Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 1

Kalle Päätalon Myrsky Koillismaassa on harvinaisen monipuolinen sotaromaani, jossa kuvataan niin rintamalla taistelevia ja vasta asekoulutusta saavia kuin rajan lähelle eri tehtäviin jääneitä ja evakkoja.

On vahinko, että Myrsky Koillismaassa (1963) on joutunut unohduksiin muilta paitsi Päätalo-faneilta, niin monta herkullisesti kuvattua henkilöhahmoa siinä on. Ja vaikka Kalle Päätalo oli itse talvisodan aikana koulutuksessa ja hänen rintamakokemuksensa jäi jatkosodassakin lyhyeksi, tätä ei sotakuvauksesta mitenkään huomaa.

Koska kirja on 656-sivuinen järkäle, olen jakanut artikkelin kahteen osaan. Tässä osassa käsittelen talvisota.

Koillismaa-sarja

Myrsky Koillismaassa on Päätalon Koillismaa-sarjan kolmas osa. Sitä edeltävät romaanit Koillismaa (1960) ja Selkosen kansaa (1962). Neljäs osa Myrskyn jälkeen (1965) käsittelee sodanjälkeistä aikaa. Viides osa Mustan lumen talvi (1969) on aikalaisromaani – 60-luvulla selkonen on kokonaan muuttunut kuten koko Suomi.

Koillismaa-käsitteen keksi Reino Rinne, aiemmin puhuttiin Ylämaista. Koillismaahan kuuluu Päätalon kotipitäjä Taivalkoski sekä Pudasjärvi ja Kuusamo. Teoksessa Koillismaa kuvina (1964) on Rinteen valokuvat ja Päätalon teksti.

Ennen sotakuvausta Myrsky Koillismaassa on hyvä lukea sarjan edelliset osat, sillä henkilöiden taustan tunteminen auttaa ymmärtämään näiden sotakokemuksia.

Seuraavassa lyhyesti joitakin ydinkohtia:

Koillismaan alussa seutuun ja sen ihmisiin tutustutaan ulkopuolisin silmin, kun pula-aikana taivalta taittaa nälkäinen kulkumies, jota paikalliset kutsuvat Tampereen pojaksi. Hän saa varsin tylyn vastaanoton paikkakunnan isolta isännältä Iivari Sääskilammilta.

Tampereen poika työskentelee metsä- ja tietöissä, kunnes paljastuu rakennusmestari Kosti Mäkiseksi. Hän on lähtenyt Tampereelta työpaikallaan sattuneen erimielisyyden takia. Hän jää pohjoiseen ja saa ammattiaan vastaavaa työtä.

Paikkakunnalla vaikuttaa lestadiolainen herätysliike, jonka oppeihin kuuluu syntien tunnustaminen ja parannuksen tekeminen. Iivari Sääskilammi majoittaa saarnaajia, mutta usko on hänellä vain naamari. Hän katoaa tämän tästä Ouluun, jossa hänellä on vakituinen avioliiton ulkopuolinen suhde. Vaikka hän siis itsekin rikkoo käskyjä ja tarvitsee anteeksiantoa, hän kieltäytyy antamasta anteeksi Nestori Maliselle, joka tunnustaa yli kymmen vuotta sitten tapahtuneen poron tapon. Lähimmäisenrakkautta Iivarista ei muutenkaan löydy vaan hän kohtelee kovasti Sammalsuon perhettä kohtaan, joka joutuu anomaan kunnan jauhoja.

Sen sijaan nimismies Pulkkila, vaikka ei ole uskovainen tai juuri siksi, suhtautuu kiihkottomasti paikallisiin rikoksiin kuten salametsästykseen ja pontikankeittoon, vaikka hoitaakin virkansa niin kuin lait ja asetukset määräävät.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen ja Iivari Sääskilammin tytär Irja rakastuvat toisiinsa. Kun isä ei avioliittoa hyväksy, Irja joutuu lähtemään kotoa.

Pula-aikana olot ovat olleet niin ankeat, että Nestori Malisen poika on loikannut Neuvostoliittoon mutta palaa pettyneenä.

Toisen osan Selkosen kansaa päästään 30-luvun loppupuolelle. Sammalsuon Kauko on varttunut nuoreksi mieheksi, joka pystyy palkallaan elättämään lapsuudenperheensä.

Kauko vrt. Kalle

Eero Marttisen teoksessa Mestarin eväät Päätalo kiistää, että Kauko Sammalsuo olisi hänen omakuvansa. Kirjailijaa ei ole syytä uskoa: sota-aikaan asti Kauko kokee paljolti samanlaisia vaiheita kuin Iijoki-sarjan Kalle.

Toki Kallen nuoruuden kokemukset ovat karumpia kuin Kaukon. Vaikka Sammalsuon perhekin joutuu hakemaan kunnan jauhoja, köyhyys johtuu isän kuolemasta. Asiaan ei siis liity niin paljon häpeää kuin Kallella, jonka isä oli mielisairaalassa.

Kallen tavoin Kauko on lahjakas: hän harrastaa urheilua ja on innokas lukija. Samoin kuin Kallen kohdalla molempia harrastuksia pidetään vouhotuksena. Molemmista tulee eturivin metsätyömiehiä.

Nuoret kaipaavat pois

Myös Kaukon ihastus, kansanopiston käynyt Elma Malinen haluaisi nähdä maailmaa ja muuttaa Ouluun. Vaikka Elman haaveet ovat peräisin Nyyrikin lukemistolehdistä, niissä on tottakin: kaupungissa pääsevät palkollisetkin helpommalla kuin maalaismökin tyttäret: ”iltasella tanssaamaan ja eläviin kuviin”.

Kai Hirvasnoro toteaakin blogissaan Päätalon matkassa: ”Luonnon jylhyys ja kauneus sekoittuvat siellä asuvan nuoren ihmisen näköalattomuuteen ainutlaatuisella tavalla. Vähän jokainen romaanin monista päähahmotuksen saavista henkilöistä kaipaa jonnekin pois.”

Iivari Sääskilammin poika Perttu on pannut toimeksi ja muuttanut poliisiksi Viipuriin. Isän terveyden heikennettyä hän kuitenkin palaa kotiin juuri talvisodan edellä.

Selkosissakin seurataan uutisia

Talvisodan kuvaus alkaa oikeastaan syksyn 1939 kuvauksesta teoksen Selkosen kansaa lopussa.

Maailman tapahtumia seurataan selkosissakin, ensin tosin muutaman päivän vanhoista sanomalehdistä. Saksan hyökkäystä Puolaan kommentoidaan rakennustyömaalla: ”Voi helevetin helevetti minkä savotan alakovat”, ”Eikä ihan heti lopu, sanokaa minun sanoneen”, ”Nythän se rytinä on vielä kaukana, mutta varmasti se jollakin tavalla vaikuttaa tännekin asti”.

Kun Suomi on saanut kutsun Moskovan neuvotteluihin, miehet kokoontuvat iltaisin Kosti Mäkisen kotiin, jossa on kylän ainoa radio. Irja-vaimoa kiusaa kamarin täyttävä tupakansavu ja se, ettei perhe saa olla omissa oloissaan kuin yöllä.

Miehet kutsutaan armeijaan

Toivo Malinen on juuri suorittanut asevelvollisuutensa, kun hänet kutsutaan takaisin armeijaan. Hän suuttuu ensin, mutta rauhoittuu sitten: ”En minä tosissani pakoon meinaa…Saatana vieköön, vaikka sota tullenee, niin en minä ole miestä huonompi…Minä tunnen ja muistan sen komennon, jota tuolta pakoon lähdin…Sinne en lähde toista kertaa heikoissa kettingeissäkään…Vastaan minä pistän, jos sitä meininkiä aletaan tänne vängällä tyrkyttää.”

YH-kutsujen jakoa kuvataan monen henkilön kohdalla. Suojeluskuntaan kuuluva Toivo Malinen tuo kutsun langolleen Kosti Mäkiselle, joka on pitäjän harvoja reservin upseereita. Ei ole oikein uskottavaa, että Kosti Mäkinen olisi valittu reserviupseerikouluun. Paikallinen suojeluskunta lähetti asevelvollisista luotettavuusarvion, johon perhetausta vaikutti. Kostin isä oli punakaartilainen ja Kostin mukaan jopa kommunisti.

Kauko ja Nestori Malinen vievät kutsun perheeseen, joka asuu niin kaukana, että maailman eikä Suomenkaan tapahtumista ei tiedetä mitään. Ainoa lehti, joka perheeseen tulee, on lestadiolainen Siionin Lähetyslehti.

Sovitus ennen sotaa

Sodan uhka saa monen miehen tekemään lestadiolaisissa seuroissa parannuksen.

Ei-uskovatkin haluavat saada maalliset rikkeet pois tunnolta. Simo Mutka tunnustaa nimismies Pulkkilalle uroshirven laittoman tapon ja pontikan salakuljetuksen. Nimismiestä suututtaa, että Mutka on pystynyt huijaamaan häntä. Hän epäilee, että tämä tunnustaa vain päästäkseen sotaa pakoon. Mutka torjuu epäilyksen loukkaavana, ja nimismies leppyy: ”Nyt on isommat asiat kysymyksessä…” Nimismies lupaa, että tunnustus jää vain hänen tietoonsa.

Sodan pelko asettaa myös henkilökohtaiset loukkaukset oikeisiin mittasuhteisiin ja riidat halutaan sopia. Kosti Mäkinen leppyy viimein Irjan isälle Iivari Sääskilammille. Hän soittaa asemapaikastaan Oulusta vaimonsa kotitaloon ja sanoo langolleen Pertulle: ”Sano nyt isällesi, että minä puolestani olen näinä viikkoina ruvennut ajattelemaan asioita hieman eri tavalla…Omasta puolestani olen valmis luopumaan koppavista sanoistani ja olostanikin…Nyt ovat hyvin pieniä asioita henkilöiden keskeiset kyräilyt…Sano terveiseni…En tyrkytä, mutta en tunne enää kaunaakaan…”

Terveisten lähettäminen ei ole selkosella miehisten miesten tapa, joten Kosti tietää, että kyseessä apen silmissä iso askel. Iivarikin on pehmennyt ja ilahtuu. Hän jopa kutsuu vävynsä lomalla käymään. Irja lapsineen on tulossa evakkoon vanhempiensa kotiin.

 

Reaktioita puna-armeijan hyökkäykseen

Nestori Malisen veljenvaimo Kaija Malinen joutuu kohtaamaan puna-armeijan tiedustelijoita. Yksi puhuu suomea ja on loikkari, vieläpä tuttukin, eikä Kaijalle tehdä pahaa.

Loikkarin tausta ja motiivi tehdään tiettäväksi, kun tämä ei hyväksy eväiden kääreeksi Siionin Lähetyslehteä: ”Kun minä pikkupoikana olin Karhukannassa huutolaisena, lukivat sitä samaa aviisia. Pitivät nälässä. Pieksivät ja potkivat…Työpäivässä oli mittaa…”

Myrskyssä Koillismaassa Kauko tapaa junassa Neuvostoliittoa sympatisoivan miehen. Mies uhoaa suureen ääneen, että ”on aivan turha panna hanttiin venäläisille. Ne lyövät Suomen poikki Oulun kohdalta.”

”Herrat vain turhan vuoksi miehiä tapattavat. [- – -] Jos ei vastarintaa tehtäisi, eikä niitä ärsytettäisi, niin meikäläisille ei tulisi mitään vahinkoa.” Sen sijaan herroilta sietäisikin miehen mielestä listiä päitä pula-ajan takia.

Mies väittää puna-armeijan olevan jo Pudasjärven rajalla eli lähes puolimatkassa Ouluun, mutta Kauko korottaa äänensä ja osoittaa väitteen vääräksi: hän on tullut juuri samalta suunnalta ja tietää, missä linja on. Miestä käsketään joukolla olemaan vaiti.

Muuten henkilöiden reaktio sodan syttymiseen on toisenlainen.

Teoksessa Selkosen kansaa Kauko ja hänen nuorempi veljensä Auku ovat vartioineet siltaa, mutta se ei Kaukolle riitä vaan hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Rauhan aikana Nestori Malinen on pilkannut sonniseuran miehiä, joiksi hän nimittää harjoituksissa lihakeittoa syöviä suojeluskuntalaisia, jotka syövät harjoituksissa lihakeittoa. Tämän takia häntä on jopa epäilty kommunistiksi. Sodan sytyttyä paljastuu, että Nestori on vain arvostellut liikaa isänmaallista intoilua.

Vaikka Nestoria ei ole ikänsä takia kutsuttu reserviin, hän päättää lähteä omin päin sotaan: ”Piti sanomani, että minun sappini kiehuu jo meleko lailla tuolle sotatouhulle. Perkele kun työnnytään rauhallisten ihmisten peälle semmosilla joukoilla…Ei merkkijää välitetä, missä iso pilikotus mennöö valtakuntiin välillä. Tullaan ja poltetaan vaivalla tehyt mökit melekeen koko selokosessa. Luulooko ne venäläiset, että teällä helevetin syömmaissa on ollu niin heleppo elleä ja kattoa peän peälle soaha…Vastaan minä lähen hiihtoa veäntämään, se on silimäänni vissi…Vakkuuteltu vakkuuttamasta peästyähi, ettei sieltäpäen haluta sotaa…Onko tämä nyt puhheihesa takana seisomista? Täh…? Saatana kun tuommonen iso valtakunta rupejaa ahtamaan pienempäsä peälle.”

Tiivistettynä: oikeutta on loukattu ja sana syöty, iso kiusaa pienempää.

Muualta tullut kapteeni ihmettelee, ”että näistä korpiseudun miehistä ei juuri kukaan valita eikä ruikuta sotaan lähtöä. [- – -] Ihmettelen näiden syrjäseudun miesten isänmaallista mielialaa…” Nimismies Pulkkila vastaa: ”Ei näistä monikaan muista sellaista nimeä kuin isänmaa. Minulla on se käsitys, että ukko kuin ukko ajattelee vain sitä, että kun on jouduttu yhteiseen savottaan, niin sinne mennään joukolla.”

Kapteeni ihmettelee edelleen: ”Vaikuttavat minusta aivan sellaisilta, kuin olisivat kyräileviä ja umpimielisiä meikäläisiäkin kohtaan.” Nimismies selittää: ”Pääkköjä he ovat. Vihaavat herroja niin perkeleesti, mutta eivät mielellään koske siihen, joka kuuluu toiselle. Tykkäävät kovasti kotiselkosistaan. ’Ja perkele, kun nämä selkoset on kerran meidän palstapilkotuksen sisään jääneitä, ei niitä vängälläkään viedä’, sanoi minulle eilen tuossa raitilla eräs tukkijätkä.”

Mieliala on siis pohjaltaan sama kuin Pentti Haanpään Korpisodassa: Mitä täällä tekee vieras?

Kauko armeijan koulutuksessa

Myrsky Koillismaassa alkaa kuvauksella, miten maalaispoika Kauko ihmettelee Oulun kaupunkia, ja jatkuu junamatkalla koulutuskeskukseen.
Onneksi Kauko on tutustunut jo Oulun asemalla muihin armeijaan menijöihin.

Toveruus ja sen luoma solidaarisuus onkin se vahvin voima, joka auttaa Kaukoa kestämään sotavuodet.

Sen sijaan sotilaskoulutus osoittautuu sellaiseksi, että Kauko alkaa jo katua lähtöään vapaaehtoiseksi.

Pian Kauko kuitenkin saa vääpeliltä positiivista huomiota: ”Katsokaa nyt esimerkkiä, miten suomalainen mies lähtee sotapalvelukseen! Joka ei näe, niin luettelen alokas Sammalsuon varusteet: Korville käännettävä karvalakki. Korkeakauluksinen villapaita. Vahva takki. Saapashousut vahvaa sarkaa. Kaiken pisteenä kippurakärkiset lapikkaat. Montako sukkaa siellä on?” 

Sammalsuon ja Malisen perhe evakossa Pohjanmaalla

Kun Kaukon perheelle Selkosen kansassa tulee määräys lähteä evakkoon, Liisu kysyy: ”Mennäänkö me Ruotsiin asti? Kauko sanoi, että selkoskyläläiset voivat päästä sinne.” Äiti Maija vastaa: ”Elä, lapsi rakas, puhu mitään pääsemisestä…On ihan hämärän peitossa, minne me joudutaan…”

Myrskyssä Koillismaassa Kaukon äiti Maija Sammalsuo ja Elman äiti Mari Malinen nuorempine lapsineen joutuvat ensin istumaan pitkän matkan tuntemattomaan määränpäähän. Kun ollaan perillä Pohjanmaalla, koululle tulee lestadiolainen emäntä, joka ilahtuu kuullessaan, että Marin ja Maijan kuuluvat samaan uskonhaaraan. Näin Mari ja Maija pääsevät perheineen evakkoon samaan taloon.

Kun talossa istutaan iltaa kolmen naisen kesken, Maija kysyy emännältä: ”Etkö sinä jo ala tähän joukkokuntaan suivautua”. Emäntä vastaa: ”Ee-hei…Vähän meikäläinen joutuu sodan vuoksi kärsimään.” Mari kiittää: ”Oli kuin Luojan sallimus, että päästiin tänne asumaan”. Emäntä kertoo: ”Minulle tuli tunne, kun kuulin evakoita…tuota kotinsa jättämään joutuneita tänne tulevan, että tarjoan asuntoa. Nythän meidän kaikkien pitäisi auttaa toisiamme.” Maija sanoo: ”Sano vaan reilusti evakoiksi. Ei se enää tunnu niin kipeältä.” Mari vahvistaa: ”Kaikkeen tottuu”.

Aivan näin helppoa ei ole. Maria huolettaa: ”Mitenkähän ne siellä Järvenkylässä?” Tytär Taimi toruu: ”Alahan taas, äiti, se sama virsi! Mikä niillä siellä on hätänä?” Emäntää kyllästyttää evakoiden jatkuva kyyneleinen muistelu, ja hän sanookin: ”Vihollisethan on jo ajettu pois kotipaikoiltanne. Niinhän lehdet kirjoittavat.” Ystävällisinkään ihminen ei siis ymmärrä evakkojen tuntoja, jotka Mari ilmaisee: ”Koti on aina koti, ei sitä saata uneuttaa”.

Muutenkin kaikki on vierasta. ”Ympäristön maisemat tuntuvat oudoilta yölläkin. Metsän raja näkyi kaukaa. Maiseman tasaisuus ja meri-ilman kostea kirpeys olivat vieraita.” Maija toteaa: ”Vaikka ihmisen on kuinka hyvä olla, niin kotiseutujaan ikävöi.”

Muilla evakoilla on paljon vaikeampaa. Mari kertoo, mitä on kuullut: ”Muutaman viikon jaksavat sietää, sitten antavat näkyä ulospäinkin, että haittana ollaan”. Maija täydentää: ”Kuulemma haukuskelevat kortteeritalossa että ihmisen ristiksi on tultu. Laiskoiksikin morkkaavat…”

Iivari Sääskilammin salaisuus paljastuu

Iivari Sääskilampi on joutunut evakkoon Iin Haminaan, jossa hän nuorena oli töissä. Jollei edellisiä teoksia tunne, lukijan yllättää pitkä luku, jossa kerrotaan Iivarin nuoruudenrakkaudestaan Hilkasta, jonka hän uskoi pettäneen itseään. Nyt Iivari kuulee, että naisella on aikuinen avioton poika, mutta hän ei halua vieläkään selvittää asiaa naisen kanssa.

Iivarista paljastuu myös uusi puoli: lapsirakkaus. Irja kirjoittaa miehelleen Kostille synnytettyään kahden pojan jälkeen tyttären: ”Vaarikin on voinut paremmin. Yhtenään vain pakkautuu hyssyttelemään Tuulikkia, vaikka se ei itkekään. Me äidin kanssa on sanottu isälle, että opetat tytöstä pahanjuonisen.” Entisajan lastenkasvatukseen ei kuulunut hellittely.

Ilmavalvontaa ja desanttijahtia

Muiden lähtiessä evakkoon nuoret jäävät kotiseudulle avustamaan armeijaa. Elma Malinen, Aili Sammalsuo ja Hilja Naavala toimivat ilmavalvontalotina, ja Kaukon nuorempi veli Auku jatkaa siltavahtina.

Nuoret huolehtivat myös karjasta. Tilanne ei ole niin kriittinen, että se olisi pitänyt evakuoida.

Sodasta huolimatta nuorilla on päällimmäisenä mielessä rakkaus. Elma saa kirjeen Kaukolta ja muistelee kalastusyötä tämän kanssa. Elma kutoo Kaukolle sukkia ja suunnittelee: ”pistän varsien sisään hajuheiniä kaapistani. Siitä tuoksusta Kauko muistaa kotijärven ja minutkin.”

Hilja taas ajattelee Toivo Malista käsittäen vasta nyt, että tämä oli ihastunut häneen, mutta Hiljan mielessä on myös rippikoulutoveri Kauko.

Elman ja Hiljan kohdalla Päätalo osoittautuu varsin taitavaksi maaseudun nuorten naisten ja ensirakkauden kuvaajaksi.

Kaikki suomalaisetkaan eivät ole kunnollisia. Eräs alikersantti yrittää raiskata Elman, mutta tämä pystyy pitämään puolensa, eikä hän lankea edes lupaukseen avioliitosta: ”Minusta ei ole semmoisten manttaalitalojen emännäksi.”

Auku on oppaana desanttijahdissa, jossa käydään tulitaistelu. Lopulta vangiksi otettu haavoittunut räjäyttää kasapanoksella itsensä ja vangitsijansa.

Sotilaan kyvyt ratkaisevat, ei asema

Yli-ikäinen Nestori Malinen menee suoraan yksikköön ja sanoo olevansa vapaaehtoinen. Hänet hyväksytään, sillä hän tuntee paikalliset erämaat. Niin hänestä tehdään partion opas.

Aluksi nuorta vänrikkiä epäilyttää Nestorin olemus ja käytös: ”Vänrikkiä painoi vastuu miehistään. Tämä oli hänen kohdallaan ensimmäinen taival kohti oikeata sotaa. Upseerikoulussa ja suojeluskunnan harjoituksissa oli leikitty sotaa. Jo heti kylästä lähdön jälkeen särkyi mielikuva suomalaisesta sotilaasta. Oppaaksi otettu mies [Nestori Malinen] oli siviilivaatteissa. Viikset jääpuraissa ja leveää murretta puhuva mies vaikutti metsäläiseltä. Hiihtää vätkytteli omaa tahtiaan. Laiskasti ja jalat leveässä haara-asennossa. Itsepäinenkin tämä seutukunnan savottamies oli. Ihme ja kumma, että osasi ensimmäiseen välitavoitteeseen. Rupesi kiroilemaan, kun hän tahtoi tarkistaa suuntaa kompassilla. Ja tarvitsiko miehen ruveta heti sinuttelemaan. Vaikka täällä metsässä ei herroiteltukaan, niin pitääkö peräti pojaksi kutsua upseeria.”

Pian vänrikki kuitenkin tajuaa: ”Yön päälle kuitenkin rupesi tuntumaan vänrikistä, että umpihankea melkein jatkuvasti aukaisevan miehen vauhti riitti. Samaten puhetapa ja muukin käytös alkoivat tuntua juuri tähän maisemaan ja tähän tehtävään sopivilta.”

Vänrikillä ei ole huono itsetunto, joten hän ei ota itseensä siitä, ettei osaa kaikkea, eikä hän myöskään ole luonteeltaan niin jäykkä, että rupeaa vaatimaan muodollista kuria. Nykykielellä vänrikki tulosorientoitunut ja ymmärtää, että alaisten erilaiset taidot ovat hänelle vain eduksi.

Summa, josta Jussi Jalonen on kirjoittanut tutkimuksen, oli moderni materiaalitaistelu ja siellä taistelivat Suomen moderneimman, läntisen osan miehet. Silti Jalosen johtopäätös pätee myös Nestorin ja vänrikin suhteeseen: talvisodassa arvovallan ratkaisivat miehen kyvyt, ei muodollinen asema.

Kosti Mäkisellä on ominaisuudet, jotka Jalonen listaa miesten silmissä hyvällä upseerilla olevan: hän on noussut itse kansan parista, Tampereen murre antaa hänelle sopivasti eksentrisiä piirteitä, hänet tunnetaan jo siviilistä hyvänä esimiehenä, hän pitää huolta miehistään ja jakaa näiden kokemukset.

Vihollisia ja eläimiä säälitään

Nestori on edelleen kuriton sotilas, joka toimii oman mielensä ja moraalinsa mukaan. Hän suuttuu puna-armeijan upseerille, joka ampuu omia sotilaitaan. Vaikka vänrikki on käskenyt hiljaisuuden, Nestori ampuu tämän ja ottaa hevosen ja reen. Kun hän saa vangin, hän antaa tälle teetä ja leipää.

Sotamies Simo Mutka ja kersantti Perttu Sääskilammi ovat vänrikki Kosti Mäkisen alaisia. Kun tankit tulevat yli, tapahtuu se mikä usein tällaisissa tapauksissa: yksi sotilaista joutuu pakokauhun valtaan. Kosti Mäkinen joutuu rauhoittelemaan: ”Pysyt vain asemissasi. Ei ne yhtä miestä tule tappamaan.” Toinen sotilas raivostuu niin, että tekee itsemurhahyökkäyksen. Hän kaatuu mutta ruumis saadaan pois.

Viholliset ovat linnoittautuneet kellariin. Kun heitä kehotetaan antautumaan, kellariin jää vain politrukki joka tekee itsemurhan. Muut antautuvat vangeiksi. Korpraali haluaa kostaa, koska on ollut vankina Neuvostoliiton leirillä, mutta muut hillitsevät. Kosti Mäkinen sanoo: ”Kostamalla ei asiat parane!”

Päätalon sotilaat siis säilyttävät sodankin aikana siviilistä peräisin olevat inhimilliset arvonsa. Tosin Nestorin kohdalla voi puhua myös oman käden oikeudesta.

Perhe mielessä rintamalla

Niin mainio sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas onkin, siitä on rajattu pois joitakin asioita. Sotilaat elävät kuin irrallaan kaikesta. Vain harvan perheestä ja siviilielämästä kerrotaan. Sen sijaan Päätalon romaaneista käy ilmi kirjeiden merkitys ja laajemmin se, miten tärkeä perhe ja muut läheiset sotilaalle ovat.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen kirjoittaa lasta odottavalle vaimolleen ensin hyvin käytännöllisesti: ”Yritähän sinä ottaa kaikki rauhallisesti. Ettei vain, meinaan, se pikkunen mitenkään henkisesti kärsisi. Hyvin minulla on kaikki….Muista pukea kunnolla itsesi kun lähdet ulos…Pue pojatkin… ” Huolehtiminen on osoitus arkirakkaudesta, mutta seuraavassa tunteet sanotaan julki: ”Minä näen aina kun suljen silmäni teidät kaikki.” Lopussa on kehotus: ”Irja, kestä sinäkin, niin yritän itsekin täällä tehdä.”

Myrskyssä Koillismaassa Simo Mutka, joka on istunut linnassa väkivaltarikoksesta, paljastaa itsestään hellän puolen: ”Minulla on semmonen alapäästään laakin lyömä poika…Akka kirjoitti, että joutuvat siellä merimaissa kylmänlaisiin huoneisiin. Lassi-parka kun ei kykene itse puoliaan pitämään. Aina ne terveet…Täällä sotahommissa minusta on ruvennut tuntuman, että se poikani halvautuminen mahtaa olla omaa syytäni. Se painostaa mieltä niin perkeleesti.”

Vaimo oli odottanut lasta, kun Simo Mutka oli tullut hävittyään korttipelissä kotiin aamuyöllä ”perse auki ja melko päissäni. Karjasin pahan sisuni vuoksi minkä jaksoin heti pirtin ovella. Akka kirposi pystyyn. Itki ja vapisi. Luulin, että se kokonaan sekosi. Lassi ei ole askelta ottanut…”

Iloisempaa kuuluu Kosti Mäkiselle, joka saa uutiseen tyttären syntymästä. Uutinen herkistää hänen johtamansa miehet, joiden ”ajatukset siirtyivät selkosten yli koteihin. Minkähänlaisissa oloissa perhe lienee evakossa…? Minun akalla se kanssa on määrä saada pieniä näihin aikoihin.”

Simo Mutka tarjoaa korvikkeen kanssa vodkaa sotasaaliiksi ottamastaan pullosta. Uskovaiset torjuvat ensin mutta myöntyvät kun Simo Mutka selittää: ”Ei nyt Jumalakaan niin karski ja leikkiä ymmärtämätön ole, että ei suvaitse varpajaisryypyn ottoa.”

Irjan kirje Kostille osoittaa, että Iivari Sääskilammi on todella leppynyt ja yrittää saada välit kuntoon vävynsä kanssa: ”Isäkin sanoo, että Tuulikki on isänsä näköinen. [- – -] Äiti ja isäkin puhuvat yhtä paljon sinusta kuin Pertustakin.”

Pelkoa, häpeän välttämistä ja velvollisuudentuntoa

Kauko joutuu lyhyen koulutuksen jälkeen rintamalle. Pommitus asemalla saa mielet pelon valtaan. Nähdään ensimmäiset kaatuneet ja tajutaan, että on tosi kyseessä.

Ensimmäisessä taistelussa Kauko pelkää mutta voittaa pelkonsa: ”Kauko puri hampaita, että leukaluut rutisivat. Sumala ei pääse nauramaan niin kuin eilen. Ei jumaliste. Nauroivat jätkät aputyönjohtaja Tonkojoellekin, joka lähti pakoon kuorimalanssilta Olkivaaran Toivon kurkulle nostamaa kolorautaa…Nyt! Itsehän tänne pyrin. Sotahommiin, enkä housuihini sontimaan.”

Motivaationa on – kuten työssäkin – häpeän pelko. On oltava yhtä hyvä kuin muutkin, etteivät nämä pääse ivamaan. Kaukolla on vielä erikoismotivaatio: ”Nyt näytän, etten tyhjän vuoksi purrut kunnan leipää.”

Usein todetaan, että suomalaisille sotilaille oli kunnia-asia pelastaa omat haavoittuneet jopa oman henkensä uhalla. Päätalo on kuitenkin uskaltanut kirjoittaa poikkeavan kohtauksen, jossa haavoittuneita on niin paljon, ettei kuljettaminen onnistu.

Erään haavoittuneen huuto osoittaa uskonnon merkityksen: ”Kaverit, viekää kotiin terveisiä, että Räsäsen asiat on nyt hyvin…Minä olen saanut syntini anteeksi Jeesuksen…veressä…veressä ja kalliisti lunastetussa, lunastetussa, lunaste…”

Toivo Malinen taistelee Kannaksella. Kun kysytään tiedustelupartioon lähtijöitä, hän ilmoittautuu: ”Pitäähän sinne jonkun lähteä”. Toivo ei ole niitä, joiden mielestä ”joku” tarkoittaa ”joku muu”.

Isänmaa motiivina

Myrskyssä Koillismaassa käytetään sanaa isänmaa, toisin kuin Iijoki-sarjan Ahdistetussa maassa (1977).

Hiihtämisen aikana Kauko tajuaa hiihtämisen aikana isänmaan merkityksen: ”Kaukon mielen täytti turvallinen olo. Takana hiihtävän, jo aikoja tulikasteen saaneen miehen kanssa on nirhattu jauhosäkin hintaa puun ja parkin välistä samoilla maisemilla. Katseltu samaa tunturia aivan läheltä. Tehty pitkiä päiviä savotoissa. Varrottu vuorokausitolkulla tukinlaskussa. Kiroiltu elämän kovuutta. [- – -] Nyt ollaan samoja selkosia puolustamassa. Henkeen ja vereen. Nämä ovat eniten meille, tukkijätkille ja torpanmiehille kuuluvia…

Äkkiä Kaukon ajatuksissa valkeni selkeä ajatus. Koulussa opetettu, ylväinä mielikuvina lapsen mielessä liikkunut tunne isänmaasta olikin juuri tätä hiihtämistä keskiyöllä meille kuuluvia selkosia haluavia vihollisia vastaan. Me kaikki olemme eläneet itärajan tällä puolen. Tämä on metsäherrojen, ojankaivajien, tukkilaisten, mökinmiesten, talollisten, poromiesten ja lentojätkien ISÄNMAA.”

Omistamattomillakin on jotain mitä puolustaa: suomalainen maisema. Suomessa on Runebergistä ja Topeliuksesta alkaen liitetty isänmallisuus juuri maisemaan ja kansakoulu takoi tämän tehokkaasti suomalaisten mieleen. Teema on sama kuin Sirpa Kähkösen Jään ja tulen keväässä (2004).

Vanha riita johtaa tragediaan

Jotta kaikki ei olisi liian kaunista, vanha riita johtaa tragediaan.

Rintamalle tulee myös Kosti Mäkisen vihamies Backman. Kosti suhtautuu häneen edelleen niin vihamielisesti, että Backman alkaa selittää muille suhteen taustoja. Samalla lukijallekin viimein selviää, miksi Kosti lähti työpaikastaan ja Tampereelta. Backman sai esimiehiltään nuhteita ja purki ne Kosti Mäkiseen, joka otti uhkamielisen asenteen ja pyysi lopputilin. Vaikka Backman myöntää oman syynsä, Kosti Mäkinen ei taivu vaan pitää edelleen vihaa.

Maaliskuun 13. päivänä Backman lähtee viemään viestiä rauhasta ja tulen lopettamisesta Kosti Mäkiselle, joka kuitenkin pakenee edeltä tietämättä, mistä on kyse. Backman saa osuman ja kuolee sodan viime hetkillä. Juuri ja juuri Kosti Mäkinen saa muuta kautta tietää, että tuli pitää lopettaa Hänelle jää Backmanin kuolemasta ikuinen syyllisyys.

Päätalon ihmiskuvauksen syvyyttä osoittaa, että aivan samoin kuin sarjan ”pahiksesta” Iivari Sääskilammista löytyy hyvää, parhaimpiin henkilöhahmoihin kuuluva Kosti Mäkinen syyllistyy yhteen pahimmista teoista.

Samoin kuin YH-kutsut, myös rauhan tulo kerrotaan monen henkilön näkökulmasta. Nestori Malinen on nähnyt enneunen, että ampuminen loppuu.

Evakkojen paluu

Taivalkoskelaisille evakossa olo on onneksi vain tilapäinen vaihe, sillä sodan loputtua paikkakunta jää Suomen puolelle ja he pääsevät palaamaan kotiinsa.

Kuvaus linja-auton tunnelmista on liikuttava: ”Virteen yhtyivät ensin etupenkeillä istuvat naiset, uskottomatkin. Sitten vanhojen miesten matalat äänet antoivat virrelle lisävoimaa.” Virren pohjalta syntyy kuin luonnostaan vertaus: ”Tämä on ihan kun Israelin lasten erämaassa vaeltamisesta”.

Maija Sammalsuo toteaa: ”Näin hyvää mieltä ei ole monesti elämässä…Rakas koti ja henkiystävät ympärillä.”

Maija haluaa nähdä vielä lehmät. Vasta sitten hän tuntee olevansa kotona.

Sotilaiden kotiinpaluu

Kaukon asevelvollisuus jatkuu, mutta reserviläiset pääsevät kotiin.

Nestori Malinen ilmoittaa lähtevänsä heti, kun kerran sota on loppunut. Ensin esimiehet vetoavat armeijan sääntöihin, mutta heltyvät sentään ehdottomaan ylöspäin, että asiaa katsotaan läpi sormien, kun Nestori on tullut omin päin rintamalle. Sen sijaan hevosta, jonka Nestori otti viholliselta, hän ei saa mukaansa, sillä hevonen katsotaan sotasaaliina valtion omaisuudeksi.

Hyvästeltyään sotilaansa Kosti Mäkinen ajattelee: ”Tämän seudun rauha maksoi paljon. Ihmishenkiä, mahdottomia ponnistuksia, kärsimyksiä…Jos niitä vaivoja olisi pelätty, ei oltaisi vapaassa maassa vapaina ihmisinä.”

Sotakaverin takia voi jopa poiketa miesten normaaleista käytöstavoista. Simo Mutka pääsee ensin siviiliin ja lupaa Kosti Mäkiselle viedä terveiset tämän perheelle: ”Minä en pikkustaa häpeile olla sotakaverin terviisipoikana, vaikka semmonen homma kuuluu tavallisesti vain akoille ja lauluseuroissa kulkeville miehille.” Lauluseurat tarkoittavat lestadiolaisten seuroja.

Jotain hyvääkin sodasta ja evakosta on seurannut. Mutkan poika on päässyt lääkärin tutkittavaksi, saanut avun ja nyt hän kävelee vähän.

Kosti Mäkisen kotiintulo on suomalaisen karu mutta liikuttava: ”Kosti…Sinä tulit!” ”Tulin, Irja.” Aamulla poikia odottaa yllätys: ”Yyh…äitin sängyssä on ruma reissusälli…iihh!”

Irjan isä Iivari Sääskilammi on evakossa ollessaan alkanut dementoitua. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän on tavannut sodasta palanneen Kostin, hän on jo muissa maailmoissa: ”Kyllähän minä vävyni tunnen. Joko siitä on monta päivää, kun tulit sieltä Tampereelta?” Evakkomatka on hyvinkin saattanut vaikuttaa Iivarin terveyteen. Vanhusten evakkokokemuksia on muutenkin harvoin kuvattu.

Kun Toivo Malinen ja Hilja Naavala tapaavat, Hilja tajuaa Toivon tunteet tämän teosta: ”Minun vuokseni se on kävellyt kirkolta asti.”

Toivo arkailee vielä yhdessä kävelyä: ”Siitä tulee vain tarpeettomia juoruja”, ”kun tässä ollaan niin erilaisista taloista.” Mutta Hilja sanoo: ”Tulet vain ja kävellään rinnatuksin. Samantapaisissa hommissa oltiin viime talvena kaikki…”

Artikkelin toisessa osassa käsittelen sitä, miten Myrsky Koillismaassa kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa.

Kalle Päätalo – kuva Gummerus

Kirjailijasta

Kalle Päätalo syntyi 11. marraskuuta 1919 Taivalkoskella. Isä ansaitsi leivän metsätöissä ja oli luonteeltaan työhullu, mikä osaltaan johti siihen, että hän sairastui henkisesti ja joutui mielisairaalaan ja pakkotyölaitokseen.

Äiti Riitun ohella vanhin poika Kalle joutui ottamaan nuoremmista sisaruksistaan. Kansakoulun käytyään hänestä tuli metsätyömies. Isä tervehtyi, mutta suhtautui kielteisesti Kallen opiskelu- ja kirjoitushaaveisiin. Äiti sen sijaan kannusti poikaansa.

Talvisodan alussa Päätalo ilmoittautui vapaaehtoiseksi, mutta ei ehtinyt rintamalle. Kun asevelvollisuusaikaa pidennettiin välirauhan aikana, hän joutui palvelemaan yhtäjaksoisesti vuoteen 1944. Hän onkin kutsunut ikätovereitaan ”petettyjen ikäluokaksi”.

Vaikka Päätalon rintamakokemus jäi vähäiseksi, se oli silti koitua kohtalokkaaksi. Hän palveli huoltojoukoissa, mutta hän lähti jatkosodan alussa vapaaehtoisesti mukaan hyökkäykseen, jossa haavoittui ja joutui sotasairaalaan.

Lopun sota-ajasta Päätalo toimi talousaliupseerina vankileirillä. Leirillä oli suomalaisia rikosvankeja. Tuosta ajasta kertoo romaani Nälkämäki (1967).

Toukokuussa 1944 Päätalo avioitui tamperelaisen tytön kanssa ja muutti sodan jälkeen Messukylään. Hän lykkäsi kirjoitushaaveita ja opiskeli ensin rakennusmestariksi ja rakensi omakotitalon Tampereen Kirvestielle.

Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen hän erosi ja solmi uuden avioliiton, josta syntyi kaksi tytärtä.

Esikoisromaani Ihmisiä telineillä ilmestyi 1958. Siinä kirjailija hyödynsi kokemuksiaan rakennusmestarina.

Omaelämäkerrallinen sarja Juuret Iijoen törmässä (1971-1998) käsittää 26 osaa ja tavallaan siihen kuuluu myös Nälkämäki.

Päätalo kuoli 2000.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Epätasainen Selkosen kansaa. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/epatasainen-selkosen-kansaa/

Hurvesnoro, Kai: Hukattu mahdollisuus mestariteokseen. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/hukattu-mahdollisuus-mestariteokseen/

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Koillismaa synnytti mestarin. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/koillismaa-synnytti-mestarin/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017. Kirjokansi 134.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Mainokset

Toivo Pekkanen: Hämärtyvä horisontti

Miten sota muutti ihmisiä? Miten sopeutuminen siviiliin onnistui? Aiheita kuvaa Toivo Pekkanen kuvaa pienoisromaanissaan Hämärtyvä horisontti, joka sijoittuu välirauhan aikaan.

toivo-pekkanen

Hämärtyvän horisontin (1944) tapahtumapaikka on nimetön kaupunki, joka on mitä ilmeisimmin Pekkasen kotikaupunki Kotka. Kaupunki on niin pieni, että kävelemällä pääsee maaseudulle. Se sijaitsee rannikolla ja sinne kuuluu, miten Neuvostoliiton rantapatterit ampuvat harjoituslaukauksia Suursaaressa, jonka Suomi on joutunut luovuttamaan Moskovan rauhassa.

Keski-ikäinen mies ja kaksi naista

Hämärtyvän horisontin päähenkilö Pietinen on neljääkymmentä lähentelevä mies: ”Monipuolisesti sivistynyt, erittäin lahjakas mies, jolta kuitenkin puuttui varsinaista luovaa kykyä ja sitä salaperäistä eteenpäin työntävää ponninta, ehkä vitaalisuutta, joka saa monen vähemmän älykkään miehen ponnistelemaan kauas ohitseen.” Niinpä Pietinen on ”saanut tyytyä asemaan, joka ei mitenkään vastannut hänen kykyjään”, ja joutunut ottamaan vastaan määräyksiä itseään henkisesti alemmilta.

Teoksen kaksi naista edustavat kahta naistyyppiä, jotka ovat tuttuja jo Pekkasen läpimurtoromaanista Tehtaan varjossa.

Pietisen vaimo Riitta on lapseton kotirouva, joka palvoo miestään ja harrastaa lähinnä siivoamista.

Rouva Toivola on älykäs ja itsenäinen nainen, joka on miehelle älyllinen keskustelukumppani mutta joka henkii myös erotiikkaa. Hän on 35-vuotias leski, joka on vuosia sitten menettänyt miehensä ja poikansa purjehdusonnettomuudessa, mutta selvinnyt surustaan.

Pietinen ja rouva Toivola ovat työtovereita, ja heidän välilleen on myös syntynyt ystävyys. Heillä on ollut tapana keskustella keskenään kirjallisuudesta ja filosofiasta, joista he ovat hakeneet lohtua ja korvausta elämänpettymykselleen.

Vaikka Pietinen ja rouva Toivola sinuttelevat toisiaan, kertoja puhuu koko ajan rouva Toivolasta, vaikka nimittää Pietisen vaimoa etunimellä.

Kertojan mukaan Pietisellä on ”ikäänkuin kaksi vaimoa, toinen taloudenhoitoa ja fyysisiä tarpeita varten, toinen henkisiä tarpeita varten”. Rauhan aikana tämä ei tuottanut ongelmia, sillä Riitta on antanut miehelleen täyden vapauden eikä tämä ole käyttänyt sitä väärin.

Ajan käytäntöä kuvastaa, että konttorissa on oma huone johtajan lisäksi vain Pietisellä mutta rouva Toivola työskentelee samassa huoneessa muiden naisten kanssa. Sodan aikana rouva Toivola on huolehtinut Pietisen töistä – hän siis hallitsee ne, mutta on naisena alemmalla paikalla kuin kyvyt edellyttäisivät. Silti hän ei ole halunnut siirtyä Pietisen huoneeseen – ehkä karttaen muiden naisten kateutta tai taikauskoisesti peläten, ettei Pietinen silloin palaisi sodasta.

Sota muuttaa ihmisiä

Pietisen palattua sodasta kaikki muuttuu. Vaimo tuntuu Pietisesta loiskasvilta, joka ”saattoi elää vain toisen olennon välityksellä”. Koti on kuin mausoleumi.

Riitan pikkusieluisuus on sodan aikana lisääntynyt. Hän yrittää pitää kotona kaiken ennallaan ja torjua täysin ulkomaailman: ”Invalidin tullessa vastaan oli parasta kääntää katse muualle ja puheen kääntyessä kodittomiksi jääneisiin karjalaisiin oli terveellisistä ajatella, että he olivat joko laiskoja tai sitten, että heidän ei olisi pitänyt niin suinpäin lähteä omaisuutensa ja työpaikkansa hyläten vieraisiin oloihin.”

Usein on kuvattu evakkojen huonoja kokemuksia, mutta Pekkasen kuvaus osoittaa, että ne olivat myös yleisen moraalin vastaisia: ”kunnon ihmisen” mitta oli myötätunto sodan uhreja kohtaan.

Pietisen mielestä muutkin naiset ovat paljolti samanlaisia kuin Riitta: ”Kaakattavia, taloushuoliinsa ja hepeniinsä piintyneitä kanoja kaikki tyynni.”

Poikkeus on rouva Toivola. Hän on pommisuojassakin kannatellut henkisesti heikompia. Koska hänellä ei ole sodan aikana ollut ketään, jonka puolesta pelätä ja toivoa, hän on kohdistanut tunteensa Pietilään.

Myös Pietinen on rintamalla katunut, ettei ole kokenut kaikkea mitä elämä voi tarjota, ennen kaikkea omistanut – kuten tuohon aikaan sanottiin – rouva Toivolaa.

Sodassa Pietinen on ollut reservinupseeri. Hän on siis ylioppilas tai ainakin keskikoulun käynyt. Toisin kuin työelämässä, Pietisen on pärjännyt sodassa hyvin. Hänen suoritustaan on myös arvostettu,  sillä hän on saanut ja ylennyksen ja toisen luokan vapaudenristin. Näille asioille hän ei suomalaisen sotilaan ihanteen mukaisesti anna arvoa.

Rouva Toivola huomaa heti, että Pietinen on muuttunut: ”miehessä on jotakin liian pidättelemätöntä ja häikäilemätöntä, samalla kertaa peloittavaa ja vapauttavaa. Miten hän osasikaan katsoa! Hän ikään kuin otti koko ihmisen yhdellä ainoalla katseellaan, riisui hänet alasti, paljasti hänen kaikki salaisuutensa, taivutti hänet tahtoonsa. Rouva Toivola ei ollut saanut koko päivänä mielestään hänen nauruaan, tuota hiljaista, karkeaa, ihmisiä surmanneen rintamaupseerin pilkallista naurua.”

Pietinen ei käyttäydy enää herrasmiehen tavoin. Hän mittailee rouva Toivolan vartaloa päästä jalkoihin, tosin itse tekoaan tajuamatta, mutta ”tuo katse repi auki rouva Toivolan tukahutetun naisellisuuden lähteet ja saattoi hänen sielunsa pysyvän järkytyksen tilaan”.

Sota on vapauttanut Pietisessä sen puolen, jonka sivistys on tukahduttanut ja saanut ”nauttimaan ja elämään voimakkaimmin juuri ruumiillisissa ponnistuksissa, vaarassa, jännityksessä, taisteluissa”. Alkuperäiset tunteet ja tarpeet – nälkä ja vilu, uupumus ja uni, pelko ja viha, rakkaus ja toivo – on rintamalla koettu voimakkaasti. Kaikki on keskittynyt nykyhetkeen.

Pietistä vaivaa se, että ihmiset kotirintamalla näyttävät muuttuneen niin vähän ja he haluavat vain palata entiseen: ”Talot rakennetaan uudelleen, kuolleille vuodatetaan muutamia kyyneliä ja lausutaan teeskentelevät muistosanat. Sitten voi taas kaikki jatkua entiseen tapaan.” 

Tämä rintaman vieroksunta kotirintamaa kohtaan oli yleinen ilmiö kaikissa maissa. Wolf H. Halsti kuvaa Talvisodan päiväkirjassa sotilaiden ja evakkojen kokemuksia rauhan jälkeen uuden rajan takana: ”Tapaamme täällä uuden ihmistyypin, ei vanhan, entisen minämme. Se vikisee, kun tuomme rapaa lattialle, saa hermokohtauksia kun kolmen ihmisen tulee asua kahdessa huoneessa, laskee puukalikoitaan ja tarttuu ahneesti rahaan. Se opettaa meille miten sotaa pitää käydä ja voittaa. Se vaikeroi vaivojaan ja ajan ankaruutta, laskee kursseja ja osinkoja, kerää hysteerisenä tavaraa hyllyilleen. Mitä siitä jos yksi heimo on koditon, kunhan Minä olen turvassa. Mitä siitä että sairaalat ovat täynnä! Viereisessä kapakassa ryypätään ja soitetaan suuta, ollaan ’Summan sankareita’, haukutaan ja huudetaan kun ei saa soittaa renkutuksia eikä tanssia.”  

Hämärtyvän horisontin Pietinen ei halua muuttua entiselleen – ”Tuollaiseksi keinotekoiseksi, verettömäksi olennoksi, joka elää vain puolittain.” Tällaiset olennot ovat Pietisen mielestä ”liian pelkureita elääkseen, liian laiskoja ajatellakseen, liian itsekkäitä ja mukavuudenhaluisia antaakseen tilaa kasvulle ja muutoksille”.

Evakkoäiti, sotainvalidi ja avioton äiti

Sivuhenkilöitä on ensinnäkin evakkoäiti, joka odottaa miestään sodasta tekemään päätöstä mitä tehdä.

Toinen sivuhenkilö sotainvalidi, joka suorastaan iloitsee kuvitellessaan, että jos tulee uusi sota ja maa miehitetään, terveet ja voimakkaat tapetaan. Tämä on ilmeinen viittaus Neuvostoliiton toimeenpanemaan puolalaisten upseerien joukkomurhaan Katynissä. Sen sijaan sotainvalidi uskoo, että hänenkaltaisensa jätetään henkiin osoitukseksi voittajan armeliaisuudesta.

Kolmas ja merkittävin sivuhenkilö on neiti Hovila joka odottaa kaatuneen rakastettunsa Mikko Kiviojan lasta. Sota-invalidia Pietinen kutsuu ali-ihmiseksi, sen sijaan karjalaisäiti ja neiti Hovila vetoavat Pietiseen, sillä kärsimyksen tajuaminen toisessa ihmisessä ”teki hyvää hänen sielulleen”.

Mikko Kiviojasta kerrotaan vain Pietisen kuvitelmana. Hän on ollut eteenpäin pyrkivä työläisnuorukainen, joka on omaksunut keskiluokan tavat: rauhan aikana hän on seurustellut eri naisten kanssa päivällä kuin öisin. Syynä on sitoumuksien välttäminen, sillä liian varhainen avioliitto olisi tiennyt suunnitelmista luopumista. Vaimosta ja lapsista huolehtiminen on luonnon määräys, ja se sopii tavalliselle miehelle mutta ei sellaiselle, jolle itsensä kehittäminen on tärkeintä.

Sota oli saanut Mikko Kiviojan menemään sen naisen luo, johon hän oli rakastanut. Naiset taas, näin Pietinen on lomalta tulevilta sotilailta kuullut, ”kadottivat luonnollisen häveliäisyytensä ja vastustushalunsa ja antautuivat nautintoon itkien, silmät kyynelten sumentumina, kietoutuen mieheen kuin aikoen tuskansa voimalla temmata hänet takaisin kuoleman kidasta”. Elämä pyrkii vaistomaisesti jatkumaan: yksilö kuolee, mutta tämän geenit jatkavat olemassaoloaan jälkeläisessä.

Jo au-lapsen saaminen oli aikoinaan melkoinen koettelemus, se saattoi johtaa työstä erottamiseen. Monet työnantajat eivät pitäneet palveluksessaan edes naimisissa olevaa naista. Jos työssä sai jatkaa, lapsen joutui jättämään lähes kenen tahansa huostaan, koska kunnallista päivähoitoa ei ollut.

Neiti Hovilan henkistä voimaa osoittaa, että suru lamauttaa hänet vain hetkeksi. Pian hän laatii suunnitelman: hän kutsuu teini-ikäisen sisarensa hoitamaan alkuun lasta, jotta voisi käydä työssä. Hän aikoo täydellisesti omistautua lapselleen.

Pietisen mielestä suunnitelma on hyvä, vaikka hän ennustaakin, että 20 vuoden kuluttua ”nuorukainen tai nuori nainen tuhansin tavoin pettäisi äitinsä toiveet”, sillä tästä tulisi ihan erilainen kuin äiti nyt haaveksii. Mutta se kuuluu elämään.

Pekkanen taisi tässä tulla ennustaneeksi 60-luvun nuorison radikalismin, joka asettui monessa suhteessa vastustamaan siihen asti vallinneita arvoja.

Evakkojen vaellus

Vaikka Hämärtyvässä horisontissa oli alkuaan 170 sivua ja Kootuissa teoksissa 80, pienoisromaanissa ehditään kuvata myös lähimenneisyyttä, esimerkiksi Pietisen mielialoja, kun hänen on täytynyt upseerina lähettää miehiä paikkoihin, joissa monet näistä kuolevat, ja kun hän tahdollaan on saanut miehet pysymään asemissaan sodan loppuun asti.

Suorastaan monumentaalinen on kuvaus rauhantekoa seuranneesta evakkojen kulkueesta, jota Pietinen sotilaineen oli todistanut: ”Talo talon, mökki mökin jälkeen tyhjentyi, kylä kylän jälkeen autioitui, ihmisryhmä ihmisryhmän jälkeen, karjalauma karjalauman jälkeen liittyi maantiellä vaeltaviin pakolaisvirtoihin. Kokonainen kansa lähti liikkeelle tuntemattomia kohtaloita kohti. Rakkaat ja tutut maisemat jäivät taakse, rakkaat ja tutut leipää antaneet pellot, joihin jo lukemattomien miespolvien hiki oli virrannut, jäivät taakse, rakkaat ja tutut, suojaa antaneet kodit jäivät taakse. Jäivät talot ja töllit, jäivät kartanot ja kirkot, jäivät metsät ja ja järvet ja esivanhempien haudat. Jäi kaikki, mikä oli tehnyt elämän varmaksi ja turvalliseksi. Edessä oli jäinen, tuhansien jalkojen, kavioiden ja sorkkien tallaama, talven viimeisten pakkasviimojen suomima maantie, ja jossakin kaukana, päivämatkojen päässä – Suomi, silvottu Suomi ja tuntematon kohtalo sen uusien rajojen sisällä.”

Hämärtyvän horisontin kuvaus on sama kuin Pekkasen sodanaikainen kirjoitus Länttä kohti, vain lopun muotoilua on muutettu. Kirjoitus on julkaistu myöhemmin teoksessa Ajan kasvot (1942).

Moraalin rappio

Muuten ajan suuret tapahtumat vain kohisevat taustalla. Suomenlahden suu on suljettu, Norjan valtaus jättää avoimeksi vain Petsamon portin. Sisäpoliittinen levottomuus vain mainitaan. Enemmän huomiota saa keinottelu osoituksena moraalin höltymisestä: ”kaukokatseisemmat ja suuripiirteisemmät keräsivät kokonaisia salaisia varastoja tulevia vielä vaikeampia aikoja varten samaan aikaan, kun perheenemännät etsivät epätoivoisesti päivällistarpeita seuraavaa päivää varten”, ”koko kansan hoippuessa kuolemankuilun partaalla, missä heidän itsensäkin täytyisi sen mukana romahtaa”. Mukana on virkamiehiä, opettajia, jopa pappeja.

Kertojan mukaan monet ihmiset ovat normaaliaikana käyttäytyneet kunnollisesti vain ulkonaisista syistä – lain määräämän rangaistuksen pelosta – tai siksi että heidät on kasvatuksella sosiaalistettu. Nyt yhteiskuntaa koossa pitävä moraalinen ydin on höltynyt.

Sigmund Freud kirjoitti ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa joulukuussa 1914: ”Ihmiskunnan alkukantaiset, villit ja pahat impulssit eivät ole kadonneet yhdessäkään yksilössä. Ne jatkavat olemassaoloaan, vaikkakin tukahdutettuina, ja odottavat tilaisuutta tuoda itseään esiin. Niin ikään järkemme on hento ja riippuvainen asia, impulssiemme ja tunteidemme leikkikalu.”

Vaikka Pekkanen kuvaa välirauhaa, kuvaukseen on todennäköisesti vaikuttanut myös jatkosodan aiheuttama pettymys ja demoraalisaatio. Tai ainakin Pekkanen saattoi 1944 kuvata sodan aiheuttamia negatiivisia asioita, joiden kuvaaminen olisi aiemmin ollut sopimatonta. Jotkut kieltäytyivät niitä lainkaan näkemästä, mutta Pekkasen kohdalla on todennäköisempää, että hän kyllä näki ne, mutta pitääkseen moraalia yllä hän sivuutti ne sota-ajan kirjoituksissaan ja korosti sen sijaan positiivisia puolia.

Välirauhan aikana Pekkanen näkee vielä toivoa. Vaikka suurin osa ihmisistä on sokeita, pieni vähemmistö näkee selvästi. Heille ”oli tärkeintä ennen kaikkea säilyttää inhimillisyytensä”. Heistä riippuu, sortuvatko yhteiskunnan laitokset, edistyvätkö vai taantuvatko kansat.

Kohta muistuttaa Juhanin missiota sodan edellä Mika Waltarin Palavassa nuoruudessa, joka on kolmas osa trilogiasta Isästä poikaan.

Sivusuhde on ilmaus moraalin rappiosta

Pietisen ja rouva Toivolan välille syntyy intohimoinen rakkaussuhde, joka tuottaa aluksi molemmille nautintoa. Rouva Toivola tulee ”kauniimmaksi, eloisammaksi, naisellisesti haluttavammaksi.” Toisaalta hän menettää tyynen rauhallisuutensa: ”Itse elämäänsä ohjaavan kulttuuri-ihmisen sijasta hän oli muuttunut naisellisten intohimojensa ja vaistojensa hallitsemaksi naiseksi.”

Vaimo Riitta odottaa Pietistä joka yö kotiin valmiin aterian kanssa, ja Pietinen korvaa uskottomuutensa Riitalle siten, että kehuu ruokaa. Poliittisesta tilanteesta Pietinen esittää Riitalle lehtien rauhoittavia tulkintoja, joihin ei itse usko.

Pietisen ja rouva Toivolan suhde ei perustu vain seksiin, vaan he ovat mitä ilmeisimmin toistensa vaaliheimolaisia. Silti Pekkanen kuvaa heidän suhteensa osoituksena moraalin yleisestä rappiosta.

Molemmat ovat menettäneet elämänsä hallinnan. Vaikka sota tuotti Pietolalle yksinkertaisia elämyksiä, jotka olivat hänen mielestään hyviä, seksuaalisuus esitetään loppujen lopuksi vaaralliseksi. Henki ja ruumis asetetaan vastakkain.

Pekkanen ei ole kaksinaismoralisti siinä mielessä, että sallisi miehelle sen, minkä tuomitsisi naisella. Päinvastoin, Pietinen kokee itsekin alentuneensa. Mutta hänellä on miehenä muutakin elämää. Sen sijaan kun älykäskin nainen kuten rouva Toivola rakastuu ja antautuu suhteeseen, hänen mieleensä ei enää mahdu muuta.

Pekkasella nainen on enemmän sukupuoliolento kuin mies ja siten alemmalla tasolla – jollei nainen pysy tavoittamattomissa, toivona, mihin rouva Toivolan nimi viittaa.

Kahden naisen loukkuun joutunut Pietinen tuntee, että salailu on väärin ja kunniallista olisi ottaa avioero. Uusi liitto olisi biologiselta kannalta perusteltu. Pietinen ja rouva Toivola ovat ns. elinkelpoisia, kuten tuolloin sanottiin, Riitta ei.

Velvollisuus ja moraali ei siten ole itsestään selvä. Pietisen kannaksi tulee, että ratkaisu ei voi perustua vain biologiaan ja että ihminen on sidottu entisiin ratkaisuihinsa. Vahva ihminen ei voi hylätä heikkoa.

Riitta ei tulisi yksin taloudellisesti toimeen, koska ei kykene ansiotyöhön. Pietinen tuntee olevansa vastuussa vaimostaan, koska tämä on kehittynyt loiskasviksi avioliiton aikana.

Niinpä Pietinen jättää rouva Toivolan. Pietinen uskoo, että vaikka tämä ensin kärsii kovasti hylkäämisestä, tämä tulee selviämään henkisen ryhtinsä ansiosta, jopa ”kokemuksista rikkaampana ja siis inhimillisesti arvokkaampana”.

Avioliitto jatkuu vain muodollisesti, sillä Pietinen päättää palata armeijaan. Tosiasiasiassa hän siis jättää myös Riitan, vaikka tietää, että ilman häntä vaimo kuihtuu. Yhteiskunnallinen velvollisuus voittaa sekä yksilön mielihyvän että yksilön velvollisuuden.

Kaiken kaikkiaan nainen on Pietisen mielestä ”aina eräänlainen ansa, kaikesta antamastaan hän vaati tahtomattaankin vastalahjaksi miehen vapauden”.

Toisessa Pekkasen sodanaikaisessa romaanissa Tie Eedeniin (1942) päähenkilö, urheilijanuorukainen, on ensin vikuroituaan valmis maksamaan tuon hinnan ja sopeutumaan perinteiseen miehen rooliin: ”Hän oli tähän asti ajanut takaa unelmia, nyt hän näki edessään todellisuuden. Pienen kaupungin, jossa hän eläisi ja tekisi työtä ehkä elämänsä loppuun asti. / Jossa hän kantaisi miehen taakkansa ja suorittaisi miehen tehtävänsä, jossa hän kokisi miehen ilot ja ihmisenä olemisen onnen.”

Mies kaipaa takaisin armeijaan

Pietiselle vapaus on aiemmin ollut vapautta käyttää vapaa-aikansa itsensä kehittämiseen. Nyt vapaus on hegeliläistä vapautta alistua välttämättömään ja astua itseä suuremman, kansakunnan, palvelukseen.

”Yksityinen ihminen oli yksinään täysin voimaton näitä saatanan valtoja vastaan.” Sen sijaan upseerina Pietinen ei ole yksin. Armeijan säädökset ”pakottivat pelkurin rohkeaksi, heikon vahvaksi, epäröivän varmaksi päätöksissään. Ne eivät tunteneet armoa ja sääliä, vaan vain tarkoin määritellyt oikeudet ja velvollisuudet. Ne edustivat kaikessa pelottavassa karuudessaan pysyvää ja horjumatonta kaiken särkyvän ja murenevan keskellä.”

Pietisen ratkaisun voi nykyisin nähdä erilaisessa valossa kuin hän itse – ja ilmeisesti myös Pekkanen – sen näki.

Pertti Lassila myöntää koomateoksessa Ja kuitenkin me voitimme, että elämän intensiteetti sodassa ei ollut vain propagandaa, se oli osaksi myös totta. ”Sota oli yksinkertaista ja selvää, armeijan arvot yksinkertaisia, yksilön vastuu vähäinen, syyt ja seuraukset selviä”.

Lassila kuitenkin muistuttaa, että sota oli myös joutilaisuutta ja armeijassa opittiin myös käskyjen kiertämistä. Seurauksensa oli oma-aloitteisuuden puute. Yksilöllinen vastuuntunne heikkeni, vastuu viime kädessä aina ylemmillä. Eli armeijakin heikentää yleistä moraalia, toisin kuin Pietinen uskoo.

Sota myös vei naiset ja miehet erilleen. Hämärtyvä horisontti sijoittuu Pertti Lassilan käsittelemään 1940-luvun lopun kirjallisuuteen, jossa sotaa sinänsä käsiteltiin suhteellisen vähän, jo poliittisista syistä mutta ei suinkaan pelkästään, sillä sotaan oli jo jatkosodan aikana kyllästytty ja rauhan tultua välimatka oli vasta niin pieni, ettei sodasta ollut mahdollista esittää kokonaiskuvaa. Sen sijaan romaaneissa käsiteltiin sotaoloista rauhaan ja siviilielämään sopeutumisen vaikeuksia. Ne esitettiin miehen ja naisen suhteen ongelmien kautta.

Naiset olivat sota-aikana joutuneet tekemään omien töittensä lisäksi miesten työt, vastaamaan asioista itse ja yksin. Monissa 40-luvun lopun romaaneissa kuvataan Lassilan mukaan kriisiä, joka syntyy, kun epäkypsä mies ja itsenäistynyt nainen solmivat suhteen tai menivät naimisiin. Tavallinen elämä, rauhanajan elämä, on ”mutkikasta, arvaamatonta ja vastuullista” ja siksi vaikeampaa. Nainen on oppinut niitä ”älyllisiä ja emotionaalisia vaatimuksia, joiden käsitteleminen on aikuisen elämän edellytys”. Miehellä ei ole rintamalla ollut tilaisuutta tähän.

Niinpä mies alkaa kaivata takaisin sotaan, miesten keskuuteen ja yksinkertaisten käskyjen ja arvojen maailmaan, jossa miehet saavat olla yhtä aikaa sankareita ja vastuuttomia poikia.

Kirjailija pettyi mutta selviytyi

Toivo Pekkanen (1902-57) ei sodan aikana joutunut rintamalle vaan palveli propagandatehtävissä.

Sota oli Pekkaselle hirvittävä pettymys, kirjoittaa Matti Mäkelä Pekkas-elämäkerrassaan Leveäharteinen ajattelija. ”Ensinnäkin se, että Eurooppa ja Suomi sen mukana ajautuivat sotaan, merkitsi Pekkaselle valtavaa pettymystä ihmiseen. Hän jos kuka oli koko sotaa edeltävän tuotantonsa laskenut ihmisen ja järjen ja kehitysukon varaan. Vasta 30-luvun loppupuolella hänen käsityksensä ihmisestä ihmisen järjestä ja eheydestä alkoi murentua, hänkin suuntautui ajan vitalistien oppien myötä yksilön tiedostamattomaan. Niinpä koko sivistyneen Euroopan ajautuminen sotaan, oli Pekkaselle vastoin niitä oppeja, joilla hän oli kirjailijaksi ja  ’jaloksi’ ajattelijaksi tullut.”

”Mutta Pekkanen pettyi toisellakin tavalla sotaan. Talvisodan uhrimieli ei jatkunut jatkosodassa ja jo välirauhan aikanakin näytti siltä, että yhteiskunta palasi ahneeksi, itsekkääksi, sodassa käyneet raaistuivat henkisesti, eivät jalostuneet. Se koe, johon eheytynyt yhteiskunta sodassa joutui, tuotti Pekkaselle pettymyksen.”

Pekkanen kuitenkin selviytyi sodan aiheuttamasta kriisistä, jatkoi kirjoittamista ja pystyi entistä vahvempiin suorituksiin. Hän oppi sodanjälkeisen ”uuden kielen” ja saavutti jopa modernistien hyväksynnän teoksellaan Lapsuuteni.

Kirjallisuutta:

Ahti, Keijo: Toivo Pekkasen kirjailijantie. 1. WSOY 1967.

Halsti, Wolf H.: Talvisodan päiväkirja. Otava 1971.

Lassila, Pertti: ”Min täällä teen, se kaikki kieroon vie”. – Teoksessa Ja kuitenkin me voitimme. Sodan muisto ja perintö. Toim. Lauri Haataja. Kirjayhtymä 1994.

Mäkelä, Matti: Leväharteinen ajattelija. WSOY 2002.

Pekkanen: Länttä kohti. Teoksessa Ajan kasvot. Teokset VII. Muistopainos. WSOY 1958.

Pekkanen, Toivo: Hämärtyvä horisontti. Teokset IV. Muistopainos. WSOY 1958.

Pekkanen, Toivo: Tie Eedeniin. Teokset IV. Muistopainos. WSOY 1958.

Waltari, Mika: Isästä poikaan. Romaani kolmen sukupolven Helsingistä. Tekijän lyhentämä uusintapainos Helsinki-trilogiasta Mies ja haave, Sielu ja liekki ja Palava nuoruus. 4. p. WSOY 1986.

Freud-sitaatti on lainattu Heikki-Aittokosken artikkelista Euroopan koossapitävä liima. Helsingin Sanomat. 2016. Vuosi kuvina. Verkossa nimellä Optimismi on Euroopan koossapitävä liima

Matti Rönkä: Eino

Sodasta palaava mies viivyttelee pihalla, vaikka tuvassa odottaa nuori vaimo. Matti Röngän romaani Eino koukuttaa heti.

ronka-eino

Kahdeksan dekkarin jälkeen Matti Rönkä kirjoitti ns. tavallisen romaanin. Eino (2015) kertoo sodasta paluun vaikeuksista.

Einon koti on Leppäkoskella Savossa, aika on marraskuu 1944. Eino on maalaistalosta, jonka pitoa hänen pitäisi kerran jatkaa. Vielä vanhemmat eivät ole luovuttaneet hänelle ohjia, ja isän kanssa huonot välit. Eino on nuorempaa ikäluokkaa, hän on mennyt rintamalle täydennysmiehenä.

Sodan aikana Eino on mennyt naimisiin Kertun kanssa, jota ei rakasta. Kyseessä on ns. pakkoavioliitto: ensimmäinen yhdyntä johti raskauteen. Vaikka Kertulle tuli keskenmeno ennen häitä, ne kuitenkin pidettiin.

Toinen syy, miksi ei Eino viihdy kotona, on sama, jolla Kalle Päätalo selitti jatkuvaa uskottomuuttaan Iijoki-sarjassa: nuoruus meni sodassa ja avioliittoon tuli mentyä ilman kunnon tutustumista. Einon entisen liikekumppanin leski selittää myöhemmin: ”Just saat ensimmäisen puvun ja pitäis alkaa riiata ja tyttölöissä kulkea ja katella kuka miellyttää. Mut kun tuli se pannahisen sota.”

Kolmas syy on sama kuin Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan Teddyllä: sodassa elettiin ilman tulevaisuutta.

Näin Eino sanoo: ”Kesä tulisi, väkisin. / Sota-aikanakin talvi taittui, mutta siitä ei puhuttu, tulevasta. Viikon päähän ei uskaltanut toivoa, juhannuksia suunnitella. Se olisi tuntunut onnen kutsumiselta. Helpottavaakin se oli, olla ilman huomista ja huolta vailla. Oli vain tämä hetki, tänään ja nyt. / Nyt kesä on tulossa, ja minä näkisin sen, ilman taikauskoa ja temppuja. Oraan nousun, nurmen kasvun, pääsyn laitumiselle. Niistä olisi pitänyt iloita etukäteen, odottaa, toivoa. / Enkä minä osannut.”

Sukupolvien ristiriita

Romaanissa kuvataan myös Einon vanhuutta nykyaikana. Poika Jannella on ollut nuorena erimielisyyksiä isänsä. Senkin jälkeen välit ovat jääneet etäisiksi. Janne kuvaa isäänsä julmaksi: ”Heikkoutta se ei sietänyt. Vaikka onkin muita aina auttanut.”

Miniä ymmärtää appeaan paremmin: ”Aluksi luulin, että se on jotenkin vihainen tai tyly. Tyytymätön. Mutta se on vain Ukin perusilme. Tasapuolisesti tyytymätön. Myös itseensä.”

Jannen lopullinen arvio isästään kuuluu: ”Liikaa sanoa, että Ukki pakenee…mutta se vaan aina puuhaa ja tekee. Peittää itsensä. Äitisi sanoi joskus minusta hyvin. Että Ukki koettaa välttää pahantekoa. Muitten mielen pahoittamista. Ja sitten tekee kaksin verroin pahaa.”

Einolla oli tapana käyttää vähättelevästi nimitystä ”mökkiläinen”.  Sellainen saattoi olla sellainen, vaikka oli iso talo, jos oli yrittämätön ja saamaton. Toisaalta joku saattoi olla ”sananmukaisesti mökin mies ja kansandemokraatti mutta ei mökkiläinen”.  

Eino joutuu terveyskeskukseen aivoverenkiertohäiriön takia, joka aiheuttaa muistihäiriöitä. Lääkäri löytää hänen ruumistaan luodinjälkiä, vaikka haavoittumista ei kirjattu sodanaikaisiin papereihin.

Einolla ei ole ollut tapana puhua sodasta, vaikka hän oli kaukopartiomiehenä ja sai kunniamerkkejä.

Pojanpoika Joonas tulee paremmin toimeen isoisän kanssa kuin isänsä. Joonas löytää Einon kotoa Mauserin ja valokuvan nuoresta naisesta, joka omistuksen mukana on nimeltään Nasti.

Salaisuus jota Eino kantoi koko loppuelämän

Siviilielämään sopeutumaton Eino saa tilaisuuden päästä pois kotoa, kun hänen sodan aikainen komentajansa lähettää hänet Neuvostoliittoon erään länsimaan maksamalle tiedusteluretkelle. Eino joutui partion yllättämäksi, tappoi yhden puukolla, mutta joutui ammutuksi.

Syrjässä asuva Nasti pelastaa Einon ja hoitaa terveeksi. Heille syntyy suhde, vaikka Eino ei oikeastaan tee päätöstä, lähteä vai jäädä.

Rönkä ei ole kokonaan luopunut jännitysromaanin piirteistä. Tässäkin romaanissa tapahtuu rikos, jonka takia Eino joutuu lähtemään kohti Suomea.

Eino muistelee Nastia koko elämänsä. Kun vaimo Kerttu kieltäytyy seksistä pojan syntymän jälkeen, Einolla on muita naisia.

Miniän mielestä syy avioliiton epäonnistumiseen oli molemmissa. Eino oli Kertulle ”hankala”, mutta ”Tuntui että Kerttu ei antanutkaan Ukin olla sille kiltti.” 

Ei Eino kuitenkaan ole samanlainen kuin Lauri Törni, joka Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen teoksen Tuntematon Lauri Törni mukaan ei osannut muuta kuin sotia. Eino pärjää siviilissä ammatillisesti ja perustaa menestyvän kuljetusliikkeen.

Einon mietteitä sodasta

Eino on nuorempaa ikäluokkaa ja tuli rintanalle täydennysmiehenä. Esimies neuvoi, ”ettei pidä ajatella liikaa, eikä ainakaan miettiä ovatko ne ihmisiä. Sillä jos alkaa pitkään pohtia, niin vastaus napsahtaa omaan otsaan.”

Einon mielestä sodassa oli erilaisia miehiä: ”Kaikista ei siihen ollut. Tappohommaan.”

Yhdysvaltain armeijassa prikaatinkenraalina palvellut S.L.A. Marshall, jota Pohjonen ja Silvennoinen lainaavat Törni-kirjassaan, on todennut, että vain 15-20 prosenttia rintamasotilaista ”käytti henkilökohtaisia aseitaan tappaakseen, ampuakseen kohti vastustajaa. Muut ammuskelivat tähtäämättä, ilmaan tai eivät ampuneet lainkaan. Marshallin mukaan jokaista ampujaa kohti ympärillä oli aina useita miehiä, jotka puuhailivat muissa tehtävissä, huolehtivat haavoittuneista, toimittivat ammuksia tai viestejä, puhdistivat tai vaihtoivat osia käytössä kuumentuneisiin ja jumittuneisiin aseisiin. Näitä passiivisia sotilaita ei yleensä pidetty pelkureina. Vaikka he eivät osallistuneet tappamiseen, he saattoivat osoittaa suurta rohkeutta ja ylläpitää varsinaisten tappajien kykyä hoitaa omansa. Vallitsi luonteva työnjako. Voimien tasapaino vihollisen jalkaväkeen säilyi, koska vihollisen jalkaväki käyttäytyi aivan samalla tavoin.” 

Eino vertaa miehiä terästankoihin: ”Kovimmat eivät kestä. Ne napsahtavat poikki. Sitkeät ja ontot, ne ovat lujimpia. Sisus pitäisi valuttaa tyhjäksi. Tai voihan olla, että jos oikein kovasti uskoisi…Että jos olisi uskoa täynnä, niin kestäisi.”

Pohjonen ja Silvennoinen ottavat esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan Rokan esikuvan Viljami Pylkäksen, joka pystyi toimimaan tehokkaasti taistelussa, mutta joka myös tunnusti hinnan: ”Minua se aina kammotti enkä voinut olla ajattelematta, että sota on todella kauheata.”

Eino selviää sodasta olemalla ajattelematta. Ajatukset ja tunteet tulevat vasta jälkikäteen:

”Sota oli kauhea, mutta en minä sitä rintamalla miettinyt. En pelännyt, en arkaillut omia enkä kauhistellut vihollista. Ajattelin, että en minä kuole, vielä, sodassa. / Kuparinenkin selvisi hengissä, mutta pysyikö elossa? Se on eri juttu. / Sodassa hyvä mies on se, joka parhaiten pysty pahaa tekemään. Parhaiten tai pahiten? Sekin oli epäselvää vasta jälkikäteen. Ei siellä voinut eikä osannut miettiä. Ei tarvinnut. / Minä tein pahaa. Ensin sen ohitin, ihan vain välttämättömyytenä tai väistämättömästi minun kohdalleni sattuneena. Mutta myöhemmin mietin sitä monta kymmentä vuotta. Kun kaikki paha alkoi puikahdella ja ujua mieleen, reppuun kertynyt. Vaikka en minä reppua kantanut, siviilissä.”

Lopussa sovitus

Eino pystyy tekemään tiliä elämästään ja myöntää, miten hän oli vältellyt vastuun ottamista suhteessaan vaimoonsa. Hän neuvoo Joonasta tyttöystävän suhteen: ”Pidä siitä huolta. Kunnioita. Ja sano myös selvästi, jos et siitä tykkää. Ei pidä johtaa harhaan”.

Kaikkea Eino ei kuitenkaan halua kertoa pojalleen ja pojanpojalleen. Jokaisella on oikeus yksityisyyteen: ”Minä tiedän teistä paljon mutta en kaikkea. Eikä minun kuulukaan tietää. Minä taas en voi itsestäni kaikkea kertoa. Enkä halua. Eivät kaikki minun asiani teille kuulu. Eivät ollenkaan.”

Lopussa Eino houreissaan uskoo, että tapaa haudan takana jo aiemmin menehtyneen Kertun, joka antaa hänelle anteeksi. Se ei kuitenkaan riitä: ”Vaan miten sitä pyytää anteeksi itseltään.”

Kaiken kaikkiaan Eino on kelpo lukuromaani siitä, miten sodan vaikutukset voivat ulottua vuosikymmenien taa.

Kirjailijasta

Matti Rönkä on syntynyt 1959 Kuusjärvellä.

Hän opiskeli toimittajaksi Sanoman toimittajakoulusta ja valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta.

Rönkä tunnetaan Ylen suosittuna uutistenlukijana.

Vuonna 2002 Rönkä julkaisi ensimmäisen dekkarinsa Tappajan näköinen mies. Päähenkilö inkerinsuomalainen paluumuuttaja Vihtori Kärppä, jonka kotimaisemat sijaitsivat Neuvosto-Karjalassa. Suomessa hän tekee kaikenlaista bisnestä harmaalla alueella. Entisiä sotilastiedustelun työtovereista osa on Venäjän turvallisuuspalvelussa, osa mafiassa.

Kolmas dekkari Ystävät kaukana (2005) sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Vuonna 2007 kirja sai myös Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään parhaalle pohjoismaiselle dekkarille. Tähän mennessä Rönkä on ainoa suomalainen, joka on voittanut palkinnon.

Kirjallisuutta

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Einosta ovat kirjoittaneet mm. Annelin kirjoissa, Lukutuokan kulttuuriblogi, Amman lukuhetki, Kirja hyllyssä ja Kirsi-Maria.