Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan päähenkilö on pommituslentäjä, jonka sota on leimannut loppuiäksi ja joka sodan jälkeen pohtii toimintansa oikeutusta.

Samalla romaani osoittaa vääräksi monet luulot suomalaisten sotakokemusten poikkeuksellisuudesta.

Hävityksen jumalan alkuteos A God in Ruins ilmestyi 2014 ja suomennettiin 2016. Romaanissa on osittain samoja henkilöitä ja tapahtumia kuin Atkinsonin edellisessä teoksessa Elämä elämältä, 2014 (alkuteos Life After Life, 2013, suomennos 2014).

Päähenkilöt ovat sisaruksia: Hävityksen jumalassa Edward (Teddy) Beresford Todd, Elämä elämältä -teoksessa Teddyn vanhempi sisar Ursula.

Kyseessä ei kuitenkaan ole jatko-osa vaan rinnakkaisteos. Kumpikin kuvaa toista maailmansotaa: teoksessa Elämä elämältä Ursula kokee Lontoon pommitukset ja Hävityksen jumalassa Teddy on lentäjä, joka on miehistöinen pommittamassa Saksan kaupunkeja rauniokasoiksi.

Muuten Elämä elämältä keskittyy sotienväliseen aikaan, Hävityksen jumala sodanjälkeiseen aikaan. Tuolloin tapahtumia katsotaan myös Teddyn vaimon Nancyn, tytär Violan ja tämän lasten Sunnyn ja Bertien näkökulmasta.

Teddylle lapsuudenkoti Fox Corner paratiisimaisen luonnon keskellä on aina se ainoa oikea koti. Sen sijaan hänen tunteensa äitiään Sylvietä kohtaan haalenevat aikuisuudessa, vaikka tai koska hän on äidin suosikki.

Kerrontatyyli ja aikakäsite

Toisin kuin Elämä elämältä, Hävityksen jumala kertoo Teddyn elämästä vain yhden version, jolta kuitenkin lopussa viedään pohja.

Kirjan luvut ovat ei-krologisessa järjestyksessä. Kerronta on kerroksellista kahdellakin tavalla. Jokainen luku sijoittuu tiettyyn ajankohtaan, mutta näkökulmahenkilö muistelee välillä aiempia tapahtumia. Toisaalta kertoja saattaa kesken kaiken kertoa tulevista tapahtumista, joita Teddy ei vielä tiedä.

Kerrontatyyli kuvaa aikakäsityksen muutosta. Kristinusko toi länsimaiseen sivilisaatioon lineaarisen aikakäsityksen, joka sitten muuttui valistuksen ja marxilaisuuden myötä maalliseksi edistysajatteluksi. Einsteinin suhteellisuusteoria kumosi tieteessä lineaarisen aikakäsityksen, ja yleisessä tietoisuudessa edistysajattelun romahduttivat maailmansodat ja holokausti.

Koirat ja linnut

Hävityksen jumalan ensimmäinen luku Viimeinen lento tapahtuu 30.3.1944. Teddy valmistautuu lennolle ja viheltää koiraansa.

Teddyllä on aina koira. Koiraahan pidetään uskollisuuden symbolina, joten tämä kertoo Teddyn luonteesta. Koiran uskollisuudella on kuitenkin toinenkin puoli: tottelevaisuus. Sodan jälkeen Teddy luonnehtii itseään sisäoppilaitoksen uskolliseksi koulimaksi koiraksi. Teddy ei arvostele auktoriteetteja eikä etsi omaa onneaan, vaan asettaa tottelevaisesti etusijalle velvollisuuden niin maataan kuin perhettään kohtaan.

Tärkein Teddyn koirista on pelastunut Lontoon pommituksesta ja saa siksi nimen Tuuri. Se symboloi sitä, että Teddynkin elämä riippuu sota-aikana sattumasta ja onnesta.

Romaanin ajallisesti varhaisin luku Alouette tapahtuu Fox Cornerin lähellä vuonna 1925, jolloin 11-vuotias Teddy näkee leivosen. ”Kiuru liiteli ylimaallisen laulunsa langalla. Linnun väräjävä lento ja sen musiikin kauneus herättivät hänessä yllättävän syviä tunteita.” Linnun lento ennustaa Teddyn uraa lentäjänä.

Runoudessa lentävä lintu yleensä edustaa (vastoin tosiasioita) vapautta, mutta ranskalainen laulu Alouette, jossa linnulta nypitään höyhenet, viittaa pikemmin kuolemaan.

Pyhä Yrjänä ja ritari-ihanne

Luvussa Alouette käy ilmi Teddyyn kasvatuksessa iskostettu gentlemanni- ja ritari-ihanne. Jälkimmäiseen viittaa jo alussa sitaatti Partiopojan käsikirjasta. Kohdassa asetetaan ihanteeksi Pyhä Yrjänä, joka pelasti prinsessan lohikäärmeen kynsistä.

”Kun häntä kohtasi vaikeus tai vaara, hän ei koettanut paeta sitä peläten, vaan hyökkäsi sen kimppuun omien ja hevosensa voimin. Vaikka hän oli huonosti aseistettu tämän kaltaista ottelua varten, hänellähän oli vain keihäs, hän kuitenkin kävi siihen, teki parhaansa ja lopulta onnistui voittamaan taistelun, mihin kukaan ei ollut uskaltanut ryhtyä.

Juuri tällä tavalla partiolaisen olisi suhtauduttava vaikeuksiin tai vaaraan, olkoot ne miten suuria tai pelottavia tahansa tai olkoon hän miten huonosti varustettu tahansa.”

Viittaus ei voisi olla selvempi: Pyhä Yrjänä (George) on Englannin suojeluspyhimys, ja pommituslentäjänä Teddystä tulee yksi niistä, jotka taistelevat lohikäärmeen eli Hitlerin ja fasismin kukistamiseksi.

Sodan syttyminen on helpotus

Usein sanotaan, ettei kukaan halunnut sotaa. Ei Teddykään sitä varsinaisesti toivo, mutta sen syttyminen on helpotus.

Teddy on pitänyt yliopiston jälkeen välivuoden työskentelemällä maatiloilla ja kirjoittamalla runoja, mutta huomannut, ettei unelma ole toteuttamiskelpoinen. 25-vuotiaana hän on alistunut työskentelemään pankissa kuten isänsä.

Perhe pitää itsestään selvänä, että Teddy avioituu naapurintytön ja lapsuudenystävän Nancyn kanssa. He ovat rakastavaisia ja Teddy rakastaa Nancya, mutta ei ole rakastunut tähän.

Tulevaisuus on siis niin ennalta määrätty, että se tuntuu Teddystä häkiltä. Siitä hän pääsee sodan ansiosta ja saa levittää siipensä.

Teddy säästyy osallistumasta sodan alkuvaiheisiin, sillä Ranskan kukistumisen ja Blitzin aikana hän on lentäjäkoulutuksessa Kanadassa. Englantiin hän palaa syksyllä 1942.

Tyttöystävä Nancy on huippulahjakas matemaatikko. Hänet määrätään salaiseen paikkaan, josta hän ei saa kertoa mitään. Teddyn ei ole vaikea arvata, että kyse on koodien murtamisesta.

Pommikoneen miehistö

Pommituslentäjä saa itse valita miehistönsä, tai oikeammin yksi heistä valitsee Teddyn ja ehdottaa kaveriaan ja niin edelleen.

Joukko on kansainvälistä: Iso-Britannian dominioista on tullut sotilaita, samoin Saksan miehittämistä maista.

Myös luokkarajat kaatuvat: ”Jos sivilisaatio säilyisi – ja sen kohtalo oli nyt vaakalaudalla – muodostuisiko siitä tasa-arvoinen yhteiskunta? – – Eiväthän ilmavoimat voineet olla ainoa paikka, jossa luokkarajat olivat kaatuneet, kun kaikki joutuivat työskentelemään yhdessä? Teddy eli nyt rinta rinnan sellaisten miesten – ja naisten – kanssa, joita hän ei ollut koskaan tavannut omassa sisäoppilaitoksessaan, Oxbridgen ja pankin maailmassa. Hän oli heidän kapteeninsa, mutta hän ei ollut heidän yläpuolellaan.” (Oxbridge = Oxfordin + Cambridgen yliopistot)

Ainutlaatuinen toveruus syntyy – on pakko syntyä, sillä jokaisen henki on riippuvainen toisista.

Sodanjälkeisessä tapaamisessa Teddy kuitenkin huomaa, että tuo toveruus johtui vain tilanteesta eikä hän tunne miehistönsä jäsenten siviiliminää.

Teddyn miehistö on nuoria miehiä, jotka eivät ole ehtineet juurikaan elää ennen sotaa: ”Yksikään ei ollut naimisissa, ja Teddyn arvelujen mukaan puolet oli ollut kokemattomia silloin, kun he tapasivat. Oliko enää kukaan?”

Myöhemmin miehistön jäsenet näyttävät uupuneilta ja vanhoilta mutta samalla viattomilta: juhliessaan he ovat ”kuin tuhmia poikia meluisilla lastenkutsuilla”.

Vapaa-ajan harrastuksia ovat ryyppääminen ja seksi. Teddylläkin on useita lyhyitä suhteita. ”Hän sai jatkuvasti hämmästellä, miten aloitteelliseksi sota oli tehnyt naiset, ja oli itse sellaisessa mielentilassa, että oli heille helppo saalis.” Romanssikin hänellä on, tosin enemmän kuvitelmissa, mutta seksi on villiä, toisin kuin Nancyn kanssa.

Todennäköisyys ja onni

Kun Teddy toisella lennollaan kääntyy takaisin teknisen vian takia, sitä ei hyväksytä vaan pidetään rohkeuden puutteena.

”Silloin Teddy tajusi, etteivät he oikeasti olleet sotilaita, vaan uhreja jotka heitettiin yhteisen hyvän alttarille. Lintuja, jotka heitettiin päin muuria vastaan siinä toivossa, että jos niitä vain olisi tarpeeksi, se murtuisi.” Toisin sanoen päätökset eivät perustu järkeen, jotain vain on yritettävä.

”Silloin Teddy päätti, ettei hänen miehistönsä rohkeutta enää koskaan epäiltäisi, etteivät he olisi Arthur Harrisin ’heikompaa ainesta’ vaan ’painaisivat eteenpäin’ kohteeseen joka kerta, ellei se olisi täysin mahdotonta, mutta samalla hän päätti tehdä kaikkensa pitääkseen miehistönsä elossa.”

Ilmailuvirastossa työskentelevä Anne on kertonut Ursulalle viranomaisten laskelmista, mikä on pommituskoneiden miehistön todennäköisyys jäädä eloon. Mutta epätodennäköisyys ei pelasta: Anneen osuu pommi.

Niinpä Teddy miehistöineen turvautuu erilaisiin amuletteihin ja rituaaleihin.

Vic, jolla on amulettina tyttöystävänsä punaiset nimettömät (kuten silloin sanottiin), kuolee juuri ennen häitä ja lapsi syntyy aviottomana. Vaikka au-äidin kohtalo oli tuohon aikaan kova, ehkä se sentään oli parempi kuin tytön, jolta kuolee kaksi poikaystävää ja jonka uskotaan tuottavan huonoa onnea niin, ettei kukaan enää uskalla seurustella tämän kanssa.

Vaikka Teddy saisi olla välillä kouluttajana, hän ilmoittautuu uudelleen taistelutehtäviin jo ennen määräystä, ja sitten vielä kolmannen kerran, vaikka ei enää tarvitsisikaan. Syy on se, ettei hänellä ole muuta identiteettiä kuin pommituslentäjä:

”Totuus oli, ettei hän halunnut eikä osannut tehdä mitään muuta. Pommikoneen lentäminen oli sama kuin hän. Se oli se, mikä hän oli. Ainoa paikka maailmassa, mikä mitään merkitsi, oli Halifaxin sisätila, lian ja öljyn, happamen ja hien, kumin ja metallin lemu, hapen häivähdys. Hän kaipasi moottorien korviahuumaavaa jylyä, sitä että kylmyys, melu, ikävystyminen ja adrenaalin sekoitus pyyhkivät pois kaikki muut ajatukset päästä. Hän oli aikoinaan luullut, että sodan arkkitehtuuri muovaisi häntä, mutta nyt hän tajusi, että se oli pyyhkinyt hänet olemattomiin.”

Elämä ilman tulevaisuutta

En osaa sanoa, miten hyvin Kate Atkinson onnistuu kuvaamaan pommituslentäjän kokemuksia. Olipa virheitä tai ei, ne eivät ole tärkeitä, sillä Hävityksen jumala onnistuu kuvaamaan paljon tärkeämmän asian: millaista on elää, kun tulevaisuutta ei ole.

Sisar Ursula on kokenut saman Lontoon pahimpien pommitusten aikana. Normaalielämän rutiini – kotoa konttoriin ja taas kotiin – turruttaa aistit. Sodassa taas ”’tuntuu kuin eläisi oman elämänsä etulinjassa, kuin ei koskaan tietäisi, putoaako vai lentääkö.’ Kumpaankaan ääripäähän ei kuulunut hallittu laskeutuminen, Teddy totesi.”

Teddy elää jatkuvasti ”kuoleman kasvojen edessä”. Hän ei pelkää kuolemaa, vain tapaa jolla se voi tulla: ”Jos meille tulee lähtö, Teddy rukoili, anna sen tulla nopeasti, tulipalossa, ei putoamalla.”

Pakkolaskuja

Teddy saa maineen onnekkaana lentäjänä. Hän tekee useita pakkolaskuja, joista kerran Pohjanmereen, menettää kaksi konetta ja näkee miehistönsä jäsenten kuolevan.

Viimeistä lentoa Teddy epäilee huonosti suunnitelluksi ja toivoo, että se peruutettaisiin. Mutta kun näin ei tehdä, Teddy katsoo velvollisuudekseen esittää miehistölleen huoletonta ja tasapainoista. Tärkein solidaarisuus koskee tovereita.

Aseveljeys ulottuu jopa rintamalinjan taakse, Lontoon pommittajiin. Veren- ja kostonhimoa esiintyy sen sijaan siviileillä, Teddyn lapsuudenkodin Fox Cornerin vierailla.

Teddyn aavistus toteutuu: kone saa osuman.  Hän hyppää viime hetkellä palavasta koneesta laskuvarjolla ja viettää sodan loppuajan sotavankileirillä.

Sotaveteraanin avioliitto

Kun rauha sitten tulee, sotilaiden kohtalo oli myös Englannin kaltaisessa voittajamaassa tyly. Lentäjät ”olivat antaneet kaikkensa, ja yhtäkkiä heidät lähetettiin tuuliajolle. Kiitollisuus ei ollut päivän sana.”

Teddy palaa sotavankeudesta 31-vuotiaana everstiluutnanttina ilman mitään tulevaisuudensuunnitelmia, paitsi ettei halua palata pankkiin. Naimisiinmeno Nancyn kanssa tuntuu kuitenkin itsestään selvältä.

Nancyn ehdotuksesta he muuttavat opettajiksi Pohjois-Englannin maaseudulle, jossa rauniot eivät muistuta sodasta kuten Lontoossa.

Alkeellinen vuokramökki tuntuu hyvältä ajatukselta, kunnes talvesta tulee hyytävän kylmää. Sodanjälkeiset vuodet olivat Englannissa yhtä ankeita ellei ankeampiakin kuin sotavuodet. Hiiltä ei saanut tarpeeksi lämmitykseen.

”He olivat uusi Aadam ja Eeva, jotka oli karkotettu paratiisista ikuiseen talveen.” 

Nancy liittyy työväenpuolueeseen eli uskoo hyvinvointivaltion luomiseen.

Teddy tajuaa pian ”tehneensä virheen. Hän näki tulevaisuuden edessään pitkänä ankeiden päivien ketjuna. – – Koulu oli hänelle uusi pankki.”

Mutta onko Teddyllä vaihtoehtoja? Nuorena kirjoitetut runot tuntuvat heikoilta. Nancy ehdottaa romaanin kirjoittamista, mutta Teddy tajuaa nopeasti, ettei hänellä ole tarpeeksi lahjoja siihen.

Onneksi sattuma tulee avuksi: Teddy tapaa paikallislehden toimittajan ja alkaa ensin kirjoittaa luontopakinoita, joissa kirjallisuudella on suuri osa. Tätä kautta Teddy pääsee lehden reportteriksi.

Sodasta on ajallisesti lyhyt aika mutta henkisesti kauan

Usein sanotaan, ettei sodasta saanut Suomessa puhua. Mutta syynä ei ollut vain poliittinen tilanne, vaan ihmisten luonnollinen tarve katsoa eteenpäin. Hävityksen jumalassa Englannissakin on rauhan tultua vaihe, jolloin sota halutaan unohtaa.

Atkinson on tavoittanut jotain oleellista kuvatessaan, miten ajallinen välimatka ei ole sama kuin henkinen välimatka. Vuonna 1952 on kulunut vain kaksitoista vuotta sankarillisesta vuodesta 1940, jolloin Englanti taisteli yksin. Mutta ajan henki on muuttunut, ja sota tuntuu Nancystä kaukaiselta: ”Millaisia hupsuja patriootteja me olimmekaan”.

Vuosi 1952 ei ole sattuma, sillä valtaistuimelle nousee nuori nainen, Elisabet II. Kuten TV-sarjan The Crown nähneet tietävät, Churchillin tapaiset ihmiset kuvittelevat, että syntyy samanlaisen kultakausi kuin Elisabet I:n hallituskausi 1500-luvulla.

Hävityksen jumalassa tehdään selväksi, ettei kelloa voi tuupata taaksepäin. Imperiumi on hajoamassa, eivätkä englantilaiset ole vielä löytyneet uutta roolia.

Teddyn ja Nancyn erilainen vanhemmuus

Nancy synnyttää ainoan lapsensa Violan vasta 1952. Synnytys sujuu huonosti, ja Teddyä pyydetään valitsemaan vaimonsa ja lapsensa hengen välillä. Hän valitsee vaimonsa, mutta lapsikin selviää.

Teddy uskoo, että tuossa yhteisessä kamppailussa kuolemaa vastaan Nancyn rakkaudesta Violaa kohtaan tuli ”kiihkeämpää ja kaikennielevämpää kuin romanttinen rakkaus ikinä. Äiti ja tytär olivat toisilleen koko maailma, täydellisiä, voittamattomia.”

Sen sijaan Teddyn rakkaus vaimoa ja tytärtä kohtaan on ”vain lujaa ja kestävää hellyyttä eikä mahtavaa lumoutumista”, vaikka ”hän oli varma, että olisi valmis hetkeäkään epäröimättä uhraamaan henkensä heidän vuokseen.”

Miksi vain-sana? Teddyhän ”tiesi, ettei koskaan enää kaihoaisi mitään muuta, mitään tavoittamatonta, kuumia väriviiluja, sodan tai romanssin kiihkoa. Se kaikki oli takanapäin, nyt hänellä oli uusia velvollisuuksia, ei itseään vaan pientä perhettään kohtaan.”

Sota on tuottanut ääritunnetiloja, samoin romanssi ja sota-ajan pikaseksi, mutta lapsen synnyttyä Teddy ei enää jää niihin kiinni vaan hyväksyy arkisen, tavallisen elämän.

Silti hän tuntee sukulaisuutta tyttärensä häkkilintuun: hänen siipensä on leikattu.

Aivosyöpä, eutanasia ja pommitukset

Kun Nancy sairastuu aivosyöpään, hän katuu tekemiään ratkaisuja ja syyttää niistä muita: ”Tuntui, että kaikki hänen aikansa menee muiden (Teddyn, Violan, oppilaiden) rohkaisuun. Hän on luopunut loistavasta urasta ensin sodan vuoksi, sitten Teddyn ja Violan vuoksi.”

On totta, että Teddy näkee sodasta painajaisia, joiden takia Nancy joutuu heräämään öisin. Ja Nancy on tosiaan niin kiinni muiden ongelmissa, että hän sivuuttaa oireet eikä etsiydy ajoissa pätevän lääkärin luo.

Toisaalta juuri Nancy tekee perheessä päätökset, esimerkiksi muutosta Yorkiin ja tavalliseen paritaloon, jossa Teddy ei viihdy. Teddy olisi tuskin estänyt, jos Nancy olisi halunnut jatkaa opiskelua. Ajan naisihanne, ei Teddyn vaatimus, on saanut Nancyn omistautumaan miehelleen ja lapselleen.

Nancy pelkää sairauden loppuvaihetta ja pyytää Teddyltä eutanasiaa. Kohta vertautuu siihen, miten Teddy on sodan aikana ulkoistanut tappamisen: ”Teddy ei ajatellut niitä ihmisinä. Ne olivat kaupunkeja. Ne olivat tehtaita ja ratapihoja, hävittäjätukikohtia, satamia.”

Myös etäisyys on helpottanut tappamista: ”Hän oli hirveä pelkuri. Hän oli kylvänyt tuhoa tuhansille, myös naisille ja lapsille – aivan samanlaisille kuin hänen oma vaimonsa ja lapsensa, hänen äitinsä ja sisarensa. Hän oli tappanut ihmisiä miljoonien kilometrien korkeudesta taivaalta, mutta entä kun hänen piti tappaa yksi ihminen, yksi kuolemaa tekevä ihminen?”

Tuskin on sattuma, että Atkinson on valinnut lahjakkaalle Nancylle juuri aivosyövän. Sitä voi eräänlaisena symbolisena kostona siitä, että myös Nancyn työ koodinmurtajana on todennäköisesti aiheuttanut uhreja.

Kirjoituspöydän ääressä työskennellyt Nancy ei ole joutunut kohtaamaan sodan veristä todellisuutta eikä siksi pohdi sodan moraalia. Vai onko syy se, että hän on matemaatikko, kun taas Teddy on kauneuden rakastaja?

Lopulta kun Nancy ei enää ole Nancy, koska vaimon mieli sumentunut, Teddy vaistomaisesti toteuttaa tämän toivomuksen.

Teddy ei pysty korvaamaan Violalle äitiä

Nancyn kuoleman jälkeen Teddy ottaa myös äidin roolin. Hän selviää kaikista kotitöistä, osaa kokata ja leipoa. Hän käyttää oman puutarhan tuotteita, kasvattaa kanoja ja mehiläisiä sekä kierrättää kaiken mahdollisen. Tämä tuntuu Violasta lapsena vanhanaikaiselta, vaikka myöhemmin hän kehuu haastatteluissa lapsuudenkotiaan ekologian edelläkävijänä. Ja kun Teddy vie tyttärensä luontoretkille, Viola kieltäytyy oppimasta isältään mitään.

Teddy on päättänyt panna edes jotakin vaakakuppiin sodanaikaisille teoilleen yrittämällä ”aina olla ystävällinen.  Parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.” Ulkopuolisten mielestä kaikki onkin kunnossa: ”Kaikki pitivät hänen isästään. Isä oli hyvä. Isä oli lempeä.” 

Violan huonossa suhteessa isään ja ennen kaikkea siinä, ettei se vuosienkaan jälkeen korjaannu, ei ole kyse vain normaalista teini-iän kapinasta ja sukupolvien ristiriidoista. Violan suhde äitiinsä on ollut niin symbioottinen, ettei isä ole siihen mahtunut.

Teddy epäilee myös, onko Viola vaistonnut, mitä synnytyksessä tapahtui: ”teoriassa – vaikkakaan ei käytännössä – hänen isänsä oli ollut hetkenkään epäröimättä valmis tuomitsemaan hänet kuolemaan.”

Nancyn päätöksen mukaisesti Violalle ei kerrota äidin sairaudesta ja tytär kantaa äitinsä kuolemasta kaunaa koko maailmankaikkeudelle.

Lisäksi Viola uskoo isän murhanneen äidin, koska ei tiedä, että Nancy oli toivonut eutanasiaa.

Viola tekee kaiken päinvastoin kuin Teddy

Viola haluaa elää juuri päinvastoin kuin isänsä, mikä kertoo myös aikakauden eroista.

Teddylle elämä on velvollisuus: ”tämä oli elämä, joka hänen oli elettävä.”  Hän asettaa aina muiden tarpeet omiensa edelle. Eläkevuosinaan Teddy olisi puuhannut ”mieluiten yksin, ja ryhmään kuuluminen tuntui velvollisuudelta, mutta hän oli velvollisuudentuntoinen ihminen, jonkunhan piti olla ettei maailma hajoaisi käsiin.” Viola torjuu kaikki velvollisuudet ja haluaa ”toteuttaa itseään” ja saada mielihyvää, jota ei kuitenkaan koskaan saavuta.

Teddy on lujaluonteinen, Violasta tulee haihattelija. Teddy haluaa tulla toimeen omillaan, Viola elää muiden kustannuksella.

Teddy on ystävällinen ja hilpeä, Violasta tulee marisija. Teddy on aulis ja antelias, Viola haluaa vain kaiken itselleen.

Teddy on saanut sodassa seikkailla kyllikseen ja omistautuu nyt puutarhanhoidolle kuin Voltairen Candide. Violasta tulee todellinen draamakuningatar.

Ja kun Teddy hillitsee aina itsensä, Violasta tulee hillitön. Vanhana Teddyä ihmetyttää, ”että miehet olivat menettäneet tunteidensa hallinnan ja ehkä järkensä hallinnan myös.”

Viola laiminlyö aatteiden varjolla lapsensa

70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa Viola elää vallatussa talossa ja maalla kommuunissa. Varsinkin jälkimmäinen on yritys luoda uusi Eeden, mutta Viola ei ole tosissaan ja kyse on pikemmin kyvyttömyydestä aikuistua.

Avomiehensä, wannabe-taiteilija Dominicin kanssa Viola saa kaksi lasta, joille annetaan new age -henkiset nimet auringon ja kuun mukaan: poika on Sun ja tytär Moon (myöhemmin Sunny ja Bertie).

Kumpikaan vanhemmista ei osaa eikä halua huolehtia lapsista. Kun lapset pääsevät vaarinsa luo, he kukoistavat ja rakastavat kaikkea sitä, mitä Viola lapsena inhosi. Teddylle rakkaus on tekoja: ruuasta, vaatteista, lasten harrastuksista huolehtimista.

Onnettomuudeksi Viola antaa Sunnyn tämän isän Dominicin konservatiivisille vanhemmille. He edustavat vanhemman sukupolven huonoja puolia siinä missä Teddy edustaa hyviä. Isoäidin sadistiset ”kasvatusmenetelmät” saavat Sunnyn uskomaan, ettei hän kelpaa ja kaikki on hänen syynsä.

Vasta kun huumehöyryinen ja maanis-depressiivinen Dominic on kuollut ja vaarantanut myös Sunnyn hengen, Teddy saa tämän takaisin.

Teddyn käsitys tyttärensä äidin roolista on tällainen: ”Viola oli liidellyt etelään osoittamaan mieltään risteilyohjuksia vastaan, ja kun Teddy oli vienosti maininnut, että huoltajan velvollisuudet – varsinkin yksinhuoltajan – olivat ehkä tärkeämpiä kuin maailmanrauhan vaatiminen, Viola oli sanonut, ettei ollut koskaan kuullut yhtä älytöntä ja että hän halusi taata tulevaisuuden kaikille maailman lapsille, mikä kyllä oli aika iso tehtävä yhdelle ihmiselle.”

Vaikka kirjailija itse on Violetin ikäluokkaa, tai juuri siksi, Violaa ja hänen aatteitaan kuvataan murskaavan ironisesti, koska hän niiden varjolla lyö laimin lapsensa.

Kaikkein vastenmielisintä on se, että Viola rypee itsesäälissä: ”mikseivät hänen lapsensa rakastaneet häntä? Miksei kukaan rakastanut häntä? Ja miksi hän oli niin yksinäinen ja ikävystynyt ja jos suoraan sanotaan onneton ja –” Tosiasiassahan Viola itse ei rakasta edes lapsiaan.

Niin karmeaksi kuin Viola onkin kuvattu, ehkä kyse on niin sanotusta yli-sukupolvisesta traumasta. Kaikki se tuska, josta Teddy ei puhu ja joka koteloituu hänen sisälleen, siirtyy Violaan eikä tämä osaa käsitellä sitä. Tai ehkä juuri päinvastoin: Teddy on liian ystävällinen ja lauhkea eikä tarjoa Violan kapinoinnille riittävää vastusta?

Joskus Viola sentään tajuaa itsestään jotakin: ”Viola aavisti, että hänen sisällään oli toinen, parempi ihminen kuin tämä, joka halusi rangaista koko maailmaa huonosta käytöksestä (kun hänen omansa oli niin moitittavaa). Ehkä kirjoittaminen toisi tuon ihmisen ulos päivänvaloon.”

Viola menestyykin kirjailijana. Hänen toinen kirjansa Adamin lapset kertoo kommuunista mutta lapsen näkökulmasta. Myös Hävityksen jumalassa on luku, jolla on sama nimi Adamin lapset.  Raamatun mukaan Aatami oli ensimmäinen ihminen, mutta Aatamin ja Eevan lapset syntyvät vasta syntiinlankeemuksen ja paratiisista karkotuksen jälkeen ja kantoivat siten perisyntiä.

Violan ja Sunnyn sovinto

Teddy kuolee 98-vuotiaana vuonna 2012, kuningatar Elisabetin timanttiriemujuhlavuonna. Vähän ennen isän kuolemaa kuusikymppinen Viola viimein aikuistuu ja hänen lapsensa löytävät paikkansa elämässä.

Sovinto äidin ja pojan välillä syntyy, kun Viola lähtee mielijohteesta tapaamaan Sunnya Balille, jossa tämä toimii joogaopettajana.

Bali on länsimaisen ihmisen näkemys lämpimästä trooppisesta paratiisista. Sunnylla sen voi tulkita joko pakopaikaksi tai uudelleensyntymisen paikaksi. Sunny on kuitenkin muuttamassa Australiaan lasta odottavan tyttöystävänsä luo. Toisin kuin äitinsä, hän hankkii lapsen vasta, kun on päässyt yli lapsuuden traumoista ja kykenee antamaan rakkautta, ei vaatimaan sitä.

Violan tytär Bertie on kokenut kaiken TV:n välityksellä toisin kuin Ted-vaarinsa. Työ mainostoimistossa ja miessuhteet ovat yhdentekeviä. Kuningattaren timanttiriemujuhlan Thamesin-purjehduksen aikana 37-vuotias Bertie tapaa sattumalta sillalla lääkärin, tulevan aviomiehensä.

Esineiden ja muistojen merkitys

Sunny antaa äidilleen hopeajäniksen, jonka hän sai Teddyltä suojelemaan itseään, kun joutui lapsena Dominicin vanhempien luo. Saman hopeajäniksen Ursula antoi Teddylle amuletiksi sotaan. Aikoinaan hopeajänis keinui aikoinaan ensin Ursulan ja sitten Teddyn lastenvaunuissa.

Häissään Bertie kantaa smaragdikorvakoruja, jotka hän sai Teddyltä ja tämä taas Nancyn sisarelta Bealta. Bealle ne antoi juutalainen Hannie, ennen kuin hyppäsi SOE:n agenttina laskuvarjolla Ranskaan ja menehtyi.

Amuletti ja korvakorut ovat esimerkkejä siitä, että jotkut esineet kestävät kauemmin kuin ihmiset.

Toisaalta Hävityksen jumalassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten talot ja maisemat muuttuvat tuntemattomiksi. Tämä koskee myös alkuperäistä paratiisia, Teddyn lapsuudenkotia Fox Corneria.

Ja ennen kaikkea muistot kuolevat ihmisen mukana, eivätkä jälkeläisetkään tiedä esineiden merkitystä. Violalla on lapsena akvaariossa kultakala, mutta Teddyn ”Goldfish Club”-merkki tarkoittaa pakkolaskun Pohjanmereen tehneitä ja pelastuneita lentäjiä.

Sota vaikuttaa ratkaisevasti myös eloonjääneiden elämään

Teddy on suomalaiseen tapaan vaitelias mies: ”Sodassa tapahtuu paljon kamalaa. Niitä asioita ei kannata muistella. Kannattaa välttää synkkiä ajatuksia.”

Mutta unettomina öinä Teddy laskee lampaiden sijasta ”kaupunkeja, jotka oli yrittänyt tuhota, jotka olivat yrittäneet tuhota hänet. Ehkä he olivat onnistuneet.”

Atkinson kuvaa sotaa railona, joka katkaisee myös eloon jääneiden elämän. Teddyllä ja Nancyllä ”ei enää ollut pääsyä sen toiselle puolelle, entiseen elämään, niiksi ihmisiksi joita he olivat olleet. Tämä oli todellisuus heille kahdelle siinä missä poloiselle raunioituneelle Euroopallekin.”

Ainoa, jonka kanssa Teddy voi rehellisesti puhua, on sisar Ursula. Sodan jälkeen Ursula on päässyt lentämään yli Saksan ja nähnyt kaupunkien rauniot. Mutta kun Teddy sanoo ”Minun takiani”, Ursula sanoo: ”Ei vaan Adolfin takia.”

Ursulalle syypää sotaan oli Hitler eivätkä saksalaiset yleensä, sillä hän oli käynyt Saksassa ennen sotaa ja hänellä oli siellä ystäviä. ”Saksalaisetkin olivat natsien uhreja, mutta sitä ei tietenkään saa sanoa ääneen.”

Tappamisesta, syyllisyydestä, sodan oikeutuksesta

Myös Englannissa syntyy ristiriita eri sukupolvien välillä suhteessa sotaan.

Kirjailija suhtautuu varsin ironisesti Violan pasifismiin. Se on ”oikeamielistä närkästystä”, joka perustuu kokemattomuuteen. Atkinson jättää kokonaan huomiotta sen, että atomisota oli muuttanut sodan käsitteen ja että Violan sukupolvea pelotti täydellinen tuho.

Teddy myöntää itselleen, että hän ”oli tappanut naisia, lapsia ja vanhuksia, juuri niitä, joita yhteiskunnan moraalikäsitykset vaativat suojaamaan.” Silti Teddy ei pysty puhumaan Violan kanssa, koska tytär ei ymmärrä, ”millaisia kauheita moraalisia myönnytyksiä sota edellyttää. Taistelussa, jonka lopputulosta ei voi tietää, ei ole sijaa tunnontuskille. He olivat olleet oikealla puolella, oikeuden puolella – siitä Teddy oli yhä varma. Mikä olisi ollut vaihtoehto? Auschwitzin ja Treblinkan kauheudet?”

Hannien takia holokausti on Teddylle henkilökohtainen asia.

Teddy ottaa jälkikäteen asioista selvää. Hän ottaa aluepommitusten epätarkkuuden puheeksi miehistönsä jäsenelle Macille: ”Silloin haaskattiin valtavasti miehiä ja koneita, ja hyöty oli pieni. Meidän piti tuhota niiden talous, mutta itse asiassa tapoimme naisia ja lapsia.”

Macin reaktio on täydellinen torjunta: ”Uskomatonta, että olet liittynyt voivottelijoiden joukkoon.” 

Väittely on hyödytön ja päättyy Macin kysymykseen: ”’tekisitkö sen uudestaan, jos pyydettäisiin – kaikesta jälkiviisaudesta huolimatta?’ / Tekisi hän. Tietysti tekisi. (Auschwitz, Treblinka), mutta hän ei suonut Macille sitä tyydytystä, että olisi vastannut.”

Teddyn kanta pommituksiin on siis ristiriitainen – tällaisiahan ihmiset myös todellisuudessa ovat. Hän ei kuitenkaan koskaan puolustaudu kuten monet saksalaiset, että ”totteli vain käskyjä”.

Tavallaan Teddy on sijaiskärsijä, sillä hän ottaa kantaakseen syyllisyyden, jonka poliittiset ja sotilaalliset päättäjät ja suunnittelijat torjuvat.

Churchilliä, joka ei edes maininnut pommitusilmavoimia voitonpäinpuheessaan, Teddy nimittää ketuksi tarkoittaen, että tämä ovelasti väisti oman vastuunsa.

Uhrautuminen perustuu antamiselle

Englannissakin suhde sotasukupolveen muuttuu, kun lapsenlapset varttuvat. Tyttärenpoika Sunny tuntee sotilashautausmaalla jopa ihailua: ”Kaikki nuo kuolleet tyypit, kamalan surullista. He olivat hänen ikäisiään, he olivat tehneet jotakin jaloa, sankarillista. He olivat onnekkaita. He olivat saaneet historian. Hänelle ei kävisi niin. Hän ei saisi tilaisuutta olla jalo ja sankarillinen.”

Sunny haluaisi olla vampyyri, mutta ”Teddy ei oikein ymmärtänyt, miksi nykynuoria kiehtoi pimeys. Ehkä siksi, etteivät he olleet koskaan kokeneet sitä. He olivat kasvaneet vapaina varjoista ja halusivat nyt luoda omansa.”

Teddy taas ajattelee: ”He olivat kuolleet, jotta Sunny saisi elää – ymmärsikö poika sen? Ei varmaan pitäisi odottaa kiitollisuutta, Teddy tuumi. Uhrautuminen perustuu antamiselle, ei vastaanottamiselle.”

Teddy ja Ursula ovat puhuneet samasta aiheesta silloin, kun Teddy opetti koulussa: ”’Sinä taistelit sodassa niiden poikien puolesta’, Ursula sanoi ollessaan heillä kylässä, ’ovatko he sen arvoisia?’

’Eivät ollenkaan’, Teddy sanoi, ja he nauroivat, koska samaa hokemaa he olivat kuulleet jo väsyksiin asti ja koska molemmat tiesivät, että vapaus niin kuin rakkauskin on ehdoton ja rajoittamaton oikeus, jota ei voi jaella oikkujen ja mieltymysten mukaan.”  

Tämä piirre on Teddyssä erityisen kunnioitettava.

Kirjailijan oma tulkinta

Kate Atkinson on jälkipuheessa kertonut romaanin kuvakielestä, symboleista ja teemasta. Kirjailijan mukaan Hävityksen jumala kertoo lankeemuksesta. Romaanissa toistuu konkreettisesti kohoaminen lentoon, olipa kyseessä linnut tai lentokone, tai putoaminen alas.

Lankeaminen on myös symbolista: englannissahan sama sana ”fall” tarkoittaa myös syntiinlankeemusta. ”Sota on ihmisen pahin syntiinlankeemus, ehkä varsinkin silloin, kun taisteleminen tuntuu moraaliselta velvollisuudelta ja sotkeudumme eettisiin solmuihin.” Siis epäilyttävää on nimenomaan oikeutettu sota!

Samalla kirjailija muistuttaa, että kyseessä on romaani eikä historiantutkimus eikä poleeminen teksti, joten hän on ”jättänyt epäilykset ja empimiset henkilöiden ja tekstin välitettäviksi”.

Hävityksen jumalaa ei voikaan luonnehtia sellaisilla yksinkertaistavilla sanoilla kuin sodanvastainen, sen kuvaamat asiat ovat sellaiseen liian monimutkaisia.

Fiktion merkitys

Toiseksi tärkeäksi teemaksi Atkinson nimeää fiktion ja sen mitä emme tiedä.

Jo luvussa Alouette Teddy on miettinyt, että syömällä yhden leivosen Izzie-täti on ”vaientanut kokonaiset lintusukupolvet, jotka olisivat polveutuneet siitä eivät päässeet koskaan syntymään. Kaikki nuo laulut, jotka jäivät nyt syntymättä.”

Loppuluvussa näytetään, että jos Teddy olisi kuollut sodassa, mitä henkilöille muille olisi tapahtunut: joillekin paremmin, toisille huonommin ja Teddyn jälkeläiset eivät olisi tietenkään edes syntyneet:

”Ja mahtavasti hyristen kaatuu fiktion viides seinä, fiktion talo sortuu ja vie mukanaan Violan, Sunnyn ja Bertien. He haihtuvat ilmaan ja katoavat. Puf!

Violan kirjoittamat kirjat häviävät hyllyistä kuin taikaiskuista. Dominic Villiers ottaa vaimokseen tytön, joka käyttää helmiä ja villatakkeja ja juo itsensä hengiltä. Nancy menee 1950 naimisiin asianajajan kanssa ja saa kaksi poikaa. Hänen aivosyöpänsä havaitaan rutiinitarkastuksessa ja se onnistutaan poistamaan. Hänen mielensä on vähän vähemmän terävä, hänen älynsä vähän vähemmän kirkas, mutta hän on yhä Nancy.

Westminsterin sillalla seisova mies, lääkäri, kääntyy pois, kun timanttiriemujuhlan Gloriana-pursi on lipunut sillan ali. Hetken hänellä on aavistus, että joku seisoo hänen vieressään, mutta ketään ei ole, vain ilman lupaus. Hänestä tuntuu kuin hän olisi juuri menettänyt jotakin, mutta hän ei käsitä mitä se voisi olla. Balilla australialainen joogaopettaja pelkää, ettei koskaan löydä ihmistä, jota rakastaa, ettei koskaan saa lasta. – – Sylvie ottaa yliannoksen unilääkkeitä voitonpäivänä, koska ei kykene kohtamaan tulevaisuutta, jossa ei ole Teddyä. Hänen lempipoikaansa.

Kuolleiden poissaolo muuttaa miljoonien ihmisten elämää kaikkialla maailmassa, – -”

Kokoavasti: ”Kaikki nuo linnut, jotka eivät koskaan syntyneet, kaikki nuo laulut, joita ei koskaan laulettu ja jotka siksi voivat olla olemassa vain mielikuvituksessa.” 

Kun muu häviää, taide jää

Elämä elämältä ja Hävityksen jumala sijoittuvat aikaan, jolloin uskonto on menettänyt asemansa. Mikä siis antaa Ursulan ja Teddyn elämälle merkityksen?

Hävityksen jumalassa lainataan Keatsin runoa ”Mi kaunist on, on iloks ikuiseksi”. Säkeen alku on jopa yhden sotaa kuvaavan luvun nimi.

Sota-aikana Ursula ja Teddy kuuntelevat konsertissa Beethovenin 9. sinfonian Oodia ilolle, joka ylittää vihollisuuden. Ursula kuvaa kokemusta ”ylimaalliseksi”: ”Maailmassa on kipinä jumalallisuutta – ei Jumalaa, Jumalaa ei enää tarvita, mutta jotakin. Onko se rakkautta? Ei typerää romanttista rakkautta vaan jotakin suurempaa…”  

Teddy ei suostu ostamaan saksalaisia tuotteita, jos yhtiö on osallistunut holokaustiin, mutta kirjoittaa luontopakinoissaan klassisista saksalaisista säveltäjistä.

Matemaatikko Nancy katsoo taiteen tehtäväksi opettaa ja pitää rakkautta abstraktina, kun taas matematiikka on ”ainoa totuus”, koska ”numerot ovat puhtaita. Numeroita ei voi manipuloida.” Sen sijaan Teddyn mielestä juuri rakkaus on puhdasta ja hän yhtyy äitinsä Sylvien näkemykseen, että taiteen ”tehtävä ei ollut opettaa vaan olla ilon ja lohdun, ylevöitymisen ja ja ymmärryksen lähde. (Siis olla ’itsessään’).” 

Ehkä juuri siksi, että Nancy kokee Teddyn sotakokemukset koodiksi, jonka hän haluaa purkaa, häneltä puuttuu empatiaa auttaa miestään.

Izziellä-täti on kirjoittanut veljenpojastaan pikkupoikana bestseller-sarjan Augustuksen seikkailut, jonka Teddy kokee vääristelevän elämäänsä. Mutta ”kun kaikki muu on poissa, jäljelle jää Taide. Jopa Augustus.”

Saksan pommittamisen historiaa

Lopuksi hiukan historiaa Saksan pommituksista. Lähteenä on lähinnä Jonathan Gloverin Ihmisyys. 

Ennen sotaa pommituksia oli tietenkin pohdittu. Vedottiin siihen, että totaalisessa sodassa sotateollisuus ja moni muu asia oli yhtä tärkeä sodankäynnille kuin sotilaat. Uskottiin, että pommituksilla vältettäisiin sotilaiden joukkokuolema, mitä ensimmäisessä maailmansodassa oli tapahtunut ja sen sijaan sota voitettaisiin nopeasti.

Moraalinen este oli tavallaan jo poistunut. Englanti oli ensimmäisen maailmansodan aikana saartanut Saksaa, mikä oli välillisesti aiheuttanut ¾ miljoonan siviilin kuoleman.

Silti sodan varhaisvaiheessa siviilikohteita ei tahallisesti pommitettu, vaikka tiedettiin ja hyväksyttiin, että sotilaskohteita pommitettaessa kuolee myös siviilejä. Mutta kun Luftwaffe pommitti 24. elokuuta 1940 vahingossa Lontoon Cityä ja East Endiä, Churchill määräsi kostoksi seuraavana päivänä iskun Berliiniin. Hitler vastasi määräämällä kuuluisan Blitzin, joka aiheutti 44 ooo siviiliuhria.

Englanti kosti hyökkäyksen Southamptoniin ja Coventryyn iskemällä 16. joulukuuta 1940 Mannheimiin.

Vuoden 1941 englantilainen tutkimus pommitusten tuloksista osoitti, että vain kolmannes pommikoneista oli päässyt alle kahdeksan kilometrin etäisyydelle kohteesta. Koska täsmäpommittaminen ei ollut mahdollista, siviileitä johtui siis välttämättä uhreiksi. Oli siis joko luovuttava pommittamisesta kokonaan tai jatkettava siviilien tarkoituksellista pommittamista. Valittiin jälkimmäinen vaihtoehto.

Ranskan kukistumisen jälkeen pommitukset olivat ainoa keino, jolla Englanti saattoi osoittaa käyvänsä edelleen sotaa. Saksan ilmatorjunnan vuoksi päiväpommitukset aiheuttivat liian suuret tappiot, joten pommitukset tehtiin öisin.

Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, Stalin painosti Englantia luomaan toisen rintaman, mutta Churchill ei suostunut tähän, koska hän pelkäsi suuria uhrilukuja kuten ensimmäisessä maailmansodassa ja ennen kaikkea koska yritys olisi tässä vaiheessa tuskin onnistunut. Keinoksi auttaa Neuvostoliittoa tulivat – materiaalitoimitusten lisäksi – pommitukset.

Pommitusten vuoksi Saksa joutui käyttämään paljon resursseja ilmatorjuntatykkeihin ja hävittäviin. Nämä resurssit olivat poissa itärintamalta. Sotilaalliselta kannalta pommituksiin oli siis perusteita.

Viimeisessä vaiheessa, elokuusta 1944 lähtien sodan loppuun, toinen rintama oli olemassa ja liittoutuneilla oli ilmaherruus. Amerikkalaiset pommittivat päivisin ja britit öisin. Tällöin myös oli jo välineitä täsmäpommittamiseen.

Jälkikäteen onkin todettu, että aluepommittaminen ei vähentänyt Saksan sotapotentiaalia, jota sen sijaan polttoainekohteisiin ja kuulalaakerikuljetuksiin iskemiin verottanut. Myös oletus, että pommitus murtaisi väestön moraalin, osoittautui poliisivaltiossa vääräksi.

On kuitenkin muistettava, ettei kaikkea tiedetty sodan aikana ja että päättäjiin vaikutti niin sanottu ”sodan imu”.

Saksan pommituksia ei voi verrata holokaustiin

Saksan pommittamista on joskus verrattu holokaustiin, mutta tämä on tyypillinen yritys suhteellistaa sitä.

Holokausti ei liittynyt mitenkään sodankäyntiin, paitsi että Itä-Euroopan valloitus antoi miljoonat juutalaiset siviilit natsien käsiin.

Aseettomien juutalaisten tappajat eivät olleet missään vaarassa, mutta pommituskoneiden miehistöt kärsivät suuria tappioita. Britannian riveissä taistelleista kaatui 55 573 eli puolet. Lisäksi haavoittui 8 403 ja sotavangeiksi joutui 9 838.

Ennen kaikkea: Hitler olisi tappanut juutalaiset viimeiseen yksilöön, mutta pommittaminen loppui, kun Saksa antautui.

Kirjallisuutta

Hävityksen jumalasta on kirjoitettu mm. blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi,  Kirsin kirjanurkka, Ullan luetut kirjat, Annelin lukuvinkit, PS.Rakastan kirjoja

Olen kirjoittanut blogiin Kate Atkinsonin romaanista Elämä elämältä.

Burleigh, Michael: Moral combat. A history of the World War II. HarperPress 2010.

Canault, Niina: Vaietut virheet jälkipolvien taakkana. Ylisukupolvinen tiedostamaton. Alkuteos Comment paye-t-on les fautes de ses ancêtres. Suom. Sari Hongell. Eveli-kustannus 2oo7.

Friedrich, Jörg: Suuri palo. Liittoutuneiden pommitukset Saksassa. Alkuteos Der Brand. Deutschland im Bombenkrieg 1940-1945. Suom. Markus Lång. Ajatus 2005.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoriaa. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2.p. Like 2003. 

Kun taivaalta satoi tulta. Toim. Stephen Burgdorff & Christian Hobbe. Alkteos: Als Feuer vom Himmel fiel. Suom. Hannu Väisänen. Karisto 2004.

Paavo Rintala: Mummoni ja Mannerheim -trilogia

Mannerheim-kultti saavutti huippuna vuonna 1960, kun Helsingissä paljastettiin marsalkan ratsastajapatsas. Samana vuonna närkästystä herätti Paavo Rintalan romaani Mummoni ja Mannerheim. Trilogiansa loppuosassa Rintala teki kuitenkin molemmista päähenkilöistään viisaita vanhuksia.

Samana vuonna 1960 ilmestyi myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toinen, sisällissotaa kuvaava osa.

Rintalan trilogian toinen osa Mummoni ja Marsalkka ilmestyi 1961 ja kolmas osa Mummon ja Marskin tarinat 1962.

Nimien symboliikka

Mummon, Eeva Maria Kustaava Kynsilehdon, omaa sukua Mämmö, ensimmäinen etunimi Eeva tulee Raamatusta ihmiskunnan kantaäidiltä, joka lankesi syntiin, toinen etunimi Maria taas Jeesuksen äidiltä Neitsyt Marialta, jonka katoliset katsovat olleen synnitön. Kolmas etunimi Kustaava on sama nimi kuin Mannerheimin etunimi Gustaf, Kustaa.

Mannerheimista käytetään romaanin kerronnassa sukunimeä, Mummosta taas nuorena tavallisesti kahta etunimeä Eeva Maria. Ero ilmentää sitä, että Mannerheim elää julkisuudessa, kun taas Mummo on täysin yksityinen henkilö.

Aivan jyrkkä ero ei ole: venäläiseen tapaan Mannerheimia kutsutaan joskus Gustaf Karlovitšiksi, ja perheen vaurastuessa Eeva Mariaa puhutellaan lyhyen aikaa rouva Kynsilehdoksi.

Mannerheimia ja yläluokkaa ironisoidaan

Varsinkin trilogian ensimmäisessä osassa Mannerheim nähdään ironisessa valossa. Toisaalta heti ensimmäisessä kohtauksessa näytetään, että kyse ei ole niinkään henkilökohtaisesti Mannerheimista vaan yläluokan käytöksestä ja siihen liittyvistä arvoista.

Haminan kadettikoulussa 14-vuotias Mannerheim joutuu muiden tulokkaiden tavoin raa’an simputuksen – voisi sanoa suoraan kidutuksen – kohteeksi. Tarkoitus on opettaa sotilaan ja laajemmin yläluokan käytöstavat, joiden mukaan mitään aitoja tunteita ei pidä näyttää, vaan teeskennellä juuri päinvastaista: kipua kärsiessään pitää hymyillä. Kuuluakseen joukkoon tulokkaat yhtyvät ylempiluokkalaisten pilkkaan tovereitaan kohtaan.

Opittuaan olemaan näyttämättä todellisia tunteitaan Mannerheim menestyy upseerin uralla Venäjällä. Hän uskoo itse ohjaavansa elämäänsä. Yksityiselämässään hän ei siihen pysty: hän joutuu naittamishaluisen tädin uhriksi.

Myös nuorella Eeva Marialla on haaveita. Hän on pystyvä piika mutta suunnittelee menoa kaupunkiin ompelijaksi. Suunnitelma alkaa kuitenkin tuntua tyhjänpäiväiseltä, kun Eeva Maria tapaa tulevan miehensä, Vihtori Kynsilehdon.

Vihtori on karvari ja edustaa siis perinteistä käsityöläisammattia.

 

Erilainen suhde perheeseen ja valtioon

Eeva Marialla ja Gustaf Karlovitšilla on jotain yhteistäkin: rakkaus eläimiin. Eeva Maria hoitaa sikoja, Mannerheim on kiintynyt hevosiinsa, vaikka varsinaisen hoitamisen tekevät tietysti palvelijat.

Eron heidän välillään osoittaa samanaikainen kohtaus, jossa Eeva Maria menettää pienen enkelimäisen poikansa Uunon samoihin aikoihin, kun Mannerheim menettää lempihevosensa Japanin sodassa. Mannerheimin tuska on tällä kertaa aito ja hän myös näyttää sen. Yläluokkaisena hän voi syventyä siihen, kun taas Eeva Maria pyytää Vihtorilta asiallisesti nestyykiä, kuivaa silmänsä ja jatkaa sitten töitä.

Mannerheimin yksinäisyyttä ilmentävät hänen sanansa kuolevalle hevoselleen: ”rakkaani, ainoa rakastettuni”. Häneltä puuttuu perhe, kun vaimo on jättänyt hänet ja vienyt mennessään tyttäret.

Sen sijaan Eeva Marialle perhe on kaikki kaikessa. Hänen tehtävänsä maailmassa on huolehtia siitä, että perheenjäsenet saavat ruokaa ja vaatetta.

Ulla-Maija Peltonen on kirjoittanut Rintalan trilogiasta monessa yhteydessä, mutta Mannerheim-näyttelyluettelossa hänelle sattuu lipsahdus.  Yksi avainkäsite – punakaartilaismummo – on täysin väärä. Mummolla ei ole mitään tekemistä punakaartin kanssa.

Tosin Mummon lempivävy Peni Hirvelä on työväenliikkeen kannattaja, mutta kapinan aikana hän on punaisen hallinnon siviilivirassa, ei punakaartissa sillä hän on ehdoton pasifisti. Toinen vävy taas on suojeluskunnassa.

Muutenkaan Eeva Maria ei osoita solidaarisuutta punakaartille, vaan kieltäytyy antamasta sille osaakaan siasta. Se jaetaan oman ja tyttärien perheiden kesken. Menettely on välttämätöntä, jotta jäätäisiin eloon.

Ennen kaikkea Mummo leimataan käsitteillä, joita tuohon aikaan käytettiin väärin. Rintala kertoo, miten lapset haukkuvat tovereitaan punikeiksi näiden sukulaisten perusteella. Yksi opettajista sentään sanoo, että lapset eivät ole punikkeja eivätkä lahtareita vaan lapsia.

Mummo on vielä jyrkempi: hän ei ollut koko elämänsä aikana kohdannut ainoataan punikkia tai lahtaria, Jumala ei hänestä sellaisia oliota luonut vaan ihmisiä.

Mummo ei ole vain puolueeton tai epäpoliittinen vaan esipoliittinen. Hänelle ei ole edes sellaisia sanoja ja käsitteitä kuin ”valtio” ja ”luokka”. Tässä hän muistuttaa venäläisiä talonpoikia.

Koska Mannerheimilla ei ole perhettä, hänen uskollisuutensa suuntautuu sellaisia abstrakteja asioita kuin armeijaa ja valtiota kohtaan.

Nuorena ja keski-iässä Mannerheimilla on liian suuret luulot itsestään: hän uskoo tuntevansa maailman. Hän ei tajua, että se mitä hän pitää maailmana on aristokraattien kapea sektori, jonka päivät ovat luetut. Kun Mannerheim kuulee muunlaisia mielipiteitä, hän sulkee korvansa: ainahan on tyytymättömyyttä, miksi se nyt olisi sen vaarallisempaa.

Tosin nämä kohdat ovat sikäli monitulkintaisia, että myös vallankumouksen sympatisoijien uskomukset ja toiveet olivat Rintalan kirjoittaessa romaania osoittautuneet illuusioiksi.

Siinä missä Mannerheim edustaa johtamista, Mummo edustaa konkreettista työtä kuten miehensä Vihtori. Vihtori on oikeastaan tappanut itsensä työnteolla, kun ei ole voinut vaihtaa karvarin ammattia, johon kuuluu myrkkyjen käsittely. Silti Kynsilehtojen perhepappi Castrén ylistää hautajaisissa Vihtoria, koska tämä on halunnut aikaansaada työnteolla rauhaa ja parempaa maailmaa.

Erilainen suhde sotaan

Mannerheim on ammatiltaan sotilas, ja Puolassa hän valmistautuu ja valmistaa rykmenttiään sotaan. Vaikka Mannerheim ei suoraan sanokaan, hän toivoo sotaa, koska vain silloin hän saa tilaisuuden yletä armeijassa.

Mannerheim vakuuttaa puolalaiselle kreiville: ”Me emme hävitä maata, tuhoa kulttuuria, polje sodan jalkoihin jääviä ihmisiä. Päinvastoin. Me yritämme tehdä kaikkemme auttaaksemme heitä, mikäli suinkin mahdollista. Me olemme inhimillisiä ihmisiä niin kuin muutkin. Me vain sodimme, kun on sodittava.”

Lausuman tekee ironiseksi se, että Puola joutui molemmissa maailmansodissa sotatantereeksi.

Vuonna 1918 Mannerheim on aktiivisesti sytyttämässä sotaa – sinänsä ymmärrettävästi, koska toinen puoli tekee niin myös, ja toimimatta jättäminen tietäisi häviötä.

Eeva Maria suhtautuu sotaan juuri päinvastoin. Jatkosodan aikana Mummo ei pysty ymmärtämään, miten isänmaan puolesta kaatuminen olisi hänen tyttärenpojalleen Pertille ollut paras osa, Perttihän halusi eläinlääkäriksi. ”Ihmisolennon synnyttämiseen tarvitaan paljon vaivaa, hellyyttä ja hyväilyjä, mutta sen tappamiseen riittää yksi räiskäisy pyssyn piipusta. Sillä laillako maailma tulee joskus loppumaan.”

Olennaista on huomata, että Mummon kanta on ollut sama jo sisällissodan aikana, se ei siis riipu politiikasta. Ensimmäinen osa päättyy tammikuun iltaan 1918, jolloin Eeva Maria havainnoi: ”Ei näy juuri ketään. Joku yksinäinen kulkija pyssy olalla. On mennyt oudoksi tämä elämä. Terveitä miehiä. Eikä muuta virkaa kuin pyssy olalla kävellä.” Ajankohdan perusteella kyse on ilmeisesti punakaartilaisista.

Mummon aviomies Vihtori Kynsilehto on pasifisti. Hän ei hyväksy minkäänlaista armeijaa, ainoastaan poliisin.

Trilogiassa ei olla ehdottomasti tappamista vastaan. Eeva Maria tappaa kasvattamansa siat, kun aviomiehestä ei siihen ole, ja opettaa lapsetkin pitämään luonnollisena, että syödään lemmikkien lihaa. ”Tappaminenkin kuuluu luonnon järjestykseen, mutta sitä ei saa tehdä turhan päiten eikä – esimerkiksi kalastaessa – saaliin himosta vaan välttämättömyydestä”, summaa Pekka Tarkka.

Mannerheim pystyy lähettämään sotilaita kuolemaan, mutta ei pysty itse ampumaan hevostaan.

Sotilaskin voi säilyä viattomana tappamalla niin kuin sotamies Kuukkeli, jonka kanssa Marsalkka keskustelee mielikuvituksessaan öisin. Kuukkelilla ei ole sodassa mitään omia tavoitteita, jollei viinan löytymistä voi sanoa sellaiseksi. Siksi paha ei Kuukkelia kosketa.

Mannerheimin negatiiviset piirteet

Trilogiasta nousi Ulla-Maija Peltosen mukaan kohu, koska Rintala ”esitti kirjassaan heroisoidun Mannerheimin totutusta poikkeavalla tavalla käyttämällä vaihtelevien näkökulmien tekniikkaa. Arvostelijat paheksuivat sitä, että Rintala asetti romaanissaan rinnakkain kansannaisen ja maailmanmiehen. Näkemys, että Mummo asetetaan Mannerheimin edelle, oli monille liikaa.”

Liikaa oli ehkä jo rinnastus ja se, että Mannerheim kuvataan ihmisenä, ei suurmiehenä. Ensimmäisessä osassa vielä korostetaan niitä piirteitä, jotka suomalaisessa Mannerheim-kuvassa oli sivuutettu: Mannerheim on vieraantunut Suomesta ja pitää sitä provinsiaalisena. Tätä korostaa se, että Mannerheimin suhteista sukuunsa ei kerrota mitään.

Romaanissa Mannerheim jopa kokee itsensä venäläiseksi. Toisaalta Mannerheimille huomautetaan, että hän ei voi vajavaisen kielitaitonsa takia tuntea venäläisiä. Tosin toisin kuin suomen kielessä, venäjän kielessä on eri sanat etniselle venäläiselle ja Venäjän kansalaiselle.

Mannerheim edustaa niitä piirteitä, jotka venäläisessä sodankäyntitavassa ovat suomalaiselle vastenmielisiä. Ensimmäisessä maailmansodassa Mannerheim uhraa surutta sotilaitaan – suuressa valtakunnassa näitä riittää, joten säästämiseen ei ole syytä. Vallankumouksen uhatessa hän määrää tykistön ampumaan rintamalta pakenijat.

Toisessa osassa Mannerheim haluaa sisällissodan aikana säästää venäläiset upseerit, jollainen itsekin on, sotilaiden kohtalosta hän ei välitä. Punavangit Mannerheim olisi valmis tuomitsemaan kaikki kuolemaan, vain kaasun käyttöä ja sanaa ”joukkotuho” hän kavahtaa.

Koko ajan Mannerheim puhuu ”sivistyksen suojelemisesta”, niin että koko sana ”sivistys” saa ironisen kaiun, kun sen varjolla tapetaan massoittaan ihmisiä.

Jälleen vastakohtana on Mummo, joka edustaa luontoa ja jopa samastuu siihen.

Mannerheim ja naiset

Mannerheimin naisseikkailuihin Rintala ei erityisesti syvenny, niihin vain vihjataan. Oikeista (oletetuista) suhteista ei kerrota, Puolassa rakastettu on Maria Lubomirskan sijasta fiktiivinen Eugenie. Mannerheim ei kuitenkaan kersku suhteillaan, toisin kuin eräät muut upseerit.

Suurimman osan saa fiktiivinen Klavdia, jonka Mannerheim tapaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen uudelleen Pariisissa. Makaaberissa kohtauksessa Mannerheim ajattelee Klavdian kanssa maatessaan Pietarin valloitusta. Hän ei siis osaa olla läsnä toisen ihmisen kanssa, vaan suunnitelmat täyttävät koko ajan hänen mielensä.

Vanhoina Mummo ja Mannerheim lähenevät toisiaan

Vanhetessaan Mummo ja Mannerheim kuitenkin lähenevät toisiaan. Toisen osan lopussa Mannerheimkin alkaa elää hetkessä. Tämä tapahtuu tosi suomalaisesti, saunan jälkeisellä uintiretkellä.

Mannerheim ei myöskään enää halua sotaa vaan joutuu vastahakoisesti talvisotaan. Jatkosodassa Mannerheim ottaa ylipäällikkyyden vain voidakseen hillitä liikaa intoilevia ja Saksaan luottavia upseereita. Päämajassa on realistisia upseereita, rintamakomentajissa ei. Kaikkein eniten illuusioiden vallassa elää kotirintama, ennen kaikkea keskiluokka ja sen naiset.

Pekka Tarkan mukaan Mannerheimille ”kaikki aktiiviset tavoitteet ovat käyneet merkityksettömiksi; sodan paineessa hän on lakannut käyttämästä sanoja ’minä toivon’. Hän näkee asiat juuri niin kuin ne tapahtuvat eikä niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan”. Ei kuitenkaan täysin, sillä puna-armeijan suurhyökkäys 1944 yllättää hänet.

Kolmannessa osassa kerrontatapa muuttuu suureksi osaksi hän-muodosta minä-muotoon ja siten huomio kiinnitetään yhtä enemmän ulkoisten tapahtumien sijasta sisäisiin.

Kolmantena minä-kertojana on Mannerheimin ja Mummon lisäksi Mummon tyttärenpoika Otto.

Jo aiemmissa osissa on ennakoitu tulevia tapahtumia, ennen kaikkea Mummon sukulaisten kaatumisia sodassa.

Mannerheimin maalliset hyveet, Mummon kristilliset hyveet

Viimeisessä osassa Mannerheim edustaa maallista viisautta ja muita maallisia hyveitä, joita ovat antiikista asti olleet käytännöllinen järki, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus. Mannerheimin päätös olla hyökkäämättä Leningradiin vaatii kaikkia neljää.

Mummo taas edustaa perinteisiä kristillisiä hyveitä, vaikkakin kolmikko usko, toivo, rakkaus, jonka edustajaksi hänet syntymäpäivillä leimataan, on ehkä liian teoreettinen.

Maailman mielettömyys

Trilogian pohjavire on Pekka Tarkan mukaan uskonnollinen, tosin niin että ”eri juttu on Jeesus ja eri juttu taas kirkko ja papit”. Papeissa on paljon niitä, jotka samastavat uskonnon ja nationalismin ja jopa ihannoivat sotaa.

On kuitenkin toisenlaisiakin pappeja. Pastori Castrén puhuu vanhimman tyttären ja Peni Hirvelän häissä: ”Te olette työväen aatetta. Se on hyvä aate. Ja selvästi siellä on paljon vähemmän innostusta tappohommiin ja julmuuteen kuin kapitalistien puolella. Mutta vain ohjelmissa. Ihminen on samanlainen ihminen oli se kapitalisti tai työväenaatteen ihminen. Ei se siitä kummene. Samanlainen tappaja se on.”

Castrénin ydinsanoma on: ”Ja kun te joskus joudutte ymmälle ja mietitte, mitä järkeä tässä elämisessä oikein on, muistakaa aivan kirkkaasti, ettei tässä paljon järkeä olekaan. Vain yksi on ja se riittää.” Tuosta tärkeimmästä asiasta ovat puhuneet Jeesus ja monet viisaat miehet.

Myös Peni Hirvelä pitää puhetta hyvänä ja hän haluaa lapsensa ristittävän vanhalla kaavalla, jonka mukaan ihminen on perisynnin vallassa. Sen sijaan suvun porvarillinen vävy pitää sellaista vanhanaikaisena.

Jumalan rauha

Pekka Tarkan mukaan Mummo ”pystyy elämään läpi maailman mielessään ’Jumalan rauha’, ihannetila, jossa kaikki selittäminen ja pyrkiminen on laannut, jossa ihminen elää puhdasta vegetatiivista elämää yhteydessä eräänlaiseen luonnonmukaiseen jumaluuteen”.

Jumalan rauhan voi saavuttaa jopa äiti pienen poikansa hautajaisissa, jolloin Eeva Maria tajuaa, että Uuno ei ole missään kaukana taivaassa vaan hänessä. Tai vankilassa kuten vävy Peni Hirvelä, joka löytää Tammisaaren leirillä ilon.

Mutta kun Peni vapauduttuaan puhuu asiasta toverinsa hautajaisissa, puhetta pidetään niin käsittämättömänä, että hänet leimataan kommunistiksi, muilutetaan ja tapetaan. Samaten vuorisaarnan vakavasti ottava pastori Castrén viedään mielisairaalaan, kun hän on siunannut punaisten haudat.

Vanhenevaa Mummoa vaivaa yksinäisyys. Vain lapset ymmärtävät hänen opetuksiaan, mutta lapset kasvavat ja joutuvat maailman väärien käsitysten pauloihin, kuten upseeriksi ylennyt tyttärenpoika Pertti.

Mannerheimin kuvitelma ideaalisotilaasta

Yksinäinen on myös Mannerheim. Sodan aikana hänellä on öisenä puhekumppanina viisas eversti, joka rukoilee soittamalla viulua.

Toinen keskustelukumppani on sotamies Kuukkeli. Kun Marsalkka kuvaa suhdettaan sotamies Kuukkeliin ”Hänelle minun ei tarvitse selittää mitään, hän käsittää katseestani ja luottaa minuun”, Pekka Tarkka vertaa suhdetta Jumalan ja ihmisen suhteeseen, jossa ainoa tapa on ”kontemplatiivista, rakkauden sävyttämää katselua”.

Tarkka on muuten analysoinut taitavasti Rintalan arvomaailmaa teoksessaan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta (1966). Tämän kohtauksen suhteen hän mielestäni haksahtaa, kun ei lainkaan epäile, että kohtauksissa olisi ironiaa. Ennen kaikkea Tarkalta unohtuu, että kyse on Mannerheimin kuvitelmista.

Kuukkeli on Mannerheimin ideaalikuva suomalaisesta sotilaasta. Kuukkeli ei koskaan purnaa vaan vastaa aina: ”miten vaan asiat vaativat, herra marsalkka”.  Kuukkeli uskoo, että kukkulan verinen takaisin valtaaminen johtui kenraaleista, vaikka se tosiasiassa oli marsalkan määräys.

Kun Mannerheim joutuu todellisuudessa puhumaan esimerkiksi kaatuneiden äitien kanssa, puheet eivät kohtaa tosiaan: Mannerheim puhuu ylevästi, äidit taas konkreettisesti siitä minkälainen maapohja on hautausmaalla paras. Sattuman oikusta punaiset vainajat haudattiin parhaaseen maahan.

Sotilaan ja Mannerheimin kunnia

Muistelmiaan kirjoittaessaan Mannerheim käyttää jälleen sellaisia abstrakteja käsitteitä kuin kunnia. Tosin hän sanoo puolustavansa suomalaisen sotilaan kunniaa, jonka jälkiviisaat kirjoittajat ovat viemässä eikä omaansa.

Loppujen lopuksi Mannerheim kuitenkin myöntää oman osuutensa kuvitellulle sotilaalle: ”Minä kohotin sinut ja sitten sinä kohotit minut kärsimyksilläsi ja uhreillasi ja nälälläsi. Ei mikään tulevaisuus voi erottaa meitä toisistamme. Kun kerran historia tulee puhumaan Suomen kunniakkaimmista päivistä, se ei voi puhua yksin sinusta tai yksin minusta, vaan yhdessä meistä molemmista.”

Kohta on täynnä ironiaa, sillä sotilaan käsitys sodankäynnistä on aivan erilainen. Samalla Rintalan tuli ennustaneeksi niin sanotun uuspatriotismin ajan, jolloin sotaveteraaneista tuli kunniakansalaisia ja Mannerheim valittiin suurimmaksi suomalaiseksi.

Mannerheimin vieraus uudessa maailmassa

Sodanjälkeisessä Länsi-Euroopassa Mannerheim on vieras: nuoret käyttäytyvät hänestä yhtä pöyristyttävän huonosti kuin ihmiset Venäjällä vallankumouksen jälkeen. Kaiken ensimmäisen osan ironian vastapainoksi Mannerheim saa nyt sanoa, että aiemmin sotaa käytiin vihaamatta mutta demokratian aikakauden sodat ovat olleet paljon tuhoisampia.

Jo toisen osan lopussa, Mannerheim on uidessaan saunan jälkeen mietiskellyt, että entinen halveksittu maailma pystyi pitämään rauhan kauemmin, koska sen johtajat eivät olleet ”massojen valtaan nostamia nukkeja niin kuin nykyiset diktaattorit ja pääministerit”. He eivät myöskään sanelleet kostorauhoja.

Nahkapeittureiden linjalla

Rintala palasi Mannerheimiin teoksen Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa (1979), jossa hän kuvasi marsalkan reaktiota kesän 1944 suurhyökkäykseen.

Tavallaan kaksiosaisen romaanin nimi Nahkapeitturien linjalla on vastalause käsitteelle Mannerheim-linja: talvisodassa linja kestää parhaiten juuri siellä, missä ei ole muita linnoituksia kuin sotilaat itse.

Kirjailijasta

Paavo Rintala syntyi Viipurissa 1930. Perhe asui Antreassa Vuoksen rannalla. Isä kaatui aivan talvisodan lopussa Vuosalmella. Äiti ja poika asettuivat asumaan Ouluun.

Matti Virtanen toteaa Fennomanian perillisissä, että sotaorpojen sukupolven kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai sen miten sodan takia joutuu eroon vanhemmistaan vieraaseen maahan.

Jostain syystä Virtanen ei mainitse evakkoutta. Sen kokivat paljon useammat lapset kuin yleensä ajatellaan, sillä kaupunkilaiset lähtivät evakkoon maalle ja joskus lapset lähetettiin yksin uuteen ympäristöön. Näitä matkoja saattoi olla useita, ja aina oli edessä sopeutuminen.

Rintala kuului niihin, joiden evakkomatkasta tuli pysyvä, mutta hän sai olla yhdessä äitinsä kanssa.

Kaiken kaikkiaan, sotaorpojen sukupolven yhdistävä kokemus oli Virtasen mukaan, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Usein juuri lapset ja nuoret omaksuivat sota-aikana herkimmin propagandan, koska heillä ei ollut elämänkokemusta sitä vastustaa. Rintala käsitteli aihetta romaanissaan Pojat (1958), josta Mikko Niskanen teki samannimisen tunnetun elokuvansa. Niinpä juuri nuorten kohdalla henkinen murros sodan jälkeen oli jyrkin.

Perinteiset ja uudet arvot iskivät yhteen 60-luvun kirjasodissa. Yksi niistä koski Paavo Rintalan Sissiluutnanttia (1963). Arvostelijat väittivät, että Rintala ei tiennyt sodasta mitään, koska ei ollut sitä kokenut – sodaksi katsottiin siis vain rintamakokemukset.

Teoksessa Paavo Rintalan saarna ja seurakunta Pekka Tarkka selvitti Sissiluutnantin vastaanottoa. Hän tuli siihen tulokseen, että sekä Rintalan vastustajat että puolustajat käsittivät hänen sanomansa väärin. Ensinnäkin kuvaus otettiin realistisena kuvauksena jatkosodassa, vaikka kyseessä on yleisinhimillinen teema siitä, mitä sota tekee ihmiselle. Toiseksi Rintala ei ollut radikaali vaan päinvastoin uskonnollispohjainen konservatiivi. Rintalan mielestä Suomi oli rikastuessaan suureksi osaksi kadottanut ne arvot, joita tavalliset ihmiset olivat sodassa puolustaneet.

Sissiluutnantin aiheuttama kohu leimasi Rintalan. Nykyisin on unohdettu, että hän kuvasi kunnioittavasti tavallisten sotilaiden kokemuksia. Hän oli niihin hyvin perehtynyt, sillä dokumenttiromaaneissaan Sotilaiden äänet (1966) ja Sodan ja rauhan äänet (1967) hän käytti Yleisradion keräämiä veteraanien haastatteluja kesän 1944 taisteluista Kannaksella. Rintala ei käyttänyt sanaa torjuntavoitto, mutta itse asiassa kyse oli hänen mielestään vielä enemmästä – suomalaisen identiteetin säilymisestä.

Rintalan näkemys ei kuitenkaan ollut nationalistinen vaan humanistinen: yhtä myötätuntoisesti kuin suomalaisista hän kirjoitti venäläisistä siviileistä Leningradin kohtalosinfoniassa (1968) ja saksalaisista sotilaista Lapissa teoksissa Napapiirin äänet (1969) ja Se toinen Lili Marlen (1975).

Olen blogissa kirjoittanut myös muista Rintalan romaaneista: Pojat.

Trilogian taustasta

Paavo Rintala kertoi trilogian taustasta Suomen sosialidemokraatin haastattelussa 5.11.1960. Alkuidea oli näytelmä Pojat ja pomomiehet, jossa oli tarkoitus tuoda näyttämölle romaanin Pojat henkilöt sekä Mannerheim adjutantteineen vuoden 1944 suurhyökkäyksen aikoihin. Kokemus on sama, mutta ”Pojat reagoivat terveesti, Mannerheim epäterveesti. Ajatus on peräisin Tolstoilta, joka arvosteli hierarkian yläpäätä elämänvieraudesta. Ylhäällä päätetään asioista, jotka ovat jo päätäntävaiheessa virheellisiä, elämänvastaisia.”

Mikään teatteri ei kuitenkaan ollut aiheesta kiinnostunut, joten Rintala kirjoitti romaanin jossa Mannerheimin vastakohtapariksi tuli poikien sijasta Mummo.

Rintala kertoo lukeneensa hyllymetreittäin sotatieteellisen kirjaston tutkimuksia Venäjän-Japanin sodasta, maailmansodista ja kansalaissodasta. Lopulta hän kuitenkin päätti hylätä faktat niin paljon kuin sen rakenteen kannalta mahdollista ja keskittyä kahteen ihmiseen, ”joiden elämänrata on vastakohtainen yhteiskunnallisesti, mutta inhimillisesti katsoen yhtäläinen.”

Kirjallisuus:

Peltonen, Ulla-Maija: artikkelit teoksissa Kirjoituksia sankaruudesta (2010), Mannerheim – keisarillisen Venäjän armeijan upseeri, itsenäisen Suomen marsalkka (2005) ja Menneisyys on toista maata. Kalevalaseuran vuosikirja 96 (2007), Mannerheim – tuttu ja tuntematon (1997).

(Paavo Rintalan haastattelu) Suomen sosialidemokraatti 5.11.1960.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. 2. p. SKS 2002.

Matti Rönkä: Eino

Sodasta palaava mies viivyttelee pihalla, vaikka tuvassa odottaa nuori vaimo. Matti Röngän romaani Eino koukuttaa heti.

Kahdeksan dekkarin jälkeen Matti Rönkä kirjoitti ns. tavallisen romaanin. Eino (2015) kertoo sodasta paluun vaikeuksista.

Einon koti on Leppäkoskella Savossa, aika on marraskuu 1944. Eino on maalaistalosta, jonka pitoa hänen pitäisi kerran jatkaa. Vielä vanhemmat eivät ole luovuttaneet hänelle ohjia, ja isän kanssa huonot välit. Eino on nuorempaa ikäluokkaa, hän on mennyt rintamalle täydennysmiehenä.

Sodan aikana Eino on mennyt naimisiin Kertun kanssa, jota ei rakasta. Kyseessä on ns. pakkoavioliitto: ensimmäinen yhdyntä johti raskauteen. Vaikka Kertulle tuli keskenmeno ennen häitä, ne kuitenkin pidettiin.

Toinen syy, miksi ei Eino viihdy kotona, on sama, jolla Kalle Päätalo selitti jatkuvaa uskottomuuttaan Iijoki-sarjassa: nuoruus meni sodassa ja avioliittoon tuli mentyä ilman kunnon tutustumista. Einon entisen liikekumppanin leski selittää myöhemmin: ”Just saat ensimmäisen puvun ja pitäis alkaa riiata ja tyttölöissä kulkea ja katella kuka miellyttää. Mut kun tuli se pannahisen sota.”

Kolmas syy on sama kuin Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan Teddyllä: sodassa elettiin ilman tulevaisuutta.

Näin Eino sanoo: ”Kesä tulisi, väkisin. / Sota-aikanakin talvi taittui, mutta siitä ei puhuttu, tulevasta. Viikon päähän ei uskaltanut toivoa, juhannuksia suunnitella. Se olisi tuntunut onnen kutsumiselta. Helpottavaakin se oli, olla ilman huomista ja huolta vailla. Oli vain tämä hetki, tänään ja nyt. / Nyt kesä on tulossa, ja minä näkisin sen, ilman taikauskoa ja temppuja. Oraan nousun, nurmen kasvun, pääsyn laitumiselle. Niistä olisi pitänyt iloita etukäteen, odottaa, toivoa. / Enkä minä osannut.”

Sukupolvien ristiriita

Romaanissa kuvataan myös Einon vanhuutta nykyaikana. Poika Jannella on ollut nuorena erimielisyyksiä isänsä. Senkin jälkeen välit ovat jääneet etäisiksi. Janne kuvaa isäänsä julmaksi: ”Heikkoutta se ei sietänyt. Vaikka onkin muita aina auttanut.”

Miniä ymmärtää appeaan paremmin: ”Aluksi luulin, että se on jotenkin vihainen tai tyly. Tyytymätön. Mutta se on vain Ukin perusilme. Tasapuolisesti tyytymätön. Myös itseensä.”

Jannen lopullinen arvio isästään kuuluu: ”Liikaa sanoa, että Ukki pakenee…mutta se vaan aina puuhaa ja tekee. Peittää itsensä. Äitisi sanoi joskus minusta hyvin. Että Ukki koettaa välttää pahantekoa. Muitten mielen pahoittamista. Ja sitten tekee kaksin verroin pahaa.”

Einolla oli tapana käyttää vähättelevästi nimitystä ”mökkiläinen”.  Sellainen saattoi olla sellainen, vaikka oli iso talo, jos oli yrittämätön ja saamaton. Toisaalta joku saattoi olla ”sananmukaisesti mökin mies ja kansandemokraatti mutta ei mökkiläinen”.  

Eino joutuu terveyskeskukseen aivoverenkiertohäiriön takia, joka aiheuttaa muistihäiriöitä. Lääkäri löytää hänen ruumistaan luodinjälkiä, vaikka haavoittumista ei kirjattu sodanaikaisiin papereihin.

Einolla ei ole ollut tapana puhua sodasta, vaikka hän oli kaukopartiomiehenä ja sai kunniamerkkejä.

Pojanpoika Joonas tulee paremmin toimeen isoisän kanssa kuin isänsä. Joonas löytää Einon kotoa Mauserin ja valokuvan nuoresta naisesta, joka omistuksen mukana on nimeltään Nasti.

Salaisuus jota Eino kantoi koko loppuelämän

Siviilielämään sopeutumaton Eino saa tilaisuuden päästä pois kotoa, kun hänen sodan aikainen komentajansa lähettää hänet Neuvostoliittoon erään länsimaan maksamalle tiedusteluretkelle. Eino joutui partion yllättämäksi, tappoi yhden puukolla, mutta joutui ammutuksi.

Syrjässä asuva Nasti pelastaa Einon ja hoitaa terveeksi. Heille syntyy suhde, vaikka Eino ei oikeastaan tee päätöstä, lähteä vai jäädä.

Rönkä ei ole kokonaan luopunut jännitysromaanin piirteistä. Tässäkin romaanissa tapahtuu rikos, jonka takia Eino joutuu lähtemään kohti Suomea.

Eino muistelee Nastia koko elämänsä. Kun vaimo Kerttu kieltäytyy seksistä pojan syntymän jälkeen, Einolla on muita naisia.

Miniän mielestä syy avioliiton epäonnistumiseen oli molemmissa. Eino oli Kertulle ”hankala”, mutta ”Tuntui että Kerttu ei antanutkaan Ukin olla sille kiltti.” 

Ei Eino kuitenkaan ole samanlainen kuin Lauri Törni, joka Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen teoksen Tuntematon Lauri Törni mukaan ei osannut muuta kuin sotia. Eino pärjää siviilissä ammatillisesti ja perustaa menestyvän kuljetusliikkeen.

Einon mietteitä sodasta

Eino on nuorempaa ikäluokkaa ja tuli rintanalle täydennysmiehenä. Esimies neuvoi, ”ettei pidä ajatella liikaa, eikä ainakaan miettiä ovatko ne ihmisiä. Sillä jos alkaa pitkään pohtia, niin vastaus napsahtaa omaan otsaan.”

Einon mielestä sodassa oli erilaisia miehiä: ”Kaikista ei siihen ollut. Tappohommaan.”

Yhdysvaltain armeijassa prikaatinkenraalina palvellut S.L.A. Marshall, jota Pohjonen ja Silvennoinen lainaavat Törni-kirjassaan, on todennut, että vain 15-20 prosenttia rintamasotilaista ”käytti henkilökohtaisia aseitaan tappaakseen, ampuakseen kohti vastustajaa. Muut ammuskelivat tähtäämättä, ilmaan tai eivät ampuneet lainkaan. Marshallin mukaan jokaista ampujaa kohti ympärillä oli aina useita miehiä, jotka puuhailivat muissa tehtävissä, huolehtivat haavoittuneista, toimittivat ammuksia tai viestejä, puhdistivat tai vaihtoivat osia käytössä kuumentuneisiin ja jumittuneisiin aseisiin. Näitä passiivisia sotilaita ei yleensä pidetty pelkureina. Vaikka he eivät osallistuneet tappamiseen, he saattoivat osoittaa suurta rohkeutta ja ylläpitää varsinaisten tappajien kykyä hoitaa omansa. Vallitsi luonteva työnjako. Voimien tasapaino vihollisen jalkaväkeen säilyi, koska vihollisen jalkaväki käyttäytyi aivan samalla tavoin.” 

Eino vertaa miehiä terästankoihin: ”Kovimmat eivät kestä. Ne napsahtavat poikki. Sitkeät ja ontot, ne ovat lujimpia. Sisus pitäisi valuttaa tyhjäksi. Tai voihan olla, että jos oikein kovasti uskoisi…Että jos olisi uskoa täynnä, niin kestäisi.”

Pohjonen ja Silvennoinen ottavat esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan Rokan esikuvan Viljami Pylkäksen, joka pystyi toimimaan tehokkaasti taistelussa, mutta joka myös tunnusti hinnan: ”Minua se aina kammotti enkä voinut olla ajattelematta, että sota on todella kauheata.”

Eino selviää sodasta olemalla ajattelematta. Ajatukset ja tunteet tulevat vasta jälkikäteen:

”Sota oli kauhea, mutta en minä sitä rintamalla miettinyt. En pelännyt, en arkaillut omia enkä kauhistellut vihollista. Ajattelin, että en minä kuole, vielä, sodassa. / Kuparinenkin selvisi hengissä, mutta pysyikö elossa? Se on eri juttu. / Sodassa hyvä mies on se, joka parhaiten pysty pahaa tekemään. Parhaiten tai pahiten? Sekin oli epäselvää vasta jälkikäteen. Ei siellä voinut eikä osannut miettiä. Ei tarvinnut. / Minä tein pahaa. Ensin sen ohitin, ihan vain välttämättömyytenä tai väistämättömästi minun kohdalleni sattuneena. Mutta myöhemmin mietin sitä monta kymmentä vuotta. Kun kaikki paha alkoi puikahdella ja ujua mieleen, reppuun kertynyt. Vaikka en minä reppua kantanut, siviilissä.”

Lopussa sovitus

Eino pystyy tekemään tiliä elämästään ja myöntää, miten hän oli vältellyt vastuun ottamista suhteessaan vaimoonsa. Hän neuvoo Joonasta tyttöystävän suhteen: ”Pidä siitä huolta. Kunnioita. Ja sano myös selvästi, jos et siitä tykkää. Ei pidä johtaa harhaan”.

Kaikkea Eino ei kuitenkaan halua kertoa pojalleen ja pojanpojalleen. Jokaisella on oikeus yksityisyyteen: ”Minä tiedän teistä paljon mutta en kaikkea. Eikä minun kuulukaan tietää. Minä taas en voi itsestäni kaikkea kertoa. Enkä halua. Eivät kaikki minun asiani teille kuulu. Eivät ollenkaan.”

Lopussa Eino houreissaan uskoo, että tapaa haudan takana jo aiemmin menehtyneen Kertun, joka antaa hänelle anteeksi. Se ei kuitenkaan riitä: ”Vaan miten sitä pyytää anteeksi itseltään.”

Kaiken kaikkiaan Eino on kelpo lukuromaani siitä, miten sodan vaikutukset voivat ulottua vuosikymmenien taa.

Kirjailijasta

Matti Rönkä on syntynyt 1959 Kuusjärvellä.

Hän opiskeli toimittajaksi Sanoman toimittajakoulusta ja valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta.

Rönkä tunnetaan Ylen suosittuna uutistenlukijana.

Vuonna 2002 Rönkä julkaisi ensimmäisen dekkarinsa Tappajan näköinen mies. Päähenkilö inkerinsuomalainen paluumuuttaja Vihtori Kärppä, jonka kotimaisemat sijaitsivat Neuvosto-Karjalassa. Suomessa hän tekee kaikenlaista bisnestä harmaalla alueella. Entisiä sotilastiedustelun työtovereista osa on Venäjän turvallisuuspalvelussa, osa mafiassa.

Kolmas dekkari Ystävät kaukana (2005) sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Vuonna 2007 kirja sai myös Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään parhaalle pohjoismaiselle dekkarille. Tähän mennessä Rönkä on ainoa suomalainen, joka on voittanut palkinnon.

Kirjallisuutta

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Einosta ovat kirjoittaneet mm. Annelin kirjoissa, Lukutuokan kulttuuriblogi, Amman lukuhetki, Kirja hyllyssä ja Kirsi-Maria.