Joni Skiftesvik: Luotsin tarina ja Yli tuulen ja sään

Joni Skiftesvikin Luotsin tarina kuvaa sisällissotaa ja sen henkisiä haavoja ja Yli tuulen ja sään pakoa metsien läpi Neuvostoliitosta Suomeen ennen sotaa ja pakoa meren yli Suomesta Ruotsiin sodan jälkeen.

Luotsin tarinan (1994) ja Yli tuulen ja sään (1997) päähenkikö ja ainoa näkökulma on Aulis Kurtti.

Romaanien teemana on petos ja itsepetos mutta myös vastakohta, uskollisuus. Aulis tekee elämässään myös kyseenalaisia tekoja, mutta loppujen lopuksi lukijan sympatian herättää hänen suojelunhalunsa vaimo Linneaa ja erityisesti tytär Armia kohtaan.

Skiftesvik ei kuvaile laajasti, vaan kertoo vain ja ainoastaan sen mikä on tarpeen. Repliikit ovat lyhyitä, iskeviä ja paljastavia. Kirjailija ei ole vähääkään sentimentaalinen, mutta teokset herättävät lukijassa suuria tunteita.

HUOM! Jatkossa paljastetaan romaanien juonta.

Luotsin tarina

Luotsin tarinassa (1994) Aulis Kurtti työskentelee 20-luvulla luotsina Letossa ja ryyppäämisestä varoituksen. Ryyppäämisestä on kanneltu ylöspäin kostoksi Auliksen leukailusta.

Ryyppäämisen syynä ovat Auliksen vaiheet valkoisten puolella sisällissodassa. Aulis inttää vaimolleen, ettei ole tehnyt sodassa mitään pahaa, ja ennen kaikkea yrittää vakuuttaa tätä itselleen ja myöhemmin Yrjö Kalliselle. Kallinen on yrittänyt estää sodan puhkeamisen Oulussa ja myöhemmin hän on pitänyt avoimen haudan äärellä niin liikuttavan ja tehokkaan puheen, että säästyy tovereineen teloitukselta.

Auliksen isä on kuollut varhain, ja leski-äiti on seurustellut useiden miesten kanssa, kunnes on löytänyt venäläisen sotilaan Valerin. Jo aimmin Aulikselle on irvailtu äidin seksuaalimoraalista, ja Suomen itsenäistyttyä venäläisten kanssa seurustelevat naiset häpäistään lehdessä.

Äiti on vieläpä joutunut varkaan kirjoihin, koska on vienyt työpaikaltaan kaupasta Valerille takin, jotta siviilivaatteet auttaisivat tätä pelastumaan matkalla Pietariin. Äiti asettaa muodollisen lain tilalle inhimillisyyden: ”Herra Jumala, en kai minä voi ihmistä kuolemalle panna!”

17-vuotias Aulis on lähtenyt sotaan pestäkseen perheen maineen puhtaaksi, mutta joutunut palaamaan maitojunalla takaisin ensin paettuaan ja sitten ammuttuaan antautuvaa loikkaria, jonka hän on nähnyt Valerina.

Kaikkein suurin salaisuus liittyy aiempaan tilanteeseen, jossa Aulis on uskonut kohdanneensa oululaisella pihalla sala-ampujan ja vaistomaisesti ampunut tämän ennen kuin tämä ampuisi hänet.

Lettoon ilmestyy timpuriksi Lautaoja, jonka Aulis pelkää aikovan kostaa isänsä kohtalon. Lautaoja ja hänen veljensä ovat lapsina olleet tapahtuman silminnäkijöitä. Heille se on selvä murha, sillä työväenliikkeeseen kuulunut isä oli kieltäytynyt ottamasta asetta ja punaisia ammuttiin muutenkin ilman syytä.

Auliksen harmiksi Linnea ja Armi mieltyvät Lautaojaan. Auliksen suhde vaimoonsa ei muutenkaan ole parhain, sillä Aulis ei ole pystynyt etenemään urallaan ja siten täyttämään Linnean unelmia paremmasta elämästä. Auliksen mustasukkaisuus Lautaojaa kohtaan saa Linnean karjumaan ”itkun ja raivon sekaisella äänellä”, että hän katuu ”päivä päivältä yhä enemmän sitä, että oli sortunut typeryyttään sellaisen raukan matkaan, joka vahti akkansa jokaista askelta, joi hyvän virkansa ja oli pilannut hermonsa lähtemällä pentuna sotaan näyttämään miehuuttaan, vaikka oli tosiasiallisesti saamaton nahjus, lammas, pelle, paskahousu”.

Jännitys nousee kerta kerralta. Ovatko ”läheltä piti”-tilanteet todella sitä miltä näyttävät?

Lopussa Aulis ärsytetään lähtemään myrskyssä luotsaamaan huonokuntoista laivaa Letosta merelle. Hän onnistuukin vaikeassa urakassa, mikä todistaa hänen todella olevan hyvä luotsi. Mutta kun hänen näkökykynsä on huonontunut, hän joutuu luottamaan Lautaojan sanaan poijujen sijainnista, ja laiva rysähtää karille.

Aulis menettää luotsioikeudet siihen asti, että asia tutkitaan. Hän ei jää odottamaan päätöstä, vaan muuttaa perheineen Amerikkaan.

Salli Koistisen talvisodassa (1995) Kurtit ovat sivuhenkilöitä. He kuuluvat amerikansuomalaisiin, jotka ovat tulleet rakentamaan Neuvosto-Karjalaa. Kun tulee ilmi, että Aulis on sisällissodan aikana taistellut valkoisten puolella, perheen on yritettävä paeta Suomeen.

Epäilyttäviä miehiä majakkasaarella

Romaanin Yli tuulen ja sään toinen tapahtumapaikka on kylä Perämeren rannalla. Jatkosodasta palannut Aulis omistaa moottoriveneen ja hankkii elannon kalastamalla. Piiripäällikkö Kiisla tarjoa Aulikselle Leton suljetun majakan vartijan työtä, tehtävänä on lisäksi säätietojen kerääminen. Aulis kieltäytyy ensin, mutta myöntyy, kun Kiisla lupailee vakinaista luotsin virkaa.

Lettoon ilmestyy outoja kaivelijoita, jotka väittävät etsivänsä malmia. Paljastuu, että ”malminetsijöiden” tarkoituksena olevan asekätkentä. Auliksen ei tarvitse osallistua asiaan, vain kääntää katseensa pois.

Asekätkijät ottavat apurikseen Arpelan, vaikka Aulis on varoittanut luottamasta tähän, koska on saanut tämän kiinni varkaudesta. Ei siis ole yllätys, että armeijan tavarat ovat Arpelalle liian suuri houkutus, kuten ei sekään että niiden kauppaaminen johtaa Arpelan kiinnijäämiseen, jolloin tämä ilmiantaa asekätkennän.

Ilmiantojen aika

Eletään aikaa, jolloin poliisi tutkii ”luvattomia maastapoistumisia”, siis pakoja Ruotsiin. Poliisille lähetetään ilmiantokirjeitä myös Auliksesta, jolla on vene ja varsin kirjava menneisyys: valkoisten puolella sisällissodassa, oleskelu Neuvosto-Karjalassa ja pako sieltä.

Ilmiantokirjeistä käy ilmi, että kirjoittajien motiivit ovat raadollisen henkilökohtaiset. Auliksen vaimoa Linneaa mustamaalataan näin: ”Myöskään puheissa ei malta pysyä kohtuudessa vaan on kuultu suusta tulevan sellaisia sanoja kuin laittaisinkohan tänään oikein uunipaistia kastikkeen kanssa vai maistuisikohan merimiespihvi sittenkin miehelleni paremmin.”

Auliksen mukaan Kurteilla syödään yhtä vaatimattomasti kuin pula-aikana muuallakin. Linnea vain ei ole pystynyt luopumaan tavastaan esittää hienoa rouvaa, ja ehkä henkisellä sairastumisellakin on osuutensa.

Hädänalaisten raakaa hyväksikäyttöä

Tapio Koivukarin romaani Meren yli, kiven sisään (2007) kertoo inkeriläisten salakuljetuksesta sodan jälkeen Ruotsiin. Päähenkilö joutuu toimintansa vuoksi Valpon kuulusteluihin, mutta pitää päänsä pystyssä, koska tietää toimineensa oikein.

Yli tuulen ja sään -teoksessa pakoja Ruotsiin järjestävä Tihinen on kuvattu juuri päinvastaisella tavalla. Tätä ennakoi jo se, että vaikka hän on rintamalla hän osoittanut rohkeutta pyrkimällä partioon, hän myös omistautunut hankkimaan ja kauppamaan vihollisen kaatuneilta saatua tavaraa.

Ruotsiin haluaa myös Auliksen tyttären Armin mies Tenho, jolla onkin syytä pelätä Valpoa, koska on toiminut sotavankileirin vartijana. Koska Tenholla ei ole varaa maksaa matkaa, Aulis suostuu lainaamaan Tihiselle veneensä, sillä hänellä on täysi syy päästä Tenhosta eroon. Tenho on näet pahoinpidellyt Armia ja haukkunut tätä huoraksi.

Sekä Tihisen että omaan veneeseen jääneistä merkeistä Aulis päättelee, että matkalaisten tie on päättynyt ennen Ruotsia. Tihinen on murhannut hädässä olevat ihmiset, jotka ovat luottaneet tämän lupaukseen auttaa. Vaikka hän on saanut kyydittäviltään suuren maksun, hän ei ole tyytynyt siihen vaan halunnut näiltä loputkin rahat ja arvoesineet.

Murhat ovat siis tavallistakin inhottavampia. Valitettavasti ne on tehty tavalla, joka takaa, etteivät ne koskaan tule ilmi, sillä noina aikoina monet vain katoavat. Auliskaan ei voi kertoa tietämäänsä poliisille, koska on osallistunut laittomaan maastapoistumiseen lainaamalla Tihiselle veneensä.

Pakomatka Neuvosto-Karjalasta

Auliksen aiempiin tekoihin vihjataan, kun Auliksen vaimo pelkää, että he joutuvat takaisin Neuvostoliittoon. Valvontakomissio on lehdessä kuuluttanut, että sinne palautetaan Neuvostoliiton kansalaiset. Aulis on väittänyt vastaan, että eihän heillä ole Neuvostoliiton passia, mutta Linnea muistuttaa, että palautettaviksi vaaditaan myös siellä rikoksia tehneet.

Takautumina kerrotaan paloittain muistoja Kurttien pakomatkalta 30-luvulla Neuvo-Karjalasta Suomeen. Autiossa kylässä heille antaa ruokaa nainen, joka kertoo paenneensa lahtareita Neuvostoliittoon. Suomalaisia ei esitetä vain uhreina: ”Aulis muisteli Kontupohjan lähtöjärjestystä. Ilmiantajat eivät olleet ensimmäisten leireille kuskattavien joukossa, eivätkä vielä toistenkaan. Kuinka monta naapuriaan Lempäälän punikkinainen oli järjestänyt junamatkalle, kun oli itse säästynyt niin pitkään?”

Linnea herättää Auliksen, kun näkee majapaikan emännän lähtevän kiireellä jonnekin. Aulis ymmärtää, että nainen aikoo ilmiantaa heidätkin. Tämähän on neuvostokansalaiselle suoranainen velvollisuus, jonka laiminlyönnistä seuraa rangaistus. Samalla nainen kuitenkin rikkoo vanhaa kestiystävyyden sääntöä: kun vieras on otettu vastaan ja hänen kanssaan aterioitu, häntä ei saa vahingoittaa.

Aulis rientää naisen perään ja lyö tätä kalikalla päähän – yksi isku riittää, ja Aulis piilottaa ruumiin. Toisin kuin Tihisellä, kyseessä on pakkotilanne: nainen tai Aulis perheineen.

Silti Auliksen teko painaa nimenomaan Linneaa, joka väittää nähneensä kuolleen naisen seuraavan heitä.

Valinnan hetket

Käy ilmi, että kartta ei vastaa maastoa. Aulis on kopioinut kartan, mutta tajuaa, että kartat on tahallaan tehty vääriksi, jotta paot yli rajan vaikeutuisivat.

Linnealle ja Armille matka käy liian raskaaksi.

Ensimmäinen valinnan hetki tulee, kun Aulis tajuaa: ”Jos hän jättäisi heidät, kiertäisi järven ja pääsisi Suomeen, jotakin hänestä jäisi kuitenkin tänne Armin ja Linnean luo. Loppuikänsä hän taivaltaisi märässä, tuulisessa metsässä, huhuilisi tytärtään ja vaimoaan ja syyttelisi itseään.”

Aulis ei aseta etusijalle omaa henkeään vaan valitsee perheensä ja samalla omantuntonsa. Ennen kaikkea kyse on tyttärestä ja siitä millaisen tulevaisuuden tämä saa: ”Saako minun tytär elää elämässään yhtään ainoaa päivää, jolloin ei tarvitse itkeä?”

Kaksi inkeriläistä sotilasta löytää Kurtit, mutta Aulis lahjoo heidät viimeisillä ruplillaan päästämään menemään ja piilottamaan veneen heitä odottamaan. Inkeriläiset siis pettävät velvollisuutensa Neuvostoliiton kansalaisina: jos teko tulee ilmi, he voivat saada siitä ankaran rangaistuksen. Toisaalta he täyttävät velvollisuutensa ihmisinä, joskin päätöksen ratkaisee aineellinen hyöty.

Tulee vielä toisen valinnan hetki, jolloin päätökseen osallistuu koko perhe. Aulis sanoo Linnealle ja Armille, ”ettei halunnut piiskata heitä enää väkisin eteenpäin; hänellä ei ollut siihen voimaa eikä halua.

– Mutta minä haluan, että sinä tiedät ja ymmärrät, että on vain tämä yksi mahdollisuus. Jos me sen hukkaamme, toista ei enää anneta. Armi pysyy loppuikänsä tässä kultalassa.”

Aulis sanoo Armille: ”Äiti päättää pääsetkö sinä Suomeen”. Ja Linnea sanoo Armille: ”Tämä ei ole sinun kotimaa. Nouse, mennään!”

Yöllisellä soutumatkalla Neuvostoliiton rajavartiosto ampuu ensin raketteja, jotta näkee ampua.

Aulis käyttää kaikki voimansa:

”Väsymys poltti tulena olkapäissä, käsivarsissa, jaloissa, kaikkialla. Hakkaava sydän pyrki rinnasta ulos.

Ajatukset olivat oudon kirkkaat.

Oli vain tämä yksi mahdollisuus, toista ei annettaisi. Eikä hän soutaisi itsensä ja Linnean takia. Hän souti Armin takia, ettei tytön tarvitsisi aina itkeä. Niin hän toisteli ja hoilotti taas.”

Linnea joutuu pakomatkan jälkeen sairaalaan. Lääkäri kertoo Aulikselle, että Linneaa vaivaa traumaattinen neuroosi ja että pelon syyn kertominen auttaisi. Aulis ei kuitenkaan voi kertoa, mitä on tehnyt pakomatkalla.

Elämänkumppanuus voittaa seksisuhteen

Kiinni jouduttuaan Arpela ilmiantaa asekätkijät ja myös Auliksen, jonka väittää kuuluneen asekätkijöihin. Seuraavana päivänä on Valposta tulossa miehiä tutkimaan asiaa. Poliisi Kerttula pettää virkavelvollisuutensa ja antaa joko poliittisten mielipiteiden tai inhimillisyyden takia Aulikselle vihjeen häipyä ajoissa.

Auliksella on siitä asti, kun Linnea oli sairaalassa, ollut suhde Veeraan, jolta hän on saanut hyvää seksiä.

Nyt Aulis kuulee poliisi Kerttulalta, että Veeralla on suhde myös toiseen. Aulis lähtee jättämään Veeralle jäähyväiset. Kun Veera itkee, Aulis ei henno kovistella tätä pettämisestä, vaan jäähyväiset sujuvat sovinnossa.

Veera ei edes olisi lähtenyt Auliksen mukana Ruotsiin, vaikka tämä olisi sitä pyytänyt. Molemmat ovat samaa mieltä, että ovat saaneet toiselta, mitä on halunnut. Kyse ei ole ollut vain seksistä, kuten Aulis sanoo: ”Minä hain ihmistä ja löysin sen”.

Veera ymmärtää ja jopa arvostaa sitä, ettei Aulis ole pitänyt lupaustaan hänelle vaan loppujen lopuksi valitsee vaimonsa: ”Sinä sanoit, että jätät Linnean, kun se tervehtyy, mutta et kuitenkaan jättänyt. Siitä minä huomasin, että olet tosi hyvä ihminen.”

Loppujen lopuksi Auliksen fyysinen uskottomuus merkitsee vähän. Syvemmällä tasolla Aulis on ollut uskollinen vaimolleen ja huolehtinut tästä. Siteen vahvuus on näkynyt jo aiemmin: kun Aulis on uskonut saavansa luotsin viran, hän on rientänyt kotiin kertomaan sen vaimolleen. Avioparia sitoo yhteen myös huoli aikuistuneesta tyttärestä.

Veera on ilmeisesti tajunnut jo aikaa sitten, että suhde päättyy aikanaan. Aulis on aina vain pistäytynyt hänen luonaan ja lähtenyt seksiä saatuaan kotiin. Ehkä juuri siksi Veera on löytänyt ajoissa toisen miehen.

Linnea, joka aiemmin on moittinut miestään, osaa vihdoinkin arvostaa tätä. Ja Aulis taas sanoo Veeralle: ”Me olemme menneet Linnean kanssa niin monen vaikean paikan yli käsi kädessä, että oikeastaan me olemme jo samaa ihmistä. Ja yli me menemme tästäkin paikasta, olkoon vaikka kuinka vaikea.”

Uskoton ja petetty Armi

Petos parisuhteessa liittyy myös Auliksen tyttäreen Armiin. Armin mies Tenho näet sanoo jäähyväisiksi Aulikselle: ”Kysy Armilta, onko Manfredin linnassa kultaiset tornit.” Näin paljastuu, että Tenhon ollessa rintamalla Armi on seurustellut Saksan armeijan sotilaan Manfredin kanssa. Tämä tuskin saa lukijaa myötämielisemmäksi Tenhoa kohtaan – eihän puolison uskottomuus oikeuta väkivaltaan.

Ja myös Armia on petetty: tämä uskoo naiivisti Manfredin noutavan hänet sodan jälkeen Itävaltaan linnaansa. Aulis ”mietti, oliko Itävallan linnasta höpöttävä tyttö todellakin hänen rakas linnunpoikansa, jota hän oli retuuttanut selässään maasta toiseen siinä toivossa, että jostakin löytyisi turvallinen pesäpaikka. Se oli tuntunut silloin maailman tärkeimmältä asialta. Nyt uhkasi tuntua siltä, että koko työ oli ollut turhaa, tyhmää, naurettavaa.” Tavallaan Armi on pettänyt myös isänsä – Auliksen elämän ratkaiseva hyvä teko, tyttären pelastaminen, tuntuu nyt turhalta.

Veera antaa neuvon: ”Mutta tyttöäsi sinä raahaat turhaan mukanasi. Se sinun pitää yrittää jo vierottaa. Muuten se roikkuu aina teidän ristinä.” Aulis ottaa neuvon onkeensa. Armi kysyy: ”Uskotko sinä, että Manfred välittää minusta?” Aulis vastaa: ”Kyllä sen täytyy välittää, jos se kerran haluaa sinut Itävaltaan.” Armi sanoo: ”Sitä minä juuri mietin, haluaako se ihan oikeasti.” Aulis sanoo: ”Se sinun pitää itse ratkaista”.

Pako moottoriveneellä Ruotsiin

Aulis on kertonut Kiislalle matalikosta, jota ei ole merikorteissa. Sen takia moni laiva on ajanut karille, joten siitä on luvassa palkkio.

Matkalla Ruotsiin Aulis ajaa tahallaan matalikon yli. ”Veisikö Andros heidät pois kuohujen keskeltä, vai pettäisikö se niin kuin kaikki muutkin?”

”Vesi ryöppysi hytin yli Linnean ja Armin päälle. Sitä tuli kaikkialta.

Armin kohmeisten käsien ote kirposi tuhdon reunasta. Meri tempasi tytön mukaansa. Hän sinkoutui laitaa vasten ja oli jo puoliksi veneen ulkopuolella, kun Auliksen käsi tavoitti hänet. Meri veti häntä toisaalle, Aulis toisaalle. Vähitellen paine hellitti. Hän puristi tytön veneen pohjalle ja suojeli häntä omalla ruumiillaan meren kouraisuilta.

Vene kohotteli itseään, vapisi ja ravisteli vesiä yltään kuin elävä olento. Se äänteli, huusi ja valitti. Aulis ihmetteli, miten he olivat vielä pinnalla. Hän käänsi keulan väkisin tuuleen, eikä heitä kurittaneen ison aallon jälkeen tullutkaan enää toista eikä kolmatta aaltoa.

Häntä oudostutti, ettei kaikesta riuhtomisesta, ponnistelusta ja taistelusta huolimatta rinnassa puristanut ollenkaan. Oliko hänelle annettu vielä tämän matkan ajaksi entiset voimat?”

”Olisi ollut vaikeaa selittää koneen melun yli huutaen, että hän halusi nähdä, oliko se tosiaan siellä, voittaa se, ottaa ikään kuin omakseen.”

Luotsin tarinan tunteva oivaltaa, että Aulis on halunnut todistaa, ettei muinoinen laivan karilleajo ollut hänen syynsä – hän on edelleen taitava luotsi. Ja kuten pakomatkalla Neuvostoliitosta hän on edelleen mies, joka osaa suojelee perhettään.

Miten Armin sitten kävi?

Kotikoivuisen miehen (1997) päähenkilö on Pauli Rusanen, joka teoksen alussa palaa vankilasta.

Romaanissa saadaan tietää, kuka lopulta sai Auliksen löytämän matalikon nimiinsä ja miten Auliksen tyttären Armin ja tämän lapsen elämä järjestyi.

Tietoja

Teoksesta Yli tuulen ja sään on kirjoitettu myös blogissa P.S. Rakastan kirjoja 

Olen kirjoittanut blogissa Joni Skiftesvikin romaanista Salli Koistisen talvisota. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen

Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen tarjoaa sisällissotaan valkoisen näkökulman, joka oli pitkään hallitseva mutta nykyisin harvinainen. Romaani perustuu osittain tositapahtumiin.

Tulen väri punainen (2017) on jatkoa Hiljaisiin huvimajoihin (2016). Päähenkilö Maria Manner on lappeenrantalaisen kauppiaan tytär, joka menettää 19-vuotiaana vanhempansa. Erinäisten vaiheiden jälkeen Mariasta tulee itsenäinen nainen, joka työskentelee prokuristina setänsä, kauppaneuvos Oskar Petreliuksen tukkuliikkeessä.

Vaikka sedän liike menee nurin, Marialla ei ole hätää. Vanhemmiltaan ja tädiltään saamansa perinnön ansiosta hänellä on osakehuoneisto Petreliuksen talossa Tampereella ja hän ostaa sedältään Ellilän huvilan Karkussa.

Epäuskottava rakkaustarina

Pari miestä on ilmaissut ihastuksensa Mariaan, mutta se ei ole johtanut mihinkään. Lopulta kolmikymppinen Maria tapaa järkevältä ja tasaiselta vaikuttavan lakimies Fredi Ilvesjärven, jonka perheen maatilasta Suvelasta Marian huvilapalsta on lohkaistu.

Syvempi syy on, että Marian mielessä on koko ajan ollut lapsuudenystävä Jere Kauppila. Hiljaisten huvimajojen lopussa Jere saapuu viimein Marian luo. Kohtaus jatkuu suoraan teoksessa Tulen väri punainen.

Rakastelun jälkeen Jere ei anna mitään lupausta tulevaisuudesta vaan matkustaa Venäjälle hoitamaan puhelinyhteyksiä ensimmäisen maailmansodan rintamalla eikä edes kirjoita Marialle. Tämä ei ollenkaan sovi yhteen sen kanssa, että Jere on Hiljaisten huvimajojen lopussa miettinyt, että hänellä on viimein sellainen työ ja palkka, että perheen perustaminen on mahdollista, ja juuri siksi hän on Mariaa tapaamaan tullutkin.

Syynä Jeren käytökseen voi olla vain se, että kirjailijan täytyy järjestää Maria pakkotilanteeseen. Huomatessaan odottavansa lasta hän solmii avioliiton ihailijansa Fredi Ilvesjärven kanssa. Ratkaisu säilyttää petoksella kunniallisuuden verho on aikakauden oloissa sinänsä ymmärrettävä. Marian luonteen ylpeys ei  kuitenkaan aivan riitä selittämään, ettei hän edes yritä ottaa yhteyttä Jereen tämän äidin kautta. Tämä on Marialle läheinen ja epäilemättä painostaisi poikansa korjaaman jälkensä.

Marian tilanne ratkeaa deus ex machinalla. Käy ilmi, että kyseessä on Fredin puolelta pelkkä kulissiavioliitto. Fredi uhkaa Mariaa, että tämän on paras suostua avioeroon, koska hän saa lakimiehenä sen kyllä hoidettua. Silloisen lain perusteella valtit olisivat todellisuudessa olleet nimenomaan Marian käsissä: Fredi on syyllistynyt aviorikokseen, mikä olisi ollut helppo todistaa. Ja nimenomaan Fredi olisi suostunut mihin vain välttääkseen skandaalin, joka olisi tuhonnut hänen uransa ja maineensa.

Marialla on lämmin suhde appivanhempiinsa Jarl ja Leea Losjöhän. Hän jää kaksostensa Ainon ja Aimon kanssa asumaan Suvelan tilalle, jonka hän nyt omsitaa lastensa kanssa.

Sotavankeuteen joutunut ja Saksasta Ruotsiin karannut Jere ilmestyy Ellilään juuri parahiksi voidakseen hoitaa salaista lennätintä, jolla sähköttää sisällissodan aikana valkoisille tietoja  rintaman takaa.

Erinäisten mutkien kautta rakastavaiset saavat toisensa.

Kaiken kaikkiaan rakkaustarina on epätyydyttävä ja epäuskottava. Tämä on vahinko, sillä Maria ja Jere ovat kiinnostavia henkilöitä, joiden suhteesta olisi saanut enemmän irti. Fredin luonne taas muuttuu avioliiton jälkeen niin, että hänestä tulee karikatyyri.

Lisäksi Pirjo Tuominen on esimerkiksi Suuriruhtinaanmaa-sarjassa (Kenraalitar, Ruukinkartanon rouva, Hovikosken valtiatar, 1989-1991) osoittanut sekä hallitsevansa rakkausromaanin konventiot että osaavansa uudistaa niitä.

Järkevät valkoiset

Kesän 1917 tapahtumat kuitataan Marian, Leean ja Jeren keskusteluilla. Maria toteaa läheisen Mouhijärven maatalouslakoista: ”Vaikka maassa on ankara pula ruuasta, niin sen tuotantoa on kaikin keinoin vaikeutettu kieltäytymällä työstä pelloilla ja hoitamasta karjaa, joka kuitenkin tarvitsee ruokaa ja lypsämistä kaikin säännöllisesti. Kaupunkien työväki kiljuu suoraa huutoa ruuan puutteen takia, mutta ei ymmärrä mitä yhteyttä sillä on kesän maatalouslakkojen kanssa!”

Jere ehdottaa, että ”Ihmisille pitäisi puhua järkeä”, ”ei tuulentupia ja valheita”, mutta Maria ei usko sen auttavan: ”Kukaan ei halua kuunnella järkipuhetta”, ”Eivätkä sitä edes ymmärrä kaikki. Pitäisi olla tietoa ja taitoa sekä laveampi maailmankuva, mutta miten sellaisen olisi saanut tavallinen työmies tai venäläinen matruusi. Unelmiin ja lupauksiin on niin helppo uskoa.”

Leean mielestä työväestön vaatimat uudistukset on joko toteutettu tai ainakin tulossa: on yleisellä äänioikeudella valittu eduskunta, kahdeksan tunnin työajasta ja kunnallisesta äänioikeudesta on päätetty ja esitys torpparivapautuksesta annettu. ”Nyt pitäisi vain malttaa ja jaksaa odottaa eikä riehua miten sattuu. Olen kuullut paljon kannunvalantaa jopa valtiollisesta itsenäisyydestä, ja nyt pitäisi kaikkien keskittyä rauhan töihin. Ikävä sanoa, mutta se ei sovi niille, jotka kiihkeästi haluavat bolsevistisen vallankumouksen leviävän myös tähän maahan.”

(Lisäys: tiedot ovat osittain harhaanjohtavat, sillä valtalain yhteydessä kesällä 1917 säädetyt kunnallislaki ja laki kahdeksan tunnin työpäivästä jäivät vahvistamatta, kun valtalaki kaatui. Lait vahvistettiin vasta marraskuun suurlakon aikana.)

Pirjo Tuominen näyttää keskeiset valkoiset laajakatseisina ja empaattisina ihmisinä, jotka vain kummastelevat mutta eivät tuomitse.

Romaanin kannalta ongelma on, että kesän 1917 maatalouslakoista vain puhutaan sen sijaan, että tapahtumat kuvattaisiin. Silloin lukija pystyisi ymmärtämään tapahtumia ja niiden vaikutusta paremmin.

Pakomatka Tyrväälle

Sisällissodan loppupuolella Maria pakenee kaksosten, lasten hoitajan Alinan ja sairaan anoppinsa Leean kanssa Tyrväälle Rautajoen kartanoon, jota isännöivät Verner ja Selma Vitikkala. Pariskunnalla on suuri lapsilauma, joista vanhimmat olivat Selman edellisestä avioliitosta. Perhettä on aiemmin kuvattu harvinaisen onnelliseksi, ja myös välit työväkeen ovat olleet hyvät.

Verner Vitikkala ihmettelee, ”mitä pahaa minä olen niille [= punaisille] tehnyt. On toki totta, että olen syntynyt isoon taloon ja tullut vävyksi toiseen, mutta minä mahdan syntyperälleni yhtä vähän kuin joku töllin poika omalleen. Parhaani olen aina tehnyt, antanut työtä monelle, hoitanut yhteisiä asioita palkkaa pyytämättä, ja kuitenkin ne vihaavat minua ja haukkuvat lahtariksi.

Lasten pelko

Parhaimpiin kohtiin romaanissa kuluu kuvaus kartanon lasten pelosta.

Helviä pelottaa, ”kun vieraat vihaiset miehet tulivat suurin elein kotiin ja veivät mitä eteen sattui. Mikään ei ollut turvassa, ei ruoka, vaatteet, kodin rakkaat esineet. Helvi oli nähnyt, miten nuo vihamieliset miehet hatunreuhkoissaan, turkit avoinna niskassa ja punanauha käsivarsissa, astuivat kuin isännät kamareihin heilutellen pelottavia kivääreitään ja paljastellen veitsiään. Niiden ahnaat silmät tutkivat joka kolon ja kädet nappasivat mukaansa kaiken, mikä vähääkin houkutteli.”

Kauhealta ja käsittämättömältä tuntuu, ”kun kaikkivoipa isä ja äiti eivät voineet asialle mitään. Vanhempia uhkailtiin ja solvattiin.”

Erityisesti lapset pelkäävät punakaartilaista, jolle he ovat antaneet nimen Paha Ratsu: ”Tanssitti ratsuaan tullessaan, heilutti tupesta paljastamaansa miekkaa
ja antoi revolverin laulaa kohti taivasta. Lapset pelkäsivät miestä kuollakseen ja juoksivat kauhuissaan pakoon nähdessään tulijan ylittävän sillan.”

Paha Ratsu on nimensä veroinen: hän ampuu koiran vain siksi, että se haukkuu häntä.

Murhia, ryöstöjä ja tuhopolttoja

Rautajoen kartanon väki joutuu kokemaan kovia. Ensin viedään isäntä ja sitten tämän poika ja poikapuoli. Aluksi he ovat vankeina ja heille saa viedä ruokaakin.
Mutta sitten löydetään kolme ruumista. Ne määrätään haudattaviksi punaisten rivihautaan, eivätkä omaiset pääse hautajaisiin.

Ennen kuin punaiset lähtevät pakoon paikkakunnalta, he vievät loput karjasta: ”Niille, jotka ottivat elannon maasta ja karjasta, oli katkeraakin katkerampaa nähdä miten kaikki tuhottiin. Älä tapa lypsävää lehmää tai munivaa kanaa, se oli ainakin maanviljelijöiden keskuudessa ymmärretty. Lehmän syöminen merkitsi hetkellistä tyydytystä, mutta tulevaisuuden tuhoa.”

Takavarikkojen lisäksi paheksutaan tuhlaavaisuutta: ”Miten olivat lihapadat kiehuneet, miten oli tuhlattu sikoja ja lampaita ruuaksi! Miten oli vaadittu maitoa, voita ja juustoa, ahmittu suurina kimpaleina ja vedetty viljalti leivälle.”

Johtopäätös on: ”Siemenviljatkin oli ryöstetty ja sen mukana uusi elämä ja tulevaisuus. Ikinä sitä ei annettaisi anteeksi, niin syvään oli puukko iskenyt maamiehen sydämeen.”

Leea on jouduttu viemään lääkäriin Vammalan kauppalaan. Hän ja myöhemmin myös Maria asuvat kauppias Lehtosen luona. Näin he joutuvat sotatoimien keskelle. Ennen valkoisten tuloa kauppias Lehtonen murhataan ja monia taloja poltetaan.

Tuominen kuvaa sinänsä hyvin valkoisten tunteita ja reaktioita, mutta niiden tausta olisi vaatinut syvempää käsittelyä. Tuominen onnistui sisällissodan kuvauksessa paremmin Satakunta-sarjansa ensimmäisessä osassa Itkevät syvät vedet (2001). Ehkä kirjailijalla on nyt ollut liian kiire?

Hyvät ja pahat palvelijat

Suvelan emäntäpiika Alina Korpi tiedetään paikkakunnalla ”kovaksi luupalaksi” ja tämä estääkin kapinan alussa takavarikot, joita yrittävät muualta tulleet punakaartilaiset: ”Tekö täällä kansaa edustatte? Kansaa olen minäkin, ja työtä tekevää kansaa. Teidän joukossanne ei moni taivu työhön. Ei miellä ole varastoja, ei piilossa eikä näkyvissä”, ”Suvela on pitänyt hyvin väkeään, samassa pöydässä on voitu syödä niin väki kuin isäntä. Katsokaa itse navettaan, siellä on pari kantturaa, joista saatu maito menee työväestön käyttöön. Hakekaa ruokanne muualta.”

Suvelassa Mimmi Krööni pystyy pitämään talon puolta, sillä hänen isänsä on punakaartissa. ”Iisakki Krööni oli tunnettu kunnon mieheksi ja ahkeraksi torppariksi”.

Rautajoen kartanon palvelijoista Fabian on kiinnostunut vain hevosten hoidosta. Naispalvelijoista Maijalla on valkoisiin kuuluva sulhanen, Idalla punakaartilainen. Iida ei kuitenkaan syyllisty pahempaan kuin lauseisiin: ”Nyt määrää kansa, ja omaisuus jaetaan tasan.” Vain Suoma Koskisella on ”kiivaat sosialistiset mielipiteet”, ja isäntäväki pelkää hänen kertovan kuulemiaan asioita punakaartille.

Stereotyyppiset punaiset

Frimanin perhettä on kuvattu jo Hiljaisissa huvimajoissa, jossa he menettävät torppansa Laukon häätöjen yhteydessä ja Maria auttaa heitä. Tampereella Sofia Friman pääsee kutojaksi ja innostuu sosialistisista aatteista.

Talvella 1918 Sofia oleskelee Kiikassa, josta hänen sulhasensa Tauno on lunastanut kotitorppansa vapaaksi. Rahat siihen Tauno on saanut myymällä Pyynikille rakentamansa talon, kun tapaturma on vammauttanut hänet eikä hän enää voi työskennellä tehtaassa.

Sofia innostuttaa ensin Taunon serkun Jaakon, ja yhdessä he innostavat nuoria miehiä liittymään punakaartiin.

Jaakko innostuu vallastaan: ”Kuka olisi uskonut, että tällainen aika koittaa! Ajatelkaa nyt, meikäläinen voi marssia sisälle kartanoon kuin kartanoon ja ottaa omakseen mitä ikinä mielii. Tämä on kansanvaltaa, tämä! Ja jos ne panevat hanttiin, niin kivääri rauhoittaa kummasti. Pahimmassa tapauksessa voi posauttaa lahtari-isännältä nirrin pois.”

Sofian linja on toisenlainen: ”en minä ainakaan Tampereella kansanvaltaa tällaiseksi mieltänyt. Siellä työväenyhdistys piti yllä ajatuksen selkeyttä ja tekojen järkevyyttä.” Sofia ei hyväksy tuhopolttoja. Mm. Ruotsilan kartano poltetaan.

Mutta kun Sofia lähtee Jaakon mukana tarkastamaan taloja ja takavarikoimaan, hänkin innostuu ”joukon hurmahengen vaikutuksesta, ja häntä huvitti seurata isäntien ja emäntien kauhistuneita ilmeitä heidän nyt joutuessa ensimmäisiä kertoja elämässään maksamaan siitä kovuudesta ja ymmärtämättömyydestä, millä he olivat kohdelleet köyhää kansaa.”

Vähitellen Sofian sisimmässä ”alkoi kasvaa yhä enemmän epäilyksiä. Oliko valittu tie lainkaan oikea?”

Jos kartanojen polttamista selittää kostonhimo, Omar Stenbergin forellinkasvatuslaitos tuhotaan vain, koska sitä ei ymmärretä. Lisäksi Stenberg jätetään koirineen palavaan mökkiin.

Jaakko osoittautuu tekopyhäksi oman edun tavoittelijaksi. Kun Tauno ja hänen äitinsä ovat kuolleet saunassa häkään, Jaakko vaatii mökkiä perinnökseen ”lahtarien lain” perusteella. Sofia ja Taunohan eivät olleet naimisissa.

Niinpä Sofia ei varoita Jaakkoa, joka joutuu vangiksi. Kun tilillä on murhapoltto, tuomio on selvä: Jaakko ammutaan. Sofia sen sijaan vapautetaan, mutta hän pelkää syystä, mitä myöhemmin voisi tapahtua, ja lähtee paikkakunnalta.

Tappion jälkeen Sofia tuntee syyllisyyttä siitä, että ”hänkin oli kiihottanut muita suoraan toimintaan, Jaakkoakin.” Hän on kuitenkin ”varma omien ihanteittensa oikeutuksesta. Periaatteissa ei ollut vikaa, mutta ihmiset olivat pilanneet kaiken.”

Sofia kuitenkin uskoo, että ilman Jaakon kaltaisia punaisesta Suomesta olisi voitu tehdä ihannevaltakunta, joka oli solminut rauhan valkoisen Suomen kanssa, kunnes edellinen olisi esimerkillään saanut jälkimmäisen liittymään itseensä.

Kirjailija on kuvannut hyvin Sofian kehityksen, mutta loppujen lopuksi hän leimaa tämän naiiviksi.

Sen sijaan muiden punaisten kuvaus on alusta lähtien stereotyyppistä: he ovat lyhytnäköisiä, herkkäuskoisia ja käsittämättömästi riehuvia.

Tampereen valtaus

Tampereen valloitusta kuvataan siviilien näkökulmasta.

Marian setä Oskar Petrelius on muuttanut toisen vaimonsa, pesulan omistaja Axa Lohmanin luo. Ennen kuin valkoisten tykit alkavat pommittaa, Oskar ymmärtää lähteä ajoissa pois. Sen sijaan Axa ei suostu lähtemään miehensä mukaan. Kun pesularakennus syttyy palamaan, hän yrittää sammuttaa tulipalon. Se ei onnistu:

”Koko Kyttälä katosi savuna ilmaan. Tykkituli lakaisi armottomana katuja ja pihoja. Ihmiset pakenivat kuin lauma villieläimiä metsäpalon edessä. Axa juoksi hameitaan kannatellen Hämeenkadulle vain nähdäkseen, miten hurja tulimyrsky eteni ryssänkirkon luota kohti pääkatua ja pitkä rivi taloja leiskui ilmiliekeissä.”

Seuraavaksi tykistö ampuu varakkaiden asuma-alueille: ”Siellä pakeni väki nyt kellareihin. Oli opittu, että tulipalon tappava kuumuus nousi aina ylöspäin, ja maan rajassa oli turvapaikka. Eivät edes tehdasrakennukset säästyneet kranaattien raivolta.”

Oskar ja Axa saavat turvapaikan Petreliuksen talon kellarissa. Onneksi Marian huoneistosta on vaatteita ja ruokatavaroita.

Yleisesti kuvataan, miten ihmiset sodan keskellä ”yrittivät suoriutua arkisista askareistaan. Oli saatava ruokaa tavalla tai toisella. Joku yritti pitää puotiaan auki, leipoa leipää, keittää soppaa tai kuumaa vettä. Urheat naiset juoksivat talojen suojassa uhmaten tykkitulta, kranaatinsirpaleita ja luoteja. Siellä täällä pujahteli joku pikkupoika asioilla kenties nauttien jännityksestä ja ymmärtämättä vaaran suuruutta.”

On muistettava, että kun nykyisiä säilytysmenetelmiä ei ollut, suuri osa kaupungin väestöstä joutui ostamaan ruokatarpeita lähes päivittäin.

Pesulanomistajan tarina

Pesulan omistajaa Axa Lohmania on Hiljaisissa huvimajoissa katsottu nuoren Marian silmin. Axalla on suhde naimisissa olevaan Oskar Petreliukseen. Maria ymmärtää setäänsä, sillä tämän vaimo Ellinoora on tyhjäpäinen tuhlari.

Nyt saadaan tietää Axan oma tarina. Hän on pyykkärin avioton lapsi. Hän oppi äidiltään ”kaiken pyykinpesusta, kuivattamisesta, silittämisestä, mankeloinnista ja tärkkäämisestä.” Axa oli tehnyt ahkerasti työtä, palkannut vähitellen muita naisia avukseen ja lopulta pystynyt ostamaan talon.

Omasta mielestään Axa oli ollut hyvä työnantaja. Hän oli maksanut työntekijöilleen kunnon palkkaa eikä ollut uuvuttanut heitä loppuun. Hän oli kuunnellut naisten ongelmia ja ottanut huomioon raskaudet, synnytykset ja pikkulapsiajat.

Ongelmana olivat olleet naisten juopot ja ahneet aviomiehet, ”jotka odottivat palkkapäivänä pesulan ovella viedäkseen naisen rahat saman tien kapakkaan”. Lain mukaanhan naiset palkka ja omaisuus kuuluivat aviomiehelle. Siitä huolimatta Axa oli yrittänyt puolustaa työtekijöitään ja saanut näin miehiltä ”kipakan ja häijyn eukon maineen”.

Kaupungin varakkaat ja joutilaat rouvat olivat väheksyneet Axaa, joka taloudellisesta menestyksestään huolimatta oli nousukas ja naimattomana naisena sosiaalisesti heidän alapuolellaan. Myöhemmin juoruttiin Axan suhteesta Oskar Petreliukseen. Kaiken tämän Axa oli kestänyt pystypäin.

Kiitosta tai edes ymmärrystä Axa ei ollut saanut edes työntekijöiltään: ”Eivätkö hekin olleet veisanneet vallankumouslauluja, häipyneet yksi toisensa jälkeen kaartin tehtäviin ja haistatelleet entiselle työnantajalleen? Axa oli nähnyt heidän silmissään vihaa ja ahneutta, vaikka hän oli ollut yksi heistä ja noussut ahdingosta omalla voimallaan.

Axan työntekijöiden versiota ei kuulla.

Sattumalta mukaan joutuneet Nikolai ja Matilda

Sofia Frimanin veli Nikolai on kohonnut Tampereella vossikkaliikkeen omistajaksi. Koska hänet on pakotettu auttamaan hevosineen punaisia, hänet Tampereen valtauksen jälkeen ilmiannetaan ”punaisena” ja hän joutuu vankileirille.

Sofian sisar, myyjätär Matilda on aiemmin ollut kiinnostunut lähinnä kauneudesta. Sisällissodan aikana värvätään punakaartin sairaanhoitajattareksi. Aluksi hän viettää aikaa juhlimalla punakaartilaisten ja venäläisten matruusien kanssa. Kun haavoittuneita pitäisi hoitaa, työ on hänelle liikaa.

Tampereen valtauksen yhteydessä Matildasta löytyy kuitenkin sisua. Hän vie tanssitautia sairastavan avuttoman sisarensa Alman kirkkoon, jossa he joutuvat olemaan kaksi viikkoa.  Kirkossa papilla ei ole punaisille mitään lohdun sanoja, ainoastaan tuomion.

Tuominen vs. Linna

Tulen väri punainen osoittaa, miten ratkaisevaa on näkökulma, josta tapahtumia katsotaan. Linna valitsi Pohjantähdessä punaisen terrorin uhriksi ruotsinkielisen paronin ja Töyryn itaran isännän, joka oli armottomasti häätänyt torpasta Laurilan perheen. Ei heidän murhiaan toki hyväksytä, mutta he ovat ”vieraita” eivätkä siten saa osakseen samaa myötätuntoa kuin valkoisen terrorin uhreiksi joutuneet sijaiskärsijät, Akseli Koskelan veljet Aleksi ja Aku ja idealistinen räätäli Halme.

Sen sijaan Pirjo Tuomisen romaanissa valkoiset uhrit ovat syyttömiä ja sympaattisia, eikä murhapolttoon syyllistyneen Jaakon teloitus juurikaan liikuta lukijaa.

Siinä missä Linnalla Töyryn emäntä vaatii kostamaan miehensä murhan koko Laurilan perheelle (”Ei viiskän päätä tätä korvaa”), Selma Rautajärvi vain kieltäytyy auttamasta:

”Rautajoessa palvelleen Suoma Koskisen syyllisyys tuli pian puntaroitavaksi, sillä esiin nousi vahvoja todisteita Suoman osuudesta Rautajoen miesten kavaltamiseen ja murhaan yllyttämiseen. Suoman äiti tuli Rautajoelle ja rukoili polvillaan armoa tyttärelleen.

Selma ei järkkynyt.

’Minun mieheni ja poikani murhattiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Nyt saa sentään oikeus päättää, onko Suoma syyllinen vai ei.’

Suomalle langetettiin kuolemantuomio, mutta sitä ei toteutettu, vaan se muuttui vankeudeksi ja vihdoin armahdukseksi.

Pohjantähden irvokkaimpiin kohtauksiin kuuluu, kun Mellola sopii Yllön kanssa, ettei Jokista ammuta, koska tämä osaa ainoana käyttää konetta, jolla tukit sahataan: ”Ampuu hänen sitten josma toisen saan…” Sen sijaan Tuomisen kirjassa pyyteetöntä auttamista tapahtuu molemmin puolin.

Sofia Friman etsiytyy Ellilään Marian luo, joka sulkee hänet syliinsä. Tampereella Sofian sisar Matilda tarjoaa turvapaikan kodittomiksi joutuneille Oskar ja Axa Petreliukselle. ”Kukin auttaa vuorollaan ja kyvyillään”, ”En ole unohtanut niitä aikoja, jolloin Maria vei meidät kaksi avutonta sisarusta, Sofian ja minut, Petreliuksille, kun harhailimme orpoina kaduilla.”

Myöhemmin vielä Oskar Petrelius pelastaa Matildan ja Sofian veljen Nikolain vankileiriltä: ”Olette kauppaneuvos Petreliuksen vastuulla tästä eteenpäin.” 

Romaani ja todellisuus

Verner Vitikkala, hänen poikansa ja poikapuolensa, kauppias Lehtonen ja forellien kasvattaja Omar Stenberg ovat todellisia henkilöitä, jotka joutuivat punaisen terrorin uhreiksi.

Punainen terrori oli Sastamalan seudulla ankaraa: uhreja oli 68, joista Tyrväällä 25, Kiikassa 6 ja Karkussa 6.

Valkoisella terrorin uhreja oli 167, joista Tyrväällä 41, Kiikassa 12 ja Karkussa. Kuten tavallista, punaisten uhrien määrän kasvattivat moninkertaiseksi vankileireillä kuollet (402 + 19 vapautumisen jälkeen).

Tietoja

Monet romaanissa mainitut pitäjät (Tyrvää, Vammalan kauppala, Kiikka, Karkku) ovat aikoinaan lohjenneet Sastamalan pitäjästä ja nykyisin taas sen osia. Sastamalan sijainnin näkee Wikipediasta.

Tietoja Pirjo Tuomisesta Wikipediassa, kustannusyhtiö Tammen sivulla ja Lappeenrannan kirjaston sivulla

Kirjallisuutta

Alapuro, Risto: Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890-1930. Hanki ja jää 1930.

Mahkonen, Sami: Avioero. 1980.

Pakula, Vihtori: Tyrvään seutu Suomen vapaussodassa. Tekijä 1926.

Piilonen, Juhani: Sastamalan historia. 3. 1860-1920. Vammala 1997.

Toivola, Lea: Linna ja valkoinen terrori. Kanava 7/1995.