Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 1

Nahkapeitturien linjalla on Paavo Rintalan sotanäkemyksen synteesi.

Romaaniparin (I 1976, II 1979) henkilögalleria on poikkeuksellisen laaja. Henkilöinä on sotilaita ja siviilejä, upseereita ja rivimiehiä, sivistyneistöä ja kansan ihmisiä. Samaten henkilöt asuvat eri puolilla Suomea, ja sotilaat taistelevat eri rintamilla.

Sivistyneistö väittelee tulevasta sodasta

Romaaniparin keskiössä on kaksi sukua. Kirjailijan vaimon suku Pihkalat ja Gummerukset ovat esikuvia Kumeloiden suvulle, joiden esi-isät ovat olleet vuosisatoja pappeja ja virkamiehiä. Sukunimi oli alun perin Kumelius.

Kumelat esitellään Helsingin upouudella stadionilla 16. toukokuuta 1938, jolloin vietetään valkoisten voitonpäivää eikä armeijan 20-päivää kuten oli ollut tarkoitus, jotta vanhat rajalinjat painuisivat unohduksiin.

Vaikka Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua, varakas on vain agronomi Ake, joka on nainut Vuoksen hovin tyttären.

Lassilla ja hänen Susanna-vaimollaan on neljä lasta, mutta perheen ja kotiapulaisen on mahduttava kolmen huoneen, alkovin ja keittiön asuntoon, vaikka Lassi on liikunnan alalla kansainvälinen kuuluisuus.

Lassi omistaa intohimolleen virkatyön lisäksi myös vapaa-aikansa. Nuoruudessaan hän on jyrkimmin irtautunut pappissuvun perinteistä ja omaksunut pakanallis-hellenistiset ihanteet.

Päivällisillä Lassin kotona puhutaan sodasta, jonka tuloon Ake uskoo yhtä varmasti kuin uskoi 1917. Ake oli myös lähdössä Mäntsälään 1932.

Ake puhuu bolsevismin vaarasta, mutta Lassin mielestä Neuvostoliitolla on tarpeeksi tekemistä omassa maassaan.

Susannan veli Henri Mustamäki, jääkärieverstiluutnantti joka on paperiteollisuuden palveluksessa, toivoo rauhan jatkuvan, koska tuntee Suomen armeijan puutteellisen varustelutilanteen. Armeijan johto ei ole uskaltanut kertoa todellisia tarpeita poliitikoille.

Lassinkin mielestä armeija on ajastaan perässä. Se valmistautuu yhä hyökkäykseen eikä puolustukseen. Lisäksi Lassia kismittää, että Mannerheimin seurueessa on vain harvoja, jotka ovat edenneet huipulle vain omalla työllään ja lahjakkuudellaan. Sen sijaan edellytyksenä on ollut syntyperä, keskinkertaisuus, sopeutuminen kesylle tasolle ja samojen ennakkoluulojen omaksuminen.

Kolmas veli, teologian professori Hessu on outo lintu Suomessa, pasifisti ja liberaali. Suku pitää häntä hassahtavana kuten nimikin ilmaisee. Kollegoiden mielestä hän ei tiedä, mitä sopii sanoa ääneen ja mitä ei. Syyksi kertoja selventää, että hänestä puuttuu tekopyhyys.

Vanhapoika Hessu huomioi ainoana Lassin teini-ikää lähestyvän kuopuksen Johannan, jota isommat lapset kiusaavat ja isä laiminlyö.

Johannan nimi merkitsee ”Herra on armollinen”. Johanna ja Hessu päättävät yhdessä toivoa, ettei sotaa tule.

Jo varhain havaittiin henkilöiden yhteydet Tolstoin Sodan ja rauhan henkilöihin. Hessu tapaa rintamalla kansanmiehiä kuten Pierre Bezuhov, Hessun rakkauden kohde Anni Berg etsii henkisiä arvoja ruhtinatar Marian tavoin, Johanna säteilee elämäniloa ja odottaa rakkautta kuten Nataša Rostova, Johannan Jussi-veli muistuttaa käytännöllistä ja epäideologista Nikolai Rostovia.

Nahkapeitturien suku epäilee vouhotusta

Kirjailijan omaan sukuun pohjautuvat ”kansaa” edustavat Nikut ja Harjulaiset. Heidät esitellään äitienpäivänä 1939 Antreassa.

Yhdeksänvuotias Peni Harjulainen joutuu mummonsa kanssa metsässä keskelle suojeluskunnan harjoituksia – yksi teoksen teemoista on rintamalinjojen väliin joutuminen. Peni tulee nimestä Benjamin eli onnen poika, joksi Jaakob muutti kuolevan Raakelin ehdotuksen Ben-Oni eli murheen poika. Tunnettuna koiran nimenä Peni yhdistyy myös luontoon ja siten viattomuuteen.

Mummo Eeva Maria Niku on saanut nimensä Raamatun kahdelta kantaäidiltä kuten Mummoni ja Mannerheim –trilogian Eeva Maria Kustaava Kynsilehto, o.s. Mämmö.

Penin vaari Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari, ja romaanin nimi viittaa tämän arvoihin, ei niinkään työläisten kuin käsityöläisten. Etunimi Vihtori tulee latinan sanasta ”victor” eli voittaja, on ironinen, koska kyseessä on entinen punakaartilainen.

Vihtori on osallistunut kapinaan punaisten puolella, mutta kovin ideologinen hän ei silloinkaan ollut, vaan epäillyt liikaa vouhotusta: ”menee tuohiperseitten aatteeksi, että tosta ei hyvää seuraa”.

Vihtori ei hyväksy valkoista historiantulkintaa: ”Ympärysvallat sen soran voitti. Loppukesästä. Ei meirän valkoiset. Saksansa kanssa.” Suurin osa punaisista vapautettiin syksyllä 1918 länsivaltojen vaatimuksesta.

Perheen pojista tavataan tässä vaiheessa Ensio, joka on keski- ja kauppakoulun käynyt osuuskaupan konttoripäällikkö.

Eno kertoo Penille vuonna 1918 tapetusta venäläisestä sotilaasta Boriksesta. Paavo Cajanderin runon Isänmaalle ensimmäisen säkeistön ensimmäinen säe kuuluu ”Yks voima syömmehen kätketty on” ja viimeinen säe ”Isänmaa on sen nimi”, mutta Ensio on muuttanut jälkimmäisen muotoon ”Ihmisen jälki on sen nimi”.

Ensio siis asettuu vastustamaan ajan tapaa, että kansallisuusrajat jakavat ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Tärkeintä on olla Boriksen kaltainen ”hyvä ihminen”. Boris elää niin kauan kuin muisto hänestä säilyy.

Perheen tytär Aino, Penin äiti, on terveyssisar ja naimisissa maatalousneuvoja Otto Harjulaisen kanssa.

Ottoa harmittaa, ettei hän saa ”suulaita” mutta ”ajattelultaan jähmeitä” karjalaisia innostumaan uusista viljelykasveista ja -menetelmistä. Koska sen enempää Otto kuin vaimon suku eivät ole alun perin karjalaisia, Karjalaa ei katsella kritiikittä paratiisina.

Toisaalta ei salata, että syytä on Otossakin: karjalaiset pitävät suorapuheista, jutustelua turhana pitävää keskisuomalaista miestä tylynä.

Aleksis Kiveä ihaileva Otto ei lannistu: ”Pitää vain yrittää iloisin mielin. Niin kuin Jukolan Jussi.”

Elokuussa 1938 kahden suvun edustajat ovat olleet lähellä toisiaan. Antrean sokeritehtaan koneet asentaneet tšekkiläiset yrittävät saada paikkakuntalaiset tajuamaan Hitlerin olevan vaara koko Euroopalle. Paikkakuntalaisille asia on liian kaukainen, Ake kieltää puheet ”bolsevistisena kiihotuksena”.

Lukijan tehtäväksi jää tehdä päätelmä: tuomitessaan myöhemmin Ruotsin siitä, ettei se auttanut Suomea talvisodan aikana, suomalaiset ovat autuaasti unohtaneet, etteivät hekään turvassa ollessaan halunneet auttaa muita maita.

Idealistinen Hessu ja kyyninen Eetu

Yksi romaanin ensimmäisen osan jännitteitä on idealistisen, joskus suorastaan lapsenomaisen Hessun ja hänen kyynisen velipuolensa Eemil ”Eetu” Kumeliuksen välinen.

Eetu on entinen diplomaatti, eronnut ja lapseton. Halvauksen jälkeen Eetu änkyttää, mutta edelleen järki leikkaa ja naiset kiinnostavat.

Siinä missä Lassi Kumela perheineen edustaa syksyllä 1939 kotirintaman uskoa, ettei sota syty, Eetulla ei ole illuusioita suurvaltojen valtapolitiikasta. Niinpä hän kannattaa Paasikiven ja Mannerheimin tavoin myönnytysten tekemistä Neuvostoliitolle. Ainakaan neuvotteluja ei saisi päästää katkeamaan.

Talvisodan aikana Hessu opastaa ulkomaisia lehtimiehiä Kannaksella. Nämä saavat myös haastatella vankeja. Wolf H. Halstin mukaan vangit ei ymmärtäneet sodan syytä eivätkä uskoneet oman maansa propagandaan.

Sen sijaan Rintala on valinnut poikkeuksellisen tapauksen, eliittiyksikön poliittisesti sitoutuneen sotilaan. Kun tämä sanoo, ettei Neuvostoliitto halunnut sotaa, Hessu tulee samaan tulokseen: ”Ei Neuvostoliitto tainnut tätä sotaa haluta. Kyllä me suomalaiset sen tähän pakotimme menemällä ainakin puolitiehen vastaan sodan tiellä.”

Sodan syynä on siis lähinnä Suomen taitamaton ja jääräpäinen ulkopolitiikka. Hessu siis tulee samaan tulokseen kuin presidentti Kekkonen puheessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlissa syksyllä 1973.

Hessulta on unohtunut Clausewitzin lause, että hyökkääjä tahtoo aina rauhaa ja ottaisi mielellään haluamansa ilman sotaa.

Mutta kun sotaan on jouduttu ja Kuusisen nukkehallitus on perustettu, sota on yksiselitteisesti oikeutettu puolustussota. Pasifistikin voi hyvällä omallatunnolla tarttua aseeseen. Jos ei siihen kykene, on syytä lähteä Tukholmaan ”myötätunnon mannekiiniksi” kuten Eetu ja Hessu.

Sotilaallisen alkumenetyksen aikana vain kyyninen Eetu pysyy maan pinnalla. Hän lainaa F. E. Sillanpäätä teoksesta Rakas isänmaani ”Mi…minä kuulun taikauskoiseen kansaan. Minä pelkään toivorikkautta” ja kommentoi, että Sillanpää ”oli nähnyt kansalaissodan aikaiset punikkien toiveet ja niitten lopun. Maattoman kansanosan suuret odotukset. Ja odotusten lopun. Ja sitten valkoisten voittajien kauniit unelmat ja niitten lopun: hillittömän vihan.”

Rauhanehdotkaan eivät hätkäytä Eetua: ”Ei nämä ole niinkään pahat rauhanehdot kuin Pikkuvihan jälkeen.”

Eetu jopa päättelee: ”Ei ve…venäläisillä olut näemmä ta…tarkoituskaan kaapata koko Suomea. Me vanhat sprengtportenilaiset oltiin sittenkin oikeassa”.

Tässä Eetu tekee saman klassisen virheen kuin presidentti Kekkonen puhuessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlassa syksyllä 1973. Ei myöhemmistä tapahtumista voi tehdä päätelmiä toimijoiden aikeista edeltävien tapahtumien aikana. Rauhanehtojen perusteella voi yhtä vähän päätellä, mikä Neuvostoliiton suunnitelma oli marraskuun 1939 lopusta tammikuun loppuun 1940, kuin talvisodan perusteella voi päätellä Neuvostoliiton aikeita syksyn 1939 neuvotteluissa. 

Nuoret saavat anteeksi hölmöydetkin

Aken poika Leo ja Lassin poika Jussi ovat irtautuneet isiensä äärioikeistolaisista mielipiteistä. Ensossa insinöörinä työskentelevä, vasta perheen perustanut Leo on ehtinyt muodostaa oman maailmankatsomuksensa.

21-vuotiasta Jussia ”ei vain kiinnosta”. Kertoja toteaa, että kyseessä on ”luonnollinen biologinen prosessi”. Nuorten ”oli saatava itse muodostaa käsityksensä asioista, erehtyä ja korjata erehdyksensä. Vain ne jotka jäivät epäitsenäisiksi elämänsä loppuun saakka, saattoivat nuorukaisina alistua isiensä maailmankuvaan.” Tässä lienee Rintalan kommentti myös 60- ja 70-luvun sukupolvien ristiriitaan.

Muuten Jussissa on vielä nulikkamaisuutta. Reservin vänrikki harmittelee, että voi jäädä keltataudin takia sodasta pois. Kun Hessu lohduttaa: ”Ei ne kuule nuoria vänrikkejä tänne jätä”, Jussi ilahtuu tajuamatta Hessun tarkoitusta: ”Nuorten joukkueenjohtajien hölmöllä innolla sitä sotaa käydään.”

Hessu antaa nuorten ”pitää kuvitelmanne. Hölmötkin. Tehän sitä ensiksi joudutte todellisuuden kanssa vastatusten, jos sota puhkeaa. Eiköpähän todellisuus puhuttele teitä. Omalla äänellään.”

Sotapropagandan valtaan joutuu Johannakin. Hän kutoo käsineitä, joissa on peukalon lisäksi liipasinsormi, ja sanoo: ”Nyt täytyy kaikkien taistella, jokaisen omalla paikallaan, [- -]  Jumala auttaa meitä voittoon, jos me sitä itsekin kovasti tahdomme ja osoitamme sen teoillamme.” Hessun mielestä Johanna ei ”ollut voinut itse tulla moisiin ajatuspinttymiin omalla päällään, vaan oli joko kuullut tai lukenut jostain”.

Rintaman todellisuus

Sota alkaa niin epädramaattisesti, ”arkisesti ja huomaamatta, että luutnatti Leo Kumela ajattelee: ”Ei kai sota voi alkaa tällä tavalla. Saappaat kastuvat. Olisi pitänyt panna kumiterät.”

Yöjunalla Helsingistä Kannakselle tullut Hessu näkee lehmiä ajavan puolikasvuisen tytön itkevän. Tämä lienee Rintalan vastalause legendalle, että kaikki evakot käyttäytyivät rauhallisesti.

Taisteluja kuvataan monipuolisesti. Vänrikki Jussi Kumela joutuu hämäläisten reserviläisten kanssa Tolvajärvelle.

Jussia arastuttaa, uskovatko perheelliset miehet häntä. Näin näyttää ensin käyvänkin, kun syntyy pakokauhu. Jussi jää yksin paikalleen valmiina kuolemaan, mutta neljä keski-ikäistä sekatyömiestä ei jätä nuorta poikaa pulaan. Tämän jälkeen Jussi löytää oikean otteen suhteessa miehiinsä.

Aluksi Jussia järkyttää tuttujen miesten kaatuminen. Sitten seuraa vielä suurempi järkytys: polkupyöräpataljoona marssitetaan jään yli, jotta Pajarin vahvennettu komppania voi tehdä koukkauksen vihollisen selustaan.

Kertoja näkee laajemmin, saman minkä komentajat Talvela ja Pajari: jollei vihollista saada pysäytetyksi Tolvajärvellä, koko Laatokan Karjalan rintama romahtaa.

Armeijaan palanneen everstiluutnantti Henri Mustamäen mukana päästään armeijakunnan esikuntaan Viipurin lähelle. Paikalla on myös Hessu, johon kartalla näkyvä Mannerheim-linja tehoaa. Upseerit tietävät, miten heikko se on. Mutta kertojan mukaan se kesti parhaiten juuri siellä, missä se oli heikoin.

Eräässä Summaan sijoitetussa komppaniassa on lähettinä alikersantti Ensio Niku, joka eksyy ja kokee harhaillessaan ”yhdeksännen eli viimeisen piirin”. Tässä viitataan Danten Jumalaisen näytelmän helvettiin. Vaikutteita lienee antanut myös Pentti Haanpään Korpisotaa, jossa sotamies Puumi eksyy, hiihtää ympyrää ja joutuu umpiväsyneenä elämän ja kuoleman välimaastoon.

Upseerit ja miehet, selusta ja etulinja

Upseerien ja miehistön erilaista mentaliteettia kuvataan junassa Tolvajärvelle. Jussi ei viihdy suojeluskuntaan kuuluvien upseerien pariin ja siirtyy joukkueensa vaunuun. Siellä sotilaat santsaavat puolikypsää kaurapuuroa, jota upseerit ovat hylkineet.

Tässä lienee annos romantisointia: jopa Kalle Päätalon tapaiset tukkijätkät purnaavat Ahdistetussa maassa purnaavat armeijan huonosta ruuasta.

Hessulle kerrotaan Summassa, että komppaniassa on Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos sodasta yleensä palaa.

Hessu huomaa Leon komppaniassa, että etulinjan upseerit olivat ”reserviläisiä. Yhtään kullanväristä ruusuketta ei näkynyt, kaikki upseerinmerkit olivat hopeisia. Mutta tämä olikin etulinjan pataljoonia, tänne saakka ei riittänyt aktiiviupseereita.”

Alikersantti Ensio Niku tuumii: ”Tuntui kuin tämä yhteiskunta olisi pidetty piilossa rauhanajan Suomessa. Täällä johtopaikkojen vastuutakin pitivät ihan toiset miehet. Siviilielämän pomomiehiä ei näkynyt tai jos jokunen olikin, hän oli samaa porukkaa ilman etuoikeuksia.”

Käytyään etulinjassa Hessu tulee ”reservidivisioonien alueelle. Täällä näkyi jälleen kultaruusukkeisia upseereita. Miestenkin lumipuvut olivat hohtavan valkoisia. Tykistön jyly kuului vain etäisenä kumuna. Täällä oli kokonaan toinen maailma. Hessu ajatteli, että päähenkilöt olivat siellä, mistä he tulivat, etulinjassa.

Mutta Mannerheim-linja oli täällä, se linja jonka suuri yleisö ja kotiyleisö tiesi. Etulinjan miehet kuuluivat johonkin toiseen maailmaan josta ei paljon tiedetty. Siellä oli enemmistönä Suomen köyhälistö. Se puolustautui, paradoksaalista kyllä, maapallon sosialistisen valtion hyökkäystä vastaan. Siellä poikien sukupolvi nyt taisteli keskenään. Heidän isiensä sukupolvi, vuosisadan alun työväenliikkeen miehet, olivat yhdessä pyrkineet rauhaan ja kansainvälisyyteen.”

Kuunnellessaan selustan ”upseereitten pikkutärkeää motkotusta” Hessu vertaa Leon komppaniaan, jossa ”ei ollut noita pikkuporvarisieluja. Ei ainuttakaan virkamiesupseeria. Siellä henkikin oli aivan toinen kuin täällä, selustassa, jossa nuo kapitulantit todella loivat armeijan hengen. Olihan Öhqvist toisaalta huomauttanut: ’Sitä enempi yltiöisänmaallisuutta ja kansalliskiihkoista suvaitsemattomuutta, mitä alemmas upseerikunnassa mennään.’ Sieltä, jossa maan elämästä ja kuolemasta parastakin aikaa tunti tunnilta kamppailtiin, sieltä onneksi puuttui tämä ’armeijan henki’. Siellä oli tihentymänä sekatyömiesten, pienviljelijöitten, sotamiesten henki. Ja hyvä niin, sillä heillä oli pääosa tässä kohtalon kamppailussa.” 

Hessun juuri sodan alkua junassa tapaama kapteeni vastaa kysymykseen sotilaiden hengestä näin: ”Pojat on kyllä lujat. Ja henki, sen vaistoo, ei siinä mitään. Se on niin kuin johtoajatus että kattotaan ensin. Että ei tästä niin vain mennä, sano Hyvämäen kerjäläinen. Vaikka kerjäläisiltä näytetäänkin – siellä ei oo kuulkaa edes kunnon vaatetta pojilla päällä – ei sentäs olla Puolan ratsuväkee. Muusta mä en sitten tiedä. Ei siellä ainakaan kukana sillai uhoo ku Helsingissä.” 

Rintala arvostaa 5. divisioonaan komentajaa Selim Isakssonia, joka on kokonaan vailla illuusioita eikä hairahdu edes joulukuun menestysten jälkeen ”uskomaan ihmeisiin. Siinä mielessä hän oli kenties lähempänä tavallista sotamiestä kuin yksikään toinen Kannaksen divisioonan komentajista. Hän näki sodan muuttuvan päivä päivältä toivottomammaksi.” Ylempänä karsastetaan Isakssonin pessimistisiä raportteja, mutta omat sotilaat eivät kaivanneet ”konventtitason reippautta”.

Uskonnon lohdutus

Esikunnassa Hessu tapaa uskovaisen viestikapteenin, joka arvostelee liian innokkaasti julistavia sotilasappeja: ”Rintamajoukoissa juur sanajulistuksen tehtävä olis saada väsyneet miehet levähtämään Jumalan sanan äärellä. Ei muu.”

Kapteeenin mielestä ”kristityn tulee ymmärtää, ettei kuolema ole vain hävittävä voima, vaan ovi, se ahdas portti, josta Kristuksen sovittama ihminen astuu sisälle johonkin täydellisempään, katoamattomuuteen.” 

Nähdessään esikunnassa kartalla Mannerheim-linjan Hessu pitää sitä ensin suojaavana muurina, mutta Henrin kehottaa häntä katsomaan tarkemmin:

”Se ei ollut mikään ’ahdas portti’ vaan koko Kannaksen levyinen laaja väylä, Hessu käsitti. ’Tuoko se nyt olikin sitten se ”ovi jonka kautta ” – niin kuin kapteeni oli äsken puhunut – Kristuksen verellä sovitetut astuisivat sisälle katoamattomuuteen. Se se oli. Mutta siitä astuisivat sisälle muutkin, sovittamattomatkin. Yhtä lailla. Kaikkien Suomen paikkakuntien miehiä sopisi paljon käymään tuosta sisälle – yhdessä venäläisten kanssa – kuoleman valtakuntaan.”

Tavallisilla sotilailla, varsinkin vanhemmilla, on ”hengellisen turvallisuuden kokemuksen tarve”, ja Hessu joutuu pitämään kenttähartauden.

Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Rintalan sotilaille uskonnon suoma lohdutus on tärkeä eikä kirjailija sitä ivaa eikä ironisoi.

Tässä Rintala on Linnaa lähempänä kuvaamansa ajan ihmisiä, varsinkin maalta kotoisin olevia. Mutta kuten Hannu Raittila toteaa, tässä on yksi syy miksi Tuntemattoman sotilaat tuntuvat nykylukijasta moderneilta, kun sen sijaan Antti Tuurin Talvisodan ”veisaavat ja isänmaalliset talonpoikaissotilaat tuntuvat vierailta”.

Kotirintama heittäytyy illuusioon

Jos rintamalla vallitsee realismi ja jopa pessimismi, alkuvoitot saavat kotirintaman heittäytymään illuusioon.

Siviilien usko armeijan voittamattomuuteen on näiden mielessä eri osastossa kuin se, ettei rintamalla taistelevia omaisia ja tuttavia ole pidetty mitenkään erikoisina: ”Kotona ei omaa poika osattu kuvitella voittamattomaksi, mutta se linja jolla tämä oli Suomea puolustamassa, se oli paljon etevämpi ja parempi kuin näiden ryssänpirujen sotiminen, se oli voittamaton. Se oli Mannerheimin linja. Siitä koko maailman lehdetkin kuuluivat puhuvan.

Suuren talon vähäinen renkipoikakin joita vielä kesällä oli pidetty nahjuksena, oli talonväen muistumissa noussut säätyään ylemmäs: taisteli siellä Mannerheim-linjalla.”

Lev Sestovin mukaan Tolstoin Sodan ja rauhan parhaatkin henkilöt ”juttelivat sodasta niin kuin muutkin ja liioittelivat tahtomattaan sen aiheuttamaa murhetta” ja olivat vilpittömiä vain puhuessaan huolestaan läheistensä kohtalosta.

Rintalan kärkevin arvostelu kohdistuu kotirintaman ylä- ja keskiluokan miehiin, jotka tuhlaavat aikaansa kannujen valamiseen, vaikkeivat voi mitenkään vaikuttaa asioihin.

Sen sijaan naiset keskittyvät konkreettisiin tekoihin. Huolimatta pommituksista ”Helsinkiin jääneillä naisilla oli kevyt olo”. Toisin kuin normaalisti kaamosaikana ”Kukaan ei puhunut mielenmasennuksestaan. He olivat aamusta iltaan kiinni työn touhussa silmät kirkkaina, mieli tyynen päättäväisenä.”

Lassin ja Susannan vanhin tytär Leena sekä Henri Mustamäen vaimo Minna ja tytär Ellen työskentelevät 12-14 tuntia vuorokaudessa Kalastajatorpalle perustetussa sotasairaalassa. ”Vain uskomalla illuusioon he saivat pidetyksi yllä todellisuuden.” 

Realistinen Susanna sanoo miehelleen: ”Jos minä antaisin ajatukselleni periksi, itkisin koko yön, kun poika lähtee eikä tiedä palaako takaisin. Mutta minä kieltäydyn ajattelemasta tulevaisuutta. Nyt aletaan elää päivä kerrallaan.”

Kirkkonummelle evakkoon päässyt Susanna tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Yläluokan naisia edustaa Hessun rakkauden kohde, jatkuvasti uskottoman hienostoasianajan vaimo Anni Berg, joka työskentelee Punaisessa Ristissä ja Valtion tiedotuskeskuksessa. Ulkomaisten toimittajien kanssa keskustellessaan hän huomaa tavanneensa ”kansaa” lomamatkoilla Ranskassa ja Italiassa. Sen sijaan Suomessa hänellä ei ole yhteyksiä tavallisiin ihmisiin, ja hänen käsityksensä ”kansasta” on edelleen Edelfeltin, Järnefeltin, Sibeliuksen ja Gallen-Kallelam 1800-luvulla luoma.

Kansainvälinen lehdistö luo talvisodan myytin

Kansainväliset lehtimiehet päästetään taistelukentälle ”vasta sen jälkeen kun taistelu on käyty, suomalaisten jäljet siivottu ja vain venäläiset kaatuneet ja jäätyneet jätetty paikalle.” Niinpä he joutuivat kirjoittamaan juttunsa Helsingissä tapaamiensa ”asiantuntevien tahojen” perusteella.

”Niin alkoi syntyä myytti suomalaisesta sotilaasta”, jota ”Helsingin herrat” olivat rauhan aikana kutsuneet ”’huligaanin, punikin pennun ja yhteiskunnallisesti levottoman aineksen’ epiteeteillä'”, samoin kuin myytti ”Pohjolan Maginotista, Mannerheim-linjasta jossa oli kuulemma – erittäin skandinaavisten tietojen mukaan – jopa ’tuhansia bunkkereita’.” 

Anni saa luettavakseen artikkelin, jossa suomalainen rintamasotilas oli ”suksiinsa kiinni kasvanut, puissa kiipeilevä, ’puukoutaan’ heiluttava arktinen kummitus, pikemmin eläinmaailman olio kuin ihminen. Mutta lumimiesmäisyydestään huolimatta hän oli perehtynyt nykyaikaiseen tekniikkaan niin paljon että osasi itse valmistaa ’incendiary grenates’ jolla poltti vihollisen tankkeja. Konepistoolista jolla tämä olio yksin tuhosi satoja vihollisia ajaessaan nämä sitä ennen suksillaan yhteen kasaan lumen peittämässä metsässä – Danten Infornon suomalaisessa sovellutuksessa: lumen ja jään ikuisessa helvetissä – kuin karjalauman [- -]”

Sotienvälisen henkisen ilmaston kritiikki

Tolvajärven taistelun yhteydessä kertoja katsoo taaksepäin: kun kareliaanit hakivat 1800-luvulla Karjalasta innoitusta taiteeseensa, itsenäisyyden aamussa Vienaan ja Aunukseen marssivat jääkärit, joukossa Talvela ja Pajari, ”ottamaan väkisin, ryöstämään ja murskaamaan”.

Samanlaista kritiikkiä tulee myös henkilöiden suulla. Aivan kuin olisi lukenut etukäteen Raoul Palmgrenin Suuren linjan (1948), Leo katsoo, että itsenäisyyden aikana on lahotettu 1800-luvun perintöä. Leon itsekritiikin ansiosta Ensio voi väittää vastaan: eihän kaikki sentään riippunut ”suurmiehistä”. Ja itsenäisyyden aikana on tapahtunut kehitystäkin, muuten Ensio olisi kelvannut vain Leon sotilaspalvelijaksi.

Kertoja toteaa että ”isoisiemme ja isiemme sukupolvi ei kavahtanut kuolemaa”, sillä kansanmiehet eivät olleet tottuneet antamaan elämälleen suurta arvoa. Päästyään kansakoulusta 12-vuotiana he olivat tottuneet tekemään ”raskasta työtä ja pienellä palkalla aamuhämäristä illan pimeään. [- -] Siviilissä metsätöissä oli monesti ollut rasittavampia päiviä.” Moni miehistä koki ensimmäisen kerran elämässään, että perheen säännöllinen toimeentulo oli turvattu.

Silti on hiukan vaikea uskoa että köyhyyden rinnalla vihollinen oli ”kevyt asia: se saattoi korkeintaan tappaa.”

Ilmeisesti välinpitämättömyys kuoleman suhteen johtuu osaltaan viimeisten päivien apaattisesta uupumistilasta.

Todellinen talvisodan henki

Talvisota yhdistää kansan yhteiskunnallisten kuilujen yli, mutta ei sillä tavoin kuin kotirintaman propagandassa esitetään.

Summassa luutnantti Leo Kumelan ja alikersantti Ensio Nikun pystyvät puhumaan avoimesti ja vaihtamaan kokemuksia. Sellainen ei olisi ollut mahdollista rauhan aikana. Ei vain siksi että he eivät olisi edes kohdanneet, vaan siksi että siviilissä Ensio kärsi alemmuudentunteesta, joka sai hänet torjumaan esimiesten lähestymisyritykset.

Sen sijaan Leo ei rintamalla pääse täysin irti sivistyneistön kansaa kohtaan tuntemasta syyllisyydestä ja säälistä, joiden Aleksandr Solženitsyn sanoo Vankileirien saaristossa estäneen todella ymmärtämään kansaa: ”Sääli käytti menneisyyden jaloja surunvalittelijoita (kaikkia valistajia!) ja sääli myös heidät sokaisi! Heitä raateli huono omatunto siitä, etteivät he itse olleet jakaneet kovaa osaa, ja niinpä he katsoivat velvollisuudekseen kolminkertaisesti huutaa epäoikeudenmukaisuudesta mutta samalla laiminlöivät sekä alempien että ylempien – kaikkien – ihmisluonteen perusteellisen tarkastamisen.” Vasta leirissä sääli suli pois, kun kohtalo oli kaikilla sama.

Paradoksaalista kyllä, vaikka Rintala purkaa virallista talvisodan myyttiä, hän tulee rakentaneeksi uuden. Mannerheimin linjan sijalle tulee romaanin nimen mukaisesti nahkapeitturien linja.

Mutta kuten Ensio toteaa, sivistyneistöä ja kansaa yhdistävä kokemus jää taisteluhautoihin: ”Meillä joilla on yhteinen aaltopituus toisiimme yli luokkarajojen, mehän kuollaan tänne. Ne siellä rintaman takana, siviiliyhteiskunnassa, nehän sitä tarvitsisivat.  Mistäpä ne sen saisivat. Todistajat jäävät tänne.”

Ironia Ruotsin avusta

Rintala kuvaa viiltävän ironisesti ”myötätuntoisten” ruotsalaisten suhtautumista Suomeen ja Suomen auttamiseen.

Eetu tiivistää: ”Ta…tavallinen suuri kansa täällä ajattelee ni…ninku Tukholman tervakaupan monopolistit 1700-luvulla: ne suomalaiset, a…alhaisempaa sakkia. [- -] Ja tämä he…herrasväki, ne pitää meitä siirtomaanaan ni…niinku ennenki.”

Eetun arvio Suomen yläluokkaisten ruotsalaisten todellisista motiiveista on tyly: ”So…sotaa ne haluaa. 1700-luvun ha…hatut sano että menköön koko Suomi kunhan Ru…Ruotsi saa sodan. Nämä ovat vielä hurjempia. Nä…nämä sanoo että menköön koko Ruotsin kansa ku…kunhan me saadaan sota ja sosialistit pois valtion johdosta…” 

Raivo Ruotsin ”petoksesta”

Summan murruttua ”silmitön raivo” kauttakulun kieltänyttä Ruotsia kohtaan saa kotirintamaa latautumaan viimeiseen ponnitukseen. Kertojan mukaan vain ”sinisilmäisyys” ja luottamus ”asiansa oikeutukseen” antaa naisille voimaa lähettää rintamalle 17-vuotiaat poikansa ja yli 44-vuotiaat miehensä ”hyökkääjän pysäyttämiseen ja kunnialliseen rauhaan luottaen”.

Nykyhetkestä katsoen naisten käytös näyttäytyy suorastaan psykoosina. Mutta kansallisen hätätilan aiheuttamaa kollektiivista hätätilaa ei voi arvioida normaalielämän mittarilla.

Kuvatessaan vastaavaa tilannetta teoksessaan Moskova 1941 Rodric Braithhwaite katsoo nostoväkirykmenttien täyttäneen tehtävänsä: viivyttämään vihollista tarpeeksi kauan, ennen kuin Siperiasta tulleet divisioonat saapuivat paikalle.

Kylmästi Braithwaite toteaa, että sodanjohdolta vaaditaan armottomuutta. Ranskasta se keväällä 1940 puuttui ja maa luhistui.

Puolustus piti loppuun asti

Vaikuttavasti kuvataan, miten sekä talvi- että jatkosodassa Äyräpäästä ja Vuosalmesta tuli joukkohauta, jonka yksi uhri on Otto Harjulainen.

Silti ”rintama ei luhistunut. Suomalaiset yksiköt kaatuivat, kuluivat loppuun, mutta taistelivat viimeiseen asti eli siihen saakka että rauhanneuvottelut saatiin käyntiin.” Hyökkääjä ei pystynyt pakottamaan Suomea ehdottomaan antautumiseen, sillä ”Sekatyömies, reservin sotamies, piti valtin käsissään vielä kuoleman hetkelläkin puristaen sitä lujasti kouraansa.”

Haavoittunut Leo pohtii keväällä sairaalassa Norjan nopean luhistumisen syytä, siellähän oli vahvemmat linnoitukset kuin Kannaksella ja maasto luotu puolustukseen. ”Meillä ei ollut muuta kuin kansalliskiihkoinen uho itää vastaan”. Siitä esimerkkeinä on aiemmin siteerattu Uuno Kailaan runoja Rajalla ja Ceterum censio, joille kansan miehet ovat aikoinaan hymähdelleet ”herrasväen vouhotuksena”. Oliko se sittenkin ”parempi kuin ei mitään”, Leo miettii eikä ole enää varma, että isä Ake oli ollut ”kokonaan väärässä”.

Erilainen kokemus rauhasta

Rauhankin tultua kotirintamalla jatkuu se talvisodan henki, joka on propagandan, tietämättömyyden ja illuusioiden luoma, erilainen henki kuin rintamalla vallinnut realismi. Aken tapaiset kotirintaman strategit eivät hyväksy rauhaa, koska armeija oli ”voittamaton”.

Sodasta selvinneet sotilaat kuten Leo eivät pysty välittämään kokemustaan, että joukot olivat lopussa. Jussikin ihmettelee, miksi Mannerheim-linja murtui, olisihan luullut että bunkkereissa on helppo sotia.

Leoa vaivaa pitkään kipujen lisäksi masennus. Henkisesti hän on edelleen sodassa ja poissaolo varjostaa myös perhe-elämää.

Sodan voittajat ja häviäjät

Alun teema rintamien välissä olosta toistuu, kun Peni ja Aino ovat evakossa Saarijärvellä jossa evakkopojat joutuvat vastakkain isäntäväen poikien kanssa. Peni ”oli toisaalta näitä samoja, jotka nyt lähestyivät nurkkausta ja kohta löisivät, mutta hän oli myös noita, joita kohta lyötäisiin. Hän oli molempia. Välissä.”

Koska Oton ja Ension ruumiit ovat jääneet kentälle, Aino ei pysty uskomaan heidän kuolemaansa. Konstantin Simonovin runon Kunhan odotat tavoin Aino uskoo voivansa maagisesti aikaansaada sen, että aviomies palaa. Torjuttu suru ilmenee kuitenkin psykosomaattisesti astmana.

Evakkona Oulussa Ainoa painaa lisäksi sosiaalisen aseman romahdus. Ironiseen sävyyn Rintala kuvaa, miten Penistä ollaan ”kansan eheyttämisen” nimissä tekemässä paremman väen hyväntekeväisyyden maskottia. Mutta äiti Aino ei suostu antamaan poikaansa kasvatiksi: ”Jääköön vaikka kerjäläiseksi, mutta jääpähän ainakin minulle.”

Tämä juopa sodan voittajien ja häviäjien, propagandistien ja läheisensä menettäneiden, välillä ilmeni Aleksandr Solženitsynin Syöpäosaston mukaan myös Neuvostoliitossa. Kun Vera Gangart menetti nuoruudenrakastettunsa, ”siitä alkaen tuo sota saattoi olla mitä tahansa: oikeudenmukainen, sankarillinen, isänmaallinen tai pyhä – Vera Gangartille se merkitsi viimeistä sotaa. Sotaa jossa hänen sulhasensa myötä oli surmattu hänetkin.”

Kun muistot isästä, Ensiosta ja Boriksesta haalenevat ja leikit ja seikkailukirjat vetävät puoleensa, Peni kokee olevansa huono ihminen. Se aiheuttaa ahdistuksen: ”Ahdistuksen mukana tuli yksinäisyys ja orpouden tunne.

Hän oli vähitellen oppinut pitämään niistä ja huomannut että ne täyttivät mielen jollakin sellaisella mitä mikään muu ei pystynyt antamaan. Hän oli muukalainen vieraalla maalla.”

Tässä lienee ollut siemen kirjailijan syntyyn.

Miksi kirja unohdettiin?

Nahkapeitturien linjalla -teoksesta ei ole otettu uutta painosta. Miksi näin loistava romaani on lähes unohdettu?

Yhtenä syynä on varmaan se, että Rintala ei koskaan päässyt irti Sissiluutnantin aiheuttaman kirjasodan lyömästä ”rienaajan” leimasta. Edes dokumenttiromaanit Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet eivät saaneet ymmärtämään, että vaikka Rintala arvosteli sotapolitiikkaa, hän kunnioitti aina yksityisen sotilaan kokemusta.

Muutenkin Rintala samastettiin Kekkosen aikaan ja ”suomettumiseen”. ”Uuspatriotismin” aikaan ei enää sopinut kritiikki Suomen politikkaa kohtaan, vaikka se Nahkapeittureissa oli vain sivuasia.

Vieläkään ei liian myöhäistä. Rintalan romaaniparissa on kaikki ainekset loistavaan TV-sarjaan. Jos vain olisi rahaa…

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös seuraavista Rintalan teoksista: Mummoni ja Mannerheim -trilogiaPojat, Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen. Ensimmäisen artikkelin lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kurki teoksesta Nahkapeitturien linjalla Ouka-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle sanat, Sibeliuksen sävellyksenä.

Presidentti Kekkosen YYA-puheesta ja reaktioista siihen ks. Jakobson, Max: 20. vuosisadan tilinpäätös. 1. Väkivallan vuodet. Otava 1999.

Kirjallisuus

Braithwaite, Rodric: Moskova 1941. Alkuteos: Moscow 1941: a city and its people at war. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2007.

Dante: Jumalainen näytelmä. I. Helvetti. Suom. Eino Leino. Otava 1967.

Clausewitz, Karl von: Sodasta. Valikoima ajatelmia. Alkuteos: Vom Kriege. Suom. Erkki Hannula. WSOY 1981.

Haanpää, Pentti: Korpisotaa. Otava 1940.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Kailas, Uuno: Runoja. WSOY 1932. Digitoituna Kansalliskirjaston kirjallisuuspankissa.

Palmgren, Raoul: Suuri linja. Adwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkimuksia. Kansankulttuuri 1948.

Päätalo, Kalle: Ahdistettu maa. Gummerus 1977.

Raittila, Hannu: Jätkäpojan linja. – Teoksessa Väinö Linna: Kootut teokset I. Päämäärä, Musta rakkaus. WSOY 2000.

Sestov, Leo: Dostojevski ja Nietzsche (Tragedian filosofia).  Suom. ja selityksen varustanut Mari Miettinen. Iliaas 2009.

Sillanpää, F. E.: Rakas isänmaani. Kootut teokset 2. Otava 1932.

Simonov, Konstantin: Kunhan odotat. – Teoksessa Neuvostolyriikkaa. 4. Tammi 1986.

Solzenitsyn, Aleksandr: Syöpäosasto. I-II. Suom. Esa Adrian. Tammi 1968.

Solzenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag Gulag) 1918-1956. III Tappotyöleirit. IV; Sielu ja pikkilanka. Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste 1976.

Tolstoi, Leo: Sota ja rauha. I-II. Suom. Esa Adrian. [Uusi p.] Otava 2016.

Tuuri, Antti: Talvisota. Kertomus. Otava 1984.

Mainokset

Anu Kaipainen: Vierus verta täynnä

Anu Kaipainen oli kokenut sodan ja evakkouden lapsena, ja hänestä tuli 60-lukulainen radikaali ja pasifisti. 90-luvulla hän kuitenkin romaanissa Vierus verta täynnä kuvasi talvisodan taisteluja Raatteen tiellä.

vierus-verta-taynna

Anu Kaipainen omisti romaaninsa Vierus verta täynnä (1995) lastenlapsilleen, ”joitten isät ovat saaneet kasvaa siviilipalvelusmiehiksi minun puuttumatta asiaan. Olen päätynyt ajatukseen että minun on kerrottava nyt, sukupolven yli, siitä mitä tiedän ja että minulle tärkein on aina ollut rauha, joka valitettavasti saavutetaan vain sodan jälkeen.”

Kaipainen toteaa romaanin olevan ”osittain totta, osittain sepitteellinen”. Kirjan lehdillä vilahtelevat useat tunnetut upseerit kuten Hjalmar Siilasvuo, Alpo Marttinen, Paavo Susitaival ja Joppe Karhunen. Tapahtumien historiallisesta taustasta voi lukea Teemu Keskisarjan teoksesta Raaka tie Raatteeseen, josta selviävät eräiden sivuhenkilöiden esikuvat samoin kuin vihollista auttaneiden ja näiden vangeiksi joutuneiden esikuvat ja kohtalot.

Rauhantahtoinen mies, sotaintoinen vaimo

Romaanin Vierus verta täynnä päähenkilöinä on kaksi kansakoulunopettajaa, aviopari Anna ja Juhani Malinen. Anna on liiton voimakkaampi osapuoli, joka saanut Juhanin vaihtamaan ortodoksisen uskon luterilaisuuteen.

Annan kotiseudulla Härmässä on pidetty kruununhäät. Annan musta morsiuspuku on perinteinen, mutta se myös enteilee tulevaa sotaleskeyttä.

Ainoa, mihin Juhani on taivuttanut Annan, on opettajiksi tulo Suomussalmen rajapitäjään. Anna on tuonut kylälle lotta-aatteen, johon hän on kasvanut Pohjanmaalla. Hän on täynnä ryssänvihaa, mutta muuten hän vieroksuu äärioikeistolaisuutta, esimerkiksi pastori Elias Simojokea.

Avioparilla on pieni poika, Petri. Juhani on toivonut toista lasta, mutta Annalle ovat tärkeämpiä monet harrastukset ja hän pelkää kauneuden menetystä. Niinpä hän aiheuttaa itselleen keskenmenon ja käyttää ehkäisyä.

Sodan syttyminen saa Annan luopumaan ehkäisystä, ja hän alkaa heti odottaa lasta.

Siitä huolimatta Anna palaa isänmaallista intoa ja haluaa seurata miestään sotaan kuin Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden Lotta Svärd. Anna ei lähde evakkoon vaan lähettää sinne poikansa Petrin anoppinsa hoivissa.

Petriä vaivaa, miksi isä ei ollut lähtiessään katsonut taakseen, vaikka poika oli itkenyt. Myöhemmin Anna ajattelee: ”Julma isäkö? Ei, vaan isä joka ei antanut poikansa nähdä kyyneleitä.”

Silti Anna epäilee, että Juhani oli ollut väärässä: ”Ehkä poika hänen mallinsa mukaan, kasvot menosuuntaan, joutuisi jättämään aikoinaan jotakin, mikä oli rakasta. Kun ei vain jättäisi vapaehtoisesti.”

Evakossa ja sotavankina

Pohjanmaalla talon pikkupoika mielistyy Petriin: ”Sota oli tuonut tällaisia. Siitä sota oli mukava asia, vaikka isä ja äiti alituiseen motkottivat evakoista. Niitä oli heillä asuinhuoneissakin, ja ne olivat tuoneet taloon torakoita, niin kuin äiti sanoi.”

Petrin isoäiti aiheuttaa talon aikuisissa puistatuksia noitakonsteillaan: hän pystyy pysäyttämään veren jopa satojen kilometrien päässä.

Juhanin isä taas kuuluu niihin siviileihin, joita ei ehditä evakuoida ja jotka joutuvat sotavangeiksi. Kun he yrittävät paeta, heidät ammutaan. Kuoleman hetkellä isoisä saa yhteyden vaimoonsa, joka evakossa aavistaa miehensä kuoleman.

Myötätunto ulottuu lähes kaikkiin

Vavahduttava on kohtaus, jossa Annan saa haudattaviksi raskaana olleen äiti ja kaksi lasta sekä muita lapsia. Lapset ovat olleet pellolla leikkimässä, kun vihollinen on heittänyt pommin.

Historiassa puhutaan uhreista numeroina ja vertaillaan, onko heitä paljon vai vähän, mutta kaunokirjallisuus näyttää, että jokainen on ihminen.

Rajapappi Heimo Elo vertaa Suomea ja Neuvostoliittoa Davidiin ja Goljatiin. Hänen oma uskonsa kuitenkin loppuu. Hän tekee itsemurhan, koska ei ole sodan alussa pystynyt pitämään puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Sovittaakseen miehensä kohtalon Elon leski Kerttu ryhtyy lähetiksi. Hän pärjää hyvin paikallistuntemuksensa ansiosta. Tehtävät sodassa eivät ole sukupuolesta kiinni.

Kerttukin menettää henkensä, ja parin lapset jäävät orvoiksi.

Myötätunto ulottuu lopulta jopa maanpetturiin, kun näytetään tämän tausta: koulun huoltomiestä Aarne Huuskosta on lapsena kohdeltu kaltoin. Hän on naiivisti uskonut, että rajan takana tulevat vapauttajat, ja antanut heille karttoja. Taas hän pettyy, sillä puna-armeijalaisetkaan eivät kohtele häntä tasa-arvoisena.

Negatiivisesti on kuvattu vain pappi, joka siunaa aseet.

Rakkaus uhmaa kaikkea

Romaanin nimi Vierus verta täynnä viittaa kansanrunoon Jos mun tuttuni tulisi, jossa runon minä lupaa: ”Jos mun tuttuni tulisi, / ennen nähtyni näkyisi, / sille kättä kääppäjäisin, / vaikk’ ois käärme kämmenpäässä, / sille suuta suikkajaisin, / vaikk’ ois suu suden veressä, / vielä vierehen viruisin, / vaikk’ ois vierus verta täynnä.”

Runo toteutuu Annan ja Juhanin kohdalla ensiksi siten, että kun he tapaavat sodan keskellä ja rakastelevat, Anna saa moninkertaisen orgasmin. Avioliitossa se ei ole onnistunut vuosiin. ”Sota oli opettanut myös rakastamisen taidon.”

Rauhan aikana verta kammonneesta ja vaimoaan heikommasta Juhanista tulee esimerkillinen upseeri.  Roolit muuttuvat perinteisiksi: Juhani ei enää pelkää, mutta Anna alkaa pelätä miehensä puolesta.

Vastakohdan tarjoaa Elon pariskunta.

Lottien työtä kuvataan arvostavasti

Lottien työtä kuvataan romaanissa arvostavasti ja näytetään sen raskaus.

Kuolevat sotilaat turvautuvat houreissaan Annaan luullen häntä äidikseen: ”Äiti, älä jätä minua yksin”, ”En minä jätä”, ”Tule tänne äiti, tule minunkin luo”, ”Minähän olen tässä.” Anna avustaa leikkaussalissa ja vie sotilaille hevosella ruokaa.

Anna myös pesee ruumiita. Hän vertautuu poikaansa Tuonelan joelta etsivään Lemminkäiseen äitiin Gallen-Kallelan maalauksessa.

Kun kipulääkkeet loppuvat, Runebergin Lotta Svärdin konsti, alkoholi, olisi hyvä korvike, mutta sitä ei ole.

Toki epäkohtiakin on: lottapuvun epäkäytännöllisyys sotaolosuhteissa tuodaan moneen kertaan ilmi. Lottien joukossa ei myöskään vallitse sopu.

Ilmeisesti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Paavo Rintalan Sissiluutnantin lottakuvan vastapainoksi Kaipainen luo kohtauksen, jossa nuori upseeri vonkaa turhaan Annalta, kun ei ole aiemmin ollut naisen kanssa. Naista syytetään aina, suostuu hän sitten tai ei.

Joutsen, risti, pakkasenkeli

Yksi romaanin symboleista on joutsenpari, lintu joka on yksiavioinen.

Anna aavistaa Juhanin kaatuvan, mutta kokee runon minän tavoin: ”En minä sinun kuolemasi edessä vapise, eikä se minun syliäni estä. Minä sulkeudun viereesi, lankean sinuun kuin sade, kunnes maa ja taivas makaavat toisensa ja elämä ja kuolema ovat yhtä. Syön kasvojasi, minä aika: valkenen luissasi, kunnes olemme multa. Ja ikuiset henkemme laulavat näiden kenttien yllä, kunnes villikukat puhkeavat meissä ja on kevät. Emme me toisiamme jätä. Rajat väistykööt aikaa tai repikööt maan kuin rotkot. Yhtä kaikki viruisin vierelläsi, vaikka olisi vierus verta täynnä.”

Juhani kaatuu puna-armeijan upseerin päälle, ”niin että he muodostavat kuin ristin”. Ilmari Leppihalme vertaa kohtausta Yrjö Jylhän Kiirastulen runoon Kohtaus metsässä, jossa ei edes mainita sotilaiden kansallisuutta.

Kohtausta on ennakoitu jo aiemmin, kun Anna näkee kaatuneen puna-armeijan upseerin, joka muistuttaa Juhania, ja Juhani näkee vastaavasti kuolleen puna-armeijan naissotilaan, joka muistuttaa Annaa.  Vihollinenkin on ihminen, jolla on perhe.

Risti tarkoittaa sekä syyllisyyttä että sovitusta.

Aiemmassa fantasiakohtauksessa pakkasenkeli ”leijaili korkeuksiin piippalakkeja ja suomalaisia kokardeja siipihöyhenissään, kumpiakin, niin kuin sodassa aina, kun syyllisiä eivät ole ne, jotka taistelevat, vaan johtajat, jos hekään, ehkä onneton sattuma vain. Syyllinen on meistä jokainen, niin kauan kuin meissä on nämä kaksi voimaa: hyvyys ja pahuus, joista pahuus on voimakkaampi.”

Sota opettaa arvostamaan rauhaa

Ennen kuolemaan Juhani ”tiesi että Raatteen tielläkin, sen ihmeessä, oli lopullinen voittaja elämä, Ihminen, jota ei voinut väkivallalla tuhota, koska henki oli kuolematon.”

Elämä voittaa Annan odottamassa lapsessa. Annalle jäävät ”Pienet tehtävät, jotka ovat kylliksi minulle. Minä olen kahden lapsen isä ja äiti.”

Sota on opettanut Annan arvostamaan rauhaa, ja hän haluaa siirtää omakohtaisen kokemuksensa nuoremmilleen: ”Ei enää koskaan tällaista sotaa. Lapset tarvitsevat rauhan. Kun sota loppuu, minun tehtäväni on yrittää turvata se rauha lapsille. Kun minä vain tietäisin, miten välittäisin sen omille lapsilleni. Yritän välttää sotaa, mutta menen sinne itse, jos tarvitaan, ja ainoastaan silloin, kun meitä kohti hyökätään.”

anu-kaipainen

Kirjailijasta

Anu Kaipainen, alun perin nimeltään Aune Helinä Mustonen, syntyi 1933 Muolaassa. Isä oli kotiteollisuuskoulun johtajaa.

Anu Kaipainen kirjoitti ylioppilaaksi Kallion yhteiskoulusta. Hän opiskeli työn ohessa Helsingin yliopistossa ja kuunteli erityisellä innolla kansanrunouden luentoja. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1955.

Samana vuonna hän solmi avioliiton lääkäri Osmo Kaipaisen kanssa. Osmo Kaipaisesta tuli sosialidemokraattinen kansanedustaja ja ministeri.

Anu Kaipainen toimi äidinkielen opettajana useilla paikkakunnilla, viimeksi Oulussa ja kirjoitti samalla, kunnes ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi 1967. Hän käytti vanhoja myyttejä ja arvosteli aikansa ilmiöitä pasifistiselta ja radikaalilta pohjalta.

Anu Kaipainen oli kuusivuotias talvisodan syttyessä. Perhe joutui muiden tavoin lähtemään evakkoon. Kokoomateoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3 Anu Kaipainen kertoo muistavansa hyvin evakkomatkan, joka kesti kolme vuorokautta. Lapsena hän näki sodasta lapsena kauhu-unia. Hän säikähteli vähäisiäkin ääniä, kuten herneiden kaatamista kattilaan.

Matti Virtanen sanoo teoksessaan Fennomanian perilliset (2001), että sotaorpojen sukupolven kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla. Sodan takia lapset saattoivat myös joutua eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Jostain syystä Virtanen ei mainitse evakkoutta. Joka tapauksessa hän tiivistää sukupolven yhdistävän kokemuksen: ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Tähän on lisättävä, että nykyisin puhutaan rauhankriisistä: elämä ei voinut palautua entiselleen, koska sekä ihmiset että yhteiskunta olivat muuttuneet sodan aikana.

Kaipainen omaksui monet 60-luvun aatteista.  Läpimurtoromaani Arkkienkeli Oulussa (1967), joka sijoittuu Suomen sotaan, on vahvasti pasifistinen.

Evakkokokemuksia Kaipainen käsitteli suoraan vasta trilogiassa Kaihoja kukkivat käet (1983), Vilulinnut (1987) ja Nuoruustango (1989). Talvisodan 50-vuotismuistovuoteen sijoittuva romaani Kuin kuulla kummullansa (1991) käsittelee sotasukupolven ja 60-luvun radikaalien ristiriitaa ja sovintoa.

Anu Kaipainen kuoli 2009.

Kirjallisuutta

Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteseen. Suurtaistelun ihmisten historia. Siltala 2012.

Leppihalme, Ilmari: Anu Kaipainen. – Pohjoista kirjallisuutta.

Miten kirjani ovat syntyneet. 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1991.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. 2. p. SKS 2002.

 

Lasse Raustela: Taivaansavut

Lasse Raustelan nuortenkirjasarja kuvaa turkulaisten veljesten vaiheita sota-aikana. Ensimmäinen osa Taivansavut ilmestyi 1979 ja osoittaa omalta osaltaan, että ”suomettumisen” vaikutuksia on suuresti liioiteltu: kyllä sodista sai puhua ja kirjoittaa.

raustela-taivaansavut

Päähenkilö on Talvelan perheen esikoinen Esko, joka vuoden alussa 1939 täyttää 16 vuotta. Hän on odottanut kiihkeästi syntymäpäivää, sillä upseeri-isä ei ole ennen sitä antanut lupaa liittyä suojeluskuntapoikiin. Saman ratkaisun tekee paras ystävä Hannes työläisisänsä vastustuksesta huolimatta.

Jengisodasta sotaan

Pojat saavat melko vapaasti toteuttaa seikkailun tarvettaan, johon kuuluvat myös tappelut. Eskolla on koulussa ylemmällä luokalla oleva, työläiskaupunginosa Raunistulasta kotoisin oleva kiusanhenki Immonen.

Voisi väittää, että jengisodassa valmistaudutaan – Ferenc Molnárin klassikon Koulupoikia tapaan – oikeaan sotaan. Reagointitapa on ainakin sama: sitä mikä on meidän, eivät vieraat saa ottaa.

Yhtä hyvin voi kuitenkin sanoa, että jengisodissa pojat kertaavat ihmiskunnan historian heimovaihetta. Rakastuttuaan aiempiin verivihollisiin kuuluvaan Museomäen Marjaan Esko ehdottaa oman puolensa nuoremmille pojille sovintoa. Vartuttuaan pojasta nuorukaiseksi hän ottaa samaistumiskohteekseen Turun ja koko Suomen.

Talvisodan aikana entiset luokkarajat kaatuvat. Eskoa kiusannut Immonen ilmoittautuu vapaaehtoisena rintamalle sen jälkeen kun hänen työläisisänsä on kaatunut.

Saman prosessin jatkumisesta näkyy merkkejä jo sodan aikana: Eskon ihastus, ilmavalvonnassa työskentelevä Marja näkee alas ammutussa neuvostolentäjässä ihmisen. Sodan jälkeen isä Talvela uskoo sodan jälkeen Vahdinvaihto rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuuteen entisen vihollisen kanssa.

Toisaalta suomalaisten mielipiteet jakautuvat välirauhan aikana (Isonkallion varjo), jatkosodassa (Palavat yöt) ja sodan jälkeen (Vahdinvaihto).

Miten pojista tuli ennen miehiä

Sodan lisäksi sarjassa kuvataan poikien kasvamista miehiksi. Miehekkyyteen kuuluvat tietyt käsitykset toisaalta kunniasta, reilusta pelistä ja rohkeudesta sekä niiden vastakohdista raukkamaisuudesta, toisaalta ahkeruudesta, auttavaisuudesta, luotettavuudesta ja vastuunkannosta. Myös ajuri Suominen, entinen punakaartilainen, on niistä pohjimmiltaan samaa mieltä.

Sekä ajan kasvatukseen että lasten keskinäisiin suhteisiin kuuluu olennaisena osana kiusaaminen. Aikuistumisen kääntöpuolena on näet ”lapsellisuudesta” luopuminen.

Ainakin jälkikäteen katsoen ”hyvä” auktoriteetti ”kiusaa” provosoidakseen vastustusta. Hän on myös valmis tunnustamana nuoren kasvaneen itsenäisyyden arvoiseksi – kurin alaisuudesta itsekuriin – ja osoittamaan tälle luottamusta ja uskomaan tälle vastuuta. Näin toimii Talvelan perheen isä nuorimman poikansa Martin suhteen Vahdinvaihdossa.

Huono auktoriteetti sen sijaan tahtoo vain nujertaa. Auktoriteettien ehdoton valta-asema mahdollistaa vallan väärinkäytön esimerkiksi koulussa. Fretun erikoisalana on naurattaa luokkaa jonkun oppilaan kustannuksella tai nolata tämä suoraan tyyliin ”sinusta ei koskaan tule mitään”.

Myös koululaisten keskinäinen kiusaaminen on kahtalaista. Se on toisaalta tyttöjen keino tehdä aloite: sen avulla Marja herättää Eskon huomion.

Toisaalta kiusaaminen on perinne, jolla yläluokkalaiset kostavat nuoremmilleen aikoinaan kokemansa nöyryytykset. Martin ”nahkapesussa” pää painetaan kusikuljuun.

Nahkakaste paljastaa tärkeän eron esikoinen ja pikkuveljen välillä: siinä missä Esko on lyönyt ja tapellut ylivoimaa vastaan ja sylkenyt silmille, Martti pyytää apua isoltaveljeltä, joka kulkee kylmästi ohi.

Vaikka Eskon kieltäytyminen auttamasta hävettää häntä itseäänkin, Raustelan sarjassa ratkaisu ongelmiin ei ole – kuten nykyisin suositellaan – kertominen aikuisille ja vetoaminen näiden apuun. Jokaisen on itse kasvettava ratkaisemaan ongelmansa.

Sotaintoinen Esko vastaa huutoonsa

Vanhimpana Esko on tottunut vastuuseen ja hänelle annetaan sitä. YH:n aikana hän vie nuoremmat sisaruksensa turvaan sukulaistaloon. Pimennyksen aikana hän ei ole varma, ovatko he oikealla tiellä, mutta ei voi näyttää nuoremmille epävarmuuttaan.

Esko ei vain vastaa aikuisten odotuksiin vaan hän haluaa ylittää ne. Hän on aina tavoittelemassa jotakin enempää mitä hänellä on – aikuisuutta, kunniaa, valtaa. Hän haluaa olla sankari. Talvisodan aikana hän joutuu ilmatorjunnassa kohtamaan jotain aivan muuta: pelkoa ja kauhua, vieraiden kuoleman ja lopulta parhaan ystävän Hanneksen kuoleman.

Eskossa on monia niistä ominaisuuksista, joita myöhempi aika on vieroksunut: poliittista sokeutta, mustavalkoista ajattelua ja sotainnostusta. Muistan erään arvostelijan suhtautuneen Eskoon ylemmyydentuntoisesti, kun tämä anoo vapaaehtoiseksi rintamalle ja uhoaa, että hän ei jättäisi kylää. Ei talon taloa. Ei edes pahaisinta latoa ja tuuminen, ettei poikaparka tiedä, mitä sota on.

Todellisuudessa nykyaikainen arvostelija ei sitä tiennyt.

Niin oikein kuin sodan tuomitseminen eettisillä perusteilla sinänsä onkin, se voi johtaa itsesensuuriin sodan kuvauksessa, siihen että uskotaan tiedettävän ennalta, millainen sota on, ja torjutaan mielestä osa niistä tunteista, joita sota herättää.

Ei ihminen, joka kokee joutuneensa epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan kohteeksi, pysty historiantutkimuksen ja jälkimaailman objektiivisuuteen vaan normaali reaktio on suuttumus ja uhma. Neuvostoliittolainen komsolnuori tunsi saksalaisten hyökätessä vaistomaisesti samaa kuin amerikkalainen collegenuori Pearl Harborin aikoina tai Esko talvisodan syttyessä.

Eskon hymyilyttävä koulupojan lupaus olla peräytymättä hymyilyttää, mutta viisi vuotta myöhemmin 21-vuotias tykistön vänrikki Esko kaatuu Palavissa öissä pysäyttäessään vihollisen etenemisen Ihantalassa 1944.

Paraskaan analyysi, oikeimmatkaan mielipiteet eivät ole sota-aikana niin tärkeitä kuin konkreettiset teot.

lasse raustela

Kirjailijasta

Lasse Raustela on syntynyt 1932 eli hän ehti juuri aloittaa koulunkäynnin 1939, kun talvisota syttyi.

Raustelan päätyö on kuusiosainen nuortenromaanisarja Taivaansavut. Ensimmäinen osa Taivaansavut (1979) kuvaa talvisotaa, Isonkallion varjo (1982) välirauhaa, Mikkolanmäki ampuu (1982) ja Myrskynsilmä (1983) ja Palavat yöt (1984) jatkosotaa ja Vahdinvaihto (1989) asekätkentää.

Aiheesta aiemmin kirjoitettua

Katkelma sarjan viimeisestä osasta Vahdinvaihto löytyy Verkkarista 4/2015.

Olen kirjoittanut sarjasta artikkelin Suomalainen sankari lastenkulttuurilehti Tyyris tylleröön 1/1992.

Nuortenkirjoja sodan varjossa esitellään Nuortenkirja-instituutin sivulla