Paavo Rintala: Pojat

Kiinnostus saksalaisten ja suomalaisten sodanaikaisiin suhteisiin ei ole vain 2000-luvun ilmiö. Paavo Rintala käsitteli aihetta omien kokemustensa pohjalta romaanissa Pojat jo 1958.

Romaanin alaotsikko kertoo teeman: Kuvia vv. 1941-44 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin.

Alkukohtauksessa saksalainen kuorma-auto seisoo leipomon edessä ja seudun lapset parveilevat auton ympärillä. Neljä kymmen-kolmetoistavuotiasta poikaa on päässyt auttamaan limppujen lastaamisessa autoon. Huoltoupseeri antaa heille kiitokseksi limpun ja suklaata.

Poikien kilpailu heijastaa sitä, ”joka paraillaan ankarana riehui tuon kiljuvan lauman huoltajissa”. Koko sotaa käyvässä maailmassa hyödykkeitä on niukasti ja Saksa päättää niiden jaosta.

Vasta tämän jälkeen esitellään päähenkilöt, viisi poikaa Raksilan työläiskaupunginosasta: Immu, Jake, Urkki, Matte ja Pate. Pojilla oli esikuvat, mutta Rintala on tehnyt muutoksia, jotta näitä ei tunnustettaisi.

Rintalan alter ego, evakkopoika Pate, ei nouse erityisesti esille. Kirjailija keskittyy kollektiivin kuvaukseen.

Kertoja antaa vain muutaman selityksen ja tulkinnan, muuten lukija saa tehdä tapahtumista omat johtopäätöksensä.

Saksalaisten kuvaus

Saksalaisia kuvataan romaanissa melko vähän, ja kuvatut ovat enimmäkseen tyyppejä eivätkä yksilöitä. Yhtä lukuun ottamatta he ovat nimettömiä.

Saksalaisten ajatukset suomalaisista ovat enimmäkseen stereotyyppisiä.

Sotapoliisi, jonka tehtävä on estää trokaus rautatieasemalla, ajattelee: ”Hyvinpuettu lapsi. Ihan kuin meillä Suur-Saksassa. Ei täällä ole mitään ryysyläisiä, jumalankiitos. Noo, Suomihan on niitä edistyksellisiä valtioita. Ei mikään Norja eikä Tanska. Asevelimaa…”

Mutta kun pojat huijaavat sotapoliisia, tämän asenne muuttuu: ”Scheussliche Finnen…sakramento…bärkkele”.

Sitten sotapoliisi vertailee itävaltalaista kotikaupunkiaan Ouluun: ”Ei olutta, ei makkaroita, ei alppeja lähelläkään ja ihmiset ylpeätä väkeä, katsovat alta kulmain, mutisevat, mitä pirun kieltä mutisevatkin. Oho. Donnerwetter. Katunaiset kerrassaan ala-arvoisia, täysin ammattitaidottomia. Miksi minä en päässyt Pariisiin. Herr mein Gott.”

Pojat kokevat saksalaiset sotilaat aluksi näin: ”Vihreä sotilaspuku merkitsi pojille suurinta ja voimakkainta, mitä he saattoivat mielessään kuvitella, varsinkin kun siinä oli upseerin arvomerkit. Maailmanvalloittaja, kengissäkin arvomerkit. Ja autoja, paljon autoja, ooppeleita eikä mitään romuja.”

Poikien saksalaisihailu laimenee talvella, kun pojat huomaavat, että nämä sankarit palelevat. Autotkaan eivät kulje, kun ei ole pakkasnestettä.

Seuravana kesänä ihailu taas elpyy. Syksyllä syntyy vastakohtaisuus, kun pojat solkkaavat naiivisti: ”Petersburkki…Leningrad, pum, pum…”, mutta sotilas vastaakin: ”Minun veli, er ist jetzt in Stalingrad”, Niks gut in Stalingrad, ei yvä”.

Toisaalta saapuu uusia saksalaisia sotilaita, jotka eivät enää ole ystävällisiä vaan lyövät poikia luutturievulla silmille ja kiroilevat.

Lähtiessään syksyllä 1944 saksalaiset kuitenkin antavat kasoittain ylimääräistä tavaraa suomalaisille siviileille. Niin kova on puute ruuasta, että naiset suorastaan tappelevat.

Eräs monen lapsen äiti menee sisään valmiina tekemään mitä tahansa, jotta saisi lapsilleen ruokaa. Saksalaiset eivät kuitenkaan käytä tilaisuutta hyväkseen, vaan hän saa tavarat ilman maksua luonnossa.

Sankaruus ja kuolema

Romaanissa kerrotaan, että muut kaupungin poikajengit ovat liittyneet sotilaspoikiin. Kuvattu joukko on ainoa, joka pysyy vapaana.

Teoksen toistuvana teemana on poikien pyrkimys toimia sankarillisesti ja saavuttaa näin aikuisten arvostusta, mutta se menee aina jotenkin pieleen.

Kun he haluavat auttaa naisia tunnelin alitse, nämä luulevat heidän ahdistelevan. Kun he perustavat teatterin ja esittävät siellä Mannerheimin syntymäpäivät ja Hitlerin vierailun, esitys on  heidän tarkoittamattaan koominen ja opettaja sättii heitä epäisänmaallisuudesta. Kun he pyytävät koulussa päästä plankkipojiksi Pietariin kaupungin valtaamisesta, opettaja syyttää heitä pilkkaamisesta, sillä on jo selvää, että Leningrad jää valloittamatta.

Myös kuoleman teema toistuu. Kun pojat menevät yöllä myymään lomalaisjunalle olutta, junassa on ruumisarkkuja. Kun he tekevät vaihtokauppaa rakennustöistä vastaavan Todt-järjestön jäsenten kanssa, nämä ovat varastaneet tavaran ja rangaistuksena on teloitus. Kun he kadehtivat kilpailevaa poikajoukkoa, joka varastaa räjähdystykkien ammuksia, näistä kuolee kaksi ja loukkaantuu kaksi.

Viattomat pojat ja aatteeseen hurahtaneet aikuiset

Pojat trokaavat, tappelevat muiden kanssa ja keskenään, harhauttavat sotapoliisia ja jopa varastavat pyykkinarulta villapaidan vaihtaakseen sen saksalaisilta kameraan. Lapsellisuudessaan he kuitenkin ovat viattomia.

Poikien viattomuuden vastakohtana ovat aikuiset suomalaiset. Osa heistäkin hyötyy saksalaisista aineellisesti esimerkiksi trokaamalla.

Suomalainen sotapoliisi on itse kotoisin laitakaupungilta ja tulkitsee, että siellä muuttuu saalistamisen himoksi ”mikä tahansa jalo ja suuri aate, pyhä sota ja epävirallinen aseveljeys paikallisten asukkaitten ja maailmanvalloittajien välillä”.

Kirjan mittaan tuo aatteen suuruus ja jalous asetetaan kyseenalaiseksi. Naurettavimpia ovat aatetta julistavat aikuiset. Pappi julistaa, että kaikki kaatuneet pääsevät taivaaseen, ja oppikoulun opettaja asettaa pojille esikuvaksi vuonna 1918 valkoisten puolella 14-vuotiaana kaatuneen Onni Kokon.

Toki myös selväpäisiä aikuisia on. Valokuvaaja näkee poikien teatteriesityksen koomisuuden, ja rehtori päästää pojat rangaistuksetta plankkipoikaideasta.

Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden seksisuhteet

Keskeisellä sijalla ovat suomalaisnaisten seksisuhteet saksalaisten kanssa. Pojat kiistelevät, perustuvatko ne kiimaan vai aineelliseen hyötyyn.

Kuva on ruma, mutta myöhemmän ajan perspektiivistä ymmärtää, että rumaksi kuvan tekee osittain se, että näkökulma on teini-ikää lähestyvien, seksuaalisuuteen heräävien poikien. He saavat seksuaalisuudesta yksipuolisen kuvan vakoilemalla seksiakteja pusikoissa.

Toisaalta kyse ei ole vain poikien käsityksistä vaan Rintala tulee uusintaneeksi sodanaikaisia tuomitsevia lehtikirjoituksia. Niissä ei Marianne Junilan mukaan edes otettu huomioon, että suomalaisnaisten suhteet saksalaisten sotilaiden voisivat perustua kiintymykseen siinä missä muukin nuorten seurustelu. 

Pojissa työläisperheen ylioppilastyttö, konttoristi, seurustelee paksun saksalaisen vääpelin kanssa saadakseen ”rahaa, saksalaisia savukkeita, makeisia ja kahvia”.

Tiina Kinnunen toteaa, että kyseessä on yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Niinpä seurustelu vihollisen ja liittolaisen sotilaan kanssa tarkoittaa symbolisesti ”vieraan” päästämistä kansankunnan ”sisään”.

Immun silmät avautuvat

Poikien joukosta nousee esille kaksi, jotka kehittyvät, mutta eri suuntiin.

Ilmari Kaarela eli Immu on joukon vanhin, aloitteentekijä ja johtaja vaikka joukko onkin yleensä tasa-arvoinen. Sakari Toiviainen luonnehdinta Pojat-elokuvasta pätee myös romaaniin: Immu kehittyy kepposista ja ontosta sankari-ihailusta ”tietoisuuteen peruuttamattomista menetyksistä ja ajan epäinhimillistävistä seurauksista”.

Hiukan hämmästyttää esimurrosikäisten poikien vapaus: he saavat liikkua jatkuvasti ulkona keskellä yötä. Mutta loppujen lopuksi Immun äiti pitää pojalleen ja muillekin pojille jöötä: mitä tahansa ei saa tehdä. Äiti antaa pojille kolttosesta selkäsaunan mutta myös kehuu poikia, kun he alistuvat rangaistukseen.

Kohtausta ei pidä arvostella nykylain ja -moraalin mukaan. Ajan kontekstissa se kertoo, että Immusta huolehditaan.

Immun esikuva on isoveli, työläisperheen ylioppilas ja reservinupseeri Iikka Kaarela, joka on kihlannut morsiamen ”paremmasta” perheestä.

Kun Iikka kaatuu kesällä 1944, tämän morsiamen isä ”lohduttaa” Immua: ”Älähän sure. Veljesi kaatui niin kuin piti kaatua.” Sitten seuraa poliittinen saarna: ”Lopulliseen voittoon asti Saksan rinnalla, se o n nyt Suomen ainoa tie ja minä olen ylpeä siitä, että Suomen nuoriso sen ymmärtää, taistelee ja uhraa itsensä, jos niin tarvitaan, lopullisen voiton saavuttamiseksi…”

Immu ottaa sanat todesta ja haaveilee, että hän ilmoittautuu seuravana keväänä vapaaehtoisena armeijaan taistelulähetiksi. Ja sitten ”hän kaatuisi ja koulun seinällä olisi hänen hänenkin nimensä, Iikka Kaarelan nimen alla, se olisi komeata, veljekset, lahjakkaita poikia, sanottaisiin. Olihan ennenkin tässä maassa ollut kuusitoistavuotiaita sankareita.”

Immu tulee järkiinsä, kun hän tapaa kadulla veljensä morsiamen saksalaisen sotilaan käsivarressa. ”Eikä nuorukainen Ilmari Kaarela voinut enää Siltakatua takaisin Raksilaan kävellessään millään tietää, minkä puolesta hänen veljensä oli kuollut. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut sitä enää käsittää. Eikä luutnantti Iikka Kaarelakaan ollut tullut siitä koskaan mitään tietämään.”

Varsin osoittelevasti asetetaan vastakkain korkeasti moraalinen mies ja moraaliltaan kyseenalainen nainen. Iikka on toiminut ajan ihanteiden mukaan ja kaatunut suojatessaan kotiliettä, jotta Sillanpään Marssilaulun sanoin ”te lapset ja vanhuksia, te äidit ja morsiamet” olisivat turvassa.

Iikan uhrauksesta tulee kuitenkin turha, koska morsian osoittautuu arvottomaksi. Hän ei sure kaatunutta sulhastaan edes säädyllistä aikaa vaan aloittaa heti uuden seurustelun ja vieläpä ”vieraan”, saksalaisen, kanssa.

Kyseessä on jokaisessa sotaakäyvässä maassa yleinen uskomus, että kun mies vaarantaa henkensä rintamalla, naisen tulee olla uskollinen.

Laajemmin ottaen todellinen moraalinen rappio ei Pojissa ole laitakaupungilla. ”Parempien ihmisten” isänmaallisuus ilmenee vain sanoissa, ja näiden saksalaisihailu on niin vahvaa, että omia maanmiehiä syrjitään.

Kun saksalainen sotilas tappelee suomalaisen trokarin kanssa ja lyö tätä tikarilla, ”siviilipukuinen vaalea herra” vakuuttaa että saksalainen on syytön. Vain vanha ukko vain mutisee, että ”suomalaista kohdellaan kuin koiraa näitten vävypoikien rinnalla”.

Jaken tragedia

Jaken kehitys menee toiseen suuntaan.

Jaken vanhempien avioliitto on hajonnut, kun äiti on alkanut seurustella saksalaisen kanssa. Rakkauden, läsnäolon ja rajojen sijasta äiti antaa Jakelle vain saksalaiseltaan saatua rahaa ja tavaraa.

Ei siis ihme, että Jake leuhkii ja valehtelee, mielistelee opettajia, näyttelee koviksen roolia – hän on kerta kaikkiaan hukassa. Jake esittää sankaria, mutta kuten Sakari Toiviainen sanoo elokuvasta, ”tosiasiassa hän käyttäytyy kaikkein pelkurimaisimmin ja lipeää aina ensimmäisenä ryhmäsolidaarisuudesta”.  Kun muut pojat lähtevät auttamaan Immua, Jake painelee karkuun.

Muut pojat ovat hienotunteisia Jakea kohtaan, kuten Pekka Tarkka on huomannut: vaikka he muuten tappelevat ja kiusoittelevat toisiaan, he eivät lausu sanaakaan Jaken äidin suhteesta, joka on Oulun juoruakkojen hampaissa.

Kun saksalaiset lähtevät, Jaken äiti seuraa Fritziään. Isällä taas on uusi nainen, jolla on lapsi, eikä hän huoli Jakea uuteen perheeseen.

Epämääräisesti on sovittu, että Jake muuttaisi mummonsa luo, mutta kukaan ei pidä huolta, että näin tapahtuu.

Romaanin ja elokuvan erilainen loppu

Romaanissa Jake leikkii pistoolilla, jonka on saanut äidin saksalaiselta miesystävältä, ja kuvittelee: ”Se olis vasta hurja juttu. Jumalauta. Pojat uskoisivat … joka sanan, mitä minä oon niille leuhkinu … luulisivat, että Jake on ammuttu.” 

Jake ei vielä tajua kuoleman lopullisuutta vaan uskoo tekevänsä urotyön, jolla saavuttaa muiden poikien ihailun: ”ei ikinä tarttis pojille valehdella … vois olla niinku toiset … aina uskoisivat.” 

Jake koskettaa liipasinta, ja ase laukeaa. Kyseessä ei siis ole suunniteltu itsemurha vaan lähinnä onnettomuus.

Mikko Niskanen käsikirjoitti ja ohjasi Rintalan romaanin pohjalta elokuvan Pojat 1962. Jaken roolin sai 17-vuotias Vesa-Matti Loiri. Elokuvan näytettiin 60-luvulla televisiossa.

Kaikki elokuvan nähneet muistavat loppukohtauksen, joka oli tehokkaampi kuin romaanin itsemurha: Jake raahautuu äitiään kuljettavan junan perässä ja jää lopulta kiskoille.

Lapsensa hylkäävä äiti ja poissaolevat isät

Kaija Heikkinen on todennut, että Pojat on ollut vaikea teos myös feministiselle kirjallisuudentutkimukselle, joka ei ole halunnut käsitellä teosta.

Jaken äiti hylkää perinteisen moraalin, joka painottaa velvollisuuksia muita kohtaan, ja valitsee modernin maailmankatsomuksen, jossa tärkeintä on oma onni. Jaken tuska liikuttaa lukijaa ja katsojaa niin, että tämän on vaikea olla tuomitsematta lapsensa hylkäävää äitiä.

Silloin huomiotta saattaa jäädä, että kokonaisuutena ottaen romaani ja elokuva kuvaavat ”isätöntä sukupolvea”. Pekka Tarkka tulkitsee, että ”Oulun pojat joutuvat etsimään rintamalla oleville isilleen korvikkeita kaupungeissa majailevista saksalaisista sotilaista tai taistelukuvauksista”, joissa kuvataan sotasankaruutta.

Mannerheimin ensimmäisessä päiväkäskyssä talvisodan alussa todettiin, että ”Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sisäisen ristiriidan aiheuttaa se, että sodan takia kodista puuttuu isä, jota lapsi tarvitsisi.

Tarkka toteaa, että tuolloin auktoriteeteiksi tulevat valtio, armeija tai kirkko, mutta ”isänmaa äidinkasvoineen ei vastaa todellista kontaktia isään ja äitiin, vaikka sodan aikana kehittyikin tunnevarainen käsitys Mannerheimista ja sarkamanttelisesta lotista kansallisen perheen vanhimpina.”

Sodan jälkeen nämäkin auktoriteetit kaatuivat, mutta ”Paluuta oikeaan perheeseen ei enää ollut, koska isä oli niin perusteellisesti samastunut sotilaaseen ja sankarivainajaan.”

Rintala ja Niskanen haastoivat sekä aiemman virallisen isänmaallisen version että myöhemmän feministisen diskurssin. Varsinkin elokuvan menestys osoitti, että aihe oli tärkeä ja oleellinen.

Tietoja kirjasta ja kirjailijasta

Juhani Salokannel kertoo teoksessaan Linnasta Saarikoskeen, että kesällä 1944 13-vuotias Paavo kuului sotilaspoikiin ja toimi lähettinä. Elo-syyskuun vaihteessa ratapihan laitaan ilmestyi saksalaisen divisioonan pesula. Vaunussa oli nuoria naisia, jotka puhuivat oppikoululaisille tuntematonta kieltä. Eleistä Paavo päätteli, että saksalaiset pitivät rintamabordellia. Syntyi oivallus: ”Todellisuus oli aina ristiriitaisempi, monisyisempi kuin ihmisten vakiintuneet käsitykset siitä”.

Todt-organisaatiosta Wikipediassa.

Irma Kyrki on kirjoittanut Rintalasta ja hänen Ouluun sijoittuvista teoksistaan Ouki-tietokannassa.

Olen kirjoittanut blogiini Rintalan Mummoni ja Mannerheim -trilogiasta artikkelin, jonka lopusta löytyy tietoja kirjailjasta.

Kirjallisuutta:

Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä. Rintamanaisen monta sotaa. Suomen kansantietouden tutkijain seura 2012.

Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. SKS 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.

Salokannel, Juhani: Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia. WSOY 1993.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin muutoksessa. Otava 1966.

Toiviainen, Sakari: Tuska ja hurmio. Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. SKS 1999.

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus

Eila Pennasen esikoisromaani Ennen sota oli nuoruus kuvaa opiskelijatytön hurahtamista AKS:n aatteisiin. Samalla se kertoo yleisimminkin, miksi äärimäiset ideologiat houkuttavat ja koukuttavat.

ennen-sotaa-oli-nuoruus-3-2

Ennen sota oli nuoruus (1942) kuvaa kolmen tytön ensimmäistä lukuvuotta 1938-9 Helsingin yliopistossa.

Kirsti Vehmas on tehtailijan tytär maaseutukaupungista. Lukutoukka on muodostanut itselleen ihannoidun kuvan yliopistosta, mutta todellisuus on pettymys. Opiskelijoiden varma käytös, hienot vaatteet ja äänekäs nauru saavat lahjakaan mutta pullean ja kömpelön, äidin vanhanaikaisesti pukeman Kirstin tuntemaan alemmuutta.

Tuula Niemi on hienon helsinkiläisperheen tytär, joka opiskelee vain, koska ”Ei ollut muodissa helsinkiläisperheiden nuorten tyttärien kesken vain huvitella – se oli tosiaankin ’vain’ nyt.”  Tuulan päähuomio suuntautuu rakkauselämään ja omaan ruumiiseen, joka hän pitää kurinalaisesti ihannemuodossa tarkkailemalla syömistään ja liikunnan avulla.

Hilkka Lindgren on lähtöisin työläiskodista ja haluaa opiskelun avulla nousta yhteiskunnassa ylöspäin. Hän pääsee opiskelemaan vain luokkatoverinsa Kirstin isän takaamaan lainan avulla. Takauksen nöyryyttävä tapa saa Hilkan inhoamaan tehtailija Vehmasta, ja hän yrittää olla ulottamatta inhoa myös Kirstiä.

Kokoomateoksessa Miten kirjani ovat syntyneet Eila Pennanen kertoi: ”Mutta vaikea tiedostusharhani, haluttomuuteni tarkastella realistisesti omaa yhteiskuntaluokkaani, johti siihen, etten voinut kirjoittaa vaivattomasti itsestäni. Minun oli jaettava itseni kolmeen osaan, sommiteltava skitsofreenisesti jakautunut ryhmä persoonia, kolme nuorta naisopiskelijaa.”

Sen sijaan romaanin toisen painoksen (1985) alkusanoissa Eila Pennanen kertoi, että hän jakoi itsensä vain kahden tytön, Kirstin ja Hilkan, kesken.

Tuula onkin samanlainen haavekuva kuin monen rakkausromaanin sankaritar: kaunotar, jolla näyttää ulkoisesti olevan kaikki, ainakin aluksi.

AKS vastaan ASS

Romaanin ideologisia vastakohtia ovat Helsingin yliopiston miesopiskelijoita dominoiva AKS (Akateeminen Karjala-Seura) ja ASS (Akateeminen sosialistiseura joka on erotettu SDP:stä). Jälkimmäistä edustaa Kirstin serkku Jorma Vehmas, joka toimittaa vasemmistoradikaalia Nyrkki-lehteä.

Eila Pennasen serkku Jarno Pennanen toimitti 30-luvulla vasemmistoradikaalia Kirjallisuuslehteä, jota rahoitettiin Moskovasta.

Romaanin kansainvälisenä taustana on Münchenin sopimus syyskuussa 1938 ja Tšekkoslovakian loppu maaliskuussa 1939.

Pekka Tarkka on verrannut Eila Pennasen esikoisromaania kirjailijan vuonna 1968 julkaisemaan romaaniin Tilapää. Siinäkin kansainvälisen politiikan polttopisteessä on Tšekkoslovakia ja sosialistit käyttävät samanlaisia termejä.

Erona on, että Tilapäässä vallitsee suurempi vapaamielisyys. On hyväksyttävää avoimesti kannattaa myös vasemmistolaisia aatteita.

Sen sijaan teoksessa Ennen sotaa oli nuoruus ”isänmaallisuuden” ja ”maanpetturuuden” välillä on ylittämätön railo.

AKS-läinen Hannu Rauta saarnaa Kirstille, joka on ollut Helsingin työväentalolla ASS:n juhlassa, että ”ohjelma on alusta loppuun kiihotusta vihollistemme hyväksi” ja ”ne, jotka käyvät tuollaisissa juhlissa, valmistelevat ryssän tunkeutumista tähän maahan”.

Myös Jorma syyttää vastustajiaan maan- ja valtiopetoksesta: ”meidän fascistimme ovat päättäneet myydä meidät Saksalle, astinlaudaksi hyökkäykselle Neuvostoliittoa vastaan. – – Natsi-Saksan palvelijoina juoksevat AKS:n kannattajatkin naurettavassa propagandanteossaan. IKL on syyllistynyt sekä maan- että valtiopetokseen.”

Yksityiselämä osoittaa ideologiankin vääräksi

Pekka Tarkka on karakterisoinut molemmista kirjoista kuusi henkilötyyppiä, joiden perusteet ovat ”tahallisesti yksilökeskeisiä ja seksuaalisväritteisiä”. Freudilais-adlerilainen alarakenne määrää henkilöiden elämänkatsomuksellisen ja poliittisen ideologian.

Esimerkiksi Jorma on varakkaasta kodista, mutta kasvanut ilman isää ja äidin rakastajat ovat vaihtuneet. Koulussa häntä on kiusattu, ja ainoa ystävä on ollut Kirsti-serkku. Niinpä Jorman elämä oli ”suistunut ainaiseen ’ylemmän’ vastustamiseen ja lopulta johdonmukaisesti sosialismiin”.

Jorman ei kuvata pettävän vain isänmaata, minkä takia hän saa syytteen avunannosta valtiopetoksen valmisteluun. Hän on petollinen myös yksityiselämässään: hän salaa avioliittonsa ja solmii suhteen Hilkan kanssa, joka suostuu seksiin vain, koska uskoo suhteen johtavan avioliittoon.

Näin lukijaa estetään ottamasta todesta Jorman aatteita, vaikka monia tämän puheenvuoroja olisi kannattanut ainakin pohtia.

Esimerkiksi AKS:n vaatimusta muuttaa Helsingin yliopisto vain suomenkieliseksi Jorma kommentoi: ”Soihtukulkueet, kansalaislähetystöt – kaikki niillä pojilla oli aikaa hommata vain siksi, että Suomen rajojen sisäpuolella on rauhallinen pieni vähemmistö, joka haluaisi käyttää omaa kieltänsä.”

Jorman vastakohtana AKS-läiset nuorukaiset taas edustavat esimerkillistä ”puhtautta”. He eivät viettele eivätkä narraa naisia, ja ainakin Hannu elää suorastaan selibaatissa.

Kuka pettää kenet: osa 1

Jorman avioliiton paljastaa Hilkalle muka vahingossa Kirsti.

Sinänsä Kirsti joutuu velvollisuuksien ristiriitaan, jossa uskollisuus yhtä osapuolta kohtaan merkitsee petosta toista osapuolta kohtaan. Sukulaisuus ja ystävyys Jormaa kohtaan vaatisi pitämään tämän avioliiton salassa, mutta naisten välinen solidaarisuus paljastamaan sen ajoissa Hilkalle, jota tieto olisi estänyt aloittamasta suhdetta.

Ajankohdan myöhäisyys, kolmannen henkilön läsnäolo ja ennen kaikkea Kirstin motiivi tekee tämän käytöksestä alhaisen. Kirsti sekä pettää Jorman salaisuuden että nöyryyttää Hilkan.

Eila Pennanen selitti, että hänen suhteensa kommunismiin ”oli kaksijakoinen. Sen vuoksi myös Kirstin ja Hilkan suhde Jormaan on kuin kaksi puolta kirjoittajan suhteesta symbolisesti koettuun henkilöön. Jorma oli pakko toimittaa vankilaan, mikään loppu ei olisi tyydyttänyt minua vuonna 1942, ja Hilkan, minun toisen minäni, täytyi pettää hänet.”

Kirjailijan tulkinta ei vastaa romaanin tapahtumia.  Hilkka ei petä miesystäväänsä ilmiantamalla tämän illegiaalin toiminnan Valpolle.

Saara Kesävuori tulkitsee, että ”tekijäsubjekti oli teokseen sisältyvillä nationalistisilla näkemyksillä pettänyt kommunistisen aatteen”. Mutta pettääkseen kommunistisen aatteen täytyy olla kommunisti.  Eila Pennanen ei ollut, vaikka puhuikin kaksijakoisesta suhteestaan kommunismiin. Asian ydin on pikemmin se, että kirjailija ei yksityiselämässään, kuten Kesävuori toteaa, edes nuorena kannattanut AKS:n aatteita.  Myöhemmin kirjailija arvosteli 30-luvun ja sota-ajan nationalismia.

Tulkitsenkin niin, että Eila Pennanen tunsi pettäneensä kirjailijan velvollisuudet luopumalla omasta näkemyksestään ajan hengen hyväksi, toisaalta esittämällä romaanissaan AKS:n ideologian ja edustajat positiivisena ja ihannoiden, toisaalta kuvaamalla Jorman ja tämän aatteet liioitellun negatiivisesti. Samalla kirjailija tunsi pettäneensä serkkunsa Jarno Pennasen, kun toimitti tätä muistuttavan romaanihenkilönsä Jorman 30-luvulla vankilaan.

Jo tunne petoksesta saattaa epäilyttäväksi Eila Pennasen kiellon, ettei Jorma ”missään tapauksessa ole kuva minun rakkaasta ja hyvästä serkustani”.

Romaani ja todellisuus

Itse asiassa kiintoisaa ei olekaan romaanin Jorman yhtäläisyydet Jarno Pennasen kanssa vaan nimenomaan erot, jotka kirjailija Jorman ja serkkunsa välille teki. Sama koskee yhteiskunnan yleistä tilaa romaanissa ja todellisuudessa.

Ensinnäkin Eila Pennanen liioitteli romaanissaan vasemmistointellektuellien merkitystä tehdessään pikkuruisesta ASS:sta AKS:n vastavoiman. Lisäksi kirjailija jätti kokonaan huomiotta Jarno Pennasen, Erkki Valan, Raoul Palmgrenin ja Mauri Ryömän  ideologiset erimielisyydet, kun Neuvostoliiton politiikka muutti äkkijyrkästi suuntaa.

Vaikka Jarno Pennanen oli SKP:n jäsen, nimenomaan hänen käytöksensä heilahteli äärimmäisyydestä toiseen, kuten ilmenee Kimmo Rentolan SKP:n historiasta Kenen joukoissa seisot? 

Vuoden 1938 keväällä Jarno Pennanen julkaisi Kirjallisuuslehdessä Neuvostoliiton näytösoikeudenkäyntien pöytäkirjoja, mutta vuoden lopussa hän kommentoi valokuvaa neuvostojohtajien rivistöstä vallankumouksen vuosijuhlassa: ”Pieni ilkeä ajatus tulee mieleeni, muitten ajatus, ehkä Teidänkin, rivit ovat harventuneet, puuttuu monia nimiä, monia päitä.”

Vuonna 1938 Jarno Pennanen alkoi kannattaa maanpuolustusta, kun Moskova antoi siitä ohjeet; puolustautumisen oli toki tarkoitus tapahtua Saksaa vastaan. Molotov-Ribbentropin sopimuksen jälkeen hän arvosteli Neuvostoliittoa ja syksyllä 1939 hän piti isänmaallisia puheita. Välirauhan aikana hän osoitti kiinnostusta kansallissosialismiin, mutta palasi pian kommunismiin.

Jatkosodan aikana Jarno Pennanen istui vankilassa Hella Wuolijoen vakoilujutun yhteydessä 1943-4. Kesävuoren toteamus ”vasemmistolaisista ajatuksista vankilaan joutumisesta” on tässä yhteydessä kaunisteleva ellei jopa harhaanjohtava.

Vertailu Jarno Pennasen vaiheisiin osoittaa, että talvisodan perspektiivistä Eila Pennanen olisi voinut kirjoittaa Jormalle myös kääntymyksen ”isänmaallisuuteen”. Se onkin monien talvisotaromaanien klisee.

Sen sijaan kirjailija on vetänyt mutkat suoriksi ja siirtämällä jatkosodan aikaisen tilanteen 30-luvulle kuvannut Jorman tilanteen pahemmaksi kuin todellisuus oli. Painokanteet olivat kyllä tavallisia, mutta maanpetos- tai valtiopetostuomioita eivät tunnetut vasemmistointellektuellit saaneet ennen sota-aikaa.

Romaanista puuttuu kokonaan Suomessa 30-luvun loppupuolella tapahtunut yhteiskunnallinen kehitys punamultahallituksineen. Toisaalta se vastaa sitä kuvaa, joka omassa kuplassaan elävillä AKS-läisillä yhteiskunnasta oli.

Samaten AKS-läiset henkilöt liioittelevat sisäistä kommunismin uhkaa. Sinänsä tämä vastaa suomalaisten käsityksiä laajemminkin. Kimmo Rentolan mukaan Suomessa kesti vuosia tajuta, ettei ”punaisten paluun” uhkaa enää ollut sen jälkeen, kun Stalinin suuri terrori 1937-8 oli niittänyt useimmat rajan yli paenneet vuoden 1918 häviäjät.

Rentolan mukaan ”iso viha” vaikutti myös henkisesti lamauttavasti SKP:n kannattajiin Suomessa: ”Aikaisemmat puhdistukset oli vielä kyetty Suomessa selittämään, mannerilaisten tuomiot hyvinkin, nationalismin vastainen kampanja joten kuten, mutta syksyn 1937 tuhoon ei enää keksitty järjellistä syytä.  ’Työläiset ja intellektuellit, jotka sympatisoivat meitä,  kysyvät jatkuvasti: mitä se oikein on? Onko niissä tarinoissa perää?’ [Tukholmassa tuolloin SKP:n töitä tekevä Arvo ”Poika”] Tuominen kirjoitti.”

Romaanissa Jorma ei puhu aatetovereidensa kanssa aiheesta mitään.

ennen-sotaa-oli-nuoruus-2-2

Hilkkako luokkatietoinen sosialisti?

Kesävuoren mukaan ajan henki esti Pennasta myös kirjoittamasta Hilkalle tulevaisuutta sosialistina. Siinä tapauksessa Hilkan luonnekuvan olisi myös pitänyt muutenkin oleellisesti muuttaa.

Hilkka halveksii isäänsä, joka ”oli ollut kyllin tyhmä liittyäkseen punakaartiin kapinan aikana. Taistelussa hän oli menettänyt jalkansa ja terveytensä eikä voinut ansaita juuri mitään, vielä vähemmän antaa tyttärelleen, vaikka olisi hartaasti ja kiukkuisesti tahtonutkin. Isän ajattelemattomuuden takia sai tytär kärsiä.”

Kirsti Mannisen luonnehdinta ”luokkatietoinen sosialisti” ei siten sovi vähääkään Hilkkaan. Katkera ja alemmuudentuntoinen hän köyhyyden takia kyllä on.

Toisaalta Hilkka on Kirstiä rohkeampi ja itsenäisempi. Hilkka uskaltaa julkisesti uhmata enemmistön mielipidettä: hän kieltäytyy, kun häntä osakunnan fuksiaisissa vaaditaan muuttamaan sukunimensä suomenkieliseksi.

Jormalla on tarjota Hilkalle syötti: työtä, jota tämä välttämättä tarvitsee, sillä tämä näkee suoranaisesti nälkää. Vasten tahtoaan Hilkka myös rakastuu Jormaan.

Hilkka toimittaa Jorman viestin kommunistien maanalaiselle verkostolle, mutta tosiasiassa häntä ei kiinnosta aate vaan mies: ”- – Jorma tulisi menestymään, sitten kun luopuisi hyödyttömän asian ajamisesta. Sillä ei kai hän iankaiken siinä voinut pysyä, siitä ei kuitenkaan voinut tulla mitään.” Jorman olisi ollut parempi pysyä sosialidemokraattina ”tai sitten jättää koko asia, olla oman luokkansa jäsen”, siis porvari

Mutta jos Jorma suostuisi avioliittoon, Hilkka omaksuisi ”hänen aatteensakin, joka ei vienyt minnekään, ja taistelisi hänen rinnallaan!”

Kuka pettää kenet: osa 2

Hilkkaan liittyy toinenkin petos, joka on romaanissa esitetty epäselvästi.

Hilkan pikkuveli Risto on työskennellyt kotikaupungissa asiapoikana ja kuulunut IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Tätä ei työläisisä ei siedä vaan karkottaa pojan kotoa. Risto ilmestyy Hilkan luo pyytämään apua, mutta sisar ei päästä häntä edes sisään.

Kirstille Risto kertoo: ”Ei se [Hilkka] auttanut, sanoi vain, höpisi, että on muka omia vaikeuksia ja että nielköön kukin keittämänsä sopan. Huusikin niin kamalasti ja kehui, että olen pettänyt yhteisen asian.”

Hilkan käytöstä selittää, että tämä on juuri kuullut Jorman avioliitosta ja pelkää odottavansa lasta, kun ”oli Risto tullut ja paljastanut oman petoksensa yhteistä hyvää ja etua kohtaan”. Kun lääkärissä käynti osoittaa epäilyn vääräksi, Hilkka katuu tajuttuaan, että on menettänyt iäksi Riston luottamuksen.

Silti Hilkka ei kutsu petokseksi kieltäytymistä auttamasta pikkuveljeään vaan päinvastoin syyttää edelleen mielessään Ristoa ”petoksesta yhteistä hyvää ja etua kohtaan”.  Vaikka Hilkka on eronnut Jormasta ja halveksii isäänsä, hän tässä kohtaa samastuu näiden aatteisiin. Sinimustiin liittynyt työläispoika on ”luokkapetturi”.

Kirjailijan ristiriitaisuudesta kertoo, että hän toisaalta panee Ristoa auttamaan nimenomaan Sinimustien paikallisosaston johtajan Mikko Nousun ja Helsingissä AKS:läiset Hannun ja Esko Kankaan, jotka ovat myös mustapaitoja, IKL:n jäseniä.

Risto toimitetaan maatöihin Eskon kotikartanoon. 30-luvulla yleisen käsityksen mukaan kaupunki turmelee, maaseutu pelastaa.

Miksi Kirsti hurahtaa AKS:n aatteisiin?

Ennen antautumista AKS:n pauloihin Kirsti kokeilee kaikenlaista sekä aatteellisesti että yksityiselämässään.

Toivo Pekkanen epäili arvostelussaan, että ”tokkopa Helsingin työväentalolla voi ennen sotaakaan joutua sellaisiin eroottisiin seikkailuihin kuin hän [Eila Pennanen] uskottelee”. Tuota ”eroottista seikkailua” kutsuttaisiin nykyisin seksuaaliseksi häirinnäksi!

Tuulan vaikutuksesta Kirsti vapautuu uskonnollisen äitinsä vaatetyylistä. Seurustelua suomenruotsalaisen Rolf Kuusen kanssa hankaloittaa Kirstin tunne omasta rumuudesta ja seksuaalisuuden pelko.

Mutta kaikki individualismi on Pennasen esikoisromaanissa pahasta. Tilapäässä, jossa yhteiskuntaa kuvataan laajemmin, yksityinen onni ei enää samalla tavalla epäilyttävää.

Miksi Kirsti hurahtaa AKS:läisyyteen? Kotoa aate ei ole peräisin, sillä Kirstin isä ivailee ”mielettömiä aatteita, jotka eivät olleet ainoastaan mielettömiä vaan rikollisiakin”.  Mikään ei viittaa siihenkään, että Kirsti kapinoisi isää vastaan.

Enemmän Kirstiin vaikuttaa äidin opettama jyrkkä ero hyvän ja pahan välillä: ”ennen oli ollut vain äidin antama uskonnollinen laki, nyt sitä syvensi tämä isänmaallinen hyveen ja paheen ero, syvensi ja selvensi, koska se oli kouraantuntuvampi”.

Ehkä eniten on kyse siitä, että Kirsti on joutunut uuteen ympäristöön, jossa häneen on helppo vaikuttaa, koska hän potee alemmuudentunnetta eikä uskalla tuoda julki omia mielipiteitään.

Vaikka Jorma on ollut Kirstille ”melkein veli”, yksinäisen nuoruusajan ainoa ystävä, Kirsti pelästyy kuullessaan Jormaa kutsuttavan tuomitsevasti kommunistiksi. Irtisanoutumalla Jormasta Kirsti voi kerrankin kuulua joukkoon.

Kirsti palvoo kritiikittömästi Hannua, vaikka Jorman arvio on varsin osuva: ”Fanaatikko, mustapaita, fascisti. Luulee taistelevansa Suur-Suomen puolesta siten, että tyhjentää kahvikupposensa yksinomaan suomalaisten omistamissa liikkeissä eikä tervehdi toisin ajattelevia kadulla. Umpisokea!”

Jorma yrittää vedota Kirstiin asia-argumenteilla: ”Tiedätkö, mikä on alin tuloraja, josta maksetaan veroja? Tiedätkö, kuinka paljon ihmisiä elää tämän rajan alapuolella olevilla tuloilla?”  Kirsti kuitenkin kieltäytyy pohtimasta asioita ja kiemurtelee, ettei hän voi noille asioille mitään, sillä häntä ”vavahdutti pelko, että Jorma voisi olla oikeassa; se oli kuin putoamista pohjattoman kuiluun”.

AKS-läiset onnistuvat paremmin vetoamalla Kirstin tunteisiin. Kun Mannerheim tulee yliopiston juhlasalissa pidettyyn konserttiin, Kirsti muistaa ”vavahtaen” ”Jorman ja hänen herjauksensa”, joiden sisältöä ei romaanissa ole kerrottu.  AKS-tuttavien Mannerheimia kohti ”kääntyneitten kasvojen ilmeet, vakavat ja hiljentyneet” riittävät Kirstille todistamaan: ”Turhaan puhuttiin pahaa tuosta miehestä.”

Kansakokonaisuuden osaksi

On vielä yksi syy: Kirsti on yliopistossa pyörällä päästään, kun opettajat tarjoavat kukin omia tulkintojaan. Nuorena ihmisenä hän ei kestä tieteeseen aina kuuluvaa epäilyä ja epävarmuutta vaan haluaa maailmankatsomuksen, joka tarjoaa selityksen kaikkeen.

AKS-läisten suosittelemasta historioitsija Jussilan (= Jalmari Jaakkolan) teoksista Kirsti oppii ”tajuamaan itsensä kansakokonaisuuden osana”.

Kansakokonaisuus, saksaksi Volksgemeinschaft, tarkoittaa konflikteista vapaata, harmonista yhteiskuntaa ilman luokkarajoja ja luokkataistelua. Käsite vetosi niihin, jotka kammosivat modernia monimutkaista yhteiskuntaa, individualismia ja demokratiaa.

Hannu osoittaa Kirstille esikuviksi IKL:n jäsenet, jotka ovat menossa raastupaan: ”Siinä menee tutkittavaksi ja tuomittavaksi joukko maan parhaimpia miehiä siksi, että ovat koettaneet levittää isänmaallista ajattelutapaa ja kansallista mieltä.” 

Kuten kohdasta käy ilmi, ”isänmaallinen ajattelutapa ja kansallinen mieli” oikeuttaa rikkomaan maan lakeja sekä sivuuttamaan demokraattisesti valitun eduskunnan.

Monessa suhteessa kuvaus Kirsin hurahtamisesta AKS:ään voisi käsitellä ääri-ideologioiden houkutusta ja koukutusta väristä riippumatta.

ennen-sotaa-oli-nuoruus

Seksistä seuraa kuolema

Yksinkertaistaen voi todeta, että esikoisromaanin henkilöiden kohtalo osoittaa, että seksi ilman avioliittoa on syntiä ja synnistä seuraa rangaistus. Omaan nautintoonsa keskittynyt Tuula joutuu rakastettunsa Yngve Forsténin hylkäämäksi ja saa keuhkotaudin ja hermoromahduksen.

Yngve taas menettää talvisodassa toisen jalkansa, mikä on helppo tulkita symboliseksi kastraatioksi.

Nykyajan perspektiivistä myös selibaatti on kohtalokas: askeettinen Hannu kaatuu aivan sodan lopussa Viipurissa. Tosin romaanissa AKS-läiset ystävät pitävät Hannun kohtaloa kadehdittavana, koska hänen ei ”tarvinnut nähdä Moskovan rauhaa”.

Tilapäässä sen sijaan avioliiton ulkopuolinen seksi on luvallista, siitä ei rangaista vaan pikemmin palkitaan. Hannun tyyppinen askeetti puuttuu kokonaan, ja eittämätön sankaritar on kaunotar Tuula, joka saa omakseen rakastettunsa.

Voisi epäillä myös yksityisiä syitä Tuulan kuvan muutokseen. Esikoisromaanin kaunis, seurustelussa aktiivinen ja seksistä nauttiva joskin pinnallisena esitetty Tuula herättää luonnollista (peiteltyä) kateutta etevässä mutta ulkoisesti vaatimattomassa ja seksiä pelkäävässä Kirstissä. Nuori Eila Pennanen ilmeisesti samaistui tässä suhteessa Kirstiin. Keski-iässä kirjailijalla ei ollut enää ollut tarvetta kadehtia kaunotarta, joten hän saattoi tuoda tämän positiiviset ominaisuudet esiin.

Myös miesten ja naisten suhteen tasapaino on Tilapäässä erilainen. Kuten Tarkka tiivistää: ”Kun Prinssi suutelee tätä Tuhkimoa, se merkitsee heräämistä ennen kaikkea Prinssille.”

Miesten välinen solidaarisuus sulkee naiset ulkopuolelle

Harvoin olen lukenut naisen kirjoittamaa romaania, jossa on niin paljon ja niin avointa naisten väheksyntää ja halveksuntaa Ennen sotaa oli nuoruus.

Kirstin mielestä yliopisto ”oli tarkoitettu nuorten miesten kasvatuspaikaksi, miesten, jotka kuuluivat synnyltään maan parhaimmistoon ja jotka maaltaan saivat parhainta, mitä se antamaan kykeni”. Siellä Kirsti oli ”kuten muutkin naiset tungettelija, joka kaiken tahtoi saada eikä mitään antaa”.

Hannu ja Esko omaksuvat Kirstiin nähden itsestään selvästi opettajan roolin, ja Kirsti itsekin pyytää heiltä opetusta.

Myös Jorma haluaa ”pelastaa” Kirstin kasvattamalla tästä oman aatteensa kannattajan. Vaikka Jorma näennäisesti haluaa, että Kirstistä tulisi ”ajatteleva, vapaa yksilö”, tosiasiassa hän haluaa tehdä Kirsistä oman kaikunsa: ”Ensin hänen oli opittava näkemään, ja sitten hän oppisi vihaamaan sovitteluja, jotka sammuttivat ihmisen -. Miten hänet saisi lukemaan Marxia? Sen johdonmukaisen älyllisyyden täytyi kiehtoa tyttöä. Kirsti osaisi nauttia siitä, asiat selväisivät hänelle ja sitten hän jättäisi kaiken uhratakseen itsensä työlle yhden johdonmukaisen aatteen toteuttamiseksi. Kirstistä tulisi hänen toverinsa sanan kauneimmassa mielessä -.”

Jorman kunniaksi on kuitenkin luettava, että hänelle Kirsti on yksilö, kun taas AKS-pojille hän on useimmiten vain ”fuksi”. Jorman seurassa Kirsti ei myöskään tunne häpeää ulkonäöstään ja kömpelyydestään.

Kun Kirsti tuo apua tarvitsevan Riston Hannun luo, Hannu puhuttelee Kirstiä kuin piikaa: ”Ja Kirsti menee tuohon keittokomeroon ja ymmärtää varmaan ne laitteet, joilla naiset puuhailevat, ja hankkii meille niiden avulla teetä, ja me puhelemme täällä sillä aikaa.”

Kartanonpoika Hannu kohtelee asiapoika Ristoa tasa-arvoisesti, koska he ovat aateveljiä. Aiemmin Esko on tuuminut, että ”Kirstiä sietäisi kasvattaa – hänen vaikein koetuksensa olikin kasvaminen pois yhteiskunnallisesta mahtailusta. Huonosti pukeutunut ja sielullisestikin köyhä oli omaksuttava toveriksi, sisareksi, veljeksi.”

Luokkarajat siis näyttävät kaatuvan sukupuolen sisällä, joskin puheenaiheet menevät pian Riston tietämyksen yli: ”hän, kapinassa jalattomaksi ammutun suutarin poika, kuuntelee herran tohvelit jalassa. Ja sama herra, joka oli kohottanut kätensä tervehtiäkseen häntä, jutteli nyt outoja itäbalttilaisista. Eikä herroista olisi saanut puhua, oli vain suomalaisia -.”

Sukupuolten arvoeroa sen sijaan pönkitetään. Riston ihastukseksi Hannu panee ”tehtailijan tytön oikealle paikalleen. Nainenhan se vain oli, ja hän oli sentään mies.”

Kirsti reaktio nöyryyttävään ja alentavaan kohteluun ei ole kapinoida sitä vastaan tai edes jättää moinen seura ikiajoiksi, päinvastoin hän tuntee häpeää.

Naisten ja miesten ystävyys ei Eskon mielestä mahdollista. Esko ajattelee Kirstistä: ”Sinä olet nainen viisistä laudatureistasi huolimatta, voisin seurustella kanssasi vain yhdellä tavalla, ja meidän välillämme se ei tule kysymykseen.”

Sen sijaan Esko ryhtyy Hilkan ”Perseukseksi”. Toisin kuin aikakauden perusteella luulisi, naisen seksuaalinen kokeneisuus ei estä seurustelua. Kuten Kesävuori toteaa, pelastaessaan ”hairahtuneen” naisen mies voi tuntea ylemmyyttä. Sen sijaan Kirstin kaltainen lahjakas nainen on potentiaalinen vaara, vaikka hän käyttäytyisi kuinka nöyrästi.

Mies puhuu, nainen hymyilee

Kirsti päätyy seurustelemaan Mikko Nousun kanssa, jolle hän on kouluaikana antanut yksityistunteja. Mikko on työssä ja opiskelee sen ohella.

Rakkausromaaneissa sankaritar voittaa omakseen kaikkein tavoitelluimman miehen, joka usein merkitsee sosiaalista nousua. Jos sankari on alempaa säätyä, hän on muilta ominaisuuksiltaan sitä ylivoimaisempi.

Sen sijaan Eila Pennanen ei suo Kirstille edes älyllisesti tasaveroista kumppania. Kirsti rakastuu Mikkoon vain, koska tämä on ainoa mies, joka aidosti rakastaa häntä.

Poikana Mikko oli ihaillut ”Kirstiä ja hänen hiljaista hymyään, joka oli vastaus kaikkeen, mitä hän sanoi” ja myöhemmin hän on nähnyt ”päiväunia kodista ja hymystä, joka olisi vain häntä varten”.

Mikon ihanteellisessa avioliitossa mies puhuu ja nainen kuuntelee ja hymyilee.

Kunnon keskustelua parin välille ei synnykään edes silloin, kun Mikko leimaa yliopisto-opiskelijat elämästä vieraantuneiksi ja pitää humanistisia aloja ja erityisesti taiteita hyödyttöminä. Kirsti tosin ilmaisee epäilevänsä Mikon väitteitä, mutta kun tämä ei pysty perustelemaan niitä, hän jättää asian siihen.

Kun Kirsti viettää Mikon kanssa vappuaaton metsässä, ainoa kosketus on kädenpudistus hyvästellessä. Suhteessa ei ole seksuaalisuutta edes ajatuksissa.

Nainen ei edes äitinä pärjää miehen soturiroolille

AKS oli vain miesten järjestö, mutta sillä on sisarjärjestö ANKS (Akateemisten Naisten Karjala-Seura). Sitä pidetään romaanissa kuitenkin vain ”ompeluseurana”.

Kaikki tämä tietenkin kuvaa ajan henkeä, mutta kertoja näyttää olevan samaa mieltä. Kirjan lopussa hän toteaa, että Kirstin kohtalo oli ”kerran muuttua opiskelijasta naiseksi ja toteuttaa itseänsä parhaimmalla tavalla, millä nainen voi”.

Nainen ei siis ole mitään, ei edes oikea nainen, ilman miestä.  Vain vaimona ja ennen kaikkea äitinä nainen voi toteuttaa itseään.

Mutta jopa äitiys on toisarvoinen tehtävä miesten soturinroolin rinnalla. Ja yksityiselämän vuoro on vasta sodan jälkeen Suur-Suomessa.

Romaanin lopussa kuvataan lyhyesti poikien vaiheet talvisodassa. Vain taistelu rintamalla on kertomisen arvoista. Edes lotille ei anneta mitään arvoa: ”Tytöistä ei kannata puhua. He tekivät parhaansa, ja jos he lopulta väsyivät ja kyllästyivät, he häpesivät sitä.”

Pennanen selitti miesten ihannoivaa kuvausta sillä, että hän kirjoittaessaan muisteli ”kaatuneita ystäviä ja opiskelutovereita, ja tästä maaperästä idealisointi nousee yhtä paljon kuin 30-luvun perinteestä”.

Tästä kaatuneiden ystävien muistelusta noussee ainakin osaksi myös se, että miesten kauneutta ihaillaan romaanissa poikkeuksellisen paljon. Hannulla on Botticellin kasvot, Yngvellä taas kreikkalainen profiili.

Sodan odotus ja pelko

Ennen sotaa oli nuoruus -teoksen täyttää sodan odotus ja pelko.

Osittain jälkiviisautta on vältetty, sillä AKS-läinen Olli uskoo: ”Saksa ottaa omansa pois eikä kukaan pane vastaan, uskokaa pois! Sotaa ei tule!”

AKS-läisiä ei lainkaan huoleta, miten Suomen kaltaista pieniin valtioihin vaikuttaa se, että Saksa on rikkonut sekä kansainvälisen sopimuksen että luopunut kansallisuusperiaatteesta valtaamalla ei-saksalaisen maan.

Päinvastoin he uskovat, että Saksan tuella Suur-Suomi voidaan toteuttaa.

Myös Jorma on varma sodan syttymisestä, joskin syyt eroavat AKS:stä: ”siirtomaa- ja pääomaköyhät akselivaltiot pakottaa niiden horjuva asema valtaamaan uusia alueita –”

AKS tekee aloitteen Kannaksen vapaaehtoisiin linnoitustöihin kesällä 1939, mutta silti Hannu valmistautuu pahimpaan: ”Jos ei ole aseita, ei voi voittaa. Ja jos ei voita, joutuu tappiolle. Ja silloin kaatuu paljon – miehiä.”

Mitä siviiliväestölle tappion jälkeen tapahtuu, siitä ei Hannu puhu. Henki on kokonaan toinen kuin Sillanpään Marssilaulussa, jossa miehet taistelevat ja tarvittaessa kaatuvat suojatakseen lapsia ja vanhuksia, äitejä ja morsiamia.

Myös työläiskodissa kasvanut Esko uskoo Suur-Suomeen: ”credo qua absurdum” (= uskon koska se on mieletöntä). ”Tämän kansan tulevaisuus oli ostettavissa vain suurella uhrilla, joka hävittäisi mitättömyydet ja erehdykset, loisi uusia näkökantoja, uuden ihmispolven.”

Eskon ajattelu on abstraktia: hänelle on olemassa vain ”kansa” ja ”uusi ihmispolvi”, ei konkreettisia ihmisiä.

Sen sijaan Arvid Järnefeltin 1880-luvun fennomaaniylioppilaita kuvaavassa Isänmaassa (1893) ”kansan rakastamisesta” innolla puhunut Heikki joutuu kotona maalla huomaamaan, ettei ole ”kansaa” vaan juuri tiettyjä yksilöitä. Välttämättömästä pettymyksestä kasvaa lopulta kypsempi maailmankatsomus. Sekin sisältää uhrautumisen mutta arkisessa työssä.

Pennasen romaanissa Kirstin kehitys huipentuu yliopiston juhlasalissa, jossa hän lukee seinältä lauseen Dulce et decorum est pro patria mori (suloista ja soveliasta on kuolla isänmaan puolesta) ja tajuaa AKS-tuttaviensa hyväksyvän osakseen uhrikuoleman.

Tosin Kirsti kokee vappuna vielä illuusion: ”Rakkaus, ystävyys – ja kesä!”

eila-pennanen

Kirjailijasta

Eila Pennanen (1916-94) oli aloittanut opinnot Helsingin yliopistossa aiemmin kuin tyttökolmikkonsa. Talvisodan puhjetessa 23-vuotiaana kolmen opiskeluvuoden jälkeen melkein valmis filosofian kandidaatti (joka oli silloin ylempi kandidaatintutkinto). Paperit hän sai 1940.

Pennanen oli molempien sotien aikana työpalvelussa, jopa esimiestehtävissä.

Saara Kesävuori tulkitsee sen, että Pennasen esikoisromaanissa yhdytään naisten aliarviointiin ja halveksuntaan, pohjautuvan kirjailijan omiin alemmuudentunteisiin.

Eila Pennasen myöhempi tulkinta esikoisromaanistaan

Eila Pennanen kertoo toisen painoksen alkusanoissa: ”Romaani syntyi sodan ahdistavassa ja nostalgisessa tunnelmassa, kaipauksena sotaa edeltävään rauhan aikaan.”

”Voisi luulla, että vuonna 1942 kirjoittaja olisi jo tajunnut sodan hyödyttömyyden ja tuhoisuuden, nimenomaan Suomen näkökulmasta, ja että hänen tarkoituksensa olisi jonkinlaisen apologian laatiminen harhautuneen ylioppilasnuorison puolesta.

 Mutta romaani sisältää yhtä paljon ylpeyttä kuin puolusteluakin. Kirjoittajan äänensävy on innostunut, paikoitellen lähes hurmoksellinen, etenkin suomalaisista muinaisrunoista puhuessaan. Tosin käsikirjoitukseen liittyi aikanaan epilogi, jossa sodasta ja saksalaissuuntauksesta lausuttiin muutamia ironisia sanoja, mutta kustantajan toivomuksesta se jätettiin pois ja tilalle tekijä kirjoitti sen loppulauseen mikä kirjassa nyt on.”

Romaanin uuden painoksen syynä Pennasella oli varoitus:

”tarkoituksena on näyttää sokean kansalliskiihkon kasvot tälle ajalle. Kertoa kuinka helposti nuoria ihmisiä johdettiin kohti sodan hyväksymistä. Tarkastella vuoden 1939 suurta yksimielisyyttä yhdeltä särmältä.”

Vuonna 1985 Pennanen näkee vaarana nationalismin, josta esimerkkinä hän mainitsee liiallisen innostumisen urheiluvoitoista. Tämä tuntuu hätävarjelun liioitteluna.

Sen sijaan Pennanen sivuuttaa paljon läheisemmän esimerkin nuorten tempautumisesta äärimmäisen ideologian pauloihin.

Eila Pennasen myöhempi tulkinta sota-ajasta

Toisen painoksen alkusanoissa Eila Pennanen käsitteli suoraan sota-aikaa:

”Talvisota teki Suomesta maailman keskipisteen vähäksi aikaa. Maailma ihaili meitä ja hyväksyi meidän taistelumme. Me olimme suuria ja urhoollisia. Kun me vain olisimme älynneet joutua perikatoon ja tuhoutua kansana, olisimme edelleenkin ihailtuja. Nyt sen sijaan mutistaan suomettumisesta.

Kolmikymmenluvun nuorelle talvisota oli todiste, se vakuutti meille, että kansallinen kiihkomme ja pelkomme oli oikeutettua. Rauhantekoja kuunnellessa itkettiin katkerasti. Jatkosota ei liittynyt talvisotaan niin elimellisesti kuin olisi voinut odottaa. Sodan luonne oli jo tajuttu realistisesti, sen jatkuminen kauhistutti. Mutta sitten kun lähdettiin sodan tarjoamissa vaatimattomissa tehtävissä Itä-Karjalaan, syntyi aivan itsestään uusi lumous: me uneksimme Suur-Suomesta ja nyt täällä siis ollaan….   Täällä missä laulettiin muinaisrunoja, sankarirunoja… Vuonnisissa, Jyvöälahdessa, Vuokkiniemessä. Tämä on osa Suur-Suomea.

Se unelma hävisi sitten olemattomiin. Kuinka paljon paremmin asiat ovat nyt, Kalevalan juhlavuonna.”

Jarno Pennanen myöhempi arvio 30-luvun vasemmistointellektuelleista

Kokoomateoksessa Ilon ja aatteen vuodet Jarno Pennanen arvioi omaa ja muiden 30-luvun vasemmistointellektuellien toimintaa näin:

”suurimmassa tehtävässämme me epäonnistuimme. – – Taistelimme kansainvälistä fasismia vastaan – Suomessa oli monia, jotka uskoivat sen pikaiseen voittoon – ja arvostelimme demokraattisten ainesten peräytymistä, aina häviöön asti, kuten tapahtui Saksassa ja kuten oli tapahtunut Suomessa. Taistelimme ajatuksen-, puhe- ja sananvapauden puolesta. Taistelimme sanomalehtimieskamaria, yksipuolista uutispalvelua ja kuolemanrangaistusta vastaan. Varoitimme sodanvaarasta, jonka näimme nousevan Mantshuriasta, Abessiniasta, Espanjasta ja Münchenistä. Mutta tottuneena Neuvostoliittoon kohdistuvaan valhekampanjaan emme uskoneet sitäkään, mikä oli totta; Stalinin henkilökohtaisen diktatuurin ja täydellisen oikeusturvattomuuden syntymistä Neuvostoliitossa. – – Emme voineet tajuta pelkoa ja vaaran aistimusta, joka oli niillä, jotka tuijottivat tähän puoleen Neuvostoliitosta. Sivuutimme omituisina meille itse asiassa tuntemattomana illegaalin SKP:n piirissäkin tapahtuneet henkilövaihdokset ja katoamiset.”   

Kirjallisuutta

Kesävuori, Saara: Oidipus oli mies. Psykohistoriallinen elämäkerta Eila Pennasesta vuoteen 1952. Väitöskirja. Tampereen yliopisto 2003. Acta Universatis Tamperensis 931. Verkkokirjana: http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67275/951-44-5671-8.pdf?sequence=1

Manninen, Kirsti: Rouva Kirjailija – Eila Pennanen. – Kokoomateoksessa ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toim. Maria-Liisa Nevala. Otava 1989.

Miten kirjani ovat syntyneet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1969.

Pekkanen, Toivo: Naiskirjailijoita. [Arvostelu Eila Pennasen romaanista Ennen sotaa oli nuoruus.] Teoksessa Teokset. Muistopainos. VII. WSOY 1958.

Pennanen; Jarno: Minun 30-lukuni. – Teoksessa Ilon ja aatteen vuodet. Tyyni Tuulio et al. Toim. Toini Havu. 2. p. Karisto 1965.

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tarkka, Pekka: Tuhkimon uudet vaatteet. Parnasso 8/1968. (Myös teoksessa: Asiatekstejä lukioon ja aikuiskasvatukseen. Toim. Aila Harju, Hilja Mörsäri, Ritva Raunio. 4. p. Tammi 1973.)

Volksgemeinschaft saksankielisessä Wikipediassa https://de.wikipedia.org/wiki/Volksgemeinschaft

Niilo Lauttamus: Vieraan kypärän alla

Niilo Lauttamuksen kirjallinen esikuva oli Väinö Linna, mutta hänen esikoisromaaninsa Vieraan kypärän alla poikkeaa monessa kohdin Tuntematon sotilaasta.

vieraan-kyparan-alla-2

Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) osoitti, että tavallisen sotilaan perspektiivistä kirjoitetuilla sotakirjoilla on kysyntää samoin kuin että sodasta oli mahdollista kirjoittaa entistä karheammin.

Lauttamuksella oli valttina omiin kokemuksiin perustuva aihe: suomalaiset Waffen-SS-vapaehtoiset. Heistä kirjoittamisen mahdollisti Stalinin kuoleman (1953) jälkeinen suojasää. Lauttamuksen esikoisromaani Vieraan kypärän alla ilmestyi 1957.

Romaani kuvaa suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan vaiheet lähdöstä paluuseen. Ensimmäinen osa käsittelee koulutusta, toinen osa rintamalla oloa.

Ensimmäinen osa ei ole kronologinen, vaan alkukohtauksessa ollaan lokakuussa 1941 viidenkymmenen kilometrin marssilla, jossa miehet ovat ihan lopussa. Sitten kuvataan aiempia vaiheita niin, että koko ajan liikutaan ajassa edestakaisin. Rakenne on siis moderni, mutta muuten kerronta on perinteistä.

Kokematon Aihela ei ole vastuussa

Kerronta on hän-muodossa useista näkökulmista, joukossa myös saksalaisia. Päähenkilö on Johannes Aihela, jota on pidetty kirjailijan omakuvana. Aihela on 17-vuotias evakkopoika, jonka värvää Waffe-SS-vapaaehtoiseksi suojelukunnan paikallispäällikkö.

Aihela on aluksi kaikissa suhteissa kokematon ja tietämätön: tupakkaa hän ei ole polttanut, viinaa hän ei ole juonut, Helsinkiin hän tulee ensimmäisen kerran, saksaa hän ei osaa.

Näin lukijalle näytetään, ettei Aihelalla ole mitään edellytyksiä arvioida, mistä on kyse, vaan hän lähtee matkaan lähinnä seikkailunhalusta. Vastuu on värvärin ja vielä enemmän tätä korkeampien toimijoiden.

Muutenkin Lauttamus painottaa, etteivät SS-vapaaehtoiset voi vaikuttaa asioihin vaan heitä käytetään pelinappuloina. Kun Suomi joutuu sotaan, sotilaat uskovat että heidät palautetaan Suomeen – näin on heidän mielestään luvattu, mutta lupausta ei pidetä. Sen sijaan heillä vannotetaan sotilasvala.

Muulla tavoinhan ei asiasta ollut mahdollista julkisuudessa muistella, kun Saksa oli hävinnyt sodan.

Häpeän välttäminen ja halu näyttää

Helsingin lääkärintutkimuksessa alastomuus vieraiden nähden hävettää Aihelaa ja vielä enemmän se, että hylättäisiin. ”Millaisen kuvan saisikaan hänestä Matilainen? Hän olisi kelvoton…Hän ei tajunnut, että tarkastus, joka oli äärettömän pikkutarkka ja tiukka, jätti kotimaahan tuhansia ja jälleen tuhansia pyrkijöitä. Hän tajusi vain, että se olisi häpeä ja samalla epäluottamuslause hänelle henkilökohtaisesti.” Myöhemminkin motiivina on häpeän välttäminen.

Koulutus on kovaa ja jotkut saksalaiset kouluttajat suorastaan sadisteja. Syntyy konflikti, kun keittiömestari haukkuu suomalaisia sioiksi, koska nämä eivät osaa pöytätapoja.

Kyseessä on tuttu teema koulun lukukirjasta: Kyösti Wilkunan kertomuksessa Karoliinin korvapuusti suomalaista sotilasta pidetään Versailles’n hovissa koomisena barbaarina, kunnes hän osoittaa voimansa.

Luutnantti Lautio selittää saksalaiselle kapteenille suomalaisen ja saksalaisen luonteen eroa: ”Suomalainen vaatii itseltään enemmän vapautta kuin saksalainen, – –  Suomalainen alistuu kuriin vaikeasti ja jos alistuu lainkaan preussilaiseen kuriin, se tapahtuu hitaasti ja aiheuttaa tapahtuessaan monia vastareaktioita, kuin kokeiluja ja tunnusteluita, että onko todellakin pakko alistua.”

Simputukseen Aihela reagoi halulla näyttää: ”Luuletko sinä saatana, etten minä jaksa…hyppään vaikka sata kertaa.”

Tämä on yleinen reaktio. Miehet ”vihasivat, koska heidän ympärillään ei ollut muuta kuin rasitusta, ainaista rasitusta, väsymystä ja katkeruutta. Mutta heissä oli tapahtunut ihmeellinen muutos. He eivät ilmaisseet vihaansa ääneen, he vain vähän niskoittelivat, mutta vain niin vähän, ettei se antanut aihetta ylettömiin lisäkärsimyksiin. Sanattomina he tekivät mitä käskettiin ja heidän tekoihinsa oli alkanut liittyä joka kerran isänmaallista ylpeyttä, halua näyttää, että me kestämme, vaikka sitten vetäisitte solmuun. Se oli puolittain alitajuista tunnetta, jollainen vain harvoin esiintyi sanoina. Silloinkin vain, jos joku tarvitsi rohkaisua kestääkseen. Mutta tuskin he itse tajusivat sitäkään, kuinka nopeasti he olivat kasvaneet. Heissä ei ollut enää jäljellä kuin ulkokuori ja rakkaus isänmaahan siitä, mitä he olivat olleet silloin, kun laiva purjehti yli Itämeren. He elivät juuri kasvukauttaan. ja he kasvoivat nopeasti.”

Tässä on sisun ja kansallisylpeyden lisäksi yleinen teema: initiaatio sotilaaksi. Kuten Ville Kivimäki Murtuneissa mielissä sanoo, edellytys sodassa kestämiselle on, että minuuden päälle rakentuu sotilaan identiteetti.

Kun saadaan rintamakokemusta, kovalle koulutukselle annetaan tunnustusta. Sen ansiosta Aihela osaa toimia vaaratilanteessa automaattisesti oikein.

Ainoa, joka koulutusvaiheessa epäilee Saksan voittoa, on Sihvonen, metsätyömies Lapista, jonka mielestä huoltolinjat ovat liian pitkiä. Muut uskovat, että vastaavan koulutuksen ansiosta saksalaiset pystyvät mihin tahansa.

Suomalaiset sotilaat eivät ole sokeita vaan huomaavat, että venäläiset sotavangit ovat niin nälkäisiä että penkovat jätesammiota. Suomalaiset säälivät heitä ja antavat heille ruokaa ja savukkeita, vaikka se on kiellettyä.

Näin romaanissa tehdään ero saksalaisten sadismin ja suomalaisten inhimillisyyden välillä. Yksi vangeista kuolee ja toiset syövät hänet – näin osoitetaan venäläisten eläimellisyys.

Lauttamuksen kuvaamien suomalaisten SS-vapaaehtoisten joukossa ei ole kansallissosialismin kannattajia, eikä politiikkaa ylipäänsä kiinnosta heitä.  Toki on selvää, että jotta aihetta olisi ylipäätään voitu käsitellä romaanin ilmestymisaikana, epäpoliittisuus oli ainoa vaihtoehto.

Toisaalta monet asiat olivat 50-luvun lukijoilla vielä hyvässä muistissa. Neuvostoliittoa vastaan sotimista ei tarvinnut erityisesti perustella.

Aihelan epäuskottava romanssi

Vapaa-aikana ajanviettotapoina on juominen, seksi ja joukkotappelut muiden kansallisuuksien kanssa. Kouluttajat hyväksyvät tämän, pitää vain korvata ravintolan särkyneet kalusteet.

Myös puntikselle, omalle lomalle, lähdetään. Erään sellaisen aikana Laitavaara ja Aihela tapaavat kaksi wieniläistä tyttöä, joiden kanssa päätyvät sänkyyn. Aihelalle tämä on ensimmäinen kerta, samoin tytölle, Elisabetille. Yllättäen kuvaus muuttuu romanttiseksi: pari rakastuu ja menee kihloihin.

Epäuskottavalta tuntuu, että Elisabetin hieno ja varakas perhe – jopa lanko joka on majuri – hyväksyy ilman muuta aviosuunnitelmat köyhän vierasmaalaisen sotilaan kanssa. Puhumattakaan että Saksan kansalainen (Itävaltahan kuului Saksaan vuodesta 1938) olisi noin vain saanut luvan avioitua ei-arjalaisen kanssa!

Sisu ja aseveljeys

Matka rintamalle vuoden 1941 lopussa tapahtuu Puolan kautta. Siellä kerjäävät puolalaiset lapset herättävät sääliä ja heille annetaan leipää ja suklaata. Mieliala kuitenkin muuttuu, kun juna joutuu partisaanien hyökkäyksen kohteeksi.

Rintamalla saksalaiset esimiehet väittävät, että puna-armeija rikkoo sääntöjä joten hekin voivat tehdä samoin. ”Me kostamme! Ryssät tuhosivat meikäläisen upseeripartion, kiduttivat hengiltä, panivat kahden hirren väliin, valelivat petroolilla, tuikkasivat tuleen ja kiristivät hirsien välissä suolet pois!”

Epäilemättä myös puna-armeijan sodankäynti oli julmaa, mutta Hitler oli päättänyt jo ennen hyökkäystä, ettei itärintamalla noudatettaisi kansainvälisiä sopimuksia sodankäynnistä vaan käytäisiin tuhoamissotaa. Romaanissa ei tietysti voi kertoa sellaista, mitä henkilöt eivät voineet tietää.

Sota muuttaa nopeasti Lauttamuksen suomalaisetkin. He eivät sääli siviilejä, vaan vievät surutta näiden kotieläimiä sillä tekosyyllä, että ne omistaa kolhoosi tai Stalin.

Sen sijaan suomalaisten sisu on ennallaan ja aseveljeys on rikkomaton. Kun Aihela jätetään ilman leipää, muutkaan suomalaiset eivät syö: ”Hän tajusi, ettei hän ollutkaan yksin – hänellä oli tovereita, veljiä, niin kuin he viime aikoina olivat alkaneet toisiaan kutsua.” Aihela tuntee kiusausta syödä rautaisannoksen mutta voittaa sen ja Laitavaara tuo hänelle leipää.

Suomalaiset kuvataan urheiksi sotilaiksi. Sen sijaan saksalaisen komentajan kuvataan uhraavan turhaan miehiä: tämä ei odota panssareita vaan lähettää pataljoonan suoraan hyökkäykseen joka epäonnistuu. Totalitaarisen suurvallan edustajana hän uskoo, että sotilaita riittää tuhlattavaksi.

Stalingradin jälkeen kertoja antaa ensimmäisen kerran tunnusta vastustajalle: ”Venäläinen sotilas oli yhtäkkiä kuin uudestisyntynyt ja tiesi taistella isänmaansa viimeistä elämää antavista neliökilometreistä.”

vieraan-kyparan-alla

Pojasta mieheksi = sotilaaksi

Yksityisellä tasolla romaani on kuvaus Aihelan kasvamisesta pojasta mieheksi. Mies on sama kuin sotilas. Aihela omaksuu aikansa maskuliiniset ihanteet ja toteuttaa ne tavalla, joka kirjan arvomaailmassa on positiivista. Aihelan sotilaskunto palkitaan rautaristin lisäksi ylennyksellä: hän joutuu vastaamaan muista.

Aihelan vasta- ja vertauskohtana on Laitavaara. Laitavaara on ollut valmis uhraamaan henkensä toisten pelastamiseksi. Sen sijaan Aihela katsoo, ettei hän heidän kaikkien toisten hengen takia voi antaa lupaa ”tuohon selvään itsemurhaan”.

Ero koskee myös kuria. Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Laitavaaran omapäisyyttä ei ihailla. Tosin sen kontekstikin on erilainen: Rokka vastustaa Lammion sotatoimiin liittymättömiä käskyjä, mutta Laitavaara haluaa taistelutilanteessa menetellä oman pään mukaan. Sen sijana Aihelan mielestä ”käsky on täytettävä. Ei tästä mitään tule, jos jokainen tahtoo vain tapella eikä kukaan varmista toimintaa. Koko ryhmä saattaa mennä huolimattomuuden takia!”

Linna pitäytyi ”sammakkoperspektiiviin”, kun taas Lauttamus suosii Aihelaa, joka esimiehenä näkee asiat laajemmin.

Laitavaaran uhkarohkeuden syynä on se, ettei hän ole saanut rautaristiä kuten monet muut. Lopulta Laitavaarakin onnistuu ja on tyytyväinen. Hänen motiivinsa on ollut osoittaa jääkäri-isälleen olevansa tämän veroinen.

Kaiken kaikkiaan Lauttamuksen suhde sotaan on erilainen kuin Linnalla.  Kaiken näennäisen karheuden Vieraan kypärän alla on miesten seikkailukirja. Suomalaiset sotilaat kestävät sisulla niin preussilaisen kurin kuin itärintaman taistelut.

Tuntemattoman sotilaan traaginen pohjavire puuttuu kokonaan, samoin ”herrojen ja ”kansan” vastakohta. Siinä missä Linnan sotilaat ovat Juha Mälkin termin mukaisesti kansalaissotilaita, jotka eivät ole kokonaan luopuneet siviiliminästään vaan soveltavat sen taitoja sodassakin, Lauttamuksen sotilaat ovat vieraalla maalla taistelevia värvättyjä sotilaita, jotka ovat paljon syvemmin sisäistäneet sotilaan identiteetin.

Rautasaappaat

Aihelan tarina jatkuu Rautasaappaissa (1965), joka kuvaa tämän vaiheita jatkosodassa ja Lapin sodassa. Saksan-kokemus herättää kunnioitusta muissa sotilaissa. Aihela saa tilaisuuden kostaa suomalaiselle simputtajalleen mutta ei käytä sitä. Sota ja valta turmelee jotkut, mutta Aihela säilyttää perustavan inhimillisyyden.

Aihelan romanssille Lauttamus ei järjestä happy endiä, vaan Elisabet menee sodan aikana luostariin.

Haavoittuneet leijonat

Kaikesta huolimatta Laitavaara on Aihelan paras ystävä. Näin kerrotaan Haavoittuneissa leijonissa (1968).

Romaanin aiheena on Laitavaaran, Roteva-Laihasen ja Tillan haavoittuminen, sairaala-aika, kuljetus junassa ja toipumisaika Itävallan Grazissa. Siellä suomalaiset panevat jälleen ranttaliksi, juovat, tappelevat muunmaalaisten sotilaiden kanssa ja käyvät naisissa.

Kerrotaan, että suomalaisilla on hyvä onni naisten suhteen. Heidät tunnistaa hihassa olevasta leijonasta, jonka eräs muunmaalainen Waffen-SS-sotilas varastaa.

Vakavampiakin aiheita teoksessa on. Venäläinen sairaanhoitaja Nadja hoitaa suomalaisia mutta vakuuttaa ”teidän” häviävän sodan. Saksalainen eversti, joka on menettänyt sodassa kaksi poikaa, yhtyy sanontaan ”kirottu sota”. Eräs muunmaalainen Waffen-SS-sotilas teloitetaan pienestä varkaudesta. Suomalaiset ovat myös selvillä sotavankien ja orjatyöläisten kurjista oloista.

Ennen kuin Laitavaara haavoittuu, hän lupaa, että kotiin palatessaan vetää turpaan värvääjäänsä. Muissakin yhteyksissä todetaan, että kyseessä oli niin sanottu hukkareissu, johon oli houkuteltu väärin perustein.

Loppujen lopuksi nämä asiat jäävät sivuhuomautuksiksi ja ylimmäksi arvoksi nousee suomalaisen sotilaan kunnian ylläpitäminen. Laitavaara pitää tovereilleen puheen, jossa hän sanoo:

”Me olemme kotoisin muualtakin kuin kotimaastamme. Me olemme myös tulleet kuoleman kentältä – – Me emme ole enää niitä suomalaisia, joita olimme koulutusvaiheen aikana. Kuoleman kentällä me muutuimme. Me koimme sodan sellaisena kuin se on.”

Me olemme haudanneet veljemme vieraan maan multiin. Me jätimme veljemme sinne. Koskaan emme pysty heitä hakemaan sieltä pois. Mutta koskaan me emme voi heitä unohtaa mielestämme.”

”Meidän vastuullamme on nyt niittenkin veljiemme kunnia, jotka makaavat vieraan maan mullassa. Me olemme täällä yksinäisiä suomalaisia monen kansallisuuden keskellä. Täällä vain me voimme suomalaista sotilaskunniaa puolustaa.” 

Viikinkidivisioona

Viikinkidivisoona (1970) kertoo Jaakko Rautakorvesta, joka kuului ns. divisioonan miehiin. Nämä olivat suorittaneet asepalveluksen Suomessa ja osallistuneet talvisotaan ja Saksaan tultuaan he osallistuivat alusta alkaen sotatoimiin kansainvälisessä Wiking-divisioonassa Puolassa ja Ukrainassa.

Ihan alussa kuvataan, miten paikalliset miehet saksalaisten tultua kostavat ja tappavat poliittiset vastustajansa. Sitten saksalaiset ampuvat – tosin erehdyksessä – nuo tappajat. Tuossa yhteydessä Rautakorpi pelastaa alaikäisen pojan, joka ollaan tappamassa isän rikosten takia. Teoksen lopussa sama partisaaneihin liittynyt poika pelastaa Rautakorven hengen.

Rautakorven vastakohta on häntä simputtava ja epäreilu ryhmänjohtaja Vogel, joka lopussa haavoittuu ja pyytää apua. Toisin kuin Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, jossa Rokka jättää haavoittuneen Karjulan, koska ei katso tämän enää kuuluvan ihmisten joukkoon,  Rautakorpi kantaa Vogelin turvaan. Kyse on jälleen suomalaisesta kunniantunnosta.

Rautakorpi menettää kuulonsa ja joutuu sairaalaan. Sairaanhoitaja Annikalle hän kertoo nähneensä paljon venäläisiä naisia, myös kuolleina. Annika toteaa: ”Sinä kärsit silloin ja sinä kärsit vieläkin. Omaatuntoaan ei voi paeta.”

Kuolemanleirin kautta ja Rangaistuskomppania

Teoksen Kuolemanleirin kautta (1971) nimi on harhaanjohtava. Päähenkilö, Wiking-divisioonan sotamies Tauno Tervo ei näet joudu tuhoamisleirille, vaan tutustuu kirjan lopussa lyhyesti Dachauhun, kun hänen esimiehensä toimii keskitysleirien tarkastajana.

Muuten kyseessä on fantastinen tarina siitä, miten Tervo joutuu sotavangiksi, mutta ei silloinkaan vankileirille vaan sairaalaan. Siellä hänet pelastaa sudeettisaksalainen sairaanhoitaja Katariina, jonka kanssa hänellä on suhde. Saksalaiset valtaavat paikkakunnan ja Tervosta tulee everstin lähetti. Hän kieltäytyy ensin ampumasta yhtä vankia, mutta ampuu sitten toisen. Hän todistaa juutalaisten joukkomurhaa ja pelastaa joukosta vaalean tytön.

Esimiehensä avulla Tervo ja lasta odottava Katariina pääsevät naimisiin ja Suomeen – tavattuaan ensin Prahassa Katariinan äidin ja sisarpuolen. Kaiken kaikkiaan juoni on täynnä onnenkantamoisia – ja se ei oikein Lauttamukselta onnistu sovi. Lauttamus on vahvimmillaan silloin, kun hän voi perustaa omiin kokemuksiin.

Tämä koskee vielä enemmän Rangaistuskomppaniaa (1972). Siinä sotamies Paavo Rajas joutuu esimiehensä uhrina tuomituksi varkaudesta rangaistuskomppaniaan. Se sijaitsee Dachaun keskitysleirin vieressä. Seuraa kosolti simputusta, johon Rajas vastaa suomalaista sisulla. Kaiken kaikkiaan tunnelma on epäaito.

Lauttamuksen parhaaksi kirjaksi jäi Vieraan kypärän alla. Esikoisromaniin toi aitouden tunnetta omakohtaisuus.

Vaikka Lauttamus myöhemmissä romaaneissaan käsitteli Saksan sotarikoksia, se jäi kovin ulkokohtaiseksi.

niilo-lauttamus

Niilo Lauttamus

Niilo Lauttamus syntyi 1924 Sakkolassa. Neljä vuotta myöhemmin perhe kuitenkin muutti Sysmään, jossa Lauttamus kävi kansakoulun.

Lauttamus oli liian nuori talvisotaan, mutta keväällä 1941 hän lähti 17-vuotiaana Saksaan Waffen-SS-pataljoonaan. Kun pataljoona kaksi vuotta myöhemmin palasi Suomeen, Lauttamus osallistui jatkosodan loppuvaiheeseen ja Lapin sotaan. Rauhan tultua Lauttamus palveli puolustusvoimissa kanta-aliupseerina.

Lauttamuksen esikoisromaani Vieraan kypärän alla perustuu hänen omiin kokemuksiinsa SS-pataljoonassa.

Viikkosanomien haastattelussa (26.9.1974) Lauttamus vastasi kysymykseen, miksi kirjoittaa sodasta: ”Ainakin se tulee kerrotuksi sukupolvelle, joka ei tiedä sodasta mitään. Ja nähdäkseni se pitää kertoa niin, että lukija tajuaa sodan mielettömyyden. Että kaikki harhakuvat sodan ihannoimisesta katoavat. Ja toisaalta olen myös yrittänyt kuvata suomalaista johtajaa, hänen vastuutaan tovereistaan, inhimillistä kypsymistään tilanteissa, joissa kypsymiselle ei juuri anneta aikaa.”

Edellä olen tullut siihen tulokseen, etteivät romaanit oikein vasta Lauttamuksen niistä antamaa kuvaa.

Kaikkiaan Lauttamus julkaisi 21 sotaromaania. Hän teki itsemurhan 1977.

Martti Sinerma lainaa kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita Erno Paasilinnan kritiikkiä vuodelta 1962. Paasilinna kuvaa Niilo Lauttamuksen kertomatyyliä rennoksi, ripeäksi, sumeilemattomaksi. ”Lauttamus ei haikaile, hän kuvaa huolettomasti kuin kulkumies kävelee: sanotaan kaikki, mitä nähdään, mutta ei katsota kaikkea, mitä nähdään”.

Tulkitsen Paasilinnan tarkoittavan, että Lauttamus kuvaa rehellisesti sitä, mitä on nähnyt, mutta hän ei ole katsonut kaikkea, mikä on ollut nähtävissä – tai ehkä on katsonut mutta ei ole tajunnut näkemänsä merkitystä.

Kirjallisuutta

Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY 2013.

Linna, Väinö: Tuntematon sotilas.  10. p. WSOY 1955

Liukkonen, Petri: Niilo (Johannes) Lauttamus (1924-1977) . Authors’ Calendar.

Mälkki, Juha: Herrat, jätkä ja sotataito. Kansalaissotilas- ja ammattisotilasarmeijan rakentuminen 1920- ja 1930-luvulla ”talvisodan ihmeeksi”. SKS 2008.

Sinerma, Matti: Niilo Lauttamus. – Teoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita. Toim. Kari-Otso Nevaluoma.  BTJ Kirjastopalvelu 2001.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangenen 1941-1945. Studien zur Zeitgeschichte Band 13. 1978.

Vilkuna, Kyösti: Karoliinin korvapuusti. Teoksessa Suomalaisia kohtaloita. 1913.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan päähenkilö on pommituslentäjä, jonka sota on leimannut loppuiäksi ja joka sodan jälkeen pohtii toimintansa oikeutusta.

Samalla romaani osoittaa vääräksi monet luulot suomalaisten sotakokemusten poikkeuksellisuudesta.

havityksen-jumala

Hävityksen jumalan alkuteos A God in Ruins ilmestyi 2014 ja suomennettiin 2016. Romaanissa on osittain samoja henkilöitä ja tapahtumia kuin Atkinsonin edellisessä teoksessa Elämä elämältä, 2014 (alkuteos Life After Life, 2013, suomennos 2014).

Päähenkilöt ovat sisaruksia: Hävityksen jumalassa Edward (Teddy) Beresford Todd, Elämä elämältä -teoksessa Teddyn vanhempi sisar Ursula.

Kyseessä ei kuitenkaan ole jatko-osa vaan rinnakkaisteos. Kumpikin kuvaa toista maailmansotaa: teoksessa Elämä elämältä Ursula kokee Lontoon pommitukset ja Hävityksen jumalassa Teddy on lentäjä, joka on miehistöinen pommittamassa Saksan kaupunkeja rauniokasoiksi.

Muuten Elämä elämältä keskittyy sotienväliseen aikaan, Hävityksen jumala sodanjälkeiseen aikaan. Tuolloin tapahtumia katsotaan myös Teddyn vaimon Nancyn, tytär Violan ja tämän lasten Sunnyn ja Bertien näkökulmasta.

Teddylle lapsuudenkoti Fox Corner paratiisimaisen luonnon keskellä on aina se ainoa oikea koti. Sen sijaan hänen tunteensa äitiään Sylvietä kohtaan haalenevat aikuisuudessa, vaikka tai koska hän on äidin suosikki.

Kerrontatyyli ja aikakäsite

Toisin kuin Elämä elämältä, Hävityksen jumala kertoo Teddyn elämästä vain yhden version, jolta kuitenkin lopussa viedään pohja.

Kirjan luvut ovat ei-krologisessa järjestyksessä. Kerronta on kerroksellista kahdellakin tavalla. Jokainen luku sijoittuu tiettyyn ajankohtaan, mutta näkökulmahenkilö muistelee välillä aiempia tapahtumia. Toisaalta kertoja saattaa kesken kaiken kertoa tulevista tapahtumista, joita Teddy ei vielä tiedä.

Kerrontatyyli kuvaa aikakäsityksen muutosta. Kristinusko toi länsimaiseen sivilisaatioon lineaarisen aikakäsityksen, joka sitten muuttui valistuksen ja marxilaisuuden myötä maalliseksi edistysajatteluksi. Einsteinin suhteellisuusteoria kumosi tieteessä lineaarisen aikakäsityksen, ja yleisessä tietoisuudessa edistysajattelun romahduttivat maailmansodat ja holokausti.

Koirat ja linnut

Hävityksen jumalan ensimmäinen luku Viimeinen lento tapahtuu 30.3.1944. Teddy valmistautuu lennolle ja viheltää koiraansa.

Teddyllä on aina koira. Koiraahan pidetään uskollisuuden symbolina, joten tämä kertoo Teddyn luonteesta. Koiran uskollisuudella on kuitenkin toinenkin puoli: tottelevaisuus. Sodan jälkeen Teddy luonnehtii itseään sisäoppilaitoksen uskolliseksi koulimaksi koiraksi. Teddy ei arvostele auktoriteetteja eikä etsi omaa onneaan, vaan asettaa tottelevaisesti etusijalle velvollisuuden niin maataan kuin perhettään kohtaan.

Tärkein Teddyn koirista on pelastunut Lontoon pommituksesta ja saa siksi nimen Tuuri. Se symboloi sitä, että Teddynkin elämä riippuu sota-aikana sattumasta ja onnesta.

Romaanin ajallisesti varhaisin luku Alouette tapahtuu Fox Cornerin lähellä vuonna 1925, jolloin 11-vuotias Teddy näkee leivosen. ”Kiuru liiteli ylimaallisen laulunsa langalla. Linnun väräjävä lento ja sen musiikin kauneus herättivät hänessä yllättävän syviä tunteita.” Linnun lento ennustaa Teddyn uraa lentäjänä.

Runoudessa lentävä lintu yleensä edustaa (vastoin tosiasioita) vapautta, mutta ranskalainen laulu Alouette, jossa linnulta nypitään höyhenet, viittaa pikemmin kuolemaan.

Pyhä Yrjänä ja ritari-ihanne

Luvussa Alouette käy ilmi Teddyyn kasvatuksessa iskostettu gentlemanni- ja ritari-ihanne. Jälkimmäiseen viittaa jo alussa sitaatti Partiopojan käsikirjasta. Kohdassa asetetaan ihanteeksi Pyhä Yrjänä, joka pelasti prinsessan lohikäärmeen kynsistä.

”Kun häntä kohtasi vaikeus tai vaara, hän ei koettanut paeta sitä peläten, vaan hyökkäsi sen kimppuun omien ja hevosensa voimin. Vaikka hän oli huonosti aseistettu tämän kaltaista ottelua varten, hänellähän oli vain keihäs, hän kuitenkin kävi siihen, teki parhaansa ja lopulta onnistui voittamaan taistelun, mihin kukaan ei ollut uskaltanut ryhtyä.

Juuri tällä tavalla partiolaisen olisi suhtauduttava vaikeuksiin tai vaaraan, olkoot ne miten suuria tai pelottavia tahansa tai olkoon hän miten huonosti varustettu tahansa.”

Viittaus ei voisi olla selvempi: Pyhä Yrjänä (George) on Englannin suojeluspyhimys, ja pommituslentäjänä Teddystä tulee yksi niistä, jotka taistelevat lohikäärmeen eli Hitlerin ja fasismin kukistamiseksi.

Sodan syttyminen on helpotus

Usein sanotaan, ettei kukaan halunnut sotaa. Ei Teddykään sitä varsinaisesti toivo, mutta sen syttyminen on helpotus.

Teddy on pitänyt yliopiston jälkeen välivuoden työskentelemällä maatiloilla ja kirjoittamalla runoja, mutta huomannut, ettei unelma ole toteuttamiskelpoinen. 25-vuotiaana hän on alistunut työskentelemään pankissa kuten isänsä.

Perhe pitää itsestään selvänä, että Teddy avioituu naapurintytön ja lapsuudenystävän Nancyn kanssa. He ovat rakastavaisia ja Teddy rakastaa Nancya, mutta ei ole rakastunut tähän.

Tulevaisuus on siis niin ennalta määrätty, että se tuntuu Teddystä häkiltä. Siitä hän pääsee sodan ansiosta ja saa levittää siipensä.

Teddy säästyy osallistumasta sodan alkuvaiheisiin, sillä Ranskan kukistumisen ja Blitzin aikana hän on lentäjäkoulutuksessa Kanadassa. Englantiin hän palaa syksyllä 1942.

Tyttöystävä Nancy on huippulahjakas matemaatikko. Hänet määrätään salaiseen paikkaan, josta hän ei saa kertoa mitään. Teddyn ei ole vaikea arvata, että kyse on koodien murtamisesta.

Pommikoneen miehistö

Pommituslentäjä saa itse valita miehistönsä, tai oikeammin yksi heistä valitsee Teddyn ja ehdottaa kaveriaan ja niin edelleen.

Joukko on kansainvälistä: Iso-Britannian dominioista on tullut sotilaita, samoin Saksan miehittämistä maista.

Myös luokkarajat kaatuvat: ”Jos sivilisaatio säilyisi – ja sen kohtalo oli nyt vaakalaudalla – muodostuisiko siitä tasa-arvoinen yhteiskunta? – – Eiväthän ilmavoimat voineet olla ainoa paikka, jossa luokkarajat olivat kaatuneet, kun kaikki joutuivat työskentelemään yhdessä? Teddy eli nyt rinta rinnan sellaisten miesten – ja naisten – kanssa, joita hän ei ollut koskaan tavannut omassa sisäoppilaitoksessaan, Oxbridgen ja pankin maailmassa. Hän oli heidän kapteeninsa, mutta hän ei ollut heidän yläpuolellaan.” (Oxbridge = Oxfordin + Cambridgen yliopistot)

Ainutlaatuinen toveruus syntyy – on pakko syntyä, sillä jokaisen henki on riippuvainen toisista.

Sodanjälkeisessä tapaamisessa Teddy kuitenkin huomaa, että tuo toveruus johtui vain tilanteesta eikä hän tunne miehistönsä jäsenten siviiliminää.

Teddyn miehistö on nuoria miehiä, jotka eivät ole ehtineet juurikaan elää ennen sotaa: ”Yksikään ei ollut naimisissa, ja Teddyn arvelujen mukaan puolet oli ollut kokemattomia silloin, kun he tapasivat. Oliko enää kukaan?”

Myöhemmin miehistön jäsenet näyttävät uupuneilta ja vanhoilta mutta samalla viattomilta: juhliessaan he ovat ”kuin tuhmia poikia meluisilla lastenkutsuilla”.

Vapaa-ajan harrastuksia ovat ryyppääminen ja seksi. Teddylläkin on useita lyhyitä suhteita. ”Hän sai jatkuvasti hämmästellä, miten aloitteelliseksi sota oli tehnyt naiset, ja oli itse sellaisessa mielentilassa, että oli heille helppo saalis.” Romanssikin hänellä on, tosin enemmän kuvitelmissa, mutta seksi on villiä, toisin kuin Nancyn kanssa.

Todennäköisyys ja onni

Kun Teddy toisella lennollaan kääntyy takaisin teknisen vian takia, sitä ei hyväksytä vaan pidetään rohkeuden puutteena.

”Silloin Teddy tajusi, etteivät he oikeasti olleet sotilaita, vaan uhreja jotka heitettiin yhteisen hyvän alttarille. Lintuja, jotka heitettiin päin muuria vastaan siinä toivossa, että jos niitä vain olisi tarpeeksi, se murtuisi.Toisin sanoen päätökset eivät perustu järkeen, jotain vain on yritettävä.

”Silloin Teddy päätti, ettei hänen miehistönsä rohkeutta enää koskaan epäiltäisi, etteivät he olisi Arthur Harrisin ’heikompaa ainesta’ vaan ’painaisivat eteenpäin’ kohteeseen joka kerta, ellei se olisi täysin mahdotonta, mutta samalla hän päätti tehdä kaikkensa pitääkseen miehistönsä elossa.”

Ilmailuvirastossa työskentelevä Anne on kertonut Ursulalle viranomaisten laskelmista, mikä on pommituskoneiden miehistön todennäköisyys jäädä eloon. Mutta epätodennäköisyys ei pelasta: Anneen osuu pommi.

Niinpä Teddy miehistöineen turvautuu erilaisiin amuletteihin ja rituaaleihin.

Vic, jolla on amulettina tyttöystävänsä punaiset nimettömät (kuten silloin sanottiin), kuolee juuri ennen häitä ja lapsi syntyy aviottomana. Vaikka au-äidin kohtalo oli tuohon aikaan kova, ehkä se sentään oli parempi kuin tytön, jolta kuolee kaksi poikaystävää ja jonka uskotaan tuottavan huonoa onnea niin, ettei kukaan enää uskalla seurustella tämän kanssa.

Vaikka Teddy saisi olla välillä kouluttajana, hän ilmoittautuu uudelleen taistelutehtäviin jo ennen määräystä, ja sitten vielä kolmannen kerran, vaikka ei enää tarvitsisikaan. Syy on se, ettei hänellä ole muuta identiteettiä kuin pommituslentäjä:

”Totuus oli, ettei hän halunnut eikä osannut tehdä mitään muuta. Pommikoneen lentäminen oli sama kuin hän. Se oli se, mikä hän oli. Ainoa paikka maailmassa, mikä mitään merkitsi, oli Halifaxin sisätila, lian ja öljyn, happamen ja hien, kumin ja metallin lemu, hapen häivähdys. Hän kaipasi moottorien korviahuumaavaa jylyä, sitä että kylmyys, melu, ikävystyminen ja adrenaalin sekoitus pyyhkivät pois kaikki muut ajatukset päästä. Hän oli aikoinaan luullut, että sodan arkkitehtuuri muovaisi häntä, mutta nyt hän tajusi, että se oli pyyhkinyt hänet olemattomiin.”

Elämä ilman tulevaisuutta

En osaa sanoa, miten hyvin Kate Atkinson onnistuu kuvaamaan pommituslentäjän kokemuksia. Olipa virheitä tai ei, ne eivät ole tärkeitä, sillä Hävityksen jumala onnistuu kuvaamaan paljon tärkeämmän asian: millaista on elää, kun tulevaisuutta ei ole.

Sisar Ursula on kokenut saman Lontoon pahimpien pommitusten aikana. Normaalielämän rutiini – kotoa konttoriin ja taas kotiin – turruttaa aistit. Sodassa taas ”’tuntuu kuin eläisi oman elämänsä etulinjassa, kuin ei koskaan tietäisi, putoaako vai lentääkö.’ Kumpaankaan ääripäähän ei kuulunut hallittu laskeutuminen, Teddy totesi.”

Teddy elää jatkuvasti ”kuoleman kasvojen edessä”. Hän ei pelkää kuolemaa, vain tapaa jolla se voi tulla: ”Jos meille tulee lähtö, Teddy rukoili, anna sen tulla nopeasti, tulipalossa, ei putoamalla.”

Pakkolaskuja

Teddy saa maineen onnekkaana lentäjänä. Hän tekee useita pakkolaskuja, joista kerran Pohjanmereen, menettää kaksi konetta ja näkee miehistönsä jäsenten kuolevan.

Viimeistä lentoa Teddy epäilee huonosti suunnitelluksi ja toivoo, että se peruutettaisiin. Mutta kun näin ei tehdä, Teddy katsoo velvollisuudekseen esittää miehistölleen huoletonta ja tasapainoista. Tärkein solidaarisuus koskee tovereita.

Aseveljeys ulottuu jopa rintamalinjan taakse, Lontoon pommittajiin. Veren- ja kostonhimoa esiintyy sen sijaan siviileillä, Teddyn lapsuudenkodin Fox Cornerin vierailla.

Teddyn aavistus toteutuu: kone saa osuman.  Hän hyppää viime hetkellä palavasta koneesta laskuvarjolla ja viettää sodan loppuajan sotavankileirillä.

a-god-in-ruins-1

 

Sotaveteraanin avioliitto

Kun rauha sitten tulee, sotilaiden kohtalo oli myös Englannin kaltaisessa voittajamaassa tyly. Lentäjät ”olivat antaneet kaikkensa, ja yhtäkkiä heidät lähetettiin tuuliajolle. Kiitollisuus ei ollut päivän sana.”

Teddy palaa sotavankeudesta 31-vuotiaana everstiluutnanttina ilman mitään tulevaisuudensuunnitelmia, paitsi ettei halua palata pankkiin. Naimisiinmeno Nancyn kanssa tuntuu kuitenkin itsestään selvältä.

Nancyn ehdotuksesta he muuttavat opettajiksi Pohjois-Englannin maaseudulle, jossa rauniot eivät muistuta sodasta kuten Lontoossa.

Alkeellinen vuokramökki tuntuu hyvältä ajatukselta, kunnes talvesta tulee hyytävän kylmää. Sodanjälkeiset vuodet olivat Englannissa yhtä ankeita ellei ankeampiakin kuin sotavuodet. Hiiltä ei saanut tarpeeksi lämmitykseen.

”He olivat uusi Aadam ja Eeva, jotka oli karkotettu paratiisista ikuiseen talveen.” 

Nancy liittyy työväenpuolueeseen eli uskoo hyvinvointivaltion luomiseen.

Teddy tajuaa pian ”tehneensä virheen. Hän näki tulevaisuuden edessään pitkänä ankeiden päivien ketjuna. – – Koulu oli hänelle uusi pankki.”

Mutta onko Teddyllä vaihtoehtoja? Nuorena kirjoitetut runot tuntuvat heikoilta. Nancy ehdottaa romaanin kirjoittamista, mutta Teddy tajuaa nopeasti, ettei hänellä ole tarpeeksi lahjoja siihen.

Onneksi sattuma tulee avuksi: Teddy tapaa paikallislehden toimittajan ja alkaa ensin kirjoittaa luontopakinoita, joissa kirjallisuudella on suuri osa. Tätä kautta Teddy pääsee lehden reportteriksi.

Sodasta on ajallisesti lyhyt aika mutta henkisesti kauan

Usein sanotaan, ettei sodasta saanut Suomessa puhua. Mutta syynä ei ollut vain poliittinen tilanne, vaan ihmisten luonnollinen tarve katsoa eteenpäin. Hävityksen jumalassa Englannissakin on rauhan tultua vaihe, jolloin sota halutaan unohtaa.

Atkinson on tavoittanut jotain oleellista kuvatessaan, miten ajallinen välimatka ei ole sama kuin henkinen välimatka. Vuonna 1952 on kulunut vain kaksitoista vuotta sankarillisesta vuodesta 1940, jolloin Englanti taisteli yksin. Mutta ajan henki on muuttunut, ja sota tuntuu Nancystä kaukaiselta: ”Millaisia hupsuja patriootteja me olimmekaan”.

Vuosi 1952 ei ole sattuma, sillä valtaistuimelle nousee nuori nainen, Elisabet II. Kuten TV-sarjan The Crown nähneet tietävät, Churchillin tapaiset ihmiset kuvittelevat, että syntyy samanlaisen kultakausi kuin Elisabet I:n hallituskausi 1500-luvulla.

Hävityksen jumalassa tehdään selväksi, ettei kelloa voi tuupata taaksepäin. Imperiumi on hajoamassa, eivätkä englantilaiset ole vielä löytyneet uutta roolia.

Teddyn ja Nancyn erilainen vanhemmuus

Nancy synnyttää ainoan lapsensa Violan vasta 1952. Synnytys sujuu huonosti, ja Teddyä pyydetään valitsemaan vaimonsa ja lapsensa hengen välillä. Hän valitsee vaimonsa, mutta lapsikin selviää.

Teddy uskoo, että tuossa yhteisessä kamppailussa kuolemaa vastaan Nancyn rakkaudesta Violaa kohtaan tuli ”kiihkeämpää ja kaikennielevämpää kuin romanttinen rakkaus ikinä. Äiti ja tytär olivat toisilleen koko maailma, täydellisiä, voittamattomia.”

Sen sijaan Teddyn rakkaus vaimoa ja tytärtä kohtaan on ”vain lujaa ja kestävää hellyyttä eikä mahtavaa lumoutumista”, vaikka ”hän oli varma, että olisi valmis hetkeäkään epäröimättä uhraamaan henkensä heidän vuokseen.”

Miksi vain-sana? Teddyhän ”tiesi, ettei koskaan enää kaihoaisi mitään muuta, mitään tavoittamatonta, kuumia väriviiluja, sodan tai romanssin kiihkoa. Se kaikki oli takanapäin, nyt hänellä oli uusia velvollisuuksia, ei itseään vaan pientä perhettään kohtaan.”

Sota on tuottanut ääritunnetiloja, samoin romanssi ja sota-ajan pikaseksi, mutta lapsen synnyttyä Teddy ei enää jää niihin kiinni vaan hyväksyy arkisen, tavallisen elämän.

Silti hän tuntee sukulaisuutta tyttärensä häkkilintuun: hänen siipensä on leikattu.

Aivosyöpä, eutanasia ja pommitukset

Kun Nancy sairastuu aivosyöpään, hän katuu tekemiään ratkaisuja ja syyttää niistä muita: ”Tuntui, että kaikki hänen aikansa menee muiden (Teddyn, Violan, oppilaiden) rohkaisuun. Hän on luopunut loistavasta urasta ensin sodan vuoksi, sitten Teddyn ja Violan vuoksi.”

On totta, että Teddy näkee sodasta painajaisia, joiden takia Nancy joutuu heräämään öisin. Ja Nancy on tosiaan niin kiinni muiden ongelmissa, että hän sivuuttaa oireet eikä etsiydy ajoissa pätevän lääkärin luo.

Toisaalta  juuri Nancy tekee perheessä päätökset, esimerkiksi muutosta Yorkiin ja tavalliseen paritaloon, jossa Teddy ei viihdy. Teddy olisi tuskin estänyt, jos Nancy olisi halunnut jatkaa opiskelua. Ajan naisihanne, ei Teddyn vaatimus, on saanut Nancyn omistautumaan miehelleen ja lapselleen.

Nancy pelkää sairauden loppuvaihetta ja pyytää Teddyltä eutanasiaa. Kohta vertautuu siihen, miten Teddy on sodan aikana ulkoistanut tappamisen: ”Teddy ei ajatellut niitä ihmisinä. Ne olivat kaupunkeja. Ne olivat tehtaita ja ratapihoja, hävittäjätukikohtia, satamia.”

Myös etäisyys on helpottanut tappamista: ”Hän oli hirveä pelkuri. Hän oli kylvänyt tuhoa tuhansille, myös naisille ja lapsille – aivan samanlaisille kuin hänen oma vaimonsa ja lapsensa, hänen äitinsä ja sisarensa. Hän oli tappanut ihmisiä miljoonien kilometrien korkeudesta taivaalta, mutta entä kun hänen piti tappaa yksi ihminen, yksi kuolemaa tekevä ihminen?”

Tuskin on sattuma, että Atkinson on valinnut lahjakkaalle Nancylle juuri aivosyövän. Sitä voi eräänlaisena symbolisena kostona siitä, että myös Nancyn työ koodinmurtajana on todennäköisesti aiheuttanut uhreja.

Kirjoituspöydän ääressä työskennellyt Nancy ei ole joutunut kohtaamaan sodan veristä todellisuutta eikä siksi pohdi sodan moraalia. Vai onko syy se, että hän on matemaatikko, kun taas Teddy on kauneuden rakastaja?

Lopulta kun Nancy ei enää ole Nancy, koska vaimon mieli sumentunut, Teddy vaistomaisesti toteuttaa tämän toivomuksen.

Teddy ei pysty korvaamaan Violalle äitiä

Nancyn kuoleman jälkeen Teddy ottaa myös äidin roolin. Hän selviää kaikista kotitöistä, osaa kokata ja leipoa. Hän käyttää oman puutarhan tuotteita, kasvattaa kanoja ja mehiläisiä sekä kierrättää kaiken mahdollisen. Tämä tuntuu Violasta lapsena vanhanaikaiselta, vaikka myöhemmin hän kehuu haastatteluissa lapsuudenkotiaan ekologian edelläkävijänä. Ja kun Teddy vie tyttärensä luontoretkille, Viola kieltäytyy oppimasta isältään mitään.

Teddy on päättänyt panna edes jotakin vaakakuppiin sodanaikaisille teoilleen yrittämällä ”aina olla ystävällinen.  Parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.” Ulkopuolisten mielestä kaikki onkin kunnossa: ”Kaikki pitivät hänen isästään. Isä oli hyvä. Isä oli lempeä.” 

Violan huonossa suhteessa isään ja ennen kaikkea siinä, ettei se vuosienkaan jälkeen korjaannu, ei ole kyse vain normaalista teini-iän kapinasta ja sukupolvien ristiriidoista. Violan suhde äitiinsä on ollut niin symbioottinen, ettei isä ole siihen mahtunut.

Teddy epäilee myös, onko Viola vaistonnut, mitä synnytyksessä tapahtui: ”teoriassa – vaikkakaan ei käytännössä – hänen isänsä oli ollut hetkenkään epäröimättä valmis tuomitsemaan hänet kuolemaan.”

Nancyn päätöksen mukaisesti Violalle ei kerrota äidin sairaudesta ja tytär kantaa äitinsä kuolemasta kaunaa koko maailmankaikkeudelle.

Lisäksi Viola uskoo isän murhanneen äidin, koska ei tiedä, että Nancy oli toivonut eutanasiaa.

Viola tekee kaiken päinvastoin kuin Teddy

Viola haluaa elää juuri päinvastoin kuin isänsä, mikä kertoo myös aikakauden eroista.

Teddylle elämä on velvollisuus: ”tämä oli elämä, joka hänen oli elettävä.”  Hän asettaa aina muiden tarpeet omiensa edelle. Eläkevuosinaan Teddy olisi puuhannut ”mieluiten yksin, ja ryhmään kuuluminen tuntui velvollisuudelta, mutta hän oli velvollisuudentuntoinen ihminen, jonkunhan piti olla ettei maailma hajoaisi käsiin.” Viola torjuu kaikki velvollisuudet ja haluaa ”toteuttaa itseään” ja saada mielihyvää, jota ei kuitenkaan koskaan saavuta.

Teddy on lujaluonteinen, Violasta tulee haihattelija. Teddy haluaa tulla toimeen omillaan, Viola elää muiden kustannuksella.

Teddy on ystävällinen ja hilpeä, Violasta tulee marisija. Teddy on aulis ja antelias, Viola haluaa vain kaiken itselleen.

Teddy on saanut sodassa seikkailla kyllikseen ja omistautuu nyt puutarhanhoidolle kuin Voltairen Candide. Violasta tulee todellinen draamakuningatar.

Ja kun Teddy hillitsee aina itsensä, Violasta tulee hillitön. Vanhana Teddyä ihmetyttää, ”että miehet olivat menettäneet tunteidensa hallinnan ja ehkä järkensä hallinnan myös.”

Viola laiminlyö aatteiden varjolla lapsensa

70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa Viola elää vallatussa talossa ja maalla kommuunissa. Varsinkin jälkimmäinen on yritys luoda uusi Eeden, mutta Viola ei ole tosissaan ja kyse on pikemmin kyvyttömyydestä aikuistua.

Avomiehensä, wannabe-taiteilija Dominicin kanssa Viola saa kaksi lasta, joille annetaan new age -henkiset nimet auringon ja kuun mukaan: poika on Sun ja tytär Moon (myöhemmin Sunny ja Bertie).

Kumpikaan vanhemmista ei osaa eikä halua huolehtia lapsista. Kun lapset pääsevät vaarinsa luo, he kukoistavat ja rakastavat kaikkea sitä, mitä Viola lapsena inhosi. Teddylle rakkaus on tekoja: ruuasta, vaatteista, lasten harrastuksista huolehtimista.

Onnettomuudeksi Viola antaa Sunnyn tämän isän Dominicin konservatiivisille vanhemmille. He edustavat vanhemman sukupolven huonoja puolia siinä missä Teddy edustaa hyviä. Isoäidin sadistiset ”kasvatusmenetelmät” saavat Sunnyn uskomaan, ettei hän kelpaa ja kaikki on hänen syynsä.

Vasta kun huumehöyryinen ja maanis-depressiivinen Dominic on kuollut ja vaarantanut myös Sunnyn hengen, Teddy saa tämän takaisin.

Teddyn käsitys tyttärensä äidin roolista on tällainen: ”Viola oli liidellyt etelään osoittamaan mieltään risteilyohjuksia vastaan, ja kun Teddy oli vienosti maininnut, että huoltajan velvollisuudet – varsinkin yksinhuoltajan – olivat ehkä tärkeämpiä kuin maailmanrauhan vaatiminen, Viola oli sanonut, ettei ollut kos-kaan kuullut yhtä älytöntä ja että hän halusi taata tulevaisuuden kaikille maailman lapsille, mikä kyllä oli aika iso tehtävä yhdelle ihmiselle.”

Vaikka kirjailija itse on Violetin ikäluokkaa, tai juuri siksi, Violaa ja hänen aatteitaan kuvataan murskaavan ironisesti, koska hän niiden varjolla lyö laimin lapsensa.

Kaikkein vastenmielisintä on se, että Viola rypee itsesäälissä: ”mikseivät hänen lapsensa rakastaneet häntä? Miksei kukaan rakastanut häntä? Ja miksi hän oli niin yksinäinen ja ikävystynyt ja jos suoraan sanotaan onneton ja –” Tosiasiassahan Viola itse ei rakasta edes lapsiaan.

Niin karmeaksi kuin Viola onkin kuvattu, ehkä kyse on niin sanotusta yli-sukupolvisesta traumasta. Kaikki se tuska, josta Teddy ei puhu ja joka koteloituu hänen sisälleen, siirtyy Violaan eikä tämä osaa käsitellä sitä. Tai ehkä juuri päinvastoin: Teddy on liian ystävällinen ja lauhkea eikä tarjoa Violan kapinoinnille riittävää vastusta?

Joskus Viola sentään tajuaa itsestään jotakin: ”Viola aavisti, että hänen sisällään oli toinen, parempi ihminen kuin tämä, joka halusi rangaista koko maailmaa huonosta käytöksestä (kun hänen omansa oli niin moitittavaa). Ehkä kirjoittaminen toisi tuon ihmisen ulos päivänvaloon.”

Viola menestyykin kirjailijana. Hänen toinen kirjansa Adamin lapset kertoo kommuunista mutta lapsen näkökulmasta. Myös Hävityksen jumalassa on luku, jolla on sama nimi Adamin lapset.  Raamatun mukaan Aatami oli ensimmäinen ihminen, mutta Aatamin ja Eevan lapset syntyvät vasta syntiinlankeemuksen ja paratiisista karkotuksen jälkeen ja kantoivat siten perisyntiä.

Violan ja Sunnyn sovinto

Teddy kuolee 98-vuotiaana vuonna 2012, kuningatar Elisabetin timanttiriemujuhlavuonna. Vähän ennen isän kuolemaa kuusikymppinen Viola viimein aikuistuu ja hänen lapsensa löytävät paikkansa elämässä.

Sovinto äidin ja pojan välillä syntyy, kun Viola lähtee mielijohteesta tapaamaan Sunnya Balille, jossa tämä toimii joogaopettajana.

Bali on länsimaisen ihmisen näkemys lämpimästä trooppisesta paratiisista. Sunnylla sen voi tulkita joko pakopaikaksi tai uudelleensyntymisen paikaksi. Sunny on kuitenkin muuttamassa Australiaan lasta odottavan tyttöystävänsä luo. Toisin kuin äitinsä, hän hankkii lapsen vasta, kun on päässyt yli lapsuuden traumoista ja kykenee antamaan rakkautta, ei vaatimaan sitä.

Violan tytär Bertie on kokenut kaiken TV:n välityksellä toisin kuin Ted-vaarinsa. Työ mainostoimistossa ja miessuhteet ovat yhdentekeviä. Kuningattaren timanttiriemujuhlan Thamesin-purjehduksen aikana 37-vuotias Bertie tapaa sattumalta sillalla lääkärin, tulevan aviomiehensä.

Esineiden ja muistojen merkitys

Sunny antaa äidilleen hopeajäniksen, jonka hän sai Teddyltä suojelemaan itseään, kun joutui lapsena Dominicin vanhempien luo. Saman hopeajäniksen Ursula antoi Teddylle amuletiksi sotaan. Aikoinaan hopeajänis keinui aikoinaan ensin Ursulan ja sitten Teddyn lastenvaunuissa.

Häissään Bertie kantaa smaragdikorvakoruja, jotka hän sai Teddyltä ja tämä taas Nancyn sisarelta Bealta. Bealle ne antoi juutalainen Hannie, ennen kuin hyppäsi SOE:n agenttina laskuvarjolla Ranskaan ja menehtyi.

Amuletti ja korvakorut ovat esimerkkejä siitä, että jotkut esineet kestävät kauemmin kuin ihmiset.

Toisaalta Hävityksen jumalassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten talot ja maisemat muuttuvat tuntemattomiksi. Tämä koskee myös alkuperäistä paratiisia, Teddyn lapsuudenkotia Fox Corneria.

Ja ennen kaikkea muistot kuolevat ihmisen mukana, eivätkä jälkeläisetkään tiedä esineiden merkitystä. Violalla on lapsena akvaariossa kultakala, mutta Teddyn ”Goldfish Club”-merkki tarkoittaa pakkolaskun Pohjanmereen tehneitä ja pelastuneita lentäjiä.

Sota vaikuttaa ratkaisevasti myös eloonjääneiden elämään

Teddy on suomalaiseen tapaan vaitelias mies: ”Sodassa tapahtuu paljon kamalaa. Niitä asioita ei kannata muistella. Kannattaa välttää synkkiä ajatuksia.”

Mutta unettomina öinä Teddy laskee lampaiden sijasta ”kaupunkeja, jotka oli yrittänyt tuhota, jotka olivat yrittäneet tuhota hänet. Ehkä he olivat onnistuneet.”

Atkinson kuvaa sotaa railona, joka katkaisee myös eloon jääneiden elämän. Teddyllä ja Nancyllä ”ei enää ollut pääsyä sen toiselle puolelle, entiseen elämään, niiksi ihmisiksi joita he olivat olleet. Tämä oli todellisuus heille kahdelle siinä missä poloiselle raunioituneelle Euroopallekin.”

Ainoa, jonka kanssa Teddy voi rehellisesti puhua, on sisar Ursula. Sodan jälkeen Ursula on päässyt lentämään yli Saksan ja nähnyt kaupunkien rauniot. Mutta kun Teddy sanoo ”Minun takiani”, Ursula sanoo: ”Ei vaan Adolfin takia.”

Ursulalle syypää sotaan oli Hitler eivätkä saksalaiset yleensä, sillä hän oli käynyt Saksassa ennen sotaa ja hänellä oli siellä ystäviä. ”Saksalaisetkin olivat natsien uhreja, mutta sitä ei tietenkään saa sanoa ääneen.”

Tappamisesta, syyllisyydestä, sodan oikeutuksesta

Myös Englannissa syntyy ristiriita eri sukupolvien välillä suhteessa sotaan.

Kirjailija suhtautuu varsin ironisesti Violan pasifismiin. Se on ”oikeamielistä närkästystä”, joka perustuu kokemattomuuteen. Atkinson jättää kokonaan huomiotta sen, että atomisota oli muuttanut sodan käsitteen ja että Violan sukupolvea pelotti täydellinen tuho.

Teddy myöntää itselleen, että hän ”oli tappanut naisia, lapsia ja vanhuksia, juuri niitä, joita yhteiskunnan moraalikäsitykset vaativat suojaamaan.” Silti Teddy ei pysty puhumaan Violan kanssa, koska tytär ei ymmärrä, ”millaisia kauheita moraalisia myönnytyksiä sota edellyttää. Taistelussa, jonka lopputulosta ei voi tietää, ei ole sijaa tunnontuskille. He olivat olleet oikealla puolella, oikeuden puolella – siitä Teddy oli yhä varma. Mikä olisi ollut vaihtoehto? Auschwitzin ja Treblinkan kauheudet?”

Hannien takia holokausti on Teddylle henkilökohtainen asia.

Teddy ottaa jälkikäteen asioista selvää. Hän ottaa aluepommitusten epätarkkuuden puheeksi miehistönsä jäsenelle Macille: ”Silloin haaskattiin valtavasti miehiä ja koneita, ja hyöty oli pieni. Meidän piti tuhota niiden talous, mutta itse asiassa tapoimme naisia ja lapsia.”

Macin reaktio on täydellinen torjunta: ”Uskomatonta, että olet liittynyt voivottelijoiden joukkoon.” 

Väittely on hyödytön ja päättyy Macin kysymykseen: ”’tekisitkö sen uudestaan, jos pyydettäisiin – kaikesta jälkiviisaudesta huolimatta?’ / Tekisi hän. Tietysti tekisi. (Auschwitz, Treblinka), mutta hän ei suonut Macille sitä tyydytystä, että olisi vastannut.”

Teddyn kanta pommituksiin on siis ristiriitainen – tällaisiahan ihmiset myös todellisuudessa ovat. Hän ei kuitenkaan koskaan puolustaudu kuten monet saksalaiset, että ”totteli vain käskyjä”.

Tavallaan Teddy on sijaiskärsijä, sillä hän ottaa kantaakseen syyllisyyden, jonka poliittiset ja sotilaalliset päättäjät ja suunnittelijat torjuvat.

Churchilliä, joka ei edes maininnut pommitusilmavoimia voitonpäinpuheessaan, Teddy nimittää ketuksi tarkoittaen, että tämä ovelasti väisti oman vastuunsa.

Uhrautuminen perustuu antamiselle

Englannissakin suhde sotasukupolveen muuttuu, kun lapsenlapset varttuvat. Tyttärenpoika Sunny tuntee sotilashautausmaalla jopa ihailua: ”Kaikki nuo kuolleet tyypit, kamalan surullista. He olivat hänen ikäisiään, he olivat tehneet jotakin jaloa, sankarillista. He olivat onnekkaita. He olivat saaneet historian. Hänelle ei kävisi niin. Hän ei saisi tilaisuutta olla jalo ja sankarillinen.”

Sunny haluaisi olla vampyyri, mutta ”Teddy ei oikein ymmärtänyt, miksi nykynuoria kiehtoi pimeys. Ehkä siksi, etteivät he olleet koskaan kokeneet sitä. He olivat kasvaneet vapaina varjoista ja halusivat nyt luoda omansa.”

Teddy taas ajattelee: ”He olivat kuolleet, jotta Sunny saisi elää – ymmärsikö poika sen? Ei varmaan pitäisi odottaa kiitollisuutta, Teddy tuumi. Uhrautuminen perustuu antamiselle, ei vastaanottamiselle.”

Teddy ja Ursula ovat puhuneet samasta aiheesta silloin, kun Teddy opetti koulussa: ”’Sinä taistelit sodassa niiden poikien puolesta’, Ursula sanoi ollessaan heillä kylässä, ’ovatko he sen arvoisia?’

’Eivät olleenkaan’, Teddy sanoi, ja he nauroivat, koska samaa hokemaa he olivat kuulleet jo väsyksiin asti ja koska molemmat tiesivät, että vapaus niin kuin rakkauskin on ehdoton ja rajoittamaton oikeus, jota ei voi jaella oikkujen ja mieltymysten mukaan.”  

Tämä piirre on Teddyssä erityisen kunnioitettava.

Kirjailijan oma tulkinta

Kate Atkinson on jälkipuheessa kertonut romaanin kuvakielestä, symboleista ja teemasta. Kirjailijan mukaan Hävityksen jumala kertoo lankeemuksesta. Romaanissa toistuu konkreettisesti kohoaminen lentoon, olipa kyseessä linnut tai lentokone, tai putoaminen alas.

Lankeaminen on myös symbolista: englannissahan sama sana ”fall” tarkoittaa myös syntiinlankeemusta. ”Sota on ihmisen pahin syntiinlankeemus, ehkä varsinkin silloin, kun taisteleminen tuntuu moraaliselta velvollisuudelta ja sotkeudumme eettisiin solmuihin.” Siis epäilyttävää on nimenomaan oikeutettu sota!

Samalla kirjailija muistuttaa, että kyseessä on romaani eikä historiantutkimus eikä poleeminen teksti, joten hän on ”jättänyt epäilykset ja empimiset henkilöiden ja tekstin välitettäviksi”.

Hävityksen jumalaa ei voikaan luonnehtia sellaisilla yksinkertaistavilla sanoilla kuin sodanvastainen, sen kuvaamat asiat ovat sellaiseen liian monimutkaisia.

Fiktion merkitys

Toiseksi tärkeäksi teemaksi Atkinson nimeää fiktion ja sen mitä emme tiedä.

Jo luvussa Alouette Teddy on miettinyt, että syömällä yhden leivosen Izzie-täti on ”vaientanut kokonaiset lintusukupolvet, jotka olisivat polveutuneet siitä eivät päässeet koskaan syntymään. Kaikki nuo laulut, jotka jäivät nyt syntymättä.”

Loppuluvussa näytetään, että jos Teddy olisi kuollut sodassa, mitä henkilöille muille olisi tapahtunut: joillekin paremmin, toisille huonommin ja Teddyn jälkeläiset eivät olisi tietenkään edes syntyneet:

”Ja mahtavasti hyristen kaatuu fiktion viides seinä, fiktion talo sortuu ja vie mukanaan Violan, Sunnyn ja Bertien. He haihtuvat ilmaan ja katoavat. Puf!

Violan kirjoittamat kirjat häviävät hyllyistä kuin taikaiskuista. Dominic Villiers ottaa vaimokseen tytön, joka käyttää helmiä ja villatakkeja ja juo itsensä hengiltä. Nancy menee 1950 naimisiin asianajajan kanssa ja saa kaksi poikaa. Hänen aivosyöpänsä havaitaan rutiinitarkastuksessa ja se onnistutaan poistamaan. Hänen mielensä on vähän vähemmän terävä, hänen älynsä vähän vähemmän kirkas, mutta hän on yhä Nancy.

Westminsterin sillalla seisova mies, lääkäri, kääntyy pois, kun timanttiriemujuhlan Gloriana-pursi on lipunut sillan ali. Hetken hänellä on aavistus, että joku seisoo hänen vieressään, mutta ketään ei ole, vain ilman lupaus. Hänestä tuntuu kuin hän olisi juuri menettänyt jotakin, mutta hän ei käsitä mitä se voisi olla. Balilla australialainen joogaopettaja pelkää, ettei koskaan löydä ihmistä, jota rakastaa, ettei koskaan saa lasta. – – Sylvie ottaa yliannoksen unilääkkeitä voitonpäivänä, koska ei kykene kohtamaan tulevaisuutta, jossa ei ole Teddyä. Hänen lempipoikaansa.

Kuolleiden poissaolo muuttaa miljoonien ihmisten elämää kaikkialla maailmassa, – -”

Kokoavasti: ”Kaikki nuo linnut, jotka eivät koskaan syntyneet, kaikki nuo laulut, joita ei koskaan laulettu ja jotka siksi voivat olla olemassa vain mielikuvituksessa.” 

Kun muu häviää, taide jää

Elämä elämältä ja Hävityksen jumala sijoittuvat aikaan, jolloin uskonto on menettänyt asemansa. Mikä siis antaa Ursulan ja Teddyn elämälle merkityksen?

Hävityksen jumalassa lainataan Keatsin runoa ”Mi kaunist on, on iloks ikuiseksi”. Säkeen alku on jopa yhden sotaa kuvaavan luvun nimi.

Sota-aikana Ursula ja Teddy kuuntelevat konsertissa Beethovenin 9. sinfonian Oodia ilolle, joka ylittää vihollisuuden. Ursula kuvaa kokemusta ”ylimaalliseksi”: ”Maailmassa on kipinä jumalallisuutta – ei Jumalaa, Jumalaa ei enää tarvita, mutta jotakin. Onko se rakkautta? Ei typerää romanttista rakkautta vaan jotakin suurempaa…”  

Teddy ei suostu ostamaan saksalaisia tuotteita, jos yhtiö on osallistunut holokaustiin, mutta kirjoittaa luontopakinoissaan klassisista saksalaisista säveltäjistä.

Matemaatikko Nancy katsoo taiteen tehtäväksi opettaa ja pitää rakkautta abstraktina, kun taas matematiikka on ”ainoa totuus”, koska ”numerot ovat puhtaita. Numeroita ei voi manipuloida.” Sen sijaan Teddyn mielestä juuri rakkaus on puhdasta ja hän yhtyy äitinsä Sylvien näkemykseen, että taiteen ”tehtävä ei ollut opettaa vaan olla ilon ja lohdun, ylevöitymisen ja ja ymmärryksen lähde. (Siis olla ’itsessään’).” 

Ehkä juuri siksi, että Nancy kokee Teddyn sotakokemukset koodiksi, jonka hän haluaa purkaa, häneltä puuttuu empatiaa auttaa miestään.

Izziellä-täti on kirjoittanut veljenpojastaan pikkupoikana bestseller-sarjan Augustuksen seikkailut, jonka Teddy kokee vääristelevän elämäänsä. Mutta ”kun kaikki muu on poissa, jäljelle jää Taide. Jopa Augustus.”

a-god-in-ruins-3

 

Saksan pommittamisen historiaa

Lopuksi hiukan historiaa Saksan pommituksista. Lähteenä on lähinnä Jonathan Gloverin Ihmisyys. 

Ennen sotaa pommituksia oli tietenkin pohdittu. Vedottiin siihen, että totaalisessa sodassa sotateollisuus ja moni muu asia oli yhtä tärkeä sodankäynnille kuin sotilaat. Uskottiin, että pommituksilla vältettäisiin sotilaiden joukkokuolema, mitä ensimmäisessä maailmansodassa oli tapahtunut ja sen sijaan sota voitettaisiin nopeasti.

Moraalinen este oli tavallaan jo poistunut. Englanti oli ensimmäisen maailmansodan aikana saartanut Saksaa, mikä oli välillisesti aiheuttanut ¾ miljoonan siviilin kuoleman.

Silti sodan varhaisvaiheessa siviilikohteita ei tahallisesti pommitettu, vaikka tiedettiin ja hyväksyttiin, että sotilaskohteita pommitettaessa kuolee myös siviilejä. Mutta kun Luftwaffe pommitti 24. elokuuta 1940 vahingossa Lontoon Cityä ja East Endiä, Churchill määräsi kostoksi seuraavana päivänä iskun Berliiniin. Hitler vastasi määräämällä kuuluisan Blitzin, joka aiheutti 44 ooo siviiliuhria.

Englanti kosti hyökkäyksen Southamptoniin ja Coventryyn iskemällä 16. joulukuuta 1940 Mannheimiin.

Vuoden 1941 englantilainen tutkimus pommitusten tuloksista osoitti, että vain kolmannes pommikoneista oli päässyt alle kahdeksan kilometrin etäisyydelle kohteesta. Koska täsmäpommittaminen ei ollut mahdollista, siviileitä johtui siis välttämättä uhreiksi. Oli siis joko luovuttava pommittamisesta kokonaan tai jatkettava siviilien tarkoituksellista pommittamista. Valittiin jälkimmäinen vaihtoehto.

Ranskan kukistumisen jälkeen pommitukset olivat ainoa keino, jolla Englanti saattoi osoittaa käyvänsä edelleen sotaa. Saksan ilmatorjunnan vuoksi päiväpommitukset aiheuttivat liian suuret tappiot, joten pommitukset tehtiin öisin.

Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, Stalin painosti Englantia luomaan toisen rintaman, mutta Churchill ei suostunut tähän, koska hän pelkäsi suuria uhrilukuja kuten ensimmäisessä maailmansodassa ja ennen kaikkea koska yritys olisi tässä vaiheessa tuskin onnistunut. Keinoksi auttaa Neuvostoliittoa tulivat – materiaalitoimitusten lisäksi – pommitukset.

Pommitusten vuoksi Saksa joutui käyttämään paljon resursseja ilmatorjuntatykkeihin ja hävittäviin. Nämä resurssit olivat poissa itärintamalta. Sotilaalliselta kannalta pommituksiin oli siis perusteita.

Viimeisessä vaiheessa, elokuusta 1944 lähtien sodan loppuun, toinen rintama oli olemassa ja liittoutuneilla oli ilmaherruus. Amerikkalaiset pommittivat päivisin ja britit öisin. Tällöin myös oli jo välineitä täsmäpommittamiseen.

Jälkikäteen onkin todettu, että aluepommittaminen ei vähentänyt Saksan sotapotentiaalia, jota sen sijaan polttoainekohteisiin ja kuulalaakerikuljetuksiin iskemiin verottanut. Myös oletus, että pommitus murtaisi väestön moraalin, osoittautui poliisivaltiossa vääräksi.

On kuitenkin muistettava, ettei kaikkea tiedetty sodan aikana ja päättäjiin vaikutti niin sanottu ”sodan imu”.

Saksan pommituksia ei voi verrata holokaustiin

Saksan pommittamista on joskus verrattu holokaustiin, mutta tämä on tyypillinen yritys suhteellistaa sitä.

Holokausti ei liittynyt mitenkään sodankäyntiin, paitsi että Itä-Euroopan valloitus antoi miljoonat juutalaiset siviilit natsien käsiin.

Aseettomien juutalaisten tappajat eivät olleet missään vaarassa, mutta pommituskoneiden miehistöt kärsivät suuria tappioita. Britannian riveissä taistelleista kaatui 55 573 eli puolet. Lisäksi haavoittui 8 403 ja sotavangeiksi joutui 9 838.

Ennen kaikkea: Hitler olisi tappanut juutalaiset viimeiseen yksilöön, mutta pommittaminen loppui, kun Saksa antautui.

Kirjallisuutta

Hävityksen jumalasta on kirjoitettu mm. blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi,  Kirsin kirjanurkka, Ullan luetut kirjat, Annelin lukuvinkit, PS.Rakastan kirjoja

Olen kirjoittanut blogiin Kate Atkinsonin romaanista Elämä elämältä.

Burleigh, Michael: Moral combat. A history of the World War II. HarperPress 2010.

Canault, Niina: Vaietut virheet jälkipolvien taakkana. Ylisukupolvinen tiedostamaton. Alkuteos Comment paye-t-on les fautes de ses ancêtres. Suom. Sari Hongell. Eveli-kustannus 2oo7.

Friedrich, Jörg: Suuri palo. Liittoutuneiden pommitukset Saksassa. Alkuteos Der Brand. Deutschland im Bombenkrieg 1940-1945. Suom. Markus Lång. Ajatus 2005.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoriaa. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2.p. Like 2003. 

Kun taivaalta satoi tulta. Toim. Stephen Burgdorff & Christian Hobbe. Alkteos: Als Feuer vom Himmel fiel. Suom. Hannu Väisänen. Karisto 2004.

 

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinsonin romaanissa Elämä elämältä pohditaan, onko ihmisen elämässä ja historiassa vaihtoehtoja. Toimisiko ihminen toisin, jos hänellä olisi mahdollisuus elää monta elämää ja ottaa oppia edellisistä kokemuksistaan?

Alkuteos Life After Life ilmestyi 2013 ja Kirsti Katteluksen suomennos Elämä elämältä 2014.

Sisältää muutamia juonipaljastuksia, mutta ei läheskään kaikkia.

Ursulan keskiluokkainen perhe

Romaanin päähenkilö on Ursula Beresford Todd.

Ursulan vanhemmat ovat hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa. Isä Hugh Todd käy junalla Lontoossa töissä pankissa. Äiti Sylvie Beresford on kotona, mutta varsinaiset työt hoitaa palveluskunta: keittäjä ja palvelustyttö, puutarhuri ja puutarhurin apulainen. Ei siis ”lady’s maidia” ja hovimestaria kuten Downton Abbeyssä!

Hugh ja Sylvie ovat hankkineet maaseudulta talon, jolla ovat antaneet nimen Fox Corner. Se on todellinen paratiisi, sillä seutu on pääosin vielä luonnontilassa mutta samalla palvelut ovat lähellä.

Näin Ursula muistelee Fox Corneria: ”Hän kertoi keväisistä sinililjoista metsiköstä Fox Cornerin lähellä, kukista joita kasvoi niityllä lehdon takana – pellavasta ja kukonkannuksesta, leinikeistä ja silkkiunikoista, puna-alakista, päivänkakkarasta. Hän kertoi vastaleikatun ruohon lemusta, joka uhosi englantilaisilta nurmikentiltä, Sylvien ruusujen tuoksusta, hedelmätarhan omenien happamanmakeasta mausta. Hän puhui kujan tammista, hautausmaan marjakuusista ja Fox Cornerin puutarhan pyökeistä. Hän puhui ketuista, kaniineista, fasaaneista, jäniksistä, lehmistä ja isoista kyntöhevosista. Auringosta, joka levitti ystävällisiä säteitään pelloille ja niityille. Mustarastaan heleästä laulusta, pöllön huhuilusta pimeässä.” 

Ursula syntyy 11. helmikuuta 1910. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta: viisi vuotta vanhempi veli Maurice ja kolme vuotta vanhempi sisar Pamela.  Kesällä 1914 syntyy Teddy ja isä Hughin palattua ensimmäisestä maailmansodasta vielä Jimmy.

Maurice on tyyppiä, joka menestyy yhteiskunnassa, mutta jopa omat sisarukset inhoavat häntä.

Teddy on äidin lempilapsi, Ursula taas on isänsä suosikki. Nämä kaksi ovat erityisen läheisiä toisilleen.

Teddy on Hävityksen jumalan päähenkilö. Teokset eivät ole jatkoa toisilleen vaan rinnakkaisteoksia, jotka menevät osittain päällekkäin.

Vaihtoehtoiset elämät

Luvussa Lumi on monia versioista siitä, miten Ursulan elämä on jo ensihetkillä vaakalaudalla: lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn takia ja lapsi syntyy kuolleena – tai lääkäri ehtii perille ennen lumimyrskyä tai jotakin muuta tapahtuu ja Ursula syntyy elävänä.

Ursulan varhaisvuosina on muitakin uhkaavia tilanteita, jotka uhkaavat hänen tai muiden henkilöiden henkeä. Joskus Ursula tai joku muu kuolee ja luku päättyy sanoihin ”Pimeys lankesi”, joskus taas vaara vältetään.

Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan aselevon päivänä 11.11.1918 perheen irlantilainen palvelustyttö Bridget lähtee poikaystävänsä kanssa juhlimaan Lontooseen ja saa espanjantaudin, johon kuoli miljoonia ihmisiä.

Elämä elämältä sisältää useita versioita Ursulan elämänkulusta, ja kirjassa mennään edestakaisin ajassa. Näkökulmana on pääosin Ursula, joskus myös muut etenkin Ursulan lapsuudessa.

Kaikissa versioissa Atkinson pitää kuitenkin tietyt asiat samoina.  Ursula on saanut tietyt geenit, joiden yhdistelmä on tulos sukupolvien ketjusta.  Hän on nainen ja englantilainen, joka syntyy tiettyyn perheeseen, kotiin ja yhteiskuntaluokkaan ja elää tiettynä aikakautena.

Kun Ursula joissakin elämänsä versioissa alkaa aavistaa, että pian tapahtuu onnettomuus, hän yrittää estää Bridgetin sairastumisen ja kuoleman, aluksi taitamattomasti tönäisemällä tätä, jolloin tämä putoaa portaista ja murtaa käsivartensa. Näyttää siltä, että Ursula on yrittänyt tappaa Bridgetin, vaikka hän omasta mielestään pelasti tämän.

Koska kyseessä on varakas ja valistunut perhe, Ursula ei joudu tekemisiin poliisin kanssa, vaan hänet lähetetään psykiatrin, tohtori Kelletin puheille. Kellet osoittautuu ymmärtäväksi, sillä hän tuntee käsitteen buddhalaisen käsitteen reinkarnaatio eli jälleensyntyminen.

Perinteinen vai itsenäinen nainen

Ursula elää nuoruuttaan aikana, jolloin hän saa kaksi naisen mallia.

Perinteistä naista edustaa äiti Sylvie. Kun isä, seurapiirimaalari, on menettänyt omaisuutensa, Sylvie on pelastunut köyhyydeltä menemällä 18-vuotiaana naimisiin Hugh Toddin kanssa.

Perinteisessä avioliitossa miehen velvollisuus on elättää perhe ja vaimon tarjota seksiä ja synnyttää lapsia. Kolmanteen perustehtävään, taloudenhoitoon, Sylvietä ei tarvita, ennen kuin palvelijat eläköityvät eikä uusia enää saa.

Toisenlaisen naisen mallin antaa isä Hughin pikkusisar Izzie.

Izzie karkaa teini-ikäisenä naimisissa olevan miehen kanssa Ranskaan, josta Hugh hänet noutaa. Izzy synnyttää lapsen, josta hän joutuu ajan tavan mukaan luopumaan.

Izzie ei kuitenkaan muserru koettelemuksesta. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän ajaa Ranskan rintamalla ambulanssia. Hän on kaksi kertaa kihloissa, mutta kun molemmat sulhaset kaatuvat, hän torjuu kolmannen kosinnan.

Sodan jälkeen Izzie työskentelee sanomalehdessä. Hänestä tulee ”itsellinen nainen”, jolla on polkkatukka ja joka meikkaa, käyttää Chanel no 5:ta ja kuuntelee ”neekerijazzia”.

Izziestä tulee jopa bestseller-kirjailija nimellä Delphine Fox (kettu). Veljenpoika Teddy muuttuu Izzien kirjoissa kepposia tekeväksi Augustukseksi.

Vaikka käly Sylvie paheksuu Izzieä huikentelevana, tädistä on apua Ursulalle tilanteissa, joissa äiti tuomitsee hänet.

Avioliitot päättyvät katastrofiin

Perinteisessä rakkausromaanissa naisen elämän täyttymys on avioliitto. Ursulan elämän kaksi versiota, joissa hän solmii avioliiton, päättyvät katastrofiin.

Eräässä luvun Kuin kettu kolossaan versiossa Maurice-veljen amerikkalainen ystävä Howard raiskaa 16-vuotiaan Ursulan, joka syyttää tapauksesta itseään: ”Hovie oli varmasti vaistonnut hänessä jotakin, jotakin epäsiveellistä”. 

Raiskaus on vienyt Ursulan itsetunnon niin, että hän etsii turvaa avioliitosta mutta valitsee miehen, joka ei ole vain mitättömyys vaan täysin valheellinen. Tuloksena on tragedia.

Versiossa Uuden alun maa Ursula viettää ennen opiskelua välivuotta matkustamalla mannermaalla. Münchenissä hän asuu perheessä, jonka tytöt kuuluvat natsien tyttöjärjestöön BDM:ään. Hän lähtee näiden mukana juhlaan: ”Kun pimeys lankesi, kylän halki kulki vaelsi soihtukulkue, ja sitten pienen linnan rintavarustuksilta ammuttiin ilotulituksia. Kaikki oli lumoavaa.” Kun lause ”Pimeys lankesi” tarkoittaa romaanissa yleensä kuolemaa, kyseessä on varoitus.

Ursulan kohtaloksi koituu salamarakastuminen Jürgen Fuchsiin. Kertoja kuitenkin ennakoi: ”Mutta tietenkään sellaiset tunteet eivät olleet ’tosirakkautta’ (sellaista rakkautta hän tuntisi jonakin päivänä lasta kohtaan), ainoastaan hulluuden valheellista mahtipontisuutta.” Sanoilla ”hulluuden valheellinen mahtipontisuus” rakastuminen rinnastetaan fasismin viehätykseen.

Jürgen Fuchs on lakimies ja pyrkyri, joka on unohtanut vasemmistolaiset aatteensa ja ottanut kansallissosialistisen puolueen jäsenkirjan. Kun aviomies etenee puolueen eliittiin, Ursula pääsee tyttärensä kanssa Hitlerin Kotkanpesään, jossa hän tutustuu tämän rakastajattareen Eva Brauniin ja natsipomojen vaimoihin.

Onnettomuudekseen Ursula on ottanut Saksan kansalaisuuden, joten hän on loukussa, kun sota alkaa.

Virkanainen

Monissa versioissa Ursulasta tulee itsensä elättävä virkanainen, joka työskentelee ministeriössä. Hänestä tulee jopa alemman tason esimies.

Sodan aikana Ursulan työnä ovat vahinkoraportit. Naispuoliset virkailijat keräävät tiedot, joista Ursula tekee ”yhteenvetoja päivittäin, viikoittain, toisinaan myös tunneittain. Sitten ne piti kirjoittaa puhtaaksi, panna pahvikansioihin, allekirjoittaa ja lähettää seuraavalle, jollekulle sellaiselle kuin Maurice.”

Naisena Ursula ei voi edetä yhtä pitkälle kuin veljensä.

Maurice on tyypillinen byrokraatti, joka ei sodan aikanakaan joudu kohtaamaan Churchillin kansalleen lupaamia ”verta, hikeä ja kyyneleitä”.  Mauricella on alaistensa työstä vastuu, mikä itse asiassa tarkoittaa, että hän saa siitä kunnian.

Yksi Ursulan alaisista, neiti Fawcett, sanoo että ”Me olemme pelkkiä hammasrattaita koneistossa”, mutta Ursula muistuttaa, ”että ilman hammasratasta ei olisi koneistoakaan.”

Koneisto tarkoittaa hallintoa, jonka pyörii sota-aikanakin. Ursula kyllä epäilee, että tilastoja käyttävät vain tulevaisuuden historiantutkijat.

Miessuhteet

Muutama esimerkki Ursulan miessuhteista eri versioissa.

Sodan aikana Ursula tapaa arkkitehti Ralphin, joka on loukkaantunut Dunkerquessa. ”Ei taaskaan rakkautta, pikemmin samanlaisia tunteita kuin ihmisellä on lempikoiraansa kohtaan (eikä hän ikinä olisi sanonut tätä Ralphille. Jotkut ihmiset eivät ymmärtäneet, miten paljon koirasta voi pitää).”

Sodan aikana Ursula törmää lapsuudenkotinsa lähellä asuneen lihakauppiaan poikaan Fred Smithiin, ja he päätyvät sänkyyn. Seksi on hyvää, mutta Fred ei tunne runoutta ja lisäksi hänen puheensa ”nussimisesta” vihloo Ursulan korvia. ”Hän oli tottunut kuulemaan kaikenlaisia sanoja pommitetuilla paikoilla, ne olivat olennainen osa raskaspelastusmiesten puheenpartta, mutta hän ei ollut koskaan kuullut niitä sovellettuina itseensä.”

Ristiriita Ursulan ja Fred Smithin välillä johtuu yhteiskuntaluokkien välisistä tieto- ja käytöseroista, jotka Englannissa merkitsivät erityisen paljon. Vertauksen vuoksi: Ursula ja Ralph ”tekivät kaikenlaista mitä heidän kaltaisensa ihmiset tekivät. He kävivät elokuvissa, tanssimassa, lounaskonserteissa National Galleryssä. He söivät ja joivat ja rakastelivat. Eivät ’nussineet’. Sellainen ei ollut lainkaan Ralphin tyyliä.” Yhteiset harrastukset eivät kuitenkaan riitä, vaan Ralph alkaa kyllästyttää Ursulaa.

Kaikkein onnistunein Ursulan miessuhteista on jo ennen sotaa alkanut suhde naimisissa olevan Crightonin kanssa, joka työskentelee amiraliteetissa. Ursula ei mitenkään kärsi roolistaan ”toisena naisena” eikä se ilmeisesti häiritse Crightonin maalla olevaa perhettäkään. Suhteella on eri versioissa erilaisia kiemuroita.

Ilmasuojelun tuntemattomat sankarit

Eräässä luvun Pitkä ankara sota versiossa Ursula työskentelee ilmasuojeluvalvojana.

Usein muistetaan vain hävittäjälentäjät, ”ne harvat” joita Churchill ylisti ”monien” pelastamisesta 1940, mutta ei kymmeniätuhansia siviiliuhreja eikä myöskään niitä miljoonia ihmisiä, jotka toimivat kotirintaman organisaatioissa. Poikkeuksiin kuuluu Sarah Watersin Yövartio, joka kuvaa ambulanssinkuljettajaa.

Roger Morehouse toteaa, että ero demokraattisen Englannin ja Natsi-Saksan välillä ei ollut niin suuri kuin kuvitellaan: Englannin yhteiskuntakin oli sota-aikana pitkälle militarisoitu.

Etukäteen oli epäilty, että pommitukset murtaisivat siviiliväestön moraalin. Syy, miksi se kesti, oli Morehousen mukaan se, että ihmiset suuntautuivat yksityisen piiriin, minkä tähden ei syntynyt poliittista levottomuutta.

Romaanissa ilmavalvontayksikön päällikkönä toimii neiti Woolf, eläkkeellä olevan sairaalan ylihoitaja.  Neiti Woolfin on sulhanen kaatunut ensimmäisessä maailmansodassa. Silti ja siksi hän ymmärtää saksalasia: natsismin taustalla on tappio sodassa, sotakorvaukset ja pulakausi.

Neiti Woolf opettaa Ursulaa: ”Me emme voi kääntää selkäämme”, ”meidän täytyy jatkaa työtämme, ja meidän täytyy olla todistajia”,  ”meidän on muistettava nämä ihmiset, kun olemme turvallisesti tulevaisuudessa.” Ursula kysyy: ”Entä jos olemme kuolleet?” ja neiti Woolf vastaa: ”Sitten muut muistavat meidät.”

Vuonna 1967 Ursula huomaa kuitenkaan, ettei sodassa kuolleita muisteta – ainakaan niitä, joilla ei ole omaisia. Ursulankin muistot kuolevat hänen mukanaan.

Aluksi pommitusten jäljet ovat oksettavia, ”kun piti lapioida tunnistamattomia lihamöykkyjä ja poimia rakennusmurskasta lapsen sydäntäsärkevän pieniä jäseniä”, mutta kaikkeen tottuu.

Eikä sittenkään totu: kun yksikön lähettipoika kuolee, jopa neiti Woolf murtuu: ”Tätä minä en kestä.” Ursula vastaa ”Mutta meidän täytyy” ajatellen, ”että aikoinaan tämä keskustelu olisi käyty toisin päin.”

Harva yksikön jäsenistä on elossa rauhan tullessa.

Kaikki eivät sodan kauhuja koe. Maaseudulla riittää ruokaa ja mustapörssi kukoistaa. Sylvie kasvattaa kanoja ja hänellä on sikakin. ”Vaivoina” ovat kaupungista tulleet ”nuhruiset” evakot, jotka majoitetaan Fox Corneriin.

Vaikka Ursulan työnä on ollut tilastoida pommitusten uhrit, joiden määrä on tuntunut ”pyörryttävältä”,  ja hän on ilmavalvojana nähnyt ruumiita ja niiden kappaleita, sodan jälkeen kuusi miljoona holokaustin uhria ja viisikymmentä miljoonaa sodassa kuollutta ovat ”ymmärryksen ulottumattomissa”.

Kuolema isänmaan puolesta

Isä Hugh kehottaa Ursulaa olemaan ”mieluummin pelkuri kuin kuollut”, mutta Ursula kieltäytyy uskomasta, että isä tarkoittaa totta. Eihän tämä itsekään väistänyt velvollisuuttaa ensimmäisessä maailmansodassa.

Tärkeä keskustelu Ursulalla on lempiveljensä Teddyn kanssa, joka on pommikoneen lentäjä. Ursula tietää, että tilastojen mukaan Teddyllä on vain pieni todennäköisyys selviytyä hengissä.

Teddy toteaa: ”Minä luultavasti kuolen Englannin puolesta” lisäten, että Ursulallekin voi käydä samoin.

Ursula ajatteli, että kuolisi mieluummin Fox Cornerin kuin ’Englannin’ takia. Niityn ja lehdon ja puron joka virtasi sinililjametsikön halki.”

Loppujen lopuksi osa edustaa kokonaisuutta sen parhaimmassa muodossa. Ursulalle Fox Corner ”oli Englanti. Pyhä paikka.”

Fox Cornerkaan ei ole rauhan satama: sitä uhkasi Ursulan teini-iässä raiskaava murhaaja. Mutta kotiseudun paratiisimainen luonto tekee Englanti-kuvasta idyllin, josta on poissa maailmanvallan todellisuus. Myös Lontoo, joka arkisuudessaan on muuten Fox Cornerin vastakohta, pelkistyy pommitusten aikana Wrenin kirkkojen tuhoon.

Isänmaallisuutta pidetään usein epäilyttävänä kiihkoiluna. Ursulalla ja Teddyllä se on eleetöntä ja kunnioitettavaa: on tehtävä parhaansa ja täytettävä velvollisuutensa.

George Orwellin mielestä englantilaisten patriotismi olikin itsetiedotonta mutta itsestään selvää ja syvää.

Poikkeuksena oli vain intelligentsia, jota Owell arvosteli oman maan halveksunnasta ja vieraan maan, Neuvostoliiton, ihailusta, mikä Orwellin mielestä oli käänteistä nationalismia.

Historian vaihtoehdot

Elämä elämältä alkaa luvulla Olkaa uljaita, jossa Ursula marraskuussa 1930 suuntaa pistoolinsa kohti Hitleriä. Näin on luotu teoksen tärkein jännite: miten tavallinen englantilaistyttö päätyy tekemään salamurhaan?

Tohtori Kellet opettaa teini-ikäiselle Ursulalle latinankielisen käsitteen ”Amor fati”. Kirjaimellisesti se tarkoittaa kohtalon rakastamista, Kelletin mukaan sitä, ”että hyväksyy sen mikä eteen tulee, eikä mietitä onko se hyvää vai pahaa.”

Samoin Kellet opettaa Nietzschen mietelmän: ”Werde, der du bist”, mikä tarkoittaa ”tule siksi, mikä olet”. Se perustuu Pindaroksen mietelmään: ”tule sellaiseksi kuin olet opittuasi mitä se on”.

Vielä tärkeämmät ovat Teddyn sanat: ”Mitä jos saisi mahdollisuuden yrittää uudelleen ja uudelleen” – – ”kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisikin hienoa?”

Lopullinen sysäys on kuuden päivän sodan johdosta 1967 käyty pohdinta, että jos Hitler olisi kuollut, ennen kuin hänestä tuli valtakunnankansleri, ei olisi holokaustia. Tällöin Israelin valtio ei olisi syntynyt eikä siten olisi yhä jatkuvaa konfliktia arabien ja Israelin välillä. Kun toista maailmansotaakaan ei olisi käyty, myöskään ”Rautaesirippua ei luultavasti olisi, eikä Venäjä olisi päässyt ahmaisemaan Itä-Eurooppaa.” Ja paljon muuta olisi toisin.

Mutta olisivatko kaikki asiat tosiaan paremmin? Ursulakin myöntää, että Englannin imperiumi olisi hajonnut hitaammin.

Stephen Kingin
romaanissa 22.11.1963, jossa aikamatkustaja estää presidentti Kennedy murhan, seuraukset eivät ole hyvät.

Tähän liittyy vielä tärkeämpi kysymys: oikeuttaako hyvä päämäärä huonon keinon, jopa murhan? Monet ovat valmiit hyväksymään eversti, kreivi Claus von Stauffenbergin pommiattentaatin heinäkuussa 1944, samoin yritykset murhata Hitlerin aiemmin, kun jo tiedettiin, mitä hän aikaansaisi. Mutta entä 1930? Todelliset ihmisethän eivät tienneet tulevaisuutta, toisin kuin fiktiivinen Ursula.

Ennen kaikkea kysymys on: voiko ihminen todella valita?

Ursulan ratkaisu

Ursula saa jälleen yhden elämän, jossa hänellä on aavistuksia onnettomuuksista, ja hän näkee unta lentämisestä ja putoamisesta: ”Tuntui kuin menneisyys olisi tihkunut nykyhetkeen. ikään kuin jossakin olisi ollut särö. Vai tihkuiko tulevaisuus menneisyyteen? – – Aika oli sijoiltaan, se ainakin oli varma.”

Sijoiltaan oleva aika viittaa Hamletin nimihenkilön sanoihin: ”Sijoiltaan on aika, voi että minä synnyin / nostaakseni sen paikoilleen.”

Tällä kertaa tohtori Kellet lainaa Paavalin kirjettä korinttolaisille: ”Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon…” Ursula jatkaa: ”ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään”. Paavali ei käyttänyt kreikan sanaa eros vaan caritas, joka tarkoittaa lähimmäisenrakkautta.

Kun Ursula sanoo raamatullisen lauseen: ”Ei minulta mitään puutu”, Kellet kysyy: ”Kysymys kuuluu” – – ”onko sinulla tarpeeksi?” ja Ursula kysyy: ”Tarpeeksi mitä?”

Ursula tekee suunnitelman: hän opiskelee saksaa, liittyy ampumaseuraan, tekee toimistotyötä, säästää rahaa, tekee suunnitelman: ”hän soluttautuisi syvälle pedon sydämeen, sillä hän aikoi irrottaa mustan kasvaimen, joka siellä paisui ja suureni päivä päivältä.”

”Hänen sydämensä paisui, kun hän ajatteli tuon kaiken ylvästä pyhyyttä. Aavistus ympäröi hänet. Hän oli yhtä aikaa soturi ja kiiltävä keihäs. Hän oli yön syvyydessä kiiluva miekka, pimeyden lävistävä valopeitsi. Tällä kertaa hän ei erehtyisi.”

Tehtävän selvittyä Ursula tuntee haltioitunutta iloa: Tule sellaiseksi kuin olet, opittuasi sen mitä se on. Nyt hän tiesi, mitä se oli. Hän oli Ursula Beresford Todd ja hän oli todistaja. / Hän avasi silmänsä mustalle lepakolle, ja he lensivät toisiaan kohti, syleilivät ilmassa kuin toisensa kadottaneet sielut. Tämä on rakkautta, Ursula ajatteli. Ja harjoitus tekee siinäkin mestarin.”

Ilmaukset ”musta lepakko” ja ”kadottaneet sielut” tekevät Ursulan ratkaisusta ambivalentin. Lukijan ratkaistavaksi jää, vaatiiko lähimmäisenrakkaus joskus pahojakin tekoja.

Joka tapauksessa romaanissa korostetaan valmiina olon tärkeyttä. Se ei ole vain partiolaisten tunnus vaan sitä korostaa jo Hamletin nimihenkilö, vaikka muuten uskoo determinismin: “Jos se tapahtuu nyt, ei se tapahdu myöhemmin; jos se ei tapahdu myöhemmin, se tapahtuu nyt; jos ei nyt, joskus kumminkin. On oltava valmiina, siinä kaikki.”

Asiaa havainnollistaa kohtaus, jossa Sylvie on varannut kirurginsakset, joilla hän lääkärin poissa ollessa leikkaa vauvansa kaulan ympärille kietoutuneen napannuoran ja näin pelastaa tämän elämälle. Kertoja toistaa: ”Harjoitus tekee mestarin.”

Ursulan nimi on enteellinen

Atkinson ei ole antanut päähenkilölleen sattumalta nimeä Ursula.

Ursula merkitsee pientä naaraskarhua, mutta se viittaa myös pyhään Ursulaan. Legendan mukaan Ursula oli kristityn englantilaisen kuninkaan tytär, joka eli Rooman valtakunnan hajoamisen aikoihin. Pakanakuningas halusi Ursulan vaimokseen, mutta tämä ei suostunut vaan lähti pakoon yhdessä 11 000 neitsyen kanssa. Hunnit surmasivat hänet seurueineen Kölnissä, jonne heidät myös haudattiin.

Pyhästä Ursulasta ei ole mitään historiallisesti luotettavaa tietoa. Useiden tutkijoiden mukaan kyseessä voi olla karhujumalatar, jonka kristillinen kirkko omi.

Pyhän Ursulan tunnus on nuoli, ja häneltä anottiin apua ruttoa vastaan.

Ursula Toddin nuoli on pistooli, rutto johon hän tähtää on fasismi.

Romanissa jää kuitenkin auki, ehtiikö Ursula osua yhdellä laukauksella kuolettavasti Hitleriin, ennen kuin tämän seuralaiset ampuvat hänet.

Ketun monet kasvot

Ketulla on romaanissa  monet kasvot. Nuorena avioparina Hugh ja Sylvie viehättyvät ketunpoikasten leikistä ja antavat kodilleen nimeksi Fox Corner, kettukulma.

Luvun Kuin kettu kolossaan nimi symbolisoi sitä, että Ursula yrittää paeta maailmaa.

Luvussa Uuden alun maa Jürgen Fuchsin sukunimi tarkoittaa kettua, joten tässä versiossa kettu samastetaan kansallissosialismiin.

Kansanrunoudessa kettu on veijari, joka älyllä ja viekkaudella voittaa itseään vahvemman mutta tyhmän karhun. Vaikka Ursulan nimi tarkoittaa naaraskarhua ja isä Hugh hellittelee häntä ”pikkukarhuksi”, lopulta hän omaksuu ketun oveluuden.

Entäpä Suomen historia

Elämä elämältä saa pohtimaan Suomen historian vaihtoehtoja.

Ilman toista maailmansotaa ei olisi käyty siihen liittyviä talvi- ja jatkosotaa. Silloin kaatuneet olisivat jääneet eloon, invalidit terveiksi, sotalapset perheidensä luo ja evakot Karjalaan, Petsamoon ja Sallaan.

Toisaalta suuri osa meistä ei olisi syntynyt, koska vanhempamme tai isovanhempamme eivät olisi edes tavanneet puolisoaan vaan menneet naimisiin jonkun muun kanssa.

Hitlerin valtaannousu ei ollut väistämätön

Toisin kuin romaanissa oletetaan, Hitlerin murha ei ollut ainoa mahdollisuus estää natsien valtaannousu ja toinen maailmansota.

Usein kuulee väitteen, että kansa äänesti Hitlerin valtaan. Näin ei suinkaan tapahtunut. Natsien kannatus oli korkeimmillaan heinäkuun 1932 vaaleissa, jolloin se oli 37,4 prosenttia ja he saivat Reichstagissa 230 paikkaa 640:stä. Marraskuun 1932 vaaleissa natsien parin vuoden nouseva trendi kuitenkin katkesi. Ääniä tuli yli neljä prosenttia vähemmän eli 33,1 prosenttia ja paikkoja 196.

Hitleristä tuli valtakunnankansleri 30. tammikuuta 1933, koska von Papen ja konservatiivit uskoivat, että voisivat käyttää häntä hyväkseen eikä päinvastoin. Hitler oli kuitenkin etukäteen julistanut, että kun hän pääsisi laillisesti valtaan, hän ei enää piittaisi laillisuudesta eikä koskaan luopuisi vallasta – eli hän ei ollut sitoutunut perustuslakiin eikä demokratian perussääntöön.

Itse asiassa natsien valtaannousu eli Machtübernahme oli useiden kuukausien prosessi. Natseilla oli Hitlerin lisäksi vain kolme paikkaa hallituksessa, mutta yksi niistä oli ratkaiseva: Saksan ja Preussin poliisinministerin paikka. Valtiopäivätalon polton jälkeen kansalaisoikeudet lakkautettiin, natsijärjestöjen jäseniä värvättiin poliisin apulaisiksi ja vastustajia pidätettiin.

Mutta vaikka maaliskuun 1933 vaalit käytiin pelon ilmapiirissä, natsit saivat äänistä vain 43,9 prosenttia eli 288 paikkaa. Konservatiivisten liittolaistensa kanssa he saivat  kyllä 52 prosenttia.

Yksinkertainen enemmistö ei kuitenkaan riittänyt valtiopäivillä perustuslain muuttamiseen, jossa vaadittiin kolme neljäsosan määräenemmistö. Tämä saatiin aikaan lakkauttamalla kommunistinen puolue ja pelottelemalla muita puolueita. Näin Hitleristä tuli diktaattori. Muut puolueet ja järjestöt lakkautettiin ja niiden jäseniä vietiin keskitysleiriin.

Ratkaisevaa natsien menestykselle oli, että demokratian vastustajilla oli Saksassa enemmistö. Marraskuun 1932 vaaleissa natsien ja kommunistien yhteiskannatus oli 50 prosenttia, ja lisäksi konservatiivit eivät olleet koskaan hyväksyneet Weimarin tasavaltaa.

Muut puolueet eivät myöskään pystyneet yhteistyöhön natseja vastaan. Konservatiivit eivät hyväksyneet edes sosialidemokraatteja, ja kommunisteille sosialidemokraatit olivat noskeja ja sosiaalifasisteja.

kate-atkinson

Kirjailijasta

Wikipedian suomenkielinen sivu

Kirjailijan englanninkielinen kotisivu

Elämä elämältä -romaanista on kirjoitettu mm. blogeissa PS. Rakastan kirjoja, Ullan luetut kirjat, Kirsin kirjanurkka ja Anna minun lukea enemmän.

Kirjallisuuutta

Burleigh, Michael: Kolmas valtakunta. Uusi historia. Engl. alkuteos The third reich: a new history. Suom. Seppo Hyrkäs. WSOY 2004.

Morehouse, Roger: The many and the few. History today, September 2010.

Orwell, George: The lion and the unicorn. Teoksessa Collected essays, journalism and letters. Vol. II. My country, Right or Left. 1940-1943. Ed. By Sonia Orwell and Ian Angus. Repr. Penguin 1971. 

Orwell, George: The English people. Teoksessa Collected essays, journalism and letters. Vol. III. As I please. 1943-1945. Ed. By Sonia Orwell and Ian Angus. Repr. Penguin 1971.

Shakespeare, William: Hamlet, Tanskan prinssi. Suom. Veijo Meri. Otava 1982.

Pyhästä Ursulasta Wikipediassa.

Olen kirjoittanut blogiini myös Atkinsonin Hävityksen jumalasta ja Sarah Watersin Yövartiosta.

Toivo Pekkanen: Hämärtyvä horisontti

Miten sota muutti ihmisiä? Miten sopeutuminen siviiliin onnistui? Aiheita kuvaa Toivo Pekkanen kuvaa pienoisromaanissaan Hämärtyvä horisontti, joka sijoittuu välirauhan aikaan.

toivo-pekkanen

Hämärtyvän horisontin (1944) tapahtumapaikka on nimetön kaupunki, joka on mitä ilmeisimmin Pekkasen kotikaupunki Kotka. Kaupunki on niin pieni, että kävelemällä pääsee maaseudulle. Se sijaitsee rannikolla ja sinne kuuluu, miten Neuvostoliiton rantapatterit ampuvat harjoituslaukauksia Suursaaressa, jonka Suomi on joutunut luovuttamaan Moskovan rauhassa.

Keski-ikäinen mies ja kaksi naista

Hämärtyvän horisontin päähenkilö Pietinen on neljääkymmentä lähentelevä mies: ”Monipuolisesti sivistynyt, erittäin lahjakas mies, jolta kuitenkin puuttui varsinaista luovaa kykyä ja sitä salaperäistä eteenpäin työntävää ponninta, ehkä vitaalisuutta, joka saa monen vähemmän älykkään miehen ponnistelemaan kauas ohitseen.” Niinpä Pietinen on ”saanut tyytyä asemaan, joka ei mitenkään vastannut hänen kykyjään”, ja joutunut ottamaan vastaan määräyksiä itseään henkisesti alemmilta.

Teoksen kaksi naista edustavat kahta naistyyppiä, jotka ovat tuttuja jo Pekkasen läpimurtoromaanista Tehtaan varjossa.

Pietisen vaimo Riitta on lapseton kotirouva, joka palvoo miestään ja harrastaa lähinnä siivoamista.

Rouva Toivola on älykäs ja itsenäinen nainen, joka on miehelle älyllinen keskustelukumppani mutta joka henkii myös erotiikkaa. Hän on 35-vuotias leski, joka on vuosia sitten menettänyt miehensä ja poikansa purjehdusonnettomuudessa, mutta selvinnyt surustaan.

Pietinen ja rouva Toivola ovat työtovereita, ja heidän välilleen on myös syntynyt ystävyys. Heillä on ollut tapana keskustella keskenään kirjallisuudesta ja filosofiasta, joista he ovat hakeneet lohtua ja korvausta elämänpettymykselleen.

Vaikka Pietinen ja rouva Toivola sinuttelevat toisiaan, kertoja puhuu koko ajan rouva Toivolasta, vaikka nimittää Pietisen vaimoa etunimellä.

Kertojan mukaan Pietisellä on ”ikäänkuin kaksi vaimoa, toinen taloudenhoitoa ja fyysisiä tarpeita varten, toinen henkisiä tarpeita varten”. Rauhan aikana tämä ei tuottanut ongelmia, sillä Riitta on antanut miehelleen täyden vapauden eikä tämä ole käyttänyt sitä väärin.

Ajan käytäntöä kuvastaa, että konttorissa on oma huone johtajan lisäksi vain Pietisellä mutta rouva Toivola työskentelee samassa huoneessa muiden naisten kanssa. Sodan aikana rouva Toivola on huolehtinut Pietisen töistä – hän siis hallitsee ne, mutta on naisena alemmalla paikalla kuin kyvyt edellyttäisivät. Silti hän ei ole halunnut siirtyä Pietisen huoneeseen – ehkä karttaen muiden naisten kateutta tai taikauskoisesti peläten, ettei Pietinen silloin palaisi sodasta.

Sota muuttaa ihmisiä

Pietisen palattua sodasta kaikki muuttuu. Vaimo tuntuu Pietisesta loiskasvilta, joka ”saattoi elää vain toisen olennon välityksellä”. Koti on kuin mausoleumi.

Riitan pikkusieluisuus on sodan aikana lisääntynyt. Hän yrittää pitää kotona kaiken ennallaan ja torjua täysin ulkomaailman: ”Invalidin tullessa vastaan oli parasta kääntää katse muualle ja puheen kääntyessä kodittomiksi jääneisiin karjalaisiin oli terveellisistä ajatella, että he olivat joko laiskoja tai sitten, että heidän ei olisi pitänyt niin suinpäin lähteä omaisuutensa ja työpaikkansa hyläten vieraisiin oloihin.”

Usein on kuvattu evakkojen huonoja kokemuksia, mutta Pekkasen kuvaus osoittaa, että ne olivat myös yleisen moraalin vastaisia: ”kunnon ihmisen” mitta oli myötätunto sodan uhreja kohtaan.

Pietisen mielestä muutkin naiset ovat paljolti samanlaisia kuin Riitta: ”Kaakattavia, taloushuoliinsa ja hepeniinsä piintyneitä kanoja kaikki tyynni.”

Poikkeus on rouva Toivola. Hän on pommisuojassakin kannatellut henkisesti heikompia. Koska hänellä ei ole sodan aikana ollut ketään, jonka puolesta pelätä ja toivoa, hän on kohdistanut tunteensa Pietilään.

Myös Pietinen on rintamalla katunut, ettei ole kokenut kaikkea mitä elämä voi tarjota, ennen kaikkea omistanut – kuten tuohon aikaan sanottiin – rouva Toivolaa.

Sodassa Pietinen on ollut reservinupseeri. Hän on siis ylioppilas tai ainakin keskikoulun käynyt. Toisin kuin työelämässä, Pietisen on pärjännyt sodassa hyvin. Hänen suoritustaan on myös arvostettu,  sillä hän on saanut ja ylennyksen ja toisen luokan vapaudenristin. Näille asioille hän ei suomalaisen sotilaan ihanteen mukaisesti anna arvoa.

Rouva Toivola huomaa heti, että Pietinen on muuttunut: ”miehessä on jotakin liian pidättelemätöntä ja häikäilemätöntä, samalla kertaa peloittavaa ja vapauttavaa. Miten hän osasikaan katsoa! Hän ikään kuin otti koko ihmisen yhdellä ainoalla katseellaan, riisui hänet alasti, paljasti hänen kaikki salaisuutensa, taivutti hänet tahtoonsa. Rouva Toivola ei ollut saanut koko päivänä mielestään hänen nauruaan, tuota hiljaista, karkeaa, ihmisiä surmanneen rintamaupseerin pilkallista naurua.”

Pietinen ei käyttäydy enää herrasmiehen tavoin. Hän mittailee rouva Toivolan vartaloa päästä jalkoihin, tosin itse tekoaan tajuamatta, mutta ”tuo katse repi auki rouva Toivolan tukahutetun naisellisuuden lähteet ja saattoi hänen sielunsa pysyvän järkytyksen tilaan”.

Sota on vapauttanut Pietisessä sen puolen, jonka sivistys on tukahduttanut ja saanut ”nauttimaan ja elämään voimakkaimmin juuri ruumiillisissa ponnistuksissa, vaarassa, jännityksessä, taisteluissa”. Alkuperäiset tunteet ja tarpeet – nälkä ja vilu, uupumus ja uni, pelko ja viha, rakkaus ja toivo – on rintamalla koettu voimakkaasti. Kaikki on keskittynyt nykyhetkeen.

Pietistä vaivaa se, että ihmiset kotirintamalla näyttävät muuttuneen niin vähän ja he haluavat vain palata entiseen: ”Talot rakennetaan uudelleen, kuolleille vuodatetaan muutamia kyyneliä ja lausutaan teeskentelevät muistosanat. Sitten voi taas kaikki jatkua entiseen tapaan.” 

Tämä rintaman vieroksunta kotirintamaa kohtaan oli yleinen ilmiö kaikissa maissa. Wolf H. Halsti kuvaa Talvisodan päiväkirjassa sotilaiden ja evakkojen kokemuksia rauhan jälkeen uuden rajan takana: ”Tapaamme täällä uuden ihmistyypin, ei vanhan, entisen minämme. Se vikisee, kun tuomme rapaa lattialle, saa hermokohtauksia kun kolmen ihmisen tulee asua kahdessa huoneessa, laskee puukalikoitaan ja tarttuu ahneesti rahaan. Se opettaa meille miten sotaa pitää käydä ja voittaa. Se vaikeroi vaivojaan ja ajan ankaruutta, laskee kursseja ja osinkoja, kerää hysteerisenä tavaraa hyllyilleen. Mitä siitä jos yksi heimo on koditon, kunhan Minä olen turvassa. Mitä siitä että sairaalat ovat täynnä! Viereisessä kapakassa ryypätään ja soitetaan suuta, ollaan ’Summan sankareita’, haukutaan ja huudetaan kun ei saa soittaa renkutuksia eikä tanssia.”  

Hämärtyvän horisontin Pietinen ei halua muuttua entiselleen – ”Tuollaiseksi keinotekoiseksi, verettömäksi olennoksi, joka elää vain puolittain.” Tällaiset olennot ovat Pietisen mielestä ”liian pelkureita elääkseen, liian laiskoja ajatellakseen, liian itsekkäitä ja mukavuudenhaluisia antaakseen tilaa kasvulle ja muutoksille”.

Evakkoäiti, sotainvalidi ja avioton äiti

Sivuhenkilöitä on ensinnäkin evakkoäiti, joka odottaa miestään sodasta tekemään päätöstä mitä tehdä.

Toinen sivuhenkilö sotainvalidi, joka suorastaan iloitsee kuvitellessaan, että jos tulee uusi sota ja maa miehitetään, terveet ja voimakkaat tapetaan. Tämä on ilmeinen viittaus Neuvostoliiton toimeenpanemaan puolalaisten upseerien joukkomurhaan Katynissä. Sen sijaan sotainvalidi uskoo, että hänenkaltaisensa jätetään henkiin osoitukseksi voittajan armeliaisuudesta.

Kolmas ja merkittävin sivuhenkilö on neiti Hovila joka odottaa kaatuneen rakastettunsa Mikko Kiviojan lasta. Sota-invalidia Pietinen kutsuu ali-ihmiseksi, sen sijaan karjalaisäiti ja neiti Hovila vetoavat Pietiseen, sillä kärsimyksen tajuaminen toisessa ihmisessä ”teki hyvää hänen sielulleen”.

Mikko Kiviojasta kerrotaan vain Pietisen kuvitelmana. Hän on ollut eteenpäin pyrkivä työläisnuorukainen, joka on omaksunut keskiluokan tavat: rauhan aikana hän on seurustellut eri naisten kanssa päivällä kuin öisin. Syynä on sitoumuksien välttäminen, sillä liian varhainen avioliitto olisi tiennyt suunnitelmista luopumista. Vaimosta ja lapsista huolehtiminen on luonnon määräys, ja se sopii tavalliselle miehelle mutta ei sellaiselle, jolle itsensä kehittäminen on tärkeintä.

Sota oli saanut Mikko Kiviojan menemään sen naisen luo, johon hän oli rakastanut. Naiset taas, näin Pietinen on lomalta tulevilta sotilailta kuullut, ”kadottivat luonnollisen häveliäisyytensä ja vastustushalunsa ja antautuivat nautintoon itkien, silmät kyynelten sumentumina, kietoutuen mieheen kuin aikoen tuskansa voimalla temmata hänet takaisin kuoleman kidasta”. Elämä pyrkii vaistomaisesti jatkumaan: yksilö kuolee, mutta tämän geenit jatkavat olemassaoloaan jälkeläisessä.

Jo au-lapsen saaminen oli aikoinaan melkoinen koettelemus, se saattoi johtaa työstä erottamiseen. Monet työnantajat eivät pitäneet palveluksessaan edes naimisissa olevaa naista. Jos työssä sai jatkaa, lapsen joutui jättämään lähes kenen tahansa huostaan, koska kunnallista päivähoitoa ei ollut.

Neiti Hovilan henkistä voimaa osoittaa, että suru lamauttaa hänet vain hetkeksi. Pian hän laatii suunnitelman: hän kutsuu teini-ikäisen sisarensa hoitamaan alkuun lasta, jotta voisi käydä työssä. Hän aikoo täydellisesti omistautua lapselleen.

Pietisen mielestä suunnitelma on hyvä, vaikka hän ennustaakin, että 20 vuoden kuluttua ”nuorukainen tai nuori nainen tuhansin tavoin pettäisi äitinsä toiveet”, sillä tästä tulisi ihan erilainen kuin äiti nyt haaveksii. Mutta se kuuluu elämään.

Pekkanen taisi tässä tulla ennustaneeksi 60-luvun nuorison radikalismin, joka asettui monessa suhteessa vastustamaan siihen asti vallinneita arvoja.

Evakkojen vaellus

Vaikka Hämärtyvässä horisontissa oli alkuaan 170 sivua ja Kootuissa teoksissa 80, pienoisromaanissa ehditään kuvata myös lähimenneisyyttä, esimerkiksi Pietisen mielialoja, kun hänen on täytynyt upseerina lähettää miehiä paikkoihin, joissa monet näistä kuolevat, ja kun hän tahdollaan on saanut miehet pysymään asemissaan sodan loppuun asti.

Suorastaan monumentaalinen on kuvaus rauhantekoa seuranneesta evakkojen kulkueesta, jota Pietinen sotilaineen oli todistanut: ”Talo talon, mökki mökin jälkeen tyhjentyi, kylä kylän jälkeen autioitui, ihmisryhmä ihmisryhmän jälkeen, karjalauma karjalauman jälkeen liittyi maantiellä vaeltaviin pakolaisvirtoihin. Kokonainen kansa lähti liikkeelle tuntemattomia kohtaloita kohti. Rakkaat ja tutut maisemat jäivät taakse, rakkaat ja tutut leipää antaneet pellot, joihin jo lukemattomien miespolvien hiki oli virrannut, jäivät taakse, rakkaat ja tutut, suojaa antaneet kodit jäivät taakse. Jäivät talot ja töllit, jäivät kartanot ja kirkot, jäivät metsät ja ja järvet ja esivanhempien haudat. Jäi kaikki, mikä oli tehnyt elämän varmaksi ja turvalliseksi. Edessä oli jäinen, tuhansien jalkojen, kavioiden ja sorkkien tallaama, talven viimeisten pakkasviimojen suomima maantie, ja jossakin kaukana, päivämatkojen päässä – Suomi, silvottu Suomi ja tuntematon kohtalo sen uusien rajojen sisällä.”

Hämärtyvän horisontin kuvaus on sama kuin Pekkasen sodanaikainen kirjoitus Länttä kohti, vain lopun muotoilua on muutettu. Kirjoitus on julkaistu myöhemmin teoksessa Ajan kasvot (1942).

Moraalin rappio

Muuten ajan suuret tapahtumat vain kohisevat taustalla. Suomenlahden suu on suljettu, Norjan valtaus jättää avoimeksi vain Petsamon portin. Sisäpoliittinen levottomuus vain mainitaan. Enemmän huomiota saa keinottelu osoituksena moraalin höltymisestä: ”kaukokatseisemmat ja suuripiirteisemmät keräsivät kokonaisia salaisia varastoja tulevia vielä vaikeampia aikoja varten samaan aikaan, kun perheenemännät etsivät epätoivoisesti päivällistarpeita seuraavaa päivää varten”, ”koko kansan hoippuessa kuolemankuilun partaalla, missä heidän itsensäkin täytyisi sen mukana romahtaa”. Mukana on virkamiehiä, opettajia, jopa pappeja.

Kertojan mukaan monet ihmiset ovat normaaliaikana käyttäytyneet kunnollisesti vain ulkonaisista syistä – lain määräämän rangaistuksen pelosta – tai siksi että heidät on kasvatuksella sosiaalistettu. Nyt yhteiskuntaa koossa pitävä moraalinen ydin on höltynyt.

Sigmund Freud kirjoitti ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa joulukuussa 1914: ”Ihmiskunnan alkukantaiset, villit ja pahat impulssit eivät ole kadonneet yhdessäkään yksilössä. Ne jatkavat olemassaoloaan, vaikkakin tukahdutettuina, ja odottavat tilaisuutta tuoda itseään esiin. Niin ikään järkemme on hento ja riippuvainen asia, impulssiemme ja tunteidemme leikkikalu.”

Vaikka Pekkanen kuvaa välirauhaa, kuvaukseen on todennäköisesti vaikuttanut myös jatkosodan aiheuttama pettymys ja demoraalisaatio. Tai ainakin Pekkanen saattoi 1944 kuvata sodan aiheuttamia negatiivisia asioita, joiden kuvaaminen olisi aiemmin ollut sopimatonta. Jotkut kieltäytyivät niitä lainkaan näkemästä, mutta Pekkasen kohdalla on todennäköisempää, että hän kyllä näki ne, mutta pitääkseen moraalia yllä hän sivuutti ne sota-ajan kirjoituksissaan ja korosti sen sijaan positiivisia puolia.

Välirauhan aikana Pekkanen näkee vielä toivoa. Vaikka suurin osa ihmisistä on sokeita, pieni vähemmistö näkee selvästi. Heille ”oli tärkeintä ennen kaikkea säilyttää inhimillisyytensä”. Heistä riippuu, sortuvatko yhteiskunnan laitokset, edistyvätkö vai taantuvatko kansat.

Kohta muistuttaa Juhanin missiota sodan edellä Mika Waltarin Palavassa nuoruudessa, joka on kolmas osa trilogiasta Isästä poikaan.

Sivusuhde on ilmaus moraalin rappiosta

Pietisen ja rouva Toivolan välille syntyy intohimoinen rakkaussuhde, joka tuottaa aluksi molemmille nautintoa. Rouva Toivola tulee ”kauniimmaksi, eloisammaksi, naisellisesti haluttavammaksi.” Toisaalta hän menettää tyynen rauhallisuutensa: ”Itse elämäänsä ohjaavan kulttuuri-ihmisen sijasta hän oli muuttunut naisellisten intohimojensa ja vaistojensa hallitsemaksi naiseksi.”

Vaimo Riitta odottaa Pietistä joka yö kotiin valmiin aterian kanssa, ja Pietinen korvaa uskottomuutensa Riitalle siten, että kehuu ruokaa. Poliittisesta tilanteesta Pietinen esittää Riitalle lehtien rauhoittavia tulkintoja, joihin ei itse usko.

Pietisen ja rouva Toivolan suhde ei perustu vain seksiin, vaan he ovat mitä ilmeisimmin toistensa vaaliheimolaisia. Silti Pekkanen kuvaa heidän suhteensa osoituksena moraalin yleisestä rappiosta.

Molemmat ovat menettäneet elämänsä hallinnan. Vaikka sota tuotti Pietolalle yksinkertaisia elämyksiä, jotka olivat hänen mielestään hyviä, seksuaalisuus esitetään loppujen lopuksi vaaralliseksi. Henki ja ruumis asetetaan vastakkain.

Pekkanen ei ole kaksinaismoralisti siinä mielessä, että sallisi miehelle sen, minkä tuomitsisi naisella. Päinvastoin, Pietinen kokee itsekin alentuneensa. Mutta hänellä on miehenä muutakin elämää. Sen sijaan kun älykäskin nainen kuten rouva Toivola rakastuu ja antautuu suhteeseen, hänen mieleensä ei enää mahdu muuta.

Pekkasella nainen on enemmän sukupuoliolento kuin mies ja siten alemmalla tasolla – jollei nainen pysy tavoittamattomissa, toivona, mihin rouva Toivolan nimi viittaa.

Kahden naisen loukkuun joutunut Pietinen tuntee, että salailu on väärin ja kunniallista olisi ottaa avioero. Uusi liitto olisi biologiselta kannalta perusteltu. Pietinen ja rouva Toivola ovat ns. elinkelpoisia, kuten tuolloin sanottiin, Riitta ei.

Velvollisuus ja moraali ei siten ole itsestään selvä. Pietisen kannaksi tulee, että ratkaisu ei voi perustua vain biologiaan ja että ihminen on sidottu entisiin ratkaisuihinsa. Vahva ihminen ei voi hylätä heikkoa.

Riitta ei tulisi yksin taloudellisesti toimeen, koska ei kykene ansiotyöhön. Pietinen tuntee olevansa vastuussa vaimostaan, koska tämä on kehittynyt loiskasviksi avioliiton aikana.

Niinpä Pietinen jättää rouva Toivolan. Pietinen uskoo, että vaikka tämä ensin kärsii kovasti hylkäämisestä, tämä tulee selviämään henkisen ryhtinsä ansiosta, jopa ”kokemuksista rikkaampana ja siis inhimillisesti arvokkaampana”.

Avioliitto jatkuu vain muodollisesti, sillä Pietinen päättää palata armeijaan. Tosiasiasiassa hän siis jättää myös Riitan, vaikka tietää, että ilman häntä vaimo kuihtuu. Yhteiskunnallinen velvollisuus voittaa sekä yksilön mielihyvän että yksilön velvollisuuden.

Kaiken kaikkiaan nainen on Pietisen mielestä ”aina eräänlainen ansa, kaikesta antamastaan hän vaati tahtomattaankin vastalahjaksi miehen vapauden”.

Toisessa Pekkasen sodanaikaisessa romaanissa Tie Eedeniin (1942) päähenkilö, urheilijanuorukainen, on ensin vikuroituaan valmis maksamaan tuon hinnan ja sopeutumaan perinteiseen miehen rooliin: ”Hän oli tähän asti ajanut takaa unelmia, nyt hän näki edessään todellisuuden. Pienen kaupungin, jossa hän eläisi ja tekisi työtä ehkä elämänsä loppuun asti. / Jossa hän kantaisi miehen taakkansa ja suorittaisi miehen tehtävänsä, jossa hän kokisi miehen ilot ja ihmisenä olemisen onnen.”

Mies kaipaa takaisin armeijaan

Pietiselle vapaus on aiemmin ollut vapautta käyttää vapaa-aikansa itsensä kehittämiseen. Nyt vapaus on hegeliläistä vapautta alistua välttämättömään ja astua itseä suuremman, kansakunnan, palvelukseen.

”Yksityinen ihminen oli yksinään täysin voimaton näitä saatanan valtoja vastaan.” Sen sijaan upseerina Pietinen ei ole yksin. Armeijan säädökset ”pakottivat pelkurin rohkeaksi, heikon vahvaksi, epäröivän varmaksi päätöksissään. Ne eivät tunteneet armoa ja sääliä, vaan vain tarkoin määritellyt oikeudet ja velvollisuudet. Ne edustivat kaikessa pelottavassa karuudessaan pysyvää ja horjumatonta kaiken särkyvän ja murenevan keskellä.”

Pietisen ratkaisun voi nykyisin nähdä erilaisessa valossa kuin hän itse – ja ilmeisesti myös Pekkanen – sen näki.

Pertti Lassila myöntää koomateoksessa Ja kuitenkin me voitimme, että elämän intensiteetti sodassa ei ollut vain propagandaa, se oli osaksi myös totta. ”Sota oli yksinkertaista ja selvää, armeijan arvot yksinkertaisia, yksilön vastuu vähäinen, syyt ja seuraukset selviä”.

Lassila kuitenkin muistuttaa, että sota oli myös joutilaisuutta ja armeijassa opittiin myös käskyjen kiertämistä. Seurauksensa oli oma-aloitteisuuden puute. Yksilöllinen vastuuntunne heikkeni, vastuu viime kädessä aina ylemmillä. Eli armeijakin heikentää yleistä moraalia, toisin kuin Pietinen uskoo.

Sota myös vei naiset ja miehet erilleen. Hämärtyvä horisontti sijoittuu Pertti Lassilan käsittelemään 1940-luvun lopun kirjallisuuteen, jossa sotaa sinänsä käsiteltiin suhteellisen vähän, jo poliittisista syistä mutta ei suinkaan pelkästään, sillä sotaan oli jo jatkosodan aikana kyllästytty ja rauhan tultua välimatka oli vasta niin pieni, ettei sodasta ollut mahdollista esittää kokonaiskuvaa. Sen sijaan romaaneissa käsiteltiin sotaoloista rauhaan ja siviilielämään sopeutumisen vaikeuksia. Ne esitettiin miehen ja naisen suhteen ongelmien kautta.

Naiset olivat sota-aikana joutuneet tekemään omien töittensä lisäksi miesten työt, vastaamaan asioista itse ja yksin. Monissa 40-luvun lopun romaaneissa kuvataan Lassilan mukaan kriisiä, joka syntyy, kun epäkypsä mies ja itsenäistynyt nainen solmivat suhteen tai menivät naimisiin. Tavallinen elämä, rauhanajan elämä, on ”mutkikasta, arvaamatonta ja vastuullista” ja siksi vaikeampaa. Nainen on oppinut niitä ”älyllisiä ja emotionaalisia vaatimuksia, joiden käsitteleminen on aikuisen elämän edellytys”. Miehellä ei ole rintamalla ollut tilaisuutta tähän.

Niinpä mies alkaa kaivata takaisin sotaan, miesten keskuuteen ja yksinkertaisten käskyjen ja arvojen maailmaan, jossa miehet saavat olla yhtä aikaa sankareita ja vastuuttomia poikia.

Kirjailija pettyi mutta selviytyi

Toivo Pekkanen (1902-57) ei sodan aikana joutunut rintamalle vaan palveli propagandatehtävissä.

Sota oli Pekkaselle hirvittävä pettymys, kirjoittaa Matti Mäkelä Pekkas-elämäkerrassaan Leveäharteinen ajattelija. ”Ensinnäkin se, että Eurooppa ja Suomi sen mukana ajautuivat sotaan, merkitsi Pekkaselle valtavaa pettymystä ihmiseen. Hän jos kuka oli koko sotaa edeltävän tuotantonsa laskenut ihmisen ja järjen ja kehitysukon varaan. Vasta 30-luvun loppupuolella hänen käsityksensä ihmisestä ihmisen järjestä ja eheydestä alkoi murentua, hänkin suuntautui ajan vitalistien oppien myötä yksilön tiedostamattomaan. Niinpä koko sivistyneen Euroopan ajautuminen sotaan, oli Pekkaselle vastoin niitä oppeja, joilla hän oli kirjailijaksi ja  ’jaloksi’ ajattelijaksi tullut.”

”Mutta Pekkanen pettyi toisellakin tavalla sotaan. Talvisodan uhrimieli ei jatkunut jatkosodassa ja jo välirauhan aikanakin näytti siltä, että yhteiskunta palasi ahneeksi, itsekkääksi, sodassa käyneet raaistuivat henkisesti, eivät jalostuneet. Se koe, johon eheytynyt yhteiskunta sodassa joutui, tuotti Pekkaselle pettymyksen.”

Pekkanen kuitenkin selviytyi sodan aiheuttamasta kriisistä, jatkoi kirjoittamista ja pystyi entistä vahvempiin suorituksiin. Hän oppi sodanjälkeisen ”uuden kielen” ja saavutti jopa modernistien hyväksynnän teoksellaan Lapsuuteni.

Kirjallisuutta:

Ahti, Keijo: Toivo Pekkasen kirjailijantie. 1. WSOY 1967.

Halsti, Wolf H.: Talvisodan päiväkirja. Otava 1971.

Lassila, Pertti: ”Min täällä teen, se kaikki kieroon vie”. – Teoksessa Ja kuitenkin me voitimme. Sodan muisto ja perintö. Toim. Lauri Haataja. Kirjayhtymä 1994.

Mäkelä, Matti: Leväharteinen ajattelija. WSOY 2002.

Pekkanen: Länttä kohti. Teoksessa Ajan kasvot. Teokset VII. Muistopainos. WSOY 1958.

Pekkanen, Toivo: Hämärtyvä horisontti. Teokset IV. Muistopainos. WSOY 1958.

Pekkanen, Toivo: Tie Eedeniin. Teokset IV. Muistopainos. WSOY 1958.

Waltari, Mika: Isästä poikaan. Romaani kolmen sukupolven Helsingistä. Tekijän lyhentämä uusintapainos Helsinki-trilogiasta Mies ja haave, Sielu ja liekki ja Palava nuoruus. 4. p. WSOY 1986.

Freud-sitaatti on lainattu Heikki-Aittokosken artikkelista Euroopan koossapitävä liima. Helsingin Sanomat. 2016. Vuosi kuvina. Verkossa nimellä Optimismi on Euroopan koossapitävä liima

Janne Kuusi: Sielusta sieluun

Sotasukupolven edustajat ja taistolaiset nuoret kuvataan usein vastakohdiksi. Janne Kuusen romaanissa  Sielusta sieluun heistä löytyy kuitenkin paljon yhteistä.

sielusta_sieluun-100x150

Romaanin Sielusta sieluun (2016) päähenkilöitä ovat Aune Kaskivuori ja hänen tyttärensä Maarit Berner. Heidän vaiheitaan kerrotaan vuorotellen.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia, ei kuitenkaan kaikkia.

Sielusta sieluun alkaa talvisodan ensimmäisestä päivästä 30.11.1939. 16-vuotias Aune on rakastunut opettajaansa Mauriin. He rakastelevat pommituksen aikana, ja katto romahtaa heidän päälleen.

Mauri kuolee, mutta Aune pelastetaan. Hän joutuu tekemään abortin ja kokee hermoromahduksen. Lisäksi hän saa lisäksi elinikäisen trauman: hän ei siedä, että rakastellessa mies päällä.

Sodan aikana Aune tapaa saksalaisen sotilaan Heinrich Bernerin. Kesän 1945 lopulla Maarit muuttaa Heinrichin luo Heidelbergiin ja he menevät naimisiin. (Tämä on epäuskottavaa: Saksa oli miehitetty ja Heinrich olisi ollut vielä sotavankileirillä, eikä Suomestakaan olisi hevin saanut ulkomaanpassia ja valuuttaa.)

Aune ja Heinrich saavat neljä lasta, mutta avioliitto kuivuu pystyyn. Eron jälkeen Aune palaa 1969 nuorimman tyttärensä Maaritin kanssa Turkuun.

Maarit opiskelee Ateneumissa taiteilijaksi. Hän omaksuu taistolaiset aatteet ja pääsee sen ansiosta opiskelemaan Itä-Berliiniin. Siellä tapahtuu asioita, joiden takia hän menettää uskon aatteeseen.

2000-luvulle tultaessa Maaritista on tullut tunnettu taiteilija, serkkunsa papin vaimo ja kolmen lapsen äiti.

Äärioikeistolainen suku ja toisinajattelijat

Aune ei ole mitenkään aatteellinen ihminen, vaikka työskenteleekin jatkosodan aikana lottana.  Sen sijaan Aunen rakastettu Mauri on pasifisti, jonka mielestä ”Kaikki sotatoimet ovat rikollisuutta” ja talvisotaan on syypää Suomen hallitus.

Mauri-nimi viitannee Mauri Ryömään, joka ainoana tunnettuna poliitikkona arvosteli talvisodan aikana Suomen hallituksen politiikkaa; tosin se oli mahdollista vain Ruotsin vasemmistolehdissä.

Kaskivuoren suku on aatelia. Vanhempi polvessa on äärioikeistolaisia, Matias-setä on jopa IKL:n kansanedustajakin. Ryssänvihaa lisää se, että Aunen Aunus-serkku ja Aleksi-veli kaatuvat talvisodassa.

Sen sijaan nuorempi sukupolvi ajattelee jo sodan aikana toisin. Aunen Johannes-veljen mielestä ”Hitlerin persettä me nuollaan kaikki”. Oskari-serkku, sosiaalidemokraattinen kansanedustaja, arvostelee sotapolitiikkaa ja kansanedustajatovereitaan. Armas-serkku ryhtyy kesällä 1944 käpykaartilaiseksi.

Miten kestää sota?

Aunen työnä on jatkosodan aikana saattaa lapsia Ruotsiin. Lapsille on neuvottu valehtelemaan, että äiti tulee takaisin. Kun junaa pommitetaan, on paettava metsään.

Aunen lottatoverina on tasapainoinen Sinikka, jolta Aune kysyy, kuinka tämä kestää. Sinikka vastaa: ”Kyl sieki kestät kun aikaa kulluu. Siihen tottuu.” Aune sanoo, ettei hän haluaisi tottua, mutta Sinikka vakuuttaa: ”Sie totut silti. Kyllä minustakin aluksi viheliäiseltä tuntu, mutta ennää ei niin kovasti. Miekin sillon kysyin iteltäni oonko mie ennää ees ihminen, mut kyl mie taisin sitten sellaseksi jäähä.”

Aune on huomannut, että moni on ”sydämestään ihan kylmä” ja kohtelee lapsia huonosti. Sinikka selittää: ”Suojelevat ihteään polkemalla heikompaa. Pelekäävät niin julmetusti.” Aune miettii, että vaihtoehdot näyttävät olla ”romahtaa tai jäädyttää sielunsa”, mutta Sinikka vakuuttaa ”On siellä kolomaskin polku olemassa. Mie koitan tarpoo sitä myöten. Suosittelen lämpimästi siullekkin.”

Kenelle tai mille olla uskollinen?

Armaksen käpykaartilaisuuden takia tämän sisarta Adelea ja serkkua Aunea kuulustellaan Valpossa. He päättävät kieltää kaiken ja pysyvät kannassaan, vaikka heille väitetään, että toinen on tunnustanut.

Kun Suomi katkaisee välit Saksaan, Aune kuulee suomalaisten sotilaiden puhuvan hyökkäyksestä paikkaan, jonka lähellä hänen sulhanensa Heinrich majailee, ja kertoo tiedon tälle. Seurauksena suomalaisia ja saksalaisia kuolee, mistä Aune kokee syyllisyyttä ja ”muutenkin ahdistavan ristiriitaisia tuntemuksia siitä, että oli syntyneessä sodassa osittain Saksan, osittain Suomen puolella.”

Saksalaisvastaiseksi kääntynyt yleinen mieliala kohdistuu myös Auneen. Armeijan esikunta kuulustelee häntä, mutta hän valehtelee ja selviää.

70-luvun Itä-Berliinissä Maarit suostuu naiiviuttaan ja puhdasoppisuutatan Stasin ilmiantajaksi. Mutta kun hän tutustuu samidzat-lehden toimittajan Alex Lindaueriin, aate ei pysty kilpailemaan rakastetun kanssa lojaalisuudesta.

Maarit pidätetään ja häntä syytetään vastapuolen vakoojaksi, koska hänellä on suhde Alexin kanssa ja koska hän on sattumalta tavannut serkkunsa ystävän miehen, joka työskentelee Länsi-Saksan tiedustelupalvelussa.

Maarit pääsee palaamaan Suomeen, jossa Supo yrittää värvätä hänet. Vaikka hän kieltäytyy, käynti Ohranassa vie maineen taistolaisopiskelijoiden parissa.

Ystävä Riikka ei aatteestaan huolimatta hylkää Maaritia vaan lohduttaa tätä: ”Jätkiä vaan vituttaa, kun et ole jaellut pillua niille.”

Vielä vuonna 2000 Berliinissä selvitellään, kuka petti kenet.

Luopuminen aatteesta

Maaritin ihanteellinen kuva sosialismista on murskaantunut raa’asti, kun joukko Stasin virkailijoita raiskaa hänet pidätysaikana. Hän odottaa lasta, mutta menettää sen omaa syytään.

Ratkaiseva kohtaus tapahtuu katolisessa kirkossa. Maarit ei tule uskoon, mutta tunnelma ”sai hänet antamaan periksi” ja jättämään Marxin ja Leninin, vaikka se ”tuntui siltä kuin hän olisi hylännyt kotinsa”.

Maarit tuntee toisaalta ”onttoa haikeutta ja surua luopumisestaan, ja samanaikaisesti häntä ravisutti vapauden noste.”

Ylisukupolvinen trauma

Aunen mielestä ”Suomessa näkyy olevan paljon vaikeampaa myöntää sota hävityksi kuin Saksassa, joka pakotettiin nielemään katkerat tosiasiat, ja sitä paitsi kaikkien sikäläisten oli helppo kaataa kaunansa ja katkeruutensa Hitlerin niskaan. Yllättävän monet suomalaiset tuntuvat vieläkin kuvittelevan voittaneensa Neuvostoliiton sodassa. He pitävät niinkin käsittämättömällä tavalla kansallista itsetuntoaan yllä ja kieltävät sillä tavalla häviäjän häpeänsä. Vaikka Saksan häpeä on ollut Suomeen verrattuna moninkymmenkertainen, aika harva saksalainen pitää yllä sellaista illuusiota, että natsit ja akselivallat olisivat muka voittaneet liittoutuneet. Se suomalaiskansallinen tapa uskotella olevansa jonkinlainen jumalan valittu kansa, joka on syyllisyyden ja historian tositapahtumien koskemattomissa, näyttää näin ulkopuolisesta näkökulmasta vähintäänkin absurdilta. Voi ainakin toivoa, että sellainen itsepetos ei periytyisi toiseen tai kolmanteen polveen.”  

Tässä kohtaa on sekoitettu ajankohta: ei Suomessa vielä tuolloin esitetty, että sota olisi voitettu – ainakaan yleisesti. Vain Kaskivuoren vanhemman polven tyyliset ihmiset saattoivat ennen uuspatriotismin aikaa ajatella noin.

Saksassa taas ei ollut edes kunnolla aloitettu sodanaikaisten tapahtumien selvittämistä. Esimerkiksi se, että ei vain SS vaan myös Wehrmacht (armeija) oli tehnyt sotarikoksia, myönnettiin vasta 80-luvulla.

Anne Friedin mukaan Suomessa oli 80-luvulle tultaessa tehty sodasta paremmin tiliä kuin Saksassa ja tämä oli tapahtunut nimenomaan kirjallisuuden avulla.  Myöhempi aika onkin sitten toinen asia.

Turkulaisessa kapakassa Maarit tapaa vanhemman miehen, joka oli sodassa ja josta sen jälkeen tuli historian professori, kunnes luopui virastaan.

”Teidän sukupolvi on vissiin saanut jatkuvasti kuulla että teistä ei ole mihinkään verrattuna meihin sotasankareihin”, joten ei ole kummallista, että ”kun teikäläiset rupeaa olemaan aikuisia, niin teidän on ollut vähän niin kuin pakko kääntyä tätä minun edustamaani porukkaa vastaan.” Ex-professorin mielestä ”meistä sodankäyneistä annetaan sellainen mielikuva että olisimme kaikki yhtä mieltä asioista”, esimerkiksi ”siitä miten hienoa se sotiminen onkaan ja miten jaloa ja sankarillista sakkia me kaikki oltiin niin että pitäkääpäs te nuoret päänne kiinni.”

Tämä ”sukupolvisota” selittää osaltaan suurten ikäluokkien radikalismia, kuten Marja Tuominen on osoittanut.

Romaanissa asia pitäisi kuitenkin näyttää eikä selittää. Maarithan ei ole Kaskivuoren sotasukupolven edustajien, äitinsä Aunen ja sodan aikana huumekoukkuun joutuneen Johannes-enon taholta, mitään tällaista kokenut vaan nämä ovat itse kriittisiä sotaa ja sen sankarillista kuvaustapaa kohtaan.

Pikemmin syynä Maaritin taistolaisuuteen on, että hän häpeää saksalaisuuttaan, koettaa lohkoa siitä ”pahan” länsisaksalaisuuden pois ja omaksua ”hyvän” itäsaksalaisuuden.

Maaritin kohtalo enteilee, että Kaskivuoren suvun psykologiassa on jokin heikkous, jonka takia he sekä tuntevat vetoa oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin ääriliikkeisiin että eivät onnistu politiitikassa, oli väri mikä tahansa.

Matias-setä on niin jääräpäinen ja katkera, että jää puna-armeijan lähestyessä kesällä 1944 Kannaksen-huvilaan eikä koskaan selviä, teloitettiinko hänet heti vai kuoliko hän vasta leirillä.

Armas-serkku julistautuu sodan jälkeen kommunistiksi ja pääsee eduskuntaan, mutta kuolee puliukkona. Oskarista tulee pääministeri, mutta ”Hänet siivottiin hyvin tehokkaasti valtionjohdosta, kun hän kehtasi mennä puhumaan omia mielipiteitään” jopa ihan radiossa, ja myöhemmin hänet eristetään laitokseen.

Ulkopuoliset eivät ymmärrä ihmisen omaa kokemusta

Menestyneenä taitelijana Maarit ajattelee näin: ”todellisuuteen oli sukellettava pohjamutia myöten, ja tehdäkseen taidetta oli elettävä taiteilijan elämä, joka ei kaihtanut ikävyyksiä eikä rajannut kokemuksiaan ja havaintojaan sen perusteella, miellyttivätkö ne tai hyväksyikö niitä.

Maarit oivalsi ajan myötä, että vain ennakkoluuloton katse maailmaan oli se avain, jolla taitelija voi avata ovensa täysipainoisiin teoksiin. Hän alkoi suhtautua rankkoihin elämänvaiheisiinsa positiivisesti: se mikä ei tapa, vahvistaa, ja hän hyödynsi nimenomaan omaa menneisyyttään luomiskykyä vahvistaakseen.”

Vuonna 2001 iltapäivälehden toimittaja soittaa: Supon mukaan Itä-Saksan Helsingin-suurlähetystön kulttuuriattasean muistiossa 1975 on Maarit Bernerin nimi potentiaalisten vakoojien joukossa. Maarit katkaisee puhelun ja kieltäytyy kaikista haastattelupyynnöistä.

Lopulta hän Maarit suostuu antamaan haastattelun yksinoikeudella ”laatujulkaisulle”. Kysymykseen ”Kadutko mitään?” Maarit vastaa: ”Olisinhan jotain voinut toisinkin tehdä. Mutta taitelijalle kaikki elämänkokemus on rikkautta, joten en välttämättä muuttaisi mitään.” Seurauksena otsikko kuuluu ”En kadu mitään” ja artikkelin teemana on maanpetos.

Aiemmin Aune on kokenut samaa. Kun Heinrichillä on avioliiton loppuvuosina sivusuhde,  Aune asuu Länsi-Berliinissä kommuunissa, jossa hän solmii suhteen Hanneloren kanssa. Hanneloren mies hakkaa vaimonsa ja turvallisuuspoliisi tekee kommuuniin ratsian.

Vaikka Aune vapautetaan todisteiden puutteessa, suhde Hanneloreen päätyy skandaalilehtien etusivulle ja lehdet lämmittävät juttua ”lesbohuorakommunistista” myöhemminkin.

Kun Aune ja Maarit asettuvat Turkuun, naapurit juoruavat ”sakemannin huorasta, joka on palannut häntä koipien välissä Suomeen äpäränsä kanssa”.

Heinrich ottaa etäisyyttä vaimoonsa avioitumalla pikaisesti pitkäaikaisen salarakkaansa kanssa. Lapsilleen hän kutsuu Aunea maanpetturiksi, joka paljasti viholliselle suomalaisten hyökkäyssuunnitelman. Maarit saa sen käsityksen, että vihollinen tarkoitti venäläisisiä, Aune oli kommunisti ja lotat olivat fasisteja.

Aune selittää Maaritille, että hän pelasti Heinrichin, ja muistuttaa, että nimenomaan tämä palveli natsiarmeijassa. ”Emmekä me lotat olleet sen enempää fasisteja kuin kommunistejakaan.” 

Sielusta sieluun on vastalause median mustavalkoiselle ja pintapuoliselle tavalle esittää asiat: ihminen tuomitaan tietämättä todellisuudessa yhtään mitään tämän kokemuksista.

Rakkaus kestää vain hetken

Jo sota-aikana Aune rakastuu lottatoveriinsa Sinikkaan, mutta silloin suhde on mahdoton.

Saksasta palattuaan Aune tapaa uudelleen Sinikan. Sinikan kaksi avioliittoa ovat päättyneet eroon. Syynä on se, ettei tämä ei voi saada lapsia sen jälkeen, kun tälle on nuorena tehty raiskauksen jälkeen abortti.

Aune ja Sinikka löytävät viimein toisensa. Aune ihailee Sinikan maalaisjärkeä, Sinikka taas sitä ettei Aune oppineisuudestaan huolimatta korosta itseään.

Maaritin silloista dogmaattisuutta osoittaa, että hän kakistelee äitinsä lesbosuhdetta, toisin kuin Johannnes-eno vaimoineen.

Aunen ja Sinikan onni on lyhytaikainen. Homous poistetaan rikoslaista marraskuussa 1970, mutta samana päivänä Sinikka kuolee epäselvissä olosuhteissa.

Aune kokee Maurin ja Sinikan ”ainoiksi todellisiksi rakkauksikseen, kun kaikki muut – Maaritin isää myöten – merkitsivät hänelle vain tuulen tuivertamaa tuhkaa.”

Loppujen lopuksi sattumalla on suuri osuus siinä, että Aune menee naimisiin Heinrichin kanssa, vaikka hän näennäisesti tekeekin tietoisen päätöksen muuttaa Saksaan tämän luo. Muut mahdolliset tiet ovat sulkeutuneet: ”Oli joko hypättävä tuntemattomaan tai jatkettava elämää yksin, vailla tulevaisuudennäkymiä.”

Kun Maarit ja Alex tapaavat vuonna 2000 Berliinissä, he vakuuttavat rakastavansa yhä toisiaan. Alex sanoo että ”Jos olosuhteet olisivat olleet toiset…” ja Maarit myöntää ”Olisimme varmaan pari”.

He rakastelevat tietäen, ettei jatkoa seuraa, sillä kumpikin on naimissa ja vakuuttaa rakastavansa myös puolisoaan.

Sattuma on siis ratkaissut Maaritinkin elämän suunnan. Toisaalta muistoissahan kaikki voi olla kauniimpaa kuin todellisuudessa.

Kuin unta ja varjoa

Sielusta sieluun näyttää, että sota ei ollut välttämättä tärkein kokemus ihmisten elämässä, eivätkä kaikki jääneet kiinni sen asenteisiin ja arvoihin.

Sota-aikaa ja taistolaisliikettä yhdistää, että yksilön kohtaloa pidetään vähäarvoisena ja yhteisö on kaikki. Sen sijaan Aunelle ja loppujen lopuksi Maaritille ideologiat ja yhteisö eivät ole tärkeitä vaan jokaisen ihmisen oma yksityinen elämä.

Mutta tuo elämä on kuin unta ja varjoa. Kuten Aune sanoo: ”Ehkä onni on vain unta, pelkkää unta vain.”

Totuuskin on niin epävarma, ettei Aune ”edes tiedä varmasti, oliko sillä Maurilla perhe vai ei.”

Samalla tavoin menettelee Maarit: ”kun syyllisyys kävi ylivoimaiseksi, hänen oli sommiteltava itselleen pätevä puolustus: hän vakuuttui, että oli nähnyt kaamean painajaisen. Kaikki tapahtunut oli ollut unta, hän toisti itselleen. Kunpa Berliini, kommunismi, sosialistinen realismi ja koko elämäkin olisi pelkkää pahaa unta, hän runoili.”

Maarit on siis osittain pettänyt itseään uskomalla, että ”se mikä ei tapa, vahvistaa”. Hän ei voi kertoa totuutta edes ja ainakaan Alexille ja tunnustaa sen itselleenkin vain hetken.

Muistamisen ja unohtamisen dialektiikkaa ilmaisee keskustelu, jossa Aunen mietelmää ”Muisti, tuo ihmiskunnan siunaus ja kirous” kommentoi Sinikka: ”Jos kaiken muistais, hullunha myö hyörittäis täällä kaikki.”

Vaiko valhetta lie

Sielusta sieluun on toinen osa Janne Kuusen Kaskivuoren sukua käsittelevästä sarjasta Sukupuu. Ensimmäisessä osassa Kasvoista kasvoihin päähenkilönä on Maaritin aviomies Kai Kaskivuori, joka 2014 vaimonsa täyttäessä 60 vuotta, siis kolmetoista vuotta sen jälkeen kun Kasvoista kasvoihin päättyy, joutuu kohtaamaan sen, että hänen avioliittonsa ja muukin elämänsä on perustunut valheelle.

Sielusta sieluun saakin Maaritin kohdalla erilaisen tulkinnan, jos sen lukee erillisenä kirjana kuten tässä kirjoituksessa on tehty, kuin jos lukiessaan tuntee Sukupuu-sarjan ensimmäisen osan.

Suvun keskeinen salaisuus paljastuu trilogian kolmannessa osassa Sielusta sieluun. Olen käsitellyt romaania kahdessa osassa, joista ensimmäinen käsittelee vuosia 1918-44 ja toinen vuosia 1917-18.

Kirjailijasta

https://fi.wikipedia.org/wiki/Janne_Kuusi

Kuusen suku on aatelinen, alkuperäisen sukunimen Granfelt suomensi Janne Kuusen fennomaaninen isoisä. Janne Kuusen isän Osmo Kuusen vanhin veljistä Matti Kuusi oli tunnettu AKS:läinen puhuja ja runoilija ja toiseksi vanhin veli Pekka Kuusi toimi 30-luvulla IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien lausuntakuoron johtajana.

Janne Kuusen haastattelu Ylen Areenassa

Kirjallisuutta

Fried, Anne: Litteratur und Politik  in Finnland. Wechselwirkung zwischen Nacjkriegsliteratur und Politik. Buske 1981.

Tuominen, Marja: ”Me kaikki ollaan sotilaiden lapsia”. Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava 1991.