Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilven romaanit Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika kertovat sodasta lapsen muistojen ja aikuisen myöhemmän puntaroinnin kautta. Jotkut muistot säilyvät kirkkaina vuosikymmeniä ja palaavat yhä uudestaan mieleen, kun taas joitakin tapahtumia, erityisesti kipeimpiä, on mahdoton palauttaa mieleen. 

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, oli talvisodan puhjetessa yksitoistavuotias ja kävi oppikoulun toista luokaa. Helmikuussa 1940 hän täytti kaksitoista vuotta.

Talvisodan ajassa kerrotaan ratkaiseva elämys: käsitteellinen ajattelu syntyy, kun äiti laulaa hengellisiä lauluja – yht’äkkiä Eeva tajuaa niiden merkityksen. Hän hokee itselleen: ”Muista: kaksitoistavuotiaana alkaa ymmärtää”. Ennen murrosikää ihminen ymmärtää sivustakatsojan tavoin ”kaiken”, hän on ”lapsenkaltainen”, mutta hänellä on tarpeeksi järkeä, mieli on avoin tarkkailemaan muita ihmisiä, koska oma seksuaalisuus ei vielä häiritse.

Salot asuivat Raivattalan kylässä Hiitolassa. Isä oli puutavaraliikemies, äiti kotirouva, Eeva oli vanhin lapsi ja hänellä oli nuorempi sisar. Poika oli kuollut. Nuorin sisar syntyi sodan jälkeen.

Hiitolassa oli rautatieasema, jossa isänäiti piti asemaravintolaa. Hänen kanssaan asui halvaantunut ”pipitäti” (sukua väärän koivun takaa) ja ”nuoritäti” (isoäidin kaksikymppinen tytär toisesta avioliitosta). Myöhemmin kuvataan myös muita sukulaisia kuten ”kälytäti” ja serkkuja.

Muistojen logiikkaa

Kilpi uskoo, että yksityisten muistojen kautta avautuu myös yleinen. Hän uskaltaa kertoa itsestään myös häpeällisiä asioita, jotka yleensä salataan: hän kiusasi nuorempaa sisartaan kertomalla, että tämä on ottolapsi. Äidin ja Eevan erilainen luonne aiheutti ristiriitoja.

Kilpi kehtaa kertoa asioista niin kuin lapsena ne koki ja piti totena, esimerkiksi uskonnosta. Hän rukoili polvillaan, että vanhemmat tekisivät sovinnon ja ettei sotaa tulisi.

Muistot ovat sekavia. Mieleen on jäänyt ennen sotaa tapahtuvien pelottavien muistojen yhteyteen kuultu lause ”Bessarabia on vallattu”, vaikka se tapahtui vasta kesällä 1940. Muistojen järjestys ei kronologinen.

Toisaalta käy ilmi, että virallisiin lähteisiinkään ei ole luottamista. On pitkään epävarmaa, tapahtuiko Hiitolan pommitus sodan ensimmäisenä vai toisena päivänä. Lopulta käy ilmi, että lapsen muisto oli oikea: kyseessä oli joulukuun ensimmäinen päivä.

Muutenkin herää epäilys, ovatko virallisesti kirjaan viedyt tosiasiat sen tarkempia kuin muistot. Hiitolan IPAKin [= ilmapuolusaluekeskuksen] sotapäiväkirja on monessa kohtaa epätarkka: jos pommituksia oli useita peräkkäin, ei ehditty pitää kirjaa esimerkiksi koneiden määrästä.

Pelko ennen sotaa

Pelko vallitsee jo ennen sotaa. Lapsi kuulee lauseita: ”No jos ryssä lähtee tulemaan, niin sitten menee koko Suomi.” ”Toteavasti. Ei pahanenteisesti. Sellaiset olivat realiteetit, sanoo jokin ääni nykyaikaisemmalla kielellä.”  Jälkikäteen voi kuitenkin todeta: ”Mutta aina jää jäljelle arvaamattomuus, arvaamattomuuden tarjoama mahdollisuus, poikkeus säännöstä ja todennäköisyydestä; jopa ihme voi tapahtua. Sattuma.”     

Poliittisia erimielisyyksiä ei ympäristössä Kilven muistaman ole. Vain yksi ihminen Kilven elämässään tapaama ihminen uskoo Mainilan laukauksiin – tämä tapahtuu välirauhan aikana, kyseessä on sotavankeudesta palannut. Kylässä on yksi julkikommunisti, suutari, ja kun pommi tuhoaa hänen talonsa, sille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.

Nähdään ajan suhteellisuus: syksy 1939 on hävinnyt muistista ja tuntuu lyhyeltä, talvisota taas tuntuu vuosien pituiselta, vaikka se kesti vain 105 päivää.

Pommitus sodan alussa

Hiitolan pommitus sodan toisena päivänä kuvataan hyvin havainnollisesti, aika hidastuu: ”Aika alkaa kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat ikään kuin ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneetkaan siitä asennosta minnekään. ellei äiti olisi erehtynyt parkaisemaan: – Voi katsokaa kuinka pommeja putoaa…

     – Nyt kellariin ja äkkiä.

Isä ottaa johdon käsiinsä. Me kavahdamme pystyyn ja juoksemme ulos yhtenä mylläkkänä, sillä kellariin pääsee vain ulkokautta.”

Vaikutus lapseen oli tällainen: ”Oli kuin kaikki hirveät leikkini olisivat rientäneet sillä hetkellä avukseni. Minut valtasi halu osoittaa, että minä kestän.” Äidin ylidramaattisuus häiritsi tytärtä ja johti päätökseen olla erilainen: ”tuli mikä tuli, minä paremmin yksin kuin toisen kainaloon puristettuna”.

Lähdöstä evakkoon ei ole muistikuvaa: ”Jokainen yritys murtaa tämä muistamattomuus tuottaa sanoinkuvaamatonta tuskaa.”

Yksimielisyys tehdä vastarintaa, mutta ei vihaa vihollista kohtaa

Osa Kilven kerrontaa on yleisellä tasolla: ”’Joukkomme mieliala rohkea ja innostunut’,  sanottiin yhden lehtiuutisen otsikossa. Jossain toisessa kohdassa kerrottiin kun joukkomme olivat onnistuneet tuhoamaan vihollisen panssarivaunuja. ’Joukkomme’ olivat niitä miehiä, isiä ja poikia, jotka oli kutsuttu rintamalle samanlaisella kortilla kuin isäkin oli saanut. ’Vihollinen’ taas oli taivaalla ja tankkien sisässä vaaniva kasvoton olento, joka syöksi tulta ja tulikiveä meidän päällemme ja yritti valloittaa maamme. Suomen. Ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme sallineet sen tapahtua vastaansanomatta. Meidän tajunnassamme toimi alkukantainen moraali, vaikka me emme sitä silloin tajunneet. Lapsikin tunsi olevansa mukana taistelussa, minäkin, vaikken kuulunutkaan pikkulottiin. Minä otin kantaa rukouksella: ’Suojele isää sodassa. Älä anna kuulien ja sirpaleiden osua häneen. Ole meidän joukkojen puolella ja anna niille voimaa torjua vihollinen. Suojele Suomea, anna sen säilyä itsenäisenä, anna sodan loppua ja anna meidän päästä kotiin.’”

Toisaalta perheessä ei ole vihaa vihollista kohtaan, ei myöskään omien sankaruuden ihannointia. Äiti sanoo vihollisista: ”voi raukkoja”. Isä taas: ”Sota on sotaa”. Eevan oma suhde sotaan muuttui nopeasti kun ”Alasammuttuihin, vangittuihin miehiin kohdistuva sääli ja huoli pyyhkivät mielestäni sotasankaruuden käsitteen”.

Yksityisten siviilien näkökulma on erilainen kuin sodanjohdon. Myöhempi nimitys ”kunnian päivät” tuntuu Kilvestä yksipuoliselta, rehellisempi olisi ”pelon ja kunnian päivät” ja vielä rehellisempi ”hengenhädänpäivät”.

Lapsikin pelkää: ”Jos Suomi häviää, me joudumme kaikki Siperiaan.” Huumoria tulee mukaan, tai ainakin me myöhemmän ajan lukijat näemme humoristisena kohtauksen, jossa pikku Eeva suunnittelee itsemurhaa, jotta välttäisi Siperian. Keinona on – hengityksen pidättäminen.

Kilpi ei hyväksy rukousta ”tapahtukoon sinun tahtosi”

Sodan ajalta on hyviäkin muistoja: nuorentädin ja pastorin häät. Sisarentytär on seurannut läheltä, miten nuoritäti on valloittanut ihaillun pastorin.

YH:n [= yleisten kertausharjoitusten] aikana pastorin puheiden ydinkohtia on: ”Varjele kansaamme ja maatamme ja armahda koko ahdistettua Suomen heimoa. Johda väkevällä kädelläsi meidät läpi tulevien koetusten. Anna meille rakkautta palvella, unohtaa itsemme ja olla kaikkeen valmis. Siunaa meitä rauhalla, mutta jos Sinun tiesi ei ole toivomamme tie, anna voimaa kestää ja ottaa kaikki Sinun kädestäsi.”

Tästä Kilpi on jo lapsena ja on edelleen eri mieltä: ”’Tapahtukoon sinun tahtosi” ei ole koskaan tuntunut minusta aidolta, se ei ole kenenkään toivomus. Sehän on jotakin, mitä Jumalan olisi pitänyt sanoa minulle vastauksena rukouksiimme.” Oma rukous kuuluu: ”Alä anna sodan tulla”. ”Silloin rukoiltiin paljon, melkein kaikissa tilaisuuksissa.”

Jumala on osoittanut, ettei välitä Eevan rukouksista: ei antanut uskoa, sota syttyi, Karjalan menetettiin. Silti Jumalaa ei ”uskaltanut missään tapauksessa olla rukoilematta”. Uskovaiset tosin selittivät: ”’Herra koettelee Suomen kansaa.’” Hän koettelee, jaksammeko me yhä uskoa häneen, vai hylkäämmekö me hänet nyt hänen tekojensa tähden.”

Muistot kertautuvat yhä uudelleen

Kirjoitettuaan sota-ajan muistelmatrilogian Kilpi täydensi sitä 2001 kuvaamalla lapsuusmuistojaan ennen talvisotaa teoksessa Rajattomuuden aika.

Teoksen lopussa on talvisodan 60-muistovuoteen liittyvä päiväkirja vuodelta 1999-2000. Siinä Kilpi kertaa uudelleen, mitä tapahtui vuosipäivinä, mm. Hiitolan ensimmäisessä pommituksessa joulukuun ensimmäisenä päivänä. ”Sodan toiseen päivään ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Silloinhan vasta vaikutukset alkoivat näkyä, järkytyksen toisena päivänä, silloinhan vasta tilanne käynnistyy ja se olotila jossa joudutaan elämään, alkaa valjeta.”

Kipeiden muistojen tuleminen mieleen yhä uudelleen voi olla merkki traumasta, mutta toisaalta kyse voi olla myös halusta säilyttää tärkeät asiat muistissa.

Kilpi kertoo nimityksistä, joka toisaalta leimaa koko ryhmän ja toisaalta antaa sille uuden identiteetin: kun perhe oli lähtenyt pommituksia pakoon maalaistaloon vain viidentoista kilometrin päähän Hiitolasta, heistä tuli pakolaisia. Vasta kun he tammi-helmikuun vaihteessa siirtyivät Savoon, heitä alettiin nimittää evakoiksi ja siirtoväeksi.

Totaaliin sotaan kuuluu nimitys kotirintama, johon evakotkin kuuluivat. Kotirintaman toimintaa Kilpi kuvaa kollektiivisesti: kotirintama ”rukoili herkeämättä Suomen puolesta, kutoi kaulureita, villapaitoja ja kammottavia lapasia joissa oli reikä tai erillinen etusormi liipasinsormea varten, kirjoitti helliä ja rohkaisevia kirjeitä ja lähetti hyvinnyöritettyinä paketteina rintamalle ruokatarpeita aina kun niitä vain jostain onnistuttiin haalimaan. Tässä rintaman ja kotirintaman tiiviissä yhteistoiminnassa, joka oli täynnä huolta ja rakkautta, on mielestäni talvisodan ihmeeksi nimitetyn ilmiön ydin, ainakin osa sitä, sen raivokkuuden lisäksi jolla puolustimme maatamme.”

Ehkä Kilvelle on trilogiansa ilmestymisen jälkeen kerrottu toisenlaisia lapsuusmuistoja kuin hän on kirjoissaan kuvannut kuvannut. Ainakin hän nyt toteaa, että kaikilla lapsilla ei ollut etukäteen sodan pelkoa. Päinvastoin jotkut kokivat sodan syttymisen jännittävänä – ”jotain tapahtuu”. Tällainen suhtautuminen kertoo Kilven mielestä suuresta perusturvallisuuden tunteesta.

Kilvestä ei tullut uskovaista, mutta hänestä rukous oli sodan aikana luonnollista, sillä se auttoi vähentämään pelkoa: ”Rukous on kuin eläinten ääni. Eivät ne kysy kuuleeko joku, kuuleeko Jumala, kohtalo, historia.”

Rauhan alku

Se, miten uutinen rauhasta kuullaan, ei ole jäänyt Kiven mieleen. Sen sijaan hän muistaa, miten äiti ja mummi lankeavat toistensa kaulaan ja mummi sanoo taputtaen äitiä selkään, nauraen mutta silmät kyynelissä: ”me olemme ryssiä nyt.” Näin muisti toimii: jotain muistaa, jotain muuta ei.

Rauhanehdot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, erityisesti se, että pitää luovuttaa myös alueita, joita vihollinen ei ole vallannut. Eeva jopa uskoo, että Hiitolan kohdalla on tehty poikkeus.

Perhe asettuu asumaan 50 kilometrin päähän Hiitolasta, viiden kilometrin päähän uudesta rajasta. Korkealla paikalla näkyvät Enson piiput.

Isä ostaa metsätilan – omalla rahalla, ennen kuin mitään korvauksia edes saatiin. Kaupat ovat edullisia, sillä monet eivät halua jäädä asumaan lähelle uutta rajaa.

Kalusto onnistutaan pelastamaan Hiitolan kodista, samoin tyttöjen nuket ja lempikirjat. Kilpi pitää tärkeänä, että valokuvat säästyvät: ”Voi olla, että karjalaisten kestävyys ja sopeutuvuus uusiin oloihin perustuu suurelta osin siihen, että heillä on ollut valokuvia alkuperäisestä kotiseudustaan. Ne ovat pitäneet yllä elävää kosketusta kotipaikkaan ja vähitellen alkaneet korvata haalistuvia muistikuvia, lopulta ehkä astuneet niiden tilalle ilman että kukaan on huomannut. Näin ovat juuret säilyneet ainakin osittain vahingoittumattomina ’syömmen syvyyksissä’ silloinkin kun kotiseudun murre on joutunut väistymään ammatin, koulunkäynnin ja sopeutumisen takia uuden, läntisen puhetavan tieltä.”

Sotilaiden paluusta Kilpi kertoo, että hänen isänsä ja kaikki muutkin käyttäytyvät hyvin tavallisesti, ihan kuten ennenkin. ”Sankaruudella” ei rehvastella, eikä sotakokemuksista edes kerrota, ei ainakaan lasten kuullen. Ilmeisesti ei myöskään ole ongelmia, jotka lapsikin olisi havainnut, esimerkiksi painajaisiin heräämistä tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä.

Kilpi käsittelee myös karjalaisen stereotyyppiä ulkopuolelta nähtynä: ”Miten mainioita nämä karjalaiset, miten sopeutuvaisia, miten kestäviä, – – Tai sitten: Miten pinnallisia, liekö noilla syvällisiä tunteita lainkaan, länsisuomalaiset olisivat jo vetäneet itsensä hirteen.”

Tällaisiin huomautuksiin ei Kilven mielestä voi vastata kuin huumorilla, ”kun ei Jobin kirjaakaan viitsi ulkoa opetella eikä Jumalan nimeä sovi turhaan lausua ja kiroileminen on naisten ja lasten kuullen kielletty. ’- Kui paljo teiltä män? – Kaik män eikä piisantkaa.’”

Evakkoudesta on jäänyt jäljelle tapoja. Kilpi on yhä vielä kiintynyt pakattuihin tavaroihin. Tuntuu turvalliselta, kun ”kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla”. On turvallista, että ”illalla viimeksi ja aamulla ensimmäiseksi näkee oman reppunsa ja tietää, että siinä on kaikkein välttämättömin ja aivan pikkuisen jotakin ylimääräistä, joka saattoi pelastaa jonkin tukalan tilanteen tai auttaa jotakin toista, niin kuin esimerkiksi hakaneula jonka voi ojentaa hätääntyneelle napin korvikkeeksi – – ”

Tämä kaikki kerrotaan vielä Talvisodan ajassa, ilmeisesti osoittamaan että sota ei lopu mentaalisesti vielä silloin, kun se virallisesti loppuu. Kilpi lopettaa teoksen kaksinaisiin tunteisiin: ”Samaan aikaan kun minä kaipasin Hiitolaa ja lapsuuteni maisemaa, minä aloin tietämättäni kiintyä tähän uuteen kotiin ja erityisesti luontoon”.

Välirauha, ikävöinnin aika

Vasta nyt alkaa trilogian toinen osa, joka on ainoana saanut alaotsikon: Välirauha, ikävöinnin aika.

Teos alkaa sanoilla: ”Kaikki oli outoa” ja sitten seuraa selitys: ”Isä, joka oli ennen juossut metsissä, kynti nyt peltoa.” Hankittiin lehmiä ja separaattori, sillä voista saatiin rahaa. Ei isästä maanviljelijää kuitenkaan tullut, kaivokin jäi kesken. Kaupanteko oli verissä.

”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetäviä, ovat peräisin ajalta, jolloin menetin lapsuudenkotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.”

Kilpi kiinnittää jälleen huomiota ajan suhteellisuuteen: ihminen kokee ajan eri tavalla kuin kello ja kalenteri. Kesällä 1940 talvisodasta tuntuu olevan ”hirveän pitkä aika”. Sen sijaan sukulaisissa vietetty ensimmäinen viikko tuntui loputtomalta.

Kirja on hyvin aistimuksellinen. Kaikki viisi aistia – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku – luovat eläviä muistikuvia. Tämä on hyvin selvästi naisellinen kirja, Kilpi kuvaa tarkkaan vaatteiden leikkaukset. Isän säästäväisyyden takia Eevalle ostetaan kakanvärinen takki, mutta myöhemmin, opiskeluvuosina ja jo itse perheenäitinä, hän saa lämmitellä äidin oravannahkaturkissa. Se on tilattu ennen sotaa Viipurista ja jäänyt lunastamatta sodan tähden mutta siitä ilmoitetaan, kun liike avaa sodan jälkeen Helsingissä. Nykyisin luonnonsuojelija Kilpi ei pukeutuisi turkiksiin.

Olojen normalisoituminen ilmenee siten, että enää ei tarvinnut olla sovussa. Äiti ja hänen sisarensa riitelevät reippaasti varsin vähäpätöisestä asiasta. Riita on näet äidin tapa päästä lähelle toista, tai oikeastaan niin käy riidan jälkeen, kun pyydetään anteeksi ja itketään kaulakkain.

Kesällä naapurit käyvät vierailulla ja tehdään vastavierailu, jossa isäntäväen käytös ja tarjoilu ei ole sitä mihin on totuttu. Saadaan kokemus, että ollaan ”mierolaisia” – kokemus joka olisi tullut enemmin tai myöhemmin, sanoo Kilpi. Silti perhe yrittää edelleen olla herrasväkeä.

Evakkous vaikuttaa myös sen, että entinen sosiaalinen hierarkia murtuu. ”Ei ollut enää ’asemalaisia’ eikä aseman rouvasväen piiriä kristillisine naisineen. ei rautatieläisten ’kasarmien’ asukasyhteisöä, ei opettajien valiojoukkoa ja heidän rinnallaan lääkärin, apteekkarin, eläinlääkärin ja nimismiehen oppinutta ammattikuntaa sivistystä edustamassa, ei suojeluskuntalaisia, urheilijoita, lottia yhteenkuuluvuutta ja aatetta ylläpitämässä, ei nuorisoseurantalon, poliisin, myllärin, vaatturin, suutarin ja tuttujen kauppiaitten antamaa turvallisuudentunnetta, ei salokyläläisten, Laatokan saarelaisten ja pitäjän iki-ihanien sisäjärvien rantoja asuttavien maanviljelijöitten tukevaa omantunnonarvoa suojaamassa kunnonihmisiä kaikenmaailman villityksiltä, joita oli tunkenut Hiitolaankin Viipurista ja Suomenlahden kylpyläpaikoista – -”.

Taloon muuttaa asumaan metsätyömiehen perhe. Suuruutensa takia se saa isomman huoneen, vaikka Salot omistavat talon.

Isälle tyttöjen koulutus on itsestäänselvyys. Eeva on syksyllä 1939 aloittanut toisen luokan oppikoulussa. Talvisodan aikana koulua ei käyty. Pitämättä jäänyttä opetusta annetaan takautuvasti elo-syyskuussa 1940. Eeva joutuu muuttamaan viikoksi Lappeenrantaan sukulaisten luo juuri, kun hän on kotiutunut metsätilalle. Eeva ei ole enää hyvä oppilas: yhdeksiköt vaihtuivat seitsikkoihin. Myös koti-ikävä on kova.

Maailman uutiset ovat edelleen hälyttäviä. Opitaan uusia sanoja kuten ”miehittää” – ”Tanska miehitettiin ilman vastarintaa”, ”Meitä ei sentään miehitetty” – ja vähän myöhemmin ”Quisling”.

Kun koulua taas jatketaan, Eeva tekee itse päätöksen käydä koulua isänäitinsä ja ”nuorentädin” luona Keravalle. Nuoreen perheeseen on syntynyt poika, ja pastori kirjoittaa sotakokemuksistaan kirjaa.

Sukulaistensa oikeita nimiä Kilpi ei mainitse. Monet olivat vielä kirjaa kirjoitettaessa elossa.

On kuitenkin helppo selvittää, että pastorin oikea nimi oli Jorma Heiskanen ja hänen kirjansa nimi Kenttäpappina Kollaalla.

Kaksitoistavuotiaasta asti Kilpi siis asuu poissa kotoa, Tosin tämä ei ollut rauhan aikanakaan harvinaista, oppikouluja oli vielä harvassa. Koti-ikävää Eeva lievittää rakastumalla joka paikkakunnalla uuteen poikaan.

Äidin ja tyttären suhteessa on jatkuvasti hankausta. Syynä ovat erilaiset luonteet. Erossa olo oppikouluvuosina ei suhdetta paranna. ”Myöhemminkin olen ollut häikäilemättömästi oma itseni juuri niiden kanssa joista olen pitänyt ja uskoin pitkään, että minusta pidetään joka tapauksessa.

Minussa oli yhä lapsen elinvoima ja kyky kiintyä ja kaivata. En aavistanut, että niitä olisi pitänyt elämän mittaan niin kovasti säädellä.”

Vähitellen Eevalle aletaan kertoa ”naisten asioista”. Hän saa selvityksen kuukautisista jo ennen, kuin ne alkavat, mitä ei tuohon aikaan suinkaan aina tapahtunut. Hän opiskelee myös itse salaa sukupuoliasioita piilotetuista kirjoista, jotka siihen aikaan ovat kovasti varoittavia ja korostivat puhtautta. Miehiäkin varoitetaan – ei naisista vaan yksinäisyydestä, millä tarkoitetaan itsetyydytystä.

Kilpi pelkistää välirauhan ajan vertaukseksi, että elettiin kuin ”jättiläismäisen pommikuopan toisella reunalla”. ”Me emme voineet katsoa sen pohjaan, meidän piti katsoa vain eteenpäin”. Vaikka on jouduttu epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, hyvä omatunto sekä ”Tunne että oli säästytty joltakin vielä pahemmalta käynnisti voimat ja toivon.”

Isä onnistuu kasvattamaan omaisuuttaan myös välirauhan aikana. Hän ostaa toisen talon Vuoksenniskalta. Ei edelleenkään korvauksilla, vaan myymällä edellisen talon metsää. Hän oli jo ostaessa havainnut metsän arvon.

Jatkosodan alku

Vuoksenniskan taloon tulee kesken juhannusvalmistelujen 1941 käsky lähteä evakkoon. Jatkosodan synnyn Kilpi kuvaa sodanaikaisen propagandan mukaan. Muuten hän pohdiskelee asioita myös nykyisyydestä käsin.

Isä ja nuorentädin mies, pastori, ovat molemmat isänmaallisia miehiä mutta politiikasta eri mieltä. Pastori luottaa Saksaan ja haaveksii Suur-Suomesta. Isä ”luotti länsivaltoihin, mutta kovin varovaisesti niihinkin”, torjui Suur-Suomen. Heidän välilleen syntyy oikein väittely.

Mutta isäkin haluaa Karjalan takaisin – tai oikeammin palata perheineen Karjalaan. Kilpi selittää: ”kun tarjottiin tällainen tilaisuus, tarjoamalla tarjottiin. Koti-ikävän ja epäoikeudenmukaisuuden kalvamille ihmisille.”

Kilpi kertoo vielä vähän jatkosodan alusta. Kun Mannerheim on antanut luvan tehdä tiedustelua vihollisen alueelle, pastori joka on armeijassa luutnantti, lähtee miehineen kävelemään Pelkolasta, läheltä Imatraa, kohti Ensoa. Ja siellä hän katoaa.

Tarina jatkuu Jatkosodan ajassa. Pastorin kohtaloa ei koskaan saatu selville. Hänen vaimonsa kohdalla sota ei loppunut koskaan. Vuosikymmenet hän odotti ja yritti kaikin keinoin saada tietoa miehensä kohtalosta ja joutui joskus huijareiden pettämäksi.

Marjo Heiskanen on myöhemmin kirjoittanut isovanhemmistaan kirjan Kollaan kenttäpapin tarina.

Talvisodan muistovuosi 1999-2000

Rajattomuuden ajan lopussa olevassa päiväkirjassa Kilpi kirjaa, miten talvisodan 60-vuotismuistovuotta 1999-2000 vietettiin ja millaisia tunteita se hänessä herätti. Porthanian luentosali oli täysi, samoin Kansallisarkiston.

Kilpi on pasifisti, mutta hän hyväksyy täysin talvisodan, jota hän pitää oikeudenmukaisena sotana. Hän alkaa jopa miettiä sotastrategiaa, esimerkiksi että olisi tarvittu liikuteltavia tykkejä.

Kilvestä tuntui hyvältä kuulla esitelmän alussa ”Kunnioitetut sotaveteraanimme”. Hänestä he sota-ajan lapsetkin kuuluvat veteraanien joukkoon, hekin kestivät.

Kun Kilveltä koulussa kysytään, hän myöntää, että haluaa Karjalan takaisin.

Luonto lohdutti silloin ja lohduttaa nyt: ”Olen päässyt kesään. – – Näin me pääsimme kesään silloinkin, 60-vuotta sitten, talvisodan jälkeen. Olimme hengissä, olimme menettäneet Karjalan, kotimme, mutta aloitimme alusta. Silloin luulimme että Suomi on kärsinyt tappion, että olimme lyötyjä, mutta niin ei ollut. Olimme kärsineet menetyksen, mutta tappio se ei ollut. Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen. Ehkä siitä asti kesän tulo on tuntunut niin uskomattoman ihanalta. Vuodenajat eivät pettäneet meitä. Talvella olivat kovat pakkaset auttaneet meitä. Sitten tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan, koivut, tuomet, pihlajat, maa alkoi viheriöidä, tulivat vuokot, kielot, niittykukat, leinikit, päivänkakkarat, harakankellot, tervakukat, voikukatkin. Ne olivat kuin tervehdys, siunaus, hymy, rohkaisu, onnentoivotus, ja niin ne ovat nytkin.”

Paavo Rintala vs. Eeva Kilpi

Rajattomuuden ajan päiväkirjasta käy ilmi, että Kilpi on monessa suhteessa säilyttänyt sodanaikaiset käsitykset. Niiden pohjalta hän on osannut kuvata lapsuusmuistonsa niin kuin hän ne silloin koki.

Toisaalta Kilpi on osittain juuttunut sodanaikaiseen viholliskuvaan. Nuorten venäläisten katusoittajien esiintyminen vuosituhannen vaihteessa herättää hänessä voitonriemua: Suomi on rikas, kun taas se valtio on Kilven mukaan ”aina” painostanut Suomea, ei enää ollut mahtava. Neuvostoliiton politiikka samastetaan siis venäläisiin, jotka eivät olleet silloin vielä syntyneet.

Siinä missä evakkotyttö Kilpi palaa sodanaikaisiin tunnelmiin ja on yhä osittain kiinni senaikaisissa asenteissa, sotaorpo ja evakkopoika Paavo Rintala on käsitellyt niitä aiemmin jo niin perusteellisesti, että on 90-luvulla jo päässyt asiasta irti ja alkaa sen sijaan tutkia teoksissaan Euroopan pimeyden vuosisataa. Kaksi tietä – molemmilla on arvonsa.

Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut molempiin. Rintala kirjoitti Kekkosen vallan ollessa korkeimmillaan, kun taas Kilven muistelmatrilogian ensimmäinen osa Talvisodan aika ilmestyi 1989, kun talvisodasta oli kulunut 50 vuotta. Tuolloin elettiin Max Jakobsonin teoksessaan Vallanvaihto lanseeraaman termin mukaan ”talvisotarenessanssia”. Taustalla oli osittain biologinen syy: lasten täytyi irtautua vanhemmistaan, lapsenlapset taas saattoivat kiinnostua isovanhempiensa kokemuksista. Toinen syy oli ulkopoliittinen: Neuvostoliitossa vallitsi glasnost ja erilaisia tulkintoja oli mahdollista julkaista.

Kilven muistelmatrilogian toinen osa Välirauha: ikävöinnin aika ilmestyi 1990 ja kolmas osa Jatkosodan aika 1993, kun Neuvostoliitto oli kukistunut. Tekijän tarkistaman yhteisteoksen nimi on Muistojen aika (1998).

Kirjailijasta

Eeva Kilpi o.s. Salo syntyi 1928. Hänkin koki sotavuodet lapsena ja joutui evakkoon. Eeva Kilpi ei menettänyt isäänsä, mutta myös häneen sopii Matti Virtasen luonnehdinta sotaorpojen sukupolvesta, joiden kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai joutua sotalapseksi eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Virtaselta on jäänyt huomaamatta evakkous, joka oli joko tilapäistä (kaupunkilaiset lapset evakuoitiin maalle, yhdessä äidin kanssa tai ilman äitiä) tai pysyväksi jäävää kuten karjalaisilla. Joka tapauksessa yhdistävä kokemus on, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Eeva Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän oli naimissa kirjailija Mikko Kilven kanssa 1949-1966. Eeva Kilpi asuu Espoossa.

Eeva Kilpi tunnetaan naisen kuvaajana, ja sekä romaaneissaan että runoissaan hän oli tuomassa naisen, myös vanhemman naisen, seksuaalisuutta kirjallisuuden aiheeksi.  Myös luonto ja luonnonsuojelu ovat toistuva teema.

Evakkouttakin Kilpi käsitteli jatkuvasti, sillä kuten romaanin Elämän evakkona (1986) nimikin kertoo, ettei se oikeastaan koskaan lopu vaan kodittomuuden tunne leimaa koko elämää. Kilpi käytti romaaneissaan omia ja sukulaistensa kokemuksiaan ja kirjoitti lopulta omaelämäkerrallinen sarjan.

Tietoja

Eeva Kilpi Wikipediassa

Eeva Kilven haastattelu Parnassossa 1/2019.

Olen kirjoittanut blogiin Paavo Rintalan romaaniparista Nahkapeitturien linjalla, jossa välirauhaa kuvataan sekä ensimmäisessä että toisessa osassa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkuosan romaaneita Mustat morsiamet, Rautayöt ja Jään ja tulen kevät koskevan artikkelini lopussa vertaillaan Kähkösen ja Rintalan välirauhan kuvauksia aikalaisten Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen romaaneihin Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. SKS 2001.

Lempi Jääskeläinen: Idästä saapuu myrsky

Lempi Jääskeläisen Idästä saapuu myrsky on harvinainen aikalaisromaani sikäli, että Suomeen puolustusmahdollisuuksiin ei uskota.

Jatkosodan aikana 1942 kirjoitetussa romaanissaan Lempi Jääskeläinen kuvaa tarkasti, katu kadulta Viipurin vanhaa keskustaa, joka oli talvisodan kärsinyt pommituksissa pahoja vaurioita. Näin hän herättää kaupungin henkiin sellaisena kuin se oli ennen sotaa. Toinen tärkeä paikka on Ritarilan kartano, jonka esikuvana on Saarelan kartano.

Epäonninen rakkaus

Nimi Idästä saapuu myrsky antaa romaanista väärän kuvan. Kyseessä on rakkausromaani tai oikeastaan kuvaus epäonnisesta rakkaudesta. Päähenkilöä, nuorta taidemaalaria Evaa tavoittelee kaksi miestä.

Taideopiston apulaisjohtaja Erkki Pihl on juuri jäänyt leskeksi ja haluaa ihmisten takia avioitua uudelleen vasta vuoden päästä. Kun kokematon Eva kavahtaa seksiä avioliiton ulkopuolella, Pihl lankeaa piikaansa. Evalle pettymys rakkaudessa merkitsee pettymistä koko maailmaan.

Ritarilan kartanon aikamiespoika, heikkoluonteinen Kaarle Henrik ihastuu Evaan. Kun Eva ei vastaa tämän tunteisiin, kartanon perijäksi näyttää jäävän sisarenpoika Rolf.

Eva on Jääskeläiselle tyypillinen naishahmo, joka elää enemmän unelmissa kuin todellisuudessa. Evan yksinäisyyttä lisää se, että veljeä kiinnostaa oma pieni poika niin, ettei hän huomioi sisartaan.

Sodan ja Neuvostoliiton pelko

Suurimman osan romaanista käsittää ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Syksystä 1938 alkaen kuvataan sodan uhkaa sekä yleisellä tasolla että henkilöiden kohdalla. Perheenemännät alkavat jo hamstrata, kunnes kriisi laukeaa Münchenin sopimukseen ja tunnelmat helpottuvat.

Saksaa kohtaan tunnetaan sympatiaa Versailles’n rauhan vuoksi. Kaupunkilaiset juhlivat kuin viimeistä päivää. Kaupunkilaisilla tarkoitetaan ilmeisesti varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä.

Eva tuntee ”kummallista levottomuutta”: Pietari, kuten hän Leningradia kutsuu, on ”niin kauhean lähellä”. Neuvostoliittoa Eva kuvaa aikakauden kliseillä: ”outo, suuri, peloittava maa, josta ei tiedetty mitään…Maa, joka oli punaisen usvan peitossa.” Suomeksi oli 1923 julkaistu Paul Dukesin teos Punaisen hämärän maa.

Eva pelkää rajan takana haudottavan pahoja suunnitelmia: ”jossakin salaisessa neuvoshuoneessa kaksi miestä kumartui katselemaan Suomen karttaa, pieni lyijykynän nykäys merkitsi matkaa Pietarista Viipuriin…Parin, kolmen tunnin asia motorisoiduilla ajoneuvoilla…Parisataa lentokonetta pommittaisi muutamassa päivässä hajalle tuollaisen pienen kaupungin, jolla oli niin huono asema. Sillathan sulkivat Viipurin muusta Suomesta. Vain Karjalaan ja Kannakselle päästiin maantietä myöten suoraan.”

Evan pessimismi perustuu Neuvostoliiton pelon lisäksi tietämättömyyteen siitä, miten nopeasti armeija voi edetä. Toisaalta, kuten Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene käy ilmi, evakuointisuunnitelmat olivat päinvastaisella tavalla epärealistisia.

Köyhä ja kauhea Neuvostoliitto – kaunis, vauras ja iloinen Suomi

Kesä 1939 on ihana. Kannaksella tehdyt vapaaehtoiset linnoitustyöt mainitaan lyhyesti: ”puhuttiin ja kuiskailtiin valloittamattomista esteistä, uudesta linjasta, jonka yli ei vihollinen pääsisi…”

Kahden maan ja järjestelmän ero tehdään selväksi. Neuvostoliitossa on köyhää ja kauheaa: ”inkeriläisten talojen kolhoosipellot kukkivat horsmaa punaisenaan…Se näytti kauniilta – mutta samalla se niin kummasti puistatti.” Horsmahan on rikkakasvi, peltoja ei siis viljellä kunnolla. Kohtaan sisältyy viittaus venäjän sanaan punainen, joka tarkoittaa myös kaunista. Puistatus liittyy inkeriläisten vainoihin, jotka Suomessa tuolloin tunnettiin hyvin. Kulakkeja oli karkotettu kolhoosien perustamisvaiheessa ja ns. suuri terrori 1937-8 kohdistui muita raskaammin vähemmistökansalaisuuksiin.

Sen sijaan Suomessa vallitsee kauneus, vauraus ja ilo: ”Kannaksella tuoksui jasmiini – ja hienot, upeat autot kiitivät pitkin ihanaa merenrantatietä ja auton radio soitti ’Etelän ruusuja’.” Kun aika harvoilla oli tuohon aikaan auto, kohta yleistää varakkaiden modernit vapaa-ajan nautinnot kaikkiin suomalaisiin.  Toki seitsemän päivän vuosiloma oli juuri vuonna 1939 pidentynyt yhdeksään-kahteentoista päivään, ja esimerkiksi Terijoki oli suosittu lomanviettopaikka.

Koska eletään ”valistunutta aikaa 1939”, sodan enteitä ei tahdota uskoa. Ensimmäinen osa päättyy sanoihin: ”Ei kukaan tiennyt, mutta moni tunsi, että kirous, Rajan kirous liiteli harmaana suurena haukkana kauniin Kannaksen yllä…”

Syksy 1939: puolustusmahdollisuuksiin ei uskota mutta myönnytyksiä ei haluta tehdä

Toinen osa Myrsky nousee kuvaa syksyä 1939. Kaupungissa vallitsee levottomuus: ”monen katse suuntautui myöskin vaistomaisesti kohti itää. Oliko sieltä päin tosiaankin nousemassa myrsky? Idän taivas oli niin synkkä…”

Huomataan Marsin loistavan ”merkillisen punaisena” ja muistellaan erilaisia ennustuksia. Uskotaan, että ”tietysti ryssä tahtoisi nielaista pienen Suomen, jos vain sai.” Todisteina pidetään yöllisiä ylilentoja, Kronstadtista Suomea kohti suunnattuja valonheittäjiä ja merirajan loukkauksia.

Perheenemännät aloittavat taas kahvin ja sokerin hamstrauksen. Kaupunkilaiset jakautuivat kahteen puolueeseen: toiset väittävät sodan tulevan, toiset eivät siihen usko, mikä itse asiassa tarkoittaa: ”Sota ei s a a n u t tulla.” Perusteena on: ”Mikä rauhan täällä särkisi. Emmehän me hyökkää…”

Jo maailmansodan alussa Kaarle Henrikin sisar sanoo: ”Jos ryssä pääsee Viipuriin, ei meillä ole kuin kuolema edessä”, ”Itsemurha, ellei muu auta. Siperiaan en ainakaan minä lähde…” Samoin ajattelee Eva: suomalaiset ovat niin pieni kansa, ettei edessä ole muuta kuin kuolema.

Edelleen Eva ja Ritarilan perhe on Saksan puolella. Danzig kuuluu Saksalle, Englannin ei pitäisi sekaantua asiaan. Sitä, että Saksan laajeneminen vaikuttaa Neuvostoliittoon, ei ymmärretä.

Evan kälyn syntymäpäivillä muualta muuttanut pankinjohtaja, joka ”tietää” Neuvostoliiton vaatimukset jo ennen Moskovan neuvotteluja, on sitä mieltä, että niihin pitäisi suostua, koska ne eivät ole suuria: ”Pieni kaistale Kannasta ja pari Suomenlahden saarta, niiden joukossa Suursaari…”

Sen sijaan viipurilainen matematiikan maisteri vastustaa myönnytyksiä. ”Meistä on ryssän raja nytkin jo tarpeeksi lähellä.” Hänen mieltään ei muuta sekään, jos vaihtoehtona olisi sota ja Viipuri joutuisi ensimmäisenä sodan jalkoihin, ei myöskään ennustus että Suomi kestäisi vain kolme viikkoa.

YH-aika: heilahdus paniikista toiveajatteluun

Samana yönä poliisit ja lähettipojat ovat liikkeellä viemässä YH-käskyjä (YH = yleiset kertausharjoitukset, käytännössä liikekannallepano). Sellaisen saa myös Evan veli. Ennen lähtöä hän pyytää sisartaan viemään lasta odottavan vaimonsa ja poikansa ajoissa turvaan.

He ovat myöhässä, sillä muut ovat samalla asialla. Ihmiset ryntäävät nostaman rahaa pankista ja kokoavat tavaroitaan. Junaan on vaikea saada lippuja, ja Eva ja veljen perhe joutuvat matkaamaan tavaravaunussa kuten kirjailija sisarineen.

Vaunussa puhutaan aluksi Suomen kovasta kohtalosta Venäjän naapurina. ”Mutta tähän yhteiseen ja raskaaseen suruun liittyy äkkiä lämmittävä ja lohduttava tietoisuus, se, että he ovat kantamassa sitä yhdessä – kaikki he, omalta kohdaltaan, ja että he kantaisivat tämän ristin, joka on heidän harteilleen pantu, nurkumatta, alistuvaisesti. Ja että he olivat yhtä, yhtä ainakin tässä surussaan – koko kansa.

Rakkaus isänmaahan – huoli ja hätä sen puolesta, se oli heillä kaikilla nyt yhteisenä.”

Silti vain yksi vakuuttaa uskovansa Suomen puolustusmahdollisuuksiin: ”Mutta ei se vihamies tänne pääse. Siellä ovat pojat vastassa. Siellä on minultakin kolme poikaa…” Toinen luottavainen on aiemmin ollut eräs muonittajalotta: ”Kyllä meillä on nyt sellaiset varustukset, että ei kyllä ryssä tänne pääse”, ”Eivät turhaan pojat ole siellä koko kesää heiluneet lapiot ja kuokat käsissä.”

Paniikista ihmiset heilahtelevat hyväuskoisuuteen ja toiveajatteluun. Marraskuussa Eva palaa yksin Viipuriin. Siellä suunnitellaan hyväntekeväisyysjuhlaa. Kun aiemmin on pelätty liikaakin, nyt silmät suljetaan todella huolestuttavilta merkeiltä: ”Mitä siitä, jos jossakin Mainilassa ammuttiinkin jokin hämäräperäinen laukaus aito ryssäläiseen tapaan, ja ryssä taas tapansa mukaan koetti lykätä syyn siitä suomalaisten niskoille.”

Kaarle Henrik vakuuttaa: ”Eihän ryssä ole niin hullu.” Peruste on sinänsä hyvä: metsä-, suo- ja järvimaasto ei sovi panssarivaunuille, ei ainakaan leutona talvena, kun jää ei kanna.

Talvisota: velvollisuudet täytetään

Eva herää yöllä ahdistukseen ja näkee tulikirjaimin sanan Terijoki. Aamulla hän saa tiedon sodan syttymisestä. Tohtori Pihl vaatii tätä lähtemään Viipurista heti. Pihl haluaa olla mies, joka pärjää ilman naisen apua – eikä Eva ole sellainen nainen, josta olisi apua.

Eräs lotta sen sijaan lähettää pienen poikansa turvaan ja jää itse: ”on asioita maailmassa, sellaisia suuria ja välttämättömiä asioita kuin esimerkiksi kuolema. Ja tämä on eräs sellainen asia.”

Evalle kuolema ei ole pahinta, sillä hänestä tuntuu raskaalta elää ja rakastaa ilman vastarakkautta, vaan pahinta on lähtö kotikaupungista.

Pahoista ennakkoaavistuksista huolimatta velvollisuuksista pidetään kiinni. Evan kahdella ihailijalla on puutteensa suhteessa häneen, mutta sodassa he täyttävät paikkansa.

Sotaa kuvataan vain lyhyesti raamatulliseen tyyliin: puna-armeijalaiset ovat ”Saatanan joukkioita”, ja Ajatar kirjoittaa kirjaansa: ”Aika on täytetty.”

Ritarilan perillinen Rolf kaatuu. Äiti on tulla hulluksi menetettyään ainoan poikansa, kunnes lääkäri sanoo: ”Ei rouvalla ole oikeutta surra kuoliaaksi itseään siitä syystä, että poika kaatui sankarina isänmaan puolesta. Sillä te vain halvennatte sitä asiaa, jonka puolesta poikanne eli ja kuoli…”

Erkki Moisio kirjoittaa teoksessaan Lempi Jääskeläinen, Viipurin kuvaaja, että kerronnan tempo ”kiihtyy myrskyn enteiden ilmaantuessa ja niiden iskeytyessä rauhan kestävyyteen luottavien ihmisten tajuntaan. [- – -] Kirjan lopussa tempo on äärimmäisen kiivas. Katkonaisin, suorastaan takovin lausein kirjailija kiihdyttää tapahtumat dramaattiseen huipennukseen.”

Paluu Viipuriin

Romaanin lyhyessä kolmannessa osassa Myrskyn jälkeen suomalaiset ovat vallanneet Viipurin takaisin: ”Vääryys korjattiin – oikeus peri voiton.”

Kolme vuotta myöhemmin Eva kävelee katsellen raunioita, ja myös hänen oma elämänsä on raunioina: tohtori Pihl on nainut vaimovainajansa sukulaisen, ja Evan veli on kaatunut jatkosodan alussa.

Lohdutus kuitenkin löytyy: Evalla on taiteilijan työnsä, ja lisäksi ”oli olemassa tämä kaupunki. Hän ei ollut kadottanut lopullisesti sitäkään. Hänkin tahtoi tulla tänne ja aloittaa alusta – siitä, mistä kaikki muutkin Viipurin asukkaat. Aloittaa näistä raunioista.”

Heikko romaani kuvaa ajan asenteita

Romaanina Idästä saapuu myrsky on heikko, ja ennen sotaa siinä on runsaasti jälkiviisautta. Se kuitenkin puuttuu yhdessä kohdassa: talvisodan jälkeen menetys koetaan lopullisena, vaikka teos ilmestyi jatkosodan aikana 1942.

Nykylukijaa romaanin kliseinen tyyli ja suoranainen rasismi ei puhuttele, mutta teos on hyödyksi kuvatessaan ajan asenteita.

Teoksen ansiona on myös sen kuvaaminen, miten ihmisten mielialat heittelivät paineen alla ja miten he käyttäytyivät epäjohdonmukaisesti ja järjettömästi.

Kirjailijat omat vaiheet sota-aikana

Lempi Jääskeläinen (15.12.1900-13.9.1964) oli talvisodan aikana 40-vuotias.

Erkki Moision mukaan sodan uhka herätti kirjailijassa kesällä 1939 kasvavaa levottomuutta. Vietettyään kesää sukunsa alkulähteellä Parikkalassa Jääskeläinen epäröi Viipuriin palaamista, mutta taipui, kun sisar ei pitänyt tilannetta vaarallisena.

Kirjailija kärsi muutenkin huonosta terveydestä ja kotona Viipurissa hän näki öisin painajaisia. Sekä lääkäri että tuttava, kenraali Öhquist kehottivat hänyä lähtemään ajoissa evakkoon.

Lähtö jäi Aleksis Kiven päivään 10. lokakuuta. Paasikivi oli matkustanut neuvottelumatkalle Moskovaan, YH aloitettu ja sisäministeri Kekkonen kehottanut naisia, lapsia ja vanhuksia lähtemään kaupungeista evakkoon. Sisarukset joutuivat matkustamaan tavaravaunussa toisen sisaren luo Karttulaan Kuopion lähelle.

Kun vaara näytti menevän ohi, he palasivat pimennettyyn Viipuriin, mutta lähtivät jo viikon kuluttua vain välttämättömien tavaroiden kanssa uudelleen junalla Karttulaan.

Evakossa kirjailija sai ankaran sydänkohtauksen. Muutenkin hän reagoi yhtä herkästi kuin sankarittarensa Eva: Viipurin ensimmäistä pommitusta edeltävänä yönä hän heräsi hädäntunteeseen. Myöhemmin hän näki painajaisunta, että Viipurissa tapahtuu jotakin pahaa. Juuri silloin ns. aavetykki alkoi ampua kaupunkiin. (Moision mukaan aavetykki ampui summittaisin kohteisiin, mutta Mikko Porvalin dekkarissa Veri ei vaikene desantti antoi kaupungista ohjeita, minne ampua.)

Viipurin menetys talvisodassa kirvoitti Jääskeläisen kirjoittamaan tuotannossaan poikkeuksellisen, nykyaikaan sijoittuvan romaanin Idästä saapuu myrsky. Lyhyt välimatka kuvattuun selittää romaanin heikkouksia. Kirjailijalle kokemusten läpikäyminen oli kuitenkin Moision mukaan raskas mutta terapeuttinen kokemus.

Kirjailijan traumaattinen sisällissota

Teemu Keskisarjan mukaan elämä punaisessa Viipurissa jatkui talvella 1918 suureksi osaksi ennallaan. Esimerkiksi elokuvissa käytiin ahkerasti. Aluksi sattui muutamia veritekoja, mutta yleisesti ottaen vain tunnettujen vastustajien oli syytä piileksiä maan alla, esimerkiksi naamioituneina sairaaloissa. Tehokasta kotietsintää punaiset eivät saaneet aikaiseksi. Kunniansanan hyväksyminen osoittautui naiiviksi, vapaaksi päästetyt nuorukaiset pujahtivat rintaman toiselle puolen. Vakoilu kukoisti, ja valkoinen sodanjohto sai tarvitsemansa tiedot.

Aikalaiset eivät kokeneet asioita näin järkevästi. Jääskeläinen oli vallankumouksen, itsenäistymisen ja sodan – joka hänelle oli vapaussota – 16-17-vuotias eli Matti Virtasen mukaan ”otollisessa iässä”, jolloin maailmankatsomus muovautuu ja lisäksi luonteeltaan epätavallisen herkkä.

Lempi Jääskeläinen kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Tyttö vanhassa kaupungissa toisaalta yleisiä asioita, joista kuultiin toisen tai kolmannen käden kertomuksina: venäläiset sotilaat murhasivat vallankumouksen huumassa upseereitaan, punaiset murhasivat ennen sotaa kolme nuorta suojeluskuntalaista ja juuri valkoisten tuloa punaiset murhasivat vankinsa.

Kaikki tämä herätti Jääskeläisessä pelkoa, että kuka tahansa ”porvari” voi joutua murhatuksi.

Yksinhuoltajaäidin kauppa jouduttiin sulkemaan, ja ruuasta oli pulaa tai se oli ala-arvoista. Kauppa-apulaiset ja tutut pojat piiloutuivat. Punaiset etsivät kotitarkastuksissa elintarvikkeita etsittiin ja yrittivät saada perheen kertomaan tiedot piilopaikoista.

Jääskeläisen äiti kuoli, ja syyksi tulkittiin se, ettei tämä kestänyt levotonta aikaa. Äidin kuoleman jälkeen myös Jääskeläinen sairastui vakavasti, ja tauti uusiutui ylioppilaaksi tulon jälkeen, minkä vuoksi hän pystynyt ystäviensä tavoin lähtemään opiskelemaan. Tervehdyttyään hän teki virastotyötä, kunnes ensimmäisten kirjojen menestyksen rohkaisemana ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.

Kaiken kaikkiaan sisällissota oli Jääskeläiselle niin traumaattinen, että sen aikana koettu pelko selittää osaltaan hänen pelkoaan Neuvostoliittoa kohtaan

Jääskeläinen Vanhan Suomen historian kuvaajana

Lempi Jääskeläinen saavutti aikoinaan suosion romaaneillaan, jotka kertovat hänen kotikaupunkinsa Viipurin ja ylipäänsä Vanhan Suomen historiasta.

Viipurilaisesta kauppiassuvusta kertovasta neliosaisessa Weckroothin perhe -sarjassa Jääskeläinen kuvataan, miten viipurilaiset porvarit kamppailevat oikeuksiensa puolesta Venäjän vallan alla.

Filip Weckroothin (1931) nimihenkilö voisi päästä Katariina II:n rakastajaksi, mutta suomalaisen miehen itsetunto ei salli olla vain yksi monista.

Natalia von Engelhardt -sarjan nimihenkilön äiti on syntyisin Weckrooth. Näin Natalialla on kaksoisidentiteetti: hän on pietarilainen aatelistyttö, mutta hänen äidinpuoleiset sukulaisensa ovat viipurilaisia porvareita.

Taistelussa Viipurista (1935) Kustaa III:n aloittamasta sodasta on aluksi huolissaan vain nuori Natalia, kun taas venäläiset naiset huvittelevat huoletta. Kun Ruotsin laivasto sitten uhkaa Viipuria, venakot itkevät ja voivottelevat, mutta Natalia pysyy tyynenä. Venäläisen ailahtelevuuden ja hysterian vastakohdaksi asetetaan suomalainen vakavuus ja rohkeus.

Natalia avioituu vapaaherra Fabian von Steinheilin kanssa ja vihkii miehensä serkkunsa opetuksiin. Tämä kauppias on todennut Viipurin porvaristosta: ”me olemme suomalaisia, mistä kansallisuudesta sitten polveudummekin.” Siksi Viipurista ”ei saa tulla venäläistä gorodia. Eikä meistä, Viipurin porvareista, koskaan voi tulla venäläisiä.”

Toisessa osassa Keisari rakastuu (1936), joka sijoittuu Suomen sotaan, Aleksanteri I rakastuu Nataliaan ja tämä häneen. Lopulta Natalia päättää pysyä uskollisena miehelleen, vaikka ei enää rakasta tätä.

Suomen valtiattaressa (1937) Aleksanteri matkustaa Napoleonin hyökättyä Venäjälle 1812 Turkuun tapaamaan Ruotsin kruununprinssiä Kaarle Juhanaa, entistä Ranskan marsalkka Bernadottea, joka vaatii liiton ehtona Ahvenanmaata. Aleksanteri kysyy neuvoa Natalialta.

Natalian mielestä myönnytykset kertoisivat heikkoudesta. Hän ei halua ”luovuttaa yhtään ainoaa pienintä kalliota” Suomesta, jonka keisari on antanut hänen ”ruhtinaskunnakseen” nimittämällä hänen miehensä Fabianin Suomen kenraalikuvernööriksi.

Weckrooth- ja Natalia-sarjat osoittivat lukijoille, että viipurilaiset olivat Venäjän vallan alla pysyneet sydämeltään suomalaisina ja että autonomia-aika palautti ”kokonaisen Suomen”. Natalian sanat Suomen valtiattaressa ennakoivat suomalaisten asenteita syksyllä 1939 – ehkä jopa vahvistivat niitä.

Tietoja

Jääskeläinen, Lempi: Tyttö vanhassa Viipurissa. Otava 1961.

Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala 2013.

Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen, Viipurin kuvaaja. Otava 1983.

Toivola, Lea: Valloittaja ja Suomi-neito. Mika Waltari -seuran vuosikirja Illusioni 2012. [Vertailu: Z. Topeliuksen Suomen herttuatar, Lempi Jääskeläisen trilogia Taistelu Viipurista, Keisari rakastuu ja Suomen valtiatar ja Mika Waltarin romaani Tanssi yli hautojen].

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. SKS 2001.

Kirjailijasta Wikipediassa

Inkeriläisten historiaa 

Olen kirjoittanut blogiin Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene.

Päivitetty 8.7.2017 (korjattu ja lisätty henkilötietojen osuutta) ja 13.7.2017 (korjattu lähinnä kirjoitusvirheitä), 18.7.2017 (korjattu sitaatteja).