A.M. Frost: Näkymätön kuolema, Likaista peliä, Kohtalokas ystävä

A.M. Frostin Jang-sarjassa Suomen sotavuodet on paketoitu toimintajännärin muotoon historiallisista tosiseikoista juurikaan välittämättä.

Näkymätön kuolema (2018) ja Likaista peliä (2019) sijoittuvat talvisotaan ja Kohtalokas ystävä (2020) välirauhan syksyyn 1940.

Kaksi ensimmäistä osaa on kustantanut Bazar. Ensimmäisen osan Näkymätön kuolema kansikuvat on kokoelma kuvia, joiden yleisvaikutelma on sotakirja. Mukana on sekä rintama että kotirintama (Helsingin Suurtorille johtavaa katua kapeuttavat talojen seinastulle kasatut hiekkasäkit). Tosin vasemmian yläkulman klassinen blondi ja oikean yläkulman mieshahmo, jonka kasvot eivät ole näkyvissä, viittaavat jännityskirjaan. Punatähti sirpin ja vasaran kera on Neuvostoliiton tunnus.

Sankariparina majuri ja Valpon naisagentti

Sankari Peder Jang pitkä, tumma ja komea. Puoliksi itämainen syntyperä käy ilmi vain yläluomen poimusta. Lähettäessään Jangin Kohtalokkaassa ystävässä vuonna 1940 Saksaan tekijät eivät piittaa siitä, mitä mieltä natsien rotuoppi on niin ”sekarotuisista” kuin aasialaisista.

Mannerheim toi Aasian halki ratsastukseltaan yksivuotiaan pojan Suomeen ja toimi tämän kummisetänä, vaikka tämä kasvoi kasvatusvanhempien hoivissa.

Käytyään armeijan ja kadettikoulun Jang lähti etsimään itään juuriaan, mutta ei saanut selville alkuperäänsä vaan sen sijaan sortui oopiumiin. Hän pelastautui buddhalaisten soturimunkien hoiviin, ja nämä opettivat hänelle itämaisia taistelulajeja ja mm. Sunzin strategista ajattelua. Tätä ja muita itämaisia viisauksia hän lainailee taajaan. Samalla matkalla hän oppi pitämään kasvonsa ilmeettöminä ja naiselle täydellisen nautinnon tuottavaksi rakastajaksi. Jälkimäinen ei todennu seksikuvauksissa, jotka ovat viihteessä tavanomaista kamaa.

Suomeen palattuaan Jang kävi Sotakorkeakoulun ja on kirjojen aikana arvoltaan majuri. Hän käy jo ennen sotaa hämmästyttävän usein itärajan toisella puolella. Tämä herättää Valpon epäluulon, ja asiaa tutkimaan määrätään Helle Haaga.

Sarjan sankaritar Helle Haaga on sairaanhoitajatar, jonka aviomies, lentäjä ja Etsivän keskuspoliisin agentti, menehtyi lento-onnettomuudessa. Saadakseen selville miehensä kuoleman todellisen syyn on Helle pestautunut EK:n seuraajan Valpon palvelukseen. Näkymättömässä vihollisessa hän toimii ensin Kämpissä tarjoilijattarena ja sitten lääkintälottana rintamalla.

Helle on täydellinen pienikokoinen kaunotar, jonka pitkät hiukset ovat platinanvaaleat ja jonka liikkumista verrataan keijuun.

Jangille on näennäisesti luotu trauma, koska hän ei tunne vanhempiaan, mutta todellisuudessa hänet esitetään supermiehenä. Hänen ainoa vikansa sankarittaren ja nykylukijan näkökulmasta on, että rakastuttuaan Helleen hän yrittää suojella tätä pitämällä tämän poissa seikkailuista ja vaaroista.

Tähän Helle ei tietenkään suostu, ja tarpeetonta sekin onkin, koska Helle ei tarvitse apua tappelussa vaan osaa iskeä miehiä herkkiin paikkoihin. Niinpä Helle kieltäytyy noudattamasta Jangin määräyksiä ja joko voittaa tämän väittelyssä, jolloin tämän on otettava hänet mukaan, tai sitten toimii omin neuvoin.

Hellen trauma eli aviomiehen kuolema ratkeaa Kohtalokkaassa ystävässä tavalla, joka voisi tuottaa hänelle vielä suuremman trauman. Mutta Jang lääkitsee sen pikaisesti paljastamalla Hellelle oman traumansa. Jonkin verran aikaa kuluu, ennen kuin Jang saa Hellen  vakuuttuneeksi siitä, että naistenmies voi muuttua uskolliseksi tavattuaan ”sen oikean”.

Sankariparia kiinnostavammat sivuhenkilöt

Stereotyyppistä sankariparia kiinnostavampi tai ainakin inhimillisempi henkilö on Jangin lähetti, sotamies Aulis Rasila. Hän on matemaattisesti lahjakas, mutta punastuu helposti, pelkää naapurissa asuvaa uteliasta vanhempaa naista eikä alussa luota itseensä ja kykyihinsä.

Talvisota muuttaa Rasilan elämän perusteellisesti. Ensinnäkin hänelle avautuu muitakin mahdollisuuksia kuin ura VR:ssä ja perheen perustaminen äidin läheisyydessä Puu-Pasilassa. Toiseksi hän rakastuu rintamalla lotta Maria Jaalaan ja tämä häneen. Valitettavasti Maria joutuu kokemaan sotavankeudessa kovia ja torjuu sen jälkeen Auliksen.

Aulis saa itselleen evakoilta jäljelle jääneen koiran, jolle antaa nimen Adolf.

Tapahtumia kuvataan myös Jangin lapsuudenystävän Arno Hautalan näkökulmasta. Hän työskentelee Helsingin Sanomien toimittajana, eikä häntä silmäpuolena hyväksytä rintamalle. Nykylukija pitää joko koomisena tai raivostuttavana sitä, että Hautala kohtelee nuorta naistoimittajaa sovinistisesti ollenkaan huomaamatta, että mitään on vialla.

Toisen osan Likaista peliä kansikuva on myös kokoelma kuvia, joiden yleisvaikutelma on sotakirja. Sekä rintama että kotirintama (pommitettu Viipruri) gon jälleen edustettuina. Lumi viittaa kuvat talvisotaan, mutta vasemman ylänurkan kuvassa kiikarilla tähystyvä lotta on kesävaatteissa (kysessä on tunnettu poseerauskuva). Kompassi viittaa matkaan, joka tehdään luonnossa tuntemattomassa maastossa. 

Vääriä tietoja ja epäuskottavuuksia riittää

Historian kannalta teokset ovat täynnä vääriä tietoja ja epäuskottavuuksia, mutta rajoitun vain ensimmäiseen osaan Näkymätön kuolema.

Vaikka YH [Yleiset kertausharjoitukset] alkoivat heti Neuvostoliiton neuvottelukutsun saavuttua lokakuussa 1939, Jangin komppania lähtee Helsingistä Kannakselle vasta neuvottelijoiden palattua marraskuussa juuri ennen talvisotaa.

Ulkoministeriön yksityinen virkamies, joka ei usko sodan syttymiseen, pystyy estämään armeijan hankinnat. Todellisuudessa toisen hallinnonalan asioihin ei saanut puuttua edes ministeri.

Jangin tukikohta on pitkään Kannaksella lähellä rajaa, vaikka rajan ja Mannerheim-linjan välissä ei ollut kuin suojajoukkoja, jotka suunnitelman mukaisesti vetäytyivät viivyttäen parissa viikossa Mannerheim-linjalle.

Jang onnistuu sotajuonen avulla motittamaan ja tuhoamaan vihollisen kahdentuhannen sotilaan osaston. Mottitaktiikkaa ei käytetty eikä voitukaan käyttää Kannaksella, jossa käytiin materiaalisotaa, vaan Laatokan Karjalassa ja pohjoisempana, jossa maasto oli erilainen ja teitä vain harvassa.

Jang joutuu erikseen tarkastamaan vihollisen vakoojaksi epäilemänsä aliupseerin taustan. Todellisuudessa sen olisi tehnyt jo ennen tämän asevelvollisuuden suorittamista paikallinen suojeluskunta, joka antoi jokaisesta asevelvollisesta luotettavuuslausunnon. Leningradissa punaiselle emigranttiavioparille syntynyttä ja Suomeen palannutta nuorukaista ei olisi ikinä hyväksytty aliupseerikouluun eikä erikoisaselajiin koulutettavaksi.

Jang ja Hautala tunnistavat Kämpissä ”Inturistin johtajarouvan, siis Boris Jartsevin alias Boris Rybkinin vaimon Zoja Voskresenskaja joka oli myös NKVD:n agentti, vaikka tämä on naamioitunut peruukilla ja vahvalla ehostuksella. He kommentoivat, että”eikö Stalin olekaan kotiuttanut kaikkia virkamiehiään” ja ”Joillakin on erivapauksia”.

Myöhemmin Hautala sanoo pääministeri Rytille, että vihollisen vakoilua kai johdetaan Intouristin toimistosta ja Neuvostoliiton lähetystöstä. Todellisuudessa molempien maiden diplomaatit saivat sodan syttyessä lähteä vapaasti maasta. Vakoojaksi epäilty neuvostokansalainen, jolla ei ollut diplomaattisuojaa, olisi tietenkin pidätetty ja tuomittu.

Syksyllä 1939 Jangin agentti joutuu Leningradissa ”auto-onnettomuuteen”. Miksi ihmeessä NKVD menetteli kuin kyseessä olisi ollut ulkomaa sen sijaan, että olisi yrittänyt puristaa hänestä kuulusteluissa kaikkia tietoja?

Sankaritar Helle käy parikin kertaa perheensä huvilalla (toisella kerralla Jangin ja Hautalan kanssa) Terijoella, joka sijaitsi aivan rajalla ja joutui vihollisen valloittamaksi heti sodan alussa.

Huvilan lähellä olevassa maalaistalossa on vihollisen salainen laboratorio, mutta Helle ei epäile mitään, vaikka hänen tapaamansa nainen puhuu ukrainaa. Vaikka Terijoella asuikin monia kansallisuuksia, sodan aikana vieras ihminen, joka ei puhunut suomea eikä ruotsia ja/tai ei ollut totellut evakuointimääräystä, olisi automaattisesti ollut jokaisen siviilinkin mielestä – saati Valpon agentin – mielestä epäilyksenalainen, josta oli heti tehty ilmoitus.

Rauhan aikana samassa maalaistalossa on käynyt rajan takaa politrukkeja ilman, että kukaan on puuttunut asiaan.

Kun Jangin tukikohdassa havaitaan etäällä tulipalo, siitä ei huolestuta, koska se on ”Suomen puolella”. Siis kuvitellaan, että vihollinen olisi sodan aikana pysynyt kiltisti rajan takana!

Viipurissa eletään sodan aikana aivan normaalisti, esimerkiksi mummot myyvät torilla. Todellisudessa sisäministeri Kekkonen kehotti radiossa jo YH:n alkaessa ihmisiä, joilla ei ollut välttämättömiä velvollisuuksia, siis etenkin naisia, lapsia ja vanhuksia, lähtemään evakkoon suurista kaupungeista ja näin tapahtuikin. Monet palasivat kotiin, kun mitään ei tapahtunut, mutta lähtivät paniikissa uudelleen evakkoon sodan alkaessa, kuten Lempi Jääskeläisen aikalaisromaanissa Idästä nousee myrsky kerrotaan. Helsingin kohdalla asiasta mainitaan Näkymättömässä kuolemassa, joten miksi Viipuria kuvataan toisin? Siellähän ei ollut vain pelkoa ainoastaan pommituksista, vaan kaupunkiin ampui ns. aavetykki, jota kuvataan Mikko Porvalin teoksessa Veri ei vaikene.

Toisessa osassa Likaista peliä Jang ja Helle käyvät rauhan tultua Hellen vanhempien asunnossa Viipurissa, vaikka kaupungissa on jo puna-armeijalaisia.

Lopuksi pikkujuttu: puna-armeijalaiset puhuttelevat upseereitaan herroiksi, vaikka oikea muoto on toveri.

Kolmannessa osassa Kohtalokas ystävä kustantajaksi on vaihtunut Aula. Myös kansikuvan tyyli on vaihtunut täysin: sotakuvien kokoelman sijasta kannessa on turkiskaulukselliseen takkiin pukeutunut nainen, jonka  huulet on voimakkaasti punattu ja jolla on helmikaulanauha ja helmikorut. Ylellisen asun vastakohtana on naisen kantama nahkasalkku, mikä viittaa työhön liittyviin papereihin – ellei suorastaan salaisiin papereihin. Naisen silmiä ei näe leirihatun alta, mikä viittaa vaaraan. Tällaisen kansikuvan uskotaan ilmeisesti vetoavan pikemmin jännitys- kuin sotakirjojen lukijoihin ja siten myös enemmän naisiin.

Stereotyyppiset viholliset

Viholliset ovat perinteiseen tapaan stereotyyppisiä, ja usein heidän pahuutensa ilmenee jo ulkomuodosta.

Ensimmäinen ryhmä ovat tietenkin puna-armeijalaiset. Heidät kuvataan ideologisiksi fanaatikoiksi, luonteeltaan raaoiksi tai muuten vain epämiellyttäviksi. Johtajat suunnittelevat ja toteuttavat kaikenlaisia katalia sodankäyntikeinoja välittämättä sodankäynnin sopimuksista.

Likaisessa pelissä kuvatut partisaanit kuvataan ”valiojoukoksi”, ja alussa he onnistuvatkin kaappaamaan haavoittuneita kuljettavan linja-auton ja viemään kaksi panttivankia rintaman toiselle puolelle, mutta joukon johtaja osoittautuu raiskaajaksi.

Toinen vihollisryhmä ovat suomalaiset kommunistit.

Kohtalokkaassa ystävässä Jang kertoo rajan taakse vuonna 1918 paenneista punaisista, jotka haluavat laajentaa Neuvosto-Karjalaa: ”vähintään siivu Itä-Suomesta tai mieluummin koko maa”. Neuvostoliitossa usein tiedustelutehtävissä käyneenä Jang ei voisi olla tietämättä, että useimmat punaisista olivat tuhoutuneet Stalinin vainoissa 1937-8. Jäljelle jääneilläkään ei ollut mitään vaikutusta Stalinin ulkopoliittisiin päätöksiin, vaan he olivat vain tämän käsikassaroita.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa (SNS-1) kuvataan perinteisellä tavalla ”viidentenä kolonnana”. Kimmo Rentolan mukaan seura syntyi ilman Neuvostoliiton vaikutusta.

Toki on ymmärrettävää, että Jang ja Helle ovat omaksuneet aikalaisten käsitykset, mutta heidän tiedustelutaidoistaan ei todistaa hyvää, että he uskovat viralliseen versioon Hakaniemen ”pinonpolttajista”, jolla seuran maine mustattiin. Tapani Bagge on Sinisessä aaveessa käyttänyt hyväkseen versiota, että kyseessä oli poliisin maksama provokaatio. Asia on tutkimuksessa jäänyt auki.

Koska kommunistit ovat pahoja maanpettureita, Jang, Rasila, Helle ja Hautala voivat ampua heidät ja heittää kranaatteja heidän taloonsa ilman, että joutuvat asiasta edesvastuuseen. Jang myös kiduttaa tietojen saamiseksi.

Neuvostoliitto on paha, mutta sen sijaan Hitlerin pyrkimys hankkia Saksalle ”elintilaa” (Lebensraum) esitetään luonnollisena, ikään kuin Itä-Euroopassa ei olisi lainkaan ihmisiä.

Sarjassa puhutaan Hitlerin aikeista hyökätä Neuvostoliittoon varmoina jo alkusyksyllä 1941, vaikka esikuntien tehtävä on laatia suunnitelmia lähes kaikkien tilanteiden varalta, eivätkä ne vielä merkitse toteutusta. Suomen johdonkin piti lähes loppuun asti ottaa huomioon mahdollisuus, että Saksa ja Neuvostoliitto sittenkin solmivat uuden sopimuksen.

Kaiken kaikkiaan Jang-sarjasta ei ole poistettu sotavuosien ideologian ja historiantulkintojen vanhentuneita piirteitä toisin kuin Tapani Baggen värisarjasta. Toisaalta ideologiaa ei ole mukana niin paljon ja niin vahvasti kuin Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjassa.

Arvio Frostin Jang-sarjasta

Jos ei tunne historiaa tai ei välitä siitä, että monet asiat ovat historiallisesti mahdottomia, A.M. Frostin Jang-sarjan romaanien partioretket ja kavalat viholliset tarjoavat kohtuullisen jännittäviä ja romanttisia juonenkäänteitä. Teokset on myös sujuvasti kirjoitettu. Joskus tosin selostus aseen ominaisuuksista ja kehittäjästä katkaisee toiminnan kuvauksen.

Kaiken kaikkiaan sarja osoittaa, että talvisodasta on kulunut niin kauan, että siitä voi tehdä kevyttä viihdettä.

Kirjailijasta

A.M. Frost on Anne ja Matti Hakkaraisen kirjailijanimi.

A. M. Frostista ja Jang-sarjasta Wikipediassa.

Muuta

Sunzista alias Sun Tsusta Wikipediassa.

Boris Jatrsevista alias Boris Rybkinistä Wikipediassa.

Olen kirjoittanut blogissa Lempi Jääskeläisen romaanista Idästä nousee myrsky, Mikko Porvalin teoksesta Veri ei vaikene, Tapani Baggen värisarjasta ja Ville Kaarnakarin kahdesta teoksesta.

Kirjallisuutta

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Paula Havasteen romaanissa Kaksi rakkautta aviomies ja vaimo löytävät sota-ajan poikkeusoloissa uuden, erilaisen rakkauden.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia.

Kahden rakkauden (2010) päähenkilö ja ainoa näkökulma on suntion tytär Anna, joka opiskelee Helsingin yliopistossa.

Eräänä 30-luvun alun kesänä kaksikymppinen Anna katselee salaa, kun veljen ystävä Voitto lähtee alasti uimaan: ”Voitto seisoi levollisena ja rentona rantavedessä ja luuli olevansa yksin rannassa, yksin järvellä, yksin koko maailmassa. Mies näytti ihmeelliseltä vedestä nousseelta eläimeltä. Tämä oli niin kaunis, pelkkää liian pitkää selkää, kapeita lanteita ja vahvoja sulavia harteita, joiden lihaksia kädet aivan paloivat päästä koskettamaan. Tuosta hän [Anna] silittäisi olkapäätä, tunnustelisi niskaa, antaisi sormiensa lipua selkärangan vierestä alemmas, jättäisi kämmenen hetkeksi lantion sivulle.”   

Kohtauksessa Havaste kääntää päinvastaiseksi väitöskirjassaan Tarzan ja valkoisen naisen arvoitus kuvaamansa tavanomaisen asetelman, jossa mies katsoo ja himoitsee naista. Naisen himo oli aikoinaan tabu.

Anna ei vain katsele vaan viettelee Voiton. Kyseessä on eros-rakkaus, intohimoinen kaipuu toisen luo.

Rakkaus arkistuu avioliitossa

Häiden jälkeen kaikki kuitenkin muuttuu: Voitto päättää ja Anna palvelee, sillä Voitto tuo leivän taloon. Seksi saa Annan sopeutumaan perinteiseen vaimon rooliin.

Nuoren parin suhde arkistuu, kun syntyy kaksi tytärtä. Rakennetaan omakotitalo, mutta Anna ei viihdy pienessä Leppämäen kylässä. Voitto sen sijaan on luonut hyvät suhteet kylän miesten kanssa ammattinsa, metsänhoidon, välityksellä.

Onneksi Voiton äiti saa poikansa sen verran ottamaan osaa taloustöihin ja lastenhoitoon, että Anna voi jatkaa sielutieteen, nykykielellä psykologian, opintojaan yliopistossa. Käydessään seminaarissa ja tenteissä Helsingissä Anna saa jättää tytöt anoppinsa tai oikeastaan tämän kotiapulaisen hoitoon.

Sitten syttyy talvisota, ja sieltä palaa kotiin vieras, puhumaton mies. Avioparin tunne- ja seksisuhde palaa Annaa tyydyttäväksi vasta keväällä 1941.

Anna ei kestä sodan harmautta ja ankeutta

Onni ei kestä kauan, sillä alkaa uusi sota, joka kestää vuosia. Annan elämä on pelkkää arkista aherrusta ja velvollisuuksia. Omien töiden lisäksi ovat talkoot, keräykset ja avustukset. Tytöt tosin ovat jo avuksi eläinten hoidossa ja jopa mottien teossa. Heistä on kasvanut esikuvallisia pikkulottia.

Koko ajan Annan mielessä on pelko ja huoli, ”tulisiko mies koskaan enää takaisin, hävittäisiinkö koko sota, kuinka he voisivat ikinä selvitä”. Äärimmillään Anna kuvittelee Helsingin pommitettuna raunioiksi, maan miehitettynä, murhat ja kyyditykset, lasten opettelevan venäjää.

Kun Voitto tulee lomalle, hän ensin saunoo, syö ja nukkuu, sitten hakkaa halkoja ja tekee talon korjauksia, mutta on koko ajan puhumaton. Tytöt pitää hätistää hiljaisiksi, ettei isä hermostu. ”Jossakin välissä Voitto käväisi nopeasti Annan päällä ja puristi liian kovaa.”

Romaanissa kuvataan hyvin sota-ajan ankeutta ja harmautta, pulaa tavaroista ja vaihtokauppoja, kyläläisten pakotettua yhteisöllisyyttä sekä henkistä ahtautta. Jälkimmäisen symbolina ovat pimennysverhot. Ne eivät vain estä vihollisen lentokoneita huomaamasta rakennuksista tulevaa valoa ja siten sopivaa pommituskohdetta, ne myös supistavat ihmisten elämänpiiriä estämällä näkemästä, mitä ulkona tapahtuu.

Kaikki tämä herättää Annassa vastustusta: ”Jos jotakin ei pian tapahtuisi, kaikki olisi pelkkää harmaata odottamista ja ohi menemistä. Oli oltava muutakin, oli oltava elämää!”

Huumaava intohimo tempaa Annan mukaansa

Kun Voiton Kansallisteatterissa näyttelevä Tuji-serkku on käynyt kylässä vähän ennen jatkosodan käymään, tämän kosketus on saanut Annan kuumenemaan: ”Mielen läpi vyöryi toiveita, haaveita, unelmia enemmästä kuin vain kädestä vyötäröllä, ja hän [Anna] antautui niiden vietäväksi, heittäytyi kyselemättä unelmiinsa kuin olisi hypännyt tuntemattomaan avantoon niin jääkylmään veteen, että se poltti ihoa.” Anna on näet lapsena isän kehotuksesta hypännyt avantoon, mistä on seurannut isän lupaama hyvä olo.

Tässä on jo annettu lukijalle vihje, joka kuitenkin saattaa jäädä huomiotta, jos ei tunne aikakauden tapoja: mies, edes sukulainen, ei voi koskettaa toisen vaimoa, mutta nainen voi.

Ehkä mitään ei olisi tapahtunut, jollei Voiton viimeinen loma vuoden 1944 alussa olisi mennyt penkin alle. Anna ei osaa noudattaa Hopeapeilin neuvoja: ”Kunnollinen vaimo järjestää miehelleen lyhyen loma-ajan niin miellyttäväksi kuin mahdollista”.

Kaiken huipuksi mies puhuu unissaan hellällä ja pehmeällä äänellä, jolla hän on muutaman kerran lausunut Annan nimen. Mutta tällä kertaa nimi on väärä – eikä se edes ole naisen nimi vaan Toivo, rintamatoveri.

Anna käy edelleen tenttimässä Helsingissä, jossa hän tapaa pari kertaa Tujin. He suutelevat porttikongissa ja kadulla. ”- Hyi helvetti mitä väkeä, ohikulkeva työmies tokaisi ja sylkäisi maahan heitä kohti.”

Viimeistään tässä vaiheessa lukija tajuaa, mistä on kyse, jos ei ole aiemmin käsittänyt sitä termeistä synti ja sairaus. Aviorikos on syntiä, mutta lesboutta pidetään sairautena. Tujin oikea nimi, Tuulikki, mainitaan kerran myöhemmin.

Annan hullaantuminen Tujiin on samanlaista kuin rakastuminen aina, kohteen sukupuolesta riippumatta. Annan eros-rakkaus yltyy suoranaiseksi maniaksi. Hän ei pysty ajattelemaan mitään muuta kuin Tujia.

Anna ihannoi Tujia, mutta lukijalle tehdään alusta asti selväksi, että Tuji itsekäs ja ihailun kipeä. Hän korostaa omaa merkitystään näyttelijänä, vaikka hänen uransa laskuvaiheessa.

Voitto on luonnehtinut Tujia tämän oikean nimen, Tuulikin, mukaiseksi: ”tuulihattu, tuulen mukaan menijä, pelkkää ilmaa”. Anna ei suostu uskomaan: ”Jos Tuji oli ilmaa, hän oli rehevä viidakon tuulahdus, ja Voitto itse pelkkää haaleaa vettä.”

Lukijan on helppo arvata, että Anna voi olla Tujille vain yksi tilapäissuhde.

Vastalause sota-ajan naisihanteelle

Annasta on tehty vastakohta sota-ajan viralliselle naisihanteelle. Sitä edustaa romaanissa sotaleski Signe, joka raataa suuren lapsilaumansa hyväksi eikä valita koskaan vaan saa uskonnosta tarvitsemansa lohdun ja voiman. Signe olisi suorastaan epäuskottavan täydellinen, jollei hän tilaisuuden tullen lankeaisi radion kuunteluun ja naistenlehtien lukuun, vaikka pitää molempia paheina.

Anna on myös vastalause sellaisten mieskirjailijoiden kuin Väinö Linnan ja Paavo Rintalan vanhoilliselle naiskuvalle, jonka mukaan naiselle sopi vain vaimon ja äidin rooli ja avioliiton ulkopuolinen seksi oli naiselle pahempi synti kuin tappaminen miehelle.

Jokaisen sotaa käyvän maan propagandassa painotettiin naisen siveyden merkitystä. Jotta mies olisi jaksanut taistella rintamalla, naisen tuli odottaa tätä uskollisesti kotona.

Onni kestää vain hetken

Toisaalta sota-ajan elokuvat tarjosivat naisyleisön lohduksi tarinoita lyhyestä mahdottomasta rakkaudesta, joskus jopa sellaista joka elettiin lähinnä haaveissa kuten Hannu Lemisen elokuvassa Valkoisia ruusuja (1943). Tavallaan Kaksi rakkautta on tällaisten ”lyhyt onni”-tarinoiden modernisoitu versio.

Anna saa Tujin luokseen maalle yhdeksi yöksi, joka on ihana. Mutta sen jälkeen huuma on suurelta osin haihtunut, ja Anna alkaa epäillä, että hän onkin rakastunut rakkauteen. Hän ei kuitenkaan kadu, vaan kokee että on saanut elää. Rakkauden hurma on myös saanut unohtamaan sodan.

Seuraava tapaaminen Helsingissä on vielä suurempi pettymys. Tuji puhuu vain omia asioitaan eikä kuultuaan Anna läpäisseen viimeisen tenttinsä onnittele toisin kuin kotikylän myyjätär. Tuji suorastaan ilkeilee Annan tavanomaisuudesta ja ennustettavuudesta, suutelee haluttomasti ja kiirehtii toiseen tapaamiseen.

Tulee tieto Voitto haavoittumisesta. Ennen kuin aviomies saapuu toipumislomalle kotiin, Anna odottaa Tujia käymään uskoen, että kaikki on taas hyvin. Tuji saapuu, mutta sulhasensa Väinön kanssa.

Tujilla on jo aiemmin ollut suhteita sekä naisten että miesten kanssa, vaikka hän sanoo pitävänsä enemmän naisista. Avioliiton hän solmii ilmeisesti lähinnä aineellisista syistä: hänen uransa näyttelijänä on hiipunut, ja selluloosateollisuuden palveluksessa oleva Väinö voi tarjota hänelle korkean elintason.

Väinö tietää ja hyväksyy, millaisen vaimon on saamassa. Hän on arvannut Tujin ja Annan suhteen, vaikkei Tuji ole sitä kertonut. Toisin kuin Tuji, Väinö tuntee myötätuntoa hylättyä Annaa kohtaan ja sanoo tälle: ”Anna, muista että sinulla Voitto ja tytöt.”

Poikkeustilanne – poikkeussuhde?

Tuji mukaan Anna ei ole ainoa: ”Jos tietäisit, kuinka moni kunniallinen pikkurouva avaa ahnaasti suunsa suudeltavaksi, yllättyisit.”

Sota oli poikkeustilanne, jossa sekä miehet että naiset elivät pääasiassa oman sukupuolensa parissa. Sukupuolten kokemukset rintamalla ja kotirintamalla olivat myös niin erilaiset, joten niitä ei useinkaan saattanut ymmärtää puoliso, vaan pikemmin samaa sukupuolta oleva lähiryhmä, jolta vaaran aikana myös etsittiin turvaa, lohtua ja unohdusta.

Tuula Juvonen kirjoittaa kuitenkin teoksessaan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia: ”On tavallista, että poikkeusoloissa esiintyvät homoseksuaaliset teot selitetään olosuhteista johtuvista. Silloin vältytään pohtimasta kysymystä halusta ja valinnan mahdollisuuksista. Yhtä hyvin olisi voinut kuitenkin voinut puhua olosuhteista ympäristönä, joka teki tilaa ja loi mahdollisuuksia homoseksuaalisille teoille, joihin ryhtyminen oli kuitenkin valinnaista.”

Havasteen romaanin näkemys näyttää olevan, että ihminen voi viehättyä kumpaankin sukupuoleen, kun vain sopiva ihminen tulee vastaan.

Kaksi rakkautta

Romaanin nimen Kaksi rakkautta voi ymmärtää monella tavalla. Ensiksi konkreettisesti: Voitto on ajallisesti Annan ensimmäinen rakkaus, Tuji toinen.

Anna ja Voitto ovat aikoinaan valinneet toisensa biologisella perusteella. He ovat vaistomaisesti tajunneet, että heidän yhdistelmänsä tuottaa hyvät geenit heidän lapsilleen. Myöhemmät kumppanit kertovat, mitä Annalta ja Voitolta puuttuu ja mitä he elämäänsä kaipaavat.

Toivon ja Voiton suhdetta ei kuvata, mutta voi päätellä, että kumpikin näkee toisessa miesihanteensa ja että yritys olla ihanteen veroinen auttaa jaksamaan rintamalla. Heidän rakkautensa on filiaa (ystävyyttä) ja timetä (kunnoitusta). Rakastumista ei estä edes Voiton uskonnollisuus.

Tuji taas on Annan arkisen elämän vastakohta ja ilmentää vapautta, iloa ja nautintoa – mutta myös itsekeskeisyyttä ja vastuuttomuutta, joka ei Annalle kahden lapsen äitinä ole mahdollista kuin tilapäisesti. Vastakohtana perheenäidin toistuville töille ja puuduttavalle arjelle, johon Anna kokee hukkuvansa, on elämä, joka Annalle tarkoittaa suuria tunteita ja nautintoa, jonka hän kokee Tujin kanssa. Heidän välillään on ollut ludusta (leikkiä), mutta Tujin puolella ei edes aluksi filiaa (ystävyyttä).

Anna ei pysty hyväksymään kirkossa saarnattua uskonnollista maailmankuvaa, jonka mukaan ”rakkautta olisi vain kahdenlaista: toinen suurempi Jumalaa kohtaan. ja toinen mitättömämpi  ihmisten rakastamista varten”.

Hiihtäessään metsässä Anna nauttii liikunnan lisäksi luonnon kauneudesta. Hän kysyy itseltään, onko rakkaus luontoon puhtainta rakkautta, koska se on pyyteetöntä. Luonnonrakkaus herättää Annassa isänmaallisia tunteita aivan kuten Suomessa on Runebergin Maamme-laulusta asti ollut tapana. 

Rakastuessaan Tujiin Anna kokee näin: ”Kaksi rakkautta nosti hänet riemusta hohtavaksi: minä rakastan, minua rakastetaan, eikä sellainen saa olla väärin.” Rakkauden kohde myös laajenee kaiken kattavaksi: ”Yksi oli rakkaus ihmisiin, toinen kaikkeen elämään, jota maailmassa sykki.” 

Mahdoton rakkaus

Marita Hietasaari kertoo teoksessaan Sodan muisti, että Kahden rakkaus kuvaama lesborakkaus ei aiheuttanut kielteistä lukijapalautetta ja kysyy: ”Olisiko reaktio ollut erilaista, jos Annalla ja Tujilla olisi ollut yhteinen tulevaisuus?”

Kysymys lienee retorinen, sillä kuvattuna aikana yhteinen tulevaisuus oli mahdoton. Annan mietteet, miksi miehen ja naisen rakkaus on hyväksyttävää, mutta naisen ja naisen ei, kertovat nykyisistä arvoista: ”Voi miten mahdotonta kaikki oli. Oli Voitto ja tytöt, oli oma perhe ja suku, oli Tujin perhe ja suku. Jos he aloittaisivatkin kaiken alusta kaksin, vain Tuji ja hän, kaikki muut hylkäisivät heidät. Jokainen paheksuisi heidän liittoaan, ystävät, tuttavat ja sukulaiset halveksisivat heidän laitonta, sairasta suhdettaan, ja jos se paljastuisi, he seisoisivat tuomarin edessä tuomiolla. Miksi muka oli sairasta, jos rakasti toista? Mikä siinä oli hirvittävää?”

Romaanissa yhteistä tulevaisuutta ei tee mahdottomaksi vain laki ja ennakkoluulot. Anna on selvillä siitä, että vaikka suhde olisi sallittu, yhteiselämästä Tujin kanssa ei tulisi mitään. Tuji ei näet pidä Annan tyttäristä, jotka ovat Annalle tärkeimmät.

Vai ovatko? Anna ei pohdi saati ole huolissaan, miten tyttöjen kävisi, jos suhde paljastuisi. Tämä on sinänsä ymmärrettävää: eros-rakkaus on siitä merkillinen asia, että sen vallassa oleva ihminen tuntee olevansa oikeutettu sivuuttamaan kaikki muut, läheisetkin ihmiset.

Sodan ja biologian sattuma ratkaisee

Toisin kuin Hietaniemi tulkitsee, Anna ei oikeastaan ”päätä” jäädä Voiton luo enempää kuin Voitto Annan.

Voitto saa kokea sodan julman sattumavaraisuuden: Toivo on kaatunut samassa taistelussa, jossa hän itse haavoittunut. Voitto saapuu masentuneena toipumislomalle kotiin.

Toisaalta avioparin kohtaloon vaikuttaa biologia. Yhdessä suhteessa Annan syrjähyppy on ollut vaaraton: hän ei voi tulla raskaaksi. Nyt Anna huomaa odottavansa lasta, joka on pantu alulle Voiton edellisellä lomalla.

Ennen kuin Anna saa tilaisuuden kertoa uutisen Voitolle, taloon saapuu vieras nainen. Tämä jättää lähtiessään vauvan, jota väittää Voiton pojaksi. Voitto myöntää olleensa naisen kanssa mutta vain kerran. Hän vetoaa siihen, että tuskin hän oli ainoa. Voitto ei edes tiedä kuin naisen etunimen, Helena.

Anna aikoo seuraavana päivänä ilmoittaa vauvasta sosiaaliviranomaisille. Lukija kuitenkin aavistaa, että vauva jää perheeseen. Se käykin toteen toisessa osassa Yhden toivon tie (2012). Siinä onnen hetkiä tuottaa Annalle pro gradu -työn kirjoittaminen ja oma lehmä.

Itsen ja toisen hyväksyvä rakkaus

Kahden rakkauden lopussa intohimorakkauden tilalle löytyy toisenlainen rakkaus: ”Ehkä Annan pitäisi oppia antamaan itselleen armoa, unohtaa omat virheensä, kun ei niitä kukaan muukaan muistellut. Ehkä pitäisi rakastaa myös itseään, ei itserakkaana vaan nöyränä ja alttiina kehittymään. Se voisi olla toisenlaista rakkautta: ensin olisi rakkaus muihin ihmisiin, sitten armollinen rakkaus itseään kohtaan.”

Tässä uudessa rakkaudessa on siis kyse hyväksymisestä, armosta ja anteeksiannosta – sekä itseä että muita kohtaan.

Romaanin loppu on yllättäen sovinnollinen: ”Hyvinhän mies tuohon sopi, saman pöydän ääreen. Ei tämä niin hurskas ollutkaan, mutta olipahan sitäkin kokonaisempi, oikea ihminen pettymyksineen ja toiveineen eikä pelkkää Annan kuvitelmaa.”

Koska Annakin on rikkonut aviolupauksensa, hän juuri siksi pystyy näkemään ja hyväksymään miehensä ilman rakastumisen luomaa illuusioita, sellaisena kuin tämä on. ”Veden viileyttä osasi arvostaa vasta silloin, kun iho oli palovammoilla.”

Sanalla sanoen Annasta on tullut aikuinen.

Nainen psyykkisesti kärsivän miehen omaishoitajana

Annan aavistaa sodan aiheuttamia kauheuksia, mutta hän kieltäytyy ajattelemasta niitä: ”Piti kääntää mielensä pois tuollaisista, muuten elämän sirpaleita ikinä saisi koottua lähellekään sitä, millainen elämä oli ollut ennen sotia. Sellaiseksi hän halusi sen vielä tulevan.” Samasta syystä sota haluttiin sen jälkeen unohtaa.

Mutta se on mahdotonta, se käy selväksi, kun kirjailija antaa Annan ennakoida, että hän tulisi vuosikymmenet heräämään siihen, että ”Voitto huutaisi kuolevan ystävänsä nimeä epätoivoissaan”. Annasta tulee loppuiäkseen miehensä psyyken hoitaja. Tällainen rakkaus on pragmaa (auttavaa rakkautta).

Tämä miehen heikkous sodan jälkeen oli Sandra M. Gilbertin ja Susan Gubarin mukaan yleinen teema länsimaiden kirjallisuudessa. Havasteen sarjassa se pysyy kodin salaisuutena. Yhden toivon tiessä Voitto ottaa itselleen vahvan aseman sekä kylässä että kotona. Hän jopa sanelee, millaisen työpaikan Anna valmistuttuaan ottaa. Eikä korkeakoulututkinnon suorittanut Anna ole edes selvillä, että hänen oma palkkansa kuuluu hänelle!

Vielä 50-luvun puolivälissä tapahtuvassa Kolmessa käskyssä (2013) perhe on tottunut heräämään joka yö isän painajaisiin: ”isä käpertyi äidin syliin kuin lapsi ja itki hartiat nytkähdellen kunnes nukahti. Mutta aamulla oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Isä lähti töihin kasvot yhtä ankarina kuin ennenkin, ja äiti puuhaili keittiössä suu tiukkana viivana.”

Kompensaationa yöllisestä heikkoudesta Voitto tekee perheessä päätökset: kun toiseksi vanhimmalla tyttärellä on murrosiän ongelmia, Annan on jäätävä pois työstä. Voitto on myös tehnyt kovasti työtä ja on hankkinut perheelleen hyvän elintason.

Niinpä Annalle suo sen, minkä Kahden rakkauden kertoja tietää ennalta: vuosien kuluttua salasuhde on Annan aarre, jota tämä muistelee: ”elinpä [- – -] elin sellaisenakin aikana vahvana ja uskaltaen”. Suhteesta, joka olisi voinut tuhota perheen, tulee Annalle voimavara, joka auttaa jaksamaan eteenpäin.

Lopullinen sovinto vie aikaa

Lopullinen sovinto avioparin kesken syntyy vasta Kolmessa käskyssä, jonka päähenkilö Annan ja Voiton tytär Raija.

Raija nuhtelee äitiään siitä, että tämä on kohdellut tylysti Voiton aviotonta poikaa. Anna myöntää, että poika on syytön syntymäänsä, ja muistaa taas sen, ettei hän ole itsekään synnitön, joka voisi heittää kiven miestään kohti.

Annaa ja Voittoa sitovat yhteen myös muistot – heidän alkuajan intohimostaan ei tiedä kukaan muu kuin he kaksi.

Raijakin oppii saman minkä Anna: ”Ehkä rakkauden ei tarvinnut aina olla sellaista, mikä vei jalat alta ja satutti. Ehkä yhdessä voi rakentaa jotakin pysyvämpää, luotettavampaa.”

Valokuva Marek Sabogal

Kirjailijasta

Paula Havaste, omaa sukua Aho, on syntynyt 1962 Rovaniemellä. Hän on koulutukseltaan filosofian tohtori. Nykyisin hän työskentelee tiedekeskus Heurekan ohjelmapäällikkönä.

Havaste aloitti kaunokirjailijanuransa 2003 historiallisella romaanilla Kymmenen onnen Anna. Lapinmaa-sarjan muut osat ovat Kotasavun Marja (2004), Lapinmaan Nilla (2005) ja Maaren, samaanien sukua (2008).

Viimeksi on ilmestynyt Vihat-sarja: Tuulen vihat (2014), Maan vihat (2015), Veden vihat (2016) ja Lumen armo (2017).

Tietoja Gummeruksen sivulla ja Wikipediassa.

Romaanista Kaksi rakkautta ovat kirjoitettu myös blogeissa P.S. Rakastan kirjoja, Lukijatar ja Luettua

Olen kirjoittanut blogissa myös Yhden toivon tiestä keskittyen sen toiseen päähenkilöön, Annan sisareen Oiliin.

Kirjallisuutta

Gilbert, Sandra M. & Gubar, Susan: No man’s land. The place of woman writer in the twentiet century. Volume 3. Letters from the front. Yale University Press cop. 1994.

Havaste, Paula: Tarzan ja valkoisen miehen arvoitus. Tutkimus maskuliinisesta identiteetistä Edgar Rice Burroughsin Tarzan-sarjassa. Like 1998.

Hietasaari, Marita: Sodan muisti. Talvi- jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun histori allisissa romaanissa. Avain 2016.

Juvonen, Tuula: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Vastapaino 2002.

Mustola, Kati: Lyhyt homoseksuaalisuuden historia. – Kokoomateoksessa Ulos kaapista. Tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta. Toim. Marja-Leena Parkkinen. 2. p. Like 2006.

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015

Uusin silmin. Lesbinen katse kulttuuriin. Toim. Pia Livia Heikinaho ym. Yliopistopaino 1996.

Sami Hilvo: Viinakortti

Sota oli kovaa aikaa, mutta joillekin se oli myös aikaa, jolloin saattoi elää vapaammin kuin rauhan aikana. Tästä kertoo Sami Hilvon Viinakortti.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia!

Isoisä ja pojanpoika

Viinakortissa (2012) on kaksi päähenkilöä, isoisä Urho ja pojanpoika Mikael. Myös aikakausia on kaksi: Urholla sota-aika ja sodan jälkeinen aika 1939-1966, Mikaelilla vuosi 1993 ja takautumana vuosi 1973.

Alussa Mikael tulee isoäitinsä Ailin hautajaisiin oleskeltuaan pitkään ulkomailla. Isoäiti on jättänyt Mikaelille talonsa ja koko omaisuutensa.

Jo aiemmin Mikael on saanut isoäidiltään isoisä Urhon virkapaidan ja löytänyt sen povitaskusta viinakortin. Alkoholin ostaminen Alkosta edellytti aikoinaan viinakortin hankkimista. Toisaalta viinakortilla kontrolloitiin ostetun alkoholin määrää.

Nyt Mikael löytää viinakortin välistä valokuvan. Se esittää miestä – yhtä niistä miehistä joka on isoisän rintamatovereita esittävässä valokuvassa.

Tuon miehen, Toivo Marraksen, leski Hertta antaa Mikaelille isoisä Urhon kirjeet Toivolle. Lisäksi Mikael lukee isoisänsä päiväkirjan. Teoksessa on myös virallisten sotapäiväkirjojen perusteella muotoiltu sotapäiväkirja.

Nimien merkitykset

Urho viittaa Porilaisten marssin säkeeseen ”Pojat kansan urhokkaan” eli rohkeuteen ja muutenkin tosi miehuuteen. Urho on suomalainen sana, mutta se tuli nimipäiväkalenteriin Botolfin paikalle. Botolf tarkoittaa sankaria, sotilasta, sananmukaisesti ”hallitsevaa sutta”.

Toivo on yksi kristillisistä hyveistä, jotka ovat usko, toivo ja rakkaus (Paavalin 1. kirje korintolaisille 13:13). Heprealaiskirjeen (11:1) mukaan ”usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

Se, mihin Toivo Marras uskoo ja minkä hän toivoo toteutuvan, on mahdollista vasta Mikaelin sukupolvelle.

Marras-nimen merkityksen Mikael selittää romaanissa. Ensinnäkin marraskuu on kuollut kuukausi. Toiseksi marras on erityisen suuri kalansaalis tai jättiläiskala, kalojen kuningas – mutta kummatkin ennustavat pyytäjänsä kuolemaa.

Mikael pohjautuu heprean nimeen Mikael, joka tarkoittaa ”kuka on Jumalan kaltainen”. Raamatun Mikael on arkkienkeli ja ylin seitsemästä pääenkelistä. Hän seisoo Jumalan oikealla puolella ja välittää ihmisten rukoukset ja hyvät työt. Hän voittaa viimeisen taistelun lohikäärmettä vastaan ja johdattaa vanhurskaat vainajat taivaalliseen Jerusalemiin.

Sota sallii kaiken, rauha on sotaa armottomampi

Vuonna 1939 lapsuudenystävät Urho ja Toivo ovat 20-vuotiaita ja viettävät kesän loppua kahden kalliosaaressa.

Sodan aikana miehet tapaavat dramaattisesti – luullen toisiaan vihollisiksi ja ovat tappaa toisensa, kunnes tunnistavat toisensa tuoksusta.

Ystävyys syvenee rakkaudeksi – tai kai tunteita on ollut ennenkin, mutta niitä ei ole voinut tiedostaa, saati tunnustaa ennen kuin nyt, kuoleman uhatessa.

Rauha tietää eroa: ”Muiden tavoin he olivat lähteneet kotoaan, koska heillä ei ollut vaihtoehtoja, mutta he olivat löytäneet kodin toisistaan. Kun sota oli ohi, juna pysähtyi heidän asemalleen ja he astuivat tulevaisuuteen, joka vaati, että mennyt unohdetaan. Jos he unohtaisivat kaiken, menettäisivätkö he kaiken? Mutta heidän oli palattava, koska heillä ei ollut vaihtoehtoja.

Sota oli poikkeustila. Se vaati kaiken, mutta se myös salli kaiken. Rauhan armottomuudesta miehillä oli vain aavistus.”

Toivo ja Urho haaveilevat yhteisestä maatilasta. Mutta se on yhtä mahdoton haave kuin kahdella cowboylla Annie Proulxin novellissa Brokeback mountain (kokoelmassa Lyhyt kantama) ja siitä tehdyssä samannimisessä elokuvassa.

Molemmat seurustelevat ja menevät naimisiin. Ensin niin tekee Urho perin vastahakoisesti, vain koska tyttöystävä Aili odottaa lasta.

Ei perinteistä sankaruutta

Jatkosota tuo Urhon ja Toivon jälleen yhteen, samaan joukko-osastoon. Korsussa tai teltassa heidän täytyy varoa, koska siellä nukkuu myös muita. Pelkkä tieto toisen läheisyydestä auttaa kuitenkin kestämään. Asemasodan aikana he saavat yöpyä kahden jouluna ja heinätöissä.

Vertauskohtana ovat anonyymi seksi, josta sotamies Kalevi kertoo talvisodan aikana esimiehelleen Urholle. Urho kehottaa Kalevia olemaan asiasta hiljaa.

Toivo ja Urho katselevat suosittua rintamaviihdettä, naisiksi pukeutuneita miehiä. Toivo sanoo Urholle: ”En ole nainen. Edes puolikas.” ”Tuolla sisällä? Mitä ne olivat?” Ja Urho sanoo: ”Nuo tuolla sisällä ovat vähemmän miehiä kuin sinä”.

Partioretkellä käy toteen Botolf-nimen susi-merkitys, kun Urho syyllistyy sotarikokseen. Hän ampuu vangin, koska tämän kuljettaminen olisi vaikeaa eikä tästä ole enää hyötyä. Tapauksesta on sikäli hyötyä, että sen jälkeen omaan joukkoon kuuluva niskuroija ei uskalla enää jatkaa käytöstään.

Muutenkaan romaanissa ei ole perinteistä sankaruutta. Ja paljon ylistetty aseveljeyden (”kaveria ei jätetä”) sijasta nähdään sen vastakohta: Toivo loukkaantuu oman sotilaan tahallaan ampumasta luodista.

Toivon raskaana oleva vaimo Amanda ei kestä sotainvalidi-miestä vaan lähtee. Poikansa Ilarin Amanda antaa kasvaa siinä uskossa, että tämän isä on hänen toinen aviomiehensä.

Siviili merkitsee kaksoiselämää

Kun sota loppuu, Urhosta tulee kotipaikkakunnan nimismies.

Homoseksuaalit tapaavat toisiaan asemapuistikossa ja sen käymälässä, jota kutsutaan ”vihreäksi enkeliksi”. Siellä seksiä harjoitetaan nimettöminä: ”Älä kysy minulta vaimoni nimeä tai lasteni ikää. [- – -] Sillä jos joudun asiaa miettimään ja vastaamaan, en voi kanssasi olla.”

Siellä Urho kohtaa Kalevin, joka järkyttyy: ”Eikö riittänyt, että minuun on tarttunut Ruotsin tauti, mutta että sinäkin jatkat näitä sairaita harrastuksia? Mikä oikeus sinulla on seistä siinä ja katsoa minua tuolla tavalla? Hintti!” Kalevi on teoksen säälittävin ihminen, sillä ajan ilmapiiri saa hänet inhoamaan itseään.

Toivo on kouluttautunut lääkäriksi ja mennyt uusiin naimisiin Hertan kanssa. Hän palaa kotipaikkakunnalle ja suhde Urhoon jatkuu, mutta he voivat tavata vain nuoruutensa kalliosaaressa.

Kirjailija ei ole valinnut Urhon ja Toivon ammatteja syyttä. Urho sanoo: ”Olimme yhteisömme tukipylväitä; minä laki ja sinä lääketiede. Miten muuten se olisi voinutkaan olla? Rikollinen poliisi ja sairas lääkäri? Miten silloin olisi käynyt järjestyksen ja terveyden?” Tässä viitataan silloiseen lakiin ja tautiluokitukseen, jonka mukaan homoseksualismi oli rikos ja sairaus.

Nimismiehenä Urho joutuu tutkimaan myös homoseksuaaleista tehtyjä ilmiantoja. Kalevi kiristää Urhoa sillä, että hän on nähnyt Urhon ja Toivon saaressa. Urho selittää alaiselleen, ettei näyttöä ole.

Silti Kalevi on merkitty mies: hänelle ei anneta ajokorttia, ja kaikkien kuullen sanotaan syyksi, että hän on hintti. Kunniamerkitkin kehotetaan antamaan pois. Työ menee, ja kirkkoherra jyrisee tuomiota saarnassaan.

Yhteiskunta on siis monin tavoin vastakkainen antiikin kardinaalihyveille: oikeamielisyyden sijasta on pakko noudattaa väärää lakia, ja kohtuullisuuden sijasta vallitsee suvaitsemattomuus. Urhon yrittää harjoittaa viisautta muodollisen lain asemasta (”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään. Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys, ja oikeudessa pitää olla armo mukana”), ja se pelastaa Kalevin vankilasta mutta ei yhteiskunnan tuomiolta.

Mikael muistaa, että isoisä hymyili vain, kun silitti virkapaitaansa tai oli juonut. ”Viinakortti oli sellin oven aukaiseva avain, mutta yleensä jo saman vuorokauden sisällä myös pikapassitus takaisin vankilaan, myöhään valjenneen päivän syyllisyyteen ja kylmyyteen, joka hiljaisesti hohkasi avioliiton urautuneesta arjesta.”

Rakkaus päättyy kuolemaan

Näin elämä jatkuu, kunnes metsästysretkellä jahtimestari tekee erehdyksen: hän ei osu lyhyeltä etäisyydeltä saaliiseen. Jatkossa Urho epää jahtimestarin käskyn tahallisella loukkauksella, jossa aiemminkin keskeinen mies-sana korostuu: ”Annetaan ajolinjan miesten hoitaa asia”. Vähän myöhemmin Toivo sanoo: ”Saa onnitella kauden suurimman uroon kaatamisesta”, mikä viittaa myös Urhon nimeen. Jahtipäällikkö kiroaa: ”Mitä tuokin täällä tekee? Tuohon takaraivoon, niin olisi noitakin vähemmän”.

Kun Urho on poissa, Toivo saa surmansa. Jahtipäällikkö väittää, että kyse oli harhalaukauksesta. Urhokaan ei nimismiehenä rupea asiaa tutkimaan.

Toivon leski Hertta löytää Urhon kirjeet miehelleen ja herjaa Urhoa, mutta kysyy myös, miksei Urho elänyt avoimesti Toivon kanssa: ”Eikö olisi ollut parempi, että edes kaksi ovat onnellisia kuin että kaikki ovat onnettomia?” Urho vastaa: ”Minussa ei ollut tarpeeksi miestä.”

Toivon kuolema – tai Hertan tuomitseminen – murtaa Urhon, joka tekee itsemurhan uimalla kohti heidän yhteistä saartaan, siis tahallaan hukuttautumalla. Isoisä löydetään Mikaelin 13-vuotissyntymäpäivänä 1966.

Kaksi suhdetta rinnastuu

Viinakortissa kerrotaan myös Mikaelin tarina. Mikaelin seksuaalisuus herää 12-vuotiaana, kun hän katselee Ilari Eloa salaa saunassa. Ilari on Mikaelin isän läheinen ystävä, ilmeisesti myös rakastettu, vaikka Mikael ei halua tietää asiaa lähemmin.

Ehkä juuri isän ja Ilarin suhde on ollut syynä Mikaelin vanhempien avioeroon. He olivat aikoinaan joutuneet pakkonaimisiin, kun äiti sai Mikaelin vain 17-vuotiaana.

21-vuotispäivänään Mikael menee sänkyyn tuntemattoman miehen kanssa, joka aamulla on osoittautuu Ilariksi. Vasta myöhemmin Mikaelille selviää, että Ilari on hänen isoisänsä rakastetun Toivon poika.

Ilari on naimissa ja Mikael lähtee ulkomaille. He tapaavat uudelleen Mikaelin isoäidin hautajaisissa parikymmentä vuotta myöhemmin.

Kyseessä on ennen kaikkea Mikaelin kasvutarina. Mikaelin ja Ilarin suhteesta ei kerrota muuta kuin vahva seksuaalinen veto, joka ei ole vähentynyt vuosienkaan eron jälkeen. Kun he tapaavat hautajaisissa, korostetaan lähinnä Ilarin tuoksua ja hänen rintakarvojaan. Henkilönä Ilari jää valjuksi.

Ilari on karjalainen asu ortodoksisen pyhittäjäisän Ilarionin nimestä. Kantasana on latinan Hilarius, joka merkitsee hyväntuulista ja reipasta. Äidin toiselta aviomieheltä saatu sukunimi Elo viittaa elämään ja on siten oikean isän Toivo Marraksen kuolemaan viittaavan sukunimen vastakohta. Nimeen sisältyy siten ennustus, että Mikaelin ja Ilarin suhteella on mahdollisuus.

Ihmistä ei saa pakottaa toisenlaiseksi kuin hän on

Mikael on saanut isoäidiltään lahjaksi Erik Lindgrenin vuonna 1903 ilmestyneen Kasvitarhakirjan omistuksella: ”kasvitarhassa on kaikki”. Se ”kaikki” lienee seuraava kohta, joka on myös romaanin motto: ”Oikea sääntö hedelmäpuiden kasvatuksessa on se, ettemme saa koskaan pakottaa puuta muodostumaan vastoin sen omaa taipumusta, vaan päinvastoin meidän kaikella tavalla tulee tukea ja auttaa sitä. Tosin voidaan vastakkaiseenkin suuntaan menetellen saavuttaa varma tulos, mutta tavallisesti seuraa siitä rangaistus ennemmin tai myöhemmin.”

Viesti on, että ihmistäkään ei saa pakottaa toisenlaiseksi kuin hän on, muuten seuraa rangaistus. Mikaelilla se on juominen kuten isoisällä, Ilarilla taas uran takia solmittu avioliitto. Se on ollut onneton myös vaimon kannalta.

Isoäidin kasvitarha on rappiolla, melkein kuollut, mutta Mikael herättää sen uudestaan eloon. Aivan samalla tavalla Mikaelilta ja Ilarilta kestää vuosia, ennen kuin he voivat tunnustaa tunteensa ja julkistaa suhteensa.

Vaimojen osa jää syrjään

Toivon leski Hertta pyytää anteeksi Mikaelilta: ”Joskus luulemme kaiken loppuvan kuolemaan, mutta ei: viimeisenä tulee anteeksianto.”

Ilarin vaimo Helena loukkaantuu ensin, mutta löytää uuden miehen ja saa lapsen. Tässä kohtaa on ehkä vähän liikaa happy endiä.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä (2014) valotetaan myös petetyn vaimon näkökulmaa: sitä, miten raskasta on elää, kun mies ei halua koskaan koskettaa.

Sen sijaan Viinakortissa vaimojen tehtävänä on vain antaa anteeksi.

Vaikka aikakausi on osaltaan syynä kulissiliittoihin, se ei voi kokonaan poistaa miesten vastuuta sitä, että he ovat naineet naiset valheellisin perustein.

Miehuus ei riipu seksuaalisesta suuntautumisesta

Lopussa Mikael löytää itsensä ja sen, minne kuuluu. Hän ei anna äitinsä ryövätä ja myydä isovanhempien talon esineitä. Isoisän paita ”istuu kuten paidan pitääkin istua. Olen kasvanut siihen. Täyttänyt sen.”

Jo aikaisemmin Mikaelille on tärkeää todeta: ”Olen mies ja tunnen itseni mieheksi.” Mutta nyt myös yhteisö – tai ainakin Toivon leski Hertta – vahvistaa tämän.

Miehuus ei riipu seksuaalisesta suuntautumisesta, se on rohkeutta – ennen kaikkea rohkeutta olla oma itsensä. Rohkeus oli yksi antiikin neljästä kardinaalihyveestä ja niistä tärkein, koska ilman sitä muut hyveet eivät voi toteutua.

Romanttinen rakkauskäsitys

Viinakortissa rinnastetaan siis kaksi suhdetta ja kaksi aikakautta: isoisän piti salata rakkautensa ja tarina päättyi onnettomasti, pojanpoika voi elää julkisesti ja läheisten hyväksymänä rakastettunsa kanssa.

Kiistämättä isoisä joutui kärsimään kaksoiselämän takia,  mutta ehkä rakkaus myös pysyi tuoreena siksi, että pari joutui tyytymään vain harvoihin, salaisiin tapaamisiin eikä heidän tarvinnut kohdata arjen haasteita.

Toivon rakkauskäsitys on näet ääriromanttinen: ”En olisi mitään elämältäni niin halunnut, kuin sulkea kaiken ulkopuolelle, unohtaa kaiken olemassaolon.” Samoin Urhon elämällä on tarkoitus niin kauan kuin Toivon sydän lyö.

Kannattaa muistaa, että suurissa eurooppalaisissa rakkaustarinoissa, Tristanista ja Isoldesta Anna Kareninaan, kärsitään rakkauden tähden, rakkaus jopa on kärsimystä, passiota. Ja lopulta tarinat päättyvät kuolemaan.

Enää sosiaaliset erot tai avioliitto eivät ole parin rakkaudelle ylittämättömiä esteitä, mutta sijoittamalla LGBT-parin muutaman vuosikymmenen päähän voi luoda uuden version perinteisestä rakkaustarinasta.

Tietoja

Sami Hilvo on syntynyt 1967.

Esikoisromaaninsa Viinakortin jälkeen Hilvo on julkaissut romaanit Rouva S. (2012) ja Pyhä peto (2016)

Tammen sivu.

Hilvon blogin osoite on: http://www.sohilvo.blogspot.com/

Wikipedian sivut: viinakortti, kristilliset hyveet, kardinaalihyveet, tuomarinohjeet.

Kirjallisuutta

Mustola, Kati: Homoseksuaalisuus ja sota. Kahden veteraanin tarinat. – Kokoomateoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Mustola, Kati: Lyhyt homoseksuaalisuuden historia. – Teoksessa Marja-Leena Parkkinen: Ulos kaapista. Tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta. 2. p. Like 2006.

Vilkuna, Kustaa: Etunimet. Avustajat Marketta Huttu ja Pirjo Mikkonen. Sis. teokseen Joka kodin suuri nimikirja. Suuri suomalainen kirjakerho 1996.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 2

Kalle Päätalon romaanin Myrsky Koillismaassa loppuosassa sota näyttää kovemmat ja raaemmat kasvonsa. Sen päättyessä selkosen ihmiset ovat muuttuneet perin pohjin.

Myrskyn Koillismaassa (1963) alkuosasta, joka kuvaa talvisotaa monesta näkökulmasta, olen kirjoittanut aiemmin. Romaanin loppuosa, joka kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa, jää alkuosaa episodimaisemmaksi ja monia asioita vain raapaistaan. Päätalon olisi kannattanut jakaa kirja kahteen osaan.

Onneksi henkilökuvaus on edelleen vahvaa. Mitä erilaisimpia ihmisiä kuvataan sisältäpäin, mukaan lukien saksalaista sotilasta ja vankia.

Kauko varastaa ja tunnustaa

Kauko Sammalsuon asevelvollisuus jatkuu välirauhan aikana. Kaukoa vaivaa alituinen nälkä ja vartiovuorollaan hän sortuu varastamaan pari limppua ja siivun riekkoa. Talousaliupseeri kuitenkin huomaa puuttuvat ruoka-aineet.

Kun alikersantti uhkaa miehiä pistotarkastuksella, Kauko tunnustaa: ”Minä olen se rosvo”, vaikka uskoo, että edessä on linnareissu. Pienestäkin varkaudesta seurasi tuohon aikaan vuosien vankeusrangaistus.

Ensin Kaukoa uhkaa sakinhivutus, jota alikersantti jo toppuuttelee. Mutta sitten Kaukon kaverit Joonas Niemi ja Jalo Kieppi astuvat esiin ja tunnustavat myös varastaneensa ruokaa.

Yhdessä kolmikko tunnustaa tekonsa talousaliupseerille, joka ajattelee: ”Minun oma poikani on jossakin Kannaksella. Silläkin voi olla nälkä. Muuta perintöä en ole juuri pystynyt pojalleni antamaan, kuin opettanut rehellisyyteen. Tuossa seisoo kolme sotamiestä. Poikani ikäisiä. Kaikkien ilmeistä näen, etteivät ole mitään paatuneita pahantekijöitä.”

Talousaliupseeri päättää antaa armon käydä oikeudesta eikä ilmoita asiaa komppanianpäällikölle. Uskovaisena miehenä hän tietää, miten raskasta syntikuormaa on kantaa ja miten sen pudottaminen helpottaa, kun saa sielunrauhan.

Lopuksi talousaliupseeri antaa tutun suomalaisen kehotuksen: ”Olkaa miehiä.”

Päätalon alter egoa Kaukoa ei ole kuvattu virheettömäksi, mutta väärä teko kalvaa hänen omaatuntoaan ja saa tunnustamaan. Lestadiolaisuudesta peräisin oleva tunnustuksen teema, jolle Iijoki-sarja perustuu, on muutenkin vahva jo Koillismaa-sarjassa. Muita tunnustajia ovat olleet Nestori Malinen ja talvisodan edellä Simo Mutka.

Tähän liittyy myös armon ja armottomuuden teema. Aiemmin Iivari Särkilammi on Koillismaa-sarjassa edustanut teeskentelevää ja kovasydämistä uskovaista ja nimismies Pukkilaa maallista ymmärtäjää ja armahtajaa. Nyt talousaliupseerissa tavataan uskovainen, joka itse armoa koettuaan osaa armahtaa muita.

Kauko pettyy naisiin

Ollessaan kavereidensa kanssa iltalomalla Rovaniemellä Kauko tapaa naisen, jonka kanssa suhde pysyy säädyllisenä. Kun hän kirjoittaa tälle Petsamosta, käy ilmi, että nainen on pitänyt häntä pilkkanaan.

Rovaniemen kokemuksensa takia Kauko uskoo, että kaikki naiset pettävät. Siksi hän lomalle tullessaan epäilee ihastustaan Elma Malista  jo ennen kuin on syytäkään: ”Kaukon mieleen iski hätä ja pelko. Eihän Elma jaksa minua odottaa. Täällä kun on toinen toistaan näyttävämpiä sotilaita. Aina kiertelevät nuorten naisten perässä kuin kärpäset lehmän hännän juuressa. Ei tainnut Elman tunto olla aivan puhdas, kun niin raskaasti puhalteli aamusella. Ei siitäkään tuliaisestani näyttänyt isoja välittävän.”

Todellisuudessa Elmaa vaivaa se, että Kauko on antanut Hilja Naavalalle rintaneulan mutta hänelle ristin. Elma tulkitsee, että Kauko on viestinyt tuliaisillaan haluavansa tyttöystäväkseen Hiljan eikä häntä. Risti symboloi ja ennakoi Kaukon ja Elman suhdetta: Kauko tulee tuottamaan Elmalle paljon murhetta.

Ennen lomalta lähtöään Kauko näkee miehen menevän Elman aittaan, jonka oven Elma on jättänyt oven auki Kaukoa varten. Kauko ei jää katsomaan, kun mies saa äkkilähdön. Edes jälkeenpäin Kauko selvitä asiaa Elman kanssa.

Kaukon aiheeton mustasukkaisuus on huonommin perusteltu kuin Iijoki-sarjan Kallen, jolla se on isän perua. Yhteistä Kaukolle ja Kallelle on kuitenkin huono itsetunto, ujous, äkkipikaisuus, asioiden hautominen itsekseen ja kyvyttömyys selvittää asiat puhumalla.

Iivari Sääskilammin loppu

Koillismaa-sarjan tekopyhän isännän Iivari Sääskilammin kova sydän on talvisodan aikana pehmennyt lastenlasten vaikutuksesta. Evakossa Iin Haminassa Iivari on saanut tietää, että nuoruudenrakkaus Hilkka on synnyttänyt pojan, mutta Iivari ei ole varma isyydestään.

Välirauhan aikana käy ilmi, että vaimo Petti on tunnistanut valokuvasta pojan miehensä lapseksi mutta antanut jo mielessään anteeksi: ”Sehän oli tapahtunut jo ennen kuin olit mieheni. Enkä itsekään puhtaana vieressäsi papin edessä seisonut.”

Dementoitunut Iivari haaveilee Hilkan tapaamisesta ja lähtee salaa venematkalle, jonka aikana hän näkee näkyä. Vene törmää pohjakiveen ja kääntyy ympäri ja Iivari hukkuu. Ruumis löytyy vasta myöhemmin.

Päätalon taitoa ihmiskuvaajana osoittaa, että Iivari ei ole jäänyt karikatyyriksi, vaan häntä on alkanut ymmärtää, jopa sääliä.

Sikäli Iivarin luonne on säilynyt entisellään, ettei tämä vieläkään ole antanut Nestori Maliselle anteeksi poron tappoa.

Saksalaisia ihaillaan, kunnes nämä eivät pärjää

Alikersantiksi ylennetty Kauko on juuri ehtinyt etukäteen juhlia viinalla siviiliin lähdön kunniaksi, kun kotiutus siirtyy ”toistaiseksi”. Asevelvollisille jaetaan rautaisannokset ja kovat patruunat ja komppania valmistautuu marssikuntoon.

Myös Myrskyssä Koillismaassa talvisota on erilainen sota kuin jatkosota. Jälkimmäiseen reserviläiset lähtevät innottomasti. Muualta tulleet reservinupseerit ”katselivat epäluuloisina miesten yrmeitä ilmeitä” ja velttoa liikehdintää. Jääkärikapteenia ärsyttää erityisesti Toivo Malinen: ”Aliupseeri…ja tuollaista esimerkkiä näytätte! Kädet taskuissa ja vielä haisette viinalle! Hävetkää, helvetissä!”

Toisaalta sotaan lähdetään uskossa, että siitä tulee lyhyt ja voitokas. Perusteena on, että enää ei olla yksin. Saksalaisten hyviä varusteita ja järjestystä ihaillaan ensin. Kun on sellaiset ”takuumiehet”, uskotaan, että kotiin päästään heinäntekoon tai viimeistään perunannostoon.

Aluelaajennuksestakin jotkut haaveilevat: ehkä ei enää tarvitsisi asua rajan pinnassa, vaan ”mökki jäisi vaikkapa valtakunnan keskimaille”.

Päätalo ei siis ole jälkiviisas eikä väitä, että sodan lopputulos osataan ennustaa tai ”kansa” olisi viisaampi kuin ”herrat”. Saksalaisten menestykseen uskoo jopa Nestori Malinen.

Matkalla Louheen Kaukon rykmentti joutuu mottiin. Kaukon ryhmästä kaatuu ja haavoittuu moni.

Kun rykmentin jäännökset talsivat kohti länttä, käsitys saksalaisista on muuttunut, koska nämä eivät ole pärjänneet Vienan korvessa.

Toivo Malisen kaatumisen vaikutus omaisiin

Selkosissa eivät miehet noudata tervehtimisen lisäksi muitakaan muualla hyvinä pidettyjä käytöstapoja. Tapa, jolla Toivo Malisen kaatuminen ilmoitetaan omaisille, kelpaisi kuitenkin empatian oppikirjaan.

Toivon sisar Elma, joka on hoitamassa ilmavalvontaa, on helteen takia riisunut lottapukunsa, kun hän näkee Akseli Naavalan tulevan. Elma ehtii juuri ja juuri pukeutua ja luulee ensin, että isäntä siksi näyttää kummalliselta.

Akselin sanoista ”Hilja tulee aivan pian tänne tuuramaan. Sinun pitää mennä Sammalsuon Maijan puheille ja…” Elma arvaa, että joku läheinen on kaatunut. Ensin hänen mieleensä tulee Kauko. Kun Akseli vastaa ”Se on vieläkin pahempi…”, Elma kysyy: ”Toivoko vain isä?”

Mutta perheenjäsenen kaatuminen ei ole Elmalle suinkaan pahempi. Itselleen tämä tunnustaa: ”Hyvä Isä minua…Olenko ollenkaan oikea ihminen. Itken veljeni kuolemaa, mutta eikö osa vesittelyä ole mielihyvää siitä, että Kauko vielä elää? Äitille tämä on hirveä isku. Miten siellä jaksanee isä?”

Akseli Naavala on keksinyt hyvän suunnitelman: uutista tulee Elman Mari-äidille kertomaan tyttären lisäksi henkiystävä Maija Sammalsuo.

Mutta Mari on jo aavistanut asian ja kysyy vain: ”Joutuiko Toivo kitumaan, vain oliko kivuton loppu?” Kuulemansa perusteella Maija antaa kieltävän vastauksen.

Uskovaisena ihmisenä Mari suree oman lapsen menetyksen lisäksi se, ettei Toivo ole tehnyt parannusta, joten hän ei pääse taivaaseen.

Myöhemmin kuvataan, miten rintamalla oleva isä Nestori muistelee poikaansa. Tosin muistot eivät välttämättä ole nykyisten lastenkasvatusneuvojen mukaisia: jo poikasena Toivo oli tullut ”samalle tupakkatopalle. Mukavasti se lämmitti, kun poika niin näppärästi sätkän sujautti.”

Nestori myös huolehtii: ”Mari…Mitenkähän vaimo tämän kestää? Hyvä isä…tuota hyvä tavaton, kunhan eivät vain äkkiä tohauttaisi tätä tietoa. Ei nuihen luulisi niin pöljiä olevan. Se meidän pitäjän pappihan on miehekäs mies.” Nestori keksii aivan oikein, miten kirkkoherra järjestää asian hoitamisen.

Perttu Sääskilammi lohduttaa Nestoria miesten tapaan: hän uskottelee, että Iivari on antanut Nestorille poron tappamisen anteeksi ja pitänyt tätä tunnustuksen tähden kunnon miehenä. Kohtaus osoittaa, että Perttu on toisenlainen kuin isänsä, varsinkin kun kyseessä oli Pertun nimikkoporo.

Hautajaislomalle tullut Nestori pehmenee niin, että sallii vaimonsa pitää Toivolle muistoseurat – mutta vasta sitten, kun hän on palannut armeijaan.

Huumoriakin on

Kai Hirvesnoron mielestä Myrskyssä Koillismaassa ei ole huumoria. Ainakin yhdestä kohtauksesta sitä kuitenkin löytyy ja vieläpä roppakaupalla.

Nestori Malinen ja venäläiset sotilaat huutelevat keskenään: ”Hei, Tallinnan miehet! Tulukaa soppajonoon!” ”Tulkaa te tänne! Meillä on paksua limppua ja kaalisoppaa ja kaalisopassa lihaa!” ”Meillä on paremmat evväät…Pakettileipä ja hernesoppa eivät lopu. Sijanlihaa on vaikka lampaat söisi!” ”Tulkaa tänne! Meillä täällä on naisiakin!” ”Ei me tuu…! Jos niille natuille ette mittää voi, niin laittakaa tänne. Meillä on mahottoman isoheppisiä nahkatykkejä, hehehe.”

Komppanianpäällikkö Kosti Mäkinen määrätään antamaan Nestorille rangaistus ”sotasalaisuuksien paljastamisesta”. Kosti näyttelee muille ja Nestorille suuttunutta ja antaa tämän puolustautua, kunnes laukaisee tilanteen sanomalla: ”Nyt tapahtuu sotamies Nestori Malisen kohdalla niin, että sinut ajetaan siviiliin…” Määräys vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisesta on näet tullut.

Kapina uhkaa mutta sammuu

Talvella Kauko saa tovereineen tarpeekseen: ”Meitä on loput komppaniasta asialla. Vain upseerit jäivät…Me aletaan talsia Kiestinkiin. Viekööt sieltä vaikka Kakolaan.”

Majuri ei ryhdy voimatoimiin vaan turvautuu psykologiaan: ”Minä en kiellä…Sanokaa kuitenkin Kiestingissä terveisiä, että majuri jäi ja pysyy täällä.” Seuraus on, että kersantti perääntyy: ”No, perkele, ei mekään mennä! [- – -] Ei me jätetä kavereita…”

Upseerin todellinen auktoriteetti ei siis perustu kuriin vaan esimerkkiin, jolla saa sotilaat vapaaehtoisesti seuraamaan.

Sodan sattumanvarainen kauheus

Kaukon rykmentti on sijoitettu Uhtualle. Kaukon kaveri Joonas Niemi lähtee riu’ulle, joka rintamalla toimittaa huussin virkaa. Kuuluu ujelluksen ääni, jonka kaikki tuntevat.

”Joku juoksi etäämpänä olevasta notkelmasta ja huusi:

–  Siellä joku istui juuri riu’ulla! Siellä on vain kuoppa.

Kauko ja Kieppi juoksivat ilman sopimusta samaan suuntaan. Lähellä notkelmaa nosti Kauko maasta jalkineen. Katsoi sitä hämäryyttä vasten ja sanoi:

– Nastapohjat…!”

Ei mitään muuta – lukija tajuaa, miten Joonas Niemen on käynyt. Päätalokin osaa siis tiivistää.

Sota muuttaa Kaukoa

Sota antaa Kaukolle itseluottamusta. Hän, joka nuorena joutui syömään kunnan jauhoja, täyttää jo toisessa sodassa ”miehen reikää”. Kaukon tulkitsee jopa nuoruuden katkeruuden tarpeelliseksi kannustimeksi. ”En ole ollenkaan tarpeeton henkilö. Samalla asialla ollaan kuin toisetkin. Tällä kertaa ei ole kenenkään leipä leveää, mutta kunhan tämä reissu on tehty, saattaa elämä vielä tarjota paljonkin yrittävälle miehelle.”

Vaikka armeija jos mikä perustuu hierakiaan, Kaukon mielessä siellä ei samanlaista jakoa ”parempiin” ja ”huonompiin” ihmisiin kuin kotipaikkakunnalla: ”Rintamalla ovat kaikki meikäläisiä. Tarkoitan sotamiehiä ja aliupseereja ja osaa upseereistakin.”

Äidin silmissä Kauko on kuitenkin omaksunut armeijassa huonoja tapoja. Jopa kotona poika kiroilee ja puhuu kaksimielisyyksiä. Äidin moitteisiin Kauko vastaa: ”Siellä rintamalla vain on vieläkin vaikeampi olla sellaisen äidinpojan. Toisten ihmisten tappaminen ei ole helppoa…Varsinkaan kun ei osaa vastapuolen miehiä vihata.”

Myös sodan jatkuminen kyllästyttää Kaukoa: ”Tuntuu toivottomalta, kun näitä armeijan rytkyjä ei pääse ollenkaan luovuttamaan. Toinen sota samalla reissulla. Siinä on nielemistä.”

Elma kyllästyy odottamaan Kaukoa

Elma on kirjeissään Kaukolle ja myös Kaukon Aili-sisaren kautta vakuuttanut olevansa tietämätön, miksi Kauko on häneen suuttunut. Kauko ei joko vastaa kirjeisiin tai esittää vihjailuja, joita Elma ei käsitä.

Kaukoon ei tehoa edes äidin vetoomus: ”Että omalle lapselleen jokainen äiti haluaisi hyvän elämäkumppanin, Elmaa parempaa ei ole…sinulle.” Kaukon luulisi älyävän, että jos Elmasta liikkuisi juoruja, äiti ei sanoisi näin, mutta ei.

Lopulta Elma kyllästyy Kaukon saamattomuuteen ja lähtee lotaksi Karhumäkeen. Siellä hän antaa ”kunniansa” häntä kuukausia vonganneelle luutnantille. Ilmeisesti motiivina on silkka kyllästyminen: kun ei ole saanut sitä jota rakastaa ja sota vain jatkuu, millään ei ole mitään väliä.

Jälkeenpäin Elma antaa luutnantille tunnustusta siitä, ettei tämä antanut katteettomia lupauksia saadakseen hänet sänkyyn. Silti kuva luutnantista, joka on kirkkoherran poikana ”paremmasta perheestä”, ei ole kaunis.

Nuoret naiset ihastuvat saksalaisiin

Palattuaan äitinsä kuoleman jälkeen kotiin Elma ryhtyy suhteeseen saksalaisen yliluutnantin Hans Böhmerin kanssa. Isä Nestori Malinen suhtautuu suhteeseen  myötämielisesti saatuaan pullon konjakkia.

Elma ei ole ainoa. Myös Kaukon sisar Aili ja monet muut seurustelevat saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kai Hirvasnoro esittää blogissaan selityksen: ”Kun muistelee sarjan aiempien osien korpikylän nuorten naisten näköalattomuutta, tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi se, että saksalaisiin upseereihin ja herrasmiehiin oli helppo ihastua.”

Toinen selitys tulee ilmi Elman mietteistä: Hans on hyvä rakastaja. ”Aina Hans hyväili niin lämpimästi, vaikka kuinka monta kertaa samana yönä hänet otti.”

Ja kolmas selitys on yksinkertaisesti, että saksalaiset olivat läsnä paikkakunnalla, mutta omat nuoret miehet ovat rintamalla.

Saksalaisten vankileirin ankarat olosuhteet

Monet sota-ajan asioista, joista nykyään puhutaan ”vaiettuina”, löytyvät melko varhain romaaneista.

Myrskyssä Koillismaassa saksalaiset rakentavat paikkakunnalle vankileirin. Sen kauheat olosuhteet ovat yleisessä tiedossa: ”Sanoivat jo yli sadan vangin ruumiin lepäävän minkä missäkin vankileirin ympärillä. [- – -] Miten saman valtakunnan miehet osaavat olla noin raakoja toisilleen? Saksalaisia on aina kehuttu niin sivistyneiksi ihmisiksi.”

Sammalsuon mökissä on tapana auttaa paria vankia, jotka käyvät talossa vakituisesti. Josef Leber tuo Maijalle tupakkaa ja saa Sammalsuolla aterian sekä mukaansa leipää, voita ja suolasärkiä.

Toinen Sammalsuolla käyneistä vangeista, Hermann, ammutaan työpaikalta poistumisesta ja häneltä löydetään leipää ja voita, jotka väitetään varastetuiksi.

Kaukolla taas ikävä naiskokemus

Kauko taas saa Oulussa vahvistuksen käsitykselleen, että kaikki naiset pettävät. Kirjeenvaihtotoveri on mennyt vain pari viikkoa aiemmin naimisiin, mutta silti valmis pettämään miestään. Eikä siinä kyllin: naisen ystävätär, joka on yöllä maannut samassa huoneessa toisen miehen kanssa, on valmis samaan Kallen kanssa, kun tilaisuus tarjoutuu. Naisilta puuttuu siis solidaarisuus.

Uhtualle palattuaan Kauko huomaa saaneensa tippuritartunnan. Kaukon aikoo tapattaa itsensä, jottei tuottaisi häpeää äidilleen. Hänen kaverinsa Jalo Kieppi kuitenkin taivuttaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Sairaalavaihe sivuutetaan, kun Iijoki-sarjassa sille omistetaan osa Tuulessa ja tuiskussa.

Perheen hyvästely loman jälkeen

Kosti Mäkinen kutsutaan 1944 kesken kylvöloman armeijaan. Lukija arvaa, että kyseessä on puna-armeijan suurhyökkäys.

Herkästi Päätalo kuvaa vähäsanaista hyvästijättöä. Poikansa Kosti nostaa ilmaan ja sanoo: ”Muistakaa olla kilttejä poikia. Muistattehan?” Vaimolleen Kosti ojentaa kätensä ja sanoo: ”Näkemiin, Irja. Älä huolehdi minusta.”

Irja vastaa luottavansa samaan kuin äitinsä, joka on lähettänyt Kostin kautta terveisiä pojalleen Pertulle ja sanonut: ”Mitäpä minä muutakaan voin, kun uskoa, että Jumala tekee niin kuin parhaaksi näkee.”

Itse torjuntataisteluista ei kerrota. Myöhemmin mainitaan, että Perttu Sääskilammi ja Hilja Naavala olivat Kannaksella löytäneet toisensa.

Suhde saksalaisiin muuttuu

Kai Hirvasnoro pitää epäuskottavana, että Nestori Malinen ja Akseli Naavala ”ikään kuin tajuavat leirin raakuudet vasta aivan jatkosodan loppuhetkillä kun todellisuudessa meno kauhistutti Isokummun asukkaita alusta alkaen.” Isokumpu tarkoittaa Iijoki-sarjan taloa, jonka isäntä menettää vaimonsa saksalaiselle.

Tähän voi lisätä, että epäuskottavuutta lisää se, että Sammalsuon mökissä leirin oloista tiedettiin alusta asti.

Vai onko se sittenkään epäuskottavaa? Maija kohtelee vankeja kuin äiti lapsiaan, kun taas Nestoria miellyttää saksalainen konjakki. Hänen mielensä muuttuu, kun hän todista omin silmin, miten pakoa yrittänyt vanki tapetaan.

Elmakin arvostelee Hansille vankien kohtaloa. Hänen tunteensa ovat muutenkin viilenneet, kun hän on saanut selville, että Hans on naimisissa ja kahden lapsen isä. Silti hän ei katkaisee suhdetta.

Myös tässä asiassa Päätalo välttää moraalista mustavalkoisuutta. Jälkeenpäin nimismies Pukkila näkee oikeana, että piti yllä hyviä suhteita saksalaisiin. Hän uskoo sen edesauttaneen, että paikkakunta välttyi Lapin sodan aikana suurimmilta tuhoilta.

Lapin sota

Kun Suomi solmii Neuvostoliiton kanssa aselevon, Hans kutsuu suomalaisia pettureiksi: ”Te olette kaikki oikeita mullikoita. Kaksinaamaista peliä pidätte. Mutta Saksa ei ole vielä polvillaan. Syyttäkää sitten itseänne, kun johtajan viha kääntyy teitä kohti.”

Paikkakuntalaiset määrätään taas evakkomatkalle. Sitä ei kuitenkaan kuvata – Päätalo osaa siis välttää toistoa.

Sen sijaan kerrotaan, miten Malisen perhe piiloutuu metsään. Nestori pukeutuu ”Lappland-Teufeliksi” ja pelästyttää saksalaiset. Talo jää polttamatta.

Vanki Josef Leber karkaa ja lähtee pakomatkalle kohti Neuvostoliittoa mutta uppoaa suohon.

Kun suomalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle, Elma haavoittuu saksalaisten miinasta.

Itsensä silpominen vai käpykaarti?

Kauko joutuu vielä Lapin sotaan. Pelätessään osuvansa miinaan hän pohtii käpykaartiin menoa tai telomalla tarkoituksella jalkansa.

”Ihmiset nauravat sotilaskarkurista. Sanovat, että vapaaehtoisena se Sammalsuon poikakin lähti, mutta käpykaartiinpa liittyi…En saa olla kotona. Kun toiset palaavat reissultaan, minua kuskataan linnaan.

Hiki tirisi otsalle. Ei, semmosta häpeää en kestä. Tämä teko vain kylmäverisesti ja harkiten. Pääsen sairaalaan. Jalka on kyllä iäksi pilassa, mutta eiköhän sillä jotenkin kenkkää. [- – -] Nyt käsittelen sytytintä. Vielä muutamia sekunteja. Jämähtää ja toiset jatkavat pohjoista kohti…

Toiset jatkavat…Ajatus tarttui ja jyskytti mielessä. Toiset jatkavat ja jaksavat. Minä kurja silvon itseni. Kaverit jaksavat vieläkin. [- – -] Vaikka tekoni ei koskaan tulisi muiden tietoon, kalvaa se aina mieltäni. [- – -] Invalidi! Siinäkin on miesriepu, jolta on mennyt jalka. Noin se käypi sodassa. Parhaat siellä joutuvat kärsimään, sanoisivat ihmiset. Ei jumaliste…! Riittää että olen tippurisairaalassa ollut. Kavereitani en petä…Jämähtäköön saksalaisten miina jos niikseen on…”

Kauko tunnustaa aikeensa kaverilleen Jalo Kiepille, joka vuorostaan paljastaa aikoneensa aiemmin tahallaan palelluttaa itsensä. ”Mie ajathelin, ethä nolo on kaverhiaan semhoseen paikhaan jäthää. Sie kun jaksot, niin en miekhän ilenny…”

Lopulta siis ratkaisevia perusteita kestää on negatiivisesti häpeän välttely, positiivisesti solidaarisuus tovereita kohtaan.

Päätalo ei jätä asiaa tähän. Simo Mutka on tahallaan jäänyt laivasta Oulun satamassa. Lukija ei tuomitse tätä, vaan pikemmin ihmettelee, että tämä on kestänyt niinkin kauan.

Elma hyväksyy moraalisen tuomion itsestään

Ne, jotka evakosta tai sotareissulta palaavat, ovat muuttuneet, samoin koko selkonen.

Toisaalta nuorten haaveet päästä muualle, helpompiin oloihin, hautautuvat sodan myötä. Kotipaikkakunnalla on ilmeisesti helpompi – tai ainakin vähemmän vaikea – toipua sodan fyysisistä ja henkisistä vammoista.

Elma on loukkaantunut vakavasti miinan räjähdyksestä: toisesta kulmasta on lohjennut iso pala, poskeen jää arpi, eikä ole varmuutta, tulevatko jalatkaan entiselleen.

Elma saa siis ”synnistään” pahemman ja ennen kaikkea lopullisemman seurauksen kuin Kauko. Ennen kaikkea seksuaalinen lankeemus leimaa naisen loppuiäksi. Elma jopa hyväksyy itsestään nimitykset ”saksalaisen jalkavaimo” ja ”upseerin patja”.

Toisaalta kirjailija on selvästi osoittanut, että Kauko on saamattomuudellaan vahvasti syyllinen Elman ”lankeemuksiin” eikä tämä itsekään ole ”puhdas”.

Auku ja joutsen

Kaukon nuorempi veli Auku veli on innokas metsästäjä. Jatkosodan keskivaiheilla hän äkkää joutsenen ja ampuu sitä. Koska lintu vain haavoittuu, Auku ampuu toisen kerran. Silloin ase räjähtää ja Auku kuolee.

Kyseessä on teoksen toinen symboli Elman saaman ristin lisäksi. Jo Kalevalassa joutsenen, pyhän linnun, ampuminen tulee Lemminkäiselle kohtalokkaaksi.

Sota on siis turmellut kaiken, mutta silti eloonjääneiden on jatkettava elämää.

Sodan jälkeen: Kalle vs. Kauko

Iijoki-sarjassa Kalle muuttaa sodan jälkeen kirjailijan tavoin Tampereelle, jossa avioituu, opiskelee rakennusmestariksi, pettää jatkuvasti vaimoaan, eroaa viimein tästä ja ryhtyy kirjailijaksi. Sen sijaan Kauko palaa kotiseudulleen.

Sen sijaan Kauko menee teoksessa Myrskyn jälkeen (1965) naimisiin nuoruudenrakastettunsa Elma Malisen kanssa ja ryhtyy pienviljelijäksi. Pariskunnan välejä hiertää kuitenkin Kaukon mustasukkaisuus Elman sodanaikaisesta suhteesta saksalaisen sotilaan kanssa. Kauko kuvittelee mustasukkaisesti, että vaimolla olisi edelleen muita miehiä.

Kai Hirvasnoro kirjoittaa blogissaan: ”Elman nöyryys Kaukon kohtausten edessä taas tuntuu epäuskottavalta.” Pahempaakin: nykyperspektiivistä se, että ympäristö neuvoo Elmaa ”ymmärtämään” Kallea, joka on kokenut raskaat sotavuodet, on sovinistista ja epäoikeudenmukaista. Elmallahan se raskain koettelemus on ollut, vakava haavoittuminen.

Kaukon kautta kirjailija saattoi kokea eräänlaisen vaihtoehtoisen elämän. Kaukon ja Elman nuoruuden haaveet eivät toteudu vaan elävät niin sanotun tavallisen elämän kotiseudullaan.

Sen sijaan Iijoki-sarjassa Kallen unelma kirjailijan urasta toteutuu mutta lapsuuden ankarien kokemusten takia tämä ei pysty kokemaan tyydytystä.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Päivitetty 31.1.2018 (joitakin pieniä lisäyksiä ja korjauksia tekstiin sekä sitaattien korjauksia)

Jörn Donner: Nyt sinun täytyy, Angelan sota, Angela ja rakkaus

Jörn Donnerin romaaneissa Nyt sinun täytyy, Angelan sota ja Angela ja rakkaus Angela kokeilee elämän vaihtoehtoja solmimalla suhteen kolmeen mieheen, joista yksi on saksalainen sotilas.

Donnerin 11-osainen romaanisarja kertoo suomenruotsalaisesta Andersin suvusta. Teollistumisen alkuaikoina suvun kantaisä perusti yrityksen, josta on kehittynyt menestyvä puunjalostus- ja konepajateollisuusyhtiö Yhtynyt metalli. 1800-luvun jälkipuoliskolla suku edusti muutosta, mutta itsenäisyyden aikana perilliset puolustavat etuoikeutettua asemaansa.

Alkuosien kolmesta päähenkilöstä kaksi ovat Angela Anders ja Gabriel Berggren. Molempien etunimiin sisältyy raamatullinen viittaus: Angela merkitsee enkeliä, ja Gabriel on saanut nimensä enkeliltä, joka ilmoitti Neitsyt Marialle Jeesuksen syntymästä.

Viimeinen rauhan kesä

Sarjan ensimmäinen osa Nyt sinun täytyy (1974) tapahtuu 1939. Myöhempi painos ilmestyikin kuvaavalla nimellä Viimeinen kesä.

Yhtynyttä metallia johtaa perustajan poika, sarjassa pelkätään Vuorineuvokseksi kutsuttu Erik Anders. 30-luvun lopussa yhtiö myy valtiolle aseita monopolitilanteessa, jossa se voi sanella hinnan. Jo tässä romaanissa ennakoidaan tulevaa konsensusta: yhteiskunnan ja suuryhtiöiden liittoa, jossa ”yhteiskunnan tehtävä olisi pitää huoli siitä, että työntekijöitten palkkavaatimukset eivät ylittäisi yhtiöitten kantokykyä”. Omistajien omaisuus kasvaa, mutta he eivät voi enää elää pelkästään omaisuutensa tuotolla.

Insinööri Gabriel Berggren edustaa uutta vaihetta, ammattijohtajuutta. Hän on nousukas, joka vuonna 1918 taisteli punaisten puolella mutta myöhemmin pyrkiessään ”ensi sijassa hankkimaan jalansijaa jolta ponnistaa”  kielsi totaalisti menneisyytensä.

Gabriel on valmis tekemään kaiken mitä yhtiön etu vaatii. Vaikka hän ei viihdy Natsi-Saksassa, hän toteaa että ”minä en ole poliitikko, vaan tekniikan mies”. Hän näyttää olevan mies vailla ominaisuuksia ja mielipiteitä.

Gabriel on nainut Vuorineuvoksen sisaren Karinin, ja yläluokkainen vaimo huolehtii miehensä aineellisista tarpeista. Seksiä ja romantiikkaa tarjoaa parikymmentä vuotta nuorempi rakastajatar Angela, Karinin sisarentytär.

Angela kyllästyy salailuun ja siihen, ettei suhde johda mihinkään. Hän eroaa Gabrielista ja aloittaa suhteen yhtiön lakimiehen Bengt Granbergin kanssa.

Vuorineuvos erottaa Bengtin, koska tämä on sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Myöhemmin sarjassa nähdään, että Vuorineuvoksessa on tarpeeksi älyä ja opportunismia, jotta hän kykenee ketterästi muuttamaan kurssia, kun aika niin vaatii.

Yllättäen sovinnaiselta ”yhtiön mieheltä” vaikuttava Gabriel tekee rohkean ratkaisun eroamalla Karinista, vaikka päätös voi vaarantaa hänen uransa eikä hänellä ole mitään varmuutta siitä, mitä Angela aikoo.

Väliin tulee kuitenkin talvisota. Angela ehdottaa Gabrielille pakoa jonnekin kauas, jossa he saisivat nauttia onnestaan kahden kesken.

Gabriel kieltäytyy perustellen: minä olen tämän yhtiön johtaja. Valmistamme maan kannalta elintärkeitä tuotteita. Ellen minä pysy täällä, näitä tavaroita ei ehkä saada valmiiksi yhtä paljon. [- – -] Voin sanoa, että tällä hetkellä mikään ei ole sen tärkeämpää. [- – -] Ja vastaus on niin typerä, että saat nauraa, jos haluat. Teen tämän Suomen takia. [- – -] en lähde tästä huoneesta enkä tästä maasta enkä uhraa aikaa yksityisille ongelmilleni, sillä sellaisia minulla ei ole. Olen vapaa, mutta eri tavalla kuin sinä luulet.”

Angela linkoaa Gabrielille syytöksen: ”Sinä sanoit kerran olevasi vapaa. Mutta joka kerran, kun saat valita vapauden ja paikoillesi jäämisen välillä sinä jäät.”

Ennen sotaa Gabriel miettii itsensä ja muiden olevan ”Sidottuja maahansa ja sattumaan, joka oli toisen käsissä”.  Loppujen lopuksi Gabrielilla on sittenkin aatteita ja moraalia, joihin hän toimintansa perustaa: sen jälkeen kun hän oli nähnyt saksalaisten valtaavan Helsingin vuonna 1918, hän ei halua toista kertaa kokea,  ”kun vieraat joukot pitävät täällä paraatia”.

Vuorineuvos toteaa ennen talvisotaa: ”Me tiedämme perin vähän Suomen kohtalosta, maailman kohtalosta emme mitään. Meidän kenttämme on Yhtynyt Metalli.” Gabriel keskittyy tekemään sen mitä hän voi tehdä: huolehtimaan yhtiöstä, jotta muut suvun jäsenet voivat tehdä mitä haluavat.

Kun yksityiselämän päätöksiä lykkää, oikea hetki menee ohi

Sarjan toinen osa ilmestyi 1976 suomeksi nimellä Angela, mutta käytän siitä myöhempien painosten nimeä Angelan sota.

Teos alkaa loppuvuodesta 1943. Angela on 27-vuotias ja työskentelee lääkintälottana sotasairaalassa napapiirillä.

49-vuotias Gabriel johtaa Yhtynyttä metallia, jolla on tärkeä osuus sotateollisuudessa. 70-vuotias Vuorineuvos on valtion palveluksessa mutta voi samalla edistää yhtiönsä etua. Angelan rakastaja Bengt on rintamalla komppanianpäällikkönä.

Angelan edellä kerrottu halu paeta talvisodan alussa Gabrielin kanssa kahdenkeskiseen onnelaan tuntuu naiivilta, mutta myöhemmin hänen syytöksensä, miten miehet voivat pukeutumalla univormuun ”lykätä kaiken yksityiselämään liittyvän tuonnemmaksi”, alkaa tuntua ymmärrettävämmältä.

Kun aina tuntuu olevan jotain tärkeämpää kuin yksityiselämä, päivät, viikot ja kuukaudet ovat kuluneet, kunnes vihdoin on mennyt vuosia. Kesällä 1940 Bengt ja Angela ovat olleet läheisiä, mutta Angela on lykännyt sitoutumista ja lapsen hankkimista epävarman poliittisen tilanteen takia. ”Mutta elämä ei odota.” Oikea hetki on mennyt ohi eikä se enää palaa.

Angelan ja saksalaisen Thomasin suhde – aseveljeyden ja sen loppumisen symboli

Sairaalaan tulee potilaaksi saksalainen kapteeni Thomas Schmidt. Thomas on osaksi menettänyt muistinsa – tosin ei ole varmaa, teeskenteleekö hän vai haluaako hän torjua jotain mielestään. Thomas on arkkitehti, joka on ollut vakaumuksellinen kansallissosialisti ja käyttää natsitermejä kuten ”Uusi Eurooppa”.

Kun Angela ja Thomas rakastelevat ensimmäisen kerran, Angela kokee, että hän voi olla mies ja Thomas nainen. Ilmeisesti tämä tarkoittaa perinteisten sukupuoliroolien kääntymistä ympäri: Angela on aktiivinen ja Thomas passiivinen.

Angela palaa Helsinkiin, jossa hän joutuu kokemaan helmikuun 1944 suurpommitukset. Thomas saa siirron pois Suomesta itärintamalle. Sitä ennen pari haluaa mennä naimisiin. Avioliitto kaatuu kuitenkin siihen, että Angelan sukupuusta löytyy juutalainen isoäiti – huolettomana luonteena Angelalla ei ole ollut aavistustakaan Natsi-Saksan arjalaislaeista.

Angela odottaa Thomasin lasta. Kun suvun kartanossa on pulaa työväestä, Angela menee auttamaan heinänteossa ja saa keskenmenon. Ei selviä, onko Angela rasittanut itseään tahallaan vai onko hän vain ollut ajattelematon.

Siinä missä Angelan ja Thomasin suhde on symboloinut Suomen ja Saksan aseveljeyttä, keskenmeno taas ennakoi maiden välirikkoa.

Angelalle miehen valinta on elämäntavan valinta

Angela on aikoinaan kirjoittanut Bengtille: ”Minä halusin monta maailmaa”. Angelalle se tarkoittaa että ”Minä halusin monta miestä.”

Suhteillaan miehiin Angela on kokeillut vaihtoehtojaan, sillä sitoutuminen yhteen mieheen merkitsee valintaa, ei tosin niinkään fyysisen uskollisuuden kuin elämäntavan. Kun nainen valitsee elämisen yhden miehen kanssa, se tuona aikana merkitsee, että valitsee myös miehen asuinpaikan ja elämäntavan.

Bengt kaatuu puna-armeijan suurhyökkäyksessä kesällä 1944, ja Thomas ilmoitetaan kadonneeksi itärintamalla.

Kun välirauhansopimus solmitaan syyskuussa 1944, Yhtynyt metalli siirtyy sotatarvikkeista sotakorvauksiin, ja menestyksekäs yhteistyö valtion kanssa jatkuu.

Angela ja Gabriel löytävät toisensa uudelleen. Vaikka saattaa näyttää siltä, että Angelalla ei ole muuta vaihtoehtoa, on eri asia valita toisensa tietoisesti kuin vain ajautua yhteen.

He edustavat vastakohtia – Gabriel järkeä, työtä ja velvollisuutta, Angela tunnetta, nautintoa ja vapautta – ja siten täydentävät toisiaan.

Suomalaisten suhde saksalaisiin muuttuu

Samoin kuin talvisodan edellä, Angela ei halussaan keskittyä yksityiselämään ole ottanut ollenkaan huomioon ulkomaailman realiteetteja. Jo jouluna 1943 Vuorineuvos neuvoo häntä lähtemään ajoissa pois saksalaisten palveluksesta.

Kesällä 1944 suvun asianajaja kehottaa Angelaa luopumaan Thomasista ja sopeutumaan muuttuneeseen todellisuuteen. Kun Angela muistuttaa, että ”sinä suhtauduit saksalaisiin toisin vuonna -41”, asianajaja vastaa pokkana: ”Ajat ovat muuttuneet, Angela hyvä. Kesällä 41 vaikutti mahdolliselta, että saksalaiset voittaisivat. Ja mikä olisi hauskempaa kuin olla voittajan puolella.”

Häviäjiä, saksalaisia, demonisoidaan kollektiivisesti ja heidät nähdään vain ryhmän jäseninä Tätä taustaa Angela edustaa ihmisyyttä: hänelle Thomas on yksilö.

Tosin Thomaksen muistinmenetyksen voi tulkita myös symboliksi siitä, miten saksalaiset käyttäytyivät sodan jälkeen. Silloin ulkomaiset lehtimiehet eivät löytäneet ainuttakaan saksalaista, joka olisi tunnustanut olleensa natsi.

Jotkut pohjoissuomalaiset eivät ole ideologisista syistä halunneet osallistua jatkosotaan vaan ovat siirtyneet Ruotsiin. Myös Thomas olisi voinut tehdä saman ratkaisun, mutta perinteinen velvollisuudentunto estää sotilaskarkuruuden.

Maanpetos riippuu ajankohdasta

Se, mikä määritellään maanpetokseksi, riippuu ajankohdasta. Valtion tiedoituslaitoksessa työskentelevä Professori kuuluu rauhanoppositioon ja joutuu kuulusteluihin. Välirauhan jälkeen taas eräs sukulainen tuomitaan maanpetoksesta, koska hän on pitänyt yhteyttä saksalaisiin ystäviinsä.

Paikallinen vasemmistolainen jopa syyttää Angelaa yhteistyöstä vihollisen kanssa, koska tämä on hoitanut saksalaisia sotilainen, vaikka nämä silloin olivat aseveljiä. Mies on ollut itse rintamalla, mutta katsoo olevansa viaton.

Angelan syntinä on sekin, että hän omistaa kartanon 13-vuotiaan veljensä Jakobin kanssa.

Mihin identiteetti perustuu?

Kartanoon sodan aikana tuodut inkeriläiset valitsevat paluun Neuvostoliittoon. Angelan kysymykseen, tietävätkö he, mikä heitä siellä odottaa, he vastaavat: ”Emme tiedä. Mutta kotiseutumme odottaa.” ”Onko kotiseutu tärkeä teille, neiti Anders? Ellei se ole, te olette toisenlainen ihminen kuin me.”

Kotikaupunki Helsinki on todellakin tärkeä Angelalle: ”minun hengitykseni, minun elämäni. [- – -] Vaikka muuttaisin minne maailmassa, niin täältä minä olen kotoisin. Tärkein mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut täällä.”

Identiteetin määrittelyn vaikeutta osoittaa Anton Goldberg. Hänen vanhempansa olivat saksalaisia, jotka asuivat Pietarissa, ja hän itse syntyi Viipurissa. Anton Goldberg toteaa: ”Siinä on kuitenkin omat vaikeutensa, kun on osittain suomalainen, osittain saksalainen ja osittain venäläinen. On pakko tehdä valintansa.”

Mutta oma valinta ei riitä: sodan aikana Goldberg on määritelty juutalaiseksi ja häntä on uhannut karkotus Saksaan. Tämän voinee käsittää aikalaishuhuksi. Suomihan luovutti Saksalle vain pakolaisia ja sotavankeja.

Identiteetti on yksi Anders-sarjan läpikäyvistä teemoista. Suku on alun perin baltiansaksalainen ja Suomeen muutettuaan omaksunut hallitsevan luokan kielen ruotsin. Naimakaupoilla on varmistettu, että omaisuus on säilynyt suomenruotsalaisissa käsissä. Nyt Vuorineuvos on valmis siihen, että ”joku sukumme jäsen menee naimisiin suomenkieliseen kanssa. Olen oppinut ymmärtämään sodan kuluessa, että suomalaiset ovat kuitenkin meitä lähempänä kuin ruotsalaiset. Mutta saksalaisia meistä ei tule koskaan. Ennen vaikka suomalaisia.”

Toisin kuin suomen kielessä, ruotsin kielessä on kaksi sanaa suomalaiselle: ”finne” tarkoittaa suomenkielisiä suomalaisia, ”finländare” Suomen kansalaisia. Käsitteet syntyivät vasta erillisen suomenruotsalaisen identiteetin syntymisen myötä. Vielä Runebergin ja Topelius kutsuivat itseään sanalla ”finne”.

Romanttinen rakkaus ja vapaus valita osoittautuvat harhakuviksi

Sodan jälkeen Angelalle ja Gabrielille syntyy poika, Hannes. Nimi on lyhennys Johanneksesta, joka merkitsee ”Herra on armollinen”.

Angelalla opettaa ranskaa yliopistolla, mutta toisin kuin Gabrielin kohdalla, työ ei saa koskaan hänen elämässään tärkeää sijaa.

Sattuma puuttuu peliin, kun Hannes kuolee liikenneonnettomuudessa seitsenvuotiaana. Tämän seurauksena Angela joutuu kriisiin. Teoksen Angela ja rakkaus (1981) alussa hän kuulee, että Thomas onkin elossa ja sotavankina. Hän pääsee palaamaan kotiin 1955 – kyseessä on ns. Adenauerin armahdus, jolla Neuvostoliitto vapautti viimeiset saksalaiset sotavangit.

Angela lähtee Länsi-Saksaan, ensin Berliinin ja sitten Müncheniin. Hän haluaa tavata Thomasin, vaikka tämän äitikin yrittää estellä.

Angela edustama romanttinen rakkaus, jonka ihanteena on ”se oikea” ja vuosien eronkin kestävä tunneside, osoittautuu kuitenkin harhakuvaksi.

Thomas ei yhdentoista vuoden eron jälkeen ole enää sama mies, jonka Angela on tuntenut. Selviydyttyään sotavankeuden äärimmäisistä olosuhteista hän haluaa erilaisen naisen kuin intohimoisen Angela.

Angela yrittää itsemurhaa unilääkkeillä, mutta pelastetaan ajoissa, ja aina uskollinen Gabriel hakee vaimonsa kotiin.

Myös Angelan usko vapauteen ja valintaan ja siihen, että ihminen voi elää irrallaan historiasta, osoittautuu toisen kerran harhakuvaksi. Hänen kohtalonsa ratkaisee sattuma toisaalta suuren historian eli sodan kautta, toisaalta oman biologian muodossa: kuka miehistä kaatuu tai katoaa, kenen miehen kanssa ja milloin hän saa lapsen.

Angela sanoo olevansa ”ruumiini vanki, jota naiset ovat enemmän kuin miehet. Me olemme sidoksissa eri vaiheisiin, heikkouden aikoihin, uteliaisuuden ja kasvavan toimeliaisuuden kausiin. Ja vaikka olisimme miten järkeviä, tätä kohtaloa emme väistä.”

Itsenäisyyspäivän (1982, suom. 1983) lopussa Angela alkaa odottaa Gabrielille lasta.

Vaikka lapsen syntymät ovat Angelan kohtalon kannalta ratkaisevia, romaaneissa ei kuvata hänen suhdettaan kumpaankaan lapseen.

Anders-sarjasta

Lajos Szapori Nagyn Suomalaisen sukuromaanin (1986) mukaan suomalaisen sukuromaani poikkeaa eurooppalaisesta siinä, että sen kaari on nouseva: talonpoikais- tai työläislähtöinen suku kamppailee vaikeuksia vastaan mutta vakiinnuttaa lopulta asemansa.

Anders-sarja seuraa eurooppalaista traditiota: ylempään porvaristoon kuuluva suku käy aluksi sukupolvien ja sukupuolten välisiä taisteluja, mutta menettää lopuksi rikkautensa ja asemansa, kun sen jäsenten mielenkiinto suuntautuu muuhun kuin omaisuuden kartuttamiseen.

Poikkeavaa on myös se, että Anders-sarjan näyttämö ei rajoitu vain Suomeen vaan että osa tapahtumista sijoittuu Keski-Eurooppaan. Suomi ei ole saari, vaan sen kohtalo on yhteydessä Euroopan kohtaloon.

Kun Donner julkaisi 70-luvun alkupuolella Anders-sarjan ensimmäiset osat Nyt sinun täytyy ja Angelan sota, niiden tapahtuma-aika, viimeinen rauhankesä 1939 ja jatkosota, olivat mennyttä maailmaa, jolloin vallitsivat toisenlaiset arvot kuin kirjoitus- ja julkaisuaikana.

Seuraavat osat kuvasivat 50-lukua ja 60-lukua: Jakob ja kylmä rauha (1978, suom. 1979), Angela ja rakkaus, Itsenäisyyspäivä, Isä ja poika (1984, suom. 1985). Kirjat ilmestyivät Suomessa, jossa YYA:ta ja hyvinvointiyhteiskuntaa koskevat käsitykset olivat itsestäänselvyyksiä mutta kuvattuun ajankohtaan oli jo välimatkaa.

Vapauden vangit (1989, suom. 1989) ilmestyi keskellä Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan murrosta ja Sattuman kauppaa (1993, suom. 1993) jo kokonaan muuttuneessa historiallisessa tilanteessa.

Anders-sarjaan liittyy myös muista poikkeava teos Presidentti (1986, suom. 1986). Se käsittelee Kekkosta, joka vaikutti valtakaudellaan koko yhteiskuntaan.

Tässä käsiteltyjen Angelan ja Gabrielin lisäksi alkuosien kolmantena keskeisenä henkilönä on Angelan pikkuveli Jakob Anders. Hänenkin etunimeensä sisältyy raamatullinen viittaus: Jakob merkitsee petturia. Jakob kapinoi nuorena sukutaustaansa vastaan ja hänestä tulee vasemmistolainen.

Lukuun ottamatta ensimmäistä osaa Nyt sinun täytyy kullakin kolmikosta on omat kirjansa, joissa he ovat päähenkilöitä. Tässä on käsitelty Angelan kirjoja Angelan sota sekä Angela ja rakkaus. Gabrielin kirjoja ovat Itsenäisyyspäivä (1982, suom. 1983), Vapauden vangit  ja Sattuman kauppaa. Jakobin kirjoja on Jakob ja kylmä rauha ja Isä ja poika.

Sarjan ensimmäisissä osissa Donnerin kerronta on perinteistä, myöhemmissä hän kokeilee erilaisia kerrontatekniikoita. Yhteenvetona jälkimmäisistä voi todeta, että totuutta tapahtumista ei saada selville – jos sitä ylipäänsä onkaan.

Uskoakseni Donner ei ollut aloittaessaan kovin tarkkoja suunnitelmia, miten sarja etenisi. Ja ainakaan viimeisten osien kohdalla se ei olisi ollut edes mahdollista. Eihän kukaan olisi voinut 70-luvulla ennustaa 80-luvun kasinohuumaa, 90-luvun alun pankkikriisiä ja globalisaatiota. Voi sanoa, että lähihistoria itse antoi aiheen viimeisiin osiin.

Erään rakkauden tarinassa (1994, suom. 1994) ja Petollisessa sydämessä (2001, suom. 2001) keskeisiksi toimijoiksi tulevat uudet henkilöt. Heidän siteensä Andersin sukuun on löyhempi tai lähes olematon. Monet alkuosien teemoista ja arvoista kääntyvät loppuosissa ympäri. Tässä mielessä Sattuman kauppaa kuuluu niiden joukkoon.

Angelan ja Gabrielin tarinassa on tässä artikkelissa käsitellyn ajan jälkeen monta kiemuraa.  Vaikka he alusta alkaen harrastavat parinvaihtoja kuin saippuaoopperassa ikään, alkuteoksissa heidän liittonsa näyttää vastakohtien onnistuneelta yhtymiseltä ja heidän sisäinen vaaliheimolaisuuteensa niin lujalta, etteivät he tarvitse muodollista uskollisuutta.

Vapauden vangeissa käy kuitenkin ilmi, että Hanneksen kuoleman ja Angelan Saksan-matkaan jälkeen heidän suhteensa ei ole enää palautunut läheiseksi, vaikka he ovat saaneet vielä tyttären, Johannan. Angela on vetäytynyt maatilalleen, jossa Gabriel kokee jäävänsä sivuosaan.

Sattuman kaupassa Angela elää lesbosuhteessa Pariisissa ja Gabriel on vieraantunut myös tyttärestään. Johannasta ei isän vanhakantaisen ajattelun mukaan ole jatkamaan yhtiön johdossa.

Kirjailijasta

Jörn Donner syntyi 5. helmikuuta 1933. Hän oli nelivuotias isänsä kuollessa eikä siten koskaan tuntenut tätä. Kai Donner tutki suomalais-ugrilaisia kansoja Siperiassa ja kuului aktivisteihin ja myöhemmin äärioikeiston taustahahmoihin.

Talvisodan syttyessä Jörn Donner oli kahdeksanvuotias ja jatkosodan päättyessä 13-vuotias. Lapsena hän oli niin ihanteellisen isänmaallinen, ettei halunnut lähteä Ruotsiin. Hän luki innolla saksalaisten propagandalehteä Signaalia ja uskoi sotapropagandaan vielä siinä vaiheessa, kun aikuiset jo epäilivät sodan lopputulosta.

Kun sodan jälkeen oli mahdollista saada toisenlaisia tietoja, seuraus oli poliittinen täyskäännös. Jörn Donner oli vasemmistoradikaali aikana, jolloin se ei ollut vielä muotia. Hän ei mm. halunnut mennä armeijaan ja oli ensimmäisiä, jolle eettiset syyt hyväksyttiin aseistakieltäytymisen perusteeksi. Donner palveli 1959-61 Porin sairaalassa ja julkaisi kokemuksistaan 1961 teoksen Terveenä sairaalassa.

Jo ennen kuin kun nuoriso joukkomitassa radikalisoitui, Donner kuitenkin käänsi kurssia, koska oli matkoillaan Itä-Euroopassa tutustunut reaalisosialismiin. Teoksesta Berliini – arkea ja uhkaa (1958) on myöhemmin ilmestynyt monta laitosta nimellä Berliini-raportti.

Donner on toiminut monella kulttuurin ja politiikan alalla: hän on ohjannut, tuottanut ja arvostellut elokuvia, johtanut Ruotsin elokuva-alainstituuttia, toiminut talouselämässä, kansanedustajana, euroedustajana ja diplomaattina.

Kirjallisuutta

Szopori Nagy, Lajos: Suomalainen sukuromaani. Suom. ja tekijän kanssa lyh. Viljo Tervonen. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1986.

Wikipedian artikkelissa Jörn Donner on lueteltu Anders-sarjan osat.

Elonetin artikkelit sarjasta tehdyistä elokuvista: Angelas krig ja Dirty story (perustuu Itsenäisyyspäivään).