Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

Enni Mustosen Kielon jäähyväiset on romaani kahden nuoren naisen kokemuksista lottina, mutta teoksessa kuvataan myös venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa ja suomalaisten suhteita itäkarjalaisiin miehitysaikana 1941-44, partisaanien hyökkäyksiä ja suomalaisten punaisten kohtaloa Stalinin vainoissa.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja kuvaa kahden eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan suvun naisten vaiheita 1910-luvulta 1960-luvulle. Joka osassa vaihtelee kahden sankarittaren minäkerronta. He ovat joko olleet ystäviä nuoresta asti tai sitten löytävät toisensa varhaisaikuisuudessa, vaikka heidän välillään on myös skismaa poliittisista tai henkilökohtaisista syistä.

Sukujen kotipaikka on lähellä Oittia sijaitseva kylä, jossa kartanonomistajalla on ennen itsenäistymistä torppia ja myöhemminkin tehdas. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla (1998) torpparisuvun edustajia osallistuu punaisten puolella sisällissotaan, mutta he eivät ole kaikkein jyrkimpiä vaan pelastavat teloitukselta kartanonomistajan, joka vuorostaan hakee työntekijöitään leiriltä.

Romanssi kakkossijalla

Sarjan kolmas osa Kielon jäähyväiset (2000) alkaa viimeisenä rauhan kesänä 1939, jolloin päähenkilöt Kristiina Forsberg ja Hanna Lönn ovat 21-vuotiaita.

Hanna on torpparin tyttären avioton tytär, jonka isäpuoli on ottanut omakseen. Hän työskentelee Helsingissä tarjoilijana ja seurustelee tanssiorkesterin viulistin Paavo Harakan kanssa. Suhde kuitenkin kaatuu miehen epäluotettavuuteen, jonka aiheuttaa liiallinen alkoholin käyttö. Hanna huomaa olevansa raskaana ja aikoo hankkia abortin. Sellainen ei naistenromaanissa käy, joten aie keskeytyy talvisodan ensimmäiseen pommitukseen, mutta järkytys johtaa keskenmenoon. Kotinsa menettänyt Hanna palaa kotiin.

Kristiina on tuore ylioppilas ja salakihloissa lääkäriksi opiskelevan Matti Larvalan kanssa. Kihlaus julkistetaan Matin tullessa lomalle talvisodan jouluna. Pian sen jälkeen Matti kaatuu. Martin kaaduttua Hanna estää Kristiinaa tekemästä itsemurhaa.

Jatkosodan aikaisella lottakomennuksella Äänislinnassa Hanna tapaa uudelleen Paavon, jonka orkesteri on viihdytyskiertueella. Paavo on talvisodan aikana ryhdistäytynyt ja pyytää nyt Hannalta käytöstään anteeksi. Pari vihitään, mutta pian partisaanit hyökkäävät Paavon orkesteria kuljettavan auton kimppuun. Kun Paavon ruumista ei ole löydetty, hänen kohtalonsa on pitkään auki.

Nyt Kristiina huolehtii vuorostaan shokkiin joutuneesta Hannasta: toimittaa tämän ensin synnyttämään Äänislinnaan ja sitten vauvan kanssa kotiin Koskivuorelle.

Itä-Karjalassa Kristiina tutustuu kansakoulunopettaja Väinö Pirttikoskeen, joka opettaa itäkarjalaisia lapsia mutta myös kerää ja tutkii satuja. Suhteen kehitystä estää pitkään Kristiinan suru, mutta lopulta pari vihitään Koskivuorella kesällä 1943.

Moraalin suhteen sankarittarilla on sikäli eroa, että Hannalla seksi kuuluu jo vakinaiseen seurusteluun, Kristiinalla vasta julkisen kihlauksen jälkeen, molemmilla kuitenkin vain rakkauden yhteyteen.

Lotat kotiseudulla

Kesällä 1939 Kristiina on muonittajana Kannaksen linnoitustöissä. Hän loukkaantuu onnettomuudessa ja joutuu kotiin toipumaan.

Kylän vanhapiikaopettaja ja lotta-aktivisti Laina Aaltonen on jo YH-aikana kerännyt vaatteita ja kenkiä joka talosta. Sodan sytyttyä Kristiinan äiti Saara taas läpi kartanon liinavaate- ja vaatevaraston evakkoja varten. Kun juna Karjalasta saapuu, lotilla on kaikki valmiina eikä tomera Laina kuuntele isojen isäntien valituksia majoituksesta.

Talvisodan aikana Kristiinasta ja Hannasta tulee kotipaikkakunnallaan ilmavalvontalottia. Työ ei ole vain raskasta vaan vaarallista: kerran tornin juurella uhkaa desantti.

Suvun punaisesta taustasta huolimatta Hannan sisarukset ovat sotilaspojissa ja pikkulotissa sekä 19-vuotias veli rintamalla.

Lottien koulutus

Kristiina menee kurssille, jossa Tuulikki Strömmer eli Tykki kouluttaa ”lottia, jotka keskellä korpeakin kykenivät ruokkimaan satoja miehiä hätätilassa vaikka pelkillä marjoilla ja riistalla. Siksi oli opeteltava metson kyniminen ja kettupaistin liotus, siksi sahasimme hampaat irvessä jäätynyttä lehmänruhoa opiston liiterissä, siksi hiihdimme viidentoista kilometrin päähän soppahinkki selkärepussa ja keitimme talvipakkasessa puuroa opiston suuren pihakuusen alla.”

Tykin periaatteena on, että ”kun sota alkaa ja te lähdette miesten mukana etulinjaan, siellä ei ole kantajia eikä kaakelilattioita. Mitä paremmin te selviydytte omin voimin, sitä enemmän teitä kunnioitetaan. Emme me mene sinne pojille taakaksi vaan heidän avukseen!”

Yksi lotista huomauttaa, että ”Strömmeri sanos jot KUN se sota alkka”, ja toinen lotta toteaa: ”Totta maar se ny alkka”.

Kristiina palaa kotiin, mutta kesäkuun puolivälissä 1941 tulee kutsu Luumäelle. Hyökkäysvaiheen aikana tunnelma lottaporukassa on hyvä, vaikka työ on rankkaa ja vaara on lähellä.

Venäläisten siviilien leiri  

Vallatussa Petroskoissa, jonka nimi pian muutetaan Äänislinnaksi, lotat majoitetaan taloon, jossa naapurina on viisikumppinen Nastja Petrovna. Tämä halutaan lähettää siviiliväestön keräilypaikalle, mutta Kristiina ja toinen lotta Rauni vastustavat, koska tarvitsevat vieraassa kaupungissa opasta.

”Nastja kertoi surullisia tarinoita neuvostovallan alla. Mies ammuttiin jo kymmenen vuotta sitten ja kaksi vuotta takaperin vietiin poika.”

Lottatoveri Rauni arvelee Nastjan valehtelevan, mutta se ei Kristiinaa järkytä: ”Totta kai hän puhuu sitä mitä luulee meidän odottavan – – Mitä väliä sillä on, mihin Nastjan mies kuoli, viinanko vai teloituksiin. Tai onko Nastjan Stepan Siperiassa vai Puna-armeijassa. Nastja on yksin. Hän tarvitsee meitä yhtä paljon kuin me häntä.”

Seuravana päivänä keskustelun kuullut Nastja tulee kiittämään Kristiinaa ja lisää: ”kaikissa meissä on hyviä ja pahoja. Ei hänkään kaikkia ruotzeja tuomitse sen mukaan, miten valtaajat täällä riehuvat ja ryöstävät.”

Hannan ja Kristiinan tiet kohtaavat uudelleen Äänislinnassa, kun Hanna on saanut määräyksen kanttiinilotaksi.

Lotilta alkaa kadota villavaatteita, ja Hanna tajuaa, että syyllinen on Nastja. Tämä paljastaa syyn: hänen naapurinsa, venäläinen opettaja Vera ja tämän pienet lapset on viety keskitysleiriin. Hanna näkee piikkilangan takana nälkiintyneen lapsen ja järkyttyy, mutta hänen lottatoveriensa reaktio on erilainen: Aune toteaa että ”Nehän ovat ryssiä” ja Rauni sanoo ”Olen minäkin kuullut, että ne on koottu leirille sitä varten, että keväällä on helpompi lähettää Venäjälle”.

Kristiinakin selittää, että ”venäläiset ovat täällä vuosikausia sortaneet karjalaisiksi. Ja ne on kasvatettu kommunisteiksi kaikki. Ei niistä koskaan saisi kunnon suomalaisia.”

Hanna ei anna periksi: ”Ai se pikkupoikakin, joka seisoi piikkilangan takana? – – Ja pikkuveli, joka on jäätynyt laveriin kiinni?”

Kristiina antaa periksi ja ehdottaa, että puhumista kenttäpapin tai valistusupseerin kanssa. Sotilaspastori Elias Simojoki esiintyi jo sarjan toisessa osassa Ruiskukkasepple (1999), jossa Kristiinan Anna-sisar ihastui tähän palavaan AKS:läiseen, joka näytti oikean luonteensa osallistumalla Hannan vaarin ja sedän kyyditykseen. Simojoki on entisensä, mutta tämän seurassa ollut nuori upseeri neuvoo puhumaan kapteeni Miettiselle.

Miettinen innostuukin Nastjan sukujuurista, joista löytyy kuuluja runonlaulajia, ja näin Nastja saa tilaisuuden puhua ”kälyraukkansa” puolesta. Hanna on näet neuvonut Nastjaa kutsumaan Veraa kälykseen.

Vera ja pojat pääsevät leiriltä. ”Mutta ei Vera ruvennut meitä nöyristelemään”. Rauni arvelee Veran olevan politrukki, mikä tuntuu tuossa vaiheessa ennakkoluulolta.

Veran ja lasten tulo kylmentää lottaporukan välit. Varsinaista epäsopua ei ole, mutta iltaa ei enää istuta yhdessä.

Seesjärvellä kanttiininpitäjänä

Äänislinna alkaa ahdistaa, sillä meno on ”kuin villin lännen kaupungissa. Niinpä kun rajatoimisto avaa kanttiineja pohjoiseen, Kristiina ja Hanna lähtevät Seesjärven rannalla sijaitsevaan Seeslahden kylään, jossa on viestikeskus ja pieni tukikohta. Viestikeskuksessa on myös lottia.

Kristiina ja Hannan kanttiini on samassa talossa kuin kanttiini on koulu, jossa Väinö Pirttijärvi opettaa paikallisia lapsia ja jossa kaikki kolme asuvat. Yhteistyö syntyy luonnollisesti: ”Isommat pojat tekivät välitunnilla pilkkeitä, että saatiin liesi aamuisin syttymään. Kun ruokaa oli niukasti, sovittiin opettaja Pirttikosken kanssa, että hän voi syödä kanttiinissa kaikki ateriansa ja lapset saavat meiltä yhden lämpimän aterian päivässä. Sitä varten oli myönnetty oma muonakiintiönsä. Kristiina ja Pirttisalo keksivät, että isommat tytöt saivat vuorotellen auttaa meitä keittiössä.”

Kun Väinö käy Äänislinnassa, lapset saavat lupaa koulusta, ”mutta kun ruokatunnin aika tuli, ne ilmestyivät norkoilemaan kanttiinin ovensuuhun. Eihän niitä voinut nälkään jättää. Me laitoimme kaurapuuron porisemaan ja syötimme koko joukon. Niillä ei kotomaan ollut kai riittävästi ruokaa kellään, sillä täälläkin oli syksyn sato jäänyt pahasti sotimisen jalkoihin.”

Lisäksi Kristiina ”toimi epävirallisena terveyssisarena täällä. Jakoi täipulveria ja hoiteli jodilla haavoja, kun ne tahtoivat liassa ruveta märkimään.”

Suomalaisten vallalla on siis hyviäkin puolia niille, joita pidetään kielen takia ”omina”. Niinpä kun Hanna palaa vihkimatkalta Äänislinnasta, kylän naiset lahjoittavat hänelle itsekudotun liinan.

Opetuksen sisällöstä ei kerrota mitään, joten lukija ei saa tietää, miten ”propagandistista” se on. Sen sijaan kerrotaan Pirttijärven ahkerasti järjestämistä juhlista, joissa ohjelma on samanlaista kuin suomalaisissa kouluissa: esimerkiksi joulujuhlassa on enkeleitä. Yleisöä tulee juhliin vuosi vuodelta vähemmän, ja lopulta lapsia jää koulusta pois, kun paikalliset ymmärtävät vallan pian vaihtuvan.

Suomalaisten punaisten kohtalo

Kun Väinö huomaan oppilaansa Sirkan varastavan vanikkaa, Kristiina ja Hanna lähtevät Väinön kanssa tytön kotiin katsomaan, ”tarvittiinko siellä ruuan apua.

Kurjassa mökistä löytyy laiha nainen, joka yskii verta – hän sairastaa siis tuberkuloosia. Nainen paljastuu Hannan äidin sisareksi ja Kristiinan Anna-sisaren nuoruudenystäväksi Elina Koivikoksi.  Sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele kuvattiin, miten Elina rakastui Otto Mäntylään, joka oli lähetty Neuvosto-Karjalasta Suomeen agitaattoriksi, ja loikkasi tämän kanssa rajan taa.

Kristiina soittaa Koskivuorelle, ja Anna-sisar miehensä Leo Somerin kanssa järjestää Elinalle ja Sirkalle luvan muuttaa Suomeen.

Elina kertoo Hannalle omasta ja miehensä Oton kohtalosta: he olivat toimineet opettajina järven toisella puolella Selkissä, kunnes heidät oli pidätetty yhtenä päivänä kesken koulunpidon ja viety Petroskoihin. Yksivuotiaan Sirkan olivat naapurit Oleksi ja Maria olivat hakeneet luokseen ja väittäneet tyttären lapseksi.

Elina oli joutunut raatamaan neljä vuotta metsätyömaalla, jossa hän oli saanut tuberkuloositartunnan. Sitten hänet oli yllättäen vapautettu, ja hän oli vaeltanut metsiä myöten Selkiin, jossa Sirkka ei enää tuntenut äitiään.

”Niin kauan me selvisimme jotenkuten, kun Oleksi ja Maria olivat elossa – – Käytiin kalassa ja poimittiin marjat ja sienet.” Sitten Maria oli kuollut, eikä Oleksi ollut jaksanut elää ilman vaimoaan vaan tehnyt itsemurhan. Naapurit olivat väittäneet, että Elinan oli myrkyttänyt vanhan parin saadakseen mökin itselleen.

”- Ei ne pahoja ihmisiä olleet – – Mutta kun vihaa oli lietsottu vuosikaudet, meitä syytetty joka asiasta ja kuka tahansa sai tappaa suomalaisen, ei siitä perään huudeltu.”

Eräänä yönä Elina oli soutanut veneellä itsensä ja tyttärensä järven poikki. Hän oli aikonut Petroskoihin, mutta jäänyt Seeslahteen, jossa oli saanut yösijan ja ruokaa Senjalta.

Senjan poika oli ollut samalla leirillä kuin Otto. ”Niitä oli ollut isompi porukka, joka yritti karkuun. Oton olivat ampuneet aidan luokse.”

” – Vaikka parempi se oli niin. Ei Otto kumminkaan olisi jaksanut elää, kun toverit sen olivat pettäneet sillä lailla.”

Suomessa Elina pääsee parantolaan. Sirkka asuu isoäitinsä luona ja käy koulua.

Kansanrunoja useista kylistä kerännyt Väinö toteaa suomalaisista punaisista: ”Toisia muistetaan hyvällä ja toisia pahalla.”

Voiko paikallisiin luottaa?

Vielä yksi puoli suomalaisten ja paikallisen väestön suhteista kerrotaan, kun Kristiinan pikkuveli Johannes vie sisarensa Äänislinnassa ihastuksensa Larissan kotiin. Larissan äiti ”oli ystävällinen mutta vähän pidättyväinen. Ei liehakoinut sillä tavoin kuin Nastja ja Seeslahden mummot.”

Kun Kristiina kysyy, onko Johannes antanut Larissalle ruokaa tai rahaa, veli loukkaantuu: Larissa ei ole ”sellainen” ja suhdekin on viaton, vain suudelmien asteella.

Kristiina rauhoittelee: ”Eihän siinä mitään pahaa ole” ja myöntää Larissa olevan ”suloinen tyttö”. ”Mutta Irina-rouva on kyllä selvästi laskenut kaiken jo etukäteen.”

Johannes kertoo perheen olevan ”sivistyneitä ihmisiä. Larissakin on ylioppilas, tahtoo lukea lääkäriksi ja pojat, nekin ovat niin lahjakkaita.” Perheen isä on, insinööri, on viety väkisin puna-armeijaan. Kristiina on skeptisempi: ”Ja todennäköisesti [isä on] korkea-arvoinen puna-armeijan upseeri”.

Kristiina varoittaa Johannesta varomaan sanojaan: ”Älä puhu joukoista tai paikoista tai mikään, mikä ei saa joutua vihollisen tietoon.” Realistisesti Kristiina toteaa: ”Totta kai he pitävät omiensa puolta!”

Partisaanien isku

Lotille on annettu neuvo, ettei metsään saa mennä ilman vartiomiestä, mutta Kristiina ja Hanna uskovat, ettei läheisessä mustikkametsässä ole vaaraa. He erehtyvät, ja joutuvat partisaanien vangeiksi. Onneksi Hanna tunnistaa joukon johtajan Taisto Niiniluoman ja tämä hänet. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla kuvattiin, miten Kristiinan äiti Saara esti Hannan isää Taisto Niiniluomaa ottamasta Hanna-vauvaa ja tämän äitiä Vappua mukaansa, kun punaiset pakenivat sisällissodan tappion jälkeen rajan yli.

Taisto on vihainen Hannan lottapuvusta, mutta ei voi tapattaa tytärtään. Kun Hanna ja Kristiina jätetään sidottuina puuhun, Taisto antaa puukon Hannan käteen, ja partisaanien lähdettyä he pääsevät vapaaksi.

Sotilaille he kertovat valikoitu tarina: ”Nähtiin desantteja ja painuttiin niitä piiloon. Ne heittivät käsikranaatin jälkeen. Lopulta päästiin alas rantaan.”

Vain keskenään ystävykset voivat puhua kokemastaan keskenään:

”- Kädellä painoivat suuta ja kun huusit, ne löivät, että minulta pääsi ääni, Kristiina sanoi huokaisten. – Ne olisivat raiskanneet minut kaikki, ellei isäsi olisi tullut.

– Minä olisin lähtenyt juoksemaan ja antanut niiden ampua meidät, tunnustin suoraan. – Mutta jalat eivät kantaneet.”

Kotirintama ei ymmärrä

Jouluna 1941 Kristiina pääsee kotiin lomalle, mistä kertoo Hannalle: ”En minä osannut kotona olla – – Kaikki oli niin…pientä jotenkin. Ihmisten puheet ja mitä ne murehtivat. Sekin loukkasi, kun oli niin paljon ruokaa ja vaatetta. Vaikka kuinka yritti ajatella, että ne oli panneet minun takia parastaan, niin silti tahtoi pala takertua kurkkuun.”

Hanna vastaa: ”- Ne on mustasukkaisia sodasta – – Ihan totta. Pelkäävät, että me viihdytään täällä liiankin hyvin.”

Lottien ompeluseurassa Kristiina oli puhunut ”kuin joku TK-tyyppi”, ”miten Ääninen on mahtava ja kaupunki surullisella tavalla kaunis…”

Kristiinan ja Väinön häissä Koskivuorella morsiustyttöinä ovat Kristiinan siskontyttö Eeva ja Karjalasta pelastettu Sirkka. Eeva ”ryssäksi”. Anna-sisar läksyttää tytärtään, mutta myöhemmin Kristiinan äiti Saara kutsuu Johanneksen ihastusta ”ryssäksi”. Kristiina oikaisee: ”- Ne on karjalaisia – – Veljeskansaa, joka on elänyt sorron alla vuosikymmeniä.”

Sodan loppu ja rauhan alku

Keväällä 1944 Kristiinaa ja Hannaa neuvotaan: ”- Kun ilmoitus tulee, pakkaatte tavarat valmiiksi. Kenttäkeittiö pitäisi saada mukaan, ne ovat kallista tavaraa. Mutta kassalipas nyt joka tapauksessa ja muona – – Mitään turhaa ei täältä kannata ottaa mukaansa. Jos huonosti käy, joudutaan ehkä paikka paikoin liikkumaan jalan ja silloin on pakkauksen oltava sellainen että sen jaksaa kantaa.”

Kristiina joutuu taivuttelemaan Väinön lähettämään postissa kirjansa ja paperinsa, ettei monen vuoden tieteellinen työ mene hukkaan.

Kesäkuussa alkaa puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella, ja pian sen jälkeen tulee lähtökäsky.

”Neljä päivää ja neljä yötä juna jyskytti pitkin Karjalan metsiä. Aina kun hiukan sai nukutuksi, tuli ilmahälytys ja jouduttiin syöksymään pois.”

Juna ohittaa Elisenvaaran aseman vähän sen pommituksen jälkeen, jossa paljon siviilejä kuoli ja haavoittui.

Välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Elina pelkää hysteerisesti Suomen miehitystä ja pakenee Ruotsiin. Sirkka jää isoäidin luo Koskivuorelle.

Kun sotavangit palaavat, joukossa on Paavo. Hänet on pelastanut naispolitrukki Vera, joka oli tunnistanut valokuvasta Hannan. Kun Paavo oli sanonut kuvan esittävän vastavihittyä vaimoaan, Vera oli sanonut: ”Henki hengestä”.

”Kaikki muut vietiin ammuttaviksi. Minut se säästi sinua varten.”

Menneisyyden seuraukset

Romaani päättyy ensimmäisenä rauhan keväänä toukokuussa 1945. Silti, kuten Hanna sanoo tyynnyteltyään Paavoa painajaisunen jälkeen ”Sota oli jäänyt sisällemme. / Se tulisi uniin yhä uudelleen.”

Kaikki kokemukset eivät kuitenkaan ole negatiivisia. Kielon jäähyväisten lopussa Hanna kertoo kuopukselleen Sanalle, ”miten kaksi pientä tyttöä Hanna ja Kristiina leikkivät prinsessaa kartanon vintillä ja miten niille tuli riitaa, kumman prinssi oli rohkeampi.” Mutta lopulta ”Ne päättivät itse olla rohkeita prinsessoja ja taistelivat lohikäärmeitä ja jättiläisiä vastaan.”

Eniten menneisyydestä kärsii Elina, joka jää Ruotsiin. Neljännessä osassa Metsäkukkia asfaltilla (2001) käy ilmi, että hän on hylännyt kokonaan miehensä kanssa jakaman radikaalin ja optimistisen elämänkatsomuksen. Hänestä on tullut rikkaan miehen taloudenhoitaja ja salarakas.

Suomeen jäänyt Sirkka taas on saanut kokea ennakkoluuloja ”ryssänä”, myös koulutoverinsa Eevan taholta.

Yhteenvetoa

Sarjan viidennessä osassa Unikkoja ikkunassa (2002) Kristiinan tytär lukee 60-luvulla Paavo Rintalan Sissiluutnanttia ja miettii, tällaisiako lotat olivat. Olihan äitikin tavannut isän sodassa. 

Kielon jäähyväiset on kuin vastaus tuohon kysymykseen. Kirjassa korostetaan lottien työtä, kuten on ollut tapana tehdä vastakohtana Rintalan Sissiluutnantille ja Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle.

Sodan jälkeen naisia neuvottiin ”ymmärtämään” sodasta palanneiden miestensä rankkoja kokemuksia ja unohtamaan omat tarpeensa. Kielon jäähyväiset korostaa, että myös naisilla saattoi olla rankkoja kokemuksia. Välirauhan aikana kartanossa toimii toipilaskoti. Kun yksi sotainvalideista suutelee Hannaa väkisin, Hanna lyö ”taikinakädellä sumeilematta miestä päin näköä”, Kristiina yrittää vähätellä: ”Mitäs tuosta, pojat vaan hassuttelee [- – -] Ne on jotenkin kuin vasikat laitumella. Kai ne nyt ottavat takaisin sitä keskenjäänyttä nuoruuttaan.” Hanna kuitenkin kysyy: ”Entäs me? [- – -] Meidänkö tässä pitää olla niiden äiteinä ja leikkitäteinä! Kuka meille antaa takaisin sen nuoruuden, joka jumalauta katkesi kesken?”

Romaanin lopussa Kristiina ja Hanna ovat naimisissa miehen kanssa, jota rakastavat, ja saaneet esikoisensa. Romaanin ydin ei kuitenkaan ole perinteisessä romanssissa, jossa rakkaus/mies tekee tytöstä naisen.  Suurimmat koettelemukset sankarittaret ovat kestäneet joko yksin tai ystävänsä tuella.

Sen enempää Paavo kuin Väinö eivät myöskään ole perinteistä sankarityyppiä, vaan pikemmin tarvitsevat vaimonsa tukea. Väinö jopa saa hermoromahduksen, kun pari on palannut sodasta.

Kaksi partisaanien iskua, jotka vielä päättyvät henkilöiden kannalta onnellisesti, ovat realistisesti ajatellen liikaa. Hannan ja Kristiinan hyvä työ, Veran ja lasten pelastaminen leiriltä, palkitaan kuten sadussa, kun Vera pelastaa Paavon. Toisaalta ei tunnu kovin väärältä, että kun kyseessä on sentään viihde, lukijaa säästetään pahimmalta, onhan romaanissa jo tarpeeksi rankkoja kokemuksia.

Teoksen suurin ansio on, että siinä kuvataan venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa. On suorastaan huvittavaa, että yksi harvoista kuvauksista suomalaisessa fiktiossa on naistenromaanissa. Koulun jälkeen tavalliset ihmiset saavat usein tietonsa historiasta romaaneista, joissa ei ole kyse tilastojen luvuista vaan yksittäisistä ihmisistä. Näin mukaan tulee myös tunnevaikutus.

Toki Kristiina ja Hanna edustavat nykyaikaista moraalia pelastaessaan Veran ja lapset vankileiriltä. Muille lotille on annettu silloisten ennakkoluulojen esittäjän osa. 

Samalla tavalla Kristiinan lanko, juutalaistaustainen Leo Someri edustaa skeptisyyttä sota-ajan propagandaa kohtaan, johon taas uskoo täysillä opettaja Laina Aaltonen.

Toisaalta Laina Aaltosen vapaaehtoistyöllä lottana on arvoa jo ihan humanitaarisilla perusteilla. Lopussa hän pelastaa lottaosaston omaisuuden ennen järjestön lakkauttamista.

Hanna ihmettelee, ”miten ripeästi naiset olivat toimineet”, Kristiina muistelee: ”Samalla laillahan meidät pelastettiin Aunuksesta kotiin – – Niin kuin Tykki aina julisti, mikään ei saa olla mahdotonta.”

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Enni Mustosen romaanista Sotaleski. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta ja linkkejä lisätietoihin sekä tietoja Itä-Karjalan suomalaismiehistystä koskevia tutkimuksista.

Itä-Karjalan siviilien leirejä ovat kuvanneet myös Tapani Bagge dekkarissa Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) ja Raija Talvio näytelmässä Viimeinen juna länteen. Miehitystä käsittelee myös Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt koskeva artikkeli, jonka lopussa vertaillaan aihetta käsitelevää kaunokirjallisuutta. Vertailun jälkeen olen kirjoittanut vielä artikkelin Paavo Rintalan romaanista Vänrikin muistot.

Olen kirjoittanut blogissa myös Mikko Karvosen (Onttoni Mihkalin) aikalaiskuvauksesta Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilven romaanit Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika kertovat sodasta lapsen muistojen ja aikuisen myöhemmän puntaroinnin kautta. Jotkut muistot säilyvät kirkkaina vuosikymmeniä ja palaavat yhä uudestaan mieleen, kun taas joitakin tapahtumia, erityisesti kipeimpiä, on mahdoton palauttaa mieleen. 

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, oli talvisodan puhjetessa yksitoistavuotias ja kävi oppikoulun toista luokaa. Helmikuussa 1940 hän täytti kaksitoista vuotta.

Talvisodan ajassa kerrotaan ratkaiseva elämys: käsitteellinen ajattelu syntyy, kun äiti laulaa hengellisiä lauluja – yht’äkkiä Eeva tajuaa niiden merkityksen. Hän hokee itselleen: ”Muista: kaksitoistavuotiaana alkaa ymmärtää”. Ennen murrosikää ihminen ymmärtää sivustakatsojan tavoin ”kaiken”, hän on ”lapsenkaltainen”, mutta hänellä on tarpeeksi järkeä, mieli on avoin tarkkailemaan muita ihmisiä, koska oma seksuaalisuus ei vielä häiritse.

Salot asuivat Raivattalan kylässä Hiitolassa. Isä oli puutavaraliikemies, äiti kotirouva, Eeva oli vanhin lapsi ja hänellä oli nuorempi sisar. Poika oli kuollut. Nuorin sisar syntyi sodan jälkeen.

Hiitolassa oli rautatieasema, jossa isänäiti piti asemaravintolaa. Hänen kanssaan asui halvaantunut ”pipitäti” (sukua väärän koivun takaa) ja ”nuoritäti” (isoäidin kaksikymppinen tytär toisesta avioliitosta). Myöhemmin kuvataan myös muita sukulaisia kuten ”kälytäti” ja serkkuja.

Muistojen logiikkaa

Kilpi uskoo, että yksityisten muistojen kautta avautuu myös yleinen. Hän uskaltaa kertoa itsestään myös häpeällisiä asioita, jotka yleensä salataan: hän kiusasi nuorempaa sisartaan kertomalla, että tämä on ottolapsi. Äidin ja Eevan erilainen luonne aiheutti ristiriitoja.

Kilpi kehtaa kertoa asioista niin kuin lapsena ne koki ja piti totena, esimerkiksi uskonnosta. Hän rukoili polvillaan, että vanhemmat tekisivät sovinnon ja ettei sotaa tulisi.

Muistot ovat sekavia. Mieleen on jäänyt ennen sotaa tapahtuvien pelottavien muistojen yhteyteen kuultu lause ”Bessarabia on vallattu”, vaikka se tapahtui vasta kesällä 1940. Muistojen järjestys ei kronologinen.

Toisaalta käy ilmi, että virallisiin lähteisiinkään ei ole luottamista. On pitkään epävarmaa, tapahtuiko Hiitolan pommitus sodan ensimmäisenä vai toisena päivänä. Lopulta käy ilmi, että lapsen muisto oli oikea: kyseessä oli joulukuun ensimmäinen päivä.

Muutenkin herää epäilys, ovatko virallisesti kirjaan viedyt tosiasiat sen tarkempia kuin muistot. Hiitolan IPAKin [= ilmapuolusaluekeskuksen] sotapäiväkirja on monessa kohtaa epätarkka: jos pommituksia oli useita peräkkäin, ei ehditty pitää kirjaa esimerkiksi koneiden määrästä.

Pelko ennen sotaa

Pelko vallitsee jo ennen sotaa. Lapsi kuulee lauseita: ”No jos ryssä lähtee tulemaan, niin sitten menee koko Suomi.” ”Toteavasti. Ei pahanenteisesti. Sellaiset olivat realiteetit, sanoo jokin ääni nykyaikaisemmalla kielellä.”  Jälkikäteen voi kuitenkin todeta: ”Mutta aina jää jäljelle arvaamattomuus, arvaamattomuuden tarjoama mahdollisuus, poikkeus säännöstä ja todennäköisyydestä; jopa ihme voi tapahtua. Sattuma.”     

Poliittisia erimielisyyksiä ei ympäristössä Kilven muistaman ole. Vain yksi ihminen Kilven elämässään tapaama ihminen uskoo Mainilan laukauksiin – tämä tapahtuu välirauhan aikana, kyseessä on sotavankeudesta palannut. Kylässä on yksi julkikommunisti, suutari, ja kun pommi tuhoaa hänen talonsa, sille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.

Nähdään ajan suhteellisuus: syksy 1939 on hävinnyt muistista ja tuntuu lyhyeltä, talvisota taas tuntuu vuosien pituiselta, vaikka se kesti vain 105 päivää.

Pommitus sodan alussa

Hiitolan pommitus sodan toisena päivänä kuvataan hyvin havainnollisesti, aika hidastuu: ”Aika alkaa kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat ikään kuin ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneetkaan siitä asennosta minnekään. ellei äiti olisi erehtynyt parkaisemaan: – Voi katsokaa kuinka pommeja putoaa…

     – Nyt kellariin ja äkkiä.

Isä ottaa johdon käsiinsä. Me kavahdamme pystyyn ja juoksemme ulos yhtenä mylläkkänä, sillä kellariin pääsee vain ulkokautta.”

Vaikutus lapseen oli tällainen: ”Oli kuin kaikki hirveät leikkini olisivat rientäneet sillä hetkellä avukseni. Minut valtasi halu osoittaa, että minä kestän.” Äidin ylidramaattisuus häiritsi tytärtä ja johti päätökseen olla erilainen: ”tuli mikä tuli, minä paremmin yksin kuin toisen kainaloon puristettuna”.

Lähdöstä evakkoon ei ole muistikuvaa: ”Jokainen yritys murtaa tämä muistamattomuus tuottaa sanoinkuvaamatonta tuskaa.”

Yksimielisyys tehdä vastarintaa, mutta ei vihaa vihollista kohtaa

Osa Kilven kerrontaa on yleisellä tasolla: ”’Joukkomme mieliala rohkea ja innostunut’,  sanottiin yhden lehtiuutisen otsikossa. Jossain toisessa kohdassa kerrottiin kun joukkomme olivat onnistuneet tuhoamaan vihollisen panssarivaunuja. ’Joukkomme’ olivat niitä miehiä, isiä ja poikia, jotka oli kutsuttu rintamalle samanlaisella kortilla kuin isäkin oli saanut. ’Vihollinen’ taas oli taivaalla ja tankkien sisässä vaaniva kasvoton olento, joka syöksi tulta ja tulikiveä meidän päällemme ja yritti valloittaa maamme. Suomen. Ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme sallineet sen tapahtua vastaansanomatta. Meidän tajunnassamme toimi alkukantainen moraali, vaikka me emme sitä silloin tajunneet. Lapsikin tunsi olevansa mukana taistelussa, minäkin, vaikken kuulunutkaan pikkulottiin. Minä otin kantaa rukouksella: ’Suojele isää sodassa. Älä anna kuulien ja sirpaleiden osua häneen. Ole meidän joukkojen puolella ja anna niille voimaa torjua vihollinen. Suojele Suomea, anna sen säilyä itsenäisenä, anna sodan loppua ja anna meidän päästä kotiin.’”

Toisaalta perheessä ei ole vihaa vihollista kohtaan, ei myöskään omien sankaruuden ihannointia. Äiti sanoo vihollisista: ”voi raukkoja”. Isä taas: ”Sota on sotaa”. Eevan oma suhde sotaan muuttui nopeasti kun ”Alasammuttuihin, vangittuihin miehiin kohdistuva sääli ja huoli pyyhkivät mielestäni sotasankaruuden käsitteen”.

Yksityisten siviilien näkökulma on erilainen kuin sodanjohdon. Myöhempi nimitys ”kunnian päivät” tuntuu Kilvestä yksipuoliselta, rehellisempi olisi ”pelon ja kunnian päivät” ja vielä rehellisempi ”hengenhädänpäivät”.

Lapsikin pelkää: ”Jos Suomi häviää, me joudumme kaikki Siperiaan.” Huumoria tulee mukaan, tai ainakin me myöhemmän ajan lukijat näemme humoristisena kohtauksen, jossa pikku Eeva suunnittelee itsemurhaa, jotta välttäisi Siperian. Keinona on – hengityksen pidättäminen.

Kilpi ei hyväksy rukousta ”tapahtukoon sinun tahtosi”

Sodan ajalta on hyviäkin muistoja: nuorentädin ja pastorin häät. Sisarentytär on seurannut läheltä, miten nuoritäti on valloittanut ihaillun pastorin.

YH:n [= yleisten kertausharjoitusten] aikana pastorin puheiden ydinkohtia on: ”Varjele kansaamme ja maatamme ja armahda koko ahdistettua Suomen heimoa. Johda väkevällä kädelläsi meidät läpi tulevien koetusten. Anna meille rakkautta palvella, unohtaa itsemme ja olla kaikkeen valmis. Siunaa meitä rauhalla, mutta jos Sinun tiesi ei ole toivomamme tie, anna voimaa kestää ja ottaa kaikki Sinun kädestäsi.”

Tästä Kilpi on jo lapsena ja on edelleen eri mieltä: ”’Tapahtukoon sinun tahtosi” ei ole koskaan tuntunut minusta aidolta, se ei ole kenenkään toivomus. Sehän on jotakin, mitä Jumalan olisi pitänyt sanoa minulle vastauksena rukouksiimme.” Oma rukous kuuluu: ”Alä anna sodan tulla”. ”Silloin rukoiltiin paljon, melkein kaikissa tilaisuuksissa.”

Jumala on osoittanut, ettei välitä Eevan rukouksista: ei antanut uskoa, sota syttyi, Karjalan menetettiin. Silti Jumalaa ei ”uskaltanut missään tapauksessa olla rukoilematta”. Uskovaiset tosin selittivät: ”’Herra koettelee Suomen kansaa.’” Hän koettelee, jaksammeko me yhä uskoa häneen, vai hylkäämmekö me hänet nyt hänen tekojensa tähden.”

Muistot kertautuvat yhä uudelleen

Kirjoitettuaan sota-ajan muistelmatrilogian Kilpi täydensi sitä 2001 kuvaamalla lapsuusmuistojaan ennen talvisotaa teoksessa Rajattomuuden aika.

Teoksen lopussa on talvisodan 60-muistovuoteen liittyvä päiväkirja vuodelta 1999-2000. Siinä Kilpi kertaa uudelleen, mitä tapahtui vuosipäivinä, mm. Hiitolan ensimmäisessä pommituksessa joulukuun ensimmäisenä päivänä. ”Sodan toiseen päivään ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Silloinhan vasta vaikutukset alkoivat näkyä, järkytyksen toisena päivänä, silloinhan vasta tilanne käynnistyy ja se olotila jossa joudutaan elämään, alkaa valjeta.”

Kipeiden muistojen tuleminen mieleen yhä uudelleen voi olla merkki traumasta, mutta toisaalta kyse voi olla myös halusta säilyttää tärkeät asiat muistissa.

Kilpi kertoo nimityksistä, joka toisaalta leimaa koko ryhmän ja toisaalta antaa sille uuden identiteetin: kun perhe oli lähtenyt pommituksia pakoon maalaistaloon vain viidentoista kilometrin päähän Hiitolasta, heistä tuli pakolaisia. Vasta kun he tammi-helmikuun vaihteessa siirtyivät Savoon, heitä alettiin nimittää evakoiksi ja siirtoväeksi.

Totaaliin sotaan kuuluu nimitys kotirintama, johon evakotkin kuuluivat. Kotirintaman toimintaa Kilpi kuvaa kollektiivisesti: kotirintama ”rukoili herkeämättä Suomen puolesta, kutoi kaulureita, villapaitoja ja kammottavia lapasia joissa oli reikä tai erillinen etusormi liipasinsormea varten, kirjoitti helliä ja rohkaisevia kirjeitä ja lähetti hyvinnyöritettyinä paketteina rintamalle ruokatarpeita aina kun niitä vain jostain onnistuttiin haalimaan. Tässä rintaman ja kotirintaman tiiviissä yhteistoiminnassa, joka oli täynnä huolta ja rakkautta, on mielestäni talvisodan ihmeeksi nimitetyn ilmiön ydin, ainakin osa sitä, sen raivokkuuden lisäksi jolla puolustimme maatamme.”

Ehkä Kilvelle on trilogiansa ilmestymisen jälkeen kerrottu toisenlaisia lapsuusmuistoja kuin hän on kirjoissaan kuvannut kuvannut. Ainakin hän nyt toteaa, että kaikilla lapsilla ei ollut etukäteen sodan pelkoa. Päinvastoin jotkut kokivat sodan syttymisen jännittävänä – ”jotain tapahtuu”. Tällainen suhtautuminen kertoo Kilven mielestä suuresta perusturvallisuuden tunteesta.

Kilvestä ei tullut uskovaista, mutta hänestä rukous oli sodan aikana luonnollista, sillä se auttoi vähentämään pelkoa: ”Rukous on kuin eläinten ääni. Eivät ne kysy kuuleeko joku, kuuleeko Jumala, kohtalo, historia.”

Rauhan alku

Se, miten uutinen rauhasta kuullaan, ei ole jäänyt Kiven mieleen. Sen sijaan hän muistaa, miten äiti ja mummi lankeavat toistensa kaulaan ja mummi sanoo taputtaen äitiä selkään, nauraen mutta silmät kyynelissä: ”me olemme ryssiä nyt.” Näin muisti toimii: jotain muistaa, jotain muuta ei.

Rauhanehdot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, erityisesti se, että pitää luovuttaa myös alueita, joita vihollinen ei ole vallannut. Eeva jopa uskoo, että Hiitolan kohdalla on tehty poikkeus.

Perhe asettuu asumaan 50 kilometrin päähän Hiitolasta, viiden kilometrin päähän uudesta rajasta. Korkealla paikalla näkyvät Enson piiput.

Isä ostaa metsätilan – omalla rahalla, ennen kuin mitään korvauksia edes saatiin. Kaupat ovat edullisia, sillä monet eivät halua jäädä asumaan lähelle uutta rajaa.

Kalusto onnistutaan pelastamaan Hiitolan kodista, samoin tyttöjen nuket ja lempikirjat. Kilpi pitää tärkeänä, että valokuvat säästyvät: ”Voi olla, että karjalaisten kestävyys ja sopeutuvuus uusiin oloihin perustuu suurelta osin siihen, että heillä on ollut valokuvia alkuperäisestä kotiseudustaan. Ne ovat pitäneet yllä elävää kosketusta kotipaikkaan ja vähitellen alkaneet korvata haalistuvia muistikuvia, lopulta ehkä astuneet niiden tilalle ilman että kukaan on huomannut. Näin ovat juuret säilyneet ainakin osittain vahingoittumattomina ’syömmen syvyyksissä’ silloinkin kun kotiseudun murre on joutunut väistymään ammatin, koulunkäynnin ja sopeutumisen takia uuden, läntisen puhetavan tieltä.”

Sotilaiden paluusta Kilpi kertoo, että hänen isänsä ja kaikki muutkin käyttäytyvät hyvin tavallisesti, ihan kuten ennenkin. ”Sankaruudella” ei rehvastella, eikä sotakokemuksista edes kerrota, ei ainakaan lasten kuullen. Ilmeisesti ei myöskään ole ongelmia, jotka lapsikin olisi havainnut, esimerkiksi painajaisiin heräämistä tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä.

Kilpi käsittelee myös karjalaisen stereotyyppiä ulkopuolelta nähtynä: ”Miten mainioita nämä karjalaiset, miten sopeutuvaisia, miten kestäviä, – – Tai sitten: Miten pinnallisia, liekö noilla syvällisiä tunteita lainkaan, länsisuomalaiset olisivat jo vetäneet itsensä hirteen.”

Tällaisiin huomautuksiin ei Kilven mielestä voi vastata kuin huumorilla, ”kun ei Jobin kirjaakaan viitsi ulkoa opetella eikä Jumalan nimeä sovi turhaan lausua ja kiroileminen on naisten ja lasten kuullen kielletty. ’- Kui paljo teiltä män? – Kaik män eikä piisantkaa.’”

Evakkoudesta on jäänyt jäljelle tapoja. Kilpi on yhä vielä kiintynyt pakattuihin tavaroihin. Tuntuu turvalliselta, kun ”kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla”. On turvallista, että ”illalla viimeksi ja aamulla ensimmäiseksi näkee oman reppunsa ja tietää, että siinä on kaikkein välttämättömin ja aivan pikkuisen jotakin ylimääräistä, joka saattoi pelastaa jonkin tukalan tilanteen tai auttaa jotakin toista, niin kuin esimerkiksi hakaneula jonka voi ojentaa hätääntyneelle napin korvikkeeksi – – ”

Tämä kaikki kerrotaan vielä Talvisodan ajassa, ilmeisesti osoittamaan että sota ei lopu mentaalisesti vielä silloin, kun se virallisesti loppuu. Kilpi lopettaa teoksen kaksinaisiin tunteisiin: ”Samaan aikaan kun minä kaipasin Hiitolaa ja lapsuuteni maisemaa, minä aloin tietämättäni kiintyä tähän uuteen kotiin ja erityisesti luontoon”.

Välirauha, ikävöinnin aika

Vasta nyt alkaa trilogian toinen osa, joka on ainoana saanut alaotsikon: Välirauha, ikävöinnin aika.

Teos alkaa sanoilla: ”Kaikki oli outoa” ja sitten seuraa selitys: ”Isä, joka oli ennen juossut metsissä, kynti nyt peltoa.” Hankittiin lehmiä ja separaattori, sillä voista saatiin rahaa. Ei isästä maanviljelijää kuitenkaan tullut, kaivokin jäi kesken. Kaupanteko oli verissä.

”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetäviä, ovat peräisin ajalta, jolloin menetin lapsuudenkotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.”

Kilpi kiinnittää jälleen huomiota ajan suhteellisuuteen: ihminen kokee ajan eri tavalla kuin kello ja kalenteri. Kesällä 1940 talvisodasta tuntuu olevan ”hirveän pitkä aika”. Sen sijaan sukulaisissa vietetty ensimmäinen viikko tuntui loputtomalta.

Kirja on hyvin aistimuksellinen. Kaikki viisi aistia – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku – luovat eläviä muistikuvia. Tämä on hyvin selvästi naisellinen kirja, Kilpi kuvaa tarkkaan vaatteiden leikkaukset. Isän säästäväisyyden takia Eevalle ostetaan kakanvärinen takki, mutta myöhemmin, opiskeluvuosina ja jo itse perheenäitinä, hän saa lämmitellä äidin oravannahkaturkissa. Se on tilattu ennen sotaa Viipurista ja jäänyt lunastamatta sodan tähden mutta siitä ilmoitetaan, kun liike avaa sodan jälkeen Helsingissä. Nykyisin luonnonsuojelija Kilpi ei pukeutuisi turkiksiin.

Olojen normalisoituminen ilmenee siten, että enää ei tarvinnut olla sovussa. Äiti ja hänen sisarensa riitelevät reippaasti varsin vähäpätöisestä asiasta. Riita on näet äidin tapa päästä lähelle toista, tai oikeastaan niin käy riidan jälkeen, kun pyydetään anteeksi ja itketään kaulakkain.

Kesällä naapurit käyvät vierailulla ja tehdään vastavierailu, jossa isäntäväen käytös ja tarjoilu ei ole sitä mihin on totuttu. Saadaan kokemus, että ollaan ”mierolaisia” – kokemus joka olisi tullut enemmin tai myöhemmin, sanoo Kilpi. Silti perhe yrittää edelleen olla herrasväkeä.

Evakkous vaikuttaa myös sen, että entinen sosiaalinen hierarkia murtuu. ”Ei ollut enää ’asemalaisia’ eikä aseman rouvasväen piiriä kristillisine naisineen. ei rautatieläisten ’kasarmien’ asukasyhteisöä, ei opettajien valiojoukkoa ja heidän rinnallaan lääkärin, apteekkarin, eläinlääkärin ja nimismiehen oppinutta ammattikuntaa sivistystä edustamassa, ei suojeluskuntalaisia, urheilijoita, lottia yhteenkuuluvuutta ja aatetta ylläpitämässä, ei nuorisoseurantalon, poliisin, myllärin, vaatturin, suutarin ja tuttujen kauppiaitten antamaa turvallisuudentunnetta, ei salokyläläisten, Laatokan saarelaisten ja pitäjän iki-ihanien sisäjärvien rantoja asuttavien maanviljelijöitten tukevaa omantunnonarvoa suojaamassa kunnonihmisiä kaikenmaailman villityksiltä, joita oli tunkenut Hiitolaankin Viipurista ja Suomenlahden kylpyläpaikoista – -”.

Taloon muuttaa asumaan metsätyömiehen perhe. Suuruutensa takia se saa isomman huoneen, vaikka Salot omistavat talon.

Isälle tyttöjen koulutus on itsestäänselvyys. Eeva on syksyllä 1939 aloittanut toisen luokan oppikoulussa. Talvisodan aikana koulua ei käyty. Pitämättä jäänyttä opetusta annetaan takautuvasti elo-syyskuussa 1940. Eeva joutuu muuttamaan viikoksi Lappeenrantaan sukulaisten luo juuri, kun hän on kotiutunut metsätilalle. Eeva ei ole enää hyvä oppilas: yhdeksiköt vaihtuivat seitsikkoihin. Myös koti-ikävä on kova.

Maailman uutiset ovat edelleen hälyttäviä. Opitaan uusia sanoja kuten ”miehittää” – ”Tanska miehitettiin ilman vastarintaa”, ”Meitä ei sentään miehitetty” – ja vähän myöhemmin ”Quisling”.

Kun koulua taas jatketaan, Eeva tekee itse päätöksen käydä koulua isänäitinsä ja ”nuorentädin” luona Keravalle. Nuoreen perheeseen on syntynyt poika, ja pastori kirjoittaa sotakokemuksistaan kirjaa.

Sukulaistensa oikeita nimiä Kilpi ei mainitse. Monet olivat vielä kirjaa kirjoitettaessa elossa.

On kuitenkin helppo selvittää, että pastorin oikea nimi oli Jorma Heiskanen ja hänen kirjansa nimi Kenttäpappina Kollaalla.

Kaksitoistavuotiaasta asti Kilpi siis asuu poissa kotoa, Tosin tämä ei ollut rauhan aikanakaan harvinaista, oppikouluja oli vielä harvassa. Koti-ikävää Eeva lievittää rakastumalla joka paikkakunnalla uuteen poikaan.

Äidin ja tyttären suhteessa on jatkuvasti hankausta. Syynä ovat erilaiset luonteet. Erossa olo oppikouluvuosina ei suhdetta paranna. ”Myöhemminkin olen ollut häikäilemättömästi oma itseni juuri niiden kanssa joista olen pitänyt ja uskoin pitkään, että minusta pidetään joka tapauksessa.

Minussa oli yhä lapsen elinvoima ja kyky kiintyä ja kaivata. En aavistanut, että niitä olisi pitänyt elämän mittaan niin kovasti säädellä.”

Vähitellen Eevalle aletaan kertoa ”naisten asioista”. Hän saa selvityksen kuukautisista jo ennen, kuin ne alkavat, mitä ei tuohon aikaan suinkaan aina tapahtunut. Hän opiskelee myös itse salaa sukupuoliasioita piilotetuista kirjoista, jotka siihen aikaan ovat kovasti varoittavia ja korostivat puhtautta. Miehiäkin varoitetaan – ei naisista vaan yksinäisyydestä, millä tarkoitetaan itsetyydytystä.

Kilpi pelkistää välirauhan ajan vertaukseksi, että elettiin kuin ”jättiläismäisen pommikuopan toisella reunalla”. ”Me emme voineet katsoa sen pohjaan, meidän piti katsoa vain eteenpäin”. Vaikka on jouduttu epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, hyvä omatunto sekä ”Tunne että oli säästytty joltakin vielä pahemmalta käynnisti voimat ja toivon.”

Isä onnistuu kasvattamaan omaisuuttaan myös välirauhan aikana. Hän ostaa toisen talon Vuoksenniskalta. Ei edelleenkään korvauksilla, vaan myymällä edellisen talon metsää. Hän oli jo ostaessa havainnut metsän arvon.

Jatkosodan alku

Vuoksenniskan taloon tulee kesken juhannusvalmistelujen 1941 käsky lähteä evakkoon. Jatkosodan synnyn Kilpi kuvaa sodanaikaisen propagandan mukaan. Muuten hän pohdiskelee asioita myös nykyisyydestä käsin.

Isä ja nuorentädin mies, pastori, ovat molemmat isänmaallisia miehiä mutta politiikasta eri mieltä. Pastori luottaa Saksaan ja haaveksii Suur-Suomesta. Isä ”luotti länsivaltoihin, mutta kovin varovaisesti niihinkin”, torjui Suur-Suomen. Heidän välilleen syntyy oikein väittely.

Mutta isäkin haluaa Karjalan takaisin – tai oikeammin palata perheineen Karjalaan. Kilpi selittää: ”kun tarjottiin tällainen tilaisuus, tarjoamalla tarjottiin. Koti-ikävän ja epäoikeudenmukaisuuden kalvamille ihmisille.”

Kilpi kertoo vielä vähän jatkosodan alusta. Kun Mannerheim on antanut luvan tehdä tiedustelua vihollisen alueelle, pastori joka on armeijassa luutnantti, lähtee miehineen kävelemään Pelkolasta, läheltä Imatraa, kohti Ensoa. Ja siellä hän katoaa.

Tarina jatkuu Jatkosodan ajassa. Pastorin kohtaloa ei koskaan saatu selville. Hänen vaimonsa kohdalla sota ei loppunut koskaan. Vuosikymmenet hän odotti ja yritti kaikin keinoin saada tietoa miehensä kohtalosta ja joutui joskus huijareiden pettämäksi.

Marjo Heiskanen on myöhemmin kirjoittanut isovanhemmistaan kirjan Kollaan kenttäpapin tarina.

Talvisodan muistovuosi 1999-2000

Rajattomuuden ajan lopussa olevassa päiväkirjassa Kilpi kirjaa, miten talvisodan 60-vuotismuistovuotta 1999-2000 vietettiin ja millaisia tunteita se hänessä herätti. Porthanian luentosali oli täysi, samoin Kansallisarkiston.

Kilpi on pasifisti, mutta hän hyväksyy täysin talvisodan, jota hän pitää oikeudenmukaisena sotana. Hän alkaa jopa miettiä sotastrategiaa, esimerkiksi että olisi tarvittu liikuteltavia tykkejä.

Kilvestä tuntui hyvältä kuulla esitelmän alussa ”Kunnioitetut sotaveteraanimme”. Hänestä he sota-ajan lapsetkin kuuluvat veteraanien joukkoon, hekin kestivät.

Kun Kilveltä koulussa kysytään, hän myöntää, että haluaa Karjalan takaisin.

Luonto lohdutti silloin ja lohduttaa nyt: ”Olen päässyt kesään. – – Näin me pääsimme kesään silloinkin, 60-vuotta sitten, talvisodan jälkeen. Olimme hengissä, olimme menettäneet Karjalan, kotimme, mutta aloitimme alusta. Silloin luulimme että Suomi on kärsinyt tappion, että olimme lyötyjä, mutta niin ei ollut. Olimme kärsineet menetyksen, mutta tappio se ei ollut. Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen. Ehkä siitä asti kesän tulo on tuntunut niin uskomattoman ihanalta. Vuodenajat eivät pettäneet meitä. Talvella olivat kovat pakkaset auttaneet meitä. Sitten tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan, koivut, tuomet, pihlajat, maa alkoi viheriöidä, tulivat vuokot, kielot, niittykukat, leinikit, päivänkakkarat, harakankellot, tervakukat, voikukatkin. Ne olivat kuin tervehdys, siunaus, hymy, rohkaisu, onnentoivotus, ja niin ne ovat nytkin.”

Paavo Rintala vs. Eeva Kilpi

Rajattomuuden ajan päiväkirjasta käy ilmi, että Kilpi on monessa suhteessa säilyttänyt sodanaikaiset käsitykset. Niiden pohjalta hän on osannut kuvata lapsuusmuistonsa niin kuin hän ne silloin koki.

Toisaalta Kilpi on osittain juuttunut sodanaikaiseen viholliskuvaan. Nuorten venäläisten katusoittajien esiintyminen vuosituhannen vaihteessa herättää hänessä voitonriemua: Suomi on rikas, kun taas se valtio on Kilven mukaan ”aina” painostanut Suomea, ei enää ollut mahtava. Neuvostoliiton politiikka samastetaan siis venäläisiin, jotka eivät olleet silloin vielä syntyneet.

Siinä missä evakkotyttö Kilpi palaa sodanaikaisiin tunnelmiin ja on yhä osittain kiinni senaikaisissa asenteissa, sotaorpo ja evakkopoika Paavo Rintala on käsitellyt niitä aiemmin jo niin perusteellisesti, että on 90-luvulla jo päässyt asiasta irti ja alkaa sen sijaan tutkia teoksissaan Euroopan pimeyden vuosisataa. Kaksi tietä – molemmilla on arvonsa.

Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut molempiin. Rintala kirjoitti Kekkosen vallan ollessa korkeimmillaan, kun taas Kilven muistelmatrilogian ensimmäinen osa Talvisodan aika ilmestyi 1989, kun talvisodasta oli kulunut 50 vuotta. Tuolloin elettiin Max Jakobsonin teoksessaan Vallanvaihto lanseeraaman termin mukaan ”talvisotarenessanssia”. Taustalla oli osittain biologinen syy: lasten täytyi irtautua vanhemmistaan, lapsenlapset taas saattoivat kiinnostua isovanhempiensa kokemuksista. Toinen syy oli ulkopoliittinen: Neuvostoliitossa vallitsi glasnost ja erilaisia tulkintoja oli mahdollista julkaista.

Kilven muistelmatrilogian toinen osa Välirauha: ikävöinnin aika ilmestyi 1990 ja kolmas osa Jatkosodan aika 1993, kun Neuvostoliitto oli kukistunut. Tekijän tarkistaman yhteisteoksen nimi on Muistojen aika (1998).

Kirjailijasta

Eeva Kilpi o.s. Salo syntyi 1928. Hänkin koki sotavuodet lapsena ja joutui evakkoon. Eeva Kilpi ei menettänyt isäänsä, mutta myös häneen sopii Matti Virtasen luonnehdinta sotaorpojen sukupolvesta, joiden kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai joutua sotalapseksi eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Virtaselta on jäänyt huomaamatta evakkous, joka oli joko tilapäistä (kaupunkilaiset lapset evakuoitiin maalle, yhdessä äidin kanssa tai ilman äitiä) tai pysyväksi jäävää kuten karjalaisilla. Joka tapauksessa yhdistävä kokemus on, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Eeva Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän oli naimissa kirjailija Mikko Kilven kanssa 1949-1966. Eeva Kilpi asuu Espoossa.

Eeva Kilpi tunnetaan naisen kuvaajana, ja sekä romaaneissaan että runoissaan hän oli tuomassa naisen, myös vanhemman naisen, seksuaalisuutta kirjallisuuden aiheeksi.  Myös luonto ja luonnonsuojelu ovat toistuva teema.

Evakkouttakin Kilpi käsitteli jatkuvasti, sillä kuten romaanin Elämän evakkona (1986) nimikin kertoo, ettei se oikeastaan koskaan lopu vaan kodittomuuden tunne leimaa koko elämää. Kilpi käytti romaaneissaan omia ja sukulaistensa kokemuksiaan ja kirjoitti lopulta omaelämäkerrallinen sarjan.

Tietoja

Eeva Kilpi Wikipediassa

Eeva Kilven haastattelu Parnassossa 1/2019.

Olen kirjoittanut blogiin Paavo Rintalan romaaniparista Nahkapeitturien linjalla, jossa välirauhaa kuvataan sekä ensimmäisessä että toisessa osassa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkuosan romaaneita Mustat morsiamet, Rautayöt ja Jään ja tulen kevät koskevan artikkelini lopussa vertaillaan Kähkösen ja Rintalan välirauhan kuvauksia aikalaisten Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen romaaneihin Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. SKS 2001.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja tarjoaa uuden, kiintoisan näkökulman Suomen historiaan 30-luvulta alkaen.

Tässä artikkelissa käsittelen Kuopio-sarjan kolmea ensimmäistä osaa: Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002) ja Jään ja tulen kevät (2004).

Sarjan alkuosien taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana.

Kuopio-sarjassa näkökulma ei ole varsinaisten toimijoiden vaan heidän omaistensa, erityisesti naisten. Heidätkin on perheenjäsenten radikaali toiminta syrjäyttänyt virallisesta yhteiskunnasta, mutta onneksi ei naapuriapuverkostosta.

Savon murretta käyttävät esimerkiksi Suomi-filmeissä koomiset henkilöt, mikä on antanut sille huvittavuuden leiman. Kähköselle savo on lapsesta asti ollut ”sydämen kieli”, ja niin hän Kuopio-sarjan henkilöiden ilmaista sillä syvimmät tunteensa.

Nuoren naisen kehitys itsenäisyyteen ja äitiyteen

Sarjan osat ovat tyyliltään erilaisia.  Ensimmäinen, Mustat morsiamet, on kehitysromaani, jonka päähenkilönä on alkuun varsin naiivi ja oppimaton Anna. Parikymppisenä hän muuttaa maalta kaupunkiin herrasväen esimerkillisen nöyräksi piiaksi. Hän rakastuu suinpäin Lassi Tuomeen. Anna alkaa odottaa lasta, ja Lassi kunnian miehenä korjaa jälkensä, vaikka olisi halunnut merelle.

Vasta hiljalleen Annalle selviää, millaiseen sukuun hänet on naitu: Lassi Tuomen kaksi vanhempaa veljeä ovat muuttaneet ”sinne” eli Neuvostoliittoon. Toinen veljistä, Aarne, on jättänyt äidittömän poikansa Jalmarin vanhempiensa huostaan.

Synnytettyään kuolleen lapsen Annasta tulee ”elävän leski”, kun Lassi 1932 tuomitaan lentolehtisen teosta seitsemäksi vuodeksi Tammisaareen. Se mikä ensin näyttää menetykseltä kääntyy Annalle mahdollisuudeksi ja hän löytää hiljalleen omat voimavaransa.

Sarjassa korostuvat naisten väliset sukulais- ja ystävyssuhteet. Orpo Anna suorastaan adoptoidaan miehensä perheeseen. Perinteiseen tapaan äiti Serafiina on uskonnollinen ja isä Lassi harrastaa politiikkaa.

Isän periaatteet oikeudenmukaisuudesta ovat radikaalistuneet pojilla. Myös keski-ikäinen vanhapiikatytär Hilda on käynyt Neuvostoliitossa mutta palannut auttamaan perhettään.

Anoppi houkuttelee Annan seuroihin ja Anna kokee uskonnon lohdutuksen, mutta vastustaa haluaan jäädä sen valtaan, naiiviudestaan huolimatta hän ei ole noin vain vietävissä. Sen sijaan Annan henkistä kehitystä ohjaavat Lassin vankitoverin vaimon Liljan kirjeet. Lilja on itsekin radikaali ja painottaa työn merkitystä naisenkin elämässä, sitä kautta syntyy tasa-arvo. Lilja rohkaisee Annaa: ”Ihminen on vapaa siihen ainakin pitää pyrkiä se on kaikki luonnossamme. Ei ole väärin kahleitaan vastaan kapinaan nousta.” Annaa houkuttaa sellainen totaali riuhtaisu entisestä elämästä kuin Liljan lähtö Espanjan sisällissotaan.

Ennen kuin Lassi vapautuu vankilasta, sieltä palaa tämän kasvatusveli Hannes, jonka kanssa Anna viettää yhden yön. Miehensä palattua kotiin Anna joutuu Tuomen perheen hiljaisen painostuksen kohteeksi ja hyväksyy kohtalonsa, ottaa Lassin takaisin ja on kohta raskaana.

Anna synnyttää kaksoset. Pojalle Lassi antaa Kuusisen mukaan nimen Otto. Tytölle Anna toivoo vapaampaa ja itsenäisempää elämää ristimällä tämän ystävänsä mukaan Liljaksi. Lilja on Neitsyt Marian kukkana puhtaan rakkauden symboli, mutta se on myös kuoleman kukka.

Raja omien ja vieraiden välillä

Kuopio-sarjan yhtenä teemana on raja, joka jakaa ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Bolsevikkivallankumous ja Suomen itsenäistyminen ovat tehneet rajan ulospäin railoksi, vuoden 1918 sisällissota jakanut kansan sisäisesti kahtia. Leena Kirstinä kirjoittaa tutkimuksessaan Kansallisia kertomuksia, että valtio ”vaatii kansalaisiaan sitoutumaan Valkoisen Suomen arvoihin, jopa vakoilemaan ja vasikoimaan. Jos niin ei tee, on petturi.” Muut kuin ”isänmaalle uskolliset” rajataan Suomen kansasta pois.

Toisella puolen maanalainen SKP vaatii yhtä ehdotonta uskollisuutta. Annaa kaihertaa, että Lassille puolue on tärkeämpi kuin vaimo. Kuulusteluissa Ohrana esittää Annalle Lassin toverin tunnustuksen, jonka mukaan Lassi on yllyttänyt murhaamaan ”petturin”. Mutta ei Anna voi miestään pettää, päinvastoin kuulustelun nöyryytykset saavat hänet ymmärtämään tätä.

Lassi on teini-iässä imenyt vankileiriltä palanneiden veljiensä katkeruuden ja halunnut olla näiden vetoinen. Myös yhteiskunta on edistänyt radikalisoitumista eristämisellä: ammattitaidosta huolimatta Lassin on vaikea saada työtä. Hildalle Neuvostoliiton-matka on maksanut mieluisan työpaikan sairaalassa, hän on joutunut tyytymään pyykkärin töihin.

Aivan perhetaustan ja yhteiskuntaluokan ennalta määräämä ei ihmisen kohtalo kuitenkaan ole. Jalmari kieltäytyy lähtemästä isänsä luo Neuvostoliittoon, koska on käsittänyt asiat näin: ”Minä vihhaan kommunistia ne ne minulta isän vei.”

Uskollisuus ja kärsimys asian takia ovat niin kristinuskon kuin työväenliikkeen arvoja. Edes äiti Serafiina ei hyväksy, että Neuvostoliitosta palannut Aarnen toinen vaimo, myös nimeltään Anna Tuomi, on jättänyt miehensä: ”Jos on mies elämäsä kaikesa uhrannut niin pittää myös vaimon olla valmis oma pikkunen onnesa uhroomaa. Eikä suo periksi antoo.” Appivanhemmat eivät pysty näkemään, että miniä on palaamalla Suomeen pelastanut itsensä ja lapsensa. Ratkaisevasti Annan muuttuminen näkyy, kun tämä uhmaa appivanhempiaan ja ”Ristuksen oppiin” vedoten antaa kälylleen ja tämän lapselle yösijan.

Poikkeusoloissa viranomaisten valvonta tiivistyy: Jään ja tulen keväässä viranomaiset suorittavat ennen jatkosodan syttymistä suojapidätyksiä. Kohteeksi joutuu myös talvisodan vapaaehtoinen, englantilainen Mulligan. Valtio asettaa rajat, kehen saa solmia suhteita: kuulusteluihin viedään Mulliganin rakastetun Selma Lehtivaaran lisäksi myös Anna. Sattumalta paikalle osunut Mulligan on näet auttanut Annaa saamaan sian lahdatuksi.

Vapauden haave ja rajat

Talvisotaa käsitellään sarjassa vain vähän. Sen sijaan välirauhaa käsittelee kaksi osaa. Rautayöt alkaa kaatuneiden muistopäivästä eli toukokuun kolmannesta sunnuntaista 1940 ja päättyy elokuuhun. Se käsittää siis poliittisesti levottoman kesän 1940. Jään ja tulen kevät taas alkaa marraskuusta 1940 ja päättyy liikekannallepanoon kesäkuussa 1941.

Vielä näissä osissa painopiste on Annassa, mutta muita henkilöitä on tullut lisää, eri-ikäisiä ja eri yhteiskuntaluokista.

Rautaöissä Annan elämän täyttää äitiys, jonka vegetatiivisesta rauhasta hän alkaa hiljalleen herätä tiedostamaan. Liljan muisto, ihanne vapaudesta ja ”itsensä toteuttamisesta” tuottaa hänelle aluksi alemmuudentunteita; Kirstinän sanoin hän kokee ”myyneensä itsensä ruumiin hinnasta”. Lapset ovat taakka, joka vie vapauden valita ja aluksi tyystin oman ajan. Anna ei kuitenkaan voi tuntea heitä kohtaan katkeruutta.

Anna ei tiedä, että Lilja liikkuu seudulla salaa Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS-1) asioilla. Liljaa auttaa Hannes, joka saa Lassin ja Hildan kaivamaan piilotetun painokoneen esiin. Näin he lunastavat takaisin isä Lassin perintökellon. Kellon he ovat pantanneet Hannekselle, jotta voisivat ostaa Annan havitteleman porsaan. Ihmisten motiivit ovat pieniä silloinkin, kun päämäärä on – tai näyttää olevan – suuri.

Tuomen poikien kasvinveljenä koko ikänsä sivurooliin jäänyt Hannes on aina halunnut pitää kelloa kädessään. Samoin hän haaveilee ”hyvästä naisesta”, Lassin vaimosta Annasta. Hannes palauttaa kellon ehdolla, että saa tavata Annan kahden kesken. Eron hetkellä Anna lupaa kuunnella Hanneksen puolen tarinasta ”sitten kun sota ohi”, mutta sitä ennen hän on luvannut miehelleen ”tulla takaisin”.

Lassi on ”Lasse liten” jolle maailma on liian suuri. Hän on luullut olevansa vapaa ja uhmannut esivaltaa, mutta se on murtanut hänet. Hanneksella on yhä taistelutahto jäljellä, ja hän tekee SNS-1:n lennäkin, ”ilman uskoo, tein koska kerran lupasin, toivottomana tein mutta tein”.

Perheettömänä Hannes on vapaa toimimaan ja lähtemään ja hän häipyy paikkakunnalta, sillä ”en minä vielä sen tähen hakattavaksi ruppee. Vielä minä tappelen, ennen kuin tämä on loppuun katottu. Vaikka turhan takia vuan, mutta tappelen silti.”

Ainakin tässä vaiheessa Hanneksen kapina pohjaa eksistentiaaliseen epätoivoon pikemmin kuin poliittiseen harkintaan niin kuin Taisto Tammelundilla Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä, jota Pekka Tarkka on analysoinut kirjassaan Salama.

Lähiyhteisöön sidotun Annan on jäätävä paikoilleen, vaikka hän tajuaa: ”Apua ei tulisi mistään – – Tähän jäätäisiin, ja se tulisi mikä tulisi, ja vyöryisi suoraan yli”. Annalle eivät ole mahdollisia kuin pienet teot lähimpien hyväksi, mutta niitä tehdessään hän raivaa itselleen askel askeleelta enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Jään ja tulen keväässä Anna on Hildan kanssa perheen pääasiallinen elättäjä. Työn ja lukemisen myötä hänen itsetuntonsa kasvaa.

Lassista ei ole miehen perinteiseen rooliin, ei edes sikaa lahtaamaan, mutta lapsia hän kaitsee auliisti. Avioparin välillä on hyviäkin hetkiä. Ranskalainen elokuva, joka kuvaa tavalliset ihmiset arvokkaina, toisin kuin 30-luvun suomalainen elokuva usein, saa heidät lempimistuulelle.

Viekö halla perunat, lähteekö Suomi Baltian tielle?

Rautaöissä Annaa huolestuttaa perunoita uhkaava hallanvaara. Lassi ironisoi vaimoaan: ”Aito noskelainen, ootetaan ja katellaan – -”, samaan aikaan kun ”Maalimalla on tilanteet käynnissä”. Tähän vastaa naapuri: ”Tartu sinä tilanteisiin, Lassi Tuomi – – Minä tartun noihin potaatinvarsiin – – ”.  Naapuri, joka on tässä kohtauksessa nimetön mutta jonka myöhempien tapahtumien valossa voi päätellä sosiaalidemokraatti Hyvöseksi, vakuuttaa Lassille ”isäs vanhana toverina”: ”Ei Suomi ikinä Palttian tietä lähe kulukemaan”.

Lause päätyy Valpon kirjoihin ”vanhan punikin” sanomana. Halla, ”rautayöt”, rinnastuu Leena Kirstinän mielestä uuteen sotaan valmistautumiseen, mutta kohtauksessa halla viittaa pikemmin vallankumoukseen. Kummasta tai molemmista onkin kyse, pienet ihmiset taistelevat sitkeästi elämän puolesta kuolemaa vastaan, pienen arjen puolesta suurta politiikkaa vastaan.

Torilla poliisi varoittaa Annaa: ”Teidän on kuultu puhuvan rauhasta”, ja sellainen on poliisin mielestä ”kiihotusta, kumousta”. Kun Anna ironisoi että varmaan ”sota on rauhoo”, yksivakainen poliisi myöntää. Poliisi ymmärtää vastapuolen sanontojen orwellilaiset vääristymät, mutta on sokea oman puolensa vastaaville.

Sama koskee Annaa. Rauhan säilymisen takia Anna voisi hyväksyä, että Lassi palaisi politiikan pariin. Lassi joutuu opettamamaan yhä naiivia vaimoaan, että tämän kaipaama ”tavallisen ihmisen rauha, tavallisen äitin rauha” ei ole mahdollinen ”tässä maailmassa”. Kumpikin puoli haluaa rauhaa vasta seuraavan sodan jälkeen, jolloin oma puoli on saavuttanut vastustajasta totaalin voiton.

SKP:n historian tutkija Kimmo Rentola pitää klassisessa tutkimuksessaan Kenen joukoissa seisot? sisäpolitiikan ratkaisevana käänteenä mätäkuun kriisiä 1940. Talvisodan jälkeen vallalla oli valkoinen tulkinta vapaussodan jatkosta ja Mannerheim halusi sotilaiden liittyvän Vapaussoturien liittoon. Sellaisesta työläisrintamamiehet eivät tietenkään halunneet edes kuulla.

Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon loi kuitenkin yhteisen uhkakuvan, jonka paineessa oikeisto ja sosialidemokraatit löysivät toisensa ja perustivat Aseveljien liiton. Kuopio-sarjassa ”vanhan punikin” kaltaiset ratkaisevat, ettei Suomi lähde Baltian tielle.

Mustissa morsiamissa talvisodan yhtenäisyys ei koske kommunisteja, vaan Hilda Tuomi odottaa puna-armeijaa vapauttajana. Käänne tapahtuu välirauhan aikana. Kun SNS-1:n lehtiset johtavat torilla puukotukseen, Hilda päättää, ettei halua veljiään takaisin, jos se merkitsee väkivaltaista vallankumousta. Hilda hautaa aarteensa, punatähden, ja luopuu samalla menneisyydestä nykyisyyden, Annan avuttomien kaksosten, takia.

Työväen isänmaallisuus ja sillat yhteiskuntaluokkien yli

Rautaöissä sosiaalidemokraatti Hyvönen sanoo naapurilleen Hujaselle, että ”Työmiehen isänmaallisuudesta on viime sotaamme saakka keskusteltu. Mutta aina on työmies tuntenut tämän maan omakseen, vaikka hän on tässä maassa nähnyt nälkääkin.”

Kyse on siis pikemmin ollut porvariston ongelmasta. Jään ja tulen keväässä piispa puhuu, miten punaorvotkin tarttuivat talvisodassa aseeseen, joten ”meidän on vastattava näiden nuorten kädenojennukseen”. Keittiössä työskentelevä Hilda miettii: ”Pianoa soitetaan, nyökitään ja kättä ojennetaan. Että tulla saliin, tänne muitten joukkoon. Mitenkäs sellaista vastustetaan – – Kun sille käden ojentajien puolelle on omittu” myös kaatuneet, joiden joukossa on Hildan kasvattama Jalmarikin.

Jalmarin muisto saa Hilda puolisalaa osallistumaan maaottelumarssiin. Kävellessään hän pohtii, että ”työmiehen isänmaanrakkaus” merkitsee ”Tämmöisiä hetkiä. Iloa ja vapauden tunnetta sunnuntaiaamuna, metsän rinnassa tyhjällä maantiellä. Tahi veneessä kesälauantaina, työpäivän päätyttyä. Tahi Saimaalla, kun aurinko laskee ja pieni höyrylaiva hitaasti jyryää kohti tähtihämärää, joka nousee järven ja maan ylle.” Runeberg, Topelius ja kansakoulu ovat sittenkin onnistuneet: maisemaan ankkuroitu isänmaanrakkaus voi olla omistamattomallakin. Suotta ei Tuomen perheen sukunimi viittaa lauluun Kotimaani ompi Suomi, jossa kotimaan muodostaa koti ja sen lähimaisema.

Hilda vieroksuu puheita uhrimielestä: ne eivät sovellu naiselle ”joka on niin köyhä että vaatteensa vain omisti”. Toki uhraukseksi voisi kutsua sitä, että Hilda raataa koko elämänsä sukulaistensa hyväksi, mutta hänelle se on elämän tarkoitus.

Tuomen perheen naisilla on jo ennestään hyvät suhteet joihinkin porvarisrouviin, joille he tekevät työtä. Jään ja tulen keväässä luodaan lisää henkisiä siltoja yli yhteiskuntaluokkien välisten kuilujen, kun poikansa sodassa menettänyt Selma Lehtivaara ottaa Juhon sotakasvatiksi. Toisin kuin Paavo Rintala Nahkapeitturien linjan ensimmäisen osan lopussa, Kähkönen ei ironisoi ainakaan Selma Lehtivaaran ”sosiaalista mieltä”. Selma on jo aiemmin pyrkinyt kristilliseltä pohjalta tasa-arvoon ja vaatimattomaan elämään.

Äidinisänsä Korhosen luona asustanut Juho on Jään ja tulen keväässä kiintynyt Selmaan eikä jaksaisi yhä uudelleen kuunnella ukkinsa juttuja Hurusniemen arpajaisista, joissa joka kymmenes punakaartilainen ammuttiin, joukossa hänenkin isänisänsä. Juhoa houkuttaa myös mahdollisuus päästä lyseoon, mutta mielessään hän lupaa, ettei sukuaan unohda.

Ilmeisesti Juhoa odottaa ”luokkaretki”, sosiaalinen nousu koulutuksen avulla ja sen jälkeen osallistuminen hyvinvointivaltion luomiseen. Ville Kivimäki tulkitsee kokoomateoksessa Haavoitettu lapsuus, että ”sodassa ja lapsuudessa koettu turvattomuus kanavoitui toiminnaksi tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamiseksi: hyvinvointiyhteiskunta luotiin lohduttajaksi, kun keskeinen lapsuuden ja nuoruuden kokemus oli arvaamattomuus ja turvattomuus”.

Jään ja tulen keväässä Sortavalan evakko Helvi Martiskainen hommaa Anna töihin kaupungin hienoimpaan ravintolaan Tatraan. Siellä kokoontuu Suomalais-saksalainen yhdistys, jonka jäseniin tekevät vaikutuksen Saksan työväestön sosiaaliset edut. Tätä usein unohdettua piirrettä korostanut Götz Aly teoksessaan Hitlers Volkstaat.

Henkilöistä Suur-Suomi-euforian valtaan joutuu vain Selman entinen aviomies, toimittaja Ilmari Lehtivaara. Taustalla ovat henkilökohtaiset pettymykset: ainoa pojan kaatuminen talvisodassa ja uuden rakkauden haaksirikko. Vanhenevalle miehelle poliittinen innostus tarjoaa mahdollisuuden unohtaa oma elämän pienuus, sen peittää kansakunnan tuleva suuruus.

Toisaalta Kähkönen näyttää myös, että saksalaisvaikutuksella Suomessa on rajansa. Hyvönen vakuuttaa Hujaselle, että ”temokraattista yhteiskuntamuotoa meidän on puolustaminen.” Hujanen epäilee: ”No se kyllä tyssee, jos sen Hitlerin sakkia vielä enemmän tänne hilataan. Se temokratia.”  Tähän Hyvönen arvelee: ”Sillä hyö kait – – Sitä esille toivat.” Kansan yhtenäisyyden ylläpitäminen vaatii demokratiaa.

Uskollisuus ja petos

Vasta Jään ja tulen keväässä selviää Lassin talvisodan jälkeisen masennuksen todellinen tausta. Lassi tunnustaa Hildalle, että kun hänet oli lokakuussa 1939 viety turvasäilöön, hän oli uutta tuomiota pelätessään murtunut ja suostunut ilmiantajaksi, joskin kertonut vain kuolleista tovereistaan. – Traagista on, että vaaraa ei ollut: Rentolan mukaan kaikki turvasäilöön otetut vapautettiin. Valpokin havaitsi, ettei heistä ollut vaaraa. Oli yksi poikkeus, joka oli raivopäinen.

Toinen paljastus on, että Annan ystävä Helvi on ”Ameriikan sukkaparista” urkkinut, jatkaako Anna miehensä poliittista toimintaa. Paljastuksen jälkeen Anna toimii toisin kuin valtio ja puolue, ihmismäisesti: ”Ystävyys on sitä, että minä jään tähän – – En anna hänelle vapahdusta – – Minä pidän hänestä kiinni, minä raahaudun hänen perässään, kunnes olemme tosistamme selvillä.”

Se, että petos ei ole yksiselitteinen asia, käy ilmi, kun Anna jatkosodan edellä joutuu kuuluisteluihin täysin viattomasta tuttavuudestaan Mulliganin kanssa. Annaa auttaa etenkin Helvin todistus: Valpo luottaa Helvin arvioon, koska tämä on sen tiedottajia.

Tavallaan myös Hannes on pettänyt Rautaöissä Annan varastamalla tämän polkupyörän, jota Lilja tarvitsee SNS-1:n hankkeisiin. Toki Hannes on samalla suojellut Annaa, joka Valpon kuulustelussa voi rehellisesti vakuuttaa tietämättömyyttään.

Hildan suhde aatteeseen on kiintoisin. Jatkosodan alussa hän pelkää, että kiintyminen omaan mankeliyritykseen on tehnyt hänet porvariksi, mutta lupaa itselleen, että jos veljet sittenkin tulevat takaisin, hän on ”sama vanaha Hilta”. Sireenien soidessa Hilda kuitenkin huomaa muuttuneensa: ”vain sen tähden, että olen jo elämäni ja tulevani tähän [mankeliyritykseen] kiinnittänyt, minä olen kiinnostanut siitä, mitä tälle maalle vastaisuudessa tapahtuu; minä katson toisella tavalla tuonne taivaalle”. Mankeliyritys ei kuitenkaan ole pelkkää omaisuutta, vaan Hilda yrittää sen avulla turvata Annan kaksosten tulevaisuuden.

Pettääkö Hilda aatteensa – vai onko aate pikemmin pettänyt hänet? Kuten lukija arvaa, veljet on surmattu Stalinin vainoissa. Onko ihailtavaa kuten Allu Kajander Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran pitää kiinni nuoruuden ihanteistaan ja aiheuttaa poliittisella toiminnallaan perheelleen lisää kärsimyksiä? Onko väärin Hildan tavoin tarkistaa mielipiteitään, kun olosuhteet muuttuvat?

Läheiset ja kaukaiset

Tähän liittyy kysymys, kumpi on asetettava etusijalle, läheiset vai kaukaiset. Naiset ja miehet ovat tästä eri mieltä.

Hilda sanoo Rautaöiden alussa: ”Ukkoin varaan meillä ei lasketa mitään”. Lassi hellii masennustaan vintissä samaan aikaan, kun vaimo ja sisar huolehtivat lapsista ja sängyssä makaavasta vanhasta äidistä. Vasta liian myöhään, juuri jatkosodan edellä Jään ja tulen keväässä Lassi herää huolehtimaan läheisistään: ”Miten Anna lasten ja vanhuksen kanssa selviäisi jos -.”

Pohtiessaan välirauhan vaihtoehtoista historiaa kokoomateoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa Kähkönen kirjoittaa romaania suoremmin: ”Lassi oli pelannut korttinsa niin, että mikään valta ei olisi hänen lapsilleen ja vaimolleen ja vanhalle äidilleen suopea. Kääntyivätpä asiat miten hyvänsä, hän ei saisi armoa. Eivätkä saisi hänen omaisensakaan.” Jos Saksa voittaisi sodan, heidät puhdistettaisiin Uudesta Euroopasta ”epäterveinä elementteinä”, eikä voittoisa Neuvostoliittokaan soisi armoa ”petturille”, vaan Tuomen perhe pantaisiin Siperian-junaan.

Junassa matkalla rintamalle kesäkuussa 1941 Lassi kokee, että tavalliselle ihmiselle vaihtoehtoja ei ole: ”Isänmaallinen mies painaa päänsä tätä samaa lautaista seinää vasten, johon maanpetturin pää nojaa, ja meitä viedään tuntemattomaan samaa vauhtia.” Mutta kaikki ei sittenkään ole isojen päättäjien vallassa. Lassi muistaa kymmenvuotiaan Juhon puheen ”kenraali Siästä” joka vaikuttaa ratkaisevasti armeijoiden kohtaloihin. Lukija tietää, että talvi odottaa Wehrmachtia Moskovan edustalla.

Toisin kuin aatteen ihmiset uskovat, Suomesta ei tule Suur-Suomea eikä Neuvosto-Suomea, vaan Suomelle avautuu kolmas mahdollisuus.

Tätä eivät naisetkaan voi ennalta tietää, mutta he eivät anna periksi. Kuvaava on kohtaus, jossa Helvin murrosikää lähestyvä tytär Mari nousee vastustamaan äitiään, joka on opettanut, ettei muista ihmisistä tarvitse välittää. Mari liittyy naisiin, jotka tukemalla toisiaan selviytyvät ja vievät sodan läpi pienet ja muut avuttomat.

Lohtu ja toivo

Sota vie Annalta lapsenuskon, mutta jäljelle jää äidiltä opittuihin virsiin sisältyvä syvä lohtu. Rautaöissä Anna yhtyy anopin veisaamaan virteen Koska valaissee kointähtönen. Usko on Heprealaiskirjeen vanhan käännöksen mukaisesti ”lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan”. Tosin kointähti on monimerkityksinen symboli: se viittaa rakkauden jumalattareen Venukseen ja Raamatussa sekä Jeesukseen että Luciferiin.

Maallisemmallakin toivolla Anna lohduttautuu. Mustien morsiamien lopussa hän talvisodan evakossa puristaa kuluneita silkkikenkiä ja lupaa itselleen sodan jälkeen pukeutua valkoisiin – tietämättä miten kauan koettelemuksen vuosia kestää. Oleellista on, että Anna kieltäytyy noudattamasta appivanhempiensa eetosta, jossa ”oma pieni onni” on uskon tai aatteen rinnalla toissijainen.

Rautaöiden lopussa uimataidoton Anna oppii uimaan, luottamaan että vesi kantaa. Samalla hän kokee, että hän ei ole sittenkään yksin – maa ja taivas pysyvät, elämä jatkuu.

On Kuopio-sarjassa myös miehiä, joilla on samanlainen asenne. Kun Juho epäilee ”Mitenkäs se koulunkäynti sitten jos pommi puttoo piähän? Niin mitä se kaikki hyövyttää?”, kansasta noussut opettaja vastaa kuin aikuiselle: ”Ei auta miettiä – – Se on elettävä niin kuin sotia ei olis olemassakaan. Muutoin käy pienten ihmisten hullusti.” Tämä ei merkitse välinpitämättömyyttä vaan sitä, ettei anna sota-ajan ideologian itseensä vaikuttaa vaan säilyttää ihmismäiset ihanteet ja toimii niiden mukaan.

Vertailua muihin välirauhan kuvauksiin

Sodan aikana Mika Waltari ja Toivo Pekkanen romaaneissaan Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti korostivat kansan kokonaisetua ja kehottivat, suorastaan vaativat, että se täytyy asettaa yksilöiden edun ja onnen edelle, koska jos kansan käy huonosti, sama koskee myös yksilöitä.

Sodan jälkeen Paavo Rintala ja Sirpa Kähkönen asettuivat niiden pienten ihmisten puolelle, jotka eivät tahdo uhrata omaa pientä onneaan suuren asian puolesta.

Ei tietenkään voi sanoa, että kumpikaan näkökulma olisi väärä. Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut teoksiin, mutta myös kirjailijoiden omat arvot.

Miksi Kähkösen poliittiset teemat on julkisuudessa sivuutettu?

Kähkönen on valittanut teostensa poliittisten teemojen sivuttamista ja epäillyt sen johtuvan siitä, että hän on nainen ja kuvaa pääasiassa naisia ja lapsia. Vakavana historiana pidetään yhä poliittista ja sotahistoriaa, jossa toimijoina ovat miehet. Ehkä, mutta on toinenkin syy: Kähkönen osaa niin lämpimästi kuvata ”pieniä ihmisiä”, jotka sodan kurimuksessa pitävät yhtä ja auttavat toisiaan, että se herättää osassa lukijoista suorastaan nostalgiaa. Annalta ja muilta naisilta ei voi vaatia vastuuta suurista asioista, mutta heihin samastuvalta lukijaltakin unohtuu kysyä se, mistä Kähkönen muistuttaa kokoomateoksessa Ihminen sodassa: ”mistä tulevat ne vilja-, peruna- ja hiilitonnit, jotka Saksa lupasi vastineeksi yhteiseen rintamaan liittymisestä”.

Ei Kähkönenkään kannata alkeellista hyvä-paha-dikotomiaa, jolla lohkotaan paha pois ja nähdään vain jako ”pahat natsisiat vastaan hyvä, vapaa maailma”, jolloin Suomen sotapolitiikka on lähtökohtaisesti väärää. Tai päinvastoin nähdään vain torjuntavoitto ja nälkäkuoleman uhkaama siviiliväestö ja kielletään kytkökset Saksaan ja puolustaudutaan hokemilla ”sota on sotaa” ja ”muut tekivät paljon pahempaa”. Vain harva ihminen pystyy edes jälkikäteen näkemään asiat samanaikaisesti usealta puolen.

Tietoja

Artikkelini Kähkösen Kuopio-sarjasta artikkelin (jossa on mukana myös jatkosodan aikana tapahtuvat Lakanasiivet ja Neidonkenkä) Pienet ihmiset ja suuri aika on julkaistu Kanavassa 8/2009.

Olen kirjoittanut blogiin Mika Waltarin romaanista Rakkaus vainoaikaan ja Toivo Pekkasen romaanista Hämärtyvä horisontti.

Kirjailijasta

Sirpa Kähkönen on syntynyt 1964. Hän muistaa siis Kekkosen ajan ja pääsi peruskouluun, jonka ansiosta kaikille avautui mahdollisuus opiskella. Kähkönen opiskeli yliopistossa mm. historiaa ja aikoi tutkijaksi.

Sarjan taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana. Kähkönen pääsi tutustumaan mm. isoisänsä mappiin. Tämän vaiheista hän on kirjoittanut tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit.

Vanhempien ollessa työssä Kähkönen oli lapsena päivähoidossa isovanhempiensa luona. Nämä asuivat puutalokorttelissa. Niitä ei tuhonnut sota, vaan hyvinvointivaltioksi kehittyvä Suomi tehokkuuden himossaan ja perinteiden halveksunnassaan. Kuopio-sarjassa Kähkönen luo nuo luonnollista yhteisöllisyyttä edistävät korttelit mielikuvituksessaan uudelleen.

Sirpa Kähkönen Wikipediassa.

Kirjallisuutta:

Aly, Götz: Hitlers Volkstaat. Raub, Rassenkrieg, Nationalsosialismus. Fischer 2006.

Kirstinä, Leena: Kansallisia kertomuksia. SKS 2007

Kivimäki, Ville: Sodan rampauttama vanhemmuus. – Teoksessa Sodassa koettua 1. Haavoitettu lapsuus. W+G 2007. (Sodassa koettua -teoksen osat 1 ja 2 on julkaistu päivitettynä teoksena Sodan kasvattamat. WSOY 2010.)

Kähkönen, Sirpa: Isänmaallisuuden mustat säikeet. Suomen kohtalonhetket syyskesällä 1940. – Teoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa. Toim. Markku Jokisipilä ja Mari K. Niemi. Ajatus kirjat 2006.

– Suomen tie jatkosotaan. Sosiaalipoliittista harmonisointia kansallissosialismin hengessä. – Teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

–Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava 2010.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tarkka, Pekka: Salama. Otava 1973.

Enni Mustonen: Sotaleski

Mitä uutta Enni Mustosen Sotaleski tarjoaa toisaalta sodan, toisaalta sankarittaren kuvauksessa?

Sotaleski (2019) on seitsemäs osa Enni Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Ensimmäisissä osissa Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (2016) on minäkertojana Ida Eriksson, hänen tyttärensä Kirsti taas teoksissa Ruokarouvan tytär (2017) ja Taitelijan vaimo (2018) ja Sotaleski.

Enni Mustonen on kuvannut sota-aikaa jo useaan kertaan: Vihreän kullan maa -sarjan toisessa osassa Johannes ja Helena (1988), Koskivuori-sarjan kolmannessa osassa Kielon jäähyväiset (2000) ja Pohjatuulen tarinoita -sarjan ensimmäisessä osassa Lapinvuokko (2010) sekä omalla nimellä Kirsti Manninen yhdessä Markku Onttosen kanssa kirjoittamassa TV-sarjassa ja romaanissa Kun taivas repeää (1988) ja yhtenä TV-sarja Hovimäen kirjoittajista vain kirjana julkaistussa osassa Hovimäki: Ei muuta kunniaa (2004).

Sotaleskessä kuvataan paljon samoja asioita kuin aiemmissa teoksissa. Eniten yhteistä on Kielon jäähyväisissä: Kannaksen linnoitustyöt, Helsingin ensimmäiset pommitukset, evakkojen vastaanotto ja sotainvalidin paluu takaisin elämään sekä tietenkin tärkeimpien uutisten vaikutus henkilöihin.

Toki uusiakin asioita on. Päähenkilö Kirsti toimii amerikkalaisen valokuvaajan Thérèse Bonneyn ranskan kielen tulkkina Kannaksella, johtaa työvelvollisten naisten käsityötupaa ja opettaa itäkarjalaisille tytöille käsitöitä.

Olennainen ero on päähenkilöiden ikä. Kielon jäähyväisissä, Johanneksessa ja Helenassa ja Lapinvuokossa samoin kuin TV-sarjassa ja romaanissa Kun taivas repeää sankarittaret ovat parikymppisiä tyttöjä, jotka kokevat ensirakkautensa, joskus miehen kaaduttua tai kadottua toisen ja kolmannen rakkauden. Sotalesken Kirsti on syntynyt 1905 ja hän on vaimo ja kymmenvuotiaan Vienan äiti. Hovimäki: Ei muuta kunniaa on kollektiivin kuvaus.

Kirstin aviomies Iivo Borissainen on Itä-Karjalan pakolainen ja lahjakas kuvanveistäjä, mutta vaikka hän on suomalaistanut nimensä Ilmari Aaltoseksi, uralla oli Taitelijan vaimossa niin paljon pettymyksiä, että hän työskentelee 1939 Suojeluskuntien Yliesikunnassa.

Vaikka teoksen nimi jo paljastaa, miten Iivon lopulta käy, loppujen lopuksi romaanin teemana on Kirstin leskeksi jäämistä enemmän se, miten sota vaikuttaa parisuhteeseen. Kirsti näet kokee olleensa sotaleski jo siitä alkaen, kun Iivo keväällä 1939 lähti linnoitustöihin Kannakselle. Mutta kuten Kirstin äiti Ida kirjan lopussa osoittaa tyttärelleen, kaikki ei ole vain sodan syytä.

Tässä artikkelissa keskityn ensin romaanin historiakuvaan ja sen jälkeen käsittelen Enni Mustosen naiskuvaa ja -ihannetta yleensä.

Perinteinen sodankuvaus

Ero Mustosen Koskivuori-sarjaan ja ensimmäisiä naiskansanedustajia vuoteen 1918 kuvaavassa Järjen ja tunteen tarinoita -sarjaan on, että Sotaleski tai oikeastaan koko Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on oikeistolaisempi – eikä vain siksi, että noissa aiemmissa sarjoissa on kaksi sankaritarta, joista toinen edustaa vasemmistolaista (tai ainakin työväenluokkaista) näkökulmaa.

Kirstin aviomies Iivo on jyrkkä antikommunisti, joka on osallistunut edellisessä osassa Taitelijan vaimo lapuanliikkeeseen ja lakonmurtamisiin. Sotaleskessä saadaan kuulla, että sarjan osien välillä Iivo on sotkeentunut myös Mäntsälän kapinaan, jonka ”järkevät ihmiset” Kirstin mukaan tajusivat toivottomaksi yritykseksi ainakin presidentti Svinhufvudin puheen jälkeen.

Vaikka lukija on Iivon kanssa eri mieltä politiikasta, myötätunto häntä kohtaan säilyy. Sen sijaan Koskivuori-sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele (1999) porvarillinen sankaritar Anna toisaalta pettyy ensimmäiseen AKS-läiseen rakastettuunsa ja toisaalta pelastaa ystävänsä Elinan kommunistisen rakastetun tulemasta ilmi.

Sotalesken historiankuvaus muodostaa monessa suhteessa vastakohdan Timo Sandbergin Tilinteolle (2018), jossa myös ”puolueeton” poliisi pitää Kannaksen linnoittamistakin Neuvostoliiton provosointina. Paradoksaalista kyllä, kun Sotaleskessä kuvataan, kuinka linnoittajat menevät Rajajoelle laulamaan uhmakkaita lauluja, se saattaa saada nykylukijan kokemaan tällaisen turhana provosointina paremmin kuin Sandbergin henkilöiden suorat mielipiteet.

Tilinteossa osa punaisten jälkeläisistä ei ole antanut anteeksi vuoden 1918 valkoista terroria, pitää Suomea syyllisenä talvisotaan eikä suostu menemään armeijaan vaan piiloutuu. Sen sijaan Sotaleskessä Neuvostoliiton hyökkäys saa ainoan työläisiin kuuluvan henkilön, sörnäisläisen leskiäidin Olga Niemen, tulemaan järkiinsä. Olga on uskonut ”agitaattorin” vakuutuksia, ettei Neuvostoliito sodi työläisiä vastaan, mennyt avoimelle paikalle ja nostanut näkyville nuorimman lapsensa punainen liina kaulassa merkiksi – mutta lapsi ammuttiinkin lentokoneesta konekiväärillä. Itkien ja kiroten Olga purkaa katkeruuttaan, että ”agitaattorit” ovat valehdelleet kuten vuonna 1918, jolloin hänen punakaartiin kuulunut sulhasensa ammuttiin mutta johtajat pakenivat rajan taa.

Kohtaus saattaa tuntua aivan kuin se olisi osa Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa, joskin kuvaus ei ole yhtä krouvia. Toisaalta tällaista todella tapahtui eikä Neuvostoliiton propagandalla ”vapautuksesta” sen jälkeen ollut juurikaan mahdollisuuksia saada laajaa kannatusta työläistenkään keskuudessa.

Sotalesken historiankäsitys on muutenkin perinteinen. Kirstillä ei ole välirauhan aikana epäilystä siitä, että on ”vain ajan kysymys, milloin neuvostojoukot valloittavat Suomen, joka oli silvottu ja nöyryytetty Moskovan rauhansopimuksella”. Niinpä ”hyvityssotaan” lähteminen Saksan rinnalla kesällä 1941 hyväksytään ilman muuta, eikä ”verellä takaisin ostetusta” Karjalasta haluta keväällä 1944 luopua.

Toki pelko Neuvostoliittoa kohtaan ja usko oikeuden voittoon kuvaa ajan – ainakin julkista – henkeä ilman jälkiviisastelua, että toisin toimimalla olisi säästytty sodasta. Kun talvisodan jälkeisestä uupumuksesta on selvitty, Iivo sanoo Kirstille: ”Enää ei riitä, että me ollaan hengissä ja että meillä on ainakin toistaiseksi jonkinmoinen itsenäisyys, [- – -] Pitäis olla jotakin, johon voisi uskoa ja josta innostuisi yhtä paljon kuin silloin kesällä linnoitustöissä. Silloin mie tunsin ensimmäisen kerran elämässä, että mie olin tekemässä jotakin todella tärkeää.” Kohta on psykologisesti kiintoisa sekä Iivon kohdalla että yleisesti.

Iivon idealismin vastakohtana Kirsti ja hänen äitinsä Ida edustavat selviytymistä keskittymällä arjen asioihin ja pitämällä huolta sekä omaisistaan että muista kohdalleen osuvista avuntarvitsijoista.

Sotilaallista realismia on kyllä mukana. Talvisodan aikana lomalla olevat sotilaat kertovat puna-armeijan ylivoimasta, epäilevät Suomen kestoa ja jopa arvostelevat johtamista (joulukuun epäonnistunutta vastahyökkäystä Kannaksella).

Jatkosodan aikana Idan täysihoitolan viimeinen vuokralainen maisteri Ilmari Tikkanen ymmärtää esimerkiksi vuoden 1944 alussa Leningradin saarron päättymisen merkityksen Suomelle. Hän on jo aiemmin kuunnellut länsivaltojen propagandaradiolähetyksiä.

Unelma Suur-Suomesta

Poikkeuksellista romaanissa on Iivon pakolaistausta. Muitakin Itä-Karjalan pakolaisia ja Naisylioppilaiden Karjala-Seuran (NYKS) toimia näiden auttamiseksi 20-luvulla kuvattiin melko laajasti sarjan osassa Ruokarouvan tytär.

Hävittyyn kansannousuun osallistunut Iivo ei ole pariinkymmeneen vuoteen voinut tavata lapsuudenperhettään. Kommunismin varjopuolet kokeneelle Iivolle jatkosodan alku merkitsee unelman täyttymystä: perustetaan kaksi heimopataljoonaa ja Vuokkiniemessä pidetään (masinoitu) kokous, jossa Viena ja Aunus julistetaan vapaaksi.

Iivo uskoo vilpittömästi, että suomalaiset tulevat Vienaan ja Aunukseen vapauttajina. Jääkärieversti Ragnar Nordströmin varoilla perustetaan kansanopiston tapainen sisäoppilaitos, jossa nuorille opetetaan kädentaitoja ja samalla yritetään käännyttää pois bolsevistisesta ideologiasta. Iivo opettaa poikia ja Kirstikin yhden kevätlukukauden tyttöjä.

Opisto kuitenkin lopetetaan, kun valtion vihdoin perustaa seudulle isäntä- ja emäntäkoulun, ja Iivo pettyy rajusti: ”Katkeraa on huomata, etteivät sotilashallinnon ja päämajan herrat, ministeriöstä nyt puhumattakaan, pidä meitä karjalaisia kelvollisina opettamaan omiamme. Niin rehtori kuin kaikki opettajat ovat suomenkielisiä ja heidät on valittu yksinomaan tutkintojensa perusteella. Saa nähdä, miten koulu voi menestyä, jos opettajilla ja oppilailla ei ole edes yhteistä kieltä.”

Iivo haluaa muuttaa Itä-Karjalaan perheensä kanssa ja panna tyttärensä Äänislinnassa oppikouluun. Sen sijaan Kirsti tajuaa, ettei sodan voittamisesta ole mitään takeita, eikä suostu tuumaan, ennen kuin sodan lopputulos on selvä: ”Jos hyvin käy ja ihme tapahtuu, tästä tulee vielä varsinainen helmi Suomen maakuntien joukossa. [- – -] Jos huonosti käy, meillä on sentään oma elämämme Leppävaaran kodissa.”

Henkilökohtaisia ja poliittisia ristiriitoja syntyy myös Iivon sisaren Anjan ja Kirstin välillä, mutta Iivo on niille täysin sokea. Hän on vihdoinkin omalla maallaan eikä ymmärrä sitä, miten vaikeaa Kirstin on opettaa, kun oppilaiden kanssa ei ole yhteistä kieltä. Anjan sukulaistyttö Raisa toisaalta ihastuttaa, toisaalta närkästyttää suomalaisia Aunuksen radion illanvietossa.

Kielon jäähyväisissä Mustonen käsitteli Itä-Karjan miehitystä, siviilien vankileirejä, suomalaisten punaisten kohtaloa, itäkarjalaisten lasten opettamista ja partisaanitoimintaa. Sotaleskessä keskitytään vain desantteihin ja partisaaneihin, ulkonaisesti vähemmän dramaattisesti mutta sisäisesti sitäkin kipeämmin. Näkökulma on vain suomalaisten, ”puoluekaaderi” kuitataan adjektiivilla ”kova”.

Arvio romaanista

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan idea oli alun perin katsoa Suomen kulttuurihenkilöitä ja näiden perheitä (Z. Topelius, Jean Sibelius, Albert Edelfelt, Eino Leino ja L. Onerva, Ville Vallgen) kyökin puolelta. Päähenkilön vaihduttua 20-luvulla Kirsti ei ole äitinsä tavoin palvelijan asemassa vaan on tasa-arvoisena vieraana mukana Nuoren Voiman Liiton talvipäivillä ja eksoottisilla kutsuilla Olavi Paavolaisen kotona Vienolassa sekä Pariisissa. Sotaleskessä teemasta on enää jäljellä hyvin vähän. Thérèse Bonneyn henkilöinä lisäksi vain Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä vilahtavat. Tämä ei ole moite, päinvastoin, sillä minäkertoja on nyt todellakin päähenkilö eikä muiden elämän sivustaseuraaja.

Sotaleski toimii hyvin lukuromaanina, vaikkei se tuokaan sodankuvaukseen juurikaan uutta. Tämä johtuu siitäkin, että yli 500-sivuisessä romaanissa kuvataan varsin laajasti (150 sivua) kesää 1939. Talvisodan 105 päivää saa osakseen 90 sivua, välirauha samoin. Näin ollen jatkosodalle jää vain 150 sivua.

Erityisen valitettavaa, että Itä-Karjala kuitataan varsin lyhyesti (kolme vaihetta yhteensä 35 sivua).  Se olisi tuore aihe, jota on kaunokirjallisuudessa käsitelty vähän. Ennen kaikkea henkilöiden tasolla juuri tässä jaksossa on eniten draamaa. Juuri tässä kohtaa olisin kaivannut myös muiden henkilöiden – Anjan ja Raisan mutta ennen kaikkea Iivon – näkökulma.

Iivo on heikompi kuin Kirsti mutta juuri siksi mielenkiintoisempi henkilö. Kirsti ja Ida ovat vahvuudessaan ihailtavia, mutta muutama heikkous tekisi heistä läheisempiä ja ennen kaikkea monipuolisempia.

Miehensä kuoleman jälkeen Kirstille paljastuu, että Iivolla on ollut kotiseudullaan suhde, josta on syntynyt lapsi. Asiasta toipumiseen olisi ollut syytä käyttää paljon tilaa, koska normaalisti sellainen kestää vuosia. Mustosen teoksessa kuluu vain viisi sivua ennen lausetta ”Viha ja katkeruus [- – -] alkoi sulaa omia aikojaan”. Käytännössä vihaa ja katkeruutta ei siis juurikaan kuvata, vaan Kirsti hyväksyy simsalabim äitinsä arvion, että hänelläkin on osuutensa avioliiton ongelmiin. Hän jopa ottaa lapsen omakseen. Paula Havasteen Anna on teoksissa Kaksi rakkautta, Yhden toivon tie ja Kolme käskyä psykologisesti paljon uskottavampi.

Vahvan suomalaisnaisen kultti

Kaikki Mustosen sankarittaret ovat arvoiltaan samanlaisia: itsenäisiä tai sellaiseksi kasvavia, ahkeria, oikeamielisiä, auttavaisia ja ylipäänsä kunnollisia. Poikkeus on vain Koskivuori-sarjan teoksen Metsäkukkia asfaltilla (2001) alkupuolella tehtaan- ja kartanonomistajan hemmoteltu tytär Eeva, joka seuraavan osan Unikkoja ikkunassa (2002) alkupuolella käyttää runsaasti alkoholia toipuakseen avioerostaan.

Niinpä sankarittaret selviävät mistä vain. Toki he masentuvat vähäksi aikaa, jos rakastettu tai aviomies pettää, jättää tai kuolee, mutta ei kulu kauan, kun he tarttuvat taas kiinni elämään.

Poikkeus on Elina, joka Ruiskukkaseppeleen lopussa loikkaa rakastettunsa kanssa Neuvosto-Karjalaa. Sukulaistyttö Hanna, joka on Kielon jäähyväisissä jatkosodan aikana lottana Itä-Karjalassa, löytää sattumalta Elinan, jonka aviomies on kuollut vankileirillä. Elina toimitetaan tyttärensä kanssa Suomeen sukulaisten luo, mutta hän on kokenut niin murskaavan henkilökohtaisen ja ideologisen iskun, ettei koskaan palaa ennalleen eikä saa takaisia psyykkisiä voimavarojaan. Rauhan tultua hän suistuu niin hysteeriseen pelkoon, että pakenee Ruotsiin. Seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla hän toimii Ruotsissa varakkaan miehen taloudenhoitajana ja rakastajattarena. Elina ei kuitenkaan ole myöhempien osien minäkertoja, joten hänen vaiheensa kerrotaan vain ulkokohtaisesti.

Käsikirjoitettuaan nuoren lotan osuuden TV-sarjassa Kun taivas repeää Kirsti Manninen sanoi haastattelussa: ”Jokaisesta sodasta selvinneestä naisesta kasvoi henkisesti vahva. He löysivät itsestään rintamalla aivan uusia voimia, kykyä erottaa olennainen epäolennaisesta.” Lottien tutkijan Tiina Kinnunen kommentoi Mannisen mielipidettä ihmettelemällä, miksi TV-sarjassa rakennettiin lotista ihanteellista kuvaa: ”Kun tiedämme, että osa lotista murtui fyysisesti tai henkisesti lottakomennuksellaan, voi pohtia, miksi on tarpeen luoda myyttiä sankarillisista lotista.”

Ensimmäisissä, nykyaikaan ja maaseudulle sijoittuvissa romaaneissaan (Maitotyttö, 1984, Saako olla muuta, 1985, Hukkakauraa, 1986) Mustonen kuvasi perinteisen rakkausromaanin tapaan romanssia, jossa nuori vaatimaton mutta hyväsydäminen sankaritar voittaa omakseen sen kaikkein tavoitelluimman miehen. Vähitellen sankaripari muuttui niin, että sankaritar saattoi olla eronnut ja äiti ja/tai sankarilla olla menneisyyden ongelmia tai pettymyksiä, jotka hän sankarittaren avulla voittaa (esim. Vasikantanssi, 1989, Nostovara, 1992).

Johanneksen ja Helenan Johannes ja Ruiskukkaseppeleen toisen minäkertojan Annan tuleva aviomies ovat kumpikin päteviä liikemiehiä, kun taas Helena ja Anna eivät ymmärrä liikeasioita lainkaan.

Sen sijaan ensimmäisiä naiskansanedustajia kuvaavassa sarjassa Järjen ja tunteen tarinat (Nimettömät, 2004, Mustasukkaiset, 2005, Lipunkantajat, 2006, Sidotut, 2007) ja vielä selvemmin Syrjästäkatsojan tarinoissa mies on selvästi se heikompi astia ja nainen joutuu selviytymään pitkiä aikoja yksinhuoltajana.

Mustosen sankarittarista vain Eeva on ennen teoksen Unikkoja ikkunassa alkua tehnyt miesystävänsä painostuksesta abortin. Sen sijaan parille muulle aviottoman raskauden keskenmeno tulee sopivasti (Kielon jäähyväiset, Lipunkantajat). Jos sankarittarille syntyy avioton lapsi, he eivät luovuta tätä pois (Lapinvuokko, Emännöitsijä, Unikkoja ikkunassa).

Sankarittarilla on joskus etäinen suhde äitinsä kanssa. Omia lapsiaan he rakastavat lapsiaan syntymästä asti, vaikka myöhemmin tyttären kanssa voi olla ristiriitoja. Äidin saattaa korvata läheinen suhde isoäitiin tai muuhun vanhempaan naiseen.

Poikkeus on jälleen Elina, joka paetessaan Kielon jäähyväisissä Ruotsiin jättää tyttärensä Sirkan lapsuudenperheensä huostaan. Äidin ja tyttären suhde ei seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla parane lainkaan.

Myös seksuaalisesti Mustosen sankarittaret ovat esikuvallisia lähes perinteisen moraalin tapaan. Toki he ovat muuttuneet alkuteoksista niin että heillä voi olla seksiä ennen avioliittoa rakastettunsa kanssa mutta ei muiden. He voivat myös elää pitkäänkin vihkimättömässä liitossa, jos olosuhteet estävät avioitumisen (Lapinvuokko, Mustasukkaiset). Molemmat muutokset seuraavat jälkijunassa lukijakunnan moraalin muutoksia, eivät ennakoi niitä kuten ruotsalaisen Alice Lyttkensin Tollman-sarja (alkuteokset 1943-9, suom. Onnen temppeli, 1945, Kaipuun sininen kukka, 1947, Uudet tähdet syttyvät, 1948, Nouse armaani ja tule, 1950, Ota onnesi, 1950).

Viihteelle tyypillinen teema – kiellettyjen asioiden kanssa leikittely mielikuvituksen avulla – Mustoselta puuttuu lähes täydellisesti. Joskus sankarittaret tosin lankeavat lyhyeksi aikaa naimisissa olevaan mieheen (esim. Unikkoja ikkunassa, Lipunkantajat),  Emännöitsijässä suhde on pitempi, mutta mies on elänyt jo vuosia erossa vaimostaan. Ennen kaikkea sankarittaret eivät petä kumppaniaan, puhumattakaan rakastajan lapsen synnyttämisestä aviomiehen nimiin kuten ruotsalaisen Margit Söderholmin Kreivittäressä (1945, suom. 1974).

Tyypillistä on, että Ruokarouvan tyttäressä Kirsti katselee sivusta Tulenkantajien partnerinvaihtoja ja suhtautuu niihin tuomitsevasti. Syynä ei ole vain se, että uskottomuus aiheuttaa tuskaa hänen kasvattisisarelleen, joka on uskonut seksin tarkoittavan rakkautta. Pariisissa Kirsti arvioi myös Ernest Hemingwayn suhdekolmiota perhetytön tiukasta moraalista käsin.

Mustosen teosten muuttumisen kannalta on mielenkiintoista, että Kirsti Manninen, joka on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija, kirjoitti aikoinaan Laila Hietamiehen (nykyään Hirvisaari) teoksista: ”Naisten maailma ja miesten maailma ovat erillään, sovittamattomasti” ja ”Kestävää läheisyyttä nainen voi kokea vain lapsen tai toisen naisen kanssa, naisten piirissä” ja ”Tiedon, työn ja äitiyden kolmiyhteys esitetään Hietamiehen romaaneissa naisen itsenäistymisen ja uudelleensyntymisen ainoana vaihtoehtona.”

Vaikka Syrjästäkatsojan tarinoiden Ida ja Kirsti toki kokevat miesten kanssa onnen hetkiä ja joskus vuosien kumppanuuttakin, loppujen lopuksi tärkeimpiä ovat lapset ja työ. Oman miehen sijasta todellinen tuki on nais- ja miesystävien verkosto.

Pääsyynä on se, että kuvaus käsittää useita vuosikymmeniä naisen elämää. Idan tarinan kaksi ensimmäistä osaa Paimentyttö ja Lapsenpiika osaa päättyvät siihen, että palvelussuhde Topeliuksen ja Sibeliuksen perheisiin päättyy, kolmas osa Emännöitsijä päättyy lapsen syntymään. Siksi vain kaksi kirjoista päättyy perinteiseen happy endiin eli sankaritar saa rakastettunsa (Ruokarouva, Ruokarouvan tytär), mutta tuo happy end on vain tilapäinen, koska tarina jatkuu.

Toki jo Pohjatuulen tarinoita -sarjan toisen osa Jääleinikki (2011) happy end osoittautuu kolmannessa osassa Kultarikko (2012) illuusioksi, sillä avioliitto on päättynyt miehen uskottomuuteen. Minäkertojana on kuitenkin parin tytär.

60-luvun Saksaan sijoittuvassa Jääleinikissä ajankohdan poliittiset ja mentaaliset muutokset sivuutetaan täysin. Samoin saksalaisen isän löytymistä käsitellään vain henkilökohtaisella tasolla, vaikka isä oli Rovaniemellä työskennellyt Organization Todtissa, joka käytti pakkotyöläisiä.

Järjen ja tunteen tarinoita -sarjassa mikään osa ei pääty perinteiseen happy endiin vaan Lipunkantajat ja Sidotut loppuvat cliffhangeriin. Lisäksi sarja jää oikeastaan kesken keväällä 1918, jolloin sekä porvarillisen että vasemmistolaisen päähenkilön elämäntilanne on varsin vaikea. Heidän myöhemmistä vaiheistaan kerrotaan lyhyesti nykypäivään sijoittuvassa Parittomissa (2008).

Enni Mustonen

Enni Mustonen on Kirsti Mannisen kirjailijanimi. Kirjailijan esittely ja tuotanto löytyy myös Otavan sivulta.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta kokonaisuutena on kirjoitettu esim. Kirsin kirjanurkassa.

Sotaleskestä on kirjoitettu mm. blogeissa Amman lukuhetki, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuijata 

Kirsti Manninen kuului TV-sarja Hovimäen kirjoittajatiimiin, ja sarja julkaistiin myös kirjoina. Sota-aikaa kuvaava osa Ei muuta kunniaa (2004) ilmestyi vain kirjamuodossa.

Kirsti Mannisen sitaatti sota-ajan naisista on Tiina Steniuksen artikkelista TV-sarja lotista auttaa meitä historian kautta ymmärtämään itseämme. ”Miksi äiteestä tuli sellanen, tyttärestä tällanen” (Kotiliesi 18/1997) ja Tiina Kinnusen kommentti on teoksessa Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen (2. p., Otava 2006).

Kirsti Mannisen artikkeli Yksinäiset – Laila Hietamies on teoksessa ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja (toim. Maria-Liisa Nevala (Otava 1989).

Olen kirjoittanut Enni Mustosen alkupään teoksista, jotka sijoittuvat nykyaikaan ja useimmiten maaseudulle, artikkelin Paluu mummolan mansikkamaalle. Enni Mustonen ja suomalaisen rakkausromaanin kehitys (Kirjastolehti 5/1997). Blogissani on artikkeli Mustosen Koskivuori-sarjan kolmannesta osasta Kielon jäähyväiset, jossa kaksi sankaritarta toimii lottina suomalaisten miehittämässä Itä-Karjalassa.

Muita miehitetyn Itä-Karjalan kuvauksia blogissani ovat: Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen, Tapani Baggen Musta pyörre, Mikko Karvosen (Onttoni Miihkalin) Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942 ja Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt. Jälkimmäisen artikkelin lopussa vertaillaan aihetta käsitteleviä kaunokirjallisia kuvauksia. Vertailun jälkeen olen kirjoittanut vielä artikkelin Paavo Rintalan romaanista Vänrikin muistot.

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa ja Paula Havasteen romaaneja Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie (jossa kerrotaan myös osasta Kolme käskyä).

Muuta

Tietoja amerikkalaisesta valokuvaajasta Thérèse Bonneystä: Wikipedia, artikkeli jossa on Suomesta otettu kuva, epäilys vakoilusta jatkosodan aikana

Ruotsalainen Wikipedia Alice Lyttkensistä ja Margit Söderholmista

Päivitetty 20.8.2021.

Jörn Donner: Nyt sinun täytyy, Angelan sota, Angela ja rakkaus

Jörn Donnerin romaaneissa Nyt sinun täytyy, Angelan sota ja Angela ja rakkaus Angela kokeilee elämän vaihtoehtoja solmimalla suhteen kolmeen mieheen, joista yksi on saksalainen sotilas.

Donnerin 11-osainen romaanisarja kertoo suomenruotsalaisesta Andersin suvusta. Teollistumisen alkuaikoina suvun kantaisä perusti yrityksen, josta on kehittynyt menestyvä puunjalostus- ja konepajateollisuusyhtiö Yhtynyt metalli. 1800-luvun jälkipuoliskolla suku edusti muutosta, mutta itsenäisyyden aikana perilliset puolustavat etuoikeutettua asemaansa.

Alkuosien kolmesta päähenkilöstä kaksi ovat Angela Anders ja Gabriel Berggren. Molempien etunimiin sisältyy raamatullinen viittaus: Angela merkitsee enkeliä, ja Gabriel on saanut nimensä enkeliltä, joka ilmoitti Neitsyt Marialle Jeesuksen syntymästä.

Viimeinen rauhan kesä

Sarjan ensimmäinen osa Nyt sinun täytyy (1974) tapahtuu 1939. Myöhempi painos ilmestyikin kuvaavalla nimellä Viimeinen kesä.

Yhtynyttä metallia johtaa perustajan poika, sarjassa pelkätään Vuorineuvokseksi kutsuttu Erik Anders. 30-luvun lopussa yhtiö myy valtiolle aseita monopolitilanteessa, jossa se voi sanella hinnan. Jo tässä romaanissa ennakoidaan tulevaa konsensusta: yhteiskunnan ja suuryhtiöiden liittoa, jossa ”yhteiskunnan tehtävä olisi pitää huoli siitä, että työntekijöitten palkkavaatimukset eivät ylittäisi yhtiöitten kantokykyä”. Omistajien omaisuus kasvaa, mutta he eivät voi enää elää pelkästään omaisuutensa tuotolla.

Insinööri Gabriel Berggren edustaa uutta vaihetta, ammattijohtajuutta. Hän on nousukas, joka vuonna 1918 taisteli punaisten puolella mutta myöhemmin pyrkiessään ”ensi sijassa hankkimaan jalansijaa jolta ponnistaa”  kielsi totaalisti menneisyytensä.

Gabriel on valmis tekemään kaiken mitä yhtiön etu vaatii. Vaikka hän ei viihdy Natsi-Saksassa, hän toteaa että ”minä en ole poliitikko, vaan tekniikan mies”. Hän näyttää olevan mies vailla ominaisuuksia ja mielipiteitä.

Gabriel on nainut Vuorineuvoksen sisaren Karinin, ja yläluokkainen vaimo huolehtii miehensä aineellisista tarpeista. Seksiä ja romantiikkaa tarjoaa parikymmentä vuotta nuorempi rakastajatar Angela, Karinin sisarentytär.

Angela kyllästyy salailuun ja siihen, ettei suhde johda mihinkään. Hän eroaa Gabrielista ja aloittaa suhteen yhtiön lakimiehen Bengt Granbergin kanssa.

Vuorineuvos erottaa Bengtin, koska tämä on sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Myöhemmin sarjassa nähdään, että Vuorineuvoksessa on tarpeeksi älyä ja opportunismia, jotta hän kykenee ketterästi muuttamaan kurssia, kun aika niin vaatii.

Yllättäen sovinnaiselta ”yhtiön mieheltä” vaikuttava Gabriel tekee rohkean ratkaisun eroamalla Karinista, vaikka päätös voi vaarantaa hänen uransa eikä hänellä ole mitään varmuutta siitä, mitä Angela aikoo.

Väliin tulee kuitenkin talvisota. Angela ehdottaa Gabrielille pakoa jonnekin kauas, jossa he saisivat nauttia onnestaan kahden kesken.

Gabriel kieltäytyy perustellen: ”minä olen tämän yhtiön johtaja. Valmistamme maan kannalta elintärkeitä tuotteita. Ellen minä pysy täällä, näitä tavaroita ei ehkä saada valmiiksi yhtä paljon. [- – -] Voin sanoa, että tällä hetkellä mikään ei ole sen tärkeämpää. [- – -] Ja vastaus on niin typerä, että saat nauraa, jos haluat. Teen tämän Suomen takia. [- – -] en lähde tästä huoneesta enkä tästä maasta enkä uhraa aikaa yksityisille ongelmilleni, sillä sellaisia minulla ei ole. Olen vapaa, mutta eri tavalla kuin sinä luulet.”

Angela linkoaa Gabrielille syytöksen: ”Sinä sanoit kerran olevasi vapaa. Mutta joka kerran, kun saat valita vapauden ja paikoillesi jäämisen välillä sinä jäät.”

Ennen sotaa Gabriel miettii itsensä ja muiden olevan ”Sidottuja maahansa ja sattumaan, joka oli toisen käsissä”.  Loppujen lopuksi Gabrielilla on sittenkin aatteita ja moraalia, joihin hän toimintansa perustaa: sen jälkeen kun hän oli nähnyt saksalaisten valtaavan Helsingin vuonna 1918, hän ei halua toista kertaa kokea,  ”kun vieraat joukot pitävät täällä paraatia”.

Vuorineuvos toteaa ennen talvisotaa: ”Me tiedämme perin vähän Suomen kohtalosta, maailman kohtalosta emme mitään. Meidän kenttämme on Yhtynyt Metalli.” Gabriel keskittyy tekemään sen mitä hän voi tehdä: huolehtimaan yhtiöstä, jotta muut suvun jäsenet voivat tehdä mitä haluavat.

Kun yksityiselämän päätöksiä lykkää, oikea hetki menee ohi

Sarjan toinen osa ilmestyi 1976 suomeksi nimellä Angela, mutta käytän siitä myöhempien painosten nimeä Angelan sota.

Teos alkaa loppuvuodesta 1943. Angela on 27-vuotias ja työskentelee lääkintälottana sotasairaalassa napapiirillä.

49-vuotias Gabriel johtaa Yhtynyttä metallia, jolla on tärkeä osuus sotateollisuudessa. 70-vuotias Vuorineuvos on valtion palveluksessa mutta voi samalla edistää yhtiönsä etua. Angelan rakastaja Bengt on rintamalla komppanianpäällikkönä.

Angelan edellä kerrottu halu paeta talvisodan alussa Gabrielin kanssa kahdenkeskiseen onnelaan tuntuu naiivilta, mutta myöhemmin hänen syytöksensä, miten miehet voivat pukeutumalla univormuun ”lykätä kaiken yksityiselämään liittyvän tuonnemmaksi”, alkaa tuntua ymmärrettävämmältä.

Kun aina tuntuu olevan jotain tärkeämpää kuin yksityiselämä, päivät, viikot ja kuukaudet ovat kuluneet, kunnes vihdoin on mennyt vuosia. Kesällä 1940 Bengt ja Angela ovat olleet läheisiä, mutta Angela on lykännyt sitoutumista ja lapsen hankkimista epävarman poliittisen tilanteen takia. ”Mutta elämä ei odota.” Oikea hetki on mennyt ohi eikä se enää palaa.

Angelan ja saksalaisen Thomasin suhde – aseveljeyden ja sen loppumisen symboli

Sairaalaan tulee potilaaksi saksalainen kapteeni Thomas Schmidt. Thomas on osaksi menettänyt muistinsa – tosin ei ole varmaa, teeskenteleekö hän vai haluaako hän torjua jotain mielestään. Thomas on arkkitehti, joka on ollut vakaumuksellinen kansallissosialisti ja käyttää natsitermejä kuten ”Uusi Eurooppa”.

Kun Angela ja Thomas rakastelevat ensimmäisen kerran, Angela kokee, että hän voi olla mies ja Thomas nainen. Ilmeisesti tämä tarkoittaa perinteisten sukupuoliroolien kääntymistä ympäri: Angela on aktiivinen ja Thomas passiivinen.

Angela palaa Helsinkiin, jossa hän joutuu kokemaan helmikuun 1944 suurpommitukset. Thomas saa siirron pois Suomesta itärintamalle. Sitä ennen pari haluaa mennä naimisiin. Avioliitto kaatuu kuitenkin siihen, että Angelan sukupuusta löytyy juutalainen isoäiti – huolettomana luonteena Angelalla ei ole ollut aavistustakaan Natsi-Saksan arjalaislaeista.

Angela odottaa Thomasin lasta. Kun suvun kartanossa on pulaa työväestä, Angela menee auttamaan heinänteossa ja saa keskenmenon. Ei selviä, onko Angela rasittanut itseään tahallaan vai onko hän vain ollut ajattelematon.

Siinä missä Angelan ja Thomasin suhde on symboloinut Suomen ja Saksan aseveljeyttä, keskenmeno taas ennakoi maiden välirikkoa.

Angelalle miehen valinta on elämäntavan valinta

Angela on aikoinaan kirjoittanut Bengtille: ”Minä halusin monta maailmaa”. Angelalle se tarkoittaa että ”Minä halusin monta miestä.”

Suhteillaan miehiin Angela on kokeillut vaihtoehtojaan, sillä sitoutuminen yhteen mieheen merkitsee valintaa, ei tosin niinkään fyysisen uskollisuuden kuin elämäntavan. Kun nainen valitsee elämisen yhden miehen kanssa, se tuona aikana merkitsee, että valitsee myös miehen asuinpaikan ja elämäntavan.

Bengt kaatuu puna-armeijan suurhyökkäyksessä kesällä 1944, ja Thomas ilmoitetaan kadonneeksi itärintamalla.

Kun välirauhansopimus solmitaan syyskuussa 1944, Yhtynyt metalli siirtyy sotatarvikkeista sotakorvauksiin, ja menestyksekäs yhteistyö valtion kanssa jatkuu.

Angela ja Gabriel löytävät toisensa uudelleen. Vaikka saattaa näyttää siltä, että Angelalla ei ole muuta vaihtoehtoa, on eri asia valita toisensa tietoisesti kuin vain ajautua yhteen.

He edustavat vastakohtia – Gabriel järkeä, työtä ja velvollisuutta, Angela tunnetta, nautintoa ja vapautta – ja siten täydentävät toisiaan.

Suomalaisten suhde saksalaisiin muuttuu

Samoin kuin talvisodan edellä, Angela ei halussaan keskittyä yksityiselämään ole ottanut ollenkaan huomioon ulkomaailman realiteetteja. Jo jouluna 1943 Vuorineuvos neuvoo häntä lähtemään ajoissa pois saksalaisten palveluksesta.

Kesällä 1944 suvun asianajaja kehottaa Angelaa luopumaan Thomasista ja sopeutumaan muuttuneeseen todellisuuteen. Kun Angela muistuttaa, että ”sinä suhtauduit saksalaisiin toisin vuonna -41”, asianajaja vastaa pokkana: ”Ajat ovat muuttuneet, Angela hyvä. Kesällä 41 vaikutti mahdolliselta, että saksalaiset voittaisivat. Ja mikä olisi hauskempaa kuin olla voittajan puolella.”

Häviäjiä, saksalaisia, demonisoidaan kollektiivisesti ja heidät nähdään vain ryhmän jäseninä Tätä taustaa Angela edustaa ihmisyyttä: hänelle Thomas on yksilö.

Tosin Thomaksen muistinmenetyksen voi tulkita myös symboliksi siitä, miten saksalaiset käyttäytyivät sodan jälkeen. Silloin ulkomaiset lehtimiehet eivät löytäneet ainuttakaan saksalaista, joka olisi tunnustanut olleensa natsi.

Jotkut pohjoissuomalaiset eivät ole ideologisista syistä halunneet osallistua jatkosotaan vaan ovat siirtyneet Ruotsiin. Myös Thomas olisi voinut tehdä saman ratkaisun, mutta perinteinen velvollisuudentunto estää sotilaskarkuruuden.

Maanpetos riippuu ajankohdasta

Se, mikä määritellään maanpetokseksi, riippuu ajankohdasta. Valtion tiedoituslaitoksessa työskentelevä Professori kuuluu rauhanoppositioon ja joutuu kuulusteluihin. Välirauhan jälkeen taas eräs sukulainen tuomitaan maanpetoksesta, koska hän on pitänyt yhteyttä saksalaisiin ystäviinsä.

Paikallinen vasemmistolainen jopa syyttää Angelaa yhteistyöstä vihollisen kanssa, koska tämä on hoitanut saksalaisia sotilainen, vaikka nämä silloin olivat aseveljiä. Mies on ollut itse rintamalla, mutta katsoo olevansa viaton.

Angelan syntinä on sekin, että hän omistaa kartanon 13-vuotiaan veljensä Jakobin kanssa.

Mihin identiteetti perustuu?

Kartanoon sodan aikana tuodut inkeriläiset valitsevat paluun Neuvostoliittoon. Angelan kysymykseen, tietävätkö he, mikä heitä siellä odottaa, he vastaavat: ”Emme tiedä. Mutta kotiseutumme odottaa.” ”Onko kotiseutu tärkeä teille, neiti Anders? Ellei se ole, te olette toisenlainen ihminen kuin me.”

Kotikaupunki Helsinki on todellakin tärkeä Angelalle: ”minun hengitykseni, minun elämäni. [- – -] Vaikka muuttaisin minne maailmassa, niin täältä minä olen kotoisin. Tärkein mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut täällä.”

Identiteetin määrittelyn vaikeutta osoittaa Anton Goldberg. Hänen vanhempansa olivat saksalaisia, jotka asuivat Pietarissa, ja hän itse syntyi Viipurissa. Anton Goldberg toteaa: ”Siinä on kuitenkin omat vaikeutensa, kun on osittain suomalainen, osittain saksalainen ja osittain venäläinen. On pakko tehdä valintansa.”

Mutta oma valinta ei riitä: sodan aikana Goldberg on määritelty juutalaiseksi ja häntä on uhannut karkotus Saksaan. Tämän voinee käsittää aikalaishuhuksi. Suomihan luovutti Saksalle vain pakolaisia ja sotavankeja.

Identiteetti on yksi Anders-sarjan läpikäyvistä teemoista. Suku on alun perin baltiansaksalainen ja Suomeen muutettuaan omaksunut hallitsevan luokan kielen ruotsin. Naimakaupoilla on varmistettu, että omaisuus on säilynyt suomenruotsalaisissa käsissä. Nyt Vuorineuvos on valmis siihen, että ”joku sukumme jäsen menee naimisiin suomenkieliseen kanssa. Olen oppinut ymmärtämään sodan kuluessa, että suomalaiset ovat kuitenkin meitä lähempänä kuin ruotsalaiset. Mutta saksalaisia meistä ei tule koskaan. Ennen vaikka suomalaisia.”

Toisin kuin suomen kielessä, ruotsin kielessä on kaksi sanaa suomalaiselle: ”finne” tarkoittaa suomenkielisiä suomalaisia, ”finländare” Suomen kansalaisia. Käsitteet syntyivät vasta erillisen suomenruotsalaisen identiteetin syntymisen myötä. Vielä Runebergin ja Topelius kutsuivat itseään sanalla ”finne”.

Romanttinen rakkaus ja vapaus valita osoittautuvat harhakuviksi

Sodan jälkeen Angelalle ja Gabrielille syntyy poika, Hannes. Nimi on lyhennys Johanneksesta, joka merkitsee ”Herra on armollinen”.

Angelalla opettaa ranskaa yliopistolla, mutta toisin kuin Gabrielin kohdalla, työ ei saa koskaan hänen elämässään tärkeää sijaa.

Sattuma puuttuu peliin, kun Hannes kuolee liikenneonnettomuudessa seitsenvuotiaana. Tämän seurauksena Angela joutuu kriisiin. Teoksen Angela ja rakkaus (1981) alussa hän kuulee, että Thomas onkin elossa ja sotavankina. Hän pääsee palaamaan kotiin 1955 – kyseessä on ns. Adenauerin armahdus, jolla Neuvostoliitto vapautti viimeiset saksalaiset sotavangit.

Angela lähtee Länsi-Saksaan, ensin Berliinin ja sitten Müncheniin. Hän haluaa tavata Thomasin, vaikka tämän äitikin yrittää estellä.

Angela edustama romanttinen rakkaus, jonka ihanteena on ”se oikea” ja vuosien eronkin kestävä tunneside, osoittautuu kuitenkin harhakuvaksi.

Thomas ei yhdentoista vuoden eron jälkeen ole enää sama mies, jonka Angela on tuntenut. Selviydyttyään sotavankeuden äärimmäisistä olosuhteista hän haluaa erilaisen naisen kuin intohimoisen Angela.

Angela yrittää itsemurhaa unilääkkeillä, mutta pelastetaan ajoissa, ja aina uskollinen Gabriel hakee vaimonsa kotiin.

Myös Angelan usko vapauteen ja valintaan ja siihen, että ihminen voi elää irrallaan historiasta, osoittautuu toisen kerran harhakuvaksi. Hänen kohtalonsa ratkaisee sattuma toisaalta suuren historian eli sodan kautta, toisaalta oman biologian muodossa: kuka miehistä kaatuu tai katoaa, kenen miehen kanssa ja milloin hän saa lapsen.

Angela sanoo olevansa ”ruumiini vanki, jota naiset ovat enemmän kuin miehet. Me olemme sidoksissa eri vaiheisiin, heikkouden aikoihin, uteliaisuuden ja kasvavan toimeliaisuuden kausiin. Ja vaikka olisimme miten järkeviä, tätä kohtaloa emme väistä.”

Itsenäisyyspäivän (1982, suom. 1983) lopussa Angela alkaa odottaa Gabrielille lasta.

Vaikka lapsen syntymät ovat Angelan kohtalon kannalta ratkaisevia, romaaneissa ei kuvata hänen suhdettaan kumpaankaan lapseen.

Anders-sarjasta

Lajos Szapori Nagyn Suomalaisen sukuromaanin (1986) mukaan suomalaisen sukuromaani poikkeaa eurooppalaisesta siinä, että sen kaari on nouseva: talonpoikais- tai työläislähtöinen suku kamppailee vaikeuksia vastaan mutta vakiinnuttaa lopulta asemansa.

Anders-sarja seuraa eurooppalaista traditiota: ylempään porvaristoon kuuluva suku käy aluksi sukupolvien ja sukupuolten välisiä taisteluja, mutta menettää lopuksi rikkautensa ja asemansa, kun sen jäsenten mielenkiinto suuntautuu muuhun kuin omaisuuden kartuttamiseen.

Poikkeavaa on myös se, että Anders-sarjan näyttämö ei rajoitu vain Suomeen vaan että osa tapahtumista sijoittuu Keski-Eurooppaan. Suomi ei ole saari, vaan sen kohtalo on yhteydessä Euroopan kohtaloon.

Kun Donner julkaisi 70-luvun alkupuolella Anders-sarjan ensimmäiset osat Nyt sinun täytyy ja Angelan sota, niiden tapahtuma-aika, viimeinen rauhankesä 1939 ja jatkosota, olivat mennyttä maailmaa, jolloin vallitsivat toisenlaiset arvot kuin kirjoitus- ja julkaisuaikana.

Seuraavat osat kuvasivat 50-lukua ja 60-lukua: Jakob ja kylmä rauha (1978, suom. 1979), Angela ja rakkaus, Itsenäisyyspäivä, Isä ja poika (1984, suom. 1985). Kirjat ilmestyivät Suomessa, jossa YYA:ta ja hyvinvointiyhteiskuntaa koskevat käsitykset olivat itsestäänselvyyksiä mutta kuvattuun ajankohtaan oli jo välimatkaa.

Vapauden vangit (1989, suom. 1989) ilmestyi keskellä Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan murrosta ja Sattuman kauppaa (1993, suom. 1993) jo kokonaan muuttuneessa historiallisessa tilanteessa.

Anders-sarjaan liittyy myös muista poikkeava teos Presidentti (1986, suom. 1986). Se käsittelee Kekkosta, joka vaikutti valtakaudellaan koko yhteiskuntaan.

Tässä käsiteltyjen Angelan ja Gabrielin lisäksi alkuosien kolmantena keskeisenä henkilönä on Angelan pikkuveli Jakob Anders. Hänenkin etunimeensä sisältyy raamatullinen viittaus: Jakob merkitsee petturia. Jakob kapinoi nuorena sukutaustaansa vastaan ja hänestä tulee vasemmistolainen.

Lukuun ottamatta ensimmäistä osaa Nyt sinun täytyy kullakin kolmikosta on omat kirjansa, joissa he ovat päähenkilöitä. Tässä on käsitelty Angelan kirjoja Angelan sota sekä Angela ja rakkaus. Gabrielin kirjoja ovat Itsenäisyyspäivä (1982, suom. 1983), Vapauden vangit  ja Sattuman kauppaa. Jakobin kirjoja on Jakob ja kylmä rauha ja Isä ja poika.

Sarjan ensimmäisissä osissa Donnerin kerronta on perinteistä, myöhemmissä hän kokeilee erilaisia kerrontatekniikoita. Yhteenvetona jälkimmäisistä voi todeta, että totuutta tapahtumista ei saada selville – jos sitä ylipäänsä onkaan.

Uskoakseni Donner ei ollut aloittaessaan kovin tarkkoja suunnitelmia, miten sarja etenisi. Ja ainakaan viimeisten osien kohdalla se ei olisi ollut edes mahdollista. Eihän kukaan olisi voinut 70-luvulla ennustaa 80-luvun kasinohuumaa, 90-luvun alun pankkikriisiä ja globalisaatiota. Voi sanoa, että lähihistoria itse antoi aiheen viimeisiin osiin.

Erään rakkauden tarinassa (1994, suom. 1994) ja Petollisessa sydämessä (2001, suom. 2001) keskeisiksi toimijoiksi tulevat uudet henkilöt. Heidän siteensä Andersin sukuun on löyhempi tai lähes olematon. Monet alkuosien teemoista ja arvoista kääntyvät loppuosissa ympäri. Tässä mielessä Sattuman kauppaa kuuluu niiden joukkoon.

Angelan ja Gabrielin tarinassa on tässä artikkelissa käsitellyn ajan jälkeen monta kiemuraa.  Vaikka he alusta alkaen harrastavat parinvaihtoja kuin saippuaoopperassa ikään, alkuteoksissa heidän liittonsa näyttää vastakohtien onnistuneelta yhtymiseltä ja heidän sisäinen vaaliheimolaisuuteensa niin lujalta, etteivät he tarvitse muodollista uskollisuutta.

Vapauden vangeissa käy kuitenkin ilmi, että Hanneksen kuoleman ja Angelan Saksan-matkaan jälkeen heidän suhteensa ei ole enää palautunut läheiseksi, vaikka he ovat saaneet vielä tyttären, Johannan. Angela on vetäytynyt maatilalleen, jossa Gabriel kokee jäävänsä sivuosaan.

Sattuman kaupassa Angela elää lesbosuhteessa Pariisissa ja Gabriel on vieraantunut myös tyttärestään. Johannasta ei isän vanhakantaisen ajattelun mukaan ole jatkamaan yhtiön johdossa.

Kirjailijasta

Jörn Donner syntyi 5. helmikuuta 1933. Hän oli nelivuotias isänsä kuollessa eikä siten koskaan tuntenut tätä. Kai Donner tutki suomalais-ugrilaisia kansoja Siperiassa ja kuului aktivisteihin ja myöhemmin äärioikeiston taustahahmoihin.

Talvisodan syttyessä Jörn Donner oli kahdeksanvuotias ja jatkosodan päättyessä 13-vuotias. Lapsena hän oli niin ihanteellisen isänmaallinen, ettei halunnut lähteä Ruotsiin. Hän luki innolla saksalaisten propagandalehteä Signaalia ja uskoi sotapropagandaan vielä siinä vaiheessa, kun aikuiset jo epäilivät sodan lopputulosta.

Kun sodan jälkeen oli mahdollista saada toisenlaisia tietoja, seuraus oli poliittinen täyskäännös. Jörn Donner oli vasemmistoradikaali aikana, jolloin se ei ollut vielä muotia. Hän ei mm. halunnut mennä armeijaan ja oli ensimmäisiä, jolle eettiset syyt hyväksyttiin aseistakieltäytymisen perusteeksi. Donner palveli 1959-61 Porin sairaalassa ja julkaisi kokemuksistaan 1961 teoksen Terveenä sairaalassa.

Jo ennen kuin kun nuoriso joukkomitassa radikalisoitui, Donner kuitenkin käänsi kurssia, koska oli matkoillaan Itä-Euroopassa tutustunut reaalisosialismiin. Teoksesta Berliini – arkea ja uhkaa (1958) on myöhemmin ilmestynyt monta laitosta nimellä Berliini-raportti.

Donner on toiminut monella kulttuurin ja politiikan alalla: hän on ohjannut, tuottanut ja arvostellut elokuvia, johtanut Ruotsin elokuva-alainstituuttia, toiminut talouselämässä, kansanedustajana, euroedustajana ja diplomaattina.

Kirjallisuutta

Szopori Nagy, Lajos: Suomalainen sukuromaani. Suom. ja tekijän kanssa lyh. Viljo Tervonen. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1986.

Wikipedian artikkelissa Jörn Donner on lueteltu Anders-sarjan osat.

Elonetin artikkelit sarjasta tehdyistä elokuvista: Angelas krig ja Dirty story (perustuu Itsenäisyyspäivään).