Laila Hietamies: Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat

Laila Hietamiehen romaaneissa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat naiset selviävät sodasta paremmin kuin miehet.

 

Laila Hietamiehen (myöhemmin Hirvisaari) Kannas-sarjan kaksi ensimmäistä sijoittuvat todellisen Valkjärven pitäjän kuvitteelliseen Suontaan kylään. Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu vuonna 1925 ja Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin. Tapahtumat keskittyvät yksityiselämään, ajan politiikka ei kosketa henkilöitä millään tavalla.

Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1980) alkaa Suontaan kylästä ja kuvaa kesäkuun 1944 suurhyökkäystä, Viipurin kukistumista ja evakkomatkaa. Kirjan lopussa ollaan vasta junassa Simolan asemalle. Tuolloin päähenkilöt Martta Heikkilä ja Helmi Elisa Karhu ovat kolmikymppisiä.

Neljäs osa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983) alkaa heinäkuussa Mynämämäellä, jossa suuri suontaalaisista elää evakkoina. Välillä ollaan sotasairaalassa Mikkelissä, toisella evakkopaikkakunnalla Jämsässä sekä sairaaloissa Helsingissä ja Turussa. Kirja päättyy syyskuussa ristiäisiin ja rauhan tuloon.

Viides osa Edessä elämän virrat (1984) tapahtuu pääosin Turussa helmikuusta alkukesään 1945.

Hyviä ja huonoja evakkokokemuksia

Vierailla poluilla, oudoilla ovilla kuvaa monipuolisesti suhtautumista evakoihin. Osa isäntäväestä on myötätuntoisia ja ymmärtäviä, kuten Aittalan emäntä ja isäntä. Keskinäistä toimeentuloa helpottaa, että pihapiirissä on useampi talo, joten kukin saa perhe asua omissa oloissaan häiritsemättä muita omilla tavoillaan ja tottumuksillaan.

Talonväen hyväntahtoisuus on aitoa. 18-vuotias tytär Leena selittää: ”No kun me tykätä teist kaikist. Eikä se ol mitenkä mukava kattoo kun ihmine kärsi. Kyl maar me se ymmärretä.”

Toisaalta sanotaan, että Leena ”sekä ymmärsi että ei ymmärtänyt Marttaa. Kyllä hän tiesi, että sota oli, mutta joskus tuntui, että Martan sota oli eri kuin hänen. Hänen kaksi veljeään olivat sodassa, sota koski heitä kaikkia yhtä paljon kuin Marttaakin, jonka mies oli kapteenina rintamalla, Leena tiesi. Mutta heidän kotinsa oli täällä vahingoittumattomana, eivätkä pommikoneet olleet vielä ilmestyneet heidän yläpuolelleen.”

Osa isäntäväestä on taas päinvastaisia luonteita. Eräs isäntä on vanhapoika, joka kieltää lapsia uimasta ja meluamasta, kulkee alasti ja huutelee rivouksia.  Myöhemmin selitetään, että isäntä on seksuaalisesti turhautunut. Jouduttuaan läheiseen kontaktiin verevän naisen kanssa, jonka suhteen hänellä ei ole mahdollisuuksia, hän purkaa ärtymyksensä kaikkiaan evakoihin.

Hevoskuski sanoo Helmi Elisalle kuultuaan tämän olevan evakko: ”Mää en ymmärrä sitä lainkka et kaike maailma ihmiset tullee sielt tänne muire ihmiste harmiks.” Kuskin mielestä olosuhteet eivät voi olla niin pahoja kuin huhut kertovat. Hän paheksuu sitä, että evakot tulevat ja vaativat asuntoa. Hän uskoo, että he kylpevät rahassa saatuaan korvauksia, ja kuka edes voi todistaa, että anomusten tiedot ovat totta. Hevoskuski on esimerkki ihmisestä, joka puhuu ensin, mitä sylki suuhun tuo. Kun hän sanomansa osoitetaan vääräksi, hän ei pyydä anteeksi vaan sanoo, ettei hän tarkoittanut mitään.

Romaanin lopussa Aittalan isäntä järjestää yhdeksänkymppisille Marille ja Kustaalle pysyväksi asunnoksi vapaana olevan mökin, sekä hyvästä sydämestä että ennakoiden poikiensa kotiintuloa sodasta, jolloin talossa ei enää ole tilaa.

Kustaa sanoo Aittalalle: ”Kaikilha se ei tää elämä olt samanlaista, tiijetäähä myö jot on tult kahnauksii puoli ja toisi. Mie sitä vaan, jot ihmisest itsestää riippuu vastaakos hyvvää pahal vai päinvasto.”

Samanlaista auttavaisuutta osoittaa lotta Kerttu, joka vuokraa perintömökkinsä Turussa Martalle ja asuu itse sairaanhoitajaoppilaiden asuntolassa.

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Martta on saanut toukokuussa 1945 sijaisuuden koulusta. Siellä hän joutuu miesopettajan syrjimäksi, koska aiemmin sijaisuudet on saanut tämän vaimo. Miesopettaja ei suostu myöntämään, että valinta on oikeudenmukainen: hänen vaimonsa on epäpätevä ja Martta on pätevä, joten totta kai Martta valitaan.

Tapaus osoittaa, että paikallisilla on henkilökohtaisia syitä nyreyteen: evakot kilpailevat heidän kanssaan työpaikoista ja asunnoista.

Miten ihminen selviää menetyksistä?

Teoksessa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla Helmi Elisa toteaa Martalle: ”kaiken sen kestää, jos vain haluaa itse jäädä eloon. Siksi on hyvä kun on joku jota varten jäädä eloon.”

Se tärkein joku on molemmilla lapsi. Sotaleski Helmi Elisalla on seitsenvuotias tytär Laura. Martan miehen Aarnen selviytymisestä ei pitkään aikaan tule tietoa, mutta Martta odottaa lasta, joka on onneksi pantu alulle jo ennen vihkimistä. Juuri tieto Martan raskaudesta on saanut Aarnen tekemään avioitumispäätöksen.

Käydessään Mikkelissä sotasairaalassa Martta kohtaa Malviina-mummon. Malviina uskoo, että kaikki ihmiset ovat mukavia ja pohjimmiltaan samanlaisia, olivat he karjalaisia tai ei. Ei ihme, että hän on kohdannut etupäässä mukavia ihmisiä.

Malviina on karjalaisen positiivisuuden ruumiillistuma. Se, mikä aikoinaan oli uutta ja raikasta Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilössä, on Malviinassa jo stereotyyppistä.

On harmillista, että Hietamies pani Kannas-sarjan alkuosien äreän Akviliinan kuolemaan evakossa talvisodan aikana. Olisi ollut vaihteeksi hyvä näyttää evakko, jonka kanssa tuskin sydämellisinkään isäntäväki olisi tullut toimeen.

Malviinan elämänohje kuuluu: ”Se on silviisii, jot ihmise pittää syyvä ja haastaa. Täs järjestyksen. Ens ku hää syöp mahhaase täytee, sit on niin hyvä jot. Sit ko hää on syönt, sit hää alkaa haastaa ne surut itsestää.”

Malviina sanoo myös, että Martan on vakuutettava itselleen, että Aarne paranee: ”se nääs auttaa ku uskoo siihen lujast. Sitä pittää sannoo nii lujast noita asjoit, jot itsekkii uskoo.” Ainakaan ei kannata surra etukäteen.

Kaikki ei ole aivan näin helppoa. Helmi Elisan pommituksessa saadut haavat pahenevat ja hän joutuu sairaalaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä Laura saa kurkkumätätartunnan ja joutuu toiseen sairaalaan.

Vaikeudet eivät lopu rauhan tuloon

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Laura asuu Martan luona Turussa, kun Helmi Elisa opiskelee kätilöksi Helsingissä.

Martta on synnyttänyt pojan, mutta hän ei ole elänyt päivääkään aviomiehensä kanssa. Keuhkoihin haavoittunut Aarne on yhä tuberkuloosiparantolassa.

Aarne ei voi kertoa Martalle sotakokemuksistaan, ei ”miltä tuntui räjäyttää kokonainen korsu ja tappaa pakoonlähtevät venäläiset yksitellen hankeen” eikä miltä haavoittuminen tuntui. Vain mukana ollut voi ymmärtää.

Lisäksi Aarne haluaa suojella läheisiään: ”Minun poikani ei tarvitse sodasta tietää. Niin kauan kuin maailmassa on rauha. Siihen on uskottava.”

Aarne pohtii lyhyesti, että ulkopoliittiset muutokset ovat tapahtunut niin nopeasti, että ihmisten tunteet eivät ole pysyneet niiden vauhdissa. Kestää aikaa, ennen kuin suhde entiseen viholliseen muuttuu.

Sen sijaan ajan sisäpolitiikka loistaa kirjassa poissaolollaan, vaikka se juuri tähän aikaan oli repivää.

Kuten sarjan edellisissäkin osissa, romaanin heikkoutensa on, että henkilöiden yhteiskunnallinen tausta ei vaikuta mitenkään heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Martta ei hyväksy sotaa puolusteluksi

Muistot eivät häviä vain sillä, ettei niistä puhuta. Sairaalassa työskentelevä hoitaja Elina sanoo Aarnelle: ”sinä viet mukanasi kotiin omat aaveesi!” Ja Elina yleistää tämän kaikkien suomalaisten naisten kohtaloksi: ”Me joudumme kokoamaan teidät sirpaleista kokonaisiksi.”

Aarne epäilee: ”onko minusta enää ihmistä elämään? Työelämään? Aviomieheksi? Normaaliin arkiseen elämään?” Niinpä hän uudistaa suhteen Elinaan, jonka kanssa hänellä on ollut yhdenyönjuttu jo rintamalla. Elina toteaa tarkkanäköisesti: ”Jos osaisit minua rakastella, osaisit vaimoasikin…”

Martta aavistaa jotakin, ja Aarne myöntää suhteen mutta vain rintamalla. Aarne puolustautuu: ”Sodassa…et tiedä millaista se on pahimmillaan. Ja silloin repeää jokin sisällä, etsii purkautumista, kun tilanne osuu kohdalle, se on väistämätöntä…”

Martta iskee vastaan: ”Tekö taistelitte silloin…asemasodan aikana? Tiedätkö mitä teki suomalainen nainen kotirintamalla? Hoiti että koko maan talous pyöri, että oli ruokaa, vaatteita. Ei ollut aikaa pelata korttia, ei istua katsomassa viihdytyskiertueita. Piti tehdä työtä, niin kuin mekin viime kesänä Suontaassa. Ja sitten te valitatte naisen kaipuutanne sodan vaaroissa…Aarne..täällä ei ollut aikaa unelmille, täällä tehtiin työtä. Teistä tehtiin sankareita, mutta entä meistä?”

Tämä tuntuu jälkikonstruktiolta. Eihän kukaan puhu keskustelussa ”suomalaisista naisista” vaan omista tai korkeintaan tuttaviensa kokemuksista.

Myöskään romaanin tapahtumat eivät täysin vastaa Martan ja Elinan yleistyksiä. Nainenkin voi saada tukea mieheltä, joskaan Marttaa ei kuuntele aviomies Aarne vaan ystävä Karjalainen.

Eikä sota kaikille naisillekaan merkinnyt pelkkää työtä ja seksin puutetta. Vaikka päähenkilöt Martta ja Helmi Elisa rakastelevat vain yhden miehen kanssa, hoitaja Elina ja lääkäri Nelly ovat toista maata. Heitä ei tästä tuomita, kuten perinteisesti tehtiin.

Jotakin Aarnen mietteissä on pätevääkin: kritiikki että Martta haluaa omistaa hänet. Myös Helmi Elisa arvostelee mielessään ystäväänsä, joka ennen oli ollut niin itsenäinen: ”jollei Martta nyt ymmärtäisi, hänen avioliitostaan tulisi vaikea. Martta tuntui hyväksyvän kaiken, minkä Aarne sanoi, hän suorastaan kerjäsi mieheltä sanoja, rakkautta; mutta ei se tullut niin.”

Tämä on harvoja kohtia, joissa Martan ja Helmi Elisan muuten ihanteellisen lujaksi ja läheiseksi kuvatussa ystävyydessä on särö. Yhteiskunnalliseen aseman ja siviilisäädyn ero ei ole vaikuttanut heidän väleihinsä mitenkään.

Naisille sota on tuonut hyvääkin

Lääkäri Karjalaisen apu on saanut Helmi Elisan ihannoimaan miestä, kun taas Karjalaiseen on vedonnut naisen avuttomuus. Nyt he päätyvät yhdeksi yöksi samaan sänkyyn, mutta jatko menee mönkään, koska heillä on erilaiset odotukset.

Myöhemmin Karjalainen pyytää anteeksi ja kosii, mutta Helmi Elisa antaa rukkaset sanoen: ”Olisi liian yksinkertaista jättäytyä toisen ihmisen armoille, niin kuin aikoinaan, kun menin naimisiin. Miulla ei ollut mitään ammattia, ei työtä, olin kotona ja hoidin Lauraa.” Helmi Elisa ei siis halua ottaa roolia, joka naisille sodan jälkeen suositeltiin, miehen emotionaalista kannattelua, vaan keskittyä omaan kehitykseensä.

Miesten ja naisten välillä on selvä ero. Sota on raunioittanut Aarnen fyysisesti ja Karjalaisen psyykkisesti. Molemmat ovat jatkuvasti pettäneet vaimoaan, ja vaimon kuolema on vapauttanut heidät ”väärästä” avioliitosta. Karjalainen on menettänyt myös pienen tyttärensä, jota hän on kovasti rakastunut.

Sen sijaan naisille sota on tuonut mukanaan myös hyvää. Martta ei edes salaa iloaan siitä, että on saanut vihdoin omakseen Aarnen, kun tämän vaimo on kuollut pommituksessa.

Helmi Elisa ei ole rakastanut miestään, mutta tästä hän ei voi puhua edes Martalle. Ilman tällaisia harvinaisia säröjä ystävyys olisi liian idyllistä ollakseen uskottavaa.

Helmi Elisan kuvauksessa Hietamies murtaa sotalesken – ja ylipäänsä lesken – stereotyyppiä. Vaikka Lauralle orpous on yksiselitteisesti menetys, leskeys avaa Helmi Elisalle mahdollisuuden itsenäistymiseen ja kehittymiseen: ”nyt vihdoin viimein koko tulevaisuus oli hänen omissa käsissään. Hän tiesi, että pitkä tie se tulisi olemaan, pitkä ja kivinen. Mutta hän kulkisi sen, valmistuisi, kokisi mitä on olla vapaa ja itsenäinen. Ja sinä päivänä hän seisoisi käsi lapsensa kädessä siinä uuden elämän kynnyksellä. Ja hän rakastaisi, jos se olisi mahdollista.”

Nuoret selviävät helpoimmin. Lotta Kerttu, Arttu ja jopa kätensä menettänyt Kyösti alkavat suunnitella opintoja, ja Kerttu ja Arttu löytävät toisensa.

Vanhuksilla on vaikeinta

Yhdeksänkymppinen Mari on tähän mennessä ollut optimistisuuden ja elämänmyönteisyyden ruumiillistuma ja nauttinut täysin rinnoin kymmenen vuotta sitten solmimastaan avioliitosta Kustaa kanssa, mutta nyt hän sairastuu dementiaan: ”Tälviisi vanha ihminen saap kuolla vierais maisemis, parantusha sitä, jos olisi koton. Täällä maa ikkääkö vetää puoleesa. Sielt piti lähtee, mitehä monta vuotta siint oikein on?” Mari kuolee ja haluaa tulla haudatuksi kasvot Karjalaan päin.

Vanhusten kokemukset evakossa on melko lailla sivuutettu, sillä he eivät ehtineet kirjoittaa niitä muistiin – toisin kuin myöhemmin silloiset lapset. Siksikin Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilö, Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän Kaisu ja Laila Hietamiehen Mari ja Kustaa sekä Malviina ovat tärkeitä kirjallisia hahmoja.

Muistot ja uusi elämä

Tulee ensimmäinen rauhan kevät – ja samalla muistot viimeisestä keväästä Suontaassa. Siitä – samoin kuin sodasta – tuntuu olevan pitkä aika. Nyt vasta muistoihin on aikaa.

Martta ajattelee: ”Ennen muistoja siivitti toivo; nyt ne olivat kipeitä, mutta niistä ei silti voinut olla puhumatta. Ja silloin kun niistä ei puhuttu ääneen, palasivat ajatukset niihin tavan takaa. [- – -]

Ja varmasti oli jo nyt tunnustettava, että noita muistoja himmensi pelko. Vieraille ihmisille heidän kohtalonsa oli yhdentekevä, ja sen myötä muistot.”

Muistot voi jakaa vain saman kokeneiden kesken, ja tällaista yhteisyyttä teoksessa onkin.

Toisaalta näytetään jokaisen ihmisen pohjimmainen yksinäisyys: jokaisen on itse vastattava elämästään ja jokaisen ryhdyttävä työhön tulevaisuuden puolesta.

Lääkäri Karjalaisen käsitys sota-ajasta muistuttaa myöhempää ajopuuteoriaa: oltiin ”kuin suuren virran mukana, paljon emme ole sille mahtaneet. Mutta nyt kesän tullessa olemme ajautumassa suvantoon, ja nyt voisimme jo tehdä jotain!” Karjalaiseen vetoaa Paasikiven puhe jälleenrakentamisesta: ”Nyt on aika rakentaa koko elämä uudelle pohjalle”.

Hietamiehen henkilöillä on jokaisella oma unelma uudesta elämästä. Enää ei ole sellaista evakkojen yhteistä kohtaloa kuin Viljo Kojon Kymmenen savun kylässä – eikä edes kuvitelmaa siitä kuten Unto Seppäsen Evakon ja Iiris Kähärin Elämän koko kuvan päähenkilöillä.

Sodan vaikutus lapseen

Neljännen ja viidennen osankin vaikuttavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura.

Teoksessa Vierailla poluissa, oudoilla ovilla Laura haaveilee Mynämäellä kaupan ikkunassa olevasta rahapussista. Hänen mielessään se on taikapussi, jossa raha lisääntyy itsestään. Kun äiti ei anna rahaa sen ostoon, Laura ostaa sen omin päin – kauppias luottaa, että äiti maksaa sen.

Kun Helmi Elisa saa asian selville, hän suuttuu sekä kauppiaalle, joka on myynyt kukkaron alaikäiselle, mutta ennen kaikkea Lauralle, joka kieltäytyy kertomasta missä kukkaro on. Koska kukkaro on paperia, se sulaa sateessa.

Äidin ja tyttären yhtäaikainen olo eri sairaalassa vieraannuttaa heitä entisestään.

Teoksessa Edessä elämän virrat erossaolo jatkuu, kun Helmi Elisan opiskelee Helsingissä.

Turussa Laura kiusataan koulussa ”karjalaisäpäräksi”, koska hän kertoo mielikuvituksellisia tarinoita siitä, että hänen isänsä on suuri sotaherra, joka on tavannut Mannerheimin. Luokkatoverit tietenkin syyttävät häntä valehtelusta.

Mynämäellä Lauralla on omakivi, Turussa taas Ajatuspuu. Hän kuvittelee Turun linnan torniin prinssit, joiden kanssa hän sitten keskustelee.

Vasta kun Laura putoaa jokeen ja pelastuu, aikuiset tajuavat tilanteen vakavuuden. Opettaja kieltää luokkaa kiusaamasta.

Ydin tässä kaikessa on Lauran kokemus, että häntä ei nähdä.

Vaikka äiti ei ymmärrä tyttärensä surua ja mielikuvitusleikkejä, häntä ei romaanissa syyllistetä. Helmi Elisa tekee sen mitä voi, mutta ei vain pysty enempään.

Hietamies on parhaimmillaan kuvatessaan koskettavasti sodan seurauksia lapselle, lapsen yksinäisyyttä ja mielikuvitusta, joka leimataan valehteluksi. Mitään ei selitetä, vain kuvataan luottaen lukija ymmärtävän.

Tietoja

Olen aiemmin kirjoittanut blogiini Kannas-sarja kolmannesta osasta Hylätyt talot, autiot pihat.  Artikkelin alussa on kerrottu lyhyesti sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara, jotka tapahtuvat 20- ja 30-luvulla.

Blogini artikkelissa, joka käsittelee Hietamiehen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavia romaaneja Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut, on lopussa tietoja kirjailijasta.

Blogissani olen käsitellyt Unto Seppäsen Evakkoa, Iiris Kähärin Elämän koko kuvaa ja Viipurilaisen iltapäivää  sekä Kyllikki Mäntylän Opria.

Paavo Rintala: Valehtelijan muistelmat

Paavo Rintalan Valehtelijan muistelmat kuvaa Kekkosen Suomen syntyä ja rapautumista, mutta sisältää myös joitakin kommentteja sota-ajasta.

 

Valehtelijan muistelmat (1982) on itsenäinen jatko romaaniparille Nahkapeitturien linjalla (1. osa 1976, 2. osa 1979). Pieni kertaus henkilöistä ja olennaisista tapahtumista:

Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua. Urheilun kehittäjä Lassi Kumela asuu vaimonsa Susannan kanssa Helsingissä. Heillä on neljä aikuista lasta. Vanhin poika Jussi haavoittui jatkosodassa. Nuorin tytär Johanna pääsi 1943 ylioppilaaksi, oli sen jälkeen lottana ja koki hermoromahduksen Viipurissa kesäkuussa 1944.

Vuoksen hovin omistajat Ake ja Lilli Kumela joutuivat jatkosodan lopussa jo toiselle evakkomatkalle. He olivat jo ennen talvisotaa ostaneet kaiken varalta Kirkkonumelta tilan, jonne asettuivat uudelleen. Poika Leo kaatui suurhyökkäyksen aikana 1944, ja häneltä jäi vaimo Päivi ja kolme lasta. Tytär Kaarina kihlautui jatkosodan lopussa Ilmarin kanssa.

Kolmas veli, teologi Hessu on vanhapoika. Hänellä on ollut vuosia platoninen suhde naimisissa olevaan hienostorouva Anni Bergiin, joka menetti pienen tyttärensä Kaisun partisaanien uhrina.

Lassin ja Aken velipuoli, entinen diplomaatti Eetu Kumelius, on vanhasuomalainen myöntyvyyssuunnan edustaja, tuntee Paasikiven ja on tätä inhorealistisempi kansainvälisen politiikan suhteen.

Susanna Kumelan veli eversti Henri Mustamäellä oli sotien välillä teollisuuden palveluksessa, mutta toimi sotien aikana rintamakomentajana. Henrillä on vaimonsa Minnan kanssa tytär Ellen.

Nikut ovat alun perin käsityöläisiä, seuraavassa polvessa alempaa keskiluokkaa.

Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari. Vihtorin ja Eeva Marian nuorin poika Ensio katosi talvisodan lopussa.

Tytär Aino on sairaanhoitaja. Myös hänen miehensä Otto Harjulainen katosi talvisodan lopussa.

Vihtori, Eeva Maria, Aino ja Ainon poika Peni joutuivat talvisodan jälkeen Antreasta evakkoon Ouluun. He eivät kuitenkaan ole alun perin karjalaisia.

Joillekin tappiolla oli positiivisia seurauksia

Sodan lopputulosta katsotaan monelta puolen.

Palstansa vapaaksi lunastanut Pellikka voi rehellisesti sanoa että ”onneksi me hävittiin sota, meikäläisen onneksi. Jumalauta jos olis voitettu. Ei olis mulla kuulkaa asiaa tänne portaille nyt.” Ruotsinkielisellä Kirkkonummella kartanon valta on murtunut aineellisesti, kun maata on jaettu evakkojen lisäksi muillekin. Samalla henkinen tasa-arvo on lisääntynyt.

Eversti Henri Mustamäki on taas siirtynyt siviilityöhön, hoitamaan työnantajien edustajana työehtosopimusneuvotteluja. Toisin kuin Henri on jatkosodan lopussa pelännyt, rintamamiesten asemasodan aikainen katkeruus ei ole johtanut lopulliseen juopaan. Päinvastoin, yhteisten rintamakokemusten ansiosta neuvottelut ovat sujuneet, paljolti tupakan ja vähän viinankin voimalla, vakavia lakkoja ei ole syntynyt ja sotakorvaukset on saatu toimitetuksi ajoissa.

”Itsenäisyyden menettämisen piiska pakotti teollisuuden shokkiorganisointiin, sitä voitiin hyvin verrata talvisodan ihmeeseen.” 

”Me suomalaiset pystymme näköjään lähes mihin vain, mahdottomuuteenkin jos ja kun oli pakko.”

Henri kuuluu realisteihin, jotka eivät vatvo menneisyyttä vaan keskittyvät nykyisyydessä työskentelemään tulevaisuuden hyväksi.

Kun amerikkalaisia lehtimiehiä vierailee vuonna 1952 lankonsa Ake Kumelan maatilalla Kirkkonummella, Henri toteaa, että jos sota olisi voitettu ja saatu Itä-Karjalan metsävarat, olisi jääty puuteollisuuden varaan ja jouduttu Saksan siirtomaaksi. Sotakorvausten takia oli pakko luoda metalliteollisuus.

Vaikka teologi Hessu Kumela on pasifisti ja suhtautunut ainoana suvun jäsenistä kielteisesti Saksaan lähestymiseen ja jatkosotaan lähtöön, hän ei suostu kääntämään Henrin sanoja: ”En kai minä voi sanoa että meistä on oikein kun hävittiin, Karjala meni ja Petsamo, invalidit, siirtolaiset ja kaatuneet, että se on vain oikein meille.” Puunjalostus- ja metalliteollisuuden kehitys ei merkitse kaikkea, Hessu muistuttaa.

Joillakin sodan aiheuttamat kärsimykset jatkuvat

Toisaalta joillekin sota ei lopu koskaan.

Koska sirpaleet ovat jääneet Jussi Kumelan päähän, kivut tulevat aina takaisin ja elämänilo on kadonnut. Jussi ei voi eikä halua toteuttaa kauniin vaimonsa Elisabetin kunnianhimoisia toiveita uralla menestymisestä vaan ”suuntautui toisaalle. Luontoon, hiljaisuuteen, yksinäisyyteen Suomenlahden luodoille.”

Leo Kumelan leski  Päivi on katkera siitä, että Leo ja muut ”parhaat miehet” kaatuivat. Sen sijaan Kaarina-serkun aviomies Ilmari, jota Päivi pitää ”pyrkyrinä, sosialistien ja ryssien myötäilijänä”, ”oli jäänyt eloon ja menestyi teollisuusmaailmassa”.

Päivi turvautuu alkoholiin, ei suinkaan unohtaakseen surunsa vaan päinvastoin jaksaakseen surra: ”Nykyinen elämä, lapsetkin, kaikki oli jotenkin toispuolista; yksinäisyys, murhe, ikävöiminen tuntui olevan todellista; vain se merkitsi ja piti häntä jotenkuten pystyssä. ’Leo, minä ikävöin, sinä elät minussa.’ Niin kauan kuin hän jaksaisi jatkaa tätä ikävöimisen työtä, hän kestäisi, oli kestettävä, lastenkin takia. Psyyken murhe oli ainoa side todellisuuteen. Sen varassa hän uskoi jaksavansa.”

Myös Ake ja Lilli Kumelalta ”Leon kaatumisen ja Karjalan menetyksen myötä oli mennyt enempi kuin vain maa, vain kartano, vain poika. Kaikki yhdessä olivat riistäneet heidän olemassaololtaan merkityksen. He elivät hidastettua aikaa, jota vain katkeruuden puuskat kykenivät säväyttämään ja nekin harvemmin.”

Hessun ihastus Anni Berg on tyttärensä Kaisun kuoltua adoptoinut miehensä Fredin kanssa inkeriläistytön. Koska inkeriläisiä uhkaa jatkosodan jälkeen palautus Neuvostoliittoon, Bergit siirtyvät Ruotsiin. Kun perhe Pariisin rauhansopimuksen ratifioinnin jälkeen palaa Suomeen, Annin valtaa uudelleen suru Kaisun kohtalosta, jonka hän ”koki aiheuttaneensa sosiaalisen yhteishyvän uskovaisuudellaan”. Anni oli näet omistautunut köyhien lasten auttamiseen rajaseudulla, jossa tytär sitten joutui partisaanien uhriksi.

Anni joutuu mielisairaalaan. Aviomies ottaa eron, ja adoptiotytär valitsee jäämisen tämän luokse. Yksinäisyys lähentää Annia uudestaan Hessuun. He liikkuvat yhdessä välittämättä juoruista, mutta eivät avioidu.

Koska Otto Harjulaisen ruumista ei ole talvisodan vetäytymisvaiheessa saatu pelastettua, vaimo Aino ei suostu uskomaan miehensä kaatumiseen, vaan pitää kiinni toivosta, että tämä on joutunut sotavangiksi. Otto on varmaan kiivasluontoisena tehnyt jotain, josta on saanut rangaistuksen. Siksi häntä ei ole palautettu muiden sotavankien mukana. Jossain Siperiassa Otto nyt viljelee kurkkuja, Anni uskoo ja odottaa miestään kotiin elämänsä loppuun asti.

Jotkut tekevät epärealistisia suunnitelmia

Lassi ja Ake Kumela suunnittelevat syksyllä 1944 vastarintaliikettä ja aikovat perheineen lähteä maanpakoon Ruotsiin.  Lassin vaimo Susanna kutsuu Hessun rauhoittamaan höyrähtäneet veljensä, jotka ”aikovat puuttua historian kulkuun”.

Lassi katsoo, että ”Kun kyseessä on suuri asia, isänmaan kohtalo, se menee ohi kaiken. Vaimojen ja perheiden.”

Hessu vastaa: ”Teidän isänmaallisuudellanne ei ole mitään tekemistä Susannan, lasten ja minun isänmaan kanssa. Me puolustamme omaa isänmaatamme pysymällä kotona, tekemällä arkiset työt ja jättämällä sen kohtalon niiden käsiin jotka siitä meidän edusmiehinämme vastaavat. Vanhan Marsalkan, Paasikiven ja Eetun kaltaisten miesten.”

Kun korkeat upseerit vaimoineen ja muita yläluokan edustajia pakenee syksyllä 1944 Ruotsiin, irvileuka Eetu pistelee änkyttäen: ”U…uuven Euroopan susuomalaine  va…lioaines pepelastaa mimitä pepelastettavissa on: ti..timanttinsa, mi…minkkinsä, so…soopelinsa. Ja fro…frouvat vavarjelevat pypyhän pupuhasrotusen pi…pimpensä bobolseviikki…sosotamieheltä.”

Tavallaan Eetun vitsailu on sopimatonta: Puna-armeijan todellisissa joukkoraiskauksissa ei ole mitään huvittavaa, ovat kohteina ketkä vain. Ironian perimmäinen syy on kuitenkin se, että ihmiset, joille Natsi-Saksan miehittämä maanosa oli ”Vapaa Eurooppa” ja jotka 1941 olivat valmiit hyväkysymään ”ali-ihmisten” tuhoamisen Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa, ovat nyt paniikissa. He pelastavat vain itsensä ja jättävät muut suomalaiset selviytymään miten taitavat.

Johanna analysoi myöhemmin, että isä Lassille ja eräille muille sukulaisille ”isänmaa on etuoikeutettujen yksilöiden privatåmrode [yksityisalue]. Suomen kansalaisten yhteisö, valtio, on niille jotakin alhaista, byrokraattista.”

Lassin epärealistiset suunnitelmat jatkuvat, kun Tshekkoslovakia muuttuu kommunistiseksi ja Stalinin ehdottaa Suomelle YYA-sopimusta 1948. Lassi matkustaa Norjaan pyytämään apua ”kansannousulle”. USA:n ja Iso-Britannian sotilasmiesten on vaikea kätkeä huvittuneisuuttaan kuullessaan Lassin vakuuttavan, että liikekannallepano voitaisiin suorittaa kolmessa viikossa.

Henri yrittää turhaan opettaa Lassille sotilaallisia tosiasioita. Sissisota ei ole mahdollista Suomessa: ”Se on vuoriston asukkaiden ja tropiikin eläjien sotaneuvo. Eikä nekään siihen huvikseen heittäydy. [- -] Ryssät 25 kilometrin päässä Helsingistä ja sinä se vaan haluat nostattaa kolmessa viikossa sissijoukot. Se on kuule korkeintaan pari tuntia kun ne ajaa laivoilla Porkkalasta Helsinkiin ja merijalkaväki istuu Smolnassa valtioneuvoston jäsenten kanssa iltakoulussa. Laskuvarjojoukot miehittää liikennesolmut puolessa tunnissa. Ja panssarit on suurtorilla viiden tunnin sisällä.”

”Eihän tämä hääviä ole, mutta mikä on vaihtoehto. [- -] Onko se Juho Kustin syy, jos me ei olla niin vapaita kuin mieli tekis.” 

Lassi ymmärtää asian järjellään mutta ei tunteellaan.

Jotkut käyvät sotaa aina uudestaan

Kuten keskiluokkaisen vaimon eno Risto Jarvan elokuvassa Työmiehen päiväkirja, Lassi käy sotaa uudelleen läpi: ”millaisen virheen Mannerheim teki kun ei hyökännyt Leningradiin.”

Aikuistensa lastensa mielestä Lassi on ”sietämätön, tunne-elämältään infantiilisti juuttunut talvisodan sankarimyytin hangille”.  Kuten jo romaanipari Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa käy ilmi, talvisodan sankarimyyttiin uskoo ja sitä ylläpitää nimenomaan kotirintamalla ollut Lassi, eivät sodassa taistelleet.

Hessun mielestä Lassi koetti bolsevismin pelollaan ”myrkyttää nuoretkin, onneksi ei pystynyt”. Hessusta on tervettä, että nuoret sulkevat korvansa ”katastrofiin johtaneen ulkopolitiikan jälkipeluusta ja sen uudelleentulkitsemiselta”.

Raksilan saunassa kerrotaan historiasta maan tasalta

 Oulun Raksilan yleisessä saunassa Peni Harjulainen kuulee, miten sotaa käydään uudestaan, mutta ei Lassi Kumelan sankarimyytin mukaan vaan ”köyhän miehen historiaa”, niiden jotka ovat maksaneet ja maksavat sodan hintaa.

Työviikon jälkeen lauantai-iltana nautittu alkoholi toisaalta auttaa miehiä, jotka olivat saunassa ”avuliaita, epätavallisen puheliaita, muuten jöröt umpimielet, henkiset ja fyysiset kolhunsa unohtaneina, kaunansa kadottaneita, selkävikansa parantaneita; viina oli huuhtonut heidän ajatusmaailmansa puhtaiksi.”  Toisaalta alkoholi voi myös johtaa väkivaltaan, ei kuitenkaan Raksilassa.

Jotkut kääntävät poliittisesti kelkkansa

Anni Bergin aviomies, hienostoasianajaja Fredi Berg tulee poliittiseen kääntymykseen kuultuaan sodan jälkeen uusia tietoja vuoden 1939-41 tapahtumista. ”Kun hän kuuli että lähetystöneuvos Jartsev ja lähettiläs Boris Stein olivat ottaneet yhteyttä Suomen politiikan vastuullisiin päättäjiin jo hyvissä ajoin ennen talvisotaa, hän ei enää uskonut yhtä yksisilmäisesti että Suomen valinta oli elo-syyskuussa oli ollut ainoa mahdollinen.”

Fredi on jopa valmis todistamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, ”miten innokkaasti korkein jääkäriupseeristo työskenteli saadakseen maan Hitlerin intressipiiriin jo ennen kauttakulkusopimusta” ja kuinka Mannerheim oli antanut Saksalle ”tiedot Suomen sotilaallisesta ja taloudellisesta valmiudesta”.

Innokkain ruoskimaan ”vanhaa politiikan” edustajia on siis poliittinen käännynnäinen, joka on tuota politiikkaa aikoinaan kannattanut, mutta tuntee tulleensa petetyksi saatuaan vajavaisesti tai vääriä tietoja.

Ne, jotka eivät mieltään muuta, leimaavat Fredin ”poliittiseksi streberiksi”, siis pyrkyriksi. He kiinnittävät huomionsa vain Fredin (luuloteltuihin) motiiveihin ja säästyvät näin pohtimasta, onko hänen analyysinsa oikea.

Nuoret irtaantuvat sodasta

Kumelan suvun nuoret naiset ovat työskennelleet sodan aikana lottina, mutta sodan jälkeen he kääntävät kokemuksilleen selkänsä ja kiinnostuvat aivan muista asioista: ”Vaatteet, uudet kirjat, varsinkin amerikkalaiset uudet äänilevyt ja pojat, kaikki oli suvun tytöistä ihanaa, uutta. Maailma oli avautunut kauniina pitkän ja ankean, mitään tapahtumattoman sodan jälkeen.”

Eurooppaan pääsee jälleen matkustamaan, vaikka vain työleirille.

Aika ei ole vain vuosia. Rauhan vakiinnuttua sota tuntuu kuuluvan toiseen todellisuuteen. Oulussa ”tuntui että syksy -44 oli yhtä kaukaisessa menneessä kuin syksy -39. Milloin ne panssaridivisioonan sotkat ja rynnäkkötykit olivat näillä pelloilla lähtiessään karkottamaan saksalaisia Iijoen pohjoispuolelta? Eikö se ollut joskus Troijan sodan aikaan? Milloin kenraalit Siilasvuo ja Pajari laivasivat miehiään Oulun satamassa saartaakseen entisen aseveljensä Kemissä ja Torniossa? Oliko sellaista syksyä ollutkaan?”

Säätykierto lisääntyy

Sodan ”hyviin” seurauksiin kuuluu myös se, että oululainen sotaorpo Ossi Leimu pääsee opintielle isänsä kaatumisen ansiosta.”Tilaisuus käydä koulua vapaaoppilaana, sotakummien taloudellinen tuki ja kaupungin paremman väen auttamishalu kellutti minut pinnalle.”

”Joka syksy tuli Pohjois- ja Itä-Suomesta pääkaupunkiin uusia opiskelijanplanttuja. ’Helsingin herra’ rouvineen ja näiden tyttäret herrasmieskavaljeereineen herättivät heissä kateutta, saivat unelmoimaan ihanasta elämästä, yhteiskunnallisesta arvostuksesta, vallan makeudesta.”

Säätykierto tai nykykielellä luokkaretki onkin entistä helpompaa, sillä ”Syksystä -44 lähtien tuo ’herra’, Helsingin hyvä porvari ja hänen etuoikeutettu rouvansa, tuo pääkaupunkiin keskitetyn taloudellisen vallan haltija, taantumuksen tukipylväs, [- -] ei ollut enää niin etuoikeutetussa asemassa kuin pohjoisesta saapuneet ylioppilaat luulottelivat.” 

Perinteinen keino sitoa nousukkaat vanhaan eliittiin on avioliitto. Ossi Loimu nai Henri Mustamäen tyttären Ellenin ja Peni Harjulainen Lassi Kumelan tyttären Johannan.

Kaikki tämä tarkoittaa, että toisin kuin sotavuosia kuvaava romaanipari Nahkapeitturien linjalla, Valehtelijan muistelmat keskittyy loppuosassaan vain yhteiskunnan eliittiin.

Johannan syyllisyys

Ainoana henkilöistä Johannaa painaa syyllisyys. Hän kertaa, miten isä Lassi  ”joulupöydässä -42 julisti että Leningradin kaupunki oli hävitettävä maan pinnalta, kuolkoot nälkään siellä.”

Voi arvailla, että reaktio sotiin 60-luvulla johtui osaltaan siitä, että nuoret ottivat kantaakseen syyllisyyden, jonka Lassin kaltainen vanhempi polvi totaalisti torjui. Toinen asia on, että se johti joidenkin nuorten kohdalla käsitykseen, että vain Suomi oli syyllinen.

Johanna katuu lotta-aikaansa

Vielä 50-luvulla Johanna harmittelee, että ”hukkasin sota-aikana monet lukukaudet viestilottana istumiseen. Olihan se jännittävää, näki toisenlaisen Suomen kuin kotona osasi kuvitellakaan.” [- -]  Minä pieni hölmö uteliaisuuttani siellä silmät kiiluen katselin.”

Tämä tuntuu liioitellulta: koko sukupolven miehet ja monen naisetkin menettivät nuoruutensa sodassa, jotkut viisikin vuotta, Johanna vain vuoden. Ennen kaikkea Johanna itse hukkasi sodan jälkeen paljon enemmän aikaa muuttamalla opiskelualaa lääketietellisestä tiedekunnasta konservatorioon ja sieltä takaisin lääketieteelliseen tiedekuntaan. Lopulta Johannasta tulee soitonopettaja.

Rintala jatkaa edelleen vanhoillista naiskäsitystään, jonka mukaan naisen paikka on kotona tai korkeintaan opiskelemassa tai työssä mutta ei missään tapauksessa sodassa, jossa hänen ”puhtautensa” tahriintuu. Johannan tapauksessa mitään pahempaa ei edes tapahtunut kuin että hän on joutunut sivusta seuraamaan esikunnan rietastelua.

Kun Johanna paheksuu vanhempiaan, jotka olivat ”kumman piittaamattomia” kuopuksestaan, asia on sinänsä ainakin isä Lassin suhteen totta. Lukijaa alkaa kuitenkin jo huvittaa: nuorena syytetään vanhempia jos nämä eivät anna lupaa, vähän vanhempana siitä että antoivat.

Taistelu ulkopolitiikasta

Valehtelijan muistelmat kattaa yli kolmekymmentä vuosikymmentä YYA-aikaa aina 70-luvun loppupuolelle asti, ensin taistelun uuden, neuvostomyönteisen ulkopolitiikan puolesta ja sitten tuon politiikan lieveilmiöt, Kekkosen yksinvallan, itsesensuurin ja suomettumisen.

Suurlähettiläs Ossi Loimu kuvaa jälkikäteen ulkopolitiikan lähtökohtaa näin: ”Sukupolveni nuoruudessa Helsingissä vihattiin ja pelättiin Neuvostoliittoa. Inhottiin avoimesti venäläisiä kuten jeesus-kertomusten Jerusalemissa roomalaisia. Niin kutsutun sivistyneen mielipiteen ylenkatseesta saivat poikkeuksetta kaikki jotka pyrkivät rakentamaan yhteistyötä venäläisten kanssa olivatpa teollisuusmiehiä, poliitikkoja tai kulttuurin nimiä.”

Peni Harjulainen on 50-luvulla ei-sosialistisen poliitikon, entisen punamultahallituksen ministerin Kalle Raskaan opissa: ”Vaihtoehtoa ei ole. Voittajavaltiot edellyttää sitä. Itään me menetettiin koko Karjala ja Petsamo. Mutta länteen- (sic) ja se vaara on vielä edessä – me voimme menettää koko kansan, jos ei pidetä varaamme: jos ei saada yleistä mielipidettä tajuamaan että Suomen maantieteellistä asemaa ei voi mihinkään siirtää. Meidän on elettävä tässä. Sovussa venäläisten kanssa. Ja suomalaisina.”

Kalle on sikäli harvinainen, että hän ymmärtää vastustajiakin ja myöntää virheitä tehdyn: ”Neuvostoliitto ja kotikommunistit olivat tehneet kaikkensa jottei avoin luottamus pääsisi kasvamaan leimaamalla fasistiseksi ja liittoutuneille vihamieliseksi Suomen Aseveliliiton ja vaatimalla sen lakkauttamista välirauhan kyseiseen pykälään vedoten. Se karkotti monet rehelliset oikeiston miehet Paasikiven linjalta.”

Suomettuminen ja itsesensuuri

Käännekohta oli vuoden 1961 noottikriisi, joka ”auttoi meitä liikaakin”, kun Kekkosen vastaehdokas Honka luopui. ”Innostuimme olemaan kaikessa oikeassa. Näin me voitonhuumassamme itse panimme alkuun sen kehityksen josta meitä myöhemmin on moitittu: vapaaehtoisen mykkäkoulun, suomettumisen ja yhden miehen ulkopoliittisen erehtymättömyyden palvomisen.”

Vaikka Ossi ei ”hetkeäkään epäilisi toimia samoin kuin silloin”, hän myöntää, että ”väärin teimme kun voitonhuumassamme leimasimme vastustajamme – sosialidemokraatit ja isänmaallisen oikeiston – pelkästään taantumuksen ymmärtämättömiksi edustajiksi ja Ison Karhuun [Neuvostoliittoon] pelkästään ivallisesti suhtautuviksi.”

Paradoksaalinen seuraus siitä, että Paasikiven-Kekkosen linjasta on 70-luvulla tullut yleisesti hyväksyttyä ja YYA:sta puheissa välttämätön fraasi, on että vanhat Kekkosen avustajat joutuvat syrjään.

Enemmän Ossi kuitenkin suree sitä hintaa, mikä ulkopolitiikasta on jouduttu maksamaan: itsesensuuri on tehnyt julkisuudesta valheellisen. Romaanin nimi Valehtelijan muistelmat onkin ironinen: julkisuudessa ”Suomen edun” nimissä valehdellut Ossi kertoo nyt yksityisesti totuuden kulissien takaa.

”Jos sivistyneistö kokee olevansa mykkäkoulussa jossa sille on varattu nyökyttelijän paikka, jos nuoriso kokee oikeudentuntoaan loukatun kun sille ei sallitaan vain USA:n Vietnamin sodan arvostelu mutta ei Unkarin kapinan, ei Prahan elokuun tukahduttamisen aiheuttamaa nuoren intomielen välitöntä purkausta vaan päinvastoin jopa presidentin vakuuttavin kasvoin ilmoitetaan kuten tämän vuosikymmenen alussa hänen virallisen Moskovan vierailunsa jälkeen televisiossa: on pidettävä suu supussa, asiaton kritiikki vahingoittaa Suomen etuja, niin, jos ja jos -. Jos Suomen valtion etu tämmöisestä kärsii, olemme reaalipolitiikassamme menneet metsään. Teemme itsemme vätystelijöiksi heristelemällä nuorisolle kauppapolitiikan ja kansan turvallisuuden ja onnen nimissä. Hehän tulevaisuuden Suomen muodostavat emmekä me, käytössä ruostuneet, pian syrjään siirrettävät vältit.”

Suomettumisen paine tulee Ossin mielestä lähinnä ”ministeriöissä, puoluetoimistoissa ja eduskunnassa istuvien parlamentarismin, byrokraattien taholta, yksilöistä joille on taloudellisesti edullista tai poliittisesti (vallassa pysyäkseen) edullista suomettaa Suomea ja suomalaisia. Eikä siinä katsota puoluetta, ei ystävyyspolitiikkaa.” Mutta vaikka ”tyypillinen suomettaja on sosialidemokraattis-porvarillinen poliitikko tai keskitason liikemies” onkin ”opiskellut ulkoa obligatorisen ystävyysmessun”, se ei ole aitoa vaan vanhat asenteet elävät pinnan alla: ”julkisuuden selän takana, pikku tunneilla Hyvä Veli-piireissä viidennen pitkän viskin jälkeen hän ihailee vilpittömästi Hitlerin Saksan-Suomen aseveljeyttä ja ivailee ryssää”. 

Voisi jopa epäillä, että tämä kaksinaisuus johti siihen, ettei sotapolitiikkaa koskaan käyty Suomessa läpi toisin kuin Saksassa.

Uuspatriotismin kritiikki

Koska monet vanhat asenteet oli vain pakastettu, ne Neuvostoliiton kukistuttua nousivat pintaan uuspatriotismina.

Uuspatriotismin ensi aaltoa edustaa Ossi Loimun Sirkku-tyttären sulhanen Kari, jonka ”isoisä oli tunnettu natsisympatioistaan ja joutui sen takia eroamana sodan jälkeen virastaan”. Kari väittää, että ”meillä ei edes paljon parjatulla 30-luvulla ollut niin etuoikeutettua yläluokkaa kuin tämä nykyinen valtaa pitävä johon kuuluvat vuoden -18 punikkien pojat ja pojanpojat.”

Kari on vasta lääketieteen opiskelija, mutta varakkaan perheensä ansiosta hän ”ajelee satatuhatta maksavalla autolla, omistaa upean purjeveneen, oman pienen osakkeen kaupungissa, vaivaiset 140 neliötä”. Ossin mielestä ”Kari tarkoittaakin tasa-arvollaan jotakin kokonaan muuta kuin taloudellista demokratiaa. [- -] Omistukseen tukeutuva porvarillisuus tuntuu jälleen nousevan arvoonsa.”

Ossilla on taustansa ansiosta historiallinen perspektiivi epäoikeudenmukaisuuteen ja nöyristelyyn: ”Minun isäni oli kansaa. Ja hän joutui kyllä nöyristelemään. Muistan kuinka häntä lyötiin. Silloista työnantajaliiton perustamaa Vientirauhaa [lakonmurtajajärjestöä] johtivat nationalistiset gangsterit. Näiden komennossa eteläpohjalainen ylioppilas- ja talonpoikaiskaarti purkautui junasta Oulun asemalla, marssi Toppilan satamaan ja pieksi lautapulien takana satamatyöläiset. Kun me boorivedellä hoitelimme isän kasvoja, koin totisesti oikeudentuntoni loukatuksi. Isä vain lohdutti meitä, sellaisiin oli kuulemma totuttava, se kuului köyhän luontoisetuihin.”

Vaikka Kari puhuu Itä-Euroopan toisinajattelijoiden vainosta, hänen asenteensa ovat Ossin mielestä yhtä autoritaarisia kuin Neuvostoliitossa. Kari ihaileekin Neuvostoliiton isänmallisuutta: ”Jos meillä oltais järkeviä ja ajateltais lasten parasta, ne pantais seisomaan Hietamiemen sankariristille jatkuvaan vartioon”.

Ossi kauhistuu: ”Näin lähelle totalitärismin ihailua on siis tultu. Minun sukupolvelleni se oli Karin iässä vastenmielistä. Silloin olikin Eurooppa raunioina. Hän haluaa omasta Suomestaan puhtaan, ehdottoman, uusisänmaallisen.”  

Vallan hinta on alkoholismi ja yksinäisyys

Ossi maksaa vallasta kovan hinnan: hän laiminlyö vaimoaan Elleniä ja poikaansa Petteriä ja alkoholisoituu hitaasti ja salakavalasti.

”Vaimoni rakasti minua niin paljon, että pani alkoholin käyttönikin Paasikiven-Kekkosen linjalla kutsumustietoisesti työskentelevien poliittisten ystävieni syyksi. Samoin suvun naiset. He alkoivat inhota koko Suomen-Neuvostoliiton ystävyyttä, se näytti tekevän minusta juopon. (Ja kun Kaarinan Ilmari ryyppäsi, syy ei ollut tämän vaan sosialistisen kehityksen kun työläiset vaativat parempia palkkoja.)”

Lastensa tähden Ossi yrittää lopettaa juomisen ja ottaa jopa antabuskuurin. Seuraus on, ettei hän pysty lähenemään vaimoaan Elleniä, joka miettii turhaan syytä. Keski-ikään ehtinyt Ellen ei olisi edes mustasukkainen, jos Ossilla olisi toinen nainen, vaan ”pelkäsi että oli kadottanut inhimillisen läheisyytensä hänelle rakkaaseen, että oli jäämässä henkisesti heitteille.”

Liian myöhään Ossi huomaa, että ”Ellenhän minun läheiseni oli. [- -] Rakkauden vaarallisin illuusio on se että mies alkaa pitää lapsiaan läheisempänä kuin vaimoaan.”

Ossi pitää itseään vastuussa siitä, että Ellen löytää toisen miehen, jonka kanssa alkaa tissutella iltaisin.

Idealistinen Peni tukee pyyteettömästi Kekkosta

Peni Harjulainen jää ikuiseksi ylioppilaaksi, joka ansaitsee leipänsä Kekkosen ulkopolitiikkaa tukevilla kolumneilla. Vaimo Johanna yrittää turhaan patistaa miestään: ”eiköhän nuo sullekin alkais järjestää jotakin kuukausipalkkaista pikku tärkeilijän postia.”

Johannan mielestä kaikki muut, kannattivatpa tai vastustivatpa he Kekkosta tai Honka-liittoa, ”tekevät sitä siksi että ne syövät leipänsä vallan kädestä ja tarvitsevat sen siunausta. Sinä olet ainoa joka ei kostu mitään, oli sitten vallassa uusi tai vanha linja.”

Johanna on käytännössä perheen pääelättäjä. Tulot eivät tahdo riittää kuin juokseviin kuluihin, asuntolainan lyhennyksiin ja korkoihin pitää tavan takaa pyytää apua Hessulta. Penillä ei free lancerina ole kesälomia eikä hänelle jää eläketurvaa.

Peni ei ole vain idealistinen vaan myös antelias. Kun Suomessa vierailevat neuvostoliittolaiset antavat Penille ostoslistoja, tämä maksaa ostokset omasta pussistaan. Johanna kommentoi: ”Eikä se ikinä ole vastavierailulla. Hyysättävänä. Ei sinne kaikkein pienimpiä nappuloita pyydetä. Ei se sitä kaipaa, sille riittää että se ystävyys alkaa avartua. Ennen vanhaan sillä oli Jeesus. Aina pitää näköjään olla jokin mahdoton.”

Peni uskoo sinisilmäisesti, että ”Venäjälläkin alkaa avartumiskehitys. Suvaitsevaisuus voittaa sielläkin.” Sen sijaan Johanna tajuaa realistisesti: ”Suvaitsevaisuus yksipuoluejärjestelmässä, että voittaa, se on yhtä kaukana kuin Jeesuksen toinen tuleminen.”

Johannan ja Penin avioliitto on kuitenkin paremmassa tilassa kuin muulla nuorella polvella. Vaimot haluaisivat miestensä olevan toisenlaisia, ja miehillä menestyksen hinta on alkoholismi.

Sen sijaan Johanna hyväksyy loppujen lopuksi miehensä sellaisenaan ja tietää, mikä elämässä on tärkeintä: ”Oikeastaan meillä ei ole valittamista. On tilaa ja luontoa ympärillä. Ja terveet lapset.”

Ainoastaan Peni ”ukkoilua”, ryyppäämistä ”valtion edun” varjelemisen varjolla, Johanna ei hyväksy. Sen sijaan hän ymmärtää, että Ellenin aviomiehen Ilmarin ”pitää olla mukana. Sen on vastattava niin monien perheiden toimeentulosta. Teollisuusmiehenähän se siellä onkin. Eikä se innostu tärkeilemään. Ossinkin ymmärtää, se on sen työtä, kun tekisi sitä kuten työtä tehdään, intoilematta, ryypiskelemättä.”

Ulkopolitiikan suunta on vaihtunut, sisältö ei

Johanna muistelee, miten isä-Lassin ystävä Urho Kekkonen kirjoitti kesällä 1942 Suomen kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi, ”että sitä parempi Suomelle, ’mitä enempi saksalaiset tappavat ryssiä’, se oli hänen silloinen käsityksensä valtion hyveestä.” Toisin kuin Lassi, Kekkonen muutti suhtautumistaan Neuvostoliittoon, mikä särki ystävysten välit.

Johannan näkökulmasta vain ulkopolitiikan suunta on muuttunut, ei sen perusta. Johanna on ”pikku tytöstä pitäen saanut kuulla kuinka yksilön on nieltävä omat käsityksensä rauhasta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisyydestä jos ne eivät sovi yksiin sen ’kansallisen turvallisuuden politiikan’ kanssa Suomen pikku valtiona on harjoitettava.”

Petterin globaali idealismi

Ossin poika Petteri TKK:ssa 1968 ”tulee uskoon” eli vastustaa imperialismia,  vaatii globaalista oikeudenmukaisuutta ja kannattaa Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikkaa”. Peni kulkee Petterin kanssa ”rauhanliikkeen kokouksissa, osallistui marsseihin. Hessuilivat yhdessä.”

Kun Ossi kehottaa Peniä ohjaamaan Petteriä realismiin, Peni vastaa: ”Nuorella miehellä pitää olla kosketus haaveeseen. Ja jos se on aito, se ei voi olla yhtäpitävä ahtaan, kuristavan todellisuuden kanssa. Ilmaa siinä välissä, ihannointia ja romantisointia. Niin kuin mullakin nuorena. Sulla myös. Muistele miten me uskotiin että Neuvostoliitto avartuu. Minä uskon vieläkin.”

Kuten nimityksestä ”hessuttelu” käy ilmi, Peni on omaksunut Johannan Hessu-sedän idealismin. Penin isoisä Vihtori Niku oli punakaartilaisenakin realisti ja epäili liikaa innostusta ”tuohiperseiden uskona”.

Peni järkyttyy Viipurissa

Idealistinen Peni selviää vähemmillä vaurioilla kun reaalipolitiikan konkari Ossi, vaikka kokeekin suuren järkytyksen turistimatkalla synnyinkaupungissaan Viipurissa: ”Turistiryhmän opas oli kertonut että Viipuri oli aina ollut ’vanha venäläinen kaupunki’. Peni ei ollut uskonut korviaan. Opas oli näyttänyt mustaa valkoisella. Kaikissa matkaesitteissä luki niin. Se oli kirjoitettu suomeksi, venäjäksi ja englanniksi.”

”Jos se mitä minä näin ja kuulin, on totta, minua ei olekaan. Missä helvetissä minä olen syntynyt, kokenut lapsuuteeni. En niin missään. Ja miksei se olisi totta. Ei kai 250-miljoonainen kansa voi erehtyä, vai paljonko niitä on. Ainakin sen totuudella on suurempi todistusvoima kuin vajaan viisimiljoonaisen kansan totuudella.”

Mikä on kestävä elämän perusta?

Valehtelijan muistelmien puolivälissä kuolee Hessu, joka on pääosaltaan kannatellut trilogian uskonnollisia ja humaaneja arvoja.

Johanna sanoo Penille: ”Helsinki säästyi sodan aikaiselta miehitykseltä ja pahimmilta pommeilta sen jälkeisistä armeijoista. Minä tahdon ajatella että Hessun kaltaiset ihmiset –”

Se, mitä Johanna ei halua ääneen sanoa on, että Helsinki pelastui tuholta, koska siellä oli kymmenen hyvää ihmistä, toisin kuin Vanhan testamentin kertomuksessa Sodomasta ja Gomorrasta.

Toinen henkinen perintö on laulu, jonka venäläinen sotilas Boris opetti 1918 Ensio-enolle ja tämä taas ennen talvisodassa katoamistaan Penille, kuten Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin ensimmäisessä osassa kerrotaan.

Peni opettaa laulun Berliinin kriisin lauettua 1961 omille lapsilleen. Laulu on Sibeliuksen sävellys Paavo Cajanderin runoon Isänmaalle.  Säkeeseen ”Yks voima syömmehen kätketty” alkuperäinen vastaus on ”Ja isänmaa on sen nimi”. Ensio vaihtoi ”isänmaan” tilalle ”ihmisen jäljen”, Peni taas ”elämänuskon”.

Muutenkin Peni jatkaa lasten kanssa ”hessuttelua”. Ulkonaisesti se osoittautuu illuusioksi ainakin lyhyellä tähtäimellä: suurvallat aseistautuvat jälleen, ja Kekkosen voitettua liian totaalisti suomettuminen alkaa näyttää negatiiviset puolensa.

Nykylukija tietää, että ydinsodan uhasta selvittiin ja Neuvostoliitto kukistui, mutta tämä lohdutus ei päde romaanin yksityiseen puoleen.

Kevyemmän elämänohjeen antaa ennen kuolemaansa Eetu Kumelius: ”Ma-amailma muuttuu. Vä-välillä edistyy, vä-välillä taantuu. Vaan sa-samppanja, na-naiskauneus ja valta, ne säilyttääpi arvonsa.”

Vastakohdan tarjoaa hyllytetty suurlähettiläs Ossi Loimu, joka lainaa Vietnamin hallitsevan ruhtinaan sotapäällikön ja hovimiehen Nguyen Train runoa: ”Uskollinen kuninkaalle, lähimmäiselleni hellä, / sydämeni ei vaihtelua kaipaa. / Työtä ollut koko elämä, työtä. / Ja nyt hymähdän. / Ainut mitä olen saanut -”

Tässä kohtaa Ossi katkaisee runon, kertoo lopun omin sanoin ja myös tulkitsee sen: ”Hän katselee ankkuroitua vettä kuun valossa ja kokee sen kelluvan poissa itsestään, maailman sydämellä.”

Miksi nuori, jolla on kaikki, ei jaksa elää?

Ossi Loimu kohtaa ”Hamlettini haamun” etsiessään syytä poikansa Petterin itsemurhaan.

Jos Ossi-nimen merkitys hirvi ja siten viittaus hiiden hirven hiihdäntään jäisi lukijalta tajuamatta, Ossia nimitetään Lemminkäiseksi. Isä ei pysty kokoamaan ja herättämään poikaansa eloon, koska hän itse on ampunut pyhän joutsenen Tuonelan joella.

Ossin mielestä Petterillä oli paljon paremmat fyysiset ja psyykkiset edellytykset kuin hänen sukupolvellaan. Mutta ehkä Akilleuksen kantapää ollut päinvastoin juuri se, ettei Petteri ollut aiemmin kohdannut tappioita ja pettymyksiä eikä siten oppinut selviytyminen niistä. Siksi hän ei kestänyt havaitessaan, ettei maailma ollutkaan hänen ihanteensa kaltainen.

Petteriä ei ollut myöskään enää tyydyttänyt Ossin sukupolven ihanne, Hemingwayn lause ”ihminen voidaan tuhota mutta ei lannistaa.”

Sean O’Faolain toteaa teoksessaan The vanishing hero, että Hemingway sivuuttaa arvot ja esittää rohkeuden sinänsä ihailtavana, mutta vaikka myös gangsteri tai fasisti voi toimia rohkeasti, hän ei silti ole sankari.

Ossi sanoo että hänen sukupolvella on vielä ollut ”kosketus suureen haaveeseen”. Mikä tuo haave on? Kansallisvaltio? Tasa-arvo? Rauha? Ja mikä tuon haaveen on tuhonnut? Se että Suomi näytti jo tulleen valmiiksi? Että supervaltojen rauhanpuheiden takana on kilpavarustelu?

Vai tarkoittaako Rintala perustavia arvojaan, joita Pekka Tarkka on luodannut teoksessaan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta? Ainakin kyyninen Ossi päätyy siihen, että kaikessa köyhyydessään hänen lapsuutensa oli ollut ”jotenkin pyhempää”, siihen oli liittynyt ”jotakin kosmista, semmoista jota on enää mahdoton saavuttaa.” Ossin vauraudessa ja osin ulkomailla kasvaneet lapset ovat jääneet vaille ”eheyttä”.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös Paavo Rintalan seuraavista romaaneista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, Pojat,  Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen, Nahkapeitturien linjalla 1 ja Nahkapeitturien linjalla 2. Ensimmäisen lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kyrki Valehtelijan muistelmista Ouki-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle (Yks voima sydämehen kätketty on) sanat

Paavo Rintalan äiti odotti elämänsä loppuun asti miestään sotavankeudesta kotiin aivan kuten Aino Harjulainen. Rintala kirjoitti Ainon kohtalosta kuunnelman Kenties kaipuutakin tarvitaan (1979).

Viipurissa käynti oli Paavo Rintalalle niin traumaattinen, että tämä kirjoitti siitä ensin kuunnelma Syntyisin ei-mistään (1980) ja sitten romaanin Velkani Karjalalle (1982).

Wikipedian tietoja Lakonmurtajajärjestö Vientirauhasta ja sen johtajasta Martti Pihkalasta sekä Pihkalaa käsittelevä Suomen kuvalehden artikkeli. Vaikka Kumelan suvun esikuvina on Rintalan vaimon suku Gummerukset ja Pihkalat, lakonmurtajajärjestön johtajana ei muuten äärioikeistolainen Ake Kumelan kerrota toimineen romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.

Kirjallisuutta

Jussila, Osmo: Venäläinen Suomi. WSOY 1983.  (S. 11-13, 24-40: Miten Viipurista tuli ”vanha venäläinen kaupunki”.)

O’Faolain, Sean: The vanishing hero. Studies of the hero in the modern novel. Grosset & Dunlap 1957.

Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Otava 2012. (S. 289-291: Paavo Rintalan kaksinaisesta suhteesta Rauhanpuolustajiin, jonka puheenjohtaja hän oli.)

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi kuvaa romaanissaan Isänmaan tähden suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia sekä sitä, miten vaikeat muistot nousevat vanhana piinaamaan sotaveteraanien mieltä.

Teoksessa Isänmaan tähden (2011) eletään vuorotellen kahta aikaa, toisaalta 40-lukua, sotaa ja sen jälkeen sodanjälkeistä aikaa, toisaalta nykyaikaa.

Päähenkilöinä on kaksi eläkkeellä olevaa sotaveteraania, serkukset Antti ja Kaarlo Vallas.

Sotaveteraanien vanhuuden ongelmat

Antti kärsii pahoista muistiongelmista. Hän luulee vaimoaan ja tytärtään sotakavereikseen. Vaimo Leila ei tahdo enää jaksaa omaishoitajana. Kun silmä välttää, Antti kiipeää katolle, putoaa sieltä ja joutuu sairaalaan.

Putoaminen on myös symbolista: psyykkiset defenssit, jotka ovat vuosikymmeniä auttaneet Anttia sulkemaan sota-ajan tapahtumat pois, murtuvat.

Kaarlo toimii Itä-Hämeen sotaveteraanien puheenjohtajana, ja siinä ominaisuudessa hänet kutsutaan lukemaan sotilasvalan kaava asevelvolliselle. Kuvaus on farssi, Kaarlo valittaa kaikesta mutta ei saa ymmärrystä.

Jopa asetoveri huomauttaa, ”ettei Kaarlo ollut tapahtuman päähenkilö. Päähenkilöitä olivat ne nuoret, jotka lukisivat valan hänen perässään.” Kaarlo ei anna periksi: ”sen uhrauksen jälkeen, jonka hänen sukupolvensa oli tehnyt, he olivat, tai ainakin heidän olisi pitänyt olla, kaikkien tapahtumien päähenkilöitä”.

Tässä ei ole kyse sotaveteraanien halveksunnasta tai pilkkaamisesta vaan Kaarlon motiiveista. Tämä kaipaa julkista arvostusta ja huomiota, koska tuntee itsensä yksinäiseksi vaimonsa kuoleman jälkeen.

Närkästyksekseen Kaarlo kuitenkin huomaa, että kun TV:n keskusteluissa puhutaan vanhoista, jotka ovat tulppana nuorten edessä, kyse ei olekaan hänen ikäisistään vaan suurista ikäluokista, johon hänen lapsensa kuuluvat. Hän ei ole enää edes tulppa, hän ei ole mitään. Juuri siksi hän korostaa sotaveteraaniuttaan.

Kaarlo kirjoittaa sotamuistelmiaan, mutta tekee ne sellaisiksi, millaisena hän haluaa esiintyä muille ihmisille.

Suomalaiset Waffen-SS-sotilaat ovat samanlaisia kuin saksalaiset

Antin menneisyydestä saadaan enemmän tietoa: kuvataan suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan värväystä, merimatkaa, koulutusta, itärintaman kokemuksia, paluuta Suomeen – ei kaikkea, vaan välähdyksiä, joissa on päivämäärä ja paikka.

Antilla on SS-pataljoonassa kolme Erkki-nimistä toveria, mutta vain yhtä kutsutaan Erkiksi, kahta muuta sukunimellä Luttiseksi ja Rajaperäksi. Sama nimi tarkoittaa, että kyseessä on ikään kuin kolmoset.

Alussa Antti haluaa sankariksi, mutta Erkin mielestä sankariksi ei tulla itse tekemällä vaan sankaruuden määrittelevät muut, ja siksi sille ei ”kannattanut antaa paljon arvoa”.

Luttinen eroaa muista kolmesta. Varsovassa hän antaa leipää kerjääville lapsille ja Venäjällä hän ei lähde muiden mukana huoriin, koska haluaa olla uskollinen tyttöystävälleen.

Sotilaille jokainen valloitetun alueen nainen on ”huora”, siis vapaasti seksuaalisesti käytettävissä. Kun taloon astuu aseistettu sotilas, kukaan ei uskalla vastustaa tämän aikeita paitsi vanha nainen, joka pyytää: ”Älkää raiskatko minun pientä tyttöäni, ottakaa minut, älkää tyttöä.”

Saksalaisten ei tarvitse opettaa suomalaisille rasismia: neuvostoliittolaiset sotavangit ovat näillekin ”eläimiä” ja siviileistä sanotaan: ”Nehän ovat ryssiä. Olisivat iloisia, kun on yksi suu vähemmän ruokittavina.”

Kirjassa tehdään sotarikoksia, ei kuitenkaan juutalaisia kohtaan, vaikka niistä tiedetään, vaan muita kohtaan. Yhdestä tapauksesta kuitenkin seuraa tutkimus, kun soittautuu, että uhri kuuluukin Saksan puolella taisteleviin vähemmistökansallisuuksiin.

Sotarikokset eivät erityisemmin säväytä lukijaa, koska uhrit ovat tuntemattomia.

Aseveljeys särkyy

Sen sijaan ydinkohdaksi nousee se, että Niilo Lauttamuksen romaaneissaan ylistämä suomalaisten aseveljeys särkyy. Antti ilmiantaa toverinsa rikoksesta, jonka on itse tehnyt. Jotta hän ei jäisi ilmi, hän tekee toiselle vielä katalammankin teon, joka paljastetaan vasta teoksen lopussa.

Kun pataljoona palaa Suomeen, Antti joutuu lähtemään maitojunalla Upseerikoulusta jouduttuaan vuorostaan aseveljen petoksen uhriksi mutta syystä.

Myöskään Kaarlo ei ole noudattanut ”veljeä ei jätetä”-periaatetta. Hän ei uskaltanut mennä hakemaan haavoittunutta toveriaan ”ei kenenkään maalta”, koska oma elämä oli tärkein.

Muistelmansa Kaarlo kirjoittaa virallisen sankarikertomuksen kaavan mukaan. Siihen ei mahdu yksityinen inhimillinen heikkous.

Sodan jälkeen

Aluksi Antti näyttää päässeen Kaarloa edelle ilmoittautumalla Waffen-SS-vapaaehtoiseksi. Mutta kun pataljoona palaa Suomeen, näyttää siltä, että Antti on tehnyt väärän valinnan, sillä tällä välin Kaarlo on edennyt elämässään.

Sodan jälkeen serkusten ero kasvaa. Kaarlo suorittaa tutkinnon, mutta Antti ei jaksa opiskella. Antin onneksi vaimo, Erkin sisar Leila, ei halua asemaa, perheonni riittää hänelle. ”Mitä muutakaan hän [= Antti] olisi voinut tehdä, ellei halunnut jäädä Erkiksi, sellaiseksi joka eli elämäänsä sodassa, puheessa, ei teoissa.”

Erkki kirjoittaa sotamuistoistaan Vapaaseen Sanaan, siis SKDL:n lehteen. Entisten tovereiden silmissä hän on takinkääntäjä.

Puhuminen ei auta

Jenni Linturin romaanin nimi Isänmaan tähden on ironinen, sillä isänmaa ei ole henkilöiden motiivi muuten kuin puheissa.

Vaikka Antti ja Kaarlo eivät ole esimerkillisiä eivätkä ihailtavia, lukija romaanin lopussa tuntee myötätuntoa heitä kohtaan ymmärrettyään heidän tekojensa syyt ja seuraukset tekijöille: ”Teot jatkuivat vielä silloinkin, kun kukaan ei jaksanut pitää yllä puhetta. Miten sellaisen olisi voinut selittää sellaiselle, joka ei ollut ollut mukana?”

Jenni Linturin kuvaukselle on ominaista tarkkanäköisesti kuvatut yksityiskohdat. Joskus asiat suorastaan kiteytyvät aforismeiksi.

Pahempaa kuin tapahtumat on se, että niitä joutuu kantamana mielessään vuosikymmenet. Linturin romaanissa tekojen tunnustaminen ja katuminen ei kuitenkaan auta mitään, se ei tee ihmisestä moraalisempaa.

Näin kokee ainakin Erkki, joka sanoo Antille: ”Meissä ei ole kuin se yksi pieni ero, sinä haluat vaieta ja minä puhua. Eikä puhuminen, rakas Antti, ole kunniantuntoa, ei moraalia, eikä mitään sellaista. Se on vain puhetta.”

Asioiden käsittely puhumalla, mitä nykyään suositellaan, ei auta edes Erkkiä itseään, vaan tämä kuolee varhain.

Kirjailijasta

Jenni Linturi on syntynyt 1979. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden maisteri. Isänmaan tähden oli hänen esikoisromaaninsa. Se liittyy buumiin, jossa nuoret naiset ovat alkaneet kuvata sotaa, useimmiten kuitenkin siviilejä.

Tietoja Jenni Linturista löytyy Wikipediassa ja Teoksen sivulla. Linturin haastattelun voi katsoa Ylen Elävästä arkistosta.

Romaania Isänmaan tähden on käsitelty mm. seuraavissa blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Morren maailma, Kannesta kanteen, Kaiken voi lukea, Lukuisa, Tahaton lueskelija

Olen kirjoittanut blogissani Niilo Lauttamuksen romaanista Vieraan kypärän alla.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan päähenkilö on pommituslentäjä, jonka sota on leimannut loppuiäksi ja joka sodan jälkeen pohtii toimintansa oikeutusta.

Samalla romaani osoittaa vääräksi monet luulot suomalaisten sotakokemusten poikkeuksellisuudesta.

Hävityksen jumalan alkuteos A God in Ruins ilmestyi 2014 ja suomennettiin 2016. Romaanissa on osittain samoja henkilöitä ja tapahtumia kuin Atkinsonin edellisessä teoksessa Elämä elämältä, 2014 (alkuteos Life After Life, 2013, suomennos 2014).

Päähenkilöt ovat sisaruksia: Hävityksen jumalassa Edward (Teddy) Beresford Todd, Elämä elämältä -teoksessa Teddyn vanhempi sisar Ursula.

Kyseessä ei kuitenkaan ole jatko-osa vaan rinnakkaisteos. Kumpikin kuvaa toista maailmansotaa: teoksessa Elämä elämältä Ursula kokee Lontoon pommitukset ja Hävityksen jumalassa Teddy on lentäjä, joka on miehistöinen pommittamassa Saksan kaupunkeja rauniokasoiksi.

Muuten Elämä elämältä keskittyy sotienväliseen aikaan, Hävityksen jumala sodanjälkeiseen aikaan. Tuolloin tapahtumia katsotaan myös Teddyn vaimon Nancyn, tytär Violan ja tämän lasten Sunnyn ja Bertien näkökulmasta.

Teddylle lapsuudenkoti Fox Corner paratiisimaisen luonnon keskellä on aina se ainoa oikea koti. Sen sijaan hänen tunteensa äitiään Sylvietä kohtaan haalenevat aikuisuudessa, vaikka tai koska hän on äidin suosikki.

Kerrontatyyli ja aikakäsite

Toisin kuin Elämä elämältä, Hävityksen jumala kertoo Teddyn elämästä vain yhden version, jolta kuitenkin lopussa viedään pohja.

Kirjan luvut ovat ei-krologisessa järjestyksessä. Kerronta on kerroksellista kahdellakin tavalla. Jokainen luku sijoittuu tiettyyn ajankohtaan, mutta näkökulmahenkilö muistelee välillä aiempia tapahtumia. Toisaalta kertoja saattaa kesken kaiken kertoa tulevista tapahtumista, joita Teddy ei vielä tiedä.

Kerrontatyyli kuvaa aikakäsityksen muutosta. Kristinusko toi länsimaiseen sivilisaatioon lineaarisen aikakäsityksen, joka sitten muuttui valistuksen ja marxilaisuuden myötä maalliseksi edistysajatteluksi. Einsteinin suhteellisuusteoria kumosi tieteessä lineaarisen aikakäsityksen, ja yleisessä tietoisuudessa edistysajattelun romahduttivat maailmansodat ja holokausti.

Koirat ja linnut

Hävityksen jumalan ensimmäinen luku Viimeinen lento tapahtuu 30.3.1944. Teddy valmistautuu lennolle ja viheltää koiraansa.

Teddyllä on aina koira. Koiraahan pidetään uskollisuuden symbolina, joten tämä kertoo Teddyn luonteesta. Koiran uskollisuudella on kuitenkin toinenkin puoli: tottelevaisuus. Sodan jälkeen Teddy luonnehtii itseään sisäoppilaitoksen uskolliseksi koulimaksi koiraksi. Teddy ei arvostele auktoriteetteja eikä etsi omaa onneaan, vaan asettaa tottelevaisesti etusijalle velvollisuuden niin maataan kuin perhettään kohtaan.

Tärkein Teddyn koirista on pelastunut Lontoon pommituksesta ja saa siksi nimen Tuuri. Se symboloi sitä, että Teddynkin elämä riippuu sota-aikana sattumasta ja onnesta.

Romaanin ajallisesti varhaisin luku Alouette tapahtuu Fox Cornerin lähellä vuonna 1925, jolloin 11-vuotias Teddy näkee leivosen. ”Kiuru liiteli ylimaallisen laulunsa langalla. Linnun väräjävä lento ja sen musiikin kauneus herättivät hänessä yllättävän syviä tunteita.” Linnun lento ennustaa Teddyn uraa lentäjänä.

Runoudessa lentävä lintu yleensä edustaa (vastoin tosiasioita) vapautta, mutta ranskalainen laulu Alouette, jossa linnulta nypitään höyhenet, viittaa pikemmin kuolemaan.

Pyhä Yrjänä ja ritari-ihanne

Luvussa Alouette käy ilmi Teddyyn kasvatuksessa iskostettu gentlemanni- ja ritari-ihanne. Jälkimmäiseen viittaa jo alussa sitaatti Partiopojan käsikirjasta. Kohdassa asetetaan ihanteeksi Pyhä Yrjänä, joka pelasti prinsessan lohikäärmeen kynsistä.

”Kun häntä kohtasi vaikeus tai vaara, hän ei koettanut paeta sitä peläten, vaan hyökkäsi sen kimppuun omien ja hevosensa voimin. Vaikka hän oli huonosti aseistettu tämän kaltaista ottelua varten, hänellähän oli vain keihäs, hän kuitenkin kävi siihen, teki parhaansa ja lopulta onnistui voittamaan taistelun, mihin kukaan ei ollut uskaltanut ryhtyä.

Juuri tällä tavalla partiolaisen olisi suhtauduttava vaikeuksiin tai vaaraan, olkoot ne miten suuria tai pelottavia tahansa tai olkoon hän miten huonosti varustettu tahansa.”

Viittaus ei voisi olla selvempi: Pyhä Yrjänä (George) on Englannin suojeluspyhimys, ja pommituslentäjänä Teddystä tulee yksi niistä, jotka taistelevat lohikäärmeen eli Hitlerin ja fasismin kukistamiseksi.

Sodan syttyminen on helpotus

Usein sanotaan, ettei kukaan halunnut sotaa. Ei Teddykään sitä varsinaisesti toivo, mutta sen syttyminen on helpotus.

Teddy on pitänyt yliopiston jälkeen välivuoden työskentelemällä maatiloilla ja kirjoittamalla runoja, mutta huomannut, ettei unelma ole toteuttamiskelpoinen. 25-vuotiaana hän on alistunut työskentelemään pankissa kuten isänsä.

Perhe pitää itsestään selvänä, että Teddy avioituu naapurintytön ja lapsuudenystävän Nancyn kanssa. He ovat rakastavaisia ja Teddy rakastaa Nancya, mutta ei ole rakastunut tähän.

Tulevaisuus on siis niin ennalta määrätty, että se tuntuu Teddystä häkiltä. Siitä hän pääsee sodan ansiosta ja saa levittää siipensä.

Teddy säästyy osallistumasta sodan alkuvaiheisiin, sillä Ranskan kukistumisen ja Blitzin aikana hän on lentäjäkoulutuksessa Kanadassa. Englantiin hän palaa syksyllä 1942.

Tyttöystävä Nancy on huippulahjakas matemaatikko. Hänet määrätään salaiseen paikkaan, josta hän ei saa kertoa mitään. Teddyn ei ole vaikea arvata, että kyse on koodien murtamisesta.

Pommikoneen miehistö

Pommituslentäjä saa itse valita miehistönsä, tai oikeammin yksi heistä valitsee Teddyn ja ehdottaa kaveriaan ja niin edelleen.

Joukko on kansainvälistä: Iso-Britannian dominioista on tullut sotilaita, samoin Saksan miehittämistä maista.

Myös luokkarajat kaatuvat: ”Jos sivilisaatio säilyisi – ja sen kohtalo oli nyt vaakalaudalla – muodostuisiko siitä tasa-arvoinen yhteiskunta? – – Eiväthän ilmavoimat voineet olla ainoa paikka, jossa luokkarajat olivat kaatuneet, kun kaikki joutuivat työskentelemään yhdessä? Teddy eli nyt rinta rinnan sellaisten miesten – ja naisten – kanssa, joita hän ei ollut koskaan tavannut omassa sisäoppilaitoksessaan, Oxbridgen ja pankin maailmassa. Hän oli heidän kapteeninsa, mutta hän ei ollut heidän yläpuolellaan.” (Oxbridge = Oxfordin + Cambridgen yliopistot)

Ainutlaatuinen toveruus syntyy – on pakko syntyä, sillä jokaisen henki on riippuvainen toisista.

Sodanjälkeisessä tapaamisessa Teddy kuitenkin huomaa, että tuo toveruus johtui vain tilanteesta eikä hän tunne miehistönsä jäsenten siviiliminää.

Teddyn miehistö on nuoria miehiä, jotka eivät ole ehtineet juurikaan elää ennen sotaa: ”Yksikään ei ollut naimisissa, ja Teddyn arvelujen mukaan puolet oli ollut kokemattomia silloin, kun he tapasivat. Oliko enää kukaan?”

Myöhemmin miehistön jäsenet näyttävät uupuneilta ja vanhoilta mutta samalla viattomilta: juhliessaan he ovat ”kuin tuhmia poikia meluisilla lastenkutsuilla”.

Vapaa-ajan harrastuksia ovat ryyppääminen ja seksi. Teddylläkin on useita lyhyitä suhteita. ”Hän sai jatkuvasti hämmästellä, miten aloitteelliseksi sota oli tehnyt naiset, ja oli itse sellaisessa mielentilassa, että oli heille helppo saalis.” Romanssikin hänellä on, tosin enemmän kuvitelmissa, mutta seksi on villiä, toisin kuin Nancyn kanssa.

Todennäköisyys ja onni

Kun Teddy toisella lennollaan kääntyy takaisin teknisen vian takia, sitä ei hyväksytä vaan pidetään rohkeuden puutteena.

”Silloin Teddy tajusi, etteivät he oikeasti olleet sotilaita, vaan uhreja jotka heitettiin yhteisen hyvän alttarille. Lintuja, jotka heitettiin päin muuria vastaan siinä toivossa, että jos niitä vain olisi tarpeeksi, se murtuisi.” Toisin sanoen päätökset eivät perustu järkeen, jotain vain on yritettävä.

”Silloin Teddy päätti, ettei hänen miehistönsä rohkeutta enää koskaan epäiltäisi, etteivät he olisi Arthur Harrisin ’heikompaa ainesta’ vaan ’painaisivat eteenpäin’ kohteeseen joka kerta, ellei se olisi täysin mahdotonta, mutta samalla hän päätti tehdä kaikkensa pitääkseen miehistönsä elossa.”

Ilmailuvirastossa työskentelevä Anne on kertonut Ursulalle viranomaisten laskelmista, mikä on pommituskoneiden miehistön todennäköisyys jäädä eloon. Mutta epätodennäköisyys ei pelasta: Anneen osuu pommi.

Niinpä Teddy miehistöineen turvautuu erilaisiin amuletteihin ja rituaaleihin.

Vic, jolla on amulettina tyttöystävänsä punaiset nimettömät (kuten silloin sanottiin), kuolee juuri ennen häitä ja lapsi syntyy aviottomana. Vaikka au-äidin kohtalo oli tuohon aikaan kova, ehkä se sentään oli parempi kuin tytön, jolta kuolee kaksi poikaystävää ja jonka uskotaan tuottavan huonoa onnea niin, ettei kukaan enää uskalla seurustella tämän kanssa.

Vaikka Teddy saisi olla välillä kouluttajana, hän ilmoittautuu uudelleen taistelutehtäviin jo ennen määräystä, ja sitten vielä kolmannen kerran, vaikka ei enää tarvitsisikaan. Syy on se, ettei hänellä ole muuta identiteettiä kuin pommituslentäjä:

”Totuus oli, ettei hän halunnut eikä osannut tehdä mitään muuta. Pommikoneen lentäminen oli sama kuin hän. Se oli se, mikä hän oli. Ainoa paikka maailmassa, mikä mitään merkitsi, oli Halifaxin sisätila, lian ja öljyn, happamen ja hien, kumin ja metallin lemu, hapen häivähdys. Hän kaipasi moottorien korviahuumaavaa jylyä, sitä että kylmyys, melu, ikävystyminen ja adrenaalin sekoitus pyyhkivät pois kaikki muut ajatukset päästä. Hän oli aikoinaan luullut, että sodan arkkitehtuuri muovaisi häntä, mutta nyt hän tajusi, että se oli pyyhkinyt hänet olemattomiin.”

Elämä ilman tulevaisuutta

En osaa sanoa, miten hyvin Kate Atkinson onnistuu kuvaamaan pommituslentäjän kokemuksia. Olipa virheitä tai ei, ne eivät ole tärkeitä, sillä Hävityksen jumala onnistuu kuvaamaan paljon tärkeämmän asian: millaista on elää, kun tulevaisuutta ei ole.

Sisar Ursula on kokenut saman Lontoon pahimpien pommitusten aikana. Normaalielämän rutiini – kotoa konttoriin ja taas kotiin – turruttaa aistit. Sodassa taas ”’tuntuu kuin eläisi oman elämänsä etulinjassa, kuin ei koskaan tietäisi, putoaako vai lentääkö.’ Kumpaankaan ääripäähän ei kuulunut hallittu laskeutuminen, Teddy totesi.”

Teddy elää jatkuvasti ”kuoleman kasvojen edessä”. Hän ei pelkää kuolemaa, vain tapaa jolla se voi tulla: ”Jos meille tulee lähtö, Teddy rukoili, anna sen tulla nopeasti, tulipalossa, ei putoamalla.”

Pakkolaskuja

Teddy saa maineen onnekkaana lentäjänä. Hän tekee useita pakkolaskuja, joista kerran Pohjanmereen, menettää kaksi konetta ja näkee miehistönsä jäsenten kuolevan.

Viimeistä lentoa Teddy epäilee huonosti suunnitelluksi ja toivoo, että se peruutettaisiin. Mutta kun näin ei tehdä, Teddy katsoo velvollisuudekseen esittää miehistölleen huoletonta ja tasapainoista. Tärkein solidaarisuus koskee tovereita.

Aseveljeys ulottuu jopa rintamalinjan taakse, Lontoon pommittajiin. Veren- ja kostonhimoa esiintyy sen sijaan siviileillä, Teddyn lapsuudenkodin Fox Cornerin vierailla.

Teddyn aavistus toteutuu: kone saa osuman.  Hän hyppää viime hetkellä palavasta koneesta laskuvarjolla ja viettää sodan loppuajan sotavankileirillä.

Sotaveteraanin avioliitto

Kun rauha sitten tulee, sotilaiden kohtalo oli myös Englannin kaltaisessa voittajamaassa tyly. Lentäjät ”olivat antaneet kaikkensa, ja yhtäkkiä heidät lähetettiin tuuliajolle. Kiitollisuus ei ollut päivän sana.”

Teddy palaa sotavankeudesta 31-vuotiaana everstiluutnanttina ilman mitään tulevaisuudensuunnitelmia, paitsi ettei halua palata pankkiin. Naimisiinmeno Nancyn kanssa tuntuu kuitenkin itsestään selvältä.

Nancyn ehdotuksesta he muuttavat opettajiksi Pohjois-Englannin maaseudulle, jossa rauniot eivät muistuta sodasta kuten Lontoossa.

Alkeellinen vuokramökki tuntuu hyvältä ajatukselta, kunnes talvesta tulee hyytävän kylmää. Sodanjälkeiset vuodet olivat Englannissa yhtä ankeita ellei ankeampiakin kuin sotavuodet. Hiiltä ei saanut tarpeeksi lämmitykseen.

”He olivat uusi Aadam ja Eeva, jotka oli karkotettu paratiisista ikuiseen talveen.” 

Nancy liittyy työväenpuolueeseen eli uskoo hyvinvointivaltion luomiseen.

Teddy tajuaa pian ”tehneensä virheen. Hän näki tulevaisuuden edessään pitkänä ankeiden päivien ketjuna. – – Koulu oli hänelle uusi pankki.”

Mutta onko Teddyllä vaihtoehtoja? Nuorena kirjoitetut runot tuntuvat heikoilta. Nancy ehdottaa romaanin kirjoittamista, mutta Teddy tajuaa nopeasti, ettei hänellä ole tarpeeksi lahjoja siihen.

Onneksi sattuma tulee avuksi: Teddy tapaa paikallislehden toimittajan ja alkaa ensin kirjoittaa luontopakinoita, joissa kirjallisuudella on suuri osa. Tätä kautta Teddy pääsee lehden reportteriksi.

Sodasta on ajallisesti lyhyt aika mutta henkisesti kauan

Usein sanotaan, ettei sodasta saanut Suomessa puhua. Mutta syynä ei ollut vain poliittinen tilanne, vaan ihmisten luonnollinen tarve katsoa eteenpäin. Hävityksen jumalassa Englannissakin on rauhan tultua vaihe, jolloin sota halutaan unohtaa.

Atkinson on tavoittanut jotain oleellista kuvatessaan, miten ajallinen välimatka ei ole sama kuin henkinen välimatka. Vuonna 1952 on kulunut vain kaksitoista vuotta sankarillisesta vuodesta 1940, jolloin Englanti taisteli yksin. Mutta ajan henki on muuttunut, ja sota tuntuu Nancystä kaukaiselta: ”Millaisia hupsuja patriootteja me olimmekaan”.

Vuosi 1952 ei ole sattuma, sillä valtaistuimelle nousee nuori nainen, Elisabet II. Kuten TV-sarjan The Crown nähneet tietävät, Churchillin tapaiset ihmiset kuvittelevat, että syntyy samanlaisen kultakausi kuin Elisabet I:n hallituskausi 1500-luvulla.

Hävityksen jumalassa tehdään selväksi, ettei kelloa voi tuupata taaksepäin. Imperiumi on hajoamassa, eivätkä englantilaiset ole vielä löytyneet uutta roolia.

Teddyn ja Nancyn erilainen vanhemmuus

Nancy synnyttää ainoan lapsensa Violan vasta 1952. Synnytys sujuu huonosti, ja Teddyä pyydetään valitsemaan vaimonsa ja lapsensa hengen välillä. Hän valitsee vaimonsa, mutta lapsikin selviää.

Teddy uskoo, että tuossa yhteisessä kamppailussa kuolemaa vastaan Nancyn rakkaudesta Violaa kohtaan tuli ”kiihkeämpää ja kaikennielevämpää kuin romanttinen rakkaus ikinä. Äiti ja tytär olivat toisilleen koko maailma, täydellisiä, voittamattomia.”

Sen sijaan Teddyn rakkaus vaimoa ja tytärtä kohtaan on ”vain lujaa ja kestävää hellyyttä eikä mahtavaa lumoutumista”, vaikka ”hän oli varma, että olisi valmis hetkeäkään epäröimättä uhraamaan henkensä heidän vuokseen.”

Miksi vain-sana? Teddyhän ”tiesi, ettei koskaan enää kaihoaisi mitään muuta, mitään tavoittamatonta, kuumia väriviiluja, sodan tai romanssin kiihkoa. Se kaikki oli takanapäin, nyt hänellä oli uusia velvollisuuksia, ei itseään vaan pientä perhettään kohtaan.”

Sota on tuottanut ääritunnetiloja, samoin romanssi ja sota-ajan pikaseksi, mutta lapsen synnyttyä Teddy ei enää jää niihin kiinni vaan hyväksyy arkisen, tavallisen elämän.

Silti hän tuntee sukulaisuutta tyttärensä häkkilintuun: hänen siipensä on leikattu.

Aivosyöpä, eutanasia ja pommitukset

Kun Nancy sairastuu aivosyöpään, hän katuu tekemiään ratkaisuja ja syyttää niistä muita: ”Tuntui, että kaikki hänen aikansa menee muiden (Teddyn, Violan, oppilaiden) rohkaisuun. Hän on luopunut loistavasta urasta ensin sodan vuoksi, sitten Teddyn ja Violan vuoksi.”

On totta, että Teddy näkee sodasta painajaisia, joiden takia Nancy joutuu heräämään öisin. Ja Nancy on tosiaan niin kiinni muiden ongelmissa, että hän sivuuttaa oireet eikä etsiydy ajoissa pätevän lääkärin luo.

Toisaalta juuri Nancy tekee perheessä päätökset, esimerkiksi muutosta Yorkiin ja tavalliseen paritaloon, jossa Teddy ei viihdy. Teddy olisi tuskin estänyt, jos Nancy olisi halunnut jatkaa opiskelua. Ajan naisihanne, ei Teddyn vaatimus, on saanut Nancyn omistautumaan miehelleen ja lapselleen.

Nancy pelkää sairauden loppuvaihetta ja pyytää Teddyltä eutanasiaa. Kohta vertautuu siihen, miten Teddy on sodan aikana ulkoistanut tappamisen: ”Teddy ei ajatellut niitä ihmisinä. Ne olivat kaupunkeja. Ne olivat tehtaita ja ratapihoja, hävittäjätukikohtia, satamia.”

Myös etäisyys on helpottanut tappamista: ”Hän oli hirveä pelkuri. Hän oli kylvänyt tuhoa tuhansille, myös naisille ja lapsille – aivan samanlaisille kuin hänen oma vaimonsa ja lapsensa, hänen äitinsä ja sisarensa. Hän oli tappanut ihmisiä miljoonien kilometrien korkeudesta taivaalta, mutta entä kun hänen piti tappaa yksi ihminen, yksi kuolemaa tekevä ihminen?”

Tuskin on sattuma, että Atkinson on valinnut lahjakkaalle Nancylle juuri aivosyövän. Sitä voi eräänlaisena symbolisena kostona siitä, että myös Nancyn työ koodinmurtajana on todennäköisesti aiheuttanut uhreja.

Kirjoituspöydän ääressä työskennellyt Nancy ei ole joutunut kohtaamaan sodan veristä todellisuutta eikä siksi pohdi sodan moraalia. Vai onko syy se, että hän on matemaatikko, kun taas Teddy on kauneuden rakastaja?

Lopulta kun Nancy ei enää ole Nancy, koska vaimon mieli sumentunut, Teddy vaistomaisesti toteuttaa tämän toivomuksen.

Teddy ei pysty korvaamaan Violalle äitiä

Nancyn kuoleman jälkeen Teddy ottaa myös äidin roolin. Hän selviää kaikista kotitöistä, osaa kokata ja leipoa. Hän käyttää oman puutarhan tuotteita, kasvattaa kanoja ja mehiläisiä sekä kierrättää kaiken mahdollisen. Tämä tuntuu Violasta lapsena vanhanaikaiselta, vaikka myöhemmin hän kehuu haastatteluissa lapsuudenkotiaan ekologian edelläkävijänä. Ja kun Teddy vie tyttärensä luontoretkille, Viola kieltäytyy oppimasta isältään mitään.

Teddy on päättänyt panna edes jotakin vaakakuppiin sodanaikaisille teoilleen yrittämällä ”aina olla ystävällinen.  Parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.” Ulkopuolisten mielestä kaikki onkin kunnossa: ”Kaikki pitivät hänen isästään. Isä oli hyvä. Isä oli lempeä.” 

Violan huonossa suhteessa isään ja ennen kaikkea siinä, ettei se vuosienkaan jälkeen korjaannu, ei ole kyse vain normaalista teini-iän kapinasta ja sukupolvien ristiriidoista. Violan suhde äitiinsä on ollut niin symbioottinen, ettei isä ole siihen mahtunut.

Teddy epäilee myös, onko Viola vaistonnut, mitä synnytyksessä tapahtui: ”teoriassa – vaikkakaan ei käytännössä – hänen isänsä oli ollut hetkenkään epäröimättä valmis tuomitsemaan hänet kuolemaan.”

Nancyn päätöksen mukaisesti Violalle ei kerrota äidin sairaudesta ja tytär kantaa äitinsä kuolemasta kaunaa koko maailmankaikkeudelle.

Lisäksi Viola uskoo isän murhanneen äidin, koska ei tiedä, että Nancy oli toivonut eutanasiaa.

Viola tekee kaiken päinvastoin kuin Teddy

Viola haluaa elää juuri päinvastoin kuin isänsä, mikä kertoo myös aikakauden eroista.

Teddylle elämä on velvollisuus: ”tämä oli elämä, joka hänen oli elettävä.”  Hän asettaa aina muiden tarpeet omiensa edelle. Eläkevuosinaan Teddy olisi puuhannut ”mieluiten yksin, ja ryhmään kuuluminen tuntui velvollisuudelta, mutta hän oli velvollisuudentuntoinen ihminen, jonkunhan piti olla ettei maailma hajoaisi käsiin.” Viola torjuu kaikki velvollisuudet ja haluaa ”toteuttaa itseään” ja saada mielihyvää, jota ei kuitenkaan koskaan saavuta.

Teddy on lujaluonteinen, Violasta tulee haihattelija. Teddy haluaa tulla toimeen omillaan, Viola elää muiden kustannuksella.

Teddy on ystävällinen ja hilpeä, Violasta tulee marisija. Teddy on aulis ja antelias, Viola haluaa vain kaiken itselleen.

Teddy on saanut sodassa seikkailla kyllikseen ja omistautuu nyt puutarhanhoidolle kuin Voltairen Candide. Violasta tulee todellinen draamakuningatar.

Ja kun Teddy hillitsee aina itsensä, Violasta tulee hillitön. Vanhana Teddyä ihmetyttää, ”että miehet olivat menettäneet tunteidensa hallinnan ja ehkä järkensä hallinnan myös.”

Viola laiminlyö aatteiden varjolla lapsensa

70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa Viola elää vallatussa talossa ja maalla kommuunissa. Varsinkin jälkimmäinen on yritys luoda uusi Eeden, mutta Viola ei ole tosissaan ja kyse on pikemmin kyvyttömyydestä aikuistua.

Avomiehensä, wannabe-taiteilija Dominicin kanssa Viola saa kaksi lasta, joille annetaan new age -henkiset nimet auringon ja kuun mukaan: poika on Sun ja tytär Moon (myöhemmin Sunny ja Bertie).

Kumpikaan vanhemmista ei osaa eikä halua huolehtia lapsista. Kun lapset pääsevät vaarinsa luo, he kukoistavat ja rakastavat kaikkea sitä, mitä Viola lapsena inhosi. Teddylle rakkaus on tekoja: ruuasta, vaatteista, lasten harrastuksista huolehtimista.

Onnettomuudeksi Viola antaa Sunnyn tämän isän Dominicin konservatiivisille vanhemmille. He edustavat vanhemman sukupolven huonoja puolia siinä missä Teddy edustaa hyviä. Isoäidin sadistiset ”kasvatusmenetelmät” saavat Sunnyn uskomaan, ettei hän kelpaa ja kaikki on hänen syynsä.

Vasta kun huumehöyryinen ja maanis-depressiivinen Dominic on kuollut ja vaarantanut myös Sunnyn hengen, Teddy saa tämän takaisin.

Teddyn käsitys tyttärensä äidin roolista on tällainen: ”Viola oli liidellyt etelään osoittamaan mieltään risteilyohjuksia vastaan, ja kun Teddy oli vienosti maininnut, että huoltajan velvollisuudet – varsinkin yksinhuoltajan – olivat ehkä tärkeämpiä kuin maailmanrauhan vaatiminen, Viola oli sanonut, ettei ollut koskaan kuullut yhtä älytöntä ja että hän halusi taata tulevaisuuden kaikille maailman lapsille, mikä kyllä oli aika iso tehtävä yhdelle ihmiselle.”

Vaikka kirjailija itse on Violetin ikäluokkaa, tai juuri siksi, Violaa ja hänen aatteitaan kuvataan murskaavan ironisesti, koska hän niiden varjolla lyö laimin lapsensa.

Kaikkein vastenmielisintä on se, että Viola rypee itsesäälissä: ”mikseivät hänen lapsensa rakastaneet häntä? Miksei kukaan rakastanut häntä? Ja miksi hän oli niin yksinäinen ja ikävystynyt ja jos suoraan sanotaan onneton ja –” Tosiasiassahan Viola itse ei rakasta edes lapsiaan.

Niin karmeaksi kuin Viola onkin kuvattu, ehkä kyse on niin sanotusta yli-sukupolvisesta traumasta. Kaikki se tuska, josta Teddy ei puhu ja joka koteloituu hänen sisälleen, siirtyy Violaan eikä tämä osaa käsitellä sitä. Tai ehkä juuri päinvastoin: Teddy on liian ystävällinen ja lauhkea eikä tarjoa Violan kapinoinnille riittävää vastusta?

Joskus Viola sentään tajuaa itsestään jotakin: ”Viola aavisti, että hänen sisällään oli toinen, parempi ihminen kuin tämä, joka halusi rangaista koko maailmaa huonosta käytöksestä (kun hänen omansa oli niin moitittavaa). Ehkä kirjoittaminen toisi tuon ihmisen ulos päivänvaloon.”

Viola menestyykin kirjailijana. Hänen toinen kirjansa Adamin lapset kertoo kommuunista mutta lapsen näkökulmasta. Myös Hävityksen jumalassa on luku, jolla on sama nimi Adamin lapset.  Raamatun mukaan Aatami oli ensimmäinen ihminen, mutta Aatamin ja Eevan lapset syntyvät vasta syntiinlankeemuksen ja paratiisista karkotuksen jälkeen ja kantoivat siten perisyntiä.

Violan ja Sunnyn sovinto

Teddy kuolee 98-vuotiaana vuonna 2012, kuningatar Elisabetin timanttiriemujuhlavuonna. Vähän ennen isän kuolemaa kuusikymppinen Viola viimein aikuistuu ja hänen lapsensa löytävät paikkansa elämässä.

Sovinto äidin ja pojan välillä syntyy, kun Viola lähtee mielijohteesta tapaamaan Sunnya Balille, jossa tämä toimii joogaopettajana.

Bali on länsimaisen ihmisen näkemys lämpimästä trooppisesta paratiisista. Sunnylla sen voi tulkita joko pakopaikaksi tai uudelleensyntymisen paikaksi. Sunny on kuitenkin muuttamassa Australiaan lasta odottavan tyttöystävänsä luo. Toisin kuin äitinsä, hän hankkii lapsen vasta, kun on päässyt yli lapsuuden traumoista ja kykenee antamaan rakkautta, ei vaatimaan sitä.

Violan tytär Bertie on kokenut kaiken TV:n välityksellä toisin kuin Ted-vaarinsa. Työ mainostoimistossa ja miessuhteet ovat yhdentekeviä. Kuningattaren timanttiriemujuhlan Thamesin-purjehduksen aikana 37-vuotias Bertie tapaa sattumalta sillalla lääkärin, tulevan aviomiehensä.

Esineiden ja muistojen merkitys

Sunny antaa äidilleen hopeajäniksen, jonka hän sai Teddyltä suojelemaan itseään, kun joutui lapsena Dominicin vanhempien luo. Saman hopeajäniksen Ursula antoi Teddylle amuletiksi sotaan. Aikoinaan hopeajänis keinui aikoinaan ensin Ursulan ja sitten Teddyn lastenvaunuissa.

Häissään Bertie kantaa smaragdikorvakoruja, jotka hän sai Teddyltä ja tämä taas Nancyn sisarelta Bealta. Bealle ne antoi juutalainen Hannie, ennen kuin hyppäsi SOE:n agenttina laskuvarjolla Ranskaan ja menehtyi.

Amuletti ja korvakorut ovat esimerkkejä siitä, että jotkut esineet kestävät kauemmin kuin ihmiset.

Toisaalta Hävityksen jumalassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten talot ja maisemat muuttuvat tuntemattomiksi. Tämä koskee myös alkuperäistä paratiisia, Teddyn lapsuudenkotia Fox Corneria.

Ja ennen kaikkea muistot kuolevat ihmisen mukana, eivätkä jälkeläisetkään tiedä esineiden merkitystä. Violalla on lapsena akvaariossa kultakala, mutta Teddyn ”Goldfish Club”-merkki tarkoittaa pakkolaskun Pohjanmereen tehneitä ja pelastuneita lentäjiä.

Sota vaikuttaa ratkaisevasti myös eloonjääneiden elämään

Teddy on suomalaiseen tapaan vaitelias mies: ”Sodassa tapahtuu paljon kamalaa. Niitä asioita ei kannata muistella. Kannattaa välttää synkkiä ajatuksia.”

Mutta unettomina öinä Teddy laskee lampaiden sijasta ”kaupunkeja, jotka oli yrittänyt tuhota, jotka olivat yrittäneet tuhota hänet. Ehkä he olivat onnistuneet.”

Atkinson kuvaa sotaa railona, joka katkaisee myös eloon jääneiden elämän. Teddyllä ja Nancyllä ”ei enää ollut pääsyä sen toiselle puolelle, entiseen elämään, niiksi ihmisiksi joita he olivat olleet. Tämä oli todellisuus heille kahdelle siinä missä poloiselle raunioituneelle Euroopallekin.”

Ainoa, jonka kanssa Teddy voi rehellisesti puhua, on sisar Ursula. Sodan jälkeen Ursula on päässyt lentämään yli Saksan ja nähnyt kaupunkien rauniot. Mutta kun Teddy sanoo ”Minun takiani”, Ursula sanoo: ”Ei vaan Adolfin takia.”

Ursulalle syypää sotaan oli Hitler eivätkä saksalaiset yleensä, sillä hän oli käynyt Saksassa ennen sotaa ja hänellä oli siellä ystäviä. ”Saksalaisetkin olivat natsien uhreja, mutta sitä ei tietenkään saa sanoa ääneen.”

Tappamisesta, syyllisyydestä, sodan oikeutuksesta

Myös Englannissa syntyy ristiriita eri sukupolvien välillä suhteessa sotaan.

Kirjailija suhtautuu varsin ironisesti Violan pasifismiin. Se on ”oikeamielistä närkästystä”, joka perustuu kokemattomuuteen. Atkinson jättää kokonaan huomiotta sen, että atomisota oli muuttanut sodan käsitteen ja että Violan sukupolvea pelotti täydellinen tuho.

Teddy myöntää itselleen, että hän ”oli tappanut naisia, lapsia ja vanhuksia, juuri niitä, joita yhteiskunnan moraalikäsitykset vaativat suojaamaan.” Silti Teddy ei pysty puhumaan Violan kanssa, koska tytär ei ymmärrä, ”millaisia kauheita moraalisia myönnytyksiä sota edellyttää. Taistelussa, jonka lopputulosta ei voi tietää, ei ole sijaa tunnontuskille. He olivat olleet oikealla puolella, oikeuden puolella – siitä Teddy oli yhä varma. Mikä olisi ollut vaihtoehto? Auschwitzin ja Treblinkan kauheudet?”

Hannien takia holokausti on Teddylle henkilökohtainen asia.

Teddy ottaa jälkikäteen asioista selvää. Hän ottaa aluepommitusten epätarkkuuden puheeksi miehistönsä jäsenelle Macille: ”Silloin haaskattiin valtavasti miehiä ja koneita, ja hyöty oli pieni. Meidän piti tuhota niiden talous, mutta itse asiassa tapoimme naisia ja lapsia.”

Macin reaktio on täydellinen torjunta: ”Uskomatonta, että olet liittynyt voivottelijoiden joukkoon.” 

Väittely on hyödytön ja päättyy Macin kysymykseen: ”’tekisitkö sen uudestaan, jos pyydettäisiin – kaikesta jälkiviisaudesta huolimatta?’ / Tekisi hän. Tietysti tekisi. (Auschwitz, Treblinka), mutta hän ei suonut Macille sitä tyydytystä, että olisi vastannut.”

Teddyn kanta pommituksiin on siis ristiriitainen – tällaisiahan ihmiset myös todellisuudessa ovat. Hän ei kuitenkaan koskaan puolustaudu kuten monet saksalaiset, että ”totteli vain käskyjä”.

Tavallaan Teddy on sijaiskärsijä, sillä hän ottaa kantaakseen syyllisyyden, jonka poliittiset ja sotilaalliset päättäjät ja suunnittelijat torjuvat.

Churchilliä, joka ei edes maininnut pommitusilmavoimia voitonpäinpuheessaan, Teddy nimittää ketuksi tarkoittaen, että tämä ovelasti väisti oman vastuunsa.

Uhrautuminen perustuu antamiselle

Englannissakin suhde sotasukupolveen muuttuu, kun lapsenlapset varttuvat. Tyttärenpoika Sunny tuntee sotilashautausmaalla jopa ihailua: ”Kaikki nuo kuolleet tyypit, kamalan surullista. He olivat hänen ikäisiään, he olivat tehneet jotakin jaloa, sankarillista. He olivat onnekkaita. He olivat saaneet historian. Hänelle ei kävisi niin. Hän ei saisi tilaisuutta olla jalo ja sankarillinen.”

Sunny haluaisi olla vampyyri, mutta ”Teddy ei oikein ymmärtänyt, miksi nykynuoria kiehtoi pimeys. Ehkä siksi, etteivät he olleet koskaan kokeneet sitä. He olivat kasvaneet vapaina varjoista ja halusivat nyt luoda omansa.”

Teddy taas ajattelee: ”He olivat kuolleet, jotta Sunny saisi elää – ymmärsikö poika sen? Ei varmaan pitäisi odottaa kiitollisuutta, Teddy tuumi. Uhrautuminen perustuu antamiselle, ei vastaanottamiselle.”

Teddy ja Ursula ovat puhuneet samasta aiheesta silloin, kun Teddy opetti koulussa: ”’Sinä taistelit sodassa niiden poikien puolesta’, Ursula sanoi ollessaan heillä kylässä, ’ovatko he sen arvoisia?’

’Eivät ollenkaan’, Teddy sanoi, ja he nauroivat, koska samaa hokemaa he olivat kuulleet jo väsyksiin asti ja koska molemmat tiesivät, että vapaus niin kuin rakkauskin on ehdoton ja rajoittamaton oikeus, jota ei voi jaella oikkujen ja mieltymysten mukaan.”  

Tämä piirre on Teddyssä erityisen kunnioitettava.

Kirjailijan oma tulkinta

Kate Atkinson on jälkipuheessa kertonut romaanin kuvakielestä, symboleista ja teemasta. Kirjailijan mukaan Hävityksen jumala kertoo lankeemuksesta. Romaanissa toistuu konkreettisesti kohoaminen lentoon, olipa kyseessä linnut tai lentokone, tai putoaminen alas.

Lankeaminen on myös symbolista: englannissahan sama sana ”fall” tarkoittaa myös syntiinlankeemusta. ”Sota on ihmisen pahin syntiinlankeemus, ehkä varsinkin silloin, kun taisteleminen tuntuu moraaliselta velvollisuudelta ja sotkeudumme eettisiin solmuihin.” Siis epäilyttävää on nimenomaan oikeutettu sota!

Samalla kirjailija muistuttaa, että kyseessä on romaani eikä historiantutkimus eikä poleeminen teksti, joten hän on ”jättänyt epäilykset ja empimiset henkilöiden ja tekstin välitettäviksi”.

Hävityksen jumalaa ei voikaan luonnehtia sellaisilla yksinkertaistavilla sanoilla kuin sodanvastainen, sen kuvaamat asiat ovat sellaiseen liian monimutkaisia.

Fiktion merkitys

Toiseksi tärkeäksi teemaksi Atkinson nimeää fiktion ja sen mitä emme tiedä.

Jo luvussa Alouette Teddy on miettinyt, että syömällä yhden leivosen Izzie-täti on ”vaientanut kokonaiset lintusukupolvet, jotka olisivat polveutuneet siitä eivät päässeet koskaan syntymään. Kaikki nuo laulut, jotka jäivät nyt syntymättä.”

Loppuluvussa näytetään, että jos Teddy olisi kuollut sodassa, mitä henkilöille muille olisi tapahtunut: joillekin paremmin, toisille huonommin ja Teddyn jälkeläiset eivät olisi tietenkään edes syntyneet:

”Ja mahtavasti hyristen kaatuu fiktion viides seinä, fiktion talo sortuu ja vie mukanaan Violan, Sunnyn ja Bertien. He haihtuvat ilmaan ja katoavat. Puf!

Violan kirjoittamat kirjat häviävät hyllyistä kuin taikaiskuista. Dominic Villiers ottaa vaimokseen tytön, joka käyttää helmiä ja villatakkeja ja juo itsensä hengiltä. Nancy menee 1950 naimisiin asianajajan kanssa ja saa kaksi poikaa. Hänen aivosyöpänsä havaitaan rutiinitarkastuksessa ja se onnistutaan poistamaan. Hänen mielensä on vähän vähemmän terävä, hänen älynsä vähän vähemmän kirkas, mutta hän on yhä Nancy.

Westminsterin sillalla seisova mies, lääkäri, kääntyy pois, kun timanttiriemujuhlan Gloriana-pursi on lipunut sillan ali. Hetken hänellä on aavistus, että joku seisoo hänen vieressään, mutta ketään ei ole, vain ilman lupaus. Hänestä tuntuu kuin hän olisi juuri menettänyt jotakin, mutta hän ei käsitä mitä se voisi olla. Balilla australialainen joogaopettaja pelkää, ettei koskaan löydä ihmistä, jota rakastaa, ettei koskaan saa lasta. – – Sylvie ottaa yliannoksen unilääkkeitä voitonpäivänä, koska ei kykene kohtamaan tulevaisuutta, jossa ei ole Teddyä. Hänen lempipoikaansa.

Kuolleiden poissaolo muuttaa miljoonien ihmisten elämää kaikkialla maailmassa, – -”

Kokoavasti: ”Kaikki nuo linnut, jotka eivät koskaan syntyneet, kaikki nuo laulut, joita ei koskaan laulettu ja jotka siksi voivat olla olemassa vain mielikuvituksessa.” 

Kun muu häviää, taide jää

Elämä elämältä ja Hävityksen jumala sijoittuvat aikaan, jolloin uskonto on menettänyt asemansa. Mikä siis antaa Ursulan ja Teddyn elämälle merkityksen?

Hävityksen jumalassa lainataan Keatsin runoa ”Mi kaunist on, on iloks ikuiseksi”. Säkeen alku on jopa yhden sotaa kuvaavan luvun nimi.

Sota-aikana Ursula ja Teddy kuuntelevat konsertissa Beethovenin 9. sinfonian Oodia ilolle, joka ylittää vihollisuuden. Ursula kuvaa kokemusta ”ylimaalliseksi”: ”Maailmassa on kipinä jumalallisuutta – ei Jumalaa, Jumalaa ei enää tarvita, mutta jotakin. Onko se rakkautta? Ei typerää romanttista rakkautta vaan jotakin suurempaa…”  

Teddy ei suostu ostamaan saksalaisia tuotteita, jos yhtiö on osallistunut holokaustiin, mutta kirjoittaa luontopakinoissaan klassisista saksalaisista säveltäjistä.

Matemaatikko Nancy katsoo taiteen tehtäväksi opettaa ja pitää rakkautta abstraktina, kun taas matematiikka on ”ainoa totuus”, koska ”numerot ovat puhtaita. Numeroita ei voi manipuloida.” Sen sijaan Teddyn mielestä juuri rakkaus on puhdasta ja hän yhtyy äitinsä Sylvien näkemykseen, että taiteen ”tehtävä ei ollut opettaa vaan olla ilon ja lohdun, ylevöitymisen ja ja ymmärryksen lähde. (Siis olla ’itsessään’).” 

Ehkä juuri siksi, että Nancy kokee Teddyn sotakokemukset koodiksi, jonka hän haluaa purkaa, häneltä puuttuu empatiaa auttaa miestään.

Izziellä-täti on kirjoittanut veljenpojastaan pikkupoikana bestseller-sarjan Augustuksen seikkailut, jonka Teddy kokee vääristelevän elämäänsä. Mutta ”kun kaikki muu on poissa, jäljelle jää Taide. Jopa Augustus.”

Saksan pommittamisen historiaa

Lopuksi hiukan historiaa Saksan pommituksista. Lähteenä on lähinnä Jonathan Gloverin Ihmisyys. 

Ennen sotaa pommituksia oli tietenkin pohdittu. Vedottiin siihen, että totaalisessa sodassa sotateollisuus ja moni muu asia oli yhtä tärkeä sodankäynnille kuin sotilaat. Uskottiin, että pommituksilla vältettäisiin sotilaiden joukkokuolema, mitä ensimmäisessä maailmansodassa oli tapahtunut ja sen sijaan sota voitettaisiin nopeasti.

Moraalinen este oli tavallaan jo poistunut. Englanti oli ensimmäisen maailmansodan aikana saartanut Saksaa, mikä oli välillisesti aiheuttanut ¾ miljoonan siviilin kuoleman.

Silti sodan varhaisvaiheessa siviilikohteita ei tahallisesti pommitettu, vaikka tiedettiin ja hyväksyttiin, että sotilaskohteita pommitettaessa kuolee myös siviilejä. Mutta kun Luftwaffe pommitti 24. elokuuta 1940 vahingossa Lontoon Cityä ja East Endiä, Churchill määräsi kostoksi seuraavana päivänä iskun Berliiniin. Hitler vastasi määräämällä kuuluisan Blitzin, joka aiheutti 44 ooo siviiliuhria.

Englanti kosti hyökkäyksen Southamptoniin ja Coventryyn iskemällä 16. joulukuuta 1940 Mannheimiin.

Vuoden 1941 englantilainen tutkimus pommitusten tuloksista osoitti, että vain kolmannes pommikoneista oli päässyt alle kahdeksan kilometrin etäisyydelle kohteesta. Koska täsmäpommittaminen ei ollut mahdollista, siviileitä johtui siis välttämättä uhreiksi. Oli siis joko luovuttava pommittamisesta kokonaan tai jatkettava siviilien tarkoituksellista pommittamista. Valittiin jälkimmäinen vaihtoehto.

Ranskan kukistumisen jälkeen pommitukset olivat ainoa keino, jolla Englanti saattoi osoittaa käyvänsä edelleen sotaa. Saksan ilmatorjunnan vuoksi päiväpommitukset aiheuttivat liian suuret tappiot, joten pommitukset tehtiin öisin.

Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, Stalin painosti Englantia luomaan toisen rintaman, mutta Churchill ei suostunut tähän, koska hän pelkäsi suuria uhrilukuja kuten ensimmäisessä maailmansodassa ja ennen kaikkea koska yritys olisi tässä vaiheessa tuskin onnistunut. Keinoksi auttaa Neuvostoliittoa tulivat – materiaalitoimitusten lisäksi – pommitukset.

Pommitusten vuoksi Saksa joutui käyttämään paljon resursseja ilmatorjuntatykkeihin ja hävittäviin. Nämä resurssit olivat poissa itärintamalta. Sotilaalliselta kannalta pommituksiin oli siis perusteita.

Viimeisessä vaiheessa, elokuusta 1944 lähtien sodan loppuun, toinen rintama oli olemassa ja liittoutuneilla oli ilmaherruus. Amerikkalaiset pommittivat päivisin ja britit öisin. Tällöin myös oli jo välineitä täsmäpommittamiseen.

Jälkikäteen onkin todettu, että aluepommittaminen ei vähentänyt Saksan sotapotentiaalia, jota sen sijaan polttoainekohteisiin ja kuulalaakerikuljetuksiin iskemiin verottanut. Myös oletus, että pommitus murtaisi väestön moraalin, osoittautui poliisivaltiossa vääräksi.

On kuitenkin muistettava, ettei kaikkea tiedetty sodan aikana ja että päättäjiin vaikutti niin sanottu ”sodan imu”.

Saksan pommituksia ei voi verrata holokaustiin

Saksan pommittamista on joskus verrattu holokaustiin, mutta tämä on tyypillinen yritys suhteellistaa sitä.

Holokausti ei liittynyt mitenkään sodankäyntiin, paitsi että Itä-Euroopan valloitus antoi miljoonat juutalaiset siviilit natsien käsiin.

Aseettomien juutalaisten tappajat eivät olleet missään vaarassa, mutta pommituskoneiden miehistöt kärsivät suuria tappioita. Britannian riveissä taistelleista kaatui 55 573 eli puolet. Lisäksi haavoittui 8 403 ja sotavangeiksi joutui 9 838.

Ennen kaikkea: Hitler olisi tappanut juutalaiset viimeiseen yksilöön, mutta pommittaminen loppui, kun Saksa antautui.

Kirjallisuutta

Hävityksen jumalasta on kirjoitettu mm. blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi,  Kirsin kirjanurkka, Ullan luetut kirjat, Annelin lukuvinkit, PS.Rakastan kirjoja

Olen kirjoittanut blogiin Kate Atkinsonin romaanista Elämä elämältä.

Burleigh, Michael: Moral combat. A history of the World War II. HarperPress 2010.

Canault, Niina: Vaietut virheet jälkipolvien taakkana. Ylisukupolvinen tiedostamaton. Alkuteos Comment paye-t-on les fautes de ses ancêtres. Suom. Sari Hongell. Eveli-kustannus 2oo7.

Friedrich, Jörg: Suuri palo. Liittoutuneiden pommitukset Saksassa. Alkuteos Der Brand. Deutschland im Bombenkrieg 1940-1945. Suom. Markus Lång. Ajatus 2005.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoriaa. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2.p. Like 2003. 

Kun taivaalta satoi tulta. Toim. Stephen Burgdorff & Christian Hobbe. Alkteos: Als Feuer vom Himmel fiel. Suom. Hannu Väisänen. Karisto 2004.

Toivo Pekkanen: Hämärtyvä horisontti

Miten sota muutti ihmisiä? Miten sopeutuminen siviiliin onnistui? Aiheita kuvaa Toivo Pekkanen kuvaa pienoisromaanissaan Hämärtyvä horisontti, joka sijoittuu välirauhan aikaan.

Hämärtyvän horisontin (1944) tapahtumapaikka on nimetön kaupunki, joka on mitä ilmeisimmin Pekkasen kotikaupunki Kotka. Kaupunki on niin pieni, että kävelemällä pääsee maaseudulle. Se sijaitsee rannikolla ja sinne kuuluu, miten Neuvostoliiton rantapatterit ampuvat harjoituslaukauksia Suursaaressa, jonka Suomi on joutunut luovuttamaan Moskovan rauhassa.

Keski-ikäinen mies ja kaksi naista

Hämärtyvän horisontin päähenkilö Pietinen on neljääkymmentä lähentelevä mies: ”Monipuolisesti sivistynyt, erittäin lahjakas mies, jolta kuitenkin puuttui varsinaista luovaa kykyä ja sitä salaperäistä eteenpäin työntävää ponninta, ehkä vitaalisuutta, joka saa monen vähemmän älykkään miehen ponnistelemaan kauas ohitseen.” Niinpä Pietinen on ”saanut tyytyä asemaan, joka ei mitenkään vastannut hänen kykyjään”, ja joutunut ottamaan vastaan määräyksiä itseään henkisesti alemmilta.

Teoksen kaksi naista edustavat kahta naistyyppiä, jotka ovat tuttuja jo Pekkasen läpimurtoromaanista Tehtaan varjossa.

Pietisen vaimo Riitta on lapseton kotirouva, joka palvoo miestään ja harrastaa lähinnä siivoamista.

Rouva Toivola on älykäs ja itsenäinen nainen, joka on miehelle älyllinen keskustelukumppani mutta joka henkii myös erotiikkaa. Hän on 35-vuotias leski, joka on vuosia sitten menettänyt miehensä ja poikansa purjehdusonnettomuudessa, mutta selvinnyt surustaan.

Pietinen ja rouva Toivola ovat työtovereita, ja heidän välilleen on myös syntynyt ystävyys. Heillä on ollut tapana keskustella keskenään kirjallisuudesta ja filosofiasta, joista he ovat hakeneet lohtua ja korvausta elämänpettymykselleen.

Vaikka Pietinen ja rouva Toivola sinuttelevat toisiaan, kertoja puhuu koko ajan rouva Toivolasta, vaikka nimittää Pietisen vaimoa etunimellä.

Kertojan mukaan Pietisellä on ”ikäänkuin kaksi vaimoa, toinen taloudenhoitoa ja fyysisiä tarpeita varten, toinen henkisiä tarpeita varten”. Rauhan aikana tämä ei tuottanut ongelmia, sillä Riitta on antanut miehelleen täyden vapauden eikä tämä ole käyttänyt sitä väärin.

Ajan käytäntöä kuvastaa, että konttorissa on oma huone johtajan lisäksi vain Pietisellä mutta rouva Toivola työskentelee samassa huoneessa muiden naisten kanssa. Sodan aikana rouva Toivola on huolehtinut Pietisen töistä – hän siis hallitsee ne, mutta on naisena alemmalla paikalla kuin kyvyt edellyttäisivät. Silti hän ei ole halunnut siirtyä Pietisen huoneeseen – ehkä karttaen muiden naisten kateutta tai taikauskoisesti peläten, ettei Pietinen silloin palaisi sodasta.

Sota muuttaa ihmisiä

Pietisen palattua sodasta kaikki muuttuu. Vaimo tuntuu Pietisesta loiskasvilta, joka ”saattoi elää vain toisen olennon välityksellä”. Koti on kuin mausoleumi.

Riitan pikkusieluisuus on sodan aikana lisääntynyt. Hän yrittää pitää kotona kaiken ennallaan ja torjua täysin ulkomaailman: ”Invalidin tullessa vastaan oli parasta kääntää katse muualle ja puheen kääntyessä kodittomiksi jääneisiin karjalaisiin oli terveellisistä ajatella, että he olivat joko laiskoja tai sitten, että heidän ei olisi pitänyt niin suinpäin lähteä omaisuutensa ja työpaikkansa hyläten vieraisiin oloihin.”

Usein on kuvattu evakkojen huonoja kokemuksia, mutta Pekkasen kuvaus osoittaa, että ne olivat myös yleisen moraalin vastaisia: ”kunnon ihmisen” mitta oli myötätunto sodan uhreja kohtaan.

Pietisen mielestä muutkin naiset ovat paljolti samanlaisia kuin Riitta: ”Kaakattavia, taloushuoliinsa ja hepeniinsä piintyneitä kanoja kaikki tyynni.”

Poikkeus on rouva Toivola. Hän on pommisuojassakin kannatellut henkisesti heikompia. Koska hänellä ei ole sodan aikana ollut ketään, jonka puolesta pelätä ja toivoa, hän on kohdistanut tunteensa Pietilään.

Myös Pietinen on rintamalla katunut, ettei ole kokenut kaikkea mitä elämä voi tarjota, ennen kaikkea omistanut – kuten tuohon aikaan sanottiin – rouva Toivolaa.

Sodassa Pietinen on ollut reservinupseeri. Hän on siis ylioppilas tai ainakin keskikoulun käynyt. Toisin kuin työelämässä, Pietisen on pärjännyt sodassa hyvin. Hänen suoritustaan on myös arvostettu,  sillä hän on saanut ja ylennyksen ja toisen luokan vapaudenristin. Näille asioille hän ei suomalaisen sotilaan ihanteen mukaisesti anna arvoa.

Rouva Toivola huomaa heti, että Pietinen on muuttunut: ”miehessä on jotakin liian pidättelemätöntä ja häikäilemätöntä, samalla kertaa peloittavaa ja vapauttavaa. Miten hän osasikaan katsoa! Hän ikään kuin otti koko ihmisen yhdellä ainoalla katseellaan, riisui hänet alasti, paljasti hänen kaikki salaisuutensa, taivutti hänet tahtoonsa. Rouva Toivola ei ollut saanut koko päivänä mielestään hänen nauruaan, tuota hiljaista, karkeaa, ihmisiä surmanneen rintamaupseerin pilkallista naurua.”

Pietinen ei käyttäydy enää herrasmiehen tavoin. Hän mittailee rouva Toivolan vartaloa päästä jalkoihin, tosin itse tekoaan tajuamatta, mutta ”tuo katse repi auki rouva Toivolan tukahutetun naisellisuuden lähteet ja saattoi hänen sielunsa pysyvän järkytyksen tilaan”.

Sota on vapauttanut Pietisessä sen puolen, jonka sivistys on tukahduttanut ja saanut ”nauttimaan ja elämään voimakkaimmin juuri ruumiillisissa ponnistuksissa, vaarassa, jännityksessä, taisteluissa”. Alkuperäiset tunteet ja tarpeet – nälkä ja vilu, uupumus ja uni, pelko ja viha, rakkaus ja toivo – on rintamalla koettu voimakkaasti. Kaikki on keskittynyt nykyhetkeen.

Pietistä vaivaa se, että ihmiset kotirintamalla näyttävät muuttuneen niin vähän ja he haluavat vain palata entiseen: ”Talot rakennetaan uudelleen, kuolleille vuodatetaan muutamia kyyneliä ja lausutaan teeskentelevät muistosanat. Sitten voi taas kaikki jatkua entiseen tapaan.” 

Tämä rintaman vieroksunta kotirintamaa kohtaan oli yleinen ilmiö kaikissa maissa. Wolf H. Halsti kuvaa Talvisodan päiväkirjassa sotilaiden ja evakkojen kokemuksia rauhan jälkeen uuden rajan takana: ”Tapaamme täällä uuden ihmistyypin, ei vanhan, entisen minämme. Se vikisee, kun tuomme rapaa lattialle, saa hermokohtauksia kun kolmen ihmisen tulee asua kahdessa huoneessa, laskee puukalikoitaan ja tarttuu ahneesti rahaan. Se opettaa meille miten sotaa pitää käydä ja voittaa. Se vaikeroi vaivojaan ja ajan ankaruutta, laskee kursseja ja osinkoja, kerää hysteerisenä tavaraa hyllyilleen. Mitä siitä jos yksi heimo on koditon, kunhan Minä olen turvassa. Mitä siitä että sairaalat ovat täynnä! Viereisessä kapakassa ryypätään ja soitetaan suuta, ollaan ’Summan sankareita’, haukutaan ja huudetaan kun ei saa soittaa renkutuksia eikä tanssia.”  

Hämärtyvän horisontin Pietinen ei halua muuttua entiselleen – ”Tuollaiseksi keinotekoiseksi, verettömäksi olennoksi, joka elää vain puolittain.” Tällaiset olennot ovat Pietisen mielestä ”liian pelkureita elääkseen, liian laiskoja ajatellakseen, liian itsekkäitä ja mukavuudenhaluisia antaakseen tilaa kasvulle ja muutoksille”.

Evakkoäiti, sotainvalidi ja avioton äiti

Sivuhenkilöitä on ensinnäkin evakkoäiti, joka odottaa miestään sodasta tekemään päätöstä mitä tehdä.

Toinen sivuhenkilö sotainvalidi, joka suorastaan iloitsee kuvitellessaan, että jos tulee uusi sota ja maa miehitetään, terveet ja voimakkaat tapetaan. Tämä on ilmeinen viittaus Neuvostoliiton toimeenpanemaan puolalaisten upseerien joukkomurhaan Katynissä. Sen sijaan sotainvalidi uskoo, että hänenkaltaisensa jätetään henkiin osoitukseksi voittajan armeliaisuudesta.

Kolmas ja merkittävin sivuhenkilö on neiti Hovila joka odottaa kaatuneen rakastettunsa Mikko Kiviojan lasta. Sota-invalidia Pietinen kutsuu ali-ihmiseksi, sen sijaan karjalaisäiti ja neiti Hovila vetoavat Pietiseen, sillä kärsimyksen tajuaminen toisessa ihmisessä ”teki hyvää hänen sielulleen”.

Mikko Kiviojasta kerrotaan vain Pietisen kuvitelmana. Hän on ollut eteenpäin pyrkivä työläisnuorukainen, joka on omaksunut keskiluokan tavat: rauhan aikana hän on seurustellut eri naisten kanssa päivällä kuin öisin. Syynä on sitoumuksien välttäminen, sillä liian varhainen avioliitto olisi tiennyt suunnitelmista luopumista. Vaimosta ja lapsista huolehtiminen on luonnon määräys, ja se sopii tavalliselle miehelle mutta ei sellaiselle, jolle itsensä kehittäminen on tärkeintä.

Sota oli saanut Mikko Kiviojan menemään sen naisen luo, johon hän oli rakastanut. Naiset taas, näin Pietinen on lomalta tulevilta sotilailta kuullut, ”kadottivat luonnollisen häveliäisyytensä ja vastustushalunsa ja antautuivat nautintoon itkien, silmät kyynelten sumentumina, kietoutuen mieheen kuin aikoen tuskansa voimalla temmata hänet takaisin kuoleman kidasta”. Elämä pyrkii vaistomaisesti jatkumaan: yksilö kuolee, mutta tämän geenit jatkavat olemassaoloaan jälkeläisessä.

Jo au-lapsen saaminen oli aikoinaan melkoinen koettelemus, se saattoi johtaa työstä erottamiseen. Monet työnantajat eivät pitäneet palveluksessaan edes naimisissa olevaa naista. Jos työssä sai jatkaa, lapsen joutui jättämään lähes kenen tahansa huostaan, koska kunnallista päivähoitoa ei ollut.

Neiti Hovilan henkistä voimaa osoittaa, että suru lamauttaa hänet vain hetkeksi. Pian hän laatii suunnitelman: hän kutsuu teini-ikäisen sisarensa hoitamaan alkuun lasta, jotta voisi käydä työssä. Hän aikoo täydellisesti omistautua lapselleen.

Pietisen mielestä suunnitelma on hyvä, vaikka hän ennustaakin, että 20 vuoden kuluttua ”nuorukainen tai nuori nainen tuhansin tavoin pettäisi äitinsä toiveet”, sillä tästä tulisi ihan erilainen kuin äiti nyt haaveksii. Mutta se kuuluu elämään.

Pekkanen taisi tässä tulla ennustaneeksi 60-luvun nuorison radikalismin, joka asettui monessa suhteessa vastustamaan siihen asti vallinneita arvoja.

Evakkojen vaellus

Vaikka Hämärtyvässä horisontissa oli alkuaan 170 sivua ja Kootuissa teoksissa 80, pienoisromaanissa ehditään kuvata myös lähimenneisyyttä, esimerkiksi Pietisen mielialoja, kun hänen on täytynyt upseerina lähettää miehiä paikkoihin, joissa monet näistä kuolevat, ja kun hän tahdollaan on saanut miehet pysymään asemissaan sodan loppuun asti.

Suorastaan monumentaalinen on kuvaus rauhantekoa seuranneesta evakkojen kulkueesta, jota Pietinen sotilaineen oli todistanut: ”Talo talon, mökki mökin jälkeen tyhjentyi, kylä kylän jälkeen autioitui, ihmisryhmä ihmisryhmän jälkeen, karjalauma karjalauman jälkeen liittyi maantiellä vaeltaviin pakolaisvirtoihin. Kokonainen kansa lähti liikkeelle tuntemattomia kohtaloita kohti. Rakkaat ja tutut maisemat jäivät taakse, rakkaat ja tutut leipää antaneet pellot, joihin jo lukemattomien miespolvien hiki oli virrannut, jäivät taakse, rakkaat ja tutut, suojaa antaneet kodit jäivät taakse. Jäivät talot ja töllit, jäivät kartanot ja kirkot, jäivät metsät ja ja järvet ja esivanhempien haudat. Jäi kaikki, mikä oli tehnyt elämän varmaksi ja turvalliseksi. Edessä oli jäinen, tuhansien jalkojen, kavioiden ja sorkkien tallaama, talven viimeisten pakkasviimojen suomima maantie, ja jossakin kaukana, päivämatkojen päässä – Suomi, silvottu Suomi ja tuntematon kohtalo sen uusien rajojen sisällä.”

Hämärtyvän horisontin kuvaus on sama kuin Pekkasen sodanaikainen kirjoitus Länttä kohti, vain lopun muotoilua on muutettu. Kirjoitus on julkaistu myöhemmin teoksessa Ajan kasvot (1942).

Moraalin rappio

Muuten ajan suuret tapahtumat vain kohisevat taustalla. Suomenlahden suu on suljettu, Norjan valtaus jättää avoimeksi vain Petsamon portin. Sisäpoliittinen levottomuus vain mainitaan. Enemmän huomiota saa keinottelu osoituksena moraalin höltymisestä: ”kaukokatseisemmat ja suuripiirteisemmät keräsivät kokonaisia salaisia varastoja tulevia vielä vaikeampia aikoja varten samaan aikaan, kun perheenemännät etsivät epätoivoisesti päivällistarpeita seuraavaa päivää varten”, ”koko kansan hoippuessa kuolemankuilun partaalla, missä heidän itsensäkin täytyisi sen mukana romahtaa”. Mukana on virkamiehiä, opettajia, jopa pappeja.

Kertojan mukaan monet ihmiset ovat normaaliaikana käyttäytyneet kunnollisesti vain ulkonaisista syistä – lain määräämän rangaistuksen pelosta – tai siksi että heidät on kasvatuksella sosiaalistettu. Nyt yhteiskuntaa koossa pitävä moraalinen ydin on höltynyt.

Sigmund Freud kirjoitti ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa joulukuussa 1914: ”Ihmiskunnan alkukantaiset, villit ja pahat impulssit eivät ole kadonneet yhdessäkään yksilössä. Ne jatkavat olemassaoloaan, vaikkakin tukahdutettuina, ja odottavat tilaisuutta tuoda itseään esiin. Niin ikään järkemme on hento ja riippuvainen asia, impulssiemme ja tunteidemme leikkikalu.”

Vaikka Pekkanen kuvaa välirauhaa, kuvaukseen on todennäköisesti vaikuttanut myös jatkosodan aiheuttama pettymys ja demoraalisaatio. Tai ainakin Pekkanen saattoi 1944 kuvata sodan aiheuttamia negatiivisia asioita, joiden kuvaaminen olisi aiemmin ollut sopimatonta. Jotkut kieltäytyivät niitä lainkaan näkemästä, mutta Pekkasen kohdalla on todennäköisempää, että hän kyllä näki ne, mutta pitääkseen moraalia yllä hän sivuutti ne sota-ajan kirjoituksissaan ja korosti sen sijaan positiivisia puolia.

Välirauhan aikana Pekkanen näkee vielä toivoa. Vaikka suurin osa ihmisistä on sokeita, pieni vähemmistö näkee selvästi. Heille ”oli tärkeintä ennen kaikkea säilyttää inhimillisyytensä”. Heistä riippuu, sortuvatko yhteiskunnan laitokset, edistyvätkö vai taantuvatko kansat.

Kohta muistuttaa Juhanin missiota sodan edellä Mika Waltarin Palavassa nuoruudessa, joka on kolmas osa trilogiasta Isästä poikaan.

Sivusuhde on ilmaus moraalin rappiosta

Pietisen ja rouva Toivolan välille syntyy intohimoinen rakkaussuhde, joka tuottaa aluksi molemmille nautintoa. Rouva Toivola tulee ”kauniimmaksi, eloisammaksi, naisellisesti haluttavammaksi.” Toisaalta hän menettää tyynen rauhallisuutensa: ”Itse elämäänsä ohjaavan kulttuuri-ihmisen sijasta hän oli muuttunut naisellisten intohimojensa ja vaistojensa hallitsemaksi naiseksi.”

Vaimo Riitta odottaa Pietistä joka yö kotiin valmiin aterian kanssa, ja Pietinen korvaa uskottomuutensa Riitalle siten, että kehuu ruokaa. Poliittisesta tilanteesta Pietinen esittää Riitalle lehtien rauhoittavia tulkintoja, joihin ei itse usko.

Pietisen ja rouva Toivolan suhde ei perustu vain seksiin, vaan he ovat mitä ilmeisimmin toistensa vaaliheimolaisia. Silti Pekkanen kuvaa heidän suhteensa osoituksena moraalin yleisestä rappiosta.

Molemmat ovat menettäneet elämänsä hallinnan. Vaikka sota tuotti Pietolalle yksinkertaisia elämyksiä, jotka olivat hänen mielestään hyviä, seksuaalisuus esitetään loppujen lopuksi vaaralliseksi. Henki ja ruumis asetetaan vastakkain.

Pekkanen ei ole kaksinaismoralisti siinä mielessä, että sallisi miehelle sen, minkä tuomitsisi naisella. Päinvastoin, Pietinen kokee itsekin alentuneensa. Mutta hänellä on miehenä muutakin elämää. Sen sijaan kun älykäskin nainen kuten rouva Toivola rakastuu ja antautuu suhteeseen, hänen mieleensä ei enää mahdu muuta.

Pekkasella nainen on enemmän sukupuoliolento kuin mies ja siten alemmalla tasolla – jollei nainen pysy tavoittamattomissa, toivona, mihin rouva Toivolan nimi viittaa.

Kahden naisen loukkuun joutunut Pietinen tuntee, että salailu on väärin ja kunniallista olisi ottaa avioero. Uusi liitto olisi biologiselta kannalta perusteltu. Pietinen ja rouva Toivola ovat ns. elinkelpoisia, kuten tuolloin sanottiin, Riitta ei.

Velvollisuus ja moraali ei siten ole itsestään selvä. Pietisen kannaksi tulee, että ratkaisu ei voi perustua vain biologiaan ja että ihminen on sidottu entisiin ratkaisuihinsa. Vahva ihminen ei voi hylätä heikkoa.

Riitta ei tulisi yksin taloudellisesti toimeen, koska ei kykene ansiotyöhön. Pietinen tuntee olevansa vastuussa vaimostaan, koska tämä on kehittynyt loiskasviksi avioliiton aikana.

Niinpä Pietinen jättää rouva Toivolan. Pietinen uskoo, että vaikka tämä ensin kärsii kovasti hylkäämisestä, tämä tulee selviämään henkisen ryhtinsä ansiosta, jopa ”kokemuksista rikkaampana ja siis inhimillisesti arvokkaampana”.

Avioliitto jatkuu vain muodollisesti, sillä Pietinen päättää palata armeijaan. Tosiasiasiassa hän siis jättää myös Riitan, vaikka tietää, että ilman häntä vaimo kuihtuu. Yhteiskunnallinen velvollisuus voittaa sekä yksilön mielihyvän että yksilön velvollisuuden.

Kaiken kaikkiaan nainen on Pietisen mielestä ”aina eräänlainen ansa, kaikesta antamastaan hän vaati tahtomattaankin vastalahjaksi miehen vapauden”.

Toisessa Pekkasen sodanaikaisessa romaanissa Tie Eedeniin (1942) päähenkilö, urheilijanuorukainen, on ensin vikuroituaan valmis maksamaan tuon hinnan ja sopeutumaan perinteiseen miehen rooliin: ”Hän oli tähän asti ajanut takaa unelmia, nyt hän näki edessään todellisuuden. Pienen kaupungin, jossa hän eläisi ja tekisi työtä ehkä elämänsä loppuun asti. / Jossa hän kantaisi miehen taakkansa ja suorittaisi miehen tehtävänsä, jossa hän kokisi miehen ilot ja ihmisenä olemisen onnen.”

Mies kaipaa takaisin armeijaan

Pietiselle vapaus on aiemmin ollut vapautta käyttää vapaa-aikansa itsensä kehittämiseen. Nyt vapaus on hegeliläistä vapautta alistua välttämättömään ja astua itseä suuremman, kansakunnan, palvelukseen.

”Yksityinen ihminen oli yksinään täysin voimaton näitä saatanan valtoja vastaan.” Sen sijaan upseerina Pietinen ei ole yksin. Armeijan säädökset ”pakottivat pelkurin rohkeaksi, heikon vahvaksi, epäröivän varmaksi päätöksissään. Ne eivät tunteneet armoa ja sääliä, vaan vain tarkoin määritellyt oikeudet ja velvollisuudet. Ne edustivat kaikessa pelottavassa karuudessaan pysyvää ja horjumatonta kaiken särkyvän ja murenevan keskellä.”

Pietisen ratkaisun voi nykyisin nähdä erilaisessa valossa kuin hän itse – ja ilmeisesti myös Pekkanen – sen näki.

Pertti Lassila myöntää koomateoksessa Ja kuitenkin me voitimme, että elämän intensiteetti sodassa ei ollut vain propagandaa, se oli osaksi myös totta. ”Sota oli yksinkertaista ja selvää, armeijan arvot yksinkertaisia, yksilön vastuu vähäinen, syyt ja seuraukset selviä”.

Lassila kuitenkin muistuttaa, että sota oli myös joutilaisuutta ja armeijassa opittiin myös käskyjen kiertämistä. Seurauksensa oli oma-aloitteisuuden puute. Yksilöllinen vastuuntunne heikkeni, vastuu viime kädessä aina ylemmillä. Eli armeijakin heikentää yleistä moraalia, toisin kuin Pietinen uskoo.

Sota myös vei naiset ja miehet erilleen. Hämärtyvä horisontti sijoittuu Pertti Lassilan käsittelemään 1940-luvun lopun kirjallisuuteen, jossa sotaa sinänsä käsiteltiin suhteellisen vähän, jo poliittisista syistä mutta ei suinkaan pelkästään, sillä sotaan oli jo jatkosodan aikana kyllästytty ja rauhan tultua välimatka oli vasta niin pieni, ettei sodasta ollut mahdollista esittää kokonaiskuvaa. Sen sijaan romaaneissa käsiteltiin sotaoloista rauhaan ja siviilielämään sopeutumisen vaikeuksia. Ne esitettiin miehen ja naisen suhteen ongelmien kautta.

Naiset olivat sota-aikana joutuneet tekemään omien töittensä lisäksi miesten työt, vastaamaan asioista itse ja yksin. Monissa 40-luvun lopun romaaneissa kuvataan Lassilan mukaan kriisiä, joka syntyy, kun epäkypsä mies ja itsenäistynyt nainen solmivat suhteen tai menivät naimisiin. Tavallinen elämä, rauhanajan elämä, on ”mutkikasta, arvaamatonta ja vastuullista” ja siksi vaikeampaa. Nainen on oppinut niitä ”älyllisiä ja emotionaalisia vaatimuksia, joiden käsitteleminen on aikuisen elämän edellytys”. Miehellä ei ole rintamalla ollut tilaisuutta tähän.

Niinpä mies alkaa kaivata takaisin sotaan, miesten keskuuteen ja yksinkertaisten käskyjen ja arvojen maailmaan, jossa miehet saavat olla yhtä aikaa sankareita ja vastuuttomia poikia.

Kirjailija pettyi mutta selviytyi

Toivo Pekkanen (1902-57) ei sodan aikana joutunut rintamalle vaan palveli propagandatehtävissä.

Sota oli Pekkaselle hirvittävä pettymys, kirjoittaa Matti Mäkelä Pekkas-elämäkerrassaan Leveäharteinen ajattelija. ”Ensinnäkin se, että Eurooppa ja Suomi sen mukana ajautuivat sotaan, merkitsi Pekkaselle valtavaa pettymystä ihmiseen. Hän jos kuka oli koko sotaa edeltävän tuotantonsa laskenut ihmisen ja järjen ja kehitysukon varaan. Vasta 30-luvun loppupuolella hänen käsityksensä ihmisestä ihmisen järjestä ja eheydestä alkoi murentua, hänkin suuntautui ajan vitalistien oppien myötä yksilön tiedostamattomaan. Niinpä koko sivistyneen Euroopan ajautuminen sotaan, oli Pekkaselle vastoin niitä oppeja, joilla hän oli kirjailijaksi ja  ’jaloksi’ ajattelijaksi tullut.”

”Mutta Pekkanen pettyi toisellakin tavalla sotaan. Talvisodan uhrimieli ei jatkunut jatkosodassa ja jo välirauhan aikanakin näytti siltä, että yhteiskunta palasi ahneeksi, itsekkääksi, sodassa käyneet raaistuivat henkisesti, eivät jalostuneet. Se koe, johon eheytynyt yhteiskunta sodassa joutui, tuotti Pekkaselle pettymyksen.”

Pekkanen kuitenkin selviytyi sodan aiheuttamasta kriisistä, jatkoi kirjoittamista ja pystyi entistä vahvempiin suorituksiin. Hän oppi sodanjälkeisen ”uuden kielen” ja saavutti jopa modernistien hyväksynnän teoksellaan Lapsuuteni.

Kirjallisuutta:

Ahti, Keijo: Toivo Pekkasen kirjailijantie. 1. WSOY 1967.

Halsti, Wolf H.: Talvisodan päiväkirja. Otava 1971.

Lassila, Pertti: ”Min täällä teen, se kaikki kieroon vie”. – Teoksessa Ja kuitenkin me voitimme. Sodan muisto ja perintö. Toim. Lauri Haataja. Kirjayhtymä 1994.

Mäkelä, Matti: Leväharteinen ajattelija. WSOY 2002.

Pekkanen: Länttä kohti. Teoksessa Ajan kasvot. Teokset VII. Muistopainos. WSOY 1958.

Pekkanen, Toivo: Hämärtyvä horisontti. Teokset IV. Muistopainos. WSOY 1958.

Pekkanen, Toivo: Tie Eedeniin. Teokset IV. Muistopainos. WSOY 1958.

Waltari, Mika: Isästä poikaan. Romaani kolmen sukupolven Helsingistä. Tekijän lyhentämä uusintapainos Helsinki-trilogiasta Mies ja haave, Sielu ja liekki ja Palava nuoruus. 4. p. WSOY 1986.

Freud-sitaatti on lainattu Heikki-Aittokosken artikkelista Euroopan koossapitävä liima. Helsingin Sanomat. 2016. Vuosi kuvina. Verkossa nimellä Optimismi on Euroopan koossapitävä liima