Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 2

Paavo Rintalan Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin toinen osa on vielä ensimmäistä kriittisempi Suomen sotapolitiikaa kohtaan. Ihmisten välinen yhteys on kuitenkin poliittisia ristiriitoja tärkeämpi.

Pieni kertaus romaaniparin kahdesta keskeisestä suvusta.

Kumelat on vanha sivistyneistösuku. Lassi Kumelalla ja hänen vaimollaan Susannalla on neljä lasta, joista Jussi oli jo talvisodassa. Nuoremmat lapset ovat Leena, Esa ja Johanna. Perhe asuu Helsingissä ja heillä on kesämökki, jossa he ovat evakossa.

Vuoksen hovin omistajat Ake ja Lilli Kumela ovat ennen sotaa ostaneet varalta Kirkkonummelta tilan, jossa he  ovat nyt evakossa. Tytär Kaarina on vasta opiskelija, mutta poika Leo on naimisissa Päivin kanssa ja heille on ennen sotaa syntynyt tytär.

Nuorin veli, teologian apulaisprofessori Hessu Kumela on vanhapoika. Ihastus naimisissa olevaan hienostorouvaan Anni Bergin on pysynyt platonisena.

Veljesten velipuoli, entinen diplomaatti Eetu on säilyttänyt suvun alkuperäisen sukunimen Kumelius.

Susanna Kumelan veljellä eversti Henri Mustamäellä on vaimonsa Minnan kanssa tytär Ellen.

Nikut ovat alun perin käsityöläisiä ja seuraavassa polvessa alempaa keskiluokkaa. Kantaisä Vihtori on nahkapeitturi, karvari ja naimisissa Eeva Marian kanssa. He asuivat ennen sotaa Antreassa kuten myös tytär, terveyssisar Aino miehensä Otto Harjulaisen ja poikansa Penin kanssa.

Nikujen nuorin poika Ensio (Enska) ja vävy Otto Harjulainen katosivat talvisodan lopussa, mutta Aino ei suostu uskomaan aviomiehensä ja veljensä kuolemaa.

Aino on poikansa Penin kanssa evakossa Oulussa, jonne ovat päätyneet myös Vihtori ja Eeva Maria. Oulussa asuu myös heidän toinen poikansa Janne.

Hidas paluu sodasta

Jo ensimmäisessä osassa (1976) on käsitelty välirauhan alkua. Toisen osan (1979) alussa jatkuu kotirintaman sotapropagandan nielleen osan ja rintamaupseerien mielialojen eron korostaminen, kun Lassi Kumela julistaa: ”Meidän armeija on yhä lyömätön ja me tarvitaan sitä ennen kuin suursota päättyy”.

Luutnantti Leo Kumelaa vaivaa haavoittuminen mutta ennen kaikkea muistot Summasta: ”…minua paremmat miehet, nöyremmät, vaatimattomammat…henki pois kerralla…minun on ikävä teitä pojat…[- -] miksi minä jäin eloon.” Aviomiehen masennus raskauttaa myös vaimo Päivin oloa.

Vänrikki Jussi Kumela on säästynyt loukkaantumiselta mutta on sodasta palattuaan suhtautunut ”teennäisen jurosti kotiväkeensä. Nämä eivät Jussin mielestä tienneet sodasta mitään, puhuivat vain. Jussin todellisuus oli Tolvajärvellä, Ristisalmella, Ägläjärvellä ja Aittojoella.”

Junamatkalla pikkusisarensa Johannan kanssa Jussi kuitenkin ymmärtää, ettei ”voinut esiintyä Johannalle minään talvisen taistelun ihmeen karvaisena puoliprimitiivisenä myyttinä” ja ”ettei sotiminen sittenkään ollut kaikki kaikessa. Eihän hän ollut yhtään mitään, pelkkä opintojaan aloitteleva opiskelijapoika. Jos mieli säilyttää aidon itsenäisenä, oli paras olla välittämättä siitä mitä vanhat sotakaverit alinomaa puhuivat ja olla juuttumatta Ägläjärven tunnelmiin.”    

Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat ennallaan

Talvisodasta kotiin palanneet työmiehet saavat kokea, että työelämän sortavat käytännöt ovat ennallaan: metsätöissä metri tarkoittaa 1,20 metriä, mitä kutsutaan ”rosvon mitaksi”. Ruotsinkielisellä Kirkkonummella kartanonherrat eivät suostu edes riidan panemiseen puoleksi, kuten Ake Kumela ehdottaa.

Tampereella Jussi Kumela kohtaa joukkueensa sotilaita, jotka ovat perustamassa työläisrintamamiesten seuraa. He eivät halua mukaan ”herrojen hankkeisiin”, jollaisena he pitävät Aseveljien liittoa.

Jokinen toteaa Jussille, että sodan aikana kysyttiin vain miestä, herroille saattoi sanoa vastaan ja nämä jopa ottivat asialliset ehdotukset huomioon. Nyt ”tivataan isänmaallisuutta ja käsketään tunnustaan väriä, tän maan herrakansan väriä”, joka on ”patamusta”.

Loppuvuodesta 1940 oikeustieteilijä Onni Kuusi kertoo Hessu Kumelalle siitä, miten Suomen Aseveljien Työjärjestön (SAT) ”välityksellä levitettiin työpaikoillakin sotilasjohdon käsityksiä jollaisia ei niiden jyrkkyydestä johtuen voinut julkaista edes päivälehdissä. Mitä härskeintä natsimielistä propagandaa. Heimosoturihengen veren ja raudan oppien oikeutusta. Uskovaista ryssänvihaa.”

Onni Kuusen mielestä muut mielipiteen kuin Mannerheimin ja tämän jääkärieverstien on kriminalisoitu. ”Sitä varten on perustettu näitä aseveliyhdistyksiä sun muita. Vapaamielinen liberaalisti ajatteleva keskiluokka, entiset ståhlbergiläiset ovat pelästyneet, vaikenevat. Sosialidemokraatitkin ovat ryhtyneet Marsalkan suosiota tavoitellakseen myötäilemään tämän yleviä näkemyksiä. Vapaamielinen keskiluokka näkee että sosialidemokraateista on ruvettu kasvattamaan kansallissosialisteja, mutta vaikenee. Pelkää ja vaikenee. Se sulautetaan kiihkomieliseen oikeistoon.”

Samaan aikaan on kielletty Vapaa Sana ja nyt ollaan lakkauttamassa Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuraa (SNS-1).  Sen jäsenet esitetään toisin kuin siihen asti (ja useimmiten vieläkin) on ollut tapana: ei  ”maanpettureina” vaan ihmisinä, jotka ovat taloudellisessa ahdingossa ja pelkäävät uutta sotaa.

Seuran jäsenten silmillä tapahtumia ei kuitenkaan kuvata vaan Hessun mietteinä.

Rintalan lähteenä oli ilmeisesti Anthony Uptonin Välirauha ja Kommunismi Suomessa.

Suur-Suomi-euforia valtaa sivistyneistön

Jatkosodan synty oli 70-luvun lopulla jo kohtuullisen hyvin selvitetty, vaikka osa suomalaisia harasi ulkomaisten tutkijoiden Anthony Uptonin ja Hans Petter Krosbyn tulkintoja vastaan.

Romaanissa tuntuu vähän epäuskottavalta, että vaikka Kumeloilla suhteita ylös asti onkin, he kuulevat lähes tosiaikaisesti salaiset tiedot Suomen johdon lähenemisestä Saksaan. Jopa ikikyyninen Eetu Kumelius pitää parhaana vaihtoehtona pyrkimistä Saksan vasallisiksi kuten vuonna 1918.

Vain idealistinen teologi Hessu Kumela epäilee, että saksalaiset esittävät tiedot tarkoitushakuisesti, ja muistuttaa ”lahjoja tuovista kreikkalaisista”, siis siitä Saksa tuskin auttaa Suomea pyyteettömästi. Saksan esittämiin tietoihinkaan ei tulisi sinisilmäisesti luottaa.

Kuultuaan Mannerheimin luovuttaneen Saksalle tiedot Suomen armeijan resursseista Hessu kutsuu tapausta ”valtiokaappaukseksi”. Hänelle on käsittämätöntä, että ”kokonaisen kansan kohtalolla saatettiin spekuloida”.

Hessu näkee asiat kummaltakin puolelta ja ymmärtää myös Neuvostoliiton motiiveja: ”Tietysti Molotov näki kehityksen mihin meillä oltiin menossa…yleinen mielipide oli panemassa parastaan luistaakseen Suomen Saksan vaikutuspiiriin… täytyihän Neuvostoliiton se nähdä, olihan heillä hirveä määrä miehiä Helsingissä, Ahvenanmaalla ja Petsamossa, miehillä silmät päässä; tietysti ne raportoi Moskovaan. Tästä kulmasta ajatellen Neuvostoliiton jatkuva puuttuminen Suomen asioihin ja Molotovin huolestuneisuus oli luonnollista, johdonmukaista…Jos minä olisin Molotovin housuissa, enkö tekisi samoin? Ja siten vain lisäisin suomalaisten halua etsiä turvaa Hitlerin Saksan suunnalta.”  

Kyse on siis eskalaatiosta, jossa kumpikin vuorotellen vastaa toisen osapuolen tekoihin, jolloin tilanne pahenee pahenemistaan.

Hessusta ei ole aktiiviseen toimintaan, sillä hän epäilee omia johtopäätöksiään. ”Entäpä jos on totta mitä Molotovin väitetään puhuneen Berliinissä? Jos emme hakeudu Hitlerin siipien suojaa, Venäjä miehittää maan? Sivistyneistö ja poliittiset johtajat karkotetaan Siperiaan.”

Hessu katsoo, ettei Stalinilla ole valinnan varaa: ”Stalinin on pakko tehdä se Saksan hyökkäyksen pelosta. Niinhän sen oli tehtävä Inkerinmaallakin kun jääkärieverstit alkoivat juhlapuheissaan tai juovuspäissään elämöidä Karjalan heimon vapauttamisesta. Inkeriläisiä alettiin siirtää pois.” Tässä Hessu tulee esittäneeksi varsin epäilyttävän periaatteen: suomalaiset ovat vastuussa sekä omista että Stalinin teoista, jopa tämän terrorista. 

”Tuho on edessä, teimme niin tai näin”, Hessu päättelee. ”Pappina ja kristittynä se lienee pakko hyväksyä, mutta ei ihmisenä, ei koskaan ihmisenä”. Papit ja kristityt ovat valinneet kahdesta pahasta mielestään vaarattomamman ja kaukaisemman ja hakeneet Natsi-Saksalta tukea Neuvostoliittoa vastaan ymmärtämättä, että sekin merkitsee kansanvallan ja kristillisen kirkon tuhoa.

Eversti Henri Mustamäki oli aikoinaan eronnut armeijasta, joka hänen mielestään oli liian preussilainen, myöntää nyt olleensa väärässä ja kollegoidensa oikeassa: ”Maailma on hullumpi kuin minä luulinkaan. Jos emme nyt aseistaudu, Suomen perii hukka. Ei tätä sinun kansanvallallas ja kristinuskon sanoilla eikä näkemyksillä enää puolusteta. Minäkin luulin että voidaan. Ei näköjään. Olemme liian pieni kansa. Kun suuri ristiveto puhaltaa, ainoa turva on tykistö ja armeija.”

Myöhemmin Hessu myöntää, että mahdollisuus rauhaan oli pieni.

Samoin kuin Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussa, Hessu kauhistuu kuultuaan kaatuneiden muistopäivän puheista toukokuussa 1941: ”Kaatuneet yritettiin vetää haudoistaan pyhittämään ihmismielet vallannutta intoilua. Lapuanliikkeen tunnekuohut olivat infantiileja tähän verrattuna. Silloin sentään suuri osa kansaa, vaikkei sitä väkivallan pelosta julkisesti uskaltanut esittääkään, piti sotaintoilua haihattelevien körttipappien, eteläpohjalaisten rehvastelijoiden ja suojeluskuntien turhautuneimman siiven väkivaltaisensa törmäilynä.

Nyt maltilliset liberaalitkin olivat intoa täynnä: jos ja kun sota syttyy, me emme jää sivustakatsojiksi.”

”Kaikkinainen laskelmointi oli Hessulle vierasta”, joten hän ei kykene käsittämään, ”että kokonaisen kansan kohtalolla saatettiin spekuloida”.

Vapunaattona kun Lassi ja Susana Kumela viettävät hopeahäitään, änkyttävä Eetu Kumelius on jälleen oma pessimistinen itsensä: ”He…hetkittäin tuntuu että ka…kaikki onnistuu. Mutta sitä ei pi…iä säikähtää, se me…menee kyllä ä…äkkiä ohi.”

Lassi ja Susannan tytär Leena uskoo, että ”uusi Eurooppa synnyttää uuden ihmiskäsityksen”. Hänen serkkunsa Kaarina on toista mieltä: Natsi-Saksassa naiset ajetaan pois työelämästä ja sidotaan kotiin ja äitiyteen. Toinen serkku Ellen Mustamäki tukee Kaarinaa, koska ei hyväksy natsien vaatimusta naisten meikittömyydestä: ”Natürlich schön, ei kiitos”.

Leena-serkkunsa ylioppilasjuhlissa 1941 Leo Kumela vetoaa kenraali Siilasvuon 16. toukokuuta antamaan lupaukseen tarjota kahvit Vienan Kemissä heinäaikaan tai viimeistään riihenpuintiaikaan.

Kaikesta huolimatta Kumelan suvun keskinäiset välit säilyvät, sillä sukurakkaus on Hessulle tärkeämpi kuin poliittiset erot.

Realistiset ja pasifistiset naiset

Naiset ovat edelleen kiinni arkielämässä. Susanna Kumela ei enää jaksa kuunnella miehensä poliittista intoilua. Hän moittii Lassia siitä, että tämä luottaa Hitleriin mutta ei omaan poikaansa ja on ohjaamassa Jussia väärään ammattiin. Susanna ajattelee asioita yksilön tasolla: hän ei ole unohtanut, että sodassa kuollaan, ja pelkää poikiensa puolesta, Esakin kun haluaa koulun penkiltä sotaan.

Teini-ikää lähestyvä Johanna ei hyväksy vaatimusta uhrata yksilö kokonaisuuden takia: ”Minun ikioma etuni ja ylpeyteni on minun pikku etuoikeuteni enkä kyllä anna joka askeleella sitä suuren kalossin survottavaksi.”

Ouluun evakoksi joutunut Aino Harjulainen on saanut sodasta tarpeekseen, kun aviomies Otto ja Ensio-veli katosivat talvisodassa. Hän yrittää pelastaa sodalta toisen veljensä Jannen esittämällä tämän tutulle lääkärille hulluna. Runebergin ylevä runo Torpan tyttö käännetään farssiksi, ja pieni henkilökohtainen ”maanpetos ja yllytys maanpetokseen” rinnastetaan salaiseen toimintaan, jonka poliittinen sisärengas tekee sivuuttaen hallituksen enemmistön ja eduskunnan. Janne ei kuitenkaan halua olla pois sieltä mihin muutkin miehet joutuvat.

Sisarusten äiti Eeva Maria Niku toteaa vuoden 1918 kokemuksen perusteella: ”Äitin kannalta, kun poeka on sovassa, ei oo oikeeta ja vieäree puolta. Het kun se kuoloo, äiti on hävinneihin puolella, sillä viärellä puolella, tehköötpä sitte valtiot ja niiden sotajoukot vaikka minkälaesta voitonilvettä.”

Saksalaiset sotilaat ja suomalaiset naiset

Suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden seurustelusta Rintala antaa erilaisen kuva kuin Pojissa.

Oulun Raksilassa Hilman suhde Aadolfiin on aitoa rakkautta. Naapurit hyväksyvät lapatossumaisen maalaisjässikän, joka eroaa muista ”huolellisesti napitettuissa alppikengissään kopsuttelevista, edelweissiaan jodlaavista” alppijääkäreistä. He uskovat, että Aadolf sodan jälkeen vie Hilman Alpeille vaimokseen.

Helmis-Maijan luona käy raksilalaisten mielestä saksalaisia sotilaita liian tiuhaan, ja häntä kehotetaan olemaan mieleltään suomalainen. Maija ei anna periksi vaan torjuu isänmaallisuuden ja seksuaalisuuden samaistamisen: ”Kyllä mä mieleltäni suomalainen olen. Ja mun järki on suomalainen. Mutta toi mun pilluni, se on tullu saksalaismieliseks. Järki on Suomen puolta. Perse tykkää enempi sakemanneista. Ne ei oo humalassa, ne ei rähjää, ei yritä ryöstää mun rahoja ja aina ne on kohteliaita, kiittävät vielä saatuansa ja kysyvät että saitko ittekin siittä nautintoo? Kuka Suomen mies on niin kohtelias?”  

Kuvauksen muuttuminen kertoo Rintalan henkisestä aikuistumisesta. Naisia ei enää kuvata puolikasvuisten poikien mustasukkaisesta näkökulmasta vaan he saavat itse suunvuoron. Heillä on oikeus rakkauteen ja seksuaaliseen nautintoon, samoin oikeus valita mieleisensä mies kansallisuudesta välittämättä. Naisen ruumis ei ole enää kansakunnan omaisuutta.

”Voiton tantereella niistä henki sammui”

Jatkosodan hyökkäysvaiheen kuvaan vaikuttaa oleellisesti se, käsitteleekö kirjailija Moskovan rauhassa menetetyn Karjalan takaisinvaltausta vai Itä-Karjalan valloitusta kuten Väinö Linna Tuntemattomassa sotilaassa.

Rintala on valinnut Lapin, jossa kenraali Siilasvuon joukot on alistettu saksalaisten komentoon, joten Suomen suhde Saksaan on alusta asti näkyvissä.

Jo Kuusamon korvessa hyökkäystä odotellessa Leon alkuperäinen innostus laantuu. Hän on juuri ”henkisesti kyennyt palaamaan takaisin Summan aukeilta Päivin ja lapsen pariin ja alkanut arvostaa heidän yhteisiä pikku todellisuuksiaan enempi kuin Summaa ja sinne jääneistä kavereita” . Kansakunnan ”etu ei koskettanut häntä enää samalla tavoin kuin talvisodan aattona”, vaan hän ”halusi varjella yksilöllisyyttään, sitä ainoaa todellisuutta mistä hän saattoi edes jotakin ymmärtää.”

Vain nuoret joukkueenjohtajat innostuvat Suur-Suomen tekemisestä. Talvisodan rintamiehet anovat lomaa päästääkseen kotitilan heinätöihin.

Leon lähetin alikersantti Viljami Kälkäjän mielestä on ”passelia meille”, että ”isot sotakihot” tällä kertaa uskovat pärjäävänsä ”omalla uskollaan ja omilla suurilla sotasuunnitelmillaan”.

”Piru, kun ne rupiaa meitä tarvihtemmaa. Sillon ne alakaa sen vanahan hokeman: hyvä, sankari, täsä on nyt kohtalo, Suomi. Perkele sillon on kuule paskahommat tiijossa jätkämiehelle. Mitä ne muuta voipi, meitähän ne alkaa työntää siihen sotkuun jonka ne on ite tehneet.”

Leo ihailee, kuinka Kälkäjä kansakoulupohjalta ”osaa asettaa maailmanhistorian kohdalleen suhteessa omaan elämäänsä”.

Ei mökinmiehiä kuitenkaan pyhimyksinä esitetä. He eivät malta jättää heimoveljien sikoja ja kanoja rauhaan. Kyse ei ollut pikkujutusta, sillä kuten Mikko Porvali kaukopartiokirjassaan Hyökkäyksen edellä selostaa, sotaväen rikoslain mukaan kyseessä oli rikos nimeltä rosvonta, josta rangaistus oli ankarimmillaan viisi vuotta kuritushuonetta ja kuusi vuotta vankeutta. Moraaliselta kannaltakaan asiaa ei voi puolustella: köyhälle perheelle kotieläinten menetys voi olla kohtalokas.

Sotaoloissa on kuitenkin ymmärrettävää, että Leo katsoo asiaa sormien läpi, varsinkin kun asialle ei enää mitään voi: rajan läheisyydessä asuvat sotilaat ovat jo ajamassa sikoja kotiinsa.

Tavallisten sotilaiden rosvous rinnastuu puunjalostusteollisuuden himoon saada Itä-Karjalan metsät.

Myöhemmin Hessu väittää suoraan: ”Mikä Waldeneitten mielestä on Suomen etu, se lyö yksiin Yhtyneitten Paperitehtaitten etujen kanssa” ja ”’Strategiset’ rajat takaavat niille ilmaisen raakapuun.”

Siilasvuo jujuttaa saksalaisia

Kenraali Siilasvuo selviää innostuksesta nopeasti. Ymmärrettyään, etteivät motoroidut saksalaiset joukot pärjää korpimaastossa, hän on antanut tahallaan  epäsotilaallisista suomalaisista sotilaista huonon kuvan, ja etteivät saksalaiset tajua ottaa näitä tajuta kärkijoukoksi Sallassa.

Mutta myös suomalaisten hyökkäys Kiestinkiin pysähtyy mottiin. Sieltä Leo tuo eversti Turtolan terveiset, jotka todellisuudessa toi Wolf H. Halsti: ”Kyllä me voidaan sinne kuollakin, jos herroille siitä on jotakin iloa”.

Pelkkään etulinjan näkökulmaan ei jäädä. Toisin kuin ensimmäisessä osassa, jossa selustaa väheksytään, Leo alkaa levättyään ymmärtää myös esikunnan upseereita, joilla on monta vastaavaa ongelmaa hoidettavana.

Siilasvuo ymmärtää, mistä ”tärähtäneiden” ja ”piileskelijöiden” paljous johtuu: toisin kuin talvisodan aikana Suomussalmella, sotilaat eivät nähneet Vienan valloituksessa ”kouriinkosketeltavaa mieltä”.

Koska onnistumisen edellytyksiä ei ole, Siilasvuo alkaa tahallaan ”Jarruttaa saksalaisten käskyjen toimeenpanoa” ja ”hillitä omia komentajiaankin”.

Rintala arvostaa Siilasvuota, joka ei Ludendorffin muistelmien tapaan korota sotaa kaiken inhimillisen yläpuolelle. Suomussalmella Siilasvuo oli aktiivinen, mutta nyt hän noudattaa Sodan ja rauhan kenraali Kutuzovin taktiikkaa: tapahtumia ei voi pakottamalla pakottaa toiseksi, niiden logiikkaa on vain osattava seurata.

Nuoret saavat anteeksi illuusionsa

Täyslaidallisen saa sotapropaganda, joka saa Johannan kirjoittamaan ylioppilasaineessaan ”Jos saisin määrätä Suomen rajat” ”yhtäpitävästi historiallisten tosiasioiden kanssa että kolmen kannaksen rajat on meille sotilaallisesti tärkeät ja että lopultakin on oikeus tapahtunut”. Leningradin Johanna sentään jättää aineessaan tuhoamatta arvosanan alenemisen uhallakin.

Samoin kuin ensimmäisessä osassa, Hessun mielestä ”Johannan kaltaisten nuorten oli saatava pitää omat illuusionsa. Niin kauan kuin he itse uskoivat niihin. Miksi raastaa lapsilta ja nuorilta heidän rakentamansa kaunis maailmankuva? Mitä voi antaa tilalle? Ei muuta kuin tuhon odotuksen.”

Teoksen yhtenä vastakkainasetteluna on Hessun pyrkimys hengellisiin arvoihin ja naiseksi varttuneen Johannan pyrkimys toteuttaa naisen biologinen tehtävä ja kokea yksilöllinen onni.

Raksilan kaksi punaista aatetta

Oulun Raksilaan on rantautunut kaksi punaista aatetta: kristinusko Palestiinasta lähes 2000 vuoden takaa, sosialismi 1800-luvun Saksasta. ”Jeesuksen verellä pestyt ja punaisen aatteen uudestisynnyttämät iskivät toisiaan vastaan työpaikoilla, Raksilan saunassa lauantaisin ja keittiöissä jutellessaan Usein samassa talossa asui molempiin punaisiin kuuluvia. He kohtasivat toisensa halkoliiterissä, huusin portailla, huutelivat toisilleen aidan yli.” 

Köyhilläkin täytyy siis olla unelmia, joka auttavat kestämään. Stalinia nerona pitävät uskovat, että ”punainen voittaisi mustan faskistiperkeleen”.

Vain Ainon isä, entinen punakaartilainen Vihtori Niku ei usko huhuja, että länsivallat ovat Mannerheimille ilmoittaneet taanneensa Suomen itsenäisyyden.

Kun Valpo pidättää Penin ystävän Hanneksen sukulaisia, myös Hannes leimaa isänsä hulluiksi, joka ”tahtoo että ryssä voittaa”. Sen sijaan Peni uskoo oman kokemuksensa perusteella sedän olevan ”hieno ja kiltti ihminen”. Viattomuudelle ei ole poliittisia rajoja, vain ihmisen sisin merkitsee.

Monenlaista uskonnollisuutta

Hessu kauhistuu nationalismin sekoittamista uskontoon. Psalmin lupausta Messiaasta ”Kansa joka pimeässä vaeltaa kokee suuren valkeuden”, tulkitaan poliittisesti.

Toisaalta Mannerheimin miekantuppikäskylle antaa vastakohdan iltahartaus, jossa ”kiihkeäksi sinimustaksi tunnettu pappi” miellyttää Leoa puhumalla ”hengellisestä todellisuudesta: ’Vain tomu ja tuhka on väkevinkin ihmisvoima Jumalan edessä…ylpeyden hengestä Herra varoittaa meitä tekojamme tekemästä, matkalle lähtemästä, jopa isänmaata puolustamasta. Miehet, veljet, pyydetään sitä henkeä joka suurtenkin suoritusten edessä osaa nähdä miten vaivaiset me olemme kun me tekojamme kerskaamme. Kuinka me suomalaiset häpeämättä voisimmekaan kerskata. On onni, että juuri tänä iltana, jolloin tunteemme ovat korkealla, Jumala muistuttaa meitä siitä, mikä on väkevin kaikesta: rakkaudesta, armosta, laupeudesta.'” 

Hessu kastaa Leon ja Päivin kuopuksen vanhan kaavan mukaan, jossa kysytään kuten Kummisetä-elokuvan ensimmäisen osan kuuluissa kohtauksessa ”Luovutkos pois perkeleestä”. Käsitellessään vastaavaa kohtausta Mummoni ja Mannerheim -trilogiassa Pekka Tarkka toteaa, että Rintalalle ihminen on syntymästään asti perisynnin turmelema: ”ihmisen oma tahto on itsekkyyttä, kelvollista vain pahaan.”

Hessu ei usko lunastusoppiin eikä ylösnousemukseen. Hänen totuutensa löytyy Raamatun apokryfisiin kirjoihin kuuluvasta Salomonin Wiisaudesta (nykyisin Viisauden kirja).

Hessun mielestä ”Ahdistus kuuluu ihmisen perusolemukseen” siinä missä onnellisuus, eikä psykologien pitäisi yrittää ottaa ahdistusta pois vaan opettaa ”ihmistä kestämään ahdistuksensa, tulemaan toimeen sen kanssa. [- -] Syvyys puuttuu jos ahdistus pyyhitään pois”.

Toisaalta Hessu uskoo hyvään. Leo on tavannut samaa henkeä ”Summassa yksinkertaisissa maalaispojissa: hyvään uskovaa sisäistä iloa”, vaikka ”he saattoivat kirota iloisesti”. Leon keskustelukumppani Ensio Kynsilehto on ilmaissut asian näin: ”Katotaan, päivä se huomennakin, ei köyhällä muuta ole kuin toivo”.

Eversti Henri Mustamäen mielestä Hessun ”sisäiseen todellisuuteen” keskittyvä humanismi ei käy rintamalla: ”Raavaat miehet tarttee sisäisen varmuuden. Ainakin silloin tällöin. Minä en tarkoita uskovaisia miehiä vaan meitä tavallisia kirkon pakanoita. Sotilas kaipaa eheyden kokemusta yhtä lailla kuin se kaipaa joskus viinaa ja lomalla käydessään naista. Luuletko sinä että mökinpoika siitä kostuu jos sotilaspappi puhuu humanismista. Mutta jumala, Jeesus, siitä sillä on ainakin hämärä käsitys. Ja kun sotilaspappi sanoo että Jeesus auttaa sua, oli kyseessä tappelu ryssien kanssa tai kotihuolet tai muuten vain pitkäaikaisen sotavetelehtimisen korpeennuttama mielen ahdistus, oli se sinusta millaista taikauskoa tahansa, minusta se on oikein.”

Yksinkertaista kansan uskoa edustaa kirkkonummelainen ruotsinkielinen kalastaja Nordqvist, joka tuomitaan välirauhan aikana vankilaan salametsästyksestä, vaikka se on ollut välttämätön perheen ruokkimiseksi. Hän hyvästelee perheensä perinteisesti: ”God är trofast” (Jumala on uskollinen), mihin vaimo vastaa samalla lauseella. Kertoja kommentoi: ”Kun toivoa tarvittiin, siihen turvauduttiin.”  

Oulussa Aino Harjulainen on ryhtynyt lestadiolaiseksi, mitä jopa uskonnollinen äiti Eeva Maria pitää hurmahenkisenä liioitteluna. Mutta ”Astma osoittautui voimakkaammaksi kuin Ainon usko Jeesuksen parantavaan vereen. Joulunpyhien lähestyessä ahdistus syveni [- -] Mitä auttoi jos Kristus elikin kun Otto ja Ensio olivat poissa, poissa koti, poissa luonnollinen elämä.”

Alkuvuoden 1944 pommitukset tuovat taas sodan lähelle, mutta samalla ne vaikuttavat ”Ainoon parantavasti. Hän lopetti menneiden muistelun, astma hellitti, Aino piristyi ja palasi työhön” ja ”tavalliseksi kirkon kristityksi”.

Äiti Eeva Maria ei sano vastaan, kun isä Vihtori kommentoi: ”Naisihminen ei tuu toimehen ilman unelmia. Aino varsinkaan. Se tarttee alvariinsa kiinnekohran haaveesehen. Parree sen on että uskoo että Otto taikka Enska elää kun että toi Ristus Jumalanpoika elää. Parree se pitää Ainon virkiänä.”

Moraalin rappio johtuu virallisista valheista

Kun Hessu tulee keväällä 1944 käymään eversti Henri Mustamäen rykmentissä, tämä kertoo moraalin rappiosta: ”Miehistö ei ymmärrä sodan tarkoitusta. Ei sitä ymmärrä upseeristokaan. Siksi juopottelu leviää.” Se on tavallaan luonnollinen reaktio, kun suurin osa rintamaupseereistakaan ei usko Päämajan ”salainen”-leimalla varustettuja tilannekatsauksia. Silti ”pataljoonan komentajan ja komppanian päällikön pitää esiintyä miehille niin kuin kaikki olisi hyvin, niin kuin valmistauduttaisiin loppurytinän saaliin jakoon vaikka moni pelkää että sota on hävitty.”

Seuraus on, että sotilaat ”alkavat halveksia upseereita. Tämmöinen ’sotiminen’ se pohjustaa kuilua suomalaismiesten mieleen. Syvää kuilua. Tuli rauha kuinka hyvä tai kurja tahansa, se kuilu tuntuu kauan.”

Perimmäinen syy moraalin laskuun on Päämajan: ”jatkuvalla valehtelemisella viedään upseereilta moraali ja saadaan miehistö halveksimaan esimiehiään.”

Asemasodan aikana on revennyt olosuhteiden ero, jota Henri Mustamäki kuvaa: ”Tuolla neljän kilometrin päässä eletään kuin siviilissä, siitä saman verran koko Suomeen päin divisioonan portaassa eletään unelmien lomakylässä. [- -] Asemasota on kirottua. Tämä jakaa armeijan onnellisiin maan päällä eläjiin ja maan alla myyrinä asuviin etulinjan miehiin”.

Lottien arvostelu jatkuu

Rintala jatkaa lottien arvostelua samaan tyyliin kuin Sissiluutnantissa.

Henri Mustamäki kertoo Hessulle, että Lotta Svärdin johtaja Fanni Luukkonen ”ei osaa puhdassieluisuudessaan edes aavistaa, mitä hänen pikku kullanmurunsa täällä aiheuttavat pelkällä olemassaolollaan.” Kyse ei ole siitä, että lotat olisivat ”kevytmielisempiä kuin muutkaan ihmiset” vaan siitä että ”niitä on niin pirun paljon tuolla unelmaportaassa”, mikä ”aiheuttaa kireyttä etulinjan miehissä. Kansanmiehet halveksivat lottia, tai ainakin yleistävät näiden käyttäytymisen muutamien esimerkkien perusteella.” Tässä Rintala selittää, miksi Linnan lotta Kotilainen joutuu Linnan sodan lopussa halveksinnan kohteeksi. 

Toinen syy on Henrin mukaan lottien koostumus:Lotiksi tulevat ne jotka itse kuuluvat herrasväkeen tai yrittävät samastua ylempiin luokkiin. Se on se perussyy miksi niitä ei etulinjassa katsota hyvällä silmällä. Ja miksi katseltaisiin, herrojen kanssahan ne elävät tuolla onnellisten maassa.”

Henri myöntää, että ”Lääkintä- ja muonituslotat ovat asia erikseen. Miehet ymmärtää niiden tarpeellisuuden.” Näitä lottia ei kuitenkaan kuvata.

”Mutta nuo esikuntien toimistoissa pyllyään pyörittelevät tipuset.  Jos minä olisin Airo tai Mannerheim, yhtään alle 50-vuotiasta naista ei istuis lottana toimistoportaassa.” Avoimeksi jää, mistä tällaisia naisia olisi riittävästi saatu. 50-vuotiaiden terveys oli tuolloin nykyistä huonompi, eivätkä naimisissa olevat voineet lähteä rintamalle.

Toisaalta Aken tytär Kaarina löytää lottakomennuksella luutnantti Ilmarin, jonka kanssa kihlautuu lyhyen tuttavuuden jälkeen silkasta rakkaudesta.

Ylioppilaaksi päästyään 1943 Johanna hinkuu vanhemmiltaan lupaa päästä lotaksi, mutta kokemus on pettymys: ”Koko vuosi on tainnut mennä hukkaan [- -] Minun olisi sittenkin pitänyt mennä yliopistoon. [- -] Ei tämä ole yhtään semmoista suurta ja jaloa kuin isä luulee. Pikkumaisia ihmisiä, tärkeitä itsekkäitä viestiluutnantteja, aina vaan naisia jahtaamassa vaikka kotona on vaimo ja lapset.” Johannan mielestä vastuussa ovat siis jahtaavat miehet.

Mannerheimia ironisoidaan

Rintala omistaa Mannerheimille luvun Suuren hengen läsnäolo, jossa marsalkka rintaman romahdettua kesäkuussa 1941 käy mielessään läpi jatkosotaa ja omia ratkaisujaan.

Mannerheim kieltää, että hän, entinen venäläinen kenraali, olisi koskaan uskonut, että Natsi-Saksa ”kykenisi lopullisesti tuhoamaan Venäjän, oli siellä mikä tahansa hallintojärjestelmä. Kansa siellä oli aina sama Venäjänkansa ja maa suuri ja laaja.”

Sen sijaan marsalkka on kesä-heinäkuussa 1941 uskonut, ”että molemmat totalitarismit heikentäisivät toisiaan keskinäisessä sodassaan niin paljon että lopullinen toisen maailmansodan rauha koituisi lännen demokratioiden hyväksi ja että talvisodassa taistellut Suomi saisi vihdoinkin osakseen ansaitsemaansa oikeutta”.

Mannerheim väittää, että on jo heinä-elokuussa 1941 havainnut Saksan sodankäynnissä pahoja merkkejä, jotka sitten vuoden mittaan syvenivät. Mutta vasta Stalingradin jälkeen ”hänelle alkoi valjeta tilanteen koko karmeus. Venäjä ei ainoastaan tulisi heikentämään Saksan sotilasmahtia ja lyömään siihen syviä haavoja. Ei. Se murskaisi Saksan. Ilman USA:takin jos niikseen tuli. Hitaasti. Kuluttamalla Saksan sotakaluston loppuun.” 

Mannerheim on kuitenkin luottanut Stalinin ja puna-armeijan johdon olevan perivenäläisen järkeviä ja toimivan tosiasioiden eikä ideologian pohjalta. Marsalkka ei ole uskonut tiedustelutietoja suurhyökkäyksen valmisteluista, koska on uskonut puna-armeijan kiirehtivän Berliiniin. Sodan lopputulos ratkaisi myös Suomen kohtalon.

”Sitten tuli kesäkuun kymmenes päivä. / Generallissimus Staliniinkaan ei voinut luottaa. / Suomen armeijakin petti hänet Karjalan kannaksella.” 

”Bolsheviikkifobia”, joka on vaivannut Mannerheimia vallankumousvuodesta 1917, syvenee.

Elokuvassa Tali-Ihantala 1944 esitetään, että suunnitelmana oli lyödä puna-armeija Tali-Ihantalassa. Sen sijaan Rintalan Mannerheim pitää puhelussaan kenraali Laatikaiselle jo VT-linjaa (Vammelsuu-Taipale) paikkana, jossa ratkaistaan ”Suomen kohtalo”.

Mannerheim kuvataan ironisesti, turhamaisena, itseään korostavana ja itsevarmana ilman syytä, keskittyneenä oman maineensa ylläpitoon. Marsalkka on täysin vailla Mummoni ja Mannerheim -trilogian loppupuolen vanhan marsalkan illuusiotonta viisautta.

Luvun ironiaa lisää aiemmin kerrottu. Välirauhan aikana eversti Henri Mustamäki on vähätellyt Mannerheimin roolia Saksan-suuntauksen hyväksymisessä: ”Ei Marsalkka tätä itse päätä” [- -] ”Vaikka se päätökset tekeekin, se tekee ne siltä pohjalta kuinka ne sille esitellään. Jääkärikenraalit ja jääkärieverstit hänen päätöksiinsä vaikuttavat asioita esitellessään, mahdollisuuksia kuvaillessaan, vorausdisponierugeja tehdessään. Tältä pohjalta Marsalkka tekee omat päätöksensä.”

Tukikohta ”Kaljun” takaisinvaltaus on divisioonan komentajan mielestä sotilaallisesti merkityksetön, ja sotilaat syyttävät kenraali Oeschia ”sotahulluksi”. Todellinen syy on, ettei Oesch halua antaa Mannerheimille ”toista mahdollisuutta tulla tänne nokittelemaan”. Tässä arvostellaan Mannerheimin tunnettua tapaa puuttua pikkuasioihin.

Ylä- ja alatason prioriteettien ero tulee räikeästi esiin, kun Jussi haavoittuu tukikohdan valtauksessa päähän.

Poliittiset kannunvalajat ja sodan todellisuus

Eetu valittelee, että sota on Stalingradin antautumisen jälkeen alkuvuonna 1943 tosiasiassa ratkaistu mutta Suomi ei tosissaan tahdo rauhaa, koska ei suostu vuoden 1940 rajoihin. Vielä ei Hessukaan ole valmis tällaisiin ehtoihin.

Keväällä 1944 Hessu, Henri ja Leo kannattavat Neuvostostoliiton rauhanehtojen hyväksymistä, koska uskovat Saksan rinnalla sotimisen johtavan täydelliseen tuhoon. He siis yhtyvät Paasikiven kantaan, että parempia ehtoja ei voi saada.

Näkökulmasta riippuen Nahkapeitturien linja on terveen kriittinen vai jälkiviisaan suomettunut teos. Kannattaa kuitenkin huomata, että henkilöiden mielipiteet vaihtuvat usein. Hessu tunnustaa olleensa monesti väärässä ja päättää vaieta näkemyksistään, jottei ärsyttäisi sukulaisiaan.

Loppujen lopuksi poliittisten ratkaisujen puntarointi on toissijaista. Romaani näyttää elämän kokonaisuuden ja muistuttaa, että kyse ei ollut siirroista šakkilaudalla vaan elävistä ihmisistä. Kertoja toteaa: ”Vain niillä joita sota ei ollut mitenkään koskettanut tuntui olevan hallussaan maan ongelmien ratkaisu.” Arvostelu kohdistuu niin sodan jatkamista kannattaviin kuin rauhanoppositioon.

Kuten Lev Šestov sanoo, Tolstoin Sodassa ja rauhassa isänmaallinen puhe on teennäistä ja parhaatkin henkilöt ovat sodan aikana aidosti kiinnostuneita vain omaisistaan. Rintala ei leimaa yleisistä asioista huolestumista niinkään epäaidoksi kuin turhaksi.

Rintala näyttää, että ihmisessä on monta puolta. Äärioikeistolainen Ake on ideologisesti infantiili, mutta ammattitaitoinen agronomi ja isänä demokraattinen ja avaramielinen: hän luottaa Kaarina-tyttärensä valinneen kelpo miehen. Sen sijaan äiti Lilli on toisaalta säätytietoinen Vuoksen hovin perijä, joka kyselee Kaarinalta tuntemattoman luutnantin taustaa, toisaalta hän osoittaa moraalista vapaamielisyyttä suositellessaan mieluummin aviottoman lapsen synnyttämistä kuin pakkoavioliittoa satunnaisen suhteen kanssa, jotta ”kunnia” ympäristön silmissä säilyisi (Lillin epäilys on kylläkin väärä).

Sota näyttää ”todellisen luonteensa”, kun Jussi haavoittuu tukikohta ”Kaljun” turhassa operaatiossa. ”Lassikin unohti kannunvalantansa”, kun ”Tärkeämmäksi tuli se selviäisikö Jussi hengissä.”

Heti perään Hessun naimisissa oleva rakkauden kohde Anni Berg kokee, että ”Lähimmäisen etsiminen sosiaalisena kohteena” menettää merkityksensä, kun pieni tytär joutuu neuvostopartisaanien uhriksi.

Silmät suljetaan ennen suurhyökkäystä

Palattuaan Kannakselle Lilli ”oli linnoittautunut elämään niin kuin tapana oli, niin kuin ’pruukattiin’ ja kieltäytyi näkemästä ja kuulemasta mitä ympärillä tapahtui.” Lilli ei halua kuulla mitään maailmansodan kehityksestä ja suuttuu sukulaistensa riidellessä rauhan puolesta tai vastaan, sillä nuo asiat ”jo pelkällä olemassaolollaan uhkasivat kartanon, Lillin jälleen henkiin rakentaman maailman ja hänen täällä olevien rakkaittensa tulevaisuutta.”

Rintala ei soimaa Lilliä, joka keskittyy perheen kannalta tärkeimpään asiaan: saamaan miniänsä Päivin ajoissa synnytyslaitokselle.

Vielä silloinkin kun puna-armeijan tykkien jylinä kantautuu Vuokselle ja kuullaan, että etulinjasta on luovuttu, Lassi kyselee, milloin tehdään vastahyökkäys.

Hessu moittii, ettei Leo ”osaa ajatella muuta kuin hanttiin panemista vaikka viimeiseen mieheen”, koska on juuttunut Summan kokemuksiin. Tässä näkyy Hessun heikkous: hän antaa liian helposti periksi.

Leo osoittaa realisminsa vastaamalla, että hän on väsynyt sotaan, mutta ”Mitä me muuta voidaan kerran tähän on jouduttu ja kerta aikaisemmin ei olla rauhaan päästy.”

Kun Leo toteaa, että perheellä on taas edessä evakkoreissu, Ake kiihtyy: ”Miksei kukaan vastuullinen ihminen varoittanut karjalaisia aikaisemmin. [- -] Tämähän on rikollisista piittaamattomuutta karjalaisia kohtaan.” 

Aken perheessä mieliala muuttuu rauhan puolelle Leon kaaduttua Kuuterselässä ja perheen valmistautuessa toiseen evakkoon lähtöön. Lilli lohduttaa Akea: ”Muistoissa, rakas, muistoissamme.” Tässä on samaa sävyä kuin P. Mustapään runossa Muisto: ”Sen jonka saimme, tuskin saimme ensinkään, / ja kadotettu tuskin poissa on”.

Todellisuus ei vastaa mielikuvia

Mannerheimin ylevien sanojen ja rintaman todellisuuden ero tehdään selväksi, kun sotilaiden joukkopako Kuuterselässä alkaa.

Vaikka Leo haavoittuu, hänestä tuntuu tärkeältä viedä perille sanoma: ”VT-linja Kuuterselässä on tyhjä, sekä etulinja että sulkulinja ja ne on miehitettävä heti. Sodalla on vain sodan oma sääntö: Kuuterselässä ratkaistaan Suomen kohtalo.”

Mutta Leon tajunta hämärtyy, eikä hän enää ymmärrä, mikä sanomassa on tärkeää.

Ennakkoaavistukset menevät pieleen myös yksityisellä tasolla: Leo on ollut valmis kuolemaan talvisodan viime päivinä ja pelännyt kuolevansa lähtiessään jatkosotaan, mutta nyt hän uskoo selviävänsä hengissä. Leon sekavuustila viime hetkinä on vastakohta Sodan ja rauhan ruhtinas Andrein seestyneelle kuolinkohtaukselle.

Rintala näyttää konkreettisesti, miten sotapropaganda on luonut kestämättömiä mielikuvia, kun kokematon upseerioppilas pöyristyy nähdessään Viipurissa sotilaiden ryöstävän alkoholiliikkeen: ”Nuo eivät ole mitään suomalaisia sotilaita. Pohjasakkaa. Ali-ihmisiä.” Sana ”ali-ihminen” viittaa siihen, että upseerioppilas on omaksunut vaikutteita natsismista.

Viholliset ovat samanlaisia ihmisiä

Sota on vaikuttaa ihmisiin dehumanisoivasti: edes vihollisen siviilejä säälitä.

Johannan isä Lassi ”oli joulupöydässä esitelmöinyt Leningradin ihmisistä kuin numeroista, että nyt ne kuolivat siellä nälkään, täit pakkasella, ei tarvinnut haaskata ammuksia, rautainen rengas kaupungin ympärillä riitti. Eihän isä ollut paha ollut kuinka se voi ajatella ihmisistä noin? Isä hymyili syödessään. Silloin tuska nousi Johannan suuhun asti, hän ryntäsi pöydästä sängylleen ja itki tyynyä vasten.” 

Kohtaukselle antaa vastakohdan toinen kohtaus: Leon ruumis jää vähäksi aikaa vihollisen puolelle, ja hänet löytää puna-armeijan nuori, pitkäraajainen, hento ja hienohipäinen luutnantti, joka ”katseli Leon leveätä otsaa, jykevää leukaa ja poskipäitä. Raskastekoisen balttilaisen näköinen Leo muistutti hänen ympärillään seisovia tykkimiehiä. He olivat samasta puusta veistettyjä.”

Leon tavarat otetaan, ja kun luutnantin sormiin tarttuu tämän verta, hän putsaa ne hajuvedellä, jota lorauttaa Leonkin päälle.

Kun suomalaiset valtaavat paikan uudelleen, he hämmästyvät: ”Miten helevetissä se [Leo] on kerennyt yhen yönseuvun aikana ruveta haisemaan nuin kovasti ryssälle.”

Kohtaus osoittaa, että kansallisuus ja siten siihen perustuvat rajat ”meidän” ja ”muiden” on vain pintaa. Sisimmässään ihmiset ovat samanlaisia.

Miksi romaani loppuu kesäkuuhun 1944?

Rintala on aiemmin kuvannut kesän 1944 taisteluja dokumenttiromaaneissa Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet. Hän ei käyttänyt sanaa torjuntavoitto, vaan kyse oli enemmästä: suomalaisen identiteetin säilymisestä.

Nahkapeitturien linjalla loppuu kuitenkin kaikkein toivottomimpaan hetkeen. Puna-armeija on murtanut Suomen puolustuksen kymmenessä päivässä. Ake ja Lilli Kumelan kotona Vuoksen hovissa ”siitä ei uskallettu puhua ääneen. Jokainen tajusi ilmankin mitä tämä merkitsi. Suomen loppu oli tullut. Kannattiko täältä enää koota tavaroitaankaan ja yrittää niiden kanssa Sisä-Suomeen kuten ensimmäisellä korpivaelluksella. Jos se repeääkin koko puolustus tällä kertaa.”

Yksilötasolla Rintala kuvaa Johannan henkiseen luhistumiseen tyhjässä Viipurissa, jossa sotilaat löytävät hänet pianoa soittamassa. Noutaessaan Johannan Lappeenrannasta kotiin Hessu kirjoittaa Annille, että häntä yhdistää Johannaan ”avuttomuuden liikuttava kokemus”, Annin kanssa taas ”yhteinen yksinäisyys, surun, ahdistuksen yhteisyys”.

Rintala ei kaihda näyttämästä heikkoutta – edes naiset eivät ole koko ajan vahvoja selviytyjiä.

Romaanin loppu vakuuttaa, että tapahtuupa ylätasolla mitä mullistuksia tahansa, ihmisten elämä jatkuu ja juuri se on tärkeintä.

Hessu on liian naiivi sanoessaan: ”On sitä ennenkin oltu Venäjän alla”. Tsaarin Venäjä oli eri asia kuin Neuvostoliitto, kuten Viron historiasta tiedetään. Olisiko Johanna todella saanut elää tavallista elämää vai joutunut perheineen kyyditetyksi?

Silti syvemmällä tasolla Rintala osuu oikeaan. Ilman tavallista elämää ei ole mitään. Siksi ihmisten täytyy epätavallisina ja vaarallisina aikoina uskaltaa elää tavallista elämää ja varmistaa sen jatkuminen menemällä naimisiin ja saamalla lapsia.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogiin aiemmin seuraavista Rintalan teoksista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, Pojat, Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen, Nahkapeitturien linjalla 1. Ensimmäisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta, ja Poikien yhteydessä käsitellään tutkimuksia suomalaisten naisten suhteista saksalaisiin sotilaisiin.

Nahkapeitturien linjalla -teoksesta Ouki-tietokannassa.

Wikipediasta löytyy kartta VT-linjasta.

Kirjallisuus

Halsti, Wolf H.: Muistelmat 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Krosby, Hans Peter: Suomen valinta 1941. Engl. käsikirjoituksesta Finland and ’Barbarossa’ suom. Erkki Ihalainen. Kirjayhtymä 1967.

Porvali, Mikko: Hyökkäyksen edellä. Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941. Atena 2013.

Runeberg, J. L.: Torpan tyttö Wikiaineineistossa

Šestov, Lev: Dostojevski ja Nietzsche (Tragedian filosofia). Suom. ja selityksin varustanut Mari Miettinen. Ilias 2009.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.

Upton, Anthony: Kommunismi Suomessa. Alkuteos: Communism in Finland. Kirjayhtymä 1970.

Upton, Anthony: Välirauha. Alkuteos Finland in crisis 1940-1941. Suom. Sirkka Upton. 2. p. Kirjayhtymä 1965.

Paavo Rintala: Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen

Paavo Rintala oli jo varhain poikkeus suomalaisten kirjailijoiden joukossa. Hän ei kuvannut sotaa vain suomalaisten kannalta ja eristettynä maailmansodasta, vaan mukana olivat alusta lähtien myös saksalaiset, myöhemmin myös venäläiset.

Napapiirin äänten synty

Napapiirin äänissä (1969) Rintala kertoo moderniin tapaan teoksensa synnystä.

Rintalalle oli jäänyt lapsuuden kokemuksista trauma. Hän oli sodan aikana ihaillut saksalaisia sotilaita, koska nämä olivat näyttäneet ulospäin ylivoimaisilta ja antaneet Oulun pojille leipää. Sitä suurempi sokki oli ollut sodan jälkeen kuulla saksalaisten hirmuteoista muualla.

Tätä syyllisyyttä Rintala tilitti Leningradin kohtalonsinfoniassa (1968).

Leningradissa Rintala tapasi juutalaisen kirjallisuudentutkijan Efim Edkindin, joka oli toiminut sodan aikana Lapissa Puna-armeijan tiedustelu-upseerina. Edkind antoi Rintalalle saksalaisten sotilaiden kirjoittamia runoja, jotka oli saatu sotasaaliina.

”Saksalainen ihminen”

Näiden todellisten runojen perusteella Rintala loi Napapiirin äänten päähenkilöksi Paulin, jota hän kutsuu ”saksalaiseksi ihmiseksi”. Paul on Paul on tykistön yliluutnantti ja siviiliammatiltaan tekniikan tohtori, joka on tehnyt ballistisia tutkimuksia.

Paul lähtee Stettinistä laivalla kohti pohjoista 5. kesäkuuta 1941. Samaan aikaan lähtee Oslosta armeijakunnan esikunta.  Armeijakunnassa on kaksi divisioonaa ja moottoroitu tykistö, yhteensä 40 600.

Muonaa on varattu kolmeksi kuukaudeksi, ammuksia kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi, bensiiniä ja naftaa kahdeksi kuukaudeksi. Varastot tuntuvat liiallisilta, sillä kartasta katsoen Murmanskiin ja Arkangeliin ei ole Suomen ja Neuvostoliiton rajalta pitkäkään matka.

Laivan saavuttua Ouluun jatketaan junalla Rovaniemelle. Siellä huomataan, että Paulilla on liian korkea koulutus patterin päälliköksi. Hänet sijoitetaan armeijan säähavaintoasemalle, tehtävänä on koeampuma-aseman järjestäminen.

Saksalaiset vaikeuksissa Lapissa

Sallassa hyökkää 169. divisioona, Waffen-SS-divisioona Nord sekä suomalainen 6. divisioona. Kohteena on Kantalahti. Kaikkien – myös Paulin – mieliala on toiveikas.

Mutta heti alkuun Waffen-SS-divisioona Nord joutuu pakokauhun valtaan. Tämä herättää ilkkumista armeijan (Wehrmachtin) sotilaissa: ”SS-Fritz, mitä sitä täällä teet, / mene kotiisi marssimaan sunnuntaisin!” Ja: ”SS-Demelhuber, Hampurin kadut ovat leveitä, / siellä ei eksy metsään, / hyvää jatkoa!”

Joukkopaosta rangaistaan teloittamalla kolme tavallista sotilasta, jotka ovat aiemmin syyllistyneet pikkurikkeisiin, kuten kioskimurtoon Norjassa ja masturbaatioon. Paul, joka määrätään todistaman teloitusta, pitää rangaistusta mielettömänä.  Koko divisioonan miehethän pakenivat – jos jotakuta olisi pitänyt asiasta rangaista, niin upseereja.

Suomalaisen ja saksalaisen taktiikan ero

Jatkossa saksalaisen motorisoidun armeijan eteneminen on täysin riippuvainen suomalaisista, jotka koukkaavat venäläisten selustaan.

Saksalaiset etenevät peräkkäin jonossa, joten vihollisen on helppo ampua heitä. Suomalaiset taas etenevät mutkitellen ja hajallaan, heittäytyvät ammunnan kohteiksi joutuessaan heti maahan ja nousevat ylös toisesta paikasta.

Tykistön suuntimet saksalaiset määrittelevät vain kartan mukaan, mutta kompassi valehtelee. Siksi suomalaiset tykinjohtajat ovat etulinjassa.

Mutta syystä saksalaiset huomauttavat, että suomalaiset halveksivat heitä jo liikaakin. Lappihan on sivunäyttämö, jossa ei ratkaista sodan lopputulosta.

Waffen-SS-yksiköitä pidettiin eliittisotilaina, mutta poikkeuksia oli. George H. Stein kertoo teoksessaan Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa, että kyseinen Kampfgruppe Nord koostui yli-ikäisistä reserviläisistä, jotka oli koulutettu vain poliisitehtäviin, ei sotaan. Lisäksi esimiehet olivat epäpäteviä: heillä oli kokemusta vain keskitysleirin vartijoiden yksikköjen johtamisesta ja avuttomien siviilien tappamisesta.

Paulin työtoverit

Paulin lähimmät työtoverit ovat tulenjohtajana toimiva Hermann, joka tutkii innolla jäkäliä, ja säähavaintoaseman päällikkö Otto Reichelmann.

Hermannilla on kotona Saksassa vaimo mutta myös saksalaisten lomakaupungissa Oulussa naisystävä, joka on tahollaan naimisissa. Oton elämän suurimpia iloja onkin päästä nauttimaan normaalista elämästä, johon kuuluu esimerkiksi kylpyhuone.

Otto sen sijaan on uskollinen aviomies, joka kaipaa vaimoaan ja tyttäriään. Kämppäkaveria kiusaa, kun Otto juttelee jatkuvasti ääneen vaimonsa kanssa sekä käytännöllisistä että intiimeistä asioista.

Lopulta Otto palelluttaa jalkansa. Se amputoidaan, mutta sekään ei pelasta hänen henkeään. Viime hetkellä hän herää haave-elämästään.

Suomalaisten äänet

Napapiirin äänissä saavat äänen myös suomalaiset, sekä sotilaat että upseerit. Osa mainitaan nimeltä kuten JR12:n komentaja Puroma. Muut rykmentit ovat JR 33 ja JR 54.

Rintalan lähteenä ovat Yleisradioon tehtyjä sotilaiden haastattelut, joista Rintala oli aiemmin julkaissut kesän 1944 taisteluja Kannaksella kuvaavat Sotilaiden äänet (1966) ja Sodan ja rauhan äänet (1967).

Nuoret sotilaat ovat alkuun innostuneita ja uskovat, että Neuvostoliitto kukistuu nopeasti ja helposti. Talvisodan kokeneet miehet toppuuttelevat heitä.

Sota kairalla on loputonta kävelemistä ja soilla ja jängillä sekä aseiden, kahden viikon ammusten ja ruuan kantamista. Osittain saksalaiset lentokoneet pudottavat muonaa.

Saappaat kastuvat ja, mikä vielä pahempaa, tupakat kastuvat. Puhtaita alusvaatteita saa vain vihollisen kuormastosta.

Parhaiten jää mieleen kapteeni Rounija, jonka kautta kuvataan upseerin tuntoja. Rounaja on sotinut talvisodan Kannaksella, mutta joutunut nyt ihan erilaisiin olosuhteisiin. Miten tulla toimeen Pudaskoskelta kotoisin olevien miesten kanssa, kuten tulee kova paikka?

Kapteeni on hyvä sotilas, mutta pitää samalla miestensä puolta. Hän huolehtii, ettei turhia hyökkäyksiä tehdä, vaan tykistö ampuu ensin. Näin hän ansaitsee miestensä luottamuksen.

Vaihtokauppaa viinalla, varusteilla ja vangeilla

Suomalaiset ihmettelevät saksalaisten muonaa: juusto on valmiiksi homeista, vesipulloja on tuotu Saksasta vaikka lähteestä saisi parempaa vettä, punaviinistä ei tule kunnon humalaa.

Mutta yksi kelpaa: konjakki. Siihen suomalaiset vaihtavat kaiken mahdollisen: omat karvalakit, kumisaappaat ja muut varusteet, yksikön kirveet ja sahat, varastosta varastetut kamiinat.

Lopulta vaihdon välineiksi joutuu jopa kolme vankia. Tämä kammottaa saksalaisia ja saa heidät pitämään suomalaisia viinanhimossaan eläiminä.

Lili Marlenen ja Goethen runon muunnelmia

Suomen ilmasto on saksalaisille sotilaille kauhistus: ensin yötön yö, sitten pakkanen ja pimeys. Moraali alkaa rapistua.

Ensin kaivataan kotiin mutta sitten tajutaan, että sinne ei koskaan päästä – ja tästä syntyvät runot. Ne ovat kirjassa suomeksi käännettynä, lopussa myös alkuperäisinä saksaksi.

Osa runoista ovat muunnelmia sota-aikana suositusta iskelmästä Lili Marlene.

Aluksi runot ovat romanttisia: ”Kun väsyneenä pääni / sun sylissäsi on, / kun katson ystävääni, on onni loputon. / Sun povellesi painaudun, saa hetken kauan kaivatun, / saan sun, Lili Marlen!”  

Kaipuu rakastetun luo osoittautuu kuitenkin haaveeksi: ”Tuokin onnenhetki / jää pelkkiin unelmiin, / kun jääkäreiden retki / näin päättyy tunturiin.”

Toinen pohjateksti on Goethen tunnettu runo Tunnetko maan missä sitruunat kukkivat. Sitä on väännelty näin: ”Tunnetko maan missä koskaan ei aurinko näy, / missä ihminen idiootiksi käy / kun kunto ja moraali karsitaan pois. / Oi Karjala, / nuoruutemme murhaaja.”

Jatko on avoimen poliittinen: ”Rakas Hitler, antaisitko meille nyt / mitä puheillas olet meille syötellyt, / eikä pelkkää silliä ja perunaa. / Oi Göring, Möhömaha, / on olo täällä paha. // Terve, Hitler, meidän Johdattaja, / Saksan kansa sen kun turtuu yhä / ja paisuu johtoportaan ihrapinta pyhä. / Oi Stalin ainokainen, pelastajamme vainen.”

Synkin on Lapin divisioonan laulu: ”Olemme rämpineet sen metsiä ja soita, / olemme tappaneet ja tulleet tapetuiksi. / Meitä on käsketty: taistelu tai voitto! / Mutta voitto, mikä on voitto? Saksan Lapin-divisioona ei tunne sellaista.”

”Ryyppäämistä, paskantamista, / syödä ahmia ja murhata.”

”Ikuinen metsä, erämaa. Kello 12 laskee aurinko / ja mielenturtumus on ainoa onnentila.”

”Kuka vielä uskoisikaan meitä ihmisiksi, / ei meitä ihmisiksi voi tunnistaa.”

Ja joka säkeistön jälkeen toistuu: ”Me emme palaa koskaan kotiin.”

Koskettavin on venäläisten sotavankien yksinkertainen laulu: ”Voi äidin vittu, / Miksi minut synnytit! / Mikä elämä, mikä elämä. / Olisitpa mennyt kesken.”

Runojen vaikutus Rintalaan

Napapiirin äänten lopussa Rintala palauttaa Leningradissa runot Edkindille. Hän kertoo taustastaan ja lisää: ”Ja vasta nyt, näiden runojen ja laulujen jälkeen, olen pystynyt palaamaan takaisin siihen tuntuun, mikä meillä Oulun pojilla oli saksalaisista. En ainakaan häpeä enää sitä, että poikasena pidon heistä.”

Rintala siis näkee saksalaiset taas ihmisinä ja yksilöinä.

Efim huomauttaa: ”Te olitte Suomessa. Saksalaiset eivät tulleet sinne miehittäjinä vaan liittolaisina. Norjassa oli jo ihan toista.”   

Sotapolitiikan kritiikkiä

Napapiirin äänet sisältää myös romaanissa harvinaista suoraa kritiikkiä siitä, ettei jatkosotaan johtanutta politiikkaa ole Suomessa käsitelty rehellisesti.

Rintala lainaa kenraali Puroman JR 12:n juhlassa 1966 pitämää puhetta, jossa jatkosodan syttyminen supistuu lauseeseen: ”meidän piti alkaa miettiä myös turistimatkaa tuohon itäiseen suuntaan.”

Rintala kommentoi, että kenraalin puhetta myhäillen kuuntelevat entiset rintamamiehet eivät vieläkään osanneet tiedostaa, ”että he olivat olleet Hitlerin Saksan Norjan Armeijan alaisia, että heidän ylin komentajansa oli saksalainen Falkenhorst, että heidän kohtalostaan päätettiin alustavasti jo toukokuussa 1941 saksalaisten ja suomalaisten upseerien karttojen ääressä.”

Romaanin ilmestyessä ulkomaalaiset tutkijat olivat asettaneet kyseenalaiseksi Arvi Korhosen ”ajopuuteorian”, mutta suomalaiset suostuivat vain hitaasti myöntämään, että Suomen liittyminen sotaan oli etukäteen suunniteltu ja sovittu saksalaisten kanssa.

Juuri Lapissa ”erillissotateesiä” oli vaikeinta perustella. Paitsi että suomalaiset joukot oli alistettu saksalaiseen komentoon, kyse ei toisin kuin Laatokan Karjalassa ja Kannaksella ollut edes aluksi talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamisesta (Sallan itäosaa lukuun ottamatta) vaan ”vanha” valtakunnan raja ylitettiin jo kesällä 1941.

Ennen kaikkea Rintala esittää, että hyökkäys pohjoisessa palveli ensisijaisesti Saksan, ei Suomen etua. Siten myös uhrit tuntuvat erityisen turhilta.

Kansa teki sodassa mitä käskettiin – mutta rauhan aikana se petettiin

Rintalan kritiikki jatkuu:

Kesällä 1944 ”jänkäjääkärit, metsätyömiehet, asutustilalliset, maanviljelijät”, ”kaikki Lapin asekuntoiset eläjät” vietiin Kannakselle, ”jotta historia saisi uuden ylvään torjuntavoiton ja Ihantalan ihmeen myytin. Olisi luullut, että se olisi riittänyt yhden miespolven osalle, mutta ei. Te jouduitte häätämään maasta pois ne, jotka teitä olivat alussa komennelleet. Te teitte sen.” 

Rauhan tultua miehille annettiin asutustilat, jotka he raivasivat ja jonne he rakensivat asumukset. He menettivät raskaassa ja lopulta tyhjiin rauenneessa työssä terveytensä ja lopulta muuttivat ”työttöminä Ruotsiin, pois Sallasta ja koko Lapista, puutetta pakoon”.

Siten kenraalin sanoilla ”Meillä on nyt, voimme sanoa, kaikki hyvin!” on ironinen kaiku. Hän ei tunne todellisuutta – tai tuntee mutta haluaa pitää yllä illuusiota sodassa yhtenäisestä, nykyisin hyvinvoivasta kansasta.

Se toinen Lili Marlen

Rintalan toisessa Lappiin sijoittuvassa romaanissa Se toinen Lili Marlen (1975) toistuvat Napapiirin äänten teemat. Henkilöinä on jälleen sekä suomalaisia että saksalaisia, mutta tapahtuma-aikoja on kaksi: sota-aika ja ilmestymisajan nykyaika eli 70-luvun puoliväli.

Kirjan nimi Se toinen Lili Marlen viittaa toisaalta Lili Marlenesta tehtyihin muunnelmiin, joissa arvosteltiin sotaa ja Hitleriä: ”On täysin tolkutonta / tää sota tunturin. Vain lieju, saasta sonta / ja käskyt Hitlerin.”

Rakastetun uskollisuuteen ei voi luottaa: ”Ennen kuin turve peittää mun / vielä SS-karju ottaa sun / niin juur Lili Marlen!”

Toisaalta Lili Marlene -iskelmän sanat käyvät toteen. On olemassa myös naisia, jotka odottavat miestään uskollisesti.

Leipuri ja sotamies Martin Kubler menee naimisiin Angelan kanssa tätä koskaan tapaamatta. Angela nimi tarkoittaa enkeliä.

Vihkiminen toteutetaan sijaisvihkimyksenä, joka on kuvattu jo Napapiirin äänissä: Hitlerin kuvan alla seisoo samalla hetkellä mutta eri paikassa morsian ja sulhanen siten, että toista osapuolta edustaa valokuva.

Uskomatonta kyllä, seuraa vuosikymmeniä kestävä onnellinen avioliitto.

Herrat ja kansa sodassa

Suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden sodanaikaisia suhteita kuvataan Napapiirin äänten tavoin kaupankäynniksi. Saksalaisilla on näennäisesti kaikkea, mutta heiltä puuttuvat erämassa välttämättömät tavarat, ne joita esimerkiksi kumisaappaat. Suomalaiset taas ovat valmiit myymään mitä vain, kunhan saavat konjakkia.

Luutnantti Pirkkula pitää sotilailleen puhuttelun, kun divisioonan varastosta on hävinnyt kamiina, joka on myyty saksalaisille. Pirkkula kuitenkin lisää: ”Tietysti tommonen asiallinen vaihtaminen on jokaisen ittensä harkinnassa.” Asiallisen luutnantti selittää tarkoittavan omia vaatteita ja muita omia vehkeitä.

Todellisuudessa Pirkkula on sopinut alaistensa kanssa, että nämä hoitavat vaihtokaupat ja hän saa niistä prosentit. Seuraavaksi on aikomus myydä viestikomppanian sahat ja kirveet.

Kuva tavallisista suomalaisista on kuitenkin lempeämpi kuin Napapiirin äänissä. Pohjaltaan he ovat hyväntahtoisia ja myyvät tavarat saksalaisille sopuhinnalla. Yksi jopa antaa karvareuhkan ilmaiseksi. Sen sijaan juuri Pirkkula vaihtaa miestensä ottamat sotavangit viinaan.

Saksalaisille vankien saaminen on pohjoisessa niin harvinaista, että saksalainen upseeri, joka on onnistunut ottamaan peräti kolme vankia, palkitaan rautaristillä.

…ja sodan jälkeen

70-luvulla lappilaiset sotilaat muistelevat, miten heidät oli kesällä 1944 viety Ihantalaan ja sanottu: ”Tässä on nyt Suomen kohtalo.”

Sitten kerrotaan vähän Napapiirin ääniä laajemmin kehityksestä sodan jälkeen. Heille oli annettu kylmät tilat, mutta kun he olivat raivanneet ne pelloiksi, tuli rakennemuutos eivätkä pienet tilat enää elättäneet. Työttömyyden takia heidän lapsensa olivat joutuneet muuttamaan joko Ruotsiin tai Etelä-Suomeen. Joku on tullut takaisin, koska oli tuntenut, että pelkkä aineellinen hyvinvointi merkitsee sielun menettämistä.

Sodan jälkeen sotilaista oli näyttänyt siltä, että yhteiskunta muuttuu paremmaksi: työntekijää alettiin kohdella ihmismäisesti. Tätä uskoa riitti 60-luvun alkuun.

Nyt on palattu entiseen menoon: ”Se on kuule eri kohtalo teijän Suomella ja eri meijän”.

Sama kehitys Länsi-Saksassa

Länsi-Saksassa entinen luutnantti Herrman johtaa perittyä tehdastaan, tosin alihankkijana. Hän ei halua enää tuntea entistä sotilaspalvelijaansa Martin Kubleria ja väittää unohtaneensa paleltuneen upseeritoverinsa.

Sekä Herrman että Kubler vaimoineen lähtevät lomamatkalle Lappiin. Rovaniemen Pohjanhovissa Pirkkula ja Herrman juhlivat yhdessä. Sen sijaan Kubler heitetään ravintolasta ulos.

Pirkkula kutsuu Kubleria Lapin hävittäjäksi. Todellisuudessa juuri Herrman oli käskenyt polttaa kaikki talot, kun sen sijaan Kubler oli kieltäytynyt siitä, karannut ja jouduttuaan pantu rangaistuskomppaniaan.

Suomen että Saksan ”herroja” yhdistää taas yhteinen etu molempien maiden ”kansaa” vastaan”.

Vaimot arvostelevat miehiään

Kerrankin myös sotilaiden ja pienviljelijöiden vaimot saavat puheenvuoron, jossa kiistetään niin miesten sotasankaruus kuin näiden sodanjälkeiset koettelemukset:

”Sovan aikana ne lekotteli missä pirun Syvärillä ja Murattajoella ja met saimma tehhä kaikki työt kotona. Ne vaan pistäysi lomalla oli olevinaan sankareita”.

”Ja sovan jäläkhin ne kitisi sitä että aseveli poltti kaikki, että on niin raskasta raivata ja uskoa huomiseen. Että terveys tässä meneepi. Ja taas met saimma kantaa vastuun talon piossa ja lasten puolesta.”

”Nämä vaan otti taksin ja ajo Rovaniemelle”.

”Ja rahat vei mennessään. Ja muistelivat Pohjanhovissa niitä hyviä aikoja, kun he aseveljien kanssa yhessä ryyppäsivät Vermanjoella ja Kiestingissä.”

”Ja tulivat takasin kukkaro tyhjänä ja pää täynnä.”

”Tyhjästä piti muuttua leiväksi ja evästää nuo ukot tukkikämpälle”.

Ei nationalisti

Rintala ei ollut nationalisti eikä ideologi. Siksi hän pystyi tuntemaan myötätuntoa sodan kaikkia osapuolia kohtaan kansallisuudesta riippumatta.

Kirjailijasta

Olen kirjoittanut blogiin myös Rintalan Mummoni ja Mannerheim-trilogiasta ja romaanista Pojat. Edellisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Rintala Ouki-tietokannassa

Muita tietoja

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Engl. alkuteos: Waffen SS. Hitler’s elite guard at war, 1939-1945. Suom, Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Rintalan Efim Edkindin oikea nimi oli Efim Etkind. Hänestä tuli toisinajattelija, ja hän esiintyy Rintalan romaanissa St. Petersburgin salakuljetus eli kaupunki mielenkuvana (1987). Hänen elämästään ja teoksistaan kertoo saksankielinen Wikipedia.

Goethen runnon Tunnetko maan jossa sitruunat kukkivat suomennoksia

Lili Marlene Lale Andersenin ja Marlene Dietrichin esityksenä (jälkimmäinen sisältää saksankieliset sanat).

Wikipedian artikkelit: ajopuuteoriaSaksan ja Suomen sotilasyhteistyö 1940-1, Pohjois-Suomen operaatiot jatkosodan hyökkäysvaiheessa, Operaatio HopeakettuOperaatio Napakettu (= hyökkäys Sallasta kohti Kantalahtea) ja Lapin sota.

Paavo Rintala: Pojat

Kiinnostus saksalaisten ja suomalaisten sodanaikaisiin suhteisiin ei ole vain 2000-luvun ilmiö. Paavo Rintala käsitteli aihetta omien kokemustensa pohjalta romaanissa Pojat jo 1958.

Romaanin alaotsikko kertoo teeman: Kuvia vv. 1941-44 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin.

Alkukohtauksessa saksalainen kuorma-auto seisoo leipomon edessä ja seudun lapset parveilevat auton ympärillä. Neljä kymmen-kolmetoistavuotiasta poikaa on päässyt auttamaan limppujen lastaamisessa autoon. Huoltoupseeri antaa heille kiitokseksi limpun ja suklaata.

Poikien kilpailu heijastaa sitä, ”joka paraillaan ankarana riehui tuon kiljuvan lauman huoltajissa”. Koko sotaa käyvässä maailmassa hyödykkeitä on niukasti ja Saksa päättää niiden jaosta.

Vasta tämän jälkeen esitellään päähenkilöt, viisi poikaa Raksilan työläiskaupunginosasta: Immu, Jake, Urkki, Matte ja Pate. Pojilla oli esikuvat, mutta Rintala on tehnyt muutoksia, jotta näitä ei tunnustettaisi.

Rintalan alter ego, evakkopoika Pate, ei nouse erityisesti esille. Kirjailija keskittyy kollektiivin kuvaukseen.

Kertoja antaa vain muutaman selityksen ja tulkinnan, muuten lukija saa tehdä tapahtumista omat johtopäätöksensä.

Saksalaisten kuvaus

Saksalaisia kuvataan romaanissa melko vähän, ja kuvatut ovat enimmäkseen tyyppejä eivätkä yksilöitä. Yhtä lukuun ottamatta he ovat nimettömiä.

Saksalaisten ajatukset suomalaisista ovat enimmäkseen stereotyyppisiä.

Sotapoliisi, jonka tehtävä on estää trokaus rautatieasemalla, ajattelee: ”Hyvinpuettu lapsi. Ihan kuin meillä Suur-Saksassa. Ei täällä ole mitään ryysyläisiä, jumalankiitos. Noo, Suomihan on niitä edistyksellisiä valtioita. Ei mikään Norja eikä Tanska. Asevelimaa…”

Mutta kun pojat huijaavat sotapoliisia, tämän asenne muuttuu: ”Scheussliche Finnen…sakramento…bärkkele”.

Sitten sotapoliisi vertailee itävaltalaista kotikaupunkiaan Ouluun: ”Ei olutta, ei makkaroita, ei alppeja lähelläkään ja ihmiset ylpeätä väkeä, katsovat alta kulmain, mutisevat, mitä pirun kieltä mutisevatkin. Oho. Donnerwetter. Katunaiset kerrassaan ala-arvoisia, täysin ammattitaidottomia. Miksi minä en päässyt Pariisiin. Herr mein Gott.”

Pojat kokevat saksalaiset sotilaat aluksi näin: ”Vihreä sotilaspuku merkitsi pojille suurinta ja voimakkainta, mitä he saattoivat mielessään kuvitella, varsinkin kun siinä oli upseerin arvomerkit. Maailmanvalloittaja, kengissäkin arvomerkit. Ja autoja, paljon autoja, ooppeleita eikä mitään romuja.”

Poikien saksalaisihailu laimenee talvella, kun pojat huomaavat, että nämä sankarit palelevat. Autotkaan eivät kulje, kun ei ole pakkasnestettä.

Seuravana kesänä ihailu taas elpyy. Syksyllä syntyy vastakohtaisuus, kun pojat solkkaavat naiivisti: ”Petersburkki…Leningrad, pum, pum…”, mutta sotilas vastaakin: ”Minun veli, er ist jetzt in Stalingrad”, Niks gut in Stalingrad, ei yvä”.

Toisaalta saapuu uusia saksalaisia sotilaita, jotka eivät enää ole ystävällisiä vaan lyövät poikia luutturievulla silmille ja kiroilevat.

Lähtiessään syksyllä 1944 saksalaiset kuitenkin antavat kasoittain ylimääräistä tavaraa suomalaisille siviileille. Niin kova on puute ruuasta, että naiset suorastaan tappelevat.

Eräs monen lapsen äiti menee sisään valmiina tekemään mitä tahansa, jotta saisi lapsilleen ruokaa. Saksalaiset eivät kuitenkaan käytä tilaisuutta hyväkseen, vaan hän saa tavarat ilman maksua luonnossa.

Sankaruus ja kuolema

Romaanissa kerrotaan, että muut kaupungin poikajengit ovat liittyneet sotilaspoikiin. Kuvattu joukko on ainoa, joka pysyy vapaana.

Teoksen toistuvana teemana on poikien pyrkimys toimia sankarillisesti ja saavuttaa näin aikuisten arvostusta, mutta se menee aina jotenkin pieleen.

Kun he haluavat auttaa naisia tunnelin alitse, nämä luulevat heidän ahdistelevan. Kun he perustavat teatterin ja esittävät siellä Mannerheimin syntymäpäivät ja Hitlerin vierailun, esitys on  heidän tarkoittamattaan koominen ja opettaja sättii heitä epäisänmaallisuudesta. Kun he pyytävät koulussa päästä plankkipojiksi Pietariin kaupungin valtaamisesta, opettaja syyttää heitä pilkkaamisesta, sillä on jo selvää, että Leningrad jää valloittamatta.

Myös kuoleman teema toistuu. Kun pojat menevät yöllä myymään lomalaisjunalle olutta, junassa on ruumisarkkuja. Kun he tekevät vaihtokauppaa rakennustöistä vastaavan Todt-järjestön jäsenten kanssa, nämä ovat varastaneet tavaran ja rangaistuksena on teloitus. Kun he kadehtivat kilpailevaa poikajoukkoa, joka varastaa räjähdystykkien ammuksia, näistä kuolee kaksi ja loukkaantuu kaksi.

Viattomat pojat ja aatteeseen hurahtaneet aikuiset

Pojat trokaavat, tappelevat muiden kanssa ja keskenään, harhauttavat sotapoliisia ja jopa varastavat pyykkinarulta villapaidan vaihtaakseen sen saksalaisilta kameraan. Lapsellisuudessaan he kuitenkin ovat viattomia.

Poikien viattomuuden vastakohtana ovat aikuiset suomalaiset. Osa heistäkin hyötyy saksalaisista aineellisesti esimerkiksi trokaamalla.

Suomalainen sotapoliisi on itse kotoisin laitakaupungilta ja tulkitsee, että siellä muuttuu saalistamisen himoksi ”mikä tahansa jalo ja suuri aate, pyhä sota ja epävirallinen aseveljeys paikallisten asukkaitten ja maailmanvalloittajien välillä”.

Kirjan mittaan tuo aatteen suuruus ja jalous asetetaan kyseenalaiseksi. Naurettavimpia ovat aatetta julistavat aikuiset. Pappi julistaa, että kaikki kaatuneet pääsevät taivaaseen, ja oppikoulun opettaja asettaa pojille esikuvaksi vuonna 1918 valkoisten puolella 14-vuotiaana kaatuneen Onni Kokon.

Toki myös selväpäisiä aikuisia on. Valokuvaaja näkee poikien teatteriesityksen koomisuuden, ja rehtori päästää pojat rangaistuksetta plankkipoikaideasta.

Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden seksisuhteet

Keskeisellä sijalla ovat suomalaisnaisten seksisuhteet saksalaisten kanssa. Pojat kiistelevät, perustuvatko ne kiimaan vai aineelliseen hyötyyn.

Kuva on ruma, mutta myöhemmän ajan perspektiivistä ymmärtää, että rumaksi kuvan tekee osittain se, että näkökulma on teini-ikää lähestyvien, seksuaalisuuteen heräävien poikien. He saavat seksuaalisuudesta yksipuolisen kuvan vakoilemalla seksiakteja pusikoissa.

Toisaalta kyse ei ole vain poikien käsityksistä vaan Rintala tulee uusintaneeksi sodanaikaisia tuomitsevia lehtikirjoituksia. Niissä ei Marianne Junilan mukaan edes otettu huomioon, että suomalaisnaisten suhteet saksalaisten sotilaiden voisivat perustua kiintymykseen siinä missä muukin nuorten seurustelu. 

Pojissa työläisperheen ylioppilastyttö, konttoristi, seurustelee paksun saksalaisen vääpelin kanssa saadakseen ”rahaa, saksalaisia savukkeita, makeisia ja kahvia”.

Tiina Kinnunen toteaa, että kyseessä on yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Niinpä seurustelu vihollisen ja liittolaisen sotilaan kanssa tarkoittaa symbolisesti ”vieraan” päästämistä kansankunnan ”sisään”.

Immun silmät avautuvat

Poikien joukosta nousee esille kaksi, jotka kehittyvät, mutta eri suuntiin.

Ilmari Kaarela eli Immu on joukon vanhin, aloitteentekijä ja johtaja vaikka joukko onkin yleensä tasa-arvoinen. Sakari Toiviainen luonnehdinta Pojat-elokuvasta pätee myös romaaniin: Immu kehittyy kepposista ja ontosta sankari-ihailusta ”tietoisuuteen peruuttamattomista menetyksistä ja ajan epäinhimillistävistä seurauksista”.

Hiukan hämmästyttää esimurrosikäisten poikien vapaus: he saavat liikkua jatkuvasti ulkona keskellä yötä. Mutta loppujen lopuksi Immun äiti pitää pojalleen ja muillekin pojille jöötä: mitä tahansa ei saa tehdä. Äiti antaa pojille kolttosesta selkäsaunan mutta myös kehuu poikia, kun he alistuvat rangaistukseen.

Kohtausta ei pidä arvostella nykylain ja -moraalin mukaan. Ajan kontekstissa se kertoo, että Immusta huolehditaan.

Immun esikuva on isoveli, työläisperheen ylioppilas ja reservinupseeri Iikka Kaarela, joka on kihlannut morsiamen ”paremmasta” perheestä.

Kun Iikka kaatuu kesällä 1944, tämän morsiamen isä ”lohduttaa” Immua: ”Älähän sure. Veljesi kaatui niin kuin piti kaatua.” Sitten seuraa poliittinen saarna: ”Lopulliseen voittoon asti Saksan rinnalla, se o n nyt Suomen ainoa tie ja minä olen ylpeä siitä, että Suomen nuoriso sen ymmärtää, taistelee ja uhraa itsensä, jos niin tarvitaan, lopullisen voiton saavuttamiseksi…”

Immu ottaa sanat todesta ja haaveilee, että hän ilmoittautuu seuravana keväänä vapaaehtoisena armeijaan taistelulähetiksi. Ja sitten ”hän kaatuisi ja koulun seinällä olisi hänen hänenkin nimensä, Iikka Kaarelan nimen alla, se olisi komeata, veljekset, lahjakkaita poikia, sanottaisiin. Olihan ennenkin tässä maassa ollut kuusitoistavuotiaita sankareita.”

Immu tulee järkiinsä, kun hän tapaa kadulla veljensä morsiamen saksalaisen sotilaan käsivarressa. ”Eikä nuorukainen Ilmari Kaarela voinut enää Siltakatua takaisin Raksilaan kävellessään millään tietää, minkä puolesta hänen veljensä oli kuollut. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut sitä enää käsittää. Eikä luutnantti Iikka Kaarelakaan ollut tullut siitä koskaan mitään tietämään.”

Varsin osoittelevasti asetetaan vastakkain korkeasti moraalinen mies ja moraaliltaan kyseenalainen nainen. Iikka on toiminut ajan ihanteiden mukaan ja kaatunut suojatessaan kotiliettä, jotta Sillanpään Marssilaulun sanoin ”te lapset ja vanhuksia, te äidit ja morsiamet” olisivat turvassa.

Iikan uhrauksesta tulee kuitenkin turha, koska morsian osoittautuu arvottomaksi. Hän ei sure kaatunutta sulhastaan edes säädyllistä aikaa vaan aloittaa heti uuden seurustelun ja vieläpä ”vieraan”, saksalaisen, kanssa.

Kyseessä on jokaisessa sotaakäyvässä maassa yleinen uskomus, että kun mies vaarantaa henkensä rintamalla, naisen tulee olla uskollinen.

Laajemmin ottaen todellinen moraalinen rappio ei Pojissa ole laitakaupungilla. ”Parempien ihmisten” isänmaallisuus ilmenee vain sanoissa, ja näiden saksalaisihailu on niin vahvaa, että omia maanmiehiä syrjitään.

Kun saksalainen sotilas tappelee suomalaisen trokarin kanssa ja lyö tätä tikarilla, ”siviilipukuinen vaalea herra” vakuuttaa että saksalainen on syytön. Vain vanha ukko vain mutisee, että ”suomalaista kohdellaan kuin koiraa näitten vävypoikien rinnalla”.

Jaken tragedia

Jaken kehitys menee toiseen suuntaan.

Jaken vanhempien avioliitto on hajonnut, kun äiti on alkanut seurustella saksalaisen kanssa. Rakkauden, läsnäolon ja rajojen sijasta äiti antaa Jakelle vain saksalaiseltaan saatua rahaa ja tavaraa.

Ei siis ihme, että Jake leuhkii ja valehtelee, mielistelee opettajia, näyttelee koviksen roolia – hän on kerta kaikkiaan hukassa. Jake esittää sankaria, mutta kuten Sakari Toiviainen sanoo elokuvasta, ”tosiasiassa hän käyttäytyy kaikkein pelkurimaisimmin ja lipeää aina ensimmäisenä ryhmäsolidaarisuudesta”.  Kun muut pojat lähtevät auttamaan Immua, Jake painelee karkuun.

Muut pojat ovat hienotunteisia Jakea kohtaan, kuten Pekka Tarkka on huomannut: vaikka he muuten tappelevat ja kiusoittelevat toisiaan, he eivät lausu sanaakaan Jaken äidin suhteesta, joka on Oulun juoruakkojen hampaissa.

Kun saksalaiset lähtevät, Jaken äiti seuraa Fritziään. Isällä taas on uusi nainen, jolla on lapsi, eikä hän huoli Jakea uuteen perheeseen.

Epämääräisesti on sovittu, että Jake muuttaisi mummonsa luo, mutta kukaan ei pidä huolta, että näin tapahtuu.

Romaanin ja elokuvan erilainen loppu

Romaanissa Jake leikkii pistoolilla, jonka on saanut äidin saksalaiselta miesystävältä, ja kuvittelee: ”Se olis vasta hurja juttu. Jumalauta. Pojat uskoisivat … joka sanan, mitä minä oon niille leuhkinu … luulisivat, että Jake on ammuttu.” 

Jake ei vielä tajua kuoleman lopullisuutta vaan uskoo tekevänsä urotyön, jolla saavuttaa muiden poikien ihailun: ”ei ikinä tarttis pojille valehdella … vois olla niinku toiset … aina uskoisivat.” 

Jake koskettaa liipasinta, ja ase laukeaa. Kyseessä ei siis ole suunniteltu itsemurha vaan lähinnä onnettomuus.

Mikko Niskanen käsikirjoitti ja ohjasi Rintalan romaanin pohjalta elokuvan Pojat 1962. Jaken roolin sai 17-vuotias Vesa-Matti Loiri. Elokuvan näytettiin 60-luvulla televisiossa.

Kaikki elokuvan nähneet muistavat loppukohtauksen, joka oli tehokkaampi kuin romaanin itsemurha: Jake raahautuu äitiään kuljettavan junan perässä ja jää lopulta kiskoille.

Lapsensa hylkäävä äiti ja poissaolevat isät

Kaija Heikkinen on todennut, että Pojat on ollut vaikea teos myös feministiselle kirjallisuudentutkimukselle, joka ei ole halunnut käsitellä teosta.

Jaken äiti hylkää perinteisen moraalin, joka painottaa velvollisuuksia muita kohtaan, ja valitsee modernin maailmankatsomuksen, jossa tärkeintä on oma onni. Jaken tuska liikuttaa lukijaa ja katsojaa niin, että tämän on vaikea olla tuomitsematta lapsensa hylkäävää äitiä.

Silloin huomiotta saattaa jäädä, että kokonaisuutena ottaen romaani ja elokuva kuvaavat ”isätöntä sukupolvea”. Pekka Tarkka tulkitsee, että ”Oulun pojat joutuvat etsimään rintamalla oleville isilleen korvikkeita kaupungeissa majailevista saksalaisista sotilaista tai taistelukuvauksista”, joissa kuvataan sotasankaruutta.

Mannerheimin ensimmäisessä päiväkäskyssä talvisodan alussa todettiin, että ”Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sisäisen ristiriidan aiheuttaa se, että sodan takia kodista puuttuu isä, jota lapsi tarvitsisi.

Tarkka toteaa, että tuolloin auktoriteeteiksi tulevat valtio, armeija tai kirkko, mutta ”isänmaa äidinkasvoineen ei vastaa todellista kontaktia isään ja äitiin, vaikka sodan aikana kehittyikin tunnevarainen käsitys Mannerheimista ja sarkamanttelisesta lotista kansallisen perheen vanhimpina.”

Sodan jälkeen nämäkin auktoriteetit kaatuivat, mutta ”Paluuta oikeaan perheeseen ei enää ollut, koska isä oli niin perusteellisesti samastunut sotilaaseen ja sankarivainajaan.”

Rintala ja Niskanen haastoivat sekä aiemman virallisen isänmaallisen version että myöhemmän feministisen diskurssin. Varsinkin elokuvan menestys osoitti, että aihe oli tärkeä ja oleellinen.

Tietoja kirjasta ja kirjailijasta

Juhani Salokannel kertoo teoksessaan Linnasta Saarikoskeen, että kesällä 1944 13-vuotias Paavo kuului sotilaspoikiin ja toimi lähettinä. Elo-syyskuun vaihteessa ratapihan laitaan ilmestyi saksalaisen divisioonan pesula. Vaunussa oli nuoria naisia, jotka puhuivat oppikoululaisille tuntematonta kieltä. Eleistä Paavo päätteli, että saksalaiset pitivät rintamabordellia. Syntyi oivallus: ”Todellisuus oli aina ristiriitaisempi, monisyisempi kuin ihmisten vakiintuneet käsitykset siitä”.

Todt-organisaatiosta Wikipediassa.

Irma Kyrki on kirjoittanut Rintalasta ja hänen Ouluun sijoittuvista teoksistaan Ouki-tietokannassa.

Olen kirjoittanut blogiini Rintalan Mummoni ja Mannerheim -trilogiasta artikkelin, jonka lopusta löytyy tietoja kirjailjasta.

Kirjallisuutta:

Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä. Rintamanaisen monta sotaa. Suomen kansantietouden tutkijain seura 2012.

Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. SKS 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.

Salokannel, Juhani: Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia. WSOY 1993.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin muutoksessa. Otava 1966.

Toiviainen, Sakari: Tuska ja hurmio. Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. SKS 1999.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi kuvaa romaanissaan Isänmaan tähden suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia sekä sitä, miten vaikeat muistot nousevat vanhana piinaamaan sotaveteraanien mieltä.

isanmaan-tahden

Teoksessa Isänmaan tähden (2011) eletään vuorotellen kahta aikaa, toisaalta 40-lukua, sotaa ja sen jälkeen sodanjälkeistä aikaa, toisaalta nykyaikaa.

Päähenkilöinä on kaksi eläkkeellä olevaa sotaveteraania, serkukset Antti ja Kaarlo Vallas.

Sotaveteraanien vanhuuden ongelmat

Antti kärsii pahoista muistiongelmista. Hän luulee vaimoaan ja tytärtään sotakavereikseen. Vaimo Leila ei tahdo enää jaksaa omaishoitajana. Kun silmä välttää, Antti kiipeää katolle, putoaa sieltä ja joutuu sairaalaan.

Putoaminen on myös symbolista: psyykkiset defenssit, jotka ovat vuosikymmeniä auttaneet Anttia sulkemaan sota-ajan tapahtumat pois, murtuvat.

Kaarlo toimii Itä-Hämeen sotaveteraanien puheenjohtajana, ja siinä ominaisuudessa hänet kutsutaan lukemaan sotilasvalan kaava asevelvolliselle. Kuvaus on farssi, Kaarlo valittaa kaikesta mutta ei saa ymmärrystä.

Jopa asetoveri huomauttaa, ”ettei Kaarlo ollut tapahtuman päähenkilö. Päähenkilöitä olivat ne nuoret, jotka lukisivat valan hänen perässään.” Kaarlo ei anna periksi: ”sen uhrauksen jälkeen, jonka hänen sukupolvensa oli tehnyt, he olivat, tai ainakin heidän olisi pitänyt olla, kaikkien tapahtumien päähenkilöitä”.

Tässä ei ole kyse sotaveteraanien halveksunnasta tai pilkkaamisesta vaan Kaarlon motiiveista. Tämä kaipaa julkista arvostusta ja huomiota, koska tuntee itsensä yksinäiseksi vaimonsa kuoleman jälkeen.

Närkästyksekseen Kaarlo kuitenkin huomaa, että kun TV:n keskusteluissa puhutaan vanhoista, jotka ovat tulppana nuorten edessä, kyse ei olekaan hänen ikäisistään vaan suurista ikäluokista, johon hänen lapsensa kuuluvat. Hän ei ole enää edes tulppa, hän ei ole mitään. Juuri siksi hän korostaa sotaveteraaniuttaan.

Kaarlo kirjoittaa sotamuistelmiaan, mutta tekee ne sellaisiksi, millaisena hän haluaa esiintyä muille ihmisille.

Suomalaiset Waffen-SS-sotilaat ovat samanlaisia kuin saksalaiset

Antin menneisyydestä saadaan enemmän tietoa: kuvataan suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan värväystä, merimatkaa, koulutusta, itärintaman kokemuksia, paluuta Suomeen – ei kaikkea, vaan välähdyksiä, joissa on päivämäärä ja paikka.

Antilla on SS-pataljoonassa kolme Erkki-nimistä toveria, mutta vain yhtä kutsutaan Erkiksi, kahta muuta sukunimellä Luttiseksi ja Rajaperäksi. Sama nimi tarkoittaa, että kyseessä on ikään kuin kolmoset.

Alussa Antti haluaa sankariksi, mutta Erkin mielestä sankariksi ei tulla itse tekemällä vaan sankaruuden määrittelevät muut, ja siksi sille ei ”kannattanut antaa paljon arvoa”.

Luttinen eroaa muista kolmesta. Varsovassa hän antaa leipää kerjääville lapsille ja Venäjällä hän ei lähde muiden mukana huoriin, koska haluaa olla uskollinen tyttöystävälleen.

Sotilaille jokainen valloitetun alueen nainen on ”huora”, siis vapaasti seksuaalisesti käytettävissä. Kun taloon astuu aseistettu sotilas, kukaan ei uskalla vastustaa tämän aikeita paitsi vanha nainen, joka pyytää: ”Älkää raiskatko minun pientä tyttöäni, ottakaa minut, älkää tyttöä.”

Saksalaisten ei tarvitse opettaa suomalaisille rasismia: neuvostoliittolaiset sotavangit ovat näillekin ”eläimiä” ja siviileistä sanotaan: ”Nehän ovat ryssiä. Olisivat iloisia, kun on yksi suu vähemmän ruokittavina.”

Kirjassa tehdään sotarikoksia, ei kuitenkaan juutalaisia kohtaan, vaikka niistä tiedetään, vaan muita kohtaan. Yhdestä tapauksesta kuitenkin seuraa tutkimus, kun soittautuu, että uhri kuuluukin Saksan puolella taisteleviin vähemmistökansallisuuksiin.

Sotarikokset eivät erityisemmin säväytä lukijaa, koska uhrit ovat tuntemattomia.

Aseveljeys särkyy

Sen sijaan ydinkohdaksi nousee se, että Niilo Lauttamuksen romaaneissaan ylistämä suomalaisten aseveljeys särkyy. Antti ilmiantaa toverinsa rikoksesta, jonka on itse tehnyt. Jotta hän ei jäisi ilmi, hän tekee toiselle vielä katalammankin teon, joka paljastetaan vasta teoksen lopussa.

Kun pataljoona palaa Suomeen, Antti joutuu lähtemään maitojunalla Upseerikoulusta jouduttuaan vuorostaan aseveljen petoksen uhriksi mutta syystä.

Myöskään Kaarlo ei ole noudattanut ”veljeä ei jätetä”-periaatetta. Hän ei uskaltanut mennä hakemaan haavoittunutta toveriaan ”ei kenenkään maalta”, koska oma elämä oli tärkein.

Muistelmansa Kaarlo kirjoittaa virallisen sankarikertomuksen kaavan mukaan. Siihen ei mahdu yksityinen inhimillinen heikkous.

Sodan jälkeen

Aluksi Antti näyttää päässeen Kaarloa edelle ilmoittautumalla Waffen-SS-vapaaehtoiseksi. Mutta kun pataljoona palaa Suomeen, näyttää siltä, että Antti on tehnyt väärän valinnan, sillä tällä välin Kaarlo on edennyt elämässään.

Sodan jälkeen serkusten ero kasvaa. Kaarlo suorittaa tutkinnon, mutta Antti ei jaksa opiskella. Antin onneksi vaimo, Erkin sisar Leila, ei halua asemaa, perheonni riittää hänelle. ”Mitä muutakaan hän [= Antti] olisi voinut tehdä, ellei halunnut jäädä Erkiksi, sellaiseksi joka eli elämäänsä sodassa, puheessa, ei teoissa.”

Erkki kirjoittaa sotamuistoistaan Vapaaseen Sanaan, siis SKDL:n lehteen. Entisten tovereiden silmissä hän on takinkääntäjä.

Puhuminen ei auta

Jenni Linturin romaanin nimi Isänmaan tähden on ironinen, sillä isänmaa ei ole henkilöiden motiivi muuten kuin puheissa.

Vaikka Antti ja Kaarlo eivät ole esimerkillisiä eivätkä ihailtavia, lukija romaanin lopussa tuntee myötätuntoa heitä kohtaan ymmärrettyään heidän tekojensa syyt ja seuraukset tekijöille: ”Teot jatkuivat vielä silloinkin, kun kukaan ei jaksanut pitää yllä puhetta. Miten sellaisen olisi voinut selittää sellaiselle, joka ei ollut ollut mukana?”

Jenni Linturin kuvaukselle on ominaista tarkkanäköisesti kuvatut yksityiskohdat. Joskus asiat suorastaan kiteytyvät aforismeiksi.

Pahempaa kuin tapahtumat on se, että niitä joutuu kantamana mielessään vuosikymmenet. Linturin romaanissa tekojen tunnustaminen ja katuminen ei kuitenkaan auta mitään, se ei tee ihmisestä moraalisempaa.

Näin kokee ainakin Erkki, joka sanoo Antille: ”Meissä ei ole kuin se yksi pieni ero, sinä haluat vaieta ja minä puhua. Eikä puhuminen, rakas Antti, ole kunniantuntoa, ei moraalia, eikä mitään sellaista. Se on vain puhetta.”

Asioiden käsittely puhumalla, mitä nykyään suositellaan, ei auta edes Erkkiä itseään, vaan tämä kuolee varhain.

Kirjailijasta

Jenni Linturi on syntynyt 1979. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden maisteri. Isänmaan tähden oli hänen esikoisromaaninsa. Se liittyy buumiin, jossa nuoret naiset ovat alkaneet kuvata sotaa, useimmiten kuitenkin siviilejä.

Tietoja Jenni Linturista löytyy Wikipediassa ja Teoksen sivulla. Linturin haastattelun voi katsoa Ylen Elävästä arkistosta.

Romaania Isänmaan tähden on käsitelty mm. seuraavissa blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Morren maailma, Kannesta kanteen, Kaiken voi lukea, Lukuisa, Tahaton lueskelija

Olen kirjoittanut blogissani Niilo Lauttamuksen romaanista Vieraan kypärän alla.

Niilo Lauttamus: Vieraan kypärän alla

Niilo Lauttamuksen kirjallinen esikuva oli Väinö Linna, mutta hänen esikoisromaaninsa Vieraan kypärän alla poikkeaa monessa kohdin Tuntematon sotilaasta.

vieraan-kyparan-alla-2

Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) osoitti, että tavallisen sotilaan perspektiivistä kirjoitetuilla sotakirjoilla on kysyntää samoin kuin että sodasta oli mahdollista kirjoittaa entistä karheammin.

Lauttamuksella oli valttina omiin kokemuksiin perustuva aihe: suomalaiset Waffen-SS-vapaehtoiset. Heistä kirjoittamisen mahdollisti Stalinin kuoleman (1953) jälkeinen suojasää. Lauttamuksen esikoisromaani Vieraan kypärän alla ilmestyi 1957.

Romaani kuvaa suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan vaiheet lähdöstä paluuseen. Ensimmäinen osa käsittelee koulutusta, toinen osa rintamalla oloa.

Ensimmäinen osa ei ole kronologinen, vaan alkukohtauksessa ollaan lokakuussa 1941 viidenkymmenen kilometrin marssilla, jossa miehet ovat ihan lopussa. Sitten kuvataan aiempia vaiheita niin, että koko ajan liikutaan ajassa edestakaisin. Rakenne on siis moderni, mutta muuten kerronta on perinteistä.

Kokematon Aihela ei ole vastuussa

Kerronta on hän-muodossa useista näkökulmista, joukossa myös saksalaisia. Päähenkilö on Johannes Aihela, jota on pidetty kirjailijan omakuvana. Aihela on 17-vuotias evakkopoika, jonka värvää Waffe-SS-vapaaehtoiseksi suojelukunnan paikallispäällikkö.

Aihela on aluksi kaikissa suhteissa kokematon ja tietämätön: tupakkaa hän ei ole polttanut, viinaa hän ei ole juonut, Helsinkiin hän tulee ensimmäisen kerran, saksaa hän ei osaa.

Näin lukijalle näytetään, ettei Aihelalla ole mitään edellytyksiä arvioida, mistä on kyse, vaan hän lähtee matkaan lähinnä seikkailunhalusta. Vastuu on värvärin ja vielä enemmän tätä korkeampien toimijoiden.

Muutenkin Lauttamus painottaa, etteivät SS-vapaaehtoiset voi vaikuttaa asioihin vaan heitä käytetään pelinappuloina. Kun Suomi joutuu sotaan, sotilaat uskovat että heidät palautetaan Suomeen – näin on heidän mielestään luvattu, mutta lupausta ei pidetä. Sen sijaan heillä vannotetaan sotilasvala.

Muulla tavoinhan ei asiasta ollut mahdollista julkisuudessa muistella, kun Saksa oli hävinnyt sodan.

Häpeän välttäminen ja halu näyttää

Helsingin lääkärintutkimuksessa alastomuus vieraiden nähden hävettää Aihelaa ja vielä enemmän se, että hylättäisiin. ”Millaisen kuvan saisikaan hänestä Matilainen? Hän olisi kelvoton…Hän ei tajunnut, että tarkastus, joka oli äärettömän pikkutarkka ja tiukka, jätti kotimaahan tuhansia ja jälleen tuhansia pyrkijöitä. Hän tajusi vain, että se olisi häpeä ja samalla epäluottamuslause hänelle henkilökohtaisesti.” Myöhemminkin motiivina on häpeän välttäminen.

Koulutus on kovaa ja jotkut saksalaiset kouluttajat suorastaan sadisteja. Syntyy konflikti, kun keittiömestari haukkuu suomalaisia sioiksi, koska nämä eivät osaa pöytätapoja.

Kyseessä on tuttu teema koulun lukukirjasta: Kyösti Wilkunan kertomuksessa Karoliinin korvapuusti suomalaista sotilasta pidetään Versailles’n hovissa koomisena barbaarina, kunnes hän osoittaa voimansa.

Luutnantti Lautio selittää saksalaiselle kapteenille suomalaisen ja saksalaisen luonteen eroa: ”Suomalainen vaatii itseltään enemmän vapautta kuin saksalainen, – –  Suomalainen alistuu kuriin vaikeasti ja jos alistuu lainkaan preussilaiseen kuriin, se tapahtuu hitaasti ja aiheuttaa tapahtuessaan monia vastareaktioita, kuin kokeiluja ja tunnusteluita, että onko todellakin pakko alistua.”

Simputukseen Aihela reagoi halulla näyttää: ”Luuletko sinä saatana, etten minä jaksa…hyppään vaikka sata kertaa.”

Tämä on yleinen reaktio. Miehet ”vihasivat, koska heidän ympärillään ei ollut muuta kuin rasitusta, ainaista rasitusta, väsymystä ja katkeruutta. Mutta heissä oli tapahtunut ihmeellinen muutos. He eivät ilmaisseet vihaansa ääneen, he vain vähän niskoittelivat, mutta vain niin vähän, ettei se antanut aihetta ylettömiin lisäkärsimyksiin. Sanattomina he tekivät mitä käskettiin ja heidän tekoihinsa oli alkanut liittyä joka kerran isänmaallista ylpeyttä, halua näyttää, että me kestämme, vaikka sitten vetäisitte solmuun. Se oli puolittain alitajuista tunnetta, jollainen vain harvoin esiintyi sanoina. Silloinkin vain, jos joku tarvitsi rohkaisua kestääkseen. Mutta tuskin he itse tajusivat sitäkään, kuinka nopeasti he olivat kasvaneet. Heissä ei ollut enää jäljellä kuin ulkokuori ja rakkaus isänmaahan siitä, mitä he olivat olleet silloin, kun laiva purjehti yli Itämeren. He elivät juuri kasvukauttaan. ja he kasvoivat nopeasti.”

Tässä on sisun ja kansallisylpeyden lisäksi yleinen teema: initiaatio sotilaaksi. Kuten Ville Kivimäki Murtuneissa mielissä sanoo, edellytys sodassa kestämiselle on, että minuuden päälle rakentuu sotilaan identiteetti.

Kun saadaan rintamakokemusta, kovalle koulutukselle annetaan tunnustusta. Sen ansiosta Aihela osaa toimia vaaratilanteessa automaattisesti oikein.

Ainoa, joka koulutusvaiheessa epäilee Saksan voittoa, on Sihvonen, metsätyömies Lapista, jonka mielestä huoltolinjat ovat liian pitkiä. Muut uskovat, että vastaavan koulutuksen ansiosta saksalaiset pystyvät mihin tahansa.

Suomalaiset sotilaat eivät ole sokeita vaan huomaavat, että venäläiset sotavangit ovat niin nälkäisiä että penkovat jätesammiota. Suomalaiset säälivät heitä ja antavat heille ruokaa ja savukkeita, vaikka se on kiellettyä.

Näin romaanissa tehdään ero saksalaisten sadismin ja suomalaisten inhimillisyyden välillä. Yksi vangeista kuolee ja toiset syövät hänet – näin osoitetaan venäläisten eläimellisyys.

Lauttamuksen kuvaamien suomalaisten SS-vapaaehtoisten joukossa ei ole kansallissosialismin kannattajia, eikä politiikkaa ylipäänsä kiinnosta heitä.  Toki on selvää, että jotta aihetta olisi ylipäätään voitu käsitellä romaanin ilmestymisaikana, epäpoliittisuus oli ainoa vaihtoehto.

Toisaalta monet asiat olivat 50-luvun lukijoilla vielä hyvässä muistissa. Neuvostoliittoa vastaan sotimista ei tarvinnut erityisesti perustella.

Aihelan epäuskottava romanssi

Vapaa-aikana ajanviettotapoina on juominen, seksi ja joukkotappelut muiden kansallisuuksien kanssa. Kouluttajat hyväksyvät tämän, pitää vain korvata ravintolan särkyneet kalusteet.

Myös puntikselle, omalle lomalle, lähdetään. Erään sellaisen aikana Laitavaara ja Aihela tapaavat kaksi wieniläistä tyttöä, joiden kanssa päätyvät sänkyyn. Aihelalle tämä on ensimmäinen kerta, samoin tytölle, Elisabetille. Yllättäen kuvaus muuttuu romanttiseksi: pari rakastuu ja menee kihloihin.

Epäuskottavalta tuntuu, että Elisabetin hieno ja varakas perhe – jopa lanko joka on majuri – hyväksyy ilman muuta aviosuunnitelmat köyhän vierasmaalaisen sotilaan kanssa. Puhumattakaan että Saksan kansalainen (Itävaltahan kuului Saksaan vuodesta 1938) olisi noin vain saanut luvan avioitua ei-arjalaisen kanssa!

Sisu ja aseveljeys

Matka rintamalle vuoden 1941 lopussa tapahtuu Puolan kautta. Siellä kerjäävät puolalaiset lapset herättävät sääliä ja heille annetaan leipää ja suklaata. Mieliala kuitenkin muuttuu, kun juna joutuu partisaanien hyökkäyksen kohteeksi.

Rintamalla saksalaiset esimiehet väittävät, että puna-armeija rikkoo sääntöjä joten hekin voivat tehdä samoin. ”Me kostamme! Ryssät tuhosivat meikäläisen upseeripartion, kiduttivat hengiltä, panivat kahden hirren väliin, valelivat petroolilla, tuikkasivat tuleen ja kiristivät hirsien välissä suolet pois!”

Epäilemättä myös puna-armeijan sodankäynti oli julmaa, mutta Hitler oli päättänyt jo ennen hyökkäystä, ettei itärintamalla noudatettaisi kansainvälisiä sopimuksia sodankäynnistä vaan käytäisiin tuhoamissotaa. Romaanissa ei tietysti voi kertoa sellaista, mitä henkilöt eivät voineet tietää.

Sota muuttaa nopeasti Lauttamuksen suomalaisetkin. He eivät sääli siviilejä, vaan vievät surutta näiden kotieläimiä sillä tekosyyllä, että ne omistaa kolhoosi tai Stalin.

Sen sijaan suomalaisten sisu on ennallaan ja aseveljeys on rikkomaton. Kun Aihela jätetään ilman leipää, muutkaan suomalaiset eivät syö: ”Hän tajusi, ettei hän ollutkaan yksin – hänellä oli tovereita, veljiä, niin kuin he viime aikoina olivat alkaneet toisiaan kutsua.” Aihela tuntee kiusausta syödä rautaisannoksen mutta voittaa sen ja Laitavaara tuo hänelle leipää.

Suomalaiset kuvataan urheiksi sotilaiksi. Sen sijaan saksalaisen komentajan kuvataan uhraavan turhaan miehiä: tämä ei odota panssareita vaan lähettää pataljoonan suoraan hyökkäykseen joka epäonnistuu. Totalitaarisen suurvallan edustajana hän uskoo, että sotilaita riittää tuhlattavaksi.

Stalingradin jälkeen kertoja antaa ensimmäisen kerran tunnusta vastustajalle: ”Venäläinen sotilas oli yhtäkkiä kuin uudestisyntynyt ja tiesi taistella isänmaansa viimeistä elämää antavista neliökilometreistä.”

vieraan-kyparan-alla

Pojasta mieheksi = sotilaaksi

Yksityisellä tasolla romaani on kuvaus Aihelan kasvamisesta pojasta mieheksi. Mies on sama kuin sotilas. Aihela omaksuu aikansa maskuliiniset ihanteet ja toteuttaa ne tavalla, joka kirjan arvomaailmassa on positiivista. Aihelan sotilaskunto palkitaan rautaristin lisäksi ylennyksellä: hän joutuu vastaamaan muista.

Aihelan vasta- ja vertauskohtana on Laitavaara. Laitavaara on ollut valmis uhraamaan henkensä toisten pelastamiseksi. Sen sijaan Aihela katsoo, ettei hän heidän kaikkien toisten hengen takia voi antaa lupaa ”tuohon selvään itsemurhaan”.

Ero koskee myös kuria. Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Laitavaaran omapäisyyttä ei ihailla. Tosin sen kontekstikin on erilainen: Rokka vastustaa Lammion sotatoimiin liittymättömiä käskyjä, mutta Laitavaara haluaa taistelutilanteessa menetellä oman pään mukaan. Sen sijana Aihelan mielestä ”käsky on täytettävä. Ei tästä mitään tule, jos jokainen tahtoo vain tapella eikä kukaan varmista toimintaa. Koko ryhmä saattaa mennä huolimattomuuden takia!”

Linna pitäytyi ”sammakkoperspektiiviin”, kun taas Lauttamus suosii Aihelaa, joka esimiehenä näkee asiat laajemmin.

Laitavaaran uhkarohkeuden syynä on se, ettei hän ole saanut rautaristiä kuten monet muut. Lopulta Laitavaarakin onnistuu ja on tyytyväinen. Hänen motiivinsa on ollut osoittaa jääkäri-isälleen olevansa tämän veroinen.

Kaiken kaikkiaan Lauttamuksen suhde sotaan on erilainen kuin Linnalla.  Kaiken näennäisen karheuden Vieraan kypärän alla on miesten seikkailukirja. Suomalaiset sotilaat kestävät sisulla niin preussilaisen kurin kuin itärintaman taistelut.

Tuntemattoman sotilaan traaginen pohjavire puuttuu kokonaan, samoin ”herrojen ja ”kansan” vastakohta. Siinä missä Linnan sotilaat ovat Juha Mälkin termin mukaisesti kansalaissotilaita, jotka eivät ole kokonaan luopuneet siviiliminästään vaan soveltavat sen taitoja sodassakin, Lauttamuksen sotilaat ovat vieraalla maalla taistelevia värvättyjä sotilaita, jotka ovat paljon syvemmin sisäistäneet sotilaan identiteetin.

Rautasaappaat

Aihelan tarina jatkuu Rautasaappaissa (1965), joka kuvaa tämän vaiheita jatkosodassa ja Lapin sodassa. Saksan-kokemus herättää kunnioitusta muissa sotilaissa. Aihela saa tilaisuuden kostaa suomalaiselle simputtajalleen mutta ei käytä sitä. Sota ja valta turmelee jotkut, mutta Aihela säilyttää perustavan inhimillisyyden.

Aihelan romanssille Lauttamus ei järjestä happy endiä, vaan Elisabet menee sodan aikana luostariin.

Haavoittuneet leijonat

Kaikesta huolimatta Laitavaara on Aihelan paras ystävä. Näin kerrotaan Haavoittuneissa leijonissa (1968).

Romaanin aiheena on Laitavaaran, Roteva-Laihasen ja Tillan haavoittuminen, sairaala-aika, kuljetus junassa ja toipumisaika Itävallan Grazissa. Siellä suomalaiset panevat jälleen ranttaliksi, juovat, tappelevat muunmaalaisten sotilaiden kanssa ja käyvät naisissa.

Kerrotaan, että suomalaisilla on hyvä onni naisten suhteen. Heidät tunnistaa hihassa olevasta leijonasta, jonka eräs muunmaalainen Waffen-SS-sotilas varastaa.

Vakavampiakin aiheita teoksessa on. Venäläinen sairaanhoitaja Nadja hoitaa suomalaisia mutta vakuuttaa ”teidän” häviävän sodan. Saksalainen eversti, joka on menettänyt sodassa kaksi poikaa, yhtyy sanontaan ”kirottu sota”. Eräs muunmaalainen Waffen-SS-sotilas teloitetaan pienestä varkaudesta. Suomalaiset ovat myös selvillä sotavankien ja orjatyöläisten kurjista oloista.

Ennen kuin Laitavaara haavoittuu, hän lupaa, että kotiin palatessaan vetää turpaan värvääjäänsä. Muissakin yhteyksissä todetaan, että kyseessä oli niin sanottu hukkareissu, johon oli houkuteltu väärin perustein.

Loppujen lopuksi nämä asiat jäävät sivuhuomautuksiksi ja ylimmäksi arvoksi nousee suomalaisen sotilaan kunnian ylläpitäminen. Laitavaara pitää tovereilleen puheen, jossa hän sanoo:

”Me olemme kotoisin muualtakin kuin kotimaastamme. Me olemme myös tulleet kuoleman kentältä – – Me emme ole enää niitä suomalaisia, joita olimme koulutusvaiheen aikana. Kuoleman kentällä me muutuimme. Me koimme sodan sellaisena kuin se on.”

Me olemme haudanneet veljemme vieraan maan multiin. Me jätimme veljemme sinne. Koskaan emme pysty heitä hakemaan sieltä pois. Mutta koskaan me emme voi heitä unohtaa mielestämme.”

”Meidän vastuullamme on nyt niittenkin veljiemme kunnia, jotka makaavat vieraan maan mullassa. Me olemme täällä yksinäisiä suomalaisia monen kansallisuuden keskellä. Täällä vain me voimme suomalaista sotilaskunniaa puolustaa.” 

Viikinkidivisioona

Viikinkidivisoona (1970) kertoo Jaakko Rautakorvesta, joka kuului ns. divisioonan miehiin. Nämä olivat suorittaneet asepalveluksen Suomessa ja osallistuneet talvisotaan ja Saksaan tultuaan he osallistuivat alusta alkaen sotatoimiin kansainvälisessä Wiking-divisioonassa Puolassa ja Ukrainassa.

Ihan alussa kuvataan, miten paikalliset miehet saksalaisten tultua kostavat ja tappavat poliittiset vastustajansa. Sitten saksalaiset ampuvat – tosin erehdyksessä – nuo tappajat. Tuossa yhteydessä Rautakorpi pelastaa alaikäisen pojan, joka ollaan tappamassa isän rikosten takia. Teoksen lopussa sama partisaaneihin liittynyt poika pelastaa Rautakorven hengen.

Rautakorven vastakohta on häntä simputtava ja epäreilu ryhmänjohtaja Vogel, joka lopussa haavoittuu ja pyytää apua. Toisin kuin Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, jossa Rokka jättää haavoittuneen Karjulan, koska ei katso tämän enää kuuluvan ihmisten joukkoon,  Rautakorpi kantaa Vogelin turvaan. Kyse on jälleen suomalaisesta kunniantunnosta.

Rautakorpi menettää kuulonsa ja joutuu sairaalaan. Sairaanhoitaja Annikalle hän kertoo nähneensä paljon venäläisiä naisia, myös kuolleina. Annika toteaa: ”Sinä kärsit silloin ja sinä kärsit vieläkin. Omaatuntoaan ei voi paeta.”

Kuolemanleirin kautta ja Rangaistuskomppania

Teoksen Kuolemanleirin kautta (1971) nimi on harhaanjohtava. Päähenkilö, Wiking-divisioonan sotamies Tauno Tervo ei näet joudu tuhoamisleirille, vaan tutustuu kirjan lopussa lyhyesti Dachauhun, kun hänen esimiehensä toimii keskitysleirien tarkastajana.

Muuten kyseessä on fantastinen tarina siitä, miten Tervo joutuu sotavangiksi, mutta ei silloinkaan vankileirille vaan sairaalaan. Siellä hänet pelastaa sudeettisaksalainen sairaanhoitaja Katariina, jonka kanssa hänellä on suhde. Saksalaiset valtaavat paikkakunnan ja Tervosta tulee everstin lähetti. Hän kieltäytyy ensin ampumasta yhtä vankia, mutta ampuu sitten toisen. Hän todistaa juutalaisten joukkomurhaa ja pelastaa joukosta vaalean tytön.

Esimiehensä avulla Tervo ja lasta odottava Katariina pääsevät naimisiin ja Suomeen – tavattuaan ensin Prahassa Katariinan äidin ja sisarpuolen. Kaiken kaikkiaan juoni on täynnä onnenkantamoisia – ja se ei oikein Lauttamukselta onnistu sovi. Lauttamus on vahvimmillaan silloin, kun hän voi perustaa omiin kokemuksiin.

Tämä koskee vielä enemmän Rangaistuskomppaniaa (1972). Siinä sotamies Paavo Rajas joutuu esimiehensä uhrina tuomituksi varkaudesta rangaistuskomppaniaan. Se sijaitsee Dachaun keskitysleirin vieressä. Seuraa kosolti simputusta, johon Rajas vastaa suomalaista sisulla. Kaiken kaikkiaan tunnelma on epäaito.

Lauttamuksen parhaaksi kirjaksi jäi Vieraan kypärän alla. Esikoisromaniin toi aitouden tunnetta omakohtaisuus.

Vaikka Lauttamus myöhemmissä romaaneissaan käsitteli Saksan sotarikoksia, se jäi kovin ulkokohtaiseksi.

niilo-lauttamus

Niilo Lauttamus

Niilo Lauttamus syntyi 1924 Sakkolassa. Neljä vuotta myöhemmin perhe kuitenkin muutti Sysmään, jossa Lauttamus kävi kansakoulun.

Lauttamus oli liian nuori talvisotaan, mutta keväällä 1941 hän lähti 17-vuotiaana Saksaan Waffen-SS-pataljoonaan. Kun pataljoona kaksi vuotta myöhemmin palasi Suomeen, Lauttamus osallistui jatkosodan loppuvaiheeseen ja Lapin sotaan. Rauhan tultua Lauttamus palveli puolustusvoimissa kanta-aliupseerina.

Lauttamuksen esikoisromaani Vieraan kypärän alla perustuu hänen omiin kokemuksiinsa SS-pataljoonassa.

Viikkosanomien haastattelussa (26.9.1974) Lauttamus vastasi kysymykseen, miksi kirjoittaa sodasta: ”Ainakin se tulee kerrotuksi sukupolvelle, joka ei tiedä sodasta mitään. Ja nähdäkseni se pitää kertoa niin, että lukija tajuaa sodan mielettömyyden. Että kaikki harhakuvat sodan ihannoimisesta katoavat. Ja toisaalta olen myös yrittänyt kuvata suomalaista johtajaa, hänen vastuutaan tovereistaan, inhimillistä kypsymistään tilanteissa, joissa kypsymiselle ei juuri anneta aikaa.”

Edellä olen tullut siihen tulokseen, etteivät romaanit oikein vasta Lauttamuksen niistä antamaa kuvaa.

Kaikkiaan Lauttamus julkaisi 21 sotaromaania. Hän teki itsemurhan 1977.

Martti Sinerma lainaa kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita Erno Paasilinnan kritiikkiä vuodelta 1962. Paasilinna kuvaa Niilo Lauttamuksen kertomatyyliä rennoksi, ripeäksi, sumeilemattomaksi. ”Lauttamus ei haikaile, hän kuvaa huolettomasti kuin kulkumies kävelee: sanotaan kaikki, mitä nähdään, mutta ei katsota kaikkea, mitä nähdään”.

Tulkitsen Paasilinnan tarkoittavan, että Lauttamus kuvaa rehellisesti sitä, mitä on nähnyt, mutta hän ei ole katsonut kaikkea, mikä on ollut nähtävissä – tai ehkä on katsonut mutta ei ole tajunnut näkemänsä merkitystä.

Kirjallisuutta

Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY 2013.

Linna, Väinö: Tuntematon sotilas.  10. p. WSOY 1955

Liukkonen, Petri: Niilo (Johannes) Lauttamus (1924-1977) . Authors’ Calendar.

Mälkki, Juha: Herrat, jätkä ja sotataito. Kansalaissotilas- ja ammattisotilasarmeijan rakentuminen 1920- ja 1930-luvulla ”talvisodan ihmeeksi”. SKS 2008.

Sinerma, Matti: Niilo Lauttamus. – Teoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita. Toim. Kari-Otso Nevaluoma.  BTJ Kirjastopalvelu 2001.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangenen 1941-1945. Studien zur Zeitgeschichte Band 13. 1978.

Vilkuna, Kyösti: Karoliinin korvapuusti. Teoksessa Suomalaisia kohtaloita. 1913.

Janne Kuusi: Sielusta sieluun

Sotasukupolven edustajat ja taistolaiset nuoret kuvataan usein vastakohdiksi. Janne Kuusen romaanissa  Sielusta sieluun heistä löytyy kuitenkin paljon yhteistä.

sielusta_sieluun-100x150

Romaanin Sielusta sieluun (2016) päähenkilöitä ovat Aune Kaskivuori ja hänen tyttärensä Maarit Berner. Heidän vaiheitaan kerrotaan vuorotellen.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia, ei kuitenkaan kaikkia.

Sielusta sieluun alkaa talvisodan ensimmäisestä päivästä 30.11.1939. 16-vuotias Aune on rakastunut opettajaansa Mauriin. He rakastelevat pommituksen aikana, ja katto romahtaa heidän päälleen.

Mauri kuolee, mutta Aune pelastetaan. Hän joutuu tekemään abortin ja kokee hermoromahduksen. Lisäksi hän saa lisäksi elinikäisen trauman: hän ei siedä, että rakastellessa mies päällä.

Sodan aikana Aune tapaa saksalaisen sotilaan Heinrich Bernerin. Kesän 1945 lopulla Maarit muuttaa Heinrichin luo Heidelbergiin ja he menevät naimisiin. (Tämä on epäuskottavaa: Saksa oli miehitetty ja Heinrich olisi ollut vielä sotavankileirillä, eikä Suomestakaan olisi hevin saanut ulkomaanpassia ja valuuttaa.)

Aune ja Heinrich saavat neljä lasta, mutta avioliitto kuivuu pystyyn. Eron jälkeen Aune palaa 1969 nuorimman tyttärensä Maaritin kanssa Turkuun.

Maarit opiskelee Ateneumissa taiteilijaksi. Hän omaksuu taistolaiset aatteet ja pääsee sen ansiosta opiskelemaan Itä-Berliiniin. Siellä tapahtuu asioita, joiden takia hän menettää uskon aatteeseen.

2000-luvulle tultaessa Maaritista on tullut tunnettu taiteilija, serkkunsa papin vaimo ja kolmen lapsen äiti.

Äärioikeistolainen suku ja toisinajattelijat

Aune ei ole mitenkään aatteellinen ihminen, vaikka työskenteleekin jatkosodan aikana lottana.  Sen sijaan Aunen rakastettu Mauri on pasifisti, jonka mielestä ”Kaikki sotatoimet ovat rikollisuutta” ja talvisotaan on syypää Suomen hallitus.

Mauri-nimi viitannee Mauri Ryömään, joka ainoana tunnettuna poliitikkona arvosteli talvisodan aikana Suomen hallituksen politiikkaa; tosin se oli mahdollista vain Ruotsin vasemmistolehdissä.

Kaskivuoren suku on aatelia. Vanhempi polvessa on äärioikeistolaisia, Matias-setä on jopa IKL:n kansanedustajakin. Ryssänvihaa lisää se, että Aunen Aunus-serkku ja Aleksi-veli kaatuvat talvisodassa.

Sen sijaan nuorempi sukupolvi ajattelee jo sodan aikana toisin. Aunen Johannes-veljen mielestä ”Hitlerin persettä me nuollaan kaikki”. Oskari-serkku, sosiaalidemokraattinen kansanedustaja, arvostelee sotapolitiikkaa ja kansanedustajatovereitaan. Armas-serkku ryhtyy kesällä 1944 käpykaartilaiseksi.

Miten kestää sota?

Aunen työnä on jatkosodan aikana saattaa lapsia Ruotsiin. Lapsille on neuvottu valehtelemaan, että äiti tulee takaisin. Kun junaa pommitetaan, on paettava metsään.

Aunen lottatoverina on tasapainoinen Sinikka, jolta Aune kysyy, kuinka tämä kestää. Sinikka vastaa: ”Kyl sieki kestät kun aikaa kulluu. Siihen tottuu.” Aune sanoo, ettei hän haluaisi tottua, mutta Sinikka vakuuttaa: ”Sie totut silti. Kyllä minustakin aluksi viheliäiseltä tuntu, mutta ennää ei niin kovasti. Miekin sillon kysyin iteltäni oonko mie ennää ees ihminen, mut kyl mie taisin sitten sellaseksi jäähä.”

Aune on huomannut, että moni on ”sydämestään ihan kylmä” ja kohtelee lapsia huonosti. Sinikka selittää: ”Suojelevat ihteään polkemalla heikompaa. Pelekäävät niin julmetusti.” Aune miettii, että vaihtoehdot näyttävät olla ”romahtaa tai jäädyttää sielunsa”, mutta Sinikka vakuuttaa ”On siellä kolomaskin polku olemassa. Mie koitan tarpoo sitä myöten. Suosittelen lämpimästi siullekkin.”

Kenelle tai mille olla uskollinen?

Armaksen käpykaartilaisuuden takia tämän sisarta Adelea ja serkkua Aunea kuulustellaan Valpossa. He päättävät kieltää kaiken ja pysyvät kannassaan, vaikka heille väitetään, että toinen on tunnustanut.

Kun Suomi katkaisee välit Saksaan, Aune kuulee suomalaisten sotilaiden puhuvan hyökkäyksestä paikkaan, jonka lähellä hänen sulhanensa Heinrich majailee, ja kertoo tiedon tälle. Seurauksena suomalaisia ja saksalaisia kuolee, mistä Aune kokee syyllisyyttä ja ”muutenkin ahdistavan ristiriitaisia tuntemuksia siitä, että oli syntyneessä sodassa osittain Saksan, osittain Suomen puolella.”

Saksalaisvastaiseksi kääntynyt yleinen mieliala kohdistuu myös Auneen. Armeijan esikunta kuulustelee häntä, mutta hän valehtelee ja selviää.

70-luvun Itä-Berliinissä Maarit suostuu naiiviuttaan ja puhdasoppisuutatan Stasin ilmiantajaksi. Mutta kun hän tutustuu samidzat-lehden toimittajan Alex Lindaueriin, aate ei pysty kilpailemaan rakastetun kanssa lojaalisuudesta.

Maarit pidätetään ja häntä syytetään vastapuolen vakoojaksi, koska hänellä on suhde Alexin kanssa ja koska hän on sattumalta tavannut serkkunsa ystävän miehen, joka työskentelee Länsi-Saksan tiedustelupalvelussa.

Maarit pääsee palaamaan Suomeen, jossa Supo yrittää värvätä hänet. Vaikka hän kieltäytyy, käynti Ohranassa vie maineen taistolaisopiskelijoiden parissa.

Ystävä Riikka ei aatteestaan huolimatta hylkää Maaritia vaan lohduttaa tätä: ”Jätkiä vaan vituttaa, kun et ole jaellut pillua niille.”

Vielä vuonna 2000 Berliinissä selvitellään, kuka petti kenet.

Luopuminen aatteesta

Maaritin ihanteellinen kuva sosialismista on murskaantunut raa’asti, kun joukko Stasin virkailijoita raiskaa hänet pidätysaikana. Hän odottaa lasta, mutta menettää sen omaa syytään.

Ratkaiseva kohtaus tapahtuu katolisessa kirkossa. Maarit ei tule uskoon, mutta tunnelma ”sai hänet antamaan periksi” ja jättämään Marxin ja Leninin, vaikka se ”tuntui siltä kuin hän olisi hylännyt kotinsa”.

Maarit tuntee toisaalta ”onttoa haikeutta ja surua luopumisestaan, ja samanaikaisesti häntä ravisutti vapauden noste.”

Ylisukupolvinen trauma

Aunen mielestä ”Suomessa näkyy olevan paljon vaikeampaa myöntää sota hävityksi kuin Saksassa, joka pakotettiin nielemään katkerat tosiasiat, ja sitä paitsi kaikkien sikäläisten oli helppo kaataa kaunansa ja katkeruutensa Hitlerin niskaan. Yllättävän monet suomalaiset tuntuvat vieläkin kuvittelevan voittaneensa Neuvostoliiton sodassa. He pitävät niinkin käsittämättömällä tavalla kansallista itsetuntoaan yllä ja kieltävät sillä tavalla häviäjän häpeänsä. Vaikka Saksan häpeä on ollut Suomeen verrattuna moninkymmenkertainen, aika harva saksalainen pitää yllä sellaista illuusiota, että natsit ja akselivallat olisivat muka voittaneet liittoutuneet. Se suomalaiskansallinen tapa uskotella olevansa jonkinlainen jumalan valittu kansa, joka on syyllisyyden ja historian tositapahtumien koskemattomissa, näyttää näin ulkopuolisesta näkökulmasta vähintäänkin absurdilta. Voi ainakin toivoa, että sellainen itsepetos ei periytyisi toiseen tai kolmanteen polveen.”  

Tässä kohtaa on sekoitettu ajankohta: ei Suomessa vielä tuolloin esitetty, että sota olisi voitettu – ainakaan yleisesti. Vain Kaskivuoren vanhemman polven tyyliset ihmiset saattoivat ennen uuspatriotismin aikaa ajatella noin.

Saksassa taas ei ollut edes kunnolla aloitettu sodanaikaisten tapahtumien selvittämistä. Esimerkiksi se, että ei vain SS vaan myös Wehrmacht (armeija) oli tehnyt sotarikoksia, myönnettiin vasta 80-luvulla.

Anne Friedin mukaan Suomessa oli 80-luvulle tultaessa tehty sodasta paremmin tiliä kuin Saksassa ja tämä oli tapahtunut nimenomaan kirjallisuuden avulla.  Myöhempi aika onkin sitten toinen asia.

Turkulaisessa kapakassa Maarit tapaa vanhemman miehen, joka oli sodassa ja josta sen jälkeen tuli historian professori, kunnes luopui virastaan.

”Teidän sukupolvi on vissiin saanut jatkuvasti kuulla että teistä ei ole mihinkään verrattuna meihin sotasankareihin”, joten ei ole kummallista, että ”kun teikäläiset rupeaa olemaan aikuisia, niin teidän on ollut vähän niin kuin pakko kääntyä tätä minun edustamaani porukkaa vastaan.” Ex-professorin mielestä ”meistä sodankäyneistä annetaan sellainen mielikuva että olisimme kaikki yhtä mieltä asioista”, esimerkiksi ”siitä miten hienoa se sotiminen onkaan ja miten jaloa ja sankarillista sakkia me kaikki oltiin niin että pitäkääpäs te nuoret päänne kiinni.”

Tämä ”sukupolvisota” selittää osaltaan suurten ikäluokkien radikalismia, kuten Marja Tuominen on osoittanut.

Romaanissa asia pitäisi kuitenkin näyttää eikä selittää. Maarithan ei ole Kaskivuoren sotasukupolven edustajien, äitinsä Aunen ja sodan aikana huumekoukkuun joutuneen Johannes-enon taholta, mitään tällaista kokenut vaan nämä ovat itse kriittisiä sotaa ja sen sankarillista kuvaustapaa kohtaan.

Pikemmin syynä Maaritin taistolaisuuteen on, että hän häpeää saksalaisuuttaan, koettaa lohkoa siitä ”pahan” länsisaksalaisuuden pois ja omaksua ”hyvän” itäsaksalaisuuden.

Maaritin kohtalo enteilee, että Kaskivuoren suvun psykologiassa on jokin heikkous, jonka takia he sekä tuntevat vetoa oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin ääriliikkeisiin että eivät onnistu politiitikassa, oli väri mikä tahansa.

Matias-setä on niin jääräpäinen ja katkera, että jää puna-armeijan lähestyessä kesällä 1944 Kannaksen-huvilaan eikä koskaan selviä, teloitettiinko hänet heti vai kuoliko hän vasta leirillä.

Armas-serkku julistautuu sodan jälkeen kommunistiksi ja pääsee eduskuntaan, mutta kuolee puliukkona. Oskarista tulee pääministeri, mutta ”Hänet siivottiin hyvin tehokkaasti valtionjohdosta, kun hän kehtasi mennä puhumaan omia mielipiteitään” jopa ihan radiossa, ja myöhemmin hänet eristetään laitokseen.

Ulkopuoliset eivät ymmärrä ihmisen omaa kokemusta

Menestyneenä taitelijana Maarit ajattelee näin: ”todellisuuteen oli sukellettava pohjamutia myöten, ja tehdäkseen taidetta oli elettävä taiteilijan elämä, joka ei kaihtanut ikävyyksiä eikä rajannut kokemuksiaan ja havaintojaan sen perusteella, miellyttivätkö ne tai hyväksyikö niitä.

Maarit oivalsi ajan myötä, että vain ennakkoluuloton katse maailmaan oli se avain, jolla taitelija voi avata ovensa täysipainoisiin teoksiin. Hän alkoi suhtautua rankkoihin elämänvaiheisiinsa positiivisesti: se mikä ei tapa, vahvistaa, ja hän hyödynsi nimenomaan omaa menneisyyttään luomiskykyä vahvistaakseen.”

Vuonna 2001 iltapäivälehden toimittaja soittaa: Supon mukaan Itä-Saksan Helsingin-suurlähetystön kulttuuriattasean muistiossa 1975 on Maarit Bernerin nimi potentiaalisten vakoojien joukossa. Maarit katkaisee puhelun ja kieltäytyy kaikista haastattelupyynnöistä.

Lopulta hän Maarit suostuu antamaan haastattelun yksinoikeudella ”laatujulkaisulle”. Kysymykseen ”Kadutko mitään?” Maarit vastaa: ”Olisinhan jotain voinut toisinkin tehdä. Mutta taitelijalle kaikki elämänkokemus on rikkautta, joten en välttämättä muuttaisi mitään.” Seurauksena otsikko kuuluu ”En kadu mitään” ja artikkelin teemana on maanpetos.

Aiemmin Aune on kokenut samaa. Kun Heinrichillä on avioliiton loppuvuosina sivusuhde,  Aune asuu Länsi-Berliinissä kommuunissa, jossa hän solmii suhteen Hanneloren kanssa. Hanneloren mies hakkaa vaimonsa ja turvallisuuspoliisi tekee kommuuniin ratsian.

Vaikka Aune vapautetaan todisteiden puutteessa, suhde Hanneloreen päätyy skandaalilehtien etusivulle ja lehdet lämmittävät juttua ”lesbohuorakommunistista” myöhemminkin.

Kun Aune ja Maarit asettuvat Turkuun, naapurit juoruavat ”sakemannin huorasta, joka on palannut häntä koipien välissä Suomeen äpäränsä kanssa”.

Heinrich ottaa etäisyyttä vaimoonsa avioitumalla pikaisesti pitkäaikaisen salarakkaansa kanssa. Lapsilleen hän kutsuu Aunea maanpetturiksi, joka paljasti viholliselle suomalaisten hyökkäyssuunnitelman. Maarit saa sen käsityksen, että vihollinen tarkoitti venäläisisiä, Aune oli kommunisti ja lotat olivat fasisteja.

Aune selittää Maaritille, että hän pelasti Heinrichin, ja muistuttaa, että nimenomaan tämä palveli natsiarmeijassa. ”Emmekä me lotat olleet sen enempää fasisteja kuin kommunistejakaan.” 

Sielusta sieluun on vastalause median mustavalkoiselle ja pintapuoliselle tavalle esittää asiat: ihminen tuomitaan tietämättä todellisuudessa yhtään mitään tämän kokemuksista.

Rakkaus kestää vain hetken

Jo sota-aikana Aune rakastuu lottatoveriinsa Sinikkaan, mutta silloin suhde on mahdoton.

Saksasta palattuaan Aune tapaa uudelleen Sinikan. Sinikan kaksi avioliittoa ovat päättyneet eroon. Syynä on se, ettei tämä ei voi saada lapsia sen jälkeen, kun tälle on nuorena tehty raiskauksen jälkeen abortti.

Aune ja Sinikka löytävät viimein toisensa. Aune ihailee Sinikan maalaisjärkeä, Sinikka taas sitä ettei Aune oppineisuudestaan huolimatta korosta itseään.

Maaritin silloista dogmaattisuutta osoittaa, että hän kakistelee äitinsä lesbosuhdetta, toisin kuin Johannnes-eno vaimoineen.

Aunen ja Sinikan onni on lyhytaikainen. Homous poistetaan rikoslaista marraskuussa 1970, mutta samana päivänä Sinikka kuolee epäselvissä olosuhteissa.

Aune kokee Maurin ja Sinikan ”ainoiksi todellisiksi rakkauksikseen, kun kaikki muut – Maaritin isää myöten – merkitsivät hänelle vain tuulen tuivertamaa tuhkaa.”

Loppujen lopuksi sattumalla on suuri osuus siinä, että Aune menee naimisiin Heinrichin kanssa, vaikka hän näennäisesti tekeekin tietoisen päätöksen muuttaa Saksaan tämän luo. Muut mahdolliset tiet ovat sulkeutuneet: ”Oli joko hypättävä tuntemattomaan tai jatkettava elämää yksin, vailla tulevaisuudennäkymiä.”

Kun Maarit ja Alex tapaavat vuonna 2000 Berliinissä, he vakuuttavat rakastavansa yhä toisiaan. Alex sanoo että ”Jos olosuhteet olisivat olleet toiset…” ja Maarit myöntää ”Olisimme varmaan pari”.

He rakastelevat tietäen, ettei jatkoa seuraa, sillä kumpikin on naimissa ja vakuuttaa rakastavansa myös puolisoaan.

Sattuma on siis ratkaissut Maaritinkin elämän suunnan. Toisaalta muistoissahan kaikki voi olla kauniimpaa kuin todellisuudessa.

Kuin unta ja varjoa

Sielusta sieluun näyttää, että sota ei ollut välttämättä tärkein kokemus ihmisten elämässä, eivätkä kaikki jääneet kiinni sen asenteisiin ja arvoihin.

Sota-aikaa ja taistolaisliikettä yhdistää, että yksilön kohtaloa pidetään vähäarvoisena ja yhteisö on kaikki. Sen sijaan Aunelle ja loppujen lopuksi Maaritille ideologiat ja yhteisö eivät ole tärkeitä vaan jokaisen ihmisen oma yksityinen elämä.

Mutta tuo elämä on kuin unta ja varjoa. Kuten Aune sanoo: ”Ehkä onni on vain unta, pelkkää unta vain.”

Totuuskin on niin epävarma, ettei Aune ”edes tiedä varmasti, oliko sillä Maurilla perhe vai ei.”

Samalla tavoin menettelee Maarit: ”kun syyllisyys kävi ylivoimaiseksi, hänen oli sommiteltava itselleen pätevä puolustus: hän vakuuttui, että oli nähnyt kaamean painajaisen. Kaikki tapahtunut oli ollut unta, hän toisti itselleen. Kunpa Berliini, kommunismi, sosialistinen realismi ja koko elämäkin olisi pelkkää pahaa unta, hän runoili.”

Maarit on siis osittain pettänyt itseään uskomalla, että ”se mikä ei tapa, vahvistaa”. Hän ei voi kertoa totuutta edes ja ainakaan Alexille ja tunnustaa sen itselleenkin vain hetken.

Muistamisen ja unohtamisen dialektiikkaa ilmaisee keskustelu, jossa Aunen mietelmää ”Muisti, tuo ihmiskunnan siunaus ja kirous” kommentoi Sinikka: ”Jos kaiken muistais, hullunha myö hyörittäis täällä kaikki.”

Vaiko valhetta lie

Sielusta sieluun on toinen osa Janne Kuusen Kaskivuoren sukua käsittelevästä sarjasta Sukupuu. Ensimmäisessä osassa Kasvoista kasvoihin päähenkilönä on Maaritin aviomies Kai Kaskivuori, joka 2014 vaimonsa täyttäessä 60 vuotta, siis kolmetoista vuotta sen jälkeen kun Kasvoista kasvoihin päättyy, joutuu kohtaamaan sen, että hänen avioliittonsa ja muukin elämänsä on perustunut valheelle.

Sielusta sieluun saakin Maaritin kohdalla erilaisen tulkinnan, jos sen lukee erillisenä kirjana kuten tässä kirjoituksessa on tehty, kuin jos lukiessaan tuntee Sukupuu-sarjan ensimmäisen osan.

Suvun keskeinen salaisuus paljastuu trilogian kolmannessa osassa Sielusta sieluun. Olen käsitellyt romaania kahdessa osassa, joista ensimmäinen käsittelee vuosia 1918-44 ja toinen vuosia 1917-18.

Kirjailijasta

https://fi.wikipedia.org/wiki/Janne_Kuusi

Kuusen suku on aatelinen, alkuperäisen sukunimen Granfelt suomensi Janne Kuusen fennomaaninen isoisä. Janne Kuusen isän Osmo Kuusen vanhin veljistä Matti Kuusi oli tunnettu AKS:läinen puhuja ja runoilija ja toiseksi vanhin veli Pekka Kuusi toimi 30-luvulla IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien lausuntakuoron johtajana.

Janne Kuusen haastattelu Ylen Areenassa

Kirjallisuutta

Fried, Anne: Litteratur und Politik  in Finnland. Wechselwirkung zwischen Nacjkriegsliteratur und Politik. Buske 1981.

Tuominen, Marja: ”Me kaikki ollaan sotilaiden lapsia”. Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava 1991.

 

Annikki Kariniemi: Veren kuva ja Veren ikävä

Vetävä yhdistelmä ”Lappi, sota, seksi ja saksalaiset” keksittiin jo ennen Katja Kettua ja Heidi Köngästä. Annikki Kariniemen Veren kuva ja Veren ikävä olivat 70-luvulla kohuromaaneja.

veren-ikava

Veren kuva ja Veren ikävä eivät liity toisiinsa muuten kuin aiheensa puolesta, vaikka molempien nimessä esiintyvä sana ”veri”. Se on toisaalta konkreettisesti verta, jota sodassa vuodatetaan, toisaalta symbolisesti ”veren vetoa” eli seksuaalista halua. Kuoleman läheisyys herättää biologisen vastavoiman.

Veren kuva

Veren kuva (1971) alkaa Länsi-Saksasta 25 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen 1970.

Varakkaan liikemiehen Sepp Leitnerin suomalainen vaimo Kaarina on loukkaantunut auto-onnettomuudessa eikä paranemisesta ole toivoa.

Sepp Leitner on sodan aikana ollut Lapissa ja osaa suomea. Hän alkaa lukea vaimonsa päiväkirjaa, jossa Kaarina muistelee menneisyyttä ja johon hän on jäljentänyt ensimmäisen aviomiehensä kirjeet.

Kaarina on rikkaan isän tytär, joka on mennyt naimisiin nuoren upseerin Jannen kanssa. Pari asuu Rovaniemellä. Jatkosodan aikana Kaarina työskentelee sairaalassa lottana, mutta sitä ei kuvata vaan alkoholinhuuruisia juhlia.

Kaarinalla on useita lyhyitä suhteita saksalaisten sotilaiden kanssa ja hän nauttii seksistä. Aviomies on kaukana, eikä Kaarina tunne omantunnonvaivoja uskottomuudestaan. Samanlaisia ovat hänen ystävättärensä.

Janne on alusta lähtien mustasukkainen vaimostaan mutta toisaalta loppuun asti ihmeellisen luottavainen. Kirjeissä vaimolleen on niin kosolti kirosanoja että kansanomaisia seksitermejä, että ajan mieskirjailijat jäävät toiseksi.

Kaarinan sivusuhteita kuvataan vähemmän yksityiskohtaisesti. Päähuomio on siinä, miten seksuaalinen halu syttyy tuntemattomien ihmisten välillä.

Romaanin lopussa Kaarina tapaa diakoni Sepp Leitnerin. Aviomies yllättää parin ja päättää lähteä partioretkelle. Ilmeisesti hän vaimon uskottomuuden paljastuttua haluaa kuolla mutta tehdä sen kunniallisella tavalla, kaatua isänmaan puolesta.

Jo aiemmin on käynyt ilmi, että Kaarina on lähtenyt aikoinaan saksalaisten joukkojen mukaan. Hän ei ole käynyt Rovaniemellä, koska haluaa säilyttää kaupungin mielessään sellaisena kuin se oli sodan aikana, ennen polttamista.

Kaarina-nimi on symbolinen. Sen alkumuoto on Katariina, joka kristityille tarkoittaa puhdasta ja on parinkin pyhimyksen nimi.

Toisaalta nimi liittyy kiinteästi sotaan ja Suomen aseveljeyteen Saksan kanssa: kuulu saksalainen marssilaulu Erika käännettiin Kaarinaksi. Romaanin Kaarina jopa väittää, että nimi valittiin hänen kunniakseen.

Miehet, naiset ja seksi sota-aikana

Suomalaisten naisten sodanaikaisia suhteita saksalaisten kanssa käsiteltiin sota-ajan julkisuudessa tuomitsevasti. Vastaavaa paheksuntaa ei kohdistettu miesten vastaaviin suhteisiin miehitetyssä Itä-Karjalassa.

Taustalla oli vanha kaksinaismoraali, mutta tutkijoiden mukaan myös se ajatus, että kun miehet uhraavat rintamalla elämänsä, naisten oli siveydestään kiinni pitämällä osoitettava olevansa uhrausten arvoinen.  Vaikka saksalaiset olivat aseveljiä, he olivat myös ”toisia”. Naisen ruumiin katsottiin kuuluvan kansakunnalle, ei heille itselleen.

Tämä kaksinaismoraali ei korjaantunut Tuntemattomassa sotilaassa, sillä Väinö Linnan naiskuva on patavanhoillinen. ”Hyvä” nainen on vaimo ja äiti, joka pysyttelee kodin piirissä. Jos hän lähtee rintamalle vaikkapa lotaksi, hänen puhtautensa tahraantuu, mitä edustavat lotta Kotilaisen useat seksisuhteet. Mies sen sijaan ei tahriinnu, vaikka hän ampuisi sotavangin tai toimisi sutenöörinä.

Annikki Kariniemen Veren kuva, jossa naimisissa olevaa Kaarinaa käyttäytyy seksuaaliasioissa yhtä vapaasti kuin monet miehet, näyttäisi pinnalta katsoen todistavan rumimmatkin syytteet naisten sodanaikaisesta käytöksestä todeksi.

Nykypäivästä katsoen romaanin voi kuitenkin tulkita toisin. Merkityksellistä on, että Kaarinaa ei katsota miesten näkökulmasta vaan hän saa itse kertoa tarinansa eikä häntä mitenkään rangaista.

Toisaalta näytetään myös vaimon uskottomuuden onnettomat seuraukset aviomiehelle, mutta asiaa ei moralisoida.

Myöskään saksalaisen miehen mukaan lähteminen ei ole vienyt Kaarinaa onnettomuuteen vaan hän on solminut toisen avioliiton, joka on hänen sairastumiseensa asti ollut onnellinen ja jossa on riittänyt seksiä.

Naisellakin on siis oikeus nautintoon.

Veren ikävä

Veren ikävä (1979) kertoo vähemmän sensaatiomaisen tarinan, jossa pääpaino on rakkaudessa.

Rovaniemellä lottana toiminut Marja kirjoittaa kirjeitä rakastetulleen, saksalaiselle lääkäri Josefille, jonka on käsketty lähteä pois Lapista. Marja muistelee mennyttä rakkaussuhdetta, jonka tuloksensa hän nyt odottaa lasta.

Samaan aikaan Marja kertoo tapahtumista, joiden keskellä hän parhaillaan elää ja jotka alkavat syyskuusta 1944 ja päättyvät heinäkuuhun 1945.

Kun suhteet syyskuussa Saksaan katkaistaan ja Suomi solmii aselevon Neuvostoliiton kanssa, uutinen on Marjalle shokki, sillä paikallisten suhteet saksalaisiin ovat olleet ystävälliset. Shokkia lisäävät vellovat huhut, että Lappi luovutetaan Neuvostoliitolle.

Toisaalta uskotaan, ettei taisteluja saksalaisten ja suomalaisten välillä tule. Evakuointi sujuukin pääosin rauhallisesti ja saksalaiset auttavat siinä.

Vähitellen alkavat kuitenkin toisenlaiset tapahtumat. Suomalaiset upseerit sieppaavat Marjan lottatoverin ja aikovat raiskata tämän, mutta tulee hälytys ja tämä pääsee pakoon. Kaksi naista on murhattu mökkiinsä ja omaisuus ryöstetty, ja myöhemmin käy ilmi, että syypäitä ovat karkuteille päässeet englantilaiset sotavangit, jotka ovat joutuneet vangeiksi Norjan sotaretkellä.

Pastorska vaatii, että pappilan kalustus kuljetetaan evakkoon, mutta papin mielestä ihmisillä on etusija niukkaan kuljetuskalustoon. Eräästä Ruotsin evakuointileiristä kerrotaan, että naiset on pantu kulkemaan täisaunaan alastomina sotilaiden muodostaman kujan keskeltä.

Ihmisissä on siis raadollisuutta, olipa näiden kansallisuus mikä tahansa.

Kun Marjan raskaus tulee ilmi, hän joutuu julkisesti nuhdeltavaksi. Siinä yhteydessä hän tapaa pastori Erkki Jokisen, jolta hän saa salaisia papereita. Niissä on ensimmäisiä tietoja holokaustista.

Marja ei ensin usko: Himmlerhän oli ollut niin ystävällisen näköinen käydessään Rovaniemellä. Asia muuttuu hänelle henkilökohtaiseksi, kun käy ilmi, että Josef on juutalainen.

Marja ja hänen lottatoverinsa lähtevät Rovaniemeltä viime hetkellä. Kaksi heistä lähtee saksalaisten mukana Norjaan. Marja ei rohkene tehdä samoin, koska Josef on poissa.

Kahdenlaista rakkautta

Lopputulos on, että Erkki Jokinen menee naimisiin lasta odottavan Marjan kanssa, mutta antaa vaimonsa edelleen kirjoittaa Josefille. Pastori edustaa siis todellista kristillisyyttä. Empatiaa hänelle on opettanut se, että hänen edellinen vaimonsa on hylännyt hänet.

Pastori jopa etsii Punaisen Ristin kautta tietoja Josefista. Kuten on odotettavissa, Josef on kuollut.

Näin käy toteen kaksi kirjan alussa olevaa lainausta. Laulu ”Oi Josef Josef palannut et koskaan” tosin koskee naistenmiestä, jolla ei ole aikomustakan palata valloitusten luo, kun taas Veren  ikävän Josefin paluun estää holokausti. Rukouskirjan lause ”ehkä hän sentähden joutui eromaan sinusta ajaksi että saisit hänet takaisin iäksi” (Filemon 1:15) ilmaisee Marjan uskon, että hän pääsee Josefin kanssa yhteen kuoleman jälkeen.

Vielä yksi merkittävä lainaus on Ruutin kirjasta (1:16): ”sinun kansasi on minun kansasi ja sinun Jumalasi on myös minun Jumalani.” Se ei toteudu Marjan kohdalla, mutta kuten hän sanoo, näin luotiin uudenlaisen maailman pohja. Ruuthan oli pakananainen, jonka kanssa juutalaisen miehen oli kiellettyä avioitua, mutta hänestä tuli Jeesuksen esiäiti. Marja taas odottaa lasta juutalaiselle, holokaustin uhrille.

Avain Veren ikävän on, että rakastavaisille on annettu nimet Jeesuksen äidin Marian ja isäpuolen Josefin mukaan. Kuvio on vain kääntynyt ympäri: Josef on biologinen isä, ja Erkki Jokisesta tulee kasvatusisä.

Lapsi saa nimen Hannele, joka tulee nimestä Johanna. Se on feminiininen muoto Johannes-nimestä, joka tarkoittaa ”Jahve on armollinen”.

Loppujen lopuksi sodan aikana on siis syntynyt jotain hyvää: kaksi ihmistä, jotka eivät olisi muuten kohdanneet, ovat rakastaneet ja luoneet uuden elämän. Heidän eros-rakkauteensa liittyy ainakin Marjan puolelta ”kuolema yhdistää”-usko.  Pastori Jokinen edustaa pyyteetöntä caritas-rakkautta.

Taustaa

Annikki Kariniemi syntyi Rovaniemellä 1913.

Kariniemi kävi Rovaniemellä keskikoulun. Hän työskenteli aluksi Helsingissä mutta palasi melko pian pohjoiseen. Hän työskenteli Rajavartiolaitoksen kanslistina ja kansakoulun opettajana. Sota-aikana hän toimi sähköttäjälottana.

Ensimmäisen kirjansa Poro-Kristiina Kariniemi julkaisi 1952. Hänen muutkin kirjat sijoittuivat Lappiin.

Kariniemi oli kolme kertaa naimisissa. Toinen aviomies oli eversti Oiva Willamo.

Kariniemi kuoli 1984.

Lisää tietoja seuraavilta sivustoilta: Naisten ääni, Tornionlaakson kirjailijoita, Robert Branting, Kultaomena

Kirjallisuutta Lapin asukkaista sodasta, suomalaisten ja saksalaisten suhteesta, naisten sotakokemukista ja sota-ajan seksistä:

Haavio-Mannila: Miesten ja naisten väliset suhteet sodan aikana. – Teoksessa Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa. Toim. Riikka Raitis ja Elina Haavio-Mannila. 3. p. WSOY 1994.

Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä. Rintamanaisten kaksi sotaa. Suomen kansantietouden tutkijain seura 2012. Kultaneito X.

Heiskanen, Anu: ”Sitä taas eletään tätä päivää”. Nuoren naisen elämä ja valinnat Kolmannen valtakunnan vaikutuspiirissä ja miehitetyssä Saksassa. – Teoksessa Ihminen sodassa Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Junila, Marianne: ”Isä. ”Saksalainen sotilas”. – Teoksessa Ihminen sodassa Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944 (2000).

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.

Lähteenmäki, Maria: Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939-1945. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1999.

Näre, Sari: Sota ja seksi. Rintamamiesten seksuaalikerrontaa talvi- ja jatkosodan ajalta. Tammi 2016.

Olsson, Pia: Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Otava 2005.

Wilms-Narvola, Noora: Vieraat miehet talossa – naisten ja sotavankien suhteet jatkosodan aikana. – Sotahistoriallinen aikakauskirja 31. Sotahistoriallinen seura ja sotamuseo 2011.