Sally Salminen: Hiekalle rakennettu

Sally Salmisen Hiekalle rakennettu tarjoaa poikkeuksellisen näkökulman talvisotaan, kun päähenkilö pakenee Ruotsiin.

Sally Salminen julkaisi romaaninsa På lösen sand syksyllä 1941, puolitoista vuotta talvisodan jälkeen. Teos ilmestyi vielä samana vuonna suomeksi nimellä Hiekalle rakennettu.

Koska todellisiin tapahtumiin oli niin lyhyt ajallinen välimatka, romaani ymmärrettiin kirjailijan mielestä väärin. Tähän palaan artikkelin loppupuolella.

Talvisotaan romaanissa päästään vasta ihan lopussa. Enimmäkseen teos kertoo vapaakirkon saarnaajan Edgar Lindin henkisestä kehityksestä 30-luvulla.

Saarnaajan motiivina kunnianhimo

Sörbyn pikkukaupungissa on pieni vapaakirkkoseurakunta, jonka kokoukseen on tulossa kuuluisa saarnaaja Rolf Randers, joka on paikallisen kansakoulunopettajan poika. Siksi kuulemaan tulee silkasta uteliaisuudesta paljon ihmisiä, myös silmäntekijöitä.

Yksi kuulijoista on keskiluokkaisen Lindin perheen aikuinen poika Edgar. Vanhemmilla on ollut häntä kuten muitakin lapsiaan varten valmiit suunnitelmat: Edgarin olisi pitänyt ryhtyä maanviljelijäksi. Edgar on kieltäytynyt vanhempiensa suunnitelmasta työstä ja elämästä, mutta ei ole keksinyt mitään muutakaan työtä, millä elättää itseään – tai oikeammin keinoa joka vastaisi hänen kunnianhimoaan.

Mielessään Edgar on näet aina kilpaillut Rolfin kanssa: ”niin suuri oli Edgarin usko itseensä ja niin huomionarvoista se, mitä hän pyysi elämältä, että mies jonka kykyä hän piti suurimpana, oli hänelle kiihottavana ja kilpailevana esikuvana.”

Edgar on kastettu, käynyt lapsena pyhäkoulussa ja käynyt murrosiässä rippikoulun. Aikuisena hän käy ”muiden ’kelpo’ porvarien tapaan kirkossa jouluna ja pääsisäisenä. Hänen omansa samoin kuin hänen ympäristönsäkin kristillisyys oli yhtä puolinaista kuin heidän ajanmukainen vapautuneisuutensakin. Hän oli liian valistunut uskoakseen ja liian heikko ollakseen johdonmukainen epäuskossaan.”

Rolf kehottaa Edgaria lukemaan Raamattua, ja itselleenkin yllätykseksi Edgar vaikuttuu Jeesuksen henkilöstä. Vielä suurempi yllätys on, että Edgar kokouksessa nousee paikaltaan ja tempautuu mukaan tunnelmaan.

Monet kokouksessa ”herätykseen” tulleet ja vapaakirkkoon liittyneet eivät jaksa kovin pitkään. Edgar on poikkeus, mutta lukijalle tehdään selväksi, että syy ei ole usko vaan on itsepäisyys.

Edgar katsoo useimpia seurakuntalaisia alaspäin ja pitää näitä yksinkertaisina, mikä pitääkin paikkansa erityisesti luonnontieteellisissä asioissa. Hämmästyksekseen Edgar kuitenkin huomaa, että seurakuntalaisilla on ”kaukaisimmissakin maanosissa olevien maiden kansoista ja yhteiskuntaoloista sellaista paikallista ja yksityiskohtaista tuntemusta, että he olivat niistä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin kyse olisi naapuriseurakunnista. He olivat tietämättään, ainoastaan uskonnonharjoituksen sivutuotteena, hankkineet itselleen kansainvälisyyden” olemalla jatkuvasti yhteydessä lähetyssaarnaajiin ja muiden maiden vapaakirkkoseurakuntiin.

Samaten vaikka useimmat seurakuntalaiset ovat varattomia, he tekevät pieniä ”uhritöitä”, esimerkiksi jättävät hankkimatta itselleen jotakin esimerkiksi lähetystyön hyväksi. Tai tekevät pieniä ”rakkaudentöitä” kuten yksinäisen vanhuksen kodin siivoaminen.

Edgar alkaa antaa arvoa näille yksinkertaisille ihmisille: ”Jos he, huolimatta siitä, että pakenivat maailmaa, kaikessa hiljaisuudessa saivat aikaan käytännöllisiä tuloksia, joihin vanhemmat ja ’terveemmät’ järjestöt tuskin kykenivät suurella ja määrätietoisuudella ahkeruudella pääsemään, täytyi kaikesta huolimatta olla hedelmää tuottavia voimia kätkettyinä siihen näköjään hyödyttömään, joka oli heille pääasia, hartaudenharjoitukseen.”

Alusta asti lukijalle tehdään selväksi, että Edgarin motiivina on kunnianhimo. Saarnaajan ammatti on hänelle väline nousta yhteiskunnallisesti. Puheissaan hän jäljittelee tietoisesti Randersia ja muita menestyneitä saarnaajia.

Edgar on valmis toimimaan vuosikausia kiertävänä saarnaajana ja elämään niukasti. Hän joutuu kokemaan takaiskuja, mutta ei hellitä. Myös pastorin toimi Brobyssä osoittautuu tilapäiseksi, mutta hän tapaa siellä sairaanhoitaja Ainan, jonka kanssa kihlautuu.

Linda-sisar näyttää uskon merkityksen

Edgarin rinnalla kuvataan aitoja uskovaisia. He ovat usein jotenkin marginaalissa eläviä tai elämässä haaksirikkoutuneita, mutta saaneet uskosta elämänsisällön.

Heihin kuuluu myös Edgarin sisar Linda, joka on seurustellut kommunisti Albertin kanssa. Albert on arvostellut kapitalistisen yhteiskunnan sukupuolimoraalia. ”Hän saarnasi vapaata rakkautta ja kuvaili tulevaa yhteiskuntaa ja sen uutta, vapaata onnellista ihmistyyppiä sillä tavoin, että hienotunteinen tyttö alkoi pitää itseään takapajulle jääneenä ja taitamattomana olentona, joka ei käsittänyt, mitä kahleettoman vapaa ja todella luottavainen korkeampi elämä oli.”

Linda ”huomasi olevansa typerä, arka ja arvoton. – – Minkä arvoinen oli hänen rakkautensa, jos hän ei osoittanut rajatonta luottamusta? Hän oli myöntänyt täysin hyväksyvänsä sulhasensa ideologian, katsovansa miehen sanan merkitsevän enemmän kuin sormukset, kuulutukset ja vihkimäkaavat.”

Albert esittää suunnitelmansa: kun hän saisi palkankorotuksen, he perustaisivat yhteisen kodin, jossa ”he asuisivat avoimesti yhdessä, ja heillä olisi niin hyvä omatunto kuin voi olla vain sillä, joka elää vakaumuksensa mukaisesti. Sillä välin he pitivät jo itseään miehenä ja vaimona ja tapasivat toisensa missä se saattoi käydä päänsä.”

Albertin todellinen luonne paljastuu, kun hänet haastetaan vastaamaan isyyskanteeseen. Hän myöntää pitkän suhteen lapsen äitiin, ja asia järjestyy kaikessa hiljaisuudessa, kun Albert lupaa mennä naimisiin. Albert kuitenkin katoaa, lapsen äiti hukuttautuu, ja lapsi joutuu vapaaseurakunnan lastenkotiin.

Edgar vakuuttaa Lindalle: ”Betesda [vapaakirkkoseurakunta] eroaa vain yhdessä suhteessa näistä niin sanotuista järkevistä kirkoista: se u s k o o siihen, mitä saarnaa, toisin sanoen elää sen mukaan.” Linda on näet huomannut sekä ”valtionkirkossa” että isänmaallisuudessa viljellään suuria sanoja, joita teot eivät vastaa. Esimerkiksi isä ja Nils-veli kuuluvat suojeluskuntaan ja pitävät isänmaallisia puheita, mutta Nils pettää veroissa.

Aiemmin monet asiat ovat vierottaneet Lindaa vapaakirkon kokouksissa. Mutta Albertin petoksen jälkeen hän on ”kuin hukkuva” joka ”tarttui vaistomaisesti pelastusköyteen”.

Toisin kuin Edgar, Linda on uskossaan aito ja pyyteetön. Uskonnon negatiivinen puoli vain häivähtää kohdassa: ”Linda muuttui yhä enemmän sisar Annan [seurakuntalaisen] kaltaiseksi maailmaa kaihtavaksi ja yliaistillisilla teillä leijuvaksi, vaikka hän kuitenkin yhä suoritti pieniä käytännöllisiä asioita.”

Syksy 1939

Vuonna 1939 Edgar on viimein saavuttanut päämääränsä: hänelle on marraskuun puolivälissä luvattu vakituinen paikan pastorina Johannstadissa ja valmistautuu siihen menemällä kesällä naimisiin Ainan kanssa ja perustamalla syksyllä kodin. Remontissa on apuna kommunismiin uskova Birger-veli.

Birgerin kommunismi on ollut lähinnä sanoja eikä tämän elämäkään ole ollut mallikelpoista. Aiemmassa keskustelussa Edgar on kysynyt, miten Birger luulee olevansa kelvollinen toimimaan tulevassa ”tuhatvuotisessa valtakunnassa”. Birger on sanonut kuuluvansa ”niihin, jotka uhrataan”, ja sen riittävän hänelle.

Edgarin ja Birgerin remonttipuuhia säestävät radion uutiset alakerran naapurin, rouva Petterssonin radiosta. Saksa hyökkää Puolaan ja valtaa sen, minkä jälkeen länsirintamalla on ”aselepo” (mikä ei pidä paikkansa, taisteluja ei vain juurikaan käydä).

Rouva Petterssonin mielestä ”sotaa ei voinut syntyä, koska hallitsevat piirit eivät saaneet sotamiehiä menemään toisiaan vastaan. Miehet antoivat viedä itseään juoksuhautoihin, mutta heitä ei voitu saada tuhoamaan toisiaan.” Sen sijaan ”minä hetkenä tahansa voi vallankumous puhjeta niin hyvin yhdessä kuin toisessakin maassa.”

Kommunistina Birger uskoo, että sota on ”näytelmää” ja ”petkutusta. Molemmilla tahoilla on kapitalisteilla muita suunnitelmia kuin sotia toisiaan vastaan. Ei, he varustautuvat eri tarkoituksia varten. Neuvostoliitosta on kysymys. He keräytyvät piirittämään Neuvostoliittoa. Saksalaiset ja englantilaiset eivät ikinä ammu toisiaan vastaan laukaustakaan.”

Edgarin mielestä kommunismin aatteet ovat mahdottomia toteuttaa, koska ne jättävät huomiotta ”kaksi tärkeintä tekijää”: Jumalan ja ihmiset. Birger sivuttaa Jumalan, mutta sanoo, että kommunismi nimenomaan ottaa huomion ihmiset. Kun Edgar huomauttaa ”Massan, mutta ei koskaan yksilöä”, Birger vastaa: ”Entä sitten? Massan avulla, sulautumalla kokonaisuuteen, tulee yksilö onnelliseksi. Mutta sellaista onnea et ymmärrä sinä, joka olet individualisti ja egoisti.”

Tässä on yksi romaanin avainkohtia, mutta se jäi aikalaislukijoilta havaitsematta – varsin ymmärrettävistä syistä, kuten jäljempänä käy ilmi.

Edgar ei usko Suomen puolustusmahdollisuuteen

Birgerin mielestä Baltian maat valinneet viisaasti, sillä Neuvostoliitto tahtoo vain rauhaa.

Edgarin käsitys taas on tällainen: ”Onnettomuus kohtaisi Suomea, sitä hän [Edgar] ei enää epäillyt. Hän luuli myös ymmärtävänsä, ettei maalla ollut minkäänlaista mahdollisuutta pelastua häviöltä. Oli kyllä sellaisia, jotka tahtoivat puolustautua; hänen isänsä ja [toinen veli] Nils kuuluivat niihin. Mutta taistelusta ei kuitenkaan voinut olla puhettakaan. Siihen nähden oli epävarmuus maassa liian suuri. Tosin oli ollut useita rauhallisia ja hyviä vuosia, ja olennaisimmissa kysymyksissä oli esiintynyt yhä vähemmän vastakohtaisuutta. Mutta sittenkin. Edellisen sodan jäljiltä oli varmaan vielä olemassa paljon sellaista, joka kyti tuhkan alla, paljon sellaista, joka ensimmäisen suotuisan ulkoapäin tulevan tuulenpuuskan johdosta leimahtaisi täyteen liekkiin. Ja sitten uudet levottomuuden pesät, monet kamarikommunistit, joita oli kaikkialla ympäri maan ja joita eivät tunteneet muut kuin heidän lähimpänsä.”

Historian kokemusten perusteella Edgar tekee johtopäätöksen, että kun maa on miehitetty, perheenjäsenetkään eivät olleet turvassa toisiltaan: Edgar on pappi, isä ja Nils tunnettuja ”isänmaanystäviä” ja puolustustahtoisia. Lisäksi isä on taistellut valkoisten puolella 1918. ”Heidät oli kaikki kolme määrätty ilmiannettaviksi ja Siperiaan karkotettaviksi.”

Aiemmin kotona käydessään Edgar saanut kokea, että samanlainen epäluulo kalvaa perhettä jo nyt. Isä ja Nils eivät luota häneenkään: vaikka häntä ei pidetä arkana eikä epäisänmaallisena, ”hänessä on kirottua, häneen itseensä kohdistuvaa kunnianhimoa.” Mutta ennen kaikkea isä ja Nils eivät luota Birgeriin, joka ensimmäisten joukossa kutsutaan armeijaan. Sen sijaan perheen naisten lujuuteen he uskovat.

Edgar olisi valmis aseelliseen taisteluun, mutta hän ei usko, että Suomessa olisi mahdollista ”kaatua ja uhrautua jalossa taistelussa. Heidät pyydystettäisiin kaikki loukkuun kuin eläimet. Eikä hän voinut ajatellakaan sellaista kohtaloa, että häneltä riistettäisiin liikkumismahdollisuudet ja että hänet karkotettaisiin maasta ja hänen persoonallinen vapaa kehittymisensä keskeytettäisiin. Hän tahtoi ensin maistaa elämää, tahtoi saada omat tilaisuutensa, tehdä työnsä, osoittaa, mihin hän kykeni.”

Pakolaisena Ruotsissa

Niinpä Edgar hyväksyy tarjouksen muutaman kuukauden viransijaisuudesta Ruotsissa.

Mutta Aina-vaimo sairastuu ja hoitoon tarvitaan rahaa, jota Edgar pyytää kirjeessä suomalaiselta laulajattarelta. Tämä vastaa sodan sytyttyä, että olisi tavallisissa oloissa mielellään auttanut, mutta ”uusien määräyksien mukaan jokainen Suomen kansalainen on velvollinen antamaan valtion lunastettavaksi ulkomaiset saatavansa. Maamme tarvitsee nyt meidän kaikkien voimia niin yhdessä kuin toisessakin asiassa, ja minä olen senvuoksi luopunut alkuperäisestä suunnitelmastani asettua talveksi ulkomaille ja olen tietenkin antanut valtion lunastaa sen pääoman, joka minulla oli Ruotsissa.” Laulajatar ihailee skandinaaveja, jotka rientävät Suomeen, ”k o s ka o l i v a t s i t ä m i e l t ä, e t t ä k r i s t i n u s k o n
s a n o m a a j a s e n a n t a m a a v o i m a a e i t a r v i t t u m i s s ä ä n p a r e m m i n k u i n
j u u r i t ä ä l l ä, j u u r i n y t.”

”Tämä kirje oli Edgarille kuin isku päähän.” Se tuottaa häpeän.

Myös Edgarin ruotsalaisesta seurakunnasta lähtee pari nuorta miestä vapaaehtoisiksi. Edgar huomaa jälleen eroon itseensä: ”He olivat kauan siten oppineen sen elämäntaidon, jonka nimenä on Kokonaisuus ja olivat sitä paitsi vapaat materialismista ja ihmisten pelosta. Ruumiillinen elämä ei ollut heille kalliimpaa kuin kaikki muu, henkinen elämä oli käynyt heille paljon todellisemmaksi kuin mikään, mitä he saattoivat koskettaa käsillään.”

Kotiväen kirjeissä Edgarille ”’pienet päiväntapahtumat’ olivat suuria, ihmeellisiä asioita. Kaatua kranaatinsirpaleesta oli urotyö. Mutta sukkaparin kutominen, perunainen keittäminen, sairaan lapsen hoitaminen olivat nekin suuria asioita. Kaikki oli tärkeää. Kaikki tehtiin isänmaan puolesta.

Tulivatpa kirjeet mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluvilta tuttavilta tahansa, kaikki ne olivat todistuksia samasta asiasta: voimakkaasta, levollisesta intomielestä, järkkymättömästä uskosta, vakaumuksesta ettei mikään hinta ollut liian kallis, kun oli kysymys isänmaasta. Eniten ihmetytti Edgaria se, että hän näki kansansa niin lujasti yhteenliittyneenä ja yksimielisenä.”

Muut maat tuntevat myötätuntoa ja ihailua ja antavat apua ja vapaaehtoisia. Yllätyksekseen Edgar havaitsee, ”kuinka kaikki tiet yht’äkkiä johtivat sinne, sen sijaan että olisivat johtaneet sieltä pois”. ”Hänen tiensä oli ainoa, joka oli käynyt päinvastaiseen suuntaan.” Tämä tuottaa Edgarille salaisen nöyryytyksen.

Isä, Birger ja Nils taistelevat rintamalla, jonka lähellä myös Linda lottana. Toinen sisar työskentelee sotasairaalassa.

Linda kertoo kirjeessään, että Birger kunnostautunut ja saanut lomaa, mutta palannut rintamalle ennen määräaikaa.

Lindan mukaan Helsingin pommitukset ”repivät – – rikki Birgerin unimaailman. Kun se, mitä hän oli väittänyt ehdottoman vääräksi ja kieltäytynyt uskomasta, kuitenkin tapahtui, niin hän heräsi. – – Luhistuihan silloin kaikki se, minkä hän oli asettanut korkeimmalle ja mihin hän oli eniten uskonut. Mutta, Jumalan kiitos, oli kuitenkin olemassa jotakin muuta, johon hän saattoi tarrautua kiinni ja jolle hän saattoi antaa uskonsa: kansa, jonka vapautta ja onnea hän aina oli omalla tavallaan, jollei pyrkinyt toteuttamaan – – -, niin ainakin puheissaan julistanut ja toivonut. Kansakunta tulikin yht’äkkiä merkitsemään hänelle enemmän kuin valtiollinen kansanyhteys; siitä tuli sekä synnyinmaa että kotimaa, ja varmasti myöskin se tulevaisuudenmaa, jolle hän tahtoi uhrata henkensä ja verensä.”

Edgar havaitsee olleensa raukkamainen – ja mikä hänen kunnianhimoiselle luonteelleen on pahempaa – lyhytnäköinen: ”Hän oli suin päin paeten jättänyt elämänsä suurimman mahdollisuuden.” ”Juuri tällaisina aikoina olivat kuolemattomat miehet osanneet näyttää voimansa ja saaneet kunniaa. – – Hänen olisi pitänyt uskaltaa kaikkensa, niin hän olisi voittanut kaiken.” Edgarin mieleen tulee Raamatun lause: ”Mitä hyötyä on ihmiselle, vaikka hän voittaisikin koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon?”

Edgar kiertää puhujana tilaisuuksissa, joita järjestetään rahan keräämiseksi Suomelle. Hän tuntee häpeää ja alemmuutta sellaisten suomalaisten puhujien rinnalla, jotka voivat kertoa sodasta omia kokemuksiaan. Niiden rinnalla oma ”kristillis-filosofinen esitelmä” tuntuu Edgarista ”korulauseilta”.

Puhuessaan vapaakirkon tilaisuuksissa Edgar huomaa taas eron itsensä ja seurakuntalaisten välillä: ”Monet sielläolijat olivat naurettavia, taitamattomia ja lapsellisia, ja kaikki he olivat ihmisiä, joille jok’ikinen sana ja jok’ikinen teko merkitsi arvaamattoman paljon. Elämä oli niin arvokas, että he panivat siihen koko sielunsa.”

”Eikö heidän välillään ollut ennenkin vallinnut se suuri ero, että he olivat täydellisesti antautuneet itseensä uskonnonharjoittamiseen, ottaneet koko sieluineen osaa tehtävänä olevaan työhön, sen sijaan että hänen mielenkiintonsa oli kohdistunut näkyviin tuloksiin?”

Edgar tekee tiliä itsessään kanssa: ”Mihin hän oli pyrkinyt? Saavuttamaan henkilökohtaista hyötyä. Kaikenkaltaista henkilökohtaista hyötyä, ennen kaikkea tunnetun nimen ja aineellista hyvinvointia. Hän tahtoi olla vapaa yhteisyyden suuresta vastuusta ja rajoituksesta ja kokea kaiken, mitä elämällä oli annettavanaan – sekä samalla käyttää hyväkseen kaikkea sitä hyvää, mikä johtui suureen yhteisöön kuulumisesta, ja saada tyydytyksekseen tärkeän ja vaativan aseman.” Samoin hän olisi pyrkinyt missä tahansa tehtävässä.

Johtopäätös oli selvä: ”Niinpä oli siis koko hänen elämänsä evankelistana ja pappina ollut valhetta. Koko hänen julistuksensa oli, samoin kuin hänen puheensa nyt, ollut korulauseita ja sisällyksettömiä sanoja.” Tämän on lukija tietysti havainnut jo alusta asti.

Sotaonnen käännyttyä kirjeiden sävy muuttuu: Edgar saa moitteita pelkuruudesta, myös omalta perheeltä. Alfhild kertoo, että Birger on haavoittunut: ”N y t o n r i n t a m a l l a y k s i p a i k k a v a p a a n a.”

Edgar tekee myöhäisen päätöksen: ”Kelpasi kai hänkin uhrattavaksi? Ei kuolemaan sankarina tai tekemään mitään ihmeellisyyksiä, vaan ainoastaan seisomaan sotamiehenä yhdellä vapaista paikoista ja ottamaan vastaan iskuja.”

Mutta silloin tuleekin rauha – päätös tulee liian myöhään. Edgar ”ei ollut kelvannut uhrattavaksi.”

Anna-vaimo on kärsinyt hiljaa siitä, että on sota-aikana Ruotsissa eikä Suomessa, mikä on ilmeisesti esitetään syyksi hänen sairastumiseensa. Sairaus pahenee, kun vanhemmat tuomitsevat hänet kirjeessä. Lopullisesti hänet murtaa uutinen rauhasta.

Edgar ei pysty edes lohduttamaan kuolevaa vaimoaan, mutta seurakunnan johtaja pystyy.

Edgar on kärsinyt ”täydellisen tappion”. Yksinkertaisten ruotsalaisten seurakuntalaisten ”elämässä oli yhtenäisyyttä, jota ulkonaiset olosuhteet eivät koskaan voineet järkyttää. – – Heillä olikin jalkainsa alla perusta, joka teki sen, että he olivat turvallisin mielin sekä tappiossa että kuolemassa.”

Suomessa taas rauhan solmimisen jälkeen ”sadattuhannet ihmiset suunnattoman kiireesti jättivät kotinsa ja pakenivat puna-armeijaa, joka nyt, sodan l o p u t t u a, vyöryi eteenpäin tulvavirran tavoin. – – Näiden ihmisten rakkaus Suomeen, joka ilmeni heidän pyrkimyksessään päästä Suomen uusien rajojen sisäpuolelle, liikutti Edgaria sydänjuuria myöten.” ”- – hänen kansansa tuli sen tavan johdosta, millä se kokoontui rauhan kysymysten ratkaisuun – uusien kotien hankkimiseen siirtoväelle ja sotavahinkojen korjaamiseen – vielä suuremmaksi kuin se oli ollut sodan aikana.”

Vain Edgar ”ei kuulunut maahan, jossa jok’ikinen oli uskaltanut kaikkensa ja tarjonnut kaikkensa ja jossa edelleen uhrattiin kaikki, ottamatta huomioon menestystä ja omaa varmuutta.” ”Hänen isänsä ja Nils eivät olleet ainoastaan, niinkuin oli itsestään selvää, pukeutuneet asetakkiin ja rientäneet puolustamaan maataan. He olivat, se kävi ilmi nyt rauhanteon jälkeen, voittaneet materialisminsa isänmaan hyväksi.”

Alfhildin kirjeestä käy ilmi, että Nils ja Agda ovat luovuttaneet juuri rakentamansa huvilan orpojen lastenkodiksi ja muuttaneet pieneen vanhanaikaiseen huoneistoon, jo aiemmin luovuttaneet kaikki säästönsä maan puolustukseen. Nils toimii aseveliyhdistyksessä. Edgarin vanhemmat olivat luovuttaneet omaisuutensa sodassa kaatuneiden omaisille.

Alfhild kuvaa suurimpana siunauksena rauhan jälkeistä jättiläistyötä: yhteinen tehtävä vaatii, että on pidettävä yhtä. Kirjeissä puhutaan me-muodossa ja muiden teoista, omista teoista pysytään vaiti.

Birger on menettänyt jalkansa, mutta ”suhtautuu kohtaloonsa kuin mies.”

Viimeinen isku Edgarille on tieto, että Linda saanut surmansa ilmavalvontatornissa. Hän muistaa Jeesuksen vertauksen Tuhlaajapojasta ja päättää: ”Minä nousen ja menen isäni tykö.” Viimeinkin hän ymmärtää seurakuntalaisten usein toistaman sanonnan: ”Heitä kaikki Jeesuksen kannettavaksi.” Hän tajuaa, että
”olihan hänen pakonsa kotoa vain seuraus siitä suuresta valheesta, jossa hän oli elänyt. Hän oli itse luullut ja antanut muiden luulla, että hän palveli suurta aatetta, kun hän palveli vain omaa kunnianhimoaan.”

Ulrika Gustafssonin tulkinta

Ulrika Gustafsson antaa teoksessaan Valoisa kaupunkini. Sally Salminen, elämä ja teokset romaanista Hiekalle rakennettu tulkinnan, jonka pohjalla on Salmisen elämän pohjalta tulkitut kirjailijan intentiot. Talvisodan puhkeaminen oli Salmiselle jopa eräässä mielessä ”helpotus: huomio siirtyi ainakin jossain määrin pois hänestä ihmisenä”, esikoisromaani Katrinahan oli tehnyt Salmisesta yhdellä iskulla kuuluisuuden.

Salminen osallistui Oxfordin ryhmäliikkeeseen, jossa hän tutustui tulevaan aviomieheensä, tanskalaiseen taitelijaan Johannes Dührkopiin.  Samalla Salmisesta ”tuli Suomen asian ja pohjoismaisen yhteenkuuluvuuden puolestapuhuja”. Vaikka hän otti molemmat roolit oma-aloitteisesti, hän ”toisaalta koki, että häntä ohjattiin ja melkein pakotettiin ryhtymään niihin”.

Niinpä talvisodan ja propagandatyön päättyminen oli Salmiselle huojennus. ”Hän oli kyllästynyt puhujapönttöihin ja Oxfordin ryhmäliikkeeseen, joka esti sekä häntä että hänen miestään tekemästä varsinaista työtään. Taiteellista työtä.” Salminen myös katui joitakin lehdissä lainattuja lausuntojaan, joista osa oli vielä käsitetty väärin. Gustafsson otaksuu, että Salminen käytti omia kokemuksiaan kuvatessaan Edgarin tunteita Suomen auttamisen tilaisuuksissa.

Salmisen alkuperäinen ehdotus romaanin nimeksi oli Ambition (Kunnianhimo), mutta kustantamo Schildt tyrmäsi sen. På lösen sand oli Salmisen oma ehdotus, mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen. Muistelmien mukaan nimi ”leimasi kirjan ahtaan uskonnolliseksi”. Ruotsalainen kustantamo markkinoikin kirjaa uskonnollisena ja isänmaallisena.

Uskonnolliseen tulkintaan antoi aihetta myös motto: ”Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui, ja sen sortuminen oli suuri.” (Matt 7:27).

Salmisen oma selostus kirjasta muistelmissaan I Danmark kuuluu Gustafssonin elämäkerran suomentamana näin: ”Kunnianhimoisesta miehestä tuli sattuman oikusta vapaakirkollinen pastori, ja hän yrittää sillä uralla tyydyttää kaipuutaan valonheitinten loisteeseen.” Kirja kuvaa siis ”yksilön kunnianhimoa päästä eteenpäin ja ylöspäin, samantekevää millä tavalla”.

Gustafsson tulkitsee romaania aikalaiskuvauksena: ”Salminen tutkii siinä äärimmäisajattelun ilmenemismuotoja: hengellistä herätystä, ideologista varmuutta, kommunismia, isänmaallisuutta ja individualismia.” Gustafsson näkee, että myös kommunistit ja isänmaalliset on esitetty yhtä ehjinä kuin vapaakirkolliset.

Näin ei kuitenkaan rauhan aikana ole: Lindan kommunistinen sulhanen pettää sekä hänet että lapsensa äidin, ”kamarikommunisti” Birger pystyy vain soittamaan suutaan mutta ei tee mitään aatteensa eteen, ainoastaan ajattelee että hän vallankumouksen tullessa ”kelpaa uhrattavaksi”, ja suojeluskuntaan kuuluva Nils pettää veroissa.

Vasta sota muuttaa ihmiset ihailtaviksi. Birger luopuu kommunismista, mutta osoittaa olleensa tosissaan puhuessaan uhrautumisesta. Hänen mielialansa ei ole vain sodan aiheuttamaa hurmiotilaa, vaan kestää vakavan loukkaantumisen, jonka kanssa hän joutuu elämään koko ikänsä.

Gustafsson kirjoittaa: ”Salminen nostaa esiin vaikeita eksistentiaalisia kysymyksiä: Itsensä toteuttamisen, joka on sota-aikana pulmallista. Elämän tarkoituksen etsimisen. Hän pohtii sodan psykologiaa: Mitä on kohtuullista uhrata ja minkä puolesta? Mikä tekee uhrautumisen niin helpoksi sodassa? Tässä näkyy jälleen teema yksilön ja yhteiskunnan suhteesta ja toive itsensä toteuttamisesta ja maailmalle pääsemisestä.”
Salminen itse ”tiesi, kuinka voi käydä, kun jokin sanoma tempaisee ihmiset mukaansa” ja ”on alkanut epäillä, onko oikein että yksilö uhrautuu jonkin korkeamman arvon tai kansakunnan puolesta”.

On todennäköistä, että Gustafsson osuu oikeaan Salmisen intentioiden suhteen. Kirjailija näet kirjoitti talvella 1945 näytelmän, jota ei ole julkaistu eikä esitetty. Gustafsson lainaa Salmisen kuvausta näytelmänsä tärkeimmästä henkilöstä, maatyömies Bengt Borgista: ”Haluton sotilas, karkuri, joka ylhäisöperhe von Haffnerin tavoin ei suostunut mihinkään ilveilyyn […] vaan oli aina oma suoraviivainen itsensä.” Gustafssonin mukaan ”Haffnerit olivat valmiit uhraamaan kaiken henkilökohtaisen ’kunnian’ puolesta.”

Gustafsson kertoo myös, että näytelmässä haavoittunut kiroilee kenttäsairaalassa, omaisiaan menettänyt nainen pitää pakenemista ainoana ratkaisuna ja sairaanhoitaja on huolissaan raajarikoksi jääneestä miehestään, joka haluaa palata rintamalle, koska uskoo hänestä olevan siellä vielä hyötyä. Sairaanhoitaja sanoo: ”Maa, isien maa, kansa – Noista sanoista on tullut iskulauseita, joita en kohta enää pysty kuulemaan ilman hysteeristä kohtausta. Onko sitten vain isien maa ja kansa? Eikö ole maailmaa? Ja ihmisiä?”

Näytelmää lukematta ei voi tietää, uskovatko ”rauhanpuolueen” edustajat säilyttävänsä oman ja läheisten elämän myös Neuvostoliiton miehityksen oloissa vai ovatko heidän repliikkinsä vain abstraktia ajattelua. Vanhan naisen suositteleva vaihtoehto – pakeneminen toiseen maahan – olisi mahdollinen joillekin, mutta ei kaikille. Ja entä jos toiseenkin maahan hyökättäisiin?

Muistelmissaan I Danmark Salminen kertoo matkastaan puolisonsa kanssa Suomeen jatkosodan alussa. Verrattuna talvisotaan elämä Helsingissä oli rauhallista. Ei ollut pommituksia eikä pelkoa, ei myöskään uskonnollisesti hurmioitunutta mielialaa, jonka mukaan uhrihenki – jopa koko kansan valmius uhrata itsensä – johtaisi uskovat voittoon. Nyt helsinkiläisten mieliala oli kylmäverinen päättäväisyys ja ylimielinen itseluottamus. Enää Suomi ei näyttänyt viattomalta uhrilta.

Kirjailija tajusi olleensa naiivi myös talvisodan alussa, kun oli ottanut todesta iskulauseet, että ”ei koskaan pidä antautua, ei koskaan tehdä kompromissia vaan taistella viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Koko kansa oli valmis menemään vankkumatta kuolemaan oikeuden ja totuuden puolesta.”

Todellisuudessa Suomen armeijakaan ei ollut taistellut viimeiseen mieheen. Se oli Salmisen mielestä oikea ratkaisu, vain hullu olisi tehnyt toisin. Mutta suurin hulluus oli ollut saada valheilla ja ylpeilyllä puolustuskyvyttömät sielut kuvittelemaan niin.

Ongelma oli Salmisen mielestä, kuinka pitkälle yksilön tai kansan pitää puolustaa sitä, mihin uskoo. Siitä hän sitten kirjoitti edellä mainitun näytelmän.

Mutta mitään tällaista ei Hiekalle rakennetussa näy. Gustafssonin ounastelema kirjailijan tarkoitus näkyy oikeastaan vain Birgerin aiemmassa lauseessa, että sulautuminen kokonaisuuteen ja uhrautuminen sen puolesta tekee ”massan” onnelliseksi. Kyseessä on siis ilmiö, jota Erich Fromm kuvasi: massayhteiskunnassa ihmiset eivät pystyy olemaan yksilöitä, vaan ”pakenevat vapaudesta”.

On kuitenkin huomattava, että sota-aika on eri asia kuin normaaliolot. Vasili Grossmanin romaanissa Stalingrad todetaan, että kun tuho uhkaa koko kanssa, yksityisen ihmisen kohtaloa ei voi erottaa koko kansan kohtalosta.

Salmisen romaanin ongelma on se, että Gustafssonin uumoilevaa teemaa on vaikea ellei mahdotonta havaita, koska sota näyttää muuttavan muita ihmisiä vain hyvään suuntaan. Itse asiassa on suorastaan epäuskottavaa, että kaikki käyttäytyvät ihanteellisesti ja epäitsekkäästi. Rauhankin tultua he ovat valmiit vapaaehtoisesti luopumaan omastaan auttaakseen evakkoja.

Vain joissakin kohdissa näkyy selvä kritiikki sodan luomaa hurmiohenkeä kohtaan, mutta niitäkään aikalaiset tuskin arvosteluksi ymmärsivät, koska kyseessä oli sodan aikana käytetty kieli. Esimerkiksi Sörbyn seurakuntalaiset suorastaan ”tunsivat olevansa uskonsotureita, jotka oli kutsuttu puolustamaan Länttä tulella ja miekalla Antikristuksen valtaa vastaan.”

Kaikkein suurin ongelma romaanissa on Edgarin luonne. Hän ei ole pasifisti, joka on ehdottomasti sotaa vastaan, ei tavallinen pieni ihminen joka pelkää ja haluaa pelastaa itsensä, eikä poikkeuksellinen lahjakkuus, jonka luovan työn jatkaminen olisi tärkeää maailman kannalta. Hän on valinnut papin ammatin, joka merkitsee sitoutumista muiden palvelemiseen siinä missä lääkärinkin, mutta hän hylkää seurakuntalaisensa hädän hetkellä. ”Itsensä toteuttaminen” ei siten voi olla lukijaan vetoava teema, vaan päinvastoin Edgarin muutto Ruotsiin näyttää pelkästään raukkamaiselta, varsinkin kun se tapahtuu jo ennen sotaa.

Gustafssonin Vertauskohtana Jarl Hemmerin Mies ja hänen omatuntonsa

Gustafsson pitää Salmisen romaanin vastaparina Jarl Hemmerin romaanille Mies ja hänen omatuntonsa, jossa Johannes Salmisen mukaan ”odottamaton papinkutsumus leventää tahdon ja todellisuuden välistä kuilua”. Gustafsson sitä mieltä, että luonnehdinta pätee myös Edgariin.

Gustafsson kiinnittää huomiota siihen, että Hemmerin romaanissa on sama raamatunlause kuin Hiekalle rakennetussa: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” (Matt. 16:26) Hemmer kuitenkin lisää: ”se, mitä sanomme sieluksi, sellaisena kuin olemme perineet sanan hellenistisiltä ajattelijoilta, todennäköisesti oli aivan vierasta Jeesukselle ja hänen juutalaiselle aikakaudelleen”.

Edgarin itsetutkistelua Lindan kuoleman jälkeen Gustafsson tulkitsee näin: ”Voiko olla mahdollista, että ’ei kelvannut uhriksi’ tarkoittaa kahta asiaa: että Edgar on ollut liian itsekeskeinen, mutta on kiirastulen läpikäytyään ja itseään tutkisteltuaan nyt yksi niistä yksilöistä, jotka pystyvät rakentamaan uutta ja ottamaan vastuuta jostain yhteisöstä sen jälkeen kun massat on uhrattu? Onko hän yksi niistä, joita ilman tulevaisuudessa ei tulla toimeen?”

Epäselväksi jää, mitä Gustafsson tarkoittaa ilmauksella ”kun massat on uhrattu”. Sinänsä on totta, että eräät pitäjät kärsivät sodasta suhteettoman suurista kaatuneiden määrästä, koska niistä kootut jalkaväen yksiköt olivat sattuneet juuri ratkaiseville paikoille mutta reservinvänrikit olivat yleensä ylioppilaita. Kyynisesti voisi päinvastoin sanoa, että ”kun parhaat” (merkityksessä rohkeimmat ja epäitsekkäimmät) ovat uhranneet itsensä, Edgarin kaltaisille egoistisille pyrkyreille tulee tilaa. Toki romaanin lopusta saa pikemmin käsityksen, että Edgar aikoo lopettaa pyrkyryyden ja palvella pyyteettömästi. Ehkä hän sillä menetelmällä pääsee jopa paremmin eteenpäin?

Hiekalle rakennetun loppu eroaa Gustafssonin mielestä Hemmerin romaanin lopusta: ”Salminen kertoo papista, joka pakenee, Hemmer papista rintamalla. Molemmat kärsivät tunnontuskista ja tulevat uskoon, mutta Edgar kulkee kohti uutta tulevaisuutta toisin kuin Bro, joka tuhoutuu. Bro joutuu valkoisten teloittamaksi – vankileirillä, jolla itse työskentelee; hän antaa tahallaan heidän luulla itseään punaiseksi.”

Ensin faktavirheen korjaus: Hemmerin pappi Bro ei palvellut 1918 rintamalla vaan piileskeli punaisessa Helsingissä. Saksalaisten tultua hän ja muut suojeluskuntalaiset ryntäsivät taistelemaan osoittautuen näihin verrattuna sotilaina kelvottomiksi.

Oleellisempi asia on, että olen eri mieltä kohdasta ”Edgar kulkee kohti uutta tulevaisuutta toisin kuin Bro, joka tuhoutuu.” Onko hengissä säilyminen aina itseisarvo? Edgar ei ole elämässään tehnyt mitään merkittävää, mutta Bro onnistuu kaikkien epäilyjensä ja hoipertelujensa jälkeen elämänsä lopussa edes jossakin. Papin asemassa hänen sanomansa ei voinut tavoittaa Suomenlinnan punaisia vankeja, mutta kun hänestä tulee samanlainen vanki muiden vankien joukossa, hän onnistuu edes muutamien kohdalla, koska hänen elämänsä vastaa hänen sanomaansa.

Gustafsson kysyy: ”Vai tekeekö Edgar sittenkin loppujen lopuksi juuri niin – uhrautuu uskonnollisen kansallisuusaatteen puolesta – mutta eri vaikuttimista kuin Bro? Vai onko näille kahdelle antisankarille yhteistä se, ettei kumpikaan oikein asetu minkään muun kuin uskonsa puolelle?” En tiedä Edgarista, mutta Brohon tulkinta ei sovi: hän ei suinkaan asetu ”uskonsa” puolelle vaan pienen tytön puolelle, jonka isän hän pelastaa astumalla tämän tilalle teloitettavaksi.

Arvio romaanista

Hiekalle rakennettu onnistuu hyvin päähenkilön Edgarin laskelmoivan pyrkyryyden kuvauksessa. Edgarin samoin kuin Linda-sisaren ja Birger-veljen psykologia ja heidän kehityksensä on hyvin perusteltu.

Jollei tiedä kirjailijan kriittisiä tarkoituksia, talvisodan kuvaus näyttää niin ihanteelliselta, että se on epäuskottavaa, varsinkin kun samanlainen epäitsekkyys jatkuu sodan jälkeen evakkoja kohtaan. Huomattakoon kuitenkin, että kyseessä ei ole suora kuvaus, vaan Edgar ja lukija saavat tiedot sodasta vain kirjeiden välityksellä.

Kirjailijasta

Tietoja Sally Salmisesta Wikipediassa.

Kirjallisuutta

Fromm, Erich: Pako vapaudesta. Alkuteos Escape from freedom. Suom. Markku Lahtela. 2. p. Kirjayhtymä 1976. (Teoksen 1. p. ilm. suomeksi nimellä Vaarallinen vapaus.)

Grossman, Vasily: Stalingrad. Translated from the Russian by Robert and Elizabeth Chandler. Ed. by Robert Chandler and Yury Bit-Yuan. Vintage 2020.

Gustafsson, Ulrika: Valoisa kaupunkini. Sally Salminen, elämä ja teokset. Alkuteos Min ljusa stad – Sally Salminen, livet och litteraturen. Suom. Laura Jänisniemi. Teos 2021.

Salminen, Johannes: Jarl Hemmer. En studie i liv och diktning 1893-1931. Schildt 1955.

Salminen, Sally: I Danmark. Schildts 1972.

Seppo Suihko: Sodasta ja rakkaudesta

Seppo Suihko kertoo teoksessaan Sodasta ja rakkaudesta vanhempiensa tarinan jatkosodan aikana, mutta myös siitä miten kirjeet voivat auttaa aikuista lasta ymmärtämään vanhempia.

Seppo Suihkon teos vanhempiensa Olli Suihkon ja Leena Kuusen nuoruudesta Sodasta ja rakkaudesta (Books on Demand) on esimerkki siitä, miten yksityistä ja yleistä aineistoa yhdistelemällä luodaan kiinnostava henkilö- ja ajankuva, jossa ei vältetä kertomasta nykyajalle outojakaan ilmiöitä.

Sodasta ja rakkaudesta

Teoksen päälähteenä on vanhempien kirjeenvaihto jatkosodan aikana. Muita lähteitä ovat isä Olli Suihkon päiväkirja ja tämän satunnaiset kertomukset pojilleen näiden ollessa pieniä sekä Antti Henttosen ja Matti Lappalaisen kirjoittama Rajajääkäripataljoona 4:n historiikki Tuolla puolen Syvärin (1991). Henttonen toimi Olli Suihkon taistelulähettinä. Olli Suihko kuului kirjan toimituskunnan puheenjohtaja ja antoi käytettäväksi päiväkirjansa.

Vänrikki Olli Suihkon ja lotta Leena Kuusen katseet kohtasivat, kun molemmat olivat jatkosodan alussa matkalla kuorma-auton lavalla kohti rintamaa. Myöhemmin molemmat sattuivat Nurmoilan kylään, jonne VI armeijakunnan esikunta sijoittui.

Missään muissa olosuhteissa pari olisi tuskin alkanut seurustella, niin erilaiset taustat heillä oli ja asialla oli tuohon aikaan suuri merkitys.

Karjalaistaustainen työläispoika

Olli Suihko syntyi 1918 Laatokan pohjoispuolella Ruskealan Harlussa. Hänen lapsuutensa tuntuu ulospäin kovalta: hän menetti äitinsä synnytyksessä ja jäi isovanhempiensa huostaan, poika asui isänsä luona vain pari vuotta yhdeksän-yksitoistavuotiaana ja suhde jäi etäiseksi, ja sen jälkeen Ollista huolehtinut Ville-setä oli ”koirakoulumainen” kasvattaja.

Ville Suihkon luona Ollilla oli mahdollisuus käydä oppikoulua, mikä siihen aikaan oli etuoikeus. Mutta toisin kuin varakkaammissa perheissä, luokalle jäämistä ei suvaittu eikä sellaiseen ehkä ollut varaakaan. Olli siirtyi ammattikouluun, oppi sorvaajaksi ja harjoitteli eri osastoilla. Toisaalta hän saattoi luottaa siihen, että työuraa auttaisivat jatkossa suhteet: Ville Suihko oli Valkeakosken ammattikoulun rehtori, tehtaanomistaja Juuso Waldenin lähipiiriä ja Valkeakosken Hakan ensimmäinen puheenjohtaja.

Muutto Valkeakoskelle oli merkittävä myös ideologisesti: isä oli sosialidemokraatti, Ville-setä taas suojeluskuntamies, eikä ennen sotaa voinut olla molempia. Olli liittyi suojeluskuntaan 14-vuotiaana (ehkä tarkoitetaan suojeluskuntapoikia?) ja menestyi siellä hyvin, samoin urheilussa Valkeakosken Hakan riveissä. Kunnostautuminen molemmissa epäilemättä nostatti itsetuntoa ja korvasi näin koulumenestyksen puutetta. Osittain sotilaan ja urheilijan taidot menivät päällekkäin, mikä huomattiin nopeasti sodan aikana.

Olli aloitti asevelvollisuuden suorittamisen syyskuun alussa 1939. Marraskuun viimeisenä päivänä alkoi talvisota, mutta Olli joutui kuukaudeksi Hennalan sotasairaalaan. Raatteen ja Kuhmon taisteluissa hän palveli JR 65:ssä taistelulähettinä ja partioiden vetäjänä. Ennen sodan päättymistä Olli oli ylennetty alikersantiksi ja sodan päätyttyä hänet määrättiin reserviupseerikouluun, mikä oli poikkeuksellista muille kuin ylioppilaille. RUK:n päätyttyä hän jatkoi asevelvollisuuden suorittamista ja toimi aseupseerina ja koulutustehtävissä.

Vaikka Ollin lapsuus tuntuu kovalta, hän oli luonteeltaan valoisa ja optimistinen.

Sivistyneistöperheen ylioppilastyttö

Leena Kuusi syntyi helsinkiläiseen yläluokan perheeseen 1920. Granfeltit olivat aatelissukua, mutta 1800-luvun lopulla isoisä oli fennomaani-innossaan muuttanut perheen kielen suomeksi. Isä Aarne Kuusi oli jopa suomentanut sukunimensä Kuuseksi. Tämä saattoi auttaa työuraa suomenkielisissä vakuutuslaitoksissa. Lopulta isä toimi vakuutusyhtiö Salaman toimitusjohtajana.

Isä kasvatti lapset itsenäisiksi, mutta tämän periaatteet vaikuttivat alitajuisesti heidän ratkaisuihinsa. Koska isä luotti heihin, he eivät halunneet rikkoa luottamusta.

Perheen varakkuutta ei tuotu esiin, sillä arvoja olivat vaatimattomuus ja raittius. Ruokapöydässä noudatettiin asketismia: ei väkeviä juomia, ei kahvia, ei tupakkaa, ei mausteita.

Toisaalta arvona oli sivistys. Äiti Alli ohjasi lapset kulttuurin pariin.  Lapset kirjoittivat, soittivat ja lauloivat. Oman lehden nimi oli Kotikuusen kuiskehia.

Mutta äidin kautta siirtyi myös toisenlainen perintö, ”degeneraatio Wegeliana”. Oman äidin Anna Zidbäckin, omaa sukua Wegelius, ahdistus siirtyi Allille. Hän oli ankaran uskonnollinen, jätti lapset palvelijoiden huostaan ja pakotti molemmat Helsingissä ja Mäntyharjun Jylhässä päivittäisiin hartaudenharjoituksiin.

Ennen sotaa äiti Allilla diagnosoitiin maanis-depressiivinen sairaus, jota nykyään kutsutaan kaksisuuntainen mielenhäiriöksi. Hän vietti jaksoja sairaalassa ja myös omaehtoisessa retriitissä.

Äiti arvosti poikiaan, etenkin vanhinta Mattia, mutta väheksyi tyttäriään. ”Maijasta ja Leenasta ei hänen mielestään voinut tulla mitään.” Maijalla diagnosoitiin 30-luvulla sama sairaus kuin äidillään, mutta hän toipui.

Niinpä vaikka Leena näytti saaneen syntymälahjaksi kaiken maallisen hyvän, häntä vaivasi häntä sisäinen epävarmuus.

Leena pääsi ylioppilaaksi keväällä 1939. Hän oli opiskellut musiikkia ja laulanut Heikki Teittisen perustamassa Suomen ensimmäisessä kamarikuorossa.

Vanhimmat veljet olivat äärioikeistolaisia: Matti kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan (AKS) ja Pekka IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta Leenaan, jonka ihanteet ja asenteet olivat ehdottomia.

Leena esiintyi Merjan Kaiussa, Pekan johtamassa Sinimustien lausuntakuorossa. Ohjelmistoon kuului runoja Matin runokokoelmasta Runon ja raudan kirja.

Ennen talvisotaa Leena osallistui Maan Turvan viihdytysjoukkoihin, joka esiintyi YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin) kutsutuille sotilaille pitkin itärajaa.

Talvisodan jälkeen Leena aloitti opiskelun Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Jatkosodan alkaessa hän ilmoittautui muonituslotaksi VI Armeijan esikuntaan, olihan hänen itsensä toimittava niin kuin hän oli toisia kehottanut.

Esimerkillinen sotilas ja upseeri

Olli Suihko osallistui jatkosotaan Rajajääkäripataljoona 4:n (RjP4) riveissä.

Rajamiehistä koostuva Rajajääkäripataljoona 4 perustettiin Syvärinkaupungissa joulukuun alussa 1941. Pataljoona koostui eri joukko-osastojen rajajääkäreistä. Nämä yksiköt oli koottu rajavartijoista ja rajaseutujen asukkaista. Koska niiden paikallistuntemus talvisodan rauhassa luovutetuista alueista oli ollut tärkeä jatkosodan hyökkäysvaiheessa, ne olivat joutuneet koviin taisteluihin.

Kun Suomi oli vallannut 1941 Itä-Karjalan, RjP4:n asemat olivat Syvärinkaupungin ja Pertjärven välisessä maastossa. RjP4 oli osa Rajajääkäriprikaatia, joka kuului 7. divisioonaan joka taas oli Aunuksen ryhmää.

Olli johti jääkärijoukkuetta. Se oli eliittipataljoonan eliittijoukkue, joka heitettiin usein pahimpaan paikkaan. Lisäksi hän toimi tarkka-ampujana, urheilu-upseerina, tiedustelupartioiden vetäjänä ja komppanianpäällikkönä.

Aunuksen rintamalla asemasota ei alkanut vielä joulukuun alussa 1941, kun Mannerheim pysäytti suomalaisten etenemisen. Puna-armeija yritti iskeä takaisin ensin Gorassa joulu-tammikuussa 1941 ja huhtikuussa 1942 Pertjärvellä. Molemmat hyökkäykset suomalaiset onnistuivat torjumaan.

Jälkimmäisessä tapauksessa Ollin 50-miehisen partion tehtävänä oli ottaa selvää venäläisten asemista ja haitata näitä. Ollin metodina oli harjoitella perusteellisesti ja ottaa kaikki mahdollinen huomioon sekä tuumia yhdessä miesten kanssa onnistumismahdollisuuksia. Sitten mentiin pervitinin voimalla. Tällä kertaa palattiin ilman tappioita.

Tämän jälkeen mittavampi taistelutoiminta laantui kesäkuuhun 1944 asti. Partiomatkoja Olli kuitenkin teki lähes viisikymmentä.

”Uhmamielellä, kiihko rinnassa tehtävän takoessa pääkuoressa riennetään, ryömitään, ammutaan. Jokainen tekee vaistomaisesti sen tarkemmin ajattelematta jonkin ’urotyön’, joka muulloin nostaisi hiukset pystyyn.”

Omien miestensä keskuudessa luutnantti Suihko ”yrittää vitsailla, ottaa löysin rantein ja syventyä jokaisen huoliin ja asioihin”, mutta Leenalle hän saattoi kirjoittaa epävarmuudestaan.  Kaikesta Olli ei kuitenkaan kertonut kirjeissään, vaan noudatti ajan yleistä periaatetta, että sotilaan ei pidä valittaa läheisilleen asioista, jotka ovat kaikille yhteisiä ja joita ei voi muuttaa, ja siten raskauttaa näitä.

Toki sotasensuurikin oli otettava huomioon, mutta se ei näytä kirjeisiin suuremmin puuttuneen.

Lisäksi ”Ollille oli tärkeää osoittaa kunnostautumistaan Leenan silmissä.  Tapahtumien selostus toimi varmaan Ollille myös terapiana.”

Myöskään Rajajääkäripataljoona 4:n historiikissa Tuolla puolen Syvärin ei juuri kerrota sodan nurjista puolista. Seppo Suihkon kirjassakin on aukkoja, koska Olli ei kirjoittanut kaikesta. Niinpä saadaan tietää, että eräs sotilas ampui kostoksi sotavangin, mutta ei sitä rangaistiinko häntä vai ei ja miten.

Olli eli sodan lähellä miehiään. Hirsistä rakennetussa korsussa lattia lainehtii vettä sateen jälkeen tai lumen sulettua, ruokahuolto pelasi tai ei. Esikunnissa sekä ruoka että vaatteet olivat paremmat eikä siellä välttämättä ymmärretty tavallista sotilasta.

Asemasodan aikana oli tärkeää sekä pitää huolta fyysisestä kunnosta että mielialasta. Molempia päämääriä palveli urheilu, jossa Ollilla oli tärkeä osa. Hän oli huipputekijä niin ampumisessa, hiihdossa kuin suunnistuksessa sekä yleisurheilussa moniottelijana. Helmikuussa 1942 hänestä tuli pataljoonan jääkärijoukkueen johtaja ja urheilu-upseeri.

Seurustelun vaikeudet

Leena ja Olli alkoivat tapailla Nurmoilassa ystävinä, mutta jouluyönä ”Viattomat suukot muuttuvat kuumiksi suudelmiksi.” Tapaninpäivänä ”he ajelivat mustan hevosen vetämässä reessä pitkin Aunuksen kyläteitä tähtien tuikkiessa ja pakkasen paukkuessa.”

Tammikuussa 1942 pari joutui eroamaan, ja kirjeenvaihto alkoi. Tapaamisia oli 1942-4 vain muutamia vuodessa, ehkä yhteensä kymmenisen kertaa.

”Leena epäröi, Olli on varma tunteistaan.” ”Olli ei erittele tunteitaan ja tarkastele niitä eri valaistuksissa. Se säästää monilta henkisiltä kamppailuilta, mutta pelottaa Leenaa. Olli ei pysähdy punnitsemaan heidän ’tapaustaan’.”

Sen sijaan Leena noudattaa perheen periaatetta: ”Asiat pitää pohtia puolelta ja toiselta.” Leena selittää heti alkuun, ettei ole Ollin ihannetyttö, ja luettelee huonot puolensa.

Seppo Suihko kommentoi: ”Vähemmän sisukas sulhaskandidaatti kenties vetäisi omat johtopäätöksensä ja luovuttaisi.”

Vaikka tausta ja koulutus erottavat, yhdistävääkin on: ”perheitten arvot ovat lähellä toisiaan; raittius, ahkeruus, rehellisyys ja isänmaallisuus. Kummankin suvut – Ollin kohdalla Villen – ovat kansalaissodan aikana valkoisten puolella. Leenan vanhimpia veljiä ja Villeä voi pitää aikansa oikeistoradikaaleina.”

Leenan lottakausi kesti huhtikuun loppupuolelle 1942. Sen jälkeen hän jatkoi agronomin opintojaan. Vuonna 1943 hän oli maatilaharjoittelijana Lopella sijaitsevalle Leppälahden tilalla.

Lokakuussa 1942 pari tapasi Helsingissä. Kun ”Leena jatkaa pohdiskeluaan suhteen mahdottomuudesta”, Olli otti sen todesta eikä seuraavana päivänä tullutkaan tapaamiseen. Leena yllättyi, sillä hän ”ei ole hetkeäkään kuvitellut, että he voisivat erota. Hän on puhunut Ollille omasta epävarmuudestaan, koska on toivonut Ollin valavan varmuuttaan häneenkin.” Seuraavana päivänä järkyttynyt Leena meni asemalle, ja sovinto syntyi.

Samoissa merkeissä seurustelu sitten jatkui vuosikausia. Kyse ei ole siitä, että Leena olisi epävarma siitä, rakastaako Ollia vai ei, vaan siitä että ”hänen uskonsa omiin kykyihinsä vain vaihtelee.” Taustalla on äidin vähättelyn alas painama itsetunto sekä äidin ja sisaren mielenterveyden horjuminen.

Tyttöystävän ailahtelut saivat Ollin uskomaan, että Leena kaipasi omansäätyistään kumppania. Leena torjui tämän ja vakuutti arvostavansa Ollia, joka oli yhtä älykäs kuin veljet, mutta toisella tapaa: ”Hän on säilyttänyt sodassa henkisen tasapainonsa. Jotakin valoisinta ja huolettominta poikamaisuutta on hävinnyt, mutta tilalle on tullut vastuuntuntoa. Hän ottaa johtamisen vakavasti. Hän voi olla häikäilemätön ja muista piittaamaton, äärimmäisten vastakohtien yhdistelmä, jollaisia tämä aika pojista pyrkii muokkaamaan.”

Seppo Suihko kommentoi Leenan erästä kirjettä: ”Joko taas! Voisiko joskus panna kirjeen lähettämättä paperikoriin? Tai kirjoittaa pöytälaatikkoon tyyliin ’Rakas päiväkirja’? Tai pitää sisäisen puheensa sisällään? Omaelämäkerrallisen fiktionkin kirjoittaminen olisi tehnyt hyvää.” Leena oli kuitenkin omaksunut äidiltään ehdottoman totuuden ja rehellisyyden ihanteet.

Perheitten erilainen tunneilmapiiri ja kommunikaatiotapakin tuotti vaikeuksia. Ollin lähetti Leenalle sisariensa kirjeitä, joissa nämä ”ilmaisevat itseään Ollin tavoin avomielisesti ja hellän sydämellisesti”, kun sen sijaan ”Leenan perhe välttää hellempiä tunteita. Lyödään leikiksi puheen mennessä hempeäksi. Sydämellisyyttä ja sisäisten asioiden käsittelyä pidetään lapsellisena ja helliä sanoja tunteiluna.” Tällä panssarilla perheenjäsenet suojelivat ”herkästi haavoittuvan sisimpänsä”. Juuri tämän vastakohdan takia Olli ilmeisesti viehätti Leenaa: ”Olli on välittömämpi ja lämpimämpi kuin kukaan toinen.”

Olli olisi halunnut edetä seurustelussa nopeammin ja tavata kahden kesken. Hän kysyi, miksi heidän pitäisi pidättyä seksistä, kun heillä kerran oli vakavat aikeet tulevaisuuden suhteen. Mutta Leena ei hyväksynyt ”vapaata rakkautta”. Moraalin lisäksi hänellä oli myös käytännöllisiä syitä: maineen menestys ja raskaus, kun varmaa ehkäisyä ei ollut. Muutenkaan avioliitto tai edes kihlaus ei tässä vaiheessa ollut Leenalle vaihtoehto. Myös sotalesken kohtalo saattoi pelottaa.

Kesällä 1943 Jylhässä pidettiin ”nuorisopäivät”, joihin Leenan ja Ollin lisäksi osallistuivat Leenan pikkuveljet ja toisen tyttöystävä. Sekin oli Leenan äidin mielestä arveluttavaa, mutta isä oli antanut luvan.

Maaliskuussa 1944 Olli tapasi Leenan Helsingissä ja he sopivat kihloihin menosta heinäkuun alussa. Mutta toisin kävi.

Suurhyökkäys 1944

Olli odotti, että länsiliittoutuneiden maihinnousun yhteydessä Suomikin saa ”rautaa kotona ja korvessa”. Sen sijaan hän uskoi, että ”Saksan vastaisku tulee olemaan musertava”.

Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi Kannaksella 9.6. ja johti suomalaisten perääntymiseen. Mannerheim antoi 16.6. käskyn vetäytyä Itä-Karjalasta. Seuraavana päivänä Syvärin takana oleva puna-armeijan 7. armeijakunta sai Stalinilta käskyn tuhota Aunuksen ryhmä. Puna-armeijalla on kaksitoista divisioonaa ja suuri määrä erityisaselajien joukkoja, Aunuksen ryhmällä kolme divisioonaa ja yksi prikaati.

Suomalaiset vetäytyivät Syvärin yli joen pohjoispuolelle. RjP4 varautui suojaamaan 7. divisioonan vetäytymistä. Venäläiset tekivät yllättäen maihinnousun Laatokan koillisrannalle ja uhkasivat suomalaisten sivustaa.

RjP4 joutui kovimpiin taisteluihin Tokkarin viivytysasemassa, jonka hallussapito oli tärkeää, koska se suojasi VI armeijakunnan vetäytymistä Aunuksen kannaksen länsiosassa. ”Ollille tilanne on helpompi kuin monille muille. Hermot ja lihakset ovat kunnossa, pää kylmänä.”

Leena ei saanut Ollilta kirjettä kolmeen viikkoon. ”Hän vakuuttaa itselleen, että vääryys ja väkivalta voi tässä maailmassa savuttaa näin kirkuvaa riemuvoittoa. Mutta ehkä on nöyrryttävä ajattelemaan, ettei oikeus voita heidän sukupolvensa kohdalla, vaan vasta seuraavan tai sitä seuraavan sukupolven aikana. Silloin he kaksi ja monet muut saavat omat unelmansa uhraten elää, kärsiä ja ehkä menehtyä kerran koittavan valoisan tulevaisuuden lunnaiksi.”

Kun Olli viimein sai lomaa, pari vaihtoi Leena aiemmin ostamat kihlasormukset 3.9. Seuraavana päivänä tuli aselepo.

Olli joutui vielä Lapin sotaan. Siellä eräät asukkaat pitivät enemmän saksalaisista kuin suomalaisista. Marraskuussa 1944 Olli joutui sairaalaan juotuaan eräässä mökissä maitoa, joka oli myrkytetty petrolilla. Joku saksalaismielinen emäntä oli tehnyt saman muillekin.

Marraskuussa Olli kotiutettiin armeijasta yli viiden vuoden jälkeen.

Suurin haaste sodan jälkeen

Vasta rauhan tultua pari saattoi tutustua toistensa ”arkiminään”.

Vuoden 1945 Leena opiskeli Lepaan puutarhaopistossa. Ehkä he tulevaisuudessa hoitaisivat Jylhän tilaa? Olli taas opiskeli Helsingin teknillisessä koulussa. Ville-setä suunnitteli Ollille uraa Valkeakoskella, mutta kasvattipoika oli itsenäistynyt.

Sota oli vaikuttanut ratkaisevasti Ollin elämään. Menestys johtajana sodassa oli kohottanut itsetuntoa ja upseerin arvo oli auttanut kihlaamaan tytön, joka muuten olisi ollut saavuttamaton.

Olli kirjoitti päiväkirjaa, jota Leena luki ja kirjoitti omia kommenttejaan. Olli ei edelleenkään ymmärtänyt Leenan käytöksen ja mielialojen vaihtelua, mutta häntä vaivasi myös alemmuudentunne ”voimakasta ja esiintymisvarmaa” morsianta kohtaan.

Olli näki painajaisia sodasta, mutta sodan loppuminen merkitsi myös sotasankarin arvon menetystä. Toisin kuin Leenan yliopistossa opiskelevat veljet, Olli ei ollut saanut opintolomaa sodan aikana, eikä opiskelun aloittaminen 26-vuotiaana ollut helppoa. Paineet onnistua olivat vielä muita kovemmat, sillä 0lli halusi saavuttaa Leenan akateemisen suvun hyväksymisen.

Molemmat idealisoivat toista ja vähättelivät itseään: ”Kummallakin on toiselta puuttuvia ominaisuuksia.”

Uskontoonkin pari suhtautui eri tavalla. Olli on säilyttänyt lapsenuskon, kun taas Leena on saanut hänen tarpeekseen kodin pakollisista hartaushetkistä.

”Heillä ei ole paluutietä, on vain pyrittävä yhdessä eteenpäin.”

Kesällä 1945 ristiriidat lieventyivät eikä pahoja yhteenottoja enää ollut. Pari sopi naimisiin menosta loppukesällä 1946.

Mutta tulikin uusi, odottamaton koettelemus: loka-marraskuussa 1945 Leena sairastui lapsihalvaukseen eli polioon. Hän joutui olemaan kolme viikkoa kulkutautisairaalassa, jossa hoitona oli liikkumattomuus. Säryt olivat kovat.

Leenan mielestä avioliitto ei voinut toteutua, sillä hän ei halunnut Ollin vaivoiksi. Tai niin hän ainakin sanoi, vaikka sisimmässään ilmeisesti halusi, että Olli vakuuttaisi hänelle päinvastaista. Eikä Olli luovuttanut: kaveria ei jätetty rauhankaan aikana. Leenan kunto parani kuntoutuksen avulla, mutta invaliditeetti jäi.

Vihdoin heinäkuun lopulla 1947 olivat häät. Leenan perheen avulla saatiin asunto Johanneksenrinteeltä.

Tuoreena aviovaimona Leena vertasi elämäänsä vuoteen 1945, jolloin kaikki oli päältä katsoen ollut kunnossa: ”vastasaatu rauha, hyvä toveripiiri, hyvä sulhanen, mainio terveys”. Silti hän oli ollut ”kummallisen tasapainoton, rauhaton, kaikenlaisten epäilysten vallassa”. Vaikka hänellä oli edelleen ”ailahteluja, synkkyyden ja epätoivon puuskia”, hän oli enimmäkseen ”sanomattoman onnellinen”, sillä toisin kuin terveenä, hän osasi nyt arvostaa sitä, mitä hänellä oli.

Ehkä ristiriitojen käsittely etukäteen oli sittenkin ollut hyödyksi, niin tuskallista kuin se oli Ollille ollutkin.

Olli oli valmistunut teknikoksi joulukuussa 1946, ja Leenan laudaturtyö valmistui joulukuussa 1947. Ollin suunnitelmat jatko-opiskelusta romuttuivat, kun esikoinen Seppo syntyi syyskuussa 1948. Vaikka Leenakin meni töihin, tulot eivät tahtoneet riittää, sillä Leenan invaliditeetin takia oli palkattava kotiapulainen. Toinen poika Sampo syntyi 1951.

Matalasta koulutuksestaan huolimatta Olli teki nousujohteisen uran, ja hänestä tuli lopulta Yhtyneiden kuvalehtien henkilöstöpäällikkö ja johtoryhmän jäsen. Leena puursi eläkeikään asti vakuutusvirkailijana.

Olli kuoli 1994 ja Leena 2007.

Aikuinen lapsi löysi vanhempansa syvemmällä tavalla

Sodasta ja rakkaudesta on kertomus myös siitä, miten aikuinen lapsi saa kirjeiden ja päiväkirjan avulla vanhemmistaan syvemmän käsityksen ja siten ymmärtämään ja arvostamaan heitä näiden kuoleman jälkeen, vaikka näiden eläessä avoimet keskustelut ovat jääneet käymättä.

Aikoinaan sodan kokeneiden vanhempien ja 60-lukulaisten nuorten yhteentörmäys oli väistämätön, olivathan heidän kokemuksensa niin erilaisia. Mutta vuosien vieriessä perspektiivi laajeta, kun näkee sekä vanhempansa että itsensä sukupolvien ketjua: mitä vahvuuksia ja heikkouksia, asenteita ja arvoja kukin on vanhemmiltaan saanut ja mitä edelleen lapsilleen välittänyt.

Nykyään kuulee usein väitettävän, ettei kukaan selvinnyt sodasta traumatisoitumatta. Olli Suihko osoittaa, että se oli mahdollista. Sotaa korostamalla sivuutetaan se, että traumoja voi saada muutenkin, kuten Leena Kuuselle kävi äidin väheksynnän takia.

Seppo Suihko uskoo, että sota vaikutti isän persoonallisuuteen ja toimintaan kasvattajana hyvin vähän. Olli käytti vähän alkoholia eikä ollut arvaamaton, saati väkivaltainen. Kasvatusmenetelmät olivat perinteisiä, remmi oli silloin tällöin käytössä. Esikoisen erilainen luonne olisi kaivannut ”monivivahteisempaa ulottuvuutta”, mutta ainakin ”Isän ja poikien yhteisistä urheiluista jäi pojille elämän mittainen liikuntaharrastus.”

Isä ”jäi esikoiselleen yksiulotteisemmaksi; tarmokkaaksi urheilijaksi, sotasankariksi ja päälliköksi, miksei myös ihmisten yhdistäjäksi ja sosiaalisesti lahjakkaaksi hauskanpitäjäksi.” Niinpä Ollin sodanjälkeisen päiväkirjan paljastamat syvät mietteet olivat pojalle elämys. Olisiko niin, että isän ollut helpompi näyttää herkempi puolensa tyttärelle kuin pojalle, jolle hän haluaa olla esikuva?

Äiti taas ei invaliditeettinsa takia saanut haaveilemaansa työtä, ja hänen oli luovuttava myös rakkaasta harrastuksesta kuorolaulusta, kun invalidi ei sopinut kuoron imagoon. Kotona oli kuitenkin piano, ja äiti ”välitti pojilleen sukujensa kulttuuriperintöä, humanismia ja musiikkia” kuten oma äitinsä aiemmin. Kirjeiden ansiosta Seppo Suihko alkoi suhtautua äitinsä tiukkoihin moraalikäsityksiin ymmärtäväisemmin kuin nuorena.

”Perheemme arjessa ja juhlassa kohtasi kaksi erilaista kulttuuria. Ehkä sen vuoksi en itse ole ollut täysin kotonani kummassakaan.” Vaikka tällainen on rankkaa yksilölle, se auttaa kirjallisessa työssä.

Mannerheim-risti jäi saamatta, mutta elämä onnistui

Olli oli ollut pataljoonan komentajan Olli Korhosen luottoupseeri. Korhonen oli kysynyt Ollilta, haluaisiko tämä Mannerheim-ristin vai ylennyksen kapteeniksi. Olli oli asettanut etusijalle ristin, mutta jos hän ei saisi sitä, komentaja on luvannut ylennyksen. Mutta Korhonen jäi sotavangiksi 6.7. Seuraajan ja Ollin välillä vallitsi luottamuspula. Sekä risti että ylennys jäivät saamatta.

Olli kuulee myöhemmin, että syynä olisi ollut myös kaksintaistelu Lauri Törnin kanssa, jota saman aikaan oli samasta prikaatista ehdotettu ritariksi.

Kun Seppo Suihko kirjoittaa, että ”Mannerheim-ristin kenties Ollin nenän edestä saaneesta Lauri Törnistä tuli legendaarinen sotasankari”, joka ”nousi maineeseen”, kun taas ilman ristiä jäänyt isä ”sotilaana unohdettiin”, ei käy selville, onko poika pahoillaan asiasta. Toisesta perspektiivistä nimenomaan Olli Suihko onnistui elämässään: hän ei jäänyt kiinni sota-ajan identiteettiin, puhumattakaan että olisi paennut maasta kuten Törni, vaan onnistui luomaan rauhan aikana työuran ja perustamaan perheen.

Kirjallisuutta

Henttonen, Antti & Lappalainen, Matti: Tuolla puolen Syvärin. Rajajääkäripataljoona 4 jatkosodassa. Otava 1991.

Pekka Jaatinen: SS-mies Valo

Pekka Jaatisen SS-mies Valo kuvaa nuorukaista, jonka ideologia on niin vahva, että hän säilyttää uskon Hitleriin ja sodan voittoon loppuun asti.

Suomalaisista Waffen-SS-sotilaista on kirjoitettu useita romaaneja, mutta Pekka Jaatinen on teoksessaan SS-mies Valo (Johnny Kniga 2015) valinnut omaperäisen näkökulman. Torniolainen 16-vuotias Valo Hanhiala värväytyy vasta syksyllä 1944, kun Suomi on tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa.

Valo salaa ikänsa ja saa Norjassa alokaskoulutuksen. Hitlerille vannotun sotilasvalan jälkeen hänet valitaan aliupseerikouluun, jossa hänet koulutetaan konekivääriryhmän johtajaksi. Sitten hänet lähetetään Saksaan laskuvarjojääkärikoulutukseen. Se jää kuitenkin kesken, kun paikkaa pommitetaan, harjoitustorni sortuu ja komentaja kaatuu. Epäonnisen junamatkan jälkeen Valo pääsee vihdoin rintamalle, jossa palvelee sodan loppuun asti.

Valon tausta

Valon vinttihuoneesta käyvät ilmi tämän harrastukset ja ihailun kohteet: seinillä on sotilasmerkkejä ja kokardeja, haulikko ja metsästys- ja pienoiskivääri, hyllyssä ampumakilpailussa voitetut palkinnot ja Hitlerin Taisteluni, jonka poika on myös lukenut. Suurin aarre on SS-miesten ulosmenopuvun tikari, jossa om SS:n tunnus ”Meine Ehre heisst Treue”, suomeksi ”uskollisuus kunniani”. Tikarin Valo oli vaihtanut joulukuussa 1941 kahdella parilla villasukkia ja kaulaliinalla. Lukija tajuaa, että säilyminen Lapin talvessa paleltumatta on ollut kaupat tehneelle SS-sotilaalle sittenkin kaikkein tärkeintä.

Valon kohtaloon on vaikuttanut ratkaisevasti isä, joka on aikoinaan ollut jääkärinä ja toimii nyt pappina ja opettajana. Isä on myös SS-värväri, ja hän hyväksyy poikansa ratkaisun ja antaa ohjeet värvärin tapaamiseen Haaparannassa. Sen sijaan parhaan kaverin isä saa tämän ajoissa kiinni.

Valon äiti ei ole kestänyt aviomiehen intoilua ja poissaoloa vaan joutunut mielisairaalaan. Valon mielestä ”Äiti on heikko”, joten hänet on unohdettava.

Torjuessaan äidin Valo torjuu myös omat positiiviset tunteensa kuten myötätunnon sekä muita että itseä kohtaan.

Poikkeuksellinen Valo

Valo esitetään koko ajan poikkeuksena jopa SS-sotilaiden joukossa. Norjassa muut sotilaskoulutukseen tulleet ovat norjalaisia kansallissosialistien nuorisojärjestelmän kasvatteja, mutta vain Valo haluaa saada lisää ideologista koulutusta ”bolševikkien ja juutalaisten maailmanlaajuisesta salaliitosta”. Propagandan hän uskoo olevan totta.

Iltalomalla Valo kuulee ensimmäisen kerran, että suomalaiset käyvät Lapissa sotaa saksalaisia vastaan. Suomalaistaustaiset norjalaiset kertovat: ”Tämä meidän nykyinen hallintomme täällä tuntuu meistä varmasti aivan samalta kuin aikanaan Kuusisen hallitus tuntui teistä.” Norjalaiset SS-miehet kutsuvat maanmiehiään kommunisteiksi ja syntyy tappelu.

Suomalaiset sotilaat, jotka ovat jääneet vangeiksi ja houkuteltu saksalaisten puolelle, pitävät Valoa outona eikä yhteyttä synny.

Saksassa Valon usko propagandaan ei horju, vaikka ristiriita todellisuuden kanssa käy yhä selvemmäksi. Siviilit pakenevat etenevää vihollista välittämättä Hitlerin käskystä, että jokainen kaupunki on linnoitus, ja Volksturmiin kootaan jo teinipoikia ja vanhoja miehiä.

Valo joutuu käsikähmään ilmasuojelumiehen kanssa, joka esittää realistisen kysymyksen: ”Milloin te pojat viimeksi olette nähneet omia koneita taivaalla”? Valon mielestä lentokoneita ei tarvita: ”Meillä on Führerin kostoaseet!”

Rakkaus ja unelma tulevaisuudesta

Filmitähtimäisen komeaa Valoa on vilkuillut moni tyttö niin Suomessa kuin Norjassa, mutta turhaan sillä he eivät vedä vertoja Signal-lehden arjalaisisille kaunottarille.

Laskuvarjokoulutuksen aikana Valo tapaa viimein ihanteensa, Floran, joka on yhtä innokas Hitlerin ihailija kuin hänkin. Heidän välilleen syntyy suhde, ja he haaveilevat yhteisestä elämästä: kun sota on voitettu, he menevät naimisiin ja saavat lapsia, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. SS-sotilaaksi värväytyessään Valolle on luvattu Saksan kansalaisuus, joten hän uskoo, että hän saa valtion viran tai sitten heillä on maatila.

”-    Me olemme onnellisia ja kaikkialla on rauha. Führer johtaa meitä ja koko kansakuntaa. / – Tai jopa maailmaa.

Kovuus ja kuolema

Laskuvarjojääkärikoulutuksessa opetetaan pitämään tunteet kurissa ja erossa siitä mitä tehdään. Mieli ja ruumis ovat yhteydessä toisiinsa: ”Mitä parempi kunto, sitä vahvempi mieli. Mitä vahvempi mieli, sitä paremmin pystytte pitämään tunteet erossa työstänne.”

Juuri tällaisya etäännytystä Valo tarvitse. Kotona hän on pelästynyt avattuaan ruumishuoneella rintamalta tulleen arkun, mutta kerrannut mielessään sotasairaalan lääketokkuraisilta potilaiden kuulemiaan juttuja: ”Kuolema yhdistää sotilaat. Kuolleilla ei ole pelättävää. Kuolleille ei mahda mitään. Kuolema voittaa aina. SS-miehet ovat tavallaan kuolleita, vaikka elävät. Siksi heille ei kukaan voi mitään. Se on sitä kovuutta, Härteä, jonka täyttämänä voi kävellä selkä suorana vaikka luotisateeseen.”

”Vain vahvat pärjäävät. Pääkallomiehet ovat voittamattomia. He antavat nimensä kirjurille, veriryhmä tatuoidaan vasempaan käteen ja heistä tulee vahingoittumattomia. Vaikka pää lähtisi irti, räjähtäisi tuusan nuuskaksi, he elävät. He ovat liittyneet ikiaikaiseen kosmiseen armeijaan, kaikkeuden ketjuun.”

Valon hinku SS-mieheksi esitetään pakona: ”Sitten minulle ei voi käydä enää kuinkaan, eikä minun tarvitse pelätä mitään. Ei äidin väsymistä, ei sitä palaako isä sodasta, ei ruumishuo-neen arkkuja, joissa lukee ’avaaminen kielletty’. Kun olen hiljaisuus ja kuolema itse, minun ei tarvitse pelätä edes omaa kuolemaani, hän ajatteli. Ryssille on koittava hiljaisuus ja kuo-lema. Kostan niille elukoille kaikkien kaatuneiden, silpoutuneiden ja päättömien puolesta. Minusta tulee maailman kovin sotilas ja hurjapää. Kävelevä Härte [kovuus], ryssien kauhu.”

Vertauskohteena on henkilöitä, joiden reaktiot olivat ”normaaleja”. Valon laskuvarjokoulutuksen aikana tapaama sotapoliisi myöntää pelkäävänsä kuolemaa, sillä ”On niin paljon läheisiä menetettävänä. Sukulaisia ja ystäviä.” Hän haluaa myös aivan erilaisen kuoleman kuin kaatumisen rintamalla: ”rauhassa, sovussa kaikkien ja kaiken kanssa. Kaiken täytyy olla anteeksi pyydetty ja annettu. Ihmisen täytyy saada kuolla rauhassa.”

Valon rintamatoveri taas uskoo fatalistisesti, että kuolema ”tulee kun on tullakseen. Ei kai kannattaisi murehtia. Hetki kerrallaan vain, aina valmiina pahimpaan.”

Sen sijaan Valo ei rintamallakaan pelkää kuolemaa, sillä hän uskoo että ”Me olemme jo kuolleita” ja ”Me olemme jo unohtumattomassa, kosmisessa ketjussa.” Siksi ”Meille ei voi käydä mitenkään.”  ”Me voitamme, vaikka häviäisimme. Me eläisimme, vaikka olemme kuolleita.”

Valo taitaakin pelätä elämää.

Liian innokas rintamalla

Aliupseerikoulun komentaja on Norjassa ajatellut Valosta näin: ”Kyllä on innokas poika. Täydellinen propagandan uhri. Luottaa sokeasti ja uskoo kaiken. Mutta tällaisia nuoria miehiä itärintama tarvitsee nyt. Ja näin innokkaista minä tahdon eroon.”

Rintamalla käy ilmi, miksi komentaja tahtoo eroon ”näin innokkaista”: sellaiset haluavat taistella tappioista välittämättä eivätkä koskaan hyväksyisi antautumista.

Päästyään rintamalle Valo ei usko korviaan kuullessaan uusien tovereidensa puheita: ”Jos iivanat pääsevät sillanpäästään jatkamaan, etenevät ne Seelowon kukkuloille ja me menetämme ne, se on loppu.”

Valo sen sijaan uskoo: ”Me vielä hyökkäämme ja lakaisemme ryssät maan rakoon”, sillä ”Führer sanoi ettei ole väliä kuinka huonolta tilanne näyttää. Ne selviämme ja voitamme.”

Valolta kysytään, onko hän aiemmin ollut rintamalla, ja hän joutuu vastaamaan kieltävästi. Hän päättää kuitenkin näyttää kaikille. Hänen ripeä toimintansa ensimmäisessä taistelussa saa mielipiteen lievenemään: ehkä tulokas ”sittenkin on hyvä sotilas”.

Valo on vakuuttunut siitä, että ”Jos kaikki taistelisivat niin kuin minä ja olisitte alusta asti taistelleet niin kuin minä, Saksa olisi voittanut jo ajat sitten”.

Hän saa vastaukseksi, että ”Sinunlaistesi takia tämä paska kyllä taisi alkaa”.

Valo hyväksyy holokaustin

Ryhmässä on kaksi liettualaista SS-sotilasta, jotka ovat osallistuneet juutalaisten joukkomurhiin Kaunasissa ja Vilnassa. Heidän tavoitteensa on olla jäämättä elävänä puna-armeijan käsiin. Viimeinen luoti pitää säästää itseä varten.

Toisen liettualaisen mielestä naisten, lasten, mummojen ja pappojen ampuminen ”ei ollut yhtään hienoa”, mutta ”Siihen tottui yllyttävän äkkiä.” Hän myöntää, että hän tovereineen toimi ”enemmän rahan kuin aatteen takia. Saatiin hyvät päivärahat ja kaikki mahdolliset lisät, kun ruvettiin siihen touhuun. Ja evakuoitiin niitten omaisuus. Mutta mitään siitä ei ole jäljellä. Kaikki on mennyt korttipöytiin, huoriin, viinaan ja tupakkaan. Meistä tuntuu, että se kostautuu.”

Valoa ei joukkomurhat eivät hätkähdytä yhtään vaan hän pitää niitä oikeutettuina: ”Ali-ihmiset on tuhottava. Vain meillä arjalaisilla on oikeus elää. Se on luonnonlaki. Vain vahvimmalla on oikeus jäädä eloon maailmanhistorian sovittamattomassa, lopullisessa taistelussa ja sillä siisti.”

Kaksinaismoralistisesti Valo paheksuu vihollisten toimia: ”Amerikkalaiset ja britit ovat samanlaisia kuin ryssät. On yhtä raukkamaista pudottaa pommeja siviilien niskaan kuin naulata sotilaita huonekaluihin, valella bensalla ja polttaa.”

Sodan loppu

Kirjan loppupuolella kertoja valottaa myös yleistilannetta, perääntymistä askel askeleelta.

”Taistelu taistelulta hän [Valo] oppi käyttämään enemmän järkeä. [- – -] Toiset sietivät häntä, koska hän oli verraton ampuja ja uhkarohkea. Lisäksi hän näytti tuovan onnea. Ryhmästä kukaan ei ollut edes haavoittunut, vaikka kokonaisia joukkueita ja komppanioita tuhoutui vierestä viimeiseen mieheen. Valo puolestaan sieti toisia, koska nämä hetkittäin taistelivat kuin SS-miehet ainakin.”

Mutta onni ei kestä ja sodan lopussa koko pataljoona on kaatunut lukuun ottamatta Valoa ja kahta liettualaisia. Jälkimmäiset suunnittelevat hipsivänsä länteen antautuakseen amerikkalaisille tai englantilaisille.

Kun Valo näkee rakastettunsa Floran raiskatun ja kidutetun ruumiin, hän menee järjiltään ja vaatii hyökkäämään suin päin. Liettualaiset kieltäytyvät ja toinen yrittää ampua Valon, mutta Valo ehtii ensin. Nyt hän on aivan yksin, mutta kuulee mielessään Hitlerin äänen.

Kun radiossa kerrotaan Hitlerin kuolemasta, Valo myöntää vihdoin pelkäävänsä ”halusi syöksyä ulos ja paiskata aseet maahan. / – Lopetetaan tämä leikki. Minä en jaksa enää. Isä ja äiti, pelottaa.”

Luonteensa mukaisesti Valo kuitenkin lähtee hyökkäämään vielä kerran.

Valon nimen merkitys

Valo kertoo saaneensa nimensä Jobin kirjasta, mutta ei sen tarkemmin.

Jobin kirjassa sana ”valo” esiintyy useissa jakeissa. Niistä seuraava voisi olla se, jonka mukaan Valon pappi-isä on valinnut pojalleen nimen: ”Mihin tahansa ryhdytkin, se onnistuu, valo loistaa sinun teilläsi.” (Job 22:28)

Loppujen lopuksi Valoon sopii toinen säe, jonka mukaan ”jumalattoman valo sammuu, hänen liekkinsä ei loista”. (Job 18:5)

Arvio romaanista

Jaatisen kirja on realistinen kuvaus sodasta, jossa ei ole mitään sankarillista, ja nuorukaisesta, jonka ideologiaa ei mikään järkytä. Henkilönä Valo on vähän tylsä, koska hän ei kehity vaan on alusta loppuun samanlainen. Toisaalta on tavallaan hyväkin, ettei seurata tavallista mallia, jossa sota muuttaa idealistisen nuorukaisen.

Suomalaiset romaanit SS-vapaaehtoisista ovat yleensä kertoneet Saksan hyökkäysvaiheesta itärintamalla, joten kuvaus Saksan viimeisistä taisteluista 1945 muutenkin kuin strategiselta ylätasolta nähtynä voi tarjota lukijoille uutta.

Puna-armeijan raakuutta ja kostonhimoa ei peitellä, mutta sen tausta, Saksan aiemmat teot, käy ilmi.

Romaanille antaa uuden ulottuvuuden, jos sitä lukee yleisenä radikalisoitumisen kuvauksena.

Kirjailijasta

Tietoja kirjailijasta on kustantaja Johnny Knigan sivulla ja Wikipediassa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin seuraavista suomalaisia SS-sotilaista kuvaavista romaaneista: Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla, Jenni Linturin Isänmaan puolesta ja Ville Kaarnakarin Hakaristin leimaama sekä varhaisista Sakari Lappi-Seppälän muistelmista Haudat Dnjeprin varrella. Näissä artikkeleissa on myös tietoa aiheesta ja tutkimuksen nykyvaiheesta.

Neuvostoliittolaisia elokuvia talvisodasta

Talvisota ei Neuvostoliitossa ollut edes sota ja jäi Suuren isänmaallisen sodan varjoon. Silti heti sodan jälkeen tehtiin kolme talvisotaa kuvaavaa elokuvaa: Rintamaystävättäret (toukokuu 1941), Vihollisen selustassa (1941) ja Mashenka (1942).

Noita elokuvia en ole nähnyt, tuskin niitä koskaan Suomessa esitettykään. Selostan niitä tässä Jelena Senjavskajan artikkelin perusteella. Senjavskajan asenteet ovat varsin kiinnostavia, vaikka hän kirjoitti vuosia Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen.

Senjavskaja toteaa, että kaikki kolme elokuvat ovat enemmän tai vähemmän propagandistisia, mutta lähinnä oman puolen kuvauksessa. Kahdessa elokuvassa ei juuri ollenkaan vihollisten kasvoja, on vain vierasasuisia siluetteja taistelukohtauksissa.

Vain Rintamaystävättärissä on kaksi kohtausta, jotka Senjavskajan mielestä ”sisältävät viholliskuvan”: suomalainen tarkka-ampuja ampuu puusta lääkintätyttöä, ja toinen suomalainen sotilas hyökkää tovereidensa kanssa haavoittuneita puna-armeijalaisia ja sairaanhoitajattaria kuljettavan lääkintäauton kimppuun. Samassa elokuvassa näytetään myös, miten suomalaiset lentokoneet pommittavat neuvostoliittolaista sotilassairaalaa.

Senjavskaja uskoo, että kohtaukset pohjautuvat tositapahtumiin: ”Kaikki nämä kohtaukset kertovat että vihollinen rikkoi kansainvälisen oikeuden normeja.”

Elokuvissa ei ole Senjavskajan mielestä ole mitään halveksintaa suomalaisia kohtaan. Todisteena tästä on se, että filmin Vihollisen selustassa alkuteksteissä käytetään nimitystä ”valkosuomalaiset” mutta filmissä puhutaan ”fasistikonnista”.

”Elokuvassa on tärkeintä neuvostosotilaiden uroteko, kun taas ’viholliskuva’ on hyvin ylimalkainen ja epäselvä. Elokuvasta selviää, että soditaan suomalaisia vastaan, mutta vihollisen tykistöpatterin kypärässä näkyy selvästi SS-tunnusmerkki hakaristeineen.”

Elokuvan loppukohtaus on puna-armeijan rynnäkkö ”selvästi myöhemmässä sodassa”, ja elokuva päättyy Molotovin puheeseen 22.6.1941: ”Asiamme on oikea. Vihollinen lyödään. Voitto on meidän!” Senjavskaja ei kommentoi kahden sodan sekoittamista toisiinsa.

Senjavskaja summaa, että kolmessa elokuvassa ”vihollinen on salakavala, sinnikäs, voimakas ja julma” ja ”sitä vastaan käydään kovaa sotaa suurine menetyksineen”, mutta katsoo, että elokuvissa ”ei kuitenkaan lietsota vihaa suomalaisia, Suomen kansaa kohtaan. Siihen ei edes vihjata.”

Kirjallisuutta

Senjavkaja, Jelena: Venäläiset ja suomalaiset toistensa silmin sota-aiheisissa elokuvissa. Carelia 5/2005.

Janne Kuusi: Silmästä silmään 2

Janne Kuusen romaanissa Silmästä silmään (2018) kietoutuu yhteen kahden perheen kohtalot: aatelisten Kaskivuorien ja Räisälässä asuvan Peltosen torppariperheen.

Ensimmäistä osaa, joka kuvaa vuosia 1918-1944, olen käsitellyt aiemmin.

Salaisuudet, joista osa koskee koko Janne Kuusen Sukupuu-trilogiaa, paljastuvat romaanin toisessa, vuosia 1917-8 kuvaavassa osassa. Siksi käsittelen sitä vain yleisellä tasolla.

Ylioppilaat eivät hyväksy demokratiaa

Nuoren ylioppilaan Antti Kaskivuoren toverit eivät hyväksy demokratiaa. ”Yleinen äänioikeus on ollut autonomian aikamme suurin virhe”, mutta se on mahdollista korjata, kun Suomi irrottautuu Venäjästä. Jonkun mielestä sentään ”demokratia voidaan kyllä säilyttää, kun keskitymme kansan valistamiseen.”

Koska kansa tuskin suostuu yleisen äänioikeuden peruuttamiseen, ”todellinen valta ei voi jäädä eduskunnalle. Itsenäisen Suomen oloissa tulee vallitsemaan demokratia, joka ei kuitenkaan saa merkitä kansan valtaa vaan järjen voittokulkua.”

Itsenäisyyttä tärkeämpää on estää sosialistien valta: ”oli meille onnekasta, että Kerenski kumosi eduskunnan valtalain. Se tästä olisi puuttunut että sosialistinen eduskunta päästettäisiin huseeraamaan maassa.”

Räisälän työväenyhdistys

Räisälässä myös työväenyhdistys kuuluu suojeluskuntaan, mutta Helsingissä työväki on hylännyt suojeluskunnat ja punakaartit on herätetty eloon. Kun Räisälässä kuullaan tästä, suojeluskuntaa ei vielä hajoteta.

Työväenyhdistyksessä syntyy erimielisyyttä siitä, miten marraskuun suurlakon aikaisiin lain rikkomuksiin pitäisi suhtautua:

”- Piittäähän meijän puolustaa itteämme kun porvarit sortaa!
– Neuvotella pittää silti ensin!
– Neuvottelut on läpkäyty! Muuta ei jää kun ottaa väkisin!”

Peltosen torppariperheen nuoret vastustavat väkivaltaa, mutta ”hekin olivat puolustautumisen kannalla, jos tilanne siihen ajautuisi. Toisaalta he kaikki tiesivät, että työväestölle ei annettaisi mitään myönnytyksiä, ellei se jollain tavoin panisi kovaa kovaa vastaan.”

Jyrkkä suhtautuminen on vähän kummallista, koska Kaskivuoret ovat juuri lopettaneet taksvärkin Peltosilta ja muilta torppareiltaan.

Kovaa linjaa edustaa Aalto. Monet eroavat työväenkaartista ja siirtyvät Aallon johtamaan punakaartiin.

Tammikuussa Räisälä jää valkoiselle puolelle, ja Peltosen nuoret pakenevat Viipuriin. Hannasta tulee luutnantti, Silja pääsee huoltotehtäviin, ja veljet Viljami ja Kimmo joutuvat Ahvolan rintamalle.

Idealistinen Antti

Antti Kaskivuori on valinnut eri puolen kuin perheensä: ”Antti oli nyt täysiverinen punakaartilainen ja ylpeä siitä, sillä hänen omatuntonsa oli puhdas: hän oli kuunnellut niin järkensä kuin sydämensä ääntä eikä ollut antautunut aatteellisen itsepetoksen vietäväksi kuten veljensä. Ei hänkään olisi halunnut luokkajaon kärjistyvän sodaksi, mutta koska niin tapahtui, olisi ollut täysin mahdotonta asettua rakastettunsa ja syntymättömän lapsensa äidin kanssa vastakkaiselle puolelle vain oma syntyperänsä takia.”

Antti määrätään itärintaman johdon avuksi tiedonhankintaan. Strategiapalaverissa maaliskuussa 1918 Rämö kieltää kertomasta miehistölle saksalaisten maihinnoususta Ahvenanmaalle. Antti on toista mieltä: ”Asiasta pitää kertoa, koska punakaartin ja koko kansan pitää varautua ammattiarmeijan hyökkäykseen.”

Tulos oli, että ”uutinen saksalaisjoukoista levisi rintamalle parissa päivässä, ja asian salaaminen virallisessa tiedottamisessa herätti punakaartissa närää, mihin Rämö yritti vastata selittämällä, että koko uutinen olisi porvariston juoni paniikin levittämiseksi. Kun tieto kuitenkin parin päivän kuluttua vahvistettiin Helsingistä käsin, itärintaman punakaartilaiset raivostuivat.”

Antti nimitetään itärintaman tiedotuksen päälliköksi, mutta hän ei saa itse päättää asioista. Kaljunen vakuuttaa, ettei Tampereella käy huonosti ja kieltää Anttia kirjoittamasta asiasta.

Oman luokkansa hylännyt Tuure Lehén myöntää Antille, että tilanne on huono ja taistelumoraali horjuu. Siksi ei ole syytä lietsoa lisää paniikkia. Lehénin perustelu tehoaa Anttiin, joka antaa sensuurimääräyksen.

Myöhemmin Antti tunnustaa Lehénille: ”Minä en pidä punaisten rikoksia sen hyväksyttävämpänä kuin valkoistenkaan”. Lehén puolustautuu, että ”yleensä silloin on kyse puolustustaisteluista, joissa verta vuodatetaan tahdonvastaisesti”. Kaljunen vain vahvistaa säännön.

Lehén kertoo vastapuolen julmuudesta: ”valkoiset kiduttaa vankinsa vasaroimalla nauloja päähän. Ne viiltelee elävien meikäläisten silmämunia, repii kynsiä irti ja silpoo sukuelimiä, miesten ja naisten.” Lehénin johtopäätös on: ”Sellaista barbaarisuutta vastaan ei voi puolustautua muuten kuin väkivalloin.”

Kyseessä ovat tyypilliset sodanaikaiset huhut. Vastaavanlaisilla punaisten julmuuksista valkoiset oikeuttivat toimensa.

Kun Kansanvaltuuskunta pakenee Viipuriin, Gylling pitää Antin tehtävää toivottomana: ”Jos tiedotat totuudenmukaisesti, kaikki syyttävät sinua, jos taas kierrät tosiasiat, kaikki syyttävät sinua.”

Antti osoittautuu myös teoissaan idealistiksi. Hän yrittää estää punaisia murhaamasta vankeja Viipurin vankilassa. Valkoisten vallattua Viipurin hän piileskelee mutta paljastaa itsensä puuttumalla asiaan, kun valkokaartilaiset teloittavat venäläisiä pelkän kansallisuuden perusteella.

Jääkäri Matias valitsee kovan linjan

Suomeen jääkäreiden etujoukkoon kuuluva Matias Kaskivuori arvostelee Mannerheimin johtamista. Kun kenraali oli paljastanut, että ”tehtävänä ei olekaan pelkästään ryssien karkottaminen Venäjälle”, vaan ”vastassa on myös suomalaisia maanpettureita”, monet olivat kieltäytyneet asevelvollisuudesta.

Matiasta vaaditaan poistumaan seurasta ylipäällikön arvostelun takia, ja ”häntä raivostutti jääkäritoverien sokeus. Hän tiesi, että kun jääkäreiden pääjoukko saapuisi Suomeen, punaisen Etelä-Suomen valtaaminen olisi vain ajan kysymys ja pelkkä tekninen, vaikkakin ilmeisen verinen operaatio. Mutta vain sillä edellytyksellä, että Saksan asevoimien yksiköt tulevat avuksi. Venäjän kahden vallankumouksen ajan hän oli viettänyt poissa Suomesta ja juuri siksi hän katsoi, että hänellä oli objektiivisempi kuva maan tilanteesta kuin paikallisilla, joihin hän laski myös Mannerheimin. Hänellä ei riittänyt vähääkään ymmärrystä venäläisiä tukevia suomalaisia punabandiitteja kohtaan: ne oli karkotettava maasta ryssien kanssa tai eliminoitava niin pian kuin mahdollista, ja kaikki keinot olisivat sallittuja, jotta vasta itsenäistyneeseen maa saataisiin jaloilleen. Saksan armeijan läsnäolo olisi välttämätön Mannerheimin itsepintaisesta vastustuksesta huolimatta.”

Matias ei lainkaan pohdi, minkä hinnan Suomi maksaa avusta Saksalle.

Kun Matias saa kuulla Antin liittyneen ”vihollisiin”, hän ei enää pidä tätä veljenään.

Tampereen valtauksen jälkeen Matias ja muut jääkäriupseerit eivät välitä Mannerheimin määräyksestä kieltää antautuneiden teloitukset. Matias komentaa ”luotettavista miehistä” koostuvaa teloitusryhmää. Teloitettavat ovat hänestä surkimuksia, jotka herättävät vain inhoa, mutta sen ”rinnalle nousi huimaava tyydytys ja ylevä voimantunne: hän tekisi saman luopioveljelleenkin, jos vain tilaisuus tulisi.”

Pappi ja punakapteeni

Kirkkoherra Pellervo Kaskivuori saarnaa anteeksiantoa, koska punaiset ”eivät tiedä mitä tekevät”. Siitä huolimatta hänet pidätetään ja viedään Kaartin kasarmiin.

Pellervoa kuulusteleva kapteeni Laiho on teologian maisteri, joka on hylännyt kirkon tutkittuaan Jeesusta historiallisena henkilönä ja Raamattua aikojen kuluessa valikoituneena kirjoituskokoelmana. Kun tulokset poikkesivat luterilaisen kirkon opeista, Laiho erotettiin kirkon virasta.

Laiho joutui hankkimaan elannon ruumiillisella työllä ja tutustui työväenluokkaan, ”jonka elämästä akateeminen maailma on tyystin vieraantunut ja tietämätön. Se on kirkon karaktääriteorian mukaan vain harmaata ihmismassaa, jonka on tyytyminen alistettuun ja sorrettuun asemaansa, ja on sen vuoksi työväestön ymmärrys pysytettävä matalalla tasolla.”

Pellervon mielestä kirkko valistaa kansaa monin tavoin ja valistuksen pohjana on ”vilpitön usko ihmisen hyvyyteen”. Tämä ei kylläkään ole luterilainen käsitys, päinvastoin ihminen on perisynnin takia niin turmeltunut, ettei voi tehdä hyvää vaan voi pelastua vain armosta.

Keskustelun kannalta on kuitenkin olennainen Laihon kysymys: ”Entä jos ihminen ei ole hyvä?” Lisäksi ”Kirkon piirissä hyväksytään pahuus, jopa kannustetaan siihen, mikäli sen suorittaja on syntyisin sille sopivasta yhteiskuntaluokasta.” Kun Pellervo sanoo, ettei kirkko tunnusta yhteiskuntaluokkien olemassaoloa, Laiho huomauttaa: ”Mutta ne vallitsevat siitä huolimatta. Ergo: kirkko ei toimi todellisuuden, vaan kuvitelmain varassa. Minä olen valinnut todellisuuden kuvittelun sijaan.”

Laiho huomauttaa myös: ”Kirkko siunaa aseet, jos ne ovat sortajain hallussa. Ja tuomitsee ne, jos sorretuilla.” Luterilaisuus todella korostaa esivallan edessä alistumista.

Pellervo ihmettelee, miksi häntä kohdellaan paremmin kuin muita vankeja. Laiho vastaa: ”Te ette tee pahuuden tekoja kuten useimmat vangituista ovat tehneet, olette vain ajatuksissanne harhautunut. Mutta meidän on pidettävä myös teidät ja kaltaisenne erillään kansasta, koska vapauden oloissa puheenne ja oppinne synnyttää lisää väkivaltaa ja levottomuutta. Sitä ei työväenluokka voi sallia.”

Vankitoverit epäilevät Pellervoa ilmiantajaksi, koska tämä käy usein keskustelemassa kapteeni Laihon kanssa. Pellervo kertoo keskusteluista ja myöntää Laihon tietävän häntä enemmän, mutta vankitoverit eivät usko sitä ”punikista”.

Huhtikuussa Laiho kertoo Pellervolle, että tämä vapautetaan pian, sillä punaisten häviö on enää vain päivien kysymys. Kun Pellervo ihmettelee: ”Miksi te tästä minulle uskoudutte?”, Laiho vastaa: ”Kenelle muullekaan?” ”Omilleni en tietenkään voi, se tulkittaisiin yllytykseksi antautumiseen. Koska minut tapetaan joka tapauksessa, en halua että sen tekevät omat.”

Pellervo ei usko, että Laiho teloitetaan: ”Laillinen yhteiskunta on oikeudentuntoinen”, mihin Laiho huomauttaa: ”Ette nähtävästi tiedä vallitsevasta todellisuudesta mitään.”

Tämän viimeisen keskustelun aikana Laiho sanoo: ”Elämän aikana voi vapautua jostakin vain sillä tavalla, että kahlehtii itsensä johonkin muuhun.”

Pellervo huomauttaa, että ”kahle on myös ihmisen ankkuri. Tai tukipuu, johon hän voi tarttua ja kiinnittää elämänsä.” Jumalakin voi olla kahle, mutta sitä Pellervo ei voi sanoa seurakunnalleen, vaikka tarkoittaakin kahletta myönteisessä merkityksessä.

Laiho myöntää, että ”jotkut kahleet ovat kiistämättä väistämättömiä”. ”Jos vapautuisimme kaikista kahleista elämän aikana, joutuisimme ei-minnekään, eikä mikään enää olisi missään suhteessa mihinkään. Vallitsisi nollatilanne.”

Pellervo soveltaa periaatetta ajan tapahtumiin: ”Juuri siksi täydellinen vapaus elon aikana on vain teoreettinen tavoite, silkkaa haihattelua ja illutsioonia. Kuten teidän punaisten kapina on osoittanut.”

Laiho myöntää: ”Saattaa olla että minulle henkilökohtaisesti työväenvalta on ollut juuri se kahle ja mainitsemanne tukipuu, johon olen nojannut. Aivan kuten minulla joskus oli Kristus. Ja kuten teillä on edelleen.”

Pellervo ei luovu Kristuksesta, eikä Laiho edes vaadi sitä, ”sillä ajautuisitte vain samaan epätoivoon kuin minä.” ”Tietoisuus siitä, että mikään ei ole totta ja kaikki mihin on uskonut on valhetta, musertaa kenet tahansa, meistä vahvimmankin.”

Laiho kertoo nähneensä ”liian paljon, jotta voisin uskoa enää mihinkään.” Pellervon mielestä ”eihän meillä olisi mitään, minkä vuoksi elää, jos ajattelisimme noin.” Laiho myöntää: ”Ei meillä olekaan.”

Laiho on romaanin kiintoisin henkilö.

Matias ja Antti

Vangiksi joutunut Antti kuvittelee käyvänsä aatteellista keskustelua jääkäriveljensä Matiaksen kanssa. Matias todistelee, miksi demokratia ei onnistu: ”Se antaa vallan silkalle typeryydelle ja johtaa maan turmioon, niin kuin olet omin silmin nähnyt.”

Antti myöntää, ettei punakaarti toiminut ammattimaisesti, mutta selittää: ”meidän oli toimittava valmistautumatta ja epäpätevin voimin, koska suurin osa pätevistä kansalaisista kieltäytyi yhteistyöstä teikäläisten pelosta. Ei mikään demokratia voi toimia, jos osa ei noudateta yhteisiä pelisääntöjä.”

Matiaksen mielestä nuo yhteiset pelisäännöt oli laatinut ”omia etujaan turvaava joukko”. Antti kysyy: ”Miten valkoinen valta poikkeaa siinä suhteessa punaisesta?” Matias vastaa: ”Siten, että meillä valkoisella puolella on viisaus, pätevyys ja ammattitaito.”

Matiaksen kysymyksen, ”miksi viisaat, pätevät ja ammattitaitoiset hakeutuvat valkoisten puolelle?” Antti kääntää toisinpäin: ”miksi viisaat, pätevät ja ammattitaitoiset huolehtivat siitä, ettei heidän asemaansa horjuteta? Esimerkiksi rajoittamalla korkeamman koulutuksen pelkästään oman luokkansa oikeudeksi? Ja sillä tavoin estämällä alempiluokkaisia nousemasta rinnalleen? Me Kaskivuoret emme ole syntyessämme valinneet oven kahvapuolta eivätkä työläiset saranapuolta, jota te lahtarit heille jo syntymässään tarjoatte.”

Matiaksen mielestä Antin ajattelu ”lähtee virheellisesti siitä, että kaikilla syntyperästä riippumatta olisi yhtäläinen oikeus ja lahjakkuus valtaan ja varakkuuteen.” Matiaksen mielestä näin ei ole: ”Yhteiskuntaa tai ylipäänsä mitään järjellistä toimintaa eivät voi kaikki yhdessä johtaa, kuten te punikit niin kutsutussa sodankäynnissänne huomasitte. On myönnettävä tosiasiat: johtajat johtavat, muut jäävät heidän toimivaltansa ulkopuolelle ja tottelevat heitä. Sama pätee koko valtakunnan mitassa: suurin osa kansasta jää vallankäytön ulkopuolelle.”

Yleinen äänioikeus ”ei ole ollut viisas oikeus. On palattava entiseen, säädyt toisistaan erottavaan järjestykseen, sillä muussa tapauksessa seurauksena on demokratuuri ja se taasen merkitsee Suomen tuhoutumista lopullisesti. Mutta vaikka pitäytyisimme näennäisesti demokratiassa, on huolehdittava siitä, että meidän on madollista ohittaa eduskunta, ellei sen enemmistö luonnostaan noudata järkeä. Ja sitä rohkenen epäillä. Ja sitä rohkenen epäillä.”

Antti kysyy: ”Kuka määrittelee, mikä on järkevää? Sinäkö?” Matias vastaa: ”Järki ei ole määrittelyn kysymys, sitä joko on tai ei ole.”

Antti ja Oskari

Veljenpoikansa Oskarin kysymykseen, miksi Antista tuli punikki, tämä vastaa: ”Mä näin millaista tässä maassa on työväenluokan elänä. Sellasen jälkeen ei valkosten puolelle voinu enää mennä, ellei ois jäädyttäny koko sielua.”

Oskarille ovat ”kaikki” – perhe, opettajat ja papit – kertoneet, että punaiset ovat rosvoja. Antti toteaa: ”Jokaisella on oma kaikkensa”. Hän selittää lauseensa tarkoittavan, ”että et sä ole todellisuudessa nähny paljon mitään. Mutta jos sä lähdet ulos siitä Kaskivuorten suljetusta laatikosta niin kas vaan, kaikki näyttääkin joltain muulta”.

Se ei ole helppoa. ”Kun on paljon rahaa ja omaisuutta niin ei sieltä [laatikosta] näe ulkopuolelle.” ”Eikä suku päästä sua edes kurkkimaan ympärilles, tai sulle käy kuten mulle.”

Kun Oskari kysyy ”Niin että kannattaaks toi sitte?”, Antti vastaa: ”Pitää funtsata paljon pitemmälle kun itteensä ja omaa nenäänsä. Ei pelkästään tätä hetkeä ja omaa mukavuutta. Jos on rehti itelleen, niin lähtee tsiikaileen maailmaa vaikka siinä lähtis henki.”

Antti säilyttää idealisminsa loppuun asti. Hän voittaa henkisesti, vaikka Matias voittaa vallan tasolla.

Romaanin ongelmat

Romaanin ongelmana on, että Matias on kuvattu on sysimustaksi ja Antti lähes rikkeettömän ihanteelliseksi. Matias puolustaa oman etunsa takia vanhentunutta sääty-yhteiskuntaa, Antti luopuu jopa perheestään taistellakseen tasa-arvon puolesta.

Lisäksi Kaskivuoren perhe syyllistyy yksityiselämässään rikoksiin, jotta perheen maine säilyy.

Loppujen lopuksi romaanin ja koko Sukupuu-trilogian teemana on unohtaminen ja hinta, joka siitä maksetaan sekä perheen että kansakunnan tasolla.

Aivan viimeisillä sivuilla paljastuu jotain olennaista sarjan ensimmäisen osan Kasvoista kasvoihin (2014) päähenkilön taustasta.

Tietoja

Sukupuu-trilogian ensimmäistä osaa Sielusta sieluun olen käsitellyt aiemmin. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.