Mikko Karvonen: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942

Mikko Karvosen Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 juuttui jatkosodan aikana sensuuriin ja julkaistiin vasta 2007.

 

Raatteen tieltä Vuonniseen

Kirjan alkupuolella on uudelleen painettu teos Raatteen tieltä Vuonniseen, joka julkaistiin 1941 kirjailijanimellä Onttoni Miihkali. Se sisältää lyhyitä päiväkirjamerkintöjä ajalta 11.6.–20.7.1941.

Kirja alkaa 11. kesäkuuta 1941 kutsulla ”ylimääräisiin kertausharjoituksiin”. Koska se syksyllä 1939 merkitsi liikekannallepanoa, Mikko Karvonen aavistaa, että edessä on  uusi sota. Kyseessä on jo hänen viides sotansa, ja ”kolmas koti on jätettävä. Kaksi kotia täysineen on ryssä minulta tuhonnut – isältä perimäni ja oman laittamani. Vajaassa vuodessa olen pystyttänyt kolmannen, – saas nähdä, miten sen käy.”

Oulun asemalla on 13. kesäkuuta junan vieressä toinen täynnä saksalaisia sotilaita, tykistöä ja panssariautoja: ”Saksalaisten läsnäolo toi mieleen turvallisuuden tunnun. Mitä tapahtuneekin, niin emme ole nähtävästi yksin. Mutta ihmiset ovat siitä huolimatta kovin vakavia. Viime sota on vielä kovin lähellä. Maa on väsynyt ja raihnainen. Ei ole vielä tarpeeksi rakennettu – uuden sodan hävitettäväksi.”

Liikekannallepano sujuu hyvin, sillä syksystä 1939 on otettu oppia: ”Silloin tulivat kaikki miehet kerralla ja joutuivat makailemaan viikkokausia ilman aseita ja varusteita, odotuksessa ja epävarmuudessa. Nyt käy kaikki toisin: miehet tulevat pienissä erissä ja pistetään heti jo ennen muodostettuihin yksikköihin. Ei melua eikä tungosta…”

Ilma on täynnä toinen toistaan hurjempia, joskus aivan naurettavia huhuja. Karvonen ihmettelee 20. kesäkuuta: ”Ei huomaa kenessäkään levottomuutta tai pelkoa. Valmistaudumme sotaan kuin tuttuun työhön.”

Seuraavana päivänä Karvonen merkitsee muistiin: ”Puuttuu kohtaloon alistumisen tuntu, kuten viimeksi. Kuolema on ikään kuin jossakin kauempana – ei niin ehdoton eikä niin lähellä.” Kiinnostavaa kyllä, nämä tunteet puuttuivat myös hänen omista talvisotakuvauksistaan Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä.

Vielä aamulla 22. kesäkuuta puhellaan, että jos Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyy sota, ”omat” otetaan ”korkojen kanssa”.

Pari tuntia myöhemmin tulee tieto Saksan hyökkäyksestä ja vähän ennen puoltapäivää tieto Hitlerin puhe luetaan radiossa. Karvonen uskoo naivisti Hitlerin vakuutukseen, että hän talvisodan aikana kärsi ja tunsi myötätuntoa Suomea kohtaan. Hän löytää ”jälleen viime sodan aikana kadottamani uskon. Olin pieni enkä kyennyt käsittämään suuria. Olin heikko ja siksi horjuin…”

Uusi päivä koittaa Karjalalle – Suomelle – koko Euroopalle.”

Samalla Karvonen uskoo koittavan Neuvostoliiton loppu. Kesäkuun 26. päivänä hän istuu talvisodassa kaatuneen puna-armeijalaisen haudalle ja miettii, miten käy aatteen, jonka puolesta tämä kaatui, ja tulee johtopäätökseen: ”Oppi, joka rakentuu pelkkään materialismiin, joka pitää kaikkea inhimillisyyttä naurettavana ja joka nojaa vain raakaan väkivaltaan ja ihmisen alhaisimpiin vaistoihin: vihaan, kostonhaluun ja sadismiin, ei voi elää kauan. Se on eräänlainen rappeutumisilmiö, paha sairaus, joka paranee nopean, säälimättömän leikkauksen avulla.”

Saman päivän iltana kuunnellaan radiosta presidentti Rytin puhe, joka on Karvosen mielestä ”Kiihkoton, asiallinen, rehellinen.” 

Karvoselle Suomen hyökkäys Itä-Karjalaan merkitsee oman kansan vapauttamista, jota hän on odottanut siitä lähtien, kun heimosotien jälkeen pakeni Suomeen. Hän uskoo vilpittömästi, että ”Karjalan heimo”, siis vienalaiset ja aunuslaiset, kuuluu yhteen suomalaisten kanssa: ”Te ette ole enää irrallinen oksa, kuten tähän asti. Teitä ei vieras sorra, ei hylji eikä hallitse.”

Karvosen luonteen olennainen piirre käy ilmi hyvin siitä, että järkeily on hänen mielestään pahasta ja ”intoilu” hyvästä: ”Hiiteen kylmä harkinta ja varovaisuus. Olkaamme kerran rohkeita, intoilijoita…” Nuoret ovat oikeassa: ”Alas vanhat ja viisaat!”

Hyökkäyksen etenemistä Karvonen seuraa takaa, joten siitä ei sen enempää. Yksilöllistä on se, ettei hän ole tavannut omaisiaan sen jälkeen, kun pakeni Suomeen. Millaista kaikki on? Kenet vielä tapaa elossa? Tällaiset tunteet eivät voi olla herättämättä myötätuntoa sellaisessakin, joka tietää lopputuloksen eikä muutenkaan voi yhtyä ylentyneeseen mielialaan: ”Olenhan unelmoinut ja haaveksinut tästä kaksikymmentä vuotta. Onhan tämä tässä, savinen, märkä maa minulle luvattua maata. Sodinhan heimoni vapauden puolesta…” 

Heinäkuun 20. päivänä 1941 Vuokkiniemessä järjestetään ”kansankokous”, jossa Onttoni Miihkali julistaa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen. ”Millä valtuuksilla? – Niillä, jotka Jumala on meille antanut, käskien asuttamaan tämän maan.”

Teoksen toimittaja Eero Marttinen huomauttaa esipuheessaan, että kokous ei tehnyt vaikutusta edes Suomessa, koska se ei ollut edustava: paikalla oli vain itäkarjalaisia pakolaisia ja paikallisista vain naisia, lapsia ja vanhuksia.

Kirjan lopettaa suoranainen ylistyshymni Mannerheimille, joka on nyt täyttänyt vuonna 1918 antamansa lupauksensa, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennen kuin Itä-Karjala on vapaa.

Tehtävä Itä-Karjassa

Esipuheessa Eero Marttinen kertoo, että tiedustelu-upseerin koulutuksen saanut luutnantti Mikko Karvonen nimitettiin jatkosodan alussa heimosoturipataljoonista muodostettuun Osasto K:hon. Samalla hänet määrättiin Itä-Karjalan sotahallinnon varakomentajana ja neuvottelukunnan puheenkohtajana toimineen jääkärieversti Ragnar Nordströmin adjutantiksi. Lisäksi hän toimi Karjalan vapautusliikkeen johdossa.

Tehtävänä oli kierrellä vapautetuilla alueilla ja suorittaa Itä-Karjalassa tarkastusmatkoja, kirjata sotasaaliit, tehdä mielialaraportteja, laatia ehdotuksia ja raportoida tilanteista ja tapahtumista suoraan marsalkka Mannerheimille.

Ensivaikutelmat suomalaisten valtaamassa Itä-Karjalassa

Teoksen toinen osa on nimeltään Raiskatun romantiikan mailla. Viisi matkaa Itä-Karjalaan. Nyt päiväkirjamerkinnät ovat paljon pitempiä kuin ensimmäisessä osassa.

Aluksi seuraa jälkinäytös Vuokkiniemen kokouksesta: Mikko Karvonen ja ”Karjalan vapausliikkeen johto” kutsutaan 27. heinäkuuta 1941 päämajaan Mannerheimin puhutteluun. Mutta Mannerheimin puheesta Karvonen ei kirjoita sanaakaan, sen sijaan hän kuvaa ihaillen ”suuren miehen” olemusta.

Sen jälkeen seuraa ensimmäisestä matkasta Aunukseen 27.9–9.10.1941 tehtyjä päiväkirjamerkintöjä. Ne ovat kuin yksi suuri valitusvirsi siitä, kuinka itäkarjalaiset ovat menneet neuvostoaikana alaspäin niin taloudellisesti, kulttuurisesti kuin moraalisesti. Mutta vielä he ovat pelastettavissa, kun pääsevät Suomen yhteyteen.

Löydetään rangaistusleiri parakkeineen. Kirkot on naulattu umpeen ja muutettu teattereiksi.

Karjalaiset ottavat suomalaiset hyvin vastaan. Eräs poika sentään epäilee väitettä, että Suomessa asiat ovat paremmin, ja haluaa nähdä kaiken omin silmin. Hän pääseekin peräti Helsinkiin ja vakuuttuu.

Kuvaus on niin yksipuolista, että herää epäilys, että Karvonen uskoo naivisti kaiken, mitä itäkarjalaiset hänelle kertovat miehittäjää mielistelläkseen.

Suomalaisista Karvonen kertoo vain myönteisiä asioita. Sotilaat ovat kaikki reippaita ja reiluja poikia.

Eversti jakaa sotilasmuona-annoksia pakolaisille niin anteliaasti, että alaiset rupeavat piilottelemaan niitä, etteivät joutuisi kärsimään nälkää. Seteleitäkin eversti jakaa omista varoistaan, jotta vältyttäisiin byrokratialta, kun ei tarvitse tehdä tiliä kenellekään. Eversti ottaa myös autonsa täyteen pakolaisia ja vie heidät matkan varrella olevaan koteihinsa.

Oman kansan rakastaminen – vieraan kansan vihaaminen

Mikko Karvoselle vihollisia ovat nimenomaan venäläiset, joista hän käyttää sanaa ”ryssä”. Kyse ei siis ole vain Neuvostoliitosta eikä kommunisteista.

Karvosen asenteista kertoo pähkinänkuoressa 11. syyskuuta 1941 kirjoitettu kuvaus Kareljskajasta, jonka muodostaa kymmenkunta pikkukylää. Puolessa niistä asuu venäläisiä ja ne näyttävät vauraammilta kuin Aunuksen karjalaiskylät, minkä Karvonen uskoo johtuvan siitä, että ”venäläisiä on tuskin ollenkaan vainottu poliittisista syistä.”

Karvosen valtaa ”katkeruus ja pahamieli. Muistelen heimoni viisisatavuotista kärsimyshistoriaa. Mieleeni tulee, että kaksi kolmannesta kotimaakuntani väestöstä on tuhoutunut tai kulkee parast’aikaa tuhoaan kohti. Tiedän, että näissä parissa kylässä asuu juuri sitä kansallisuutta, joka on meille karjalaisille antanut maaorjuutta, tehdasorjuutta ja kaikkinaista muuta orjuutta. Siperian ja ristin tiet, henkinen rappio ja ruumiillinen tuho – nehän ovat tulleet noiden ihmisten taholta. Venäläiset, nehän ovat ikisortajiamme, verivihollisiamme…”

Karvonen syyttää siis tavallisia venäläisiä siitä, mitä tsaarin venäjä ja Neuvostoliitto on karjalaisille tehnyt. Ennen kaikkea hän tulkitsee historiaa ajan suomalaisnationalisesta ja siten ei-karjalaisesta näkökulmasta. Silloin ei lainkaan ymmärretty, ettei identiteetti ei aikoinaan perustunut kieleen vaan uskontoon. Niinpä ne karjalaiset, jotka kastettiin ortodokseiksi, liittyivät Novgorodiin samoin kuin katolisiksi kastetut Ruotsiin. Katolisia ja myöhemmin luterilaisia ortodoksiset karjalaiset nimittivät ”ruotseiksi”.

Karvonen uskoo, että neuvostoviranomaiset ovat jättäneet venäläiset tarkoituksella paikalleen, kun taas karjalaiset on evakuoitu ”tietäen, että se, mikä suomalaista on, voi suomalaisiin helposti liittyä – mutta ollen samalla varmat, etteivät itä ja länsi, suomalainen ja venäläinen, yhdy milloinkaan…”

Venäläiset ovat Karvosella vain ”Lisää suita, jotka kärkkyvät kansamme niukoista varoista annoksia, vieraita suita, vihaamiamme suita.” Edes ”länsimaisen sivistyksen saaneena ihmisenä” ja ”kristittynä” hän ei pysty tuntemaan myötätuntoa venäläisiä kohtaan, vaan haluaa siirtää ”heidät yli Syvärin, omiensa luo, joka sorkan…”

Karvosen pettymykseksi hänen ehdotuksensa ei saa kyläläisiltä vastakaikua. Eräs ukko vastaa: ”Hallitkoon meitä vaikka paholaiset, kunhan vain bolševikeista irti pääsemme.” Ja kun hän yrittää sanoa, että kielikin on eri, hänelle vakuutetaan, että suomea kyllä opitaan.

Karvonen ei myöhemminkään mainitse lainkaan venäläisten siviilien leirejä, mutta voinee otaksua, ettei hänellä ollut mitään niitä vastaan, eikä hänellä olisi riittänyt sääliä korkean kuolleisuuden takia.

Puolen vuoden kuluttua kaikki on hyvin

Eero Marttisen esipuheen mukaan everstiluutnantti Nordström sairastui marraskuussa 1941 ja joutui jättämään tehtävänsä. Niinpä luutnantti Karvonen joutui hoitamaan tarkastusmatkoja pääasiassa yksin.

Välissä oli tauko marraskuun 1941 jälkeen kuukausien tauko. Muut neljä matkaa tapahtuivat huhtikuussa ja toukokuussa 1942.

Toukokuun 15. päivänä 1942 kirjoittamassaan merkinnässä Karvonen korostaa suomalaisten aiheuttamaa positiivista muutosta, joka on tapahtunut vain puolessa vuodessa: ”Viime syksynä, taistelujen vielä riehuessa keskellä maakuntaa, vallitsi kaikkialla sanoinkuvaamaton sekamelska, pelko ja epätoivo. Asukkaat palailivat juuri koteihinsa murheen murtamina, vapisevina, epäluuloisina. Suomalaisia ei tunnettu muuta kuin bolševikkien kauhunkuvauksista. Ei tiedetty, mitä huominen päivä tuo tullessaan.”

Sotilashallinnon esikuntien juuri toimintansa aloittaneiden virkailijoita Karvonen myöntää vaivanneen ”tottumattomuus ja epävarmuus”.

Puolen vuoden kuluttua jopa siisteys on parantanut: ”Ikuiset tunkiot ja kompostikasat ikkunoiden alta ovat hävinneet. Vallitsee puhtaus ja järjestys. Romukasat ja rikkinäiset ajokalut ovat hävinneet näkyvistä. Siellä täällä hohtaa uutuuttaan jokin rakennus. Teitten varsiin on ilmestynyt ojia, ohjaamaan pois märkyyttä. Esikunnat ja virkailijat työskentelevät tottuneesti ja taitavasti.

Asukkaiden mielissä on varmuutta. He tuntevat jo suomalaiset ja tietävät, mitä näiltä on odotettavissa. Kaikilla on työtä, jokainen voi ansaita leipänsä, eivätkä avuttomimmatkaan joudu näkemään nälkää.

Kuljetuslaitokset, posti, kauppa ym. elämälle tarpeelliset laitokset toimivat. Kaikessa on tietysti sota-ajan tuntua ja rajoittuneisuutta, mutta neuvostokansalaiset eivät sitä huomaa. Tämä on kuitenkin verrattomasti parempaa kuin mitä heillä on ennen ollut.”

Karvonen on varma, ettei kyse ole ainoastaan hädän lievittämisestä, vaan ”huomaan siinä varman tulevaisuudenlupauksen. Huomaan, ettei tässä ole kysymys tilapäistyöstä. Lasketaan perustaa, joka ei petä. Karjalainen heimoni, jonka hyväksi uhrataan niin paljon, tunnustetaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksesta. Rakkaus, jota sille osoitetaan, uhrit, jotka sen puolesta kannetaan, osoittavat selvää selvemmin, että heimoni on pelastettu häviöstä ja unohduksesta.”

Idealismi ja ideologia estää Karvosta ymmärtämästä, että sotaa ei ole vielä ratkaistu.

”Suomenheimoisia” on oikein suosia, muilta kieltää kaikki oikeudet

Karvonen käy myös vepsäläisten parissa. Kun hän (5.5.1942) kuulee opettajan moittineen vepsäläispoikaa tappelemisesta kylään sijoitetun venäläisperheen pojan kanssa, hän uskoo sen tapahtuvan vain muodon vuoksi, koska se kuuluu opettajan virkaan. Karvonen sen sijaan on ”tyytyväinen, teki niin mukavaa, kun kuuli, että ryssänvihan itu oli noissa vepsäläisipanoissakin. Kun pojista tulee aikanaan miehiä, olisi kansallistunne heissä jo valmiiksi kehittynyttä, voimakasta, taisteluihin ja sankaritekoihin kannustavaa. Ryssää, jota jo pienenä oli selkään annettu, pieksettäisiin ja ruhjottaisiin kuin vierasta sikaa.”

Aiemmin (29.9.1941) Kaukoijärvellä karjalaiset ovat syyttäneet Valko-Venäjältä siirrettyjä talonpoikia siivottomiksi ja varkaiksi ja väittävät näiden saavan suuremmat normit kuin karjalaiset Karvonen väittää ottaneensa selvää, että tämä piti paikkaansa. Tosiasiassahan nimenomaan ”kansallisten” normit olivat suuremmat kuin ”ei-kansallisten”.

Valko-Venäjältä siirretyt varakkaat ja uskonnolliset talonpojat vastaavat samalla mitalla: ”Kun he tulivat tänne, haukkuivat karjalaiset heitä heidän uskonsa tähden ja soimasivat kulakeiksi. Kaikki työnsä teettivät heillä, itse kyliä kävivät ja virkoihin pyrkivät. Kommunisteja olivat, NKVD:n urkkijoita ja Stalinin kätyreitä.

Mutta entäpä nyt, kun suomalaiset tulivat? Valkoisista valkoisimpia olivat ja keikkuivat taas kukkoina tunkiolla. Ja sellaisiksi nationalisteiksi olivat tulleet, etteivät mahtuneet heidän kanssaan edes samoihin kyliin asumaan, vaan olivat ajaneet heidät niistä pois, jumalattomat!”

Karjalaisvaimo hihkaisee: ”Pidä suunne suokemmalle, ryssät! Tietäkään, että nyt on meidän hallitus!”

Karvonen ei rupea tutkimaan, olisiko valkovenäläisten syytöksissä perää ja voisivatko karjalaiset esittää itsensä suomalaisille vastoin totuutta hyvässä valossa, vaan asettuu itsestään selvästi ”tuon ryysyisen, laihan akan” puolelle, joka hänen mielestään ”käsitti, että valta on vihdoinkin siirtynyt omalle kansalle, että karjalaiset ovat isäntiä omassa maassaan ja nuo toiset vain vieraita, joilla ei ole mitään oikeuksia. Ja kansallisviha ja kansallisylpeys, nekin ovat hyvästä.”

Käsitys siitä, että miehitetyn alueen asukkaat voisivat olla ”isäntiä omassa maassaan”, on naiivi.

Nämä kaksi episodia tekevät selväksi, ettei Karvonen lainkaan havaitse, että hänen nationalisminsa on perusteiltaan juuri samanlaista kuin Stalinin kommunismi: ihmiset jakaantuvat ”meihin” ja ”muihin”. ”Me” ovat etuoikeutettuja, ”muita” voi kohdella miten vain.

Karvonen kertoi Paavolaisille epäkohdista, mutta vaikeni niistä kirjassaan

Mikko Karvonen ei suinkaan kirjoittanut kaikesta kokemastaan ja ajattelemastaan päiväkirjaansa. Siitä todistaa se, mitä Olavi Paavolainen kirjoittaa Synkässä yksinpuhelussa 11.-19.9.1941: ”Miten mielenkiintoista Tsalkin elämysten jälkeen on todeta se katkeruus, millä syntyperäinen vienalainen Miihkali puhuu Itä-Karjalan Sotilashallinnosta. Sen AKS:läinen johto on näet vallatun alueen toimipaikkoja täyttäessään aniharvoja poikkeuksia lukuunottamatta syrjäyttänyt sikäläistä syntyperää olevat miehet. Sitä olin uumoillutkin. Mutta mitä tulee ’Suur-Suomesta’, jos sitä ei hallita sydämellä ja myötätunnolla, vaan ainoastaan järjellä ja imperialistisella tylyydellä?”

Karvonen ei edes mainitse Paavolaisen tapaamista Salaisessa sotapäiväkirjassa Itä-Karjalasta. Ja vielä merkittävämpää on, ettei koko kirjasta löydy arvostelua suomalaista sotilashallintoa kohtaan. Onko syy vain se, että päiväkirja on tarkoitettu julkaistavaksi eikä tällainen olisi sota-aikana mennyt sensuurista läpi?

Olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Karvonen eri tavalla raporteissaan.

Vertauskohtana Synkkä yksinpuhelu

Kiinnostavinta on se, miten erilaisen kuvan Mikko Karvonen ja Olavi Paavolainen antavat Suomen miehittämästä ja valloittamasta Itä-Karjalasta. Synkkä yksinpuhelu on monessa suhteessa suorastaan vastakohta Salaiselle sotapäiväkirjalle Itä-Karjalasta 1941-1942.

Jo 31. elokuuta 1941 Paavolainen on kirjoittanut: ”Mitä kauemmin täällä oleskelen, sitä enemmän alkaa mieltäni painaa sekä se kyvyttömyys että myös h a l u t t o m u u s ymmärtää täkäläistä elämää, mitä ei vain tavallinen sotilas ja työkomppanian mies, vaan ’valistuneet’ upseerit ja lotatkin osoittavat. Hangatessaan lysolilla ja sterisolilla ’ryssänhajua’ pois taloista he tuntuvat desinfioivan myös omat sielunsa kemiallisen puhtaaksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain säälittävää köyhyyttä ja primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on yhtä paljon todistus perinnäistapojen voimasta.” 

”Mitä vaarallisin käsitys itäkarjalaisista ’ryssinä’ ja ’ali-ihmisinä’ on jo täyttä kyytiä muodostumassa. Vihalla ja suvaitsemattomuudella myrkytetty AKS:läisen heimoaatteen nurja puoli alkaa paljastua koko irvokkuudessaan.”   

Paavolainen itse ihailee sekä maisemaa että taloja. Hän uskoo, että juuri tällaisissa oloissa Kalevalan runot ovat syntyneet, ei vain säilyneet, kuten eräs ajan teoria väittää. Hän paheksuu muita suomalaisia, jotka pitävät taloja primitiivisinä, koska eläimet asuvat ihmisten kanssa saman katon alla.

Paavolainen näkee itäkarjalaiset erilaisina, mutta ei eriarvoisina. On väärin yrittää tehdä heistä pakolla suomalaisia.

Vuonna 1939 pitkän Neuvostoliiton-matkansa perusteella Paavolainen tahtoo myös opettaa suomalaisia lukijoita, joilla hänen mielestään on yksipuolisesti negatiivinen kuva Neuvostoliitosta, että Itä-Karjalassa on neuvostoaikana tapahtunut edistystä. Suomalaisten ei pidä arvostella näkemäänsä oman esteettisen makunsa perusteella rumaksi tai kummalliseksi vaan tajuta, mitä tehtävää ne palvelevat.

Vepsäläisalueella Paavolainen huomaa, että suomalaiset koetaan vieraina ja kohtelu on kylmää toisin kuin Aunuksessa, koska yhteydet ovat suuntautuneet vain Venäjälle päin, eivät Suomeen. Tässä Paavolainen katsoo siis asiaa neutraalisti.

Paavolainen arvelee, että koska vepsäläiset asuvat kauempana rajasta, neuvostovalta on voinut kohdella heitä paremmin. Tässä on perääkin, mutta osoittaa ennen kaikkea halua selittää asioita myönteisesti Neuvostoliiton kannalta.

Ylipäänsä negatiivisia asioita Paavolainen ei mainitse juuri lainkaan, ei edes Itä-Karjalan suomalaisten kohtalosta Stalinin puhdistusten aikana 1937-8. Johtuuko tämä vain siitä, että asiasta olisi ollut sopimatonta puhua, kun kirja julkaistiin 1946? Onhan tunnettua, että Paavolainen editoi Synkkää yksinpuhelua moneen otteeseen.

Näin myös Karvosen kirja näyttää Synkän yksinpuhelun puutteet.

Martti Haavion Me marssimme Aunuksen teitä

Martti Haavio lainaa teoksessaan Me marssimme Aunuksen teitä Onttoni Miihkalin puhetta Aunuksenkaupungin voitonparaatissa 10. syyskuuta 1941: ”Suomalaiset sotilaat” – – ”te valloititte tämän maan. Mutta te ette tulleet tänne valloittajina, ette kuin vihollismaahan. Te tulitte tuoden valoa pimeydessä vaeltajille. – – Kiitän teitä vapautuvan kansani puolesta. Me karjalaiset tiedämme: yksin emme voi mitään, teidän kanssanne paljon.”

Sen enempää Karvonen kuin Haavio eivät havainneet mitään kummallista siinä, että ”itäkarjalaisten edustajana” puhui Suomessa parikymmentä vuotta asunut.

Kuten tytär Katarina Eskola osoitti teoksessa Itään, Me marssimme Aunuksen teitä ei ollut päiväkirja kuten alaotsikko kertoi, vaan otteita vaimo Elsa Enäjärvi-Haaviolle lähettyjä kirjeitä. Haavio oli myös editoidessaan tekstejä poistanut omaa Suur-Suomi-intoaan, joka ei sopinut 60-luvun lopun mielipide-ilmastoon.

Myös Haavio oli innolla siirtämässä venäläisiä pois Itä-Karjalasta.

Paavolaisen tavoin Haaviokin ihailee maisemaa ja vanhaa rakennuskulttuuria. Kansanrunoudentutkija yhtyy romantikkoon merkinnässä Kaukoijärvellä 29.7.1941: ”Koko tämä harmaa, patinoitu kauneus: aikaa, joka ei ole pysyväinen, mutta on vielä, tällä hetkellä! Aristokraattista aikaa. Talonpoikaista, erehtymätöntä tyylitajua.”

Eukko, joka paistoi pirtissä leipää. oli ystävällinen ja puhelias. Hän oli minulle kuitenkin, kuin kalevalaisten aikojen nainen: naiivi, sanoisi kaupunkilainen, viisas, laajatietoinen, kun hänet sijoitetaan ympäristöönsä.” 

Haavio rekisteröi näkemäänsä konkreettisesti, mutta toisin kuin Karvosella kaikki ei ole hänestä hullusti. Toki hänkin kuvaa vankileiriä ja muuhun tarkoitukseen käytettyjä kirkkoja, mutta myös suurta voimalaitosta ja tehdaskylän virkailijoiden asuntoja nykyajan mukavuuksineen. Löytyypä vähemmän mairittelevia vertauskohteita Suomeen:

14.8.1941: ”Vieljärvi ei ole joka suhteessa se idylli, jollaiseksi olen kuvitellut karjalaiset kylät. Sen asemapaikka on kaunis, siellä on uljaita vanhoja taloja, jotka kuvastuvat veteen. Mutta se on myös epäsointuinen: vanhaan kylään on tuotu jotakin, joka ei liity tyyliin – eipä silti, samoinhan Suomenkin maaseudun kylät ovat siirtyneet idyllistä proosaan. Täällä on virastotaloja, osin nyt palaneita; kulttuuritalo, jossa on teatterihuoneisto, elokuvat, huomattavan suuri kirjasto, biljardihuone ja klubi, osaksi tiilestä, osaksi puusta rakennettu. Huomasin, että puinen fasadi on oudosti vääntynyt.”

Stalinets-lehden toimituksessa Haavio löytää kymmeniä käsikirjoituksia, joissa ”arvosteltiin – usein hämmästyttävän räikeäsanaisesti – oloja. Ne eivät paljoakaan eronneet meikäläisistä ’lähetetyistä kirjoituksista’.”

Kiinnostavaa on, että Haavion mielestä Ylä-Viteleen kyläkokouksessa 18.8.1941 ”paras puhe oli kolhoosin päällikön pitämä. Hän ei vähimmässäkään määrin viitannut politiikkaan. Hän tähdensi vain työn merkitystä. Olot ovat nyt muuttuneet, lausui hän, mutta ei ole aikaa lepoon. On kysymys siitä, että aunukselaiset elävät – kaikkien on siis kaksinverroin ahkerammin ryhdyttävä korjaamaan ja uutta kylvämään. Meidän, sanoi hän, on autettava itsemme  tulevan syksyn ja talven yli.”  

Sensuurin kourissa

Mikko Karvosen alias Onttoni Miihkalin yhteydessä on luontevaa puhua myös sensuurista. Talvisodan, välirauhan ja jatkosodan sensuurista lähteenä on Helena Pilkkeen teos Etulinjan kynämiehet.

Sota-aikana sensuuri koski paitsi lehtiä myös kauno- ja tietokirjallisuutta; elokuvillahan oli rauhan aikana ennakkotarkastus. Kirjallisuuden suhteen oli vähän erikoismääräyksiä, niitä käsiteltiin samalla tavalla kuin lehtiä. Valtioneuvoston alainen Erillinen sensuurivirasto, josta jatkosodan alussa tuli Valtion tiedotuslaitos (VTL) ja päämajan sensuuritoimisto päättivät, mitä ja miten sodasta sai kirjoittaa.

Talvisodan jälkeen lehdistösensuuria lievennettiin, mutta kirjojen kohdalla ote päin vastoin tiukkeni, vaikka perustuikin kesällä 1940 kustantajien vapaaehtoisuteen.

Välirauhan aikana talvisotakuvauksista paisui suoranainen tulva, sillä kysyntä oli suurta. Samaan aikaan osasta talvisotakirjoja tuli ulkopoliittinen rasite.

J. K. Paasikivi kertoo muistelmissaan, että kun hän oli välirauhan aikana Suomen Moskovan-lähettiläänä, hänet kutsuttiin näiden kirjojen takia ulkoministeri Molotovin puheille. Molotov katsoi kirjojen todistavan, että Suomessa lietsotaan vihaa Neuvostoliittoa kohtaan. Hän vaati, että Suomen hallituksen pitää estää niiden julkaiseminen. Vähän myöhemmin Molotov palasi asiaan ja otti esimerkiksi juuri Onttoni Miihkalin Suomussalmen sotatanterilla.

Myös Suomen ulkoministeriön mielestä kirja oli ”sopimaton ja loukkaava”. Ulkoministeriö ilmoitti Paasikivelle, että vielä myymättömät kappaleet oli oikeusministeriö takavarikoinut. Muut sotakirjat luvattiin tutkia ja tarpeen vaatiessa takavarikoida. ”Aikomuksemme on estää sotakirjallisuuden julkaiseminen.” Paasikivi kertoi tämän Molotovin varamiehelle Vyshinskille, joka oli vastaukseen kerrankin tyytyväinen.

Uusien sotakirjojen julkaiseminen kiellettiin Suomessa syksyllä 1940, mutta useimmat vanhoista olivat edelleen myynnissä.

Kielletyt talvisotakirjat palasivat kauppoihin jatkosodan alkamisen jälkeen ja samaan aikaan alkoi jatkosotakirjojen tuotanto. Hyökkäysvaiheessa ei sensuuri kovin vahvaa. Sodan pitkittyessä esiintyi ilmiöitä, joiden kuvaaminen kiellettiin: sotaväsymys, jermuilu, henkiset kärsimykset, liian realistiset haavoittumiskuvaukset. Isänmaallisetkin tekstit saatettiin hylätä, jos ne sisälsivät sensuurin mielestä liikaa sodan kauhuja.

Sensuuri oli tiukin Itä-Karjalan kuvausten kohdalla, ne tarkistettiin kolmeen kertaan: valtion tiedotuslaitoksen ja päämajan lisäksi sen teki miehitysalueen sotilashallinto.

Sensuuri reagoi poliittisten suhdanteiden muutokseen. Onttoni Miihkalin teos, jonka alkuperäinen nimi oli Raiskatun romantiikan mailla, joutui sensuurin uhriksi. Kirja oli jo ladottu ja osin painettukin, kun sensuuri päämajan vaatimuksesta hylkäsi sen tammikuussa 1943 ja koko painos määrättiin hävitettäväksi.

Helena Pilke toteaa, että kirjan vaiheissa ja sensuurikohtelussa ”näkyvät hyvin Itä-Karjalan kysymyksen vaiheet. Syksyllä 1941 Suomen armeija kulki kohti itää ja usko Saksan sotilaalliseen ylivoimaan oli suuri. Kirjailija Onttoni Miihkali oli palannut kotiseudulleen tiedustelumiehenä ja ajoi heimoaatetta. Kirja, jossa suomensukuisten asukkaiden huonoa kohtelua ja ’bolshevismin’ negatiivisia puolia tuodaan siekailematta esiin, propagoi omalla tavallaan Itä-Karjalan ’vapauttamisen’ välttämättömyyttä ja ja tuki hankkeita sen liittämiseksi Suomeen. Vielä vuonna 1942 kirja olisi voitu julkaista, mutta viimeistään saksalaisten antautuessa Stalingradissa alkoi suursodan loppunäytös näyttää kokonaan toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Syksyllä Raiskatun romantiikan mailla oli auttamattomasti myöhässä: sensuuri alkoi juuri tuolloin puuttua Neuvostoliittoon kohdistuvaan arvosteluun. Lopulliseksi jäävässä lausunnossaan päämaja totesi julkaisukiellon syyksi nimenomaan Itä-Karjalan väestön tulevaisuuden huomioimisen. Selvää oli, ettei heitä tultaisi ’tunnustamaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksessa’ tai pelastamaan häviöstä ja unohduksesta, kuten kirjailija kuvaili länttä kohti kulkevassa Äänislinnan junassa.”    

Jatkosodan jälkeisestä sensuurista on tutkinut Kai Ekholm teoksessaan Kielletyt kirjat 1944-1946, joka käsittelee yleisten kirjastojen kirjapoistoja.

Liittoutuneiden valvontakomitea vaati poistamaan yleisön saatavilta, kirjakaupoista ja kirjastoista, Neuvostoliitolle vihamielisen aineiston. Kirjastoista poistettiin 1783 nimekettä ja 30 000 nidettä. kirjoja poistettiin 403 kunnasta, keskimäärin 50 nimekettä kuntaa kohti.

Kirjastoille ei kuitenkaan annettu mitään listaa poistetuista teoksista, vaan kirjastot saivat päättää niistä itse. Niinpä poistettujen joukossa ei ollut vain Neuvostoliittoa arvostelevia ja Natsi-Saksaan myönteisesti suhtautuvia teoksia, sotapropagandaa ja sotaromaaneja, vaan joukkoon saattoi joutua Mika Waltarin sodanaikaisen propagandatyön takia myös tämän salapoliisiromaani Komisario Palmun erehdys, jonka yksi kirjasto poisti.

Kirjastojen poistot saattoivat myös olla erilaisia kuin kirjakauppojen. Erkki Palolammen Kollaa kestää poistettiin useimmista kirjastoista, mutta oli edelleen saatavilla kirjakaupoista.

Helsingin kaupunginkirjasto poisti 600 nimekettä ja 4000 nidettä. Kirjat sijoitettiin ns. myrkkykaappiin.

Vuonna 1958 opetusministeriö salli kuntien vapaasti päättää, siirretäänkö poistetut kirjat taas yleisön saataville. Ehdotuksen oli tehnyt Kemin kaupunginkirjaston kirjastonjohtaja, tunnettu vasemmistolainen Raoul Palmgren.

Kirjastojen listan kärjessä oli itseoikeutetusti Adolf Hitlerin Taisteluni (poistettiin 292 kirjastosta), toisena oli Kirsti Huurren muistelmat Sirpin ja moukarin maa (267 poistoa), kolmantena Erkki Palolammin klassikko Kollaa kestää (219) ja neljäntenä NMika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa (202).

Onttoni Miihkalin teos Raatteen tiellä oli sijalla 9 (poistettu 160 kirjastosta), Suomussalmen sotatanterilla sijalla 15 (134 poistoa) ja Raatteen tieltä Vuonniseen sijalla 175 (32 poistoa). Ruotsinkielinen teos Från soldatofficer i Suomussalmi on poistettu kahdesta kirjastosta.

Ennen sotaa julkaistuja teoksia on poistettu paljon vähemmän, mikä tosin saattaa johtua myös siitä, ettei niitä ollut niin monessa kirjastossa.  Teokset Uusi Isänmaa ja Vienan rannoilla poistettiin 25 kirjastosta, Heräävän elämän maa ja Solovetskissa kuohuu 18:sta, Kahden puolen rajaa ja Kapina luostarissa 13:sta.

Ekmanin kirja sisältää luettelon myös kirjakaupoista poistetuista teoksista, joiden joukossa on Onttoni Miihkalin teokset Raatteen tiellä, Suomussalmen sotatanterilla, Heräävän elämän maa ja Raatteen tieltä Vuonniseen.

Kirjailijasta

Mikko Karvosen alias kirjailija Onttosen elämästä yleensä on blogissa kerrottu tämän talvisotakirjojen Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä koskevan artikkelin lopussa.

Mikko Karvosesta alias Mikko Karvosesta Wikipediassa

Muuta

Ragnar Nordströmistä Wikipediassa

Kirjallisuutta

Ekman, Kai: Kielletyt kirjat 1944–1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–46. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 2000.

Haavio, Martti & Enäjärvi-Haavio, Elsa: Itään. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1941-1942. Toim. Katarina Eskola. WSOY 2002.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941–1942. WSOY 1969.

Marttinen, Eero: Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Paasikivi, J. K.: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41. 4. p. WSOY 1986.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. I osa. WOY 1946.

Pilke, Helena: Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan säätelijänä 1939–1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009.

Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Itään ja Autius lehtipuissa

Itään ja Autius lehtipuissa kertovat, miten Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion nuoruuden unelma Suur-Suomesta näytti 1941 täyttyvän ja miten sota vaikutti aviopuolisoiden suhteeseen.

Itään (2002) ja Autius lehtipuissa (2003) ovat neljäs ja viides osa viisiosaisesta kirjasarjasta Valistuksen sukutarina, jonka Katarina Eskola on toimittanut vanhempien kirjeistä ja päiväkirjoista. Edelliset osat ovat Kahden (1999), Yhdessä (2000) ja Sodassa (2001).

Talvisotaa ja välirauhaa käsittelevästä Sodassa-teoksesta olen kirjoittanut blogiini aiemmassa artikkelissa, jossa olen kertonut lyhyesti myös Elsan ja Martin taustasta ja romanssista.

Itään alkaa jatkosodan alusta ja päättyy vuoden 1942 toukokuuhun, jolloin Martti kotiutettiin armeijasta. Autius lehtipuissa käsittää jatkosodan loppuosan ja ensimmäiset rauhan vuodet Elsan kuolemaan tammikuussa 1951 asti.

Kuten ennenkin, puhun päähenkiköistä vain etunimillä.

Ei aiempaa innostusta Natsi-Saksaa kohtaan

Elsa ja Martti kuuluivat nuorina Tulenkantajiin, Elsa kirjallisuuskriitikkona ja Martti runoilija P. Mustapäänä.  Kun muut ryhmäläiset matkustivat Ranskaan, Elsan määränpäänä oli Englanti, josta hän 1928 julkaisi kirjan Vanha iloinen Englanti. Martti kävi pari kertaa 20-luvulla Saksassa. Molemmat matkailivat Virossa ja Pohjoismaissa.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet olivat nuorina Akateemisesta Karjala-Seuran (AKS) jäseniä, mutta erosivat Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Lehti suhtautui Natsi-Saksaan paljon kielteisemmin kuin perinteinen Valvoja-Aika: myönteisiä artikkeleita Saksan sisäpolitiikasta oli vain yksi. Kiertäen samasta asiasta kertoo sekin, että vuodesta 1937 alkaen Saksan sisäpolitiikasta ei kirjoitettu mitään mutta samaan aikaan julkaistiin useampi artikkeli Englannista.

Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori) olivat mukana kolmi-nelikymppisen kulttuurieliitin keskusteluissa, jotka julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Osanottajista vain Olavi Paavolainen oli innostunut Natsi-Saksasta, koska se edusti uutta. Muiden mielestä Suomen oli otettava kulttuurivaikutteita Englannista.

Kesäsotaan lähtö riemumielin

Jatkosodan aikana Martti toimi ensin 7. tiedotuskomppanian päällikkönä, joka Saaristomerellä, Ahvenanmerellä ja Hankoniemellä. Sitten hän pääsi omasta hakemuksestaan rintamakirjeenvaihtajaksi VI armeijakuntaan ja ylennettiin pian 1. tiedotuskomppanian päälliköksi Laatokan Karjalaan ja Aunukseen. Tammi-helmikuussa 1942 Martti toimitti Olavi Paavolaisen kanssa teosta Taistelu Aunuksesta, jonka julkaisemisen sensuuri lopulta esti sotaonnen käännyttyä. Helmikuussa Martti palasi komppaniaansa Aunukseen, mutta maaliskuussa hänet määrättiin Päämajaan Mikkeliin tarkistamaan toisten rintamakirjeenvaihtajien tekstejä. Huhtikuun alussa hänestä tehtiin Päämajan rintamatiedotustoimiston päällikkö, mutta hänet kotiutettiin jo toukokuun alussa.

Olavi Paavolainen esittää Synkän yksinpuhelun alussa, että tavallisten sotilaiden mieliala on jo kesäkuussa 1941 sotaa vastaan. Sen sijaan Martti kuvaa TK-artikkelissaan etenevää armeijaa niin elävästi ja havainnollisesti, että rivistöt ja tien suorastaan näkee silmissään ja korostaa innostusta, jota hän muistiinpanojensa ja kirjeittensä mukaan myös itse tuntee.

Toki Paavolaisen kuvaamaa skeptisyyttäkin epäilemättä on, mutta vielä useammat muistavat jälkikäteen sodan alun mielialansa lopputuloksen valossa.

Wolf H. Halsti kertoo muistelmissaan, ettei ole koskaan saanut yhtä paljon palautetta kuin Suomen kuvalehdessä julkaistusta artikkelistaan Isät katsovat poikiaan, jossa uutta sotaa kuvataan ”ylösnousemuksena”.  Postia ”tuli lukeneilta ja työmiehiltä, vanhoilta ja nuorilta, naisilta ja miehiltä, ja reaktio oli yksimielinen: nyt palautetaan Suomen turvallisuus!”

 

Martti itsesensuroi Suur-Suomi innostusta

Entiselle AKS-läiselle Martille Suur-Suomessa on kyse nuoruuden unelman toteuttamisesta. Se on tosin ollut syrjässä monet vuodet, mutta nyt se näyttää viimein toteutuvan. Oula Silvennoinen on osoittanut, miten Suur-Suomi innostukseen tempautuvat kesällä 1941 mukaan monet sellaisetkin, joille asia ei ole ollut läheinen tai jotka ovat pitäneet sitä epärealistisensa haaveena.

Sodan jälkeisessä Suomessa Itä-Karjalan valloitus tuntui ulkopoliittisesti arkaluontoiselta. Niinpä Martti 1969 julkaisemassaan teoksessa Me marssimme Aunuksen teitä jätti pois ja muunteli tekstiä, kuten Eskola esipuheessaan monin esimerkein osoittaa.

Jäljelle jäi kuitenkin mm. kohta: ”On huvittavaa nähdä ja kuulla, miten nämä entiset tulenkantajat pursuavat Suur-Suomi-aatetta. – Yleensä on sanottava, että juuri Paavolainen, Jylhä ja Pälsi ovat ainoat aatteen miehet tällä hetkellä.” Kuten Eskola sanoo, teoksen lukija saattoi saada käsityksen, että Martti naureskelee muiden innostukselle, johon hän ei itse ota osaa. Kohdan voi tulkita myös niin – ja se liene ollut Martin alkuperäinen tarkoitus – että tämä on mielissään, kun läheiset keskustelukumppanit ovat vihdoinkin omaksuneet ”oikeat” mielipiteet.

Tällaiset keskusteluhetket muistaen Martti ei tietenkään voinut hyväksyä Paavolaisen Synkässä yksinpuhelussa sodan jälkeen antamaa kuvaa. Toisaalta Martti teki itsesensuroimalla teoksensa Me marssimme Aunuksen teitä juuri sen, mistä hän oli 1946 Olavi Paavolaista syyttänyt: hän pienensi sekä omaa että muiden, esimerkiksi ihailemansa kenraali Paavo Talvelan, innostusta Suur-Suomeen. Paavolaista koskeva kohdan Martti sen sijaan jätti jäljelle – ilmeisesti näpäyttääkseen tämän kritiikittömiä ihailijoita. Pääasiasta, jatkosodan väistämättömyydestä talvisodan ja välirauhan jälkeen, Martti ei teoksessaan tinkinyt.

Tiedemiehenä Martti tiesi hyvin lähteiden ja kontekstin merkityksen. Siitä huolimatta hän ilmoitti teoksen Me marssimme Aunuksen teitä olevan päiväkirja. Tosiasiassa se perustui Eskolan mukaan pääasiassa vaimolle lähetettyihin kirjeisiin ja TK-artikkeleihin.

Tyttären suruksi Martti häivytti Elsan osuuden samalla tavoin kuin teoksen Nuoruusvuodet kohdalla; syyksi Eskola arvelee isän toista avioliittoa.

Ehkä syitä oli sodan kohdalla muitakin: aihetta kuvattiin aikoinaan vain julkisesta ja miesten näkökulmasta, johon eivät sopineet Martin joulun alla 1941 lähettämän kirjeen yksityiset tunnot, että hänen mielensä täyttää ”vain yksi ajatus: milloin pääsen kotiin”.

Elsa kotirintaman propagandistina

Myös Elsa on sodan alkaessa intoa täynnä. Kirjeissään miehelleen hän arvostelee kärjekkäästi Väinö Tanneria, joka radiopuheessaan ”varoitti yltiöisänmaallisuudesta, johon liittyi laajoja tavoitteita ja epäkansanvaltaisuutta”. Elsa ottaa tuekseen Suomen kuvalehden numeroissa 30 ja 31 julkaistuihin Wolf H. Halstin kirjoituksiin Aamun sarastaessa ja Me piirrämme miekalla rajan.

Jos on uskominen Halstin muistelmia, Elsa ei täysin tajunnut tämän kirjoituksen tarkoitusta. Edellisessä kirjoituksessa Halsti oli kannattanut rajan siirtoa idemmäs, mutta puolustuksellisista syistä. Kun Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky oli aiheuttanut negatiivisia reaktioita tavallisten sotilaiden keskuudessa, Halsti laati jälkimmäisen kirjoituksen, jossa näennäisesti tuettiin päiväkäskyä, mutta esitettiin perusteluksi aatteellisen ristiretken sijasta puolustukselliset näkökohdat.

Sen sijaan Elsa vetoaa siihen, että itäkarjalaiset ovat samaa kansaa kuin suomalaiset. Hän kiittää Jalmari Jaakkolan Suomen idänkysymystä ymmärtämättä tai välittämättä, että tiedettä (historiaa, kielitiedettä ja kansanrunoutta) on taivutettu politiikan vaatimusten mukaan. Vielä vähemmän hän oivaltaa tai välittää, että teoksella – joka oli ilmestynyt ilman sensuurin hyväksyntää – on länsivalloissa Suomelle epäedullinen vaikutus. Näin toteaa Eskolan lainaama Kustaa Vilkuna toteaa teoksessaan Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Vilkuna toimi sotasensuuri- ja tiedotustoiminnan tarkastusviraston päällikkönä 1939–1943 ja Valtion tiedoituslaitoksen (VTL) päällikkönä 1943–1944.

Elsa katsoo myös Suur-Suomen toteuttamiseen Suomen omassa vallassa. Halsti taas on sitä mieltä, että rajoista päätettäisiin lopullisesti rauhansopimuksessa, johon vaikuttaisi ratkaisevasti suurvaltojen välisen sodan lopputulos. Siihen asti sosialidemokraattisen lehdistön pidättyvä linja turvaa parhaiten tärkeimmän: kansan yhtenäisyyden.

Elsa haluaa aktiivisesti vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen Suur-Suomen hyväksi. Hän valikoi Yleisradioon mietelauseita ja varaa jo etukäteen sopivia lauseita voitokkaita sotatapahtumia varten. Tässä hän joutuu ristiriitaan sensuurimääräysten kanssa, joiden mukaan julkisuudessa sotaa ei pitänyt nimittää hyökkäyssodaksi eikä puhua suoraan Itä-Karjalan pysyvästä liittämisestä Suomeen. Elsa ei tällaista pidättyvyyttä hyväksy.

Hylätyksi tulee myös Elsan ehdotus: ”Jokaisen kansan tulee itsesäilytysvaistonsa nimissä ajaa omia etujaan ja yhtä kovin keinoin kuin muut ovat ajaneet sen vastaisia etuja.” Se on Yleisradion ohjelmapäällikön Ilmari Heikinheimon mielestä ”suden moraalia”, joka juuri ”on vienyt kansat vihaan ja sotaan toisiaan vastaan ja ihmiskunnan siihen umpikujaan, missä se nyt on”.

Elsa on Suomessa yleiseen tapaan valtioon samastuva intellektuelli – ei tosin kritiikittömästi, sillä hän pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan myös  päättäjiin, jotta nämä omaksuisivat hänen omat aatteensa. Näitä hän pitää itsestään selvästi kaikille kansalaisina parhaina. Hänen mieleensä ei tule, että sosiaalidemokraateilla ja suomenruotsalaisilla on hyvä syy vastustaa heimoaatetta: sen pohjalle rakennetussa Suomessa heille tärkeät arvot olisi syrjäytetty.

Suhtautuminen ”ei-kansallisten” ja sotavankien kohteluun

Katarina Eskola haastaa lukijat pohtimaan, puolustivatko Elsa ja Martti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen ”tuhoamis-” vai ”vapauttamis- ja auttamismielessä”. Kysymyksenasettelu on anakronistinen: se, minkä Elsa ja Martti näkivät vapauttamisena, nähdään nykyisin toisin.

Elsan nationalismi perustuu uskoon, että kuuluminen kansakuntaan syntyy ikään kuin luonnollisesti kielen ja etnisyyden perusteella. Näin ollen Suomen kansaan kuuluvat vienalaiset, aunuslaiset, vepsäläiset jne ja Suomen rajojen pitää noudattaa kielirajoja.

Samoin Elsa on varma, että Itä-Karjalan liittäminen Suomeen sujuu nopeasti ja kivutta. Varsin huolettomasti Elsa lähtee siitä, että itäkarjalaiset omaksuvat suomen kielen ja kaikki suomalaiset instituutiot; oman uskonnon he sentään olisivat saaneet pitää.

Nykyisen käsityksen mukaan kansakunta on ”kuviteltu yhteisö”, jota rakennetaan tietoisesti. Tältä pohjalta on selvää, että koska itäkarjalaiset eivät olleet koskaan kuuluneet Suomeen (tai Ruotsiin), he jäivät autonomian ajan ”kansakunnan rakentamisen” ulkopuolelle.

Päinvastoin, siteet Venäjään ja venäläisiin olivat jo muodostuneet kiinteiksi siitä asti, kun kristinusko saapui alueelle idästä. Ortodoksisille karjalaisisille katoliset (myöhemmin luterilaiset) suomalaiset olivat vääräuskoisia ”ruotseja”.

Etnis-kielellisen nationalisminsa pohjalta Elsa ei epäröi ehdottaa, että ”ei-kansalliset” ainekset, siis muut kuin suomensukuiset, pitäisi karkottaa Suur-Suomeen liitettävästä Itä-Karjalasta. Martti kertoo vaimolleen luottamuksellisesti, että tällaisia suunnitelmia onkin. Tällaista kutsutaan nykyisin ”etniseksi puhdistukseksi”.

Elsan ja Martin lähtökohta, että venäläiset ovat Itä-Karjalassa ”vieraita”, vaikka heitä on siellä asunut aina ja varsinkin Aunuksessa oli läheiset suhteet Pietariin. Toki on totta, että venäläisten ja muiden neuvostokansallisuuksien osuus on neuvostoaikana suuresti lisääntynyt, kun Karjalan autonomiseen tasavaltaan on tuotu muualta maasta työvoimaa. Väestönsiirtoja ei myöskään tuolloin pidetty sillä tavoin pahana asiana kuin myöhemmin: esimerkiksi Turkki oli lähettänyt kreikkalaiset Kreikkaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja päinvastoin.

Martti mainitsee kirjeessään tammikuussa 1942, että sotavankileirillä olisi kuollut nälkään kirjeessään 10 000 henkeä. Luku on tuossa vaiheessa liioiteltu, mutta ylittyy talvikuukausien kuluessa. Syynä ei suinkaan ole vain vaikea elintarviketilanne, vaan sellainen kylmä asenne kuin Martilla: asialla ei ole väliä, koska kyse on ”ryssistä”.

Sodan alkaessa Suomessa ei ollut varauduttu suuriin sotavankimääriin eikä siihen, että sotavankeja jouduttaisiin huoltamaan pitemmän aikaa, koska sodasta piti tulla lyhyt. Kun kävi selväksi, että sota jatkuisi talven yli ja sotavankien kuolleisuus oli alkoi marraskuussa nousta, olisi viimeistään ollut korkea aika puuttua asioihin, jolloin katastrofi olisi vältetty. Humaanista suhtautumisesta olisi ollut myös käytännön hyötyä, kun työvoimaa tarvittiin satojentuhansien miesten ollessa armeijassa, samoin etua Suomen maineelle länsimaissa.

Suhde Natsi-Saksaan ja saksalaisiin

Wolf H. Halsti, joka koki esikuntaupseerina Kiestingin suunnalla ensimmäiset vastoinkäymiset ja ristiriidat yhteistyössä saksalaisten kanssa, lainaa mottiin jääneen JR53:n komentajan Jussi Turtolan lausetta: ”Kyllä me voimme tänne kuollakin, jos siitä on herroille jotakin iloa!” Kohtaus esiintyy myös Paavo Rintalan romaanipari Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa (1979).

Jotakin näistä kokemuksista välittyy Martille, sillä Urho Kekkonen kertoo kirjeessä vaimolleen kuulleensa ”Elsan mieheltä”, ”että suomalaiset eivät arvostele saksalaisia korkealle” (Kekkos-tutkija Juhani Suomen kertomaa Katarina Eskolalle).

Martin ja Halstin kiinnostuksen kohteet seurustelussa saksalaisten kanssa ovat osittain erilaiset. Siinä missä Martti kirjaa mielihyvällä muistiin, mitä alueita Suomi saa Venäjältä sodan jälkeen, Halsti hätkähtää kuullessaan saksalaisten ajatuksia olojen uudelleen järjestämisestä vallatuilla alueilla ja päättelee, etteivät ne ole omiaan saamaan miehitettyjen alueiden väestöä saksalaisten puolelle.

Elsa vierailee Saksassa, jossa hän kymmenenkunnan suomalaisen kanssa osallistuu Saksan tieteellisen ulkomaalaisinstituutin kursseille. Vieraille tarjotaan kaikkea parasta, mutta Elsa joutuu myös kokemaan Berliinin pommitukset. Mitä Elsa kaikesta ajattelee, ei ole jäänyt merkkejä, kotiin lähetettyjä kortteja kirjoitettaessa kun täytyy huomioida sensuuri. Sodan jälkeen Elsa ymmärrettävästi poistaa matkan ansioluettelostaan.

Vanha rakkaus Englantiin säilyy, vaikka Elsa julkisuudessa esiintyy sodan Suomelle 6.12.1941 julistanutta maata vastaan. Verratessaan Churchillin, Hitlerin ja Mussolinin puheita Elsa tulee johtopäätökseen, että ”englantilaisten tapa puhua on rehellisempi, inhimillisempi.” Muutenkin englantilaiset olivat ”humoristisempia ja vähemmän karkeita kuin saksalaiset”.

Jenni Kirves päätteleekin: ”Elsan Suur-Suomi-aate ei siis ollut erityisen saksalaisia ihailevaa vaan perustui ennen kaikkea heimotunteeseen eikä niinkään nojannut innostuneeseen yhteistyöhön asevelimaan kanssa.”

Erilainen suhtautuminen neuvostoliittolaisten ja saksalaisten toimintaan Virossa

Suomalaisessa Suomessa kielisukulainen Viro on 30-luvulla ollut keskeinen kiinnostuksen kohde.

Saksalaisten vallattua Viron Elsa saa kirjeitse tietää, että moni ystävistä on joutunut Neuvostoliiton kesäkuun 14. päivänä 1941 toimeenpanevan joukkokyydityksen uhreiksi. Myöhemmin hän arvostelee Jaan Siirasin (August Annistin) kirjan Viro neuvostokurimuksessa.

Huomionarvoista on, että Elsa pitää suomalaisten arvostelua Viron valinnasta syksyllä 1939 omahyväisenä ja epäritarillisena: ”Ajatteleva suomalainen tosin tajusi heti syyskuun lopulla 1939, että Viron valitsema tie on turmion tie. Mutta sittenkin voimme kysyä: oliko Virolla realistisesti ajatellen muutakaan mahdollisuutta kuin tämä, oliko sen ohella vain kertakaikkisen sankarilisen tuhoutumisen tie toisena vaihtoehtona?”

Myös Martti tuntee myötätuntoa kyydityksen uhreja kohtaan. Sen sijaan hän pitää virolaisten ensi kuvauksia saksalaisista turhina valituksina eikä ilmeisesti oikein ymmärrä, että Virossa saksalaiset ovat miehittäjiä.

Elsa pääsee vähän myöhemmin selville Viron todellisuudesta Natsi-Saksan alaisuudessa. Hän ehdottaa naiivisti ratkaisuksi virolaisten siirtämistä Suomeen. Hän siis hyväksyy Viron alueen liittämisen Suur-Saksaan.

Kotirintaman arkea

Samoin kuin talvisodan aikana Elsa pitää jatkosodan aikana yllä Martin yhteyttä kotiin ja lapsiin kuvaamalla tarkasti pieniä kotoisia tapauksia. Vanhimmat tyttäret Elina ja Marjatta osaavat jo itse kirjoittaa isälle.

Talvisodan tapaan perhe asuu kahden kotiapulaisen kanssa kesähuvilassaan Sammatissa hoitaen viljelyksiä ja kotieläimiä. Omavaraisuudella on ratkaiseva merkitys ravitsemuksen kannalta. Hyötykasvien lisäksi Elsalla riittää tarmoa kukkien hoitoon.

Toisin kuin talvisodan aikana Elsalla ei – ainakaan kirjeiden mukaan – ole alkuun edes pieniä harmeja: hän on terve, sukulaistätiä ei ole vaivoina, kotiapulaiset ovat kunnollisempia ja sotakin sujuu paremmin.

Lapsista Elsa kertoo tasapuolisesti positiivisia asioita, tarkkailee heitä yksilöinä ja korostaa heidän kehittymistään ja itsenäisyyttään: Elinasta ja Marjatasta on jo hyötyä töissä, pienemmistä Matista ja Katarinasta taas on iloa, ja lapset esittävät omasta aloitteestaan isänmaallisia lauluja ja runoja.

Kevään edetessä Elsan mielenkiinto kohdistuu sodan ja kuoleman sijasta elämään ja hedelmällisyyteen: hän toivoo uutta lasta samalla, kun suunnittelee tutkimustaan Ritvalan helkajuhlaa. Teos kuitenkin lykkäytyy, ja Martti viimeistelee sen julkaistavaksi vaimonsa kuoleman jälkeen 1953.

Vasta sodan jälkeen Elsa tunnustaa, miten moninkertainen työtaakka on häntä painanut ja kuinka loppuunväsynyt hän on.

Sodan jatkuessa realismi lisääntyy

Aluksi Elsalla on varsin idealistinen käsitys sodasta. Sellaisen hengen hän haluaisi kuuluvan myös Pekka Tiilikaisen radiolähetyksissä rintamalta. Martti, joka tietää Tiilikaisen kansanomaisen tyylin miellyttävän rintamiehiä, Elsan pehmeästi arvostelun.

Talvella 1942 tuttu Sammatin mies kertoo Elsalle negatiivisia kokemuksia sodasta. Enää Elsa ei arvostele kertojaa huonosta hengestä vaan pitää tärkeänä raportoida Martille, mitkä asiat ovat rintamamiehistä hullusti.

Kesällä 1944 Martti käsittelee varsin asiallisesti venäläisten suurhyökkäystä Kannaksella, torjuu huhut mutta ei lankea illuusioihin.

Suur-Suomen romahdus ei merkitse Martille vain oman nuoruudenunelman romahdusta, vaan hän tuntee syyllisyyttä aunuslaisia kohtaa, joille kolmen vuoden ajan annetut lupaukset on petetty.

Rauhan ja syksyn 1944 herättämistä tunnelmista on aineistoon jäänyt vain joitakin merkkejä. Martille esimerkiksi Lista 1:n vangitsemiset olivat järkytys. Eskola olettaa, että Martti pelkäsi myös omasta puolestaan.

Sota vaikuttaa avioliittoon

Ulkonaisesti – lasten ja ystävien silmissä – Haavioiden avioliitto on tasapainoinen ja onnellinen, ja saman vaikutelman saa Valistuksen sukutarina -sarjan aiemmista osista.

Parilla on harvinaisen paljon yhteistä. Matti Kuusen muistelmista Ohituksia löytyy tuokiokuva Elsan ja Martin yhteistyöstä: tavattuaan Haaviot, joita oli pyytänyt väitöskirjatyönsä ohjaajiksi, Kuusi oli riemuissaan: ”Olin tavannut ihmisen, kaksi ihmistä, jotka tajusivat, mitä ajoin takaa samporunotutkimuksessani, keskustelivat siitä ikään kuin järkevästä yrityksestä, näkivät metodisten vaihtoehtojeni heikkoudet ja vahvat puolet selkeämmin kuin minä itse.”

Sodanaikaisesta kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Elsa ihailee Marttia vilpittömästi: tämän artikkelit ja radioesitelmät olivat hänestä aina parhaita. Martti ei osaa vastata aivan samalla mitalla: Elsa joutuu usein kyselemään, onko Martti lukenut hänen artikkeleitaan tai kuullut hänen radioesitelmiään, ennen kuin Martti kommentoi niitä myönteisesti mutta pidättyvämmin. Joka tapauksessa avioparin välillä vallitsee voimakas keskinäinen kunnioitus ja arvostus (time).

Sota kuitenkin erottaa puolisot vuosiksi. Vaikka Martti kotiutetaan jo toukokuussa 1942, hän ei oikeastaan palaa kotiin siinä mielessä, että perhe yhdistyisi lopullisesti. Elsa joutuu helmikuussa 1944 lähtemään lasten kanssa pakoon pommituksia Sammatin huvilaan, kun taas Martti työskentelee kesänkin Helsingissä.

Katarina Eskolan mielestä hänen vanhempiensa näyttämöt eriytyvät 40-luvun lopulla: Elsa viihtyy kotona lastensa parissa ja naisten yhteisöissä, Martilla on Kesäyliopiston miehisen veljespiirin lisäksi runoilijoiden illanviettoja, joihin osallistuu niin miehiä kuin naisia.

Martti rakastuu ja runoilee

Martin keino selviytyä sodan päättymisestä tappioon on runous. Runoissaan P. Mustapää voittaa takaisin menetetyn luomalla taiteessaan sen ikuiseksi

Tuskin on sattumaa, että Martin rakastuminen Aale Tynniin syttyy samaan aikaan kuin hänen toinen luomiskautensa runoilija P. Mustapäänä alkaa. Kyseessä on haluava ja toisen luo pyrkivä eros-rakkaus mutta myös luduksesta (leikistä) syntynyt filia (ystävyys), kaikinpuolinen vaikutussuhde, sielunkumppanuus. Martin ja Tynnin keskustellessa runomuodon uudistamisesta Elsa jää kirjallisuuskriitikon kokemuksestaan huolimatta syrjään.

Ehkä nuoruuden runottarena säteillyt Elsa on muuttunut Martin silmissä liikaa huolehtivaksi perheenäidiksi; tähän viittaavat joululahjarunot ”mammalle”. Elsan tapa ilmaista rakkautensa auttamisen (pragma) kautta ei riitä Martille, joka menetettyään lapsena äitinsä kaipaa symbioottista suhdetta.

Tosin Aale Tynnikin on äiti ja jopa innoittaa Mustapään Madonna-runoihin, mutta hän on Danten ja Petrarcan runoilijaperinteen mukaisesti naimisissa toisen kanssa.

Puhumattomuus vaivaa, luovuus auttaa

Elsa ja Martti eivät pysty puhumaan menetyksistään ja ongelmistaan keskenään tai lapsilleen.

Onneksi Elsallakin on mahdollisuus purkaa energiansa luovuuteen. Hän suunnittelee elämäkertaa Aino Kallaksesta ja ystävystyy kirjailijan kanssa. Naisena Kallas pystyy antamaan sellaista tukea, jota Martilta on turha odottaa.

Joissakin tapauksessa se, että Eskola pyrkii tulkitsemaan runoja elämäkerrallisesti, häiritsee minua lukijana: yksityistäminen pienentää runoja.

Runossa Verho runoilijan rakkaus säilyy Eskolan mukaan siksi, ettei hänen tarvitse jakaa muusansa kanssa arkea. Paljon enemmän antaa tulkinta, että kyse on miehestä, joka ei pysty kertomaan sotakokemuksistaan edes vaimolleen – tai ihmisestä, joka ei ylipäätään pysty emotionaaliseen läheisyyteen.

Mustapään runousopin mukaan runoilija ei ole sama kuin ”lyyrillinen minä”. Runot tehoavat yhä juuri siksi, etteivät ne ole liian yksityisiä eivätkä aikaansa sidottuja. Kultainen oksa -runon Aeneaan tunnot eivät ole vain sotasukupolven: ”sait sen, josta luovuit: / raukenevan / näit Ilionin, näit / syntyvän Rooman”.

Miten suhtautua Elsan ja Martin sodanaikaisiin näkemyksiin?

Elsan ja Martin mielipiteet ja arvot ovat kovin erilaisia kuin nykyaikana. Niiden taustalla on osittain talvisodan järkytys: oikeuden on voittanut voima.  Sitä me sodan jälkeen syntyneet emme koskaan pysty täysin ymmärtämään, koska olemme lapsesta asti tottuneet reaalipolitiikkaan.

1900-lopun historiallisten mullistusten jälkeen on kuitenkin vähän helpompi ymmärtää, miten jokaisen sukupolven näkemykset ovat sidoksissa omaan aikansa. Ja varmaan monella on takanaan omia erehdyksiä, mikä tekee armollisemmaksi muita kohtaan.

Aikaa on kulunut niin paljon, että sota-ajan kaikkia puolia on mahdollista käsitellä rehellisesti. Se on välttämätöntä nykyisyyttä ja tulevaisuutta varten.

Valitettavasti oppia ei ole otettu: etninen käsitys kansakunnasta on edelleen voimissaan eikä myötätuntoa riitä ”toisia” kohtaan.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista Itään ja Autius lehtipuissa julkaisemiini arvosteluihin (Kanava 7/2003 ja 4-5/2004) sekä Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmään Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Kirjallisuutta

Anderson, Bendict: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Alkuteos Imagined communities. Reflections on the origin and spread of nationalism. Suom. Joel Kuortti. Johdanto: Jouko Nurmiainen. Vatsapino 2007. Sivilisaatiohistoria-sarja.

Danielsbacka, Mirkka: Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-1944. Tammi 2016

Enäjärvi, Elsa: Vanha iloinen Englanti. WSOY 1928.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941-1942. WSOY 1991.

[Halsti, Wolf H.:] Aamun sarastaessa. Suomen kuvalehti 30/1941.

Halsti, Wolf H.: Isät katsovat poikiaan! Suomen kuvalehti 27/1941.

[Halsti, Wolf H.:] ”Me piirrämme miekalla rajan”. Suomen kuvalehti 31/1941.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat. 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Hyvämäki, Lauri: Lista 1:n vangit. Vaaran vuosina 1944-48 sotarikoksista vangittujen suomalaisten sotilaiden tarina. Toim. Hannu Rautkallio. Weilin + Göös 1983.

Jaakkola, Jalmari: Suomen idänkysymys. WSOY 1941.

Kangaspuro, Markku: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä vuosina 1920-1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000. Bibliotheca historica 60.

Kirves, Jenni: Naiset suurta Suomea synnyttämässä. Hurmahenkeä ja hurjaa kieltä. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014.

Kuusi, Matti: Ohituksia. Otava 1985.

Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinossa 1941-1944. Otava 1982.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. 1-2. WSOY 1946.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Rintala, Paavo: Nahkapeitturien linjalla. 2. Romaani. Otava 1979.

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Siiras, Jaan: Viro neuvostokurimuksessa. Piirteitä Viron tapahtumista ja kehityksestä bolsevikkivallan aikana vv. 1939-41. Suom. E. A. Saarimaa.  WSOY 1942.

Silvennoinen, Oula: Kumpujen yöhön – eli kuinka historiallinen muisti vääristyi. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014

Talvela, Paavo: Sotilaan elämä. Muistelmat I. Kirjayhtymä 1976.

Toivola, Lea: Valvoja-Ajan ja Suomalaisen Suomen suhtautuminen Saksan sisäpolitiikkaan 1933-1939. Suomen historian proseminaariesitelmä 28.4.1981.

Westerlund, Lars: Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939-44. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009. Historiallisia tutkimuksia 244.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.

Vilkuna, Kustaa: Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Otava 1962.