Heidi Köngäs: Mirjami

Heidi Köngäksen Mirjamin takakansiteksti lupaa nimihenkilölle ”poikkeusaikojen rakkautta”, joka ”vie hänet kuolemanvaaraan”. Rakkaustarina voisi kuitenkin tapahtua milloin vain, eikä romaanin talvi- ja jatkosodankaan kuvauksessa ole mitään erikoista.

Mirjami (2019) on jatkoa Sandraan (2017), jonka menestys lienee houkutellut Heidi Köngäksen kirjoittamaan jatko-osan.

Minäkertojia on neljä: Sandra, tytär Mirjami, isosisko Annikki ja pikkusisar Soili. Lyhyet kappaleet eivät oikein ole omiaan siihen, että henkilöihin syntyisi syvä side.

Sandrassa nimihenkilön aviomies Janne vietiin pakolla punakaartiin, minkä seurauksensa hän joutui leiriin, mutta selvisi kuitenkin elävänä vaikka terveys loppuiäksi vaurioituneena. Mirjamin alussa perheen koettelemukset jatkuvat: vuonna 1929 Lepistön tila, eläimet ja irtaimisto on myytävä pakkohuutokaupalla ja muutettava Kurkeen Loukkusuon reunaan.

Lapsia kertyy yksitoista, joista kaksi kuolee pieninä. Vanhimmat pojat eivät saa Mäntän tehtaalta työtä isän (näennäis)punaisen menneisyyden takia ja muuttavat Helsinkiin, jossa perustavat perheen. Keskikoulussa hyvin pärjännyt Annikki sentään saa työtä yhtiön pääkonttorista, vaikka sen luulisi olevan vaikeampaa, siellähän saattaa joutua saamaan selville luottamuksellisia tietoja. Mirjami työskentelee yksityisessä ompelimosta.

Sodan kuvaus ei tarjoa mitään uutta. Kotirintamalla pelätään rintamalla olevien poikien puolesta, paikkakuntaa pommitetaan, Sandra laittaa ruokaa ja antaa henkistä tukea. Vanhimpien poikien perheet tulevat Helsingin pommituksia pakoon, ja toinen miniöistä on laiska ja määräilevä ja lähettää lapsensa Ruotsin. Pari pojista haavoittuu mutta he selviävät, ja varsinainen kohtalon isku tapahtuu vasta sodan jälkeen.

Sekin, että nälkää kärsivät sotavangit järjestävät koskettavan taide-esityksen, on kuvattu koskettavammin Iiris Kähärin romaanissa Seppele Viipurille (1988).

Kaiken kaikkiaan Mirjami on

yllättävän tavanomainen ja viihteellinen, kun sitä vertaa Köngäksen Dora Doraan (2012), joka kuvasi Natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speerin vierailua Lappiin joulukuussa 1943. Onko Köngäs menettänyt tyystin kirjailijan kunnianhimonsa ja päättänyt kirjoittaa vain myyviä, tunteisiin vetoavia ja kaikkia miellyttäviä teoksia?

Vaikkei Janne leirikokemuksistaan puhukaan, ihmetyttää, ettei moinen epäoikeudenmukaisuus ole mitenkään vaikuttaneet perheeseen.  Ei edes työsyrjintä ole herättänyt vanhimmissa pojissa katkeruutta. Kaikki perheenjäsenet suhtautuvat talvisotaan kuten kunnon kansalaisten pitääkin. Annikki ja Mirjami toimivat jopa lotissa – Mirjamin motiivi on, että häntä ainoana kehunut opettaja on pyytänyt.

Jatkosodan aikana Mirjami sentään pohtii, että tavalliset ihmiset eivät sotaa halunneet eikä heitä kiinnosta Karjalan valloitus ja heimoveljien vapautus. Mirjamia on valistanut yksi veljistä, jonka mielestä ”Suomen herroille ja firmoille hankitaan nyt Karjalan koskia ja metsiä”. Varsin kummallista on, että ”Karjalasta” puhutaan tekemättä mitään eroa talvisodassa menetetyn Karjalan – jonka ainakin evakot halusivat takaisin – ja valloitetun Neuvosto-Karjalan välillä.

Järjetön rakkaus

Nimihenkilö Mirjami rakastuu suinpäin ruotsinkieliseen Toriin. Äiti Sandra epäilevät suhdetta alusta alkaen, voiko komea nuorukainen olla vakavissaan. Sandra myös oivaltaa paljon Mirjamia ennen, ettei Torin yskä ole viatonta.

Järjettömästi hullaantunut Mirjami ei kuitenkaan suostu kuuntelemaan varoituksia. Annikki kertoo:

’Hellitä jo, ei siitä voi mitään tulla, jos mies on noin sairas’, äiti oli kuulemma neuvonut häntä [Mirjamia]. ’Säästäisit vähän itseäsi.’

Mirjami katsoo minua kysyen: ’Miltä minä itseäni säästäisin? Elämältänikö?’

En osaa sanoa mitään. Hän on aina ollut sinnikäs ja lojaali luonteeltaan.

’Minkäs minä sydämelleni mahdan, kun se kiintyi, niin se kiintyi, vaikka mikä olisi’, hän sanoo.”

On päivänselvää, ettei suhteella ole tulevaisuutta, vaikka Tor olisi terve, sillä hän ei esittele ”pikku midinettiä” perheelleen.

Samuel Johnsonin mukaan isänmaallisuus on roistojen viimeinen pakopaikka, mutta Könjäksen Mirjamin perusteella järjetön rakkaus on naisten ikuinen virhe.

Mäntän kieli- ja luokkaerot pysyvät

Köngäs on lähes hukannut mahdollisuudet, jotka Mäntän kaltainen yhden yhtiön hallitsema tehdaspaikkakunta kieli- ja luokkaeroinen olisi tarjonnut.

Jotain sentään kerrotaan Annikin kautta, joka on ylennyt konttorissa jo kirjeenvaihtajaksi. Taustansa takia Annikki yrittää pukeutua ja puhua huolellisesti, mutta jännittää koko ajan tuskallisesti, osaako olla oikein.

”Ihailen Hilveä, joka osaa olla rento ja iloinen kaikissa tilanteissa. Hänen ei tarvitse pingottaa kenenkään kanssa, sillä hän tietää, että hänet hyväksytään, vaikka silittämättömässä paidassa.”

Rauhan tultua Annnikki havaitsee olleensa ”naiivi, kun luulin sodan muuttavan pysyvästi kaikki rajat ihmisten välillä. Ei suinkaan, kyllä ne näkymättömät aidat ovat ihan yhtä vahvat kuin ennen sotiakin. Minä en pääse siihen piiriin, jonka konttorin ’parempi’ väki muodostaa.”

Pääkonttorin ”paremman väen” piiriin ”pääsee vain ja ainoastaan syntyperän tai kielen kautta. Ei riitä, että pärjää koulussa, pärjää työssään, saa vaativia tehtäviä, kun kerran tausta ei riitä, niin se ei riitä.”

Annikki uskoo löytäneensä hyvän aviomiehen mutta erehtyy: ”Kuinka minulle saattoi käydä näin? En ole koskaan halunnut tehdä mitään väärin, vaan olen aina pyrkinyt olemaan asiallinen ja moitteeton. En kestä ajatustakaan avioerosta. Se olisi niin suuri häpeä, että Mäntästä olisi lähdettävä kokonaan pois.”

Reipas pikkusisko

Pikkusisko Soili täyttää sota-aikana lapsiltakin vaadittavat työnteon ja isänmaallisuuden normit. Sen jälkeen hän ei kuitenkaan halua elää sellaista sovinnaista elämää kuten Annikki: ”Minä haluan vain juosta piirikunnallisissa. En halua hiippailla nurkissa nöyränä, vaan haluaisin olla kuin se karjalaistyttö, joka sanoi: ’Meillä on tytöt kasvatettu niin, että osaavat itse tulla keskilattialle, ilman että osaavat itse tulla keskilattialle, ilman että heitä tarvitsee erikseen nurkista etsiä.’

Mutta minua on aina varoitettu keskilattiasta ja ainakin henkisesti seisotettu nurkassa, pienestä pitäen.”

Muita mielipiteitä

Mirjamista on kirjoittanut positiivisemmin Tuijata.

Mainokset

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 2

Kalle Päätalon romaanin Myrsky Koillismaassa loppuosassa sota näyttää kovemmat ja raaemmat kasvonsa. Sen päättyessä selkosen ihmiset ovat muuttuneet perin pohjin.

Myrskyn Koillismaassa (1963) alkuosasta, joka kuvaa talvisotaa monesta näkökulmasta, olen kirjoittanut aiemmin. Romaanin loppuosa, joka kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa, jää alkuosaa episodimaisemmaksi ja monia asioita vain raapaistaan. Päätalon olisi kannattanut jakaa kirja kahteen osaan.

Onneksi henkilökuvaus on edelleen vahvaa. Mitä erilaisimpia ihmisiä kuvataan sisältäpäin, mukaan lukien saksalaista sotilasta ja vankia.

Kauko varastaa ja tunnustaa

Kauko Sammalsuon asevelvollisuus jatkuu välirauhan aikana. Kaukoa vaivaa alituinen nälkä ja vartiovuorollaan hän sortuu varastamaan pari limppua ja siivun riekkoa. Talousaliupseeri kuitenkin huomaa puuttuvat ruoka-aineet.

Kun alikersantti uhkaa miehiä pistotarkastuksella, Kauko tunnustaa: ”Minä olen se rosvo”, vaikka uskoo, että edessä on linnareissu. Pienestäkin varkaudesta seurasi tuohon aikaan vuosien vankeusrangaistus.

Ensin Kaukoa uhkaa sakinhivutus, jota alikersantti jo toppuuttelee. Mutta sitten Kaukon kaverit Joonas Niemi ja Jalo Kieppi astuvat esiin ja tunnustavat myös varastaneensa ruokaa.

Yhdessä kolmikko tunnustaa tekonsa talousaliupseerille, joka ajattelee: ”Minun oma poikani on jossakin Kannaksella. Silläkin voi olla nälkä. Muuta perintöä en ole juuri pystynyt pojalleni antamaan, kuin opettanut rehellisyyteen. Tuossa seisoo kolme sotamiestä. Poikani ikäisiä. Kaikkien ilmeistä näen, etteivät ole mitään paatuneita pahantekijöitä.”

Talousaliupseeri päättää antaa armon käydä oikeudesta eikä ilmoita asiaa komppanianpäällikölle. Uskovaisena miehenä hän tietää, miten raskasta syntikuormaa on kantaa ja miten sen pudottaminen helpottaa, kun saa sielunrauhan.

Lopuksi talousaliupseeri antaa tutun suomalaisen kehotuksen: ”Olkaa miehiä.”

Päätalon alter egoa Kaukoa ei ole kuvattu virheettömäksi, mutta väärä teko kalvaa hänen omaatuntoaan ja saa tunnustamaan. Lestadiolaisuudesta peräisin oleva tunnustuksen teema, jolle Iijoki-sarja perustuu, on muutenkin vahva jo Koillismaa-sarjassa. Muita tunnustajia ovat olleet Nestori Malinen ja talvisodan edellä Simo Mutka.

Tähän liittyy myös armon ja armottomuuden teema. Aiemmin Iivari Särkilammi on Koillismaa-sarjassa edustanut teeskentelevää ja kovasydämistä uskovaista ja nimismies Pukkilaa maallista ymmärtäjää ja armahtajaa. Nyt talousaliupseerissa tavataan uskovainen, joka itse armoa koettuaan osaa armahtaa muita.

Kauko pettyy naisiin

Ollessaan kavereidensa kanssa iltalomalla Rovaniemellä Kauko tapaa naisen, jonka kanssa suhde pysyy säädyllisenä. Kun hän kirjoittaa tälle Petsamosta, käy ilmi, että nainen on pitänyt häntä pilkkanaan.

Rovaniemen kokemuksensa takia Kauko uskoo, että kaikki naiset pettävät. Siksi hän lomalle tullessaan epäilee ihastustaan Elma Malista  jo ennen kuin on syytäkään: ”Kaukon mieleen iski hätä ja pelko. Eihän Elma jaksa minua odottaa. Täällä kun on toinen toistaan näyttävämpiä sotilaita. Aina kiertelevät nuorten naisten perässä kuin kärpäset lehmän hännän juuressa. Ei tainnut Elman tunto olla aivan puhdas, kun niin raskaasti puhalteli aamusella. Ei siitäkään tuliaisestani näyttänyt isoja välittävän.”

Todellisuudessa Elmaa vaivaa se, että Kauko on antanut Hilja Naavalalle rintaneulan mutta hänelle ristin. Elma tulkitsee, että Kauko on viestinyt tuliaisillaan haluavansa tyttöystäväkseen Hiljan eikä häntä. Risti symboloi ja ennakoi Kaukon ja Elman suhdetta: Kauko tulee tuottamaan Elmalle paljon murhetta.

Ennen lomalta lähtöään Kauko näkee miehen menevän Elman aittaan, jonka oven Elma on jättänyt oven auki Kaukoa varten. Kauko ei jää katsomaan, kun mies saa äkkilähdön. Edes jälkeenpäin Kauko selvitä asiaa Elman kanssa.

Kaukon aiheeton mustasukkaisuus on huonommin perusteltu kuin Iijoki-sarjan Kallen, jolla se on isän perua. Yhteistä Kaukolle ja Kallelle on kuitenkin huono itsetunto, ujous, äkkipikaisuus, asioiden hautominen itsekseen ja kyvyttömyys selvittää asiat puhumalla.

Iivari Sääskilammin loppu

Koillismaa-sarjan tekopyhän isännän Iivari Sääskilammin kova sydän on talvisodan aikana pehmennyt lastenlasten vaikutuksesta. Evakossa Iin Haminassa Iivari on saanut tietää, että nuoruudenrakkaus Hilkka on synnyttänyt pojan, mutta Iivari ei ole varma isyydestään.

Välirauhan aikana käy ilmi, että vaimo Petti on tunnistanut valokuvasta pojan miehensä lapseksi mutta antanut jo mielessään anteeksi: ”Sehän oli tapahtunut jo ennen kuin olit mieheni. Enkä itsekään puhtaana vieressäsi papin edessä seisonut.”

Dementoitunut Iivari haaveilee Hilkan tapaamisesta ja lähtee salaa venematkalle, jonka aikana hän näkee näkyä. Vene törmää pohjakiveen ja kääntyy ympäri ja Iivari hukkuu. Ruumis löytyy vasta myöhemmin.

Päätalon taitoa ihmiskuvaajana osoittaa, että Iivari ei ole jäänyt karikatyyriksi, vaan häntä on alkanut ymmärtää, jopa sääliä.

Sikäli Iivarin luonne on säilynyt entisellään, ettei tämä vieläkään ole antanut Nestori Maliselle anteeksi poron tappoa.

Saksalaisia ihaillaan, kunnes nämä eivät pärjää

Alikersantiksi ylennetty Kauko on juuri ehtinyt etukäteen juhlia viinalla siviiliin lähdön kunniaksi, kun kotiutus siirtyy ”toistaiseksi”. Asevelvollisille jaetaan rautaisannokset ja kovat patruunat ja komppania valmistautuu marssikuntoon.

Myös Myrskyssä Koillismaassa talvisota on erilainen sota kuin jatkosota. Jälkimmäiseen reserviläiset lähtevät innottomasti. Muualta tulleet reservinupseerit ”katselivat epäluuloisina miesten yrmeitä ilmeitä” ja velttoa liikehdintää. Jääkärikapteenia ärsyttää erityisesti Toivo Malinen: ”Aliupseeri…ja tuollaista esimerkkiä näytätte! Kädet taskuissa ja vielä haisette viinalle! Hävetkää, helvetissä!”

Toisaalta sotaan lähdetään uskossa, että siitä tulee lyhyt ja voitokas. Perusteena on, että enää ei olla yksin. Saksalaisten hyviä varusteita ja järjestystä ihaillaan ensin. Kun on sellaiset ”takuumiehet”, uskotaan, että kotiin päästään heinäntekoon tai viimeistään perunannostoon.

Aluelaajennuksestakin jotkut haaveilevat: ehkä ei enää tarvitsisi asua rajan pinnassa, vaan ”mökki jäisi vaikkapa valtakunnan keskimaille”.

Päätalo ei siis ole jälkiviisas eikä väitä, että sodan lopputulos osataan ennustaa tai ”kansa” olisi viisaampi kuin ”herrat”. Saksalaisten menestykseen uskoo jopa Nestori Malinen.

Matkalla Louheen Kaukon rykmentti joutuu mottiin. Kaukon ryhmästä kaatuu ja haavoittuu moni.

Kun rykmentin jäännökset talsivat kohti länttä, käsitys saksalaisista on muuttunut, koska nämä eivät ole pärjänneet Vienan korvessa.

Toivo Malisen kaatumisen vaikutus omaisiin

Selkosissa eivät miehet noudata tervehtimisen lisäksi muitakaan muualla hyvinä pidettyjä käytöstapoja. Tapa, jolla Toivo Malisen kaatuminen ilmoitetaan omaisille, kelpaisi kuitenkin empatian oppikirjaan.

Toivon sisar Elma, joka on hoitamassa ilmavalvontaa, on helteen takia riisunut lottapukunsa, kun hän näkee Akseli Naavalan tulevan. Elma ehtii juuri ja juuri pukeutua ja luulee ensin, että isäntä siksi näyttää kummalliselta.

Akselin sanoista ”Hilja tulee aivan pian tänne tuuramaan. Sinun pitää mennä Sammalsuon Maijan puheille ja…” Elma arvaa, että joku läheinen on kaatunut. Ensin hänen mieleensä tulee Kauko. Kun Akseli vastaa ”Se on vieläkin pahempi…”, Elma kysyy: ”Toivoko vain isä?”

Mutta perheenjäsenen kaatuminen ei ole Elmalle suinkaan pahempi. Itselleen tämä tunnustaa: ”Hyvä Isä minua…Olenko ollenkaan oikea ihminen. Itken veljeni kuolemaa, mutta eikö osa vesittelyä ole mielihyvää siitä, että Kauko vielä elää? Äitille tämä on hirveä isku. Miten siellä jaksanee isä?”

Akseli Naavala on keksinyt hyvän suunnitelman: uutista tulee Elman Mari-äidille kertomaan tyttären lisäksi henkiystävä Maija Sammalsuo.

Mutta Mari on jo aavistanut asian ja kysyy vain: ”Joutuiko Toivo kitumaan, vain oliko kivuton loppu?” Kuulemansa perusteella Maija antaa kieltävän vastauksen.

Uskovaisena ihmisenä Mari suree oman lapsen menetyksen lisäksi se, ettei Toivo ole tehnyt parannusta, joten hän ei pääse taivaaseen.

Myöhemmin kuvataan, miten rintamalla oleva isä Nestori muistelee poikaansa. Tosin muistot eivät välttämättä ole nykyisten lastenkasvatusneuvojen mukaisia: jo poikasena Toivo oli tullut ”samalle tupakkatopalle. Mukavasti se lämmitti, kun poika niin näppärästi sätkän sujautti.”

Nestori myös huolehtii: ”Mari…Mitenkähän vaimo tämän kestää? Hyvä isä…tuota hyvä tavaton, kunhan eivät vain äkkiä tohauttaisi tätä tietoa. Ei nuihen luulisi niin pöljiä olevan. Se meidän pitäjän pappihan on miehekäs mies.” Nestori keksii aivan oikein, miten kirkkoherra järjestää asian hoitamisen.

Perttu Sääskilammi lohduttaa Nestoria miesten tapaan: hän uskottelee, että Iivari on antanut Nestorille poron tappamisen anteeksi ja pitänyt tätä tunnustuksen tähden kunnon miehenä. Kohtaus osoittaa, että Perttu on toisenlainen kuin isänsä, varsinkin kun kyseessä oli Pertun nimikkoporo.

Hautajaislomalle tullut Nestori pehmenee niin, että sallii vaimonsa pitää Toivolle muistoseurat – mutta vasta sitten, kun hän on palannut armeijaan.

Huumoriakin on

Kai Hirvesnoron mielestä Myrskyssä Koillismaassa ei ole huumoria. Ainakin yhdestä kohtauksesta sitä kuitenkin löytyy ja vieläpä roppakaupalla.

Nestori Malinen ja venäläiset sotilaat huutelevat keskenään: ”Hei, Tallinnan miehet! Tulukaa soppajonoon!” ”Tulkaa te tänne! Meillä on paksua limppua ja kaalisoppaa ja kaalisopassa lihaa!” ”Meillä on paremmat evväät…Pakettileipä ja hernesoppa eivät lopu. Sijanlihaa on vaikka lampaat söisi!” ”Tulkaa tänne! Meillä täällä on naisiakin!” ”Ei me tuu…! Jos niille natuille ette mittää voi, niin laittakaa tänne. Meillä on mahottoman isoheppisiä nahkatykkejä, hehehe.”

Komppanianpäällikkö Kosti Mäkinen määrätään antamaan Nestorille rangaistus ”sotasalaisuuksien paljastamisesta”. Kosti näyttelee muille ja Nestorille suuttunutta ja antaa tämän puolustautua, kunnes laukaisee tilanteen sanomalla: ”Nyt tapahtuu sotamies Nestori Malisen kohdalla niin, että sinut ajetaan siviiliin…” Määräys vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisesta on näet tullut.

Kapina uhkaa mutta sammuu

Talvella Kauko saa tovereineen tarpeekseen: ”Meitä on loput komppaniasta asialla. Vain upseerit jäivät…Me aletaan talsia Kiestinkiin. Viekööt sieltä vaikka Kakolaan.”

Majuri ei ryhdy voimatoimiin vaan turvautuu psykologiaan: ”Minä en kiellä…Sanokaa kuitenkin Kiestingissä terveisiä, että majuri jäi ja pysyy täällä.” Seuraus on, että kersantti perääntyy: ”No, perkele, ei mekään mennä! [- – -] Ei me jätetä kavereita…”

Upseerin todellinen auktoriteetti ei siis perustu kuriin vaan esimerkkiin, jolla saa sotilaat vapaaehtoisesti seuraamaan.

Sodan sattumanvarainen kauheus

Kaukon rykmentti on sijoitettu Uhtualle. Kaukon kaveri Joonas Niemi lähtee riu’ulle, joka rintamalla toimittaa huussin virkaa. Kuuluu ujelluksen ääni, jonka kaikki tuntevat.

”Joku juoksi etäämpänä olevasta notkelmasta ja huusi:

–  Siellä joku istui juuri riu’ulla! Siellä on vain kuoppa.

Kauko ja Kieppi juoksivat ilman sopimusta samaan suuntaan. Lähellä notkelmaa nosti Kauko maasta jalkineen. Katsoi sitä hämäryyttä vasten ja sanoi:

– Nastapohjat…!”

Ei mitään muuta – lukija tajuaa, miten Joonas Niemen on käynyt. Päätalokin osaa siis tiivistää.

Sota muuttaa Kaukoa

Sota antaa Kaukolle itseluottamusta. Hän, joka nuorena joutui syömään kunnan jauhoja, täyttää jo toisessa sodassa ”miehen reikää”. Kaukon tulkitsee jopa nuoruuden katkeruuden tarpeelliseksi kannustimeksi. ”En ole ollenkaan tarpeeton henkilö. Samalla asialla ollaan kuin toisetkin. Tällä kertaa ei ole kenenkään leipä leveää, mutta kunhan tämä reissu on tehty, saattaa elämä vielä tarjota paljonkin yrittävälle miehelle.”

Vaikka armeija jos mikä perustuu hierakiaan, Kaukon mielessä siellä ei samanlaista jakoa ”parempiin” ja ”huonompiin” ihmisiin kuin kotipaikkakunnalla: ”Rintamalla ovat kaikki meikäläisiä. Tarkoitan sotamiehiä ja aliupseereja ja osaa upseereistakin.”

Äidin silmissä Kauko on kuitenkin omaksunut armeijassa huonoja tapoja. Jopa kotona poika kiroilee ja puhuu kaksimielisyyksiä. Äidin moitteisiin Kauko vastaa: ”Siellä rintamalla vain on vieläkin vaikeampi olla sellaisen äidinpojan. Toisten ihmisten tappaminen ei ole helppoa…Varsinkaan kun ei osaa vastapuolen miehiä vihata.”

Myös sodan jatkuminen kyllästyttää Kaukoa: ”Tuntuu toivottomalta, kun näitä armeijan rytkyjä ei pääse ollenkaan luovuttamaan. Toinen sota samalla reissulla. Siinä on nielemistä.”

Elma kyllästyy odottamaan Kaukoa

Elma on kirjeissään Kaukolle ja myös Kaukon Aili-sisaren kautta vakuuttanut olevansa tietämätön, miksi Kauko on häneen suuttunut. Kauko ei joko vastaa kirjeisiin tai esittää vihjailuja, joita Elma ei käsitä.

Kaukoon ei tehoa edes äidin vetoomus: ”Että omalle lapselleen jokainen äiti haluaisi hyvän elämäkumppanin, Elmaa parempaa ei ole…sinulle.” Kaukon luulisi älyävän, että jos Elmasta liikkuisi juoruja, äiti ei sanoisi näin, mutta ei.

Lopulta Elma kyllästyy Kaukon saamattomuuteen ja lähtee lotaksi Karhumäkeen. Siellä hän antaa ”kunniansa” häntä kuukausia vonganneelle luutnantille. Ilmeisesti motiivina on silkka kyllästyminen: kun ei ole saanut sitä jota rakastaa ja sota vain jatkuu, millään ei ole mitään väliä.

Jälkeenpäin Elma antaa luutnantille tunnustusta siitä, ettei tämä antanut katteettomia lupauksia saadakseen hänet sänkyyn. Silti kuva luutnantista, joka on kirkkoherran poikana ”paremmasta perheestä”, ei ole kaunis.

Nuoret naiset ihastuvat saksalaisiin

Palattuaan äitinsä kuoleman jälkeen kotiin Elma ryhtyy suhteeseen saksalaisen yliluutnantin Hans Böhmerin kanssa. Isä Nestori Malinen suhtautuu suhteeseen  myötämielisesti saatuaan pullon konjakkia.

Elma ei ole ainoa. Myös Kaukon sisar Aili ja monet muut seurustelevat saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kai Hirvasnoro esittää blogissaan selityksen: ”Kun muistelee sarjan aiempien osien korpikylän nuorten naisten näköalattomuutta, tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi se, että saksalaisiin upseereihin ja herrasmiehiin oli helppo ihastua.”

Toinen selitys tulee ilmi Elman mietteistä: Hans on hyvä rakastaja. ”Aina Hans hyväili niin lämpimästi, vaikka kuinka monta kertaa samana yönä hänet otti.”

Ja kolmas selitys on yksinkertaisesti, että saksalaiset olivat läsnä paikkakunnalla, mutta omat nuoret miehet ovat rintamalla.

Saksalaisten vankileirin ankarat olosuhteet

Monet sota-ajan asioista, joista nykyään puhutaan ”vaiettuina”, löytyvät melko varhain romaaneista.

Myrskyssä Koillismaassa saksalaiset rakentavat paikkakunnalle vankileirin. Sen kauheat olosuhteet ovat yleisessä tiedossa: ”Sanoivat jo yli sadan vangin ruumiin lepäävän minkä missäkin vankileirin ympärillä. [- – -] Miten saman valtakunnan miehet osaavat olla noin raakoja toisilleen? Saksalaisia on aina kehuttu niin sivistyneiksi ihmisiksi.”

Sammalsuon mökissä on tapana auttaa paria vankia, jotka käyvät talossa vakituisesti. Josef Leber tuo Maijalle tupakkaa ja saa Sammalsuolla aterian sekä mukaansa leipää, voita ja suolasärkiä.

Toinen Sammalsuolla käyneistä vangeista, Hermann, ammutaan työpaikalta poistumisesta ja häneltä löydetään leipää ja voita, jotka väitetään varastetuiksi.

Kaukolla taas ikävä naiskokemus

Kauko taas saa Oulussa vahvistuksen käsitykselleen, että kaikki naiset pettävät. Kirjeenvaihtotoveri on mennyt vain pari viikkoa aiemmin naimisiin, mutta silti valmis pettämään miestään. Eikä siinä kyllin: naisen ystävätär, joka on yöllä maannut samassa huoneessa toisen miehen kanssa, on valmis samaan Kallen kanssa, kun tilaisuus tarjoutuu. Naisilta puuttuu siis solidaarisuus.

Uhtualle palattuaan Kauko huomaa saaneensa tippuritartunnan. Kaukon aikoo tapattaa itsensä, jottei tuottaisi häpeää äidilleen. Hänen kaverinsa Jalo Kieppi kuitenkin taivuttaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Sairaalavaihe sivuutetaan, kun Iijoki-sarjassa sille omistetaan osa Tuulessa ja tuiskussa.

Perheen hyvästely loman jälkeen

Kosti Mäkinen kutsutaan 1944 kesken kylvöloman armeijaan. Lukija arvaa, että kyseessä on puna-armeijan suurhyökkäys.

Herkästi Päätalo kuvaa vähäsanaista hyvästijättöä. Poikansa Kosti nostaa ilmaan ja sanoo: ”Muistakaa olla kilttejä poikia. Muistattehan?” Vaimolleen Kosti ojentaa kätensä ja sanoo: ”Näkemiin, Irja. Älä huolehdi minusta.”

Irja vastaa luottavansa samaan kuin äitinsä, joka on lähettänyt Kostin kautta terveisiä pojalleen Pertulle ja sanonut: ”Mitäpä minä muutakaan voin, kun uskoa, että Jumala tekee niin kuin parhaaksi näkee.”

Itse torjuntataisteluista ei kerrota. Myöhemmin mainitaan, että Perttu Sääskilammi ja Hilja Naavala olivat Kannaksella löytäneet toisensa.

Suhde saksalaisiin muuttuu

Kai Hirvasnoro pitää epäuskottavana, että Nestori Malinen ja Akseli Naavala ”ikään kuin tajuavat leirin raakuudet vasta aivan jatkosodan loppuhetkillä kun todellisuudessa meno kauhistutti Isokummun asukkaita alusta alkaen.” Isokumpu tarkoittaa Iijoki-sarjan taloa, jonka isäntä menettää vaimonsa saksalaiselle.

Tähän voi lisätä, että epäuskottavuutta lisää se, että Sammalsuon mökissä leirin oloista tiedettiin alusta asti.

Vai onko se sittenkään epäuskottavaa? Maija kohtelee vankeja kuin äiti lapsiaan, kun taas Nestoria miellyttää saksalainen konjakki. Hänen mielensä muuttuu, kun hän todista omin silmin, miten pakoa yrittänyt vanki tapetaan.

Elmakin arvostelee Hansille vankien kohtaloa. Hänen tunteensa ovat muutenkin viilenneet, kun hän on saanut selville, että Hans on naimisissa ja kahden lapsen isä. Silti hän ei katkaisee suhdetta.

Myös tässä asiassa Päätalo välttää moraalista mustavalkoisuutta. Jälkeenpäin nimismies Pukkila näkee oikeana, että piti yllä hyviä suhteita saksalaisiin. Hän uskoo sen edesauttaneen, että paikkakunta välttyi Lapin sodan aikana suurimmilta tuhoilta.

Lapin sota

Kun Suomi solmii Neuvostoliiton kanssa aselevon, Hans kutsuu suomalaisia pettureiksi: ”Te olette kaikki oikeita mullikoita. Kaksinaamaista peliä pidätte. Mutta Saksa ei ole vielä polvillaan. Syyttäkää sitten itseänne, kun johtajan viha kääntyy teitä kohti.”

Paikkakuntalaiset määrätään taas evakkomatkalle. Sitä ei kuitenkaan kuvata – Päätalo osaa siis välttää toistoa.

Sen sijaan kerrotaan, miten Malisen perhe piiloutuu metsään. Nestori pukeutuu ”Lappland-Teufeliksi” ja pelästyttää saksalaiset. Talo jää polttamatta.

Vanki Josef Leber karkaa ja lähtee pakomatkalle kohti Neuvostoliittoa mutta uppoaa suohon.

Kun suomalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle, Elma haavoittuu saksalaisten miinasta.

Itsensä silpominen vai käpykaarti?

Kauko joutuu vielä Lapin sotaan. Pelätessään osuvansa miinaan hän pohtii käpykaartiin menoa tai telomalla tarkoituksella jalkansa.

”Ihmiset nauravat sotilaskarkurista. Sanovat, että vapaaehtoisena se Sammalsuon poikakin lähti, mutta käpykaartiinpa liittyi…En saa olla kotona. Kun toiset palaavat reissultaan, minua kuskataan linnaan.

Hiki tirisi otsalle. Ei, semmosta häpeää en kestä. Tämä teko vain kylmäverisesti ja harkiten. Pääsen sairaalaan. Jalka on kyllä iäksi pilassa, mutta eiköhän sillä jotenkin kenkkää. [- – -] Nyt käsittelen sytytintä. Vielä muutamia sekunteja. Jämähtää ja toiset jatkavat pohjoista kohti…

Toiset jatkavat…Ajatus tarttui ja jyskytti mielessä. Toiset jatkavat ja jaksavat. Minä kurja silvon itseni. Kaverit jaksavat vieläkin. [- – -] Vaikka tekoni ei koskaan tulisi muiden tietoon, kalvaa se aina mieltäni. [- – -] Invalidi! Siinäkin on miesriepu, jolta on mennyt jalka. Noin se käypi sodassa. Parhaat siellä joutuvat kärsimään, sanoisivat ihmiset. Ei jumaliste…! Riittää että olen tippurisairaalassa ollut. Kavereitani en petä…Jämähtäköön saksalaisten miina jos niikseen on…”

Kauko tunnustaa aikeensa kaverilleen Jalo Kiepille, joka vuorostaan paljastaa aikoneensa aiemmin tahallaan palelluttaa itsensä. ”Mie ajathelin, ethä nolo on kaverhiaan semhoseen paikhaan jäthää. Sie kun jaksot, niin en miekhän ilenny…”

Lopulta siis ratkaisevia perusteita kestää on negatiivisesti häpeän välttely, positiivisesti solidaarisuus tovereita kohtaan.

Päätalo ei jätä asiaa tähän. Simo Mutka on tahallaan jäänyt laivasta Oulun satamassa. Lukija ei tuomitse tätä, vaan pikemmin ihmettelee, että tämä on kestänyt niinkin kauan.

Elma hyväksyy moraalisen tuomion itsestään

Ne, jotka evakosta tai sotareissulta palaavat, ovat muuttuneet, samoin koko selkonen.

Toisaalta nuorten haaveet päästä muualle, helpompiin oloihin, hautautuvat sodan myötä. Kotipaikkakunnalla on ilmeisesti helpompi – tai ainakin vähemmän vaikea – toipua sodan fyysisistä ja henkisistä vammoista.

Elma on loukkaantunut vakavasti miinan räjähdyksestä: toisesta kulmasta on lohjennut iso pala, poskeen jää arpi, eikä ole varmuutta, tulevatko jalatkaan entiselleen.

Elma saa siis ”synnistään” pahemman ja ennen kaikkea lopullisemman seurauksen kuin Kauko. Ennen kaikkea seksuaalinen lankeemus leimaa naisen loppuiäksi. Elma jopa hyväksyy itsestään nimitykset ”saksalaisen jalkavaimo” ja ”upseerin patja”.

Toisaalta kirjailija on selvästi osoittanut, että Kauko on saamattomuudellaan vahvasti syyllinen Elman ”lankeemuksiin” eikä tämä itsekään ole ”puhdas”.

Auku ja joutsen

Kaukon nuorempi veli Auku veli on innokas metsästäjä. Jatkosodan keskivaiheilla hän äkkää joutsenen ja ampuu sitä. Koska lintu vain haavoittuu, Auku ampuu toisen kerran. Silloin ase räjähtää ja Auku kuolee.

Kyseessä on teoksen toinen symboli Elman saaman ristin lisäksi. Jo Kalevalassa joutsenen, pyhän linnun, ampuminen tulee Lemminkäiselle kohtalokkaaksi.

Sota on siis turmellut kaiken, mutta silti eloonjääneiden on jatkettava elämää.

Sodan jälkeen: Kalle vs. Kauko

Iijoki-sarjassa Kalle muuttaa sodan jälkeen kirjailijan tavoin Tampereelle, jossa avioituu, opiskelee rakennusmestariksi, pettää jatkuvasti vaimoaan, eroaa viimein tästä ja ryhtyy kirjailijaksi. Sen sijaan Kauko palaa kotiseudulleen.

Sen sijaan Kauko menee teoksessa Myrskyn jälkeen (1965) naimisiin nuoruudenrakastettunsa Elma Malisen kanssa ja ryhtyy pienviljelijäksi. Pariskunnan välejä hiertää kuitenkin Kaukon mustasukkaisuus Elman sodanaikaisesta suhteesta saksalaisen sotilaan kanssa. Kauko kuvittelee mustasukkaisesti, että vaimolla olisi edelleen muita miehiä.

Kai Hirvasnoro kirjoittaa blogissaan: ”Elman nöyryys Kaukon kohtausten edessä taas tuntuu epäuskottavalta.” Pahempaakin: nykyperspektiivistä se, että ympäristö neuvoo Elmaa ”ymmärtämään” Kallea, joka on kokenut raskaat sotavuodet, on sovinistista ja epäoikeudenmukaista. Elmallahan se raskain koettelemus on ollut, vakava haavoittuminen.

Kaukon kautta kirjailija saattoi kokea eräänlaisen vaihtoehtoisen elämän. Kaukon ja Elman nuoruuden haaveet eivät toteudu vaan elävät niin sanotun tavallisen elämän kotiseudullaan.

Sen sijaan Iijoki-sarjassa Kallen unelma kirjailijan urasta toteutuu mutta lapsuuden ankarien kokemusten takia tämä ei pysty kokemaan tyydytystä.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Päivitetty 31.1.2018 (joitakin pieniä lisäyksiä ja korjauksia tekstiin sekä sitaattien korjauksia)

Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Itään ja Autius lehtipuissa

Itään ja Autius lehtipuissa kertovat, miten Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion nuoruuden unelma Suur-Suomesta näytti 1941 täyttyvän ja miten sota vaikutti aviopuolisoiden suhteeseen.

Itään (2002) ja Autius lehtipuissa (2003) ovat neljäs ja viides osa viisiosaisesta kirjasarjasta Valistuksen sukutarina, jonka Katarina Eskola on toimittanut vanhempien kirjeistä ja päiväkirjoista. Edelliset osat ovat Kahden (1999), Yhdessä (2000) ja Sodassa (2001).

Talvisotaa ja välirauhaa käsittelevästä Sodassa-teoksesta olen kirjoittanut blogiini aiemmassa artikkelissa, jossa olen kertonut lyhyesti myös Elsan ja Martin taustasta ja romanssista.

Itään alkaa jatkosodan alusta ja päättyy vuoden 1942 toukokuuhun, jolloin Martti kotiutettiin armeijasta. Autius lehtipuissa käsittää jatkosodan loppuosan ja ensimmäiset rauhan vuodet Elsan kuolemaan tammikuussa 1951 asti.

Kuten ennenkin, puhun päähenkiköistä vain etunimillä.

Ei aiempaa innostusta Natsi-Saksaa kohtaan

Elsa ja Martti kuuluivat nuorina Tulenkantajiin, Elsa kirjallisuuskriitikkona ja Martti runoilija P. Mustapäänä.  Kun muut ryhmäläiset matkustivat Ranskaan, Elsan määränpäänä oli Englanti, josta hän 1928 julkaisi kirjan Vanha iloinen Englanti. Martti kävi pari kertaa 20-luvulla Saksassa. Molemmat matkailivat Virossa ja Pohjoismaissa.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet olivat nuorina Akateemisesta Karjala-Seuran (AKS) jäseniä, mutta erosivat Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Lehti suhtautui Natsi-Saksaan paljon kielteisemmin kuin perinteinen Valvoja-Aika: myönteisiä artikkeleita Saksan sisäpolitiikasta oli vain yksi. Kiertäen samasta asiasta kertoo sekin, että vuodesta 1937 alkaen Saksan sisäpolitiikasta ei kirjoitettu mitään mutta samaan aikaan julkaistiin useampi artikkeli Englannista.

Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori) olivat mukana kolmi-nelikymppisen kulttuurieliitin keskusteluissa, jotka julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Osanottajista vain Olavi Paavolainen oli innostunut Natsi-Saksasta, koska se edusti uutta. Muiden mielestä Suomen oli otettava kulttuurivaikutteita Englannista.

Kesäsotaan lähtö riemumielin

Jatkosodan aikana Martti toimi ensin 7. tiedotuskomppanian päällikkönä, joka Saaristomerellä, Ahvenanmerellä ja Hankoniemellä. Sitten hän pääsi omasta hakemuksestaan rintamakirjeenvaihtajaksi VI armeijakuntaan ja ylennettiin pian 1. tiedotuskomppanian päälliköksi Laatokan Karjalaan ja Aunukseen. Tammi-helmikuussa 1942 Martti toimitti Olavi Paavolaisen kanssa teosta Taistelu Aunuksesta, jonka julkaisemisen sensuuri lopulta esti sotaonnen käännyttyä. Helmikuussa Martti palasi komppaniaansa Aunukseen, mutta maaliskuussa hänet määrättiin Päämajaan Mikkeliin tarkistamaan toisten rintamakirjeenvaihtajien tekstejä. Huhtikuun alussa hänestä tehtiin Päämajan rintamatiedotustoimiston päällikkö, mutta hänet kotiutettiin jo toukokuun alussa.

Olavi Paavolainen esittää Synkän yksinpuhelun alussa, että tavallisten sotilaiden mieliala on jo kesäkuussa 1941 sotaa vastaan. Sen sijaan Martti kuvaa TK-artikkelissaan etenevää armeijaa niin elävästi ja havainnollisesti, että rivistöt ja tien suorastaan näkee silmissään ja korostaa innostusta, jota hän muistiinpanojensa ja kirjeittensä mukaan myös itse tuntee.

Toki Paavolaisen kuvaamaa skeptisyyttäkin epäilemättä on, mutta vielä useammat muistavat jälkikäteen sodan alun mielialansa lopputuloksen valossa.

Wolf H. Halsti kertoo muistelmissaan, ettei ole koskaan saanut yhtä paljon palautetta kuin Suomen kuvalehdessä julkaistusta artikkelistaan Isät katsovat poikiaan, jossa uutta sotaa kuvataan ”ylösnousemuksena”.  Postia ”tuli lukeneilta ja työmiehiltä, vanhoilta ja nuorilta, naisilta ja miehiltä, ja reaktio oli yksimielinen: nyt palautetaan Suomen turvallisuus!”

 

Martti itsesensuroi Suur-Suomi innostusta

Entiselle AKS-läiselle Martille Suur-Suomessa on kyse nuoruuden unelman toteuttamisesta. Se on tosin ollut syrjässä monet vuodet, mutta nyt se näyttää viimein toteutuvan. Oula Silvennoinen on osoittanut, miten Suur-Suomi innostukseen tempautuvat kesällä 1941 mukaan monet sellaisetkin, joille asia ei ole ollut läheinen tai jotka ovat pitäneet sitä epärealistisensa haaveena.

Sodan jälkeisessä Suomessa Itä-Karjalan valloitus tuntui ulkopoliittisesti arkaluontoiselta. Niinpä Martti 1969 julkaisemassaan teoksessa Me marssimme Aunuksen teitä jätti pois ja muunteli tekstiä, kuten Eskola esipuheessaan monin esimerkein osoittaa.

Jäljelle jäi kuitenkin mm. kohta: ”On huvittavaa nähdä ja kuulla, miten nämä entiset tulenkantajat pursuavat Suur-Suomi-aatetta. – Yleensä on sanottava, että juuri Paavolainen, Jylhä ja Pälsi ovat ainoat aatteen miehet tällä hetkellä.” Kuten Eskola sanoo, teoksen lukija saattoi saada käsityksen, että Martti naureskelee muiden innostukselle, johon hän ei itse ota osaa. Kohdan voi tulkita myös niin – ja se liene ollut Martin alkuperäinen tarkoitus – että tämä on mielissään, kun läheiset keskustelukumppanit ovat vihdoinkin omaksuneet ”oikeat” mielipiteet.

Tällaiset keskusteluhetket muistaen Martti ei tietenkään voinut hyväksyä Paavolaisen Synkässä yksinpuhelussa sodan jälkeen antamaa kuvaa. Toisaalta Martti teki itsesensuroimalla teoksensa Me marssimme Aunuksen teitä juuri sen, mistä hän oli 1946 Olavi Paavolaista syyttänyt: hän pienensi sekä omaa että muiden, esimerkiksi ihailemansa kenraali Paavo Talvelan, innostusta Suur-Suomeen. Paavolaista koskeva kohdan Martti sen sijaan jätti jäljelle – ilmeisesti näpäyttääkseen tämän kritiikittömiä ihailijoita. Pääasiasta, jatkosodan väistämättömyydestä talvisodan ja välirauhan jälkeen, Martti ei teoksessaan tinkinyt.

Tiedemiehenä Martti tiesi hyvin lähteiden ja kontekstin merkityksen. Siitä huolimatta hän ilmoitti teoksen Me marssimme Aunuksen teitä olevan päiväkirja. Tosiasiassa se perustui Eskolan mukaan pääasiassa vaimolle lähetettyihin kirjeisiin ja TK-artikkeleihin.

Tyttären suruksi Martti häivytti Elsan osuuden samalla tavoin kuin teoksen Nuoruusvuodet kohdalla; syyksi Eskola arvelee isän toista avioliittoa.

Ehkä syitä oli sodan kohdalla muitakin: aihetta kuvattiin aikoinaan vain julkisesta ja miesten näkökulmasta, johon eivät sopineet Martin joulun alla 1941 lähettämän kirjeen yksityiset tunnot, että hänen mielensä täyttää ”vain yksi ajatus: milloin pääsen kotiin”.

Elsa kotirintaman propagandistina

Myös Elsa on sodan alkaessa intoa täynnä. Kirjeissään miehelleen hän arvostelee kärjekkäästi Väinö Tanneria, joka radiopuheessaan ”varoitti yltiöisänmaallisuudesta, johon liittyi laajoja tavoitteita ja epäkansanvaltaisuutta”. Elsa ottaa tuekseen Suomen kuvalehden numeroissa 30 ja 31 julkaistuihin Wolf H. Halstin kirjoituksiin Aamun sarastaessa ja Me piirrämme miekalla rajan.

Jos on uskominen Halstin muistelmia, Elsa ei täysin tajunnut tämän kirjoituksen tarkoitusta. Edellisessä kirjoituksessa Halsti oli kannattanut rajan siirtoa idemmäs, mutta puolustuksellisista syistä. Kun Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky oli aiheuttanut negatiivisia reaktioita tavallisten sotilaiden keskuudessa, Halsti laati jälkimmäisen kirjoituksen, jossa näennäisesti tuettiin päiväkäskyä, mutta esitettiin perusteluksi aatteellisen ristiretken sijasta puolustukselliset näkökohdat.

Sen sijaan Elsa vetoaa siihen, että itäkarjalaiset ovat samaa kansaa kuin suomalaiset. Hän kiittää Jalmari Jaakkolan Suomen idänkysymystä ymmärtämättä tai välittämättä, että tiedettä (historiaa, kielitiedettä ja kansanrunoutta) on taivutettu politiikan vaatimusten mukaan. Vielä vähemmän hän oivaltaa tai välittää, että teoksella – joka oli ilmestynyt ilman sensuurin hyväksyntää – on länsivalloissa Suomelle epäedullinen vaikutus. Näin toteaa Eskolan lainaama Kustaa Vilkuna toteaa teoksessaan Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Vilkuna toimi sotasensuuri- ja tiedotustoiminnan tarkastusviraston päällikkönä 1939–1943 ja Valtion tiedoituslaitoksen (VTL) päällikkönä 1943–1944.

Elsa katsoo myös Suur-Suomen toteuttamiseen Suomen omassa vallassa. Halsti taas on sitä mieltä, että rajoista päätettäisiin lopullisesti rauhansopimuksessa, johon vaikuttaisi ratkaisevasti suurvaltojen välisen sodan lopputulos. Siihen asti sosialidemokraattisen lehdistön pidättyvä linja turvaa parhaiten tärkeimmän: kansan yhtenäisyyden.

Elsa haluaa aktiivisesti vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen Suur-Suomen hyväksi. Hän valikoi Yleisradioon mietelauseita ja varaa jo etukäteen sopivia lauseita voitokkaita sotatapahtumia varten. Tässä hän joutuu ristiriitaan sensuurimääräysten kanssa, joiden mukaan julkisuudessa sotaa ei pitänyt nimittää hyökkäyssodaksi eikä puhua suoraan Itä-Karjalan pysyvästä liittämisestä Suomeen. Elsa ei tällaista pidättyvyyttä hyväksy.

Hylätyksi tulee myös Elsan ehdotus: ”Jokaisen kansan tulee itsesäilytysvaistonsa nimissä ajaa omia etujaan ja yhtä kovin keinoin kuin muut ovat ajaneet sen vastaisia etuja.” Se on Yleisradion ohjelmapäällikön Ilmari Heikinheimon mielestä ”suden moraalia”, joka juuri ”on vienyt kansat vihaan ja sotaan toisiaan vastaan ja ihmiskunnan siihen umpikujaan, missä se nyt on”.

Elsa on Suomessa yleiseen tapaan valtioon samastuva intellektuelli – ei tosin kritiikittömästi, sillä hän pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan myös  päättäjiin, jotta nämä omaksuisivat hänen omat aatteensa. Näitä hän pitää itsestään selvästi kaikille kansalaisina parhaina. Hänen mieleensä ei tule, että sosiaalidemokraateilla ja suomenruotsalaisilla on hyvä syy vastustaa heimoaatetta: sen pohjalle rakennetussa Suomessa heille tärkeät arvot olisi syrjäytetty.

Suhtautuminen ”ei-kansallisten” ja sotavankien kohteluun

Katarina Eskola haastaa lukijat pohtimaan, puolustivatko Elsa ja Martti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen ”tuhoamis-” vai ”vapauttamis- ja auttamismielessä”. Kysymyksenasettelu on anakronistinen: se, minkä Elsa ja Martti näkivät vapauttamisena, nähdään nykyisin toisin.

Elsan nationalismi perustuu uskoon, että kuuluminen kansakuntaan syntyy ikään kuin luonnollisesti kielen ja etnisyyden perusteella. Näin ollen Suomen kansaan kuuluvat vienalaiset, aunuslaiset, vepsäläiset jne ja Suomen rajojen pitää noudattaa kielirajoja.

Samoin Elsa on varma, että Itä-Karjalan liittäminen Suomeen sujuu nopeasti ja kivutta. Varsin huolettomasti Elsa lähtee siitä, että itäkarjalaiset omaksuvat suomen kielen ja kaikki suomalaiset instituutiot; oman uskonnon he sentään olisivat saaneet pitää.

Nykyisen käsityksen mukaan kansakunta on ”kuviteltu yhteisö”, jota rakennetaan tietoisesti. Tältä pohjalta on selvää, että koska itäkarjalaiset eivät olleet koskaan kuuluneet Suomeen (tai Ruotsiin), he jäivät autonomian ajan ”kansakunnan rakentamisen” ulkopuolelle.

Päinvastoin, siteet Venäjään ja venäläisiin olivat jo muodostuneet kiinteiksi siitä asti, kun kristinusko saapui alueelle idästä. Ortodoksisille karjalaisisille katoliset (myöhemmin luterilaiset) suomalaiset olivat vääräuskoisia ”ruotseja”.

Etnis-kielellisen nationalisminsa pohjalta Elsa ei epäröi ehdottaa, että ”ei-kansalliset” ainekset, siis muut kuin suomensukuiset, pitäisi karkottaa Suur-Suomeen liitettävästä Itä-Karjalasta. Martti kertoo vaimolleen luottamuksellisesti, että tällaisia suunnitelmia onkin. Tällaista kutsutaan nykyisin ”etniseksi puhdistukseksi”.

Elsan ja Martin lähtökohta, että venäläiset ovat Itä-Karjalassa ”vieraita”, vaikka heitä on siellä asunut aina ja varsinkin Aunuksessa oli läheiset suhteet Pietariin. Toki on totta, että venäläisten ja muiden neuvostokansallisuuksien osuus on neuvostoaikana suuresti lisääntynyt, kun Karjalan autonomiseen tasavaltaan on tuotu muualta maasta työvoimaa. Väestönsiirtoja ei myöskään tuolloin pidetty sillä tavoin pahana asiana kuin myöhemmin: esimerkiksi Turkki oli lähettänyt kreikkalaiset Kreikkaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja päinvastoin.

Martti mainitsee kirjeessään tammikuussa 1942, että sotavankileirillä olisi kuollut nälkään kirjeessään 10 000 henkeä. Luku on tuossa vaiheessa liioiteltu, mutta ylittyy talvikuukausien kuluessa. Syynä ei suinkaan ole vain vaikea elintarviketilanne, vaan sellainen kylmä asenne kuin Martilla: asialla ei ole väliä, koska kyse on ”ryssistä”.

Sodan alkaessa Suomessa ei ollut varauduttu suuriin sotavankimääriin eikä siihen, että sotavankeja jouduttaisiin huoltamaan pitemmän aikaa, koska sodasta piti tulla lyhyt. Kun kävi selväksi, että sota jatkuisi talven yli ja sotavankien kuolleisuus oli alkoi marraskuussa nousta, olisi viimeistään ollut korkea aika puuttua asioihin, jolloin katastrofi olisi vältetty. Humaanista suhtautumisesta olisi ollut myös käytännön hyötyä, kun työvoimaa tarvittiin satojentuhansien miesten ollessa armeijassa, samoin etua Suomen maineelle länsimaissa.

Suhde Natsi-Saksaan ja saksalaisiin

Wolf H. Halsti, joka koki esikuntaupseerina Kiestingin suunnalla ensimmäiset vastoinkäymiset ja ristiriidat yhteistyössä saksalaisten kanssa, lainaa mottiin jääneen JR53:n komentajan Jussi Turtolan lausetta: ”Kyllä me voimme tänne kuollakin, jos siitä on herroille jotakin iloa!” Kohtaus esiintyy myös Paavo Rintalan romaanipari Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa (1979).

Jotakin näistä kokemuksista välittyy Martille, sillä Urho Kekkonen kertoo kirjeessä vaimolleen kuulleensa ”Elsan mieheltä”, ”että suomalaiset eivät arvostele saksalaisia korkealle” (Kekkos-tutkija Juhani Suomen kertomaa Katarina Eskolalle).

Martin ja Halstin kiinnostuksen kohteet seurustelussa saksalaisten kanssa ovat osittain erilaiset. Siinä missä Martti kirjaa mielihyvällä muistiin, mitä alueita Suomi saa Venäjältä sodan jälkeen, Halsti hätkähtää kuullessaan saksalaisten ajatuksia olojen uudelleen järjestämisestä vallatuilla alueilla ja päättelee, etteivät ne ole omiaan saamaan miehitettyjen alueiden väestöä saksalaisten puolelle.

Elsa vierailee Saksassa, jossa hän kymmenenkunnan suomalaisen kanssa osallistuu Saksan tieteellisen ulkomaalaisinstituutin kursseille. Vieraille tarjotaan kaikkea parasta, mutta Elsa joutuu myös kokemaan Berliinin pommitukset. Mitä Elsa kaikesta ajattelee, ei ole jäänyt merkkejä, kotiin lähetettyjä kortteja kirjoitettaessa kun täytyy huomioida sensuuri. Sodan jälkeen Elsa ymmärrettävästi poistaa matkan ansioluettelostaan.

Vanha rakkaus Englantiin säilyy, vaikka Elsa julkisuudessa esiintyy sodan Suomelle 6.12.1941 julistanutta maata vastaan. Verratessaan Churchillin, Hitlerin ja Mussolinin puheita Elsa tulee johtopäätökseen, että ”englantilaisten tapa puhua on rehellisempi, inhimillisempi.” Muutenkin englantilaiset olivat ”humoristisempia ja vähemmän karkeita kuin saksalaiset”.

Jenni Kirves päätteleekin: ”Elsan Suur-Suomi-aate ei siis ollut erityisen saksalaisia ihailevaa vaan perustui ennen kaikkea heimotunteeseen eikä niinkään nojannut innostuneeseen yhteistyöhön asevelimaan kanssa.”

Erilainen suhtautuminen neuvostoliittolaisten ja saksalaisten toimintaan Virossa

Suomalaisessa Suomessa kielisukulainen Viro on 30-luvulla ollut keskeinen kiinnostuksen kohde.

Saksalaisten vallattua Viron Elsa saa kirjeitse tietää, että moni ystävistä on joutunut Neuvostoliiton kesäkuun 14. päivänä 1941 toimeenpanevan joukkokyydityksen uhreiksi. Myöhemmin hän arvostelee Jaan Siirasin (August Annistin) kirjan Viro neuvostokurimuksessa.

Huomionarvoista on, että Elsa pitää suomalaisten arvostelua Viron valinnasta syksyllä 1939 omahyväisenä ja epäritarillisena: ”Ajatteleva suomalainen tosin tajusi heti syyskuun lopulla 1939, että Viron valitsema tie on turmion tie. Mutta sittenkin voimme kysyä: oliko Virolla realistisesti ajatellen muutakaan mahdollisuutta kuin tämä, oliko sen ohella vain kertakaikkisen sankarilisen tuhoutumisen tie toisena vaihtoehtona?”

Myös Martti tuntee myötätuntoa kyydityksen uhreja kohtaan. Sen sijaan hän pitää virolaisten ensi kuvauksia saksalaisista turhina valituksina eikä ilmeisesti oikein ymmärrä, että Virossa saksalaiset ovat miehittäjiä.

Elsa pääsee vähän myöhemmin selville Viron todellisuudesta Natsi-Saksan alaisuudessa. Hän ehdottaa naiivisti ratkaisuksi virolaisten siirtämistä Suomeen. Hän siis hyväksyy Viron alueen liittämisen Suur-Saksaan.

Kotirintaman arkea

Samoin kuin talvisodan aikana Elsa pitää jatkosodan aikana yllä Martin yhteyttä kotiin ja lapsiin kuvaamalla tarkasti pieniä kotoisia tapauksia. Vanhimmat tyttäret Elina ja Marjatta osaavat jo itse kirjoittaa isälle.

Talvisodan tapaan perhe asuu kahden kotiapulaisen kanssa kesähuvilassaan Sammatissa hoitaen viljelyksiä ja kotieläimiä. Omavaraisuudella on ratkaiseva merkitys ravitsemuksen kannalta. Hyötykasvien lisäksi Elsalla riittää tarmoa kukkien hoitoon.

Toisin kuin talvisodan aikana Elsalla ei – ainakaan kirjeiden mukaan – ole alkuun edes pieniä harmeja: hän on terve, sukulaistätiä ei ole vaivoina, kotiapulaiset ovat kunnollisempia ja sotakin sujuu paremmin.

Lapsista Elsa kertoo tasapuolisesti positiivisia asioita, tarkkailee heitä yksilöinä ja korostaa heidän kehittymistään ja itsenäisyyttään: Elinasta ja Marjatasta on jo hyötyä töissä, pienemmistä Matista ja Katarinasta taas on iloa, ja lapset esittävät omasta aloitteestaan isänmaallisia lauluja ja runoja.

Kevään edetessä Elsan mielenkiinto kohdistuu sodan ja kuoleman sijasta elämään ja hedelmällisyyteen: hän toivoo uutta lasta samalla, kun suunnittelee tutkimustaan Ritvalan helkajuhlaa. Teos kuitenkin lykkäytyy, ja Martti viimeistelee sen julkaistavaksi vaimonsa kuoleman jälkeen 1953.

Vasta sodan jälkeen Elsa tunnustaa, miten moninkertainen työtaakka on häntä painanut ja kuinka loppuunväsynyt hän on.

Sodan jatkuessa realismi lisääntyy

Aluksi Elsalla on varsin idealistinen käsitys sodasta. Sellaisen hengen hän haluaisi kuuluvan myös Pekka Tiilikaisen radiolähetyksissä rintamalta. Martti, joka tietää Tiilikaisen kansanomaisen tyylin miellyttävän rintamiehiä, Elsan pehmeästi arvostelun.

Talvella 1942 tuttu Sammatin mies kertoo Elsalle negatiivisia kokemuksia sodasta. Enää Elsa ei arvostele kertojaa huonosta hengestä vaan pitää tärkeänä raportoida Martille, mitkä asiat ovat rintamamiehistä hullusti.

Kesällä 1944 Martti käsittelee varsin asiallisesti venäläisten suurhyökkäystä Kannaksella, torjuu huhut mutta ei lankea illuusioihin.

Suur-Suomen romahdus ei merkitse Martille vain oman nuoruudenunelman romahdusta, vaan hän tuntee syyllisyyttä aunuslaisia kohtaa, joille kolmen vuoden ajan annetut lupaukset on petetty.

Rauhan ja syksyn 1944 herättämistä tunnelmista on aineistoon jäänyt vain joitakin merkkejä. Martille esimerkiksi Lista 1:n vangitsemiset olivat järkytys. Eskola olettaa, että Martti pelkäsi myös omasta puolestaan.

Sota vaikuttaa avioliittoon

Ulkonaisesti – lasten ja ystävien silmissä – Haavioiden avioliitto on tasapainoinen ja onnellinen, ja saman vaikutelman saa Valistuksen sukutarina -sarjan aiemmista osista.

Parilla on harvinaisen paljon yhteistä. Matti Kuusen muistelmista Ohituksia löytyy tuokiokuva Elsan ja Martin yhteistyöstä: tavattuaan Haaviot, joita oli pyytänyt väitöskirjatyönsä ohjaajiksi, Kuusi oli riemuissaan: ”Olin tavannut ihmisen, kaksi ihmistä, jotka tajusivat, mitä ajoin takaa samporunotutkimuksessani, keskustelivat siitä ikään kuin järkevästä yrityksestä, näkivät metodisten vaihtoehtojeni heikkoudet ja vahvat puolet selkeämmin kuin minä itse.”

Sodanaikaisesta kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Elsa ihailee Marttia vilpittömästi: tämän artikkelit ja radioesitelmät olivat hänestä aina parhaita. Martti ei osaa vastata aivan samalla mitalla: Elsa joutuu usein kyselemään, onko Martti lukenut hänen artikkeleitaan tai kuullut hänen radioesitelmiään, ennen kuin Martti kommentoi niitä myönteisesti mutta pidättyvämmin. Joka tapauksessa avioparin välillä vallitsee voimakas keskinäinen kunnioitus ja arvostus (time).

Sota kuitenkin erottaa puolisot vuosiksi. Vaikka Martti kotiutetaan jo toukokuussa 1942, hän ei oikeastaan palaa kotiin siinä mielessä, että perhe yhdistyisi lopullisesti. Elsa joutuu helmikuussa 1944 lähtemään lasten kanssa pakoon pommituksia Sammatin huvilaan, kun taas Martti työskentelee kesänkin Helsingissä.

Katarina Eskolan mielestä hänen vanhempiensa näyttämöt eriytyvät 40-luvun lopulla: Elsa viihtyy kotona lastensa parissa ja naisten yhteisöissä, Martilla on Kesäyliopiston miehisen veljespiirin lisäksi runoilijoiden illanviettoja, joihin osallistuu niin miehiä kuin naisia.

Martti rakastuu ja runoilee

Martin keino selviytyä sodan päättymisestä tappioon on runous. Runoissaan P. Mustapää voittaa takaisin menetetyn luomalla taiteessaan sen ikuiseksi

Tuskin on sattumaa, että Martin rakastuminen Aale Tynniin syttyy samaan aikaan kuin hänen toinen luomiskautensa runoilija P. Mustapäänä alkaa. Kyseessä on haluava ja toisen luo pyrkivä eros-rakkaus mutta myös luduksesta (leikistä) syntynyt filia (ystävyys), kaikinpuolinen vaikutussuhde, sielunkumppanuus. Martin ja Tynnin keskustellessa runomuodon uudistamisesta Elsa jää kirjallisuuskriitikon kokemuksestaan huolimatta syrjään.

Ehkä nuoruuden runottarena säteillyt Elsa on muuttunut Martin silmissä liikaa huolehtivaksi perheenäidiksi; tähän viittaavat joululahjarunot ”mammalle”. Elsan tapa ilmaista rakkautensa auttamisen (pragma) kautta ei riitä Martille, joka menetettyään lapsena äitinsä kaipaa symbioottista suhdetta.

Tosin Aale Tynnikin on äiti ja jopa innoittaa Mustapään Madonna-runoihin, mutta hän on Danten ja Petrarcan runoilijaperinteen mukaisesti naimisissa toisen kanssa.

Puhumattomuus vaivaa, luovuus auttaa

Elsa ja Martti eivät pysty puhumaan menetyksistään ja ongelmistaan keskenään tai lapsilleen.

Onneksi Elsallakin on mahdollisuus purkaa energiansa luovuuteen. Hän suunnittelee elämäkertaa Aino Kallaksesta ja ystävystyy kirjailijan kanssa. Naisena Kallas pystyy antamaan sellaista tukea, jota Martilta on turha odottaa.

Joissakin tapauksessa se, että Eskola pyrkii tulkitsemaan runoja elämäkerrallisesti, häiritsee minua lukijana: yksityistäminen pienentää runoja.

Runossa Verho runoilijan rakkaus säilyy Eskolan mukaan siksi, ettei hänen tarvitse jakaa muusansa kanssa arkea. Paljon enemmän antaa tulkinta, että kyse on miehestä, joka ei pysty kertomaan sotakokemuksistaan edes vaimolleen – tai ihmisestä, joka ei ylipäätään pysty emotionaaliseen läheisyyteen.

Mustapään runousopin mukaan runoilija ei ole sama kuin ”lyyrillinen minä”. Runot tehoavat yhä juuri siksi, etteivät ne ole liian yksityisiä eivätkä aikaansa sidottuja. Kultainen oksa -runon Aeneaan tunnot eivät ole vain sotasukupolven: ”sait sen, josta luovuit: / raukenevan / näit Ilionin, näit / syntyvän Rooman”.

Miten suhtautua Elsan ja Martin sodanaikaisiin näkemyksiin?

Elsan ja Martin mielipiteet ja arvot ovat kovin erilaisia kuin nykyaikana. Niiden taustalla on osittain talvisodan järkytys: oikeuden on voittanut voima.  Sitä me sodan jälkeen syntyneet emme koskaan pysty täysin ymmärtämään, koska olemme lapsesta asti tottuneet reaalipolitiikkaan.

1900-lopun historiallisten mullistusten jälkeen on kuitenkin vähän helpompi ymmärtää, miten jokaisen sukupolven näkemykset ovat sidoksissa omaan aikansa. Ja varmaan monella on takanaan omia erehdyksiä, mikä tekee armollisemmaksi muita kohtaan.

Aikaa on kulunut niin paljon, että sota-ajan kaikkia puolia on mahdollista käsitellä rehellisesti. Se on välttämätöntä nykyisyyttä ja tulevaisuutta varten.

Valitettavasti oppia ei ole otettu: etninen käsitys kansakunnasta on edelleen voimissaan eikä myötätuntoa riitä ”toisia” kohtaan.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista Itään ja Autius lehtipuissa julkaisemiini arvosteluihin (Kanava 7/2003 ja 4-5/2004) sekä Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmään Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Kirjallisuutta

Anderson, Bendict: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Alkuteos Imagined communities. Reflections on the origin and spread of nationalism. Suom. Joel Kuortti. Johdanto: Jouko Nurmiainen. Vatsapino 2007. Sivilisaatiohistoria-sarja.

Danielsbacka, Mirkka: Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-1944. Tammi 2016

Enäjärvi, Elsa: Vanha iloinen Englanti. WSOY 1928.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941-1942. WSOY 1991.

[Halsti, Wolf H.:] Aamun sarastaessa. Suomen kuvalehti 30/1941.

Halsti, Wolf H.: Isät katsovat poikiaan! Suomen kuvalehti 27/1941.

[Halsti, Wolf H.:] ”Me piirrämme miekalla rajan”. Suomen kuvalehti 31/1941.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat. 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Hyvämäki, Lauri: Lista 1:n vangit. Vaaran vuosina 1944-48 sotarikoksista vangittujen suomalaisten sotilaiden tarina. Toim. Hannu Rautkallio. Weilin + Göös 1983.

Jaakkola, Jalmari: Suomen idänkysymys. WSOY 1941.

Kangaspuro, Markku: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä vuosina 1920-1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000. Bibliotheca historica 60.

Kirves, Jenni: Naiset suurta Suomea synnyttämässä. Hurmahenkeä ja hurjaa kieltä. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014.

Kuusi, Matti: Ohituksia. Otava 1985.

Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinossa 1941-1944. Otava 1982.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. 1-2. WSOY 1946.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Rintala, Paavo: Nahkapeitturien linjalla. 2. Romaani. Otava 1979.

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Siiras, Jaan: Viro neuvostokurimuksessa. Piirteitä Viron tapahtumista ja kehityksestä bolsevikkivallan aikana vv. 1939-41. Suom. E. A. Saarimaa.  WSOY 1942.

Silvennoinen, Oula: Kumpujen yöhön – eli kuinka historiallinen muisti vääristyi. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014

Talvela, Paavo: Sotilaan elämä. Muistelmat I. Kirjayhtymä 1976.

Toivola, Lea: Valvoja-Ajan ja Suomalaisen Suomen suhtautuminen Saksan sisäpolitiikkaan 1933-1939. Suomen historian proseminaariesitelmä 28.4.1981.

Westerlund, Lars: Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939-44. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009. Historiallisia tutkimuksia 244.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.

Vilkuna, Kustaa: Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Otava 1962.

Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Sodassa

Sodassa kertoo, miten kansallisten tieteiden parissa työskentelevä intellektuellipariskunta Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio koki talvisodan ja välirauhan.

Sodassa (2001) on kolmas osa Valistuksen sukutarina -kirjasarjasta, jonka Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion tytär Katarina Eskola on toimittanut vanhempiensa kirjeistä ja päiväkirjoista.

Ensimmäinen osa Kahden (1999) käsittää ystävyyden ja seurustelun vuodet 1920-7. Toinen osa Yhdessä (2000) kuvaa kihlausaikaa ja avioliiton kymmentä ensimmäistä vuotta 1928-1939.

Kaksi erilaista rakkautta

Kerron ensin vähän henkilöistä.

Martti Haavio (1899-1973) ja Elsa Enäjärvi (vuoteen 1922 Eklund, 1902-1951) kuuluivat itsenäisyyden ajan ensimmäiseen ylioppilaspolveen.

Puhun pariskunnasta jatkosta etunimillä, koska sukunimen toistaminen olisi liian hankalaa.

Martti rakastui Elsaan ensisilmäyksellä. Rakkaus oli eros-rakkautta: intohimoista pyrkimistä toisen luo. Kun Elsa ei vastannut Martin tunteisiin vaan ihastui tavan takaa muihin miehiin, Martti oli epätoivoinen ja mustasukkainen ja hänen rakkautensa yltyi suoranaiseksi maniaksi.

Onneksi Martilla oli purkautumistie: hän ilmaisi tunteensa P. Mustapään runoissa ironisesti etäännetyssä muodossa. Päiväkirjassaan hän ilmaisi suoraan kiihkeän haltioituneet ja epätoivoiset tunteensa, mutta poisti ne julkaistessaan Nuoruusvuodet (1972). Ilmeisesti muistot olivat edelleen liian kipeitä tai Martti ei vain enää pystynyt eläytymään niihin. Joka tapauksessa Martti leikkasi omastakuvastaan puolet pois, jolloin teoksesta tuli asiallinen ja ulkoiseen keskittyvä.

Lisäsyynä oli toinen avioliitto, jonka takia Martti poisti myös Elsaan liittyvät asialliset kohdat. Martin toinen vaimo Aale Tynni-Haavio teki samoin toimittaessaan jatkon Olen vielä kaukana (1978).

Kun Elsa ”mykistettiin”, kuten Katarina Eskola ilmaisee, molemmista kirjoista poistettiin sukupuolten vuoropuhelu. 20-luvun ylioppilaselämä oli epäilemättä miesvaltaista, sillä Akateeminen Karjala-seura oli vain miehille. Mutta nyt siitä annettiin vielä miesvaltaisempi kuva kuin se todellisuudessa oli ollut.

Elsa toimi tasa-arvoisesti miesten kanssa julkisella näyttämöllä. Martti veti hänet Ylioppilaslehteen, jossa hän peri tämän paikan toimitussihteerinä.

Pari kuului myös Tulenkantajiin, sen ns. kansalliseen siipeen, Martti runoilijana ja Elsa kirjallisuuskriitikkona.

Elsa ei antanut ihastumisen viedä vaan käytti järkeään miettimällä, millaisen avioliiton ja elämänkumppanin hän haluaa. Hän halusi saada kaiken: avioliiton, lapset, uran ja mahdollisuuden osallistua kansalaistoimintaan ja vaikuttaa yhteiskuntaan.

Ratkaisu oli ystävyyteen (lat. filia) ja kunnioitukseen (kr. time) perustuva rakkaus Marttiin.

Pari kihlautui uudenvuodenaattona 1927. Avioliitto solmittiin joulun alla 1929.

Itsenäisyyden alkuvuosikymmenten sivistyneistöperhe

Avioliitolla oli edellytykset muodostua tasa-arvoiseksi kumppanuudeksi. Elsa ja Martti olivat suurin piirtein samanikäisiä ja heillä oli samantasoinen koulutus: molemmat olivat väitelleet kansanrunoustieteestä. Koska he työskentelivät samalla alalla, he saattoivat auttaa toisiaan lähteiden keruussa ja kirjoitusten tyylin hiomisessa. Heitä yhdisti myös suomalaiskansallinen ideologia ja kiinnostus kulttuuriin ja yhteiskuntaan.

Itsestään selvästi Elsa kuitenkin oletti, että nimenomaan Martti tulee julkaisemaan tärkeitä kirjoja, ja kehotti tätä ottamaan päämääräksi pyrkiä kansanrunouden professoriksi.

Tuolloin perheen perustaminen merkitsi itsestään selvästi, että vaimo vastasi kodin ja lasten hoidosta. Toki palvelijat tekivät keskiluokan perheissä enimmät suorittavat työt ja perheenäiti oli ikään kuin työnjohtaja. Apulaisia sai tuolloin helposti ja halvalla, mutta he vaihtuivat usein ja uusia joutui taas opettamaan.

Lapsia syntyi viisi: Elina (myöhemmin Haavio-Mannila) 1933, Marjatta (myöhemmin Koskijoki) 1935, Matti 1938, Katarina (myöhemmin Eskola) 1940 ja Magdalena (myöhemmin Jaakkola) 1943.

Eskola nimittää Elsan rakkautta arkirakkaudeksi. Risto Saarisen termein se oli pragmaa, auttavaa rakkautta. Martti sai täysin omistautua työlleen, kun taas Elsa, joka jatkoi tutkimustyötä ja muuta kirjoittamista kotona, keskeytettiin usein.

Haaviot olivat ajan johtavia sivistyneistöperheitä, suoranainen julkkisperhe, jonka haastatteluja ja perhepotretteja julkaistiin lehdissä.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet erosivat AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Ajan kolmi-nelikyppisen kulttuurieliitin keskustelut julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Ainoa aviopari oli Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori), joka oli toinen kahdesta naisesta. Kukaan osanottajista ei osannut odottanut sotaa.

Aikuiset lapset eivät tienneet isän sotavaiheista

Talvisodan aikana Martti palveli Kannaksella kenraali Öhquistin esikunnassa, joka enimmäkseen sijaitsi Saarelan kartanossa lähellä Viipuria.

Esipuheessaan Katarina Eskola kertoo, että perheen lapset eivät aikuisinakaan tienneet edes, miten kauan isä oli ollut poissa ja mitä hän oli sota-aikana tehnyt. Ei, vaikka asia oli kerrottu Martti Haavion postuumissa muistelmateoksessa Olen vielä kaukana. Perheessä oli ristiriitoja, sillä isä oli vaimonsa ja lasten äidin kuoltua kuoleman jälkeen mennyt uuteen avioliittoon Aale Tynnin kanssa ja aikuiset lapset kannattivat 60-luvun radikalismia.

Sen sijana edesmenneen äidin sota-ajan selviytymistarinat elivät perheen lasten keskuudessa. Niistä vanhimmat lapset muistivat itsekin osan, jokainen vähän eri muodossa.

Sodan syttyminen oli yllätys

Yhdessä-teoksen lopussa kuvataan YH-aikaa aina Martin kirjeeseen 30.11. ja Viipurin ensimmäisten pommituksiin: ”Viipuri on tyhjä.”

Elsa ja Martti ovat niin hyvin informoitu kuin kukaan suomalaisista siviilipuolella ylipäänsä saattaa olla. Läheisiin ystäviin kuuluu esimerkiksi sisäministeri Urho Kekkonen. Silti he – kuten useimmat muutkaan siviilit – eivät usko sotaan.

Elsa, joka on syksystä 1939 ollut lastensa ja apulaistensa kanssa evakossa perheen kesähuvilalla Sammatissa, lähtee Helsinkiin marraskuun lopussa tapaaman Marttia.

Aarni Krohnin teoksessa 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit kerrotaan, että tuomiosunnuntaina 26. marraskuuta Elsa ja Martti ovat visiitillä sisäministeri Urho Kekkosen luona. Vieraiden joukossa on myös muita samasta opiskeluajan ystävien piiristä: Lauri Hakulinen vaimoineen ja Kustaa Vilkuna.

Tuolloin Elsa kiittää opetusministeriö Hannulaa siitä, että koulut on jälleen avattu ja perheet päässeet taas yhteen. ”Koko elämähän on mennyt sekaisin kun perheet ovat hajallaan”, Elsa valittaa. Kekkonen kuitenkin arvostelee Hannulaa koulujen avaamisesta, tällä ei ollut hallituksen lupaa siihen. Vilkuna tiedustelee Kekkoselta, onko tilanne ennallaan ja Kekkonen vastasi että on.

Elsa jää kaupunkiin ja joutuu kokemaan Helsingin ensimmäiset pommitukset 30. marraskuuta.

Martin nuoremmalle veljelle, kirkkoherra Jaakko Haaviolle Elsa kirjoittaa 2. joulukuuta (lainannut Jaakko Haavio: Ajalla vaaran vaivan): ”Kaksi ilmapommituspäivää olin Helsingissä. Ne olivat kauheita päiviä, kun olin miltei liikuntakyvytön. Pahimman hälytyksen aikana menin metsään. Näin, miten ryssän kone paloi Munkkiniemessä.”

Pidättyviä rakkauden ilmauksia

Pommien lisäksi Elsaa uhkaa keskenmeno. Elsa ja Martti ovat ihan tarkoituksella tehneet lasta lokakuun alussa ennen Martin lähtöä YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin).

Pari ilmaisee tällaiset asiat hyvin pidättyvästi. Martin kainosta ilmauksesta ”Kiitos sinun suurenmoisuudestasi” voi päätellä, että tapaaminen on ollut lemmekäs.

Edellisessä osassa Yhdessä Elsa on tehnyt matkan Helsinkiin ja onnittelee Marttia nimipäivän johdosta: ”Kävin tohtori T:llä, joka varmisti asian [= raskauden]. Heinäkuun 2:n päivän tienoilla [on laskettu aika].” Odotettu lapsi oli kirjan toimittaja Katarina Eskola, joka syntyi muutama päivä ennen laskettua aikaa kesäkuun lopussa 1940.

Avioliittonsa aikana Haavioilla ei ole tapana kirjoittaa tunteistaan toisiaan kohtaan, mutta sodan aikana he tekevät niin, joskin hillitysti. ”Ajattelen sinua aina”, Elsa päättää kirjeensä 1. joulukuuta ja vähän myöhemmin: ”Rukoilen puolestasi ja ajattelen sinua.”

Martti on luonnollisesti hyvin huolissaan raskaana olevasta vaimostaan, ja huolta lisää se, että kenttäposti on alkuun hidas ja epäluotettava. Siksi tieto, että Elsa on päässyt takaisin Sammattiin ja kaikki on hyvin, välitetään Martille myös ystävien kautta.

Erossa olo saa varsinkin Elsan kirjoittamaan säännöllisesti, lähes joka päivä. Myös Martti kirjoittaa aina tilaisuuden tullen, joskin harvemmin ja lyhyemmin. Jo kortin tulo on kuitenkin Elsalle tärkeää: se on merkki siitä, että mies on elossa.

Elsa vakuuttaa, että häntä kiinnostavat kaikki Marttia koskevat asiat, mutta erityisesti hän kyselee miehen terveydestä. Siitä vaimo huolehtii parhaansa mukaan antamalla ohjeita ja lähettämällä ruokatarvikkeita ja vaatteita. ”Kirjoita, tarvitsetko jotain, niin lähetän heti”, Elsa vakuuttaa.

Helsingin Sanomien arvostelija piti aikoinaan koomisena sitä, että Martin vilustuminen on Elsalle suuri huolenaihe. Sitä se ei ollut: Elsalta oli aikoinaan kuollut pikkuveli ja -sisar. Ja sota-aikanakin kuoltiin myös vähemmän myös dramaattisista syistä kuin vihollisen luodeista tai pommeista.

Kymmenvuotishääpäivän edellä molemmat puolisot kertovat, mitä toinen hänelle merkitsee. Martti kiittää siitä, ”miten sanomattoman onnen olen saanut elämässä osakseni, kun olen saavuttanut sinut.” Elsa tunnustaa: ”mitä kauemmin olen ollut naimisissa kanssasi, sitä enemmän olen sinua rakastanut.”

Käytännön asioiden hoitoa

Paljon tilaa vie käytännön asioista kuten palkasta ja vuokrasta huolehtiminen. Samalla Elsa pitää Martin kiinni kodissa kertomalla arkipäivän asioista ja lasten kuulumisista. Toisaalta hän kertoo Martille pitävänsä yllä lasten muistoa isästä puhumalla tästä lasten kanssa.

Yleiset ja yksityiset asiat ovat kirjeissä rinnan yhtä tärkeinä. Rauhanneuvottelujen alkamisen jälkeen Elsa kertoo ”toisenkin suuren ilosanoman”: puutarhamaalle on saatu mutaa.

Puutarhan uutiset, varsinkin pussiperunat, saavat Martin innostumaan. Sen sijaan kun Elsa rauhanteon jälkeen hätäilee vuokra-asioista, Martti tuntee, että puhe tulee kuin toisesta maailmasta, jossa valitetaan turhaan pikkuasioista. Martti osaa kuitenkin esittää moitteensa niin hienovaraisesti, että Elsa pyytää anteeksi ja kiittää siitä, että mies viimeinkin kertoo, miten raskasta hänellä on sodan aikana ollut.

Martti opastaa amerikkalaista sotakirjeenvaihtajaa

Vaikka Martti on kenraalin esikunnassa, hän kirjoittaa yleisistä asioista lyhyesti ja asiallisesti, mikä ehkä johtuu vaitiolovelvollisuudesta ja tiedosta, että sotasensuuri  lukee kirjeet. Elsalla on enemmän aikaa esittää spekulaatioita suurvaltapolitiikasta.

Kun joku tuttava vähättelee Martin osuutta ja sanoo tämän olevan ”siviilitöissä mutta sotilaspuvussa”, miehelleen aina lojaali Elsa suuttuu. Martti sen sijaan myöntää, että totta se oli.

Silti Martti tuomitsee Helsingissä olevat ystävänsä. Erityisesti häntä suututtaa se, että toisten armeijassa oloa käytetään itsekkäästi hyväksi, kun virkoja jaetaan uudelleen Suomalaisen kirjallisuuden seurassa. Jo talvisodan aikana Martti Haavion entisen ystäväpiirin tilalle tulevat ainakin osittain upseeritoverit. Yhteys näiden kanssa jatkuu välirauhan aikana, kun aseveljet järjestäytyvät.

Joulukuussa 1939 Martti kertoo opastaneensa Kannaksella rintamamiesten pariin naistoimittajaa, jolla oli ”käskykirje kaikkein korkeimmalta taholta”, siis Mannerheimilta. Katarina Eskola on selvittänyt, että kyseessä oli Martha Gellhorn, Ernest Hemingwayn kolmas vaimo ja presidentti ja rouva Rooseveltin ystävä. Gellhornia opastaessaan Martti Haavio antautuu kirjeissään kerrankin avoimesti tunteellisen isänmaalliseksi sanomalla, että sotilaat ansaitsevat uudet Vänrikki Stoolin tarinat.

Gellhornin kaksi reportaasia talvisodasta sisältyy hänen kirjaansa The face of war. Elokuvassa Gellhorn and Hemingway (2012) on pari kohtausta talvisodasta.

Sukulaistädin tavat ärsyttävät evakossa

Elsalla on moneen muuhun verrattuna asiat hyvin: hänen ei ole tarvinnut mennä vieraiden nurkkiin. Toki hänellä on Sammatin huvilassa sopeutumista maalaisoloihin, mm. sähkön puutteeseen ja pitkiin välimatkoihin.

Aktiivista Elsaa vaivaa myös uutisnälkä: posti ja siis lehdet saapuvat vain kolme kertaa viikossa. Kun Elsa saa hankituksi radion, hän kuuntelee myös ulkomaiden lähetyksiä.

Elsa hoitaa myös yksityisesti sotapropagandaa: hän lähettää ulkomaisille ystävilleen kirjeitä, joissa hän kertoo asioista Suomen kannalta.

Kun Elsan luo evakkoon saapuu vanha sukulaistäti, syntyy ristiriitoja, sillä tädin vanhanaikaiset käsitykset siisteydestä ärsyttävät Elsaa. Koska sodan aikana pikkuasioista ei sovi marista ja näin raskauttaa armeijassa olevaa miestä, Elsa paljastaa asian Martille vasta sodan jälkeen. Omille sukulaisilleen Elsa voi onneksi kirjoittaa avoimesti, ja tunteiden tuuletus helpottaakin hänen oloaan.

Koska Elsa tekee kotona tutkimus- ja muuta kirjoitustyötä eikä nykyisiä kotitaloustöitä helpottavia koneita ole, hän tarvitsee parikin kotiapulaista hoitamaan taloutta ja lapsia. Siksi hän tuomitsee jyrkästi sen, että kotiapulaiset haluavat osallistua sotaponnistuksiin ja epäilee syyksi lähteä lottatehtäviin ”eroottista motiivia”.  Nainen siis tuomitsee kärkkäästi toiset naiset, vaikka miesten lähtöä vapaaehtoisesti ei ole tapana leimata silkaksi seikkailunhaluksi. Toki Elsa on oikeassa siinä, että lapset tarvitsevat hoitajaa, mutta huomaamattaan hän samastaa oman etunsa isänmaan etuun.

Ruotsiin vai ei?

Elsa ei moraalisista syistä halua lähteä Ruotsiin kuin viimeisessä hädässä, sillä hän ei halua antaa huonoa esimerkkiä. Martti luottaa vaimonsa kykyyn arvioida, milloin on syytä lähteä.

Muulloin päättäväinen ja järjestelykykyinen Elsa viivyttelee kuitenkin toimeen ryhtymistä, mihin ehkä vaikuttaa raskauskin. Maaliskuussa junat ovat täyteen varattuja, joten Elsa ei ehkä olisi onnistunut lähtemään, jos se tuolloin olisi näyttänyt tarpeelliselta.

Nykyisin tiedetään, että lapsille kaikkein traumaattisinta on ero äidistä, ja he kestävät pommitukset ja muut sodan hirveydet paremmin kuin saavat olla äidin kanssa. Elsa raportoikin, että ”tytöt eivät ole erityisen jännittyneitä sodasta”. Normaaliuden vaikutelmaa Elsa pitää yllä muun muassa jatkamalla perheen juhlatapoja.

Kotirintamalla ei ymmärretä rintamatilanteen vakavuutta

Elsa kaipaa avoimesti rauhaa, joka hänelle merkitsee voittoa. Mutta kun rauha 13. maaliskuuta solmitaan, se merkitsee alueluovutuksia, jotka tulevat sokkina.

Elsakin on elänyt muun kotirintaman tavoin sotapropandan lumoissa ymmärtämättä todellista rintamatilannetta. Elsa kysyykin ihmeissään mieheltään, miksi rauha tehtiin. Martti vastaa suoraan, ettei armeija olisi kestänyt enempää.

Rauhan tultua Martti raportoi kuulleensa monen sanoneen, että ”raja ei jää tähän”. Sen sijaan Elsa toteaa, että ”en kammoa tällä hetkellä mitään niin kuin sotaa”. Ensimmäisestä maailmansodasta Martti on oppinut, että suursodan aikana asiat kääntyvät ylösalaisin monta kertaa ja mitä tahansa voi tapahtua. Niinpä hän panee toivonsa lopulliseen rauhansopimukseen, jolloin ”ympärysvallat” (tätä ensimmäisen maailmansodan termiä Martti käyttää Englannista ja Ranskasta) muistavat Suomen kärsimän vääryyden.

Välirauhan aikana Elsa alkaa propagoi suurperheitä

Heti sodan jälkeen Elsa lähettää Uudelle Suomelle heti rauhan jälkeen kirjoituksen, jossa hän tekee asiallisesti selkoa, että sodasta on tehtävä kolme johtopäätöstä. Kaikkein tärkeintä on armeijan vahvistaminen, ja toiseksi diplomatian tehtävä on turvata, ettei Suomi jää toiste yksin. Kolmas johtopäätös on, että suomalasia on liian vähän ja väkiluku on saatava kaksinkertaiseksi.

Ihanteeksi Elsa asettaa kuusilapsisen perheen, koska vain se takaa väkiluvun riittävän kasvun. Elsa elää niin kuin opettaa: hän synnyttää jatkosodan aikana 1943 viidennen lapsen Magdalenan, kuudes raskaus päättyy keskenmenoon.

Lasten synnyttäminen ei tietenkään riitä, vaan heidän elinolonsa on turvattava ja perheitä avustettava. Elsa alkaakin propagoida aktiivisesti myös jälkimmäistä asiaa. Näin syntyy naisten yhteistyö yli puoluerajojen ja perustetaan Väestöliitto 1941.

Kun pariskuntaa on aiemmin yhdistänyt kiinnostus samoihin kansallisiin ja kirjallisiin asioihin, nyt miehen ja vaimon mielenkiinto alkaa suuntautua eri asioihin. Samalla sotaolot saavat heidät seurustelemaan pääasiassa oman sukupuolensa edustajien kanssa.

Mustapään runoja talvisodasta

P. Mustapään runoista tunnetuin talvisotaan liittyvä on Satakieli Monrepo’ssa, jonka alussa kuunnellaan satakieltä Monrepos’ssa, siis Viipurissa, ja lopussa ollaan ”Lappeenrannan tiellä – kolkon katkeralla miellä”. Runo ilmestyi kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle (1945).

Muita talvisotaan liittyviä runoja kokoelmassa ovat Kuoleva kantaäiti, Juomalaulu ja runon Kyynikot loppuosa. Katarina Eskolan mielestä myös Sinivuokkoja leppiä kasvavalla rinteellä, jossa ”me sotilaat karheat” ensin torjuvat niin hempeän asian kuin sinivuokkojen poimimisen mutta sitten kuitenkin poimivat niitä, liittyy talvisotaan, sillä Martti kotoutettiin talvisodasta toukokuun alussa.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista kirjoittamiini arvosteluihin (Kanava 6/2000, 9/2001 ja 7/2002, kaksi ensimmäistä paljon lyhentäen) ja Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmiin: Talvisota eri aikojen peilissä 2. osa Talvisota aikalaisten kirjeissä ja päiväkirjoissa sekä Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Olen kirjoittanut blogiini artikkelin myös seuraavista osista Itään ja Autius lehtipuissa, jotka käsittävät jatkosodan alusta ja päättyvät Elsan kuolemaan 1951.

Wikipedian artikkkelit: Elsa Enäjärvi-Haavio, Martti Haavio ja Katarina Eskola.

Kirjallisuutta

Gellhorn, Martha: The face of war. Hart-Dawis 1959.

Haavio, Jaakko: Ajalla vaaran, vaivan. Kirjapaja 1976.

Haavio, Martti: Olen vielä kaukana. Martti Haavio – P. Mustapää 20-luvun maisemassa. Toim. Aale Tynni-Haavio. WSOY 1978.

Haavio, Martti: Nuoruusvuodet.  Kronikka vuosilta 1906-1924. WSOY 1972.

Krohn, Aarni: 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit. Tammi 1989.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat on vaikuttava evakkoromaani ja epäsankarillinen sotaromaani.

Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari) viisiosaisen Kannas-sarjan alkupuoli sijoittuu kuvitteelliseen Suontaan kylään todellisessa Valkjärven pitäjässä.

Kannas-sarjan alkuosat

Ensimmäinen osa Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu kesällä 1925 ja toinen osa Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin syksystä kevääseen.

Keskeisiä henkilöitä ovat eri-ikäiset naiset, ja tapahtumat liittyvät yksityiselämään: avioton lapsi, avioero, vanhusten avioliitto, apen ja miniän lapsi. Yhteisenä sanomana on, että on tullut uusi aika eivätkä vanhat moraalisäännöt enää päde, vaan naisilla on oikeus asettaa etusijalle omat tunteensa ja tarpeensa välittämättä siitä, mitä muut ihmiset heidän ratkaisuistaan ajattelevat.

Tämä saattaa heijastaa enemmän kirjoitus- kuin tapahtuma-aikaa, ainakin siinä mielessä että kyläläiset hyväksyvät melko helposti sovinnaisesta moraalista lipeämisen. Ainoa poikkeus on kaikkia ja kaikkea arvosteleva Akviliina, mutta häntäkään ei lopulta jätetä yhteisön ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Suontaan kylässä eletään idyllissä. Edes sisällissota jälkivaikutuksineen ei ole koskettanut kyläläisiä.

Keskeisiksi henkilöiksi nousevat ystävykset Helmi Elisa ja Martta. He ovat ensimmäisessä osassa 11-vuotiaita tyttöjä ja toisessa osassa 21-vuotiaita nuoria naisia.

Tuolloin Martta on kotikylässään kansakoulunopettajana. Hän rakastaa Aarnea, joka opiskelee Helsingissä. Siellä Aarne ihastuu opiskelutoveriinsa, joka sopii vaimoksi, mutta samaan aikaan hänellä on suhde Marttaan.

Helmi Elisa joutuu äitinsä kuoleman jälkeen vuosia hoitamaan nuorempia veljiään. Kun hän lopulta uskaltaa sanoa vastaan isälleen, tämä häätää hänet kotoa. Hän muuttaa ensin nuorimman veljensä Artun kanssa keittäjäksi Martan koululle ja sitten Viipuriin, jossa asuu ihastus Andreas Karhu.

Naisten ja lasten kylä Kannaksella kesäkuussa 1944

Sarjassa hypätään talvisodan, välirauhan, jatkosodan alun ja asemasodan yli. Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1982) tapahtuu kesäkuussa 1944. Naiset ja lapset ovat palanneet Suontaan kylään ja tekevät siellä miestenkin työt. Nuoremmat miehet ovat armeijassa, vanhemmat työvelvollisina. Vanhukset ovat edelleen evakossa.

Martta ja Helmi Elisa ovat nyt 30-vuotiaita. Ennen romaanin alkua sota on muuttanut heidän kohtalonsa päinvastaiseksi. Andreas Karhun kanssa avioitunut Helmi Elisa on jäänyt sotaleskeksi ja seitsemänvuotiaan Lauran yksinhuoltajaksi. Sen sijaan Martta on viimein menossa naimisiin Aarnen kanssa, jonka vaimo on kuollut pommituksessa.

Sota on läsnä kirjan alusta alkaen: pommilaivueet lentävät kylän yli. Raskaana oleva Martta joutuu rintamalta karanneen sotilaan ahdistelun kohteeksi. Näin osoitetaan, että pahuutta on myös suomalaisissa.

Kun karkuri hiiviskelee talon lähellä, Helmi Elisa ampuu haulikolla varoituslaukauksen ja myöhemmin hän ampuu sairastuneen lehmän. Teot näyttävät, että ihminen tekee mitä vain, kun on pakko, vaikka ensin uskoo, ettei pysty.

Lapsi ei ymmärrä sotasankaruutta

Romaanien vaikuttavin ja koskettavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura. Laura joutuu miettimään itsekseen isänsä kaatumista ja sotaa itsekseen, koska aikuisilla ei ole aikaa.

Kun käsitteet eivät ole selvillä, Laura kuvittelee lopun: ”Laura vihasi Syväriä… [- – -] Sen täytyi olla hirvittävä paikka, kun sinne kaikki joutuvat ja melkein kaikki kuolivat.”

Isän kuolinilmoituksessa on ollut sana ”sankarityö”, jota Laura ei hyväksy: ”Onko se sankarityö, että Syväri tappaa kaikki? Että lapsetkin tapetaan? Onkos se sankaria? Eikö se olisi sankarityö, että Syväri ei tappaisi, vaan jättäisi eloon, että lapsetkin pelastuisivat!”

Harvoin on vaistomaista sodanvastaisuutta ilmaistu näin tehokkaasti.

Laura osoittaa hurjaa luontoa ja itsepäisyyttä: hän kiroilee yli lentäville vihollisen pommikoneille ja kieltäytyy lähtemästä evakkoon. Tällaista käytöstä eivät aikuiset hyväksy eivätkä edes ymmärrä sen syitä.

Toisen kerran suin päin evakkomatkalle

Martta kysyy vihkilomalle tulevalta Aarnelta, miksi evakuointia ei ole jo tehty. Aarne vastaa, että se oli ”Sama kuin sanoisi että sota on hävitty jo. [- – -] Miten estää ihmisiä jotka tahtoo palata kotiin, ei mitenkään.” Kun Martta sanoo: ”pakkohan ihmisten on tietää”, Aarne vastaa: ”Entä jos ihmiset eivät tahdo tietää?”

Kun Martan kysyy suoraan, menetetäänkö Karjala uudelleen, Aarne myöntää viimein: ”Sinun on pakko alkaa suunnitella lähtöä.”

Keskustelu ei auta varautumaan tulevaan. Puna-armeijan suurhyökkäyksen jälkeen joudutaan suinpäin lähtemään uudelle evakkomatkalle.

Hietamies kuvaa ensin yleistä tilannetta ja sitä, miten evakkomatkalla kesäisen luonnon kauneus jää huomiotta.

Sitten kuvaus siirtyy kuorma-auton lavalle, jossa Suontaan naiset ja lapset pääsevät Viipuriin asti, koska joukossa on juuri synnyttänyt Hilkka, tämän vauva ja vanhempi tytär Raija, jonka jalka on jäänyt pyörän väliin. Ainoa järkähtämättömän optimisti on nuori lotta Kerttu.

Viipurissa vallitsee kaaos

Keskeisellä sijalla romaanissa on Viipurin puolustuksen nopea romahdus.

Sodassa ei ole mitään sankarillista, se on vain turhaa kuolemaa, sekasortoa ja jopa anarkiaa. Viipurissa vallitsee kaaos. Kun sotilaat määrätään kaatamaan viinapullojen sisältö maahan, toiset sotilaat heittäytyvät rähmälleen maahan juomaan viinan.

Siviilit on määrätty poistumaan Viipurista ja muut ovat totelleet, mutta Martta ja Helmi Elisa jäävät yksityisen syyn takia kaupunkiin. Tämä on tuossa tilanteessa järjetöntä käytöstä, mutta sellaista esiintyy oudossa tilanteessa.

Helmi Elisan 19-vuotias veli Arttu saa kokemattomana sotilaana hermoromahduksen. Häntä kuitenkin kohdellaan ymmärtäväisesti ja empaattisesti, ja pian hän pystyy jo paarinkantajaksi.

Artun ystävä Kyösti ja tämän toveri Vainio sekä Martan mies kapteeni Aarne Heikkilä ovat Viipurissa vielä vihollisen vallattua sen, mutta pääsevät viime hetkellä veneellä pakoon.

Rauhaa kaivataan mutta epäpoliittisesti

Ennen suurhyökkäystä Aarne vastaa Martan kysymykseen pelkääkö hän: ”Pelkää…jokainen pelkää, itsensä puolesta, läheisten puolesta, miesten puolesta, koko maan puolesta. Mitä tässä tapahtuu, ei kukaan tiedä. Tiedän vain että hyvin ei käy. Ei tässä sodassa ole mitään järkeä, nyt pelataan vain aikaa. Ei tullut Suur-Suomea, ei sen näköistäkään… Minä en muuta toivo kuin että rauha tulisi.”

Eniten sotaa vastaan on Aarnen ystävä, lääkintämajuri Pekka Karjalainen, joka työssään on ”yrittänyt tuolla leikkaussalissa saada kokoon nuoria poikia, lapsia…jotkut alle kahdeksantoista. Ei heillä ole mitään illuusioita, he pelkäävät avoimesti. Lapsia me lähetämme nyt etulinjoille! Olen todella väsynyt katsomana turhaa kuolemaa. Uskallan sanoa sen, vaikka minua syytettäisiin pelkuriksi. Nyt pitäisi tehdä rauha.”

Molempien rauhankaipuu on ei-poliittista, tekoja siitä ei seuraa eikä rauhanehtoja pohdita.

Sodassa kuolee ja haavoittuu myös siviilejä

Lääkintämajuri Karjalaisen pessimismiin vaikuttaa se, että hän on juuri menettänyt vaimonsa ja pienen tyttärensä. Tämän takia hän on niin välinpitämätön omasta kohtalostaan, että menee ihan tahallaan pommituksen keskelle, mutta säästyy.

Vielä enemmän sodan synkkään kuvaan vaikuttavat siviiliuhrit: Helmi Elisa myöhästyy viimeisestä junasta Tienhaarassa, lähtee järjettömästi kävelemään asemalta pitkin rataa ja joutuu maataistelukoneen pommituksen uhriksi.

Kirjailija on kuitenkin järjestänyt niin, ettei kukaan keskeisistä henkilöistä kuole. Kyösti haavoittuu Viipurissa käteen. Aarnen vakava haavoittuminen Talissa selviää Martalle seuraavassa osassa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983).

Muuten sodan aiheuttamat kuolemat ovat tapahtuneet jo aiemmin: Karjalainen tulee juuri vaimonsa ja tyttärensä hautajaisista, ja Helmi Elisan mies Andreas Karhu on kaatunut jo jatkosodan alussa.

Sattumanvaraisuus ja kaoottisuus

Juonelle on tyypillistä, että henkilöt tapaavat toisensa sattumalta ensin Viipurissa, sitten kenttäsairaalassa ja lopulta Simolan asemalla. Tämä tuntuu vähän saippuasarjamaiselta, mutta tällaista sattui sodassa. Romaanin suuri ansio on näyttää tapahtumien kaoottisuus ja sattumanvaraisuus.

Heikkoutena on, että asioita sanotaan suoraan sen sijaan, että lukija saisi ne itse oivaltaa. Esimerkiksi Martta sanoo: ”Tapahtumat kulkivat ohi sellaisella vauhdilla, että vasta jälkikäteen niitä alkaa pohtia.”  Toisaalla todetaan, että tunteet on suljettava pois, jotta pystyy toimimaan.

Fyysiset haavat paranevat, mutta entä henkiset?

Jouduttuaan Tienhaarassa eroon Martta ja Helmi Elisa tapaavat kirjan lopussa juhannuksena evakkojunassa Simolan asemalla. Martta on huolissaan tulevaisuudesta: ”Tuleeko rauha ja milloin se tulee? Päästäänkö Mynämäkeen ja miten meidät otetaan siellä vastaan? Minkälainen talo, minkälaiset ihmiset? Missä syntyy lapsi?”

Helmi Elisa tyynnyttelee: ”Älä sie kysy itseltäsi niin paljon, [- – -] Et kuitenkaan saa niihin vastauksia suoraan. Kaikki selviää elämällä eteenpäin, rauhallisesti, määrätietoisesti.”

Helmi Elisa taas miettii: ”Haavat paranisivat aikanaan. [- – -] Mutta paranisiko hänen pelkonsa? Kuva jättiläismäisestä maataistelukoneesta, joka peitti näkyvistä auringon ja yritti tappaa hänet? Se mielikuva seurasi häntä yhä öisin ja joskus hän heräsi omaan huutoonsa?”

Tämä on jälleen hyvin oivallettu, mutta olisi parempi, että se kävisi ilmi vain kerronnasta.

Elämä jatkuu evakossakin

Koska tapahtumiin on kirjoitusaikana välimatkaa jo lähes 40 vuotta, pääsanoma on jo tässä vaiheessa toivo ja usko: vaikka koti ja kotiseutu on menetetty, elämä jatkuu, vaikkakin ”vierailla poluilla, oudoilla ovilla”, kuten seuraavan kirjan nimi kuuluu.

Samalla kun puhutaan siitä, mitä tuttuja kukkia uudella asuinseudulla on ja mitä ei, puhutaan siitä miten menetykset voisi korvata: ”Mut ruiskukkia ja päivänkakkaroita on. Niistä se on nyt tunnelma tehtävä siellä, vieraalla maalla. Tätä mikä oli, ei koskaan saada, mutta pakko on tyytyä johonkin joka edes muistuttaa entistä elämää.” Tosin arvellaan, ”että on mahdoton sopeutua sinne. Ja onko meillä kohta koko maatakaan…Mutta jos on, niin ehkä vuosien myötä sekin tapahtuu.”

…ja myös menetetyllä alueella

Kirjoittamisajankohdan ja tapahtuma-ajan välimatkasta johtuu ilmeisesti myös, että kirjasta puuttuu täysin Viljo Kojon Kymmenen savun kylän (1943) ja Unto Seppäsen Evakon (1954) paatos, että maa on karjalaisten eikä se voi koskaan kuulua kenellekään muulle.

Päinvastoin parissa kohtaa todetaan, että elämä jatkuu myös menetetyllä alueella. Jo Viipurissa Martta sanoo Helmille: ”ei meidän kyläkään kuole eikä tämä kaupunki…ne jäävät elämään. Joku täällä asuu aina.”

Yleishumaaniin sanomaan kuuluu, että kun Helmi Elisa ja tämän tytär Laura näkevät Viipurissa sotavankeja, yksi näistä katsoo Lauraa: ”Hänen silmiinsä syttyi ikävä, ja tuntui kuin hänen katseensa olisi hyväillyt pientä valkotukkaista tyttöä, mutta silmät olivat ja pysyivät surullisina. Helmi Elisa ymmärsi. Ristiriitaiset tunteet repivät häntä, ja äkkiä hän hymyili miehelle. Ja kuitenkaan hän ei tiennyt, miksi sen teki. Ehkä siksi, että ihminen siinä kulki. Kaikesta huolimatta.”

hylatyt-talot-autiot-pihat

Elokuva on melkein vailla uuspatriotismia

Romaanista tehtiin 1995 elokuva, joka sai saman nimen Hylätyt talot, autiot pihat. Neuvostoliiton kukistuttua oli mahdollista filmata aidoilla tapahtumapaikoilla Viipurissa, jopa panna linnan Suomen lippu. Myös lipun laskeminen ja punalipun nostaminen näytettiin elokuvassa.

Marttaa näyttelee Jonna Järnefelt, jonka langanlaiha olemus tuntuu liian kaupunkilaiselta ja nykyaikaiselta eikä siten uskottavalta 40-luvun maalaiskoulun opettajaksi. Sen sijaan vaalea ja pyöreä Sari Puumalainen on uskottava Helmi Elisa.

Epäaidolta tuntuu myös Martan ja Aarnen (Mats Långbacka) kirjakielinen dialogi. Sen sijaan Helmi Elisan murrerepliikit sujuvat hyvin.

Myös jotkut evakuointia käsittelevät kohtaukset tuntuvat epäaidoilta verrattuna Evakko-elokuvaan (1956). Ilmeisesti aiheen ajallinen läheisyys auttoi Evakon tekijöitä aitouden tunnun luomisessa.

Toisin kuin Evakko-elokuvan tekijät vuonna 1956, Hylättyjen talojen, autioiden pihojen tekijät eivät voineet luottaa siihen, että katsojat tuntisivat aiheen. Niinpä mukaan on tullut teennäistä opettavaisuutta. Lotalle, joka sanoo evakkojen määränpäänä olevan ensin Viipuri ja sitten Suomi, ettei hän tunne maantietoa. Huomautus, että Karjalakin kuuluu Suomeen, lienee tarkoitettu lotan sijasta elokuvan nuorille katsojille, joille nykyinen itäraja on luonnollinen.

Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvan ohjasi Lauri Törhönen, jonka tavaramerkkinä on alastomuus. Elokuvassa on peräti kolme kohtausta, jossa alastomat naiset uivat ja yhdessä niistä lääkintämajuri Karjalainen (Carl-Kristian Rundman) tiirailee salaa Helmi Elisaa.

Elokuvan lopussa juoni poikkeaa kirjasta. Martta lähtee vastoin määräyksiä kävelemään kohti rintamaa ja etsimään omin päin Helmi Elisaa. Vaikka romaanissakin ihmiset käyttäytyvät järjettömästi, tapahtumat säilyvät edes osittain uskottavuuden rajoissa. Sen sijaan elokuvassa Martan etsintäretki on paitsi järjetön myös vastuuton. Kyse oli kuin neulan etsimistä heinäsuovasta: jollei Helmi Elisa olisi jo päässyt kenttäsairaalaan, miten Martta olisi voinut hänet löytää? Lisäksi Martta vaarantaa odottamansa lapsen ja jättää yksin Lauran, jonka Helmi Elisa on uskonut hänen huostaansa.

Elokuvassa Viipurissa vallitseva kaaos on kuvattu hyvin, ja myöhemmin näytetään arkuissa makaavia kaatuneita. Suhde sotaan on kriittinen, kaukana ns. uuspatriotismin hengestä.

Poikkeus on lopu, jossa nähdään tienvarteen leiriintyneiden evakkojen takana osoittelevasti suuri Suomen lippu. Samoin Martta kehottaa ruumisarkkuja ja haavoittuneita kuljettavan kuorma-auton kuskia kohottamaan puolitangossa olevan pienen Suomen lipun mastoon: ”onhan täällä eläviäkin”. 

Molemmilla kohtauksilla halutaan varsin kömpelösti ilmaista Suomen selviytymistä sodasta.

Kimmo Ahonen kaipasi arvostelussaan elokuvasta ”sellaista napakkaa tyypittelyä, jolla Edvin Laine kiinnitti yksilöt yhteiskuntaluokkien edustajiksi aliarvostetuissa Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970) -suurteoksissaan.” 

Myös Hietamiehen romaanin heikkous on, ettei henkilöiden yhteiskunnallinen asema ei vaikuta millään tavoin heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Tietoja

Kimmo Ahosen arvostelu elokuvasta

Olen kirjoittanut blogissani myös Kannas-sarjan neljännestä ja viidennestä osasta Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat.

Aiemmin olen kirjoittanut blogissa Laila Hietamiehen varhaisen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavista romaaneista Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Blogissani on artikkeli myös Unto Seppäsen Evakosta

Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 1

Nahkapeitturien linjalla on Paavo Rintalan sotanäkemyksen synteesi.

Romaaniparin (I 1976, II 1979) henkilögalleria on poikkeuksellisen laaja. Henkilöinä on sotilaita ja siviilejä, upseereita ja rivimiehiä, sivistyneistöä ja kansan ihmisiä. Samaten henkilöt asuvat eri puolilla Suomea, ja sotilaat taistelevat eri rintamilla.

Sivistyneistö väittelee tulevasta sodasta

Romaaniparin keskiössä on kaksi sukua. Kirjailijan vaimon suku Pihkalat ja Gummerukset ovat esikuvia Kumeloiden suvulle, joiden esi-isät ovat olleet vuosisatoja pappeja ja virkamiehiä. Sukunimi oli alun perin Kumelius.

Kumelat esitellään Helsingin upouudella stadionilla 16. toukokuuta 1938, jolloin vietetään valkoisten voitonpäivää eikä armeijan 20-päivää kuten oli ollut tarkoitus, jotta vanhat rajalinjat painuisivat unohduksiin.

Vaikka Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua, varakas on vain agronomi Ake, joka on nainut Vuoksen hovin tyttären.

Lassilla ja hänen Susanna-vaimollaan on neljä lasta, mutta perheen ja kotiapulaisen on mahduttava kolmen huoneen, alkovin ja keittiön asuntoon, vaikka Lassi on liikunnan alalla kansainvälinen kuuluisuus.

Lassi omistaa intohimolleen virkatyön lisäksi myös vapaa-aikansa. Nuoruudessaan hän on jyrkimmin irtautunut pappissuvun perinteistä ja omaksunut pakanallis-hellenistiset ihanteet.

Päivällisillä Lassin kotona puhutaan sodasta, jonka tuloon Ake uskoo yhtä varmasti kuin uskoi 1917. Ake oli myös lähdössä Mäntsälään 1932.

Ake puhuu bolsevismin vaarasta, mutta Lassin mielestä Neuvostoliitolla on tarpeeksi tekemistä omassa maassaan.

Susannan veli Henri Mustamäki, jääkärieverstiluutnantti joka on paperiteollisuuden palveluksessa, toivoo rauhan jatkuvan, koska tuntee Suomen armeijan puutteellisen varustelutilanteen. Armeijan johto ei ole uskaltanut kertoa todellisia tarpeita poliitikoille.

Lassinkin mielestä armeija on ajastaan perässä. Se valmistautuu yhä hyökkäykseen eikä puolustukseen. Lisäksi Lassia kismittää, että Mannerheimin seurueessa on vain harvoja, jotka ovat edenneet huipulle vain omalla työllään ja lahjakkuudellaan. Sen sijaan edellytyksenä on ollut syntyperä, keskinkertaisuus, sopeutuminen kesylle tasolle ja samojen ennakkoluulojen omaksuminen.

Kolmas veli, teologian professori Hessu on outo lintu Suomessa, pasifisti ja liberaali. Suku pitää häntä hassahtavana kuten nimikin ilmaisee. Kollegoiden mielestä hän ei tiedä, mitä sopii sanoa ääneen ja mitä ei. Syyksi kertoja selventää, että hänestä puuttuu tekopyhyys.

Vanhapoika Hessu huomioi ainoana Lassin teini-ikää lähestyvän kuopuksen Johannan, jota isommat lapset kiusaavat ja isä laiminlyö.

Johannan nimi merkitsee ”Herra on armollinen”. Johanna ja Hessu päättävät yhdessä toivoa, ettei sotaa tule.

Jo varhain havaittiin henkilöiden yhteydet Tolstoin Sodan ja rauhan henkilöihin. Hessu tapaa rintamalla kansanmiehiä kuten Pierre Bezuhov, Hessun rakkauden kohde Anni Berg etsii henkisiä arvoja ruhtinatar Marian tavoin, Johanna säteilee elämäniloa ja odottaa rakkautta kuten Nataša Rostova, Johannan Jussi-veli muistuttaa käytännöllistä ja epäideologista Nikolai Rostovia.

Nahkapeitturien suku epäilee vouhotusta

Kirjailijan omaan sukuun pohjautuvat ”kansaa” edustavat Nikut ja Harjulaiset. Heidät esitellään äitienpäivänä 1939 Antreassa.

Yhdeksänvuotias Peni Harjulainen joutuu mummonsa kanssa metsässä keskelle suojeluskunnan harjoituksia – yksi teoksen teemoista on rintamalinjojen väliin joutuminen. Peni tulee nimestä Benjamin eli onnen poika, joksi Jaakob muutti kuolevan Raakelin ehdotuksen Ben-Oni eli murheen poika. Tunnettuna koiran nimenä Peni yhdistyy myös luontoon ja siten viattomuuteen.

Mummo Eeva Maria Niku on saanut nimensä Raamatun kahdelta kantaäidiltä kuten Mummoni ja Mannerheim –trilogian Eeva Maria Kustaava Kynsilehto, o.s. Mämmö.

Penin vaari Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari, ja romaanin nimi viittaa tämän arvoihin, ei niinkään työläisten kuin käsityöläisten. Etunimi Vihtori tulee latinan sanasta ”victor” eli voittaja, on ironinen, koska kyseessä on entinen punakaartilainen.

Vihtori on osallistunut kapinaan punaisten puolella, mutta kovin ideologinen hän ei silloinkaan ollut, vaan epäillyt liikaa vouhotusta: ”menee tuohiperseitten aatteeksi, että tosta ei hyvää seuraa”.

Vihtori ei hyväksy valkoista historiantulkintaa: ”Ympärysvallat sen soran voitti. Loppukesästä. Ei meirän valkoiset. Saksansa kanssa.” Suurin osa punaisista vapautettiin syksyllä 1918 länsivaltojen vaatimuksesta.

Perheen pojista tavataan tässä vaiheessa Ensio, joka on keski- ja kauppakoulun käynyt osuuskaupan konttoripäällikkö.

Eno kertoo Penille vuonna 1918 tapetusta venäläisestä sotilaasta Boriksesta. Paavo Cajanderin runon Isänmaalle ensimmäisen säkeistön ensimmäinen säe kuuluu ”Yks voima syömmehen kätketty on” ja viimeinen säe ”Isänmaa on sen nimi”, mutta Ensio on muuttanut jälkimmäisen muotoon ”Ihmisen jälki on sen nimi”.

Ensio siis asettuu vastustamaan ajan tapaa, että kansallisuusrajat jakavat ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Tärkeintä on olla Boriksen kaltainen ”hyvä ihminen”. Boris elää niin kauan kuin muisto hänestä säilyy.

Perheen tytär Aino, Penin äiti, on terveyssisar ja naimisissa maatalousneuvoja Otto Harjulaisen kanssa.

Ottoa harmittaa, ettei hän saa ”suulaita” mutta ”ajattelultaan jähmeitä” karjalaisia innostumaan uusista viljelykasveista ja -menetelmistä. Koska sen enempää Otto kuin vaimon suku eivät ole alun perin karjalaisia, Karjalaa ei katsella kritiikittä paratiisina.

Toisaalta ei salata, että syytä on Otossakin: karjalaiset pitävät suorapuheista, jutustelua turhana pitävää keskisuomalaista miestä tylynä.

Aleksis Kiveä ihaileva Otto ei lannistu: ”Pitää vain yrittää iloisin mielin. Niin kuin Jukolan Jussi.”

Elokuussa 1938 kahden suvun edustajat ovat olleet lähellä toisiaan. Antrean sokeritehtaan koneet asentaneet tšekkiläiset yrittävät saada paikkakuntalaiset tajuamaan Hitlerin olevan vaara koko Euroopalle. Paikkakuntalaisille asia on liian kaukainen, Ake kieltää puheet ”bolsevistisena kiihotuksena”.

Lukijan tehtäväksi jää tehdä päätelmä: tuomitessaan myöhemmin Ruotsin siitä, ettei se auttanut Suomea talvisodan aikana, suomalaiset ovat autuaasti unohtaneet, etteivät hekään turvassa ollessaan halunneet auttaa muita maita.

Idealistinen Hessu ja kyyninen Eetu

Yksi romaanin ensimmäisen osan jännitteitä on idealistisen, joskus suorastaan lapsenomaisen Hessun ja hänen kyynisen velipuolensa Eemil ”Eetu” Kumeliuksen välinen.

Eetu on entinen diplomaatti, eronnut ja lapseton. Halvauksen jälkeen Eetu änkyttää, mutta edelleen järki leikkaa ja naiset kiinnostavat.

Siinä missä Lassi Kumela perheineen edustaa syksyllä 1939 kotirintaman uskoa, ettei sota syty, Eetulla ei ole illuusioita suurvaltojen valtapolitiikasta. Niinpä hän kannattaa Paasikiven ja Mannerheimin tavoin myönnytysten tekemistä Neuvostoliitolle. Ainakaan neuvotteluja ei saisi päästää katkeamaan.

Talvisodan aikana Hessu opastaa ulkomaisia lehtimiehiä Kannaksella. Nämä saavat myös haastatella vankeja. Wolf H. Halstin mukaan vangit ei ymmärtäneet sodan syytä eivätkä uskoneet oman maansa propagandaan.

Sen sijaan Rintala on valinnut poikkeuksellisen tapauksen, eliittiyksikön poliittisesti sitoutuneen sotilaan. Kun tämä sanoo, ettei Neuvostoliitto halunnut sotaa, Hessu tulee samaan tulokseen: ”Ei Neuvostoliitto tainnut tätä sotaa haluta. Kyllä me suomalaiset sen tähän pakotimme menemällä ainakin puolitiehen vastaan sodan tiellä.”

Sodan syynä on siis lähinnä Suomen taitamaton ja jääräpäinen ulkopolitiikka. Hessu siis tulee samaan tulokseen kuin presidentti Kekkonen puheessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlissa syksyllä 1973.

Hessulta on unohtunut Clausewitzin lause, että hyökkääjä tahtoo aina rauhaa ja ottaisi mielellään haluamansa ilman sotaa.

Mutta kun sotaan on jouduttu ja Kuusisen nukkehallitus on perustettu, sota on yksiselitteisesti oikeutettu puolustussota. Pasifistikin voi hyvällä omallatunnolla tarttua aseeseen. Jos ei siihen kykene, on syytä lähteä Tukholmaan ”myötätunnon mannekiiniksi” kuten Eetu ja Hessu.

Sotilaallisen alkumenetyksen aikana vain kyyninen Eetu pysyy maan pinnalla. Hän lainaa F. E. Sillanpäätä teoksesta Rakas isänmaani ”Mi…minä kuulun taikauskoiseen kansaan. Minä pelkään toivorikkautta” ja kommentoi, että Sillanpää ”oli nähnyt kansalaissodan aikaiset punikkien toiveet ja niitten lopun. Maattoman kansanosan suuret odotukset. Ja odotusten lopun. Ja sitten valkoisten voittajien kauniit unelmat ja niitten lopun: hillittömän vihan.”

Rauhanehdotkaan eivät hätkäytä Eetua: ”Ei nämä ole niinkään pahat rauhanehdot kuin Pikkuvihan jälkeen.”

Eetu jopa päättelee: ”Ei ve…venäläisillä olut näemmä ta…tarkoituskaan kaapata koko Suomea. Me vanhat sprengtportenilaiset oltiin sittenkin oikeassa”.

Tässä Eetu tekee saman klassisen virheen kuin presidentti Kekkonen puhuessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlassa syksyllä 1973. Ei myöhemmistä tapahtumista voi tehdä päätelmiä toimijoiden aikeista edeltävien tapahtumien aikana. Rauhanehtojen perusteella voi yhtä vähän päätellä, mikä Neuvostoliiton suunnitelma oli marraskuun 1939 lopusta tammikuun loppuun 1940, kuin talvisodan perusteella voi päätellä Neuvostoliiton aikeita syksyn 1939 neuvotteluissa. 

Nuoret saavat anteeksi hölmöydetkin

Aken poika Leo ja Lassin poika Jussi ovat irtautuneet isiensä äärioikeistolaisista mielipiteistä. Ensossa insinöörinä työskentelevä, vasta perheen perustanut Leo on ehtinyt muodostaa oman maailmankatsomuksensa.

21-vuotiasta Jussia ”ei vain kiinnosta”. Kertoja toteaa, että kyseessä on ”luonnollinen biologinen prosessi”. Nuorten ”oli saatava itse muodostaa käsityksensä asioista, erehtyä ja korjata erehdyksensä. Vain ne jotka jäivät epäitsenäisiksi elämänsä loppuun saakka, saattoivat nuorukaisina alistua isiensä maailmankuvaan.” Tässä lienee Rintalan kommentti myös 60- ja 70-luvun sukupolvien ristiriitaan.

Muuten Jussissa on vielä nulikkamaisuutta. Reservin vänrikki harmittelee, että voi jäädä keltataudin takia sodasta pois. Kun Hessu lohduttaa: ”Ei ne kuule nuoria vänrikkejä tänne jätä”, Jussi ilahtuu tajuamatta Hessun tarkoitusta: ”Nuorten joukkueenjohtajien hölmöllä innolla sitä sotaa käydään.”

Hessu antaa nuorten ”pitää kuvitelmanne. Hölmötkin. Tehän sitä ensiksi joudutte todellisuuden kanssa vastatusten, jos sota puhkeaa. Eiköpähän todellisuus puhuttele teitä. Omalla äänellään.”

Sotapropagandan valtaan joutuu Johannakin. Hän kutoo käsineitä, joissa on peukalon lisäksi liipasinsormi, ja sanoo: ”Nyt täytyy kaikkien taistella, jokaisen omalla paikallaan, [- -]  Jumala auttaa meitä voittoon, jos me sitä itsekin kovasti tahdomme ja osoitamme sen teoillamme.” Hessun mielestä Johanna ei ”ollut voinut itse tulla moisiin ajatuspinttymiin omalla päällään, vaan oli joko kuullut tai lukenut jostain”.

Rintaman todellisuus

Sota alkaa niin epädramaattisesti, ”arkisesti ja huomaamatta, että luutnatti Leo Kumela ajattelee: ”Ei kai sota voi alkaa tällä tavalla. Saappaat kastuvat. Olisi pitänyt panna kumiterät.”

Yöjunalla Helsingistä Kannakselle tullut Hessu näkee lehmiä ajavan puolikasvuisen tytön itkevän. Tämä lienee Rintalan vastalause legendalle, että kaikki evakot käyttäytyivät rauhallisesti.

Taisteluja kuvataan monipuolisesti. Vänrikki Jussi Kumela joutuu hämäläisten reserviläisten kanssa Tolvajärvelle.

Jussia arastuttaa, uskovatko perheelliset miehet häntä. Näin näyttää ensin käyvänkin, kun syntyy pakokauhu. Jussi jää yksin paikalleen valmiina kuolemaan, mutta neljä keski-ikäistä sekatyömiestä ei jätä nuorta poikaa pulaan. Tämän jälkeen Jussi löytää oikean otteen suhteessa miehiinsä.

Aluksi Jussia järkyttää tuttujen miesten kaatuminen. Sitten seuraa vielä suurempi järkytys: polkupyöräpataljoona marssitetaan jään yli, jotta Pajarin vahvennettu komppania voi tehdä koukkauksen vihollisen selustaan.

Kertoja näkee laajemmin, saman minkä komentajat Talvela ja Pajari: jollei vihollista saada pysäytetyksi Tolvajärvellä, koko Laatokan Karjalan rintama romahtaa.

Armeijaan palanneen everstiluutnantti Henri Mustamäen mukana päästään armeijakunnan esikuntaan Viipurin lähelle. Paikalla on myös Hessu, johon kartalla näkyvä Mannerheim-linja tehoaa. Upseerit tietävät, miten heikko se on. Mutta kertojan mukaan se kesti parhaiten juuri siellä, missä se oli heikoin.

Eräässä Summaan sijoitetussa komppaniassa on lähettinä alikersantti Ensio Niku, joka eksyy ja kokee harhaillessaan ”yhdeksännen eli viimeisen piirin”. Tässä viitataan Danten Jumalaisen näytelmän helvettiin. Vaikutteita lienee antanut myös Pentti Haanpään Korpisotaa, jossa sotamies Puumi eksyy, hiihtää ympyrää ja joutuu umpiväsyneenä elämän ja kuoleman välimaastoon.

Upseerit ja miehet, selusta ja etulinja

Upseerien ja miehistön erilaista mentaliteettia kuvataan junassa Tolvajärvelle. Jussi ei viihdy suojeluskuntaan kuuluvien upseerien pariin ja siirtyy joukkueensa vaunuun. Siellä sotilaat santsaavat puolikypsää kaurapuuroa, jota upseerit ovat hylkineet.

Tässä lienee annos romantisointia: jopa Kalle Päätalon tapaiset tukkijätkät purnaavat Ahdistetussa maassa purnaavat armeijan huonosta ruuasta.

Hessulle kerrotaan Summassa, että komppaniassa on Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos sodasta yleensä palaa.

Hessu huomaa Leon komppaniassa, että etulinjan upseerit olivat ”reserviläisiä. Yhtään kullanväristä ruusuketta ei näkynyt, kaikki upseerinmerkit olivat hopeisia. Mutta tämä olikin etulinjan pataljoonia, tänne saakka ei riittänyt aktiiviupseereita.”

Alikersantti Ensio Niku tuumii: ”Tuntui kuin tämä yhteiskunta olisi pidetty piilossa rauhanajan Suomessa. Täällä johtopaikkojen vastuutakin pitivät ihan toiset miehet. Siviilielämän pomomiehiä ei näkynyt tai jos jokunen olikin, hän oli samaa porukkaa ilman etuoikeuksia.”

Käytyään etulinjassa Hessu tulee ”reservidivisioonien alueelle. Täällä näkyi jälleen kultaruusukkeisia upseereita. Miestenkin lumipuvut olivat hohtavan valkoisia. Tykistön jyly kuului vain etäisenä kumuna. Täällä oli kokonaan toinen maailma. Hessu ajatteli, että päähenkilöt olivat siellä, mistä he tulivat, etulinjassa.

Mutta Mannerheim-linja oli täällä, se linja jonka suuri yleisö ja kotiyleisö tiesi. Etulinjan miehet kuuluivat johonkin toiseen maailmaan josta ei paljon tiedetty. Siellä oli enemmistönä Suomen köyhälistö. Se puolustautui, paradoksaalista kyllä, maapallon sosialistisen valtion hyökkäystä vastaan. Siellä poikien sukupolvi nyt taisteli keskenään. Heidän isiensä sukupolvi, vuosisadan alun työväenliikkeen miehet, olivat yhdessä pyrkineet rauhaan ja kansainvälisyyteen.”

Kuunnellessaan selustan ”upseereitten pikkutärkeää motkotusta” Hessu vertaa Leon komppaniaan, jossa ”ei ollut noita pikkuporvarisieluja. Ei ainuttakaan virkamiesupseeria. Siellä henkikin oli aivan toinen kuin täällä, selustassa, jossa nuo kapitulantit todella loivat armeijan hengen. Olihan Öhqvist toisaalta huomauttanut: ’Sitä enempi yltiöisänmaallisuutta ja kansalliskiihkoista suvaitsemattomuutta, mitä alemmas upseerikunnassa mennään.’ Sieltä, jossa maan elämästä ja kuolemasta parastakin aikaa tunti tunnilta kamppailtiin, sieltä onneksi puuttui tämä ’armeijan henki’. Siellä oli tihentymänä sekatyömiesten, pienviljelijöitten, sotamiesten henki. Ja hyvä niin, sillä heillä oli pääosa tässä kohtalon kamppailussa.” 

Hessun juuri sodan alkua junassa tapaama kapteeni vastaa kysymykseen sotilaiden hengestä näin: ”Pojat on kyllä lujat. Ja henki, sen vaistoo, ei siinä mitään. Se on niin kuin johtoajatus että kattotaan ensin. Että ei tästä niin vain mennä, sano Hyvämäen kerjäläinen. Vaikka kerjäläisiltä näytetäänkin – siellä ei oo kuulkaa edes kunnon vaatetta pojilla päällä – ei sentäs olla Puolan ratsuväkee. Muusta mä en sitten tiedä. Ei siellä ainakaan kukana sillai uhoo ku Helsingissä.” 

Rintala arvostaa 5. divisioonaan komentajaa Selim Isakssonia, joka on kokonaan vailla illuusioita eikä hairahdu edes joulukuun menestysten jälkeen ”uskomaan ihmeisiin. Siinä mielessä hän oli kenties lähempänä tavallista sotamiestä kuin yksikään toinen Kannaksen divisioonan komentajista. Hän näki sodan muuttuvan päivä päivältä toivottomammaksi.” Ylempänä karsastetaan Isakssonin pessimistisiä raportteja, mutta omat sotilaat eivät kaivanneet ”konventtitason reippautta”.

Uskonnon lohdutus

Esikunnassa Hessu tapaa uskovaisen viestikapteenin, joka arvostelee liian innokkaasti julistavia sotilasappeja: ”Rintamajoukoissa juur sanajulistuksen tehtävä olis saada väsyneet miehet levähtämään Jumalan sanan äärellä. Ei muu.”

Kapteeenin mielestä ”kristityn tulee ymmärtää, ettei kuolema ole vain hävittävä voima, vaan ovi, se ahdas portti, josta Kristuksen sovittama ihminen astuu sisälle johonkin täydellisempään, katoamattomuuteen.” 

Nähdessään esikunnassa kartalla Mannerheim-linjan Hessu pitää sitä ensin suojaavana muurina, mutta Henrin kehottaa häntä katsomaan tarkemmin:

”Se ei ollut mikään ’ahdas portti’ vaan koko Kannaksen levyinen laaja väylä, Hessu käsitti. ’Tuoko se nyt olikin sitten se ”ovi jonka kautta ” – niin kuin kapteeni oli äsken puhunut – Kristuksen verellä sovitetut astuisivat sisälle katoamattomuuteen. Se se oli. Mutta siitä astuisivat sisälle muutkin, sovittamattomatkin. Yhtä lailla. Kaikkien Suomen paikkakuntien miehiä sopisi paljon käymään tuosta sisälle – yhdessä venäläisten kanssa – kuoleman valtakuntaan.”

Tavallisilla sotilailla, varsinkin vanhemmilla, on ”hengellisen turvallisuuden kokemuksen tarve”, ja Hessu joutuu pitämään kenttähartauden.

Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Rintalan sotilaille uskonnon suoma lohdutus on tärkeä eikä kirjailija sitä ivaa eikä ironisoi.

Tässä Rintala on Linnaa lähempänä kuvaamansa ajan ihmisiä, varsinkin maalta kotoisin olevia. Mutta kuten Hannu Raittila toteaa, tässä on yksi syy miksi Tuntemattoman sotilaat tuntuvat nykylukijasta moderneilta, kun sen sijaan Antti Tuurin Talvisodan ”veisaavat ja isänmaalliset talonpoikaissotilaat tuntuvat vierailta”.

Kotirintama heittäytyy illuusioon

Jos rintamalla vallitsee realismi ja jopa pessimismi, alkuvoitot saavat kotirintaman heittäytymään illuusioon.

Siviilien usko armeijan voittamattomuuteen on näiden mielessä eri osastossa kuin se, ettei rintamalla taistelevia omaisia ja tuttavia ole pidetty mitenkään erikoisina: ”Kotona ei omaa poika osattu kuvitella voittamattomaksi, mutta se linja jolla tämä oli Suomea puolustamassa, se oli paljon etevämpi ja parempi kuin näiden ryssänpirujen sotiminen, se oli voittamaton. Se oli Mannerheimin linja. Siitä koko maailman lehdetkin kuuluivat puhuvan.

Suuren talon vähäinen renkipoikakin joita vielä kesällä oli pidetty nahjuksena, oli talonväen muistumissa noussut säätyään ylemmäs: taisteli siellä Mannerheim-linjalla.”

Lev Sestovin mukaan Tolstoin Sodan ja rauhan parhaatkin henkilöt ”juttelivat sodasta niin kuin muutkin ja liioittelivat tahtomattaan sen aiheuttamaa murhetta” ja olivat vilpittömiä vain puhuessaan huolestaan läheistensä kohtalosta.

Rintalan kärkevin arvostelu kohdistuu kotirintaman ylä- ja keskiluokan miehiin, jotka tuhlaavat aikaansa kannujen valamiseen, vaikkeivat voi mitenkään vaikuttaa asioihin.

Sen sijaan naiset keskittyvät konkreettisiin tekoihin. Huolimatta pommituksista ”Helsinkiin jääneillä naisilla oli kevyt olo”. Toisin kuin normaalisti kaamosaikana ”Kukaan ei puhunut mielenmasennuksestaan. He olivat aamusta iltaan kiinni työn touhussa silmät kirkkaina, mieli tyynen päättäväisenä.”

Lassin ja Susannan vanhin tytär Leena sekä Henri Mustamäen vaimo Minna ja tytär Ellen työskentelevät 12-14 tuntia vuorokaudessa Kalastajatorpalle perustetussa sotasairaalassa. ”Vain uskomalla illuusioon he saivat pidetyksi yllä todellisuuden.” 

Realistinen Susanna sanoo miehelleen: ”Jos minä antaisin ajatukselleni periksi, itkisin koko yön, kun poika lähtee eikä tiedä palaako takaisin. Mutta minä kieltäydyn ajattelemasta tulevaisuutta. Nyt aletaan elää päivä kerrallaan.”

Kirkkonummelle evakkoon päässyt Susanna tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Yläluokan naisia edustaa Hessun rakkauden kohde, jatkuvasti uskottoman hienostoasianajan vaimo Anni Berg, joka työskentelee Punaisessa Ristissä ja Valtion tiedotuskeskuksessa. Ulkomaisten toimittajien kanssa keskustellessaan hän huomaa tavanneensa ”kansaa” lomamatkoilla Ranskassa ja Italiassa. Sen sijaan Suomessa hänellä ei ole yhteyksiä tavallisiin ihmisiin, ja hänen käsityksensä ”kansasta” on edelleen Edelfeltin, Järnefeltin, Sibeliuksen ja Gallen-Kallelam 1800-luvulla luoma.

Kansainvälinen lehdistö luo talvisodan myytin

Kansainväliset lehtimiehet päästetään taistelukentälle ”vasta sen jälkeen kun taistelu on käyty, suomalaisten jäljet siivottu ja vain venäläiset kaatuneet ja jäätyneet jätetty paikalle.” Niinpä he joutuivat kirjoittamaan juttunsa Helsingissä tapaamiensa ”asiantuntevien tahojen” perusteella.

”Niin alkoi syntyä myytti suomalaisesta sotilaasta”, jota ”Helsingin herrat” olivat rauhan aikana kutsuneet ”’huligaanin, punikin pennun ja yhteiskunnallisesti levottoman aineksen’ epiteeteillä'”, samoin kuin myytti ”Pohjolan Maginotista, Mannerheim-linjasta jossa oli kuulemma – erittäin skandinaavisten tietojen mukaan – jopa ’tuhansia bunkkereita’.” 

Anni saa luettavakseen artikkelin, jossa suomalainen rintamasotilas oli ”suksiinsa kiinni kasvanut, puissa kiipeilevä, ’puukoutaan’ heiluttava arktinen kummitus, pikemmin eläinmaailman olio kuin ihminen. Mutta lumimiesmäisyydestään huolimatta hän oli perehtynyt nykyaikaiseen tekniikkaan niin paljon että osasi itse valmistaa ’incendiary grenates’ jolla poltti vihollisen tankkeja. Konepistoolista jolla tämä olio yksin tuhosi satoja vihollisia ajaessaan nämä sitä ennen suksillaan yhteen kasaan lumen peittämässä metsässä – Danten Infornon suomalaisessa sovellutuksessa: lumen ja jään ikuisessa helvetissä – kuin karjalauman [- -]”

Sotienvälisen henkisen ilmaston kritiikki

Tolvajärven taistelun yhteydessä kertoja katsoo taaksepäin: kun kareliaanit hakivat 1800-luvulla Karjalasta innoitusta taiteeseensa, itsenäisyyden aamussa Vienaan ja Aunukseen marssivat jääkärit, joukossa Talvela ja Pajari, ”ottamaan väkisin, ryöstämään ja murskaamaan”.

Samanlaista kritiikkiä tulee myös henkilöiden suulla. Aivan kuin olisi lukenut etukäteen Raoul Palmgrenin Suuren linjan (1948), Leo katsoo, että itsenäisyyden aikana on lahotettu 1800-luvun perintöä. Leon itsekritiikin ansiosta Ensio voi väittää vastaan: eihän kaikki sentään riippunut ”suurmiehistä”. Ja itsenäisyyden aikana on tapahtunut kehitystäkin, muuten Ensio olisi kelvannut vain Leon sotilaspalvelijaksi.

Kertoja toteaa että ”isoisiemme ja isiemme sukupolvi ei kavahtanut kuolemaa”, sillä kansanmiehet eivät olleet tottuneet antamaan elämälleen suurta arvoa. Päästyään kansakoulusta 12-vuotiana he olivat tottuneet tekemään ”raskasta työtä ja pienellä palkalla aamuhämäristä illan pimeään. [- -] Siviilissä metsätöissä oli monesti ollut rasittavampia päiviä.” Moni miehistä koki ensimmäisen kerran elämässään, että perheen säännöllinen toimeentulo oli turvattu.

Silti on hiukan vaikea uskoa että köyhyyden rinnalla vihollinen oli ”kevyt asia: se saattoi korkeintaan tappaa.”

Ilmeisesti välinpitämättömyys kuoleman suhteen johtuu osaltaan viimeisten päivien apaattisesta uupumistilasta.

Todellinen talvisodan henki

Talvisota yhdistää kansan yhteiskunnallisten kuilujen yli, mutta ei sillä tavoin kuin kotirintaman propagandassa esitetään.

Summassa luutnantti Leo Kumelan ja alikersantti Ensio Nikun pystyvät puhumaan avoimesti ja vaihtamaan kokemuksia. Sellainen ei olisi ollut mahdollista rauhan aikana. Ei vain siksi että he eivät olisi edes kohdanneet, vaan siksi että siviilissä Ensio kärsi alemmuudentunteesta, joka sai hänet torjumaan esimiesten lähestymisyritykset.

Sen sijaan Leo ei rintamalla pääse täysin irti sivistyneistön kansaa kohtaan tuntemasta syyllisyydestä ja säälistä, joiden Aleksandr Solženitsyn sanoo Vankileirien saaristossa estäneen todella ymmärtämään kansaa: ”Sääli käytti menneisyyden jaloja surunvalittelijoita (kaikkia valistajia!) ja sääli myös heidät sokaisi! Heitä raateli huono omatunto siitä, etteivät he itse olleet jakaneet kovaa osaa, ja niinpä he katsoivat velvollisuudekseen kolminkertaisesti huutaa epäoikeudenmukaisuudesta mutta samalla laiminlöivät sekä alempien että ylempien – kaikkien – ihmisluonteen perusteellisen tarkastamisen.” Vasta leirissä sääli suli pois, kun kohtalo oli kaikilla sama.

Paradoksaalista kyllä, vaikka Rintala purkaa virallista talvisodan myyttiä, hän tulee rakentaneeksi uuden. Mannerheimin linjan sijalle tulee romaanin nimen mukaisesti nahkapeitturien linja.

Mutta kuten Ensio toteaa, sivistyneistöä ja kansaa yhdistävä kokemus jää taisteluhautoihin: ”Meillä joilla on yhteinen aaltopituus toisiimme yli luokkarajojen, mehän kuollaan tänne. Ne siellä rintaman takana, siviiliyhteiskunnassa, nehän sitä tarvitsisivat.  Mistäpä ne sen saisivat. Todistajat jäävät tänne.”

Ironia Ruotsin avusta

Rintala kuvaa viiltävän ironisesti ”myötätuntoisten” ruotsalaisten suhtautumista Suomeen ja Suomen auttamiseen.

Eetu tiivistää: ”Ta…tavallinen suuri kansa täällä ajattelee ni…ninku Tukholman tervakaupan monopolistit 1700-luvulla: ne suomalaiset, a…alhaisempaa sakkia. [- -] Ja tämä he…herrasväki, ne pitää meitä siirtomaanaan ni…niinku ennenki.”

Eetun arvio Suomen yläluokkaisten ruotsalaisten todellisista motiiveista on tyly: ”So…sotaa ne haluaa. 1700-luvun ha…hatut sano että menköön koko Suomi kunhan Ru…Ruotsi saa sodan. Nämä ovat vielä hurjempia. Nä…nämä sanoo että menköön koko Ruotsin kansa ku…kunhan me saadaan sota ja sosialistit pois valtion johdosta…” 

Raivo Ruotsin ”petoksesta”

Summan murruttua ”silmitön raivo” kauttakulun kieltänyttä Ruotsia kohtaan saa kotirintamaa latautumaan viimeiseen ponnitukseen. Kertojan mukaan vain ”sinisilmäisyys” ja luottamus ”asiansa oikeutukseen” antaa naisille voimaa lähettää rintamalle 17-vuotiaat poikansa ja yli 44-vuotiaat miehensä ”hyökkääjän pysäyttämiseen ja kunnialliseen rauhaan luottaen”.

Nykyhetkestä katsoen naisten käytös näyttäytyy suorastaan psykoosina. Mutta kansallisen hätätilan aiheuttamaa kollektiivista hätätilaa ei voi arvioida normaalielämän mittarilla.

Kuvatessaan vastaavaa tilannetta teoksessaan Moskova 1941 Rodric Braithhwaite katsoo nostoväkirykmenttien täyttäneen tehtävänsä: viivyttämään vihollista tarpeeksi kauan, ennen kuin Siperiasta tulleet divisioonat saapuivat paikalle.

Kylmästi Braithwaite toteaa, että sodanjohdolta vaaditaan armottomuutta. Ranskasta se keväällä 1940 puuttui ja maa luhistui.

Puolustus piti loppuun asti

Vaikuttavasti kuvataan, miten sekä talvi- että jatkosodassa Äyräpäästä ja Vuosalmesta tuli joukkohauta, jonka yksi uhri on Otto Harjulainen.

Silti ”rintama ei luhistunut. Suomalaiset yksiköt kaatuivat, kuluivat loppuun, mutta taistelivat viimeiseen asti eli siihen saakka että rauhanneuvottelut saatiin käyntiin.” Hyökkääjä ei pystynyt pakottamaan Suomea ehdottomaan antautumiseen, sillä ”Sekatyömies, reservin sotamies, piti valtin käsissään vielä kuoleman hetkelläkin puristaen sitä lujasti kouraansa.”

Haavoittunut Leo pohtii keväällä sairaalassa Norjan nopean luhistumisen syytä, siellähän oli vahvemmat linnoitukset kuin Kannaksella ja maasto luotu puolustukseen. ”Meillä ei ollut muuta kuin kansalliskiihkoinen uho itää vastaan”. Siitä esimerkkeinä on aiemmin siteerattu Uuno Kailaan runoja Rajalla ja Ceterum censio, joille kansan miehet ovat aikoinaan hymähdelleet ”herrasväen vouhotuksena”. Oliko se sittenkin ”parempi kuin ei mitään”, Leo miettii eikä ole enää varma, että isä Ake oli ollut ”kokonaan väärässä”.

Erilainen kokemus rauhasta

Rauhankin tultua kotirintamalla jatkuu se talvisodan henki, joka on propagandan, tietämättömyyden ja illuusioiden luoma, erilainen henki kuin rintamalla vallinnut realismi. Aken tapaiset kotirintaman strategit eivät hyväksy rauhaa, koska armeija oli ”voittamaton”.

Sodasta selvinneet sotilaat kuten Leo eivät pysty välittämään kokemustaan, että joukot olivat lopussa. Jussikin ihmettelee, miksi Mannerheim-linja murtui, olisihan luullut että bunkkereissa on helppo sotia.

Leoa vaivaa pitkään kipujen lisäksi masennus. Henkisesti hän on edelleen sodassa ja poissaolo varjostaa myös perhe-elämää.

Sodan voittajat ja häviäjät

Alun teema rintamien välissä olosta toistuu, kun Peni ja Aino ovat evakossa Saarijärvellä jossa evakkopojat joutuvat vastakkain isäntäväen poikien kanssa. Peni ”oli toisaalta näitä samoja, jotka nyt lähestyivät nurkkausta ja kohta löisivät, mutta hän oli myös noita, joita kohta lyötäisiin. Hän oli molempia. Välissä.”

Koska Oton ja Ension ruumiit ovat jääneet kentälle, Aino ei pysty uskomaan heidän kuolemaansa. Konstantin Simonovin runon Kunhan odotat tavoin Aino uskoo voivansa maagisesti aikaansaada sen, että aviomies palaa. Torjuttu suru ilmenee kuitenkin psykosomaattisesti astmana.

Evakkona Oulussa Ainoa painaa lisäksi sosiaalisen aseman romahdus. Ironiseen sävyyn Rintala kuvaa, miten Penistä ollaan ”kansan eheyttämisen” nimissä tekemässä paremman väen hyväntekeväisyyden maskottia. Mutta äiti Aino ei suostu antamaan poikaansa kasvatiksi: ”Jääköön vaikka kerjäläiseksi, mutta jääpähän ainakin minulle.”

Tämä juopa sodan voittajien ja häviäjien, propagandistien ja läheisensä menettäneiden, välillä ilmeni Aleksandr Solženitsynin Syöpäosaston mukaan myös Neuvostoliitossa. Kun Vera Gangart menetti nuoruudenrakastettunsa, ”siitä alkaen tuo sota saattoi olla mitä tahansa: oikeudenmukainen, sankarillinen, isänmaallinen tai pyhä – Vera Gangartille se merkitsi viimeistä sotaa. Sotaa jossa hänen sulhasensa myötä oli surmattu hänetkin.”

Kun muistot isästä, Ensiosta ja Boriksesta haalenevat ja leikit ja seikkailukirjat vetävät puoleensa, Peni kokee olevansa huono ihminen. Se aiheuttaa ahdistuksen: ”Ahdistuksen mukana tuli yksinäisyys ja orpouden tunne.

Hän oli vähitellen oppinut pitämään niistä ja huomannut että ne täyttivät mielen jollakin sellaisella mitä mikään muu ei pystynyt antamaan. Hän oli muukalainen vieraalla maalla.”

Tässä lienee ollut siemen kirjailijan syntyyn.

Miksi kirja unohdettiin?

Nahkapeitturien linjalla -teoksesta ei ole otettu uutta painosta. Miksi näin loistava romaani on lähes unohdettu?

Yhtenä syynä on varmaan se, että Rintala ei koskaan päässyt irti Sissiluutnantin aiheuttaman kirjasodan lyömästä ”rienaajan” leimasta. Edes dokumenttiromaanit Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet eivät saaneet ymmärtämään, että vaikka Rintala arvosteli sotapolitiikkaa, hän kunnioitti aina yksityisen sotilaan kokemusta.

Muutenkin Rintala samastettiin Kekkosen aikaan ja ”suomettumiseen”. ”Uuspatriotismin” aikaan ei enää sopinut kritiikki Suomen politikkaa kohtaan, vaikka se Nahkapeittureissa oli vain sivuasia.

Vieläkään ei liian myöhäistä. Rintalan romaaniparissa on kaikki ainekset loistavaan TV-sarjaan. Jos vain olisi rahaa…

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös seuraavista Rintalan teoksista: Mummoni ja Mannerheim -trilogiaPojat, Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen. Ensimmäisen artikkelin lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kurki teoksesta Nahkapeitturien linjalla Ouka-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle sanat, Sibeliuksen sävellyksenä.

Presidentti Kekkosen YYA-puheesta ja reaktioista siihen ks. Jakobson, Max: 20. vuosisadan tilinpäätös. 1. Väkivallan vuodet. Otava 1999.

Kirjallisuus

Braithwaite, Rodric: Moskova 1941. Alkuteos: Moscow 1941: a city and its people at war. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2007.

Dante: Jumalainen näytelmä. I. Helvetti. Suom. Eino Leino. Otava 1967.

Clausewitz, Karl von: Sodasta. Valikoima ajatelmia. Alkuteos: Vom Kriege. Suom. Erkki Hannula. WSOY 1981.

Haanpää, Pentti: Korpisotaa. Otava 1940.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Kailas, Uuno: Runoja. WSOY 1932. Digitoituna Kansalliskirjaston kirjallisuuspankissa.

Palmgren, Raoul: Suuri linja. Adwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkimuksia. Kansankulttuuri 1948.

Päätalo, Kalle: Ahdistettu maa. Gummerus 1977.

Raittila, Hannu: Jätkäpojan linja. – Teoksessa Väinö Linna: Kootut teokset I. Päämäärä, Musta rakkaus. WSOY 2000.

Sestov, Leo: Dostojevski ja Nietzsche (Tragedian filosofia).  Suom. ja selityksen varustanut Mari Miettinen. Iliaas 2009.

Sillanpää, F. E.: Rakas isänmaani. Kootut teokset 2. Otava 1932.

Simonov, Konstantin: Kunhan odotat. – Teoksessa Neuvostolyriikkaa. 4. Tammi 1986.

Solzenitsyn, Aleksandr: Syöpäosasto. I-II. Suom. Esa Adrian. Tammi 1968.

Solzenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag Gulag) 1918-1956. III Tappotyöleirit. IV; Sielu ja pikkilanka. Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste 1976.

Tolstoi, Leo: Sota ja rauha. I-II. Suom. Esa Adrian. [Uusi p.] Otava 2016.

Tuuri, Antti: Talvisota. Kertomus. Otava 1984.

Iiris Kähäri: Seppele Viipurille

Iiris Kähärin Seppele Viipurille ilmestyi 1988, jolloin kirjailija tunsi vapautumisen koittaneen pysähtyneisyyden ajan jälkeen.

Silti Seppele Viipurille ei ole vain nostalginen vaan myös kriittinen kirja, jossa murretaan monia karjalaisia ja lottia koskevia stereotyyppejä.

Romaanin tapahtuma-aika kattaa Viipurin viimeiset suomalaiset kuukaudet helmikuusta kesäkuuhun 1944. Romaani päättyy marraskuussa 1944.

Seppele Viipurille kuvaa naisia, jotka Iiris Kähärin omien sanojen mukaan ovat marginaali-ihmisiä. Tapahtumapaikkana on usein esikaupunki, koska kirjailijan mielestä kauppiassukuja ja keskikaupunkia oli tarpeeksi kuvattu.

Inka Koistinen

Romaanin päähenkilö on Inka Koistinen, joka työskentelee toimistolottana Poliisiasiain toimiston osoitetoimistossa.

Muita henkilöitä ja tapahtumia kuvataan Inkan näkökulmasta. Repliikkejä on vain muutama, ja kerronta on epäsuoraa.

Inka on kotoisin maalaistalosta Säkkijärveltä. Vaikka äiti on jäänyt varhain leskeksi, Inka on päässyt oppikouluun. Tästä etuoikeudesta Aino-sisar kantaa edelleen kaunaa.

Inka on tullut ylioppilaaksi 1937. Jatko-opinnot on estänyt ensin varattomuus ja sitten sota.

Romaanin tapahtuma-aikana Inka on 25-26-vuotias. Hänellä ei ole ammattia, ja miestenkin suhteen hän on kokematon. Hän kirjoittelee rintamalle vänrikki Teppo Larjavalle, mutta asiasta ei näytä tulevan valmiimpaa.

Inka ihastuu myös naimisissa olevaan majuriin, joka tunnetaan Punaisena Neilikkana. Mutta kun mies lähentelee ja ehdottaa hotellihuoneeseensa menoa, Inka ymmärtää paeta ja pelastuu ”kuin Aino Väinämöisen kynsistä”.

Vain naiselta olisi mennyt maine, mies sen sijaan olisi voinut jälkeenpäin kerskailla: ”Tein sen niin nopeasti ettei tyttö aavistanut mitään ennen kuin oli motissa.”

Inkan Aino-sisaren mies Antti on rintamalla. Aino ja äiti hoitavat kotitaloa ja Ainon lapsia. Naimaton ja lapseton Inka on äidin ja sisaren silmissä hyödytön olio.

Ei esimerkillinen lotta

Luonteeltaan Inka on arka ja kömpelö. Tai ”paremmat” ihmiset saavat hänet tuntemaan niin, koska hän on ulkopuolinen ”tässä kaupungissa, missä kukaan ei tiennyt hänen taustaansa, missä häntä ei ollut nähty kenenkään käsipuolessa, ei kenenkään morsiamena Torkkelilla tai nuorena rouvana ostoksilla Kauppatorilla tai Kauppahallissa. Missä hän ei ollut nainut niin että olisi erottautunut joukosta. Naimiskaupalla olisi voinut pöyhkeillä elämänsä loppuun asti. Me kahdeksan maisterin perhe. Me Kannaksen talonpoikaisaateli.”

Inka ei myöskään ole ajan ihanteiden mukainen esimerkillinen lotta. Hän ei pidä talkoista töiden jälkeen eikä siitä, että kun kysytään vapaaehtoisia, ei ole sopivaa kieltäytyä. Hän on kuitenkin niin kiltti, ettei pysty pitämään puoliaan.

Inka haluaisi toisaalta erota järjestöstä, toisaalta pystyä parempaan kuin talvisodassa.

Inkan vastakohtana on lottaosaston johtaja, upseerin rouva Winter, jolla on aina isänmaalliset sanat huulilla. Todellisuudessa hän katsoo ennen kaikkea omaa etuaan.

Avoimesti oman edun tavoittelija on kauppiaan rouva Elma Riikonen.

Jenny Paju

Inka asuu kauppias Riikosen omakotitalon yläkerrassa, jonka toien huoneen Riikoset vuokraavat keski-ikäiselle Jenny Pajulle.

Rouva Winter kehottaa Inkaa pitämään Jennyä silmällä. Se onkin helppoa, sillä Jenny kertoo avoimesti elämästään.

Jenny  on kotoisin Kivennavalta Raivolan kylästä. Seutu oli monikielistä ja -kulttuurista. Siellä oli rautatieasema ja Pietariin oli sopivan lyhyt matka, joten rikkaat venäläiset rakennuttivat sinne autonomian aikana huviloita. Vallankumouksen jälkeen osa heistä jäi tai pakeni Suomeen, missä heistä tuli köyhiä emigrantteja.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Jenny pääsi töihin sotasairaalaan, jossa eräs sotilas teki hänet raskaaksi, ennen kuin häipyi Pietariin tekemään vallankumousta.

Jenny palveli köyhtynyttä venäläistä emigranttia Lidia Ivakovskia, joka ilmeisesti järjesti vastavallankumouksellisia rajan yli. Viipuriin muutettuaan Jenny elätti itsensä ja tyttärensä ranssien rakentamisella eli seppeleiden solmimisella.

Myös Lidia ilmestyy Viipuriin ja muistelee entistä elämäänsä Pietarissa.

Suhde ”toisiin” paljastaa ihmisten moraalin

Ratkaisevaksi moraaliseksi vedenjakajaksi romaanissa nousee suhde ”toisiin”, oman ryhmän ulkopuolisiin.

Sotavankileirien karmeat olot eivät ole mikään salaisuus: ”jokainen kaalinlehti jonka vanki tieltä löysi, jokainen jäätynyt peruna sille kelpasi, jokainen tupakantumppi. Silti moni oli kuollut vesipöhöön.” 

Mutta kun sotavankeihin on tutustuttu yksilöihin, heitä on ruvettu kohtelemaan ihmisinä. Tällaisen inhimillisyyden rouva Winter tuomitsee jyrkästi: ”Kaiken sen jälkeen mitä olemme joutuneet kokemaan ja kärsimään ja menettämään. Vangit, tilattuina työntekijöinä, elävät siviilien parissa ja syövät. Niin kuin ihmiset! Niin kuin kaupungin oma väki! Leipää, tupakkaa, käsineitä, sukkia on vartijan silmän välttäessä spekuloitu remonttimiehelle, lääkkeitä sairaalle, mikä rouva Winterin mielestä on romanttista hölynpölyä,  vanki sinne toinen tänne, tavaraa ja omaisuutta, mistä tässä taistelevassa maassa on yhä huutava pula.”

Rouva Winterin mielestä ”Raja kansalaisen ja muukalaisen välillä alkaa jo huomattavasti hämärtyä. Ihmiset, sivistyneetkin ja juuri he, puhuvat Ukrainasta ja Valkovenäjästä, puhuvat kirgiiseistä, kalmukeista ja tataareista. Ei ryssistä! Ryssistä ei saisi muka enää puhua!”

Jenny sen sijaan ystävystyy Valerin kanssa ja vie tälle ”Leipää, Pullaa. Keitetyn lantun. Perunoita. Lapaset”, puolustautuen että ”omistaan hän oli antanut. Syönyt itse vähemmän.”

Inka on kahden vaiheilla. Hän antaa Poliisiosastossa työskentelevälle Mitjalle luvan soittaa pianoa sekä ”piirakan ja pullan, eikä pitänyt sitä lainkaan syntinä”.

Toisaalta rouva Winterin asenteet vaikuttavat Inkaan: vanki on vihollinen, jota ”ei ole lupa sääliä. Vaikka sydän käskee, et sitä kuuntele.”

Perusteena on, että ”Sehän ei ole yksityinen asia enää! Tässä on kyse koko kansan elämästä. Tämä on pieni ja vähäinen maa. Ja tämä kansa taistelee nyt sen vähäisen puolesta.”

Mutta kun Jenny vie Inkan kuuntelemaan sotavankien konserttia, tämä kokee yhteisen ihmisyyden yhdistävän kaikesta huolimatta: ”Vangit, ihmiset, lauloivat vartijoille, toisille ihmisille.”

Rouva Winterin vävy luutnantti Enmark tappaa Valerin joutumatta asiasta edesvastuuseen. Sen sijaan Jennyä kuulustellaan, koska sotavangin auttaminen katsotaan maanpetokseksi.

Myös Inkaa kuulustellaan todistajana. Tämä puolustaa Jennyä: tämän käytös on luonnollista, koska Raivolassa ”myös venäläisiä oli pidetty ihmisinä”.

Jenny tekee seppeleen Valerille ja kuolee pommituksessa viedessään sitä tämän haudalle.

seppele-viipurille

Nimen symboliikka

Seppele Viipurille näyttäisi siis merkitsevän hautaseppelettä. Kirjan nimi oli kuitenkin kustantajan päättämä. Kirjailija ei siitä pitänyt, vaan halusi kanteen kuvan, jossa naisella on seppele päässä – siis elämän symbolin.

Kähärin oma nimiehdotus oli Kyyn punainen maito. ”Ajattelin kansanrunoa ’Kyy lypsi punaisen maion, maion valkean valutti, kipehillen voitehksi, haavoillen parantejiksi.’ Punainen maito oli minusta osuva paradoksi, mahdottomuus, niin kuin meidän koko väliaikainen oleskelumme Kannaksella oli.” Runo on romaanin motto.

Kyy-symbolilla Inka yrittää vakuuttaa itseään, että sotavanki on vihollinen: ”Kuin kyy kaikista suojeluperusteista huolimatta se iskee, jos ei sinuun, ainakin koiraasi.”

Kyyn pisto saa erilaisen merkityksen kohtauksessa, jossa Inka tapaa Tepon keskellä puna-armeijan suurhyökkäystä: ”Teppo tuli. Tuli ja levitti käsivartensa. Sillä hetkellä he tapahtui. Se oli nopea, kuin käärmeen, kuin kyyn pisto. Sille ei voinut mitään. Inka juoksi suoraan Tepon syliin.” Heillä on aikaa viisi minuuttia.

Viipuri paloi marttyyrina Suomen takia

Muistoissa palataan lähtöön Viipurista talvisodan loppuvaiheessa: ”Hurjasti roihuavat tulipalot olivat valaisseet heidän tiensä, kun he jäätä myöten, railoon putoamista uhmaten olivat kompuroineet toiselle rannalle, ja riemuitsivat kun tiesivät olevansa Tervaniemellä. Vasta Nälkälinnan kohdalla he olivat kääntyneet katsomaan taakseen ja nähneet sen valtavan rovion jolla…Niin, sillä roviolla oli tuo Kaunis Neiti Viipuri palanut niin kuin vain palava voi palaa, kuin Jeanne d’Arc.”

Viipuri esitetään neitona, joka poltetaan roviolla kuten Jeanne d’Arc. Polttaminen oli aikoinaan kerettiläisten rangaistus, mutta Jeanne d’Arcista tuli marttyyri ja Ranskan kansallispyhimys.

Viipuri siis kuolee marttyyrina Suomen takia.

Evakko kaipaa kotikaupungin hajuja

Nostalgisisin on kohtaus, jossa Inkan ystävä Hertta muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa Viipurin hajuja.

”Puun ja tervan hajua mikä tuntui Linnansillalla. Myös sarkahousujen hajua. Kun hän [Hertta] sulki silmänsä ja ajatteli sarkahousujen hajua, hän ajatteli myös katuja ja teitä ja pölypilviä joita raskaat laahustavat saappaat olivat nostattaneet, ja niin sarkahousujen hajuun oli sekaantunut toinen haju, pölyisen tien haju, harjoitusten haju ja harmaa joukko marssi kasarminportista sisään ja ulos, laulaen tai laumatta . . . Hertta nyyhkäisi ja jatkoi. Torkkelin puiston haju, muistiko Inka vielä Torkkelin puiston hajun. Heinäkuun puolivälissä kukki lehmus, ilma oli täynnä makeaa tuoksua, illat kuumia ja kuu punainen. Heinäkuu tuoksui Hertan mielestä aina kuulle, kukille, musiikille. Ihmiset vaelsivat edestakaisin kukkien lemussa, katosivat hämyisiin käytäviin, tulivat esille, katosivat taas, kadottivat parinsa ja löysivät uuden. Ja orkesteri soitti, oi että orkesteri soittikaan, mitä se soittikaan? Pirteitä sotilasmarsseja, hitaita kesäillan valsseja ja kehtolauluja. Salaperäiset paperilyhdyt keinuivat Espilässä. Siellä tanssivat ja söivät rapuja. Ja punanenäiset herrat taluttivat daaminsa kohti ajureita ja istuivat ne peräpenkille, jäi sikarin ja hajuveden, viinin ja ruusun tuoksu.

Mutta arvaas, Inka, mikä haju lapsesta oli paras? Se oli leipurin haju. Se leijui Torkkelinkadulta tai Linnankadulta. Sitä hän, Hertta, ei sanonut unohtavansa koskaan. Se tuntui yhä, syvällä hän sanoi tuntevansa sen suussaan yhä.” 

Viipurin takaisinvaltaus 1941 herätti riemua koko maassa

Lyhyessä välähdyksessä kerrotaan myös, miten kesällä 1941 Viipurin takaisin valtaus ”herätti riemua koko maassa. Liput liehuivat saloissa. Niinä päivinä koko Suomi oli rakastunut Viipuriin.  Niinä päivinä laskettiin liikkeelle ’Työn ja taistelun laina’ -niminen laina. Se ilmoitti radiossa itse presidentti Ryti.

Kaikki oli yhtä juhlaa. Työ ja taistelu ja lainat. Koko kansa oli lyhytaikaisesti kuin huumautunut onnesta. Lehdet lainehtivat kirjoituksia. Ei ollut sitä runoilijaa joka ei olisi ihmeteltävän vimman vallassa nähnyt huimaavia näkyjä. Oi Karjala, oi Viipuri, sinä..rakas…”

Kähäri lainaa mm. Yrjö Jylhän runosta säkeitä ”Sinun puolestas, Karjala, kaunis sisko, joku kaatua pelkäiskö, arvelisko?” Tässä kirjailija muistaa väärin: säkeet ovat Jylhän runosta Päin Äänisjärveä, Vienanmerta. Kuten nimi ilmaisee, runo käsittelee Itä-Karjalan valtausta. Erehdys on ymmärrettävä, sillä Jylhän runo oli niin suosittu, että siitä tehtiin postikortti.

Runossa Karjala esitetään naisena, jonka kohtalona on surra, kunnes mies saapuu pelastamaan.

sinun-puolestas-karjala-2

Kähäri ei kuitenkaan unohda asian toista, raadollista puolta: ”evakoista, ainakin salaa jos ei julkisesti, oli pyritty pääsemään”.

Euforinen paluu Viipuriin 1941

Inka lähti takaisin 1941 siivousryhmän mukana heti, kun se kaupungin takaisin valtauksen jälkeen oli mahdollista, ensin junalla Kouvolaan ja sieltä linja-autoilla. Tunnelma oli euforinen: ”Kun Viipuri alkoi näkyä, tutut kiviset Hietalan rannat ja Sorvalin saari, he nousivat seisomaan ja lauloivat, ja Inka unohti että hän oli vain Inka Kostiainen ja lauloi niin kuin muutkin lauloivat, ’Oi nouse Suomi katso sinun päiväs koittaa…!’”

Laulu oli Finlandia-hymni, johon V. A. Koskenniemi oli tehnyt sanat 1940. Ne liittyvät siis talvisotaan. Sibeliuksen musiikkiteos taas sai ensiesityksensä ns. ensimmäisen sortokauden aikana 1899.

Yksi tytöistä lausui Paavo Cajanderin runon Vapautettu kuningatar.

Inkan muistoissa tuolloin oli vallinnut yhteishenki ja solidaarisuus: ”Ketään ei vähätelty! Kaikkien työ kelpasi! Ei enää kilpailua! Ei etuilua! [- -] Oli luonnollista antaa ja auttaa pyytämättä takaisin.”

Kaupunki oli raunioina, ihmisten sijasta koirien ja kissojen, hiirien ja rottien vallassa.  Työ oli raskasta ja epämiellyttävää. ”Hän [Inka] keräsi, kantoi ja kuljetti, pesi, hankasi ja siivosi. Polvet pateilla ja kynnet verissä ja nälkä suolissa kuristen hän repi, kiskoi, raahasi, nosti ja latoi.”

Mutta ”samalla kun hän [Inka] rakensi kaupunkia, hän rakensi itseään.” Koska Inkaa ei maalaistyttönä ole Viipurissa pidetty minään, ”Hänellä oli ollut hävettäviä, kaunaisia tunteita tätä kaupunkia kohtaan. Nyt oli aika raivata ne pois.”

”He elivät toivosta. He toivoivat että tulisi vielä se päivä jolloin he saisivat rakentaa kaupunkinsa sellaiseksi kuin se oli ennen tuhoa. Sitäkin paremmaksi! [- -] Tämän sijaan he kuin unta nähden rakensivat jo toisen, aineettoman kaupungin. [- -] se, tuleva Viipuri, se ikävöity kaupunki!”

Viipuri vertautuu tässä Jerusalemiin, jota juutalaiset pakkosiirtolaisuudessa ikävöivät.

Sodan pitkittymisen myötä tunnelma on kuitenkin muuttunut: ”Oli alettu riitautua ja rakastua. Myydä ja ostaa ja laskea rahoja.”

Miksi negatiiviseksi ilmiöksi leimataan riitelyn ja kaupanteon lisäksi myös rakastuminen? Ilmeisesti siksi, että silloinkin yksilöllinen etu pannaan yhteisön edun edelle. Tässä kohtaa samaistutaan sota-ajan virallisiin arvoihin.

Kahdenlaista suhtautumista suurhyökkäyksen edellä

Keväällä 1944 suunnitellaan toisaalta kaupungin hallinnon siirtämistä sotilailta siviiliviranomaisille, toisaalta evakuointia. Vaikka saksalaiset peräytyvät itärintamalla, eräs upseeri puhuu taistelusta lopulliseen voittoon asti. Rouva Winter suunnittelee kesäksi viihdytyskiertuetta Itä-Karjalaan. Sen sijaan päämajassa työskentelevä upseeri on pessimistinen. Kaupungin läpi kulkee rintamalle junia, joiden ikkunat on peitetty.

Rouva Winter ja kauppiaan rouva Elma Riikonen ryhtyvät ajoissa toimenpiteisiin pelastaakseen omaisuutensa. Tämähän on sinänsä järkevää toimintaa, mutta Kähäri liittää sen moraalisesti epäilyttäviin ihmisiin aivan kuten aikoinaan Elämän koko kuvassa.

Inka sen sijaan päättää: ”Viisainta oli elää päivä kerrallaan. Niin kuin he, karjalaiset, olivat täällä oikeastaan eläneetkin, tottuneet elämään. Se oli tietysti lyhytnäköistä elämää muun Suomen mielestä. Mutta yksi täällä vain oli tarpeen. Toivo. Järjetön ja lyhytnäköinen toivo!”

Inkan mielestä muut suomalaiset pohtivat jo, miten saada rauha, mutta karjalaisille rauhalle oli ehto: saada pitää kotiseutu.

Jenny taas näkee, että karjalaisiakin on kahta lajia: ”Tänne ei olisi pitänyt oikeastaan tulla. Ne joilla oli ymmärrystä eivät tulleetkaan. Joilla oli korkeampaa tietoa, ne varoivat, ne selviytyivät, niin sodassa kuin rauhassa, olivat oppineet varomaan satoja vuosia sitten, se oli niillä veressä. [- -] Varovainen väki ei tule sellaiseen paikkaan jossa palopommeja vielä putoilee. Vasta kun täällä on kaikki kunnossa eikä jälkeäkään enää raunioista… [- -] sitten tänne tullaan…sitten täällä taas osataan olla…sitten osataan ottaa ilo elämästä…kaviaaria ja samppanjaa, laulua ja soitantoa…Sitä ei hänen tapaisensa ihminen osaa, ei ymmärrä mitä iloa siitä on.”

Rikkaat kauppiaat eivät siis ole palanneet Viipuriin, ja muutenkin kaupungin kuuluisa kansainvälinen ilmapiiri on romaanista poissa. Inkan mielestä se on hyvä asia: kaupunki on nyt kokonaan suomalainen.

Vihan päivä

Suurhyökkäyksen alkamista 9. kesäkuuta 1944 Kähäri kuvaa: ”Se oli katkera päivä. Suuri ja katkera. Vihan päivä.” Ilmaus vihan päivä (dies irae) aloittaa katolisen kirkon sielunmessun eli Requemin latinankielisen Sequentia-jakson: ”Vihan päivä, tuomion päivä  / polttaa kerran maailman tuhkaksi:  / niin ennustavat Daavid ja Sibylla.” Kyseessä on apokryfisen Sefanjan kirjan 1. luvun jakeet 15-16.

Viipuria pommitetaan, ja sen läpi virtaa pakolaisia, joille on järjestettävä syötävää ja juotavaa ja lääkintätarpeita. Inkan tehtävät muuttuvat.

Sitten luovutaan toivosta, että ihme tapahtuisi: ”Sammutus oli lopetettu. Se oli tarpeetonta. Kaupunki jäisi tulijoille sellaisena kuin he sen tahtoisivat valloittaa. Palakoon! Vaikka armeija taistelikin. Tulessa he joutuisivat pakenemaan, tulessa, tulen alta.”

Tulta ei mainita syyttä useampaan kertaan, sehän liittyy ”vihan päivän” ennustukseen maailman tuhosta.

Inka on oppinut ulkoa Edith Södergranin säkeen: ”jag längtar till landet som icke är”, mutta vasta nyt hän ”oli todella löytänyt maan jota ei ole”. 

Iiris Kähäri kertoo ymmärtäneensä,  että Edith Södergren tarkoitti kuoleman maata. Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola oli sen sijaan päätellyt, että kirjailija tarkoitti Karjalaa, ja otsikoinut arvostelunsa ”Karjala – maa jota ei ole!”

Kerran Inka katsoo taakseen. ”Alla cara memoria. Rakkaitteni muistoksi.” Tämäkin voisi olla romaanin motto.

Itsekkyyttä ja auttamishalua

Tienhaarassa tapahtuu kaksi vastakkaista asiaa. Toisaalta pakokauhun vallassa oleva sotilas huutaa: ”Pelastakoon itsensä ken voi.” Yhteishenki on kadonnut. Jokainen huolehtii vain itsestään.

Toisaalta kun vääpelin kyselee työntekijöitä Kaatuneiden evakuointikeskukseen (KEK), Inka lähtee – ja nyt hän ei enää katso taakseen. Raamatussahan Lootin vaimo muuttui suolapatsaaksi kääntyessään katsomaan taakseen Sodomaa.

Jälleen näkyy ihmisten itsekkyys, kun vieraat lotat, vaikka ovat karjalaisia, eivät jaa eväitään Inkan kanssa kuten aiemmin Jenny. ”Tämä ei ole totta, Inka sanoi itsekseen. Tämä ei voi olla totta. Mutta tämä oli totta. Tässä tilanteessa nämä ihmiset eivät olleet enää samoja viihtyisiä hauskasti rupattelevia karjalaisia. Nämä olivat kokonaan toisia. Nyt jo.”

Silti Inka yrittää ymmärtää: ”Kukaties nämä ihmiset, jotka kiirehtivät sotaa pakoon, ovat murtuneita ihmisiä. Ja kuinka eivät olisi kun taivas oli ääriään myöten täynnä jyrinää ja maa vavahteli jalkojen alla.”

KEKissä Inka kasvaa viimein aikuiseksi naiseksi: ”Hän oli nyt oma itsensä, riippumaton äidistä ja sisaresta, myös rouva Winteristä, kaikista niistä jotka olivat sanoneet hänelle ’tee niin’ tai ’älä tee niin’.”

Heinäkuun viidentenä päivänä kuullaan ääni, jonka joku tietävä osaa selittää: ”Jossain Juustilan takana ampuu koko Nenosen tykistö, tai ainakin suurin osa siitä”.

Taistelua ei kuitenkaan pidetä ratkaisevana, sillä puolustajilla on vielä mahdollisuus vetäytyä välirauhan aikana uuden rajan taakse rakennetulle Salpa-linjalle.

Katkeruutta ja epävarmuutta

Ennen kuin Lotta Svärd lakkautetaan marraskuussa 1944, rouva Winter kokoaa osastonsa lotat viimeisen kerran yhteen.

Rouva Winter on selvinnyt toisestakin evakkomatkasta. Parhaat huonekalut ja taulut ovat olleet säilössä Hämeessä. Useimmat Viipurissa olleista tavaroistaan hän on saanut kuljetukseen ja suojelluksi ryöstäjiltä, joiksi ”miellyttävät sivistyneet ihmiset” olivat tilaisuuden tullen muuttuneet. Silti hänellä on otsaa surra pianoaan, jonka hän oli ”omin käsin turmellut, että ei yksikään vanja soittaisi sillä ’Vapaata Venäjää'” mutta joka sittenkin oli toimitettu käyttökelvottomana perille.

Inkan Aino-sisaren mies on katkera: ”Hänkin, tilallinen mies, oli Moskovan rauhan jälkeen joutunut linnoitustöihin, oli itse pyrkinyt muun työn puutteessa. Hän oli raatanut lapio kädessä jossain Luumäen ja Lappeenrannan välillä ja sellaiset bunkkerit oli rakennettu ettähän. Ja kaikki turhaan! Olisivat ne saaneet olla … no, Kannaksella … taikka Viipurissa. ’Jumala Suomea suojatkoon’, hän matki Mannerheimia, ’Isänmaan nöyrä kiitos keventäköön…'” 

Junassa Inka kuulee, kun ”Vanhempi mies kertoi, pettyneellä ja vaisulla vanhanmiehen äänellä, että monet olivat itkusilmin hyvästelleet heitä, karjalaisia, kun he olivat keväällä 42 lähteneet Hämeestä kotiinsa, ja oli kirjoiteltu ka lämpimin sanoin muisteltu, mutta kun he tulivat olivat tulleet takaisin, nyt heistä tuli taas riesa, maita menisi ja kyliin asettuisi vierasta heimoa, kouluja pitäisi rakentaa ja työpaikat jakaa karjalaisten kanssa, nyt oli niillä äänessä toinen nuotti, ja se lämpö mitä aiemmin oli osoitettu olikin ollut heijastusta vain heistä, karjalaisista.” 

Nuorempi mies, joka on ollut armeijassa, epäilee, ”kannattiks tää. Kun kaikki taistelupaikat mäni ja kotiseutu karjalaisilta. / – Ka kannatti, vakuutti vanhempi. Jäihä täs sentään itsenäisyys ja jäi monel ihmisel kotiseutukii viel.”

Miesten keskustelua kuunnellessaan Inka miettii: ”Kannattiko? Pakko kannattaa.”

Tämä tuo mieleen Elämän koko kuvan Joron tunnuslauseen ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata”, joka oli myös kirjailijan oma tunnuslause.

Inka aikuistuu myös suhteessa mieheen

Inka ja Teppo ovat menneet kihloihin. Mutta Tepollakaan ei ole ammattia, ja mies tuntuu olevan kiinnostunut vain karjalaisten järjestön perustamisesta. Inka kyllästyy syrjäyttämiseensä ja toimii ensi kertaa jämäkästi lähettämällä Tepon pois.

Romaanin päättyessä suhteen jatko jää auki. Tosin Inka ”uskoo että mikään ei pääty yhteen suutahdukseen. Omituisen surun ja onnentunteen vallassa hän miettii, mitä sanoisi, kun Teppo suostuisi puhumaan.” 

Kähäri ei siis valitse rakkausromaanin helppoa ratkaisua, jossa naisen elämän täyttymys on avioliitto ”oikean” miehen kanssa.

Inkasta on tullut aikuinen nainen myös suhteessa mieheen. Teppo ei enää ole hänelle haavekuva, vaan hän näkee miehen sellaisena kuin tämä on.

Mahdollinen avioliitto ei tule olemaan helppo, mutta Inka aikoo tehdä siitä tasa-arvoisen.

Musiikki tuottaa katharsiksen – samoin kirjallisuus

Romaanissa kuvataan paljon musiikkia, sillä Inka kuuluu kuoroon. Yksi musiikkikappaleista on Mozartin Requem, sielunmessu joka surun jälkeen päättyy riemuun.

Jos riemun vaihtaa sanaan katharsis,  sama koskee kirjallisuutta. Koska lukijalla on tapahtumiin riittävästi välimatkaa, ei tarvita halpahintaista lohdutusta. Sen sijaan suruun voidaan palata, ja sen uudelleen kokeminen taideteoksen kautta tuottaa katharsiksen.

iiris-kahari-3

Kirjailijasta

Kirjan taustasta ks. Miten kirjani ovat syntyneet. 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1991.

Olen kirjoittanut blogiini myös Kähärin romaaneista Elämän koko kuva (1960) ja Viipurilaisen iltapäivä (1964) ja Vaikka en toivo paluuta (1972). Ensimmäisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Muita tietoja

Yrjö Jylhän runo Päin Äänisjärveä, Vienanmerta

Finlandia-hymnistä Wikipediassa

Paavo Cajanderin runo Vapautettu kuningar

Tietoja Raivolasta Wikipediassa, kuvia Raivola-seuran sivulla.