuin tarjottimella, ja sehän ei sopinut suljetun yhteiskunnan etuoikeutetulle johdolle. Tai sitten…?”
”Tai sitten”-ilmauksella tarkoitettaneen romaanissa Neuvostoliiton valmistautumista sotaan Suomea vastaan (tosin Neuvostoliiton kannalta se tarkoitti pelkoa Suomen hyökkäyksestä). Joka tapauksessa ryhmänä epäluotettaviksi leimatut karjalaiset karkotetaan rajan pinnasta.
Kansakoulun merkitys kansallisen identiteetin luomisessa
Yhtenäistäminen näkyy selvimmin kansakoulussa, jossa lasten on puhuttava ”kirjasuomea”, joka karjalan kielen puhujille merkitsi lähes vieraan kielen opettelua.
Kansakoulun merkitys kansallista identiteetin luojana on keskeinen. Tulos nähdään, kun koulun kookkain ja huonotapaisin poika kirjoittaa aineessaan ”Kotiläänimme Viipuri” ”kömpelöin lausein olevansa ylpeä Suomen suurimmasta läänistä ja Pohjolan Pariisiksi sanotusta Viipurista ja vihaavansa Venäjää, joka on tuhonnut ja polttanut sitä vuosisatoja.”
Poika on omaksunut täysin ajan suomalaiskansallisen historiankäsityksen, jossa tärkein identiteettitekijä on kieli. Todellisuudessahan se oli aikaisemmin uskonto. Pojankin ortodoksiseen uskoon kastetut esivanhemmat olivat samastuneet Venäjään ja pitäneet vihollisinaan katolisia ja luterilaisia suomalaisia ja karjalaisia, joita he kutsuivat ”ruotseiksi”.
Käkisalmen lääni kuului Ruotsiin vain sata vuotta, Stolbovan rauhasta 1617 Uudenkaupungin rauhaan 1721. Tuolloin Ruotsi vainosi ortodokseja niin, että näitä pakeni Venäjän puolelle. Kun Venäjä oli valloittanut Suomen 18909, Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan 1812.
Sepon mielestä aine on ”Yllättävän isänmaallinen ja hyvä aine siltä junkkarilta”, mutta Outi on toista mieltä: ”Liiankin isänmaallinen. – – Oikeuttaako verisinkään historia koululaitosta vihamaan Venäjeä, muga kui olemmo näköjään tehny. Ollah kuitenkin tuhatyheksänsataaluvul, ja Neuvostoliiton sisällä edelleen vanha hieno kulttuuri, Tolstoin ja Tsehovin da Tšaikovskin kansa ja maa. Kalevalakin saatu Venäjältä, itseasiassa. Mutta koululapset pitää niitä barbaareina ja ryssittelee, haluisi voittaa ja tappaa. Rauhaan ja yhteistyöhön naapurin kanssa meijän kai kuuluisi nuoriso opettaa, mutta myö kasvatammo ryssänvihaan…”
Outi jopa sanoo: ”Jos tässä soda tulou, on vöörin syytteä siidä yksin venjalaisia. Olemme isse provosoineet Neuvostoliiton siihen. Hullu mieletöintä yllyttänyt.”
Kaunis ja työteliäs Manja
Malanjan tytär Manja saa kasvaessaan vaikutteita toisaalta lukemistaan romanttisista rakkausromaaneista, toisaalta ortodoksisesta kristillisyydestä. Hän kokee ”lihan himon” syntinä ja matkustaa Valamoon tekemään synnintunnutuksen.
Äiti Malanjan kuoltua synnytyksessä Manja lupaa kasvattaa pikkusisarensa Siljan samanlaiseksi ortodoksiksi kuin itse on. Vielä koulua käyvän Manjan tehtäväksi lankeaa myös karjan ja kodin hoito. Topakasti hän komentaa isän ja aikuistuvat veljet, jotka ”pitivät navettatöitä ja talousaskareita naisten tehtävinä”, auttamaan ”lannanluonnissa, veden- ja polttopuiden kannossa ja muissa raskaissa maaemännän töissä.” Silti työtä riittää aamusta iltaan.
Manja taistelee piiaksi tullutta Hirvi-Juulia vastaan, joka pyrkii isä Johorin vaimoksi. Hän tekee Hirvi-Juulin luvattomasta alkoholin valmistuksesta ilmiannon ja tämä saa vankilatuomion – ja pelastuu talvisodan vankeudelta.
Lähes 14-vuotiaana Manja on ”likimain täysi nainen – hoikkauumaista päärynävartaloa, omituisen arvokasta käyntiään ja surumielistä hymyään myöten äitinsä kuva. Itämaisine piirteineen ja kiiltävänmustine kankipaljakkoineen – – hän oli ilmestys, jonka vain juuri tuo ylpeydeltä vaikuttava arvokkuus ja uskovaisen orpotytön maine oli suojellut samallaiselta yläkoulun poikien piiritykseltä kuin kuvankaunis Vuolammen Veera.” Veerasta tulee Manjan elämänikäinen kiusanhenki.
Luostariin meno houkuttaa Manjaa, mutta sitten hän alkaa Outin esimerkin mukaan haaveilla kansakoulunopettajaseminaariin menosta. Hän ihastuu ponomariin eli alttaripalvelusta hoitavaan, ”jeesussilmäiseen” Markovin Raunoon, joka suunnittelee pappisseminaariin menoa mutta lausuu myös Runebergin runon Sotilaspoika.
Aikuistuessaan Manja muuttuu ja ”usko, jonka avulla hän oli päässyt äidin menetyksestä, kävi aika ajoin riittämättömäksi: äidin ihmelapsi muuttui melkein silmissä tavalliseksi tytöksi, jolle laulu, soitto, tanssi ja kirjallisuus olivat pakoa työntäyteisestä enemmän tai vähemmän kuviteltuun suurten tunteiden maailmaan. Mieleen ei juolahtanut, että se maailma oli koitunut lopulta äidin tuhoksi.”
Hyrsylässä käy myös Sepon juukalainen velipuoli Antti Tuononen. Manja ”mielistyi pojassa kaikkeen, mikä muistutti Seppoa”, mutta ”isonveljen aito tunteikkuus ja lukevan ihmisen mielenkauneus ja elämänymmärrys puuttuivat”. Antti myös katselee ”liian pitkään ja julkeasti naisten povea ja takapuolta”.
Molemmat esittävät roolia toisen viehättämiseksi: ”Manja painotti seminaariaikeitaan ja lauluharrastustaan ja vähätteli uskonnollisuuttaan”. Antti taas kerskailee sukutalollaan ja sen komealla navetalla ja väittää itseään veljensä kaltainen ”Karjala–hullu”. Heinänteko antaa tilaisuuden koskettaa luonnollisesti toista.
Antti kutsuu Manjan ja vaikka suvun evakkoon Hovilaan, jos sota syttyy.
Sotaan ei uskota, mutta se syttyy
Rauhaan luotetaan eikä väestönsuojelupropagandaa ilmapommituksista uskota. Kannaksen linnoittamisesta tuumitaan, että mitä se meille kuuluu. Pajuranta valistaa, että mahdollinen hyökkäys ei koske vain Kannasta, vaan tapahtuu koko itäraja pituudelta. Tämä vastoin ajan sotilaallista käsitystä, joten Pajurannalle on annettu ennustamisen kyky.
Syksyllä miehet kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin (YH), mutta evakuointia ei tehdä, vaikka paikka on äärimmäisen vaarallinen. Tätä ihmettelevät Erkki Palolampi, tulevan Kollaa kestää -teoksen kirjoittaja, ja Kollaalla taisteleva ”Marokon kauhu” Aarne Juutilainen. Vapaaehtoisesti lähtevät jopa käännytetään takaisin.
Kun Seppo Tuononen kumppaneineen näkee, miten piippolakkkisia miehiä alkaa lappaa ”nelijonossa jään yli vinosti kohti Hyrsylän pohjoisinta kylänosaa”, asukkaiden hyväksi ei voi enää tehdä.
Hyrsylän mutka vallataan lähes ilman laukaisten vaihtoa. Vain Myllyjärven ja Lossin vartioiden kohdalla kaatuu kaksi miestä ja haavoittuu yksi.
Muualla Suojärvellä talot poltetaan perääntymisen yhteydessä: ”Sukupolvien uurastuksen tulos, niin pitäjään muuttaneiden viidentuhannen luterilaisen modernit länsimaiset kodit kuin ortodoksisen kantaväestön huikeat novgorodilaislinnat, koko heidän oma Suojärvensä, kallis Karjalansa, haihtui hetkessä savuna ilmaan. Salaperäisten aarniometsien, käkilehtojen ja koskenpärskeiden, Bysantin ja vanhan Novgorodin loistoa heijasteleva Korela. Köyhän itkut ja raatajan huohotukset ja ponnistelut ykinän nauruun ja lauluun kätkeä isojen lasten maa, hymykuoppa Suomi-äidin protestanttisen karuilla kasvoilla lakkasi olemasta.”
Tässä näkyy selvimmin Maria Lähteenmäen termein ”historiallinen inversio”, jonka ilmauksia ovat ”myytit paratiisista, kulta-ajasta ja luonnollisista synnynnäisistä oikeuksista. Varsinkin menetettyyn alueeseen, kuten juuri Kannakseen ja muuhun Karjalaan, liittyvät muistot kultaantuvat. Näin myös siksi, että muistellessaan Karjalaa tämän päivän vanhimmat muistelijat muistelevat omaa lapsuuttaan.”
Kappaleessa korostuu luonnon kauneus, idän vuosisataiset perinteet ja ihmisten ”lapsellisuus” eli ”luonnollisuus”. Näin epäkohdatkin kuten Johorin jatkuva uskottomuus saavat silauksen.
Miehitysaika on enimmäkseen rauhallinen
Onneksi ”miehitys oli pelättyä rauhanomaisempi, lähes leppoisa tapahtuma.” Tosin yhdeksän siviiliä saa surmansa.
Pääosin miehittäjä käyttäytyy kohteliaasti ja asiallisesti. Niinpä myös siviilit pysyvät rauhallisina: ”Ehkä he olivat kauhistelleet sodan syttymistä etukäteen niin usein, että he olivat tosipaikassa ensisäikähdyksen jälkeen omituisen tyyniä. – – Päällimmäisenä oli pelko lasten ja rakkaimpien ystävien puolesta.”
Luonnollisesti puna-armeijalaiset kyselevät suojeluskuntalaisia ja asekuntoisia miehiä ja etsivät heidän piilopaikkojaan. Nuoret pojat ja vanhat miehet miehet, joita ei ole kutsuttu YH:hon, ovat paenneet kellareihin, latoihin tai metsään, mutta kun pahempaa ei tapahdu, he palaavat kotiin.
Havaitaan, että venäläisillä on paljon tietoa yksityisistä ihmisistä, ”kaiketi Toroi-vainaan kaltaisten kansan joukkoon soluttautuneiden urkkijoiden ansiosta.” Valitettavasti romaanissa ei kuvata lainkaan urkkijoita ja näiden motiiveja. Ilmaus, että nämä ovat soluttautuneet kansan joukkoon, rajaa heidät pois kansasta, joka halutaan esittää yhtenäisenä.
Pajuranta uskoo tuntevansa rajaseudun historian, venäläisen kansanluonteen ja neuvostojohdon aivoitukset ja neuvoo: ”Kääpiö ei selviä jättiläisen vankeudesta raa’alla voimalla, vaan samoilla konsteilla kuin Isonvihan ajan sissipäällikkö Tapani Löfving ja Suomen sodan karjalainen kansallissankari Olli Tiainen: viekkaudella, juonittelulla, hämäämisellä, mielistelyllä, tarvittaessa tekeytymällä samanmieliseksi ja olla suostuvinaan yhteystyöhön ven’alaisten kanssa muun muassa miehitysajan hallinnon järjestämiseksi. Esimerkiksi Mannerheimin haukkuminen valkoiseksi roistoksi ja Otto-Ville Kuusisen kehuminen ei ole pahitteeksi…”
”Missään tapauksessa pelko ei saa meitä nyt lamaannuttaa eikä estää vetämästä joka asiassa kotioppäin ja miettimästä pakokeinoja. Avoin uhittelu, aseellisesta vastustamisesta puhumattakaan, on itsemurha. Turvallisinta on suhtautua maahantunkeutujana kuin pitäisimme sitä sortovallasta vapauttajana, ja käyttäytyä näennäisesti kuten se haluaa, antaa mitä se pyytää, jopa ruokaa ja juomaa. Eli toimia Jeesuksen opetusten mukaan, vastata pahuuteen hyvyydellä. Se hellyttää heidät, sillä ryssäkin on ihminen, ruskeaa ja pyöreää se kakkii ja nauttii jalkapohjan kutittamisesta. Siis malttia, voimia ja viisautta, rakkaat siskot ja veljet Kristuksessa. Edessä olevan taistelun, jos minkä, me voitamme. Kaikkivaltias on puolellamme, onhan vastassa raakalainen, Goljat jolta puuttuu Jumala ja samalla rakkaus ja moraali. Herra Sebaot isänmaata varjelkoon.”
Joka kylään perustetaan kansalaiskomitea. Sen tehtävistä suuri osa liittyy paikkakuntalaisten hyvinvointiin: komiteat vastaavat elintarvehuollosta ja koulutoimesta, järjestävät ruoka- ja vaateapua köyhemmille perheille ja ylläylläpitävät kauppaa, jonka maksuvälineenä on vain markka. Toiset tehtävät liittyvät miehittäjiä hyödyttäviin toimiin: neuvostoarmeijan majoitukseen ja aseiden keräämiseen ja suojärveläisiä miesten värväämiseen hevosineen Veskelys-Suvilahti-radan rakennustyöhön, mistä heille maksetaan pientä palkkaa.
Vaikka ”miehittäjä pyrki saamaan ja saikin komiteaan venäjäntaitoisia tunnettuja ja luotettavia kommunisteja kätyreikseen”, heitä on niin vähän, että muitakin täytyy ottaa. Jälleen näitä henkilöitä ei kuvata lainkaan. Sen sijana kerrotaan, että Hyrsylän kyläkomitean jäseniksi ryhtyvät ”vanha Tammivuori, Vuolammen Matti ja Haukan Matrona, ”enemmän velvollisuudentunnosta ja pakon edessä kuin myötämielisyydestä vihollista kohtaan: oli parempi olla järjestelemässä omia käytännön elämän asioitaan kuin antaa ne yksin miehitysvallan yksin miehitysvallan hoidettaviksi.” Ja vain vaikea sairas ja muu hyvä syy oikeuttaa kieltäytymiseen.
Kertoja summaa: ”Missään tapauksessa Kuusien hallitusta ja kyläkomiteoita ei tervehditty ’suurella riemulla’, kuten kauppoihin jaetut venäläisten lentolehtiset ja suomenkielisen propagandalehden ’Kansan Vallan’ kirjoitukset antoivat ymmärtää.
Toki elämä ilman ihmisarvoa ja liikkumisen vapautta loukkaavaa, heidän kalliin kirkkonsa häpäisseiden raa’annäköisten arvaamattomien venäläisten jatkuvan tarkkailun alla, oli sinänsä nöyryyttävää, täynnä pelkoa ja huolta ennen kaikkea pikkulasten puolesta, mutta ainakin he saivat olla vankina, kuin kotiarestissa omassa kodissaan, tehdä töitään ja jatkaa ompelu- ja kudontaharrastuksiaan. Nälästäkään heidän ei tarvinnut kärsiä – -”
Suomen radiosta saadaan uutisia voitosta Tolvajärvellä, jossa taistelee suojärveläisiä, ja puna-armeijan pysähtymisestä Kollaalla, mikä keventää mielialoja.
Outi synnyttää pojan, jonka nimeksi jo ennalta päätetty symbolinen nimi Toivo.
Pajurannan joulusaarna ei nyt naurata ketään. Yhdistäen nationalismi ja uskonnon hän uskoo Suomen voittojen sodan alkuvaiheessa todistavan, että ”Kaikkivaltias Herra Sebaot on tässä sodassa kristityn kansan puolella.” Ja koska kerran puna-armeijan heikkoudet ovat paljastuneet, Pajurannan ajatus liitää kauemmas ja hän uskoo, että myös Suur-Suomi toteutuu jo talvisodassa – aivan kuten Onttoni Miihkali teoksessaan Suomussalmen sotatanterilla.
Tämä on kuitenkin vain mahdollisuus: ”Riittää kun saamme vuosisataisen vainoojamme nykyisen rajan taa ja pääsemme vapauteen jatkamaan työtämme rakkaan Karjalan hyväksi. Toivo siitä, että vapaasta Karjalasta elää niin kauan Toivo Tuononen ja Kristus ja hänen armonsa elää”. Pajuranta vertaa koettelemuksia Israelin kansan neljänkymmen vuoden vaellukseen.
Alttaripalvelija Markovin Rauno sujauttaa Manjalle kirjelapun., jossa kertoo, että he ovat hänen äitinsä mielestä liian nuoria seurustelemana. Rauno aikoo pyrkiä Sortavalan ortodoksiseen pappisseminaariin, mutta kertoo unestaan, että hän on naimisissa Manjan kanssa ja heillä on kolme lasta.
Kylmä matka itään
Sitten tulee pikainen käsky lähteä. Kuorma-autojen lavalla istutaan yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Vanhuksia ja pieniä lapsia kuolee matkalla, joukossa Outin Toivo-vauva. Pajuranta siteeraa Uudesta testamentista Johanneksen kirjettä toistensa rakastamisesta ja Ilmestyskirjan kuvauksia ahdistuksia.
Manja kokee kyseessä olevan rangaistus synneistä, myös äidin. ”Mutta kilvoittelumme vilpittömyys oikeuttaa meille paikan Paratiisissa.”
Miksi suojärveläisiä ei evakuoitu ennen sotaa?
Päälähteenäni on Ari Haasion ja Erkki Hujasen teos Tasavallan panttivangit.
Suomessa oli varauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen, mutta uskottiin, että se tapahtuisi lähinnä Karjalan kannaksen kautta. Niinpä sinne keskitettiin suurin osa armeijasta. Neuvostoliiton yllättävän voimakas miehitys Laatokan Karjalan rintama-alueella ja pohjoisempana tuli yllätyksenä.
Suojärven puolustusta oli hankala järjestää Tarton rauhansopimuksen ja Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1922 solmitun rajarauhan turvaamissopimuksen takia. Siinä määriteltiin rajan molemmin puolin kulkeva 10-20 kilometrin rajavyöhyke Laatokasta Jäämerelle. Koko Suojärvi oli sopimuksessa määritelty rajavyöhykealueeksi, joten siellä ei saanut olla muita kuin rajavartiotehtäviin tarkoitettuja joukkoja. Kokonaisvahvuus oli 2500 miestä ja raskain sallittu aseistus konekiväärit. Suojeluskuntalaisten oli sallittua pitää alueella harjoituksia, kunhan pysyivät vähintään kolme kilometriä rajasta.
Sisäasianministeriö oli syyskuun loppupuolella 1939 antanut evakuointiohjeet, jotka perustuivat aikaisempiin suunnitelmiin. Nimismiesten tuli soveltaa ohjeita paikallisiin oloihin. Salmin rajavartioston esikunta sai tehtäväkseen tarkistaa Suojärven nimismiespiirin evakuointisuunnitelman ja ohjata alueensa nimismiehiä. Nimismiesten tuli suojeluskuntien aluepäälliköitten kanssa määrätä kuntiin henkilöt johtamaan evakuointia.
Puolustusvoimien yleisesikunta antoi sisäasiainministeriölle tiedon evakuoitavista alueista. Näiden ohjeiden mukaan Suojärvi kuului mahdollisesti evakuoitaviin alueisiin. Lokakuun alkuun mennessä Viipurin lääninhallitus jakoi Suojärven ”vapaaehtoiseen ja pakolliseen alueeseen”.
Yleisten kertausharjoitusten (YH) aikana Kannaksen rajakunnissa tehtiin ensin vapaaehtoinen ja sitten pakollinen evakuointi.
Sen sijaan Suojärvellä evakuoitavaksi määrättiin 25.10. vain Vegaruksen kylä, jota sijaitsi kauimpana rajasta mutta syrjässä rautatiestä. Muita kyliä ei määrätty evakuoitaviksi, ei edes Hyrsylänmutkaa, ja todellisuudessa Vegaruskin jäi evakuoimatta.
Suojärveltä lähti kuitenkin lokakuussa paljon ihmisiä evakkoon, mutta suurin osa palasi takaisin ennen sodan syttymistä.
Samaa tapahtui muuallakin, koska uskottiin, ettei sotaa tule. Koti-ikävä vaivasi, varsinkin jos suhteet isäntäväkeen eivät olleet hyvät. Evakossa olo tuntui myös turhalta, kun Moskovan neuvottelut olivat keskeytyneet.
IV armeijakunnan komentaja pyysi sitä YH:n aikana kahdesti päämajan ja lääninhallituksen kautta, että Suojärven kylät evakuoitaisiin. Lääninhallitus antoi asiasta käskyn, mutta sisäasiainministeriö kielsi sen.
29.11. päämaja esitti toisen kerran evakuoitavan alueen laajentamista. Laatokan Karjalassa evakuoitavan alueen rajana olisi ollut Salmin kirkonkylä-Uomaa-Oravaniemi-Varpakylä. Tuolloin Mannerheim kirjoitti sisäministeri Kekkoselle, että evakuointi oli mahdotonta sodan aikana. Sen syttymisestä päämaja oli tuolloin varma.
Talvisodan alettua 30.11. valtioneuvosto päätti mm. Suojärven pakkoevakuoinnista. Siviiliviranomaiset eivät kuitenkaan enää hallinneet tilannetta, vaan luovuttivat väestönsiirtojen johdon ja toimeenpanon armeijalle.
IV armeijakunnan esikunta antoi ensimmäisen evakuoimiskäskyn 30.11., mutta rajakylien osalta se tuli liian myöhään, sillä vihollinen oli hyökännyt rajan yli aamulla.
Juhani Suomi puolustaa tavalliseen tapaansa Kekkosta. Hän vetoaa ensinnäkin siihen, ”ettei Kekkonen – kuten ei moni muukaan vielä tässä vaiheessa – uskonut Neuvostoliiton kärjistävän tilannetta sotaan asti.” Ilmauksella ”tässä vaiheessa” Suomi tarkoittaa YH:n aiempaa vaihetta. Hän nimittäin korostaa: ”Marraskuun puolivälissä Kekkosen rooli ’evakuointiministerinä’ päättyi, ja vastuu siirtyi ministeri Koivistolle.” Juuri apulaismaatalousministeri Juho Koivisto allekirjoitti kirjelmän rajoitun paluumuuton sallimisesta. Kolmanneksi Suomi vetoaa puolustusministeri Niukkasen tunnustukseen, ”ettei yleisesikunta jostakin syystä antanut sisäasianministeriölle ajoissa ohjeita siitä, mitkä alueet olisi kulloinkin evakuoitava”.
Näin Niukkanen kirjoittaakin muistelmissaan, mutta Suomi jättää lainaamatta jatkon: ”ettei [sisäasiain]ministeriö kallistanut korvaansa Viipurin maaherran tekemille esityksille.” Niukkanen kertoo, että sisäasiainministeriön lokakuussa pakkoevakuoitaviksi määrätyt alueet (joihon sisältyi Suojärveltä Vegaruksen kylä) oli Viipurin läänin maaherran Mannerin sekä Kannaksen armeijan komentajan, kenraali Östermanin ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Tapolan mielestä liian suppeita. Tämän Manner selitti 6.11. Kekkoselle ja ehdotti alueen laajentamista. Sisäasianministeriö ei kuitenkaan antanut uusia määräksiä pakkoevakuoinneista Kekkosen ollessa asiasta vastuussa. Marraskuun puolivälissä vastuu vastuu siis vaihtui.
Haasio ja Hujanen kysyvät: ”Jättivätkö suomalaiset viranomaiset tarkoituksella rajakyliin siviilejä? Olivatko suojärveläiset suomalaisten johtajien panttivankeja, joiden pitämisellä rajaseudulla haluttiin kertoa, että Suomi ei valmistaudu sotaan eikä halua millään tavalla osoittaa Neuvostoliitolle halukkuuttaan sotaan.”
Väitteen tueksi he vetoavat Johannes Virolaiseen, jonka mukaan Kekkonen ja hallitus olivat varovaisia, koska pelkäsivät, että Neuvostoliitto olisi tulkinnut Hyrsylänmutkan evakuoinnin sodan valmisteluksi.
Virolainen kirjoittaa teoksessaan Karjalaiset Suomen kohtaloista : ”Sain sisäministeri Kekkoselta kuulla, että hallitus noudatti itään päin suurta varovaisuutta Hyrsylän kohdalla. Kun alueelle Suomen puolelta johti kapea tie ja joen yli kulkeva silta, itäinen naapuri olisi helposti voinut katkaista yhteyden Hyrsylän mutkan kyliin.”
Mitä Virolainen tällä oikein tarkoittaa? Eihän tien katkaisu olisi haitannut yhtään, jos asukkaat olisi saatu evakuoitua. Jollei sitten pelätty, että Neuvostoliitto olisi evakuoinnin havaitessaan sulkenut tien kesken kaiken?
Vai tarkoittaako Virolainen Haasion Hujasen tavoin, että Neuvostoliitto olisi pitänyt nimenomaan Hyrsylänmurtkan tyhjentämistä osoituksena Suomen ”vihamielisistä aikeista”? Mutta sehän oli pikkuasia verrattuna siihen, mitä Suomi oli jo tehnyt: toteuttanut liikekannallepanon YH:n nimellä ja evakuoinut sen aikana Kannaksen rajapitäjistä kymmeniätuhansia ihmisiä. Kekkonen oli myös radiossa kehottanut väestöä, jolla ei ollut välttämätöntä tekemistä, siirtymään pois Helsingistä, Viipurista ja muista suurista kaupungeista.
Haasio ja Hujanen jopa sanovat kirjansa lopussa, että sodan aattopäivinä ”Suomen poliittinen johto tiesi sodan alkamisen olevan vain ajan kysymys”, mikä on totaalinen väärinkäsitys. Hallituksen ja viranomaisten toimet ennen sotaa vastoin armeijan kantaa, että sodan syttyminen oli täydellinen yllätys: valtioneuvosto antoi 21.11. evakuoiduille luvan palata tekemään maataloustöitä ja hakemaan tavaroita, ja kouluhallitus ilmoitti 25.11. koulutyön jatkuvan. Osa hallituksesta (mm. valtiovarainministeri Tanner) vaati juuri marraskuun lopussa, että osa YH:n joukkoista kotiutettaisiin ja jäljelle jäisi vain 100 000 sotilasta. Samaa totaalista yllätystä osoittavat hallituksen jäsenten ensimmäiset reaktiot sodan syttymiseen.
Haasion ja Hujasen oma selostus tarjoaa vaihtoehtoisen selityksen: evakuoinnin suunnittelu oli sekavaa. Mukana oli useita viranomaisia. Sotilas- ja siviiliviranomaisten tehtäväjako oli epäselvä ja puuttui keskitetty johto. Lisäksi siviiliviranomaiset olivat haluttomia tekemään suuria väestönsiirtoja, joista oli suuria kustannuksia ja käytännön hankaluutta. Toimeen haluttiin ryhtyä vasta, kun kriisi oli päällä. Siirtoväen huoltoa ja toimeentuloa ei ollut järjestetty.
Loppujen lopuksi ratkaisevaa oli myös se, oliko paikallisilla viranomaisilla rohkeutta toimia oma-aloitteellisesti, jos tilanne niin vaati, vaikka ylempää ei ollut tullut määräyksiä tai vaikka vastoin niitä, ja siten oman asemansa vaarantaen. Haasion ja Hujasen mukaan väite, että Suojärven nimismies esti rajakylien evakuoinnin, pitänee paikkansa. Sen sijaan he eivät kommentoi esittämäänsä väitettä, että nimismies olisi käännyttänyt ihmisiä koteihinsa, eli eivät ilmeisesti ole saaneet sille vahvistusta.
Suojärvelle oli sijoitettu IV armeijakunnan 12. divisioona ja osasto Räsänen. Suomi noudatti kuitenkin rajasopimusta, että joukkoja ei saanut sijoittaa kahtakymmentäviittä kilometriä lähemmäs rajaa, mikä haittasi sodan sytyttyä Suojärven puolustusta.
Suomalaiset joukot siirtyivät 29.-30.11. välisenä yönä taisteluvalmiuteen ja odottamaan hyökkäystä, mutta suojärveläiset siviilit olivat edelleen suomalaisten ja venäläisten sotilaiden välissä.
Suuri osa Suojärven väestöstä jäi sodan syttyessä kotiinsa, koska monella oli se käsitys, että kotoa ei saanut lähteä ennen viranomaisten käskyä.
He toimivat viranomaisten käskyn mukaan: ”Varpakylässä ja Vegaruksessa kuultiin sodan alkamispäivänä radiosta, että ihmisten täytyy pysyä kotona kaikessa rauhassa ja odottaa viranomaisten käskyä. Samalla ihmisille levitettiin tietoa, että heillä ei ole mitään hätää.”
Myös suomalaiset sotilaat neuvoivat sodan ensimmäisenä päivänä ihmisiä pysymään kotonaan.
Tämä kuulostaa tylyltä, kun tietää lopputuloksen. Mutta sodan puhjettua ensi sijalle täytyi asettaa armeijan tarpeet: maanteitä tarvittiin sotilaiden kuljetuksiin, joita häiritsemään ei haluttu siviilejä.
Venäläiset hyökkäsivät 30.11. kuudelta eri pääsuunnalta. 56. Divisioona ja 139. divisioona ylittivät rajan klo 7 ja valtasivat rajakylät välittömästi. Aseellista vastarintaa ei tehty.
56. divisioona katkaisi Hautavaaran lossiyhteyden Hyrsylänmutkaan, jolloin alue joutui mottiin.
Virolainen kirjoittaa Suojärven tilanteesta: koska Suojärven rata joutui jo sodan alussa pois käytöstä, suurin osa tämän väestöstä täytyi ohjata Värtsilän suuntaan. Sinne johti vain yksi ainoa maantie reittiä Ägläjärvi-Tolvajärvi-Korpiselkä. Kaikkiaan matkaa tuli sata kilometriä. Samaa tietä etenivät sotilaat, jotka myöhemmin pysäyttivät vihollisen Tolvajärvellä. Samaan aikaan evakuoitiin myös Korpiselkä. Väestö ohjattiin ensin Kiteelle ja Tohmajärvelle ja siirrettiin sieltä myöhemmin eteenpäin.
Tietoja
Tietoja Heikki Turusesta Wikipediassa.
Wikipediassa on tietoja myös Hyrsylän mutkasta, Suojärvestä, Raja-Karjasta ja Suomen karjalankielisistä.
Olen kirjoittanut blogissa myös Heikki Turusen trilogian toisesta osasta Vinoriston kansa ja kolmannesta osasta Nenkoset.
Olen kirjoittanut blogissa myös elokuvasta Kainuu 39, joka kuvaa suomussalmenlaisten miehitysaikaa ja siviilisotavankeja Neuvostoliitossa. Artikkelin lopussa on tietoja suomussalmelaisten ja suojärveläisten talvisodan jälkeen saamista maanpetostuomioista.
Ortodoksia evakkoja on kuvannut myös Oiva Autio romaanissaan Katkerat vuodet, josta olen kirjoittanut blogissa artikkelin.
Veli-Pekka Leppäsen arvostelu Kuokasta ja kanteleesta Helsingin Sanomissa.
Kirjallisuutta
Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.
Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia.
Niukkanen, Juho: Talvisodan puolustusministeri kertoo. WSOY 1951.
Suomi, Juhani: Urho Kekkonen 1936-1944. Myrrysmies. 3. p. Otava 1986.
Virolainen, Johannes: Karjalaiset Suomen kohtaloissa. Otava 1988.
sotaromaanit 