Laila Hietamies: Syksyksi kotiin, Koivu ja tähti, Siellä jossakin ja Kallis kotimaa

Laila Hietamies koukuttaa Lehmusten kaupunki -sarjan jatko-osissa lukijoita saippuasarjamaisilla parinvaihdoilla ja melodraamalla, mutta kuvaa myös sodan raadollisimpia puolia kuten siviilien pommituksia.

Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) saavutti menestyksen jo ensimmäisellä romaanillaan Lehmusten kaupunki (1972), joka tapahtuu Lappeenrantaa muistuttavassa pienessä varuskuntakaupungissa 20-luvun lopussa. Olen kertonut kirjasta lyhyesti blogin artikkelissa sarjan toisesta ja kolmannesta osasta Unohduksen lumet (1973) ja Kukkivat kummut (1976), jotka sijoittuvat talvisotaan ja välirauhaan. Tähän artikkeliin on syytä tutustua ensin, jos ei ollenkaan tunne sarjaa ja sen henkilöitä.

Vuosikymmenten tauon jälkeen Laila Hietamies jatkoi sarjaa neljällä jatkosotaa kuvaavalla osalla. Syksyksi kotiin (2001) tapahtuu kesäkuusta elokuuhun 1941, Koivu ja tähti (2002) maaliskuusta toukokuuhun 1942, Siellä jossakin (2003) tammikuusta kesäkuuhun 1943 ja Kallis kotimaa (2004) kesäkuusta elokuuhun 1944.

Laila Hietamiestä pidetään yleensä kirjailijana, joka tutkii lähteet tarkasti. Näissä romaaneissa on kuitenkin useita asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Muita niistä käsittelen ko. aiheen yhteydessä, mutta lopussa on katsaus siitä, mitä tutkimus kertoo Simolan pommituksesta, jota kuvataan Kalliissa kotimassa.

Saippuaoopperamaista parinvaihtoa ja sota kohtalona

Sankarittarien parisuhteiden käänteet tuovat mieleen saippuaoopperan.

Sotaleski Liisa Lunden purkaa välirauhan aikana solmimansa kihlauksen tuomari Kyösti Kankaan kanssa. Liisaa kosiskelee ratsumestari Harri Leppäniemi, joka on aluksi naimisissa, vaikkakin eroamassa uskottomasta vaimostaan Leenasta. Liisa ja Leppäniemi piinaavat vuorotellen toisiaan.

Suurin ongelma kuitenkin on, että Liisa on yhä kiinni menneessä. Hän on jopa vihainen miehelleen Arnoldille siitä, että tämä kaatui talvisodassa. Liisaa vaivaa myös epäilys, oliko aviomies uskoton Leppäniemen tulevan vaimon Leena Laitalan kanssa syksyn 1939 linnoitustöiden aikana Kannaksella. Kun epäilys viimein selviää perusteettomaksi, Liisa ryntää keskellä kesän 1944 suurhyökkäystä tunnustamaan rakkautensa Leppäniemelle. Pari vihitään elokuussa 1944.

Ilona ja Veikko Vehmaksen avioliitto on jo alkumetreillä saanut särön Veikon uskottomuudesta välirauhan aikana Ilonan ollessa viimeisillään raskaana. Pakollinen erossaolo jatkosodan alettua ei paranna asiaa. Veikko kirjoittaa rintamalta kaipuustaan Ilonaa, poikaansa Mikaelia ja vastasyntynyttä tytärtään Marjaa kohtaan, mutta käyttäytyy lomalla välinpitämättömästi.

Asemasodan aikana Vehmas hukuttaa syyllisyytensä viinaan. Käy ilmi, että hän ei ole kohdellut huonosti vain Ilonaa, jonka hän aikoinaan hylkäsi kun tämä odotti Mikaelia, ja edesmennyttä vaimoaan jonka hän nai rahan takia ja jolle hän oli jatkuvasti uskoton. Ottamalla holtittomasti velkaa hän on aiheuttanut isänsä konkurssin ja lopulta tämän itsemurhan.

Ilona saa kyllikseen ja haluaa mennä elämässä eteenpäin. Hän rakastuu Veikon serkkuun, sotakirjeenvaihtaja Karl Kristian Henderssoniin, joka on menettänyt perheensä talvisodan ensimmäisessä pommituksessa. Avioero hoituu sovussa. Ilona ja Hendersson avioituvat ja saavat tyttären. Vehmas taas kihlautuu tuomari Kaarin Talsteen kanssa.

Samoin kuin talvisodan aikana, sota toimii kohtalona: kesällä 1944 Hendersson kuolee punatautiin ja Vehmas loukkaantuu vaikeasti. Vehmaksen houreet sairaalassa paljastavat tämän kihlatulle Kaarinille, että mies rakastaa yhä Ilonaa. Kaarin ei muutenkaan halua elää sotainvalidin kanssa ja purkaa kihlauksen. Vehmas anoo menneisyyttä Ilonalta anteeksi. Ilonan tunteet nuoruudenrakkauttaan ja kahden lapsensa isää kohtaan eivät ole kuolleet, mutta ratkaisu jää avoimeksi.

”Paha nainen” voi olla hyvä lotta

Sarjan perinteinen ”paha nainen” on Harri Leppäniemen vaimo Leena. Ennen teoksen Syksyksi kotiin hän on häpäissyt miehensä kertomalla upseerikerhon juhlissa tämän impotenssista. Myöhemmin Leppäniemi kertoo, että hänen impotenssinsa on johtunut vaimon jatkuvasta uskottomuudesta jo seurusteluaikana eikä vaivaa häntä muiden naisten kanssa.

Juhlissa Leena on hyökännyt kaikkia upseereita vastaan: ”Te kaikki ratsuväen upseerit briljeeraatte miekoillanne niin kuin ne olisivat miehisyytenne jatke. Te olette yli varojennne eläviä upseerinretkuja, teistä ei ole mihinkään, ei mihinkään! Te uhoatte sodalla, käyttäydytte kuin marionetit, puhutte ’kunniasta ja upseerinvalasta’, olette olevinanne herrasmiehiä, vaikka olette aina juosseet jokaisen hameen perässä, mitä tästä kaupungista löytyy. Tässä talossa ei ole koskaan ole siedetty muita kuin rikkaita ja aatelisia naisia. – – Te teette naisesta huoran, petätte vaimojanne minkä kerkeätte, mutta esitätte uskollisuutta silmää räpäyttämättä, vaikka olette voineet viettää yön jonkun vieraan naisen luona.”

Kuulijoiden joukossa on ollut myös kaatuneen Arnold Lundenin leski Liisa. Harri Leppäniemi tulkitseekin Leenan hyökkäyksen kaksinkertaiseksi kostoksi: Leena on yrittänyt vietellä Arnoldin, ja Leppäniemi taas on aina ihaillut Liisaa, vaikkakin tämän avioliiton aikana vain platonisesti.

Rintamalla lotta Marjatta Kallioniemi juoruaa muille lotille Leenan epäonnistuneesta avioliitosta, osallistumisesta saksalaisten upseerin juhliin sekä suhteesta luutnantti Arvid Kallioon jolla on epämääräinen maine, ja väittää lopuksi, ”että Leena Leppiniemi makaa kaikkien miesten kanssa, jotka ovat hänestä vähänkin kiinnostuneita. Hän on niitä, jotka pilaavat lottien maineen, mutta…” Lotta Lea Julkunen, jolla on yleensäkin tapana lopettaa pahan puhuminen lyhyeen, keskeyttää: ”Hän on hyvä työntekijä ja hyvä lotta”.

Lotta Eeva Koski esittää mielipiteenään: ”Minusta on aivan samantekevää, mitä hän on tehnyt. Emme me voi täällä alkaa moralisoida ihmistä, jota emme tunne. Me emme ehkä toimi niin. Mutta en minä ryhdy arvostelemaan hänen yksityiselämäänsä.” Toiset lotat ovat samaa mieltä. Marjatta ja Eeva asettavat kuitenkin ehdon: Leena ei saa koskea heidän rakastettuunsa.

Tämä on kaksinkertaisesti poikkeava kuvaus. Ensinnäkään Leena Leppäniemi ei noudata lottaihannetta. Lottien moraalia valvottiin ja pienemmistäkin asioista kuin julkisesta seksisuhteesta seurasi sota-aikana ainakin lähettäminen kotiin.

Toiseksi, naisen käytös yksityiselämässä ei mitätöi tämän työpanosta sodassa. Kyseessä on vastalause mieskirjailijoiden lottakuvauksille: Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa ja Paavo Rintalan Sissiluutnantissa avioliiton ulkopuolisen seksin harrastaminen on naiselle suorastaan pahempaa kuin tappaminen miehelle.

Leena joutuu kuitenkin vaikeuksiin, kun hän antaa peilin Arvid Kalliolle, joka on menettänyt puolet kasvoistaan. Kun Kallio tekee itsemurhan, Leenan epäillään antaneen hänelle myös pistoolin.

Myös Leena syyttää itseään Arvidin kuolemasta: ”jollen olisi antanut hänelle peiliä, hän ei olisi käyttänyt pistoolia.” Muut lotat ovat kuitenkin sekä realistisia että ymmärtäväisiä: ”- Sinä armahdit häntä, Anna Koskela sanoi hiljaa. – Sodassa on pakko joskus armahtaa. Me kaikki olemme itse asiassa syyllisiä hänen itsemurhaansa, sillä kannustimme sinua antamaan peilin. Usko minua, Leena, sellaisen luonteen omaava mies olisi ennemmmin tai myöhemmin tehnyt itsemurhan, koska hänen ulkonäkönsä olisi pelästyttänyt kaikki ihmiset. Jokainen ihminen olisi kavahtanut häntä.”

Leena tuntee edelleen syyllisyyttä ja jopa myöntää itselleen: ”Minä ansaitsen ihmisten vihan, loukkasin monia…miestäni, hänen työtovereitaan…Olen huono nainen, kaikki tietävät sen.”

Leenan elämä jatkuu kuitenkin kahtalaisena. Hän hoitaa ammattimaisesti pommituksessa loukkaantunutta Liisa Lundenia, mutta myöhemmin hän kieltäytyy kertomasta tälle totuutta, ettei saanut vieteltyä tämän miestä.

Sarjan saippuaoopperamaiset käänteet kruunaa se, että Leena menee lopulta naimisiin Liisan aiemman kihlatun, tuomari Kyösti Kankaan kanssa.

Sankarittaret eivät ole sota-ajan ihannenaisia

Sarjan sankarittaret Liisa ja Ilona ovat perinteisiä ”hyviä naisia” siinä mielessä, että he harrastavat seksiä avioliiton ulkopuolella vain silloin, kun siihen liittyy rakkaus.

Muuten he poikkeavat sodan ja sen jälkeisen ajan naisihanteesta. Hietamies siis painottaa, että sota-ajan ihanne ei vastannut todellisuutta, mutta epäilemättä asiaan on vaikuttanut myös se, että hän on kirjoittanut myöhemmän ajan lukijoille, joiden naisihanne ja moraali on erilainen.

Sota-aikana ihanteena oli, että sotaleski on uskollinen miehensä muistolle ja omistautuu lapsilleen. Sen sijaan jo Kukkivissa kummuissa arvostellaan Liisan pakonomaista hautausmaalla käyntiä. Liisan suhde lapsiinkaan ei ole esimerkillinen, mitä käsitellään myöhemmin. Kotikaupungin lottatyön Liisa hoitaa tarmokkaasti, mutta sitä ei ihannoida vaan päinvastoin tulkitaan keinoksi paeta omia ongelmia.

Todellinen sotaleski ei siis ole pyhimys. Liisaa ei tuomita vaan ymmärretään, että hän on kokenut trauman eikä vain pysty parempaan. Hänellä on myös tunteensa ja tarpeensa ja siten oikeus uuteen elämään ja rakkauteen.

Sodan aikana ja sen jälkeen naisia neuvottiin ja vaadittiin tukemaan miestään ja unohtamaan omat tarpeensa. Sen sijaan sarjassa moraali on nykyaikainen: Ilona haluaa olla onnellinen ja toimii aktiivisesti sen hyväksi muiden ihmisten mielipiteistä välittämättä.

Elämää ei voi rakentaa miehen varaan

Toinen muutos koskee perinteistä rakkausromaania, jossa naisen onni löytyy rakkaudesta ja avioliitosta. Ilona sen sijaan havaitsee, ettei elämää voi rakentaa miesten varaan. Lopussa hän sanoo, ettei jaksa tukea toista, ennen kuin on selvinnyt omasta surustaan.

Jo aiemmin Ilona on perustanut oman yrityksen ja ostanut maaseudulta oman talon saatuaan tarpeekseen kaupunkilaisten ahdasmielisyydestä, kun nämä ovat tuominneet hänet siitä, että hän on alkanut odottaaa Hendersonin lasta ennen kuin on saanut eron Vehmaksesta. Taloudellinen riippumattomuus mahdollistaa henkisen itsenäisyyden: Ilona voi leskeksi jäätyään päättää vapaasti, mitä tulevaisuudelta haluaa.


Melodraama 1: turha pakomatka ja rintamakarkuruus

Koukuttaakseen lukijaa Hietamies turvautuu melodramaattisiin juoniin.

Koivussa ja tähdessä Werner Vartiainen rakastuu Itä-Karjalassa opettaja Anja Vasiljevnaan ja tämä häneen. Kun Anja alkaa odottaa lasta, Werner ryhtyy sotilaskarkuriksi. Pari taivaltaa pohjoiseen tuhat kilometriä, ylittäen rintamalinjan kaksi kertaa, kunnes saapuu Wernerin sukulaisen luo Karhutunturille.

Pakotarina on täysin tarpeeton, sillä Paula Salmisen teoksen Miehittäjän morsiamet suomalaiset saivat avioitua paikallisten kanssa. Tällaisia avioliittoja solmittiin useita kymmeniä, ja naisten joukossa oli muutama venäläinenkin. Avioituessaan naiset saivat Suomen kansalaisuuden ja luvan muuttaa Suomen on.

Ilmeisesti Hietamies ei ollut tutkinut asiaa kunnolla. Anjaa jopa nimitetään romaanissa ”viholliseksi”, vaikka hän on inkeriläinen, siis suomalainen.

Tukeva – sarjan sydän

Lehmusten kaupungissa Vehmaksen ratsupalvelija ja antrealainen maanviljelijä Tauno Tukeva on vähän koominen hahmo, joka on kuitenkin kuvattu lämmöllä. Jatkossa kerronnan sävy muuttuu, koomisuus häviää mutta lämpö jää.

Uusissa osissa Tukeva nousee lopullisesti sarjan keskushahmoksi, suorastaan sen sydämeksi. Hän on esimerkillinen suomalainen sotilas, joka vihaa sotaa mutta tekee velvollisuutensa, ja on ennen kaikkea hyvä toveri ja hyvä ihminen.

Tukeva kuuluu huoltojoukkoihin, ”sapuskaryhmään”. Osassa Syksyksi kotiin hän voittaa rehumestarilta korttipelissä hevosen, Sulottaren. Hevosta pidetään hulluna, koska se on puunpurija, mutta Tukeva mieltyy siihen ja yrittää hyvällä ja pahalla saada sen luopumaan tavastaan. Ja juuri Sulotar pelastaa Tulevan ja Jaakko Lindin, kun he joutuvat sotavangeiksi.

Koivussa tähdessä Tukeva tekee perinteisen urotyön. Lomajunan veturinkuljettaja näkee jotain epäilyttävää radan vieressä. Juna pysäytetään koska radan epäillään olevan miinoitettu. Sotilaista kootaan tiedustelupartio. Tukevan käsketään ottaa selvää, kuinka monta vihollisia on. Hän yrittää ensin sanoa, että eikö joku nuorempi voisi, mutta tottelee määräystä. Tuhoamalla partisaanit käsikranaatilla hän pelastaa junan matkustajat. Luonteensa mukaisesti Tukeva ei kerskaile asiasta, päinvastoin hän yllättyy saadessaan Mannerheimin kädestä vapaudenmitalin.

Tukevan omaatuntoa koetellaan Koivussa ja tähdessä, kun hän ei ilmianna sapuskaryhmään kuuluvaa Werner Vartiaista sotilaskarkuruudesta. Yksityiselämän siteet ylittävät muodollisen lojaalisuuden.

Lukijan myötätuntoa Tukevaa kohtaan kasvattaa se, että henkilöistä juuri hän joutuu kokemaan kaikkein suurimmat menetykset ja koettelemukset. Ei riitä, että Tukevan esikoispoika on Unohduksen lumissa kuollut juuri ennen talvisotaa ja perhe on sitten joutunut evakkoon. Koivussa ja tähdessä Iita-vaimo kuolee ja vie mukanaan syntymättömän lapsen. Tukeva jatkaa sotilaana eikä ajan tapaan edes usko osaavansa hoitaa kuopustaan. Iitan tahdon mukaisesti hän lähettää kaksi vanhinta sotalapsiksi Tanskaan, mutta ei suostu antamaan heitä adoptoitavasti.

Kalliissa kotimaassa Tukeva menettää rakkaan hevosensa, kun Sulotar saa osuman suurhyökkäyksen aikana. Tukeva itse loukkaantuu sirpaleesta, vaikka luulee ensin saaneensa sydänkohtauksen.

Leskeksi jäätyään Tukeva ihastuu Anna-Liisa Veikkolaan ja kosii tätä. Anna Liisa tulee hoitamaan Tukevan lapsia, mutta Hilkka-tytär ei hyväksy Anna-Liisaa äitinsä paikalle. Lisäksi Tukeva ei osaa kirjoittaa tunteistaan eikä kahdenkeskistä suhdetta synny. Anna-Liisa lähtee huolehtimaan vanhemmistaan. Tukeva toivoo, että voisi vielä korjata suhteen, mutta sarjan lopussa asia jää auki.

Kirjailija käsikirjoitti tyttärensä Eve Hietamiehen kanssa TV-sarjan Tauno Tukevan sota, jonka ensi-esitys oli Ylellä 2010.

Miesten toveruus

Sodassa on jotain hyvääkin: miesten keskeinen toveruus. Se on parhaimmillaan Tukevan ja samaan sapuskaryhmään kuuluvan Jaakko Lindin suhteessa, vaikka Tukeva on keski-ikäinen kannakselainen maanviljelijä ja Jaakko nuori ylioppilas. He puhuvat samaa murretta ja jokin muukin heitä yhdistää, sillä he uskovat toisilleen ilonsa, surunsa ja huolensa.  

Kalliissa kotimaassa Veikko Vehmas kuvaa miesten tavanomaisempaa, sanatonta toveruutta ollessaan sotasairaalassa: ”Sinä nainen et tiedä, mitä se merkitsee. Ei kyse ole ihmisten tappamisesta, eikä ainakaan siitä nauttimisesta. Se on sotilaiden keskeinen yhteishenki, jokin käsittämätön, jota naisen on mahdoton ymmärtää. Siinä eletään enemmän yhdessä kuin avioliitossa, siinä yötä päivää koetaan yhdessä kaikki vaaran hetket. Kun joku kaatuu, ei siitä sen enempää puhuta, se vain todetaan muutamalla sanalla, ’Arvi kaatui’. Kaikki miettivät itsekseen mitä miettivät, tai hälytyksen tullen ei ole aikaa miettiä mitään. Toverin kaatuminen yhdistää miehiä entistä enemmän. Tunteet nousevat pintaan, mutta niitä ei näytetä. Siinä missä äsken oli joku, ei ole nyt mitään. Kun jonkun paikka jää tyhjäksi korsussa, sitä vilkaistaan, katsotaan kuin huomaamatta ovelle, ketään ei tule. Odotetaan taas, kun ovi käy, tuleekin joku toinen.”

Naisten, lasten ja vanhusten yhteisö

Kun miehet ovat sodassa tai työpalvelussa, naiset, lapset ja vanhukset ovat kotiseudulla tai evakossa, jotkut naiset toki lottina.

Kaupunki evakuoidaan sekä jatkosodan alku- että loppupuolella. Sukulaiset ja ystävät eivät halua lähteä tuntemattomaan paikkaan vaan kokoontuvat yhdessä maaseudulle. Kesällä 1941 turvapaikkana Lundenien omistama Vehkapään huvila joka on suojassa lehvistön alla. Mikael joutuu kuitenkin soutuveneessä pommittajan kohteeksi.

Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana joukko läheisiä saa turvapaiakan Ilonan maaseudulta ostamasta talosta. Maata viljellään ja lapsia hoidetaan yhdessä. Ilonan äiti Anni on jo kaupungissa ollut hyvä hamstrauksessa samoin kuin hänen uusi miehensä Anton Hissa joka organisoi työvuorot.

Sodan vaikutukset lapsiin 1: Pentti ja Tuulikki

Sodan uhreiksi joutuu myös lapsia. Kun kaupunkia jatkosodan alussa pommitetaan, Pentti Lunden loukkaantuu vakavasti ja joutuu olemaan puoli vuotta sairaalassa Helsingissä.

Kotiin palattuaan Pentti näyttelee huonompaa kuin on, mitä äiti Liisa tukee hemmottelemalla poikaansa. Lopulta Pentin paras ystävä Mikael kyllästyy ja käskee Penttiä lopettamaan itsensä säälimisen. Siitä Liisa suuttuu ja loukkaa myös Ilonaa. Ilona ja isä Parmala joutuvat pitämään Liisalle tiukan puhuttelun. Pentti oppii olemaan valittamatta, vaikka vammat rajoittavat hänen elämäänsä ja tulevaisuudessa mahdollisuutta valita ammatti.

Tavallaan sota vaikuttaa myös Liisan tyttäreen Tuulikkiin, jota äiti miestään surressaan ja Pentiin keskittyessään laiminlyö. Tuulikki reagoi kuvittelemalla, ettei isä olekaan kuollut vaan asuu Ruotsissa.

Vaikka läheiset huomauttavat asiasta Liisalle ja hän tuntee asiasta huonoa omaatuntoa, hänen käytöksensä ei ole sarjan loppuun mennessä muuttunut.

Sodan vaikutukset lapsiin 2 + Melodraama 2:
Hilkka Tukeva sotalapsena Tanskassa

Hilkka Tukeva on menettänyt paljon: isonveljensä joka oli hänen paras ystävänsä, kodin ja kotiseudun ja viimein äidin. Koivussa ja tähdessä yksitoistavuotias tyttö lähetetään Tanskaan sotalapseksi nelivuotiaan veljensä Olavin kanssa, josta hänen vannotetaan pitävän huolta.

Hilkka tutustuu puoliksi juutalaiseen Georg Paulseenin, joka erehdyksessä joutuu Ruotsin sijasta Tanskaan. Hilkka ja eräät tanskalaiset auttavat Georgia pakenemaan Ruotsiin. Georgin äiti on Puolan juutalainen ja kotoisin Stettinistä (nykyisin Szczecin, toisin kuin romaanissa kerrotaan kaupunki kuului vuoteen 1945 asti Saksaan). Äidin sukulaisiin ei saa enää yhteyttä, mikä on realistista, mutta draamaa on lisätty siten, että Georg ”tietää” jo alkuvuodesta 1942, että saksalaiset panevat juutalaiset ”uuniin”, vaikka tuohon aikaan asia oli vielä uusi ja alun perin juutalaisia oli surmattu ampumalla. Hilkka ja eräät avuliaat tanskalaiset auttavat salakuljettamaan Georgin Ruotsiin.

Hilkka ihastuu ensin alkuperäisen pariskunnan naapurissa asuvaan Signeen ja haluaa tämän luo asumaan. Seuraavassa osassa Siellä jossakin Signe haluaa adoptoida sisarukset ja kun siihen ei suostuta, kaappaa heidät. Tämäkin juoni ovat turhan melodramaattinen. Eivätkö sotalapsen tavalliset kokemukset olisi riittäneet?

Kuvaus menomatkasta laivalla Ruotsiin osoittaa, että Laila Hietamiehellä oli taitoa kuvata lapsen kokemuksia. Sumussa ei nähdä eteenpäin, joten lapset määrätään kannelle ja laulamaan, jotta laivaan ei törmäisi vastaantuleva laivaan. Kun paikalle saapuu jäänmurtaja, Hilkka tulkitsee jään murtamisesta aiheutuvan ryskeen tulevan vihollisen sukellusveneestä. Lapsen mielikuvitus siis vielä lisää pelkoa, mutta toisaalta aikuiset eivät myöskään selitä tilannetta.

Hilkka saa ikäänsä nähden aivan liikaa vastuuta, mutta solmii toisaalta lujan ystävyyden Georgin kanssa. Pahemmat jäljet kokemukset ja etenkin kidnappaus jättää Olaviin, joka on liian pieni ymmärtääkseen mistä on kyse. Hilkka lukee Olaville Topeliuksen satua Koivu ja tähti, jossa isonvihan aikana Venäjälle viedyt lapset palaavat kotiin. Isä Tukeva on kertonut lapsilleen, että äiti on muuttunut tähdeksi taivaalle, joten nämä rukoilevatkin äidiltä apua ja saavat näin voimaa ja lohdutusta.

Tukevan kuopus Reino on ensin Ilonan äidin Annin hoidossa ja sitten Vehmasten entisen kotiapulaisen Sirkan ja tämän miehen Riston (paria on kuvattu eniten Unohduksen lumissa). Reinon ei kuvata kärsivän sodasta, äidin menetyksestä eikä erossaolosta muista perheenjäsenistä.

TV-sarjassa Tauno Tukevan sota Hilkka ja Olavi eivät lähde sotalapsiksi vaan joutuvat kokemaan evakkomatkan mummonsa ja tätinsä kanssa. Reinoa sarjassa ei ole.

Simolan pommitus

Hietamies oli jo Kannas-sarjan kolmannessa osaa Hylätyt talot, autiot pihat kuvannut puna-armeijan suurhyökkäystä kesäkuussa 1944 evakkojen kannalta sekä Viipurin kukistumista edeltäviä kaoottisia tapahtumia.

Kalliissa kotimaassa suurhyökkäystä käsitellään pääosin sotilaiden kannalta ja tapahtumat sijoittuvat Viipurinlahden saariin. Lisäksi kuvataan haavoittuneiden hoitoa ja myöhemmin sotasairaalaa.

Romaanin dramaattisin kuvaus koskee Simolan aseman pommitusta. Liisa Lunden joutuu autonkuljettajansa kanssa sattumalta paikalle, kokee pommituksen ja auttaa lottakoulutuksen saaneena jälkeenpäin uhreja. Hän pelastaa haavoittuneen äidin ja ottaa huostaansa tämän pienen tyttären. Onneksi Liisa voi tavata äidin sairaalassa ja vakuuttaa että lapsesta huolehditaan. Kun Liisa kotiin päästyään sanoo tytölle ”Liisa-täti hoitaa. Pentti hoitaa”, lapsi vastaa: ”Kaikki hoitaa.”

Myöhemmin Liisa kysyy lääkintämajuri Vaahteralta, onko päämaja vastuussa ammusjunista ja Vaahtera vastaa ”Tietenkin”. Kun Liisa kysyy, miten on mahdollista, että ammusjunat saivat osuman ja siviilejä kuoli, Vaahtera vastaa: ”Ehkä siksi, että on vain yhdet raiteet ja ammusjunat on vietävä sinne missä ammuksia tarvitaan.”

Ilonan äiti Anni esittää teorian, että kaksi ammusjunaa oli pantu kulkemaan ammusjunan molemmin puolin, joten naiset ja lapset ikään kuin ”turvasivat” ammusjunaa.

Molemmat kohdat antavat harhaisen käsityksen asiasta. Ammusjunat kulkivat kohti rintamaa ja evakkojunat länteen, joten ainoa paikka, jossa ne saattoivat olla lähekkäin, oli asemapiha.

Mitä Elisenvaarassa ja Simolassa todella tapahtui?

Simolassa ja Etu-Simolan asemilla on 19.-20. kesäkuuta 1944 arvioitu kuolleen 137-160 henkeä, joista osa oli siviilejä. Vastaavat tuhoisat pommitukset kohdistuivat 20. kesäkuuta Elisenvaaran asemaan, jossa uhreja oli noin 170-200.

Sodan aikana tiedot Simolan ja Elisenvaaran pommitusten uhreista sensuroitiin julkisuudessa. Huhut kuitenkin levisivät ja syntyi vaikka minkälaisia salaliittoteorioita, mistä Ilonan äidin arvelu on hyvä esimerkki.

Sodan jälkeenkin asia oli tabu, mutta Iiris Kähäri kuvasi Elisenvaaran pommituksen seurauksia on Elämän koko kuvassa 1960. Tutkimuksia julkaistiin vasta Kalliin kotimaan ilmestymisen jälkeen: Heikki Kauranteen ja Jukka Wesenin Simolan pommitukset 19.-20.6.1944 (2006) sekä Erkki Rahkolan ja Carl-Gustaf Geustin Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944 (2008, 3., tarkastettu p. 2015).

Neuvostoliitolla oli asemien pommituksiin sotilaallinen syy: selustan rataverkkoon iskemällä ja se katkaisemalla yritettiin estää suomalaisia tuomasta Kannaksen rintamalle joukkoja, aseita ja ammuksia suurhyökkäyksen aikana. Sen ilmavoimat eivät kyenneet osumaan siltoihin, joiden katkaiseminen olisi ollut tehokkainta, joten kohteina olivat asemapihat.

Vastaavasti Suomelle oli tärkeää suojata juuri risteysasemat kuten Elisenvaara ja Simola. Rahkola ja Geust sanovat suoraan, että Suomen ilmavalvonta ja -puolustus epäonnistui totaalisti, minkä takia sotilailla ei ole ollut intoa muistella asiaa.

Perussyitä pommitusten tuhoisuuteen oli kaksi. Ensinnäkään tutkia ei ollut (Saksasta ostetut kaksi Raijaa olivat Helsingin suojana), joten ilmavalvonta oli aistien varassa eikä hälytystä annettu ajoissa. Myös ilmatorjuntatykkejä ja kuljetuskalustoa oli riittämättömästi eikä it-rykmentin johto ollut sijoittanut niitä tilanteen mukaisesti.

Kauranne ja Vesen toteavat, että aineelliset vahingot saatiin korjattua nopeasti, joten sotilaallista vaikutusta pommituksilla ei ollut. Inhimillinen tragedia kuitenkin tapahtui, suurin tietenkin evakkojen ja muiden siviilien kohdalla.

Kauranteen ja Vesenin mukaan evakoiden kuljetuksesta vastuussa olevat viranomaiset eivät olleet saaneet tarpeeksi junia, minkä takia evakoita kerääntyi ratapihalle. Heidät olisi pitänyt lähettää eteenpäin omin neuvoin.

Simolassa oli sentään kevyitä it-tykkejä, mutta Elisenvaarassa ei lainkaan. Siksi viimeinen pommitus Elisenvaarassa voitiin tehdä matalalta. Hävittäjistä jopa ammuttiin konekivääreillä ihmisiä, vaikka näkyi selvästi, että he olivat siviilejä. Silloin kyse ei enää ollut siitä, että siviileistä tuli ”oheisvahinkoja”, vaan sotarikoksesta.

Kahtalainen suhde sotaan

Kukaan henkilöistä ei koe jatkosodan edellä sotainnostusta. Miehet lähtevät kuitenkin sotaan ja tekevät mitä käsketään. Vanhan rajaan asti eteneminen hyväksytään mutta Itä-Karjalan valtausta ei. Hietamies on siis siivonnut pois osan aikalaisten tunnoista, joita myöhemmin ei pidetä enää sopivina.

Viimeisessä osassa Kallis kotimaa upseerin poika Mikael ”vihasi sotaa” eikä halua upseeriksi vaan lääkäriksi. ”Hän ei tulisi koskaan elämässään vahingoittamaan ainuttakaan viatonta ihmistä, hän ei tulisi koskaan ihailemaan sotaa.”

Kotiin palatessaan Tukeva toivoo: ”Ei koskaan enää sotaa. Ei hänen lapsilleen. Ei Suomelle. Kunpa koko maailma voisi lopettaa tämän järjettömän tappamiseen.”

Silti sarja päättyy sanoihin, jossa kirjailija ilmeisesti summaa oman käsityksensä.”Ymmärtämättömät kysyisivät: miksi menitte sinne. Nämä miehet tiesivät vastauksen. Vain siten säilytettiin kallis kotimaa.” Kallis-sanalla on kaksi merkitystä: rakas ja paljon maksava – yhteyteen sopivat molemmat. Huomattakoon, että nationalistisen isänmaan sijasta käytetään sanaa kotimaa.

Loppujen lopuksi sota nähdään siis sarjassa välttämättömänä, jotta Suomi säilyi vapaana ja itsenäisenä. Ja ainakaan sodasta ei voi sotaveteraaneja syyttää.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta on sarjan toista ja kolmatta osaa Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut koskevan artikkelin lopussa.

Sarjassa esiintyy myös omalla nimellään todellisia henkilöitä, erityisesti upseereita. Viimeisen osan Kallis kotimaa alussa Hietamies kiittää tiedoista mm. Markku Palokangasta, joka suurhyökkäyksen aikan 1944 oli ratsumestari Uudenmaan ratsuväkirykentin komentaja ja menetti räjähdyksessä näön molemmista silmistään, ja tämän vaimoa Eeva Palokangasta. Silloinen lotta Eeva Koski esiintyy yllä kuvatussa kohtauksessa, jossa lotat pohtivat Leena Leppäniemen moraalia teoksessa Syksyksi kotiin.

Blogissa on käsitelty myös Kannas-sarjan kolmatta osaa Hylätyt talot, autiot pihat (artikkelin alussa kerrotaan lyhyesti sarjan ensimmmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara) sekä neljättä ja viidettä osaa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat ja lisäksi heimosotia kuvaavaa romaania Vienan punainen kuu.

Blogissa on myös artikkeli Iiris Kähärin romaanista Elämän koko kuva, jossa päähenkilö saapuu Elisenvaaran asemalle pommituksen jälkeen ja myöhemmin arvostelee sitä, että Suomessa on korotettu selviytymisestä ja sivuutettu ne siviilit, jotka traumatisoituivat kokemuksistaan pysyvästi.

Kirjallisuutta

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena 2022.
Kauranne, Heikki & Wesen, Jukka: Simolan pommitukset 19.-20.6.1944. Apali 2006.
Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.
Lagerbohm, John & Kirves, Jenni & Kleemola, Olli: Me puolustimme elämää. Naiskohtaloita sotakuvien takaa. Otava 2010.
Olsson, Pia: Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Otava 2005.
Rahkola, Erkki & Geust, Carl-Gustaf: Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944. 3., tarkastettu p. Gummerus 2015. (1. p. 2008.
Paula Salminen: Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa. Atena 2013.Saure, Salme: Laila Hietamies läheltä. Otava 1998.

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat on vaikuttava evakkoromaani ja epäsankarillinen sotaromaani.

Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari) viisiosaisen Kannas-sarjan alkupuoli sijoittuu kuvitteelliseen Suontaan kylään todellisessa Valkjärven pitäjässä.

Kannas-sarjan alkuosat

Ensimmäinen osa Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu kesällä 1925 ja toinen osa Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin syksystä kevääseen.

Keskeisiä henkilöitä ovat eri-ikäiset naiset, ja tapahtumat liittyvät yksityiselämään: avioton lapsi, avioero, vanhusten avioliitto, apen ja miniän lapsi. Yhteisenä sanomana on, että on tullut uusi aika eivätkä vanhat moraalisäännöt enää päde, vaan naisilla on oikeus asettaa etusijalle omat tunteensa ja tarpeensa välittämättä siitä, mitä muut ihmiset heidän ratkaisuistaan ajattelevat.

Tämä saattaa heijastaa enemmän kirjoitus- kuin tapahtuma-aikaa, ainakin siinä mielessä että kyläläiset hyväksyvät melko helposti sovinnaisesta moraalista lipeämisen. Ainoa poikkeus on kaikkia ja kaikkea arvosteleva Akviliina, mutta häntäkään ei lopulta jätetä yhteisön ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Suontaan kylässä eletään idyllissä. Edes sisällissota jälkivaikutuksineen ei ole koskettanut kyläläisiä.

Keskeisiksi henkilöiksi nousevat ystävykset Helmi Elisa ja Martta. He ovat ensimmäisessä osassa 11-vuotiaita tyttöjä ja toisessa osassa 21-vuotiaita nuoria naisia.

Tuolloin Martta on kotikylässään kansakoulunopettajana. Hän rakastaa Aarnea, joka opiskelee Helsingissä. Siellä Aarne ihastuu opiskelutoveriinsa, joka sopii vaimoksi, mutta samaan aikaan hänellä on suhde Marttaan.

Helmi Elisa joutuu äitinsä kuoleman jälkeen vuosia hoitamaan nuorempia veljiään. Kun hän lopulta uskaltaa sanoa vastaan isälleen, tämä häätää hänet kotoa. Hän muuttaa ensin nuorimman veljensä Artun kanssa keittäjäksi Martan koululle ja sitten Viipuriin, jossa asuu ihastus Andreas Karhu.

Naisten ja lasten kylä Kannaksella kesäkuussa 1944

Sarjassa hypätään talvisodan, välirauhan, jatkosodan alun ja asemasodan yli. Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1982) tapahtuu kesäkuussa 1944. Naiset ja lapset ovat palanneet Suontaan kylään ja tekevät siellä miestenkin työt. Nuoremmat miehet ovat armeijassa, vanhemmat työvelvollisina. Vanhukset ovat edelleen evakossa.

Martta ja Helmi Elisa ovat nyt 30-vuotiaita. Ennen romaanin alkua sota on muuttanut heidän kohtalonsa päinvastaiseksi. Andreas Karhun kanssa avioitunut Helmi Elisa on jäänyt sotaleskeksi ja seitsemänvuotiaan Lauran yksinhuoltajaksi. Sen sijaan Martta on viimein menossa naimisiin Aarnen kanssa, jonka vaimo on kuollut pommituksessa.

Sota on läsnä kirjan alusta alkaen: pommilaivueet lentävät kylän yli. Raskaana oleva Martta joutuu rintamalta karanneen sotilaan ahdistelun kohteeksi. Näin osoitetaan, että pahuutta on myös suomalaisissa.

Kun karkuri hiiviskelee talon lähellä, Helmi Elisa ampuu haulikolla varoituslaukauksen ja myöhemmin hän ampuu sairastuneen lehmän. Teot näyttävät, että ihminen tekee mitä vain, kun on pakko, vaikka ensin uskoo, ettei pysty.

Lapsi ei ymmärrä sotasankaruutta

Romaanien vaikuttavin ja koskettavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura. Laura joutuu miettimään itsekseen isänsä kaatumista ja sotaa itsekseen, koska aikuisilla ei ole aikaa.

Kun käsitteet eivät ole selvillä, Laura kuvittelee lopun: ”Laura vihasi Syväriä… [- – -] Sen täytyi olla hirvittävä paikka, kun sinne kaikki joutuvat ja melkein kaikki kuolivat.”

Isän kuolinilmoituksessa on ollut sana ”sankarityö”, jota Laura ei hyväksy: ”Onko se sankarityö, että Syväri tappaa kaikki? Että lapsetkin tapetaan? Onkos se sankaria? Eikö se olisi sankarityö, että Syväri ei tappaisi, vaan jättäisi eloon, että lapsetkin pelastuisivat!”

Harvoin on vaistomaista sodanvastaisuutta ilmaistu näin tehokkaasti.

Laura osoittaa hurjaa luontoa ja itsepäisyyttä: hän kiroilee yli lentäville vihollisen pommikoneille ja kieltäytyy lähtemästä evakkoon. Tällaista käytöstä eivät aikuiset hyväksy eivätkä edes ymmärrä sen syitä.

Toisen kerran suin päin evakkomatkalle

Martta kysyy vihkilomalle tulevalta Aarnelta, miksi evakuointia ei ole jo tehty. Aarne vastaa, että se oli ”Sama kuin sanoisi että sota on hävitty jo. [- – -] Miten estää ihmisiä jotka tahtoo palata kotiin, ei mitenkään.” Kun Martta sanoo: ”pakkohan ihmisten on tietää”, Aarne vastaa: ”Entä jos ihmiset eivät tahdo tietää?”

Kun Martan kysyy suoraan, menetetäänkö Karjala uudelleen, Aarne myöntää viimein: ”Sinun on pakko alkaa suunnitella lähtöä.”

Keskustelu ei auta varautumaan tulevaan. Puna-armeijan suurhyökkäyksen jälkeen joudutaan suinpäin lähtemään uudelle evakkomatkalle.

Hietamies kuvaa ensin yleistä tilannetta ja sitä, miten evakkomatkalla kesäisen luonnon kauneus jää huomiotta.

Sitten kuvaus siirtyy kuorma-auton lavalle, jossa Suontaan naiset ja lapset pääsevät Viipuriin asti, koska joukossa on juuri synnyttänyt Hilkka, tämän vauva ja vanhempi tytär Raija, jonka jalka on jäänyt pyörän väliin. Ainoa järkähtämättömän optimisti on nuori lotta Kerttu.

Viipurissa vallitsee kaaos

Keskeisellä sijalla romaanissa on Viipurin puolustuksen nopea romahdus.

Sodassa ei ole mitään sankarillista, se on vain turhaa kuolemaa, sekasortoa ja jopa anarkiaa. Viipurissa vallitsee kaaos. Kun sotilaat määrätään kaatamaan viinapullojen sisältö maahan, toiset sotilaat heittäytyvät rähmälleen maahan juomaan viinan.

Siviilit on määrätty poistumaan Viipurista ja muut ovat totelleet, mutta Martta ja Helmi Elisa jäävät yksityisen syyn takia kaupunkiin. Tämä on tuossa tilanteessa järjetöntä käytöstä, mutta sellaista esiintyy oudossa tilanteessa.

Helmi Elisan 19-vuotias veli Arttu saa kokemattomana sotilaana hermoromahduksen. Häntä kuitenkin kohdellaan ymmärtäväisesti ja empaattisesti, ja pian hän pystyy jo paarinkantajaksi.

Artun ystävä Kyösti ja tämän toveri Vainio sekä Martan mies kapteeni Aarne Heikkilä ovat Viipurissa vielä vihollisen vallattua sen, mutta pääsevät viime hetkellä veneellä pakoon.

Rauhaa kaivataan mutta epäpoliittisesti

Ennen suurhyökkäystä Aarne vastaa Martan kysymykseen pelkääkö hän: ”Pelkää…jokainen pelkää, itsensä puolesta, läheisten puolesta, miesten puolesta, koko maan puolesta. Mitä tässä tapahtuu, ei kukaan tiedä. Tiedän vain että hyvin ei käy. Ei tässä sodassa ole mitään järkeä, nyt pelataan vain aikaa. Ei tullut Suur-Suomea, ei sen näköistäkään… Minä en muuta toivo kuin että rauha tulisi.”

Eniten sotaa vastaan on Aarnen ystävä, lääkintämajuri Pekka Karjalainen, joka työssään on ”yrittänyt tuolla leikkaussalissa saada kokoon nuoria poikia, lapsia…jotkut alle kahdeksantoista. Ei heillä ole mitään illuusioita, he pelkäävät avoimesti. Lapsia me lähetämme nyt etulinjoille! Olen todella väsynyt katsomana turhaa kuolemaa. Uskallan sanoa sen, vaikka minua syytettäisiin pelkuriksi. Nyt pitäisi tehdä rauha.”

Molempien rauhankaipuu on ei-poliittista, tekoja siitä ei seuraa eikä rauhanehtoja pohdita.

Sodassa kuolee ja haavoittuu myös siviilejä

Lääkintämajuri Karjalaisen pessimismiin vaikuttaa se, että hän on juuri menettänyt vaimonsa ja pienen tyttärensä. Tämän takia hän on niin välinpitämätön omasta kohtalostaan, että menee ihan tahallaan pommituksen keskelle, mutta säästyy.

Vielä enemmän sodan synkkään kuvaan vaikuttavat siviiliuhrit: Helmi Elisa myöhästyy viimeisestä junasta Tienhaarassa, lähtee järjettömästi kävelemään asemalta pitkin rataa ja joutuu maataistelukoneen pommituksen uhriksi.

Kirjailija on kuitenkin järjestänyt niin, ettei kukaan keskeisistä henkilöistä kuole. Kyösti haavoittuu Viipurissa käteen. Aarnen vakava haavoittuminen Talissa selviää Martalle seuraavassa osassa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983).

Muuten sodan aiheuttamat kuolemat ovat tapahtuneet jo aiemmin: Karjalainen tulee juuri vaimonsa ja tyttärensä hautajaisista, ja Helmi Elisan mies Andreas Karhu on kaatunut jo jatkosodan alussa.

Sattumanvaraisuus ja kaoottisuus

Juonelle on tyypillistä, että henkilöt tapaavat toisensa sattumalta ensin Viipurissa, sitten kenttäsairaalassa ja lopulta Simolan asemalla. Tämä tuntuu vähän saippuasarjamaiselta, mutta tällaista sattui sodassa. Romaanin suuri ansio on näyttää tapahtumien kaoottisuus ja sattumanvaraisuus.

Heikkoutena on, että asioita sanotaan suoraan sen sijaan, että lukija saisi ne itse oivaltaa. Esimerkiksi Martta sanoo: ”Tapahtumat kulkivat ohi sellaisella vauhdilla, että vasta jälkikäteen niitä alkaa pohtia.”  Toisaalla todetaan, että tunteet on suljettava pois, jotta pystyy toimimaan.

Fyysiset haavat paranevat, mutta entä henkiset?

Jouduttuaan Tienhaarassa eroon Martta ja Helmi Elisa tapaavat kirjan lopussa juhannuksena evakkojunassa Simolan asemalla. Martta on huolissaan tulevaisuudesta: ”Tuleeko rauha ja milloin se tulee? Päästäänkö Mynämäkeen ja miten meidät otetaan siellä vastaan? Minkälainen talo, minkälaiset ihmiset? Missä syntyy lapsi?”

Helmi Elisa tyynnyttelee: ”Älä sie kysy itseltäsi niin paljon, [- – -] Et kuitenkaan saa niihin vastauksia suoraan. Kaikki selviää elämällä eteenpäin, rauhallisesti, määrätietoisesti.”

Helmi Elisa taas miettii: ”Haavat paranisivat aikanaan. [- – -] Mutta paranisiko hänen pelkonsa? Kuva jättiläismäisestä maataistelukoneesta, joka peitti näkyvistä auringon ja yritti tappaa hänet? Se mielikuva seurasi häntä yhä öisin ja joskus hän heräsi omaan huutoonsa?”

Tämä on jälleen hyvin oivallettu, mutta olisi parempi, että se kävisi ilmi vain kerronnasta.

Elämä jatkuu evakossakin

Koska tapahtumiin on kirjoitusaikana välimatkaa jo lähes 40 vuotta, pääsanoma on jo tässä vaiheessa toivo ja usko: vaikka koti ja kotiseutu on menetetty, elämä jatkuu, vaikkakin ”vierailla poluilla, oudoilla ovilla”, kuten seuraavan kirjan nimi kuuluu.

Samalla kun puhutaan siitä, mitä tuttuja kukkia uudella asuinseudulla on ja mitä ei, puhutaan siitä miten menetykset voisi korvata: ”Mut ruiskukkia ja päivänkakkaroita on. Niistä se on nyt tunnelma tehtävä siellä, vieraalla maalla. Tätä mikä oli, ei koskaan saada, mutta pakko on tyytyä johonkin joka edes muistuttaa entistä elämää.” Tosin arvellaan, ”että on mahdoton sopeutua sinne. Ja onko meillä kohta koko maatakaan…Mutta jos on, niin ehkä vuosien myötä sekin tapahtuu.”

…ja myös menetetyllä alueella

Kirjoittamisajankohdan ja tapahtuma-ajan välimatkasta johtuu ilmeisesti myös, että kirjasta puuttuu täysin Viljo Kojon Kymmenen savun kylän (1943) ja Unto Seppäsen Evakon (1954) paatos, että maa on karjalaisten eikä se voi koskaan kuulua kenellekään muulle.

Päinvastoin parissa kohtaa todetaan, että elämä jatkuu myös menetetyllä alueella. Jo Viipurissa Martta sanoo Helmille: ”ei meidän kyläkään kuole eikä tämä kaupunki…ne jäävät elämään. Joku täällä asuu aina.”

Yleishumaaniin sanomaan kuuluu, että kun Helmi Elisa ja tämän tytär Laura näkevät Viipurissa sotavankeja, yksi näistä katsoo Lauraa: ”Hänen silmiinsä syttyi ikävä, ja tuntui kuin hänen katseensa olisi hyväillyt pientä valkotukkaista tyttöä, mutta silmät olivat ja pysyivät surullisina. Helmi Elisa ymmärsi. Ristiriitaiset tunteet repivät häntä, ja äkkiä hän hymyili miehelle. Ja kuitenkaan hän ei tiennyt, miksi sen teki. Ehkä siksi, että ihminen siinä kulki. Kaikesta huolimatta.”

hylatyt-talot-autiot-pihat

Elokuva on melkein vailla uuspatriotismia

Romaanista tehtiin 1995 elokuva, joka sai saman nimen Hylätyt talot, autiot pihat. Neuvostoliiton kukistuttua oli mahdollista filmata aidoilla tapahtumapaikoilla Viipurissa, jopa panna linnan Suomen lippu. Myös lipun laskeminen ja punalipun nostaminen näytettiin elokuvassa.

Marttaa näyttelee Jonna Järnefelt, jonka langanlaiha olemus tuntuu liian kaupunkilaiselta ja nykyaikaiselta eikä siten uskottavalta 40-luvun maalaiskoulun opettajaksi. Sen sijaan vaalea ja pyöreä Sari Puumalainen on uskottava Helmi Elisa.

Epäaidolta tuntuu myös Martan ja Aarnen (Mats Långbacka) kirjakielinen dialogi. Sen sijaan Helmi Elisan murrerepliikit sujuvat hyvin.

Myös jotkut evakuointia käsittelevät kohtaukset tuntuvat epäaidoilta verrattuna Evakko-elokuvaan (1956). Ilmeisesti aiheen ajallinen läheisyys auttoi Evakon tekijöitä aitouden tunnun luomisessa.

Toisin kuin Evakko-elokuvan tekijät vuonna 1956, Hylättyjen talojen, autioiden pihojen tekijät eivät voineet luottaa siihen, että katsojat tuntisivat aiheen. Niinpä mukaan on tullut teennäistä opettavaisuutta. Lotalle, joka sanoo evakkojen määränpäänä olevan ensin Viipuri ja sitten Suomi, ettei hän tunne maantietoa. Huomautus, että Karjalakin kuuluu Suomeen, lienee tarkoitettu lotan sijasta elokuvan nuorille katsojille, joille nykyinen itäraja on luonnollinen.

Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvan ohjasi Lauri Törhönen, jonka tavaramerkkinä on alastomuus. Elokuvassa on peräti kolme kohtausta, jossa alastomat naiset uivat ja yhdessä niistä lääkintämajuri Karjalainen (Carl-Kristian Rundman) tiirailee salaa Helmi Elisaa.

Elokuvan lopussa juoni poikkeaa kirjasta. Martta lähtee vastoin määräyksiä kävelemään kohti rintamaa ja etsimään omin päin Helmi Elisaa. Vaikka romaanissakin ihmiset käyttäytyvät järjettömästi, tapahtumat säilyvät edes osittain uskottavuuden rajoissa. Sen sijaan elokuvassa Martan etsintäretki on paitsi järjetön myös vastuuton. Kyse oli kuin neulan etsimistä heinäsuovasta: jollei Helmi Elisa olisi jo päässyt kenttäsairaalaan, miten Martta olisi voinut hänet löytää? Lisäksi Martta vaarantaa odottamansa lapsen ja jättää yksin Lauran, jonka Helmi Elisa on uskonut hänen huostaansa.

Elokuvassa Viipurissa vallitseva kaaos on kuvattu hyvin, ja myöhemmin näytetään arkuissa makaavia kaatuneita. Suhde sotaan on kriittinen, kaukana ns. uuspatriotismin hengestä.

Poikkeus on lopu, jossa nähdään tienvarteen leiriintyneiden evakkojen takana osoittelevasti suuri Suomen lippu. Samoin Martta kehottaa ruumisarkkuja ja haavoittuneita kuljettavan kuorma-auton kuskia kohottamaan puolitangossa olevan pienen Suomen lipun mastoon: ”onhan täällä eläviäkin”. 

Molemmilla kohtauksilla halutaan varsin kömpelösti ilmaista Suomen selviytymistä sodasta.

Kimmo Ahonen kaipasi arvostelussaan elokuvasta ”sellaista napakkaa tyypittelyä, jolla Edvin Laine kiinnitti yksilöt yhteiskuntaluokkien edustajiksi aliarvostetuissa Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970) -suurteoksissaan.” 

Myös Hietamiehen romaanin heikkous on, ettei henkilöiden yhteiskunnallinen asema ei vaikuta millään tavoin heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Tietoja

Kimmo Ahosen arvostelu elokuvasta

Olen kirjoittanut blogissani myös Kannas-sarjan neljännestä ja viidennestä osasta Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat.

Aiemmin olen kirjoittanut blogissa Laila Hietamiehen varhaisen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavista romaaneista Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Blogissani on artikkeli myös Unto Seppäsen Evakosta