Heikki Turunen: Vinoristin kansa

Heikki Turusen Kuokka ja kannel -trilogian toinen osa Vinoristin kansa jatkaa hyrsylämutkalaisten tarinaa talvisodan aikaisesta sotavankeudesta vuoteen 1946.

 

Vinoristin kansa (2016) alkaa matkalla kuorma-auton lavalla tulipalopakkasessa itärajan takaa. Tietoa määränpäästä ei ole kerrottu. Yksi vanhus ja opettaja Outi Tuonosen vauva Toivo ovat jo aiemmin kuolleet. Teini-ikäinen Manja on jo vaipunut horrostilaan ja uneksii lapsuudestaan Suojärven Hyrsylässä, kunnes toiset saavat puhumalla ja nykimällä palautetuksi todellisuuteen. Opettaja Pajuranta siteeraa edelleen Ilmestyskirjaa.

Automatka kestää yön yli seuraavaan päivään. ”Moni palellutti itsensä pahanpäiväisesti tai kuoli kylmään ja puupilkkeellä toimivien häkäpönttöjen pakokaasuihin.” Pahempaakin olisi voinut tapahtua ilman paria ruokailu- ja lämmittelytaukoa. Samoin autojen juuttuminen juoksetuslumeen tarjosi mahdollisuuden lumenluontiin, jaloitteluun ja verenkiertoa elvyttäviin voimisteluliikkeisiin.

Joissakin puna-armeijan sotilaissakin on inhimillisyyttä: ukrainalaissotilas, joka oli ihastunut erääseen tyttö, oli lähtöpaikalla Hyrsylässä järjestänyt tytölle ja tämän sisarille tyynyjä ja peitehuopia istuimiksi jäiselle autonlavalle.

Interposolkan leiri

Siviilisotavangit viedään Interposolkan leirille, joka sijaitsee Laatokan koilliskulmassa, joka sijaitsee Laatokan koilliskulmassa, 50 kilometriä Aunuksenlinnan kaupungista. Linnuntietä Hyrsylänmutkasta on tuskin 80 kilomertriä, mutta koska Petroskoin tiet ovat sotilasajoneuvojen käytössä, siviiliautojen on ajettava useampia kiertoteitä ja matkaa kertyy puolta enemmän.

Suomensukuiset liiviläiset oli siirretty pois Vasoijärven kylästä ja korvattu ”Venäjältä tuodulla slaavinkielisellä sekakansalla”. Interposolkan kylä on 1920-luvulla perustettu Suomesta ja Pohjois-Amerikasta tulleiden siirtolaisten metsätyökeskukseksi.  Osa on palannut pettyneenä, mutta osa joutunut ”Stalinin etnisten puhdistusten uhriksi, Siperiassa tai teloitettu” (termiä ”etninen puhdistus” ei tietenkään ollut tuolloin edes keksitty).

Leiri koostuu kahdesta erillisestä kasarmikylästä. Ensimmäinen, 700 henkeä käsittävä saapumiserä sijoitetaan suurempaan, jossa on neljätoista hirsitaloa. Ne ovat aikoinaan olleet lakkautetun Suatnoin luostarin munkkiveljien asuntoja.

Huoneet ovat pieniä, huonosti varustettuja ja vetoisia. Ruuan valmistusta varten on pieni rautahella. Vedet on kannettava yhteiskaivosta tai lähteestä ja lämmitettävä hellalla. Käymälä on yhteinen, samoin sauna.

Huonekaluja on vain puulaatikko. Huoneet ovat olleet pitkään siivoamatta ja hiirien ja rottien pesien lisäksi niissä on torakoita ja russakoita.

Taloihin pyritään asuttamaan ihmiset suvuittain ja kylittäin. Jokaiseen huoneeseen sijoitetaan niin monta ihmistä kuin mahtuu nukkumaan lattialla niin lähekkäin, ettei väliin jää rakoa.

Kaikki työkuntoiset vangit 12–13-vuotiaista alkaen käyvät metsätöissä perheensä toimeentulon turvaamiseksi. Työnä on polttopuiden ja häkäpönttöautoissa käytettyjen puupalikoiden mutta myös tukkien teko.

Kuulusteluissa yritetään toisaalta saada selville suojeluskuntalaiset, toisaalta löytää yhteistyökykyiset ja -haluiset avustusten ja kyläkomiteoiden muodostamista varten. Tammivuori ja Vuolammin Matti valitaan Hyrsylän kyläkomiteaan ”väkensä tuntevan sopuisan järkimiehen ominaisuudessa”, Kasan Hertta taas Neuvostoliittoon myötämielisesti suhtautuvana sosiaalidemokraattina.

Kyläkomiteoiden kautta kaikille jaetaan ilmaiseksi maitojauhetta, ”ryssänlimppua” ja kuivatuista kaloista tehtyä keittoa. Työkyvyttömille maksetaan viisi markkaa päivässä, jolla voi ostaa leirikaupasta rehujauhosta tehtyä leipää, kahvia, toppasokeria, hirssi- ja kauraryynejä, joskus laardia, kalaa ja mahorkkaa.

Parhaiten pärjäävät työkykyiset ja ne, jotka ovat ymmärtäneet ottaa mukaan leipää, jauhoja, voita, suolakalaa ja -lihaa pidemmäksi kuin kahdeksi viikoksi, jonka on kerrottu evakkomatkan kestävän. Joillakin on mukana rahaakin.

Näissä olosuhteissa tulee uusia kuolonuhreja vanhuksista ja pikkulapsista.

Kokouksia ja tiedotustilaisuuksia pidetään yhtenään. Uutisia saadaan vain Neuvostoliiton voitoista. Niistä toitottavat yhteistoimintamiehet, propagandalehdet, ”tiedoitustilaisuudet”. Vain lapset ja yksinkertaiset aikuiset uskovat.

Pajuranta antaa kriisiapua

Ennen vähän koomisena esitetty opettaja Pajuranta nousee henkiseksi johtajaksi. Hän antaa nykytermein kriisiapua ortodoksissa hautajaisissa, joihin saadaan lupa. Hän vertaa hyrsylänmutkalaisten koettelemuksia Vanhan testamentin kuvaukseen juutalaisten Baabelin vankeudesta. Siion on Suojärvi ja Hyrsylänsutka, Mesopotamia Neuvostoliitto ja Nebukadnessar Stalin.

Pajuranta pohtii myös, ”miksi juuri me. Miksi puolesta miljoonasta karjalaisesta juuri me jouduimme kärsimään eniten tästä sodasta, olemmeko jonkillaisia isänmaan sijaiskärsijöitä?” Ensin Pajuranta tarjoaa perinteisen kristillisen tulkinnan, ”että Herra koettelee eniten syntisimpiä lapsiaan, koska hän myös rakastaa heitä eniten?” Sitten hän siirtyy maalliseen selitykseen: ”Vai jättikö Suomen hallitus meidät evakuoimatta ja ryssän kynsiin tarkoituksella, panttivangeiksi, taatakseen itselleen paremmat lähtöasemat neuvottelulle rauhasta tai sotavankien vaihdosta?” Tässä ei ole mitään järkeä, päinvastoin siviilisotavankien palautuksen kanssa vitkuttelu olisi voinut antaa Neuvostoliitolle mahdollisuuden painostaa Suomea uusiin myönnytyksiin.

Paremmin Pajuranta onnistuu sanoessaan, että ”vapautumisemme ja pääsy täältä omien luo riippuu sodan lopputuloksesta. Jota meidän on mahdoton ennakoida koska venäläinen paljastaa sodan kulusta vain minkä katsoo propagandistisesti kannattavaksi. Toivoa tämän lännen sijaan itään suuntautuneen erikoisen evakkomatkan onnellisesta lopusta emme saa kuitenkaan menettää. Sitä on yhtä kauan kuin on elämää.”

Kaikesta huolimatta Pajuranta uskoo, ”että bolsevikkisoturin univormun alla sykkää sama Vänrikki Stoolin tarinoiden kasakkakenraali komean Kulnevin sydän kuin opiskeluaikana Sortavalassa eräällä…” Tässä vihjataan siihen, että Pajuranta on nuorena ollut ihastunut venäläiseen mieheen ja heillä on ehkä jopa ollut suhde.

Lopuksi Pajurantaa neuvoo: ”noudattakaamme Jeesuksen opetuksia ja epäluulon ja vihan sijaan uskokaamme vihollisen pohjimmaiseen ihmisyyteen. Muistakaamme että sota ja olemisemme täällä ei johdu Venäjän kansan pahuudesta vaan kommunistisen hallinnon Saksa-pelosta.”

Outi torjuu poliittisen yhteistoiminnan

Siviilisotavankien parakkien seinälle ilmestyy juliste, jossa sanotaan heidän nimissään, että ”Puna-armeija on Suomen kansan paras ystävä ja suojelija”, ketään ei tapettu eikä loukattu, vaan kaikista on huolehdittu, ja he ovat saaneet järjestää oman hallintonsa ja valita siihen haluamansa henkilöt. Näiden perustelujen jälkeen seuraa vetoomus: ”Me käännymme Suomen työtätekevän kansan puoleen: siirtykää Suomen Kansanvaltaisen Hallituksen puolelle! Kääntäkää aseenne kapitalisteja ja riistäjiä vastaan! Auttakaa Punaista armeijaa vapauttamaan Suomi ja sen nääntynyt kansa.”

Suojärven kunnanvaltuustoon sosiaalidemokraattien listalta valittu Hertta Kasa pitää puheenvuoron, jossa hän lähes sivuuttaa politiikan ja sodan ja sen sijaan muistuttaa monien läheisiksi tuntemista Venäjän kirjailijoista, säveltäjistä, kansanlauluista ja viihdemusiikista sekä karjalaisten yhteisistä asioista rajan molemmin puolin, karjalan kielestä ja ortodoksisesta kirkosta. Tämä kaikki ”todistaa sukulaisuudestamme tunteikkaisiin ja iloisiin, hellyttävän haikeisiin slaaveihin”, ja yhteinen historia on sitonut niin Karjalan kuin Suomen yhteen ”veljeskansa Venäjän” kanssa. Niinpä ”Neuvostoliitto ei syyttä usko ja toivo, että hyppäämme nyt tilaisuuden tullen sen syliin ja samalla maailmanvallankumouksen pyörteisiin. Niin että miksemme, rakkaat heimoveljet ja -sisaret, voisi vaikka sen raukan mieliksi niin tehdäkin…jos ei muuten niin saadaksemme lapsille enempää ja parempaa ruokaa. Vedottaisiin sillä sukulaissielun inhimillisiin tunteisiin, jotta antaisi lapsille enemmän ruokaa tai maksaisi parempaa palkkaa metsätöistä.”

Silloin puhuu opettaja Outi Tuononen, joka on ennen sotaa arvostellut ryssänvihan kylvöä koululaisiin: ”Kiitos ei. Emme kiellä edes kommunistiryssän silmänlumeeksi Suomea ja ryhdy neuvostokansalaisiksi, jos sinä sitä tarkoitat, kollega rakas ja vanha slavofiiliystäväni. Minä en suutele lapseni murhannutta kättä. Ennen nälkään kuolen. Tarkoitan nyt Kremlin komentoa. Tolstoin, Dostojevskin ja Tšaikovskin synnyttänyttä Venäjän kanssa, suurta Äiti Venäjää vastaan minulla ei ole mitään.”

Kertoja kommentoi: ”Vieraan maan mullassa makaavan sylivauvan äiti oli puhunut.” Siihen loppui ”kannunvalunta julisteen vetoomuksesta”.

Olisi ollut kiinnostavaa, jos jotakin neuvostomyönteisistä vangeista olisi kuvattu sisältäpäin.

Manjan uni kotiinpääsystä

Rauhansopimuksen jälkeen olot huononevat, sillä Terijoen hallitusta eikä muutakaan propagandaa ei enää tarvita. Avustuksia jakaneet kyläkomiteat lopetetaan. Ne korvataan kuulusteluissa vasemmistolaisiksi tunnustautuneista kylänvanhimmista ja heidän samanmielisistä apulaisistaan. Maitojauhetta jaetaan enää alle kaksivuotiaille. Palkka ja raha-avustukset annetaan ruplina, joka ei vastaa markan arvoa, joten kaupasta pystyy ostamaan vähemmän. Huonon ruuan ja epähygieenisten olojen takia vanhuksia ja lapsia sairastuu tartuntauteihin ja kuolee.

Keskeinen rooli henkisen mielialan hoidossa on edelleen Pajurannalla. Vaikka jumalanpalveluksia ei saa pitää, Pajuranta naamioi hautajaisiin ja hätäkasteisiin pääsiäisriitit, jotka ovat ”vankeudesta kärsiville ortodokseille erityisen lohdulliset”: ”ihmisen pahuuden takia ristiinnaulittu Vapahtaja on tullut eläväksi ja ajankohtaiseksi tämän loputtoman vankeuden kautta. Jokaisen täällä kärsivän ja kuolevan lapsen ja vanhuksen kautta.”

Pajuranta on aiemmin nähnyt unessa Manjan edesmenneen äidin Malanjan, joka osoitti tytärtään Manjaa sanoen: ”Min valittuni, joka pelastaa sinut – -”

Nyt Manja näkee unessa ensirakkautensa Markovin Raunon, jonka uskotaan tulleen ammutuksi venäläisten ratatöissä, mutta jonka kirjettä Manja säilyttää aarteenaan. Unessa Raunolla on ”Suuri tuomenkukka oli napinlävessä.” Unen uskotaan tarkoittavan, että heidät päästetään kotiin toukokuun puolivälissä kun tuomi kukkii Raja-Karjalassa.

Vain Veera kommentoi: ”Höpö höpö. Toiveajattelua.” Veera on aiemmin kutsunut Manjaa muille ”ryssän liehittelijäksi” ja ”horatsuksi”. Kumpaankaan nimitykseen ei ole mitään muuta aihetta kuin Veeran kateus Manjaa kohtaan.

Raskas paluumatka

Paluumatkalla kuolee vielä ihmisiä, koska mukaan saadaan vain vettä ja leipää. Ensin kuorma-autoilla viedään Vesoijärveltä Säämäjärvelle, josta jatketaan tavarajunassa. Matka kestää rajamuodollisuuksineen vuorokausia.

Osa on niin heikossa kunnossa, että heidät kannetaan paareilla. Pikkulapset ovat kuumeessa ja syyhyssä. Vaunussa on pieni kamiina lämmitystä ja vedenkeittoa varten sekä ämpäri tarpeita varten, jotka on tehtävä kaikkien nähden. Joka vaunussa on vartijana miliisi ja ikkunoissa rautaristikot.

Värtsilässä ovat vastassa sanomalehdet ja radio. Siellä siirrytään Helsingin junaan ja saadaan ruokaa.

Kuullaan uutisia omaisista. Manjan isä Johor Breloi on kaatuneiden luettelossa, mutta myöhemmin käy ilmi, että hän onkin elossa.

Outin mies, rajavartija Seppo Tuononen kuuluu kadonneisiin. Outi on yhtä varma miehensä kuolemasta kuin Sepon velipuoli Antti aiemmin ja samasta syystä: Sepon luonteella ei antauduta vangiksi.

Evakkona Keski-Pohjanmaalla

Karanteenileiristä ei kerrota mitään vaan siirrytään suoraan evakkopaikkakunnalle Keski-Pohjanmaalle. Siellä heitä ei ensin päästetä kansakoululle sisään eikä anneta ruokaa, mutta Outi ei anna periksi.

Taloihinsa majoitettavia evakkoja valikoimaan tulevat pohjalaisisännät ovat täynnä epäluuloa ja vastahakoisuutta siitä, että heidän suojiinsa tupataan ”venäjältä kuulostavaa kieltä puhuvia, itäisyyttä henkiviä ihmisiä, näkyisässä käytöksessään, vilkkaudessaan ja äänekkyydessään jotain mustalaismaista.” Mieluiten isännät olisivat ottaneet ”hyväkuntoisia naisia ja miehiä, jotka pystyivät maksamaan ylöspidostaan talon töillä tai rahatienesteillään” ja joilla on mahdollisimman vähän lapsia, mutta valtaosa onkin ”vankileirillä nääntyneitä lapsia ja työkyvyttömiä, hoivaa vaativia vanhuksia”.

Evakkojen ”kohtelu toki parani sitä mukaa kun paikalliset tutustuivat heihin ja ennakkoluulot puolin ja toisin vähenivät. Kävipä niinkin, että heitä ensi alkuun karsaasti katsoneista paikkakuntalaisista tuli heidän ymmärtäjiään ja puolestapuhujiaan.”

Toisella sijoituspaikkakunnalla, Virroilla, ei evakoista sanota pahaa sanaa. Se johtuu juhlasta, jossa Pajurannan puhuu ja Manja esittää runonlausuntaa.

Muutto takaisin Hyrsylään

Toukokuussa 1942 äitienpäiväjuhla saadaan taas viettää Hyrsylässä. Koska se vallattiin sekä talvi- että jatkosodassa taisteluitta, talot ovat lähes ehjiä.

Naisten saunaillassa Outi kuitenkin epäilee, ”että tämä onni ja kesäillan ihanuus on liian hyvää kestääkseen loputtomiin, pahaenteisen hyvää?” Zoja kommentoi: ”Onko kukaan koskaan voittanut Venäjää lopullisesti. Miesylivoimalla hakkaa kaikki, jos ei muuten, niin kuin Napoleonin.” Klaudia lisää: ”Isäkin sanoi että koiralta ei kusi lopu eikä ryssältä miehet.”

Tämä on ehkä liiallista jälkiviisautta vaiheessa, jossa Stalingradin taisteluakaan ei ollut vielä käyty.

Evakkokokemusten jälkeen Manja ”tajusi, että ei ehkä koskaan voinut elää täysipainoista elämää muualla kuin karjalaa puhuvassa vinoristin kylässä.” Hän päättää avioitua vain ortodoksin kanssa.

Antti käy lomalla Hyrsylässä

Juukalaisen ökytalon perijä Antti Tuononen on muiden 1923 syntyneiden joukossa kutsuttu armeijaan ja koulutuksen jälkeen lähetetty rintamalle. Matka Aunuksen kannakselle on käynyt Hyrsylän kautta, jossa Antti on porukkansa kassa yöpynyt ja saunonut ja jättänyt Manjalle kirjeen.

Se herättää Klaudian kateuden, hän kun on mielestään tummaa Manjaa kauniimpi. Manjakin on ikänsä kadehtinut vaaleaa Klaudiaa ja tuntee nyt vahingoniloa, jota heti häpeää, koska se ei sovi omaankuvaan hyvänä ja vaatimattomana ”jumalanihmisenä”. Manja tuntee, että äiti Malanjan henki näkee, ”että viimeistään aikuistumisen vuodet lännessä sotaa paossa olivat tehneet hänestä samanlaisen tanssia ja laulua rakastavan, naiselle runollisesti puhuvaa kaunista rikasta kosiomiestä odottavan hupakon kuin kaikki muutkin”.

Antti tulee vierailulle, ja ilmassa on selvä seksuaalinen jännite. Manjan kokkojuhlilla kuulemat vihjailut ”varmasta saamisesta” ja Antin samaan viittaava käytös saattomatkalla johtavat kuitenkin siihen, että Manja sulkee aitan oven. Tästä Antti suuttuu, kiroilee ja nimittelee Manjaa ”tekopyhäksi ryssänhuoraksi” sekä muistuttaa, että Manjan äiti teki lapsen hänen velipuolelleen Sepolle, minkä päälle Antti vielä loukkaa ortodoksisuutta letkauttamalla, että Malanja ”asui vinoristikirkossa pomiloimassa jotta hospoti pomiloi.”

Antti kirjoittaa ja pyytää anteeksi ”rakkaalta pikku madonnaltaan”, ”Karjalan prinsessalta” ja vakuuttaa arvostavansa ja rakastavansa Manjaa ”ilmeisesti juuri siksi, että telkesit oven törkeän nokkani edessä, sillä se todistaa että olet vanhainaikainen kunnon tyttö, puhtaista puhtain”, joten ”Siinä katsannossa on oikeastaan hyvä, kun torjuit minut ja minä haukuin sinua vaikka miksi. Nimittäin jos olisit antautunut minulle heti ensitapaamisella, et olisi se mikä sanot olevasi, vaan tekopyhä naikkonen – -”

Juoni on kaikille tuttu: sankari, joka on saanut naisen kuin naisen, yrittää vietellä sankarittaren, ja kun tämä torjuu, ei saa tätä mielestään ja päättää naida tämän. Juonen keksi 1700-luvulla Samuel Richardosonin Pamelassa ja sitä käytti rakkausromaaneissa vielä Barbara Cartland.

Samalla tavalla alkoi myös Kiviojan Auliksen ja Akselin ja Elinan tytär Kaarinan tarina Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa. Myös Aulis suhtautuu Kaarinan torjuntaan yhtä pahasuisesti kuin Antti Tuononen. Kaarinan ja Auliksen suhde supistuu sota-aikana lyhyisiin tapaamisiin, mikä estää kunnollisen tutustumisen. Manjan ja Antin suhde jatkuu vain kirjeitse. Kaarinan ja Auliksen avioliitto antaa huonon ennusteen Manjalle ja Antille.

Nuorten tyttöjen evakkomatka karjanajajina

Puna-armeijan hyökkäys kesäkuussa 1944 johtaa karjalaiset uudelle evakkomatkalle. Romaanissa seurataan karjanajajia, enimmäkseen teini-ikäisiä tyttöjä, jotka kulkevat jalkapatikassa satojen kilometrien taipaleen. Hyrsylästä on Pohjanmaalle lähes 600 kilometriä.

Evakkoon joutuneilla on lupa laskea karjansa yönseuduksi laiduntamaan heinänurmia ja hakametsiä, mistä omistajat eivät välttämättä ilahdu. Talvisodan kokemuksista evakot tietävät hyvin, mitä ”kantasuomalaiset heistä sisimmässään ajattelivat – ja pahanilkisimmät sanoivat päin naamaakin.”

Siksi he yrittävät käyttäytyä hillitysti, mutta karjalainen luonne ottaa pian vallan. Tämä saa erään kartanonherran ihmettelemään: ”Luulisi jumalauta jo vetävän vakavaksi ja rukoilevan käjet kyynärpäitä myöten ristissä, jotta pidettäisiin Ihantalassa pintansa eikä itsenäisyys menisi. Vaan ei, laulaa luikutellaan vain, nauretaan ja pelit soi. – – Pijä meijän kaikki kestää.” (Ihantalaa tuskin olisi osattu mainita nimeltä 1944, taistelu oli kuuluisaksi vasta paljon myöhemmin.)

Karjanajajien käytöstä selitetään myös sillä, että tytöt ovat ”päässeet sakiltaan kodin valvonnasta maailmanturuille, ja samanikäisten yhtä hupsujen komeansorttisten nuorukaisten läheisyys vanamon imelälle ja kuminan happamalle lemahtavan supisuomalaisen suviyön tuoksuissa ja hämytunnelmassa villitsi entisestään.”

Venäläisiä desantteja pelätään, mutta todellinen uhka ovatkin suomalaiset. Manja yritetään raiskata.

Tavatessaan isä Johoran Manja kuulee, että Kaarlo-veli on kaatunut Ilomantsin taistelussa.

Hovila toisena adventtisunnuntaina 1944

Antti on kirjoittanut äidilleen Olgalle tulevansa Lapin sodasta kotiin, mutta Hovilaan saapuu ensin Manja, jonka Antti on kutsunut syntymäpäivilleen. Tästä huolimatta Antin äiti ja sisaret kohtelevat Manjaa törkeästi vain yhtenä Antin ”kirjeheilana”. Vaikka Manjalla on mukana Antin kirje, sitä epäillään Manjan kirjoittamaksi.

Antti saapuu, toruu perhettään ja Manja majoitetaan vierashuoneeseen. Antin sisaret kuuntelevat seinän takana Antin ja Manjan yöllistä keskustelua, kunnes tulee hiljaista ja ovi käy. Mutta kun Antti aamiaisella hiplaa Manjaa ja tämä ei näytä välittävän, perhe tekee johtopäätöksen, että pari on kuin onkin rakastellut.

Ratkaiseva kohtaus jätetään kertomatta, samoin kuin Manjan äidin Malanjan ja Seppo Tuonosen välillä trilogian ensimmäisessä osassa Kuokka ja kannel.

Aamulla Äiti Olga on muuttanut mieltään. Syyksi arvelee toinen tytär: ”Meijän Antti piti illalla kahenkeskisen puhuttelun tietysti, sanoi jotta kyse ei ole vain hänestä ja Manjasta, vaan myös periaatteesta: voiko kaksi niin erilaista porukkaa kuin ortodoksikarjalaiset ja luterilainen Kanta-Suomi ylipäätään tulla toimeen keskenään? Sota-Olga päätti näyttää että voi, vai?”

Asutustiloja evakoille ja rintamamiehille

Kertoja on selostaa asutustoimintaa ensin yleisesti ja siirtyy sitten kuvaamaan evakkojen ja rintamamiesten asuttamista Juuan takamaille. Maanluovuttajaksi joutuu muun muassa Antin kotitalo Hovila, mutta se saa vastineeksi Sorminiemestä valtion metsistä palstan, joiden tukkipuilla sai enemmän rahaa kuin huonomman luovutusmetsän arvolla.

Kertoja huomauttaa, ettei julkisuudessa esitetty positiivinen kuva evakoiden ja paikkakuntalaisten yhteiselosta pitänyt täysin paikkaansa. Ensinnäkin vanhoilliset, yksityisomaisuutta pyhänä pitävät maanomistajat menettivät omaisuuttaan. Toiseksi kyseessä oli kaksi ”rajaseudun verisen historian erottamaa, mennein vuosisadoin eri kielen omaksunutta, tavoiltaan erilaistunutta eriuskoista kansanheimoa”, luterilaiset ja ortodoksit.

”Molemminpuolisen, sinänsä inhimillisen ja ymmärrettävän vieraskoreuden lisäksi” julkisuuden kuvaa paransi se, että eräät maanluovuttajat kuten Hovilan Olga halusivat ”vaikuttaa lainkuuliaisilta ja jalosydämisiltä ihmisiltä, kotinsa menettäneen sukulaiskansan uhrivalmiilta hyväntekijöiltä, vähän kuin marttyyreilta”. Evakot taas eivät halunneet vaikuttaa ”epäkiitollisilta heidän takiaan taloudellista vahinkoa kärsineitä sukulaisheimon edustajia kohtaan.”

Pajuranta jatkaa vaikuttajan uraansa kirjoittamalla lehdessä, että Pielisen rannan asukkaat olivat alun perin ortodokseja. Ruotsin vainotessa osa kääntyi ja jäi asumaan, kun muut ortodoksit pakenivat Venäjän puolelle.

”Idän ja lännen häät”

Romaani loppuu kuvaukseen ”idän ja lännen häistä” syksyllä 1946. Antti ja Manja vihitään ortodoksisin menoin Hovilassa. Olgan on kääntänyt avioliitolle lopullisesti suosiolliseksi isoäidiksi tulo: Manja on synnyttänyt pojan, Toivon, joka on siitetty toisena adventtisunnuntaina 1944.

Häissä on kuitenkin huonoja enteitä. Ensin sulhasen isä Eemeli keskeyttää Pajurannan pitkän puheen ja kourii miniäänsä. Sitten Manjan pikkusisar Silja näkee Havusen Silvon tuijotuksen ”varoituksena” ja ennustaa häävalssiksi valitun Kielon jäähyväisten ennustavan pahaa Manjan ja Sepon avioliitolle.

Lopulta syntyy tappelu Manjan veljen Jussi Breloin ja sotainvalidi Voitto Kärjen välillä. Sairaalloisen mustasukkainen Voitto suuttuu, kun Jussi tanssittaa Voiton Sanna-vaimoa. Katsojat veikkailevat, voittavatko ”maanluovuttajat” vai ”maansaajat” – voittaako Karajala vai Suomi. Tapahtuma vertautuu Manjan pikkusiskon Siljan isäehdokkaiden, Johor Breloin ja Seppo Tuonosen, tappeluun Hyrsylänmutkassa trilogian ensimmäisessä osassa Kuokka ja kannel.

Mitä tutkimus kertoo siiviilien sotavankeudesta?

Ari Haasion ja Erkki Hujasen teos Tasavallan panttivankien käsittelee suojärveläisten (ja osin salmilaisten) vaiheita talvisodassa: miksi evakuointia ei tehty sekä suojärveläisten olosuhteita ensin kotiseudullaan miehityksen aikana ja sotavankeudessa Neuvostoliitossa.

Hyrsylänmutkassa sijaitsevien kolmen kylän (Hyrsylän, Ignoilan ja Hautavaaran asukkaiden) lisäksi kyse oli myös muiden Suojärven kylien asukkaista. Nuo kylät olivat pieniä tai syrjäisiä, ja siksi niistä oli hankalaa päästä pakoon, kun puna-armeijan hyökkäys alkoi talvisodan alussa. Interposolkan leirin lisäksi siviilisotavankeja sijoitettiin Kaimajoen leiriin.

Haasion ja Hujasen antama sotavankeuden olosuhteista on jokseenkin samanlainen kuin Vinoristin kansassa: Turunen ei ole kaunistellut oloja, mutta ei ole niitä mustamaalannutkaan. Sävy on toki erilainen: romaanissa korostuvat ihmisten kärsimykset, kun sen sijaan Haasion ja Hujasen sävy on asiallinen.

Interposolkan parakkikylä oli tyypillinen Karjalan metsätyöalueilla 1920- ja 1930-luvulla. Samaan käyttöön oli tapana ottaa myös kirkkoja ja luostareita. Tästä voinee päätellä, että neuvostoviranomaiset tuskin omasta mielestään kohtelivat suomalaisia siviilisotavenkeja huonosti, kun samanlaisten olojen tuli riittää oman maan kansalaisille.

Miehittäjä suhtautui suojärveläisiin siviileihin valtaosaltaan asiallisesti sekä miehitysaikana kuin siirtoleirillä. Tahallisiin siviiliväestöön kohdistuneisiin väkivaltaisuuksiin puna-armeija ei syyllistynyt. Muutamia henkilöitä Suojärven muista kylistä ammuttiin lähinnä valtauspäivänä 30. marraskuuta.

Leiriaikanakaan ei tapahtunut laajamittaisia väkivallantekoja. Tosin kolme suojärveläistä siviiliä ei palannut kuulusteluista.

Elintarviketilanteen Haasio ja Hujanen näkevät leirillä olleen ”poikkeuksellisiin oloihin nähden” tyydyttävä. Nälkään ei kuoltu, mutta ravinto oli yksipuolista, mikä altisti erilaisille puutostiloille. Tämä taas johti vastustuskyvyn heikkenemiseen, mikä sitten altisti sairauksille. Varsinaisia epidemioita ei ollut. Kuolleet olivat lapsia ja vanhuksia. Erityisesti vastasyntyneet eivät kestäneet leirin oloja. Leireillä oli kyllä lääkäri tai sairaanhoitaja, mutta terveydenhuollon taso oli heikko, sillä kunnollisia instrumentteja ja lääkevarastoa ei ollut.

Tietynasteinen yhteistoiminnan venäläisten kanssa ymmärrettiin olevan edellytys elinolojen turvaamiseksi, mutta puna-armeijaan ei suhtauduttu vapauttajana vaan valloittajana lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia. ”Myöskin Kuusisen hallitukseen suhtauduttiin epäilevästi ja venäläisten propaganda ’työkansan vapauttajana’ toimivasta Kuusisesta upposi ainoastaan vakaumuksellisiin kommunisteihin.”

Turusen romaanin opettaja Pajurannan esikuva on selvästi Matti Pajunen. Koska pappia ei ollut, hän toimitti kasteita ja hautauksia ja nousi leiriläisten hengelliseksi johtajaksi.

Millaiset ihmiset jäivät Neuvostoliittoon?

Rauhanteon jälkeen suojärveläiset siviilisotavangit joutuivat valinnan eteen: palatako Suomeen vai anoako lupaa jäädä Neuvostoliittoon.

Jääneitä oli 61 henkeä. Suurin osa oli alaikäisiä lapsia, joiden kohtalon vanhemmat päättivät. Syntyperäisiä suojärveläisiä oli seitsemän perhettä.

Lisäksi kolme, jotka olivat ”kadonneet” kuulustelujen aikana, joutuivat pakosta jäämään Neuvostoliittoon.

Anomukseen jäädä tarvittiin perusteluja, esimerkiksi poliittinen vaino. Venäläiset eivät painostaneet ketään jäämään, ainoastaan houkuttelivat joitakin.

Neuvostoliittoon jäämiseen motiiveja oli Haasion ja Hujasen mukaan kolme: pelko, pettymys ja politiikka. Lähes kaikki jääneet tunnettiin jo aiemmin kommunistisista mielipiteistään, joita leirin johto oli propagandallaan pyrkinyt vahvistamaan. Suurin osa oli toiminut sekä Suojärvellä että leirillä neuvostoviranomaisten luottomiehinä: ”He olivat mm. osallistuneet aktiivisesti kansanrintamahallituksen eri elinten toimintaan, antaneet tietoja muiden leiriläisten mielialoista ja avustaneet neuvostosotilaita mm. keräämällä aseita ja tekemällä muita palveluksia. Useat jääneistä olivat lisäksi propagoineet voimakkaasti muille leiriläisille neuvostoyhteiskunnan erinomaisuutta ja arvostelleet Suomen silloisia oloja.” Niinpä he pelkäsivät ja syystäkin, että heidän Neuvostoliiton hyväksi tekemistään teoista seuraisi hankaluuksia, jos he palaisivat Suomeen.

Luettelo jääjistä osoittaa, että näiden joukossa oli vain muutama miehistysajan kyläkomiteoiden ja vankileireillä toimineiden komissioiden jäsenistä. Suurin osa palasi.

Kaikki Neuvostoliittoon jääneet olivat myös pettyneitä Suomen oloihin ennen sotaa ja tunsivat epäluuloa suomalaisia ”herroja” kohtaan. Vastaavasti he uskoivat, ”että olot eivät voisi Neuvostoliitossa muodostua ainakaan heikommiksi kuin mitä ne olivat olleet Suomessa. Suuren Neuvostoliiton kykyyn järjestää varma jokapäiväinen leipä työmiehelle ja hänen perheelleen luotettiin”.Toisaalta leiriaika vei joiltakin siviilisotavangeista harhaluulot neuvostoyhteiskunnan erinomaisuudesta.

Kaikkia halukkaita eivät neuvostoviranomaiset hyväksyneet, vaan he halusivat aatteellisesti ”oikeaoppisia”, perheitä joiden vanhemmat olivat työikäisiä ja joissa oli paljon lapsia. Vanhuksia ja muita, joiden pelättiin jäävän valtion elätettäviksi, ei hyväksytty.

Haasio ja Hujanen olettavat, että jäämään halukkaita olisi todennäköisesti ollut enemmän, jos suojärveläisille olisi luvattu paluu kotiseudulle.

Interposolkan leirille jääneet suojärveläiset työskentelivät paikkakunnalla jatkosodan alkuun asti, jolloin heidät evakuoitiin Uralille. Siellä he työskentelivät samoissa töissä kuin Interposolkassa, pääasiassa metsätöissä ja ruokaloissa, jotkut naiset myös pyykkäreinä. Sodan jälkeen heitä muutti takaisin Neuvosto-Karjalaan.

Palautukset ja kuolleisuus

Talvisodan jälkeen Neuvostoliitto palautti touko-kesäkuun vaihteessa 1940 2389 siviiliä, jotka olivat jääneet evakuoimatta jääneelle alueelle. Heistä 1242 oli aikuisia ja 1147 lapsia.

Palautetuista valtaosa eli 1763 henkeä oli Suojärveltä. Muut olivat kotoisin Petsamosta, Kalastajasaarennolta, Sallasta, Suomussalmelta, Kannakselta ja Suomenlahden saarilta.

Lasten ja naisten osuus oli suuri, kun taas 20-40-vuotiaita miehiä oli vähän. Valtaosa heistä olivat armeijassa, joten kotona oli sdoan syttyessä ollut vain nostomiehiä tai palveluksesta sairauden vuoksi vapautettuja. Tosin myös muutama sotilas oli jäänyt tai jättäytynyt valloitetulle alueelle.

Suojärveläisistä vähän yli puolet eli 800 oli kotoisin Hyrsylänmutkasta.

Leirillä kuoli 62 suojärveläistä. Miehitysaikana Suojärvellä oli kuollut 19. Paluumatkalla kuoli kahdeksan ihmistä. Vielä karanteeniaikana vielä 17 ihmistä. Vanhukset ja lapset eivät kestäneet pitkää ja raskasta junamatkaa vetoisissa vaunuissa, vaan menehtyivät aliravitsemukseen ja sairauksiin.

1872 suojärveläisestä (joissa oli 1763 Suomeen palautettua, 61 Neuvostoliittoon jäänyttä ja 3 vangittua) 62 leiriaikana kuollutta tarkoittaa 3,4 prosenttia. Jos leiriajan lisäksi mukaan lasketaan miehitysaika, paluumatka ja karanteeniaika mukaan, kuolleita oli 105 henkeä eli 5,7 prosenttia.

Tarkan vertailun saamiseksi tarvittaisiin tieto normaalista kuolleisuudesta, koska ikäjaukauma oli varsinkin miesten puolella poikkeuksellinen.

Valpon kuulustelut paluun jälkeen

Karanteeniaikana Valpo kuulusteli 484 palautettua suojärveläistä ja salmilaista eli 27,4 palautetuista. Vuoden 1925 jälkeen syntyneet lapset samoin kuin iäkkäät vanhukset eivät joutuneet kuulusteluihin, eivät myöskään sairaat ja huonokuntoiset.

Kuulusteluissa keskityttiin seuraaviin kysymyksiin: yhteistoiminta venäläisten kanssa, vakoilu- ja värväystoiminta, sotilaalliset havainnot, kuulustelut Neuvostoliitossa, kohtelu leirillä, venäläisten harjoittama propaganda, kansanhallituksen elinten muodostuminen sekä leireillä kuolleet ja Neuvostoliittoon jääneet henkilöt.

Lisäksi selvitettiin kuulusteltavan tiedot ja vangiksi joutuminen. ”Kuulustelijat kehottivat kuulusteltavia kertomaan asioista ainoastaan omien havaintojen pohjalta, ja tietojen todenperäisyys pyrittiin vahvistamaan useilta eri kuulusteltavilta.”

Valpoa kiinnostivat erityisesti ne, jotka olivat olleet yhteistoiminnassa venäläisten kanssa Suojärvellä tai vankileireillä. Kuulusteltavien rikosrekisteri selvitettiin ennalta, ja erityisesti ”kommunistilakeja vastaan tehdyistä rikkeistä syytetyt joutuivat usein jatkokuulusteluihin.” Valpo toimi yhteistoiminnassa päämajan valvontaosaston kanssa, kun kyseessä olivat nostomiehet tai mottiin jääneet sotilaat.

Miksi Suojärvellä oli niin vähän maanpetossyytteitä verrattuna Suomussalmeen?

Suojärveltä ja naapurikunta Salmista kotoisin olevia aikuisia oli siviilisotavangeissa 839, joista neljä asetettiin syytteeseen maanpetoksesta. Heidän joukossaan ei ollut kyläkomiteoissa jäseniä, vaikka toiminta olisi ollut luokiteltavissa vihollisen sotatoimien auttamiseksi. Hyväksyttiin siis kyläkomitean jäsenten oma käsitys, että toiminta oli silloisissa oloissa ollut välttämätöntä eikä siitä ollut voinut kieltäytyä kuin poikkeustapauksessa.

Sen sijaan Suomussalmen 167 aikuisesta siviilisotavangista syytteen sai 27 eli peräti 16 prosenttia. Näiden syytettyjen joukossa olivat kyläkomitean jäsenet.

Miksi nämä kaksi paikkakuntaa erosivat näin olennaisesti toisistaan?

Suojärvi ja Salmi olivat aluetta, joka oli kuulunut Ruotsiin vain 1617-1721, jona aikana useat ortodoksit pakenivat uskontovainoa rajan taa, ja tulleet osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa vuodesta 1812. Silloinkin niiden asukkaat olivat eläneet pitkään pikemmin yhteydessä Venäjän puolella asuvien karjalaisten kuin muiden suomalaisten kanssa. Rajaahan ei käytännössä ollut. Vanhukset olivat jopa käyneet venäjänkielistä koulua.

Täytyy siis päätellä, että kansakoulu ja muu rajaseutujen suomalaistaminen olivat muutamissa vuosikymmenissä, autonomian lopussa ja itsenäisyyden aikana, muuttaneet Suojärven ortodoksit ja karjalankieliset identiteetin suomalaisiksi.

Muusta rajaseututyöstä kertoo Maria Lähteenmäki tutkimuksessa Maailmojen rajalla, vaikka se käsittääkin Terijokea. Suomen rajaseutuun kuului 45 kuntaa, joista Viipurin läänissä 20. Rajaseudulle katsottiin ominaiseksi ”väestön ’heimohengen’ kehittymättömyys, poliittinen epäluotettavuus ja alueiden taloudellinen epävarmuus”. Siksi siellä tarvittiin ”erikoista huoltoa valtiovallan taholta”. Rajavartijat oli parasta valita muualta Suomesta, jotta saatiin luotettava ainesta.

Hallintovirkamiesten lisäksi eri kansalaisjärjestöjen aktivistit halusivat muokata oloja suomalaisempaan suuntaan. Rajaseutu haluttiin kohottaa muun maan tasolle ja ennen muuta vahvistaa ihmisten poliittista luotettavuutta ”vieraita vaikutteita”, erityisesti venäläisyyttä vastaan.

Taustamotiivina oli ulkopoliittisen turvavyöhykkeen luominen. ”Jotta kansallinen uhka saataisiin poistettua, oli rajaseututyötä tehtävä kolmella rintamalla: rajaseutu oli tehtävä tutuksi kaikille suomalaisille kehittämällä matkailua sekä kiinnittämällä rajaseudun väestö tiukemmin suomalaisuuteen. Jälkimmäinen tuli toteuttaa kohentamalla etenkin maataloutta ja muuta elinkeinotoimintaa sekä tukemalla alueen koulutus- ja sivistyspyrintöjä ja kotiseututyötä. ’Terra incognita’, tuntematon maa, oli otettava haltuun sekä fyysisesti että ideologisesti.”

Ilmeisesti myöskään Suojärven sosiaaliset olot eivät myöskään olleet luoneet sellaista maaperää poliittiselle radikaalisuudelle kuin Suomussalmella.

Miksi venäläiset kohtelivat suojärveläisiä paremmin kuin suomussalmelaisia?

Yhden aiheen Heikki Turunen sivuuttaa: hän ei kuvaa lainkaan kuulusteluja,
joita tapahtui miehityksen aikana ja leirillä. Kuulusteluista olisi saanut dramaattista ainesta, varsinkin kun tulkeiksi värvättiin venäjäntaitoisia suojärveläisiä.

Kuulustelut koskivat sotilasasioita ja Suomen oloja. Myös suojeluskuntalaisten nimiä kyseltiin, mutta venäläisillä oli näistä jo etukäteen valmiit listat, mikä osoittaa heillä olleen ennen sotaa asiamiehiä paikkakunnalla.

Niitä, joita epäiltiin ”liian isänmaallisiksi” tai joiden väitettiin arvostelleen Neuvostoliiton oloja, vietiin leiriltä jopa viikkoja kestäviin kuulusteluihin muualle.

Opettaja Pajurannan esikuva, ”leirin hengellinen johtaja opettaja Matti Pajunen joutui voimakkaan urkinnan kohteeksi: hänen toimintaansa ja mielipiteitään pyrittiin selvittämään tarkasti.” 

Vaikka kolme miestä ei palannut kuulusteluista, kaiken kaikkiaan suojärveläisiä kohdeltiin paremmin kuin suomussalmelaisia. Juntusrannasta neuvostoviranomaiset jo miehitysaikana veivät kuulusteluihin 25 ihmistä. Kuolemantuomion sai ja teloitetuksi joutui 14 ja lisäksi annettiin useita leirituomiota Sergei Veriginin, Einar Laidisen ja Jussi Kämäräisen teoksen Tasavallan panttivangit mukaan teloitut ja rangaistut olivat syyttömiä. Puna-armeijan täytyi jostain löytää syntipukki huonolle menetykselleen ja paikalliset tekivät myös ilmiantoja.

Miksi suojärveläisten siviilien kohtelu oli parempaa, vaikka siellä oli ideologista neuvostomyönteisyyttä vähemmän kuin Suomussalmella? Syy voisi olla ulkoinen (puna-armeijalla ei ollut tarvetta löytää syntipukkeja, koska Suojärvellä ei taisteltu) tai sisäinen (yhteiskunnallisia vastakohtia oli vähemmän, joten ei ollut syntynyt vihaa, joiden takia tutuista olisi tehty ainkaan paljon ilmiantoja) tai molempien yhdistelmä.

Kirjallisuus

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia 243.

Verigin, Sergei & Laidinen, Einar & Kämäräinen, Jussi: Talvisodan panttivangit. Internoidut suomalaiset Neuvosto-Karjalan Kalevalan piirin alueella vuosien 1939-1940 talvisodan aikana. Suom. Rudolf Sykiäinen & Johan Beckman. Johan Beckman Institute  2006.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogiin Heikki Turusen trilogian ensimmäisestä osasta Kuokka ja kannel ja kolmannesta osasta Nenkoset sekä elokuvasta Kainuu 39. Elokuva kuvaa Suomussalmen Juntusrannan asukkaita puna-armeijan miehityksessä ja sotavankeudessa pelkästään myönteisesti, ja artikkelin lopussa kerroraankin, mitä kaikkea elokuvasta on jätetty pois.

Ilmar Talve: Kolme kotimaata

Ilmar Talve kertoo omaelämäkerrassaan Kolme kotimaata nuoruudestaan sotienvälisessä Virossa, kokemuksistaan jatkosodan aikana Suomen armeijassa ja elämästään pakolaisena Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Talven vironkielinen omaelämäkerta oli kolmiosainen: Kevad Eestis, Kutsumata külaline, Kolmas kodumaa (1992-9). Suomalaisen kustantajan pyynnöstä Talve teki yksiosaisen suomenkielisen version Kolme kotimaata (suomentanut Eva Gottberg, Kirja-Aurora 2004). Kirjasta on jätetty pois mm. Tukholman pakolaisyhteisöä ja Suomen politiikkaa koskeva osuus ja muissakin kohdin tehty lyhennyksiä.

Isän ja äidin perintö

Kansatieteilijän otteella Talve kuvaa ensimmäisessä osassa Kevät Virossa lapsuutensa ja nuoruutensa Tapan kauppalaa. Väestön valtaosa kuului pikkuporvaristoon, mutta ei suinkaan ollut ”sivistymätöntä, ahdasmielistä, rahanahnetta ja ties mitä”, kuten neuvostoaikana esitettiin.

Talven vanhempien tapaiset ”pienet ihmiset” olivat pääosin talonpoikien nuorempia jälkeläisiä tai käsityöläisten, torppareiden ja muonamiesten lapsia. Koulunkäynti oli supistunut venäjänkieliseen, usein kesken jääneeseen kylä- ja pitäjänkouluun, kun oli lähdettävä maailmalle työn perään.

Tavoitteena oli ensin oppia ammatti ja sitten rakentaa itselle ja ennen kaikkea lapsille parempi elämä. Se vaati ahkeruutta, säästäväisyyttä, pitkäjännitteisyyttä ja sitkeyttä. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa ei ollut, piti tulla toimeen omillaan. Tarpeen tullen naapureita autettiin kristillisessä hengessä.

Rauhallinen ja mietiskelevä isä uskoi ihmisiin ja joutui usein pettymään. Koettelemuksissa hän turvautui Jumalaan uskoen, että ”Jumala ei sinua hylkää, kun vain varmasti luotat ja uskot häneen”.

Temperamenttinen äiti suhtautui ihmisiin isää skeptisemmin, huomioi ja reagoi nopeasti ja ilmaisi mielipiteensä suorasukaisesti ja sarkastisesti. Vaikeudet herättivät hänessä uhman: ”Vaikka nuija halki, mutta periksi ei anneta!”

Äidin esimerkin vaikutuksesta vuonna 1919 syntynyt Ilmar ja tämän nuorempi veli suhtautuivat kielteisesti totalitarismiin ja diktaattoreihin, olipa väri mikä tahansa. Molempien vanhempien perintöä oli käsitys, että työ oli kristillinen velvollisuus, joka piti tehdä hyvin.

Talvelle periytyi kodista vahva sivistystahto, joskin hän joutui pikkupaikkakunnalla tyytymään pääasiassa klassikoiden lukemiseen. Vasta ahmiessaan kesällä 1937 Viipurin kaupunginkirjastossa tieteellisten seurojen julkaisuja hän tajusi, mistä kaikesta hän oli jäänyt paitsi.

Tukikohtakausi, punainen vuosi ja kyyditykset

Tietämättään Talve teki tulevaisuuteensa ratkaisevasti vaikuttavan päätöksen, kun hän ylioppilaaksi tultuaan 1938 aloitti opinnot armeijaan menon sijasta. Viron armeijan upseereista olivat näet myöhemmin kiinnostuneita niin puna-armeija kuin Wehrmacht. Talve ehti maistaa demokraattisia virtauksia Tarton ylioppilaselämässä. Filosofian maisterin tutkinnon hän suoritti 1942.

Talve muistuttaa, etteivät aikalaiset tienneet Viron johdon 1939-40 tekemien ratkaisujen seurauksia. Hänkin harrastaa jälkikäteisspekulaatioita ja arvioi, että kun Neuvostoliitto syksyllä 1939 esitti vaatimuksen tukikohdista, Virolla ei ollut mahdollisuuksia sotilaalliseen vastarintaan: armeija oli heikosti varustettu, yhteistyötä muiden Baltian maiden kanssa ei ollut ja maasto vastasi pikemmin Hollantia kuin Suomea. Sitä paitsi talvisotaa ei ollut vielä käyty, esikuvaa ei ollut. Talve epäilee myös virolaisten yksimielisyyttä, koska toimivaa demokratiaa eikä vapaata lehdistöä ei ollut.

Talven vanhemmat ikätovereineen olivat eläneet jo tsaarin aikana ja kokeneet Viron itsenäistymisen, ja heidän maailmankatsomukseensa kuului aimo annos skeptisyyttä. Siksi heidän oli helpompi hyväksyä Viron liittäminen Neuvostoliittoon 1940 kuin Talven oman sukupolven, joka oli kasvanut itsenäisessä Virossa ja piti sitä siksi itsestäänselvyytenä.

Nuoret kokoontuivat Tapassa nuoret kokoontuivat rautatieasemalle epävirallisiin demonstraatioihin. Niistä Talve luopui pian, sillä hänellä oli jo nuorena kykyä punnita, mikä oli mahdollista ja hyödyllistä ja mikä turhaa leikkiä tulella.

Kesäkuun 1941 kyyditysten aikana Talve osoitti oma-aloitteisuutta ja päättäväisyyttä. Hän ehdotti, ettei perheen pitänyt jäädä odottamaan kotiin vaan hajaantua ja aiheuttaa hakijoille edes etsimisen vaiva.

Talven kirjoittaessa Viro oli itsenäistynyt uudelleen ja kyydityksistä saattoi puhua julkisesti. Tieto yksin ei kuitenkaan saa ymmärtämään, miten aikalaiset asiat kokivat. ”Sellaista raakuutta kukaan Viron asukas ei ollut eläessään kokenut”, Talve kirjoittaa. Vaikutusta lisäsi, että kyydittäminen ”tapahtui kaikkien silmien edessä. Se koettiin kansanmurhan alkusoitoksi ja sodaksi Viron kansaa vastaan.”

Kyydityksiä on puolusteltu sillä, että Stalin valmistautui sotaan Saksaa vastaan ja halusi etukäteen poistaa potentiaaliset petturit. Talven arvion mukaan vaikutus oli kuitenkin juuri päinvastainen, sillä suhtautuminen uusiin vallanpitäjiin muuttui radikaalisti: ”syntyi kostonhimo, jota tuskin olisi siinä määrin ilmennyt myöhempien tapahtumien ja Saksan miehityksen aikana, tai ainakin se olisi ollut vähäisempää. Sotaan vastattiin sodalla.”

Pako Suomeen, paluu Viroon, uusi pako

Kun pakko-otto Saksan armeijaan uhkasi, Talve pakeni tovereineen huhtikuussa 1943 Suomeen, vaikka heillä ei ollut tietoa, luovuttaisivatko suomalaiset hänet saksalaisille. Kun vaihtoehdoiksi Suomessa asetettiin armeija tai metsätyöt Pohjois-Suomessa, Talve valitsi empimättä edellisen, sillä hän ei halunnut olla sotaa käyvässä maassa vapaamatkustaja.

Talven kuvaus ei imartele Suomen armeijaa. Sotilaskoulutukseen ei lainkaan panostettu, ja heikko ruokahuolto laski mielialaa entisestään. Kuvaus puna-armeijan suurhyökkäyksen torjunnasta Kannaksella 1944 on virolaisen kokemana vailla sankariglooria.

Suomen armeijassa taistelevat virolaiset pitivät Normandian maihinnousua hyvänä uutisena, koska se tiesi Saksan tappiota. Silti rykmentistä lähes kaikki palasivat syksyllä juuri ennen Suomen aselepoa Viroon. Jääminen Suomeen olisikin tiennyt luovutusta Neuvostoliittoon; todellinen vaihtoehto oli pako Ruotsiin. Perillä kävi ilmi, että Saksa ei edes epätoivon hetkellä luvannut Virolle itsenäisyyttä ja Suomen-pojat liitettiin Saksan armeijaan.

Päätöstä palata on arvioitu ja ihmetelty lopputuloksen, tappion, valossa. Talve muistuttaa, että silloin ei tiedetty varmasti muuta kuin, että Virossa taisteltiin ja siellä tarvittiin apua. Niinpä palaamatta jättäminen olisi ”osoittanut välinpitämättömyyttä ja ollut myös merkki kotimaan hylkäämisestä: valitettavaa, mutta yrittäkää selvitä ilman minua! Lähtijöille se merkitsi myös arvokkuuden ja puhtaan omantunnon säilyttämistä”. Etukäteen ei koskaan voi varmasti tietää, onko tilanne täysin toivoton, Talve muistuttaa: ”Meidän toki piti yrittää, silloin näemme, miten siinä käy. Silloin ei tarvitse jälkikäteen katua, että jäi tekemättä sellaista, mikä vielä olisi ollut mahdollista.”

Talve oli ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, että tappion jälkeen saattoi paeta ulkomaille, olihan hän sen jo kerran tehnyt. Niinpä hän jättäytyi joukko-osastostaan, luopui asepuvustaan ja pyrki toverinsa kanssa meren yli Ruotsiin. Kahden haaksirikon jälkeen laivan suunnaksi tuli tappiota kohti kulkeva Saksa.

Ensimmäisen osan lopussa edessä onkin tuntematon tulevaisuus. Sen kohtaaminen on Talven omaelämäkerran kertautuva teema.

Leiri opetti eteenpäin katsomista ja oma-aloitteisuutta

Saksassa Talve joutui viettämään kymmenen kuukautta yhtenä miljoonista vierastyöläisistä. Tappion häämöttäessä saksalaisten aiemman ”ylimielisyyden, ylpeyden ja raakuudenkin” tilalle tuli ”sentimentaalinen ahdistus ja itsesääli”.

Koska Saksaan ei ollut jouduttu omasta tahdosta, se ”oikeutti joka tilanteessa tekemään kaiken mahdollisen itsellemme hyödyllisen”. Ainoana tavoitteena oli ”säilyä hengissä, hinnalla millä hyvänsä ja kaikki keinot hyväksi käyttäen”. Englantilaisten tultua ruokatilanne parani.

Jotain olennaista Talven luonteesta kertoo, että ”pelkästä inhimillisestä uteliaisuudesta halusimme nähdä, kuinka kaikki päättyisi”. Ja sodan loputtua elämällä piti ”tehdä jotakin”. Olihan isä opettanut että ”Vielä tulee parempi päivä”.

Jälkikäteen Talve näki Saksan ajan opettaneen jotain ”jota ennen pakolaisuutta olisi ollut vaikea hyväksyä”: ”Olipa tilanne millainen hyvänsä ja kokonaan siitä riippumatta, oletko joutunut siihen omasta tahdostasi vai vastentahtoisesti, ei ole pienintäkään syytä jäädä muistelemaan tai kaipaamaan sitä, mikä ennen oli ja mitä nyt enää ei ole, kun et kuitenkaan pysty tilannetta muuttamaan.”

Paasikiviläinen tunnuslause ”Kaikki viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta” oli siten Talvenkin ajattelun perusta, mutta johtopäätökset olivat erilaiset kuin suomalaisilla.

Talve lähti siitä, ”ettei ole mitään järkeä jäädä passiivisesti odottamaan, että toiset, olkootpa he sitten ’viranomaisia’ tai keitä hyvänsä, ajattelisivat sinua tai sinun asioidesi järjestämistä.” Oma-aloitteisuus oli toki Natsi-Saksassa riskialtista, monesti pelasti vain hyvä onni. Mutta onni selittyi isän usein käyttämällä sananparrella ”Auta itse itseäsi, niin Jumalakin auttaa sinua”, vaikkei Talve itse uskonnollinen ollutkaan.

Elokuussa 1945 Talve lähti tovereineen salaa Saksasta Tanskaan. Myytyään kellonsa hän osti leivän mutta myös leivoksia. Jo aiemmin hän oli suomalaistanut nimensä Fremdenpassiin uskoen tämän suojaavan luovutukselta Neuvostoliittoon. Kööpenhaminan Suomen lähetystössä hänet uskottiinkin suomalaiseksi, osasihan hän suomea ja tunsi Viipurin, joten pystyi kysyttäessä kertomaan työpaikkansa ja sen osoitteen.

Näin Talve pääsi sittenkin Ruotsiin. Laivalla oli syytä juhlia nauttimalla tanskalaisesta oluesta ja ruotsalaisista savukkeista.

Vastoinkäymisissä auttoi huumori ja sisu

Kun Talve kuuli Tukholmassa Suomen tilanteesta ja luovutuksista Neuvostoliittoon, hänestä tuntui viisaimmalta jäädä Ruotsiin. Aktiivisuus ja virolaisten verkosto auttoi saamaan oman alan pätkätyötä, palkka tosin oli minimaalinen mutta mahdollisti opintojen jatkamisen. Vastoinkäymisissä Talve turvautui ensin huumoriin ja voitti ne sitten sisulla.

Talvea auttoi monin tavoin professori Erixon. Tätä kuitenkin ilmeisesti loukkasi, kun Talve yritti kansatieteen lisensiaattitenttiä läpi kerralla. Erixon ei tehnyt yhtään kysymystä itse tenttikirjallisuudesta, vaan alkoi kysellä Ruotsin historiasta, jota Talve ei tietenkään tuntenut. Kun Talve lopulta rohkeni kysyä, mitä ruotsalaisessa lisensiaattitentissä oikein pitää osata, Erixonin vastaus oli vain, että ”siinä pitää pystyä keskustelemaan kaikesta!”

Talve ei ruvennut syyttämään Erixonia syrjinnästä. Vaikka tentin pieleen meno masensi, hän näki asiassa komiikkaakin, mitään kunnon tenttiähän ei edes ollut. ”Saatoin syyttää ainoastaan itseäni naiiviudestani ja siitä, etten ollut kysynyt ruotsalaisilta, mitä se tentti ja erityisesti Erixonille suoritettuna todella tarkoitti”. Talve ei antanut periksi vaan opiskeli Ruotsin historiaa ja jakoi kirjallisuuden useisiin tentteihin, kuten oli tapana.

Vain kerran Talve sai Ruotsissa samaa palkkaa kuin ruotsalaiset. Museoalan virkoihin valittiin jopa ruotsalaisia ylioppilaita mieluummin kuin ”ulkomaalaisia” lisensiaatteja, vaikka nämä olivat jo Ruotsin kansalaisuuden saaneet. Toisen osan nimi onkin Kutsumaton vieras.

Mutta elämää oli vain elettävä eteenpäin. Suuri osa ikätovereista oli kuollut, ja heistä monien kohtalo oli omaisille tuntematon. Talvella oli onnea, sillä hän sai vuonna 1946 kortin äidiltään, joka oli kiertoteitse saanut tietää poikansa olevan elossa ja Ruotsissa. Pyyteetöntä rakkautta osoitti äidin neuvo: ”Älä koti-ikävän takia tee vääriä ratkaisuja, ei kannata. Pysy siellä missä olet. Miten meidän käy, ei kukaan tiedä.”

Sen jälkeen seurasi lähes vuosikymmenen hiljaisuus. Kirjeiden ja valokuvien vaihtoon sekä pakettien lähettämiseen avautui mahdollisuus vasta suojasään myötä 1955.

Sulkeutunut Ruotsi ei ymmärtänyt pakolaisia

Ruotsissa oli sodan jälkeen suhteellisen vähän ulkomaalaisia, ja heistä oli pakolaisia vähän yli 20 000 virolaista, joitakin tuhansia latvialaisia ja muutama sata liettualaista. Ruotsalaisten suhdetta heihin kuvaa nimitys ”jävla utlänning”. Talven reaktio oli hänelle luonteenomainen: nimittelyyn ”piti yrittää tottua kuten kaikkeen muuhunkin käsittämättömältä ja vieraalta tuntuvaan”.

Tiedemiehenä Talve alkoi kuitenkin pohtia mistä oli kyse. Ruotsi oli ollut 1800-luvulta asti kansallisvaltio, jossa kansallisuus ja kansalaisuus olivat sama asia. Norbottenissa ei asunut suomalaisia vaan ruotsalaisia, jotka puhuivat suomea. Niinpä balttien halua pitää kiinni omasta kielestään ja kulttuuristaan ei lainkaan ymmärretty, ja aluksi heidän oli itse kustannettava omankieliset koulunsa.

Ruotsalaiset eivät juuri tunteneet kiinnostusta muuta maailmaa kohtaan. Tiedot Baltiasta ja jopa Suomesta olivat vähäiset tai olemattomat. Baltian maiden tiedettiin olleen 30-luvulla ”diktatuurivaltioita”, joten kun baltit olivat taistelleet Saksan armeijassa, heidän joukossaan oli ”fasistisia kollaborantteja”. ”Kun Puna-armeija nyt oli ajanut saksalaiset tiehensä ja vapauttanut Baltian maat, miksi sieltä piti paeta” ja tulla ”vieraaseen maahan toisten riesaksi ja ristiksi”?

Ruotsalaiset olivat tottuneet turvallisuuteen, ja heillä oli luottavainen suhde virkavaltaan. Baltian maiden ”punainen vuosi” 1940-1 rinnastui heidän mielessään normaaliin hallituksen vaihdokseen. Kyydityksistä kuultuaan he toki kauhistelivat mutta kysyivät heti perään: ”miksi ette soittaneet poliisille, kun tuolla tavoin tultiin hakemaan?”

Pakolaisille kansainvälisen politiikan seuraaminen ei ollut vain totunnainen tapa tai jännittävä harrastus, vaan he punnitsivat kokemustensa pohjalta, miten tapahtumat saattaisivat vaikuttaa heidän omaan asemaansa. Pelkoa herätti, kun Ruotsi luovutti latvialaiset legioonalaiset Neuvostoliittoon 1946. Monet baltit jatkoivatkin matkaa Kanadaan tai USA:han. Talve oli kuitenkin päättänyt jäädä Eurooppaan.

Ruotsin kulttuurielämän skitsofreenisuus

Vastenmieliseltä Talvesta tuntui, että ”osa Ruotsin nuoremmasta kirjailijakunnasta suhtautui myötämielisesti kommunisteihin ja Neuvostoliittoon” eikä tuominnut edes Tšekkoslovakian kaappausta 1948.

Eksistentialismi ja Kafka olivat tuoneet Ruotsinkin kulttuurikeskusteluun käsitteet pelko (Frucht) ja kauhu (Angst). Sotaa kokemattomien ruotsalaisten suussa ne tuntuivat naiiveilta ja koomisilta. Talven mielestä ruotsalaiset potivat skitsofreniaa: he uskoivat säästyneensä sodalta suuremman viisautensa ansiosta, sotimaan joutuneet olivat olleet heitä tyhmempiä. Toisaalta ruotsalaiset olivat lähes kateellisia, kun muilla oli jotain, jota heiltä puuttui, ja he jäivät keskusteluissa vain kuuntelijoiksi.

Talven mieleen oli Arthur Koestlerin stalinismin kritiikki romaanissa Pimeää keskellä päivää sekä George Orwellin dystopiat Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984.

Virolaisten sota oli poikennut muista maista, joten heidän oli itse löydettävä sanat kuvata sitä. Novellikokoelmassaan Ainult inimene (1949), Talve käsitteli jatkosotaa vuosia ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, kuten hän ylpeänä totesi.

Eksistentialismi auttoi ymmärtämään maailman absurdiutta

Romaaninsa Maja lumes (1952, ruotsiksi Huset i snön, 1964) Talve sijoitti tuntemattomaan maahan kahden suurvallan välissä, mutta tosiasiassa se on kuvitelma, miten Viron olisi käynyt, jos se olisi valinnut toisin – ei hyvin silloinkaan.

Albert Camus’n Rutto oli tehnyt Talveen suuren vaikutuksen: ”Olimme pieni kansa, maamme oli miehitetty, kansaamme oli kidutettu, kyyditetty ja tapettu. Mahdollisuuden avautuessa olimme yrittäneet taistella yhtä diktatuuria vastaan vieraassa asepuvussa, sillä omaa meillä ei ollut. Olimme hävinneet, ja nyt maanpaossa meitä kutsuttiin fasisteiksi ja niitä, jotka olivat surmanneet kansaamme, demokraateiksi. Eksistentialistit sanoivat tätä maailmaa absurdiksi, ja oman kokemukseni pohjalta he näyttivät olevan oikeassa.”

Eksistentialismi antoi uskoa, että ”Ihminen ei kuitenkaan ollut oman tilanteensa vanki” vaan oli vapaa. Joka tilanteessa oli mahdollisuus valita. ”Taistelu, myös hävitty taistelu, oli absurdissakin maailmassa positiivinen asia, se oli ihmisen ainoa mahdollisuus ja hänen elämänsä perusta. Valinta, vastuu ja vapaus.”

Totalitarismia ei Talven mielestä koskaan saanut hyväksyä. Mutta taistelu jatkui toisin keinoin, jotka voisi pelkistää: olemalla vapaa ihminen ja kehittämällä virolaista kulttuuria. Oman työn ja opiskelun ohella Talve kirjoitti satoja artikkeleita ja ajoittain toimitti myös pakolaisten kulttuurilehtiä.

Esseessään Halli horisondi ees (”Harmaata horisonttia katsellessa”, Sõna 5/1949 ja Looming 11/1990) Talve mietiskeli pakolaiskirjallisuuden tehtävää. Viron kaltaisen pienen kielen kohdalla edessä näytti olevan vain alaspäinmeno. Silti ei saanut alistua ja käpertyä vain säilyttämään sotaan edeltävän ajan muistoja vaan piti seurata, mitä maailmalla tapahtui, ja yrittää uudistua, sillä ”vain eteenpäinmeno tukisi myös hengissä säilymistä, paikalleen jääminen ja nostalginen taaksepäin katsominen sitä vastoin ei”.

Pakolaisyhteisön pienuuteen verrattuna kirjallisuuden levikki oli hämmästyttävän suuri: esimerkiksi Maja lumes -romaania painettiin 3600 kappaletta. Ilmeisesti lähes jokainen virolainen katsoi olevansa velvoitettu tukemaan omankielisistä kulttuuria.

Virka löytyi Suomessa

Syrjintä Ruotsissa koitui Suomen eduksi. Toisen osan lopussa Talve polttelee kesän 1959 lopussa laivan kannella matkalla Turkuun, jonka yliopistosta hänelle on tarjottu koulutusta vas-taava työpaikka kansatieteen assistenttina. Laiva ”tuli lännestä ja meni itään. Olin melkein kuin matkalla takaisin.”

Talve väitteli Tukholman yliopistossa aiheenaan sauna 1960, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin ensimmäiseksi kansatieteen professoriksi Turun yliopistoon. Oliko taustalla heimoystävyys vai oltiinko silloin ennakkoluulottomampia kuin nykyisin?

Sivuutan tässä vain maininnalla Talven uran kansatieteilijänä Suomessa, vaikka on sinänsä kiinnostavaa lukea, miten silloinen akateeminen vapaus antoi resurssien niukkuudesta huolimatta professorille mahdollisuuden innovointiin, kun rasitteena eivät olleet liialliset hallinnolliset velvollisuudet kuten myöhemmin. Talve laajensi kansatieteen tutkimuksen Ruotsissa opituin menetelmin teollisuustyöväestön ja kaupunkeihin, mutta myös maaseudun muuttumiseen. Kansankulttuurikaan ei ole pysyvää, sillekin on ominaista muutos.

Pitkät työpäivät eivät ole sinänsä poikkeuksellisia tiedemiehelle, mutta ulkomaalaisena Talvella oli erityisiä paineita: hänen oli pakko onnistua ja lunastaa häneen asetettu luottamus. Toisaalta kaunokirjalliset harrastukset jäivät myös siksi, että elämän vakiintuminen ei ollut taiteellisesti inspiroivaa. Näin ollen svejkmäinen sotaromaani Juhansonin matkat (1959, suomeksi 1961) näytti jäävän Talven viimeiseksi romaaniksi.

Sodasta toipuva ja suomettunut Suomi

Vielä 50-luvun alussa suomalaiset olivat Ruotsin näkökulmasta vaikuttaneet sodan jäljiltä väsyneiltä. Vuosikymmenen lopussa maa oli toipunut. Kun Talve näki Turun keskustassa sijaitsevan asuntonsa ikkunasta seitsemäntoista nostokurkea, hän ei haikaillut katoavaa puutaloidylliä vaan havaitsi suomalaisissa ”mukaansa tempaavaa optimismia”. Myöhemmin hän sijoitti modernin ajan murroksen juuri 50-60-luvun vaihteeseen.

Yliopistolla Talven ikäiset suomalaiset miehet oli sodan käyneitä. Sodasta ei kuitenkaan puhuttu: se oli ollut miesten velvollisuus, joka oli vain pitänyt hoitaa. Kollegojensa sotakokemuksista ja -saavutuksista Talve kuuli kiertoteitse. Hän luonnehtii ikätovereitaan ”kansallismielisiksi” mutta samalla liberaaleiksi demokraateiksi. Monet kollegoista olivat Viipurista, jossa oli ollut muuta Suomea liberaalimpi ilmapiiri. Toisaalta he kokivat kotiseudun menetyksen kipeänä vääryytenä.

Myöhemmästä Suomesta Talve kirjoittaa paljon kriittisemmin. Suomalaisesta laitoksesta puuttuvassa osassa hän hyväksyy Paasikiven politiikan, koska tällä oli moraali, jonka yli tämä ei suostunut menemään, kun taas Kekkonen oli opportunisti, joka kysyi vain, mikä oli hyödyksi ja mikä ei.

Noottikriisi sai virolaisen ystävän pakenemaan Ruotsiin, mutta Talve pysyi Suomessa. Ruotsin passin pitämistä voisi luulla varotoimenpiteeksi, mutta Talven oman selityksen mukaan (Looming 2/1989) kansalaisuuden vaihtaminen tuntui tarpeettomalta, koska Pohjoismaiden välillä ei tarvittu passia eikä työlupaa.

Itsesensuurista Talve luettelee tunnetut, julkiset tapaukset, mutta tiedemiehen olisi toki pitänyt pohtia niiden edustavuutta. Erityisen kummallista on sivuuttaa se, että yliopistoissa suomen kielen vaatimuksiin kuului viron kurssi ja historian vaatimuksiin naapurimaiden (myös Baltian) historia. Myöskään matkailun takia Viron olot eivät voineet pysyä suomalaisilta piilossa.

Sen sijaan on myönnettävä, että Kekkosen määräys katkaista yhteydet ulkovirolaisiin järjestöihin 1964 vaikutti ratkaisevasti siihen, että kuva niistä perustui ennakkoluuloihin. Mutta eikö yhteyksien pitäminen Viroon sittenkin ollut tärkeintä?

Yksinhuoltajaisän elämää

Vuonna 1947 Talve oli solminut avioliiton viipurilaisen evakkotytön Liisa Karvisen kanssa. Yhteiselämän teki sopusointuiseksi samanlainen arvomaailma ja huumorintaju sekä Liisan sopeutumiskyky, vaikka asunto oli alkuun pieni ja puutteellinen.

Lapsia syntyi kolme, nuorin poika Suomessa. Mutta kun ulkoiset asiat näyttivät viimein olevan kunnossa, Liisa sairastui syöpään. Hänet leikattiin, ja muutama vuosi kului puolivuotistarkastusten pelossa, kunnes syöpä uusiutui. Vuonna 1966 Talve jäi leskeksi kolmen alaikäisen lapsen kanssa. Seurasi masennus, jonka takia hän kutsuu aikaa ”mustiksi vuosiksi”.

Lasten tähden oli kuitenkin jatkettava elämää. Sukupuolen mukainen työnjako oli vielä 60-luvulla niin itsestään selvä, että 15-vuotias tytär teki kotitöistä isomman osan kuin isä, jo täysi-ikäinen isoveli ja pikkuveli yhteensä.

Ehkä suru avasi uudestaan yhteyden siihen pinnanalaiseen virtaan, ”mustaan ja kylmään, pimeään ja ajattomaan”, joka oli synnyttänyt Talven kaunokirjalliset teokset. Suunnitelmat saattoivat toteutua vasta eläkkeellä, joka alkoi lyhyen virkauran takia vasta 67-vuotiaana 1986. Kaksiosainen romaani Maapagu (1988) kertoo virolaisten edellisestä maanpakolaiskaudesta 1906-1917.

Missä kotimaa on?

Talven omaelämäkerran kolme osaa päättyvät kaikki matkaan Itämeren yli. Mielialansa symbolina Talve käyttää säätä.

Talve oli kieltäytynyt vierailemassa Virossa ennen kuin se oli vapaa ja demokraattinen. Vanhemmat taas eivät saaneet matkustuslupaa. Näin suuri periaatteellisuus kummastuttaa ulkopuolista, mutta Talve ei matkustanut myöskään Kreikkaan, Espanjaan eikä Portugaliin, kun niissä vallitsi diktatuuri.

Syksyllä 1991 Talve viimein matkustaa uudelleenitsenäistyneeseen Viroon – mutta havaitsee tulleensa liian myöhään: jäljellä on vain vanhempien hauta, kotitalon on veli myynyt jo aiemmin. Paluu Suomeen ei tällä kertaa tapahdu meritse vaan lentäen, ja koneen lähtöä odottaessa ”tulee mieleen Ain Kalmusin romaanin nimi Kotiin ennen iltaa, ja se tieto lämmittää sydäntä”.

Pitkän elämänsä ansiosta Talvella on se onni, että hän sai palata ”kotiin ennen iltaa”, ennen kuolemaa. Toisaalta hän on teoksen lopussa konkreettisesti matkalla kotiin Turkuun ennen iltaa. Presidentin uudenvuodenpuhetta 1996 hän kuuntelee ”tuhansien suomalaisten tavoin. Onhan Suomi ollut kotimaani jo vuodesta 1959 alkaen. Kaikki mitä täällä tapahtuu, on minulle tärkeää. Virossa tapahtuvakin on, mutta eri tavoin.”

Isänmaata Talve ei vaihtanut, mutta vuosien mittaan rinnalle oli tullut kotimaa, ensin Ruotsi ja sitten Suomi, jotka tarjosivat turvallisuuden. Kun ihminen voi ”liikkua vapaasti, nukkua yönsä rauhassa ja tehdä päivisin töitä”, hän alkaa ”ajatella tulevaisuutta ja uskoa siihen, sillä ilman tulevaisuudenuskoa ihmisen on vaikea elää. Kun oli mahdollisuus kotiutua, perustaa koti ja perhe, maata saattoi ruveta pitämään kotimaanaan.”

Suomessa kasvanut poika valitsi virolaisuuden

Tähän matkaan Talve päättää omaelämäkertansa. Ihmiselämän hauraudesta ja kohtalon arvaamattomuudesta kertoo, että Talve joutui ennen kuolemaansa 2007 kokemaan vielä yhden raskaan menetyksen: vanhimman poikansa Juhan Kristjan Talven (1951-2003) varhaisen kuoleman.

Iskun rankkuutta isälle osoittaa, kun suomalaisen laitos ilmestyi vuosi pojan kuoleman jälkeen, Talve ei asiaa esipuheessaan mainitse ja on myös jättänyt käännöksestä pois kohdan, joka valottaa emigranttien lasten valintoja identiteetin suhteen.

Ruotsissa ilman isää kasvanut Maarja Talgre koki Ruotsin historian hupaisana, helppona, voitokkaana, kun taas Viron historia oli ”synkkä, vaikeaselkoinen, toivoton. Voitoton” (Isäni Leo – virolainen vapaustaistelija, 1990, suomeksi 1991). Sen sijaan Suomessa kasvanut Juhan Kristjan Talve teki teini-iässä valintansa Viron hyväksi sillä perusteella, että Viro pieni ja tarvitsi siis häntä Suomea enemmän.

Juhan Kristjan Talve teki Ruotsissa ja Suomessa tunnetuksi Viron venäläistämistä (esim. Kanava 7/1981). Salanimellä Sirje Sinilind Ruotsissa ilmestynyt teos suomennettiin 1984 nimellä Viro ja Venäjä.

Identiteettiristiriitaa Viron, Suomen ja Ruotsin välillä Juhan Kristjan Talve ei tuntenut, vaan koki kolme maata ja kieltä rikkautena (Looming 4/1989). Silti ulkovirolaiset olivat se yhteisö, jonka parissa hän tunsi olevansa eniten kotona – siellä hänen ei tarvinnut selittää mitään.

Tietoja

Wikipedian artikkelit: Suomen pojat ja Ilmar Talve