Catherine Gavin: Linnoitus ja Uspenskin varjossa

Catherine Gavin on kirjoittanut kaksi romaania Suomen historiasta. Linnoitus kuvaa Krimin sotaa Itämerellä ja Uspenskin varjossa sisällissotaa. Jälkimmäisessä teoksessa on sivuhenkilönä Mannerheim.

Catherine Gavinin historiallisia romaaneja käännettiin 1950-70-luvulla suomeksi useita. Kirjat liittyivät Ranskan toiseen keisarikuntaan tai ensimmäiseen maailmansotaan jälkinäytöksineen. Gavin jatkoi romaanien julkaisemista vuoteen 1991.

Romaaneja markkinoitiin naisille rakkausromaaneina, ja siihen katsoen niissä on yllättävän paljon politiikkaa ja jopa sotaa. Esimerkiksi Madeleinessa (1957, suom. 1958) kuvataan Ranskan-Preussin sodan esihistoriaa, itse sotaa ja Pariisin piiritystä, jonka aikana sankaritar ajaa ambulanssia vetävää nelivaljakkoa. Vaikka sankaritar ruumiillisesti kuolee, hänestä tulee henkisesti kuolematon, sillä Delacroix on maalannut hänet Ranskan hengettärenä.

Fortress

Krimin sota Itämerellä

Linnoitus (alkuteos Fortress, 1964, suomeksi 1964). Sankaritar on suomalainen aatelistyttö Alexandra (Alix) Gyllenlöve, jonka kummitäti on Aurora Karamzin ja joka tuntee tsaari Nikolai I:n perheineen.

Alix rakastaa romanttisesti Suomea ja vihaa vimmaisesti Venäjää kohtaan. Tämä vastaa romaanin mustavalkoista arvomaailmaa: Venäjä on despoottinen ja paha, Suomi länsimainen ja hyvä.

Vastakohtana on Alixin isä, joka samastaa Suomen ja Venäjän edut ja jolle suurvaltaan kuuluminen avaa hienot uramahdollisuudet. Hän voisi allekirjoittaa Lars Gabriel von Hartmanin sanat: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle.”

Alixin innoittaja on Runeberg, joka esitetään vaarallisena radikaalina. Sellainen tämä ei Matti Klingen mukaan suinkaan ollut.

Sotaisa Alix ei edes pysty lukemaan loppuun Z. Topeliuksen englantilaisten hyökkäyksen tuomitsevaa runoa Ensimmäinen veripisara.

Aurora Karamzinin isäpuoli, senaattori Walleen yrittää turhaan takoa realismia Alixin päähän: ”Suomesta tulee taistelutanner. Me joudumme murskattaviksi kahden vihollisen väliin kuten viisikymmentä vuotta sitten. Minä elin viime sodan ajat kuten tuhannet muutkin suomalaiset ja usko minua, me siinä eniten kärsimme! Meidän maamme kärsi vaurioita – ei Venäjä ja Ruotsi – ja jos englantilaiset valloittavat suuriruhtinaskunnan ja hyökkäävät venäläisten kimppuun meidän maaperällämme, niin sanonpa sinulle, että Suoni kärsii taas!”

Selma Lagerlöf Topeliuksesta

Selma Lagerlöf on kuvannut romaanissaan Sakari Topelius aivan toiseen sävyyn Topeliuksen julkisia kannanottoja Krimin sodan aikana. Tosin kyse voi olla myös jälkiviisaudesta, sillä romaani julkaistiin Suomen itsenäistymisen jälleen 1920, mutta kirjoitti myös ensimmäisen maailmansodan aikana pasifistisen romaanin Kironalainen.

Näin Lagerlöfin Topelius miettii sen jälkeen, kun englantilaiset olivat yrittäneet Kokkolassa ja Oulussa maihinnousua ja tuhonneet siinä yhteydessä aluksia ja muuta yksityistä omaisuutta:

”Oliko näihin rosvouksiin tyydyttävä vain sen vuoksi, että ne suoritettiin muka vapauden ja kulttuurin nimessä? Eikö tosiaankaan oivallettu, että kaiken takana oli halu tuhota Suomen versova kauppa?

Kavahtaen hän tajusi, että jos nuorison, niin, vieläpä koko kansan vapaudenkaipuu ja viha oli niin voimakas, että se kirvelevistä menetyksistä huolimatta piti sokeasti länsivaltojen puolta, se voisi johtaa ilmikapinaan ja maan täydelliseen tuhoutumiseen. Venäjän hetki ei ollut vielä lyönyt. Mutta Suomea odottaisi Puolan kohtalo, siitä tulisi Venäjän kuvernementti, josta toivo olisi pitkäksi ajoiksi sammunut.”

Merisotaa Itämerellä

Alix houkuttelee amerikkalaisen kapteenin Brand Endicottin liittymään Britannian laivastoon ja osallistumaan operaatioihin Venäjää vastaan Itämerellä. Laivasto on kuitenkin teknisesti vanhentunut ja Napoleonin sotien aikaisten amiraalien ja kapteenien käsissä.

Ainoa, mitä Englannin ja Ranskan laivastot saavat aikaan, on Bomarsundin linnoituksen antautuminen Ahvenanmaalla.

Kiinnostava harvinainen episodi on kuvaus suomalaisista siviileistä, jotka sotilaiden lisäksi joutuvat sotavangeiksi. Merimatkalla ja perillä Englannissa olot ovat kurjat ja taudit raivoavat.

Auttaakseen tuttuja naisia ja lapsia Alix on ujuttautunut sotavankien joukkoon. Hän hoitaa sairaita, hankkii rahoillaan kohtalotovereillaan tarvikkeita ja piristää heitä henkisesti lausumalla Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runoja.

Alix ja Brand menevät naimisiin Pariisissa. Siellä Alix tapaa Napoleon III:n.

Vankeusaika on saanut Alix tuntemaan ”jonkinlaista piilotajuista kaunaa Britanniaa kohtaan, jossa ei tehty eroa suomalaisten ja venäläisten välillä”. Nyt hän tajuaa, että Ranskan keisari ”ei käynyt Venäjän sotaa minään oikeamielisyyden ristiretkenä, vaan omien itsekkäiden tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja että Tuileries’n juonittelija vain kylmästi käytti hyväkseen hänen kaltaistaan, yksinomaan oman maansa tulevaisuutta ajattelevien miesten ja naisten ponnistuksia.”

Kaikesta huolimatta Alix ja Brand haluavat edelleen jatkaa sotaa Venäjää vastaan.

Brand ostaa prikin, joka saa nimen Duchess of Finland (Suomen herttuatar). Alix pitää nimeä huonona enteenä, koska hänen mielestään Eeva Merthen, jota Topelius kuvasi teoksessaan Hertiginnan af Finland (Suomen herttuatar), petti isänmaansa.

Pari käy Itämerellä kaapparisotaa estääkseen aseiden viennin Venäjälle.

Yksityissota vaatii prikin irlantilais-amerikkalaisen perämiehen tyttären Mary Ryanin hengen. Syypää on teoksen roisto, joka on ruotsalainen. Muutenkin Ruotsin puolueettomuutta arvostellaan kovin sanoin.

Lopussa kuvataan Viaporin pommituksia. Sen yhteydessä Alix ja Brand onnistuvat uimaan lähelle venäläistä laivaa, jossa upseerit juhlivat voittoa, ja räjäyttämään sen miehistöineen.

Teko vapauttaa Alixin ”vihansa pitkästä riivajaisesta. Hänen mieltään sitoneet kahleet” irtoavat.

Rauhan tultua Alix ei kuitenkaan halua palata Suomeen vaan valitsee asettumisen Brandin kotisedulle Yhdysvalloille.

Ennustus Mannerheimista

Tavallaan Mannerheim esiintyy jo Linnoituksessa. Alixin saamelainen palvelijatar on ennustanut, että jollekulle läsnä olevista syntyy poika, joka on pelastava Suomen. Sankaritar uskoo, että kyse on hänestä, kun läsnä on vain Aurora Karamzin ja serkku Carl Robert Mannerheim. Suomalainen lukija tietää, että jälkimmäinen on marsalkan tuleva isä.

Alix saa kuitenkin keskenmenon, ja saamelaisen palvelijattaren uusi ennustus kuuluu: ”On kerran kaikuva Suomen laulu, mutta sinä et ole sitä kuuleva. Ja on syntyvä lapsi, joka on pelastava Suomen, mutta se ei ole sinun lapsesi…” 

Romaanin nimi ja kansikuva on erilainen Suomessa

Uspenskin varjossa (1972, suom. 1972) oli alkuperäiseltä nimeltään Give me the daggers (Tuo tänne puukot). Kyseessä on sitaatti Shakespearen Macbethista, mikä ei tietenkään olisi sanonut suomalaiselle lukijalle mitään.

Suomalaisen laitoksen kansikuvassa onkin taustalla Uspenskin katedraali. Etualalla nainen ja mies kuhertelevat, sodasta ei näy jälkeäkään, ja vaatetuksesta ja luonnosta päätellen on kesä.

Sen sijaan englanninkielisen painoksen kannessa on taustalla Suurkirkko (silloinen Nikolainkirkko), joka ulkomailla tunnetaan Helsingin tunnuksena.

Kansikuva antaa selvän vihjeen Suomea koskevista tapahtumista: Senaatintorilla näyttää olevan meneillään verilöyly. Pari ihmistä on parhaillaan kaatumassa saatuaan luodeista osuman, joku makaa jo maassa. Etualalla mies pitää sylissään naista, joka on vakavasti haavoittunut tai kuollut.

Kuva ei vastaa lainkaan tapahtumia Helsingissä 1918, ja romaanissakin suomalaisen sankarittaren kuolema tapahtuu muualla. Kyseessä lienee piirtäjän dramaattinen kuvitelma vallankumouksen aiheuttamasta väkivallasta.

give me the daggers

Salainen tehtävä Suomessa

Romaanin päähenkilö on kanadalainen Tom Fleming, joka on sukua Linnoituksen Brand Endicottille, vaikkakin eri sukuhaaraa.

Tom on ilmoittautunut heti 1914 vapaaehtoisena sotaan, taistellut länsirintamalla ja ylennyt kapteeniksi. Tilanteessa, jossa kaikki hänen miehensä ovat kuolleet, hän on itsekin haavoittunut vakavasti. Jälkivaikutuksena hän on saanut myöhemmin hermoromahduksen. Hän pelkää myös olevansa impotentti.

Tomin isä on kanadalainen puutavaraliikemies, ja armeijasta vapauduttuaan Tom lähtee joulukuussa 1917 brittiläisen puutavaraliikkeen edustajana juuri itsenäistyneeseen Suomeen. Koska rooli on todellinen, se tarjoaa erinomaisen peitteen suorittaa Englannin tiedustelupalvelulta saatu salainen tehtävä: auttaa Englannin Venäjällä olevia agentteja saamaan vallasta syöstyn Kerenskin Suomen kautta turvaan.

Tom tapaa agentin Imatralla. Hän tuntee huimausta katsellessaan koskeen, mutta onnistuu ylittämään sen huteraa siltaa myöten. Symbolisesti kyse on sotaneuroosin voittamisesta.

Mannerheim palaa Suomeen

Heti Helsinkiin saavuttuaan Fleming on nähnyt rautatieasemalla Pietarista tulevan kenraali Mannerheimin, joka suhtautuu rauhallisesti punakaartilaisten suorittamaan tarkastukseen.

Mannerheim on komea mies ja näyttää useimmiten ikäistään nuoremmalta, mutta tuossa tilanteessa hän näyttää ikäistään vanhemmalta.

Syy paljastuu, kun kerronta siirtyy Mannerheimin ajatuksiin. Hän ei voi saada mielestään verilammikkoa Mohilevin rautatieaseman laiturilla, jossa vallankumoukselliset olivat ampuneet hänen vanhan ystävänsä, keisarillisen armeijan esikuntapäällikön. Mannerheimin rohkeutta osoittaa, että  tämä silti matkustaa uhmakkaasti univormuun pukeutuneena.

Mannerheim muistelee Nikolai II:n kruunajaisia, joissa hänellä oli ollut kunniatehtävää. Edelleen kerrotaan Mannerheimin vaikutelmat Pietarista: kertaakaan hän ei ollut kuullut edes sellaisten miesten, jotka vihasivat ja pelkäsivät Kerenskin syrjäyttäneitä bolševikkeja, sanovan että he olivat valmiit syöksemään bolševikit vallasta ja tuomaan Kerenskin takaisin tai vapauttamaan tsaarin ja hänen perheensä heidän vankilastaan Siperiasta.”

Venäläisyys leimataan siis passiivisuudeksi. Tämä vastaa Mannerheimin muistelmissaan esittämään arviota: Venäjällä ei ollut vuoden 1917 lopulla vallankumoukselle vastavoimaa mutta Suomessa oli. Romaanissa venäläisyyden vastakohdaksi asetetaan porvarillisten suomalaisten sijasta pikemmin Mannerheim ”toiminnan miehenä”.

Historiallisesti romaanin kohta johtaa harhaan jättämällä huomiotta poliittiset erot. Kenraali Kornilov yritti kesällä 1917 kukistaa Kerenskin, ja taistelu tätä vastaan vahvisti olennaisesti bolševikkien asemaa.

Sekavuutta Suomen poliittisista suunnista

Tom Fleming tutustuu puutavaraliikkeen työntekijöihin Sophie Sandelsiin ja Nikko Hirniin, jonka ”palokunta” paljastuu suojeluskunnaksi.

Kolmikymppinen Sophie ja hänen parikymppinen sisarensa Lisa on kielitaitoisia ja sivistyneitä, mutta varattomina heidän on ansaittava itse elantonsa.

Sisarukset ovat ruotsinkielisiä mutta ortodokseja – harvinainen joskaan ei mahdoton yhdistelmä. Gavin on ilmeisesti halunnut saada Uspenskin katedraalin mukaan kuvaukseen.

Sen sijaan Gavin ei ole oikein selvillä, miten jyrkkiä vastakohdat jo porvarillisella puolella olivat perustuslaillisuutta ja aktivismia kannattavien välillä olivat – ystävyys- ja jopa perhesiteet saattoivat katketa poliittisten erimielisyyksien takia.

Sophien isävainaja on ilmeisesti ollut perustuslaillinen, koska hän on eronnut virastaan vastalauseena Venäjän sortotoimille. Sophien sulhanen on kaatunut Japanin sodassa, johon Venäjän vallan vastustaja tuskin olisi vapaaehtoisesti lähtenyt vaan päinvastoin iloinnut Venäjän tappiosta. Sehän aiheutti vuoden 1905 vallankumouksen, joka mahdollisti Suomessa suurlakon ja sitä kautta sortotoimenpiteiden kumoamisen ja eduskuntauudistuksen.

Sophie ei myöskään näe mitään ristiriitaa Saksassa kouluttautuneiden jääkäreiden ja ”ryssänkenraaliksi” pitkään kutsutun Mannerheimin välillä, vaikka he ovat taistelleet maailmansodassa toisiaan vastaan. Sophielle ei tule edes mieleen epäillä kenraalin isänmaallisuutta.

Päinvastoin, Sophie palvoo Mannerheimia, joka hänen mielestään on ”Sans peur et sans reproche” eli ritari peloton ja nuhteeton. Samanlainen on Gavinin suhde Mannerheimiin: romanttinen ja palvova.

Tomin tehtävänä on osoittaa realiteetit: Suomella ei ole armeijaa, kaupungeissa on venäläisiä varuskuntia ja Helsingin satamassa venäläisiä sotalaivoja. Kun Mannerheim Tomin epäilyistä huolimatta onnistuu, hän näyttäytyy sitä suurempana sankarina.

Sophie rakastelee Tomin kanssa, joka näin paranee impotenssista. Tom tuntee tästä kiitollisuutta, mutta ei rakastu Sophieen.

Sophien nuorempi sisar Lisa on töissä pankissa. Tammikuussa 1918 Sveitsin passin omistava Boris Heiden onkii häneltä tiedon, että Mannerheimin käyttää on siirretty suuri summa rahaa Vaasaan. Tämä on kieltämättä hyvä juonenkäänne. Usein unohdetaan, että ilman rahaa ei voi sotia. Siksi rahavirtojen vakoilu on elintärkeä sen selville saamiseksi, missä vastustaja aikoo toimia.

Valkoiset sankareita, punaiset roistoja

Romaanin kuvaus on mustavalkoinen: valkoiset ovat sankareita, punaiset roistoja. Punaiset murhaavat, valkoisten vastaavia tekoja kutsutaan ”puhdistuksiksi” kertomatta lähemmin niiden luonnetta.

Teoksen ilmestymisaikana 1972 tällainen kuva sisällissodasta oli auttamatta Suomessa vanhentunut. Suomen oloja tuntemattomalle se saattoi mennä täydestä antikommunismin nimissä.

Erityisen epäuskottavaa suomalaiselle on, että punaisten otettua tammikuussa 1918 vallan Sophie pannaan mustalle listalle. Todellisuudessa Sophien pidättämisessä ei olisi ollut mitään mieltä. Toisin kuin Linnoituksen Alix ja Madeleinen nimihenkilö, Sophie ei ole tehnyt mitään muuta kuin tuntenut isänmaallisia tunteita ja laskenut kukkia Runebergin patsaalle. Vaatimattomasti omalla palkallaan elävää konttorityöntyöntekijää olisi tuskin voinut leimata ”riistäjäksi”.

Syynä onkin romaanin juonen vaatimus. Sophien on pannut mustalle listalle Boris Heiden, joka vihaa Sophieta pelkästään tämän isänmaallisten tunteiden takia. Sophien on kuoltava, koska Tom tarvitsee ulkomaalaisena henkilökohtaisen syyn – koston – liittyä valkoiseen armeijaan ja sen jälkeen jahdata Heideniä ulkomailla.

Lisäksi näin vältetään se, että Tom joutuisi käyttäytymään huonosti hylkäämällä Sophien, joka on rakastunut Tomiin.

Valkoisessa armeijassa

Mannerheimilla todetaan olevan Pohjanmaalla kaksi pulma, joita länsirintamalla ei ollut: ”kuinka käsitellä tahdikkaasti intoa pursuavia talonpoikia, jotka eivät olleet lainkaan tottuneet komentojärjestelmään, sekä keski-ikäisiä upseereita, joiden sotilaallinen tietous oli yhtä pahasti ruostunut kuin heidän keskinäinen mustasukkaisuutensa oli kiihkeää.”

Lisäksi Mannerheim oli tähän asti johtanut venäläisiin sotilaisiin, jotka olivat sokean tottelevaisia – kunnes tekivät kapinaan. Suomalaiset taas ”olivat varmasti viimeiset miehet alistumaan yhdenkään upserrin orjiksi olipa tämä sitten ylipäällikkökin.”

Vaikka Mannerheim puhuu suomea huonosti, hän selviää haasteesta: kolmestakymmenestä Venäjällä viettämästään vuodesta huolimatta Mannerheim oli suomalainen niin sydämeltään kuin syntyperältäänkin, ja moitteettomien käytöstapojensa muodostaman julkisivun takana hän oli yhtä itsepäinen, ovela ja päättäväinen kuin kuka tahansa hänen riveissään taistelevista talonpojista.”

Tomin ensimmäinen tehtävä päämajassa on järjestää junakuljetukset. Tämä oli elintärkeä asia modernissa sodankäynnissä, mutta asiasta ei kerrota enempää.

Tässä yhteydessä Tom tapaa Mannerheimin ensimmäisen kerran. Kenraalilla on kyky olla kohtaamisissa läsnä ja luoda yhteisyyttä, keksiä jokaiselle jotain henkilökohtaista sanottavaa ja ilmaista se iskevässä muodossa.

Niinpä eversti loistaa mielihyvästä Mannerheimin puhuessa itsestään ja everstistä tasa-arvoisesti ’vanhoina sotureina’.” Tom taas tuntee itsensä imarrelluksi, kun kenraali viittaa syntymäkotinsa Louhisaaren entisiin omistajiin, joiden sukunimi oli sama kuin Tomilla, Fleming, ja joilla oli Tomin tavoin skottilainen sukutausta.

Tom pääsee rintamalle Vilppulassa, jossa valkoiset torjuivat punaisten hyökkäyksen. Sotaneuroosi paranee sotimalla!

Vilppulassa ”Tom alkoi uskoa siihen minkä hän oli Sophielle sanonut olevan mahdotonta, nimittäin valkoisten lopulliseen voittoon. Ehkä hän oli joutunut Mannerheimin voimakkaan persoonallisuuden lumoihin ja hänen uskoaan lujitti lisäksi se itsepintainen päättäväisyys, jolla nuo talonpoikaissoturit taistelivat Vilppulan juoksuhaudoissa”.

Myöhemmin sentään mainitaan materiaaliset seikatkin: jääkärit ja ruotsalaiset vapaaehtoiset päällystönä sekä sotatarvikkeet.

Tom osallistuu Tampereen valtaukseen. Sen yhteydessä on Mannerheimin ajattelua kursiivina minämuodossa: Vihamieheni voivat sanoa että minä suunnittelen jatkavani sotaa Venäjän rajojen tuolle puolelle saakka. Niin tyhmä minä en toki ole. Venäjän valkoiset eivät ole järjestäytyneet voittoon. Koltšak ei pysty voittamaan yksin eikä Kornilovkaan Donin kasakoineen eikä Dietov Uralilla tai tšekkilegioona. Ja minun tehtäväni on Suomessa.”

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Antoihan Mannerheim ns. miekantuppikäskyn Vienan ja Aunuksen vapauttamisesta. Vielä 1919 hän olisi valtionhoitajana halunnut Suomen osallistuvan interventioon Venäjälle, mutta ei saanut siihen kannatusta.

Tuossa vaiheessa ei ollut mitenkään itsestään selvää, että bolševikit voittaisivat sisällissodan Venäjällä tai ylimalkaan että he pysyisivät vallassa, jollei Euroopassa syntyisi vallankumousta.

Mikkelissä Mannerheim antaa kunniamerkin myös Tomille. Jälleen Tom huomaa Mannerheimin karisman. Kenraalia on briifattu Tomin taustasta, ja niinpä tämä osaa lausua henkilökohtaiset mieleenpainuvat sanat: Kun te olette omissa metsissänne niin kantakaa kuusenoksaa hatussanne Tampereen muistoksi.”

Tom osallistuu voitonparaatiin Helsingissä 16. toukokuuta: Marssi hurraavaan kaupunkiin seuravana aamuna oli jokaisen sotilaan kunnianunelman täyttymys. Väkijoukot, kukat, liput, komea kenraali joka ratsasti kauniilla hevosellaan Neptunella pormestari von Haartmanin odottaessa silinterihattu kädessään vapauttajia – kaikki sujui kalliisti lunastetun voiton arvoisten suurten perinteiden merkeissä.”

Gavin on kyllä aiemmin kertonut, että Helsingin olivat vapauttaneet tai valloittaneet – miten sen kukin haluaa nähdä – saksalaiset, mutta tässä kohtaa se näyttää häneltä unohtuneen.

Heiden voittaa Tomin kaksi kertaa

Vilppulassa Tom on partioretkellä vanginnut muiden punaisten lisäksi Boris Heidenin. Heiden väittää olevansa sveitsiläinen lehtimies, eikä Tom saa muita uskomaan tämän olevan vakooja.

Heiden joutuu Tomin ruotsalaisen ystävän huostaan. Myöhemmin käy ilmi, että Heiden on ensin saanut tämän puolelleen ja sitten tappanut tämän pakomatkalla Pohjanlahden yli.

Sisällissodan päätyttyä Tom seuraa Heideniä Sveitsiin ja saa selville lisää tämän taustasta. Heidenin isä oli balttilainen paroni ja äiti tämän juutalainen rakastajatar.

Heidenin ”vallankumouksellisuus” selitetään osittain sillä, että tämä on avioton lapsi, osittain sillä että tämän vanhempi veli oli tuomittu kuolemaan epäonnistuneesta attentaatista. Heiden kaipaa tunnustusta, jota ei ole lapsena saanut, ja haluaa onnistua siinä, missä veli epäonnistui. Kaiken huipuksi hän tuntee homoseksuaalista mielenkiintoa Tomia kohtaan.

Heiden ottaa Tomin vangiksi ja pumppaa tämän täyteen huumausaineita kokeillakseen, voiko porvarillisen ja isänmaallisen ihmisen käännyttää. Tomin pelastaa häneen ihastunut lapsuudenystävä, amerikkalainen Nancy

Mannerheimin keskustelu Tomin kanssa

Tom käy tapaamassa sukulaisiaan Aberdeenissa Skotlannissa ja kohtaa siellä aselevon päivänä 11. marraskuuta 1918 Mannerheimin matkalla Lontooseen. Saksan hävittyä kenraali on saanut Suomen hallitukselta tehtävän solmia suhteet Englantiin ja Ranskaan.

Mannerheim muistaa Tomin, ja he viettävät illan yhdessä.

Keskustelussa Mannerheim kiisää, että hänellä olisi poliittista kunnianhimoa: en ole poliitikko enkä ole koskaan halunnut hallita mitään maata, en edes omaa maatani.”

Tom kysyy: Kun te otitte käsiinne ylipäällikkyyden Vaasassa vuoden alussa, niin valmistauduitteko te taistelemaan Suomen puolesta vai kommunismia vastaan?” Mannerheim vastaa: sekä puolesta että vastaan, mutta Suomen vapauttaminen oli tietysti ensi sijalla. En minä olisi koskaan johtanut armeijaa bolševikkeja vastaan, vaikka kaikki opposition lehden Suomessa sanovatkin, että juuri sen tuo sodanlietsoja Mannerheim aikookin tehdä.”

Mannerheimin interventiosuunnitelmat eivät YYA-aikana olleet hänelle Suomessa kunniaksi. Mutta Gavinhan oli ulkomaalainen ja kirja henkii muutenkin intoa, että bolševismi olisi pitänyt surmata kehtoonsa. Jollei Mannerheim-osuuden tarkastanut Eino E. Suolahti ole sensuroinut käsikirjoitusta, syynä on ollut se, ettei Gavinilla ole ollut tarpeeksi tietoja eikä kanttia suhtautua kriittisesti Mannerheimin muistelmiin.

Mannerheim kertoo Tomille Odessan ennustajasta tarinan, jonka marsalkka otti mukaan muistelmiinsa. Hän kohoaisi korkeaan asemaan ja luopuisi siitä, mutta kohoaisi pian oisen kerran korkeaan asemaan ja sekin kestäisi lyhyen ajan. Kolmas korkea asema tapahtuisi vuosien päästä.

Kohtauksen tapahtuma-aikana ensimmäinen kerta, valkoisen armeijan ylipäällikkyys 1918, oli takana. Suomalainen lukija tietää, että toinen kerta, valtionhoitajuus 1918-9, on juuri edessä, ja että kolmas kerta tarkoittaa talvi- ja jatkosotaa sekä presidenttiyttä.

Tom voittaa vastustajansa

Perun pääkaupungissa Limassa Tom kohtaa kolmannen kerran Heidenin. Tämä uskoo keksineensä paremman taktiikan kuin proletariaattiin nojaavat bolševikit. Keskiluokka ja varsinkin opiskelijat voidaan saada vallankumouksellisiksi tekemällä isänmaallisuus naurettavaksi sekä huumeiden avulla. Tämän skenaarion tarkoitus on ilmeisesti tehdä epäilyttäviksi 1960-luvun radikaalin nuorison aatteet ja toiminta.

Tom on jo aiemmin kiusannut Nancya tämän ”punaisista” aatteista. Ennen sotaa Nancyn oli puolustanut intialaisten sikihien oikeutta tulla Kanadaan ja kutsunut vastakkaista kantaa edustavaa Tomia ”rotuerottelijaksi”, nykykatsannossa täydellä syyllä.

USA:n liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan Nancy omaksuu periaatteen ”oikein tai väärin, minun maani” ja työskentelee kanttiinissa ensin Lontoossa ja sitten Pariisissa. Tsaariperheen murha saa hänet luopumaan ”vaaleanpunaisuuden” rippeistä.

Perussa Nancyn isä, amerikkalainen liikemies, suunnittelee asettavansa presidentiksi USA:lle mieluisan miehen. Tällaisessa sekaantumisessa toisen maan asioihin ei romaanissa nähdä mitään epäilyttävää.

Heiden tekee attentaatin Nancyn isää vastaan, mutta tämä vain loukkaantuu. Heidenkin on loukkaantunut Tomin luodeista ja pyytäävihamieheltään silmillään armonlaukausta, jonka tämä myös suo.

Tavallaan Heiden on siis ollut oikeassa: hänen ja Tomin välillä on ollut outo side. Surmaamalla Heidenin Tom suorittaa klassisen ”splittauksen”: hän lohkoo persoonallisuudestaan kaiken pahan ja heikon, joka ei kuulu ideaaliin miehisyyteen.

Aiemmin Tom ja Nancy ovat kihlautuneet. Tom lupautuu töihin Nancyn isän yritykseen, ja ennen aktiivinen Nancy omaksuu perinteisen vaimon roolin.

Romantiikka vaatii ajallista ja paikallista etäisyyttä

Jo Linnoitus mutta erityisesti Uspenskin varjossa saa ajattelemaan, että romanttinen historiallinen romaani toimii parhaiten, kun se sijoitetaan kaukaiseen maahan ja aikaan, josta lukija tietää mahdollisimman vähän.

Toisaalta Mika Waltarin Tanssi yli hautojen osoittaa, että lukija tai katsoja on valmis uskomaan melkoisia epätodennäköisyyksiä, jos alusta alkaen on selvää, että kyseessä on aikuisten satu.

Uspenskin varjossa sijoittuu pahaksi onneksi vuoteen 1918, josta suomalainen lukija ei voi löytää romantiikkaa etsimälläkään.

Mitä Gaviniin tulee, ilman suomen kielen taitoa hän oli sangen harvojen lähteiden varassa. Mutta tuskinpa hän olisi niitä omaksunut, jolleivat ne olisi vastanneet hänen omaa ajatteluaan ja ihanteitaan.

Muita arvioita

Vappu Karjalainen kirjoitti romanista Uspenskin varjossa kirjastonhoitajille tarkoitetussa Arvostelevassa kirjaluettelossa 1972:  ”Edellisen teoksen (Tähti ja puolikuu) muistaen en olisi ihmetellyt, vaikka kirjailija olisi järjestänyt Mannerheimille pikku romanssin. Ei toki sentään, Mannerheim säilyy etäisen viileänä sankarihahmona. [- -] Seikkailuviihteenä kirja on ammattitaitoisen pätevää työtä, Suomen historian tärkeän vaiheen kuvauksena sensijaan se on erittäin yksipuolinen.”

Tähti ja puolikuu käsittelee Kemal Atatürkiä ja Turkin sotaa Kreikkaa vastaan.

Linnoituksesta on kirjoittanut blogissaan Lukijatar.

Kirjailijasta

Catherine Gavinista englanninkielisessä Wikipediassa ja muistokirjoitus Herald Scotlandissa.

Kirjallisuutta

Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Lars Gabriel von Hartmanin elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2001.

Klinge, Matti: Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY 1998.

Klinge, Matti: Poliittinen Runeberg. Suom. Marketta Klinge. WSOY 2004.

Lagerlöf, Selma: Kootut teokset VIII. Kironalainen. Suom. Helmi Krohn. 2. p. Sakari Topelius. Suom. Irja Malmila. WSOY 1952.

Mannerheim, G.: Muistelmat. 1-2. Suom. Lauri Hakulinen et al. Otava 1952.

Mainokset

Per-Erik Lönnfors: Mannerheim – mannen och myten

Per-Erik Lönnforsin näytelmä Mannerheim – mannen och myten osoittaa, että faktojen ei tarvitse rajoittaa historiallista fiktiota. Se toimii toisella, syvemmällä tasolla.

Mannerheim vs. päämajan upseerit

Näytelmän ensimmäinen näytös sijoittuu Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivään ja Hitlerin vierailuun Immolasssa 4. kesäkuuta 1942.

Samoin kuin Ilmari Turjan näytelmässä Päämajassa, marsalkka ei ole alkuun näyttämöllä. Ylipäälliköstä saadaan kuitenkin jo alustava käsitys sen perusteella, miten päämajan kenraalit Airo ja Heinrichs sekä tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasonen käyttäytyvät aamiaisella hotelli Kalevassa.

Upseerit kilpailevat keskenään ja piikittelevät toisiaan. Tarjoilija Taru Stenvall tulkitsee, että ilman marsalkkaa – ja tätä kohtaan tunnettua pelkoa – he kävisivät toistensa kimppuun.

Taru Stenvall todella työskenteli päämajassa ja on muistellut sota-aikaa ja henkilöitä kirjoissaan.

Lönnforsin lähteenä päämajan henkilöristiriidoista on Lasse Laaksosen tutkimus Eripuraa ja arvovaltaa.

Näytelmä on muuten ruotsinkielinen, mutta Airo puhuu suomea. Syynä ei ole suinkaan aitosuomalainen periaate, vaan hänet on kerran nolattu huonon ruotsin taidon takia, kun hän on käyttänyt sanaa gris (porsas) sanan kris (kriisi) sijasta. 

Yleensä on tapana pilailla Mannerheimin huonolla suomen kielen taidolla.

Jo tässä vaiheessa luodaan näytelmän ensimmäinen kolmio: päämajan korkeat upseerit – Hitler – Mannerheim. Upseerit uskovat Saksan voittoon, haluavat Suomen hyökkäävän Sorokkaan ja ihmettelevät, miksi Mannerheim epäröi. Heinrichs varovaisimpana haluaisi odottaa, että Saksa hyökkää ensin.

Sotilaspalvelija Stolt

Mannerheimin uusi sotilaspalvelija Konrad Stolt edustaa tavallista sotilasta, johon Mannerheimilla on läheinen, isällinen yhteys.

Tätä yhteyttä symboloi se, että Mannerheimia esitti Svenska teaternissa Tom Wentzell ja Stoltia hänen poikansa Carl Gustaf Wentzel.

Lönnforsilla oli Stoltille useita esikuvia. Ensinnäkin eno Ragnar Lindström, joka kaatui Rukajärvellä elokuussa 1944 – Lönnforsin mielestä turhaan, koska sota oli käytännössä ratkaistu. 

Toinen esikuva on Homeroksen Ilias-teoksessa kuvaama Hektor, jolle vaimo sanoo: ”Rohkeutesi ottaa minulta hengen. Et sääli pientä lastasi etkä minua josta kohta tulee leski.” 

Kolmas esikuva on Mannerheimin oikea sotilaspalvelija Einar From, joka anoi pääsyä rintamalle ja kaatui siellä pian. Fromin tytär Synnöve From on julkaissut isästään kirjan nimeltä Missä on From? 

Näytelmän teemaan liittyy, että alussa lauletaan Runebergin Sotilaspoika. Lönnfors muistelee tunnelman olleen Svenska teaternissa sellainen, että aikuiset miehet tulivat katsomosta kostein silmin.

Hitlerin vierailu

Päämajassa odotetaan Hitlerin vierailua. Radisti Tahvanaisella on sanoma, jonka hän haluaa kertoa vain Mannerheimille. He puhuvat toveri Ivanovitsista, joka on tosiasiassa Stalin

Katsojilta edellytetään paljon: Mannerheim ei voi puhua muille henkilöille suoraan ja Tahvanaisellekin hän puhuu verhotusti. Vaikka muut henkilöiden yrittävät vaikuttaa marsalkkaan, suurin kamppailu käydään tämän omassa mielessä.

Tahvanainen välittää Stalinin viestin: ilman asetoimituksia Murmanskin kautta puna-armeija on eristyksissä. Näin on luotu toinen, salainen kolmio: Mannerheim – Hitler – Stalin.

Presidentti Ryti saapuu vaimoineen onnittelemaan marsalkkaa. Ryti uskoo Saksan voittoon ja kehottaa Mannerheimia jatkamaan hyökkäystä, niinhän oli sovittu heidän kesken 1941. Ensimmäiseen kolmioon voidaan nyt liittää myös Ryti. Eli Ryti ja upseerit – Hitler – Mannerheim. 

Mannerheim lupaa hyökätä kolmella ehdolla, jotka kaikki edellyttävät ensin Saksan toimintaa. Ilmeistä on, ettei Mannerheim usko Saksan voivan noita ehtoja täyttää. Kyseessä on presidentti Kekkosen aikanaan neuvostosuhteissa käyttämä ”kyllä mutta”, joka tosiasiassa tarkoittaa ”ei”.

Hitler saapuu ja tulee Rytin kanssa hyvin toimeen. Molemmat uskovat perustavansa päätöksensä faktoihin. Tämä käsitys näyttäytyy ironisina, kun he vertailevat horoskooppimerkkejään. Ryti tulkitsee Mannerheimin horoskooppimerkin, kaksosten, kertovan kaksinaisesta luonteesta.

Näytöksen lopussa Mannerheim lähettää Tahvanaisen kautta Stalinille viestin, että hän ei korjaa satoa, ennen kuin se kypsyy – siis Suomi ei hyökkää, jos Saksa ei ensin onnistu hyökkäyksessään.

Saappaiden symboliikka

Sotilaspalvelija Stoltin tehtävänä on mm. kiillottaa marsalkan saappaat.

Saappailla on myös symbolinen merkitys. Mannerheim viittaa Kremlissä oleviin Pietari Suuren saappaisiin ja sanoo Suomen olevan Pietarin saappaan alla sen jälkeen, kun Pietarin kaupunki perustettiin 1703. Airo on aiemmin piikitellyt Heinrichsin nuolevan Mannerheimin saappaita.

Hitlerin vierailun jälkeen Mannerheim kysyy Stoltilta tämän saappaista. Stoltin mielestä ne ovat häpeäksi kiillottajalleen.

Fiktio ja historiantutkimus

Mannerheim – mannen och myten osoittaa, että fiktiossa voi käyttää myös sellaista materiaalia, jonka historiankirjoitus on osoittanut paikkansa pitämättömäksi.

Idea Mannerheimin ja Stalinin salaisesta yhteydestä perustuu Vilho Tahvaisen teokseen Erikoistehtävä. Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932-1945.

Tahvanaisen kirjaa eivät tutkijat ole pitäneet vakavasti otettavana, koska mikään muu tieto ei sitä tue. Yleensä salaisista ja tuhotuista dokumenteistakin jää jälkiä muihin dokumentteihin.

Sankarin matka

Tahvanaisen paikkansa pitämättömän kirjan hyväksikäytöstä ei ole väliä. Ei myöskään siitä ettei Mannerheim ja tuskin kukaan muukaan suomalainen sotilas- tai siviilijohtaja historiallisessa todellisuudessa enää 1942 pohtinut hyökkäyksen jatkamista. Eikä siitä ettei Hitler vieraillessaan Mannerheimin syntymäpäivillä esittänyt poliittisia vaatimuksia.

Näytelmän ydin on syvemmällä tasolla.

Lönnfors kertoo huomanneensa näytelmän jo valmistuttua, että se noudatti David Mametin teosta Three Uses of the Knife. On the Nature and Purpose of Drama.

Mametin mielestä ”Teatteri käsittelee sankarin matkaa. Sankarit ja sankarittaret ovat sellaisia ihmisiä, jotka eivät anna periksi viettelyksille. Sankarin tarina käsittelee henkilöä, joka selviytyy koettelemuksista, jota ei ole itse valinnut.”

Näytelmässä Mannerheimin tehtävä on Lönnforsin mukaan pelastaa Suomi. Kiusaus on antaa perille Hitlerin houkutuksille hyökätä Leningradiin tai katkaista Murmanskin rata.

Kuten marsalkka Rytille sanoo, mitään hän ei toivo enempää kuin bolsevismin kukistumista. Vastavoimana on Mannerheimin realismi – sen tajuaminen, ettei Venäjää voi hävittää.

Puna-armeijan suurhyökkäys 1944

Toinen näytös tapahtuu juhannuksena 1944, jolloin puna-armeijan suurhyökkäys on murtanut jo kaksi suomalaisten puolustuslinjaa ja Viipuri on menetetty.

Airon ja Mannerheimin keskustelusta käy kuitenkin ilmi, että kaikki on mennyt niin kuin he ovat etukäteen ounastelleet. Nyt on tullut oikea hetki siirtää reservit Itä-Karjalasta Kannakselle. Tarvitaan kuitenkin aseita.

Ryti saapuu tapaamaan Mannerheimia. Hän haluaa suostua Neuvostoliiton antautumisvaatimukseen ja pyytää Mannerheimia presidentiksi. Mannerheim vastaa, että poliitikot hoitakoot omat tehtävänsä. Hänellä on sota johdettavana. Saksa voi hyökätä Suomeen Virosta käsin.

Mannerheim keskustelee sotilaspalvelijansa Stoltin kanssa, joka on pyytänyt siirtoa rintamalle. Marsalkka vastustelee ensin, mutta suostuu sitten. Samalla hän pohtii, ettei Suomen pidä menetellä kuin Karthago – siis tuhoutua. Suomi on pieni kansa, suurilla kansoilla ei tätä pelkoa ole.

Päämajan aiemmin intoilevat upseerit ovat nyt heilahtaneet tunneskaalan toiseen päähän, syvään pessimismiin. Illanistujaisissa he laulavat Kusessa ollaan, jossa keskinäinen piikittely jatkuu mutta Mannerheimkin saa osansa: ”Kun Mannerheimi ratsasti ratsullaan / Ja Hitleri  pyyhkäisi persettään, / Niin Staalin se moskovassa (sic) nauroi vaan / Kusessa ollaan, kusessa ollaan.”

Marsalkan sukulainen, lihava ja koominen eversti Bruncrona kertoo, että Mannerheimista tuli Venäjällä opportunisti, joka siirtää aina syyn pois itseltään. ”Hän on kettu leijonan nahassa”, liehittelee kansaa mutta todellisuuksia käyttää ihmisiä hyväkseen. Muille käy huonosti, jos he satsaavat väärään hevoseen, mutta Mannerheim vaihtaa hevosta.

Upseerit pystyvät kuitenkin hoitamaan työnsä. Paasonen arvelee, että puna-armeija tarvitsee joukkojaan pian etelässä. Kaiken varalta Mannerheim käskee varastoimaan aseita sissisotaa varten ja siirtämään tiedustelumateriaalin ulkomaille.

Lönnfors vs. Turja ja Haavikko 

Mannerheimin ratkaisuja jatkosodan aikana ovat käsitelleet myös Ilmari Turjan näytelmän Päämajassa lisäksi Paavo Haavikon näytelmissä Airo ja Brita sekä Hitlerin sateenvarjo.

Näytelmiä yhdistää se, että kaikissa Mannerheim simputtaa kenraaleitaan.

Turja halusi painottaa Mannerheimin epäonnistumisia ja esittää sankarina kenraali Airon. Haavikolle ja Lönnforsille sodan johtamiseen ei riitä se, että Airo osaa suunnitella onnistuneita operaatioita, sillä tältä puuttuu kyky nähdä niiden poliittiset seuraukset.

Siinä missä Haavikon Airo on väärässä sekä 1941 että 1944, Lönnforsin Airo on väärässä 1941 mutta 1944 hän hoitaa tehtävänsä kunnolla.

Suurin ero Haavikkoon on siinä, että Haavikon marsalkka yrittää opettaa upseereitaan, mutta Lönnforsin Mannerheim pitää tilannearvionsa ja aikeensa itsellään. Hän toimii jo kokonaan toisella, myyttisellä tasolla. 

Sankari epäilee itseään

Lönnforsin mielestä toinen näytös kuvaa Mamet’n teorian mukaisesti hetkeä, jolloin sankari epäilee itseään ja toivoo, ettei retkeä olisi koskaan aloitettu.

Tästä epäilystä nähdään Lönnforsin näytelmässä vain vilaus.  Keskustellessaan sotilaspalvelijansa Stoltin kanssa marsalkka toteaa, että tällä on sentään poika, mutta hänellä ei ole mitään. Kunniakin viedään, jos puna-armeija miehittää Suomen.

Lönnfors sanoo myös, että sankari saapuu ”lopullisen päämäärän taistelutantereella, jolloin ensimmäinen tavoite muuttuu korkeammaksi päämääräksi ja kamppailun todellinen luonne paljastuu.” Sankari voi siinä tuossa kamppailussa turvata vain itseensä. 

Itse asiassa perimmäinen tavoite on muuttunut jo näytelmän ensimmäisessä näytöksessä, jossa Mannerheim kieltäytyy jatkamasta hyökkäystä. 

Sanallisesti marsalkan motiivi tulee ilmi, kun presidentin rouva Gerda Ryti sanoo unelman Itä-Karjalasta täyttyneen. Marsalkka vastaa, että hänen päämääränsä on Suomen kansan eloonjääminen.

Ryti vs. Mannerheim

Kolmannessa näytöksessä Ryti saapuu uudelleen päämajaan ja kertoo Saksan ulkoministeri Ribbentropin vaativan sitoumusta, ettei Suomi tee erillisrauhaa. Muuten tarvittavia aseita ei saada.

Mannerheim pakottaa Rytin allekirjoittamaan yksin Ribbentrop-sopimuksen, vaikka Ryti valittaa, että se vie häneltä kunnian.

Mannerheim kertoo alkaneensa epäillä jo silloin, kun saksalaiset eivät onnistuneet valloittamaan Leningradia ja muuttivat strategiansa valloituksesta piiritykseksi. Lopullisen päätöksensä hän kertoo syntyneen, koska Hitlerin saappaat olivat niin huonosti kiillotetut. Eihän sellaiseen mieheen voinut luottaa suuremmissakaan asioissa!

Mannerheim paljastaa viimein Rytille sopimuksensa Stalinin kanssa. Tällainen olisi sota-aikana maanpetos jopa ylipäällikön kohdalla, kun siitä ei ole sovittu presidentin kanssa, joka perustuslain mukaan johtaa Suomen ulkopolitiikkaa.

Asia sivuutetaan kuitenkin näytelmässä tyystin. Keskeistä on, että Mannerheim on toiminut pitkällä tähtäimellä viisaasti Suomen pelastamiseksi.

Suurhyökkäys on Mannerheimin mielestä Neuvostoliiton nuhtelu Suomelle, kun se ei ole aiemmin suostunut rauhaan. Viipurin menetys saa suomalaiset vihdoin rauhan kannalle. Ryti ei ole uskonut Mannerheimia, koska ei ole tajunnut, ettei sota perustu laskelmiin vaan sattumaan ja ihmisten tekoihin.

Ryti syyttää Mannerheimia kovaksi ja pahaksi. Mannerheimin vastaus kuuluu: ”Ihmisen, joka valitsee tehtäväkseen olla hyvä, tuhoaa maailman pahuus. Siksi hänen täytyy oppia olla olematta hyvä ja käyttää tätä kykyä tai olla käyttämättä, tarpeen mukaan.”

”Jos on valittava moraalin ja maansa välillä, pitää uhrata moraali.”

Kekkonen olisi epäilemättä allekirjoittanut nämä machiavellimäiset periaatteet. Oli suurvalta mikä tahansa, pienen valtion keinot selviytyä ovat samat.

Sankaruuden hinta

Lönnforsin mielestä Mannerheimista tulee traaginen sankari ja hän vertaa tätä Odysseukseen. Odysseus ei kylläkään ollut traaginen vaan neuvokas ja ovela sankari.

Mutta yhteistä on, että Odysseus purjehtii Skyllan ja Kharybriksen lävitse ja Mannerheimin pitää pystyä luotsaamaan Suomi Hitlerin ja Stalinin välitse. Samalla tavoin kuin Odysseus uhraa kuusi miestä, Mannerheim uhraa tuhansia sotilaita ja Risto Rydin.

Syvemmin katsoen Mannerheim uhraa Suomen pelastamiseksi myös oman sielunsa. 

Kirjailijasta ja näytelmän synnystä

Per-Erik Lönnfors on syntynyt 1935.

Lönnfors ryhtyi kaunokirjailijaksi vasta myöhemmällä iällä. Sitä ennen hän loi uran ulkoministeriössä ja mm. Hufvudstadstadsbladetin päätoimittajana.

Näytelmänsä Mannerheim – mannen och myten synnystä Lönnfors on kertonut ensin käsiohjelmassa ja sitten muistelmiensa kolmannessa osassa Vändpunkter. Mitt liv som drama (2010).

Lönnforsin näytelmä Svart och vitt oli esitetty Svenska teaternissa. Sven Sid keksi idea, että Lönnfors kirjoittaisi Svenskaniin näytelmän Mannerheimista. Sid myös ohjasi näytelmän, jota esitettiin 2007-8. 

Loppuvaiheessa Lönnfors oleskeli viikon Kyproksella näyttelijä ja teatterinjohtaja Johan Storgårdin kanssa. Siellä näytelmä muuttui eeppisestä kertomuksesta draamaksi. 

Lönnfors kertoo käsitelleensä keskushenkilöitä klassista luonnetyypin pohjalta. Monet repliikit lainattiin suoraan Mannerheimia koskevista anekdooteista.

Storgård ei Lönnforsin mielestä ymmärtänyt, että Mannerheim oli tietyissä suhteissa hänen oma kuvansa: yhteistä oli tahdonvoima, narsismi, tuloksiin orientoituminen, suosikkijärjestelmä, tunnekylmyys, vallanhalu ja ryhmätyön halveksunta. Molemmat vihasivat tunneargumentteja.

Muita tietoja

Näytelmän traileri löytyy Youtubesta.

Runebergin Sotilaspoika: suomenkieliset sanat ja laulettuna Youtubessa.

Kirjallisuutta

From, Synnöve: Missä on From? Kenttäpostia Mannerheimin sotilaspalvelijalta 1938-1943. Minerva 2010.

Laaksonen, Lasse: Eripuraa ja arvovaltaa. Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen. Täydennetty painos. Docendo 2014.

Lönnfors, Per-Erik: Vändpunkter, Mitt liv som drama. Söderström 2010.

Mamet, David: Three Uses of the Knife. On the Nature and Purpose of Drama. Columbia University Press cop. 1998.

Stenvall, Taru: Marski ja hänen ”hovinsa”. WSOY 1955.

Tahvanainen, Vilho: Erikoistehtävä. Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932-1945, 1971. 

Ville Kaarnakari: Hakaristin leimaama ja Operaatio Para Bellum

Ville Kaarnakarin Hakaristin leimaamassa puolustetaan Natsi-Saksan ”uutta Eurooppaa” ja Operaatio Para Bellumissa maanpetos syksyllä 1944 esitetään isänmaallisuudeksi.

Hakaristin leimaama

Hakaristin leimaamassa (2014) on kaksi aikaa, joita kuvataan vuorotellen.  Entiset kansainvälisen Waffen-SS-divisioona Wikingin sotilaat eri maista kokoontuvat heinäkuussa 1961 Suomeen sotatoverinsa Kairan hautajaisiin.

Hautajaisten jälkeen pidetyssä saunaillassa Klaus Runolinna muistelee ja kommentoi omia ja ystävänsä Heikki Kairan vaiheita Wiking-divisioonassa sekä kaksikon sodanjälkeisiä vaiheita 1944-5. Välillä kuvataan suoraan heidän vaiheitaan Waffen-SS-vapaaehtoisina siten, ettei tulevaisuus ole tiedossa. 

Kaarnakoski vs. Lauttamus

Hakaristin leimaama poikkeaa Niilo Lauttamuksen suomalaisia Waffen-SS-sotilaita kuvaavasta klassikosta Vieraan kypärän alla useissa kohdin.

Vieraan kypärän alla kuvaa suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten pataljoonaa. Siihen sijoitettiin ne suomalaiset, joilla ei ollut sotilaskoulutusta eikä sotakokemusta ja joita siksi koulutettiin ensin puoli vuotta.

Sen sijaan Hakaristin leimaama kuvaa kansainvälistä Wiking-divisioonaa, johon sijoitettiin sotilaskoulutuksen ja sotakokemusta saaneet suomalaiset vapaaehtoiset. Kun hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi, divisioona joutui heti taisteluihin ja rintaman takaisiin tapahtumiin (Neuvostoliitolle vuodesta 1939 kuuluvassa) Puolan itäosassa ja Ukrainassa.

Toiseksi Lauttamus korostaa suomalaisten epäpoliittisuutta ja esittää näiden motiiviksi sotilaskoulutuksen saamisen ja seikkailunhalun.

Kaarnakarinkin henkilöt korostavat, etteivät he ole natseja. ”Divisioonan miehet” jopa vieroksuvat, kun tapaavat ”pataljoonan poikien” joukossa kansallissosialisteja.

Henkilöillä on kuitenkin selvä poliittinen motiivi: he väittävät puolustavansa ”Eurooppaa”.

Lisäksi suomalaisilla on erikoismotiivi: he haluavat kostaa talvisodan ja poistaa ”idän uhan”. Tarkemmin ei sanota, tarkoittaako tämä vain kommunismin vai myös Venäjän tuhoamista.

Runolinna näkee kaikenlaista julmuutta, joka aiheuttaa hänessä epämukavuutta. Hän kuitenkin hyväksyy, että nyt käydään erilaista sotaa kuin talvisodan Taipaleessa.

Mitä Saksan hallitsema ”uusi Eurooppa” todella tarkoittaa, sitä eivät henkilöt lainkaan pohdi sen enempää sodan aikana kuin vuonna 1961.

Natsi-Saksan sodanpäämäärä propagandassa ja todellisuudessa

Ville Kaarnakarilla on ollut huono onni sikäli, että hän on julkaissut Hakaristin leimaaman vaiheessa, jossa historiantutkijoiden käsitys hänen käsittelemistään asioista on muuttunut Suomessakin.

Vuosi ennen Hakaristin leimaamaa ilmestyi Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen teos Tuntematon Lauri Törni (2013) samoin kuin Antero Holmilan artikkeli ”Soldaten wie andere auch” kokoomateoksessa Finland’s Holocaust (2013). Kaarnakari ei siis voi puolustautua tietämättömyydellä.

Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, että Natsi-Saksan propaganda halusi esittää sodan Neuvostoliittoa vastaan ”suurena, yhteiseurooppalaisena bolševisminvastaisena ristiretkenä”.  Jotta tämä olisi kuulostanut uskottavalta, Waffen-SS yritti värvätä mahdollisimman monia kansallisuuksia edustavia vapaaehtoisia.  

Totuus paljastui kuitenkin pian. Waffen-SS ei ollut tässä vaiheessa juurikaan halukas värväämään Neuvostoliiton kansallisuuksia, jotka propagandan mukaan piti vapauttaa.  

Usein muistetaan, että kun hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi, saksalaisia tervehdittiin varsinkin vähemmistökansojen piirissä usein vapauttajina. Harvemmin kerrotaan, että totuus paljastui tässäkin pian. Natsi-Saksa ei luvannut vähemmistökansallisuuksille – ei edes aiemmin itsenäisille Baltian maille – riippumattomuutta eikä vapauttanut talonpojat kolhooseista.

Sen sijaan Natsi-Saksan sodanpäämäärä oli, kuten Pohjonen ja Silvennoinen pelkistävät, ei vain ”Neuvostoliiton tuhoaminen vaan myös sen Euroopan puoleisten alueiden valtaaminen Saksan tuleviksi siirtomaiksi ja sen väestön orjuuttaminen.”

Kaarnakari voi toki puolustaa kuvaustaan sillä, että hän kuvaa asioita niin kuin hänen henkilönsä sodan aikana ajattelivat. Olennaisen kertoo kuitenkin se, että Kaarnakari on valinnut juuri tällaiset henkilöt eikä ole luonut heille vastavoimaa. Päinvastoin hän esittää heidät sodan aikana sankareina.

 Samoin tekee myös kustantaja Tammi. Hakaristin leimaaman takakansiteksti  alkaa: ”Suomen sotilas, jonka sankaruus mitätöitiin.”

Jopa vuonna 1961 Kaarnakari antaa Waffen-Ss-vapaaehtoisen tanskalaisen Peter Thalbergin sanoa: ”Me uskoimme parempaan Eurooppaan ja parempaan maailmaan. [- -] Me olimme silloin oikealla asialla, ei tämä nykyinen kommunismin leviäminen ole ainakaan minun mieleeni.”

Tämä siis sen jälkeen, kun oli tieto niin holokaustista ja muista Natsi-Saksan rikoksista kuin suunnitelmista tulevaisuuden varalle.

Lisäksi Peter Thalberg esittää tapahtumien järjestyksen nurinkurisesti: Natsi-Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon ei estänyt kommunismin leviämistä, vaan nimenomaan edesauttoi sitä.

Toki voidaan vedota skenaarioon, että Stalin olisi joka tapauksessa liittynyt sotaan vaiheessa, kun Natsi-Saksa ja länsivallat olisivat sotineet itsensä uuvuksiin. Silloinkin unohtuu, että edellytyksenä oli se, että Hitler solmi Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja hyökkäsi Puolaan aloittaen näin toisen maailmansodan. 

Sotarikosten puolustelua ja väistelyä

Koska Kaarnakari kuvaa Wiking-divisioonaa, hän joutuu myös kuvaamaan paria sen tiliin pantua epäilyttävää asiaa. Tässä hän turvautuu puolusteluun ja väistelyyn, jotka ovat erottaneet aiemmat suomalaiset tutkijat, myös Mauno Jokipiin Panttipataljoonan, aiheen kansainvälisestä tutkimuksesta.

Ensimmäinen tapaus koskee Lembergiä (Lvovia), jossa tapahtui juutalaisten joukkomurha.

 Hakaristin leimaamassa koko syy pannaan paikallisen väestön kontolle. Sen kerrotaan raivostuneen siitä, että venäläiset olivat ennen lähtöään toimeenpanneet joukkomurhia. Saksalaisten sotilaiden kuvataan seuranneen pogromia syrjästä ja jopa kauhistuneen sitä.

Todellisuudessa, kuten Antero Holmila on osoittanut, pogromi tosin alkoi paikallisten toimesta, mutta saksalaiset osallistuivat siihen aktiivisesti ja lietsoivat sitä.

Hakaristin leimaamassa suomalaiset sotilaat katselevat pogromia syrjästä.

Todellisuudessa ainakin kaksi suomalaista on kertonut toista.

Antero Holmilan mukaan Tor-Björn Weckström kertoi Valpon sodanjälkeisissä kuulusteluissa, että oli ollut 6-7 suomalaisen joukossa, jotka määrättiin ampunaan. He tottelivat käskyä, mutta Weckström väitti, että hän oli tähdännyt tahallaan syrjään.

Sakari Lappi-Seppälä kertoi teoksessaan Haudat Dnjeprin varrella, että hän oli ollut 5-7 suomalaisen joukossa, joita oli käsketty ampumaan. He olivat kuitenkin kieltäytyneet, jolloin heidät oli määrätty kokoamaan kelloja ja muta omaisuutta.

Holmila yhtyy Jokipiihin siinä, ettei ole varsinaisia todisteita suomalaisten osallistumisesta tappamiseen. Samalla Holmila uskoo, että Lappi-Seppälän kertomus kuvaa, miten muutkin suomalaiset tuollaisessa tilanteessa menettelivät: kieltäytyivät tappamisesta, mutta toimivat avustajina.

Partisaanijohtajien teloitus

Hakaristin varjossa väitetään, että puna-armeijan julmuus aiheutti saksalaisten vastareaktion. Todellisuudessa, kuten mm. Christian Streit on osoittanut, Hitler oli antanut ns. rikolliset käskyt jo ennen hyökkäystä Neuvostoliittoon. Jo etukäteen päätettiin, ettei itärintamalla noudatettaisi mitään kansainvälisiä sodan sääntöjä.

Romaanissa mainitaan vain komissaarikäsky, mutta väitetään, ettei sitä toteutettu Wiking-divisioonassa.

Runolinna saa käskyn kehitellä vastatoimia partisaanien toimille Donetskin alueella. Päähuomio kiinnitetään siihen, että Runolinna onnistuu vangitsemaan paikalliset partisaanijohtajat ja joutuu tekemään kovan päätöksen kieltäytymällä vaihtamasta näitä partisaanien vangitsemiin SS-sotilaisiin.

Runolinna luovuttaa partisaanijohtajat eteenpäin ja esittää olevansa yllättynyt kuullessaan jälkeenpäin, että nämä on tapettu. Vain hyvin naiivi ihminen ei olisi ollut selvillä siitä, että näin tapahtuisi. Partisaaneja ei tunnustettu sotilaiksi eikä heillä siten ollut oikeutta päästä sotavangeiksi. Tätä oikeutta Natsi-Saksa ei tunnustanut monille muillekaan ryhmille, kuten myöhemmin osoitan.   

Näin voidaan esittää, ettei Runolinna ole osaltaan vastuussa siitä, mitä vangeille tapahtuu luovuttamisen jälkeen. 

Olennaisempaa on, että Kaarnakari esittää taistelun partisaaneja vastaan täysin sotilaallisena asiana. Todellisuudessa siviilejä tapettiin paljon enemmän kuin partisaaneja eikä vain siksi, että siviilien tuki oli partisaaneille välttämätön, tai moninkertaisena kostona partisaanien teoista. 

Kyse oli väestön systemaattisesta tuhoamisesta, joka liittyi holokaustiin, kuten Timothy Snyder on osoittanut teoksessaan Tappotanner: Natsi-Saksalle partisaani oli juutalainen ja juutalainen oli partisaani.

Kaiken kaikkiaan Kaarnakoski jatkaa ”sotilaita kuten muutkin”-linjaa ja esittää, että suomalaiset eivät itse tehneet sotarikoksia.

Näin Kaarnakari väistää kaksi olennaista asiaa tyystin. Ensinnäkin, jos Saksan armeija ei olisi vallannut laajoja alueita Puolasta ja Neuvostoliitosta, siellä ei olisi voitu panna toimeen sotarikoksia, holokaustista puhumattakaan.

Näin oli myös käytännössä. Kuten Pohjoinen ja Silvennoinen toteavat, armeija antoi SS-Einsatz-joukoille logistista ja muuta apua. 

Saksa kävi idässä tuhoamissota

Toiseksi Kaarnakari kuvaa Saksan käyvän idässä normaalia sotaa. Todellisuudessa, kuten mm. Christian Streit on osoittanut, Saksan sodankäynti idässä oli olennaisesti erilaista kuin lännessä. Idässä Saksa kävi tuhoamissotaa, johon osallistui myös Wehrmacht sekä suoraan että välillisesti.

Työnjako sotavankien kohdalla toimi seuraavasti:

Rodun lisäksi tietty ideologia, asema tai koulutus tiesi sotavangille varmaa kuolemaa. Rintamajoukot ampuivat heti komissaarit, joita ei tunnustettu sotilaiksi eikä siten myöskään sotavangeiksi vaan pidettiin ”rikollisina”, sekä samalla politrukit. Sotavankileireillä luovutettiin SS:lle tuhottaviksi  toisaalta ”rodullisesti ala-arvoiset”, juutalaisten lisäksi aasialaiset, toisaalta ”poliittisesti epäluotettavat”, kommunistit ja ”intellektuellit”, joiksi jonkinlaisen koulutuksen saaneet. 

Kommunistien ja ”intellektuellien” katsottiin muodostavan potentiaalisen johtoaineksen. Kun heidät oli poistettu, muut voitaisiin helposti alistaa.

Jäljelle jääneille tavallisille sotavangeille annettiin tarkoituksellisesti liian vähän ruokaa. Nälän heikentäminä he eivät kestäneet jalkamarssein tapahtuvia kuljetuksia. Samasta syystä he olivat menettäneet vastustuskykynsä tauteja vastaan. Lisäksi SS eliminoi heistäkin ”tuottamattomina” haavoittuneet ja sairaat.

Kaikkiaan 5, 734 miljoonasta neuvostoliittolaisia sotavangeista kuoli Streitin mukaan 57,8 prosenttia. 

Sodan jälkeen vainon kohteena?   

Hakaristin leimaamassa muiden maiden Waffen-SS-sotilaat valittavat vuonna 1961, että saivat sodan jälkeen omissa maissaan maanpetostuomion. Kuitenkin pitäisi olla ilmiselvää, että vieraan valtion, saati miehittäjän armeijassa palveleminen on maanpetos.

Suomen kohdallakin esitetään, että SS-taustaisia vainottiin. Pohjonen ja Silvennoinen kiistävät, että SS -taustaiset olisi systemaattisesti puhdistettu siviiliviroista, poliisista ja armeijasta. 

Joka tapauksessa syrjintä ei koskenut yksityisiä työmarkkinoita. Hakaristin varjossa Runolinnalla on yritys, johon hän ottaa Kairan töihin.

Pohjosen ja Silvennoisen mukaan kansallissosialistit ja kansallismieliset käyttivät uskomusta vainosta ja syrjinnästä tekosyynä, jolla he ovat perustelleet ryhtymisen syksyllä 1944 maanpetokselliseen toimintaan.

Myös Runolinna ja Kaira osallistuvat Saksan operaatio Sonderkommendo Nordiin, mutta sen toimintaa ei kuvata.

Operaatio Para Bellum

Maanpetos väännetään isänmaallisuudeksi

Enemmän Saksan masinoimaa vastarintaliikettä käsitellään Operaatio Para Bellumissa (2013). Siinä Mannerheim-ristin ritari Torni soluttautuu mukaan vastarintaliikkeeseen. Mitä ilmeisemmin Torni tarkoittaa Lauri Törniä, joka näin pestään fiktiivisesti puhtaaksi todellisesta maanpetostuomiostaan.

Romaanissa Torni estää valvontakomission johtajan Ždanovin murhan, jolla olisi ollut kohtalokkaat seuraukset.

Tästä huolimatta vastarintaliike sinänsä esitetään ymmärtävässä ja positiivisessa valossa:

”Kokoukseen osallistuvat olivat aidosti huolissaan Suomen kohtalosta. Monet tuntuivat olevan sitä mieltä, että Saksa oli Suomelle ainoa turva ja takuu Neuvostoliittoa vastaan. Kyse ei ollut mistään poliittisista sympatioista. Paikalla olevat olivat suomalaisia isänmaanystäviä. Nyt oli vain keskityttävä siihen, mikä oli isänmaan kannalta oleellista.”

”- Taistelua jatketaan viimeiseen hengenvetoon, kuului eräs upseeri huudahtavan. – Suomi kuuluu läntisiin sivistysvaltioihin. Sitä ei voi jättää idän barbaarien kynsiin.”

”Tornista Fabritzen vaikutti mieheltä, joka ajoi pyyteettömästi Suomen etua. Puheissa vilahtelivat mielikuvat uudesta jääkäriliikkeestä, joka joutuisi huonoimmassa tilanteessa ase kädessä taas hankkimaan Suomelle itsenäisyyden.  Näissä kuvioissa Saksa oli taas se voima, jonka varaan laskettiin. Everstiluutnantti oli vanhan liiton miehiä, jonka käsitys nousukasmaisista natseista tuli väkisinkin näkyviin.”

”Torni oli jo aikaisemmin pannut merkille, että tässä salaliitossa oli mukana miehiä, joille isänmaa oli aidosti tärkeä. Hyvä että tällaisia miehiä oli liikkeellä!”

”- Fabritzenin touhuja kun arvioi, niin tavallaan minä ymmärrän niitä hyvin, Nihtilä sanoi. – Itse asiassahan meillä on sama päämäärä – pitää venäläiset poissa maasta. Joissakin olosuhteissa olisimme voineet tehdä jopa yhteistyötä.”

Vastarintaliikkeen jäsenten motiivit ovat siis Operaatio Para Bellumissa epäitsekkäät ja isänmaalliset. Mutta mitä isänmaallisuus heille tarkoittaa? Mitä he tarkoittavat ”Suomen edulla”? Ja miten voivat olla ”vailla poliittisia sympatioita”, jos heille kuuluminen Suomen ”kuuluminen läntisiin sivistysvaltioihin” tarkoittaa liittoutumista kansanmurhaa parhaillaan toimeenpanevan Natsi-Saksan kanssa?

Mitä isänmaallisuus tarkoittaa?

Vastausta näihin kysymyksiin voi alkaa etsiä kohtauksesta, jossa vastarintaliikkeen jäsenet laulavat saksalaista SS:n marssia sanoilla ”Wir kämpfen für Mannerheim” (taistelemme Mannerheimin puolesta).

Kohtaus on korni ja läpeensä valheellinen. Natsi-Saksalle ja sen masinoimalle vastarintaliikkeelle Mannerheim oli tuossa vaiheessa maanpetturi. Olihan päätöksen suhteiden katkaisemisesta Saksaan ja välirauhansopimuksesta Neuvostoliiton kanssa tehnyt juuri marsalkka.

Kaarnakari yrittää kaikin keinoin salata sen, että vastarintaliikkeen puuhamiehet eivät olleet lojaaleja maan laeille, lailliselle hallitukselle eivätkä edes armeijan ylipäällikölle. Sen sijaan heidän toimintaansa ohjasi, kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, ”heidän itselleen omimansa korkeampi velvollisuus ainoina Suomen edun tosi vaalijoina. He eivät olleet lojaaleja Suomea vaan itse määrittelemäänsä Suomen ideaa kohtaan.”

Syksyllä 1944 oli selvää, että Saksa oli hävinnyt sodan, vaikka vastarintaliikkeen jäsenet uskottelivat itselleen toisin. Saksan tukeen tarttuminen oli siis äärimmäisen tyhmää, sillä onnistuessaan se olisi aiheuttanut sisällissodan, joka taas olisi todennäköisesti epäonnistunut ja johtanut Neuvostoliiton miehitykseen – siis juuri siihen, minkä vastarintaliike sanoi yrittävänsä estää.

Toisaalta, koska armeijaa oltiin kotiuttamassa, vallankaappaus olisi voinut johtaa suoraan Neuvostoliiton miehitykseen. Eli kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat: ”Syksyllä 1944 oli vielä kuviteltavissa, että vastarintatoiminta saattaisi olla se tekosyy, jonka Stalin ja Neuvostoliitto tarvitsivatkin miehittääkseen Suomen ilman länsiliittoutuneiden vakavia vastatoimia.”

Miksi vastarintaliike sitten otti riskin? Oliko julkilausuttu tavoite sittenkään todellinen?

Pohjoinen ja Silvennoinen lainaavat Aarne Runolinnan sanoja Seppo Heikkilälle tammikuussa 1945: ”vastarintaliike [on] etupäässä luonteeltaan bolshevisminvastainen, mutta tähtäsi siihen että silloin kun vastarintaliike kapinan avulla pääsisi valtaan, ei se tekisi sitä virhettä minkä se teki vapaussodan jälkeen, nim[ittäin] että pääsi kellarisankarit valtion johtoon, itse jäädessä sivuun, vaan että nyt ottaisi vastarintaliike myös jatkuvan vallan käsiinsä.”

Pohjosen ja Silvennoisen johtopäätös onkin, että neuvostomiehityksen vastustaminen oli vastarintaliikkeelle vain välikappale sen pyrkiessä todelliseen päämääräänsä. Se oli kansallissosialistien ja kansallismielisten vallankaappaus Suomessa.

Vastarintaliikkeen päämäärä siis nimenomaan oli ideologinen, ja tämän päämäärän saavuttamiseksi kaikki keinot olivat luvallisia: Suomen kansa ”tarvitsi poliittiseen heräämiseensä vain maistiaisia neuvostomiehityksen todellisuudesta ja ideologisesti valveutuneen kärkijoukon johtamaan kansan kapinaan.”

Tämä oli tietenkin toiveajattelua. Ilman ulkopuolisia tukijoita vastarintaliike ei onnistu, eikä sitä ollut saatavissa sen enempää Saksalta kuin länsivalloilta. Niinpä neuvostomiehitys oli jatkunut vuosikymmeniä kuten Baltian maissa. 

Vastarintaliikkeen ideologian juuret ulottuivat ”vuoden 1918 valkoisen armeijan radikaaleimpiin voimiin. Vuonna 1918 taistelun hedelmät oli hukattu ja työkin jäänyt kesken”. Itsenäisestä Suomesta olikin tullut parlamentaarinen demokratia, jossa sosialidemokraateillakin oli mahdollisuus päästä eduskuntaa ja hallitukseen. Lapuanliike oli onnistunut saamaan porvarillista kannatusta vain kommunisteja vastaan, mutta epäonnistunut laajemmissa tavoitteissaan.  Syksyllä 1944 aktivistien ydinjoukko koki saaneensa ”vielä yhden mahdollisuuden toteuttaa utopiansa ilman aatteellisia kompromisseja.”

Kaikki tämä tarkoittaa, kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, ettei Suomen vastarintarintaliike edustanut laajasti isänmaallisia suomalaisia eikä se edes ollut yleisoikeistolainen liike. Tämä vie pohjan Kaarnakarin selitykseltä isänmaallisista motiiveista.

Isänmaallisuus olikin SS-vapaaehtoisten ja muiden radikaalien muistelmissa Pohjosen ja Silvennoisen mielestä peitetermi ideologiselle innostukselle.

Pohjonen ja Silvennoinen myöntävät, etteivät kaikki vastarintaliikkeen jäsenet olleet ideologisia sotureita. Mukaan liittyi myös turhautuneita ja toimintahakuisia, poliittisesti naiiveja nuoria miehiä, sellaisia kuin Lauri Törni.

”Tällaiselle pohjalle ei ollut rakennettavissa mitään massaliikettä, vaan vastarintaliikkeen oli jäätävä pienen joukon asiaksi. Sellaiseksi se myös jäi.” 

Suurimmalle osalle suomalaisista, myös oikeiston valtaosalle, isänmaallisuus tarkoitti sodan jälkeen juuri päinvastaista: lojaalisuutta maan hallitukselle, maan jälleenrakennusta ja kansalaisten elinolojen parantamista.

Saksan masinoimaa vastarintaliikettä on käsitellyt varsin koomisessa valossa Tapani Bagge värisarjansa neljännessä osassa Punainen varjo. Baggen päähenkilö, Valpon etsivä Väinö Mujunen suhtautuu epäluulolla Neuvostoliiton lisäksi myös Saksaan. 

Mikä oli Natsi-Saksan ja suomalaisten kansallisradikaalien todellinen motiivi luoda suomalainen Waffen-SS-osasto?

Tässä tullaan siihen, mikä oli aikoinaan ollut Natsi-Saksan ja suomalaisten värväreiden motiivi muodostaa suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten yksikkö.

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius kiistävät teoksessaan Suomalaiset fasistit perinteisen tulkinnan hankkeen epäpoliittisuudesta, jonka Mauno Jokipii sinetöi Panttipataljoonassa.

Ensinnäkin ”suomalaiset kansallismieliset radikaalit ymmärsivät hankkeen nimenomaan poliittiseksi projektiksi. Suomalaiseen pataljoonaan oli saatava ’kansallissosialistisesti ajattelevia vapaaehtoisia’.”  Koska värväys oli radikaalijärjestöjen käsissä, ne myös löysivät ja etsivät tällaisia miehiä.

Toiseksi ”SS-värväyksessä nojauduttiin alusta lähtien radikaalien tukeen, koska joko ei katsottu voitavan olla ilman, tai uskottu riittävää määrää vapaaehtoisia muuten löytyvän.” Väite vapaaehtoisten tiukasta karsinnasta aatteellisin perustein on sodanjälkeistä legendaa. 

Pohjonen ja Silvennoinen myöntävät, että ”suomalaisten SS-vapaaehtoisten pääjoukko tuskin oli erityisen valveutuneita kansallissosialisteja” lähtiessään Saksaan. Olennaista kuitenkin oli, että kaikista oli tarkoitus sellaisia tulla.

”SS teki parhaansa tehdäkseen vapaaehtoisista poliittisia kansallissosialisteja ja kansallissosialistisen hallinnon tukipylväitä. Se kaavaili joka tapauksessa vapaaehtoisten myöhempää poliittista hyödyntämistä kansallissosialismille ja Saksalle myötämielisinä, lojaaleina ryhminä kotimaassaan.”

Koska historia kulki toisin kuin otaksuttiin, Saksa ei pystynyt suunnitelmaa toteuttamaan. Sodan jälkeen se oli viisasta unohtaa.  

Operaatio-sarja

Lopuksi muutama sana Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjasta. Se edustaa Suomessa aivan omaa genreään, jota Kaarnakari kutsuu sotathrilleriksi.  Kirjojen tapahtumat on sijoitettu todellisten tapahtumien lomaan niin tarkasti, että monilla lukijalla lienee vaikeuksia erottaa tapahtuneen ja mahdollisesti tapahtuneen raja.

Kaarnakari kutsuu kirjojaan kontrafaktuaalisiksi, millä tarkoitetaan historian jossittelua. Oikeampi nimitys olisi ”historiallinen X-files”. Romaanien lopussa väitetään aina, että kyseessä ovat tositapahtumat, jonka dokumentit aikanaan tuhottiin ja joiden silminnäkijät vannotettiin olemaan vaiti. 

Kaarnakarin heikkous on henkilökuvaus. Positiiviset henkilöt ovat samasta puusta veistettyjä: reippaita, rohkeita ja sisukkaita. Heitä ei erota toisistaan, eikä yksikään jää mieleen.

Kaarnakarin vahvuus taas on ensimmäisissä teoksissa Operaatio Übung -42 (2010) ja Operaatio Chevalier (2011) juoni. Jännitys luodaan klassisin keinoin kuten aikataulun avulla. Esimerkiksi lukija tietää, että jotain aiotaan tehdä tietyssä paikassa tiettyyn aikaan mennessä, ja osa henkilöistä pyrkii estämään sen.

Toinen, heikompi tapa on, että Kaarnakari kuvaa kohtauksen, jossa henkilöt saavat tietää jotain tai päättävät jotain, mutta tieto tai päätös salataan lukijalta.

Jostain syystä Kaarnakari ei Operaatio Para Bellumissa ja Operaatio Vernassa (2015) enää huipenna tapahtumia kliimaksiin vaan käyttää deus ex machinaa: ulkopuolinen auttaja ratkaisee lopputuloksen. Sodan jälkeisiä kaukopartioita kuvaavassa Operaatio Polarissa (2016) jännitystä ei enää ole.

Operaatio-sarjan poliittiset sympatiat ovat selvät: bolševikit ovat ovelia ja kavalia ja aina suunnittelemassa Suomen tuhoa.

Toki Kimmo Rentolan teoksesta Stalin ja Suomen kohtalo voi saada saman käsityksen. Olennainen ero on, että Rentolan mukaan Stalinin tavoite Suomen suhteen vaihteli tilanteen mukaan. Suomi oli vain sivuosassa ja suhtautuminen siihen riippui poliittisesta kokonaiskuviosta. 

Täysin pöllöltä vaikuttaa, että suunnitelma on Operaatio Finljandijassa (2012) pantu paperille – itsestään selvyyksille ei yleensä näin tehdä. Eikä tuota paperia edes ole lukittu Stalinin kassakaappiin vaan sitä kuljetaan Itä-Karjalan metsissä, jossa suomalaiset siihen sattumalta törmäävät.

Kaarnakarin kirjoissa korostuu suomalaisten ja saksalaisten tiedustelumiesten aseveljeys. Sitä väitetään epäideologiseksi, mutta edellä käsiteltyjen kirjojen valossa tätä on syytä epäillä.

Kaarnakarin suomalaiset tiedustelumiehet ovat uskomattoman naiiveja uskoessaan sinisilmäisesti, että saksalaiset virkaveljet auttavat pyyteettömästi Suomea. Tämä usko ei horju edes Operaatio Para Bellumissa, kun Suomen johto pyrkii irtautumaan sodasta. Koska Saksalla on intressi estää se, jo terve järki sanoo, että saksalaiset pyrkivät syöttämään suomalaisille väärää tietoa.

Lisäksi kaikkia Kaarnakarin kirjoja leimaa konspiratiivisuus eikä vain teoissa. Operaatio Para Bellumissa henkilöt tekevät Suomen kohtalon koskevia ratkaisevia poliittisia ja sotilaallisia ratkaisuja, vaikka heillä ei ole tähän mitään valtuutusta sen enempää poliittiselta kuin sotilaalliselta johdolta. Välirauhaa käsittelevässä Operaatio Vernassa (2015) käskyn toiminnasta antaa sentään Mannerheim.

Salaliittolaisuuden ja sotilaiden korostus tarkoittaa myös, että muiden tekijöiden merkitys nollataan täysin vuoden 1944-5 ulkopoliittisissa ratkaisuissa. Suomen pelastuminen neuvostomiehitykseltä on vain sotilaiden ja tiedustelumiesten ansio. 

Käsittämätöntä on, miksi Neuvostoliitto Operaatio Para Bellumissa uhraa syksyllä 1944 uhrannut resurssejaan miehittääkseen Suomen, kun se tarvitsi joukkonsa sotatoimiin Saksaa vastaan. 

Pohjonen ja Silvennoinen vertaavat suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten muistelmia saksalaisen syöksypommittaja-ässän Hans-Ulrich Rudelin muistelmiin Trotzdem: ”kertomus Saksan osuudesta toisessa maailmansodassa pelkistyy yksiulotteiseksi taisteluksi isänmaan puolesta Neuvostoliittoa vastaan. Sota Puolan ja länsiliittoutuneiden kanssa, miehitettyjen maiden sotarikoksista ja holokaustista puhumattakaan, jäivät syrjään. Rudelin punoman tarinan ytimessä on yksin kamppailu kommunismia vastaan; liian myöhään Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnistavat kansallissosialistisessa Saksassa luonnollisen liittolaisensa. Se, että suomalaisten radikaalien oma kertomus näin tarkasti vastaa Saksaa kansallissosialistien omaksumaa, kertoo niiden yhteisestä ideologisesta pohjasta.”

Samanlainen punainen lanka on Kaarnakarin kirjoissa.

Operaatio Para Bellumin lopussa amerikkalaiset tajuavat jo syksyllä 1944 varoa Neuvostoliittoa ja auttavat Suomea. Hymyilyttävää itsekeskeisyyttä osoittaa usko, että USA olisi sodan olleessa vielä kesken vaarantanut liittolaisuuden Neuvostoliiton kanssa pikkuvaltio Suomen takia, kun se ei tehnyt sitä Puolankaan takia.

Äärioikeistolaista ideologiaa isänmaallisuuden varjolla

Seikkailujuonen alla Kaarnakarin kirjoissa on selvä poliittinen sanoma. Niissä markkinoidaan äärioikeistolaista aatemaailmaa, joka on sukua fasismille ellei jo ole sitä.  Se tehdään salakavalasti isänmaallisuuden varjolla. 

Aiemmin samasta aiheesta

Suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia olen blogissa käsitellyt seuraavia teoksia käsittelevissä artikkeleissa: Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla, Jenni Linturin Isänmaan tähden ja Sakari Lappi-Seppälän Haudat Dnjeprin varrella.

Olen kirjoittanut blogiin myös Tapani Baggen värisarjasta.

Kirjallisuutta

Holmila, Antero: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Atena 2010.

Holmila, Antero: ”Soldaten wie andere auch”: Finnish Waffen-SS-Volunteers and Finland’s Historical Imagination. – Kokoomateoksessa Finland’s Holocaust. Silences in History. Ed. by Simo Muir and Hana Worthen. Palgrave Macmillan 2013.

Jokipii. Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana. SKS 2002.

Jokipii, Mauno: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. Weilin+Göös 1968.

Lappi-Seppälä, Sakari: Haudat Dnieprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Aa osakseyhiö 1945.

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Rentola, Kimmo: Stalin ja Suomen kohtalo. Otava 2016. 

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko & Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. WSOY 2016.

Snyder, Timothy: Tappotanner. Europpa Hitlerin ja Stalinin välissä. Alkuteos: Bloodlands. Europe between Hitler and Stalin. Suom. Seppo Hyrkäs. Siltala 2014.

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Alkuteos: Waffen-SS: Hitler’s elite guard at war, in 1939-1945. Suom. Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Die Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangener 1941-1945. Studien für Zetgeschichte, Band 13. Hrsg. von Institut für Zeitgeschichte. Eichstätt 1978.

Lisäys 18.10.2017:

André Swanström osoittaa uudessa tutkimuksessaan, että Mauno Jokipii väärensi tahallaan tiedot suomalaisten Waffen-SS-miesten puoluekannoista ja osallistumisesta holokaustiin:

https://www.teologia.fi/artikkelit/1418-uskonto-nationalismi-ja-fasismi-ss-pastori-ensio-pihkalan-sotapaeivaekirjassa

http://www.skhs.fi/suomalaiset-ss-miehet-politiikka-ja-uskonto/

https://www.hbl.fi/artikel/finska-ss-mannens-barbari-avslojas-i-brev-och-dagbocker/