Matti Tapio: Sodan ja rauhan miehet

TV-sarjaa Sodan ja rauhan miehet pidetään usein käännekohtana ”suomettumisessa”. Todellisuudessa sen tulkinta oli varsin paasikiviläinen.

Kymmenosainen dokumenttinäytelmä Sodan ja rauhan miehet näytettiin TV2:ssa vuodenvaihteessa 1978-9. Sen käsikirjoitti ja ohjasi Matti Tapio.

Sarjasta tuli Matti Tapion suurmenestys: se sai suuren katsojakunnan ja mediassa käytiin siitä laaja polemiikki.

Sarjan tekoon, esittämiseen ja vastaanottoon liittyy monia myyttejä, joihin keskityn tässä artikkelissa enemmän kuin sarjaan sinänsä.

Osa Sodan ja rauhan miesten näyttelijöistä yhteiskuvassa neuvottelupöydän takana: eturivissä (toinen vasemmalla) Paasikivi (Keijo Komppa), Ryti (Leif Wager) ja Molotov (Risto Mäkelä) (lähde: Yle Areena).

Sarjaa ei hyllytetty

Päälähteeni on Seppo Heikki Salosen pieni kirja. Siinä Salonen käy läpi ohjelman tekoprosessin senaikaisen Yleisradion sisältäpäin tuntijana. Salonen oli Ajankohtaisen kakkosen poliittinen toimittaja ja myöhemmin TV-uutisten poliittisen toimituksen esimies. Radio- ja televisiotoimittajien liiton aiempana esimiehenä ja pääluottamusmiehenä hän tunsi ohjelman kuvausaikana Yleisradion ylimmän johdon ja työn puolesta myös joukon maan johtomiehiä. 90-luvulla hän oli Yleisradion historiatoimikunnan sihteeri.

Salosella oli myös Sodan ja rauhan miehissä pieni rooli kansanedustaja ja Cajanderin hallituksen sisäministeri Urho Kekkosena. Ilmeisesti Salonen valittiin rooliin ulkoisen yhdennäköisyyden (kaljuuden) takia, vaikka hän ei ollut näyttelijä.

Entisen pääministerin Edvin Linkomiehen vankilassa kirjoittama muistelmateos Vaikea aika ilmestyi postuumisti 1970. Kirjan liitteenä olivat alkuperäiset pikakirjoitusmuistiinpanot kevään 1944 rauhanneuvotteluista. Niiden pohjalta Matti Tapio ohjasi TV-näytelmän Rauhanneuvottelut – Erittäin salainen maaliskuussa 1944, joka esitettiin TV-2:lla joulukuussa 1971. Suomen pääneuvottelijaa, valtioneuvos Paasikiveä esitti Keijo Komppa ja Neuvostoliiton ulkoministeri Molotovia Risto Mäkelä. Vuotta myöhemmin Matti Tapio ohjasi samalla konseptilla TV-näytelmän Välirauha – Moskova 1944.

Sen jälkeen Tapio aloitti materiaalin keruun seuraavaa dokumenttinäytelmää varten, joskin hän teki samalla myös muita töitä. TV-2:n johtajana oli Hannu Leminen (kok), jonka ”patrioottista suopeutta tarjoamalleen aiheelle Tapio ei voinut epäillä”.

Elokuussa 1973 Yleisradion ohjelmatoimiston koordinaattori Helge Miettunen sai TV-2:n teatteritoimituksen esimieheltä Eero Silvastilta kirjeen, joka sisälsi tiedon suunnitelmasta tehdä dokumenttipohjainen näytelmäsarja talvisotaa edeltäneistä neuvotteluista. Yleisradion organisaation mukaisesti Miettunen esitteli asian esimiehelleen ohjelmajohtaja Pekka Silvolalle (kesk).

Keskustelun tulos oli kaksoispäätös: TV-2:n johtaja Leminen oli hyväksynyt suunnitelman ja ohjelmajohtaja Silvola oli sen vahvistanut, joten tuotanto voitiin käynnistää. Mikäli ohjelmajohtaja olisi ollut eri mieltä yksikön johtajan kanssa, pääjohtaja Erkki Raatikainen olisi ratkaissut kiistan. Kiistat olivat harvinaisia, vaikka johtopaikat oli tuolloin jaettu poliittisesti.

Kun talvisota-aiheen hyväksynyt Hannu Leminen jäi vuoden 1974 lopussa eläkkeelle, hänen seuraajakseen tuli Pertti Paloheimo (kesk). Sarjan silloin neliosainen synopsis esiteltiin Paloheimolle. Muistelmiensa mukaan Paloheimo luki alkuosien 80-sivuisen käsikirjoituksen ”haltioituneena”.

Paloheimo informoi pääjohtaja Raatikaista ja ohjelmajohtaja Silvolaa, jotka molemmat Paloheimon muistelmien mukaan ”vierastivat hanketta”. ”Pääjohtaja oli huolissaan ohjelmasta, piti sitä arkaluontoisena eikä ollut innostunut koko hankkeesta”.

Ensimmäiset kuvaukset tehtiin tammikuussa 1976. Viimeinen kohtaus filmattiin heinäkuussa 1977.

Näyteltyjen jaksojen lisäksi sarjaan kuului asiantuntijalausuntoja ja haastatteluja. Vielä vuoden lopussa 1977 Tapio kirjoitti haastattelukysymyksiä Paavo Susitaipaleelle (IKL) ja tammikuussa 1978 Atos Wirtaselle (SDP/SKDL).

Sarjan leikkaus aloitettiin lokakuussa 1977 ja kesti tammikuuhun 1978.

Yleisradion johto esitteli kesäkuun 1978 alussa hallintoneuvoston alaiselle television ohjelmaneuvostolle syksyn 1978 ohjelmiston. Ohjelmaneuvosto, joka koostui poliittisten puolueiden edustajista, hyväksyi yksimielisesti 10-osaisen sarjan juuri sellaisena kuin Tapio oli sen tehnyt.

Salonen summaa: myytti sarjan hyllyttämisestä ei pidä paikkaansa. Sodan ja rauhan miehet esitettiin Yleisradion normaalin käytännön mukaan. Olisi ollut poikkeuksellista aloittaa sarjan esitys, ennen kuin kaikki kymmenen osaa olivat valmiita.

Myös ohjelman valmistuminen eteni Salosen mukaan Yleisradiossa vaivatta. Hannu Lemisellä olisi ollut mahdollisuus sammuttaa ohjelmaidea alkuunsa, mutta ”Umpi-isänmaallismaalliselle Lemiselle sellainen olisi ollut jo ajatuksena mahdottomuus eikä ohjelmaideoiden tappaminen yleensäkään sopinut vanhalle elokuvamiehelle.”

”Lemisen seuraajat TV-2:ssa saivat käsiinsä hyvin etenevän ja yksikön työntekijöiden arvostaman ohjelmahankkeen. Edeltäjän hyväksymän ja merkittävän ohjaajan tekemän työn hylkääminen oli käytännössä mahdottomuus. Eikä siihen Paloheimolla saati Härkösellä ollut haluakaan.”

Ainoa, joka olisi voinut estää hankkeen, oli pääjohtaja Raatikainen. Hän oli Salosen mukaan huolissaan ohjelmasta, mutta ei tehnyt mitään sen torppaamiseksi.

Sarjan historiantutkijat olivat Paasikiven-Kekkosen linjalla

Salosen mukaan Tapio kävi tammikuussa 1974 ”vakavan neuvottelun” Hannu Soikkasen kanssa, joka oli ollut asiantuntijana Tapion kahdessa edellisessä dokumenttinäytelmässä ja suostui nytkin samaan tehtävään. Soikkanen tunsi aiheen hyvin tutkittuaan Valtioneuvoston historiaa varten neuvottelujen alkuperäiset pöytäkirjat.

Seuraavana vuonna Tapio pyysi asiantuntijaksi ulkoministeriön toimistopäällikön Juhani Suomen, joka oli edellisenä vuonna väitellyt Neuvostoliiton Suomen-politiikasta 1937-9 tutkimuksellaan Talvisodan tausta.

Asiantuntijoissa oli Juhani Suomen lisäksi myös muita nuoremman polven historiantutkijoita: Keijo Korhonen, Osmo Jussila, Ohto Manninen ja Martti Häikiö, joka kirjoitti Tapiolle muistion Molotovin ja Hitlerin neuvotteluista Berliinissä marraskuussa 1940.

Vanhempaan sukupolveen kuuluva historioitsija L. A. Puntila oli itse asiassa asianosainen, koska hän oli ollut Rytin sihteeri. Sotilasasiantuntijana oli everstiluutnantti Helge Seppälä.

Salonen toteaa, että Keijo Korhonen (kesk), Juhani Suomi (kesk) ja Hannu Soikkanen (lähellä SDP:tä) olivat ”taatusti” Paasikiven-Kekkosen linjalla. Asiantuntijoiden valinta kertookin selvästi, missä hengessä Tapio halusi sarjansa esittää.

Tekikö Keijo Korhonen myyttiä itsestään?

Keijo Korhonen antaa muistelmissaan Sattumakorpraali Tapiosta ja omasta roolistaan jossain määrin erilaisen kuvan.

Keijo Korhonen oli tutkinut Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa Suomea kohtaan Tarton rauhasta talvisotaan teoksissa Naapurit vastoin tahtoaan (1966) ja Turvallisuuden pettäessä (1971). Vuonna 1974 hänestä oli tullut Helsingin yliopiston poliittisen historian professori, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän siirtyi valtiosihteeriksi ulkoministeriöön. Vuosina 1977-8 hän toimi ulkoministerinä Martti Miettusen kolmannessa hallituksessa.

Korhosen mukaan Matti Tapio tuli tapaamaan häntä 1975 ja pyysi perustietoja Suomen ulkopolitiikasta 1939-44. Tapio myös halusi haastatella Korhosta talvisodan taustan selvittämiseksi suunnittelemaansa ohjelma varten.

Korhonen sai Tapiosta sinänsä myönteisen vaikutelman: mies näytti olevan tosissaan. Toisaalta Tapio näytti olevan ”lähellä ajan muotiradikaaleja, joilla oli jo valmis kuva talvisodasta ja varsinkin jatkosodasta Suomen johtajien ylenmääräisen tyhmyyden seurauksena”.

Korhonen kuitenkin antoi Tapiolle listan poliittisen historian approbaturin teoksista. Korhosella ei ollut Tapion suhteen suuria odotuksia, mutta jälkikäteen hän huomasi erehtyneensä: Tapio palasi muutaman kuukauden kuluttua muuttuneena miehenä. Hän oli hankkinut lukemalla perustiedot, joita hänellä ei siis aluksi ollut. Tapion yleiskuva ei enää suuremmin poikennut Korhosen näkemyksestä, ja oli kaukana ”muotiradikaalien” mielipiteistä, joten Korhonen suostui haastateltavaksi.

Salonen ei kommentoi mitenkään tätä kohtaa Korhosen muistelmissa eikä myöskään itse esitä, että Tapio olisi kokenut ohjelman teon aikana minkäänlaista historiantutkintaa koskevaa mielenmuutosta.

Mahdollisesti Korhonen yritti muistelmissaan suurennella omaa rooliaan muiden historiantutkijoiden kustannuksella. Tuskin Tapio oli myöskään alkuaan niin täysin tietämätön historiasta kuin Korhonen esittää, olihan Tapio tehnyt aiheesta jo kaksi dokumenttinäytelmää.

Suurlähettiläs Stepanov yritti painostaa

Sinänsä pitää paikkansa, että Neuvostoliiton suurlähettilääksi vuoden 1974 alussa Vladimir Stepanov yritti painostaa Yleisradion johtoa, politiikkoja ja virkamiehiä.

Stepanov kutsui toukokuussa 1976 huvilalleen SDP:n johtoa. Läsnä olivat SDP:n puheenjohtaja ja Miettusen hallituksen ulkoministeri Kalevi Sorsa, puoluesihteeri Ulf Sundqvist, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ahde ja puolueen poliittisen osaston päällikkö Paavo Lipponen. Suurempien asioiden kuten Kostamuksen lisäksi Stepanov otti esiin Sodan ja rauhan miehet ja vaati SDP:tä estämään ohjelman tekemisen.

Ulkoministeri Sorsa kielsikin virkahuoneensa käytön sarjassa sekä toimistopäällikkö Juhani Suomea esiintymistä ohjelmassa. Virkamiehet kuitenkin sallivat kuvauksen pääministerin virkahuoneessa ja muissa pyydetyissä paikoissa, myös Tamminiemessä.

Ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Tuovinen (kesk) kirjoitti päiväkirjaansa, että käsikirjoituksen lukeneista Keijo Korhonen ja Juhani Suomi pitivät sitä laatuunkäyvänä mutta Jukka Nevakivi (SDP) arveluttavana. Jaakko Iloniemi (SDP) oli kahden vaiheilla, samoin Tuovinen itse.

Suurlähettiläs Stepanov lähetti NKP:n keskuskomitealle ohjelmasta 40-sivuisen muistion, ja Neuvostoliiton ulkoministeriö otti asian puheeksi Suomen Moskovan suurlähetystön kanssa.

Stepanovin alaiset puhuivat pääjohtaja Raatikaiselle ja tämän lähimmille, ja Stepanov kertoi mielipiteensä ohjelmajohtaja Silvolalle.

19.5.1978 ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa palaverista Yleisradion pääjohtajan Erkki Raatikaisen ja ohjelmajohtaja Silvolan kanssa. Tuovisen mukaan Yleisradion johto ”puntaroi” Sodan ja rauhan miesten esittämistä. Tuovinen sanoi, että ”sarja voidaan näyttää yhtenä muiden Suomen historiaa esittävien sarjojen joukossa. Sitä voitaisiin kuitenkin typistää esimerkiksi viisiosaiseksi.”

Miksi Stepanovin painostus ei onnistunut?

Taustaksi sille, miksi Stepanovin painostus ei onnistunut, Salonen lainaa pääjohtaja Raatikaista, jonka mukaan ”Yleisradion Kesäkadun toimitilojen seinistä 75 % oli betonia ja 25 % mikrofoneja. Tieto ohjelmaidean kieltämisestä olisi hetkessä kiirinyt kaikille toimituksille ja lehdistölle” ja johtanut Radio- ja televisiotoimittajien liiton vastatoimiin.

Salonen tulkitsee: ”Kielto olisi politisoitu, aluksi Silvolan vuoksi se olisi singottu Keskustapuolueeseen, mutta kieltäjäksi olisi lopulta nimetty presidentti Kekkonen. Tietäen hänen jyrkän toimintansa Talvisodan rauhan yhteydessä keskustelu olisi kääntynyt kansalliseksi myrskyksi.”

Kekkonen tiesi ohjelmasta jo alkuvaiheessa. Tapio olisi jopa halunnut haastatella presidenttiä tämän silloisesta toiminnasta, mutta se ei onnistunut. Kekkonen sai kuitenkin luettavakseen omaa osuuttaan kuvaavan kohdan käsikirjoituksesta.

Ennen kaikkea Kekkonen oli vakuuttunut siitä, että asiantuntijoiksi valitut asiantuntijat pitäisivät ohjelman oikealla tiellä.

Sarjan metodi

Sarjassa oli dramatisoituja jaksoja, aikalaisten haastatteluja ja selostavaa osuutta.

Muistelijoita oli laidasta laitaan, IKL:n Paavo Susitaipaleesta tuolloin maanalaisiin kommunisteihin, joiden joukossa oli Neuvostoliitossa tuolloin elänyt Terijoen hallituksen ministeri Tuure Lehén. Sodan ajan vielä elossa olevista päättäjistä merkittävin oli oikeusministeri J. O. Söderhjelm (RKP).

Dokumenttitoimituksen päällikkö Eero Härkönen oli hankkinut Georg Enckellin Ruotsista Suomeen avustamaan ohjelman teossa. Enckell teki neuvotteluissa pikamuistiinpanot. Toinen neuvottelujen avustaja Johann Nykopp kuvaili neuvottelujen kulkua ja ilmapiiriä. Vain he kaksi olivat ainoina elossa neuvotteluihin osallistuneista. Molemmat osasivat paremmin venäjää kuin Paasikivi ja Tanner.

Muistiinpanot antoivat perustan, mutta valtaosa repliikeistä oli Tapion kirjoittamia historioitsijoiden avustamana. Rytin, Mannerheimin ja Hitlerin sanoja ei ollut kirjoitettu muistiin.

Näyttelijöistä erityisesti mieleen jääviä Risto Mäkelän Molotovin lisäksi Mikko Niskasen Stalin, Keijo Kompan Paasikivi, Martti Pennasen Väinö Tanner ja Leif Wagerin Risto Ryti. Sen sijaan Mannerheim, jota esitti Rolf Labbart, jäi sarjassa syrjään aina kauttakulkusopimukseen asti.

Keijo Korhosta vähän häiritsi, kun ulkoministeri Molotovia näyttelevä Risto Mäkelä samaan aikaan mainosti appelsiineja.

Sarjan nimi piti paikkansa lähes kirjaimellisesti, sillä ainoat huomattavat naiset olivat kirjailija Hella Wuolijoki, jota näytteli Tapion sisar Raili Tiensuu, ja Rauni Ikäheimon esittämä Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs Aleksandra Kollantai.

Kaksi ensimmäistä jaksoa Tuntematon diplomaatti ja Hylätty tapaus kuvaavat Jartsevin (Timo Kankainen) ja lähettiläs Boris Steinin (Sakari Halonen) yrityksiä neuvotella Suomen johdon kanssa 1938-9. Kolmas ja neljäs jakso Kutsu Moskovaan ja Uhkapeli kuvaavat Moskovan neuvotteluja syksyllä 1939, viides ja kuudes osa Sama kaiku on askelten ja Rauhantunnusteluja talvisotaa ja rauhantunnusteluja Tukholmassa Kollontain ja Jartsevin kautta ja päätöstä hylätä länsiapu ja tehdä rauha, seitsemäs ja kahdeksas osa Lopun alku ja Suuret ja pienet rauhanneuvotteluja Moskovassa maaliskuussa 1940 ja välirauhan alkua kauttakulkusopimukseen asti, yhdeksäs ja kymmenes osa Ahdistava syksy ja Suomen valinta jatkuvaa lähentymistä Saksaan ja jatkosodan alkua.

Oma tulkinani sarjasta

Oma muistikuvani sarjasta, jonka uudelleenkatsominen Helsingin työväenopistossa 2009 pitämääni talvisotaluentosarjaani varten vahvisti, oli että kun asioita katsellaan vain ylätasolla, perinteinen suomalainen näkemys sodista heittää kuperkeikkaa. Talvisotaahan yleensä pidetään koko kansan yhteisenä sankarillisena puolustussotana, kun taas jatkosota on tapana nähdä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lävitse ”herrojen” sotana.

Sen sijaan sarjassa Suomen johtomiehet näyttäytyvät talvisotaa edeltävissä Moskovan neuvotteluissa naiiveina, suorastaan tyhminä ja jääräpäisinä, Paasikiveä lukuun ottamatta. Tämä johtuu tietenkin suureksi osaksi siitä, että tiedämme loppuratkaisun, he eivät.

Neuvostoliittolaiset taas tuntuvat puhuvan asiaa ja olevan suomalaisten suhteen ällistyttävän kärsivällisiä. Osittain tämä johtuu näyttelijäsuorituksista. Mikko Niskasen esittämä Stalin on joviaali, piippua polttava ukkeli, joka näyttää vilpittömästi pyrkivän sovintoon.

Vaikutelma johtuu osittain siitä, että katsoja on täysin sen varassa, mitä neuvostoliittolainen osapuoli sanoo. Toisin kuin suomalaisten kohdalla, katsoja ei pääse seuraamaan heidän keskinäisiä neuvottelujaan (jos niitä ylipäänsä oli) eikä ennen kaikkea pääse perille siitä, mitä Stalin ”todella” ajatteli ja aikoi sekä milloin ja millä perusteella hän päätöksensä teki.

Talvisodan aikana nousee esiin Väinö Tanner, joka kylmäpäisenä on ratkaisevassa asemassa päätettäessä länsiavun hylkäämisestä ja rauhan tekemisestä.

Puolustusministeri Niukkasen (Keijo Lindroos) ja eräiden muiden toiveajattelu ja suoranainen kyvyttömyys ajatella korostuu. Kun heille sanotaan että on kaksi mahdollisuutta, he vain inttävät että täytyy olla kolmas.

Tilanne muuttuu Moskovan rauhanneuvotteluissa maaliskuussa 1940, joissa Molotov esiintyy niin tylysti eikä suostu pieniinkään myönnytyksiin. Tällöin myötätunto alkaa siirtyy suomalaisten puolelle.

Talvisodan jälkeen Suomen johto on oppinut läksynsä ja alkaa pelata valtapeliä siinä missä muutkin. Se näyttäytyy jopa ihailtavana, koska toisin kuin Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjan toisessa osassa omantunnon seuraamisen edustaja puuttuu. Myöskään jatkosodan hyökkäysvaiheen vaatimia suuria uhreja ei nähdä.

Sarjasta saa myös vaikutelman, että päätökset Saksan puoleen kääntymisestä jatkosotaan ryhtymisestä tehdään kylmästi harkiten, ikään kuin toisaalta pelko, toisaalta Suur-Suomi-euforia eivät olisi niihin vaikuttanut. Tunteista vain puhutaan, mutta niitä ei näytetä, toisin kuin Presidentit-sarjassa, jossa nähdään esim. Kallion ahdistus talvisodan ensimmäisenä päivänä ja myöhemmin Rytin ahdistus ennen Ribbentrop-sopimusta 1944.

Sarjan vastaanotto jakaantui poliittisesti

Sarja esitettiin TV-2:lla sunnuntai-iltaisin 3.12.1978-11.2.1979.

Salonen kertoo, että Yleisradion ohjelmaneuvosto, jonka jäsenet oli valittu poliittisiin perustein, käsitteli sarjaa 8.12. Tuolloin toimittaja Hilkka Vuori (SKDL) kiitti ohjelmaa. Seikko Eskola (kok) yhtyi kiitoksiin mutta moitti koordinaatiota.

Toimittaja Hilkka Vuori kirjoitti ensimmäisen osan jälkeen myönteisen arvostelun Kansan Uutisiin 3.12.1978. Tiedonantajassa oli kohtalaisen sopuisa arvostelu kahdesta ensimmäisestä osasta 12.12.

9.2. ohjelmaneuvostossa kysyttiin katsojamääriä. Niitä ei Yleisradio tutkinut, mutta MTV teki niin mainostajiensa takia. MTV:ltä saatiin tieto, jonka mukaan sarjan osilla oli ollut 450 000-650 000 katsojaa, kerran yli 800 000.

Yleisradion leikearkistoon kertyi 350 kirjoitusta, jotka oli julkaistu 66 sanoma- ja aikakauslehdessä. Helsingin Sanomat julkaisi 29.4.1979 Jukka Tarkan sisältöanalyysin sarjan lehdistöpolemiikista.

Tarkan mukaan myönteiset ja kielteiset kommentit jakautuivat melko tasan (Salosen mukaan 47-42). Aluksi vasemmiston lehdet suhtautuivat sarjaan suopeasti, kun taas sitoutumattomat ja kokoomuslehdet olivat epäluuloisia. Sarjan edetessä tilanne muuttui. Tämän selittää nähdäkseni edellä mainitsemani asia: talvisodan taustaa kuvattiin Suomen kannalta kriittisesti, jatkosodan syntyä taas Suomen ratkaisua ”pakkoraossa” ymmärtäen.

Kaiken kaikkiaan aktiivisimmin polemiikkiin osallistui Tarkan mukaan ns. valtalehdistö, passiivisimmin SDP:n puoluelehdet. Sitoutumaton ja kokoomuslainen lehdistö korosti arvioissaan eniten sitä, että sarja oli hyvin tehty. Keskustalehdet arvostivat historiantutkimuksen kansanomaistamista. SKP:n vähemmistö löysi sarjasta vähiten hyvää sanottavaa, SKP:n enemmistö totesi myös sen ansiot.

Tarkka itse arvosteli sarjaa siitä, että Paasikiven osuus oli vastoin historiaa nostettu keskeiseksi, vaikkei tällä vielä tuolloin ollut poliittista vaikutusvaltaa.

Paasikiven keskeisyys johtui ensinnäkin draaman vaatimuksista: juuri tämä kohtasi syksyn 1939 neuvotteluissa Stalinin. Toiseksi jälkipolviin ovat huomattavasti vaikuttaneet Paasikiven muistelmat, joissa tämä puolusti omaa toimintaansa ja moitti erityisesti ulkoministeri Eljas Erkkoa ja ylipäänsä esitti sotaan johtaneet tapahtumat esitettiin sodanjälkeisen tilanteen valossa.

Stepanov arvosteli sarjaa mutta tuloksetta

Itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1978 suurlähettiläs Vladimir Stepanov käyttäytyi kaikkea muuta kuin diplomaatille soveliaiden tapojen mukaan ulkoministeriön alivaltiosihteeri Keijo Korhosta kohtaan. Melkoisessa humalassa oleva Stepanov käytti hyväkseen tilaisuutta, jolloin hän oli kahden kesken presidentinlinnan valtiosalissa. Hän tunki sormensa Korhosen frakinrintamukseen ja tivasi: ”oletteko sitä mieltä, että TV-ohjelma SJRM on omiaan edistämään Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä?”

Korhonen vastasi myöntävästi ja perusteli: Oli elettävä tosiasioiden kanssa, historiaa ei voinut muuksi muuttaa, ja ”kun nuori polvi näkee miten vaikeiden vaiheitten läpi olemme eläneet, se sitäkin enemmän osaa arvostaa suhteidemme nykytilaa.”

Stepanov kiisti ja väitti, että ”TV-ohjelma on ”törkeää Neuvostoliiton häpäisemistä” ja siten ”omiaan vaarantamaan suhteitamme”. Stepanovin mielestä Korhonen kantoi asiasta vastuun.

Korhonen teki välikohtauksesta muistion, jonka valokopio löytyy Salosen kirjasta. Korhonen pelkäsi, että Ylen pääjohtajan Erkki Raatikaisen ja ohjelmajohtaja Pekka Silvolan hermot pettäisivät, mutta niin ei käynyt.

Valtiosihteeri Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa olleensa 12.1. saunassa Väyrysen, Stepanovin ja ministerineuvos Krasavinin kanssa. Stepanovin mielestä ohjelma ei edistänyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita, mutta hän kiisti huhut, että olisi vaatinut ohjelman keskeyttämistä.

Stepanov sanoi presidentin kansliapäällikkö Perttuselle 20.1., ettei ohjelmaa olisi pitänyt lähettää. Kekkonen kuuli asian Perttuselta 25.1. ja oli päiväkirjassaan samaa mieltä: ”Se oli vahinko, esittäminen, mutta ei sille enää mitään voi.”

8.2. Tuovinen osallistui Helsingin kaupungin juhlalounaalle Helsingin ja Moskovan ystävyyskaupunkisuhteen 25-vuotispäivän kunniaksi. Stepanov sanoi, että kahta viimeistä osaa ei olisi pitänyt lähettää [9-10: Molotov pyytää Berliinissä vapaita käsiä Suomen suhteen]. Stepanov sanoi, että ”jollei Suomen hallitus niihin puutu, on Neuvostoliiton ryhdyttävä toimiin”. Tuovinen tuli jonkin verran Stepanovia vastaan: ”Totesin, että jatkosodan jälkeisessä ohjelmissa olisin toivonut tulevan kriittisessä mielessä esille Suomen yhteistoiminnan saksalaisten kanssa, mutta näin ei tapahtunut.” 

Tämä oli kuitenkin pelkkää puhetta. Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa 1.3 kuulleensa toimistopäällikkö Arto Mansalalta, että Neuvostoliiton ulkoministeriön Skandinaavisen osaston apulaisosastopäällikkö Juri Derjabin oli sanonut suurlähettiläs Heikki Talvitielle, ettei Neuvostoliitto puutu ohjelmaan.

Kun Stepanov siirrettiin pois Suomesta, Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa 10.7., että lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin mielestä Stepanov oli liian kova, sekaantui Suomen sisäisiin asioihin eikä ymmärtänyt kansainvälisistä asioista mitään.

Muutenkin eräät neuvostolähetystön virkailijat sanoivat yksityisesti suomalaisille, että sarja oli hyvä. Heille siis kelpasi paasikiviläinen tulkinta tai ainakin se, että se oli suomalaisten näkemys, vaikka se eräissä kohdin poikkesi Neuvostoliiton virallisesta tulkinnasta. Tai sitten he ymmärsivät kuten Yleisradion johto, että nimenomaan sarjan hyllyttäminen sen keskeyttämisestä puhumattakaan olisi vahingoittanut presidentti Kekkosta ja siten myös Neuvostoliittoa.

Taistolaiset arvostelivat sarjaa

Neuvostoliittolaisten mielipide siis jakautui, mutta taistolaisten arviointi seurasi suurlähettiläs Stepanovia mielipidettä. Paasikiviläinen tulkinta ei heille riittänyt.

Kun kolmas osa Hylätty tarjous oli esitetty 17.12., Tiedonantajan toimittaja Erkki Susi moitti ohjelmaa ”yhä vääristyneempänä”.

Tiedonantaja tuomitsi sarjan useissa artikkeleissa (20.12.1978 sekä 24.1., 1.2., 7.2., 9.2., 14.2. ja 15.2.1939)

Tiedonantaja julisti, ettei ole olemassa Molotovin-Ribbentropin salaista lisäpöytäkirjaa. Keijo Korhonen vastasi julkaisemalla artikkelin, jonka liitteenä oli salainen lisäpöytäkirja.

Neuvostoliiton oli mahdollista kiistää lisäpöytäkirjan olemassaolo, koska alkuperäistä kappaletta ei ollut Saksassa säilynyt. Kuten Osmo Jussila totesi, länsimainen historiantutkimus piti lisäpöytäkirjan olemassaoloa tosiasiana, koska siihen viitattiin niin monessa muussa asiakirjassa, ettei kaikkien niiden väärentäminen olisi ollut mahdollista.

Taistolaisopiskelijoiden lehdessä Soihdussa (1/1979) oli Erkki Suden ja SKP:n entisen puheenjohtajan Ville Pessin haastattelu sarjasta.

Pessin mukaan pääsyy talvisotaan oli Suomen hallituksen politiikka ennen sotaa: vuodesta 1918 alkaen se oli sodan valmistelua (heimosodat, Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky 1918). Suomi ei ollut puolueeton, yritys liittoutua Skandinavian kanssa oli pyrkimys sotilasliittoon. Susi säesti: puolueettomuus oli kuori, Suomi oli jyrkästi neuvostovastainen ja lähentynyt Natsi-Saksaan, ja Ruotsinkin puolueettomuudella oli eri luonne.

Susi lähti Suomen hallitsevan porvariston ”epäkansallisesta, epäitsenäisestä ja epäkansanvaltaisesta olemuksesta” ja sosialismikammosta, mistä johtui ulkopolitiikan aggressiivinen neuvostovastaisuus: ”Maata, jossa työväenluokka oli ottanut vallan käsiinsä, vihattiin silmittömällä luokkavihalla, ja pelättiin sen maamme työtätekeville osoittamaa esimerkkiä. Siksi ulkopolitiikan linjaan kuului olennaisesti erilaisten imperialististen voimien etsiminen, joiden kanssa voitaisiin hyökätä Neuvostoliittoa vastaan, hyökätä sen kimppuun, anastaa sen alueita ja parhaimmassa tapauksessa kukistaa se.”

Neuvostoliiton tavoitteet sen sijaan olivat puolustukselliset: pelko, ”että Suomi antaa imperialistisille valloille mahdollisuuden käyttää aluettaan Neuvostoliittoa vastaan ja mahdollisti itsekin osallistuu tällaiseen hyökkäykseen.”

Ohjelman alkupuolella vuosien 1938-9 neuvotteluissa tuotiin ”verrattain hyvin” Neuvostoliiton näkökannat eli ”huoli hyökkäyksestä Suomen kautta ja pyrkimys turvata luoteisosan ja Leningradin turvallisuus”, mutta ”Itse ohjelman kokonaisuudessa se jäi kuitenkin Neuvostoliiton suulla esitetyn varaan. Kokonaisuus ja asiantuntijat eivät tukeneet eivätkä antaneet lisävalaistusta siitä, miten tilanne kehittyi ja minkälaisen tilanteen edessä Neuvostoliitto itse asiassa syksyllä 1939 oli.”

Kansainvälisinä taustatekijöinä Susi mainitsee Hitlerin varustautumisen rahoittamisen, johon osallistuivat saksalaisten kapitalistien lisäksi myös amerikkalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset, sekä länsivaltojen myöntyvyyspolitiikan Natsi-Saksaa kohtaan samaan aikaan, kun Neuvostoliitto ponnisteli kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän luomiseksi.

Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on Suden mielestä ohjelmassa ja koulukirjoissa ”yksi vääristellyimpiä asioita. Koko sopimusta on lähes mahdotonta ymmärtää, jos ei ymmärrä, että oli kysymys fasisminvastaisesta taistelusta. Valloittaako fasismi maailman? Miten käy ensimmäisen sosialistisen valtion? Muodostuuko imperialististen valtioiden yhteisrintama Neuvostoliittoa vastaan?”

Suden mielestä on väärin päätellä Neuvostoliiton aikeita siitä, mitä tapahtui hyökkäämättömyyssopimuksen solmisen jälkeen. ”Neuvostoliitto pyrki viimeiseen saakka ilmiselvästi puolustuksellisissa tarkoituksissa sopimukseen Suomen kanssa. Kun sotaan tästä huolimatta jouduttiin, se rajoittui vain sen oman turvallisuuden kannalta välttämättömiin aluemuutoksiin, vaikka se olisi halutessaan voinut valloittaa koko Suomen.”

Pessi toteaa, että Neuvostoliitto on kiistänyt lisäpöytäkirjan, ”joten se on ainoastaan toisen puolen; saksalaisten ja suomalaisten selvitys asiasta”. Terijoen hallituksesta annetaan väärä kuva: ”Kuusisen hallitus pyrki siihen, että sota saataisiin mahdollisimman pian päätökseen. Ei se pyrkinyt vakiinnuttamaan asemaansa. Se oli pystytetty siinä mielessä, että se voisi auttaa sodan lopettamisessa.” 

Lehdet kertoivat painostuksesta ja hyllytyksestä

Joulun alla Helsingin Sanomat kertoi Neuvostoliiton lähetystön pitäneen ohjelman esittämistä epäsuotavana. Silvola vastasi, että jos aiheesta oli keskusteltu, niin epävirallisesti, ja sarja esitetään alkuperäisen suunnitelman mukaan.

5.1.1979 Ilta-Sanomat kertoi Neuvostoliiton painostaneen Yleisradion johtoa, Raatikainen kiisti. Seuraavana päivänä alivaltiosihteeri Keijo Korhonen vakuutti Helsingin Sanomissa, että ohjelma ei ole vaikuttanut haitallisesti maiden välisisiin suhteisiin.

Tammikuun lopussa Silvola myönsi Hufvudstadsbladetille, että Neuvostoliiton lähetystö ollut yhteydessä mutta kyse ei ole ollut painostuksesta.

Sodan ja rauhan miehien hyllytys oli Suomen kuvalehden 8/1979 kansikuvajuttu, mutta juttu oli perätön.

23.2. ilmestyi  Suomen kuvalehden artikkeli, jossa kysyttiin, miksi sarja hyllyllä oli ollut kaksi vuotta. Pääjohtaja Raatikaisen mukaan viimeiset osat eivät vielä olleet valmiita, aiempi ajankohta olisi saatettu käsittää provokatoriseksi, koska 1977 oli lokakuun vallankumouksen ja Suomen itsenäisyyden 60-vuotisvuosi.

Paloheimo kertoo muistelmissaan, että Raatikainen oli sarjan suunnittelemisvaiheessa todella kiinnittänyt ”huomiota siihen, että ajankohta ei saa olla provokatorinen. On huomioitava erilaiset juhlakaudet sekä vallankumouksen ja YYA-sopimuksen vuosijuhlat.”

Raatikainen siis turvautui Suomen kuvalehdessä alkuperäiseen huolenaiheeseensa. Salonen, joka torjui myytin sarjan hyllytyksestä, huomautti ilmeisen huvittuneena, ettei sarjan uusi esitysajankohta ollut mitenkään vähemmän arkaluontoinen: vuonna 1978 oli kulunut 30 vuotta YYA-sopimuksen solmimisesta ja vuonna 1979 40 vuotta talvisodan alkamisesta.

Vaikka Raatikaisen alaiset Salosen mukaan hyvin tiesivät, ettei väite hyllytyksestä pitänyt paikkansa, Suomen kuvalehdelle ei kuitenkaan esitetty oikaisua, sillä pääjohtajan puheiden oikominen ei käynyt laatuun.

Salonen tulkitsee, että Raatikainen väitti – vastoin todellisuutta – hyllytyksen tapahtuneen, koska halusi turvata SDP:n idänsuhteet tulevia presidentinvaaleja varten. Myös Raatikaisen oma kausi pääjohtajana oli katkolla.

Tapion tavoite oli juuri päinvastainen kuin sarjan saama palaute

Matti Tapio kuoli 12.12. mutta hän oli ehtinyt lukea ensimmäisen osan myönteiset arvostelut ja esittänyt toivomuksen, ettei häntä ymmärrettäisi väärin.

Mitä Tapio ”väärin ymmärtämisellä” tarkoitti, selviää teatteripäällikkö Eero Silvastin artikkelista Kansallinen näytelmä Yleisradion vuosikirjassa:

”Jos Matti Tapio eläisi, häntä tuskin olisi yllättänyt keskustelun syntyminen – hän tiesi mitä oli tekemässä ja aavisti aineistonsa painon ja vetovoiman – vaan keskustelun rintamajako. [- – -]varauksettomin kiitos kumpusi suoraan talvisodan vanhoista juoksuhaudoista; varauksettomin moite – suorastaan hylkäystuomio – ryöppysi äärivasemmalta. Tämä oli täsmälleen päinvastoin kuin Tapio ja hänen työtään läheltä seuranneet etukäteen odottivat.”

”Tapion kunnianhimoisena haaveena oli nostaa kansakunta talvisodan henkisistä juoksuhaudoista ja avartaa kansallista ahdaskatseisuutta näkemään ja ymmärtämään selkkauksen taustaa myös toisen, isomman osapuolen kannalta.”

”Etukäteen Tapio pelkäsi lähinnä vanhoillis-isänmaallisten piirien reaktiota. Pienen alkuhämmästelyn jälkeen tältä taholta valuikin kuitenkin lähes sulaa kiitosta”. Silvasti tulkitsee syyksi, että 70-luvulla, kun Tapio työsti työtään, oli tapahtunut ideologinen muutos: ”Ehkä juuri tänä aikana vanha asenteitten jää oli alkanut sulaa? Ehkä Paasikiven-Kekkosen linja on sittenkin vetänyt mukaansa kansakunnan, myös sen porvarillisen enemmistön?”

Max Jakobson katsoo teoksessaan Vallanvaihto sarjan olleen merkkipaalu mielipideilmaston muuttumisessa. ”Se noudatti tosin oikeaoppista paasikiviläistä linjaa, mutta ihmiset olivat niin kyllästyneitä virallisten historiantutkijoiden itseruoskintaan, että pienikin liikahdus toiseen suuntaan otettiin kiitollisuudella vastaan.”

Itse asiassa ”viralliset historiantutkijat” eivät olleet juurikaan harrastaneet ”itseruoskintaa” ja juuri hehän olivat sarjan asiantuntijoina.

Toki ”itseruoskintaa” oli tapahtunut, mutta sitä olivat tehneet eräät poliitikot ja toimittajat. Jakobson kertoo esimerkin: eräässä TV-ohjelmassa toimittaja Antero Kekkonen oli kysynyt häneltä, ketkä olivat syyllisiä talvisotaa. Kun Jakobson vastasi ”Miten olisi Stalin”, toimittaja napautti: ”Tarkoitin suomalaisia.”

Jukka Tarkka sentään täsmentää luonnehdintaansa, miten Sodan ja rauhan miehetei pyydellyt anteeksi, ei haikaillut puuttuvan luottamuksen perään eikä harrastanut jälkiviisautta”, että sarja oli ”raju poikkeus” nimenomaan ”1970-luvun vallalla olleesta, vasemmistoa suosivasta, ystävyydellä tunnelmoivasta televisioteatterituotannosta” (Karhun kainalossa) – ei siis historiantutkimuksesta!

Silvasti uskoo, että Tapio olisi pettynyt siihen, ”että voimakkain varauksellisuus, moite ja torjunta tuleekin niistä piireistä, jotka innokkaimmin meillä haluavat ymmärtää Neuvostoliiton motiiveja. Tapiolla itsellään oli sama pyrkimys.” Silvasti kysyy: ”Epäonnistuiko Tapio perinjuurin? Vai onko kenties sama ulkopoliittinen syvämuokkaus, joka on pehmittänyt isänmaallisten tahojen ryssänvihaiset asenteet, toisella taholla kovettanut asenteita – eritoten asenteita kansallisiin ongelmiin?”

Asenteiden kovettumisesta tuskin oli kyse paitsi taistolaisten opiskelijoitten kohdalla vaan pikemmin niiden jatkumisesta, kuten Silvastikin ymmärsi: ”Pitkän linja kommunismi ei tietenkään hyväksy Suomen politiikkaa talvisodan ja sitä seuranneen jatkosodan päiviltä.”

Tapiolta jäi ymmärtämättä se, mitä Pessi oli aiemmin muotoillut Erkki Kauppilalle (Salosen mukaan): ”meidän on viisasta ymmärtää, että Neuvostoliiton kommunistinen puolue on aina oikeassa. Jos poiketaan linjalta, mennään metsään ja kärsitään tappioita.” 

Draaman luonteen vaikutus sarjan kerrontaan

Silvasti huomauttaa artikkelissaan, että ”Tapion työ oli perusluonteeltaan draama” ja siten jo perusluonteeltaan erilainen kuin dokumentti tai tutkimus. ”Draamalta on vaadittava elämysvoimaisuutta, jännitteisyyttä, oikeasuuntaista totuuselämystä”.

Sen sijaan Tapiota ei kannata syyttää ”historiantutkimuksemme aukoista tai asenteellisista vajauksista”. Olemassa olevista dokumenteista ja historiantutkimuksesta oli lähdettävä, sillä ”Tapio seisoi saman suljetun oven takana kuin monet journalistit ja tutkijat: Neuvostoliiton omat lähteet pysyivät suljettuina; selvin sikäläinen kanta oli vaikeneminen. Tällöin on vain nojattava toisen osapuolen dokumentteihin sikäli kuin niitten kiistattomuus näyttää kiistattomalta – vaikkakin jotakin Molotovin-Ribbentropin lisäpöytäkirjaa ei olekaan Neuvostoliitossa jälkikäteen enää tunnustettu.”

Silvastin tekstistä saa käsityksen, että Neuvostoliitto olisi joskus aiemmin tunnustanut salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon. Näin ei tietenkään ollut: Neuvostoliitto tunnusti salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon ensimmäisen kerran vasta glasnostin aikana vuonna 1989. Silloin kävi ilmi, että lisäpöytäkirja oli koko ajan ollut NKP:n pääsihteerin (salaisessa) arkistossa.

Salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon kiistämisessä oli kyse neuvostoliittolaisen historiankirjoituksen perusmetodissa. Tulkinta oli jo alussa valmiina periaatteen tasolla: maan ulkopolitiikka oli sekä nykyisyydessä että menneisyydessä aina sen marxilais-leniniläisen ideologian mukaista, olipa maa tehnyt millaisia jyrkkiä käänteitä hyvänsä. Sitä, mikä ei ideologiaan sopinut, ei voinut olla olemassa. Esimerkiksi salaisen lisäpöytäkirjan sisältämä etupiirijako oli imperialistista politiikkaa, jollaista Neuvostoliitto ei periaatteessa koskaan voinut harjoittaa.

Silvasti jatkaa: ”Vaikka Tapio teki draamaa, hän teki sitä tutkijan ja journalistin otteella; tosiasioiden kunnioitus on silloin tärkeämpää kuin joidenkin tahojen tai asenteiden kumartelu. Miellyttämällä ei lähestytä totuutta. Kun Tapio onnistuu valottamaan talvisodan johtomiesten ahdaskatseisuutta ja sidonnaisuutta, hän onnistuu työssään. Tämän jälkeen ’Tiedonantaja’ voi omilla perusteillaan mollata silloisen menettelyn siinä missä joku toinen voi omilla perusteillaan kiittää. Kohtuutonta on tuomita sitä, joka antaa näytön.”

”Taideteos enempää kuin journalistinen juttu ei kerro tyhjentävästi aiheestaan; ne eivät milloinkaan pysty samaan kuin tutkimus. Useat kyselivät Sodan ja rauhan miehistä, miksi 30-lukua ei valotettu enempää. Tapio rajasi aiheensa niin kuin rajasi. Hänen draamansa alkaa siitä kun Jartsev, ’suuren myytin pieni mies’ astuu näyttämölle. Näinkin rajaten ohjelmajohto (TV-2:n johtajat, kirjoittajan huomautus) epäili aineistoa etukäteen liian laajaksi ja raskaaksi.”

Salonen kertoo Eino S. Revon jälkikeskustelussa huomauttaneen, ”että sarjan pohjustus on puutteellinen: se ei kylliksi nojannut aikansa maailmantapahtumien taustaan – se oli liian ’suomalainen’.” Tässä on todellakin perää.

Myös Salonen pitää Revon kritiikkiä aiheellisena, mutta tekee vastakysymyksen: ”eikö juuri näin synny draamaa? Draaman perustilanne – näin opasti minua aikanaan Matti Tapio itse – on tässä: kaksi miestä istuu vastatusten, juo kahvia seurustelee. Tämä on kuitenkin vasta dialogia. Draamaksi se muuttuu, kun katsoja tietää tahi oivaltaa, että toisen kupissa on myrkkyä. Mutta katsoja ei voi huudella neuvoja näyttämölle.”

Yhteenveto

Sodan ja rauhan miesten jälkimaine on tyypillinen esimerkki siitä, miten aikalaisten käsitykset ja muistelmat periytyvät ilman kritiikkiä historiankirjoitukseen. Legenda sarjan hyllytyksestä löytyy esimerkiksi Jukka Tarkan teoksista sekä jopa Yleisradion historian toisesta osasta. Tosin Tarkka myöntää, että ”Yleisradion johto oli kulissien takana itään päin tiukempi kuin ulospäin näkyi ja sitä arvostelleet oikeistokriitikot tiesivät” (Uhan alta unioniin), ja huomauttaa, että neuvostoliittolaiset arvostelivat Sodan ja rauhan miehiä ”lievemmin kuin huomattavasti vähäisempiä yliaisan potkimia” (Karhun kainalossa).

Alkuperäislähteitä tarkasteli vasta Seppo Heikki Salonen, joka tunsi myös Yleisradion ohjelmatekoprosessin sisältäpäin. Mahdollisesti hän talon omana työntekijänä antaa asiasta vähän liian myönteisen kuvan. Toisaalta Tarkan luonnehdinnassa, että ”Yleisradion johto suhtautui sen perusideaan epäröiden, mutta ei oikein kehdannut sitä pysäyttääkään, vaikka mieli olisi tehnyt” (Uhan alta unioniin), alku pitää paikkansa, mutta lopussa ei ymmärretä Salosen kuvaamia Yleisradion sisäisiä tekijöitä.

Toisaalta, vaikka Salonen selostaa jokseenkin kattavasti Neuvostoliiton edustajien Yleisradioon ja poliitikkoihin kohdistavaa painostusta, hän ei ehkä osaa tarpeeksi yhdistää neuvostoliittolaisten reaktiota sarjaan yleiseen ulkopoliittiseen tilanteeseen kuten Juhani Suomi viimeisessä Kekkos-elämäkerrassaan: ”Jatkuva painostus alkoi vähitellen vaikuttaa, osin ilmeisesti sen vuoksi, että Kekkonen alkoi 1980-lukua lähestyttäessä tulla yhä varovaisemmaksi suhteessaan Neuvostoliittoon.” 

Lisäys

On sangen mahdollista, että yleistä käsitystä Sodan ja rauhan miesten ”rohkeudesta” ei synnyttänyt sarjan sisältö sinänsä vaan pikemmin tieto Neuvostoliiton ja nimenomaan suurlähettiläs Stepanovin painostuksesta ja paheksunnasta. Täytyihän sarjassa olla jotain ”uskallettua”, siis nimenomaan Neuvostoliittoa arvostelevaa, koska (kuten virheellisesti uskottiin) se oli hyllytetty. Näin sarja tulkittiin eri tavalla kuin Matti Tappio olisi halunnut.

Neuvostoliiton ja taistolaisten hirttäytyminen kestämättömään väitteeseen, ettei salaista lisäpöytäkirjaa ollut olemassa, samoin kuin ideologiaan perustava näkemys, että Neuvostoliiton ulkopolitiikka oli aina ollut ”oikeaa” ja rauhanomaista ja Suomi oli yksi syyllinen, taas esti asiallisen keskustelun kummankin maan virheistä.

Tekijästä

Matti Tapio on Matti Tapio Johanssonin taitelijanimi. Hän syntyi 1926 Helsingissä työläisperheeseen. Isä oli rappari ja äiti ompelija. Hän pääsi kuitenkin oppikouluun, Helsingin toiseen yhteislyseoon, mutta koulunkäynti jäi repaleiseksi sodan takia. Talvisodan aikana hän oli evakossa Pertunmaalla.

Vuonna 1943 hän vaihtoi oppikoulun näyttelijäkoulun, jota johti Wilho Ilmari.

Vuonna 1944 hänet kutsuttiin armeijaan, jossa hänet koulutettiin pioneeriksi ja miinanraivaukseen. Välillä hänet kotiutettiin vuodeksi, jona aikana hän kävi näyttelijäkurssin loppuun, näytteli pieniä osia Kansallisteatterissa ja harjoitteli pianonsoittoa.

Tapio työskenteli teattereissa eri puolilla Suomea, ensin näyttelijänä ja ohjaaja ja sitten teatterinjohtajana sekä näytteli pikkurooleja elokuvissa (esim. Mikko Niskasen Pojat).

Vuonna 1965 Tapio valittiin TV2:n pääohjaajaksi. Hän ohjasi sarjoja kuten Hilma (1969) ja Oi kallis kaupunki (1969) sekä TV-elokuvia kuten Kihlaus (1966) ja Kauppa-Lopo (1968).

Lisäksi hän näytteli elokuvissa ja toimi Tampereen yliopiston 4-vuotisten näyttelijäkurssien johtajana 1966-78.

Matti Tapio kuoli 12.12.1978 sairastettuaan vuoden munuaissyöpää.

Lähteenä Seppo Heikki Salosen teos.

Muuta

Sodan ja rauhan miehet Yle Areenassa

Sarjan täydellinen roolilista löytyy Wikipedian artikkelista

Wikipedian tiedot Seppo Heikki Salosesta

Olen kirjoittanut blogiin aiemmin Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla toisesta osasta.

Kirjallisuutta:

Aromäki, Juhani: Kansa kohisee, kiittää ja keskustelee. Ohjaaja Matti Tapio ensimmäisten arvostelujen jälkeen: Toivottavasti minua ei ymmärretä väärin. Suomen kuvalehti 8/1979.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. Otava 1992.

Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali. Korhonen Kekkosen komennossa. Otava 1999.

Korhonen, Keijo: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. I. 1920-1932. Naapurit vastoin tahtoaan. Tammi 1966.

Korhonen, Keijo: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. II. 1933-1939. Turvallisuuden pettäessä. Tammi 1971.

Paloheimo, Pertti: P. Paloheimo, Pispalan Tarmo. WSOY 1997.

Salokangas, Raimo: Yleisradion historia. 2. osa. 1949-1996. Yle 1996.

Salonen, Seppo Heikki: Sodan ja rauhan miehet. Kuvaus televisio-ohjelmasta ja siihen kohdistuneesta ulkopoliittisesta painostuksesta 1970-luvun Suomessa. Yle 1978.

Silvasti, Eero: Kansallinen näytelmä. Kun ’Sodan ja rauhan miehet’ pani kansakunnan keskustelemaan. Yleisradion vuosikirja 1.6.1978-31.5.1979. Yleisradio 1979.

”Sodan ja rauhan miehet” – keskustelu Suomen tiestä sotaan Neuvostoliittoa vastaan. [Ville Pessin ja Erkki Suden haastattelu.] Soihtu 1/1974.

Suomi, Juhani: Talvisodan tausta. Neuvostoliitto Suomen ulkopolitiikassa 1937–1939. Otava, 1973.

Suomi, Juhani: Umpeutuva latu. Urho Kekkonen 1976-1981. Otava 2000.

Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990. Otava 2012.

Tarkka, Jukka: Uhan alta unioniin. Asennemuutos ja sen unilukkari Eva. Otava 2002.

Tarkka, Jukka: Mitä lehdet kirjoittivat Sodan ja rauhan miehistä? Paasikivellä pääosa, Ryti syrjässä. Helsingin Sanomat 29.4.1979.

Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija. Lehtiä valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjasta 1972-1985. Toim. Juhani Suomi. Turun yliopisto 2012. Poliittisen historian julkaisuja 2.

Mainokset

Ilmar Talve: Kolme kotimaata

Ilmar Talve kertoo omaelämäkerrassaan Kolme kotimaata nuoruudestaan sotienvälisessä Virossa, kokemuksistaan jatkosodan aikana Suomen armeijassa ja elämästään pakolaisena Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.


Talven vironkielinen omaelämäkerta oli kolmiosainen: Kevad Eestis, Kutsumata külaline, Kolmas kodumaa (1992-9). Suomalaisen kustantajan pyynnöstä Talve teki yksiosaisen suomenkielisen version Kolme kotimaata (suomentanut Eva Gottberg, Kirja-Aurora 2004). Kirjasta on jätetty pois mm. Tukholman pakolaisyhteisöä ja Suomen politiikkaa koskeva osuus ja muissakin kohdin tehty lyhennyksiä.

Isän ja äidin perintö

Kansatieteilijän otteella Talve kuvaa ensimmäisessä osassa Kevät Virossa lapsuutensa ja nuoruutensa Tapan kauppalaa. Väestön valtaosa kuului pikkuporvaristoon, mutta ei suinkaan ollut ”sivistymätöntä, ahdasmielistä, rahanahnetta ja ties mitä”, kuten neuvostoaikana esitettiin.

Talven vanhempien tapaiset ”pienet ihmiset” olivat pääosin talonpoikien nuorempia jälkeläisiä tai käsityöläisten, torppareiden ja muonamiesten lapsia. Koulunkäynti oli supistunut venäjänkieliseen, usein kesken jääneeseen kylä- ja pitäjänkouluun, kun oli lähdettävä maailmalle työn perään.

Tavoitteena oli ensin oppia ammatti ja sitten rakentaa itselle ja ennen kaikkea lapsille parempi elämä. Se vaati ahkeruutta, säästäväisyyttä, pitkäjännitteisyyttä ja sitkeyttä. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa ei ollut, piti tulla toimeen omillaan. Tarpeen tullen naapureita autettiin kristillisessä hengessä.

Rauhallinen ja mietiskelevä isä uskoi ihmisiin ja joutui usein pettymään. Koettelemuksissa hän turvautui Jumalaan uskoen, että ”Jumala ei sinua hylkää, kun vain varmasti luotat ja uskot häneen”.

Temperamenttinen äiti suhtautui ihmisiin isää skeptisemmin, huomioi ja reagoi nopeasti ja ilmaisi mielipiteensä suorasukaisesti ja sarkastisesti. Vaikeudet herättivät hänessä uhman: ”Vaikka nuija halki, mutta periksi ei anneta!”

Äidin esimerkin vaikutuksesta vuonna 1919 syntynyt Ilmar ja tämän nuorempi veli suhtautuivat kielteisesti totalitarismiin ja diktaattoreihin, olipa väri mikä tahansa. Molempien vanhempien perintöä oli käsitys, että työ oli kristillinen velvollisuus, joka piti tehdä hyvin.

Talvelle periytyi kodista vahva sivistystahto, joskin hän joutui pikkupaikkakunnalla tyytymään pääasiassa klassikoiden lukemiseen. Vasta ahmiessaan kesällä 1937 Viipurin kaupunginkirjastossa tieteellisten seurojen julkaisuja hän tajusi, mistä kaikesta hän oli jäänyt paitsi.

Tukikohtakausi, punainen vuosi ja kyyditykset

Tietämättään Talve teki tulevaisuuteensa ratkaisevasti vaikuttavan päätöksen, kun hän ylioppilaaksi tultuaan 1938 aloitti opinnot armeijaan menon sijasta. Viron armeijan upseereista olivat näet myöhemmin kiinnostuneita niin puna-armeija kuin Wehrmacht. Talve ehti maistaa demokraattisia virtauksia Tarton ylioppilaselämässä. Filosofian maisterin tutkinnon hän suoritti 1942.

Talve muistuttaa, etteivät aikalaiset tienneet Viron johdon 1939-40 tekemien ratkaisujen seurauksia. Hänkin harrastaa jälkikäteisspekulaatioita ja arvioi, että kun Neuvostoliitto syksyllä 1939 esitti vaatimuksen tukikohdista, Virolla ei ollut mahdollisuuksia sotilaalliseen vastarintaan: armeija oli heikosti varustettu, yhteistyötä muiden Baltian maiden kanssa ei ollut ja maasto vastasi pikemmin Hollantia kuin Suomea. Sitä paitsi talvisotaa ei ollut vielä käyty, esikuvaa ei ollut. Talve epäilee myös virolaisten yksimielisyyttä, koska toimivaa demokratiaa eikä vapaata lehdistöä ei ollut.

Talven vanhemmat ikätovereineen olivat eläneet jo tsaarin aikana ja kokeneet Viron itsenäistymisen, ja heidän maailmankatsomukseensa kuului aimo annos skeptisyyttä. Siksi heidän oli helpompi hyväksyä Viron liittäminen Neuvostoliittoon 1940 kuin Talven oman sukupolven, joka oli kasvanut itsenäisessä Virossa ja piti sitä siksi itsestäänselvyytenä.

Nuoret kokoontuivat Tapassa nuoret kokoontuivat rautatieasemalle epävirallisiin demonstraatioihin. Niistä Talve luopui pian, sillä hänellä oli jo nuorena kykyä punnita, mikä oli mahdollista ja hyödyllistä ja mikä turhaa leikkiä tulella.

Kesäkuun 1941 kyyditysten aikana Talve osoitti oma-aloitteisuutta ja päättäväisyyttä. Hän ehdotti, ettei perheen pitänyt jäädä odottamaan kotiin vaan hajaantua ja aiheuttaa hakijoille edes etsimisen vaiva.

Talven kirjoittaessa Viro oli itsenäistynyt uudelleen ja kyydityksistä saattoi puhua julkisesti. Tieto yksin ei kuitenkaan saa ymmärtämään, miten aikalaiset asiat kokivat. ”Sellaista raakuutta kukaan Viron asukas ei ollut eläessään kokenut”, Talve kirjoittaa. Vaikutusta lisäsi, että kyydittäminen ”tapahtui kaikkien silmien edessä. Se koettiin kansanmurhan alkusoitoksi ja sodaksi Viron kansaa vastaan.”

Kyydityksiä on puolusteltu sillä, että Stalin valmistautui sotaan Saksaa vastaan ja halusi etukäteen poistaa potentiaaliset petturit. Talven arvion mukaan vaikutus oli kuitenkin juuri päinvastainen, sillä suhtautuminen uusiin vallanpitäjiin muuttui radikaalisti: ”syntyi kostonhimo, jota tuskin olisi siinä määrin ilmennyt myöhempien tapahtumien ja Saksan miehityksen aikana, tai ainakin se olisi ollut vähäisempää. Sotaan vastattiin sodalla.”

Pako Suomeen, paluu Viroon, uusi pako

Kun pakko-otto Saksan armeijaan uhkasi, Talve pakeni tovereineen huhtikuussa 1943 Suomeen, vaikka heillä ei ollut tietoa, luovuttaisivatko suomalaiset hänet saksalaisille. Kun vaihtoehdoiksi Suomessa asetettiin armeija tai metsätyöt Pohjois-Suomessa, Talve valitsi empimättä edellisen, sillä hän ei halunnut olla sotaa käyvässä maassa vapaamatkustaja.

Talven kuvaus ei imartele Suomen armeijaa. Sotilaskoulutukseen ei lainkaan panostettu, ja heikko ruokahuolto laski mielialaa entisestään. Kuvaus puna-armeijan suurhyökkäyksen torjunnasta Kannaksella 1944 on virolaisen kokemana vailla sankariglooria.

Suomen armeijassa taistelevat virolaiset pitivät Normandian maihinnousua hyvänä uutisena, koska se tiesi Saksan tappiota. Silti rykmentistä lähes kaikki palasivat syksyllä juuri ennen Suomen aselepoa Viroon. Jääminen Suomeen olisikin tiennyt luovutusta Neuvostoliittoon; todellinen vaihtoehto oli pako Ruotsiin. Perillä kävi ilmi, että Saksa ei edes epätoivon hetkellä luvannut Virolle itsenäisyyttä ja Suomen-pojat liitettiin Saksan armeijaan.

Päätöstä palata on arvioitu ja ihmetelty lopputuloksen, tappion, valossa. Talve muistuttaa, että silloin ei tiedetty varmasti muuta kuin, että Virossa taisteltiin ja siellä tarvittiin apua. Niinpä palaamatta jättäminen olisi ”osoittanut välinpitämättömyyttä ja ollut myös merkki kotimaan hylkäämisestä: valitettavaa, mutta yrittäkää selvitä ilman minua! Lähtijöille se merkitsi myös arvokkuuden ja puhtaan omantunnon säilyttämistä”. Etukäteen ei koskaan voi varmasti tietää, onko tilanne täysin toivoton, Talve muistuttaa: ”Meidän toki piti yrittää, silloin näemme, miten siinä käy. Silloin ei tarvitse jälkikäteen katua, että jäi tekemättä sellaista, mikä vielä olisi ollut mahdollista.”

Talve oli ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, että tappion jälkeen saattoi paeta ulkomaille, olihan hän sen jo kerran tehnyt. Niinpä hän jättäytyi joukko-osastostaan, luopui asepuvustaan ja pyrki toverinsa kanssa meren yli Ruotsiin. Kahden haaksirikon jälkeen laivan suunnaksi tuli tappiota kohti kulkeva Saksa.

Ensimmäisen osan lopussa edessä onkin tuntematon tulevaisuus. Sen kohtaaminen on Talven omaelämäkerran kertautuva teema.

Leiri opetti eteenpäin katsomista ja oma-aloitteisuutta

Saksassa Talve joutui viettämään kymmenen kuukautta yhtenä miljoonista vierastyöläisistä. Tappion häämöttäessä saksalaisten aiemman ”ylimielisyyden, ylpeyden ja raakuudenkin” tilalle tuli ”sentimentaalinen ahdistus ja itsesääli”.

Koska Saksaan ei ollut jouduttu omasta tahdosta, se ”oikeutti joka tilanteessa tekemään kaiken mahdollisen itsellemme hyödyllisen”. Ainoana tavoitteena oli ”säilyä hengissä, hinnalla millä hyvänsä ja kaikki keinot hyväksi käyttäen”. Englantilaisten tultua ruokatilanne parani.

Jotain olennaista Talven luonteesta kertoo, että ”pelkästä inhimillisestä uteliaisuudesta halusimme nähdä, kuinka kaikki päättyisi”. Ja sodan loputtua elämällä piti ”tehdä jotakin”. Olihan isä opettanut että ”Vielä tulee parempi päivä”.

Jälkikäteen Talve näki Saksan ajan opettaneen jotain ”jota ennen pakolaisuutta olisi ollut vaikea hyväksyä”: ”Olipa tilanne millainen hyvänsä ja kokonaan siitä riippumatta, oletko joutunut siihen omasta tahdostasi vai vastentahtoisesti, ei ole pienintäkään syytä jäädä muistelemaan tai kaipaamaan sitä, mikä ennen oli ja mitä nyt enää ei ole, kun et kuitenkaan pysty tilannetta muuttamaan.”

Paasikiviläinen tunnuslause ”Kaikki viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta” oli siten Talvenkin ajattelun perusta, mutta johtopäätökset olivat erilaiset kuin suomalaisilla.

Talve lähti siitä, ”ettei ole mitään järkeä jäädä passiivisesti odottamaan, että toiset, olkootpa he sitten ’viranomaisia’ tai keitä hyvänsä, ajattelisivat sinua tai sinun asioidesi järjestämistä.” Oma-aloitteisuus oli toki Natsi-Saksassa riskialtista, monesti pelasti vain hyvä onni. Mutta onni selittyi isän usein käyttämällä sananparrella ”Auta itse itseäsi, niin Jumalakin auttaa sinua”, vaikkei Talve itse uskonnollinen ollutkaan.

Elokuussa 1945 Talve lähti tovereineen salaa Saksasta Tanskaan. Myytyään kellonsa hän osti leivän mutta myös leivoksia. Jo aiemmin hän oli suomalaistanut nimensä Fremdenpassiin uskoen tämän suojaavan luovutukselta Neuvostoliittoon. Kööpenhaminan Suomen lähetystössä hänet uskottiinkin suomalaiseksi, osasihan hän suomea ja tunsi Viipurin, joten pystyi kysyttäessä kertomaan työpaikkansa ja sen osoitteen.

Näin Talve pääsi sittenkin Ruotsiin. Laivalla oli syytä juhlia nauttimalla tanskalaisesta oluesta ja ruotsalaisista savukkeista.

Vastoinkäymisissä auttoi huumori ja sisu

Kun Talve kuuli Tukholmassa Suomen tilanteesta ja luovutuksista Neuvostoliittoon, hänestä tuntui viisaimmalta jäädä Ruotsiin. Aktiivisuus ja virolaisten verkosto auttoi saamaan oman alan pätkätyötä, palkka tosin oli minimaalinen mutta mahdollisti opintojen jatkamisen. Vastoinkäymisissä Talve turvautui ensin huumoriin ja voitti ne sitten sisulla.

Talvea auttoi monin tavoin professori Erixon. Tätä kuitenkin ilmeisesti loukkasi, kun Talve yritti kansatieteen lisensiaattitenttiä läpi kerralla. Erixon ei tehnyt yhtään kysymystä itse tenttikirjallisuudesta, vaan alkoi kysellä Ruotsin historiasta, jota Talve ei tietenkään tuntenut. Kun Talve lopulta rohkeni kysyä, mitä ruotsalaisessa lisensiaattitentissä oikein pitää osata, Erixonin vastaus oli vain, että ”siinä pitää pystyä keskustelemaan kaikesta!”

Talve ei ruvennut syyttämään Erixonia syrjinnästä. Vaikka tentin pieleen meno masensi, hän näki asiassa komiikkaakin, mitään kunnon tenttiähän ei edes ollut. ”Saatoin syyttää ainoastaan itseäni naiiviudestani ja siitä, etten ollut kysynyt ruotsalaisilta, mitä se tentti ja erityisesti Erixonille suoritettuna todella tarkoitti”. Talve ei antanut periksi vaan opiskeli Ruotsin historiaa ja jakoi kirjallisuuden useisiin tentteihin, kuten oli tapana.

Vain kerran Talve sai Ruotsissa samaa palkkaa kuin ruotsalaiset. Museoalan virkoihin valittiin jopa ruotsalaisia ylioppilaita mieluummin kuin ”ulkomaalaisia” lisensiaatteja, vaikka nämä olivat jo Ruotsin kansalaisuuden saaneet. Toisen osan nimi onkin Kutsumaton vieras.

Mutta elämää oli vain elettävä eteenpäin. Suuri osa ikätovereista oli kuollut, ja heistä monien kohtalo oli omaisille tuntematon. Talvella oli onnea, sillä hän sai vuonna 1946 kortin äidiltään, joka oli kiertoteitse saanut tietää poikansa olevan elossa ja Ruotsissa. Pyyteetöntä rakkautta osoitti äidin neuvo: ”Älä koti-ikävän takia tee vääriä ratkaisuja, ei kannata. Pysy siellä missä olet. Miten meidän käy, ei kukaan tiedä.”

Sen jälkeen seurasi lähes vuosikymmenen hiljaisuus. Kirjeiden ja valokuvien vaihtoon sekä pakettien lähettämiseen avautui mahdollisuus vasta suojasään myötä 1955.

Sulkeutunut Ruotsi ei ymmärtänyt pakolaisia

Ruotsissa oli sodan jälkeen suhteellisen vähän ulkomaalaisia, ja heistä oli pakolaisia vähän yli 20 000 virolaista, joitakin tuhansia latvialaisia ja muutama sata liettualaista. Ruotsalaisten suhdetta heihin kuvaa nimitys ”jävla utlänning”. Talven reaktio oli hänelle luonteenomainen: nimittelyyn ”piti yrittää tottua kuten kaikkeen muuhunkin käsittämättömältä ja vieraalta tuntuvaan”.

Tiedemiehenä Talve alkoi kuitenkin pohtia mistä oli kyse. Ruotsi oli ollut 1800-luvulta asti kansallisvaltio, jossa kansallisuus ja kansalaisuus olivat sama asia. Norbottenissa ei asunut suomalaisia vaan ruotsalaisia, jotka puhuivat suomea. Niinpä balttien halua pitää kiinni omasta kielestään ja kulttuuristaan ei lainkaan ymmärretty, ja aluksi heidän oli itse kustannettava omankieliset koulunsa.

Ruotsalaiset eivät juuri tunteneet kiinnostusta muuta maailmaa kohtaan. Tiedot Baltiasta ja jopa Suomesta olivat vähäiset tai olemattomat. Baltian maiden tiedettiin olleen 30-luvulla ”diktatuurivaltioita”, joten kun baltit olivat taistelleet Saksan armeijassa, heidän joukossaan oli ”fasistisia kollaborantteja”. ”Kun Puna-armeija nyt oli ajanut saksalaiset tiehensä ja vapauttanut Baltian maat, miksi sieltä piti paeta” ja tulla ”vieraaseen maahan toisten riesaksi ja ristiksi”?

Ruotsalaiset olivat tottuneet turvallisuuteen, ja heillä oli luottavainen suhde virkavaltaan. Baltian maiden ”punainen vuosi” 1940-1 rinnastui heidän mielessään normaaliin hallituksen vaihdokseen. Kyydityksistä kuultuaan he toki kauhistelivat mutta kysyivät heti perään: ”miksi ette soittaneet poliisille, kun tuolla tavoin tultiin hakemaan?”

Pakolaisille kansainvälisen politiikan seuraaminen ei ollut vain totunnainen tapa tai jännittävä harrastus, vaan he punnitsivat kokemustensa pohjalta, miten tapahtumat saattaisivat vaikuttaa heidän omaan asemaansa. Pelkoa herätti, kun Ruotsi luovutti latvialaiset legioonalaiset Neuvostoliittoon 1946. Monet baltit jatkoivatkin matkaa Kanadaan tai USA:han. Talve oli kuitenkin päättänyt jäädä Eurooppaan.

Ruotsin kulttuurielämän skitsofreenisuus

Vastenmieliseltä Talvesta tuntui, että ”osa Ruotsin nuoremmasta kirjailijakunnasta suhtautui myötämielisesti kommunisteihin ja Neuvostoliittoon” eikä tuominnut edes Tšekkoslovakian kaappausta 1948.

Eksistentialismi ja Kafka olivat tuoneet Ruotsinkin kulttuurikeskusteluun käsitteet pelko (Frucht) ja kauhu (Angst). Sotaa kokemattomien ruotsalaisten suussa ne tuntuivat naiiveilta ja koomisilta. Talven mielestä ruotsalaiset potivat skitsofreniaa: he uskoivat säästyneensä sodalta suuremman viisautensa ansiosta, sotimaan joutuneet olivat olleet heitä tyhmempiä. Toisaalta ruotsalaiset olivat lähes kateellisia, kun muilla oli jotain, jota heiltä puuttui, ja he jäivät keskusteluissa vain kuuntelijoiksi.

Talven mieleen oli Arthur Koestlerin stalinismin kritiikki romaanissa Pimeää keskellä päivää sekä George Orwellin dystopiat Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984.

Virolaisten sota oli poikennut muista maista, joten heidän oli itse löydettävä sanat kuvata sitä. Novellikokoelmassaan Ainult inimene (1949), Talve käsitteli jatkosotaa vuosia ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, kuten hän ylpeänä totesi.

Eksistentialismi auttoi ymmärtämään maailman absurdiutta

Romaaninsa Maja lumes (1952, ruotsiksi Huset i snön, 1964) Talve sijoitti tuntemattomaan maahan kahden suurvallan välissä, mutta tosiasiassa se on kuvitelma, miten Viron olisi käynyt, jos se olisi valinnut toisin – ei hyvin silloinkaan.

Albert Camus’n Rutto oli tehnyt Talveen suuren vaikutuksen: ”Olimme pieni kansa, maamme oli miehitetty, kansaamme oli kidutettu, kyyditetty ja tapettu. Mahdollisuuden avautuessa olimme yrittäneet taistella yhtä diktatuuria vastaan vieraassa asepuvussa, sillä omaa meillä ei ollut. Olimme hävinneet, ja nyt maanpaossa meitä kutsuttiin fasisteiksi ja niitä, jotka olivat surmanneet kansaamme, demokraateiksi. Eksistentialistit sanoivat tätä maailmaa absurdiksi, ja oman kokemukseni pohjalta he näyttivät olevan oikeassa.”

Eksistentialismi antoi uskoa, että ”Ihminen ei kuitenkaan ollut oman tilanteensa vanki” vaan oli vapaa. Joka tilanteessa oli mahdollisuus valita. ”Taistelu, myös hävitty taistelu, oli absurdissakin maailmassa positiivinen asia, se oli ihmisen ainoa mahdollisuus ja hänen elämänsä perusta. Valinta, vastuu ja vapaus.”

Totalitarismia ei Talven mielestä koskaan saanut hyväksyä. Mutta taistelu jatkui toisin keinoin, jotka voisi pelkistää: olemalla vapaa ihminen ja kehittämällä virolaista kulttuuria. Oman työn ja opiskelun ohella Talve kirjoitti satoja artikkeleita ja ajoittain toimitti myös pakolaisten kulttuurilehtiä.

Esseessään Halli horisondi ees (”Harmaata horisonttia katsellessa”, Sõna 5/1949 ja Looming 11/1990) Talve mietiskeli pakolaiskirjallisuuden tehtävää. Viron kaltaisen pienen kielen kohdalla edessä näytti olevan vain alaspäinmeno. Silti ei saanut alistua ja käpertyä vain säilyttämään sotaan edeltävän ajan muistoja vaan piti seurata, mitä maailmalla tapahtui, ja yrittää uudistua, sillä ”vain eteenpäinmeno tukisi myös hengissä säilymistä, paikalleen jääminen ja nostalginen taaksepäin katsominen sitä vastoin ei”.

Pakolaisyhteisön pienuuteen verrattuna kirjallisuuden levikki oli hämmästyttävän suuri: esimerkiksi Maja lumes -romaania painettiin 3600 kappaletta. Ilmeisesti lähes jokainen virolainen katsoi olevansa velvoitettu tukemaan omankielisistä kulttuuria.

Virka löytyi Suomessa

Syrjintä Ruotsissa koitui Suomen eduksi. Toisen osan lopussa Talve polttelee kesän 1959 lopussa laivan kannella matkalla Turkuun, jonka yliopistosta hänelle on tarjottu koulutusta vas-taava työpaikka kansatieteen assistenttina. Laiva ”tuli lännestä ja meni itään. Olin melkein kuin matkalla takaisin.”

Talve väitteli Tukholman yliopistossa aiheenaan sauna 1960, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin ensimmäiseksi kansatieteen professoriksi Turun yliopistoon. Oliko taustalla heimoystävyys vai oltiinko silloin ennakkoluulottomampia kuin nykyisin?

Sivuutan tässä vain maininnalla Talven uran kansatieteilijänä Suomessa, vaikka on sinänsä kiinnostavaa lukea, miten silloinen akateeminen vapaus antoi resurssien niukkuudesta huolimatta professorille mahdollisuuden innovointiin, kun rasitteena eivät olleet liialliset hallinnolliset velvollisuudet kuten myöhemmin. Talve laajensi kansatieteen tutkimuksen Ruotsissa opituin menetelmin teollisuustyöväestön ja kaupunkeihin, mutta myös maaseudun muuttumiseen. Kansankulttuurikaan ei ole pysyvää, sillekin on ominaista muutos.

Pitkät työpäivät eivät ole sinänsä poikkeuksellisia tiedemiehelle, mutta ulkomaalaisena Talvella oli erityisiä paineita: hänen oli pakko onnistua ja lunastaa häneen asetettu luottamus. Toisaalta kaunokirjalliset harrastukset jäivät myös siksi, että elämän vakiintuminen ei ollut taiteellisesti inspiroivaa. Näin ollen svejkmäinen sotaromaani Juhansonin matkat (1959, suomeksi 1961) näytti jäävän Talven viimeiseksi romaaniksi.

Sodasta toipuva ja suomettunut Suomi

Vielä 50-luvun alussa suomalaiset olivat Ruotsin näkökulmasta vaikuttaneet sodan jäljiltä väsyneiltä. Vuosikymmenen lopussa maa oli toipunut. Kun Talve näki Turun keskustassa sijaitsevan asuntonsa ikkunasta seitsemäntoista nostokurkea, hän ei haikaillut katoavaa puutaloidylliä vaan havaitsi suomalaisissa ”mukaansa tempaavaa optimismia”. Myöhemmin hän sijoitti modernin ajan murroksen juuri 50-60-luvun vaihteeseen.

Yliopistolla Talven ikäiset suomalaiset miehet oli sodan käyneitä. Sodasta ei kuitenkaan puhuttu: se oli ollut miesten velvollisuus, joka oli vain pitänyt hoitaa. Kollegojensa sotakokemuksista ja -saavutuksista Talve kuuli kiertoteitse. Hän luonnehtii ikätovereitaan ”kansallismielisiksi” mutta samalla liberaaleiksi demokraateiksi. Monet kollegoista olivat Viipurista, jossa oli ollut muuta Suomea liberaalimpi ilmapiiri. Toisaalta he kokivat kotiseudun menetyksen kipeänä vääryytenä.

Myöhemmästä Suomesta Talve kirjoittaa paljon kriittisemmin. Suomalaisesta laitoksesta puuttuvassa osassa hän hyväksyy Paasikiven politiikan, koska tällä oli moraali, jonka yli tämä ei suostunut menemään, kun taas Kekkonen oli opportunisti, joka kysyi vain, mikä oli hyödyksi ja mikä ei.

Noottikriisi sai virolaisen ystävän pakenemaan Ruotsiin, mutta Talve pysyi Suomessa. Ruotsin passin pitämistä voisi luulla varotoimenpiteeksi, mutta Talven oman selityksen mukaan (Looming 2/1989) kansalaisuuden vaihtaminen tuntui tarpeettomalta, koska Pohjoismaiden välillä ei tarvittu passia eikä työlupaa.

Itsesensuurista Talve luettelee tunnetut, julkiset tapaukset, mutta tiedemiehen olisi toki pitänyt pohtia niiden edustavuutta. Erityisen kummallista on sivuuttaa se, että yliopistoissa suomen kielen vaatimuksiin kuului viron kurssi ja historian vaatimuksiin naapurimaiden (myös Baltian) historia. Myöskään matkailun takia Viron olot eivät voineet pysyä suomalaisilta piilossa.

Sen sijaan on myönnettävä, että Kekkosen määräys katkaista yhteydet ulkovirolaisiin järjestöihin 1964 vaikutti ratkaisevasti siihen, että kuva niistä perustui ennakkoluuloihin. Mutta eikö yhteyksien pitäminen Viroon sittenkin ollut tärkeintä?

Yksinhuoltajaisän elämää

Vuonna 1947 Talve oli solminut avioliiton viipurilaisen evakkotytön Liisa Karvisen kanssa. Yhteiselämän teki sopusointuiseksi samanlainen arvomaailma ja huumorintaju sekä Liisan sopeutumiskyky, vaikka asunto oli alkuun pieni ja puutteellinen.

Lapsia syntyi kolme, nuorin poika Suomessa. Mutta kun ulkoiset asiat näyttivät viimein olevan kunnossa, Liisa sairastui syöpään. Hänet leikattiin, ja muutama vuosi kului puolivuotistarkastusten pelossa, kunnes syöpä uusiutui. Vuonna 1966 Talve jäi leskeksi kolmen alaikäisen lapsen kanssa. Seurasi masennus, jonka takia hän kutsuu aikaa ”mustiksi vuosiksi”.

Lasten tähden oli kuitenkin jatkettava elämää. Sukupuolen mukainen työnjako oli vielä 60-luvulla niin itsestään selvä, että 15-vuotias tytär teki kotitöistä isomman osan kuin isä, jo täysi-ikäinen isoveli ja pikkuveli yhteensä.

Ehkä suru avasi uudestaan yhteyden siihen pinnanalaiseen virtaan, ”mustaan ja kylmään, pimeään ja ajattomaan”, joka oli synnyttänyt Talven kaunokirjalliset teokset. Suunnitelmat saattoivat toteutua vasta eläkkeellä, joka alkoi lyhyen virkauran takia vasta 67-vuotiaana 1986. Kaksiosainen romaani Maapagu (1988) kertoo virolaisten edellisestä maanpakolaiskaudesta 1906-1917.

Missä kotimaa on?

Talven omaelämäkerran kolme osaa päättyvät kaikki matkaan Itämeren yli. Mielialansa symbolina Talve käyttää säätä.

Talve oli kieltäytynyt vierailemassa Virossa ennen kuin se oli vapaa ja demokraattinen. Vanhemmat taas eivät saaneet matkustuslupaa. Näin suuri periaatteellisuus kummastuttaa ulkopuolista, mutta Talve ei matkustanut myöskään Kreikkaan, Espanjaan eikä Portugaliin, kun niissä vallitsi diktatuuri.

Syksyllä 1991 Talve viimein matkustaa uudelleenitsenäistyneeseen Viroon – mutta havaitsee tulleensa liian myöhään: jäljellä on vain vanhempien hauta, kotitalon on veli myynyt jo aiemmin. Paluu Suomeen ei tällä kertaa tapahdu meritse vaan lentäen, ja koneen lähtöä odottaessa ”tulee mieleen Ain Kalmusin romaanin nimi Kotiin ennen iltaa, ja se tieto lämmittää sydäntä”.

Pitkän elämänsä ansiosta Talvella on se onni, että hän sai palata ”kotiin ennen iltaa”, ennen kuolemaa. Toisaalta hän on teoksen lopussa konkreettisesti matkalla kotiin Turkuun ennen iltaa. Presidentin uudenvuodenpuhetta 1996 hän kuuntelee ”tuhansien suomalaisten tavoin. Onhan Suomi ollut kotimaani jo vuodesta 1959 alkaen. Kaikki mitä täällä tapahtuu, on minulle tärkeää. Virossa tapahtuvakin on, mutta eri tavoin.”

Isänmaata Talve ei vaihtanut, mutta vuosien mittaan rinnalle oli tullut kotimaa, ensin Ruotsi ja sitten Suomi, jotka tarjosivat turvallisuuden. Kun ihminen voi ”liikkua vapaasti, nukkua yönsä rauhassa ja tehdä päivisin töitä”, hän alkaa ”ajatella tulevaisuutta ja uskoa siihen, sillä ilman tulevaisuudenuskoa ihmisen on vaikea elää. Kun oli mahdollisuus kotiutua, perustaa koti ja perhe, maata saattoi ruveta pitämään kotimaanaan.”

Suomessa kasvanut poika valitsi virolaisuuden

Tähän matkaan Talve päättää omaelämäkertansa. Ihmiselämän hauraudesta ja kohtalon arvaamattomuudesta kertoo, että Talve joutui ennen kuolemaansa 2007 kokemaan vielä yhden raskaan menetyksen: vanhimman poikansa Juhan Kristjan Talven (1951-2003) varhaisen kuoleman.

Iskun rankkuutta isälle osoittaa, kun suomalaisen laitos ilmestyi vuosi pojan kuoleman jälkeen, Talve ei asiaa esipuheessaan mainitse ja on myös jättänyt käännöksestä pois kohdan, joka valottaa emigranttien lasten valintoja identiteetin suhteen.

Ruotsissa ilman isää kasvanut Maarja Talgre koki Ruotsin historian hupaisana, helppona, voitokkaana, kun taas Viron historia oli ”synkkä, vaikeaselkoinen, toivoton. Voitoton” (Isäni Leo – virolainen vapaustaistelija, 1990, suomeksi 1991). Sen sijaan Suomessa kasvanut Juhan Kristjan Talve teki teini-iässä valintansa Viron hyväksi sillä perusteella, että Viro pieni ja tarvitsi siis häntä Suomea enemmän.

Juhan Kristjan Talve teki Ruotsissa ja Suomessa tunnetuksi Viron venäläistämistä (esim. Kanava 7/1981). Salanimellä Sirje Sinilind Ruotsissa ilmestynyt teos suomennettiin 1984 nimellä Viro ja Venäjä.

Identiteettiristiriitaa Viron, Suomen ja Ruotsin välillä Juhan Kristjan Talve ei tuntenut, vaan koki kolme maata ja kieltä rikkautena (Looming 4/1989). Silti ulkovirolaiset olivat se yhteisö, jonka parissa hän tunsi olevansa eniten kotona – siellä hänen ei tarvinnut selittää mitään.

Tietoja

Wikipedian artikkelit: Suomen pojat ja Ilmar Talve

Paavo Rintala: Valehtelijan muistelmat

Paavo Rintalan Valehtelijan muistelmat kuvaa Kekkosen Suomen syntyä ja rapautumista, mutta sisältää myös joitakin kommentteja sota-ajasta.

 

Valehtelijan muistelmat (1982) on itsenäinen jatko romaaniparille Nahkapeitturien linjalla (1. osa 1976, 2. osa 1979). Pieni kertaus henkilöistä ja olennaisista tapahtumista:

Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua. Urheilun kehittäjä Lassi Kumela asuu vaimonsa Susannan kanssa Helsingissä. Heillä on neljä aikuista lasta. Vanhin poika Jussi haavoittui jatkosodassa. Nuorin tytär Johanna pääsi 1943 ylioppilaaksi, oli sen jälkeen lottana ja koki hermoromahduksen Viipurissa kesäkuussa 1944.

Vuoksen hovin omistajat Ake ja Lilli Kumela joutuivat jatkosodan lopussa jo toiselle evakkomatkalle. He olivat jo ennen talvisotaa ostaneet kaiken varalta Kirkkonumelta tilan, jonne asettuivat uudelleen. Poika Leo kaatui suurhyökkäyksen aikana 1944, ja häneltä jäi vaimo Päivi ja kolme lasta. Tytär Kaarina kihlautui jatkosodan lopussa Ilmarin kanssa.

Kolmas veli, teologi Hessu on vanhapoika. Hänellä on ollut vuosia platoninen suhde naimisissa olevaan hienostorouva Anni Bergiin, joka menetti pienen tyttärensä Kaisun partisaanien uhrina.

Lassin ja Aken velipuoli, entinen diplomaatti Eetu Kumelius, on vanhasuomalainen myöntyvyyssuunnan edustaja, tuntee Paasikiven ja on tätä inhorealistisempi kansainvälisen politiikan suhteen.

Susanna Kumelan veli eversti Henri Mustamäellä oli sotien välillä teollisuuden palveluksessa, mutta toimi sotien aikana rintamakomentajana. Henrillä on vaimonsa Minnan kanssa tytär Ellen.

Nikut ovat alun perin käsityöläisiä, seuraavassa polvessa alempaa keskiluokkaa.

Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari. Vihtorin ja Eeva Marian nuorin poika Ensio katosi talvisodan lopussa.

Tytär Aino on sairaanhoitaja. Myös hänen miehensä Otto Harjulainen katosi talvisodan lopussa.

Vihtori, Eeva Maria, Aino ja Ainon poika Peni joutuivat talvisodan jälkeen Antreasta evakkoon Ouluun. He eivät kuitenkaan ole alun perin karjalaisia.

Joillekin tappiolla oli positiivisia seurauksia

Sodan lopputulosta katsotaan monelta puolen.

Palstansa vapaaksi lunastanut Pellikka voi rehellisesti sanoa että ”onneksi me hävittiin sota, meikäläisen onneksi. Jumalauta jos olis voitettu. Ei olis mulla kuulkaa asiaa tänne portaille nyt.” Ruotsinkielisellä Kirkkonummella kartanon valta on murtunut aineellisesti, kun maata on jaettu evakkojen lisäksi muillekin. Samalla henkinen tasa-arvo on lisääntynyt.

Eversti Henri Mustamäki on taas siirtynyt siviilityöhön, hoitamaan työnantajien edustajana työehtosopimusneuvotteluja. Toisin kuin Henri on jatkosodan lopussa pelännyt, rintamamiesten asemasodan aikainen katkeruus ei ole johtanut lopulliseen juopaan. Päinvastoin, yhteisten rintamakokemusten ansiosta neuvottelut ovat sujuneet, paljolti tupakan ja vähän viinankin voimalla, vakavia lakkoja ei ole syntynyt ja sotakorvaukset on saatu toimitetuksi ajoissa.

”Itsenäisyyden menettämisen piiska pakotti teollisuuden shokkiorganisointiin, sitä voitiin hyvin verrata talvisodan ihmeeseen.” 

”Me suomalaiset pystymme näköjään lähes mihin vain, mahdottomuuteenkin jos ja kun oli pakko.”

Henri kuuluu realisteihin, jotka eivät vatvo menneisyyttä vaan keskittyvät nykyisyydessä työskentelemään tulevaisuuden hyväksi.

Kun amerikkalaisia lehtimiehiä vierailee vuonna 1952 lankonsa Ake Kumelan maatilalla Kirkkonummella, Henri toteaa, että jos sota olisi voitettu ja saatu Itä-Karjalan metsävarat, olisi jääty puuteollisuuden varaan ja jouduttu Saksan siirtomaaksi. Sotakorvausten takia oli pakko luoda metalliteollisuus.

Vaikka teologi Hessu Kumela on pasifisti ja suhtautunut ainoana suvun jäsenistä kielteisesti Saksaan lähestymiseen ja jatkosotaan lähtöön, hän ei suostu kääntämään Henrin sanoja: ”En kai minä voi sanoa että meistä on oikein kun hävittiin, Karjala meni ja Petsamo, invalidit, siirtolaiset ja kaatuneet, että se on vain oikein meille.” Puunjalostus- ja metalliteollisuuden kehitys ei merkitse kaikkea, Hessu muistuttaa.

Joillakin sodan aiheuttamat kärsimykset jatkuvat

Toisaalta joillekin sota ei lopu koskaan.

Koska sirpaleet ovat jääneet Jussi Kumelan päähän, kivut tulevat aina takaisin ja elämänilo on kadonnut. Jussi ei voi eikä halua toteuttaa kauniin vaimonsa Elisabetin kunnianhimoisia toiveita uralla menestymisestä vaan ”suuntautui toisaalle. Luontoon, hiljaisuuteen, yksinäisyyteen Suomenlahden luodoille.”

Leo Kumelan leski  Päivi on katkera siitä, että Leo ja muut ”parhaat miehet” kaatuivat. Sen sijaan Kaarina-serkun aviomies Ilmari, jota Päivi pitää ”pyrkyrinä, sosialistien ja ryssien myötäilijänä”, ”oli jäänyt eloon ja menestyi teollisuusmaailmassa”.

Päivi turvautuu alkoholiin, ei suinkaan unohtaakseen surunsa vaan päinvastoin jaksaakseen surra: ”Nykyinen elämä, lapsetkin, kaikki oli jotenkin toispuolista; yksinäisyys, murhe, ikävöiminen tuntui olevan todellista; vain se merkitsi ja piti häntä jotenkuten pystyssä. ’Leo, minä ikävöin, sinä elät minussa.’ Niin kauan kuin hän jaksaisi jatkaa tätä ikävöimisen työtä, hän kestäisi, oli kestettävä, lastenkin takia. Psyyken murhe oli ainoa side todellisuuteen. Sen varassa hän uskoi jaksavansa.”

Myös Ake ja Lilli Kumelalta ”Leon kaatumisen ja Karjalan menetyksen myötä oli mennyt enempi kuin vain maa, vain kartano, vain poika. Kaikki yhdessä olivat riistäneet heidän olemassaololtaan merkityksen. He elivät hidastettua aikaa, jota vain katkeruuden puuskat kykenivät säväyttämään ja nekin harvemmin.”

Hessun ihastus Anni Berg on tyttärensä Kaisun kuoltua adoptoinut miehensä Fredin kanssa inkeriläistytön. Koska inkeriläisiä uhkaa jatkosodan jälkeen palautus Neuvostoliittoon, Bergit siirtyvät Ruotsiin. Kun perhe Pariisin rauhansopimuksen ratifioinnin jälkeen palaa Suomeen, Annin valtaa uudelleen suru Kaisun kohtalosta, jonka hän ”koki aiheuttaneensa sosiaalisen yhteishyvän uskovaisuudellaan”. Anni oli näet omistautunut köyhien lasten auttamiseen rajaseudulla, jossa tytär sitten joutui partisaanien uhriksi.

Anni joutuu mielisairaalaan. Aviomies ottaa eron, ja adoptiotytär valitsee jäämisen tämän luokse. Yksinäisyys lähentää Annia uudestaan Hessuun. He liikkuvat yhdessä välittämättä juoruista, mutta eivät avioidu.

Koska Otto Harjulaisen ruumista ei ole talvisodan vetäytymisvaiheessa saatu pelastettua, vaimo Aino ei suostu uskomaan miehensä kaatumiseen, vaan pitää kiinni toivosta, että tämä on joutunut sotavangiksi. Otto on varmaan kiivasluontoisena tehnyt jotain, josta on saanut rangaistuksen. Siksi häntä ei ole palautettu muiden sotavankien mukana. Jossain Siperiassa Otto nyt viljelee kurkkuja, Anni uskoo ja odottaa miestään kotiin elämänsä loppuun asti.

Jotkut tekevät epärealistisia suunnitelmia

Lassi ja Ake Kumela suunnittelevat syksyllä 1944 vastarintaliikettä ja aikovat perheineen lähteä maanpakoon Ruotsiin.  Lassin vaimo Susanna kutsuu Hessun rauhoittamaan höyrähtäneet veljensä, jotka ”aikovat puuttua historian kulkuun”.

Lassi katsoo, että ”Kun kyseessä on suuri asia, isänmaan kohtalo, se menee ohi kaiken. Vaimojen ja perheiden.”

Hessu vastaa: ”Teidän isänmaallisuudellanne ei ole mitään tekemistä Susannan, lasten ja minun isänmaan kanssa. Me puolustamme omaa isänmaatamme pysymällä kotona, tekemällä arkiset työt ja jättämällä sen kohtalon niiden käsiin jotka siitä meidän edusmiehinämme vastaavat. Vanhan Marsalkan, Paasikiven ja Eetun kaltaisten miesten.”

Kun korkeat upseerit vaimoineen ja muita yläluokan edustajia pakenee syksyllä 1944 Ruotsiin, irvileuka Eetu pistelee änkyttäen: ”U…uuven Euroopan susuomalaine  va…lioaines pepelastaa mimitä pepelastettavissa on: ti..timanttinsa, mi…minkkinsä, so…soopelinsa. Ja fro…frouvat vavarjelevat pypyhän pupuhasrotusen pi…pimpensä bobolseviikki…sosotamieheltä.”

Tavallaan Eetun vitsailu on sopimatonta: Puna-armeijan todellisissa joukkoraiskauksissa ei ole mitään huvittavaa, ovat kohteina ketkä vain. Ironian perimmäinen syy on kuitenkin se, että ihmiset, joille Natsi-Saksan miehittämä maanosa oli ”Vapaa Eurooppa” ja jotka 1941 olivat valmiit hyväkysymään ”ali-ihmisten” tuhoamisen Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa, ovat nyt paniikissa. He pelastavat vain itsensä ja jättävät muut suomalaiset selviytymään miten taitavat.

Johanna analysoi myöhemmin, että isä Lassille ja eräille muille sukulaisille isänmaa on etuoikeutettujen yksilöiden privatåmrode [yksityisalue]. Suomen kansalaisten yhteisö, valtio, on niille jotakin alhaista, byrokraattista.”

Lassin epärealistiset suunnitelmat jatkuvat, kun Tshekkoslovakia muuttuu kommunistiseksi ja Stalinin ehdottaa Suomelle YYA-sopimusta 1948. Lassi matkustaa Norjaan pyytämään apua ”kansannousulle”. USA:n ja Iso-Britannian sotilasmiesten on vaikea kätkeä huvittuneisuuttaan kuullessaan Lassin vakuuttavan, että liikekannallepano voitaisiin suorittaa kolmessa viikossa.

Henri yrittää turhaan opettaa Lassille sotilaallisia tosiasioita. Sissisota ei ole mahdollista Suomessa: ”Se on vuoriston asukkaiden ja tropiikin eläjien sotaneuvo. Eikä nekään siihen huvikseen heittäydy. [- -] Ryssät 25 kilometrin päässä Helsingistä ja sinä se vaan haluat nostattaa kolmessa viikossa sissijoukot. Se on kuule korkeintaan pari tuntia kun ne ajaa laivoilla Porkkalasta Helsinkiin ja merijalkaväki istuu Smolnassa valtioneuvoston jäsenten kanssa iltakoulussa. Laskuvarjojoukot miehittää liikennesolmut puolessa tunnissa. Ja panssarit on suurtorilla viiden tunnin sisällä.”

”Eihän tämä hääviä ole, mutta mikä on vaihtoehto. [- -] Onko se Juho Kustin syy, jos me ei olla niin vapaita kuin mieli tekis.” 

Lassi ymmärtää asian järjellään mutta ei tunteellaan.

Jotkut käyvät sotaa aina uudestaan

Kuten keskiluokkaisen vaimon eno Risto Jarvan elokuvassa Työmiehen päiväkirja, Lassi käy sotaa uudelleen läpi: millaisen virheen Mannerheim teki kun ei hyökännyt Leningradiin.”

Aikuistensa lastensa mielestä Lassi on ”sietämätön, tunne-elämältään infantiilisti juuttunut talvisodan sankarimyytin hangille”.  Kuten jo romaanipari Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa käy ilmi, talvisodan sankarimyyttiin uskoo ja sitä ylläpitää nimenomaan kotirintamalla ollut Lassi, eivät sodassa taistelleet.

Hessun mielestä Lassi koetti bolsevismin pelollaan ”myrkyttää nuoretkin, onneksi ei pystynyt”. Hessusta on tervettä, että nuoret sulkevat korvansa ”katastrofiin johtaneen ulkopolitiikan jälkipeluusta ja sen uudelleentulkitsemiselta”.

Raksilan saunassa kerrotaan historiasta maan tasalta

 Oulun Raksilan yleisessä saunassa Peni Harjulainen kuulee, miten sotaa käydään uudestaan, mutta ei Lassi Kumelan sankarimyytin mukaan vaan ”köyhän miehen historiaa”, niiden jotka ovat maksaneet ja maksavat sodan hintaa.

Työviikon jälkeen lauantai-iltana nautittu alkoholi toisaalta auttaa miehiä, jotka olivat saunassa ”avuliaita, epätavallisen puheliaita, muuten jöröt umpimielet, henkiset ja fyysiset kolhunsa unohtaneina, kaunansa kadottaneita, selkävikansa parantaneita; viina oli huuhtonut heidän ajatusmaailmansa puhtaiksi.”  Toisaalta alkoholi voi myös johtaa väkivaltaan, ei kuitenkaan Raksilassa.

Jotkut kääntävät poliittisesti kelkkansa

Anni Bergin aviomies, hienostoasianajaja Fredi Berg tulee poliittiseen kääntymykseen kuultuaan sodan jälkeen uusia tietoja vuoden 1939-41 tapahtumista. ”Kun hän kuuli että lähetystöneuvos Jartsev ja lähettiläs Boris Stein olivat ottaneet yhteyttä Suomen politiikan vastuullisiin päättäjiin jo hyvissä ajoin ennen talvisotaa, hän ei enää uskonut yhtä yksisilmäisesti että Suomen valinta oli elo-syyskuussa oli ollut ainoa mahdollinen.”

Fredi on jopa valmis todistamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, ”miten innokkaasti korkein jääkäriupseeristo työskenteli saadakseen maan Hitlerin intressipiiriin jo ennen kauttakulkusopimusta” ja kuinka Mannerheim oli antanut Saksalle ”tiedot Suomen sotilaallisesta ja taloudellisesta valmiudesta”.

Innokkain ruoskimaan ”vanhaa politiikan” edustajia on siis poliittinen käännynnäinen, joka on tuota politiikkaa aikoinaan kannattanut, mutta tuntee tulleensa petetyksi saatuaan vajavaisesti tai vääriä tietoja.

Ne, jotka eivät mieltään muuta, leimaavat Fredin ”poliittiseksi streberiksi”, siis pyrkyriksi. He kiinnittävät huomionsa vain Fredin (luuloteltuihin) motiiveihin ja säästyvät näin pohtimasta, onko hänen analyysinsa oikea.

Nuoret irtaantuvat sodasta

Kumelan suvun nuoret naiset ovat työskennelleet sodan aikana lottina, mutta sodan jälkeen he kääntävät kokemuksilleen selkänsä ja kiinnostuvat aivan muista asioista: ”Vaatteet, uudet kirjat, varsinkin amerikkalaiset uudet äänilevyt ja pojat, kaikki oli suvun tytöistä ihanaa, uutta. Maailma oli avautunut kauniina pitkän ja ankean, mitään tapahtumattoman sodan jälkeen.”

Eurooppaan pääsee jälleen matkustamaan, vaikka vain työleirille.

Aika ei ole vain vuosia. Rauhan vakiinnuttua sota tuntuu kuuluvan toiseen todellisuuteen. Oulussa ”tuntui että syksy -44 oli yhtä kaukaisessa menneessä kuin syksy -39. Milloin ne panssaridivisioonan sotkat ja rynnäkkötykit olivat näillä pelloilla lähtiessään karkottamaan saksalaisia Iijoen pohjoispuolelta? Eikö se ollut joskus Troijan sodan aikaan? Milloin kenraalit Siilasvuo ja Pajari laivasivat miehiään Oulun satamassa saartaakseen entisen aseveljensä Kemissä ja Torniossa? Oliko sellaista syksyä ollutkaan?”

Säätykierto lisääntyy

Sodan ”hyviin” seurauksiin kuuluu myös se, että oululainen sotaorpo Ossi Leimu pääsee opintielle isänsä kaatumisen ansiosta.”Tilaisuus käydä koulua vapaaoppilaana, sotakummien taloudellinen tuki ja kaupungin paremman väen auttamishalu kellutti minut pinnalle.”

”Joka syksy tuli Pohjois- ja Itä-Suomesta pääkaupunkiin uusia opiskelijanplanttuja. ’Helsingin herra’ rouvineen ja näiden tyttäret herrasmieskavaljeereineen herättivät heissä kateutta, saivat unelmoimaan ihanasta elämästä, yhteiskunnallisesta arvostuksesta, vallan makeudesta.”

Säätykierto tai nykykielellä luokkaretki onkin entistä helpompaa, sillä ”Syksystä -44 lähtien tuo ’herra’, Helsingin hyvä porvari ja hänen etuoikeutettu rouvansa, tuo pääkaupunkiin keskitetyn taloudellisen vallan haltija, taantumuksen tukipylväs, [- -] ei ollut enää niin etuoikeutetussa asemassa kuin pohjoisesta saapuneet ylioppilaat luulottelivat.” 

Perinteinen keino sitoa nousukkaat vanhaan eliittiin on avioliitto. Ossi Loimu nai Henri Mustamäen tyttären Ellenin ja Peni Harjulainen Lassi Kumelan tyttären Johannan.

Kaikki tämä tarkoittaa, että toisin kuin sotavuosia kuvaava romaanipari Nahkapeitturien linjalla, Valehtelijan muistelmat keskittyy loppuosassaan vain yhteiskunnan eliittiin.

Johannan syyllisyys

Ainoana henkilöistä Johannaa painaa syyllisyys. Hän kertaa, miten isä Lassi  ”joulupöydässä -42 julisti että Leningradin kaupunki oli hävitettävä maan pinnalta, kuolkoot nälkään siellä.

Voi arvailla, että reaktio sotiin 60-luvulla johtui osaltaan siitä, että nuoret ottivat kantaakseen syyllisyyden, jonka Lassin kaltainen vanhempi polvi totaalisti torjui. Toinen asia on, että se johti joidenkin nuorten kohdalla käsitykseen, että vain Suomi oli syyllinen.

Johanna katuu lotta-aikaansa

Vielä 50-luvulla Johanna harmittelee, että ”hukkasin sota-aikana monet lukukaudet viestilottana istumiseen. Olihan se jännittävää, näki toisenlaisen Suomen kuin kotona osasi kuvitellakaan.” [- -]  Minä pieni hölmö uteliaisuuttani siellä silmät kiiluen katselin.”

Tämä tuntuu liioitellulta: koko sukupolven miehet ja monen naisetkin menettivät nuoruutensa sodassa, jotkut viisikin vuotta, Johanna vain vuoden. Ennen kaikkea Johanna itse hukkasi sodan jälkeen paljon enemmän aikaa muuttamalla opiskelualaa lääketietellisestä tiedekunnasta konservatorioon ja sieltä takaisin lääketieteelliseen tiedekuntaan. Lopulta Johannasta tulee soitonopettaja.

Rintala jatkaa edelleen vanhoillista naiskäsitystään, jonka mukaan naisen paikka on kotona tai korkeintaan opiskelemassa tai työssä mutta ei missään tapauksessa sodassa, jossa hänen ”puhtautensa” tahriintuu. Johannan tapauksessa mitään pahempaa ei edes tapahtunut kuin että hän on joutunut sivusta seuraamaan esikunnan rietastelua.

Kun Johanna paheksuu vanhempiaan, jotka olivat ”kumman piittaamattomia” kuopuksestaan, asia on sinänsä ainakin isä Lassin suhteen totta. Lukijaa alkaa kuitenkin jo huvittaa: nuorena syytetään vanhempia jos nämä eivät anna lupaa, vähän vanhempana siitä että antoivat.

Taistelu ulkopolitiikasta

Valehtelijan muistelmat kattaa yli kolmekymmentä vuosikymmentä YYA-aikaa aina 70-luvun loppupuolelle asti, ensin taistelun uuden, neuvostomyönteisen ulkopolitiikan puolesta ja sitten tuon politiikan lieveilmiöt, Kekkosen yksinvallan, itsesensuurin ja suomettumisen.

Suurlähettiläs Ossi Loimu kuvaa jälkikäteen ulkopolitiikan lähtökohtaa näin: ”Sukupolveni nuoruudessa Helsingissä vihattiin ja pelättiin Neuvostoliittoa. Inhottiin avoimesti venäläisiä kuten jeesus-kertomusten Jerusalemissa roomalaisia. Niin kutsutun sivistyneen mielipiteen ylenkatseesta saivat poikkeuksetta kaikki jotka pyrkivät rakentamaan yhteistyötä venäläisten kanssa olivatpa teollisuusmiehiä, poliitikkoja tai kulttuurin nimiä.”

Peni Harjulainen on 50-luvulla ei-sosialistisen poliitikon, entisen punamultahallituksen ministerin Kalle Raskaan opissa: ”Vaihtoehtoa ei ole. Voittajavaltiot edellyttää sitä. Itään me menetettiin koko Karjala ja Petsamo. Mutta länteen- (sic) ja se vaara on vielä edessä – me voimme menettää koko kansan, jos ei pidetä varaamme: jos ei saada yleistä mielipidettä tajuamaan että Suomen maantieteellistä asemaa ei voi mihinkään siirtää. Meidän on elettävä tässä. Sovussa venäläisten kanssa. Ja suomalaisina.”

Kalle on sikäli harvinainen, että hän ymmärtää vastustajiakin ja myöntää virheitä tehdyn: ”Neuvostoliitto ja kotikommunistit olivat tehneet kaikkensa jottei avoin luottamus pääsisi kasvamaan leimaamalla fasistiseksi ja liittoutuneille vihamieliseksi Suomen Aseveliliiton ja vaatimalla sen lakkauttamista välirauhan kyseiseen pykälään vedoten. Se karkotti monet rehelliset oikeiston miehet Paasikiven linjalta.”

Suomettuminen ja itsesensuuri

Käännekohta oli vuoden 1961 noottikriisi, joka ”auttoi meitä liikaakin”, kun Kekkosen vastaehdokas Honka luopui. ”Innostuimme olemaan kaikessa oikeassa. Näin me voitonhuumassamme itse panimme alkuun sen kehityksen josta meitä myöhemmin on moitittu: vapaaehtoisen mykkäkoulun, suomettumisen ja yhden miehen ulkopoliittisen erehtymättömyyden palvomisen.”

Vaikka Ossi ei ”hetkeäkään epäilisi toimia samoin kuin silloin”, hän myöntää, että ”väärin teimme kun voitonhuumassamme leimasimme vastustajamme – sosialidemokraatit ja isänmaallisen oikeiston – pelkästään taantumuksen ymmärtämättömiksi edustajiksi ja Ison Karhuun [Neuvostoliittoon] pelkästään ivallisesti suhtautuviksi.”

Paradoksaalinen seuraus siitä, että Paasikiven-Kekkosen linjasta on 70-luvulla tullut yleisesti hyväksyttyä ja YYA:sta puheissa välttämätön fraasi, on että vanhat Kekkosen avustajat joutuvat syrjään.

Enemmän Ossi kuitenkin suree sitä hintaa, mikä ulkopolitiikasta on jouduttu maksamaan: itsesensuuri on tehnyt julkisuudesta valheellisen. Romaanin nimi Valehtelijan muistelmat onkin ironinen: julkisuudessa ”Suomen edun” nimissä valehdellut Ossi kertoo nyt yksityisesti totuuden kulissien takaa.

”Jos sivistyneistö kokee olevansa mykkäkoulussa jossa sille on varattu nyökyttelijän paikka, jos nuoriso kokee oikeudentuntoaan loukatun kun sille ei sallitaan vain USA:n Vietnamin sodan arvostelu mutta ei Unkarin kapinan, ei Prahan elokuun tukahduttamisen aiheuttamaa nuoren intomielen välitöntä purkausta vaan päinvastoin jopa presidentin vakuuttavin kasvoin ilmoitetaan kuten tämän vuosikymmenen alussa hänen virallisen Moskovan vierailunsa jälkeen televisiossa: on pidettävä suu supussa, asiaton kritiikki vahingoittaa Suomen etuja, niin, jos ja jos -. Jos Suomen valtion etu tämmöisestä kärsii, olemme reaalipolitiikassamme menneet metsään. Teemme itsemme vätystelijöiksi heristelemällä nuorisolle kauppapolitiikan ja kansan turvallisuuden ja onnen nimissä. Hehän tulevaisuuden Suomen muodostavat emmekä me, käytössä ruostuneet, pian syrjään siirrettävät vältit.”

Suomettumisen paine tulee Ossin mielestä lähinnä ”ministeriöissä, puoluetoimistoissa ja eduskunnassa istuvien parlamentarismin, byrokraattien taholta, yksilöistä joille on taloudellisesti edullista tai poliittisesti (vallassa pysyäkseen) edullista suomettaa Suomea ja suomalaisia. Eikä siinä katsota puoluetta, ei ystävyyspolitiikkaa.” Mutta vaikka ”tyypillinen suomettaja on sosialidemokraattis-porvarillinen poliitikko tai keskitason liikemies” onkin ”opiskellut ulkoa obligatorisen ystävyysmessun”, se ei ole aitoa vaan vanhat asenteet elävät pinnan alla: ”julkisuuden selän takana, pikku tunneilla Hyvä Veli-piireissä viidennen pitkän viskin jälkeen hän ihailee vilpittömästi Hitlerin Saksan-Suomen aseveljeyttä ja ivailee ryssää”. 

Voisi jopa epäillä, että tämä kaksinaisuus johti siihen, ettei sotapolitiikkaa koskaan käyty Suomessa läpi toisin kuin Saksassa.

Uuspatriotismin kritiikki

Koska monet vanhat asenteet oli vain pakastettu, ne Neuvostoliiton kukistuttua nousivat pintaan uuspatriotismina.

Uuspatriotismin ensi aaltoa edustaa Ossi Loimun Sirkku-tyttären sulhanen Kari, jonka ”isoisä oli tunnettu natsisympatioistaan ja joutui sen takia eroamana sodan jälkeen virastaan”. Kari väittää, että ”meillä ei edes paljon parjatulla 30-luvulla ollut niin etuoikeutettua yläluokkaa kuin tämä nykyinen valtaa pitävä johon kuuluvat vuoden -18 punikkien pojat ja pojanpojat.”

Kari on vasta lääketieteen opiskelija, mutta varakkaan perheensä ansiosta hän ajelee satatuhatta maksavalla autolla, omistaa upean purjeveneen, oman pienen osakkeen kaupungissa, vaivaiset 140 neliötä”. Ossin mielestä ”Kari tarkoittaakin tasa-arvollaan jotakin kokonaan muuta kuin taloudellista demokratiaa. [- -] Omistukseen tukeutuva porvarillisuus tuntuu jälleen nousevan arvoonsa.”

Ossilla on taustansa ansiosta historiallinen perspektiivi epäoikeudenmukaisuuteen ja nöyristelyyn: ”Minun isäni oli kansaa. Ja hän joutui kyllä nöyristelemään. Muistan kuinka häntä lyötiin. Silloista työnantajaliiton perustamaa Vientirauhaa [lakonmurtajajärjestöä] johtivat nationalistiset gangsterit. Näiden komennossa eteläpohjalainen ylioppilas- ja talonpoikaiskaarti purkautui junasta Oulun asemalla, marssi Toppilan satamaan ja pieksi lautapulien takana satamatyöläiset. Kun me boorivedellä hoitelimme isän kasvoja, koin totisesti oikeudentuntoni loukatuksi. Isä vain lohdutti meitä, sellaisiin oli kuulemma totuttava, se kuului köyhän luontoisetuihin.”

Vaikka Kari puhuu Itä-Euroopan toisinajattelijoiden vainosta, hänen asenteensa ovat Ossin mielestä yhtä autoritaarisia kuin Neuvostoliitossa. Kari ihaileekin Neuvostoliiton isänmallisuutta: ”Jos meillä oltais järkeviä ja ajateltais lasten parasta, ne pantais seisomaan Hietamiemen sankariristille jatkuvaan vartioon”.

Ossi kauhistuu: ”Näin lähelle totalitärismin ihailua on siis tultu. Minun sukupolvelleni se oli Karin iässä vastenmielistä. Silloin olikin Eurooppa raunioina. Hän haluaa omasta Suomestaan puhtaan, ehdottoman, uusisänmaallisen.”  

Vallan hinta on alkoholismi ja yksinäisyys

Ossi maksaa vallasta kovan hinnan: hän laiminlyö vaimoaan Elleniä ja poikaansa Petteriä ja alkoholisoituu hitaasti ja salakavalasti.

”Vaimoni rakasti minua niin paljon, että pani alkoholin käyttönikin Paasikiven-Kekkosen linjalla kutsumustietoisesti työskentelevien poliittisten ystävieni syyksi. Samoin suvun naiset. He alkoivat inhota koko Suomen-Neuvostoliiton ystävyyttä, se näytti tekevän minusta juopon. (Ja kun Kaarinan Ilmari ryyppäsi, syy ei ollut tämän vaan sosialistisen kehityksen kun työläiset vaativat parempia palkkoja.)”

Lastensa tähden Ossi yrittää lopettaa juomisen ja ottaa jopa antabuskuurin. Seuraus on, ettei hän pysty lähenemään vaimoaan Elleniä, joka miettii turhaan syytä. Keski-ikään ehtinyt Ellen ei olisi edes mustasukkainen, jos Ossilla olisi toinen nainen, vaan ”pelkäsi että oli kadottanut inhimillisen läheisyytensä hänelle rakkaaseen, että oli jäämässä henkisesti heitteille.”

Liian myöhään Ossi huomaa, että ”Ellenhän minun läheiseni oli. [- -] Rakkauden vaarallisin illuusio on se että mies alkaa pitää lapsiaan läheisempänä kuin vaimoaan.”

Ossi pitää itseään vastuussa siitä, että Ellen löytää toisen miehen, jonka kanssa alkaa tissutella iltaisin.

Idealistinen Peni tukee pyyteettömästi Kekkosta

Peni Harjulainen jää ikuiseksi ylioppilaaksi, joka ansaitsee leipänsä Kekkosen ulkopolitiikkaa tukevilla kolumneilla. Vaimo Johanna yrittää turhaan patistaa miestään: ”eiköhän nuo sullekin alkais järjestää jotakin kuukausipalkkaista pikku tärkeilijän postia.”

Johannan mielestä kaikki muut, kannattivatpa tai vastustivatpa he Kekkosta tai Honka-liittoa, ”tekevät sitä siksi että ne syövät leipänsä vallan kädestä ja tarvitsevat sen siunausta. Sinä olet ainoa joka ei kostu mitään, oli sitten vallassa uusi tai vanha linja.”

Johanna on käytännössä perheen pääelättäjä. Tulot eivät tahdo riittää kuin juokseviin kuluihin, asuntolainan lyhennyksiin ja korkoihin pitää tavan takaa pyytää apua Hessulta. Penillä ei free lancerina ole kesälomia eikä hänelle jää eläketurvaa.

Peni ei ole vain idealistinen vaan myös antelias. Kun Suomessa vierailevat neuvostoliittolaiset antavat Penille ostoslistoja, tämä maksaa ostokset omasta pussistaan. Johanna kommentoi: ”Eikä se ikinä ole vastavierailulla. Hyysättävänä. Ei sinne kaikkein pienimpiä nappuloita pyydetä. Ei se sitä kaipaa, sille riittää että se ystävyys alkaa avartua. Ennen vanhaan sillä oli Jeesus. Aina pitää näköjään olla jokin mahdoton.”

Peni uskoo sinisilmäisesti, että ”Venäjälläkin alkaa avartumiskehitys. Suvaitsevaisuus voittaa sielläkin.” Sen sijaan Johanna tajuaa realistisesti: ”Suvaitsevaisuus yksipuoluejärjestelmässä, että voittaa, se on yhtä kaukana kuin Jeesuksen toinen tuleminen.”

Johannan ja Penin avioliitto on kuitenkin paremmassa tilassa kuin muulla nuorella polvella. Vaimot haluaisivat miestensä olevan toisenlaisia, ja miehillä menestyksen hinta on alkoholismi.

Sen sijaan Johanna hyväksyy loppujen lopuksi miehensä sellaisenaan ja tietää, mikä elämässä on tärkeintä: ”Oikeastaan meillä ei ole valittamista. On tilaa ja luontoa ympärillä. Ja terveet lapset.”

Ainoastaan Peni ”ukkoilua”, ryyppäämistä ”valtion edun” varjelemisen varjolla, Johanna ei hyväksy. Sen sijaan hän ymmärtää, että Ellenin aviomiehen Ilmarin ”pitää olla mukana. Sen on vastattava niin monien perheiden toimeentulosta. Teollisuusmiehenähän se siellä onkin. Eikä se innostu tärkeilemään. Ossinkin ymmärtää, se on sen työtä, kun tekisi sitä kuten työtä tehdään, intoilematta, ryypiskelemättä.”

Ulkopolitiikan suunta on vaihtunut, sisältö ei

Johanna muistelee, miten isä-Lassin ystävä Urho Kekkonen kirjoitti kesällä 1942 Suomen kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi, ”että sitä parempi Suomelle, ’mitä enempi saksalaiset tappavat ryssiä’, se oli hänen silloinen käsityksensä valtion hyveestä.” Toisin kuin Lassi, Kekkonen muutti suhtautumistaan Neuvostoliittoon, mikä särki ystävysten välit.

Johannan näkökulmasta vain ulkopolitiikan suunta on muuttunut, ei sen perusta. Johanna on ”pikku tytöstä pitäen saanut kuulla kuinka yksilön on nieltävä omat käsityksensä rauhasta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisyydestä jos ne eivät sovi yksiin sen ’kansallisen turvallisuuden politiikan’ kanssa Suomen pikku valtiona on harjoitettava.”

Petterin globaali idealismi

Ossin poika Petteri TKK:ssa 1968 ”tulee uskoon” eli vastustaa imperialismia,  vaatii globaalista oikeudenmukaisuutta ja kannattaa Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikkaa”. Peni kulkee Petterin kanssa ”rauhanliikkeen kokouksissa, osallistui marsseihin. Hessuilivat yhdessä.”

Kun Ossi kehottaa Peniä ohjaamaan Petteriä realismiin, Peni vastaa: ”Nuorella miehellä pitää olla kosketus haaveeseen. Ja jos se on aito, se ei voi olla yhtäpitävä ahtaan, kuristavan todellisuuden kanssa. Ilmaa siinä välissä, ihannointia ja romantisointia. Niin kuin mullakin nuorena. Sulla myös. Muistele miten me uskotiin että Neuvostoliitto avartuu. Minä uskon vieläkin.”

Kuten nimityksestä ”hessuttelu” käy ilmi, Peni on omaksunut Johannan Hessu-sedän idealismin. Penin isoisä Vihtori Niku oli punakaartilaisenakin realisti ja epäili liikaa innostusta ”tuohiperseiden uskona”.

Peni järkyttyy Viipurissa

Idealistinen Peni selviää vähemmillä vaurioilla kun reaalipolitiikan konkari Ossi, vaikka kokeekin suuren järkytyksen turistimatkalla synnyinkaupungissaan Viipurissa: ”Turistiryhmän opas oli kertonut että Viipuri oli aina ollut ’vanha venäläinen kaupunki’. Peni ei ollut uskonut korviaan. Opas oli näyttänyt mustaa valkoisella. Kaikissa matkaesitteissä luki niin. Se oli kirjoitettu suomeksi, venäjäksi ja englanniksi.”

”Jos se mitä minä näin ja kuulin, on totta, minua ei olekaan. Missä helvetissä minä olen syntynyt, kokenut lapsuuteeni. En niin missään. Ja miksei se olisi totta. Ei kai 250-miljoonainen kansa voi erehtyä, vai paljonko niitä on. Ainakin sen totuudella on suurempi todistusvoima kuin vajaan viisimiljoonaisen kansan totuudella.”

Mikä on kestävä elämän perusta?

Valehtelijan muistelmien puolivälissä kuolee Hessu, joka on pääosaltaan kannatellut trilogian uskonnollisia ja humaaneja arvoja.

Johanna sanoo Penille: ”Helsinki säästyi sodan aikaiselta miehitykseltä ja pahimmilta pommeilta sen jälkeisistä armeijoista. Minä tahdon ajatella että Hessun kaltaiset ihmiset –”

Se, mitä Johanna ei halua ääneen sanoa on, että Helsinki pelastui tuholta, koska siellä oli kymmenen hyvää ihmistä, toisin kuin Vanhan testamentin kertomuksessa Sodomasta ja Gomorrasta.

Toinen henkinen perintö on laulu, jonka venäläinen sotilas Boris opetti 1918 Ensio-enolle ja tämä taas ennen talvisodassa katoamistaan Penille, kuten Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin ensimmäisessä osassa kerrotaan.

Peni opettaa laulun Berliinin kriisin lauettua 1961 omille lapsilleen. Laulu on Sibeliuksen sävellys Paavo Cajanderin runoon Isänmaalle.  Säkeeseen ”Yks voima syömmehen kätketty” alkuperäinen vastaus on ”Ja isänmaa on sen nimi”. Ensio vaihtoi ”isänmaan” tilalle ”ihmisen jäljen”, Peni taas ”elämänuskon”.

Muutenkin Peni jatkaa lasten kanssa ”hessuttelua”. Ulkonaisesti se osoittautuu illuusioksi ainakin lyhyellä tähtäimellä: suurvallat aseistautuvat jälleen, ja Kekkosen voitettua liian totaalisti suomettuminen alkaa näyttää negatiiviset puolensa.

Nykylukija tietää, että ydinsodan uhasta selvittiin ja Neuvostoliitto kukistui, mutta tämä lohdutus ei päde romaanin yksityiseen puoleen.

Kevyemmän elämänohjeen antaa ennen kuolemaansa Eetu Kumelius: ”Ma-amailma muuttuu. Vä-välillä edistyy, vä-välillä taantuu. Vaan sa-samppanja, na-naiskauneus ja valta, ne säilyttääpi arvonsa.”

Vastakohdan tarjoaa hyllytetty suurlähettiläs Ossi Loimu, joka lainaa Vietnamin hallitsevan ruhtinaan sotapäällikön ja hovimiehen Nguyen Train runoa: ”Uskollinen kuninkaalle, lähimmäiselleni hellä, / sydämeni ei vaihtelua kaipaa. / Työtä ollut koko elämä, työtä. / Ja nyt hymähdän. / Ainut mitä olen saanut -”

Tässä kohtaa Ossi katkaisee runon, kertoo lopun omin sanoin ja myös tulkitsee sen: ”Hän katselee ankkuroitua vettä kuun valossa ja kokee sen kelluvan poissa itsestään, maailman sydämellä.”

Miksi nuori, jolla on kaikki, ei jaksa elää?

Ossi Loimu kohtaa ”Hamlettini haamun” etsiessään syytä poikansa Petterin itsemurhaan.

Jos Ossi-nimen merkitys hirvi ja siten viittaus hiiden hirven hiihdäntään jäisi lukijalta tajuamatta, Ossia nimitetään Lemminkäiseksi. Isä ei pysty kokoamaan ja herättämään poikaansa eloon, koska hän itse on ampunut pyhän joutsenen Tuonelan joella.

Ossin mielestä Petterillä oli paljon paremmat fyysiset ja psyykkiset edellytykset kuin hänen sukupolvellaan. Mutta ehkä Akilleuksen kantapää ollut päinvastoin juuri se, ettei Petteri ollut aiemmin kohdannut tappioita ja pettymyksiä eikä siten oppinut selviytyminen niistä. Siksi hän ei kestänyt havaitessaan, ettei maailma ollutkaan hänen ihanteensa kaltainen.

Petteriä ei ollut myöskään enää tyydyttänyt Ossin sukupolven ihanne, Hemingwayn lause ”ihminen voidaan tuhota mutta ei lannistaa.”

Sean O’Faolain toteaa teoksessaan The vanishing hero, että Hemingway sivuuttaa arvot ja esittää rohkeuden sinänsä ihailtavana, mutta vaikka myös gangsteri tai fasisti voi toimia rohkeasti, hän ei silti ole sankari.

Ossi sanoo että hänen sukupolvella on vielä ollut ”kosketus suureen haaveeseen”. Mikä tuo haave on? Kansallisvaltio? Tasa-arvo? Rauha? Ja mikä tuon haaveen on tuhonnut? Se että Suomi näytti jo tulleen valmiiksi? Että supervaltojen rauhanpuheiden takana on kilpavarustelu?

Vai tarkoittaako Rintala perustavia arvojaan, joita Pekka Tarkka on luodannut teoksessaan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta? Ainakin kyyninen Ossi päätyy siihen, että kaikessa köyhyydessään hänen lapsuutensa oli ollut ”jotenkin pyhempää”, siihen oli liittynyt ”jotakin kosmista, semmoista jota on enää mahdoton saavuttaa.” Ossin vauraudessa ja osin ulkomailla kasvaneet lapset ovat jääneet vaille ”eheyttä”.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös Paavo Rintalan seuraavista romaaneista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, PojatNapapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen, Nahkapeitturien linjalla 1 ja Nahkapeitturien linjalla 2. Ensimmäisen lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kyrki Valehtelijan muistelmista Ouki-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle (Yks voima sydämehen kätketty on) sanat

Paavo Rintalan äiti odotti elämänsä loppuun asti miestään sotavankeudesta kotiin aivan kuten Aino Harjulainen. Rintala kirjoitti Ainon kohtalosta kuunnelman Kenties kaipuutakin tarvitaan (1979).

Viipurissa käynti oli Paavo Rintalalle niin traumaattinen, että tämä kirjoitti siitä ensin kuunnelma Syntyisin ei-mistään (1980) ja sitten romaanin Velkani Karjalalle (1982).

Wikipedian tietoja Lakonmurtajajärjestö Vientirauhasta ja sen johtajasta Martti Pihkalasta sekä Pihkalaa käsittelevä Suomen kuvalehden artikkeli. Vaikka Kumelan suvun esikuvina on Rintalan vaimon suku Gummerukset ja Pihkalat, lakonmurtajajärjestön johtajana ei muuten äärioikeistolainen Ake Kumelan kerrota toimineen romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.

Kirjallisuutta

Jussila, Osmo: Venäläinen Suomi. WSOY 1983.  (S. 11-13, 24-40: Miten Viipurista tuli ”vanha venäläinen kaupunki”.)

O’Faolain, Sean: The vanishing hero. Studies of the hero in the modern novel. Grosset & Dunlap 1957.

Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Otava 2012. (S. 289-291: Paavo Rintalan kaksinaisesta suhteesta Rauhanpuolustajiin, jonka puheenjohtaja hän oli.)

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.