Laila Hietamies: Syksyksi kotiin, Koivu ja tähti, Siellä jossakin ja Kallis kotimaa

Laila Hietamies koukuttaa Lehmusten kaupunki -sarjan jatko-osissa lukijoita saippuasarjamaisilla parinvaihdoilla ja melodraamalla, mutta kuvaa myös sodan raadollisimpia puolia kuten siviilien pommituksia.

Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) saavutti menestyksen jo ensimmäisellä romaanillaan Lehmusten kaupunki (1972), joka tapahtuu Lappeenrantaa muistuttavassa pienessä varuskuntakaupungissa 20-luvun lopussa. Olen kertonut kirjasta lyhyesti blogin artikkelissa sarjan toisesta ja kolmannesta osasta Unohduksen lumet (1973) ja Kukkivat kummut (1976), jotka sijoittuvat talvisotaan ja välirauhaan. Tähän artikkeliin on syytä tutustua ensin, jos ei ollenkaan tunne sarjaa ja sen henkilöitä.

Vuosikymmenten tauon jälkeen Laila Hietamies jatkoi sarjaa neljällä jatkosotaa kuvaavalla osalla. Syksyksi kotiin (2001) tapahtuu kesäkuusta elokuuhun 1941, Koivu ja tähti (2002) maaliskuusta toukokuuhun 1942, Siellä jossakin (2003) tammikuusta kesäkuuhun 1943 ja Kallis kotimaa (2004) kesäkuusta elokuuhun 1944.

Laila Hietamiestä pidetään yleensä kirjailijana, joka tutkii lähteet tarkasti. Näissä romaaneissa on kuitenkin useita asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Muita niistä käsittelen ko. aiheen yhteydessä, mutta lopussa on katsaus siitä, mitä tutkimus kertoo Simolan pommituksesta, jota kuvataan Kalliissa kotimassa.

Saippuaoopperamaista parinvaihtoa ja sota kohtalona

Sankarittarien parisuhteiden käänteet tuovat mieleen saippuaoopperan.

Sotaleski Liisa Lunden purkaa välirauhan aikana solmimansa kihlauksen tuomari Kyösti Kankaan kanssa. Liisaa kosiskelee ratsumestari Harri Leppäniemi, joka on aluksi naimisissa, vaikkakin eroamassa uskottomasta vaimostaan Leenasta. Liisa ja Leppäniemi piinaavat vuorotellen toisiaan.

Suurin ongelma kuitenkin on, että Liisa on yhä kiinni menneessä. Hän on jopa vihainen miehelleen Arnoldille siitä, että tämä kaatui talvisodassa. Liisaa vaivaa myös epäilys, oliko aviomies uskoton Leppäniemen tulevan vaimon Leena Laitalan kanssa syksyn 1939 linnoitustöiden aikana Kannaksella. Kun epäilys viimein selviää perusteettomaksi, Liisa ryntää keskellä kesän 1944 suurhyökkäystä tunnustamaan rakkautensa Leppäniemelle. Pari vihitään elokuussa 1944.

Ilona ja Veikko Vehmaksen avioliitto on jo alkumetreillä saanut särön Veikon uskottomuudesta välirauhan aikana Ilonan ollessa viimeisillään raskaana. Pakollinen erossaolo jatkosodan alettua ei paranna asiaa. Veikko kirjoittaa rintamalta kaipuustaan Ilonaa, poikaansa Mikaelia ja vastasyntynyttä tytärtään Marjaa kohtaan, mutta käyttäytyy lomalla välinpitämättömästi.

Asemasodan aikana Vehmas hukuttaa syyllisyytensä viinaan. Käy ilmi, että hän ei ole kohdellut huonosti vain Ilonaa, jonka hän aikoinaan hylkäsi kun tämä odotti Mikaelia, ja edesmennyttä vaimoaan jonka hän nai rahan takia ja jolle hän oli jatkuvasti uskoton. Ottamalla holtittomasti velkaa hän on aiheuttanut isänsä konkurssin ja lopulta tämän itsemurhan.

Ilona saa kyllikseen ja haluaa mennä elämässä eteenpäin. Hän rakastuu Veikon serkkuun, sotakirjeenvaihtaja Karl Kristian Henderssoniin, joka on menettänyt perheensä talvisodan ensimmäisessä pommituksessa. Avioero hoituu sovussa. Ilona ja Hendersson avioituvat ja saavat tyttären. Vehmas taas kihlautuu tuomari Kaarin Talsteen kanssa.

Samoin kuin talvisodan aikana, sota toimii kohtalona: kesällä 1944 Hendersson kuolee punatautiin ja Vehmas loukkaantuu vaikeasti. Vehmaksen houreet sairaalassa paljastavat tämän kihlatulle Kaarinille, että mies rakastaa yhä Ilonaa. Kaarin ei muutenkaan halua elää sotainvalidin kanssa ja purkaa kihlauksen. Vehmas anoo menneisyyttä Ilonalta anteeksi. Ilonan tunteet nuoruudenrakkauttaan ja kahden lapsensa isää kohtaan eivät ole kuolleet, mutta ratkaisu jää avoimeksi.

”Paha nainen” voi olla hyvä lotta

Sarjan perinteinen ”paha nainen” on Harri Leppäniemen vaimo Leena. Ennen teoksen Syksyksi kotiin hän on häpäissyt miehensä kertomalla upseerikerhon juhlissa tämän impotenssista. Myöhemmin Leppäniemi kertoo, että hänen impotenssinsa on johtunut vaimon jatkuvasta uskottomuudesta jo seurusteluaikana eikä vaivaa häntä muiden naisten kanssa.

Juhlissa Leena on hyökännyt kaikkia upseereita vastaan: ”Te kaikki ratsuväen upseerit briljeeraatte miekoillanne niin kuin ne olisivat miehisyytenne jatke. Te olette yli varojennne eläviä upseerinretkuja, teistä ei ole mihinkään, ei mihinkään! Te uhoatte sodalla, käyttäydytte kuin marionetit, puhutte ’kunniasta ja upseerinvalasta’, olette olevinanne herrasmiehiä, vaikka olette aina juosseet jokaisen hameen perässä, mitä tästä kaupungista löytyy. Tässä talossa ei ole koskaan ole siedetty muita kuin rikkaita ja aatelisia naisia. – – Te teette naisesta huoran, petätte vaimojanne minkä kerkeätte, mutta esitätte uskollisuutta silmää räpäyttämättä, vaikka olette voineet viettää yön jonkun vieraan naisen luona.”

Kuulijoiden joukossa on ollut myös kaatuneen Arnold Lundenin leski Liisa. Harri Leppäniemi tulkitseekin Leenan hyökkäyksen kaksinkertaiseksi kostoksi: Leena on yrittänyt vietellä Arnoldin, ja Leppäniemi taas on aina ihaillut Liisaa, vaikkakin tämän avioliiton aikana vain platonisesti.

Rintamalla lotta Marjatta Kallioniemi juoruaa muille lotille Leenan epäonnistuneesta avioliitosta, osallistumisesta saksalaisten upseerin juhliin sekä suhteesta luutnantti Arvid Kallioon jolla on epämääräinen maine, ja väittää lopuksi, ”että Leena Leppiniemi makaa kaikkien miesten kanssa, jotka ovat hänestä vähänkin kiinnostuneita. Hän on niitä, jotka pilaavat lottien maineen, mutta…” Lotta Lea Julkunen, jolla on yleensäkin tapana lopettaa pahan puhuminen lyhyeen, keskeyttää: ”Hän on hyvä työntekijä ja hyvä lotta”.

Lotta Eeva Koski esittää mielipiteenään: ”Minusta on aivan samantekevää, mitä hän on tehnyt. Emme me voi täällä alkaa moralisoida ihmistä, jota emme tunne. Me emme ehkä toimi niin. Mutta en minä ryhdy arvostelemaan hänen yksityiselämäänsä.” Toiset lotat ovat samaa mieltä. Marjatta ja Eeva asettavat kuitenkin ehdon: Leena ei saa koskea heidän rakastettuunsa.

Tämä on kaksinkertaisesti poikkeava kuvaus. Ensinnäkään Leena Leppäniemi ei noudata lottaihannetta. Lottien moraalia valvottiin ja pienemmistäkin asioista kuin julkisesta seksisuhteesta seurasi sota-aikana ainakin lähettäminen kotiin.

Toiseksi, naisen käytös yksityiselämässä ei mitätöi tämän työpanosta sodassa. Kyseessä on vastalause mieskirjailijoiden lottakuvauksille: Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa ja Paavo Rintalan Sissiluutnantissa avioliiton ulkopuolisen seksin harrastaminen on naiselle suorastaan pahempaa kuin tappaminen miehelle.

Leena joutuu kuitenkin vaikeuksiin, kun hän antaa peilin Arvid Kalliolle, joka on menettänyt puolet kasvoistaan. Kun Kallio tekee itsemurhan, Leenan epäillään antaneen hänelle myös pistoolin.

Myös Leena syyttää itseään Arvidin kuolemasta: ”jollen olisi antanut hänelle peiliä, hän ei olisi käyttänyt pistoolia.” Muut lotat ovat kuitenkin sekä realistisia että ymmärtäväisiä: ”- Sinä armahdit häntä, Anna Koskela sanoi hiljaa. – Sodassa on pakko joskus armahtaa. Me kaikki olemme itse asiassa syyllisiä hänen itsemurhaansa, sillä kannustimme sinua antamaan peilin. Usko minua, Leena, sellaisen luonteen omaava mies olisi ennemmmin tai myöhemmin tehnyt itsemurhan, koska hänen ulkonäkönsä olisi pelästyttänyt kaikki ihmiset. Jokainen ihminen olisi kavahtanut häntä.”

Leena tuntee edelleen syyllisyyttä ja jopa myöntää itselleen: ”Minä ansaitsen ihmisten vihan, loukkasin monia…miestäni, hänen työtovereitaan…Olen huono nainen, kaikki tietävät sen.”

Leenan elämä jatkuu kuitenkin kahtalaisena. Hän hoitaa ammattimaisesti pommituksessa loukkaantunutta Liisa Lundenia, mutta myöhemmin hän kieltäytyy kertomasta tälle totuutta, ettei saanut vieteltyä tämän miestä.

Sarjan saippuaoopperamaiset käänteet kruunaa se, että Leena menee lopulta naimisiin Liisan aiemman kihlatun, tuomari Kyösti Kankaan kanssa.

Sankarittaret eivät ole sota-ajan ihannenaisia

Sarjan sankarittaret Liisa ja Ilona ovat perinteisiä ”hyviä naisia” siinä mielessä, että he harrastavat seksiä avioliiton ulkopuolella vain silloin, kun siihen liittyy rakkaus.

Muuten he poikkeavat sodan ja sen jälkeisen ajan naisihanteesta. Hietamies siis painottaa, että sota-ajan ihanne ei vastannut todellisuutta, mutta epäilemättä asiaan on vaikuttanut myös se, että hän on kirjoittanut myöhemmän ajan lukijoille, joiden naisihanne ja moraali on erilainen.

Sota-aikana ihanteena oli, että sotaleski on uskollinen miehensä muistolle ja omistautuu lapsilleen. Sen sijaan jo Kukkivissa kummuissa arvostellaan Liisan pakonomaista hautausmaalla käyntiä. Liisan suhde lapsiinkaan ei ole esimerkillinen, mitä käsitellään myöhemmin. Kotikaupungin lottatyön Liisa hoitaa tarmokkaasti, mutta sitä ei ihannoida vaan päinvastoin tulkitaan keinoksi paeta omia ongelmia.

Todellinen sotaleski ei siis ole pyhimys. Liisaa ei tuomita vaan ymmärretään, että hän on kokenut trauman eikä vain pysty parempaan. Hänellä on myös tunteensa ja tarpeensa ja siten oikeus uuteen elämään ja rakkauteen.

Sodan aikana ja sen jälkeen naisia neuvottiin ja vaadittiin tukemaan miestään ja unohtamaan omat tarpeensa. Sen sijaan sarjassa moraali on nykyaikainen: Ilona haluaa olla onnellinen ja toimii aktiivisesti sen hyväksi muiden ihmisten mielipiteistä välittämättä.

Elämää ei voi rakentaa miehen varaan

Toinen muutos koskee perinteistä rakkausromaania, jossa naisen onni löytyy rakkaudesta ja avioliitosta. Ilona sen sijaan havaitsee, ettei elämää voi rakentaa miesten varaan. Lopussa hän sanoo, ettei jaksa tukea toista, ennen kuin on selvinnyt omasta surustaan.

Jo aiemmin Ilona on perustanut oman yrityksen ja ostanut maaseudulta oman talon saatuaan tarpeekseen kaupunkilaisten ahdasmielisyydestä, kun nämä ovat tuominneet hänet siitä, että hän on alkanut odottaaa Hendersonin lasta ennen kuin on saanut eron Vehmaksesta. Taloudellinen riippumattomuus mahdollistaa henkisen itsenäisyyden: Ilona voi leskeksi jäätyään päättää vapaasti, mitä tulevaisuudelta haluaa.

Melodraama 1: turha pakomatka ja rintamakarkuruus

Koukuttaakseen lukijaa Hietamies turvautuu melodramaattisiin juoniin.

Koivussa ja tähdessä Werner Vartiainen rakastuu Itä-Karjalassa opettaja Anja Vasiljevnaan ja tämä häneen. Kun Anja alkaa odottaa lasta, Werner ryhtyy sotilaskarkuriksi. Pari taivaltaa pohjoiseen tuhat kilometriä, ylittäen rintamalinjan kaksi kertaa, kunnes saapuu Wernerin sukulaisen luo Karhutunturille.

Pakotarina on täysin tarpeeton, sillä Paula Salmisen teoksen Miehittäjän morsiamet suomalaiset saivat avioitua paikallisten kanssa. Tällaisia avioliittoja solmittiin useita kymmeniä, ja naisten joukossa oli muutama venäläinenkin. Avioituessaan naiset saivat Suomen kansalaisuuden ja luvan muuttaa Suomen on.

Ilmeisesti Hietamies ei ollut tutkinut asiaa kunnolla. Anjaa jopa nimitetään romaanissa ”viholliseksi”, vaikka hän on inkeriläinen, siis suomalainen.

Tukeva – sarjan sydän

Lehmusten kaupungissa Vehmaksen ratsupalvelija ja antrealainen maanviljelijä Tauno Tukeva on vähän koominen hahmo, joka on kuitenkin kuvattu lämmöllä. Jatkossa kerronnan sävy muuttuu, koomisuus häviää mutta lämpö jää.

Uusissa osissa Tukeva nousee lopullisesti sarjan keskushahmoksi, suorastaan sen sydämeksi. Hän on esimerkillinen suomalainen sotilas, joka vihaa sotaa mutta tekee velvollisuutensa, ja on ennen kaikkea hyvä toveri ja hyvä ihminen.

Tukeva kuuluu huoltojoukkoihin, ”sapuskaryhmään”. Osassa Syksyksi kotiin hän voittaa rehumestarilta korttipelissä hevosen, Sulottaren. Hevosta pidetään hulluna, koska se on puunpurija, mutta Tukeva mieltyy siihen ja yrittää hyvällä ja pahalla saada sen luopumaan tavastaan. Ja juuri Sulotar pelastaa Tulevan ja Jaakko Lindin, kun he joutuvat sotavangeiksi.

Koivussa tähdessä Tukeva tekee perinteisen urotyön. Lomajunan veturinkuljettaja näkee jotain epäilyttävää radan vieressä. Juna pysäytetään koska radan epäillään olevan miinoitettu. Sotilaista kootaan tiedustelupartio. Tukevan käsketään ottaa selvää, kuinka monta vihollisia on. Hän yrittää ensin sanoa, että eikö joku nuorempi voisi, mutta tottelee määräystä. Tuhoamalla partisaanit käsikranaatilla hän pelastaa junan matkustajat. Luonteensa mukaisesti Tukeva ei kerskaile asiasta, päinvastoin hän yllättyy saadessaan Mannerheimin kädestä vapaudenmitalin.

Tukevan omaatuntoa koetellaan Koivussa ja tähdessä, kun hän ei ilmianna sapuskaryhmään kuuluvaa Werner Vartiaista sotilaskarkuruudesta. Yksityiselämän siteet ylittävät muodollisen lojaalisuuden.

Lukijan myötätuntoa Tukevaa kohtaan kasvattaa se, että henkilöistä juuri hän joutuu kokemaan kaikkein suurimmat menetykset ja koettelemukset. Ei riitä, että Tukevan esikoispoika on Unohduksen lumissa kuollut juuri ennen talvisotaa ja perhe on sitten joutunut evakkoon. Koivussa ja tähdessä Iita-vaimo kuolee ja vie mukanaan syntymättömän lapsen. Tukeva jatkaa sotilaana eikä ajan tapaan edes usko osaavansa hoitaa kuopustaan. Iitan tahdon mukaisesti hän lähettää kaksi vanhinta sotalapsiksi Tanskaan, mutta ei suostu antamaan heitä adoptoitavasti.

Kalliissa kotimaassa Tukeva menettää rakkaan hevosensa, kun Sulotar saa osuman suurhyökkäyksen aikana. Tukeva itse loukkaantuu sirpaleesta, vaikka luulee ensin saaneensa sydänkohtauksen.

Leskeksi jäätyään Tukeva ihastuu Anna-Liisa Veikkolaan ja kosii tätä. Anna Liisa tulee hoitamaan Tukevan lapsia, mutta Hilkka-tytär ei hyväksy Anna-Liisaa äitinsä paikalle. Lisäksi Tukeva ei osaa kirjoittaa tunteistaan eikä kahdenkeskistä suhdetta synny. Anna-Liisa lähtee huolehtimaan vanhemmistaan. Tukeva toivoo, että voisi vielä korjata suhteen, mutta sarjan lopussa asia jää auki.

Kirjailija käsikirjoitti tyttärensä Eve Hietamiehen kanssa TV-sarjan Tauno Tukevan sota, jonka ensi-esitys oli Ylellä 2010.

Miesten toveruus

Sodassa on jotain hyvääkin: miesten keskeinen toveruus. Se on parhaimmillaan Tukevan ja samaan sapuskaryhmään kuuluvan Jaakko Lindin suhteessa, vaikka Tukeva on keski-ikäinen kannakselainen maanviljelijä ja Jaakko nuori ylioppilas. He puhuvat samaa murretta ja jokin muukin heitä yhdistää, sillä he uskovat toisilleen ilonsa, surunsa ja huolensa.  

Kalliissa kotimaassa Veikko Vehmas kuvaa miesten tavanomaisempaa, sanatonta toveruutta ollessaan sotasairaalassa: ”Sinä nainen et tiedä, mitä se merkitsee. Ei kyse ole ihmisten tappamisesta, eikä ainakaan siitä nauttimisesta. Se on sotilaiden keskeinen yhteishenki, jokin käsittämätön, jota naisen on mahdoton ymmärtää. Siinä eletään enemmän yhdessä kuin avioliitossa, siinä yötä päivää koetaan yhdessä kaikki vaaran hetket. Kun joku kaatuu, ei siitä sen enempää puhuta, se vain todetaan muutamalla sanalla, ’Arvi kaatui’. Kaikki miettivät itsekseen mitä miettivät, tai hälytyksen tullen ei ole aikaa miettiä mitään. Toverin kaatuminen yhdistää miehiä entistä enemmän. Tunteet nousevat pintaan, mutta niitä ei näytetä. Siinä missä äsken oli joku, ei ole nyt mitään. Kun jonkun paikka jää tyhjäksi korsussa, sitä vilkaistaan, katsotaan kuin huomaamatta ovelle, ketään ei tule. Odotetaan taas, kun ovi käy, tuleekin joku toinen.”

Naisten, lasten ja vanhusten yhteisö

Kun miehet ovat sodassa tai työpalvelussa, naiset, lapset ja vanhukset ovat kotiseudulla tai evakossa, jotkut naiset toki lottina.

Kaupunki evakuoidaan sekä jatkosodan alku- että loppupuolella. Sukulaiset ja ystävät eivät halua lähteä tuntemattomaan paikkaan vaan kokoontuvat yhdessä maaseudulle. Kesällä 1941 turvapaikkana Lundenien omistama Vehkapään huvila joka on suojassa lehvistön alla. Mikael joutuu kuitenkin soutuveneessä pommittajan kohteeksi.

Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana joukko läheisiä saa turvapaiakan Ilonan maaseudulta ostamasta talosta. Maata viljellään ja lapsia hoidetaan yhdessä. Ilonan äiti Anni on jo kaupungissa ollut hyvä hamstrauksessa samoin kuin hänen uusi miehensä Anton Hissa joka organisoi työvuorot.

Sodan vaikutukset lapsiin 1: Pentti ja Tuulikki

Sodan uhreiksi joutuu myös lapsia. Kun kaupunkia jatkosodan alussa pommitetaan, Pentti Lunden loukkaantuu vakavasti ja joutuu olemaan puoli vuotta sairaalassa Helsingissä.

Kotiin palattuaan Pentti näyttelee huonompaa kuin on, mitä äiti Liisa tukee hemmottelemalla poikaansa. Lopulta Pentin paras ystävä Mikael kyllästyy ja käskee Penttiä lopettamaan itsensä säälimisen. Siitä Liisa suuttuu ja loukkaa myös Ilonaa. Ilona ja isä Parmala joutuvat pitämään Liisalle tiukan puhuttelun. Pentti oppii olemaan valittamatta, vaikka vammat rajoittavat hänen elämäänsä ja tulevaisuudessa mahdollisuutta valita ammatti.

Tavallaan sota vaikuttaa myös Liisan tyttäreen Tuulikkiin, jota äiti miestään surressaan ja Pentiin keskittyessään laiminlyö. Tuulikki reagoi kuvittelemalla, ettei isä olekaan kuollut vaan asuu Ruotsissa.

Vaikka läheiset huomauttavat asiasta Liisalle ja hän tuntee asiasta huonoa omaatuntoa, hänen käytöksensä ei ole sarjan loppuun mennessä muuttunut.

Sodan vaikutukset lapsiin 2 + Melodraama 2:
Hilkka Tukeva sotalapsena Tanskassa

Hilkka Tukeva on menettänyt paljon: isonveljensä joka oli hänen paras ystävänsä, kodin ja kotiseudun ja viimein äidin. Koivussa ja tähdessä yksitoistavuotias tyttö lähetetään Tanskaan sotalapseksi nelivuotiaan veljensä Olavin kanssa, josta hänen vannotetaan pitävän huolta.

Hilkka tutustuu puoliksi juutalaiseen Georg Paulseenin, joka erehdyksessä joutuu Ruotsin sijasta Tanskaan. Hilkka ja eräät tanskalaiset auttavat Georgia pakenemaan Ruotsiin. Georgin äiti on Puolan juutalainen ja kotoisin Stettinistä (nykyisin Szczecin, toisin kuin romaanissa kerrotaan kaupunki kuului vuoteen 1945 asti Saksaan). Äidin sukulaisiin ei saa enää yhteyttä, mikä on realistista, mutta draamaa on lisätty siten, että Georg ”tietää” jo alkuvuodesta 1942, että saksalaiset panevat juutalaiset ”uuniin”, vaikka tuohon aikaan asia oli vielä uusi ja alun perin juutalaisia oli surmattu ampumalla. Hilkka ja eräät avuliaat tanskalaiset auttavat salakuljettamaan Georgin Ruotsiin.

Hilkka ihastuu ensin alkuperäisen pariskunnan naapurissa asuvaan Signeen ja haluaa tämän luo asumaan. Seuraavassa osassa Siellä jossakin Signe haluaa adoptoida sisarukset ja kun siihen ei suostuta, kaappaa heidät. Tämäkin juoni ovat turhan melodramaattinen. Eivätkö sotalapsen tavalliset kokemukset olisi riittäneet?

Kuvaus menomatkasta laivalla Ruotsiin osoittaa, että Laila Hietamiehellä oli taitoa kuvata lapsen kokemuksia. Sumussa ei nähdä eteenpäin, joten lapset määrätään kannelle ja laulamaan, jotta laivaan ei törmäisi vastaantuleva laivaan. Kun paikalle saapuu jäänmurtaja, Hilkka tulkitsee jään murtamisesta aiheutuvan ryskeen tulevan vihollisen sukellusveneestä. Lapsen mielikuvitus siis vielä lisää pelkoa, mutta toisaalta aikuiset eivät myöskään selitä tilannetta.

Hilkka saa ikäänsä nähden aivan liikaa vastuuta, mutta solmii toisaalta lujan ystävyyden Georgin kanssa. Pahemmat jäljet kokemukset ja etenkin kidnappaus jättää Olaviin, joka on liian pieni ymmärtääkseen mistä on kyse. Hilkka lukee Olaville Topeliuksen satua Koivu ja tähti, jossa isonvihan aikana Venäjälle viedyt lapset palaavat kotiin. Isä Tukeva on kertonut lapsilleen, että äiti on muuttunut tähdeksi taivaalle, joten nämä rukoilevatkin äidiltä apua ja saavat näin voimaa ja lohdutusta.

Tukevan kuopus Reino on ensin Ilonan äidin Annin hoidossa ja sitten Vehmasten entisen kotiapulaisen Sirkan ja tämän miehen Riston (paria on kuvattu eniten Unohduksen lumissa). Reinon ei kuvata kärsivän sodasta, äidin menetyksestä eikä erossaolosta muista perheenjäsenistä.

TV-sarjassa Tauno Tukevan sota Hilkka ja Olavi eivät lähde sotalapsiksi vaan joutuvat kokemaan evakkomatkan mummonsa ja tätinsä kanssa. Reinoa sarjassa ei ole.

Simolan pommitus

Hietamies oli jo Kannas-sarjan kolmannessa osaa Hylätyt talot, autiot pihat kuvannut puna-armeijan suurhyökkäystä kesäkuussa 1944 evakkojen kannalta sekä Viipurin kukistumista edeltäviä kaoottisia tapahtumia.

Kalliissa kotimaassa suurhyökkäystä käsitellään pääosin sotilaiden kannalta ja tapahtumat sijoittuvat Viipurinlahden saariin. Lisäksi kuvataan haavoittuneiden hoitoa ja myöhemmin sotasairaalaa.

Romaanin dramaattisin kuvaus koskee Simolan aseman pommitusta. Liisa Lunden joutuu autonkuljettajansa kanssa sattumalta paikalle, kokee pommituksen ja auttaa lottakoulutuksen saaneena jälkeenpäin uhreja. Hän pelastaa haavoittuneen äidin ja ottaa huostaansa tämän pienen tyttären. Onneksi Liisa voi tavata äidin sairaalassa ja vakuuttaa että lapsesta huolehditaan. Kun Liisa kotiin päästyään sanoo tytölle ”Liisa-täti hoitaa. Pentti hoitaa”, lapsi vastaa: ”Kaikki hoitaa.”

Myöhemmin Liisa kysyy lääkintämajuri Vaahteralta, onko päämaja vastuussa ammusjunista ja Vaahtera vastaa ”Tietenkin”. Kun Liisa kysyy, miten on mahdollista, että ammusjunat saivat osuman ja siviilejä kuoli, Vaahtera vastaa: ”Ehkä siksi, että on vain yhdet raiteet ja ammusjunat on vietävä sinne missä ammuksia tarvitaan.”

Ilonan äiti Anni esittää teorian, että kaksi ammusjunaa oli pantu kulkemaan ammusjunan molemmin puolin, joten naiset ja lapset ikään kuin ”turvasivat” ammusjunaa.

Molemmat kohdat antavat harhaisen käsityksen asiasta. Ammusjunat kulkivat kohti rintamaa ja evakkojunat länteen, joten ainoa paikka, jossa ne saattoivat olla lähekkäin, oli asemapiha.

Mitä Elisenvaarassa ja Simolassa todella tapahtui?

Simolassa ja Etu-Simolan asemilla on 19.-20. kesäkuuta 1944 arvioitu kuolleen 137-160 henkeä, joista osa oli siviilejä. Vastaavat tuhoisat pommitukset kohdistuivat 20. kesäkuuta Elisenvaaran asemaan, jossa uhreja oli noin 170-200.

Sodan aikana tiedot Simolan ja Elisenvaaran pommitusten uhreista sensuroitiin julkisuudessa. Huhut kuitenkin levisivät ja syntyi vaikka minkälaisia salaliittoteorioita, mistä Ilonan äidin arvelu on hyvä esimerkki.

Sodan jälkeenkin asia oli tabu, mutta Iiris Kähäri kuvasi Elisenvaaran pommituksen seurauksia on Elämän koko kuvassa 1960. Tutkimuksia julkaistiin vasta Kalliin kotimaan ilmestymisen jälkeen: Heikki Kauranteen ja Jukka Wesenin Simolan pommitukset 19.-20.6.1944 (2006) sekä Erkki Rahkolan ja Carl-Gustaf Geustin Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944 (2008, 3., tarkastettu p. 2015).

Neuvostoliitolla oli asemien pommituksiin sotilaallinen syy: selustan rataverkkoon iskemällä ja se katkaisemalla yritettiin estää suomalaisia tuomasta Kannaksen rintamalle joukkoja, aseita ja ammuksia suurhyökkäyksen aikana. Sen ilmavoimat eivät kyenneet osumaan siltoihin, joiden katkaiseminen olisi ollut tehokkainta, joten kohteina olivat asemapihat.

Vastaavasti Suomelle oli tärkeää suojata juuri risteysasemat kuten Elisenvaara ja Simola. Rahkola ja Geust sanovat suoraan, että Suomen ilmavalvonta ja -puolustus epäonnistui totaalisti, minkä takia sotilailla ei ole ollut intoa muistella asiaa.

Perussyitä pommitusten tuhoisuuteen oli kaksi. Ensinnäkään tutkia ei ollut (Saksasta ostetut kaksi Raijaa olivat Helsingin suojana), joten ilmavalvonta oli aistien varassa eikä hälytystä annettu ajoissa. Myös ilmatorjuntatykkejä ja kuljetuskalustoa oli riittämättömästi eikä it-rykmentin johto ollut sijoittanut niitä tilanteen mukaisesti.

Kauranne ja Vesen toteavat, että aineelliset vahingot saatiin korjattua nopeasti, joten sotilaallista vaikutusta pommituksilla ei ollut. Inhimillinen tragedia kuitenkin tapahtui, suurin tietenkin evakkojen ja muiden siviilien kohdalla.

Kauranteen ja Vesenin mukaan evakoiden kuljetuksesta vastuussa olevat viranomaiset eivät olleet saaneet tarpeeksi junia, minkä takia evakoita kerääntyi ratapihalle. Heidät olisi pitänyt lähettää eteenpäin omin neuvoin.

Simolassa oli sentään kevyitä it-tykkejä, mutta Elisenvaarassa ei lainkaan. Siksi viimeinen pommitus Elisenvaarassa voitiin tehdä matalalta. Hävittäjistä jopa ammuttiin konekivääreillä ihmisiä, vaikka näkyi selvästi, että he olivat siviilejä. Silloin kyse ei enää ollut siitä, että siviileistä tuli ”oheisvahinkoja”, vaan sotarikoksesta.

Kahtalainen suhde sotaan

Kukaan henkilöistä ei koe jatkosodan edellä sotainnostusta. Miehet lähtevät kuitenkin sotaan ja tekevät mitä käsketään. Vanhan rajaan asti eteneminen hyväksytään mutta Itä-Karjalan valtausta ei. Hietamies on siis siivonnut pois osan aikalaisten tunnoista, joita myöhemmin ei pidetä enää sopivina.

Viimeisessä osassa Kallis kotimaa upseerin poika Mikael ”vihasi sotaa” eikä halua upseeriksi vaan lääkäriksi. ”Hän ei tulisi koskaan elämässään vahingoittamaan ainuttakaan viatonta ihmistä, hän ei tulisi koskaan ihailemaan sotaa.”

Kotiin palatessaan Tukeva toivoo: ”Ei koskaan enää sotaa. Ei hänen lapsilleen. Ei Suomelle. Kunpa koko maailma voisi lopettaa tämän järjettömän tappamiseen.”

Silti sarja päättyy sanoihin, jossa kirjailija ilmeisesti summaa oman käsityksensä.”Ymmärtämättömät kysyisivät: miksi menitte sinne. Nämä miehet tiesivät vastauksen. Vain siten säilytettiin kallis kotimaa.” Kallis-sanalla on kaksi merkitystä: rakas ja paljon maksava – yhteyteen sopivat molemmat. Huomattakoon, että nationalistisen isänmaan sijasta käytetään sanaa kotimaa.

Loppujen lopuksi sota nähdään siis sarjassa välttämättömänä, jotta Suomi säilyi vapaana ja itsenäisenä. Ja ainakaan sodasta ei voi sotaveteraaneja syyttää.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta on sarjan toista ja kolmatta osaa Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut koskevan artikkelin lopussa.

Sarjassa esiintyy myös omalla nimellään todellisia henkilöitä, erityisesti upseereita. Viimeisen osan Kallis kotimaa alussa Hietamies kiittää tiedoista mm. Markku Palokangasta, joka suurhyökkäyksen aikan 1944 oli ratsumestari Uudenmaan ratsuväkirykentin komentaja ja menetti räjähdyksessä näön molemmista silmistään, ja tämän vaimoa Eeva Palokangasta. Silloinen lotta Eeva Koski esiintyy yllä kuvatussa kohtauksessa, jossa lotat pohtivat Leena Leppäniemen moraalia teoksessa Syksyksi kotiin.

Blogissa on käsitelty myös Kannas-sarjan kolmatta osaa Hylätyt talot, autiot pihat (artikkelin alussa kerrotaan lyhyesti sarjan ensimmmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara) sekä neljättä ja viidettä osaa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat ja lisäksi heimosotia kuvaavaa romaania Vienan punainen kuu.

Blogissa on myös artikkeli Iiris Kähärin romaanista Elämän koko kuva, jossa päähenkilö saapuu Elisenvaaran asemalle pommituksen jälkeen ja myöhemmin arvostelee sitä, että Suomessa on korotettu selviytymisestä ja sivuutettu ne siviilit, jotka traumatisoituivat kokemuksistaan pysyvästi.

Kirjallisuutta

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena 2022.
Kauranne, Heikki & Wesen, Jukka: Simolan pommitukset 19.-20.6.1944. Apali 2006.
Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.
Lagerbohm, John & Kirves, Jenni & Kleemola, Olli: Me puolustimme elämää. Naiskohtaloita sotakuvien takaa. Otava 2010.
Olsson, Pia: Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Otava 2005.
Rahkola, Erkki & Geust, Carl-Gustaf: Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944. 3., tarkastettu p. Gummerus 2015. (1. p. 2008.
Paula Salminen: Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa. Atena 2013.Saure, Salme: Laila Hietamies läheltä. Otava 1998.

Janne Kuusi: Sielusta sieluun

Sotasukupolven edustajat ja taistolaiset nuoret kuvataan usein vastakohdiksi. Janne Kuusen romaanissa  Sielusta sieluun heistä löytyy kuitenkin paljon yhteistä.

Romaanin Sielusta sieluun (2016) päähenkilöitä ovat Aune Kaskivuori ja hänen tyttärensä Maarit Berner. Heidän vaiheitaan kerrotaan vuorotellen.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia, ei kuitenkaan kaikkia.

Sielusta sieluun alkaa talvisodan ensimmäisestä päivästä 30.11.1939. 16-vuotias Aune on rakastunut opettajaansa Mauriin. He rakastelevat pommituksen aikana, ja katto romahtaa heidän päälleen.

Mauri kuolee, mutta Aune pelastetaan. Hän joutuu tekemään abortin ja kokee hermoromahduksen. Lisäksi hän saa lisäksi elinikäisen trauman: hän ei siedä, että rakastellessa mies päällä.

Sodan aikana Aune tapaa saksalaisen sotilaan Heinrich Bernerin. Kesän 1945 lopulla Maarit muuttaa Heinrichin luo Heidelbergiin ja he menevät naimisiin. (Tämä on epäuskottavaa: Saksa oli miehitetty ja Heinrich olisi ollut vielä sotavankileirillä, eikä Suomestakaan olisi hevin saanut ulkomaanpassia ja valuuttaa.)

Aune ja Heinrich saavat neljä lasta, mutta avioliitto kuivuu pystyyn. Eron jälkeen Aune palaa 1969 nuorimman tyttärensä Maaritin kanssa Turkuun.

Maarit opiskelee Ateneumissa taiteilijaksi. Hän omaksuu taistolaiset aatteet ja pääsee sen ansiosta opiskelemaan Itä-Berliiniin. Siellä tapahtuu asioita, joiden takia hän menettää uskon aatteeseen.

2000-luvulle tultaessa Maaritista on tullut tunnettu taiteilija, serkkunsa papin vaimo ja kolmen lapsen äiti.

Äärioikeistolainen suku ja toisinajattelijat

Aune ei ole mitenkään aatteellinen ihminen, vaikka työskenteleekin jatkosodan aikana lottana.  Sen sijaan Aunen rakastettu Mauri on pasifisti, jonka mielestä ”Kaikki sotatoimet ovat rikollisuutta” ja talvisotaan on syypää Suomen hallitus.

Mauri-nimi viitannee Mauri Ryömään, joka ainoana tunnettuna poliitikkona arvosteli talvisodan aikana Suomen hallituksen politiikkaa; tosin se oli mahdollista vain Ruotsin vasemmistolehdissä.

Kaskivuoren suku on aatelia. Vanhempi polvessa on äärioikeistolaisia, Matias-setä on jopa IKL:n kansanedustajakin. Ryssänvihaa lisää se, että Aunen Aunus-serkku ja Aleksi-veli kaatuvat talvisodassa.

Sen sijaan nuorempi sukupolvi ajattelee jo sodan aikana toisin. Aunen Johannes-veljen mielestä ”Hitlerin persettä me nuollaan kaikki”. Oskari-serkku, sosiaalidemokraattinen kansanedustaja, arvostelee sotapolitiikkaa ja kansanedustajatovereitaan. Armas-serkku ryhtyy kesällä 1944 käpykaartilaiseksi.

Miten kestää sota?

Aunen työnä on jatkosodan aikana saattaa lapsia Ruotsiin. Lapsille on neuvottu valehtelemaan, että äiti tulee takaisin. Kun junaa pommitetaan, on paettava metsään.

Aunen lottatoverina on tasapainoinen Sinikka, jolta Aune kysyy, kuinka tämä kestää. Sinikka vastaa: ”Kyl sieki kestät kun aikaa kulluu. Siihen tottuu.” Aune sanoo, ettei hän haluaisi tottua, mutta Sinikka vakuuttaa: ”Sie totut silti. Kyllä minustakin aluksi viheliäiseltä tuntu, mutta ennää ei niin kovasti. Miekin sillon kysyin iteltäni oonko mie ennää ees ihminen, mut kyl mie taisin sitten sellaseksi jäähä.”

Aune on huomannut, että moni on ”sydämestään ihan kylmä” ja kohtelee lapsia huonosti. Sinikka selittää: ”Suojelevat ihteään polkemalla heikompaa. Pelekäävät niin julmetusti.” Aune miettii, että vaihtoehdot näyttävät olla ”romahtaa tai jäädyttää sielunsa”, mutta Sinikka vakuuttaa ”On siellä kolomaskin polku olemassa. Mie koitan tarpoo sitä myöten. Suosittelen lämpimästi siullekkin.”

Kenelle tai mille olla uskollinen?

Armaksen käpykaartilaisuuden takia tämän sisarta Adelea ja serkkua Aunea kuulustellaan Valpossa. He päättävät kieltää kaiken ja pysyvät kannassaan, vaikka heille väitetään, että toinen on tunnustanut.

Kun Suomi katkaisee välit Saksaan, Aune kuulee suomalaisten sotilaiden puhuvan hyökkäyksestä paikkaan, jonka lähellä hänen sulhanensa Heinrich majailee, ja kertoo tiedon tälle. Seurauksena suomalaisia ja saksalaisia kuolee, mistä Aune kokee syyllisyyttä ja ”muutenkin ahdistavan ristiriitaisia tuntemuksia siitä, että oli syntyneessä sodassa osittain Saksan, osittain Suomen puolella.”

Saksalaisvastaiseksi kääntynyt yleinen mieliala kohdistuu myös Auneen. Armeijan esikunta kuulustelee häntä, mutta hän valehtelee ja selviää.

70-luvun Itä-Berliinissä Maarit suostuu naiiviuttaan ja puhdasoppisuutatan Stasin ilmiantajaksi. Mutta kun hän tutustuu samidzat-lehden toimittajan Alex Lindaueriin, aate ei pysty kilpailemaan rakastetun kanssa lojaalisuudesta.

Maarit pidätetään ja häntä syytetään vastapuolen vakoojaksi, koska hänellä on suhde Alexin kanssa ja koska hän on sattumalta tavannut serkkunsa ystävän miehen, joka työskentelee Länsi-Saksan tiedustelupalvelussa.

Maarit pääsee palaamaan Suomeen, jossa Supo yrittää värvätä hänet. Vaikka hän kieltäytyy, käynti Ohranassa vie maineen taistolaisopiskelijoiden parissa.

Ystävä Riikka ei aatteestaan huolimatta hylkää Maaritia vaan lohduttaa tätä: ”Jätkiä vaan vituttaa, kun et ole jaellut pillua niille.”

Vielä vuonna 2000 Berliinissä selvitellään, kuka petti kenet.

Luopuminen aatteesta

Maaritin ihanteellinen kuva sosialismista on murskaantunut raa’asti, kun joukko Stasin virkailijoita raiskaa hänet pidätysaikana. Hän odottaa lasta, mutta menettää sen omaa syytään.

Ratkaiseva kohtaus tapahtuu katolisessa kirkossa. Maarit ei tule uskoon, mutta tunnelma ”sai hänet antamaan periksi” ja jättämään Marxin ja Leninin, vaikka se ”tuntui siltä kuin hän olisi hylännyt kotinsa”.

Maarit tuntee toisaalta ”onttoa haikeutta ja surua luopumisestaan, ja samanaikaisesti häntä ravisutti vapauden noste.”

Ylisukupolvinen trauma

Aunen mielestä ”Suomessa näkyy olevan paljon vaikeampaa myöntää sota hävityksi kuin Saksassa, joka pakotettiin nielemään katkerat tosiasiat, ja sitä paitsi kaikkien sikäläisten oli helppo kaataa kaunansa ja katkeruutensa Hitlerin niskaan. Yllättävän monet suomalaiset tuntuvat vieläkin kuvittelevan voittaneensa Neuvostoliiton sodassa. He pitävät niinkin käsittämättömällä tavalla kansallista itsetuntoaan yllä ja kieltävät sillä tavalla häviäjän häpeänsä. Vaikka Saksan häpeä on ollut Suomeen verrattuna moninkymmenkertainen, aika harva saksalainen pitää yllä sellaista illuusiota, että natsit ja akselivallat olisivat muka voittaneet liittoutuneet. Se suomalaiskansallinen tapa uskotella olevansa jonkinlainen jumalan valittu kansa, joka on syyllisyyden ja historian tositapahtumien koskemattomissa, näyttää näin ulkopuolisesta näkökulmasta vähintäänkin absurdilta. Voi ainakin toivoa, että sellainen itsepetos ei periytyisi toiseen tai kolmanteen polveen.”  

Tässä kohtaa on sekoitettu ajankohta: ei Suomessa vielä tuolloin esitetty, että sota olisi voitettu – ainakaan yleisesti. Vain Kaskivuoren vanhemman polven tyyliset ihmiset saattoivat ennen uuspatriotismin aikaa ajatella noin.

Saksassa taas ei ollut edes kunnolla aloitettu sodanaikaisten tapahtumien selvittämistä. Esimerkiksi se, että ei vain SS vaan myös Wehrmacht (armeija) oli tehnyt sotarikoksia, myönnettiin vasta 80-luvulla.

Anne Friedin mukaan Suomessa oli 80-luvulle tultaessa tehty sodasta paremmin tiliä kuin Saksassa ja tämä oli tapahtunut nimenomaan kirjallisuuden avulla.  Myöhempi aika onkin sitten toinen asia.

Turkulaisessa kapakassa Maarit tapaa vanhemman miehen, joka oli sodassa ja josta sen jälkeen tuli historian professori, kunnes luopui virastaan.

”Teidän sukupolvi on vissiin saanut jatkuvasti kuulla että teistä ei ole mihinkään verrattuna meihin sotasankareihin”, joten ei ole kummallista, että ”kun teikäläiset rupeaa olemaan aikuisia, niin teidän on ollut vähän niin kuin pakko kääntyä tätä minun edustamaani porukkaa vastaan.” Ex-professorin mielestä ”meistä sodankäyneistä annetaan sellainen mielikuva että olisimme kaikki yhtä mieltä asioista”, esimerkiksi ”siitä miten hienoa se sotiminen onkaan ja miten jaloa ja sankarillista sakkia me kaikki oltiin niin että pitäkääpäs te nuoret päänne kiinni.”

Tämä ”sukupolvisota” selittää osaltaan suurten ikäluokkien radikalismia, kuten Marja Tuominen on osoittanut.

Romaanissa asia pitäisi kuitenkin näyttää eikä selittää. Maarithan ei ole Kaskivuoren sotasukupolven edustajien, äitinsä Aunen ja sodan aikana huumekoukkuun joutuneen Johannes-enon taholta, mitään tällaista kokenut vaan nämä ovat itse kriittisiä sotaa ja sen sankarillista kuvaustapaa kohtaan.

Pikemmin syynä Maaritin taistolaisuuteen on, että hän häpeää saksalaisuuttaan, koettaa lohkoa siitä ”pahan” länsisaksalaisuuden pois ja omaksua ”hyvän” itäsaksalaisuuden.

Maaritin kohtalo enteilee, että Kaskivuoren suvun psykologiassa on jokin heikkous, jonka takia he sekä tuntevat vetoa oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin ääriliikkeisiin että eivät onnistu politiitikassa, oli väri mikä tahansa.

Matias-setä on niin jääräpäinen ja katkera, että jää puna-armeijan lähestyessä kesällä 1944 Kannaksen-huvilaan eikä koskaan selviä, teloitettiinko hänet heti vai kuoliko hän vasta leirillä.

Armas-serkku julistautuu sodan jälkeen kommunistiksi ja pääsee eduskuntaan, mutta kuolee puliukkona. Oskarista tulee pääministeri, mutta ”Hänet siivottiin hyvin tehokkaasti valtionjohdosta, kun hän kehtasi mennä puhumaan omia mielipiteitään” jopa ihan radiossa, ja myöhemmin hänet eristetään laitokseen.

Ulkopuoliset eivät ymmärrä ihmisen omaa kokemusta

Menestyneenä taitelijana Maarit ajattelee näin: ”todellisuuteen oli sukellettava pohjamutia myöten, ja tehdäkseen taidetta oli elettävä taiteilijan elämä, joka ei kaihtanut ikävyyksiä eikä rajannut kokemuksiaan ja havaintojaan sen perusteella, miellyttivätkö ne tai hyväksyikö niitä.

Maarit oivalsi ajan myötä, että vain ennakkoluuloton katse maailmaan oli se avain, jolla taitelija voi avata ovensa täysipainoisiin teoksiin. Hän alkoi suhtautua rankkoihin elämänvaiheisiinsa positiivisesti: se mikä ei tapa, vahvistaa, ja hän hyödynsi nimenomaan omaa menneisyyttään luomiskykyä vahvistaakseen.”

Vuonna 2001 iltapäivälehden toimittaja soittaa: Supon mukaan Itä-Saksan Helsingin-suurlähetystön kulttuuriattasean muistiossa 1975 on Maarit Bernerin nimi potentiaalisten vakoojien joukossa. Maarit katkaisee puhelun ja kieltäytyy kaikista haastattelupyynnöistä.

Lopulta hän Maarit suostuu antamaan haastattelun yksinoikeudella ”laatujulkaisulle”. Kysymykseen ”Kadutko mitään?” Maarit vastaa: ”Olisinhan jotain voinut toisinkin tehdä. Mutta taitelijalle kaikki elämänkokemus on rikkautta, joten en välttämättä muuttaisi mitään.” Seurauksena otsikko kuuluu ”En kadu mitään” ja artikkelin teemana on maanpetos.

Aiemmin Aune on kokenut samaa. Kun Heinrichillä on avioliiton loppuvuosina sivusuhde,  Aune asuu Länsi-Berliinissä kommuunissa, jossa hän solmii suhteen Hanneloren kanssa. Hanneloren mies hakkaa vaimonsa ja turvallisuuspoliisi tekee kommuuniin ratsian.

Vaikka Aune vapautetaan todisteiden puutteessa, suhde Hanneloreen päätyy skandaalilehtien etusivulle ja lehdet lämmittävät juttua ”lesbohuorakommunistista” myöhemminkin.

Kun Aune ja Maarit asettuvat Turkuun, naapurit juoruavat ”sakemannin huorasta, joka on palannut häntä koipien välissä Suomeen äpäränsä kanssa”.

Heinrich ottaa etäisyyttä vaimoonsa avioitumalla pikaisesti pitkäaikaisen salarakkaansa kanssa. Lapsilleen hän kutsuu Aunea maanpetturiksi, joka paljasti viholliselle suomalaisten hyökkäyssuunnitelman. Maarit saa sen käsityksen, että vihollinen tarkoitti venäläisisiä, Aune oli kommunisti ja lotat olivat fasisteja.

Aune selittää Maaritille, että hän pelasti Heinrichin, ja muistuttaa, että nimenomaan tämä palveli natsiarmeijassa. ”Emmekä me lotat olleet sen enempää fasisteja kuin kommunistejakaan.” 

Sielusta sieluun on vastalause median mustavalkoiselle ja pintapuoliselle tavalle esittää asiat: ihminen tuomitaan tietämättä todellisuudessa yhtään mitään tämän kokemuksista.

Rakkaus kestää vain hetken

Jo sota-aikana Aune rakastuu lottatoveriinsa Sinikkaan, mutta silloin suhde on mahdoton.

Saksasta palattuaan Aune tapaa uudelleen Sinikan. Sinikan kaksi avioliittoa ovat päättyneet eroon. Syynä on se, ettei tämä ei voi saada lapsia sen jälkeen, kun tälle on nuorena tehty raiskauksen jälkeen abortti.

Aune ja Sinikka löytävät viimein toisensa. Aune ihailee Sinikan maalaisjärkeä, Sinikka taas sitä ettei Aune oppineisuudestaan huolimatta korosta itseään.

Maaritin silloista dogmaattisuutta osoittaa, että hän kakistelee äitinsä lesbosuhdetta, toisin kuin Johannnes-eno vaimoineen.

Aunen ja Sinikan onni on lyhytaikainen. Homous poistetaan rikoslaista marraskuussa 1970, mutta samana päivänä Sinikka kuolee epäselvissä olosuhteissa.

Aune kokee Maurin ja Sinikan ”ainoiksi todellisiksi rakkauksikseen, kun kaikki muut – Maaritin isää myöten – merkitsivät hänelle vain tuulen tuivertamaa tuhkaa.”

Loppujen lopuksi sattumalla on suuri osuus siinä, että Aune menee naimisiin Heinrichin kanssa, vaikka hän näennäisesti tekeekin tietoisen päätöksen muuttaa Saksaan tämän luo. Muut mahdolliset tiet ovat sulkeutuneet: ”Oli joko hypättävä tuntemattomaan tai jatkettava elämää yksin, vailla tulevaisuudennäkymiä.”

Kun Maarit ja Alex tapaavat vuonna 2000 Berliinissä, he vakuuttavat rakastavansa yhä toisiaan. Alex sanoo että ”Jos olosuhteet olisivat olleet toiset…” ja Maarit myöntää ”Olisimme varmaan pari”.

He rakastelevat tietäen, ettei jatkoa seuraa, sillä kumpikin on naimissa ja vakuuttaa rakastavansa myös puolisoaan.

Sattuma on siis ratkaissut Maaritinkin elämän suunnan. Toisaalta muistoissahan kaikki voi olla kauniimpaa kuin todellisuudessa.

Kuin unta ja varjoa

Sielusta sieluun näyttää, että sota ei ollut välttämättä tärkein kokemus ihmisten elämässä, eivätkä kaikki jääneet kiinni sen asenteisiin ja arvoihin.

Sota-aikaa ja taistolaisliikettä yhdistää, että yksilön kohtaloa pidetään vähäarvoisena ja yhteisö on kaikki. Sen sijaan Aunelle ja loppujen lopuksi Maaritille ideologiat ja yhteisö eivät ole tärkeitä vaan jokaisen ihmisen oma yksityinen elämä.

Mutta tuo elämä on kuin unta ja varjoa. Kuten Aune sanoo: ”Ehkä onni on vain unta, pelkkää unta vain.”

Totuuskin on niin epävarma, ettei Aune ”edes tiedä varmasti, oliko sillä Maurilla perhe vai ei.”

Samalla tavoin menettelee Maarit: ”kun syyllisyys kävi ylivoimaiseksi, hänen oli sommiteltava itselleen pätevä puolustus: hän vakuuttui, että oli nähnyt kaamean painajaisen. Kaikki tapahtunut oli ollut unta, hän toisti itselleen. Kunpa Berliini, kommunismi, sosialistinen realismi ja koko elämäkin olisi pelkkää pahaa unta, hän runoili.”

Maarit on siis osittain pettänyt itseään uskomalla, että ”se mikä ei tapa, vahvistaa”. Hän ei voi kertoa totuutta edes ja ainakaan Alexille ja tunnustaa sen itselleenkin vain hetken.

Muistamisen ja unohtamisen dialektiikkaa ilmaisee keskustelu, jossa Aunen mietelmää ”Muisti, tuo ihmiskunnan siunaus ja kirous” kommentoi Sinikka: ”Jos kaiken muistais, hullunha myö hyörittäis täällä kaikki.”

Vaiko valhetta lie

Sielusta sieluun on toinen osa Janne Kuusen Kaskivuoren sukua käsittelevästä sarjasta Sukupuu. Ensimmäisessä osassa Kasvoista kasvoihin päähenkilönä on Maaritin aviomies Kai Kaskivuori, joka 2014 vaimonsa täyttäessä 60 vuotta, siis kolmetoista vuotta sen jälkeen kun Kasvoista kasvoihin päättyy, joutuu kohtaamaan sen, että hänen avioliittonsa ja muukin elämänsä on perustunut valheelle.

Sielusta sieluun saakin Maaritin kohdalla erilaisen tulkinnan, jos sen lukee erillisenä kirjana kuten tässä kirjoituksessa on tehty, kuin jos lukiessaan tuntee Sukupuu-sarjan ensimmäisen osan.

Suvun keskeinen salaisuus paljastuu trilogian kolmannessa osassa Sielusta sieluun. Olen käsitellyt romaania kahdessa osassa, joista ensimmäinen käsittelee vuosia 1918-44 ja toinen vuosia 1917-18.

Kirjailijasta

https://fi.wikipedia.org/wiki/Janne_Kuusi

Kuusen suku on aatelinen, alkuperäisen sukunimen Granfelt suomensi Janne Kuusen fennomaaninen isoisä. Janne Kuusen isän Osmo Kuusen vanhin veljistä Matti Kuusi oli tunnettu AKS:läinen puhuja ja runoilija ja toiseksi vanhin veli Pekka Kuusi toimi 30-luvulla IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien lausuntakuoron johtajana.

Janne Kuusen haastattelu Ylen Areenassa

Kirjallisuutta

Fried, Anne: Litteratur und Politik  in Finnland. Wechselwirkung zwischen Nacjkriegsliteratur und Politik. Buske 1981.

Tuominen, Marja: ”Me kaikki ollaan sotilaiden lapsia”. Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava 1991.