Onttoni Miihkali: Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä

Onttoni Miihkalin talvisotakuvaukset Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä kiellettiin sotien jälkeen. Asenteidensa takia ne ovat jääneet syystä unohduksiin, mutta ovat kiinnostavia aatehistorian kannalta.

Onttoni Miihkalin teos Suomussalmen sotatanterilla. Rintamamiehen kokemuksia oli ensimmäinen talvisodasta kertova kirja. Ensimmäinen painos ilmestyi 11. maaliskuuta, kaksi päivää ennen rauhan solmimista.

Tieto sodan puhkeamisesta otetaan vastaan rauhallisesti. Vaikka ”sota tuottaisi meille kärsimyksiä”, sitä ei voinut välttää. Vaihtoehdot ovat selvät: ”Kuolema, sehän oli loppujen lopuksi kaunis sana – kun sen vastapainoja on orjuus…”

Onttoni Miihkali oli vienankarjalainen pakolainen ja hän vetoaakin siihen, mitä itäkarjalaiset olivat kokeneet neuvostovallan alla. Vain ne, jotka olivat paenneet Suomeen, olivat pelastuvat ”raskaista kärsimyksistä, Siperian ja ristin tiestä”. Se on kasvattanut heistä tulevaisuuden johtajia.

”Suomen kansalle ei tämäntapainen koettelemus ollut tarpeellinen. Se oli eheä, sivistynyt ja voimakas. Se kykeni rakentamaan ja luomaan, elämään ja kukoistamaan ilman sitäkin…”

Teoksessa kuvataan entistä punakaartilaista, joka on paennut Venäjälle, rakentanut Neuvosto-Karjalaa ja havainnut silloin, että kansallisuus on tärkeämpi kuin aate, säilynyt hengissä Stalinin puhdistuksissa ja päässyt palaamaan Suomeen. Hän on tullut kääntymykseen ja tulee nyt hyvin toimeen suojeluskuntalaisen kanssa, joka on taistellut häntä vastaan sekä vapaussodassa (mitä termiä kirjoittaja käyttää) että heimosodissa.

Sota esitetään kirjassa melkein leikkinä, myös kahden lotan mielestä.

Vihollista kohtaan kertoja osoittaa avointa vihaa ja halveksuntaa, jossa on rasistinen leima: venäläisille on ominaista likaisuus, eläimellisyys, lapsellisuus ja laumasieluisuus.  Suomalaiset ovat kaikessa vastakohtia. Vaikka heiltä puuttui preussilainen kuri, ”tämän korvasi mainiosti heidän taisteluhalunsa ja peräänantamaton suomalainen sisunsa. – – He eivät sietäneet pakkoa, mutta tekivät vapaaehtoisesti kaiken sen, mikä oli tehtävä. He eivät olleet koneita – he olivat vapaita, itsenäisiä ihmisiä.”

”Kaikkinainen liioittelu, hosuminen ja huutaminen, teki heidät [suomalaiset] noloiksi ja vastahakoisiksi. Juhlapuheet ja korulauseet olivat heille pahasta. Lauman iskuvoima puuttui heiltä kokonaan. Mutta he osasivat tapella yksikseenkin, harkita, mitä missäkin tilanteessa oli tehtävä. Koska he eivät osanneet hyökätä laumana, eivät he lauman tavoin hajaantuneetkaan, kun tulivat lyödyiksi…”

Sotavangit kuvataan vastenmielisiksi, jopa silloin kun he vastaavat kuulusteluissa totuudenmukaisesti, sillä silloin he eivät käsitä pettävänsä oman isänmaansa. Tosin ”eihän hänellä isänmaata ollutkaan – hänellähän oli vain isäntä. Hänen esi-isänsä olivat olleet maaorjia, hän itse oli kolhoosilaisorja. Vuosisatoja hänen sukunsa oli ryöminyt maassa, suudellut sitä kättä, joka heilutti sen likaisessa selässä ruoskaa. Siksi hän ei tuntenut rakkautta, ei kiitollisuutta, eikä hänellä ollut mitään velvollisuutta, ei ketään ja mitään kohtaan.”

Suomalainen sotilas taas on ”jalo ja inhimillinen. Hänen vastustajansa on raaka, julma ja epäinhimillinen. Mutta hän ei siitä välitä – kohtelee tätä samaista vihollistaan ystävällisesti, jakaa hänen kanssaan leipäpalansa ja joskus vaatevaransakin.”  

Onttoni Miihkali uskoo Suomen voittoon ja myös Suur-Suomen toteutuvan jo talvisodassa. Taustalla on ensinnäkin se, että alkulause on päivätty 27.1.1940, pari viikkoa ennen Summan murtumista.

Toiseksi Suomussalmella ja muualla itärintamalla, jossa teitä oli harvassa, oli mahdollisuus kaartaa selustaan ja pilkkoa vihollisen joukot. Sen sijaan Kannaksella vihollinen hyökkäsi linnoitettua Mannerheim-linjaa vastaan ja siten lopulta materiaali ratkaisi.

Perimmäinen selitys on kuitenkin kirjoittajan ideologia. Onttoni Miihkalin mielestä suomalaiset ja itäkarjalaiset ovat sama kansa.

Raatteen tiellä

Toinen Onttoni Miihkalin talvisotaa koskeva teos, Raatteen tiellä. Muistoja ja kokemuksia ilmestyi myös 1940. Se on edeltäjäänsä maltillisempi vihollista kohtaan, osittain jopa säälivä, varsinkin loppupuolella kun kuvataan eri kansallisuuksiin kuuluvien sotavankeja.

Silti peruslinja on sama kuin edellisessä kirjassa. ”Suomalaisten puolustuslinjan länsipuolella tien varret ovat puhtaita, siellä täällä on nuotion pohja, tyhjä savukerasia tai tulitikkulaatikko. Mutta sen itäpuolella kaikki muuttuu, ikäänkuin tulisi toiseen valtakuntaan, järjettömän sekasorron, kuoleman ja saastan maahan.”

”Metsä on raiskattu, liattu ja häväisty; ennen puhdas korpi ikään kuin suree alennustaan. Riepukasoja, särkyneitä ajoneuvojen röykkiöitä, lommoisia ruoka-astioita, kaikkea, mitä parinkymmentuhantinen ihmisjoukko on tarvinnut jokapäiväistä elämäänsä varten, ja myös sellaista, minkä varassa sotajoukko on toiminut: aseita, ammuksia ja viestitysvälineitä on kaikkialla.” Sekä paperia ja kirjallisuutta tienvarsi täynnä: ”Kommunistisen puolueen historioita, eri aselajien ohjesääntöjä, propagandaoppaita, kaunokirjallisuutta, runoteoksia, – kaikki nämä sadat ja tuhannet kirjat levällään, huiskin haiskin, rapakoissa, ojissa, puiden juurilla, repaleisena, likaisena sekamelskana.”

Ja kaiken yllä on ”kalman vinkeä, ällöttävä haju.”

Kaatuneen taskusta löytyy punakantinen kirja, jossa arvostellaan ”porvarillista humanismia” ja kehutaan ainoaksi oikeaksi humanismiksi Marxin, Leninin ja Stalinin humanismia: Kommunistille ”saa olla oikein vain se, mikä aiheuttaa vanhan maailman häviämisen.”

Evakkojen ja heidän vastaanottajiensa ongelmat

Loppuluvussa ennakoidaan evakkojen vaikeuksia tekijän omien pakolaiskokemusten perusteella. Yllättäen tämä osuus on niin hyvä, että se olisi voitu antaa jopa oppaaksi evakkoja vastaanottajille, ehkä myös itse evakoille, jotta kumpikin osapuoli olisi tiennyt mikä on edessä.

Ensin kuvataan evakkojen vastaanoton ongelmia: ”Ihminen tinkii hyvin vastahakoisesti omasta mukavuudestaan. Hän on tottunut määrättyyn elämänjärjestykseen ja piintynyt tapoihinsa. Hän on rakentanut talonsa vaatimustensa mukaisesti ja on tarvitsevinaan kaikki sen tilat. Pihallaan hän on tottunut vuosien vieriessä näkemään vain oman vähäisen väkensä liikkuvan ja askartelevan, lastensa ja omaistensa, jotka ovat osa hänestä itsestään ja joihin hän täydellisesti luottaa.

Mutta sitten eräänä päivänä tulee hänen taloonsa vieraita ihmisiä, jotka valtaavat hänen huoneitaan, kävelevät hänen pihoillaan ja panevat kaikki hänen mielestään sekaisin. Hänen elämänjärjestyksensä järkkyy, hän ei voi noudattaa tuttuja tapojaan. Hän tuntee itsensä ahdistetuksi, sorretuksi ja kaikki oikeutensa loukatuiksi.  Nuo tulokkaat, ne saattavat olla hyviä, mainiota ihmisiä, mutta hän näkee heissä vain ilkeitä rauhanhäiritsijöitä ja alkaa suorastaan vihata heitä.

Hänen on melkein mahdoton katsoa asioita heidän näkökannaltaan, vaikkapa hän tahtoisikin. Että he ovat menettäneet kaikkensa, ovat onnettomia ja turvattomia, sen hän unohtaa. Ja jos muistaakin, niin hän ajattelee:

’Mutta enhän minä ole heidän onnettomuuteensa syyllinen.’

Inhimillisen itsekkyytensä valossa hän näkee omat ’kärsimyksensä’ paljon suurempina ja noiden toisten aivan mitättöminä. Hän on ilkeä ja paha heitä kohtaan, lausuu typeriä, suorastaan rikollisia sanoja, vaistoten, että ne ovat sellaisia, mutta tahtoen loukata noita vihaamiaan tungettelijoita mahdollisimman kipeästi.”

Onttoni Miihkali odottaa lukijan väittävän, että evakkojen tilanne on nyt erilainen kuin aikoinaan itäkarjalaisten pakolaisten, koska ”eiväthän länsikarjalaiset ole pakolaisia”, ”Hehän ovat omassa maassaan. He ovat maan kansalaisia, joilla on oikeus vaatia ja myös saada.”

Onttoni Miihkali myöntää, että evakot ”ovat verrattoman paremmassa asemassa kuin olimme me itäkarjalaiset kahdeksantoista vuotta sitten. Meillä ei ollut mitään oikeuksia: ei oikeutta vaatia, ei edes pyytää. Me tulimme vieraaseen maahan köyhinä, nälkäisinä ryysyläisinä. Me emme osanneet paljonkaan, suomalainen yhteiskuntajärjestys oli meille aivan outo, elinkeinoelämä tuntematon. Sivistystasostamme ei tietysti voinut puhuakaan. – – Mehän olimme luonnonkansan lapsia, suurimmaksi osaksi lukutaidottomia.”

Itäkarjalaiset kuitenkin selviytyivät eivätkä ”ole enää pakolaisia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Olemme kasvaneet kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan kuin ympätyt oksat omenapuuhun.” Ero muihin Suomeen kansalaisiin on vain se, että itäkarjalaiset ovat tyytyväisiä, vaikka joskus muiden tavoin murisevatkin. ”Sillä pakolaisuudessa oli meidän pelastuksemme.” Jos he eivät olisi aikoinaan nousseet ”kaiken inhimillisen järjen ja käsityksen vastaiseen vastarintaan”, ”vaeltaisimme tänä päivänä Siperian ja ristin tietä, kituisimme pakkotyöhelvetissä ja vankiloissa.”

Kahdeksassatoista itäkarjalaiset ovat ”selviytyneet hyvin pakolaisuuden kirouksista. Monet silloiset pennittömät ryysyläiset ovat tänä päivänä miljoonamiehiä, monet talottomat talollisia. Varattomista on tullut varakkaita ja lukutaidottomista lukutaidollisia.”

Näennäisesti näyttää siltä, että ”länsikarjalaisilla”, ”jotka ovat kansalaisia omassa maassaan, tuntevat sen olot ja ovat saaneet sen antaman sivistyksellisen pohjan”, olisi paljon paremmat mahdollisuudet selviytyä pakolaisuudesta.

”Sielullisessa suhteessa he kuitenkin joutuvat läpikäymään kaikki ne kehitysasteet kuin mekin. He ovat jättäneet kotinsa, kuten me, tylyt ihmiset tulevat kohdelleeksi heitä samoin kuin meitä. Samanlainen koti-ikävä, elämänä väliaikaisuuden tunto ja toisten haittana olemisen karvaus johtuvat heitäkin vaivaamaan. He tekevät samat erehdykset kuin mekin ja valittavat sisimmässään samoin katkerin sanoin.”

Ainakin yhdessä suhteessa evakoilla tulee olemaan vaikeampaa päästä alkuun kuin itäkarjalaisilla, ennustaa Onttoni Miihkali: ”Me emme rakentaneet mitään korvauksen varaan, koska tiesimme, ettemme milloinkaan sellaista saisi. Mikä on menetetty, sitä on turha enää muistella. Se on kuin menneen talven lumi, sulanut ja haihtunut olemattomiin.

Me emme jääneet odottelemaan, että valtiovalta järjestää meidän olomme ja toimeentulomme. Aloitimme alusta ja hartiavoimin. Tiesimme, ettei suomalaisella yhteiskunnalla ollut minkäänlaisia velvollisuuksia meitä kohtaan. Emme näin ollen tulleet katkeriksi, vaikkei meistä erityisesti pidettykään.”

Pakolaisuuden alkuvuodet olivat raskaita ja pitkiä: ”Koti-ikävä, taistelu jokapäiväisestä leivästä, tylyt, vihamieliset ihmiset – ei toivoa kotiinpaluusta, harmaat päivät lipuivat ohi katkeamattomana jonona…”

Onttoni Miihkali huomauttaa, että ”tylyjä, vihamielisiä ihmisiä” oli itse asiassa ”vähän, yksi sadasta – ei, korkeintaan pari, kolme tuhannesta! Lempeitä ja ystävällisiä oli paljon enemmän.” Ihmisen psykologia on kuitenkin sellainen, että ”kaunis, lohduttava sana viipyy sielussa vain hetkisen ja häipyy pois. Ilkeä, loukkaava sana katkeroittaa siellä vuosikausia, myrkyttää päivät ja vie öitten unen. Pahan ihmisen muistaa aina, mutta hyvän unohtaa pian…”

Onttoni Miihkalilta kysyttiin kerran: ”Miksi te karjalaiset vaellatte paikasta toiseen? Miksette tee työtä ja syö leipäänne niin kuin muutkin ihmiset?”

Tuolloin Onttoni Miihkali ei osannut vastata, vasta myöhemmin hän oivalsi, mistä oli kyse: ”Pakolainen etsii paikkaa, joka olisi yhtä rakas ja kaunis kuin se, jonka hän menetti. Mutta hän ei löydä sitä. Kaikki muut paikat ovat rumia, outoja ja rakkaudettomia.”

Onttoni Miihkali muistuttaa mieleen sanonnan: ”Ihminen ei elä ainoastaan leivästä.” Pakolainen ”kaipaa kai sitä ympäristöä, jossa leipä maistuu makeimmalta…” Siis kotiseudulleen.

”Lopulta pakolainen kyllästyy vaeltamiseen ja asettuu johonkin. Paikka on hänestä maailman kurjin ja viheliäisin, ihmiset siinä ilkeitä ja typeriä, hassuja ja naurettavia. Mutta hän puree hampaansa yhteen ja vannoo: Tähän jään!

Vierivät vuodet, paikka on yhä ruma, ihmiset edelleenkin ilkeitä. Pakolainen lähtee parin kuukauden matkalle ja – alkaa siellä ikävöidä.  Hän ei ole uskoa itseään, suuttuu ja alkaa sättiä omaa minäänsä. Mokomaankin paikkaan muka ikävä, tuollaisten kurjimusten luo!

Mutta ikävä kasvaa ja voimistuu, ja hänelle tulee kiire päästä sinne, mistä on lähtenyt. Ja kun hän tulee määränpäähän, huomaakin hän ällistyen: Ennen niin ruma paikka on nyt mitä ihanin, ja vielä joku aika sitten ikävät, pahat ihmiset ovat kuin taivaan enkeleitä, hyviä ja rakastavia.

Ja riemuiten hän havaitsee, ettei hän olekaan enää pakolainen. Hänen ympärillään on tuttua, rakasta – hänellä on koti, hänellä on ystäviä.”

Jonkun pakolaisen koti-ikävä on kuitenkin niin ylivoimainen, että ”hän ajattelee: Oma kurjuus on parempi kuin vieras hyvinvointi. Lähden kotiin, eihän minulle tämän pahempi sielläkään voi olla.”

Tällöin pakolainen kuitenkin unohtaa kotiseutunsa olosuhteet. Onttoni Miihkalin mielestä ”kodin tekee kodiksi kotoinen ympäristö.”

Puolet itäkarjalaisista pakolaisista palasi uskoen lupauksiin täydellisestä anteeksiannosta ja omaisuuden palauttamisesta. ”Missä he ovat nyt? – Sinä, länsikarjalainen lukija, tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin.”

Kirjailijasta

Onttoni Miihkali (1904-1979) eli elämänsä kolmessa maassa ja hänellä oli kolme nimeä. Hän oli lähtöisin Vienan Karjalasta ja käytti elämänsä ensi vuosikymmenet nimeä Onttoni Miihkali. Ensimmäinen nimi on isännimi, joten nimi tarkoittaa Miihkali Ontonpoika.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Onttoni Miihkali osallistui Itä-Karjalan kansannousuun. Sen epäonnistuttua hän pakeni Suomeen ja omaksui nimen Mikko Karvonen.

Mikko Karvonen valmistui kansankoulunopettajaksi ja toimi Suomussalmen Kuivajärvellä opettajana vuosina 1928–1939. Lisäksi hän toi radio-ohjelmissa, lehtikirjoituksissa ja esitelmissä esille Kuivajärven ja läheisen Hietajärven kylien ortodoksista vienankarjalaista kulttuuria ja teki runonlaulajan, anoppinsa Domna Huovisen tunnetuksi.

Talvisotaan Mikko Karvonen osallistui luutnanttina Suomussalmen rintamalla Erillinen Pataljoona 15:n tiedustelu-upseerina vuoden 1939 loppuun saakka. Tammikuussa 1940 hän siirtyi Päämajan propagandaosastolle Mikkeliin.

Jatkosodan alkaessa hänestä tuli tiedustelu-upseeri heimosoturipataljoonista muodostetussa Osasto K:ssa. 20. heinäkuuta 1941 Vuokkiniemellä järjestettiin ”kansankokous”, jossa Karvonen julisti pitämässään puheessa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen; tätä ei koskaan virallisesti tehty.

Suur-Suomen valtaus oli ollut Karvosen unelma ja tavoite. Tapa, jolla suomalaiset kohtelivat itäkarjalaisia, tuotti hänelle musertavan pettymyksen.

Lapin sodan aikana Karvosen perhe evakuoitiin Ruotsiin ja Karvonen seurasi mukana, koska hän oli saanut varoituksen, että se olisi viisainta. Hän ei ollut tehnyt sotarikoksia, mutta voimakas kielenkäyttö ja itäkarjalainen syntyperä olivat tehneet hänestä merkityn miehen.

Karvonen jäi Ruotsiin, suoritti ruotsin kielen tutkinnon ja toimi taas opettajana. Hän muutti nimensä Mikael Karresandiksi. Hän jatkoi kirjoittamista, mutta keskittyi ortodoksisiin aiheisiin. Hän kuoli 1979.

Kirjailijanimenä hän käytti alusta asti vienankarjalaista nimeään Onttoni Miihkali. Jo ennen sotaa hän oli kirjoittanut useita teoksia, joiden tapahtumapaikkana oli Vienan Karjala.

Onttoni Miihkalin teosten sensuroinnista sodan aikana ja sen jälkeen kerrotaan blogin artikkelissa, joka käsittelee vasta vuosikymmeniä myöhemmin julkaistua teosta Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 (sen alussa on myös sodan aikana julkaistu teos Raatteen tieltä Vuonniseen). Artikkelissa Salaista sotapäiväkirjaa verrataan Olavi Paavolaisen Synkkään yksinpuheluun ja Martti Haavion teokseen Me marssimme Aunuksen teitä.

Kirjallisuutta

Marttinen, Eero:  Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa: Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941–1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Onttoni Miihkali Wikipediassa

Kainuu 39

Elokuva Kainuu 39 (1979) kertoo puna-armeijan talvisodan alussa valtaaman Suomussalmen Juntusrannan asukkaista, jotka suhtautuivat myönteisesti Neuvostoliittoon.

Käsikirjoitus tehtiin paikan päällä, ja rooleja näyttelivät paikalliset amatöörit. Ohjaus oli Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon. Elokuva palkittiin Jussi-patsaalla, mutta nykyisin se on lähes unohdettu, vaikka onkin esitetty muutaman kerran TV:ssä.

 

Elokuvan julisteessa korostuu pienen ihmisen voimattomuus sodassa: mieshahmo juoksee kumarassa mutkaisen joen rannalla kahden jättiläispuun välissä ja edessä uhkaa kivääriä pitävä käsivarsi. Elämää edustaa sentään toisessa puussa oleva lintu ja taivaalla oleva aurinko (tai kuu). Mitään puna-armeijan tunnettuja tunnuksia kuten punatähteä ei ole, päinvastoin kivääriä pitävässä kädessä on hakaristisormus. Valtavärinä on eri sävyineen ruskea, natsien lempiväri, eikä talveen sopiva valkoinen. Kun sinisenä joessa uiskentelee mustia esineitä, yhdistelmä viittaa (sinimustaan) fasismiiin. Rajaukset ovat valkoiset, mikä viitannee ”Valkoisen Suomen” henkilöille asettamiin rajoihin, varsinkin kun mieshahmo juoksee vähän leveämmän valkoisen värin kohdalla (jollei sillä sitten tarkoiteta lunta).

Elokuvassa näytetään alussa ja osin välissäkin dokumenttifilmejä ja kertoja selittää kansainvälistä taustaa, osin valikoivasti. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus mainitaan mutta ei salaista lisäpöytäkirjaa. Saksan hyökkäyksestä Puolaan kerrotaan, mutta ei sitä että Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan idästä.

Aluksi haastatellaan kahta keski-ikäistä miestä, jotka olivat talvisodan aikana nuoria miehiä. Sitten haastatellaan nuorisoa, jonka tiedot paikkakuntalaisten kohtalosta talvisodan aikana ovat hatarat. Esimerkiksi koulun polttajiksi luullaan venäläisiä, kun tosiasiassa suomalaiset polttivat taloja poltetun maan taktiikkana.

Fiktio-osuuden kerrotaan perustuvan nuoren Vihtorin kirjoittamaan vihkoon, josta kuullaan voice over -kerrontaa.

Kesällä 1939 Aarne palaa suomalaisesta vankilasta, jossa hän on istunut kuuden vuoden maanpetostuomion osallistuttuaan SKP:n toimintaan.

Takautumana kerrotaan, miten Aarne pitää lapsille julkisesti ”pyhäkoulua”, mutta aitassa laulattaa Kansainvälistä. Mukana on myös kyläkauppiaan poika Korhos-Mikko, joka pelkää isäänsä. Kolme poikaa, Vihtori, Janne ja Mikko ovat ystävyksiä.

Kesällä 1939 poikien tiet ovat eronneet, kun Mikosta on tullut suojeluskuntalainen.  Hän on kuitenkin mukana tansseissa. Niiden yhteydessä Janne ja Vihtorin sisar Annu löytävät toisensa.

Poliisit keskeyttävät tanssit. Mikko hakkaa Kansainvälistä huuliharpulla soittaneen Vihtorin, joka alkaa vihata Mikkoa.

Aarne loikkaa metsien läpi rajan yli jouduttuaan suojeluskuntalaisten ahdistelemaksi.

Kylä jää evakuoimatta, ja sodan alkaminen saadaan tietää, kun puna-armeijalainen ilmestyy taloon. Mikkoa pyydetään puna-armeijan oppaaksi ja hän suostuu ilman muuta.

Vihtori on saanut Punaisen Ristin sairastuvalla toipumassa keuhkotaudista.

Elämä jatkuu rauhallisena. Vain Korhos-Mikko pelkää, että puna-armeijalaisille on kerrottu hänen kuuluvan suojeluskuntaan.  Janne myöntää kertoneensa asian, mutta lisää, että senhän näkee päältä – Mikolla on suojeluskuntaunivormu. Janne muistuttaa, että ”Meikäläiset on kymmenen vuotta pelänneet, että teikäläiset vie ryssinä rajan taa”, mutta vakuutta ettei sitä kosteta.

Pidetään kokous, jossa perustetaan kyläkomitea. Sen valmis jäsenlista muuttuu vähän, kun huomautetaan, että mukana pitäisi olla nainenkin. Niinpä Johanna valitaan sihteeriksi.

Osoitetaan, etteivät kyläläiset voi tietää mitään siitä, mitä sodassa tapahtuu ja miten muualla Suomessa asiat käsitetään. Radiosta kuunnellaan Moskovan asemaa. Kyläläiset pääsevät ensimmäisen kerran elämässään näkemään elokuvia. Yhdessä niistä tankki kaataa puita. On siis luonnollista, että kyläläiset uskovat Neuvostoliiton voittavan sodan.

Kun sotaonni kääntyy, kyläläiset evakuoidaan Neuvostoliiton puolelle. Kerrotaan nuoret käyvät työssä ja saavat palkkaa. Se myönnetään, että lapsilla ja vanhuksilla ruoka on yksipuolista.

Rauhan jälkeen palataan Suomeen, jossa kyläläiset pannaan piikkilangan taa karanteeniin. He joutuvat alastomina jonottamaan täisaunaan. Korhos-Mikko pasteerailee suojeluskuntaunivormussaan kivääri kädessä ja tyrkkii ihmisiä täisaunaan. Lotat desinfioivat vaatteet.

Piikkilangan takana pappi saarnaa tekopyhin ilmein, että Jumala ja isänmaa antavat hairahtuneille anteeksi.

Annu tulee kertomaan Vihtorille, että heidän isoisänsä on saanut elinkautisen ja kuollut vankilassa.

Sitten seuraa oikeudenkäynti, jossa annetaan pitkiä kuritushuonetuomiota maanpetoksesta puna-armeijan oppaalle Jannelle ja kylätoimikunnan sihteeri Johannalle. Maanpetostuomion saa myös Vihtori toimittuaan myyjänä kyläkaupassa, jonka rahat sanotaan vihollisen käyttäneen.

Suojeluskuntalainen Korhos-Mikko lähentelee Annua ja kertoo, ettei hän ollut tarkoittanut, että entiset ystävät joutuisivat vankilaan. Ilmeisesti Mikko on siis todistanut heitä vastaan. Annu torjuu Mikon tylysti. Mikko ei kestä tunnontuskiaan ja ampuu itsensä.

Tuomitut nähdään raidallisissa vanginvaatteissa kuokkimassa suota.

Kerrotaan, että Saksa hyökkää länteen. Neuvostoliiton suorittamaa Baltian maiden liittämistä ei mainita.

Arvio elokuvasta

Henkilökuvaus on mustavalkoista, mutta siten että perinteinen talvisota-asetelma on kääntynyt ympäri. Kommunistit sankareita ja suojeluskuntalaiset roistoja. Puna-armeijalaiset ovat ystävällisiä eivätkä tee mitään pahaa.

Elokuvalla on paikkansa vastakohtana yksipuoliselle talvisotakuvalle, joka toki ei ole vaivannut parhaita suomalaisia kuvauksia vaikka jatkoikin elämäänsä standardituotteissa. Valitettavasti ajankohta ja elokuvan tekijöiden poliittiset sympatiat saivat aikaan yhtä yksipuolisen ja ennen kaikkea naiivin kuvauksen.

Elokuvassa nähdään Kainuun upeita maisemia, erityisesti järviä. Filmille on myös ikuistunut vanhojen, ikänsä paljon ruumiillista työtä tehneiden ihmisten kasvoja, jollaisia ei enää näe.

Päähenkilöillä ei ole paljon repliikkejä. Voice over on hyvä ratkaisu, sillä amatöörit ovat parempia ilmaisemaan tunteita kasvoillaan kuin puheella. Viattomien nuorten ilmeet tuntuvat useimmiten aidoilta.

Mitä tapahtumista tiedetään?

Koska elokuvaa nimitetään tosikertomukseksi, niin on paikallaan tutkia, mitä se kertoo ja mitä jättää kertomatta. Lähteenäni on 1990-2010-luvulla ilmestyneitä teoksia sekä lisäksi yleistä taustaa Kainuun korpikommunismista antamaan Raimo Heikkisen ja Matti Lackmannin Korpikansan kintereillä. Näitä teoksia Honkasalo ja Laine eivät ole tietenkään voineet käyttää, mutta ainakin osa aineistosta olisi jo ollut saatavana arkistoissa. Vain Aarnen vaiheista 30-luvulla elokuvassa sanotaan käytetyn Etsivä keskuspoliisin arkistoa SKP:n maanalaisesta toiminnasta.

Huomattakoon, että Heikkinen ja Lackman pitävät siviilisotavankien Suomeen paluun jälkeen tehtyjä kuulustelupöytäkirjoja luotettavampina lähteinä kuin haastatteluja ja muistelmia vuosikymmeniä myöhemmin. Suomussalmen kylien miehitysajalta on jäänyt jäljelle myös kokousten pöytäkirjoja, lehtiä ja propagandamateriaalia.

Kirjansa Raaka tie Raatteeseen alussa Teemu Keskisarja kuvaa Suomussalmen Juntusrannassa ennen sotaa vaikuttanutta Antti Juntusta. Antti-Kristukseksi kutsuttu saarnamies yhdisti omaperäisesti uskonnon ja politiikan: S-kirjain suojeluskuntalaisen hihassa oli ”Peton Merkki”, vain kommunistit pääsivät taivaaseen. Vähemmän huomiota saa toinen paikkakuntalainen, punaupseerikoulun käynyt Aarne Hulkkonen.

Suomussalmella jäi evakuoimatta 1685 ihmistä. Aluksi heitä kohdeltiin suhteellisen hyvin.

Siviilit olivat täysin niiden uutisten varassa, mitä neuvostoliittolaisilta saatiin. Puna-armeijan menestystä ei ollut syytä epäillä, kun vertailukohteena oli alkuperäinen 40 miehen suomalaisjoukko. Myötämieltä Suomen armeijaa kohtaan ei edistänyt poltetun maan taktiikka, joka uhkasi koteja ja karjaa.

Puna-armeija sai ”eläviä kompasseja”, oppaita. Ideologisen sympatian lisäksi yhteistyöhön ryhdyttiin myös aineellisista syistä ja pelosta. Suuri osa yhteistyöstä oli käytännön asioiden hoitoa.

Talvisodan aikana suomalaiset teloittivat paikkakunnalla viisi siviiliä pikaoikeuden tuomion jälkeen. Keskisarja pitää teloituksia kostona: kyseessä olivat reppanat, jotka toimivat osin pakotuksesta eivätkä olleet saaneet käytännössä mitään aikaan, eikä muiden pelotukseenkaan ollut enää aihetta. Lisäksi omin päin ammuttiin ainakin yksi ”luihun” näköinen, mahdollisesti useampia. Sodan jälkeen palautetut siviilivangit saivat vakavammistakin rikoksista vain pitkiä vankeustuomioita.

Toisaalta Keskisarja huomauttaa, että vuoden 1918 kaltaista joukkoterroria ei syntynyt. Muuten talvisodan aikana teloitettiin alle 40 henkilöä, miltei kaikki desantteja ja Neuvostoliiton kansalaisia, mutta ei rintamakarkureita eikä maanalaisia kommunisteja.

Yleisellä tasolla Keskisarjan toteaa, että alistuminen ja jopa yhteistyö oli yleistä ja normaalia miehitetyissä maissa. Vastarintaliikkeeseen liittyi vain pieni osa väestöstä.

Seppo Kämäräinen summaa teoksessaan Talvisodan katkera jälkinäytös: ”Suomussalmen tapahtumissa salailuun on ollut syytä sekä Suomen viranomaisilla että neuvostojoukkojen myötäjuoksijoilla. Viranomaisia voidaan todella syyttää evakuoinnin epäonnistumisesta, jos kohta luonnonolot olivat heitä vastaan. Miehitetylle alueelle jääneillä taas ei ole ollut kovinkaan suurta halukkuutta kertoa, että yhteistoimintaa tapahtui laajassa mitassa. Tässäkin tapauksessa löytyy kovasti lieventävä asianhaaroja.”

Toisaalta Seppo Kämäräinen kritisoi kuitenkin edellisessä teoksessaan Talvisodan toiset kasvot Tyyne Martikaista, joka ”on tarttunut halukkaasti ajatukseen, että yhteistoiminta Puna-armeijan kanssa oli ainoastaan siviilien keino selvitä sodan jaloissa. Tämä on varmasti totta, mutta kaikkea se ei selitä.” ”Esimerkiksi useiden vakoilumatkojen teko suomalaisten selustaan tai suojeluskuntalaisten ja lottien ilmiantaminen täysin vapaaehtoisesti ja jopa hanakasti eivät selity pelkästään selviytymisopportunismilla, jota Martikainen tarjoaa selitykseksi.”

Heikkinen ja Lackman kirjoittavat: ”Mistä on etsittävä selitystä tähän Suomussalmen kommuunikokeiluun? Vaikka monet saattoivat jäädä puolivahingossa sodan jalkoihin ja joutuivat siten neuvostojoukkojen valtaamalle alueelle, on myös muistettava, että näiden rajaseutujen kyläläisissä oli runsaasti vakaumuksellisia kommunisteja, jotka olivat vuosikausia, jotkut vuosikymmeniä työskennelleet sosialistisen Suomen puolesta. Ilmeisen monilla oli myös tietoja siitä salaisesta puoluetyöstä, jota rajanpinnassa oli vuoden 1918 jälkeen tehty. Mahdollisesti jotkut olivat jopa selvillä sodan alkamisesta tietyllä hetkellä ja osasivat siihen myös valmistautua.”

Heikkinen ja Lackman kiinnittävät huomiota myös ”Neuvostoliiton tapaan viedä vallankumousta eteenpäin puna-armeijan avulla” ja viittaavat Osmo Jussilan tutkimukseen, jonka mukaan Terijoen hallitus ei ollut poikkeus. Suomussalmen kylissä pidetyissä valmistelevissa kokouksissa oli paikalla ”puna-armeijalaisia, joku venäläisten mukana liikkunut suomalainen komissaari ja paikallisia kommunisteja.” Tosin mukana oli myös ei-kommunisteja, jotka olivat tahtomattaan jääneet alueelle, mutta he olivat ymmärrettävästi hiljaa. Kokouksissa ”asetettiin jonkinlainen paikallinen komitea huolehtimaan erinäisistä asioista kyseisillä kylillä ja niissä otettiin myönteisesti kantaa Suomen Kansanhallituksen julistuksiin ja puna-armeijan tuloon. Oikeastaan tapahtumien kaava oli aivan samanlainen kuin ’vapautettujen’ alueiden liittäminen neuvostojärjestelmään 20 vuotta aikaisemmin.”

Heikkisen ja Lackmanin mukaan ”Venäläiset ja heidän palvelukseensa siirtyvät pyrkivät selvästikin normalisoimaan olot mahdollisimman nopeasti. Alueen väestölle yritettiin vakuuttaa järjestelmän lopullista muuttumista. Ilmeisesti venäläiset luulivat itsekin, että Suomussalmi oli siirtynyt pysyvästi Suomen Kansanhallituksen edustamaan järjestelmään.”

Neuvostoliittolaisten suhtautuminen siviileihin muuttui sotilaallisten epäonnistumisten jälkeen. Heidän joukostaan saatiin syntipukkeja armeijankomentajien lisäksi. Kuolemantuomioitakin annettiin.

Tilanteen edelleen huonontuessa siviilit evakuoitiin rajan yli, ensin Uhtuan piiriin Konnussuon metsätyömaaalle ja sitten Kalevalan piiriin Kintismän erikoisasutuskeskukseen. Osa lähti vapaaehtoisesti, osa vietiin pakolla. Siviilivankien kohtaloita ovat neuvostoarkistojen pohjalta kuvanneet Seppo Kämäräisen lisäksi Sergei Verigin, Einar Laidinen ja Jussi Kämäräinen Talvisodan panttivangeissa.  Työkykyiset kävivät työssä ja saivat palkkaa, jolla saattoivat ostaa elintarvikkeita. Työkyvyttömille annettiin avustusta, joka ei kuitenkaan riittänyt hintoihin. Olosuhteet olivat vaikeat: ”Raskaat työolot ja ankea asuminen kylmissä ja täysissä parakeissa, alkeellinen hygienia, huono ruoka, aliravitsemus ja terveydenhuollon puuttuminen johtivat epidemioihin ja kuolemantapauksiin.” Kuten aina tällaisissa tapauksissa, kuolema niitti heikoimpia: vanhuksia ja lapsia. Se ei kuitenkaan ollut tarkoituksellista, vaan syynä oli pikemmin huono organisointi.

Rajan yli viedyistä juntusrantalaisista neuvostoviranomaiset kuulustelivat 25 ihmistä. Kuolemantuomion sai ja teloitetuksi joutui 14. Lisäksi annettiin vuosien leirituomiota. Kun Seppo Kämäräinen vain selostaa neuvostoarkistojen asiakirjoja mutta ei ota kantaa tuomioiden aiheellisuuteen, Verigin, Laidinen ja Jussi Kämäräinen sanovat suoraan, että syytteet olivat keksittyjä. Kymmenien kilometrien säteellä ei ollut mitään vakoiltavaa, ei sen enempää neuvostojoukkoja kuin aseteollisuutta, liikkumista oli rajoitettu, eikä tietoja ei olisi voinut välittää Suomeen, koska yhteyksiä ei ollut.

NKVD:n ajattelutapa oli toinen: ”Aiempi oleskelu Neuvostoliitossa ja paluu Suomeen, Neuvostoliitossa asuneet sukulaiset, Suomen armeijassa palvelleet sukulaiset ja kosketukset suojeluskuntaan tulkittiin ’yhteyksiksi Suomen tiedusteluelimiin’.” Samoin ”NKVD arvioi suomalaisia luokkaperiaatteen mukaan ja yhteiskunnallisen aseman perusteella.” Niinpä epäiltiin suurtilallisia, ” joilla oli ’suuret maatilat, 5-15 lehmää, monta hevosta ja paljon maata (127 hehtaaria) ja viiden huoneen talot’.” Mutta myös pikkutilallisia epäiltiin ”ulkomaisen tiedustelun asiamiehiksi”. NKVD:n perusteet olivat siten käytännössä samat kuin kotimaisissa puhdistuksissa ennen sotaa. Sama näkyy esimerkiksi asiakirjassa, jossa epäillään suomalaisten tahallaan jättäneet ihmisiä rintaman selustaan suorittamaan ”vakoilua, tihutöitä ja neuvostovastaista toimintaa, millä luodaan perustaa erilaisille vastavallankumouksellisille joukkioille ja tuholaistoiminnalle.”

Kyse oli myös erilaisesta kulttuurista. Neuvostoliittolaisessa ”kasvatuksessa esimerkillistä oli kollektiivisuus, rajaton luottamus Staliniin sekä uskollisuus bolsevistisille aatteille ja tunnuslauseille.” Lisäksi elettiin ”ilmapiirissä, jolle oli ominaista jatkuva epäluottamus ympäröiviä ihmisiä kohtaan ja pelko omasta turvallisuudesta.” Niinpä kun suomalaiset valittivat huonoista työoloista tai ruuasta tai ylipäätään lausuivat kielteisen mielipiteen Neuvostoliitosta, se tulkittiin ”neuvostovastaiseksi agitaatioksi”. ”Syytös oli järjetön, koska agitaatiolle ei ollut maaperää”: ei ollut ketä agitoida, koska ei ollut kontakteja paikalliseen väestöön.

Kolmikko kirjoittaa myös: ”Suojeluskuntalaisten ja vakoojien ’paljastaminen’ perustui ikivanhaan keinoon. Neuvostoliittoon myötämielisesti suhtautuneet suomalaiset ilmiantoivat heitä.” ”Monesti ihmiset tällä tavoin pelastivat oman nahkansa ja toisinaan kostivat vanhoja kaunoja.”

Sodan jälkeen muutama halusi jäädä Neuvostoliittoon. Leirituomion saaneiden oli pakko jäädä.

Suomeen palasi kesäkuun alussa 257 suomussalmelaista, jotka koottiin karanteenileirille Paltamon Mieslahden kansanopistolle. Seppo Kämäräisen kertojat ymmärtävät, että karanteenileiri täisaunoineen oli välttämätön tartuntatautien estämiseksi. Samasta syystä miespuolisilta ajettiin tukka ja parta. Saunan ja puhtaiden vaatteiden jälkeen eräs kertoja alkoi ”tuntea ihmiseksi jälleen”. Toinen toteaa, että ”Meitä kohdeltiin ihmisinä”. (Seppo Kämäräisen molemmat teokset koostuvat useista minämuotoisista kertomuksista, jotka perustuvat arkistolähteisiin ja haastatteluihin. Aina ei selviä, kuka on kyseessä ja mikä on kirjan tekijän osuus.)

Sitten alkoivat kuulemiset ja kuulustelut, joita seurasivat pidätykset. Heikkisen ja Lackmannin teoksesta käy ilmi, että raskauttavia tietoja ei saatu vain niiltä, jotka kertoivat muiden toiminnasta puhuen ”ryssän agenteista, joilla he tarkoittivat ylipäänsä venäläisten esikunnassa käyneitä, venäläisiltä määräyksiä ottaneita tai venäläisten kanssa veljeilleitä henkilöitä.” Vaikka monet puolustautuivat vetoamalla olosuhteisiin, oli niitäkin, jotka rangaistusuhan huomioon ottaen hämmästyttävän avomielisesti ”myönsivätkin olleensa mielihyvin puna-armeijan kanssa yhteistyössä ja olevansa vakaumuksellisia kommunisteja.”

Hyrynsalmella pidetyssä oikeudenkäynnissä kuritushuone- tai vankeustuomion sai 27, joista yksi oli nainen. 23 sai syytteen liittymisestä Suomen kansanarmeijaan, siis vihollisen armeijaan, ja heistä kymmentä syytettiin myös muusta maanpetoksellisesta toiminnasta, mikä tarkoitti joko vihollisen oppaana oloa toimimista tai aseiden keräämistä ja niiden luovuttamista viholliselle. Vain yksi oli ase kädessä osallistunut toimintaan siitä, että hän oli ase kädessä taistellut suomalaisia vastaan. Samoin yksi tuomittiin vakoilusta vihollisen hyväksi. Muu maanpetoksellinen toiminta tarkoitti myyjänä toimimista puna-armeijan perustamassa kaupassa ja propagandalehdyköiden allekirjoittamista.

Toimimisesta Ruhtinaansalmen toimeenpanevan jäsenenä saivat syytteen kolme miestä ja ainoa nainen.

Seppo Kämäräisen mielestä suomalainen yhteiskunta osoitti toimivuutensa poikkeusoloissa: ”Vaikka sotatilanne oli joko meneillään tai juuri päättynyt, yhteistoiminnasta syytetyt saivat puolueettoman oikeudenkäynnin. – – Merkille pantavaa on, miten nopeasti tuomiot tulivat. Kaikesta näkyy, että laillisuuteen ainakin pyrittiin.” Tosin Hyrynsalmen oikeudenkäynnissä vaikutti ”tietynlainen läheisyys” eli henkilön tunnettu vasemmistolainen menneisyys kovensi tuomiota, mutta hovioikeus otti asiat asioina ja lievensi joitakin tuomioita parilla vuodella.

Heikkinen ja Lackman huomauttavat kuitenkin, ettei oikeudessa otettu huomioon lieventävänä tekijänä, että suomussalmelaiset olisi saatu uskomaan, että järjestelmä ja hallitus oli pysyvästi muuttunut ja sama koskisi pian koko Suomea. Tämä motivoi suomussalmelaisia suostumaan avustajiksi puna-armeijan tiedustelutoiminnassa ja liittymään Kuusisen kansanarmeijaan. Vaikka kyseessä olivat Suomen lain mukaan rangaistavat teot, ei rangaistusta osattu silloin pelätä. Ja koska tietoja ulkomaailmasta ei saatu, oli niidenkin, jotka eivät olleet ideologisesti neuvostojärjestelmän kannattajia, ”oman etunsa vuoksi annettava uudelle järjestelmälle velkasitoumus, joka takaisi koskemattomuuden tulevaisuudessa.”

Lopulliset tuomiot olivat yleensä 7-8 vuotta, yhdellä 11 tai yhdellä 12 vuotta. Lisäksi kansalaisoikeus otettiin tuomion jälkeen pois 10-15  vuodeksi. Ainoa nainen sai vähän lievemmän tuomiot kuin miehet vastaavista rikoksista, joita olivat toimiminen  toimenpanevan komitean sihteerinä, suojeluskuntalaisten paljastaminen viholliselle, lentolehtisten allekirjoittaminen ja suomalaisten houkutteleminen vihollisen sotilasyksikköön.

Toisesta suuresta vihollisen valtaan joutuneesta siviilijoukosta, Laatokan Karjalan Suojärveltä ja Salmista, tuomittiin Ari Haasion ja Erkki Hujasen Tasavallan panttivankien mukaan vain neljä. Yksi heistä tunnusti ennen palautusta saaneensa ja hyväksyneensä vakoilutehtävän suorittamisen Suomessa. Kun palautettuja aikuisia oli Suojärvellä ja Salmissa 839, tuomittuja oli häviävän vähän. Sen sijaan 27 tuomittua on Suomussalmen 167 palautetusta aikuisesta peräti 16 prosenttia.

Luvuissa ei ole otettu huomioon Neuvostoliittoon jääneitä, joita Suojärvellä oli enemmän. Tämä ei kuitenkaan olennaisesti muuta sitä, että Suomussalmi näyttää olleen Suojärveä ja Salmia huomattavasti neuvostomyönteisempi ja siksi myös yhteistyöhaluisempi paikkakunta.

Syynä Verigin, Laidinen ja Jussi Kämäräinen pitävät Suomussalmen taloudellista ja poliittista tilannetta. Pääelinkeino oli maa- ja metsätalous. Tilojen pienuuden takia metsätyöt olivat tarpeellinen lisäansio, mutta palkat olivat huonot, mitä pidettiin epäoikeudenmukaisena. ”Tämä lisäsi vihamielisyyttä rikkaita kohtaan ja voimisti sosialistisia aatteita.” Lisäksi Ruhtinaansalmi oli ollut tärkeä tukikohta Neuvostoliittoon loikanneille, joita paikkakuntalaiset olivat auttaneet.

Tietoja

Tietoja elokuvasta Elonetissä, Ylen sivulla ja Wikipediassa

Elonetin juoniselostus perustuu Suomen kansallisfilmografian 8. osaan. Se sisältää virheellisen tiedon, että kahdeksan suomussalmelaisista olisi teloitettu talvisodan jälkeen.

Muuta

Olen aiemmin käsitellyt blogissa Anu Kaipaisen Suomussalmen taisteluja käsittelevää romaania Vierus verta täynnä, jossa esiintyy Antti Huuskonen.

Kirjallisuutta

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Heikkinen, Reijo & Lackman, Matti: Korpikansan kintereillä. Kainuun työväenliikkeen historia. Kainuun työväenliikkeen historiatoimikunta 1986.

Jussila, Osmo: Terijoen hallitus 1939-40. WSOY 1985.

Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteeseen. Suurtaistelun ihmisten historia. Siltala 2012.

Kämäräinen, Seppo: Talvisodan katkera jälkinäytös. Suomussalmen siviilisotavankien karanteeni ja tuomiot. Myllylahti 2012.

Kämäräinen, Seppo: Talvisodan toiset kasvot. Rajan kansa pystykorvakiväärin ja rotanhäntäpistimen välissä. Myllylahti 2011.

Martikainen, Tyyne: Talvisodan evakot ja siviilisotavangit – äidit ja lapset sodan kurimuksessa. Fenix-kustantamo 2000.

Verigin, Sergei & Laidinen, Einar & Kämäräinen, Jussi: Talvisodan panttivangit. Internoidut suomalaiset Neuvosto-Karjalan piirin alueella vuosien 1939-1940 talvisodan aikana. Täydennetty suomennos Petroskoin valtion yliopiston vuonna 2004 julkaisemasta teoksesta. Sykiäinen & Johan Bäckman. Johan Beckman Institute 2006.

Kaarlo Isotalo: Maattoman miehen talvisota

Talvisotaromaanien klisee on kommunisti, joka kokee ideologisen kääntymyksen. Myös Kaarlo Isotalon romanissa Maattoman miehen talvisodassa Neuvostoliiton hyökkäys järkyttää naapurimaan rauhantahtoon uskovat. Ideologiaansa he eivät kuitenkaan muuta, sillä se perustuu suomalaisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen.

Maattoman miehen talvisodan (1972) minäkertoja on Kalle Närhi. Hän kertoo isänsä olevan entinen maanviljelijä. Ilmeisesti tämä on menettänyt maatilansa velkojen takia pakkohuutokaupassa 30-luvun alun laman aikana.

Romaanin ideologinen lähtökohta käy ilmi jo alussa, kun kuvataan kahta taloa. Toisen talo, jonka tornissa liehuu siniristilippu, tekee Närheen ”pelottavan, jotenkin pois työntävän vaikutuksen”. Talon pihalla harjoittelevat suojeluskuntalaiset. Toisen talon ikkunat ja ovi on suljettu: ”Sanottiin että Kruununmakasiinissa oli vuonna kahdeksantoista teloitettu satoja.”

Työväen olot ankarat vielä 30-luvun lopussa

Kaupunki on Raahe, jossa on kaksi suurta työnantajaa. Sahalla ei kysytä työtekijän menneisyyttä, mutta se palkkaa lähinnä naisia, joille voi maksaa pienempää palkkaa kuin miehille. Konepajalla ei sallita mitään punaisuutta. Pienessä kaupungissa tiedetään sukulaisetkin: kummalla puolella isä on ollut 1918, ja onko joku sukulainen kadonnut itärajan taakse. Poikkeus tehdään, jos liittyy suojeluskuntaan.

Vanhempi mies Ville Orava opettaa nuotiolla kapitalismin käytäntöjä: ”Nämäkin puut, kyllä nämä ovat ryöstötavaraa. Nehän maksavat talollisille mitä tykkäävät. Viisitoista prosenttia kaiken lisäksi pitää antaa ilmaiseksi.” Myös työntekijöille maksetaan puukuutiosta, jossa metri on itse asiassa metri viisitoista senttiä. Tästä ”rosvonmitasta” kerrotaan myös Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.

Vaistonvarainen ja katkera Berta manaa kostoa: ”Parempi olisi jos ryssät tulisivat ja hirttäisivät tuollaiset kyrvät …”, mutta ideologisesti tietoinen Orava oikoo: ”Ei hyvä tyttö, ei neuvostoihminen ketään hirtä.” Ryssittelyä ei ole syytä käyttää.

Yritetään pitää kokous, mutta poliisi keskeyttää sen. Muut pidätetyt palavat, mutta Orava katoaa ja uskotaan, että hänet on murhattu.

Uudeksi laitavasemmiston edustajaksi tulee Lauri Siuvatti. Tämän isä on poliittisena vankina Tammisaaressa, minkä takia pojan koulunkäynti on päättynyt keskikouluun. Siuvatti on Närheä vähän vanhempi, mutta paljon tätä edellä tiedoissa ja tietoisuudessa. Hän tekee ”teräviä huomautuksia Hitlerin Euroopan herruussuunnitelmista” ja arvostelee Tanneria porvariston syötiksi.

Tapahtuma-aika on talvi 1938-9, jolloin pula-aika on takana ja maassa on punamultahallitus. Silti työtä on vaikea saada, Pihkalan rikkurikaarti toimii, ja mielipiteitä valvotaan tarkasti.

Siuvatti ei usko suomalaisten kommunistien kuolleen Stalinin vainoissa

Keväällä Närhi ja Siuvatti pääsevät Oulussa töihin helsinkiläiseen rakennusliikkeeseen, jonka mestarit ovat ”hurriporvareita” etelästä ja ottavat työhön poliittisista mielipiteistä riippumatta. Sosiaalidemokraattiset raudoittajat ”pelkäsivät kahta vihollista: kommunisteja ja fasisteja”. Siuvatti taas uskoo: ”Sotaa ei tule. Stalin on siksi viisas, että teki mieluimmin sopimuksen Hitlerin kanssa, kuin rupesi teurastuttamaan viatonta kansaa.”

Sen sijaan ”Noorsdröm piti Stalinia täysverisenä itämaisena despoottina ja julmana tunnottomana murhaajana”. Hänen Pohjanmaalta Kanadaan muuttaneet sukulaisensa on houkuteltu Venäjälle ja tapettu siellä. Siuvatti leimaa tiedot ”porvarin valeeksi”, mutta Noorsdröm luettelee nimeltä muitakin Neuvostoliitossa teloitettuja suomalaisia. Siuvatti kutsuu heitä ”kätyreiksi”, mutta Noorsdröm pitää päänsä: ”Ei kuin parhaimmistoa. Rehellisiä kommunisteja.”

Yleensä Närhi vain selostaa keskusteluja omaa kantaansa kertomatta. Siitä, että hän ystävystyy Siuvatin kanssa, voi toki päätellä, että hän ainakin osittain yhtyy tämän mielipiteisiin.

Siuvatti ja Lommi uskovat Neuvostoliiton rauhantahtoon

Syksyllä 1939 Siuvatti ja Närhi aloittavat asevelvollisuuden suorittamisen Kuopiossa. Siuvatin lukeneisuudesta kertoo, että hänen mielestään koulutus on samalaista kuin Pentti Haanpään Kentässä ja kasarmissa.

Lommi, jonka veli on Venäjällä, luottaa Neuvostoliiton rauhantahtoon. Poikkeuksellisesti Närhi liittyy keskusteluun kysymällä: ”Entäs Puola. Ja Viro ja Latvia”, jolloin Siuvatti valistaa, että ”se on eri asia”.

”Helsingin poika” uskoo, että sodan sattuessa Suomea ei jätetä yksin: ”Ranska varmasti sanoo sanansa. Ja Ruotsissa on tavaraa, siellä on maailman parhaat asetehtaat.” Sen sijaan Lommi ei usko Suomen saavan apua kummaltakaan, mutta ei hän usko sotaankaan: ”Venäläiset … Ei, miten ne vois. Punaiselta Neuvostoliitolta me olemme saaneet itsenäisyyden. Se on Leninin antama.” Siuvatti oikoo: ”Ei Lenin tarkoittanut valtaa annettavaksi lahtareille”.

Kun kasarmilla annetaan lukea myös vasemmistolehtiä, Siuvatti epäilee: ”Jotakin on tekeillä, mutta ei sotaa. En minä usko sotaan, nehän tappaisivat meidät kuin russakat.” Ilmeisesti Siuvatti tarkoittaa, etteivät Suomen hallitus ole niin hullu, että antaa tilanteen mennä sotaan, koska taistelu olisi maiden kokoeron takia toivoton.

Uutinen sodan alkamisesta hiljentää porukan. Kommentit ovat pelkästään toteavia: ”Se on sitten kohta menoa.”

Talonpoikien ja työläisten poikien erilainen menneisyys

Sodan sytyttyä asevelvolliset viedään junalla Kuopiosta Kontiomäen kautta Oulun ja sieltä Kemiin. Siellä majoitutaan ja kootaan uudet yksiköt, joissa on sekaisin vanhaa ja nuorempaa ikäluokkaa, jaetaan varusteet, saadaan uudet upseerit ja jaetaan henkilökohtaiset aseet ja niihin ammukset. Närhi, Siuvatti ja Lommi kuuluvat konekiväärimiehiin. Oulusta lähdetään Kontiomäen kautta Hyrynsalmelle.

Sodan kuvauksessa ei sinänsä ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Siksi keskityn tässä niihin asioihin, joita on harvemmin käsitelty tai joita Isotalo käsittelee poikkeavalla tavalla.

Kun puhutaan Suomussalmen poltetusta kirkonkylästä, käy ensi kertaa ilmi, että komppaniassa on ”kahdenlaista ilmaa”. Toisaalta on ”perinteellisen, vakaan uskonnollisen kasvatuksen” saaneita talonpoikien poikia, toisaalta tehdastyöläisten jälkeläisiä, ”jotka olivat jo omin silmin nähneet ja kokeneet isänmaan nurjat puolet, sen maan, jota olimme puolustamassa.”

Jälkimmäisten sodanaikaista ajatusmaailmaa Närhi kuvaa suoraan arvostellen me-muodossa: ”moni meistä katseli ja muisteli menneitä vuosiaan valheellisten silmälasien läpi. Emme halunneet muistella kokemiamme kovia päiviä. Puheemme tuntui aika ajoin sellaiselta, että me todella omistimme tämän maan. Olimme puolustamassa ’kotia, uskontoa ja isänmaata’.”

Kun komppania talvisodan loppuvaiheessa siirretään Laatokan Karjalaan, yhteiset kokemukset ovat tavalliseen tapaan hitsanneet yhteen: ”Huomasimme sen jokainen, että olimme tulleet toisillemme läheisemmiksi. Kaikki tölväisyt, leikillisetkin ja hermostuksissa tapahtuneet ärähtelyt olivat jääneet pois.”

Rohkeus riittää nyt myös siihen, että pelko voidaan tunnustaa toiselle.

Vänrikki alkaa luottaa oma-aloitteeseen sotilaaseen

Hyrynsalmella joukkoon liittyy vanhempaan ikäluokkaan kuuluva Romppainen. Tällä ei ole sotakokemusta, mutta ”kylmä ja selkeää havaintokyky”. Kun joukkueenjohtaja, vänrikki Uusiluoma määrää aseman, Romppainen kysyy, miksi juuri siihen, eikä vänrikki osaa selittää.

Muutenkaan he eivät tulee toimeen: Uusiluoma kieltää seudut tuntevaa Romppaista antamasta muille tietoja maastosta, ilmeisesti epäillen että nämä välittäisivät tiedot viholliselle. Sen jälkeen vänrikin ja Romppaisen välillä on ”muuri. Ei aivan puhumaton mutta kuitenkin kuilu.”

Kun vangiksi saadaan puna-armeijan partio, jossa on pari suomea puhuvaa, Uusiluoma aikoo lyödä toista sotilasta, mutta tämä ehtii väistää. Romppainen kiroaa: ”Ja perkele, tässä pirtissä et hakkaa ketään. Et vankeja etkä muita”.

Ennen pitkää yhteys ”herran” ja ”jätkän” välillä kuitenkin syntyy. Uusiluoma alkaa sinutella Romppaista ja kertoa suoraan, mitä tulee tapahtumaan. Romppainen taas hyväksyy vaikeatkin tehtävät: tärkeintä on, ”kun sen tietää”.

Myöhemmin Laatokan Karjalassa asiantuntemusta arvostetaan arvoasemasta välittämättä. Kun komppanianpäällikkö näyttää Uusiluomalle karttaa eikä asia ei selviä, Romppainen kutsutaan paikalle. Tämä ymmärtää heti tilanteen ja laatii suunnitelman, joka perustuu siihen, että ”jos [puna-armeijalaisilla] vähänkin järkisyyt pelaavat”.

Aivan sodan lopussa tilanne on niin vaikea, että Uusiluoman mielestä on vaihdettava paikkaa, mutta kun Romppaisen mielestä nykyisessä kannattaa pysyä, Uusiluoma suostuu muitta mutkitta: ”Sunhan se on asias”.

Uusiluoman ja Romppaisen suhde on kuin malliesimerkki Jussi Jalosen tutkimuksesta Summan tarina. Auktoriteetti ei sodassa perustukaan asemaan vaan asiantuntemukseen. Upseeri luopuu komentamisesta ja alkaa luottaa miehiinsä, kun havaitsee, että näiden oma-aloitteisuus tuottaa paremman tuloksen kuin pelkkä käskyjen seuraaminen.

Teemaa on sinänsä kuvattu fiktiossa muutenkin, mutta Isotalon romaanissa korostuu toisaalta se, että vänrikki epäilee alkuun miestensä poliittista luotettavuutta, toisaalta Uusiluoman ja Romppaisen erilainen suhde viholliseen.

Puna-armeijalaiset ja loikkarit

Puna-armeijalaisia kuvataan romaanissa harvinaisen paljon. Osa antautuu helposti: ”Kiväärimiehet kokosivat vankiporukoita, useimmat olivat ilman asetta. Ja joilla oli ase, he nakkasivat sen hankeen, kun näkivät, että suomalaiset lähestyivät.”

Vangeilla on huonot varusteet, joista on aiheutunut paleltumisvammoja.

Toisaalta kun joku epäilee puna-armeijalaisten moraalin pettäneen sillä perusteella, että motissa ollaan hiljaa, toinen osaa tulkita asian paremmin: ”Siinäpä se. Niillä on viimeiset hetket, eivätkä ne ole niin saatanan tyhmiä ole, etteikö ne sitä tietäisi. Ja kun ei muuta mahdollisuutta ole kuin kuolla taikka päästä pakoon … ne yrittää!”

Partioissa on suomalaisia loikkareita. Suurin osa sotilaista ei tiedä loikkareista mitään tai ei ainakaan sitä mitä kertoja ystävineen: loikkaukseen oli pakottanut taloudellinen tilanne. Suojeluskorpraali Mantereen mielestä ”nämä saatanat” ovat ”pahempia kuin ryssät”. Sen sijaan Romppaisen mielestä ”Kaikkein vittumaisimpia ovat nuo rajantakaa tulleet. Ne ovat niitä pakolaisia. Jokaisen päälle ovat kantelemassa. Kuuluvat järestään suojeluskuntaan…”

Romppainen ei kerro poliittisia mielipiteitään julkisesti, mikä on sodan aikana ymmärrettävää. Selväksi tulee kuitenkin, ettei hän ole ”valkoisen Suomen” kannattaja.

Kommunisti masentuu mutta ei luovu aatteestaan

Sotasaaliiksi saatuja kirjoja ja karttoja katsellessaan Siuvatti sanoo, että ”vituiksi on mennyt koko vapaussota”. Ilmaisu on monimielinen: vapaussotahan on valkoisten termi vuoden 1918 sodasta, mutta Neuvostoliittokin julisti talvisodassa, että puna-armeijan aikomuksena oli vapauttaa Suomi.

Sekä Siuvatti että Lommi eivät usko mitä tahansa. Neuvostoliiton propagandaa kumpikin pitää huonona. Kun radiosta kuullaan ”Juntusrannan hallituksen” ministerit, Lommi kommentoi: ”En minä olisi uskonut, että ne [venäläiset] noin helvetin älyttömiä ovat.”

Siuvatti arvostelee myös vihollisen radiolähetysten häirintää: ”Antaisivat saatanoitten paasata, hallaahan se heille tekisi, kun suomalaiset kuulisivat, kuinka pimeitä heidän tietonsa ovat.”

Närhi vaistoaa, että sodan alussa Siuvatti ja Lommi ”olivat jotenkin henkisesti hajallaan”. Vähän aikaa nämä jopa puhuvat toisilleen vain Närhen välityksellä. ”Sanoin joskus oman mielipiteeni, se avasi Siuvattia, hän sai luonnollisuutensa takaisin, rupesi meidän kolmisin ollessamme arvailemaan Hitlerin ja Stalinin liittoa. Arvuutti itselleen, mihin helvettiin tämä päättyy.”

Toisin kuin fiktion monet stereotyyppiset kommunistit, jotka kääntävät totaalisesti kelkkansa, Siuvatti ja Lommi eivät luovu aatteestaan. Toisaalta Lommi suuttuu, kun häntä kutsutaan ”ryssäksi”: ”- …ja perkele, sinä et minua ryssittele!”

Kun Siuvatti lopussa kaatuu, Lommi kommentoi ironisesti: ”Joo, isänmaa otti kasvattinsa, saatana … uskonnon ja isänmaan …” Kumpikin on sotinut siinä missä muutkin, mutta se ei merkitse, että he hyväksyisivät virallisen ideologian.

Renki Viitala, aseeton Paunu ja hevosia säälivä Kurtti

Junamatkalla Laatokan Karjalaan tututustaan uusiin miehiin, joista osa on ollut mukana jo Raatteella.

Viitala lupaa tehdä ”mitä vaan ja missä vaan, jos saan jonkinlaisen korvauksen”. Muiden ihmetellessä puhetta korvauksesta Viitala kertoo olleensa ”trenki”: ”ei renkillä ole edes koiran arvoa”.  Osoittelevasti Viitala on kotoisin Pohjanmaalta. Viitalaa huonosti kohteleva isäntä pitää luultavasti itseään isänmaallisena miehenä.

Närhen mieleen tulee ”sota, jota käymme lehtikirjoitusten mukaan ’yksityisen omistuksen’ suojelemiseksi’.” Viitalalla on kuitenkin niin kehnot vaatteet, että hän paleltuu heti alkuun ja patistetaan sairaalaan.

Toinen uusi mies on Paunu, joka palvelee aseettomana uskonnollisen vakaumuksensa takia. Siitä hän kertoo: ”Ei saa ajatella taikka täytyy ajatella perusteellisesti” ja selittää: ”Ajatella voi aina. Eläminen on niin ja niin. Tämä maallinen elämä”, ”Ihminen on ikuinen olento. Jumalan luoma olento. Elävä sielu.”

Paunu myöntää pelkäävänsä, mutta ei kuolemaa. Hän vakuuttaa, ettei tapa ketään, vaikka hänet tapettaisiin. Kun toiset pitävät häntä hulluna, hän vastaa rauhallisesti: ”Voin olla. Ihmisten silmissä.”

Paunusta tulee lääkintämies, joka haluaa hakea haavoittuneet vaarallisestakin paikasta: ”Eihän niitä tuonnekaan voi jättää kuolemaan”. Vaikka Romppainen ei anna lupaa omalta lohkolta, Paunu vain lähtee.

Paunu myös tuo majapaikkaan miehiä, joissa on sikotauti tai jotka ovat paleltuneet. Paunun myötätuntoon liittyy lyhytnäköisyys: hän ei joko tiedä tai ei välitä, että tartuntatautiin sairastuneiden tuominen samaan tilaan terveiden kanssa aiheuttaa tartuntavaaran.

Lääkintähuoltoa on tuskin koskaan kuvattu armottomammin kuin Paunun kertomuksessa: ”Haavoittuneet ja sairaat saavat virua ja paleltua JSP:llä. Lääkäri on menettänyt hermonsa …” Romppainen kommentoi: ”Ettei ne saatanat saa sanaa suustaan. Voi helvetti! Ei sitä jätkäpojalla näy olevan koirankaan arvoa. Meinaako ne meidät tapattaa tänne kuin metsäluteet.” Sellaisesta tuskin on kyse vaan pikemmin resurssien puutteesta, mutta ilmeisesti rauhanajan kokemusten takia Romppainen tuntee ylempiä kohtaan syvää epäluottamusta.

Jo Hyrynsalmella taistellutta Kurttia säälittävät eniten hevoset: ”Kyllä ihminen itsensä suojaa mutta hevoset …” Kurtti lähtee lopettamaan haavoittuneita hevosia, vaikka Romppainen yrittää estää häntä.

Samoin kuin Paunun tapauksessa, Romppainen ajattelee asiaa järjen kannalta: henkeä ei kannata vaarantaa turhaan.

Paunun, Lommin ja Romppaisen poliittinen ero näkyy seuraavasta keskustelussa. Kun Paunu kysyy: ”Milloin tämä loppuu?”, Lommi vastaa: ”Kysy niiltä, jotka ovat tämän aloittaneetkin”. Paunu jatkaa kysymällä: ”Kuka tämän aloitti?” Romppainen kommentoi: ”Kyllä kai se teidän on turha pohtia, kuka tämän aloitti”, mutta Lommi vastaa: ”Ei minusta”.

Huolimatta kaikesta kriittisyydestään ”valkoista Suomea” kohtaan Romppainen ei siis ole sillä tavoin ideologinen kuin Lommi. Tämän kysymys ”Kuka tämän aloitti?” tuskin tarkoittaan vain sitä, kumpi on hyökkääjä, vaan sodan syitä laajemminkin.

Samaa kansaa – silti menneisyys ei häviä

Romaanin lopussa Närhi haavoittuu ja on JSP:llä, kun radiosta kuullaan, että suomalainen valtuuskunta on matkustanut Moskovaan. Kun minäkertoja odottaa linja-autoa, hän kuulee, että Uusiluomakin on samassa tilanteessa.

Aiemmassa kohtauksessa mennyt siviilielämä ”muistui nyt lämpimän turvalliselta. [- – -] Epämiellyttävät kokemukset tuntuivat kovin heppoisilta. Ajattelin kuunnellessani pakkasen narskunnasta lähteviä ääniä, miten ymmärrettävää oli lausuma ’me kaikki samaa kansaa’.

Kuinka muuten voisi ollakaan?”

Toisaalta 30-luvun kovat kokemukset eivät ole talvisodan vaikutuksesta suinkaan nollautuneet Närhen mielessä: ”Silmieni edessä oli kuin vaaka, sen toisessa päässä olivat suojeluskuntalaiset kivääreineen ja toisessa kupissa köyhäinhoidon, nälkäiset jonot ja työläisiä jahtaavat ohranat vihaisine koirineen. Minun oli väkisinkin ajateltava kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat luottaneet Neuvostoliiton sosialismiin. Ajattelin parkkuutyömaan vanhaa miestä, Ville Oravaa … Ajattelin miestä, joka kuori jäisiä pöllejä lapsineen … Miksei heillä olisi oikeus odottaa elämältä muutakin kuin nälkää. Alituista turvattomuutta. Miksi he eivät uskoisi niitä puheita, joita heille oli vuosikausia puhuttu?”

Huomionarvoista on, että Närhi puhuu nyt ”heistä” eikä ”meistä”, ja näin erottaa itsensä pikemmin tarkkailijaksi kuin samastuu Oravan ideologiaan.

Kirjailijasta

Kaarlo Isotalo syntyi 1918 Pyhäjoella. Isä oli maanviljelijä. Isotalo kävi kansakoulun ja opiskeli myöhemmin työväenopistossa. Sodan jälkeen hän työskenteli muun muassa hitsaajana, veturinlämmittäjänä ja telakkatyöläisenä, kunnes 1960 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Hän kuului jäsenenä kirjailijaryhmä Kiilaan ja esiintyi myös lausujana ja näyttelijänä.

Isotalo asui Oulussa ja Raahessa ja vuodesta 1945 lähtien Turussa. Hän kuoli 1989.

Pekka Tarkka luonnehtii Suomalaisissa nykykirjailijoissa Isotaloa ”kollektiivisten paineiden ja yksilön hädän kertojaksi”: ”Epätasaisessa tuotannossaan hän on yltänyt tuloksiin nimenomaan yhteisön häiriötilojen ja ahdistuneen, estyneen ihmistyypin kuvaajana.”

Isotalo julkaisi esikoisrunokokoelmansa Yli karikon 1950 ja esikoisromaaninsa Telakka 1960. Romaani Maa repeää (1962) sijoittuu 30-luvun talouspulan ja lapuanliikkeen vuosiin. Loikkarit (1969) kertoi Neuvostoliiton loikanneista nuorukaisista. (1969). Sotaa kuvaavat dokumenttiteos He vetivät Hitlerin vankkureita (1966) ja romaani Maattoman miehen talvisota (1972).

Kirjallisuuutta:

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Tarkka, Pekka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Tammi 1968.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 1

Kalle Päätalon Myrsky Koillismaassa on harvinaisen monipuolinen sotaromaani, jossa kuvataan niin rintamalla taistelevia ja vasta asekoulutusta saavia kuin rajan lähelle eri tehtäviin jääneitä ja evakkoja.

On vahinko, että Myrsky Koillismaassa (1963) on joutunut unohduksiin muilta paitsi Päätalo-faneilta, niin monta herkullisesti kuvattua henkilöhahmoa siinä on. Ja vaikka Kalle Päätalo oli itse talvisodan aikana koulutuksessa ja hänen rintamakokemuksensa jäi jatkosodassakin lyhyeksi, tätä ei sotakuvauksesta mitenkään huomaa.

Koska kirja on 656-sivuinen järkäle, olen jakanut artikkelin kahteen osaan. Tässä osassa käsittelen talvisota.

Koillismaa-sarja

Myrsky Koillismaassa on Päätalon Koillismaa-sarjan kolmas osa. Sitä edeltävät romaanit Koillismaa (1960) ja Selkosen kansaa (1962). Neljäs osa Myrskyn jälkeen (1965) käsittelee sodanjälkeistä aikaa. Viides osa Mustan lumen talvi (1969) on aikalaisromaani – 60-luvulla selkonen on kokonaan muuttunut kuten koko Suomi.

Koillismaa-käsitteen keksi Reino Rinne, aiemmin puhuttiin Ylämaista. Koillismaahan kuuluu Päätalon kotipitäjä Taivalkoski sekä Pudasjärvi ja Kuusamo. Teoksessa Koillismaa kuvina (1964) on Rinteen valokuvat ja Päätalon teksti.

Ennen sotakuvausta Myrsky Koillismaassa on hyvä lukea sarjan edelliset osat, sillä henkilöiden taustan tunteminen auttaa ymmärtämään näiden sotakokemuksia.

Seuraavassa lyhyesti joitakin ydinkohtia:

Koillismaan alussa seutuun ja sen ihmisiin tutustutaan ulkopuolisin silmin, kun pula-aikana taivalta taittaa nälkäinen kulkumies, jota paikalliset kutsuvat Tampereen pojaksi. Hän saa varsin tylyn vastaanoton paikkakunnan isolta isännältä Iivari Sääskilammilta.

Tampereen poika työskentelee metsä- ja tietöissä, kunnes paljastuu rakennusmestari Kosti Mäkiseksi. Hän on lähtenyt Tampereelta työpaikallaan sattuneen erimielisyyden takia. Hän jää pohjoiseen ja saa ammattiaan vastaavaa työtä.

Paikkakunnalla vaikuttaa lestadiolainen herätysliike, jonka oppeihin kuuluu syntien tunnustaminen ja parannuksen tekeminen. Iivari Sääskilammi majoittaa saarnaajia, mutta usko on hänellä vain naamari. Hän katoaa tämän tästä Ouluun, jossa hänellä on vakituinen avioliiton ulkopuolinen suhde. Vaikka hän siis itsekin rikkoo käskyjä ja tarvitsee anteeksiantoa, hän kieltäytyy antamasta anteeksi Nestori Maliselle, joka tunnustaa yli kymmen vuotta sitten tapahtuneen poron tapon. Lähimmäisenrakkautta Iivarista ei muutenkaan löydy vaan hän kohtelee kovasti Sammalsuon perhettä kohtaan, joka joutuu anomaan kunnan jauhoja.

Sen sijaan nimismies Pulkkila, vaikka ei ole uskovainen tai juuri siksi, suhtautuu kiihkottomasti paikallisiin rikoksiin kuten salametsästykseen ja pontikankeittoon, vaikka hoitaakin virkansa niin kuin lait ja asetukset määräävät.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen ja Iivari Sääskilammin tytär Irja rakastuvat toisiinsa. Kun isä ei avioliittoa hyväksy, Irja joutuu lähtemään kotoa.

Pula-aikana olot ovat olleet niin ankeat, että Nestori Malisen poika on loikannut Neuvostoliittoon mutta palaa pettyneenä.

Toisen osan Selkosen kansaa päästään 30-luvun loppupuolelle. Sammalsuon Kauko on varttunut nuoreksi mieheksi, joka pystyy palkallaan elättämään lapsuudenperheensä.

Kauko vrt. Kalle

Eero Marttisen teoksessa Mestarin eväät Päätalo kiistää, että Kauko Sammalsuo olisi hänen omakuvansa. Kirjailijaa ei ole syytä uskoa: sota-aikaan asti Kauko kokee paljolti samanlaisia vaiheita kuin Iijoki-sarjan Kalle.

Toki Kallen nuoruuden kokemukset ovat karumpia kuin Kaukon. Vaikka Sammalsuon perhekin joutuu hakemaan kunnan jauhoja, köyhyys johtuu isän kuolemasta. Asiaan ei siis liity niin paljon häpeää kuin Kallella, jonka isä oli mielisairaalassa.

Kallen tavoin Kauko on lahjakas: hän harrastaa urheilua ja on innokas lukija. Samoin kuin Kallen kohdalla molempia harrastuksia pidetään vouhotuksena. Molemmista tulee eturivin metsätyömiehiä.

Nuoret kaipaavat pois

Myös Kaukon ihastus, kansanopiston käynyt Elma Malinen haluaisi nähdä maailmaa ja muuttaa Ouluun. Vaikka Elman haaveet ovat peräisin Nyyrikin lukemistolehdistä, niissä on tottakin: kaupungissa pääsevät palkollisetkin helpommalla kuin maalaismökin tyttäret: ”iltasella tanssaamaan ja eläviin kuviin”.

Kai Hirvasnoro toteaakin blogissaan Päätalon matkassa: ”Luonnon jylhyys ja kauneus sekoittuvat siellä asuvan nuoren ihmisen näköalattomuuteen ainutlaatuisella tavalla. Vähän jokainen romaanin monista päähahmotuksen saavista henkilöistä kaipaa jonnekin pois.”

Iivari Sääskilammin poika Perttu on pannut toimeksi ja muuttanut poliisiksi Viipuriin. Isän terveyden heikennettyä hän kuitenkin palaa kotiin juuri talvisodan edellä.

Selkosissakin seurataan uutisia

Talvisodan kuvaus alkaa oikeastaan syksyn 1939 kuvauksesta teoksen Selkosen kansaa lopussa.

Maailman tapahtumia seurataan selkosissakin, ensin tosin muutaman päivän vanhoista sanomalehdistä. Saksan hyökkäystä Puolaan kommentoidaan rakennustyömaalla: ”Voi helevetin helevetti minkä savotan alakovat”, ”Eikä ihan heti lopu, sanokaa minun sanoneen”, ”Nythän se rytinä on vielä kaukana, mutta varmasti se jollakin tavalla vaikuttaa tännekin asti”.

Kun Suomi on saanut kutsun Moskovan neuvotteluihin, miehet kokoontuvat iltaisin Kosti Mäkisen kotiin, jossa on kylän ainoa radio. Irja-vaimoa kiusaa kamarin täyttävä tupakansavu ja se, ettei perhe saa olla omissa oloissaan kuin yöllä.

Miehet kutsutaan armeijaan

Toivo Malinen on juuri suorittanut asevelvollisuutensa, kun hänet kutsutaan takaisin armeijaan. Hän suuttuu ensin, mutta rauhoittuu sitten: ”En minä tosissani pakoon meinaa…Saatana vieköön, vaikka sota tullenee, niin en minä ole miestä huonompi…Minä tunnen ja muistan sen komennon, jota tuolta pakoon lähdin…Sinne en lähde toista kertaa heikoissa kettingeissäkään…Vastaan minä pistän, jos sitä meininkiä aletaan tänne vängällä tyrkyttää.”

YH-kutsujen jakoa kuvataan monen henkilön kohdalla. Suojeluskuntaan kuuluva Toivo Malinen tuo kutsun langolleen Kosti Mäkiselle, joka on pitäjän harvoja reservin upseereita. Ei ole oikein uskottavaa, että Kosti Mäkinen olisi valittu reserviupseerikouluun. Paikallinen suojeluskunta lähetti asevelvollisista luotettavuusarvion, johon perhetausta vaikutti. Kostin isä oli punakaartilainen ja Kostin mukaan jopa kommunisti.

Kauko ja Nestori Malinen vievät kutsun perheeseen, joka asuu niin kaukana, että maailman eikä Suomenkaan tapahtumista ei tiedetä mitään. Ainoa lehti, joka perheeseen tulee, on lestadiolainen Siionin Lähetyslehti.

Sovitus ennen sotaa

Sodan uhka saa monen miehen tekemään lestadiolaisissa seuroissa parannuksen.

Ei-uskovatkin haluavat saada maalliset rikkeet pois tunnolta. Simo Mutka tunnustaa nimismies Pulkkilalle uroshirven laittoman tapon ja pontikan salakuljetuksen. Nimismiestä suututtaa, että Mutka on pystynyt huijaamaan häntä. Hän epäilee, että tämä tunnustaa vain päästäkseen sotaa pakoon. Mutka torjuu epäilyksen loukkaavana, ja nimismies leppyy: ”Nyt on isommat asiat kysymyksessä…” Nimismies lupaa, että tunnustus jää vain hänen tietoonsa.

Sodan pelko asettaa myös henkilökohtaiset loukkaukset oikeisiin mittasuhteisiin ja riidat halutaan sopia. Kosti Mäkinen leppyy viimein Irjan isälle Iivari Sääskilammille. Hän soittaa asemapaikastaan Oulusta vaimonsa kotitaloon ja sanoo langolleen Pertulle: ”Sano nyt isällesi, että minä puolestani olen näinä viikkoina ruvennut ajattelemaan asioita hieman eri tavalla…Omasta puolestani olen valmis luopumaan koppavista sanoistani ja olostanikin…Nyt ovat hyvin pieniä asioita henkilöiden keskeiset kyräilyt…Sano terveiseni…En tyrkytä, mutta en tunne enää kaunaakaan…”

Terveisten lähettäminen ei ole selkosella miehisten miesten tapa, joten Kosti tietää, että kyseessä apen silmissä iso askel. Iivarikin on pehmennyt ja ilahtuu. Hän jopa kutsuu vävynsä lomalla käymään. Irja lapsineen on tulossa evakkoon vanhempiensa kotiin.

 

Reaktioita puna-armeijan hyökkäykseen

Nestori Malisen veljenvaimo Kaija Malinen joutuu kohtaamaan puna-armeijan tiedustelijoita. Yksi puhuu suomea ja on loikkari, vieläpä tuttukin, eikä Kaijalle tehdä pahaa.

Loikkarin tausta ja motiivi tehdään tiettäväksi, kun tämä ei hyväksy eväiden kääreeksi Siionin Lähetyslehteä: ”Kun minä pikkupoikana olin Karhukannassa huutolaisena, lukivat sitä samaa aviisia. Pitivät nälässä. Pieksivät ja potkivat…Työpäivässä oli mittaa…”

Myrskyssä Koillismaassa Kauko tapaa junassa Neuvostoliittoa sympatisoivan miehen. Mies uhoaa suureen ääneen, että ”on aivan turha panna hanttiin venäläisille. Ne lyövät Suomen poikki Oulun kohdalta.”

”Herrat vain turhan vuoksi miehiä tapattavat. [- – -] Jos ei vastarintaa tehtäisi, eikä niitä ärsytettäisi, niin meikäläisille ei tulisi mitään vahinkoa.” Sen sijaan herroilta sietäisikin miehen mielestä listiä päitä pula-ajan takia.

Mies väittää puna-armeijan olevan jo Pudasjärven rajalla eli lähes puolimatkassa Ouluun, mutta Kauko korottaa äänensä ja osoittaa väitteen vääräksi: hän on tullut juuri samalta suunnalta ja tietää, missä linja on. Miestä käsketään joukolla olemaan vaiti.

Muuten henkilöiden reaktio sodan syttymiseen on toisenlainen.

Teoksessa Selkosen kansaa Kauko ja hänen nuorempi veljensä Auku ovat vartioineet siltaa, mutta se ei Kaukolle riitä vaan hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Rauhan aikana Nestori Malinen on pilkannut sonniseuran miehiä, joiksi hän nimittää harjoituksissa lihakeittoa syöviä suojeluskuntalaisia, jotka syövät harjoituksissa lihakeittoa. Tämän takia häntä on jopa epäilty kommunistiksi. Sodan sytyttyä paljastuu, että Nestori on vain arvostellut liikaa isänmaallista intoilua.

Vaikka Nestoria ei ole ikänsä takia kutsuttu reserviin, hän päättää lähteä omin päin sotaan: ”Piti sanomani, että minun sappini kiehuu jo meleko lailla tuolle sotatouhulle. Perkele kun työnnytään rauhallisten ihmisten peälle semmosilla joukoilla…Ei merkkijää välitetä, missä iso pilikotus mennöö valtakuntiin välillä. Tullaan ja poltetaan vaivalla tehyt mökit melekeen koko selokosessa. Luulooko ne venäläiset, että teällä helevetin syömmaissa on ollu niin heleppo elleä ja kattoa peän peälle soaha…Vastaan minä lähen hiihtoa veäntämään, se on silimäänni vissi…Vakkuuteltu vakkuuttamasta peästyähi, ettei sieltäpäen haluta sotaa…Onko tämä nyt puhheihesa takana seisomista? Täh…? Saatana kun tuommonen iso valtakunta rupejaa ahtamaan pienempäsä peälle.”

Tiivistettynä: oikeutta on loukattu ja sana syöty, iso kiusaa pienempää.

Muualta tullut kapteeni ihmettelee, ”että näistä korpiseudun miehistä ei juuri kukaan valita eikä ruikuta sotaan lähtöä. [- – -] Ihmettelen näiden syrjäseudun miesten isänmaallista mielialaa…” Nimismies Pulkkila vastaa: ”Ei näistä monikaan muista sellaista nimeä kuin isänmaa. Minulla on se käsitys, että ukko kuin ukko ajattelee vain sitä, että kun on jouduttu yhteiseen savottaan, niin sinne mennään joukolla.”

Kapteeni ihmettelee edelleen: ”Vaikuttavat minusta aivan sellaisilta, kuin olisivat kyräileviä ja umpimielisiä meikäläisiäkin kohtaan.” Nimismies selittää: ”Pääkköjä he ovat. Vihaavat herroja niin perkeleesti, mutta eivät mielellään koske siihen, joka kuuluu toiselle. Tykkäävät kovasti kotiselkosistaan. ’Ja perkele, kun nämä selkoset on kerran meidän palstapilkotuksen sisään jääneitä, ei niitä vängälläkään viedä’, sanoi minulle eilen tuossa raitilla eräs tukkijätkä.”

Mieliala on siis pohjaltaan sama kuin Pentti Haanpään Korpisodassa: Mitä täällä tekee vieras?

Kauko armeijan koulutuksessa

Myrsky Koillismaassa alkaa kuvauksella, miten maalaispoika Kauko ihmettelee Oulun kaupunkia, ja jatkuu junamatkalla koulutuskeskukseen.
Onneksi Kauko on tutustunut jo Oulun asemalla muihin armeijaan menijöihin.

Toveruus ja sen luoma solidaarisuus onkin se vahvin voima, joka auttaa Kaukoa kestämään sotavuodet.

Sen sijaan sotilaskoulutus osoittautuu sellaiseksi, että Kauko alkaa jo katua lähtöään vapaaehtoiseksi.

Pian Kauko kuitenkin saa vääpeliltä positiivista huomiota: ”Katsokaa nyt esimerkkiä, miten suomalainen mies lähtee sotapalvelukseen! Joka ei näe, niin luettelen alokas Sammalsuon varusteet: Korville käännettävä karvalakki. Korkeakauluksinen villapaita. Vahva takki. Saapashousut vahvaa sarkaa. Kaiken pisteenä kippurakärkiset lapikkaat. Montako sukkaa siellä on?” 

Sammalsuon ja Malisen perhe evakossa Pohjanmaalla

Kun Kaukon perheelle Selkosen kansassa tulee määräys lähteä evakkoon, Liisu kysyy: ”Mennäänkö me Ruotsiin asti? Kauko sanoi, että selkoskyläläiset voivat päästä sinne.” Äiti Maija vastaa: ”Elä, lapsi rakas, puhu mitään pääsemisestä…On ihan hämärän peitossa, minne me joudutaan…”

Myrskyssä Koillismaassa Kaukon äiti Maija Sammalsuo ja Elman äiti Mari Malinen nuorempine lapsineen joutuvat ensin istumaan pitkän matkan tuntemattomaan määränpäähän. Kun ollaan perillä Pohjanmaalla, koululle tulee lestadiolainen emäntä, joka ilahtuu kuullessaan, että Marin ja Maijan kuuluvat samaan uskonhaaraan. Näin Mari ja Maija pääsevät perheineen evakkoon samaan taloon.

Kun talossa istutaan iltaa kolmen naisen kesken, Maija kysyy emännältä: ”Etkö sinä jo ala tähän joukkokuntaan suivautua”. Emäntä vastaa: ”Ee-hei…Vähän meikäläinen joutuu sodan vuoksi kärsimään.” Mari kiittää: ”Oli kuin Luojan sallimus, että päästiin tänne asumaan”. Emäntä kertoo: ”Minulle tuli tunne, kun kuulin evakoita…tuota kotinsa jättämään joutuneita tänne tulevan, että tarjoan asuntoa. Nythän meidän kaikkien pitäisi auttaa toisiamme.” Maija sanoo: ”Sano vaan reilusti evakoiksi. Ei se enää tunnu niin kipeältä.” Mari vahvistaa: ”Kaikkeen tottuu”.

Aivan näin helppoa ei ole. Maria huolettaa: ”Mitenkähän ne siellä Järvenkylässä?” Tytär Taimi toruu: ”Alahan taas, äiti, se sama virsi! Mikä niillä siellä on hätänä?” Emäntää kyllästyttää evakoiden jatkuva kyyneleinen muistelu, ja hän sanookin: ”Vihollisethan on jo ajettu pois kotipaikoiltanne. Niinhän lehdet kirjoittavat.” Ystävällisinkään ihminen ei siis ymmärrä evakkojen tuntoja, jotka Mari ilmaisee: ”Koti on aina koti, ei sitä saata uneuttaa”.

Muutenkin kaikki on vierasta. ”Ympäristön maisemat tuntuvat oudoilta yölläkin. Metsän raja näkyi kaukaa. Maiseman tasaisuus ja meri-ilman kostea kirpeys olivat vieraita.” Maija toteaa: ”Vaikka ihmisen on kuinka hyvä olla, niin kotiseutujaan ikävöi.”

Muilla evakoilla on paljon vaikeampaa. Mari kertoo, mitä on kuullut: ”Muutaman viikon jaksavat sietää, sitten antavat näkyä ulospäinkin, että haittana ollaan”. Maija täydentää: ”Kuulemma haukuskelevat kortteeritalossa että ihmisen ristiksi on tultu. Laiskoiksikin morkkaavat…”

Iivari Sääskilammin salaisuus paljastuu

Iivari Sääskilampi on joutunut evakkoon Iin Haminaan, jossa hän nuorena oli töissä. Jollei edellisiä teoksia tunne, lukijan yllättää pitkä luku, jossa kerrotaan Iivarin nuoruudenrakkaudestaan Hilkasta, jonka hän uskoi pettäneen itseään. Nyt Iivari kuulee, että naisella on aikuinen avioton poika, mutta hän ei halua vieläkään selvittää asiaa naisen kanssa.

Iivarista paljastuu myös uusi puoli: lapsirakkaus. Irja kirjoittaa miehelleen Kostille synnytettyään kahden pojan jälkeen tyttären: ”Vaarikin on voinut paremmin. Yhtenään vain pakkautuu hyssyttelemään Tuulikkia, vaikka se ei itkekään. Me äidin kanssa on sanottu isälle, että opetat tytöstä pahanjuonisen.” Entisajan lastenkasvatukseen ei kuulunut hellittely.

Ilmavalvontaa ja desanttijahtia

Muiden lähtiessä evakkoon nuoret jäävät kotiseudulle avustamaan armeijaa. Elma Malinen, Aili Sammalsuo ja Hilja Naavala toimivat ilmavalvontalotina, ja Kaukon nuorempi veli Auku jatkaa siltavahtina.

Nuoret huolehtivat myös karjasta. Tilanne ei ole niin kriittinen, että se olisi pitänyt evakuoida.

Sodasta huolimatta nuorilla on päällimmäisenä mielessä rakkaus. Elma saa kirjeen Kaukolta ja muistelee kalastusyötä tämän kanssa. Elma kutoo Kaukolle sukkia ja suunnittelee: ”pistän varsien sisään hajuheiniä kaapistani. Siitä tuoksusta Kauko muistaa kotijärven ja minutkin.”

Hilja taas ajattelee Toivo Malista käsittäen vasta nyt, että tämä oli ihastunut häneen, mutta Hiljan mielessä on myös rippikoulutoveri Kauko.

Elman ja Hiljan kohdalla Päätalo osoittautuu varsin taitavaksi maaseudun nuorten naisten ja ensirakkauden kuvaajaksi.

Kaikki suomalaisetkaan eivät ole kunnollisia. Eräs alikersantti yrittää raiskata Elman, mutta tämä pystyy pitämään puolensa, eikä hän lankea edes lupaukseen avioliitosta: ”Minusta ei ole semmoisten manttaalitalojen emännäksi.”

Auku on oppaana desanttijahdissa, jossa käydään tulitaistelu. Lopulta vangiksi otettu haavoittunut räjäyttää kasapanoksella itsensä ja vangitsijansa.

Sotilaan kyvyt ratkaisevat, ei asema

Yli-ikäinen Nestori Malinen menee suoraan yksikköön ja sanoo olevansa vapaaehtoinen. Hänet hyväksytään, sillä hän tuntee paikalliset erämaat. Niin hänestä tehdään partion opas.

Aluksi nuorta vänrikkiä epäilyttää Nestorin olemus ja käytös: ”Vänrikkiä painoi vastuu miehistään. Tämä oli hänen kohdallaan ensimmäinen taival kohti oikeata sotaa. Upseerikoulussa ja suojeluskunnan harjoituksissa oli leikitty sotaa. Jo heti kylästä lähdön jälkeen särkyi mielikuva suomalaisesta sotilaasta. Oppaaksi otettu mies [Nestori Malinen] oli siviilivaatteissa. Viikset jääpuraissa ja leveää murretta puhuva mies vaikutti metsäläiseltä. Hiihtää vätkytteli omaa tahtiaan. Laiskasti ja jalat leveässä haara-asennossa. Itsepäinenkin tämä seutukunnan savottamies oli. Ihme ja kumma, että osasi ensimmäiseen välitavoitteeseen. Rupesi kiroilemaan, kun hän tahtoi tarkistaa suuntaa kompassilla. Ja tarvitsiko miehen ruveta heti sinuttelemaan. Vaikka täällä metsässä ei herroiteltukaan, niin pitääkö peräti pojaksi kutsua upseeria.”

Pian vänrikki kuitenkin tajuaa: ”Yön päälle kuitenkin rupesi tuntumaan vänrikistä, että umpihankea melkein jatkuvasti aukaisevan miehen vauhti riitti. Samaten puhetapa ja muukin käytös alkoivat tuntua juuri tähän maisemaan ja tähän tehtävään sopivilta.”

Vänrikillä ei ole huono itsetunto, joten hän ei ota itseensä siitä, ettei osaa kaikkea, eikä hän myöskään ole luonteeltaan niin jäykkä, että rupeaa vaatimaan muodollista kuria. Nykykielellä vänrikki tulosorientoitunut ja ymmärtää, että alaisten erilaiset taidot ovat hänelle vain eduksi.

Summa, josta Jussi Jalonen on kirjoittanut tutkimuksen, oli moderni materiaalitaistelu ja siellä taistelivat Suomen moderneimman, läntisen osan miehet. Silti Jalosen johtopäätös pätee myös Nestorin ja vänrikin suhteeseen: talvisodassa arvovallan ratkaisivat miehen kyvyt, ei muodollinen asema.

Kosti Mäkisellä on ominaisuudet, jotka Jalonen listaa miesten silmissä hyvällä upseerilla olevan: hän on noussut itse kansan parista, Tampereen murre antaa hänelle sopivasti eksentrisiä piirteitä, hänet tunnetaan jo siviilistä hyvänä esimiehenä, hän pitää huolta miehistään ja jakaa näiden kokemukset.

Vihollisia ja eläimiä säälitään

Nestori on edelleen kuriton sotilas, joka toimii oman mielensä ja moraalinsa mukaan. Hän suuttuu puna-armeijan upseerille, joka ampuu omia sotilaitaan. Vaikka vänrikki on käskenyt hiljaisuuden, Nestori ampuu tämän ja ottaa hevosen ja reen. Kun hän saa vangin, hän antaa tälle teetä ja leipää.

Sotamies Simo Mutka ja kersantti Perttu Sääskilammi ovat vänrikki Kosti Mäkisen alaisia. Kun tankit tulevat yli, tapahtuu se mikä usein tällaisissa tapauksissa: yksi sotilaista joutuu pakokauhun valtaan. Kosti Mäkinen joutuu rauhoittelemaan: ”Pysyt vain asemissasi. Ei ne yhtä miestä tule tappamaan.” Toinen sotilas raivostuu niin, että tekee itsemurhahyökkäyksen. Hän kaatuu mutta ruumis saadaan pois.

Viholliset ovat linnoittautuneet kellariin. Kun heitä kehotetaan antautumaan, kellariin jää vain politrukki joka tekee itsemurhan. Muut antautuvat vangeiksi. Korpraali haluaa kostaa, koska on ollut vankina Neuvostoliiton leirillä, mutta muut hillitsevät. Kosti Mäkinen sanoo: ”Kostamalla ei asiat parane!”

Päätalon sotilaat siis säilyttävät sodankin aikana siviilistä peräisin olevat inhimilliset arvonsa. Tosin Nestorin kohdalla voi puhua myös oman käden oikeudesta.

Perhe mielessä rintamalla

Niin mainio sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas onkin, siitä on rajattu pois joitakin asioita. Sotilaat elävät kuin irrallaan kaikesta. Vain harvan perheestä ja siviilielämästä kerrotaan. Sen sijaan Päätalon romaaneista käy ilmi kirjeiden merkitys ja laajemmin se, miten tärkeä perhe ja muut läheiset sotilaalle ovat.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen kirjoittaa lasta odottavalle vaimolleen ensin hyvin käytännöllisesti: ”Yritähän sinä ottaa kaikki rauhallisesti. Ettei vain, meinaan, se pikkunen mitenkään henkisesti kärsisi. Hyvin minulla on kaikki….Muista pukea kunnolla itsesi kun lähdet ulos…Pue pojatkin… ” Huolehtiminen on osoitus arkirakkaudesta, mutta seuraavassa tunteet sanotaan julki: ”Minä näen aina kun suljen silmäni teidät kaikki.” Lopussa on kehotus: ”Irja, kestä sinäkin, niin yritän itsekin täällä tehdä.”

Myrskyssä Koillismaassa Simo Mutka, joka on istunut linnassa väkivaltarikoksesta, paljastaa itsestään hellän puolen: ”Minulla on semmonen alapäästään laakin lyömä poika…Akka kirjoitti, että joutuvat siellä merimaissa kylmänlaisiin huoneisiin. Lassi-parka kun ei kykene itse puoliaan pitämään. Aina ne terveet…Täällä sotahommissa minusta on ruvennut tuntuman, että se poikani halvautuminen mahtaa olla omaa syytäni. Se painostaa mieltä niin perkeleesti.”

Vaimo oli odottanut lasta, kun Simo Mutka oli tullut hävittyään korttipelissä kotiin aamuyöllä ”perse auki ja melko päissäni. Karjasin pahan sisuni vuoksi minkä jaksoin heti pirtin ovella. Akka kirposi pystyyn. Itki ja vapisi. Luulin, että se kokonaan sekosi. Lassi ei ole askelta ottanut…”

Iloisempaa kuuluu Kosti Mäkiselle, joka saa uutiseen tyttären syntymästä. Uutinen herkistää hänen johtamansa miehet, joiden ”ajatukset siirtyivät selkosten yli koteihin. Minkähänlaisissa oloissa perhe lienee evakossa…? Minun akalla se kanssa on määrä saada pieniä näihin aikoihin.”

Simo Mutka tarjoaa korvikkeen kanssa vodkaa sotasaaliiksi ottamastaan pullosta. Uskovaiset torjuvat ensin mutta myöntyvät kun Simo Mutka selittää: ”Ei nyt Jumalakaan niin karski ja leikkiä ymmärtämätön ole, että ei suvaitse varpajaisryypyn ottoa.”

Irjan kirje Kostille osoittaa, että Iivari Sääskilammi on todella leppynyt ja yrittää saada välit kuntoon vävynsä kanssa: ”Isäkin sanoo, että Tuulikki on isänsä näköinen. [- – -] Äiti ja isäkin puhuvat yhtä paljon sinusta kuin Pertustakin.”

Pelkoa, häpeän välttämistä ja velvollisuudentuntoa

Kauko joutuu lyhyen koulutuksen jälkeen rintamalle. Pommitus asemalla saa mielet pelon valtaan. Nähdään ensimmäiset kaatuneet ja tajutaan, että on tosi kyseessä.

Ensimmäisessä taistelussa Kauko pelkää mutta voittaa pelkonsa: ”Kauko puri hampaita, että leukaluut rutisivat. Sumala ei pääse nauramaan niin kuin eilen. Ei jumaliste. Nauroivat jätkät aputyönjohtaja Tonkojoellekin, joka lähti pakoon kuorimalanssilta Olkivaaran Toivon kurkulle nostamaa kolorautaa…Nyt! Itsehän tänne pyrin. Sotahommiin, enkä housuihini sontimaan.”

Motivaationa on – kuten työssäkin – häpeän pelko. On oltava yhtä hyvä kuin muutkin, etteivät nämä pääse ivamaan. Kaukolla on vielä erikoismotivaatio: ”Nyt näytän, etten tyhjän vuoksi purrut kunnan leipää.”

Usein todetaan, että suomalaisille sotilaille oli kunnia-asia pelastaa omat haavoittuneet jopa oman henkensä uhalla. Päätalo on kuitenkin uskaltanut kirjoittaa poikkeavan kohtauksen, jossa haavoittuneita on niin paljon, ettei kuljettaminen onnistu.

Erään haavoittuneen huuto osoittaa uskonnon merkityksen: ”Kaverit, viekää kotiin terveisiä, että Räsäsen asiat on nyt hyvin…Minä olen saanut syntini anteeksi Jeesuksen…veressä…veressä ja kalliisti lunastetussa, lunastetussa, lunaste…”

Toivo Malinen taistelee Kannaksella. Kun kysytään tiedustelupartioon lähtijöitä, hän ilmoittautuu: ”Pitäähän sinne jonkun lähteä”. Toivo ei ole niitä, joiden mielestä ”joku” tarkoittaa ”joku muu”.

Isänmaa motiivina

Myrskyssä Koillismaassa käytetään sanaa isänmaa, toisin kuin Iijoki-sarjan Ahdistetussa maassa (1977).

Hiihtämisen aikana Kauko tajuaa hiihtämisen aikana isänmaan merkityksen: ”Kaukon mielen täytti turvallinen olo. Takana hiihtävän, jo aikoja tulikasteen saaneen miehen kanssa on nirhattu jauhosäkin hintaa puun ja parkin välistä samoilla maisemilla. Katseltu samaa tunturia aivan läheltä. Tehty pitkiä päiviä savotoissa. Varrottu vuorokausitolkulla tukinlaskussa. Kiroiltu elämän kovuutta. [- – -] Nyt ollaan samoja selkosia puolustamassa. Henkeen ja vereen. Nämä ovat eniten meille, tukkijätkille ja torpanmiehille kuuluvia…

Äkkiä Kaukon ajatuksissa valkeni selkeä ajatus. Koulussa opetettu, ylväinä mielikuvina lapsen mielessä liikkunut tunne isänmaasta olikin juuri tätä hiihtämistä keskiyöllä meille kuuluvia selkosia haluavia vihollisia vastaan. Me kaikki olemme eläneet itärajan tällä puolen. Tämä on metsäherrojen, ojankaivajien, tukkilaisten, mökinmiesten, talollisten, poromiesten ja lentojätkien ISÄNMAA.”

Omistamattomillakin on jotain mitä puolustaa: suomalainen maisema. Suomessa on Runebergistä ja Topeliuksesta alkaen liitetty isänmallisuus juuri maisemaan ja kansakoulu takoi tämän tehokkaasti suomalaisten mieleen. Teema on sama kuin Sirpa Kähkösen Jään ja tulen keväässä (2004).

Vanha riita johtaa tragediaan

Jotta kaikki ei olisi liian kaunista, vanha riita johtaa tragediaan.

Rintamalle tulee myös Kosti Mäkisen vihamies Backman. Kosti suhtautuu häneen edelleen niin vihamielisesti, että Backman alkaa selittää muille suhteen taustoja. Samalla lukijallekin viimein selviää, miksi Kosti lähti työpaikastaan ja Tampereelta. Backman sai esimiehiltään nuhteita ja purki ne Kosti Mäkiseen, joka otti uhkamielisen asenteen ja pyysi lopputilin. Vaikka Backman myöntää oman syynsä, Kosti Mäkinen ei taivu vaan pitää edelleen vihaa.

Maaliskuun 13. päivänä Backman lähtee viemään viestiä rauhasta ja tulen lopettamisesta Kosti Mäkiselle, joka kuitenkin pakenee edeltä tietämättä, mistä on kyse. Backman saa osuman ja kuolee sodan viime hetkillä. Juuri ja juuri Kosti Mäkinen saa muuta kautta tietää, että tuli pitää lopettaa Hänelle jää Backmanin kuolemasta ikuinen syyllisyys.

Päätalon ihmiskuvauksen syvyyttä osoittaa, että aivan samoin kuin sarjan ”pahiksesta” Iivari Sääskilammista löytyy hyvää, parhaimpiin henkilöhahmoihin kuuluva Kosti Mäkinen syyllistyy yhteen pahimmista teoista.

Samoin kuin YH-kutsut, myös rauhan tulo kerrotaan monen henkilön näkökulmasta. Nestori Malinen on nähnyt enneunen, että ampuminen loppuu.

Evakkojen paluu

Taivalkoskelaisille evakossa olo on onneksi vain tilapäinen vaihe, sillä sodan loputtua paikkakunta jää Suomen puolelle ja he pääsevät palaamaan kotiinsa.

Kuvaus linja-auton tunnelmista on liikuttava: ”Virteen yhtyivät ensin etupenkeillä istuvat naiset, uskottomatkin. Sitten vanhojen miesten matalat äänet antoivat virrelle lisävoimaa.” Virren pohjalta syntyy kuin luonnostaan vertaus: ”Tämä on ihan kun Israelin lasten erämaassa vaeltamisesta”.

Maija Sammalsuo toteaa: ”Näin hyvää mieltä ei ole monesti elämässä…Rakas koti ja henkiystävät ympärillä.”

Maija haluaa nähdä vielä lehmät. Vasta sitten hän tuntee olevansa kotona.

Sotilaiden kotiinpaluu

Kaukon asevelvollisuus jatkuu, mutta reserviläiset pääsevät kotiin.

Nestori Malinen ilmoittaa lähtevänsä heti, kun kerran sota on loppunut. Ensin esimiehet vetoavat armeijan sääntöihin, mutta heltyvät sentään ehdottomaan ylöspäin, että asiaa katsotaan läpi sormien, kun Nestori on tullut omin päin rintamalle. Sen sijaan hevosta, jonka Nestori otti viholliselta, hän ei saa mukaansa, sillä hevonen katsotaan sotasaaliina valtion omaisuudeksi.

Hyvästeltyään sotilaansa Kosti Mäkinen ajattelee: ”Tämän seudun rauha maksoi paljon. Ihmishenkiä, mahdottomia ponnistuksia, kärsimyksiä…Jos niitä vaivoja olisi pelätty, ei oltaisi vapaassa maassa vapaina ihmisinä.”

Sotakaverin takia voi jopa poiketa miesten normaaleista käytöstavoista. Simo Mutka pääsee ensin siviiliin ja lupaa Kosti Mäkiselle viedä terveiset tämän perheelle: ”Minä en pikkustaa häpeile olla sotakaverin terviisipoikana, vaikka semmonen homma kuuluu tavallisesti vain akoille ja lauluseuroissa kulkeville miehille.” Lauluseurat tarkoittavat lestadiolaisten seuroja.

Jotain hyvääkin sodasta ja evakosta on seurannut. Mutkan poika on päässyt lääkärin tutkittavaksi, saanut avun ja nyt hän kävelee vähän.

Kosti Mäkisen kotiintulo on suomalaisen karu mutta liikuttava: ”Kosti…Sinä tulit!” ”Tulin, Irja.” Aamulla poikia odottaa yllätys: ”Yyh…äitin sängyssä on ruma reissusälli…iihh!”

Irjan isä Iivari Sääskilammi on evakossa ollessaan alkanut dementoitua. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän on tavannut sodasta palanneen Kostin, hän on jo muissa maailmoissa: ”Kyllähän minä vävyni tunnen. Joko siitä on monta päivää, kun tulit sieltä Tampereelta?” Evakkomatka on hyvinkin saattanut vaikuttaa Iivarin terveyteen. Vanhusten evakkokokemuksia on muutenkin harvoin kuvattu.

Kun Toivo Malinen ja Hilja Naavala tapaavat, Hilja tajuaa Toivon tunteet tämän teosta: ”Minun vuokseni se on kävellyt kirkolta asti.”

Toivo arkailee vielä yhdessä kävelyä: ”Siitä tulee vain tarpeettomia juoruja”, ”kun tässä ollaan niin erilaisista taloista.” Mutta Hilja sanoo: ”Tulet vain ja kävellään rinnatuksin. Samantapaisissa hommissa oltiin viime talvena kaikki…”

Artikkelin toisessa osassa käsittelen sitä, miten Myrsky Koillismaassa kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa.

Kalle Päätalo – kuva Gummerus

Kirjailijasta

Kalle Päätalo syntyi 11. marraskuuta 1919 Taivalkoskella. Isä ansaitsi leivän metsätöissä ja oli luonteeltaan työhullu, mikä osaltaan johti siihen, että hän sairastui henkisesti ja joutui mielisairaalaan ja pakkotyölaitokseen.

Äiti Riitun ohella vanhin poika Kalle joutui ottamaan nuoremmista sisaruksistaan. Kansakoulun käytyään hänestä tuli metsätyömies. Isä tervehtyi, mutta suhtautui kielteisesti Kallen opiskelu- ja kirjoitushaaveisiin. Äiti sen sijaan kannusti poikaansa.

Talvisodan alussa Päätalo ilmoittautui vapaaehtoiseksi, mutta ei ehtinyt rintamalle. Kun asevelvollisuusaikaa pidennettiin välirauhan aikana, hän joutui palvelemaan yhtäjaksoisesti vuoteen 1944. Hän onkin kutsunut ikätovereitaan ”petettyjen ikäluokaksi”.

Vaikka Päätalon rintamakokemus jäi vähäiseksi, se oli silti koitua kohtalokkaaksi. Hän palveli huoltojoukoissa, mutta hän lähti jatkosodan alussa vapaaehtoisesti mukaan hyökkäykseen, jossa haavoittui ja joutui sotasairaalaan.

Lopun sota-ajasta Päätalo toimi talousaliupseerina vankileirillä. Leirillä oli suomalaisia rikosvankeja. Tuosta ajasta kertoo romaani Nälkämäki (1967).

Toukokuussa 1944 Päätalo avioitui tamperelaisen tytön kanssa ja muutti sodan jälkeen Messukylään. Hän lykkäsi kirjoitushaaveita ja opiskeli ensin rakennusmestariksi ja rakensi omakotitalon Tampereen Kirvestielle.

Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen hän erosi ja solmi uuden avioliiton, josta syntyi kaksi tytärtä.

Esikoisromaani Ihmisiä telineillä ilmestyi 1958. Siinä kirjailija hyödynsi kokemuksiaan rakennusmestarina.

Omaelämäkerrallinen sarja Juuret Iijoen törmässä (1971-1998) käsittää 26 osaa ja tavallaan siihen kuuluu myös Nälkämäki.

Päätalo kuoli 2000.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Epätasainen Selkosen kansaa. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/epatasainen-selkosen-kansaa/

Hurvesnoro, Kai: Hukattu mahdollisuus mestariteokseen. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/hukattu-mahdollisuus-mestariteokseen/

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Koillismaa synnytti mestarin. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/koillismaa-synnytti-mestarin/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017. Kirjokansi 134.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Anu Kaipainen: Vierus verta täynnä

Anu Kaipainen oli kokenut sodan ja evakkouden lapsena, ja hänestä tuli 60-lukulainen radikaali ja pasifisti. 90-luvulla hän kuitenkin romaanissa Vierus verta täynnä kuvasi talvisodan taisteluja Raatteen tiellä.

vierus-verta-taynna

Anu Kaipainen omisti romaaninsa Vierus verta täynnä (1995) lastenlapsilleen, ”joitten isät ovat saaneet kasvaa siviilipalvelusmiehiksi minun puuttumatta asiaan. Olen päätynyt ajatukseen että minun on kerrottava nyt, sukupolven yli, siitä mitä tiedän ja että minulle tärkein on aina ollut rauha, joka valitettavasti saavutetaan vain sodan jälkeen.”

Kaipainen toteaa romaanin olevan ”osittain totta, osittain sepitteellinen”. Kirjan lehdillä vilahtelevat useat tunnetut upseerit kuten Hjalmar Siilasvuo, Alpo Marttinen, Paavo Susitaival ja Joppe Karhunen. Tapahtumien historiallisesta taustasta voi lukea Teemu Keskisarjan teoksesta Raaka tie Raatteeseen, josta selviävät eräiden sivuhenkilöiden esikuvat samoin kuin vihollista auttaneiden ja näiden vangeiksi joutuneiden esikuvat ja kohtalot.

Rauhantahtoinen mies, sotaintoinen vaimo

Romaanin Vierus verta täynnä päähenkilöinä on kaksi kansakoulunopettajaa, aviopari Anna ja Juhani Malinen. Anna on liiton voimakkaampi osapuoli, joka saanut Juhanin vaihtamaan ortodoksisen uskon luterilaisuuteen.

Annan kotiseudulla Härmässä on pidetty kruununhäät. Annan musta morsiuspuku on perinteinen, mutta se myös enteilee tulevaa sotaleskeyttä.

Ainoa, mihin Juhani on taivuttanut Annan, on opettajiksi tulo Suomussalmen rajapitäjään. Anna on tuonut kylälle lotta-aatteen, johon hän on kasvanut Pohjanmaalla. Hän on täynnä ryssänvihaa, mutta muuten hän vieroksuu äärioikeistolaisuutta, esimerkiksi pastori Elias Simojokea.

Avioparilla on pieni poika, Petri. Juhani on toivonut toista lasta, mutta Annalle ovat tärkeämpiä monet harrastukset ja hän pelkää kauneuden menetystä. Niinpä hän aiheuttaa itselleen keskenmenon ja käyttää ehkäisyä.

Sodan syttyminen saa Annan luopumaan ehkäisystä, ja hän alkaa heti odottaa lasta.

Siitä huolimatta Anna palaa isänmaallista intoa ja haluaa seurata miestään sotaan kuin Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden Lotta Svärd. Anna ei lähde evakkoon vaan lähettää sinne poikansa Petrin anoppinsa hoivissa.

Petriä vaivaa, miksi isä ei ollut lähtiessään katsonut taakseen, vaikka poika oli itkenyt. Myöhemmin Anna ajattelee: ”Julma isäkö? Ei, vaan isä joka ei antanut poikansa nähdä kyyneleitä.”

Silti Anna epäilee, että Juhani oli ollut väärässä: ”Ehkä poika hänen mallinsa mukaan, kasvot menosuuntaan, joutuisi jättämään aikoinaan jotakin, mikä oli rakasta. Kun ei vain jättäisi vapaehtoisesti.”

Evakossa ja sotavankina

Pohjanmaalla talon pikkupoika mielistyy Petriin: ”Sota oli tuonut tällaisia. Siitä sota oli mukava asia, vaikka isä ja äiti alituiseen motkottivat evakoista. Niitä oli heillä asuinhuoneissakin, ja ne olivat tuoneet taloon torakoita, niin kuin äiti sanoi.”

Petrin isoäiti aiheuttaa talon aikuisissa puistatuksia noitakonsteillaan: hän pystyy pysäyttämään veren jopa satojen kilometrien päässä.

Juhanin isä taas kuuluu niihin siviileihin, joita ei ehditä evakuoida ja jotka joutuvat sotavangeiksi. Kun he yrittävät paeta, heidät ammutaan. Kuoleman hetkellä isoisä saa yhteyden vaimoonsa, joka evakossa aavistaa miehensä kuoleman.

Myötätunto ulottuu lähes kaikkiin

Vavahduttava on kohtaus, jossa Annan saa haudattaviksi raskaana olleen äiti ja kaksi lasta sekä muita lapsia. Lapset ovat olleet pellolla leikkimässä, kun vihollinen on heittänyt pommin.

Historiassa puhutaan uhreista numeroina ja vertaillaan, onko heitä paljon vai vähän, mutta kaunokirjallisuus näyttää, että jokainen on ihminen.

Rajapappi Heimo Elo vertaa Suomea ja Neuvostoliittoa Davidiin ja Goljatiin. Hänen oma uskonsa kuitenkin loppuu. Hän tekee itsemurhan, koska ei ole sodan alussa pystynyt pitämään puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Sovittaakseen miehensä kohtalon Elon leski Kerttu ryhtyy lähetiksi. Hän pärjää hyvin paikallistuntemuksensa ansiosta. Tehtävät sodassa eivät ole sukupuolesta kiinni.

Kerttukin menettää henkensä, ja parin lapset jäävät orvoiksi.

Myötätunto ulottuu lopulta jopa maanpetturiin, kun näytetään tämän tausta: koulun huoltomiestä Aarne Huuskosta on lapsena kohdeltu kaltoin. Hän on naiivisti uskonut, että rajan takana tulevat vapauttajat, ja antanut heille karttoja. Taas hän pettyy, sillä puna-armeijalaisetkaan eivät kohtele häntä tasa-arvoisena.

Negatiivisesti on kuvattu vain pappi, joka siunaa aseet.

Rakkaus uhmaa kaikkea

Romaanin nimi Vierus verta täynnä viittaa kansanrunoon Jos mun tuttuni tulisi, jossa runon minä lupaa: ”Jos mun tuttuni tulisi, / ennen nähtyni näkyisi, / sille kättä kääppäjäisin, / vaikk’ ois käärme kämmenpäässä, / sille suuta suikkajaisin, / vaikk’ ois suu suden veressä, / vielä vierehen viruisin, / vaikk’ ois vierus verta täynnä.”

Runo toteutuu Annan ja Juhanin kohdalla ensiksi siten, että kun he tapaavat sodan keskellä ja rakastelevat, Anna saa moninkertaisen orgasmin. Avioliitossa se ei ole onnistunut vuosiin. ”Sota oli opettanut myös rakastamisen taidon.”

Rauhan aikana verta kammonneesta ja vaimoaan heikommasta Juhanista tulee esimerkillinen upseeri.  Roolit muuttuvat perinteisiksi: Juhani ei enää pelkää, mutta Anna alkaa pelätä miehensä puolesta.

Vastakohdan tarjoaa Elon pariskunta.

Lottien työtä kuvataan arvostavasti

Lottien työtä kuvataan romaanissa arvostavasti ja näytetään sen raskaus.

Kuolevat sotilaat turvautuvat houreissaan Annaan luullen häntä äidikseen: ”Äiti, älä jätä minua yksin”, ”En minä jätä”, ”Tule tänne äiti, tule minunkin luo”, ”Minähän olen tässä.” Anna avustaa leikkaussalissa ja vie sotilaille hevosella ruokaa.

Anna myös pesee ruumiita. Hän vertautuu poikaansa Tuonelan joelta etsivään Lemminkäiseen äitiin Gallen-Kallelan maalauksessa.

Kun kipulääkkeet loppuvat, Runebergin Lotta Svärdin konsti, alkoholi, olisi hyvä korvike, mutta sitä ei ole.

Toki epäkohtiakin on: lottapuvun epäkäytännöllisyys sotaolosuhteissa tuodaan moneen kertaan ilmi. Lottien joukossa ei myöskään vallitse sopu.

Ilmeisesti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Paavo Rintalan Sissiluutnantin lottakuvan vastapainoksi Kaipainen luo kohtauksen, jossa nuori upseeri vonkaa turhaan Annalta, kun ei ole aiemmin ollut naisen kanssa. Naista syytetään aina, suostuu hän sitten tai ei.

Joutsen, risti, pakkasenkeli

Yksi romaanin symboleista on joutsenpari, lintu joka on yksiavioinen.

Anna aavistaa Juhanin kaatuvan, mutta kokee runon minän tavoin: ”En minä sinun kuolemasi edessä vapise, eikä se minun syliäni estä. Minä sulkeudun viereesi, lankean sinuun kuin sade, kunnes maa ja taivas makaavat toisensa ja elämä ja kuolema ovat yhtä. Syön kasvojasi, minä aika: valkenen luissasi, kunnes olemme multa. Ja ikuiset henkemme laulavat näiden kenttien yllä, kunnes villikukat puhkeavat meissä ja on kevät. Emme me toisiamme jätä. Rajat väistykööt aikaa tai repikööt maan kuin rotkot. Yhtä kaikki viruisin vierelläsi, vaikka olisi vierus verta täynnä.”

Juhani kaatuu puna-armeijan upseerin päälle, ”niin että he muodostavat kuin ristin”. Ilmari Leppihalme vertaa kohtausta Yrjö Jylhän Kiirastulen runoon Kohtaus metsässä, jossa ei edes mainita sotilaiden kansallisuutta.

Kohtausta on ennakoitu jo aiemmin, kun Anna näkee kaatuneen puna-armeijan upseerin, joka muistuttaa Juhania, ja Juhani näkee vastaavasti kuolleen puna-armeijan naissotilaan, joka muistuttaa Annaa.  Vihollinenkin on ihminen, jolla on perhe.

Risti tarkoittaa sekä syyllisyyttä että sovitusta.

Aiemmassa fantasiakohtauksessa pakkasenkeli ”leijaili korkeuksiin piippalakkeja ja suomalaisia kokardeja siipihöyhenissään, kumpiakin, niin kuin sodassa aina, kun syyllisiä eivät ole ne, jotka taistelevat, vaan johtajat, jos hekään, ehkä onneton sattuma vain. Syyllinen on meistä jokainen, niin kauan kuin meissä on nämä kaksi voimaa: hyvyys ja pahuus, joista pahuus on voimakkaampi.”

Sota opettaa arvostamaan rauhaa

Ennen kuolemaan Juhani ”tiesi että Raatteen tielläkin, sen ihmeessä, oli lopullinen voittaja elämä, Ihminen, jota ei voinut väkivallalla tuhota, koska henki oli kuolematon.”

Elämä voittaa Annan odottamassa lapsessa. Annalle jäävät ”Pienet tehtävät, jotka ovat kylliksi minulle. Minä olen kahden lapsen isä ja äiti.”

Sota on opettanut Annan arvostamaan rauhaa, ja hän haluaa siirtää omakohtaisen kokemuksensa nuoremmilleen: ”Ei enää koskaan tällaista sotaa. Lapset tarvitsevat rauhan. Kun sota loppuu, minun tehtäväni on yrittää turvata se rauha lapsille. Kun minä vain tietäisin, miten välittäisin sen omille lapsilleni. Yritän välttää sotaa, mutta menen sinne itse, jos tarvitaan, ja ainoastaan silloin, kun meitä kohti hyökätään.”

anu-kaipainen

Kirjailijasta

Anu Kaipainen, alun perin nimeltään Aune Helinä Mustonen, syntyi 1933 Muolaassa. Isä oli kotiteollisuuskoulun johtajaa.

Anu Kaipainen kirjoitti ylioppilaaksi Kallion yhteiskoulusta. Hän opiskeli työn ohessa Helsingin yliopistossa ja kuunteli erityisellä innolla kansanrunouden luentoja. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1955.

Samana vuonna hän solmi avioliiton lääkäri Osmo Kaipaisen kanssa. Osmo Kaipaisesta tuli sosialidemokraattinen kansanedustaja ja ministeri.

Anu Kaipainen toimi äidinkielen opettajana useilla paikkakunnilla, viimeksi Oulussa ja kirjoitti samalla, kunnes ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi 1967. Hän käytti vanhoja myyttejä ja arvosteli aikansa ilmiöitä pasifistiselta ja radikaalilta pohjalta.

Anu Kaipainen oli kuusivuotias talvisodan syttyessä. Perhe joutui muiden tavoin lähtemään evakkoon. Kokoomateoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3 Anu Kaipainen kertoo muistavansa hyvin evakkomatkan, joka kesti kolme vuorokautta. Lapsena hän näki sodasta lapsena kauhu-unia. Hän säikähteli vähäisiäkin ääniä, kuten herneiden kaatamista kattilaan.

Matti Virtanen sanoo teoksessaan Fennomanian perilliset (2001), että sotaorpojen sukupolven kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla. Sodan takia lapset saattoivat myös joutua eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Jostain syystä Virtanen ei mainitse evakkoutta. Joka tapauksessa hän tiivistää sukupolven yhdistävän kokemuksen: ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Tähän on lisättävä, että nykyisin puhutaan rauhankriisistä: elämä ei voinut palautua entiselleen, koska sekä ihmiset että yhteiskunta olivat muuttuneet sodan aikana.

Kaipainen omaksui monet 60-luvun aatteista.  Läpimurtoromaani Arkkienkeli Oulussa (1967), joka sijoittuu Suomen sotaan, on vahvasti pasifistinen.

Evakkokokemuksia Kaipainen käsitteli suoraan vasta trilogiassa Kaihoja kukkivat käet (1983), Vilulinnut (1987) ja Nuoruustango (1989). Talvisodan 50-vuotismuistovuoteen sijoittuva romaani Kuin kuulla kummullansa (1991) käsittelee sotasukupolven ja 60-luvun radikaalien ristiriitaa ja sovintoa.

Anu Kaipainen kuoli 2009.

Kirjallisuutta

Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteseen. Suurtaistelun ihmisten historia. Siltala 2012.

Leppihalme, Ilmari: Anu Kaipainen. – Pohjoista kirjallisuutta.

Miten kirjani ovat syntyneet. 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1991.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. 2. p. SKS 2002.