Seppo Suihko: Sodasta ja rakkaudesta

Seppo Suihko kertoo teoksessaan Sodasta ja rakkaudesta vanhempiensa tarinan jatkosodan aikana, mutta myös siitä miten kirjeet voivat auttaa aikuista lasta ymmärtämään vanhempia.

Seppo Suihkon teos vanhempiensa Olli Suihkon ja Leena Kuusen nuoruudesta Sodasta ja rakkaudesta (Books on Demand) on esimerkki siitä, miten yksityistä ja yleistä aineistoa yhdistelemällä luodaan kiinnostava henkilö- ja ajankuva, jossa ei vältetä kertomasta nykyajalle outojakaan ilmiöitä.

Sodasta ja rakkaudesta

Teoksen päälähteenä on vanhempien kirjeenvaihto jatkosodan aikana. Muita lähteitä ovat isä Olli Suihkon päiväkirja ja tämän satunnaiset kertomukset pojilleen näiden ollessa pieniä sekä Antti Henttosen ja Matti Lappalaisen kirjoittama Rajajääkäripataljoona 4:n historiikki Tuolla puolen Syvärin (1991). Henttonen toimi Olli Suihkon taistelulähettinä. Olli Suihko kuului kirjan toimituskunnan puheenjohtaja ja antoi käytettäväksi päiväkirjansa.

Vänrikki Olli Suihkon ja lotta Leena Kuusen katseet kohtasivat, kun molemmat olivat jatkosodan alussa matkalla kuorma-auton lavalla kohti rintamaa. Myöhemmin molemmat sattuivat Nurmoilan kylään, jonne VI armeijakunnan esikunta sijoittui.

Missään muissa olosuhteissa pari olisi tuskin alkanut seurustella, niin erilaiset taustat heillä oli ja asialla oli tuohon aikaan suuri merkitys.

Karjalaistaustainen työläispoika

Olli Suihko syntyi 1918 Laatokan pohjoispuolella Ruskealan Harlussa. Hänen lapsuutensa tuntuu ulospäin kovalta: hän menetti äitinsä synnytyksessä ja jäi isovanhempiensa huostaan, poika asui isänsä luona vain pari vuotta yhdeksän-yksitoistavuotiaana ja suhde jäi etäiseksi, ja sen jälkeen Ollista huolehtinut Ville-setä oli ”koirakoulumainen” kasvattaja.

Ville Suihkon luona Ollilla oli mahdollisuus käydä oppikoulua, mikä siihen aikaan oli etuoikeus. Mutta toisin kuin varakkaammissa perheissä, luokalle jäämistä ei suvaittu eikä sellaiseen ehkä ollut varaakaan. Olli siirtyi ammattikouluun, oppi sorvaajaksi ja harjoitteli eri osastoilla. Toisaalta hän saattoi luottaa siihen, että työuraa auttaisivat jatkossa suhteet: Ville Suihko oli Valkeakosken ammattikoulun rehtori, tehtaanomistaja Juuso Waldenin lähipiiriä ja Valkeakosken Hakan ensimmäinen puheenjohtaja.

Muutto Valkeakoskelle oli merkittävä myös ideologisesti: isä oli sosialidemokraatti, Ville-setä taas suojeluskuntamies, eikä ennen sotaa voinut olla molempia. Olli liittyi suojeluskuntaan 14-vuotiaana (ehkä tarkoitetaan suojeluskuntapoikia?) ja menestyi siellä hyvin, samoin urheilussa Valkeakosken Hakan riveissä. Kunnostautuminen molemmissa epäilemättä nostatti itsetuntoa ja korvasi näin koulumenestyksen puutetta. Osittain sotilaan ja urheilijan taidot menivät päällekkäin, mikä huomattiin nopeasti sodan aikana.

Olli aloitti asevelvollisuuden suorittamisen syyskuun alussa 1939. Marraskuun viimeisenä päivänä alkoi talvisota, mutta Olli joutui kuukaudeksi Hennalan sotasairaalaan. Raatteen ja Kuhmon taisteluissa hän palveli JR 65:ssä taistelulähettinä ja partioiden vetäjänä. Ennen sodan päättymistä Olli oli ylennetty alikersantiksi ja sodan päätyttyä hänet määrättiin reserviupseerikouluun, mikä oli poikkeuksellista muille kuin ylioppilaille. RUK:n päätyttyä hän jatkoi asevelvollisuuden suorittamista ja toimi aseupseerina ja koulutustehtävissä.

Vaikka Ollin lapsuus tuntuu kovalta, hän oli luonteeltaan valoisa ja optimistinen.

Sivistyneistöperheen ylioppilastyttö

Leena Kuusi syntyi helsinkiläiseen yläluokan perheeseen 1920. Granfeltit olivat aatelissukua, mutta 1800-luvun lopulla isoisä oli fennomaani-innossaan muuttanut perheen kielen suomeksi. Isä Aarne Kuusi oli jopa suomentanut sukunimensä Kuuseksi. Tämä saattoi auttaa työuraa suomenkielisissä vakuutuslaitoksissa. Lopulta isä toimi vakuutusyhtiö Salaman toimitusjohtajana.

Isä kasvatti lapset itsenäisiksi, mutta tämän periaatteet vaikuttivat alitajuisesti heidän ratkaisuihinsa. Koska isä luotti heihin, he eivät halunneet rikkoa luottamusta.

Perheen varakkuutta ei tuotu esiin, sillä arvoja olivat vaatimattomuus ja raittius. Ruokapöydässä noudatettiin asketismia: ei väkeviä juomia, ei kahvia, ei tupakkaa, ei mausteita.

Toisaalta arvona oli sivistys. Äiti Alli ohjasi lapset kulttuurin pariin.  Lapset kirjoittivat, soittivat ja lauloivat. Oman lehden nimi oli Kotikuusen kuiskehia.

Mutta äidin kautta siirtyi myös toisenlainen perintö, ”degeneraatio Wegeliana”. Oman äidin Anna Zidbäckin, omaa sukua Wegelius, ahdistus siirtyi Allille. Hän oli ankaran uskonnollinen, jätti lapset palvelijoiden huostaan ja pakotti molemmat Helsingissä ja Mäntyharjun Jylhässä päivittäisiin hartaudenharjoituksiin.

Ennen sotaa äiti Allilla diagnosoitiin maanis-depressiivinen sairaus, jota nykyään kutsutaan kaksisuuntainen mielenhäiriöksi. Hän vietti jaksoja sairaalassa ja myös omaehtoisessa retriitissä.

Äiti arvosti poikiaan, etenkin vanhinta Mattia, mutta väheksyi tyttäriään. ”Maijasta ja Leenasta ei hänen mielestään voinut tulla mitään.” Maijalla diagnosoitiin 30-luvulla sama sairaus kuin äidillään, mutta hän toipui.

Niinpä vaikka Leena näytti saaneen syntymälahjaksi kaiken maallisen hyvän, häntä vaivasi häntä sisäinen epävarmuus.

Leena pääsi ylioppilaaksi keväällä 1939. Hän oli opiskellut musiikkia ja laulanut Heikki Teittisen perustamassa Suomen ensimmäisessä kamarikuorossa.

Vanhimmat veljet olivat äärioikeistolaisia: Matti kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan (AKS) ja Pekka IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta Leenaan, jonka ihanteet ja asenteet olivat ehdottomia.

Leena esiintyi Merjan Kaiussa, Pekan johtamassa Sinimustien lausuntakuorossa. Ohjelmistoon kuului runoja Matin runokokoelmasta Runon ja raudan kirja.

Ennen talvisotaa Leena osallistui Maan Turvan viihdytysjoukkoihin, joka esiintyi YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin) kutsutuille sotilaille pitkin itärajaa.

Talvisodan jälkeen Leena aloitti opiskelun Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Jatkosodan alkaessa hän ilmoittautui muonituslotaksi VI Armeijan esikuntaan, olihan hänen itsensä toimittava niin kuin hän oli toisia kehottanut.

Esimerkillinen sotilas ja upseeri

Olli Suihko osallistui jatkosotaan Rajajääkäripataljoona 4:n (RjP4) riveissä.

Rajamiehistä koostuva Rajajääkäripataljoona 4 perustettiin Syvärinkaupungissa joulukuun alussa 1941. Pataljoona koostui eri joukko-osastojen rajajääkäreistä. Nämä yksiköt oli koottu rajavartijoista ja rajaseutujen asukkaista. Koska niiden paikallistuntemus talvisodan rauhassa luovutetuista alueista oli ollut tärkeä jatkosodan hyökkäysvaiheessa, ne olivat joutuneet koviin taisteluihin.

Kun Suomi oli vallannut 1941 Itä-Karjalan, RjP4:n asemat olivat Syvärinkaupungin ja Pertjärven välisessä maastossa. RjP4 oli osa Rajajääkäriprikaatia, joka kuului 7. divisioonaan joka taas oli Aunuksen ryhmää.

Olli johti jääkärijoukkuetta. Se oli eliittipataljoonan eliittijoukkue, joka heitettiin usein pahimpaan paikkaan. Lisäksi hän toimi tarkka-ampujana, urheilu-upseerina, tiedustelupartioiden vetäjänä ja komppanianpäällikkönä.

Aunuksen rintamalla asemasota ei alkanut vielä joulukuun alussa 1941, kun Mannerheim pysäytti suomalaisten etenemisen. Puna-armeija yritti iskeä takaisin ensin Gorassa joulu-tammikuussa 1941 ja huhtikuussa 1942 Pertjärvellä. Molemmat hyökkäykset suomalaiset onnistuivat torjumaan.

Jälkimmäisessä tapauksessa Ollin 50-miehisen partion tehtävänä oli ottaa selvää venäläisten asemista ja haitata näitä. Ollin metodina oli harjoitella perusteellisesti ja ottaa kaikki mahdollinen huomioon sekä tuumia yhdessä miesten kanssa onnistumismahdollisuuksia. Sitten mentiin pervitinin voimalla. Tällä kertaa palattiin ilman tappioita.

Tämän jälkeen mittavampi taistelutoiminta laantui kesäkuuhun 1944 asti. Partiomatkoja Olli kuitenkin teki lähes viisikymmentä.

”Uhmamielellä, kiihko rinnassa tehtävän takoessa pääkuoressa riennetään, ryömitään, ammutaan. Jokainen tekee vaistomaisesti sen tarkemmin ajattelematta jonkin ’urotyön’, joka muulloin nostaisi hiukset pystyyn.”

Omien miestensä keskuudessa luutnantti Suihko ”yrittää vitsailla, ottaa löysin rantein ja syventyä jokaisen huoliin ja asioihin”, mutta Leenalle hän saattoi kirjoittaa epävarmuudestaan.  Kaikesta Olli ei kuitenkaan kertonut kirjeissään, vaan noudatti ajan yleistä periaatetta, että sotilaan ei pidä valittaa läheisilleen asioista, jotka ovat kaikille yhteisiä ja joita ei voi muuttaa, ja siten raskauttaa näitä.

Toki sotasensuurikin oli otettava huomioon, mutta se ei näytä kirjeisiin suuremmin puuttuneen.

Lisäksi ”Ollille oli tärkeää osoittaa kunnostautumistaan Leenan silmissä.  Tapahtumien selostus toimi varmaan Ollille myös terapiana.”

Myöskään Rajajääkäripataljoona 4:n historiikissa Tuolla puolen Syvärin ei juuri kerrota sodan nurjista puolista. Seppo Suihkon kirjassakin on aukkoja, koska Olli ei kirjoittanut kaikesta. Niinpä saadaan tietää, että eräs sotilas ampui kostoksi sotavangin, mutta ei sitä rangaistiinko häntä vai ei ja miten.

Olli eli sodan lähellä miehiään. Hirsistä rakennetussa korsussa lattia lainehtii vettä sateen jälkeen tai lumen sulettua, ruokahuolto pelasi tai ei. Esikunnissa sekä ruoka että vaatteet olivat paremmat eikä siellä välttämättä ymmärretty tavallista sotilasta.

Asemasodan aikana oli tärkeää sekä pitää huolta fyysisestä kunnosta että mielialasta. Molempia päämääriä palveli urheilu, jossa Ollilla oli tärkeä osa. Hän oli huipputekijä niin ampumisessa, hiihdossa kuin suunnistuksessa sekä yleisurheilussa moniottelijana. Helmikuussa 1942 hänestä tuli pataljoonan jääkärijoukkueen johtaja ja urheilu-upseeri.

Seurustelun vaikeudet

Leena ja Olli alkoivat tapailla Nurmoilassa ystävinä, mutta jouluyönä ”Viattomat suukot muuttuvat kuumiksi suudelmiksi.” Tapaninpäivänä ”he ajelivat mustan hevosen vetämässä reessä pitkin Aunuksen kyläteitä tähtien tuikkiessa ja pakkasen paukkuessa.”

Tammikuussa 1942 pari joutui eroamaan, ja kirjeenvaihto alkoi. Tapaamisia oli 1942-4 vain muutamia vuodessa, ehkä yhteensä kymmenisen kertaa.

”Leena epäröi, Olli on varma tunteistaan.” ”Olli ei erittele tunteitaan ja tarkastele niitä eri valaistuksissa. Se säästää monilta henkisiltä kamppailuilta, mutta pelottaa Leenaa. Olli ei pysähdy punnitsemaan heidän ’tapaustaan’.”

Sen sijaan Leena noudattaa perheen periaatetta: ”Asiat pitää pohtia puolelta ja toiselta.” Leena selittää heti alkuun, ettei ole Ollin ihannetyttö, ja luettelee huonot puolensa.

Seppo Suihko kommentoi: ”Vähemmän sisukas sulhaskandidaatti kenties vetäisi omat johtopäätöksensä ja luovuttaisi.”

Vaikka tausta ja koulutus erottavat, yhdistävääkin on: ”perheitten arvot ovat lähellä toisiaan; raittius, ahkeruus, rehellisyys ja isänmaallisuus. Kummankin suvut – Ollin kohdalla Villen – ovat kansalaissodan aikana valkoisten puolella. Leenan vanhimpia veljiä ja Villeä voi pitää aikansa oikeistoradikaaleina.”

Leenan lottakausi kesti huhtikuun loppupuolelle 1942. Sen jälkeen hän jatkoi agronomin opintojaan. Vuonna 1943 hän oli maatilaharjoittelijana Lopella sijaitsevalle Leppälahden tilalla.

Lokakuussa 1942 pari tapasi Helsingissä. Kun ”Leena jatkaa pohdiskeluaan suhteen mahdottomuudesta”, Olli otti sen todesta eikä seuraavana päivänä tullutkaan tapaamiseen. Leena yllättyi, sillä hän ”ei ole hetkeäkään kuvitellut, että he voisivat erota. Hän on puhunut Ollille omasta epävarmuudestaan, koska on toivonut Ollin valavan varmuuttaan häneenkin.” Seuraavana päivänä järkyttynyt Leena meni asemalle, ja sovinto syntyi.

Samoissa merkeissä seurustelu sitten jatkui vuosikausia. Kyse ei ole siitä, että Leena olisi epävarma siitä, rakastaako Ollia vai ei, vaan siitä että ”hänen uskonsa omiin kykyihinsä vain vaihtelee.” Taustalla on äidin vähättelyn alas painama itsetunto sekä äidin ja sisaren mielenterveyden horjuminen.

Tyttöystävän ailahtelut saivat Ollin uskomaan, että Leena kaipasi omansäätyistään kumppania. Leena torjui tämän ja vakuutti arvostavansa Ollia, joka oli yhtä älykäs kuin veljet, mutta toisella tapaa: ”Hän on säilyttänyt sodassa henkisen tasapainonsa. Jotakin valoisinta ja huolettominta poikamaisuutta on hävinnyt, mutta tilalle on tullut vastuuntuntoa. Hän ottaa johtamisen vakavasti. Hän voi olla häikäilemätön ja muista piittaamaton, äärimmäisten vastakohtien yhdistelmä, jollaisia tämä aika pojista pyrkii muokkaamaan.”

Seppo Suihko kommentoi Leenan erästä kirjettä: ”Joko taas! Voisiko joskus panna kirjeen lähettämättä paperikoriin? Tai kirjoittaa pöytälaatikkoon tyyliin ’Rakas päiväkirja’? Tai pitää sisäisen puheensa sisällään? Omaelämäkerrallisen fiktionkin kirjoittaminen olisi tehnyt hyvää.” Leena oli kuitenkin omaksunut äidiltään ehdottoman totuuden ja rehellisyyden ihanteet.

Perheitten erilainen tunneilmapiiri ja kommunikaatiotapakin tuotti vaikeuksia. Ollin lähetti Leenalle sisariensa kirjeitä, joissa nämä ”ilmaisevat itseään Ollin tavoin avomielisesti ja hellän sydämellisesti”, kun sen sijaan ”Leenan perhe välttää hellempiä tunteita. Lyödään leikiksi puheen mennessä hempeäksi. Sydämellisyyttä ja sisäisten asioiden käsittelyä pidetään lapsellisena ja helliä sanoja tunteiluna.” Tällä panssarilla perheenjäsenet suojelivat ”herkästi haavoittuvan sisimpänsä”. Juuri tämän vastakohdan takia Olli ilmeisesti viehätti Leenaa: ”Olli on välittömämpi ja lämpimämpi kuin kukaan toinen.”

Olli olisi halunnut edetä seurustelussa nopeammin ja tavata kahden kesken. Hän kysyi, miksi heidän pitäisi pidättyä seksistä, kun heillä kerran oli vakavat aikeet tulevaisuuden suhteen. Mutta Leena ei hyväksynyt ”vapaata rakkautta”. Moraalin lisäksi hänellä oli myös käytännöllisiä syitä: maineen menestys ja raskaus, kun varmaa ehkäisyä ei ollut. Muutenkaan avioliitto tai edes kihlaus ei tässä vaiheessa ollut Leenalle vaihtoehto. Myös sotalesken kohtalo saattoi pelottaa.

Kesällä 1943 Jylhässä pidettiin ”nuorisopäivät”, joihin Leenan ja Ollin lisäksi osallistuivat Leenan pikkuveljet ja toisen tyttöystävä. Sekin oli Leenan äidin mielestä arveluttavaa, mutta isä oli antanut luvan.

Maaliskuussa 1944 Olli tapasi Leenan Helsingissä ja he sopivat kihloihin menosta heinäkuun alussa. Mutta toisin kävi.

Suurhyökkäys 1944

Olli odotti, että länsiliittoutuneiden maihinnousun yhteydessä Suomikin saa ”rautaa kotona ja korvessa”. Sen sijaan hän uskoi, että ”Saksan vastaisku tulee olemaan musertava”.

Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi Kannaksella 9.6. ja johti suomalaisten perääntymiseen. Mannerheim antoi 16.6. käskyn vetäytyä Itä-Karjalasta. Seuraavana päivänä Syvärin takana oleva puna-armeijan 7. armeijakunta sai Stalinilta käskyn tuhota Aunuksen ryhmä. Puna-armeijalla on kaksitoista divisioonaa ja suuri määrä erityisaselajien joukkoja, Aunuksen ryhmällä kolme divisioonaa ja yksi prikaati.

Suomalaiset vetäytyivät Syvärin yli joen pohjoispuolelle. RjP4 varautui suojaamaan 7. divisioonan vetäytymistä. Venäläiset tekivät yllättäen maihinnousun Laatokan koillisrannalle ja uhkasivat suomalaisten sivustaa.

RjP4 joutui kovimpiin taisteluihin Tokkarin viivytysasemassa, jonka hallussapito oli tärkeää, koska se suojasi VI armeijakunnan vetäytymistä Aunuksen kannaksen länsiosassa. ”Ollille tilanne on helpompi kuin monille muille. Hermot ja lihakset ovat kunnossa, pää kylmänä.”

Leena ei saanut Ollilta kirjettä kolmeen viikkoon. ”Hän vakuuttaa itselleen, että vääryys ja väkivalta voi tässä maailmassa savuttaa näin kirkuvaa riemuvoittoa. Mutta ehkä on nöyrryttävä ajattelemaan, ettei oikeus voita heidän sukupolvensa kohdalla, vaan vasta seuraavan tai sitä seuraavan sukupolven aikana. Silloin he kaksi ja monet muut saavat omat unelmansa uhraten elää, kärsiä ja ehkä menehtyä kerran koittavan valoisan tulevaisuuden lunnaiksi.”

Kun Olli viimein sai lomaa, pari vaihtoi Leena aiemmin ostamat kihlasormukset 3.9. Seuraavana päivänä tuli aselepo.

Olli joutui vielä Lapin sotaan. Siellä eräät asukkaat pitivät enemmän saksalaisista kuin suomalaisista. Marraskuussa 1944 Olli joutui sairaalaan juotuaan eräässä mökissä maitoa, joka oli myrkytetty petrolilla. Joku saksalaismielinen emäntä oli tehnyt saman muillekin.

Marraskuussa Olli kotiutettiin armeijasta yli viiden vuoden jälkeen.

Suurin haaste sodan jälkeen

Vasta rauhan tultua pari saattoi tutustua toistensa ”arkiminään”.

Vuoden 1945 Leena opiskeli Lepaan puutarhaopistossa. Ehkä he tulevaisuudessa hoitaisivat Jylhän tilaa? Olli taas opiskeli Helsingin teknillisessä koulussa. Ville-setä suunnitteli Ollille uraa Valkeakoskella, mutta kasvattipoika oli itsenäistynyt.

Sota oli vaikuttanut ratkaisevasti Ollin elämään. Menestys johtajana sodassa oli kohottanut itsetuntoa ja upseerin arvo oli auttanut kihlaamaan tytön, joka muuten olisi ollut saavuttamaton.

Olli kirjoitti päiväkirjaa, jota Leena luki ja kirjoitti omia kommenttejaan. Olli ei edelleenkään ymmärtänyt Leenan käytöksen ja mielialojen vaihtelua, mutta häntä vaivasi myös alemmuudentunne ”voimakasta ja esiintymisvarmaa” morsianta kohtaan.

Olli näki painajaisia sodasta, mutta sodan loppuminen merkitsi myös sotasankarin arvon menetystä. Toisin kuin Leenan yliopistossa opiskelevat veljet, Olli ei ollut saanut opintolomaa sodan aikana, eikä opiskelun aloittaminen 26-vuotiaana ollut helppoa. Paineet onnistua olivat vielä muita kovemmat, sillä 0lli halusi saavuttaa Leenan akateemisen suvun hyväksymisen.

Molemmat idealisoivat toista ja vähättelivät itseään: ”Kummallakin on toiselta puuttuvia ominaisuuksia.”

Uskontoonkin pari suhtautui eri tavalla. Olli on säilyttänyt lapsenuskon, kun taas Leena on saanut hänen tarpeekseen kodin pakollisista hartaushetkistä.

”Heillä ei ole paluutietä, on vain pyrittävä yhdessä eteenpäin.”

Kesällä 1945 ristiriidat lieventyivät eikä pahoja yhteenottoja enää ollut. Pari sopi naimisiin menosta loppukesällä 1946.

Mutta tulikin uusi, odottamaton koettelemus: loka-marraskuussa 1945 Leena sairastui lapsihalvaukseen eli polioon. Hän joutui olemaan kolme viikkoa kulkutautisairaalassa, jossa hoitona oli liikkumattomuus. Säryt olivat kovat.

Leenan mielestä avioliitto ei voinut toteutua, sillä hän ei halunnut Ollin vaivoiksi. Tai niin hän ainakin sanoi, vaikka sisimmässään ilmeisesti halusi, että Olli vakuuttaisi hänelle päinvastaista. Eikä Olli luovuttanut: kaveria ei jätetty rauhankaan aikana. Leenan kunto parani kuntoutuksen avulla, mutta invaliditeetti jäi.

Vihdoin heinäkuun lopulla 1947 olivat häät. Leenan perheen avulla saatiin asunto Johanneksenrinteeltä.

Tuoreena aviovaimona Leena vertasi elämäänsä vuoteen 1945, jolloin kaikki oli päältä katsoen ollut kunnossa: ”vastasaatu rauha, hyvä toveripiiri, hyvä sulhanen, mainio terveys”. Silti hän oli ollut ”kummallisen tasapainoton, rauhaton, kaikenlaisten epäilysten vallassa”. Vaikka hänellä oli edelleen ”ailahteluja, synkkyyden ja epätoivon puuskia”, hän oli enimmäkseen ”sanomattoman onnellinen”, sillä toisin kuin terveenä, hän osasi nyt arvostaa sitä, mitä hänellä oli.

Ehkä ristiriitojen käsittely etukäteen oli sittenkin ollut hyödyksi, niin tuskallista kuin se oli Ollille ollutkin.

Olli oli valmistunut teknikoksi joulukuussa 1946, ja Leenan laudaturtyö valmistui joulukuussa 1947. Ollin suunnitelmat jatko-opiskelusta romuttuivat, kun esikoinen Seppo syntyi syyskuussa 1948. Vaikka Leenakin meni töihin, tulot eivät tahtoneet riittää, sillä Leenan invaliditeetin takia oli palkattava kotiapulainen. Toinen poika Sampo syntyi 1951.

Matalasta koulutuksestaan huolimatta Olli teki nousujohteisen uran, ja hänestä tuli lopulta Yhtyneiden kuvalehtien henkilöstöpäällikkö ja johtoryhmän jäsen. Leena puursi eläkeikään asti vakuutusvirkailijana.

Olli kuoli 1994 ja Leena 2007.

Aikuinen lapsi löysi vanhempansa syvemmällä tavalla

Sodasta ja rakkaudesta on kertomus myös siitä, miten aikuinen lapsi saa kirjeiden ja päiväkirjan avulla vanhemmistaan syvemmän käsityksen ja siten ymmärtämään ja arvostamaan heitä näiden kuoleman jälkeen, vaikka näiden eläessä avoimet keskustelut ovat jääneet käymättä.

Aikoinaan sodan kokeneiden vanhempien ja 60-lukulaisten nuorten yhteentörmäys oli väistämätön, olivathan heidän kokemuksensa niin erilaisia. Mutta vuosien vieriessä perspektiivi laajeta, kun näkee sekä vanhempansa että itsensä sukupolvien ketjua: mitä vahvuuksia ja heikkouksia, asenteita ja arvoja kukin on vanhemmiltaan saanut ja mitä edelleen lapsilleen välittänyt.

Nykyään kuulee usein väitettävän, ettei kukaan selvinnyt sodasta traumatisoitumatta. Olli Suihko osoittaa, että se oli mahdollista. Sotaa korostamalla sivuutetaan se, että traumoja voi saada muutenkin, kuten Leena Kuuselle kävi äidin väheksynnän takia.

Seppo Suihko uskoo, että sota vaikutti isän persoonallisuuteen ja toimintaan kasvattajana hyvin vähän. Olli käytti vähän alkoholia eikä ollut arvaamaton, saati väkivaltainen. Kasvatusmenetelmät olivat perinteisiä, remmi oli silloin tällöin käytössä. Esikoisen erilainen luonne olisi kaivannut ”monivivahteisempaa ulottuvuutta”, mutta ainakin ”Isän ja poikien yhteisistä urheiluista jäi pojille elämän mittainen liikuntaharrastus.”

Isä ”jäi esikoiselleen yksiulotteisemmaksi; tarmokkaaksi urheilijaksi, sotasankariksi ja päälliköksi, miksei myös ihmisten yhdistäjäksi ja sosiaalisesti lahjakkaaksi hauskanpitäjäksi.” Niinpä Ollin sodanjälkeisen päiväkirjan paljastamat syvät mietteet olivat pojalle elämys. Olisiko niin, että isän ollut helpompi näyttää herkempi puolensa tyttärelle kuin pojalle, jolle hän haluaa olla esikuva?

Äiti taas ei invaliditeettinsa takia saanut haaveilemaansa työtä, ja hänen oli luovuttava myös rakkaasta harrastuksesta kuorolaulusta, kun invalidi ei sopinut kuoron imagoon. Kotona oli kuitenkin piano, ja äiti ”välitti pojilleen sukujensa kulttuuriperintöä, humanismia ja musiikkia” kuten oma äitinsä aiemmin. Kirjeiden ansiosta Seppo Suihko alkoi suhtautua äitinsä tiukkoihin moraalikäsityksiin ymmärtäväisemmin kuin nuorena.

”Perheemme arjessa ja juhlassa kohtasi kaksi erilaista kulttuuria. Ehkä sen vuoksi en itse ole ollut täysin kotonani kummassakaan.” Vaikka tällainen on rankkaa yksilölle, se auttaa kirjallisessa työssä.

Mannerheim-risti jäi saamatta, mutta elämä onnistui

Olli oli ollut pataljoonan komentajan Olli Korhosen luottoupseeri. Korhonen oli kysynyt Ollilta, haluaisiko tämä Mannerheim-ristin vai ylennyksen kapteeniksi. Olli oli asettanut etusijalle ristin, mutta jos hän ei saisi sitä, komentaja on luvannut ylennyksen. Mutta Korhonen jäi sotavangiksi 6.7. Seuraajan ja Ollin välillä vallitsi luottamuspula. Sekä risti että ylennys jäivät saamatta.

Olli kuulee myöhemmin, että syynä olisi ollut myös kaksintaistelu Lauri Törnin kanssa, jota saman aikaan oli samasta prikaatista ehdotettu ritariksi.

Kun Seppo Suihko kirjoittaa, että ”Mannerheim-ristin kenties Ollin nenän edestä saaneesta Lauri Törnistä tuli legendaarinen sotasankari”, joka ”nousi maineeseen”, kun taas ilman ristiä jäänyt isä ”sotilaana unohdettiin”, ei käy selville, onko poika pahoillaan asiasta. Toisesta perspektiivistä nimenomaan Olli Suihko onnistui elämässään: hän ei jäänyt kiinni sota-ajan identiteettiin, puhumattakaan että olisi paennut maasta kuten Törni, vaan onnistui luomaan rauhan aikana työuran ja perustamaan perheen.

Kirjallisuutta

Henttonen, Antti & Lappalainen, Matti: Tuolla puolen Syvärin. Rajajääkäripataljoona 4 jatkosodassa. Otava 1991.

Raisa Lardot: Ripaskalinnut

Raisa Lardotin Ripaskalinnut kuvaa, mistä lapsesta tuntui sota, miehitys ja pakolaisuus. Näin teos antaa samalla ulkopuolisen näkökulman suomalaisiin ja Suomeen. Samalla kyseessä on kuvaus moniongelmaisesta perheestä ja siitä, miten se vaikuttaa lapsen kehitykseen.

Raisa Lardotin Ripaskalintujen (1978, tekijän jälkilauseella vastustettu laajennettu 5. painos 1989) minäkerronta on aikuisen kieltä mutta näkökulma on pääosin lapsen, joskin Lardot kuvaa myös sellaista, mitä hän on lapsena havainnut mutta minkä hän on osannut sanoittaa vasta myöhemmin. Toisin kuin monissa muissa vastaavissa kertomuksissa, elämä ei ole silkkaa idylliä, kunnes onnettomus iskee ulkopuolelta.

See the source image

Vuonna 1938 vepsäläisessä Šokšun kylässä syntynyt Raisa on kuvaamiensa tapahtumien aikana 1941-48 kolme-kahdeksanvuotias. Tyttö palvoo isäänsä Grigorij Larjuškinia, joka harvoin kotona käydessään keinuttaa tytärtään polvellaan ja muuttuu humalassa vain hellämielisemmäksi. Tytär ei ymmärrä, miksi äiti huutaa isälle viinasta ja naisista.

Lardot antaa lapsiminämsä saada vanhempien suhteesta tietoja, joiden perusteella lukija ymmärtää äidin katkeruuden. Nuori tyttö on langennut komeaan ja hurmaavaan mutta holtittomaan ja vastuuttomaan mieheen. Lapsia on syntynyt perä perää, ja elämä on silkkaa raadantaa. Mies on näet humalaan juotettuna allekirjoittanut paperin kolhoosiin liittymisestä, mutta löytänyt muita töitä ja vaimo on joutunut tämän sijasta tekemään kolhoosissa raskaita miesten töitä.

Äiti on siis loppuun saakka väsynyt ja ikävä kyllä hän suuntaa turhautumisensa lapsiin. Hän ei vain kohtele lapsia huonosti, vaan vieläpä antaa näille kuvan, että näitä on ”liikaa” ja se on näiden omaa syytä. Raisa on vielä keskimmäinen, joka usein on se huomaamaton lapsi.

Kaksoset Roza ja Venera eli kutsumanimiltään Roška ja Venka käyvät koulua, joka neuvostoaikana on venäjänkielinen, suomalaisten tultua suomenkielinen. Raisa on isojasiskoja kuusi vuotta nuorempi. Pikkusisko Tomka on riisitautinen ja hänen odotettiin kuolevan, joten hänelle ei kannattanut antaa maitoa, ainakaan kolhoosista saatavasta puolesta litrasta. Vuonna 1942 syntyy Maika. Lisäksi perheestä on kuollut neljä lasta.

Raisa pelkää äitiään, mutta yrittää miellyttää tätä kaikin tavoin. ”Äidin ei tarvinnut lyödä minua, hänen ei tarvinnut edes huutaa minulle, kunhan minä vain kykenin etukäteen arvaamaan, miten hän tahtoi minun olevan.”

Onneksi Raisalla on turvana samassa perheessä asuva mummo. babutska. Mummo on venäläinen ja kotoisin kauempaa. Muut pelkäävät mummoa, joka tuntuu etäiseltä, mutta Raisan mielestä ”mummo antoi kaikkien olla rauhassa, hän ei yrittänyt muuttaa ketään toiseksi, hän oli vain siinä valmiina, varmuuden vuoksi, jos joku sattuisi tarvitsemaan.” Se, mitä Raisa tarvitsee, on sylissä pitämistä, johon on aikaa vain mummolla.

Teoksen alussa kerrotaan myös perinteisestä elämänmenosta (kanoja pidetään talon toisessa päässä, toisessa asuvat ihmiset) ja neuvostokaudesta (esimerkiksi kirkkojen sulkeminen).

Suomalaiset miehittäjät

Raisa ei muista suomalaisten tuloa, vaan on kuullut siitä mummolta.  Isä oli ollut puna-armeijassa, ja muu perhe on lähtenyt evakkoon, kuten on käsketty, ja oleskellut piilopaikassa muutamia viikkoja, kunnes suomalaiset sotilaat ovat tavoittaneet heidät. Neuvostopropagandan pelottelua korvien leikkauksesta ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ”miehet olivatkin näyttäneet ystävällisiltä, taputtaneet päälaelle lapsia sekä tyynnytelleet suunniltaan olevia aikuisilta.”

Kotiinpalaavaa perhettä odottaa odottaa lohduton näky: ”sekä ikkunat että ovet olivat olleet sepposen selällään. Lampaat oli syöty, kanat oli syöty, perunat kaivettu maasta.” Kun aitan vahvaa lukkoa ei ollut onnistuttu murtamaan, kattoon oli tehty reikä ja sitä kautta aitasta oli varastettu haitari ja gramofoni.

Olot eivät parane. Äiti joutuu edelleen ”kaivamaan ojia ja tekemään tietöitä ja kaikkea muuta sellaista, mitä miehet olisivat muuten tehneet, elleivät olisi olleet sotimassa.”

Koska valta on suomalaisilla, heidän kanssaan pitää olla väleissä. Sotilaat antavat ruokaa. Lapset saavat karamelleja, kun niiaavat kauniisti tai laulavat vepsäläisen laulun.

Isosiskot Venka ja Rožka kertovat koulussa kuulemiaan ”uusia tietoja”: suomalaiset ovat sukulaisia, Suomessa asiat ovat paremmin, koska siellä ei venäläisiä, kaikki mikä huonosti Itä-Karjalassa on venäläisten syytä, mutta nyt kaikki täälläkin muuttuisi ja ”aasialainen barbarismi nujerrettaisiin”.

Kuvaa Suomen erinomaisuudesta luovat isojensiskojen koulusta tuomat kuvakirjat ja Roškan kirjeenvaihtotoverin Aunen valokuva, jossa ”Aunella oli yllään leninki ja esiliina, oikein kantattu nauhalla helmasta, ja jalassa hänellä oli valkoiset kengät ja valkoiset pienet nilkkasukat. Valkoiset nilkkasukat!”

Raisalle tuo paineita se, että pitäisi osata käyttäytyä ”suomalaisittain”, missä epäonnistuessaan hän tuntee häpeää. Kun hän kerran pääsee isojensiskojensa kanssa kouluun ja huutaa lavalla olevalle siskolleen ”Roška”, kaikki purskahtavat nauruun. Lasten nimet on suomalaistettu. Vain Raisa saa pitää vepsäläisen nimensä.

Eräs kylän naisista on pyytänyt suomalaista opettajaa kummiksi lapselleen ja opettaja on antanut kumminlahjan. Niinpä äiti pyytää opettajaa Maikan kummiksi, mutta opettaja ei tuokaan kumminlahjaa. Hän kertoo olevansa jo monien kyläläisten lasten kummi, ja äiti tajuaa myöhästyneensä. Mutta kun opettaja ihailee pellavaliinaa, äiti ei ole ymmärtävinään. Jos opettaja olisi tuonut kumminlahjan, äiti olisi luultavasti lahjoittanut liinan tälle.

Isä suomalaisten palveluksessa

Puna-armeijaan rekrytoitu isä on joutunut sotavangiksi ja päässyt suomalaisten palvelukseen, tulkiksi Aunuksen radioon.

Kotona käydessään isä julistaa suomalaisen propagandan mukaisesti: ”bolševikit olivat syynä siihen että meillä oli ollut kaikki niin huonosti tähän asti. – – Kaikki tulisi muuttumaan, kaikki – -”, ”meitä oli sorrettu, että meitä oli pidetty nälässä ja kaikenlaisessa kurjuudessa”, ”miten paljon paremmin kaikki oli läntisessä maassa, Suomessa”, ”sukulaisethan rakastivat toisiaan – – Vahvempi veli auttoi heikompaansa – – Että jotkut uhmasivat vaaraa auttaakseen hädässäolevia – -”

Myöhemmin isä käy kotona suomalaisten ystäviensä kanssa, joilla on mukana kameroita ja muita laitteita. Raisa ei pidä lainkaan ”radioväen” vierailuista: ”Mitä syytä niillä oli kuvata meitä, oliko meissä jotain erikoista. Eniten pelkäsin olla erilainen, ja jos minua kuvattiin, se oli sen merkki, että olin jotain erikoista.”

Raisa ei pidä myöskään siitä, että suomalaisten aikana ”kaikki käyttäytyivät jotenkin eri lailla kuin muutoin. Yrittivät liikaa, vaikuttivat vierailta.” Pahinta oli isän käytös: ”Isä sanoi meistä: he, ihan niin kuin hän ei enää kuuluisikaan meihin, vaan hänestä olisi tullut ylempiarvoinen kuin me, suomalaisten tapainen.”

Sairaala ja raiskaus

Raisa sairastuu tuhkarokkoon, ja samaan aikana hänellä on päänahka täynnä märkärupia ja niskassa kasvain. Hänet viedään Soutjärven sairaalaan. Siellä hän pelkää, ettei äiti hakisikaan häntä pois.

”Itse en liikkunut, minua liikutettiin. Ensin leikattiin muhkura pois niskasta. Seuraavaksi jouduin seisomaan erään pienemmän huoneen lattialla, keskellä sitä, alasti, ja hoitaja harjasi juuriharjalla rupia pois päänahastani. Vesi ja rupikokkareet valuivat pitkin kasvojani ja pitkin alastonta laihtunutta ruumistani, minua palelsi ja minuun sattui, mutta ainoa mitä tunsin saavani tehdä oli seistä liikkumatta paikallani.”

Kotiin palattuaan Raisa huomaa, että muut lapset pelästyvät nähdessään hänet, sillä hänen päänsä on ajettu kaljuksi.

Seuraava traumaattinen koettelemus on raiskaus, josta Raisa ei onneksi muista paljoakaan. Syyllinen viedään vankilaan, mistä hän karkaa mutta hänet viedään takaisin. Kun hän yrittää paeta uudelleen, suomalaiset vartijat ampuvat häntä selkään.

Vaikka Raisa on uhri, hän tuntee olevansa syyllinen. Hautajaisissa ”Yritin istua ihan hiljaa. He eivät saaneet nähdä minua ja muistaa, miksi Vaška oli joutunut kuolemaan.

Kukaan ei saanut muistaa, mitä oli tapahtunut. Minun piti olla sen näköinen kuin kaikki muutkin, se ei saanut näkyä.”

Lähtö kotoa

Aikuiset näyttävät vakavilta, kuiskailevat keskenään tai jäävät tuijottamaan eteensä kesken töiden. Raisa päättelee, että asiat eivät ole kohdallaan.

”Minua pelotti eniten se, etten tiennyt tarkasti mistä oli kysymys. Päättelin mielessäni, että jotakin hirvittävää oli tapahtumassa, jotakin jota oli vaikea uskoa todeksi – -”  

Suomalaiset, ”uudet isäntämme”, olivat häviämässä sodan, ja ”vanhat isäntämme”, venäläiset palaisivat. Kaikki palaisi ennalleen: koulut ja virastot muuttuisivat taas venäjänkielisiksi. ”Mikään ei todella koskaan näyttänyt muuttuvan pysyvästi.”

Suomalaisten sotilaiden perääntymismarssi kylän läpi on toisaalta lohduton näky, jota on raskasta katsella, mutta toisaalta Raisa tuntee myös ”vahingoniloa ja helpotustakin, muukalaiset häipyisivät sinne mistä olivat tulleetkin”.

Isältä tulee sanoma: on pakattava nopeasti välttämättömät tavarat, hän tulee illalla kuorma-auton kanssa hakemaan perhettään. He lähtisivät Suomeen.

Raisa ihmettelee: ”Mekö, tämmöiset vepsäläiset, sinne hienoon maahan, valkoisten nilkkasukkien ja valkoisten kenkien maahan, hiljaisten ihmisten joukkoon, pehmeiden käsien puristettavaksi? Meistäkö tulisi niinkuin he, suomalaisia?

Suomalaisia. Minusta tulisi suomalainen. Minusta tulisi sellainen, joka valokuvaisi eriskummallisuuksia, minä kävelisin pitkin tietä ja tarjoilisin karamelleja muille, pitkin tietä kävelisin minä kuin suomalainen ainakin, ja kertoisin tietämättömille, mikä oli oikein mikä väärin.”

Mummo ei lähde mukaan, mutta lupaa tulla perässä. Vasta kun juna lähtee Äänislinnasta, jonne isä vielä jää, Raisa ymmärtää, että häntä on petetty: mummo on jäänyt kotiin.

Isku on niin kova, että Raisa pyyhkii mummon ”niin pois mielestään, että kun joitakin vuosia myöhemmin sain käteeni kuvan mummosta kuolinvuoteellaan, olin kysyvä: kuka on tuo vanha nainen. Ja kun mukana seuranneessa kirjeessä kerrottiin, että mummo kuoli suruun, ikävöidessään meitä lapsia, minä olin sanova: miksi ihmeessä, mitä ikävöimistä meissä nyt olisi ollut.”

Seurojentalolta toiselle

Ensimmäinen sijoituspaikka on Kauhavan seurojentalo, josta heidät siirretään Varsinais-Suomeen, ensin Minkiöön ja sieltä Mellilään.

Monen perheen yhdessäolo ottaa voimille. Märkärupi leviää. Lutikat, kirput ja täit purevat. Tavaroita häviää, ja naiset syyttelevät toisiaan varkauksista.

Asukkaat vaihtuvat usein. Juuri kun ehtii tutustua, perhe saa tiedon maapaikastaan ja muuttaa sinne.

Karjalaisten evakkojen varalle on suunnitelma: menetetty omaisuus korvataan osittain ja maanviljelijät asutetaan. ”Missään ei puhuttu sellaisista kuin me, eihän meitä pitänyt ollakaan, ja jos oli, niin takaisin vain, sinne mistä olimme tulleetkin.”

Perheen ongelmat lisääntyvät

Kun isä saapuu perheensä luo, Raisan olo tuntui helpommalta. Isä kuitenkin jatkaa entistä elämäntyyliään, mikä aiheuttaa riitoja äidin kanssa.

Syntyy viimein poika, mutta tällä on huulihalkio.  Äidin ahdistus lisääntyy. Raisa katselee pikkuveljen ”hidasta kuolemista” ja äidin ”hidasta hiljenemistä”.

Kenellekään ei ole aikaa Raisalle eikä kukaan huomaa tämän hätää:

”Kukapa olisi ehtinyt kuunnella pienen lapsen äänetöntä huutoa, näin sota-aikana, kun ei sitä aina kuunnella rauhankaan aikana.

Oma tuska on jokaiselle läheisempi kuin toisen.”

”Eikä ollut ketään, jolle olisin voinut kertoa, että koski. Enhän olisi sitä osannut edes sanoa, mihin koski ja miksi. Vain että oli paha olla. Ja paha olla oli muillakin.”

Äiti on saanut tarpeekseen: ”isällä riitti narttuja joka nurkkaan” ja ”hänet oli revitty pois kotoaan tähän paskaiseen taloon, missä lutikat ja kaikenkarvaiset ämmät hyppivät silmille”. Äiti uhkaa: ”hän tappaisi itsensä nyt, tai ei sentään, hän tappaisikin isän, kaiken alkuunpanijan ja huoripukin.”

Isä taas nimittelee äitiä ”haisevaksi kolhoosimummoksi”, joka ei ”ollut edes naisen näköinen, vaan pelkkä surkea kuvatus, josta ei ollut jäljellä kuin iso maha ja suuri hampaaton suu, edes rahasta hän ei enää makaisi tämän kanssa, ei edes isostakaan rahasummasta.”

Isä kuitenkin alkaa etsiä töitä ja löytääkin ja saa samalla asunnon perheelleen. Isä on hyvällä tuulella: muuttomatkalla hän juo ja laulaa.

Raisassa herää toivo: ehkä hekin voivat aloittaa elämän alusta.

Mutta välirauhansopimuksen mukaisesti sotavangit ja muutkin Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava. Niinpä monet inkeriläiset ja itäkarjalaiset pakenevat meren yli Ruotsiin. Suomalaiset auttavat heitä – joko ystävyyden tai palkkion takia.

Isän ensimmäinen palkkapussi menee kurkusta asti. Silloin äiti ”hyökkäsi nyrkit pystyssä isän kimppuun ja päästi suustaan ulos koko pettymyksensä”, ja isä vastaa lyömällä takaisin ja lopulta työntää äidin ulos ovesta. ”Ja lapset istuivat yhdessä läjässä sängyn nurkassa, selät seinään päin ja silmissään kaamea pelästys.”

Raisa on edelleen isän puolella ja ymmärtää, ”että jokapäiväinen aamusta iltaan kestävä työ olisi hänelle ollut sama kuin hidas kuoleminen”, sillä ”isä oli tarkoitettu kirjoittamaan runoja ja juomaan viiniä ja näppäilemään balalaikkaa”, ”kuiskimaan hauraita onnellisia tuokioita naisen korvaan, kiikuttamaan pientä lasta polvellaan, kuuntelemaan airojen kolahdusta veneen laitoja vasten”.

Isän pidätys

Valpon miehet ovat jo pari kertaa käyneet etsimässä isää. 15. elokuuta 1945 he onnistuvat ja isä pidätetään. Ero isästä on Raisalle jo ties kuinka mones traumaattinen kokemus.

Tilanteen vaikeutta lisää, että äidistä ei ole apua: ”Mitä äiti nyt, tahtoiko hän kuolla, sitäkö hän huusi?

Äiti kiltti, me olemme tässä sinun ympärilläsi, kaikki sinun lapsesi, ethän sinä nyt voi tahtoa kuolla, kun sinä olet meidän ainoamme. Sinä olet meidän iso voimakas äitimme, nyt pitää vain elää edelleen, ja aivan ensimmäiseksi pitää syödä keittämäsi ruoka ennenkuin se ehtii jäähtyä, ja sitten pitää mennä nukkumaan, meidän kaikkien.”

Kuka oli ilmiantanut isän? Joku tuttu joka kadehti tämän kalansaaliita, naapuri jonka kanssa oli ollut riitaa, mustasukkainen aviomies vai paikkakunnan nimismies joka oli ”niitä niinsanottuja velvollisuudentäyttäjiä, niitä sellaisia jotka kautta aikojen ovat hyvin laillisia ja hyvin oikeassaolevilla jaloillaan survoneet ihmisiä alleen kuin puolukoita määttäillä.”

Neuvostoliitossa isä tuomitaan maanpetoksesta. Hän kuolee pian leirillä.

Miten tulla hyväksytyksi suomalaiseksi?

Raisa yrittää opetella suomen kieltä. Kun hän erehtyy sanoissa (”varasta väha” = vepsässä ”odota vähän”) tai taivutuksissa (”menepäs pudistamaan madot”), muut nauravat, mikä loukkaa.

Äiti riitelee erään sedän kanssa, joka kutsuu häntä kirosanojen säestyksellä ”ryssäksi” ja kehottaa menemään ”sinne mistä olet tullutkin”. Raisa yrittää selittää, että he ovat vepsäläisiä, jotka ovat lähteneet venäläisiä pakoon, mutta mielestä vepsäläiset ovat ”samanlaisia kuin ryssät. Yhtä paskaisia, kanojakin pitävät ihmisten tuvissa.” Tällainen tapahan oli myös Raisan kotona. Ei ole ainoa kerta, kun se osoittaa suomalaisten mielestä vepsäläisten ”alempaa” tasoa.

Raisa oivaltaa: ettei riittänyt ”että osasi puhua suomeksi ja käyttäytyi muutenkin suomalaisiksi”, vaan ”Oli parempia suomalaisia ja huonompia suomalaisia, riippuen aivan siitä missä päin Suomea he olivat sattuneet syntymään.”

Muitakin erehdyksiä sattuu. Kun Raisa aloittaa kansakoulun, hänellä ei ole reppua vaan salkku, ja häntä pilkataan ministeriksi.

Kun Raisa jää pois koulusta ja hyppelee ratapölkkyjä pitkin, eräs poika kutsuu häntä mustalaiseksi. Vaikka hän pyrkii kaikin voimin ylemmäs, hänet leimataan vieläkin huonommaksi kuin vepsäläinen.

Lopulta Raisa päättää mennä kouluun. Kun muut piirtävät, Raisa itkee ja peittää kasvonsa sormillaan. Opettaja antaa nenäliinan. Raisa rakastaa opettajaa, joka vieläpä selittää muille oppilaille, ”että minä olin vepsäläinen ja minulla oli ollut vaikeat ajat, Hän pyysi, että kaikki yrittäisivät olla minulle oikein kilttejä, koska kerran minulla oli ollut niin vaikeat ajat.”

Toinen hyvä kokemus on se, kun Raisa menee sveitsiläisessä avustuspaketissa olleessa balettipuvussa kouluun eikä kukaan naura vaan häntä päinvastoin ihaillaan.

Äiti on taas raskaana ja synnyttää lokakuussa terveen pojan. Ristiäisissä ortodoksipappi pitää maallisia asioita toisarvoisina ja kehottaa alistumaan koettelemuksiin, jotka ovat Jumalan lähittämiä. Tärkeintä on pysyä erossa synnistä, sillä se erottaa Jumalasta.

Raisa huomaa: ”Ei riittänyt että yritti tulla hyväksi suomalaiseksi. Piti tulla myös hyväksi ihmiseksi muuten. Kelvolliseksi jumalalle ja ihmisille, erityisesti tietysti äidille. Piti siivota koko ajan ja auttaa äitiä sekä ennen kaikkea olla pahoittamatta äidin mieltä.”

”Voi kuinka maailma oli paha ja syntiä täynnä, mutta suurin synti ja suurin pahuus asui kuitenkin minussa itsessäni.”

Raisan vastakohta on pikkusisar Tomka, joka ”pahoitti äidin mielen yhtenään. Kun äiti pyysi häntä tekemään jotakin, ei Tomka totellut. Ei ihme, että äidin piti lyödä. Ja sensijaan että olisi edes nyt taipunut, nähdessään äidin mielen pahana, Tomka heittäytyikin lattialle ja leikki kuollutta.”

Raisalla on ystävä: asemamiehen tytär Ritva. Ritvan äiti kysyy kanoista, joita Vepsässä pidettiin asuinhuoneissa. Raisa tuntee häpeää, mutta kompensoi sen kuvittelemalla naisen kanana.

Toinen keino on paeta fantasiaan: Raisa kuvittelee olevansa prinsessa.

Äiti yksinhuoltajana

Vauvan syntymän johdosta äiti saa Suomen Huollon Keskuksesta paketin vauvanvaatteita ja avustuskortin. Maaliskuussa 1948 Suomen Huollon kortti vaihtuu Siirtoväen Henkilö- ja Avustuskorttiin, jolla sai nostaa kuukausittain tietyn summan. Äiti saa siirtoväen avustusta 1948-9.

Maaliskuussa 1948 tehdyn lainmuutoksen jälkeen Suomen kansalaisuutta vailla oleville annetaan oikeus lapsilisään, jolloin muut avustukset lakkautetaan. Mutta silloin kaksi vanhinta lasta ovat jo niin isoja, että äiti saa lapsilisää vain neljästä nuorimmasta lapsesta.

Äiti ”kävi peltotöissä maatiloilla ja savitöissä saviruukkutehtaalla ja turvetöissä turvepehkutehtaalla. Äidille ei mikään työ ollut liian raskasta – -” Nukkua hän ehti vain puoliyöstä kello neljään aamulla.

Kirjan lopussa äidin kuva muuttuu vähän positiivisemmaksi: leivän hankkiminen yksin kuudelle lapselle on kunnioitettava saavutus.

Raisa kuitenkin häpeää edelleen äidin ulkonäköä ja käytöstä: äidillä ei kunnon vaatteita eikä hampaita, hän puhuu suomen ja vepsän sekoitusta eikä edes halua edes oppia, hän näkee unta vepsäläisistä sukulaisistaan ja tekee ristinmerkin.

Äidillä on yksi selviytymiskeino: hän näyttelee koomisesti suomalaista. Lapset eivät voi olla nauramatta, sillä ”eikö äiti ollutkin oikeassa, eivätkö useimmat suomalaiset olleetkin kuin mahtailevia kukkoja, ja kaikki vain siksi että sattuivat asumaan omassa maassaan.”

Erilaisuuden ja huonommuuden tunne

Raisa tuntee olevansa erilainen ja huonompi kuin muut, ja lisäksi ”oli tullut vielä tämä, että olin jotenkin ulkopuolella muiden, irrallaan heistä. Niin kuin asiat, jotka tapahtuvat muille, eivät oikeastaan olisi kuuluneet minulle ollenkaan.”

Nykykielellä Raisa kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta (PTSD). Hänellä on jo varhaislapsuudessa heikko perusluottamus. Sitten hän joutuu kokemaan muutamassa vuodessa useita traumatisoivia kokemuksia: sairaalaan joutuminen, raiskaus, ero mummosta, pakolaisuus, ero isästä. Ainoa hyväksyntää ja tukea tuonut lähipiirin henkilö, mummo, on jäänyt kotiseudulle.

Pakolaisena Raisa on muita huonommassa asemassa senkin jälkeen kun hän on oppinut kielen ja tavat, sillä hänellä ei ole identiteettiä. ”Kaikilla muilla tuntui olevan oma paikkansa, oma saareke johon sijoittautua. Ihmiset olivat joko sitä taikka tätä, mutta selvästi, eivätkä riippuneet tällä lailla välimailla kuin minä.

Sen sijaan Raisa tunsi, ettei ollut ”oikeastaan mitään.

En suomalainen enkä vepsäläinen enkä venäläinen. Hyvä on, minä olin vähän kaikkea, puhuin ja käyttäydyin kuin suomalaiset, olin syntynyt Vepsässä ja elänyt ensimmäiset vuoteni venäläisen mummoni seurassa, mutta selvästi, voittopuolisesti en ollut mitään näistä.”

Agnes-täti neuvoo käymään kouluja ja tulemaan joksikin – se ainoa keino jos on köyhä. Raisa oivaltaa:

”Ei ollut niinkäään tärkeää tietää, kuka ihminen oli kuin että mikä hän oli. Ei ollut tärkeää tietää, mitä hän oli läpikäynyt tai miltä hänestä oli tuntunut, tärkeätä oli tietää heti ihmisen nähdessään, mihin sarakkeeseen hänet sijoittaa. Luokitella ja punnita, ja jos havaita köykäiseksi, niin heittää pois. Maailma oli täynnänsä hitlereitä, heitä tuli joka päivä tiellä vastaan, ja ainoa mitä saatoit tehdä oli näyttää laadukkaalta. Mikäli et tahtonut tulla poisheitetyksi. Sillä kaikki mikä oli epäkelpoa ja heikkoa, oli samalla hävettävää ja sieti kitkeä pois.”

”Mitä arvostetumpaan sarakkeeseen pääsisit, sitä enemmän turvassa olisit. Ja mitä enemmän oppisit ymmärtämään arvostusperiaatteita, sitä helpompi sinulla olisi suunnistaa. Piti vain vähän katsella ympärilleen ja ottaa oppia muiden erehdyksistä.”

Raisa ei kykene näyttämään tunteitaan eikä ottamaan yhteyttä muihin, joten hän kääntyy esineiden ja luonnon puoleen. Lopulta hän jatkaa elämäänsä, ja ympärillä olevat eivät ole huomanneet katkosta.

”Elämä oli sellaista, että se aika ajoin tuotti tämmöisiä ihmismutaatioita kuin minä, tämmöisiä ripaskalintuja, ja oli vain yritettävä elää se tietäen että näin oli.”

Jälkilause 1989

Kun Ripaskalinnut ilmestyi 1977, Raisa Lardotista ”Tuntui kuin taakkani olisi vihdoinkin keventynyt, eikä minun tarvinnut enää raahata mukana lapsuuteni ’muistonyyttejä’.”

Samalla hän oli huolestunut siitä, miten suomalaiset lukijat ottaisivat kirjan vastaan: ”Miten he kokisivat sen, ettei heitä kuvattukaan kuten tavallisesti ikuisiksi uhreiksi vaan kerrankin syyllisiksi. Sillä minun, pahnanpohjimmaisen – – silmin katsottua suomalaiset olivat nimenomaan syyllisiä, lapsuudenturvani hävittäjiä, työntyessään miehittämään kotiseutuani Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.”

Jälkipuhetta kirjoittaessaan Lardot on kuitenkin kypsynyt näkemään, ”ettei sodassa, missään sodassa, ole uhreja ja syyllisiä. On vain uhreja.”

Lardot kiersi maata puhumassa kirjastaan matineoissa. Eniten ymmärrystä hän sai karjalaisilta evakoilta, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken ja aloittamaan alusta. Sen sijaan vanhat mieskuulijat hämmästyivät Lardotin käyttämää ilmausta ”suomalaiset miehittäjät”. He olivat itse kokeneet olleensa nimenomaan ”heimoveljien pelastajia”, jotka ”olivat panneet oman henkensä alttiiksi auttaakseen ahtaalle joutunutta sukulaiskansaa” ja siten eläneet ”elämänsä uljainta aikaa, parasta aikaa”.

Lardot oivaltaa, että jatkosodan häviäminen tuotti ”häpeää ja syyllisyyttä tarpeeksi”, varsinkin ”kun muistaa, miten virallinen Suomi otti vastaan väsyneet ja usein haavoittuneetkin sotilaansa. Sankariksi ei heistä yltänyt yksikään. Ei edes se riittänyt ansioksi, että kansa sai pitää itsenäisyytensä.”

Sodanaikaiset sivistystyöntekijät muistelivat ”kaiholla iloisia vepsäläislapsia. Oli ollut uuri nautinto opettaa heitä.” Yksikään ei ollut epäillyt ”hetkeäkään työnsä oikeutusta, vaikka suomalaistuttamisen aikataulu oli ollutkin varsin kireä. He yksinkertaisesti olivat kokeneet tekevänsä arvokasta työtä – -”

Lardot sanoi noissa tilaisuuksissa: ”Tämä kirja kertoo sotainvalidista. Sillä mielestäni sodassa eivät haavoitu vain ne, jotka juoksuhaudoissa haavoittuvat. Myös pieni lapsi, siviili, haavoittuu.”

”Kumpi vaikeuttaa enemmän ihmistä hänen yrityksessään elää täysipainoista elämää: ulkoinen vai sisäinen vamma, sielun vain ruumiin vamma.” Jos jalka on poikki, ympäristö näkee vamma eikä odota ihmisen kykenevän juoksemaan yhtä hyvin kuin tervejalkainen. Sen sijaan ”olipa ihmisellä takanaan miten traumaattinen lapsuus tahansa, häneltä odotetaan tervettä aikuisuutta.”

Onneksi ”Elämä ei ole kuitenkaan koskaan pelkästään vammauttava. Se sisältää myös lääkitseviä ja lieventäviä osatekijöitä.”

Jos Lardot olisi kirjoittanut kirjan myöhemmin, hän olisi tehnyt lopusta lohdullisemman. Esimerkiksi samassa talossa asuvalla karjalaisella Helenalla ”riitti lämpöä jaettavaksi jokaiselle joka näytti olevan sitä vailla, ja monet kerran hiivin hänen luokseen – –

”Aika on tehnyt minunkin kohdallani tehtävävänsä”, Lardot toteaa – mutta varmaan osasyy muutokseen oli kipeiden muistojen läpikäyminen kirjoittamalla kirja, jonka julkaiseminen merkitsi rohkeutta paljastaa haavat muille.

Arvio teoksesta

Raisa Lardotin Ripaskalinnut on yhä valitettavan ajankohtainen pakolaisuuden kuvaus, mutta ennen kaikkea se kertoo eläytyvästi lapsen hädästä, jota kukaan ei kuule. Kaiken kaikkiaan kirja on syvästi liikuttava ja vaikuttava.

Teoksen credon voi tiivistää: ”Sillä niin kauan, kuin oli maailmassa oli yksikin ihminen, joka oli valmis sotimaan toista ihmistä vastaan, kaikki se mikä tapahtui minulle, jatkaisi tapahtumistaan jollekin toiselle, vieläpä ehkä paljon pahempanakin kuin mitä minulle. Niinkauan kuin löytyi yksikin ihminen, joka kieltäytyi uskaltamasta katsomaan sisimpäänsä ja näkemään sen minkä minä näin: että ainoa mitä ihminen todella kaipasi oli saada rakastaa ja olla rakastettu, niinkauan löytyisi maailmasta vihaa ja pelkoa ja väärää alistumista ja väärää valtaa.” 

Kirjailijasta

Raisa Lardot Wikipediassa

Iltalehden haastattelu isän pidätyksestä

Wikipedian selostus PTSD:stä

Muuta

Blogissa olen käsitellyt Itä-Karjalan miehitystä käsitteleviä teoksia: Enni Mustosen Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Tapani Baggen Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) Mikko Karvosen (Onttoni Miihkalin) Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942, Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen ja Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt. Viimeisen artikkelin lopussa olen vertaillut aiheen kaunokirjallisia kuvauksia. Vertailun jälkeen olen kirjoittanut artikkelin Paavo Rintalan romaanista Vänrikin muistot.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilven romaanit Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika kertovat sodasta lapsen muistojen ja aikuisen myöhemmän puntaroinnin kautta. Jotkut muistot säilyvät kirkkaina vuosikymmeniä ja palaavat yhä uudestaan mieleen, kun taas joitakin tapahtumia, erityisesti kipeimpiä, on mahdoton palauttaa mieleen. 

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, oli talvisodan puhjetessa yksitoistavuotias ja kävi oppikoulun toista luokaa. Helmikuussa 1940 hän täytti kaksitoista vuotta.

Talvisodan ajassa kerrotaan ratkaiseva elämys: käsitteellinen ajattelu syntyy, kun äiti laulaa hengellisiä lauluja – yht’äkkiä Eeva tajuaa niiden merkityksen. Hän hokee itselleen: ”Muista: kaksitoistavuotiaana alkaa ymmärtää”. Ennen murrosikää ihminen ymmärtää sivustakatsojan tavoin ”kaiken”, hän on ”lapsenkaltainen”, mutta hänellä on tarpeeksi järkeä, mieli on avoin tarkkailemaan muita ihmisiä, koska oma seksuaalisuus ei vielä häiritse.

Salot asuivat Raivattalan kylässä Hiitolassa. Isä oli puutavaraliikemies, äiti kotirouva, Eeva oli vanhin lapsi ja hänellä oli nuorempi sisar. Poika oli kuollut. Nuorin sisar syntyi sodan jälkeen.

Hiitolassa oli rautatieasema, jossa isänäiti piti asemaravintolaa. Hänen kanssaan asui halvaantunut ”pipitäti” (sukua väärän koivun takaa) ja ”nuoritäti” (isoäidin kaksikymppinen tytär toisesta avioliitosta). Myöhemmin kuvataan myös muita sukulaisia kuten ”kälytäti” ja serkkuja.

Muistojen logiikkaa

Kilpi uskoo, että yksityisten muistojen kautta avautuu myös yleinen. Hän uskaltaa kertoa itsestään myös häpeällisiä asioita, jotka yleensä salataan: hän kiusasi nuorempaa sisartaan kertomalla, että tämä on ottolapsi. Äidin ja Eevan erilainen luonne aiheutti ristiriitoja.

Kilpi kehtaa kertoa asioista niin kuin lapsena ne koki ja piti totena, esimerkiksi uskonnosta. Hän rukoili polvillaan, että vanhemmat tekisivät sovinnon ja ettei sotaa tulisi.

Muistot ovat sekavia. Mieleen on jäänyt ennen sotaa tapahtuvien pelottavien muistojen yhteyteen kuultu lause ”Bessarabia on vallattu”, vaikka se tapahtui vasta kesällä 1940. Muistojen järjestys ei kronologinen.

Toisaalta käy ilmi, että virallisiin lähteisiinkään ei ole luottamista. On pitkään epävarmaa, tapahtuiko Hiitolan pommitus sodan ensimmäisenä vai toisena päivänä. Lopulta käy ilmi, että lapsen muisto oli oikea: kyseessä oli joulukuun ensimmäinen päivä.

Muutenkin herää epäilys, ovatko virallisesti kirjaan viedyt tosiasiat sen tarkempia kuin muistot. Hiitolan IPAKin [= ilmapuolusaluekeskuksen] sotapäiväkirja on monessa kohtaa epätarkka: jos pommituksia oli useita peräkkäin, ei ehditty pitää kirjaa esimerkiksi koneiden määrästä.

Pelko ennen sotaa

Pelko vallitsee jo ennen sotaa. Lapsi kuulee lauseita: ”No jos ryssä lähtee tulemaan, niin sitten menee koko Suomi.” ”Toteavasti. Ei pahanenteisesti. Sellaiset olivat realiteetit, sanoo jokin ääni nykyaikaisemmalla kielellä.”  Jälkikäteen voi kuitenkin todeta: ”Mutta aina jää jäljelle arvaamattomuus, arvaamattomuuden tarjoama mahdollisuus, poikkeus säännöstä ja todennäköisyydestä; jopa ihme voi tapahtua. Sattuma.”     

Poliittisia erimielisyyksiä ei ympäristössä Kilven muistaman ole. Vain yksi ihminen Kilven elämässään tapaama ihminen uskoo Mainilan laukauksiin – tämä tapahtuu välirauhan aikana, kyseessä on sotavankeudesta palannut. Kylässä on yksi julkikommunisti, suutari, ja kun pommi tuhoaa hänen talonsa, sille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.

Nähdään ajan suhteellisuus: syksy 1939 on hävinnyt muistista ja tuntuu lyhyeltä, talvisota taas tuntuu vuosien pituiselta, vaikka se kesti vain 105 päivää.

Pommitus sodan alussa

Hiitolan pommitus sodan toisena päivänä kuvataan hyvin havainnollisesti, aika hidastuu: ”Aika alkaa kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat ikään kuin ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneetkaan siitä asennosta minnekään. ellei äiti olisi erehtynyt parkaisemaan: – Voi katsokaa kuinka pommeja putoaa…

     – Nyt kellariin ja äkkiä.

Isä ottaa johdon käsiinsä. Me kavahdamme pystyyn ja juoksemme ulos yhtenä mylläkkänä, sillä kellariin pääsee vain ulkokautta.”

Vaikutus lapseen oli tällainen: ”Oli kuin kaikki hirveät leikkini olisivat rientäneet sillä hetkellä avukseni. Minut valtasi halu osoittaa, että minä kestän.” Äidin ylidramaattisuus häiritsi tytärtä ja johti päätökseen olla erilainen: ”tuli mikä tuli, minä paremmin yksin kuin toisen kainaloon puristettuna”.

Lähdöstä evakkoon ei ole muistikuvaa: ”Jokainen yritys murtaa tämä muistamattomuus tuottaa sanoinkuvaamatonta tuskaa.”

Yksimielisyys tehdä vastarintaa, mutta ei vihaa vihollista kohtaa

Osa Kilven kerrontaa on yleisellä tasolla: ”’Joukkomme mieliala rohkea ja innostunut’,  sanottiin yhden lehtiuutisen otsikossa. Jossain toisessa kohdassa kerrottiin kun joukkomme olivat onnistuneet tuhoamaan vihollisen panssarivaunuja. ’Joukkomme’ olivat niitä miehiä, isiä ja poikia, jotka oli kutsuttu rintamalle samanlaisella kortilla kuin isäkin oli saanut. ’Vihollinen’ taas oli taivaalla ja tankkien sisässä vaaniva kasvoton olento, joka syöksi tulta ja tulikiveä meidän päällemme ja yritti valloittaa maamme. Suomen. Ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme sallineet sen tapahtua vastaansanomatta. Meidän tajunnassamme toimi alkukantainen moraali, vaikka me emme sitä silloin tajunneet. Lapsikin tunsi olevansa mukana taistelussa, minäkin, vaikken kuulunutkaan pikkulottiin. Minä otin kantaa rukouksella: ’Suojele isää sodassa. Älä anna kuulien ja sirpaleiden osua häneen. Ole meidän joukkojen puolella ja anna niille voimaa torjua vihollinen. Suojele Suomea, anna sen säilyä itsenäisenä, anna sodan loppua ja anna meidän päästä kotiin.’”

Toisaalta perheessä ei ole vihaa vihollista kohtaan, ei myöskään omien sankaruuden ihannointia. Äiti sanoo vihollisista: ”voi raukkoja”. Isä taas: ”Sota on sotaa”. Eevan oma suhde sotaan muuttui nopeasti kun ”Alasammuttuihin, vangittuihin miehiin kohdistuva sääli ja huoli pyyhkivät mielestäni sotasankaruuden käsitteen”.

Yksityisten siviilien näkökulma on erilainen kuin sodanjohdon. Myöhempi nimitys ”kunnian päivät” tuntuu Kilvestä yksipuoliselta, rehellisempi olisi ”pelon ja kunnian päivät” ja vielä rehellisempi ”hengenhädänpäivät”.

Lapsikin pelkää: ”Jos Suomi häviää, me joudumme kaikki Siperiaan.” Huumoria tulee mukaan, tai ainakin me myöhemmän ajan lukijat näemme humoristisena kohtauksen, jossa pikku Eeva suunnittelee itsemurhaa, jotta välttäisi Siperian. Keinona on – hengityksen pidättäminen.

Kilpi ei hyväksy rukousta ”tapahtukoon sinun tahtosi”

Sodan ajalta on hyviäkin muistoja: nuorentädin ja pastorin häät. Sisarentytär on seurannut läheltä, miten nuoritäti on valloittanut ihaillun pastorin.

YH:n [= yleisten kertausharjoitusten] aikana pastorin puheiden ydinkohtia on: ”Varjele kansaamme ja maatamme ja armahda koko ahdistettua Suomen heimoa. Johda väkevällä kädelläsi meidät läpi tulevien koetusten. Anna meille rakkautta palvella, unohtaa itsemme ja olla kaikkeen valmis. Siunaa meitä rauhalla, mutta jos Sinun tiesi ei ole toivomamme tie, anna voimaa kestää ja ottaa kaikki Sinun kädestäsi.”

Tästä Kilpi on jo lapsena ja on edelleen eri mieltä: ”’Tapahtukoon sinun tahtosi” ei ole koskaan tuntunut minusta aidolta, se ei ole kenenkään toivomus. Sehän on jotakin, mitä Jumalan olisi pitänyt sanoa minulle vastauksena rukouksiimme.” Oma rukous kuuluu: ”Alä anna sodan tulla”. ”Silloin rukoiltiin paljon, melkein kaikissa tilaisuuksissa.”

Jumala on osoittanut, ettei välitä Eevan rukouksista: ei antanut uskoa, sota syttyi, Karjalan menetettiin. Silti Jumalaa ei ”uskaltanut missään tapauksessa olla rukoilematta”. Uskovaiset tosin selittivät: ”’Herra koettelee Suomen kansaa.’” Hän koettelee, jaksammeko me yhä uskoa häneen, vai hylkäämmekö me hänet nyt hänen tekojensa tähden.”

Muistot kertautuvat yhä uudelleen

Kirjoitettuaan sota-ajan muistelmatrilogian Kilpi täydensi sitä 2001 kuvaamalla lapsuusmuistojaan ennen talvisotaa teoksessa Rajattomuuden aika.

Teoksen lopussa on talvisodan 60-muistovuoteen liittyvä päiväkirja vuodelta 1999-2000. Siinä Kilpi kertaa uudelleen, mitä tapahtui vuosipäivinä, mm. Hiitolan ensimmäisessä pommituksessa joulukuun ensimmäisenä päivänä. ”Sodan toiseen päivään ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Silloinhan vasta vaikutukset alkoivat näkyä, järkytyksen toisena päivänä, silloinhan vasta tilanne käynnistyy ja se olotila jossa joudutaan elämään, alkaa valjeta.”

Kipeiden muistojen tuleminen mieleen yhä uudelleen voi olla merkki traumasta, mutta toisaalta kyse voi olla myös halusta säilyttää tärkeät asiat muistissa.

Kilpi kertoo nimityksistä, joka toisaalta leimaa koko ryhmän ja toisaalta antaa sille uuden identiteetin: kun perhe oli lähtenyt pommituksia pakoon maalaistaloon vain viidentoista kilometrin päähän Hiitolasta, heistä tuli pakolaisia. Vasta kun he tammi-helmikuun vaihteessa siirtyivät Savoon, heitä alettiin nimittää evakoiksi ja siirtoväeksi.

Totaaliin sotaan kuuluu nimitys kotirintama, johon evakotkin kuuluivat. Kotirintaman toimintaa Kilpi kuvaa kollektiivisesti: kotirintama ”rukoili herkeämättä Suomen puolesta, kutoi kaulureita, villapaitoja ja kammottavia lapasia joissa oli reikä tai erillinen etusormi liipasinsormea varten, kirjoitti helliä ja rohkaisevia kirjeitä ja lähetti hyvinnyöritettyinä paketteina rintamalle ruokatarpeita aina kun niitä vain jostain onnistuttiin haalimaan. Tässä rintaman ja kotirintaman tiiviissä yhteistoiminnassa, joka oli täynnä huolta ja rakkautta, on mielestäni talvisodan ihmeeksi nimitetyn ilmiön ydin, ainakin osa sitä, sen raivokkuuden lisäksi jolla puolustimme maatamme.”

Ehkä Kilvelle on trilogiansa ilmestymisen jälkeen kerrottu toisenlaisia lapsuusmuistoja kuin hän on kirjoissaan kuvannut kuvannut. Ainakin hän nyt toteaa, että kaikilla lapsilla ei ollut etukäteen sodan pelkoa. Päinvastoin jotkut kokivat sodan syttymisen jännittävänä – ”jotain tapahtuu”. Tällainen suhtautuminen kertoo Kilven mielestä suuresta perusturvallisuuden tunteesta.

Kilvestä ei tullut uskovaista, mutta hänestä rukous oli sodan aikana luonnollista, sillä se auttoi vähentämään pelkoa: ”Rukous on kuin eläinten ääni. Eivät ne kysy kuuleeko joku, kuuleeko Jumala, kohtalo, historia.”

Rauhan alku

Se, miten uutinen rauhasta kuullaan, ei ole jäänyt Kiven mieleen. Sen sijaan hän muistaa, miten äiti ja mummi lankeavat toistensa kaulaan ja mummi sanoo taputtaen äitiä selkään, nauraen mutta silmät kyynelissä: ”me olemme ryssiä nyt.” Näin muisti toimii: jotain muistaa, jotain muuta ei.

Rauhanehdot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, erityisesti se, että pitää luovuttaa myös alueita, joita vihollinen ei ole vallannut. Eeva jopa uskoo, että Hiitolan kohdalla on tehty poikkeus.

Perhe asettuu asumaan 50 kilometrin päähän Hiitolasta, viiden kilometrin päähän uudesta rajasta. Korkealla paikalla näkyvät Enson piiput.

Isä ostaa metsätilan – omalla rahalla, ennen kuin mitään korvauksia edes saatiin. Kaupat ovat edullisia, sillä monet eivät halua jäädä asumaan lähelle uutta rajaa.

Kalusto onnistutaan pelastamaan Hiitolan kodista, samoin tyttöjen nuket ja lempikirjat. Kilpi pitää tärkeänä, että valokuvat säästyvät: ”Voi olla, että karjalaisten kestävyys ja sopeutuvuus uusiin oloihin perustuu suurelta osin siihen, että heillä on ollut valokuvia alkuperäisestä kotiseudustaan. Ne ovat pitäneet yllä elävää kosketusta kotipaikkaan ja vähitellen alkaneet korvata haalistuvia muistikuvia, lopulta ehkä astuneet niiden tilalle ilman että kukaan on huomannut. Näin ovat juuret säilyneet ainakin osittain vahingoittumattomina ’syömmen syvyyksissä’ silloinkin kun kotiseudun murre on joutunut väistymään ammatin, koulunkäynnin ja sopeutumisen takia uuden, läntisen puhetavan tieltä.”

Sotilaiden paluusta Kilpi kertoo, että hänen isänsä ja kaikki muutkin käyttäytyvät hyvin tavallisesti, ihan kuten ennenkin. ”Sankaruudella” ei rehvastella, eikä sotakokemuksista edes kerrota, ei ainakaan lasten kuullen. Ilmeisesti ei myöskään ole ongelmia, jotka lapsikin olisi havainnut, esimerkiksi painajaisiin heräämistä tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä.

Kilpi käsittelee myös karjalaisen stereotyyppiä ulkopuolelta nähtynä: ”Miten mainioita nämä karjalaiset, miten sopeutuvaisia, miten kestäviä, – – Tai sitten: Miten pinnallisia, liekö noilla syvällisiä tunteita lainkaan, länsisuomalaiset olisivat jo vetäneet itsensä hirteen.”

Tällaisiin huomautuksiin ei Kilven mielestä voi vastata kuin huumorilla, ”kun ei Jobin kirjaakaan viitsi ulkoa opetella eikä Jumalan nimeä sovi turhaan lausua ja kiroileminen on naisten ja lasten kuullen kielletty. ’- Kui paljo teiltä män? – Kaik män eikä piisantkaa.’”

Evakkoudesta on jäänyt jäljelle tapoja. Kilpi on yhä vielä kiintynyt pakattuihin tavaroihin. Tuntuu turvalliselta, kun ”kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla”. On turvallista, että ”illalla viimeksi ja aamulla ensimmäiseksi näkee oman reppunsa ja tietää, että siinä on kaikkein välttämättömin ja aivan pikkuisen jotakin ylimääräistä, joka saattoi pelastaa jonkin tukalan tilanteen tai auttaa jotakin toista, niin kuin esimerkiksi hakaneula jonka voi ojentaa hätääntyneelle napin korvikkeeksi – – ”

Tämä kaikki kerrotaan vielä Talvisodan ajassa, ilmeisesti osoittamaan että sota ei lopu mentaalisesti vielä silloin, kun se virallisesti loppuu. Kilpi lopettaa teoksen kaksinaisiin tunteisiin: ”Samaan aikaan kun minä kaipasin Hiitolaa ja lapsuuteni maisemaa, minä aloin tietämättäni kiintyä tähän uuteen kotiin ja erityisesti luontoon”.

Välirauha, ikävöinnin aika

Vasta nyt alkaa trilogian toinen osa, joka on ainoana saanut alaotsikon: Välirauha, ikävöinnin aika.

Teos alkaa sanoilla: ”Kaikki oli outoa” ja sitten seuraa selitys: ”Isä, joka oli ennen juossut metsissä, kynti nyt peltoa.” Hankittiin lehmiä ja separaattori, sillä voista saatiin rahaa. Ei isästä maanviljelijää kuitenkaan tullut, kaivokin jäi kesken. Kaupanteko oli verissä.

”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetäviä, ovat peräisin ajalta, jolloin menetin lapsuudenkotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.”

Kilpi kiinnittää jälleen huomiota ajan suhteellisuuteen: ihminen kokee ajan eri tavalla kuin kello ja kalenteri. Kesällä 1940 talvisodasta tuntuu olevan ”hirveän pitkä aika”. Sen sijaan sukulaisissa vietetty ensimmäinen viikko tuntui loputtomalta.

Kirja on hyvin aistimuksellinen. Kaikki viisi aistia – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku – luovat eläviä muistikuvia. Tämä on hyvin selvästi naisellinen kirja, Kilpi kuvaa tarkkaan vaatteiden leikkaukset. Isän säästäväisyyden takia Eevalle ostetaan kakanvärinen takki, mutta myöhemmin, opiskeluvuosina ja jo itse perheenäitinä, hän saa lämmitellä äidin oravannahkaturkissa. Se on tilattu ennen sotaa Viipurista ja jäänyt lunastamatta sodan tähden mutta siitä ilmoitetaan, kun liike avaa sodan jälkeen Helsingissä. Nykyisin luonnonsuojelija Kilpi ei pukeutuisi turkiksiin.

Olojen normalisoituminen ilmenee siten, että enää ei tarvinnut olla sovussa. Äiti ja hänen sisarensa riitelevät reippaasti varsin vähäpätöisestä asiasta. Riita on näet äidin tapa päästä lähelle toista, tai oikeastaan niin käy riidan jälkeen, kun pyydetään anteeksi ja itketään kaulakkain.

Kesällä naapurit käyvät vierailulla ja tehdään vastavierailu, jossa isäntäväen käytös ja tarjoilu ei ole sitä mihin on totuttu. Saadaan kokemus, että ollaan ”mierolaisia” – kokemus joka olisi tullut enemmin tai myöhemmin, sanoo Kilpi. Silti perhe yrittää edelleen olla herrasväkeä.

Evakkous vaikuttaa myös sen, että entinen sosiaalinen hierarkia murtuu. ”Ei ollut enää ’asemalaisia’ eikä aseman rouvasväen piiriä kristillisine naisineen. ei rautatieläisten ’kasarmien’ asukasyhteisöä, ei opettajien valiojoukkoa ja heidän rinnallaan lääkärin, apteekkarin, eläinlääkärin ja nimismiehen oppinutta ammattikuntaa sivistystä edustamassa, ei suojeluskuntalaisia, urheilijoita, lottia yhteenkuuluvuutta ja aatetta ylläpitämässä, ei nuorisoseurantalon, poliisin, myllärin, vaatturin, suutarin ja tuttujen kauppiaitten antamaa turvallisuudentunnetta, ei salokyläläisten, Laatokan saarelaisten ja pitäjän iki-ihanien sisäjärvien rantoja asuttavien maanviljelijöitten tukevaa omantunnonarvoa suojaamassa kunnonihmisiä kaikenmaailman villityksiltä, joita oli tunkenut Hiitolaankin Viipurista ja Suomenlahden kylpyläpaikoista – -”.

Taloon muuttaa asumaan metsätyömiehen perhe. Suuruutensa takia se saa isomman huoneen, vaikka Salot omistavat talon.

Isälle tyttöjen koulutus on itsestäänselvyys. Eeva on syksyllä 1939 aloittanut toisen luokan oppikoulussa. Talvisodan aikana koulua ei käyty. Pitämättä jäänyttä opetusta annetaan takautuvasti elo-syyskuussa 1940. Eeva joutuu muuttamaan viikoksi Lappeenrantaan sukulaisten luo juuri, kun hän on kotiutunut metsätilalle. Eeva ei ole enää hyvä oppilas: yhdeksiköt vaihtuivat seitsikkoihin. Myös koti-ikävä on kova.

Maailman uutiset ovat edelleen hälyttäviä. Opitaan uusia sanoja kuten ”miehittää” – ”Tanska miehitettiin ilman vastarintaa”, ”Meitä ei sentään miehitetty” – ja vähän myöhemmin ”Quisling”.

Kun koulua taas jatketaan, Eeva tekee itse päätöksen käydä koulua isänäitinsä ja ”nuorentädin” luona Keravalle. Nuoreen perheeseen on syntynyt poika, ja pastori kirjoittaa sotakokemuksistaan kirjaa.

Sukulaistensa oikeita nimiä Kilpi ei mainitse. Monet olivat vielä kirjaa kirjoitettaessa elossa.

On kuitenkin helppo selvittää, että pastorin oikea nimi oli Jorma Heiskanen ja hänen kirjansa nimi Kenttäpappina Kollaalla.

Kaksitoistavuotiaasta asti Kilpi siis asuu poissa kotoa, Tosin tämä ei ollut rauhan aikanakaan harvinaista, oppikouluja oli vielä harvassa. Koti-ikävää Eeva lievittää rakastumalla joka paikkakunnalla uuteen poikaan.

Äidin ja tyttären suhteessa on jatkuvasti hankausta. Syynä ovat erilaiset luonteet. Erossa olo oppikouluvuosina ei suhdetta paranna. ”Myöhemminkin olen ollut häikäilemättömästi oma itseni juuri niiden kanssa joista olen pitänyt ja uskoin pitkään, että minusta pidetään joka tapauksessa.

Minussa oli yhä lapsen elinvoima ja kyky kiintyä ja kaivata. En aavistanut, että niitä olisi pitänyt elämän mittaan niin kovasti säädellä.”

Vähitellen Eevalle aletaan kertoa ”naisten asioista”. Hän saa selvityksen kuukautisista jo ennen, kuin ne alkavat, mitä ei tuohon aikaan suinkaan aina tapahtunut. Hän opiskelee myös itse salaa sukupuoliasioita piilotetuista kirjoista, jotka siihen aikaan ovat kovasti varoittavia ja korostivat puhtautta. Miehiäkin varoitetaan – ei naisista vaan yksinäisyydestä, millä tarkoitetaan itsetyydytystä.

Kilpi pelkistää välirauhan ajan vertaukseksi, että elettiin kuin ”jättiläismäisen pommikuopan toisella reunalla”. ”Me emme voineet katsoa sen pohjaan, meidän piti katsoa vain eteenpäin”. Vaikka on jouduttu epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, hyvä omatunto sekä ”Tunne että oli säästytty joltakin vielä pahemmalta käynnisti voimat ja toivon.”

Isä onnistuu kasvattamaan omaisuuttaan myös välirauhan aikana. Hän ostaa toisen talon Vuoksenniskalta. Ei edelleenkään korvauksilla, vaan myymällä edellisen talon metsää. Hän oli jo ostaessa havainnut metsän arvon.

Jatkosodan alku

Vuoksenniskan taloon tulee kesken juhannusvalmistelujen 1941 käsky lähteä evakkoon. Jatkosodan synnyn Kilpi kuvaa sodanaikaisen propagandan mukaan. Muuten hän pohdiskelee asioita myös nykyisyydestä käsin.

Isä ja nuorentädin mies, pastori, ovat molemmat isänmaallisia miehiä mutta politiikasta eri mieltä. Pastori luottaa Saksaan ja haaveksii Suur-Suomesta. Isä ”luotti länsivaltoihin, mutta kovin varovaisesti niihinkin”, torjui Suur-Suomen. Heidän välilleen syntyy oikein väittely.

Mutta isäkin haluaa Karjalan takaisin – tai oikeammin palata perheineen Karjalaan. Kilpi selittää: ”kun tarjottiin tällainen tilaisuus, tarjoamalla tarjottiin. Koti-ikävän ja epäoikeudenmukaisuuden kalvamille ihmisille.”

Kilpi kertoo vielä vähän jatkosodan alusta. Kun Mannerheim on antanut luvan tehdä tiedustelua vihollisen alueelle, pastori joka on armeijassa luutnantti, lähtee miehineen kävelemään Pelkolasta, läheltä Imatraa, kohti Ensoa. Ja siellä hän katoaa.

Tarina jatkuu Jatkosodan ajassa. Pastorin kohtaloa ei koskaan saatu selville. Hänen vaimonsa kohdalla sota ei loppunut koskaan. Vuosikymmenet hän odotti ja yritti kaikin keinoin saada tietoa miehensä kohtalosta ja joutui joskus huijareiden pettämäksi.

Marjo Heiskanen on myöhemmin kirjoittanut isovanhemmistaan kirjan Kollaan kenttäpapin tarina.

Talvisodan muistovuosi 1999-2000

Rajattomuuden ajan lopussa olevassa päiväkirjassa Kilpi kirjaa, miten talvisodan 60-vuotismuistovuotta 1999-2000 vietettiin ja millaisia tunteita se hänessä herätti. Porthanian luentosali oli täysi, samoin Kansallisarkiston.

Kilpi on pasifisti, mutta hän hyväksyy täysin talvisodan, jota hän pitää oikeudenmukaisena sotana. Hän alkaa jopa miettiä sotastrategiaa, esimerkiksi että olisi tarvittu liikuteltavia tykkejä.

Kilvestä tuntui hyvältä kuulla esitelmän alussa ”Kunnioitetut sotaveteraanimme”. Hänestä he sota-ajan lapsetkin kuuluvat veteraanien joukkoon, hekin kestivät.

Kun Kilveltä koulussa kysytään, hän myöntää, että haluaa Karjalan takaisin.

Luonto lohdutti silloin ja lohduttaa nyt: ”Olen päässyt kesään. – – Näin me pääsimme kesään silloinkin, 60-vuotta sitten, talvisodan jälkeen. Olimme hengissä, olimme menettäneet Karjalan, kotimme, mutta aloitimme alusta. Silloin luulimme että Suomi on kärsinyt tappion, että olimme lyötyjä, mutta niin ei ollut. Olimme kärsineet menetyksen, mutta tappio se ei ollut. Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen. Ehkä siitä asti kesän tulo on tuntunut niin uskomattoman ihanalta. Vuodenajat eivät pettäneet meitä. Talvella olivat kovat pakkaset auttaneet meitä. Sitten tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan, koivut, tuomet, pihlajat, maa alkoi viheriöidä, tulivat vuokot, kielot, niittykukat, leinikit, päivänkakkarat, harakankellot, tervakukat, voikukatkin. Ne olivat kuin tervehdys, siunaus, hymy, rohkaisu, onnentoivotus, ja niin ne ovat nytkin.”

Paavo Rintala vs. Eeva Kilpi

Rajattomuuden ajan päiväkirjasta käy ilmi, että Kilpi on monessa suhteessa säilyttänyt sodanaikaiset käsitykset. Niiden pohjalta hän on osannut kuvata lapsuusmuistonsa niin kuin hän ne silloin koki.

Toisaalta Kilpi on osittain juuttunut sodanaikaiseen viholliskuvaan. Nuorten venäläisten katusoittajien esiintyminen vuosituhannen vaihteessa herättää hänessä voitonriemua: Suomi on rikas, kun taas se valtio on Kilven mukaan ”aina” painostanut Suomea, ei enää ollut mahtava. Neuvostoliiton politiikka samastetaan siis venäläisiin, jotka eivät olleet silloin vielä syntyneet.

Siinä missä evakkotyttö Kilpi palaa sodanaikaisiin tunnelmiin ja on yhä osittain kiinni senaikaisissa asenteissa, sotaorpo ja evakkopoika Paavo Rintala on käsitellyt niitä aiemmin jo niin perusteellisesti, että on 90-luvulla jo päässyt asiasta irti ja alkaa sen sijaan tutkia teoksissaan Euroopan pimeyden vuosisataa. Kaksi tietä – molemmilla on arvonsa.

Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut molempiin. Rintala kirjoitti Kekkosen vallan ollessa korkeimmillaan, kun taas Kilven muistelmatrilogian ensimmäinen osa Talvisodan aika ilmestyi 1989, kun talvisodasta oli kulunut 50 vuotta. Tuolloin elettiin Max Jakobsonin teoksessaan Vallanvaihto lanseeraaman termin mukaan ”talvisotarenessanssia”. Taustalla oli osittain biologinen syy: lasten täytyi irtautua vanhemmistaan, lapsenlapset taas saattoivat kiinnostua isovanhempiensa kokemuksista. Toinen syy oli ulkopoliittinen: Neuvostoliitossa vallitsi glasnost ja erilaisia tulkintoja oli mahdollista julkaista.

Kilven muistelmatrilogian toinen osa Välirauha: ikävöinnin aika ilmestyi 1990 ja kolmas osa Jatkosodan aika 1993, kun Neuvostoliitto oli kukistunut. Tekijän tarkistaman yhteisteoksen nimi on Muistojen aika (1998).

Kirjailijasta

Eeva Kilpi o.s. Salo syntyi 1928. Hänkin koki sotavuodet lapsena ja joutui evakkoon. Eeva Kilpi ei menettänyt isäänsä, mutta myös häneen sopii Matti Virtasen luonnehdinta sotaorpojen sukupolvesta, joiden kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai joutua sotalapseksi eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Virtaselta on jäänyt huomaamatta evakkous, joka oli joko tilapäistä (kaupunkilaiset lapset evakuoitiin maalle, yhdessä äidin kanssa tai ilman äitiä) tai pysyväksi jäävää kuten karjalaisilla. Joka tapauksessa yhdistävä kokemus on, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Eeva Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän oli naimissa kirjailija Mikko Kilven kanssa 1949-1966. Eeva Kilpi asuu Espoossa.

Eeva Kilpi tunnetaan naisen kuvaajana, ja sekä romaaneissaan että runoissaan hän oli tuomassa naisen, myös vanhemman naisen, seksuaalisuutta kirjallisuuden aiheeksi.  Myös luonto ja luonnonsuojelu ovat toistuva teema.

Evakkouttakin Kilpi käsitteli jatkuvasti, sillä kuten romaanin Elämän evakkona (1986) nimikin kertoo, ettei se oikeastaan koskaan lopu vaan kodittomuuden tunne leimaa koko elämää. Kilpi käytti romaaneissaan omia ja sukulaistensa kokemuksiaan ja kirjoitti lopulta omaelämäkerrallinen sarjan.

Tietoja

Eeva Kilpi Wikipediassa

Eeva Kilven haastattelu Parnassossa 1/2019.

Olen kirjoittanut blogiin Paavo Rintalan romaaniparista Nahkapeitturien linjalla, jossa välirauhaa kuvataan sekä ensimmäisessä että toisessa osassa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkuosan romaaneita Mustat morsiamet, Rautayöt ja Jään ja tulen kevät koskevan artikkelini lopussa vertaillaan Kähkösen ja Rintalan välirauhan kuvauksia aikalaisten Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen romaaneihin Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. SKS 2001.

Eino Railo: Valittu kansa ja luvattu maa

Talvisodan yksimielisyyttä pidettiin ihmeenä, koska porvaripuolella oli sisällissodan takia epäilty työväestön isänmaallisuutta. Silti talvisotaromaaneissa ei ole useinkaan suoraan käsitelty sisällissodan varjoa. Yksi poikkeuksista on Eino Railon Valittu kansa ja luvattu maa.

Valittu kansa ja luvattu maa (1944) alkaa vapusta 1939 ja päättyy toukokuuhun 1940. Keskiössä on kolmen sukupolven helsinkiläinen sivistyneistöperhe, jonka alkuperäinen nimi on suomalaistettu.

80-vuotias isoisä, kanslianeuvos Carl Bergh, on tuntenut 1800-luvun suurmiehet, ja hänen sukupolvensa ”loi isänmaan ja siihen kohdistuvan rakkauden.” Isä, 48-vuotias tuomari Kaarlo Vuori on osallistunut aktivistina itsenäistymisvaiheeseen, ja hänen kaunis vaimonsa Helena harrastaa sotilaskotitoimintaa. Pojanpoika Kalevi on AKS:läinen ylioppilas ja asevelvollinen, pojantytär Kerttu kevään ylioppilas ja lotta.

Kalevin rakastettu Anja Tuuliala on kotoisin Itä-Karjalasta, mutta jo hänen vanhempansa ovat kääntyneet luterilaisiksi ja ottaneet suomalaisen nimen. Kertun poikaystävä Lauri Ylitalo on ison maalaistalon poika, joka opiskele lääketiedettä ja on reservin vänrikki.

Isä arvostelee nuorten poliittisia näkemyksiä: aitosuomalaisuus on sisäpoliittisesti hajottavaa aikana, jolloin tarvitaan yksimielisyyttä, ja Suur-Suomi-intoilu on ulkopoliittisesti vaarallista ja ennen kaikkea vailla toteuttamispohjaa. Sen sijaan isoisä ymmärtää nuorten idealismia: eihän itsenäisyyskään olisi toteutunut ilman silloisten nuorten tinkimätöntä uskoa, jota myös hänen poikansa oli aikoinaan osoittanut.

Väittelyistä huolimatta tuomari Vuori ihailee sisimmässään lapsiaan ja tuntee, että nuoriso oli ”oli enemmän kuin kaikki muut yhteensä, sillä Suomen tulevaisuus oli uskottu sen haltuun. Jos se kestäisi, kaikki kestäisi.” Ja sodan sytyttyä tuomari Vuori pitää nuorten tehtävää Suomen historian vaikeimpana: ”Sortovuodet eivät olleet mitään. Jääkärivuodet ja vapaussota olivat jotakin. Nykyinen sota oli kuoleman täyttä vakavuutta.”

Työläisiä ja maalaisia

Muiden henkilöiden tarkoitus on antaa kokonaiskuva Suomen kansasta.

Perheen kotiapulaisten Aino Heikkilän ja Esteri Savilan miesystävät ovat ammattitaitoisia metallityöläisiä. Antti Toivonen on ihanteellinen ja intoileva kommunisti, Juho Honkanen taas järkevä ja käytännöllinen sosiaalidemokraatti. Samoin kuin päähenkilön työläiseno Erkki Palolammen romaanissa Kun se kerran tulee (1979, uusittu painos 1990), Juho on suorastaan oikeiston haavekuva: hän hyväksyy Lapuan liikkeen – siis väkivallan – ja kehottaa työläisiä liittymään suojeluskuntaan, vaikka SDP:n jäseniä ei järjestöön hyväksytty ennen ”tammikuun kihlausta” 1940.

Esterin äiti Savilan rouva on siivooja ja punakaartilaisen leski, mutta itse ei-poliittinen ja uskonnollinen. Vaikka muurari Savila oli ”kuollut kesällä [1918] keskitysleirissä – nälkään, niin, suoraan sanottuna nälkään”, kuten tuomari Vuori mielessään suoraan myöntää, leski ei kanna asiasta kaunaa.

Naisten tehtävänä on ohjata työläismiehet oikealle tielle. Topakka Aino opettaa Esteriä, että tämän ”piti olla lujana eikä uskoa Antin puheisiin. Ne piti kieltää kokonaan ja tehdä jo heti alusta selväksi, mihin suostuttaisiin ja mihin ei.” Näin oli Aino menetellyt Juhonsa kanssa, kun tämä oli puolustanut siviiliavioliittoa: ”Joko myrtti ja huntu tai ei mitään!” Lopulta Esteri saakin tarpeekseen Antin kommunismin ihannoinnista ja puhuttelee tätä kuin demonia: ”Mene, mene ainiaaksi! Katoa pimeyteesi, josta olet tänne tullut! Lähde jo!”

Vuoren perheen hämäläisen kesäpaikan ja kotiapulainen Ainon kautta muodostuu yhteys maalaisiin, joissa on sekä vauraita talollisia (Ylitalo, Ahola, Penttilä, Perkiö) että köyhempiä mökkiläisiä (Ainon äiti Heikkiläiskä).

Kansan kahtiajako umpeutuu

Jo romaanin alussa kiinnitetään kaksikin kertaa huomio Kullervon patsaaseen Suomen kansan symbolina.

Tuomari Vuori ”yhdisti aina vaistomaisesti Kullervon siihen, mitä oli tapahtunut yksikolmatta vuotta sitten. Silloin oli Suomen kansa juonut sekä syyllistä että syytöntä verta – riehunut Kullervon kirojen vallassa. Oliko sieluun jäänyt turman siemen kytemään, polttiko kostonhimo sydäntä, astelivatko nuoret Kullervot paimenina, eväskontissaan leipään leivottu kivi? Sitä ei voinut sanoa nyt, mutta se ilmenisi kyllä sillä kohtalon hetkellä, joka varmasti oli kerran tuleva kuin Herran päivä – kerran, ehkä pian.”

Romaanissa kansan kahtiajako voitetaan juuri ennen talvisotaa, kun työväen isänmaallisuus käy ilmi vappukulkueen 1939 julisteissa (”Kansan ja maan vapaus turvattava!”) ja puheissa. Tuomari Vuori ilahtuu: kunhan isänmaa vain on työväestön arvomaailmassa ylinnä, ei tuomari Vuorella ole mitään sitä vastaan, että työläiset pyrkivät parantamaan oman yhteiskuntaluokkansa oloja.

Vuori vertaa isänmaan rakastamista ensin ja omaa luokan sitten Jeesuksen kaksoiskäskyyn rakastaa ensin Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään – unohtaen täysin että Uudessa testamentissa lähimmäisiä olivat myös muut kuin omaan kansaan kuuluvat.

Romaani sijoittaa SDP:n ”kääntymyksen” historiallisesti liian myöhään ja jättää kertomatta sen ehdon. Suomen sosialidemokraatti vastasi Lauri Ingmanin kysymykseen Lapuan liikkeen aikana 1930, että jos ”maan vihollinen” hyökkäisi Suomen kimppuun, ”sosialidemokraattinen työväestö oli valmis puoltamaan rintamalla Suomen kansan itsemääräämisoikeutta ja Suomen kansan valtiollista suvereenisuutta” – mutta ei vain niitä vaan myös ”tasavaltaa, kansanvaltaa, työväen saavutuksia”, ja porvareista riippui, oliko työläisillä niitä puolustettavaksi (lainannut Siltala).

Talvisodan aikana Savilan rouva havaitsee, että joidenkin työläisnaisten mielestä sovinto on vain tilapäinen: ”nyt oli kysymyksessä vain välirauha porvarien kanssa. Kun oltiin piiritetyssä linnassa ja tiedettiin vihollinen yhtä armottomaksi molemmille, ei auttanut riidellä, vaan täytyi seisoa rinta rinnan. Mutta annahan kun tulee joskus rauha. Silloin alkaa uusi taistelu ja porvareilta otetaan pois omaisuutta ja valtaa senkin edestä, minkä ne nyt sodan vuoksi saavat pitää.”

Edes tällaista rauhanomaista luokkataistelua Savilan rouva ei hyväksy. Hän luottaa siihen, että uskonto saa ihmisen sisimmän muuttumaan, jolloin nämä alkavat toimia oikeudenmukaisesti ja näin korjataan yhteiskunnalliset vääryydet.

Pojat joutuvat sovittamaan vanhempien synnit

Aino Heikkilän torppari-isä on tuomittu murhasta kuolemaan varsin heiveröisin perustein, mutta tytär ajattelee näin: ”Molemmin puolin oli vuotanut viatonta verta, joka olisi voinut aiheuttaa Kullervon kostontöitä polvesta polveen, mutta eipä ollutkaan, Jumalalle kiitos, käynyt [Ainon kohdalla] niin. Päinvastoin välähti mielessä joskus aavistus, että tuo viaton veri oli ollut salaperäinen uhri, joka vasta oli tehnyt vapauden kallisarvoiseksi ja pysyväiseksi. Punaistenkin taholla se oli laajalti vuotanut vakaumuksen ja aatteen puolesta, niin harhautunutta kuin pyrkimys aatteen toteuttamiseksi oli ollutkin.”

Aino ja hänen poikaystävänsä Juho Honkanen tulkitsevat, että kapinan syy oli pohjaltaan venäläisten: ”Suomalaisesta rehellisyydestä oli johtunut, että työväki oli ottanut venäläisten viekkaat uskottelut täydestä ja joutunut taistelemaan väärän ihanteen puolesta.”

Talvisodassa punaisten pojat sovittavat talvisodan rintamalla isiensä ”maanpetturuuden” vuonna 1918. Niinpä valkoiset voivat ojentaa sovinnon käden: eduskunta päättää antaa punakaartilaisinvalideille ja -leskille eläkkeen. Savilan rouva kuvittelee kertovansa kuolleelle miehelleen, että tämä tovereineen on saanut ”kunniansa” takaisin ja hyväksytty taas suomalaisiksi.

Ihan näin yksipuolinen ei Railon kuvaus ole. Myös eräitä valkoisia painaa vääristä teoista syyllisyys, jonka he nyt pyrkivät sovittamaan. Lauri Ylitalon äiti Sohvi, jonka aviomiehen murhasta Ainon isä torppari Heikkilä on heiveröisin perustein tuomittu kuolemaan, pyytää Heikkilän leskeltä anteeksi, että ”surussani ja sokeassa vihassani” vaati kuolemantuomiota. Toki leski oli tuolloin ollut vakuuttunut Heikkilän syyllisyydestä, mutta ”minun olisi pitänyt ristittynä ihmisenä puolustaa häntä ja estää joutumasta katumattomana sinne, jossa katuminen on myöhäistä…”

Heikkiläiskän mielestä Sohvi-emännän tunnonvaivat ovat turhia: ”Oma aatteensa – tämä nyt köyhälistön valta tai miksi sitä sanoivat – hänet [Heikkilän] vei sen kuopan reunalle, josta ei enää noussut.” Näin torjutaan asian syvempi tarkastelu: kuten Marko Tikka on osoittanut, kenttäoikeudethan olivat laittomia ja valkoinen terrori systemaattista.

Edes Koskelan Alma ei ole Väinö Linnan trilogiassa Täällä Pohjantähden alla yhtä armelias kuin Heikkiläiskä: poikiensa teloituksen jälkeen hän menee kamariinsa ja tulee sieltä rauhallisena, mutta myöhemmin hän sanoo Akselille, että hän on jättänyt koston Jumalalle. Eikä hän koskaan pidä poikiaan syyllisinä.

Sohvi-emäntä tunnustus on johtunut pelosta, että hänen syyllisyytensä kostettaisiin hänen pojalleen Laurille. Tapahtuu kuitenkin päinvastoin: Aino Heikkilän aviomies Juho Honkanen kaatuu pelastettuaan Laurin hengen. Näin Sohvi-emännän velka Ainon perheelle kasvaa. Hän jopa tulkitsee, että ”rintamilla haavoittuvat ja kaatuvat nuoret suorittivat – itse viattomina – rangaistusta ja sovitusta isien ja äitien, menneiden sukupolvien syntiveloista. Ei ollut ketään, joka ei olisi tuota syntivelkaa kartuttanut ja siten aiheuttanut viattoman veren vuodatusta.”

Aiemmin Sohvi-emäntä on pyrkinyt ”verivihan” takia pitämään erillään poikansa Laurin ja Ainon, jotka ovat mieltyneet lapsina toisiinsa. Nyt hän päättää sovittaa syyllisyytensä ottamalla lasta odottavan Ainon tyttärekseen ja myöhemmin naittamalla tämän Laurille, joka on samoin menettänyt morsiamensa Kertun.

Kansakunta vaatii uhreja

Tuomas Tepora selostaa René Girardin traditionaalisiin yhteiskuntiin liittyvää uhriteoriaa: ”yhteiskunnat vaativat säännöllisesti uhreja, jotka puhdistavat yhteiskunnan sitä sisältäpäin uhkaavasta aggressiosta. Uhri on yhteisön yhteisellä päätöksellä harjoitettua kohdistettua väkivaltaa, jonka tarkoituksena on suojata yhteisöä väkivallan kierteeltä.”

Amerikkalaiset tutkijat Carolyn Marvin ja David W. Ingle ovat Teporan mukaan muokanneet Girardin teoriaa modernien yhteiskuntien välisiin sotiin. Yhteiskunnat vahvistavat ”rajojaan etsimällä syntipukkeja sisäisiin kriiseihinsä ulkoa: viholliset toimivat syntipukkeina, mutta omat uhrit kantavat harteillaan sijaiskärsijän viittaa. Nämä kokonaisuuden puolesta uhratut ihmiset toimivat yhteiskuntaruumiin jatkuvuuden takaajina, ja täten uhrautumiseen liittyi kiinteästi vapaaehtoisuus. Onnistunut uhri on yksi on yksimielisesti toteutettu, ja myös sen subjektit ovat vapaaehtoisia. Muussa tapauksessa uhri saattaa kääntyä yhteisöä itseään vastaan.”

”Sisällissodan ongelma uhrautumisen mekaniikan kannalta oli juuri siinä, että aggressio jäi yhteiskunnan sisään, ja siksi se täytyi pyrkiä ulkoistamaan symbolisesti.”

Talvisota oli sisällissodan antiteesi. ”Jos sisällisota merkitsi uhrikriisiä, jossa väkivalta oli vapautettu pidäkkeistään ja johtanut näin kulttuuriseen traumaan, toimi talvisota initiatiivisena yhteisöllisyytenä, jossa hierarkiasuhteet kumoutuivat hetkelliseksi, ohimeneväksi tasaveroisuudeksi. Ilmiö ei ollut pitkäaikainen, mutta henkisesti peruuttamaton. Talvisodan henki merkitsi siis yhteisön ihannetilaa, pyhää kokemusta muutenkin kuin vain retorisesti.”

Naisen uhri on korkein

Edes isänmaalliselle Vuoren perheelle nuorten lähtö rintamalle ja pelko näiden menetyksestä ei ole suinkaan helppo kestää. Tuomari Vuori miettii: ”Ainoa poika … Mutta olisiko anti isänmaalle helpompi, vaikka Kalevi olisi yksi monesta? Ei olisi, vaan jokaisen luovutus olisi yhtä raskas. Ne ovat sanomattoman kalliita lahjoja kaikki.”

Sotilaiden kaatuminen on kuitenkin tavallaan ”luonnollista”. Lauri Ylitaloa piinaavat mielikuvat siitä, mitä vihollisen partio on tehnyt hänen lottana työskennelleelle tyttöystävälleen Kertulle – tämä on joutunut vihollisen partion käsiin mutta ei palaa vankien vaihdossa, joten tämä on varmasti surmattu, ehkä raiskattukin. Totuutta ei saada selville, mutta Kertun kohtalo on todiste vihollisen barbaarisuudesta, jos sellaista romaanissa vielä kaivataan.

Kuten Aimo Reitalan tutkimuksesta käy ilmi, Suomi on 1800-luvulta asti nähty neitona tai äitinä, jota miesten tehtävä on suojella. Kertun kuolemaa ei kuitenkaan tulkita siten, että miehet ovat epäonnistuneet suojelemaan häntä, koska hän on itse halunnut rintamalle.

Siinä missä Eila Pennasen romaanin Ennen sotaa oli nuoruus epilogissa vähätellään naisten merkitystä, koska he eivät voi miesten tavoin taistella ja kaatua sodassa, Kerttu on naisena ja vapaaehtoisena ja aseettomana – siis joka suhteessa viattomana – kaikkein suurin uhri isänmaalle. Hän kirkastuu poikaystävänsä Laurin näyssä suorastaan enkeliksi.

Aiemmin on Kertun kautta kuvattu nuorison, tarkemmin sanoen AKS-henkisten ylioppilaiden ”laskelmatonta, tulista, fanaattista, eräässä mielessä eroottista rakkautta” isänmaata kohtaan, joskin eroottisuutta voi tuskin yleistää. Kalevin morsian Anja palvoo samalla mystisellä tavalla ”Jumalaa, isänmaata ja Karjalaa”.

Tällainen tunnelmoiva vaikkakin uhrivalmis isänmaanrakkaus on mahdollisimman kaukana tavallisen kansan jokapäiväisistä ongelmista. Siihen sopii tuomari Vuoren toisessa yhteydessä esittämä arvostelu AKS:stä: ”Se oli välinpitämätön yhteiskunnallisiin uudistuksiin nähden ja harrasti vain sangen vaisusti, mikäli ollenkaan, kansanluokkia erottavan vaarallisen kuilun täyttämistä.”

Mika Waltarin välirauhaan sijoittuvassa romaanissa Rakkaus vainoaikaan käsitellään yllättävän realistisesti sodan aiheuttamia psyykkisiä ongelmia, joskin ne ennen uuteen sotaan lähtöä voitetaan. Sen sijaan Railon romaanissa sotainvaliditkin selviävät menetyksistään helposti.

Kalevi sokeutuu, mutta saa korvaukseksi musiikin ja kirjoittamisen sekä löytää Jumalan. Äiti opastaa isää: ”surumme on kyllä suurta, mutta samalla ylevää. Jos surisimme noita uhreja omina henkilökohtaisina tappioinamme, osoittaisimme vain itsekkyytemme.”

Antti Toivonen on aluksi halvaantunut ja sitten halvauksen hellitettyä hänen uskotaan saaneen epilepsiakohtauksen, mutta hänet parantaa Jumalan mystinen kohtaaminen ja morsian Esterin rakkaus. Realistisesti ajatellen kyseessä ei ollutkaan epilepsiaa vaan sotatrauma.

Kommunistin kääntymys

Samoin kuin Taisto Huuskosen Tauno-sarjassa, pahat ihmiset erottaa jo ilmeestä, mutta toisin kuin Huuskosella, pahoja ovat nyt kommunistit. Antti Toivosen kädenpuristus on Lauri Ylitalon mielestä ”kylmä, kyräävä, selvästi vihamielinen. Lauri näki Antin silmissä sen kummallisen verhon, joka kuin läpinäkyvä kelmu sulki hänen sielunsa oven ja esti sen tosiolemuksen säteilemästä näkyviin. Hän tunsi sen hyvin – se oli kommunistin erikoismerkki.”

Antti uskoo naivisti Neuvostoliiton rauhantahtoon ja köyhälistön ihanneyhteiskuntaan. Hänen luonteensa rehtiys osoitetaan kuitenkin sillä, että hän kieltäytyy, kun häntä pyydetään luovuttamaan tietoja Mannerheim-linjasta ja tehtaansa asetuotannon määrästä.

Talvisodan ensimmäisenä päivänä Antti kohtaa Sörnäisten pohjoispuolella olevilla kallioilla ”kommunistiakkoja, jotka uskoivat Stalinin pommikoneiden nyt tulevan kostamaan porvareille.” Koko kansa ei siis olekaan yksimielinen!

Sen sijaan Antin usko kommunismiin luhistuu, kun hän näkee, että miten siviilikohteita pommitetaan.

Ryssät – ali-ihmisiä

Huomaamattaan Antti syö palan limpusta, joka heitetty lentokoneesta, mutta oksentaa sen pois: ”Hänen mieleensä kuvastuivat ryssän kädet, jotka olivat leiponeet ja paistaneet sen – saastaiset, likaiset kädet ja mustareunaiset kynnet, jotka ennen uppoamistaan taikinaan olivat kaivelleet ties mitä”. Antti ”tunsi suurta, ikään kuin lopullista puhdistumista ja kohoamista. Oli kuin hän olisi oksentanut ulos riivajaisen, joka oli siihen saakka pitänyt hänessä asuntoa ja ollut hänen herransa.”

Riivauksesta puhuminen on uskonnollista: ateismi liittää kommunismin Saatanaan. Kuten sitaatista näkyy myös, että venäläiset eli ”ryssät” ovat lähtökohtaisesti pahoja ja alempaa rotua. Likaisuuden lisäksi muualla korostetaan heidän aasialaisuuttaan vastakohtana Suomen länsimaalaisuudelle.

Timo Vihavainen kommentoi sattuvasti, että on normaalia reagoida uhkaan ja loukkaukseen suuttumalla. Talvisodan taistelukuvausten aikalaisteksteissä viholliseen kohdistuu ”voimaton raivo, turhautuminen siitä, että hyökkäys on niin järjetön ja epäoikeudenmukainen.” 

Sen sijaan Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa ”ryssät” kuvataan inhottaviksi ali-ihmisiksi, jotka ovat kotoisin kirjailijan mielikuvituksesta. Siksi viholliseen kohdistettu viha ”vaikuttaa falskilta. Siinä on jotain liian konstruoitua, liian osoittelevaa”.

Myös porvarillisen puolen itsekkyys ja ahneus tuomitaan

Railo kuvaa negatiivisesti myös joitakin porvarillisia suomalaisia, jotka ajattelevat vain omaa etuaan isänmaan hädän hetkellä. Eräät liikemiehet haluavat hyötyä sodasta ja yrittävät turhaan lahjoa tuomari Vuorta, joka osoittaa moraalisen ryhtinsä. Silti tuomari Vuoren aiempi itsekeskeinen kieriskely epäonnistumisesta virkauralla osoitetaan ”syyksi” Kalevin sokeutumiseen.

Myös talonpoikien joukossa on itsekkyyttä ja ahneutta. Vanha Ahola on koko ikänsä himoinnut naapurinsa Penttilän tilaa. Unelma alkaa toteutua, kun Risto-poika, jolle Ahola on talonsa luovuttanut, nai Penttilän tyttären Aliinan. Sodan aikana vanha Ahola toivoo Penttilän pojan kaatuvan, jolloin tytär perisi koko talon. Näin tapahtuukin, mutta sitten kaatuu myös Aholan poika Risto.

Viimeisenä toivona on Aliinan raskaus. Mutta kun Ahola ei tylyyttään ota karjalaisia evakkoja pirttiinsä asumaan, miniä kompastuu näiden tavaroihin, synnyttää liian aikaisin ja vauva kuolee pian. Näin Ahola saa rangaistuksen itsekkyydestään ja ahneudestaan: vieraaseen sukuun joutuukin hänen oma talonsa, sillä lapsensa perinyt Aliina menee ennen pitkää uusiin naimisiin – ehkä jopa Aholan entisen, kapinassa kuolleen muonarengin pojan kanssa.

Jumalan valittu kansa

Romaani on vahvasti idealistinen: siinä uskotaan vankkumatta ei vain sitä, että Suomi edustaa oikeutta, vaan että oikeus voittaa. Tähän liittyy uskonnollisuus, joka kietoutuu kansallisaatteeseen. Perkiön vanha isäntä ”ymmärsi, että Suomen kansa oli määrätty taistelemaan yksin ja ilman apua maailman suurinta valtaa, itseänsä saatanaa vastaan, jotta iankaikkinen oikeus näyttäisi ihmissuvulle voimansa ja kunniansa. Herra on heikoissa väkevä. Suomen kansa oli nimenomaan Jumalan valitsema suorittamaan tätä tehtävää, koska maailman muut kansat oli lyöty sokeudella ja tekivät liittoja ihmiskunnan perivihollisen kanssa.”

Perkiöllä on osittain realistinen käsitys Neuvostoliiton oloista: ”Talonpojilta otetaan tilat pois ja heistä tehdään yhteisviljelmien orjia”, ”Herrat tapetaan” ja uskonto on kielletty. Mutta ikään kuin Stalinin ajan todelliset kauheudet eivät riittäisi, moraalisia iljettävyyksiä liioitellaan: ilmeisesti huhu Aleksandra Kollontayn vesilasiteoriasta on saanut Perkiön uskomaan, että ”tytöistä tulee kaikista porttoja”, vaikka Stalinin perhepolitiikka oli muuttunut varsin konservatiiviseksi.

Myös kanslianeuvoston ystäviensä kanssa uudenvuodenaattona käymässä keskustelussa suomalaiset esitetään ”valittuna kansana” ja Suur-Suomi luvattuna maana.

Jumalan lisäksi Suomi saa muutakin tuonpuoleista apua. Kuollut punakaartilainen Savila kertoo vaimolleen, että entisaikojen kaatuneet suomalaiset sotilaat ovat nousseet haudoistaan taistelemaan sodassa.

Positiivinen suhde Saksaan

Romaani ilmestyi jatkosodan aikana 1944, mutta tämä yksin tuskin selittää, että siinä ei vain suhtauduta myönteisesti Saksaan vaan että siinä on avoimesti natsimielisiä ajatuksia.

Keväällä 1939 Kalevi leimaa vanhentuneiksi aatteiksi vapaamielisyyden ja yksilön oikeudet ja vapaudet: ”yksilö on olemassa vain valtiota ja yhteiskuntaa varten ja velvollinen omitta viisasteluitta elämään ja toimimaan sen asettamissa puitteissa….” Isä on siis oikeassa arvostelussaan: ”Se [AKS] oli kaikesta päättäen valmis luopumaan kansainvaltaisista valtio- ja yhteiskuntaperinteistämme pohjolan vapaudelle vieraan diktatuuriaatteen hyväksi.”

Sen sijaan keski-ikäisenä liian järkeväksi ja varovaiseksi kuvattu tuomari Vuori on edesauttanut ”kansan eheyttämistä” käytännön tasolla esimerkiksi torpparivapautuksen aikana.

Kalevi esittää suoraan myös antisemitistisia ajatuksia. Ruotsi ja Neuvostoliitto ovat juutalaisten vallassa. Myös Antti Toivonen kuulee sisäisen äänen kehottavan luopumaan kommunismista, ”joka oli lähtöisin sairaista aivoista, ihmiskunnan kirouksena maailman raitilla vaeltaneiden isänmaattomien, juurettomien juutalaiskerjäläisten rikollisesta mielikuvituksesta”.

Edes Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ei muuta asenteita. Koska Suomi ei ole viljellyt ystävällisiä suhteita Saksaan, on sen oma vika, että Saksa ei sitä auta. Samoin Saksan hyökkäys Puolaan on Puolan syy.

Uudenvuodenaattona kanslianeuvoksen vanhojen ystävien piirissä ”ennustetaan” Saksan ja Venäjän sodan olevan taloudellis-poliittinen välttämättömyys, samoin aatteellis-yhteiskunnalliselta kannalta. Vaikka bolševismi ja natsismi ovat monelta kannalta samannäköisiä, Saksa ja Englanti eivät uhkaa Suomen vapauta eivätkä ole murhaajia, toisin kuin bolševikit.

Kanslianeuvos uskoo kuitenkin ”ikuiseen oikeuteen” eikä hyväksy Saksankaan taholta muiden maiden oikeuksien loukkaamista.

Englantilaisia moititaan liiasta materialismista, samoin ruotsalaisia. Niinpä Suomesta on Suur-Suomen myötä tuleva Pohjolan uusi johtaja. Suomi esitetään myös länsimaiden puolustajana, koska se taistelee bolsevismia vastaan.

Kaiken kaikkiaan ei ole ihme, että Railon romaani jäi rauhanteon ja poliittisen muutoksen jälkeen unohduksiin. Suur-Suomessa Railon ajatukset olisivat saattaneet olla valtavirtaa.

Mistä Railon viha kumpusi?

Eino Railo (aikaisemmin Nyman, 1884-1948) kuului aktivistien ja itsenäisyysmiesten sukupolveen. Talvisodan syttyessä hän oli jo 55-vuotias, eikä hänellä siten ollut mitään kokemusta rintaman todellisuudesta.

Timo Vihavaisen mukaan Railo ihaili nuorena Tolstoita. Hänelle samoin kuin  ”V. A. Koskenniemelle, Kyösti Vilkunalle ja Maila Talviolle venäläisen kulttuurin asema maailman kulttuurikehityksen eturivissä oli selviö.” 

Vuosina 1917-8 suomalaisen sivistyneistön suhde venäläisyyteen muuttui radikaalisti. Liberaali venäläinen sivistyneistö, jonka kanssa oli yhdessä vastustettu tsaarinvaltaa, oli pyyhitty pois ja jäljelle oli jäänyt vain barbaarinen ja himokas svoboda-solttu, joka oli houkutellut Suomen työläiset maanpetokseen.

Sivistyneistön käsityksen mukaan sodassa oli kyse vielä enemmästä kuin elämästä tai kuolemasta: ”kulttuurista, kaikesta siitä mikä teki elämästä elämisen arvoista. Vastassa oli raakuus ja eläimellisyys, joka uhkasi tuhota” vuosituhantisen inhimillisyyden rakennustyön.

Railo kirjoitti pakinoita aktiivisen vastustuspuolueen lehteen Uuteen päivään nimimerkillä Sissi. Pakinat on julkaistu nimellä Kynällä ja kiväärillä (1918).

Kiväärin tehtävänä oli puhdistaa ”sielua ja ruumista turmeleva myrkky”, joka oli vuotanut ”saastaisen mielen pitelemästä kynästä”. Tällaista kynää oli Railon mielestä pidellyt mm. Algot Untola alias kirjailija Maiju Lassila, joka oli kirjoittanut Työmies-lehteen nimellä Irmari Rantamala. Railo oli mukana kohtalokkaalla Suomenlinnan-matkalla, jolloin punavankien joukossa ollut Untola joko hyppäsi tai työnnettiin mereen ja ammuttiin sinne.

Railo väitteli tohtoriksi 1925 Englannin kauhuromantiikkaa käsittelevällä tutkimuksella Haamulinna. Teos käännettiin englanniksi nimellä The haunted castle ja se säilyttänyt arvonsa ulkomaillakin.

Sotien välillä Railolla oli sotien välillä kirjallisuuden kentässä portinvartijan asema: hän toimi yliopistossa dosenttina 1924-48, kustannusalalla (Kustannus Oy Kirja, WSOY), kirjallisuuskriitikkona (Uusi Suomi 1937-9 ja Kauppalehti 1941-8) ja järjestöjen johtotehtävissä.

Railon kuusiosainen Yleisen kirjallisuuden historia (1933-34) joutui esimerkiksi Raoul Palmgrenin ankaran kritiikin kohteeksi.

Mika Waltarin Kirjailijan muistelmista käy ilmi, miten Railo toimi ns. kirjallisuustaistelussa Waltarin takapiruna. Tulos oli, että liberaali Kaarlo Marjanen luopui Uudessa Suomessa arvostelijan paikasta, jonka peri Railo.

Railo julkaisi ihanteellisia romaaneja, joiden tyylistä antaa kuvan nimi Silkkihuivi ja virsikirja (1933). Koti virran rannalla (I-III 1937, lyhennetty laitos 1945) kuvaa itsenäisyystaistelua aktivistien näkökulmasta. Päähenkilö on idealistinen lehtimies, jonka punaiset murhaavat, minkä jälkeen yksi punakaartilaisista kokee kääntymyksen.

Wikipedian artikkeli Railosta

Aiempia kirjoituksia

Olen artikkelissa viitannut aiempiin kirjoituksiini tässä blogissa:

Taisto Huuskonen: Tauno-sarja

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus

Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan

Kirjallisuutta

Palmgren, Raoul: Dosentti Railon periaatteet. Kirjallisuuslehti n:o 18-24/1935. (Julkaistu myös: Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love 1980.)

Reitala, Aimo: Suomi-neito. Suomen kuvallisen henkilöitymän vaiheet. Otava 1983.

Tikka, Marko: Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004.

Tepora, Tuomas: Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917-1945. WSOY 2011.

Waltari, Mika: Kirjailijan muistelmia. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1980.

Vihavainen, Timo: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Otava 2011.

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Sodan aikana pahuus heijastetaan tavallisesti vihollisiin. Paula Havaste toimii Lapin sotaa kuvaavassa romaanissaan Yhden toivon tie (2012) toisin.

Yhden toivon tie (2012) kuvaa vuorotellen Kahden rakkauden (2010) päähenkilöä Annaa ja Annan sisarta Oilia. Keskityn tässä pääasiassa Oiliin.

Annan vaiheista kirjassa olen kertonut lyhyesti blogin artikkelissa, joka käsitteli Kahta rakkautta.

Huom! sisältää juonipaljastuksia.

Hyväuskoinen Oili uskoo rakkauteen

Kirjan alussa Oili työskentelee sairaanhoitajana saksalaisten sotasairaalassa Kemissä. Kyseessä on silmäsairaala, useimmat potilaista ovat menettäneet näkönsä. Kasvotkin ovat vaurioituneet ja niitä paikkaillaan ihonsiirroilla. Työ on sekä ruumiillisesti että henkisesti raskasta.

Tästä huolimatta iloinen ja sosiaalinen Oili elää elämänsä onnellinta aikaa. Työstä selviää, kun tekee mitä käsketään ja sulkee potilaiden kauheat vammat pois mielestään. Pulasta ei tarvitse kärsiä: aterialla on lihaa, hedelmiä ja suklaata, kaupasta voi ostaa nahkakengät ja meikkejä.

Asuntolaa vahtii tiukka saksalainen nunna. Tyttöjen kesken pidetään kuitenkin hauskaa. Joskus saksalaiset kutsuvat juhliin, joissa tarjoillaan viiniä ja konjakkia. Silloin saa myös tanssia, Suomessahan oli tanssikielto.

Oilin elämän keskus on Horst, jonka kanssa hän viettää salaa lemmenhetkiä. Pari on salakihloissa, ja Oili haaveilee muutosta Saksaan ja elämästä siellä Horstin vaimona ja lasten äitinä.

Lukijan on helppo päätellä, ettei Horst ole tosissaan, sillä tämä ei halua julkaista kihlausta. Oilin työtoveri on saanut naimaluvan, mikä sinänsä oli harvinaista, koska suomalaisia ei pidetty arjalaisina.

Oili on muutenkin hyvin naiivi. Kun huonetoveri tekee kummallisia merkintöjä ja tapaa metsässä salaperäisen miehen, Oili uskoo, että kyse on romantiikasta. Toinen työtoveri, jolle Oili asiasta kertoo, osaa laskea yhteen yksi plus yksi, tekee ilmoituksen ja vakoilija joutuu kiinni.

Suomalaiset naiset ja saksalaiset sotilaat

Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten seurustelusta käytiin lehdissä keskustelua 1941. Marianne Junilan mukaan asia pantiin kokonaan naisten niskoille: ”Naisten varassa oli sekä kotirintaman mieliala että rintaman iskukyky.”

Junila huomauttaa, että lehtikeskustelu käynnistyi hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin asiasta tuskin oli kovin paljon havaintoja. Aloitteentekijöinä olivat valtion viranomaiset, joiden tarkoitus oli kontrolloida etukäteen naisten käytöstä. Seuraukset olivat osittain toiset kuin oli tarkoitus, sillä rintamalla syntyi mielialaongelmia.

Pohjois-Suomessa seurusteluun suhtauduttiin Junilan mukaan suvaitsevammin kuin muualla, koska saksalaisia oli enemmän ja heihin oli tutustuttu työn kautta, jopa kutsuttu kotiinkin.

Oilille ei tässä vaiheessa koidu asiasta mitään vaikeuksia. Hänen tuttavansa ovat työtovereita, joille saksalaisen kanssa seurustelu on tavanomaista ja hyväksyttyä.

Kuten Junila toteaa, oli varsin naiivia olettaa, että kun nuoret naiset valtion määräyksestä joutuivat saksalaisten palvelukseen, suhteita ei syntyisi.

Lukija tietää, Oili ei

Toisin kuin Oili, lukija tietää enemmän ja jopa tulevaisuuden, sen että saksalaisten ja suomalaisten välille puhkeaa sota.

Jonkin verran tietoa – tai ainakin huhuja – on saatavana jo tuolloin. Lukija pannaan pohtimaan, olisiko hän itse uskonut niitä ja osannut tehdä niistä oikeat johtopäätökset.

Oilin huonetoveri huomaa esimerkiksi, että Lappiin menee vain lisää saksalaisia joukkoja eikä vaihtoja tehdä, ja vihjaa, että liittolaisuudet voivat vaihtua. Yksi potilaista taas hourailee Saksassa kulkevista kuolemanjunista ja kokee, että on tehnyt väärin totellessaan kyselemättä käskyjä.

Sekä hyväuskoisen luonteensa että rakastumisensa takia Oili torjuu tietoisuudestaan kaiken, mikä ei sovi hänen vaaleanpunaisiin unelmiinsa. Hän on sisäistänyt sotapropagandan: vihollinen on paha, suomalaiset ja saksalaiset hyviä. Siten sota voi päättyä vain jälkimmäisten voittoon.

Oili yrittää matkata Horstin luo

Kun saksalaisille tulee kiire lähtö, Oili ei ajattele mitään muuta kuin että haluaa Horstin luo. Alusta asti kaikki menee pieleen ja sama tapahtuu useaan kertaan.

En tässä kerro kaikkea, vain sen että Oili joutuu kulkemaan osan matkaa jalan sateessa ja vilustuu. Kävely osoittaa, että Oili on sisukas, mutta vähäisempi sisu olisi säästänyt hänet paljolta.

Rakkauden lisäksi Oilin aivot sumenevat kuumeesta. Hän ei ymmärrä, miksi tienvieren taloissa on perunat nostettu, eläimet lahdattu ja ihmiset paenneet. Jos lukija tietää Lapin sodan vaiheet, hän tajuaa pienistä vihjeistä, että Torniosta taistellaan ja Rovaniemi palaa.

Raiskaajat ovat suomalaiset sotilaita

Lopulta kuumeesta sekaisin oleva Oili törmää sotilasjoukkoon. Jo prologissa on paljastettu, mitä tulee tapahtumaan: Oilia pahoinpidellään ja hänet raiskataan, hänen tukkansa keritään ja hänet sysätään verta vuotavana lähteeseen kuolemaan.

Silti Havasteen onnistuu yllättää lukija ja iskeä tätä suorastaan vyön alle: joukkoraiskausta eivät tee saksalaiset vaan suomalaiset sotilaat.

Matkan aikana Oilia on jo haukuttu saksalaisten huoraksi. Nyt häntä epäillään myös vakoojaksi ja sabotööriksi. Toki se lienee vain tekosyy, kun miehet haluavat jonkun, jolle kostaa sen, että ovat joutuneet uuteen sotaan.

Yhden toivon tie kertoo sodan rumista puolista. Olisi naiivia uskoa, etteivät suomalaiset olisi koskaan syyllistyneet raiskauksiin. Nykyisin tiedetään, että myös länsiliittoutuneiden sotilaatkin raiskasivat Saksassa ja jopa vapauttamissaan liittolaismaissa kuten Ranskassa. Aiheesta on suomeksi julkaistu Miriam Gebhardtin  teos Ja sitten tulivat sotilaat.

Väinön salaiset bisnekset

Oili jaksaa kävellä lähimpään taloon. Se on täynnä naisia, jotka suhtautuvat häneen armeliaasti ja hoitavat häntä. Käy ilmi, että kyseessä on bordelli. Oilista ei kuitenkaan ole prostotuoiduksi, sillä hän kammoaa kaikkia miehiä.

Bordellin omistaja saapuu paikalle – ja toisen kerran Havaste yllättää: hän on Väinö, joka on naimisissa Annan miehen serkun Tujin kanssa. Väinö kuvattiin Kahdessa rakkaudessa positiivisessa valossa miehenä, jolta ei jää mitään huomaamatta mutta joka on myös empaattinen Annaa kohtaan.

Väinö pelästyy tunnettuaan Oilin, sillä hän ei haluaisi sivubisneksiensä tulevan ilmi. Hän kuitenkin toimittaa Oilin lääkäriin. Oili saadaan sellaiseen kuntoon, että Väinö voi viedä hänet Anna-sisaren luo.

Voiko Oili toipua?

Oili itsekin tuntee nurinkurisesti, että vaikka hän saisi Horstiin yhteyden, hän ei enää kelpaa tälle – hänet on pilattu, hän on arvoton.  Voiko hän koskaan toipua?

Hiukan valoa alkaa näkyä: kun Oili on auttanut Annan lapsen maailmaan, hän tuntee, että maailmassa on myös kaunista.

Helsingin matka on kuitenkin käydä Oilille yli voimien. Väinön vaimon Tujin itsekeskeisyys on tullut selväksi jo Kahdessa rakkaudessa, ja nyt se osoitetaan vielä kerran: Tuji ei kiinnitä mitään huomiota Oilissa tapahtuneeseen muutokseen vaan harmittelee vain sitä, että Oili on leikannut upean tukkansa mutta ei ole säästänyt sitä hänelle peruukiksi.

Lopussa Oilia lähestyy alle 15-vuotias Tatu, joka lukee runoja ja katselee lintuja. Aikuisia miehiä Oili ei voi lakata pelkäämästä, mutta Tatu ei vaadi mitään.

Sarjan päätösosassa Kolme käskyä (2013) saadaan tietää tarinan jatko Annan tyttären Raijan muistona: ”itkevä Oili oli kertonut äidille olevansa raskaana Tatulle ja jäätävän vihaiseksi muuttunut isä oli istunut kirjoittamaan presidentille anomusta, että he pääsivät naimisiin siitä huolimatta, että Tatu oli alaikäinen. Mikä häpeä. Koko kylä oli järkyttynyt, kun lupa oli tullut ja asia oli kaikkien tiedossa.”

Kyläläiset unohtavat kuitenkin paheksuntansa, kun Oili saa keskenmenon. Pari saa osakseen sekä myötätuntoa että konkreettista apua.

Sota on kuitenkin muuttanut Oilin persoonallisuuden ja kohtalon: hän voi elää enää vain syrjäisessä maankolkassa ja tuttujen parissa. Luontainen luottamus, jolla Oili suhtautui myös vieraisiin ihmisiin, on iäksi poissa.

Anna sulkee silmänsä

Oili ei ole ainoa, joka on sulkenut silmänsä tosiasioilta. Kahdessa rakkaudessa Anna on uskonut, että Väinön bisnekset Petsamossa tarkoittavat, että tämä on järjestänyt sotilaille näiden kaipaamia tavaroita kuten tupakkaa, viinaa, ruokaa – siis mustan pörssin kauppaa. Tosin kaikkia näitä tavaroita juuri saksalaiset myivät suomalaisille eikä päinvastoin.

Muutenkaan Anna ei ole halunnut tietää sodasta mitään. Paradoksaalista onkin, että hän ei aviomiehen kotiuduttua syksyllä 1944 pääse koskaan enää sotaa pakoon, sillä Voitto herää yöllä jatkuvasti painajaisiin. Oilin kohtalo on kuitenkin liian kauhea, jotta Anna voisi sen kohdata.

Yhden toivon tie antaa viestin, että selviytyäkseen ihminen joutuu joskus sulkemaan silmänsä, jotta elämän voisi jatkua.

Ilmeisesti Voitto aavistaa ainakin osan totuutta, vaikkei sitä vaimolleen kerro. Miesten tapaan Voitto ilmaisee tunteensa työllä: tekemällä Oilille vinttiin kamarin.

Onko oikein kertoa aina totuus?

Kolme käskyä kertoo Annan tyttärestä Raijasta, joka on 50-luvun puolivälissä kansatieteellisissä kesätöissä Rovaniemellä. Raija tapaa erään Oilia auttaneista prostituoiduista: ”Oli paljon kysyttävää, mutta hän [Raija] ei ollut enää varma, halusiko hän kuulla vastauksia. Totuus saattoi olla liian julma, sillä vastaukset saattaisivat tuhota huolella rakennetun kuvan perheestä, suvusta, ystävistä. Entä jos olisi parempi jättää kyselemättä, toimia niin kuin tämä kauppala [Rovaniemi] tai sodasta toipuva maa oli tehnyt: yrittää unohtaa koko sota, olla kuin se olisi lopullisesti ohi? ”

Sinänsä Rovaniemellä puhutaan sodasta, mutta vain saksalaisten tihutöistä – siitä kun kaupunkiin palattiin evakosta ja perunamaa tai lasten leikkipaikka saattoi olla miinoitettu. Mutta on myös asioita, joista ei sovi puhua, joko siksi että ne ovat ihmisille liian raskaita tai siksi että ne eivät sovi kansakunnan ylevään kuvaan sodasta.

Raija päättää viedä terveiset perille – mutta paljastamatta, mitä on saanut selville. Samalla hän pystyy viimein antamaan anteeksi sen, että Oili on ”vienyt” hänen lapsena rakastamansa Tatun ja että vanhemmat ovat luovuttaneet parille talonsa Leppämäen kylässä ja muuttaneet Helsinkiin.

Nainen kansakunnan symbolina

Tiina Kinnunen on tutkimuksessaan lotista Kiitetyt ja parjatut käsitellyt yleisesti naista kansakunnan symbolina.

On yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Naisen on oltava ”puhdas” ja uskollinen, jotta miehen kannattaa kuolla ja taistella ja tämän takia.

Juuri siksi paheksutaan seurustelua vihollisen tai jopa liittolaisen kanssa: symbolisesti se tarkoittaa, että ”vieras” on päässyt kansakunnan ”sisään”.

Monissa maissa vapautus toisen maailmansodan jälkeen merkitsi sitä, että saksalaisten miehittäjien kanssa seurustelleet naiset häpäistiin ajamalla heiltä hiukset. Miehet kostivat naisille sen, etteivät olleet pystyneet puolustamaan heitä ja maataan.

Samoin kansakunnan alennustila on symbolisesti rinnastettu naisen alennustilaan.

Väinö Linna käytti Tuntemattomassa sotilaassa lotta Raili Kotilaista valkoisen Suomen symbolina: Railin seksuaalimoraali rapautui sodassa, ja samoin kävi porvarillisen Suomen arvoille ”koti, uskonto, isänmaa”. Sen sijaan tavallisten sotilaiden maine säilyi, koska he olivat hyviä taistelijoita – jostain syystä tappaminen ei ollut niin pahaa kuin seksi.

Sen sijaan porvarillis-patrioottinen Mika Waltari ei voinut antaa romaanissa ja elokuvassa Tanssi yli hautojen Ullan menettää koskemattomuuttaan. Kun keisari Aleksanteri kunnioittaa Ullan kunniaa, säilyy myös Suomen kunnia.

Myös Havasteen Yhden toivon tiessä Oili on kuin viaton Suomi-neito, jonka sota ryvettää hänet – mutta ryvettäjinä ovat suomalaiset sotilaat. Syyllisyyttä ei voi enää ulkoistaa ”vieraille”.

Tietoja

Arikkelini Kahden rakkauden lopussa on tietoja kirjailijasta.

Yhden toivon tiestä on kirjoitettu mm. seuraavissa blogeissa: Amman lukuhetki, Luettua, Annelin lukuvinkit, Kulttuuria ja kuusenoksia, Elämäni Helinä, Mari A:n kirjablogi

Kirjallisuus

Gebhardt, Miriam: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Alkuteos Als die Soldaten kamen. Saksan kielestä kääntänyt Maikki Soro. Minerva 2016.

Junila, Marianna: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. Otava 2006.