Laila Hietamies: Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat

Laila Hietamiehen romaaneissa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat naiset selviävät sodasta paremmin kuin miehet.

vierailla-poluilla-oudoilla-ovilla

 

Laila Hietamiehen (myöhemmin Hirvisaari) Kannas-sarjan kaksi ensimmäistä sijoittuvat todellisen Valkjärven pitäjän kuvitteelliseen Suontaan kylään. Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu vuonna 1925 ja Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin. Tapahtumat keskittyvät yksityiselämään, ajan politiikka ei kosketa henkilöitä millään tavalla.

Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1980) alkaa Suontaan kylästä ja kuvaa kesäkuun 1944 suurhyökkäystä, Viipurin kukistumista ja evakkomatkaa. Kirjan lopussa ollaan vasta junassa Simolan asemalle. Tuolloin päähenkilöt Martta Heikkilä ja Helmi Elisa Karhu ovat kolmikymppisiä.

Neljäs osa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983) alkaa heinäkuussa Mynämämäellä, jossa suuri suontaalaisista elää evakkoina. Välillä ollaan sotasairaalassa Mikkelissä, toisella evakkopaikkakunnalla Jämsässä sekä sairaaloissa Helsingissä ja Turussa. Kirja päättyy syyskuussa ristiäisiin ja rauhan tuloon.

Viides osa Edessä elämän virrat (1984) tapahtuu pääosin Turussa helmikuusta alkukesään 1945.

Hyviä ja huonoja evakkokokemuksia

Vierailla poluilla, oudoilla ovilla kuvaa monipuolisesti suhtautumista evakoihin. Osa isäntäväestä on myötätuntoisia ja ymmärtäviä, kuten Aittalan emäntä ja isäntä. Keskinäistä toimeentuloa helpottaa, että pihapiirissä on useampi talo, joten kukin saa perhe asua omissa oloissaan häiritsemättä muita omilla tavoillaan ja tottumuksillaan.

Talonväen hyväntahtoisuus on aitoa. 18-vuotias tytär Leena selittää: No kun me tykätä teist kaikist. Eikä se ol mitenkä mukava kattoo kun ihmine kärsi. Kyl maar me se ymmärretä.”

Toisaalta sanotaan, että Leena sekä ymmärsi että ei ymmärtänyt Marttaa. Kyllä hän tiesi, että sota oli, mutta joskus tuntui, että Martan sota oli eri kuin hänen. Hänen kaksi veljeään olivat sodassa, sota koski heitä kaikkia yhtä paljon kuin Marttaakin, jonka mies oli kapteenina rintamalla, Leena tiesi. Mutta heidän kotinsa oli täällä vahingoittumattomana, eivätkä pommikoneet olleet vielä ilmestyneet heidän yläpuolelleen.”

Osa isäntäväestä on taas päinvastaisia luonteita. Eräs isäntä on vanhapoika, joka kieltää lapsia uimasta ja meluamasta, kulkee alasti ja huutelee rivouksia.  Myöhemmin selitetään, että isäntä on seksuaalisesti turhautunut. Jouduttuaan läheiseen kontaktiin verevän naisen kanssa, jonka suhteen hänellä ei ole mahdollisuuksia, hän purkaa ärtymyksensä kaikkiaan evakoihin.

Hevoskuski sanoo Helmi Elisalle kuultuaan tämän olevan evakko: ”Mää en ymmärrä sitä lainkka et kaike maailma ihmiset tullee sielt tänne muire ihmiste harmiks.” Kuskin mielestä olosuhteet eivät voi olla niin pahoja kuin huhut kertovat. Hän paheksuu sitä, että evakot tulevat ja vaativat asuntoa. Hän uskoo, että he kylpevät rahassa saatuaan korvauksia, ja kuka edes voi todistaa, että anomusten tiedot ovat totta. Hevoskuski on esimerkki ihmisestä, joka puhuu ensin, mitä sylki suuhun tuo. Kun hän sanomansa osoitetaan vääräksi, hän ei pyydä anteeksi vaan sanoo, ettei hän tarkoittanut mitään.

Romaanin lopussa Aittalan isäntä järjestää yhdeksänkymppisille Marille ja Kustaalle pysyväksi asunnoksi vapaana olevan mökin, sekä hyvästä sydämestä että ennakoiden poikiensa kotiintuloa sodasta, jolloin talossa ei enää ole tilaa.

Kustaa sanoo Aittalalle: Kaikilha se ei tää elämä olt samanlaista, tiijetäähä myö jot on tult kahnauksii puoli ja toisi. Mie sitä vaan, jot ihmisest itsestää riippuu vastaakos hyvvää pahal vai päinvasto.”

Samanlaista auttavaisuutta osoittaa lotta Kerttu, joka vuokraa perintömökkinsä Turussa Martalle ja asuu itse sairaanhoitajaoppilaiden asuntolassa.

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Martta on saanut toukokuussa 1945 sijaisuuden koulusta. Siellä hän joutuu miesopettajan syrjimäksi, koska aiemmin sijaisuudet on saanut tämän vaimo. Miesopettaja ei suostu myöntämään, että valinta on oikeudenmukainen: hänen vaimonsa on epäpätevä ja Martta on pätevä, joten totta kai Martta valitaan.

Tapaus osoittaa, että paikallisilla on henkilökohtaisia syitä nyreyteen: evakot kilpailevat heidän kanssaan työpaikoista ja asunnoista.

Miten ihminen selviää menetyksistä?

Teoksessa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla Helmi Elisa toteaa Martalle: kaiken sen kestää, jos vain haluaa itse jäädä eloon. Siksi on hyvä kun on joku jota varten jäädä eloon.”

Se tärkein joku on molemmilla lapsi. Sotaleski Helmi Elisalla on seitsenvuotias tytär Laura. Martan miehen Aarnen selviytymisestä ei pitkään aikaan tule tietoa, mutta Martta odottaa lasta, joka on onneksi pantu alulle jo ennen vihkimistä. Juuri tieto Martan raskaudesta on saanut Aarnen tekemään avioitumispäätöksen.

Käydessään Mikkelissä sotasairaalassa Martta kohtaa Malviina-mummon. Malviina uskoo, että kaikki ihmiset ovat mukavia ja pohjimmiltaan samanlaisia, olivat he karjalaisia tai ei. Ei ihme, että hän on kohdannut etupäässä mukavia ihmisiä.

Malviina on karjalaisen positiivisuuden ruumiillistuma. Se, mikä aikoinaan oli uutta ja raikasta Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilössä, on Malviinassa jo stereotyyppistä.

On harmillista, että Hietamies pani Kannas-sarjan alkuosien äreän Akviliinan kuolemaan evakossa talvisodan aikana. Olisi ollut vaihteeksi hyvä näyttää evakko, jonka kanssa tuskin sydämellisinkään isäntäväki olisi tullut toimeen.

Malviinan elämänohje kuuluu: ”Se on silviisii, jot ihmise pittää syyvä ja haastaa. Täs järjestyksen. Ens ku hää syöp mahhaase täytee, sit on niin hyvä jot. Sit ko hää on syönt, sit hää alkaa haastaa ne surut itsestää.”

Malviina sanoo myös, että Martan on vakuutettava itselleen, että Aarne paranee: se nääs auttaa ku uskoo siihen lujast. Sitä pittää sannoo nii lujast noita asjoit, jot itsekkii uskoo.” Ainakaan ei kannata surra etukäteen.

Kaikki ei ole aivan näin helppoa. Helmi Elisan pommituksessa saadut haavat pahenevat ja hän joutuu sairaalaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä Laura saa kurkkumätätartunnan ja joutuu toiseen sairaalaan.

edessa-elaman-virrat

Vaikeudet eivät lopu rauhan tuloon

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Laura asuu Martan luona Turussa, kun Helmi Elisa opiskelee kätilöksi Helsingissä.

Martta on synnyttänyt pojan, mutta hän ei ole elänyt päivääkään aviomiehensä kanssa. Keuhkoihin haavoittunut Aarne on yhä tuberkuloosiparantolassa.

Aarne ei voi kertoa Martalle sotakokemuksistaan, ei ”miltä tuntui räjäyttää kokonainen korsu ja tappaa pakoonlähtevät venäläiset yksitellen hankeen” eikä miltä haavoittuminen tuntui. Vain mukana ollut voi ymmärtää.

Lisäksi Aarne haluaa suojella läheisiään: ”Minun poikani ei tarvitse sodasta tietää. Niin kauan kuin maailmassa on rauha. Siihen on uskottava.”

Aarne pohtii lyhyesti, että ulkopoliittiset muutokset ovat tapahtunut niin nopeasti, että ihmisten tunteet eivät ole pysyneet niiden vauhdissa. Kestää aikaa, ennen kuin suhde entiseen viholliseen muuttuu.

Sen sijaan ajan sisäpolitiikka loistaa kirjassa poissaolollaan, vaikka se juuri tähän aikaan oli repivää.

Kuten sarjan edellisissäkin osissa, romaanin heikkoutensa on, että henkilöiden yhteiskunnallinen tausta ei vaikuta mitenkään heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Martta ei hyväksy sotaa puolusteluksi

Muistot eivät häviä vain sillä, ettei niistä puhuta. Sairaalassa työskentelevä hoitaja Elina sanoo Aarnelle: ”sinä viet mukanasi kotiin omat aaveesi!” Ja Elina yleistää tämän kaikkien suomalaisten naisten kohtaloksi: ”Me joudumme kokoamaan teidät sirpaleista kokonaisiksi.”

Aarne epäilee: ”onko minusta enää ihmistä elämään? Työelämään? Aviomieheksi? Normaaliin arkiseen elämään?” Niinpä hän uudistaa suhteen Elinaan, jonka kanssa hänellä on ollut yhdenyönjuttu jo rintamalla. Elina toteaa tarkkanäköisesti: ”Jos osaisit minua rakastella, osaisit vaimoasikin…”

Martta aavistaa jotakin, ja Aarne myöntää suhteen mutta vain rintamalla. Aarne puolustautuu: ”Sodassa…et tiedä millaista se on pahimmillaan. Ja silloin repeää jokin sisällä, etsii purkautumista, kun tilanne osuu kohdalle, se on väistämätöntä…”

Martta iskee vastaan: ”Tekö taistelitte silloin…asemasodan aikana? Tiedätkö mitä teki suomalainen nainen kotirintamalla? Hoiti että koko maan talous pyöri, että oli ruokaa, vaatteita. Ei ollut aikaa pelata korttia, ei istua katsomassa viihdytyskiertueita. Piti tehdä työtä, niin kuin mekin viime kesänä Suontaassa. Ja sitten te valitatte naisen kaipuutanne sodan vaaroissa…Aarne..täällä ei ollut aikaa unelmille, täällä tehtiin työtä. Teistä tehtiin sankareita, mutta entä meistä?”

Tämä tuntuu jälkikonstruktiolta. Eihän kukaan puhu keskustelussa ”suomalaisista naisista” vaan omista tai korkeintaan tuttaviensa kokemuksista.

Myöskään romaanin tapahtumat eivät täysin vastaa Martan ja Elinan yleistyksiä. Nainenkin voi saada tukea mieheltä, joskaan Marttaa ei kuuntele aviomies Aarne vaan ystävä Karjalainen.

Eikä sota kaikille naisillekaan merkinnyt pelkkää työtä ja seksin puutetta. Vaikka päähenkilöt Martta ja Helmi Elisa rakastelevat vain yhden miehen kanssa, hoitaja Elina ja lääkäri Nelly ovat toista maata. Heitä ei tästä tuomita, kuten perinteisesti tehtiin.

Jotakin Aarnen mietteissä on pätevääkin: kritiikki että Martta haluaa omistaa hänet. Myös Helmi Elisa arvostelee mielessään ystäväänsä, joka ennen oli ollut niin itsenäinen: ”jollei Martta nyt ymmärtäisi, hänen avioliitostaan tulisi vaikea. Martta tuntui hyväksyvän kaiken, minkä Aarne sanoi, hän suorastaan kerjäsi mieheltä sanoja, rakkautta; mutta ei se tullut niin.”

Tämä on harvoja kohtia, joissa Martan ja Helmi Elisan muuten ihanteellisen lujaksi ja läheiseksi kuvatussa ystävyydessä on särö. Yhteiskunnalliseen aseman ja siviilisäädyn ero ei ole vaikuttanut heidän väleihinsä mitenkään.

Naisille sota on tuonut hyvääkin

Lääkäri Karjalaisen apu on saanut Helmi Elisan ihannoimaan miestä, kun taas Karjalaiseen on vedonnut naisen avuttomuus. Nyt he päätyvät yhdeksi yöksi samaan sänkyyn, mutta jatko menee mönkään, koska heillä on erilaiset odotukset.

Myöhemmin Karjalainen pyytää anteeksi ja kosii, mutta Helmi Elisa antaa rukkaset sanoen: ”Olisi liian yksinkertaista jättäytyä toisen ihmisen armoille, niin kuin aikoinaan, kun menin naimisiin. Miulla ei ollut mitään ammattia, ei työtä, olin kotona ja hoidin Lauraa.” Helmi Elisa ei siis halua ottaa roolia, joka naisille sodan jälkeen suositeltiin, miehen emotionaalista kannattelua, vaan keskittyä omaan kehitykseensä.

Miesten ja naisten välillä on selvä ero. Sota on raunioittanut Aarnen fyysisesti ja Karjalaisen psyykkisesti. Molemmat ovat jatkuvasti pettäneet vaimoaan, ja vaimon kuolema on vapauttanut heidät ”väärästä” avioliitosta. Karjalainen on menettänyt myös pienen tyttärensä, jota hän on kovasti rakastunut.

Sen sijaan naisille sota on tuonut mukanaan myös hyvää. Martta ei edes salaa iloaan siitä, että on saanut vihdoin omakseen Aarnen, kun tämän vaimo on kuollut pommituksessa.

Helmi Elisa ei ole rakastanut miestään, mutta tästä hän ei voi puhua edes Martalle. Ilman tällaisia harvinaisia säröjä ystävyys olisi liian idyllistä ollakseen uskottavaa.

Helmi Elisan kuvauksessa Hietamies murtaa sotalesken – ja ylipäänsä lesken – stereotyyppiä. Vaikka Lauralle orpous on yksiselitteisesti menetys, leskeys avaa Helmi Elisalle mahdollisuuden itsenäistymiseen ja kehittymiseen: ”nyt vihdoin viimein koko tulevaisuus oli hänen omissa käsissään. Hän tiesi, että pitkä tie se tulisi olemaan, pitkä ja kivinen. Mutta hän kulkisi sen, valmistuisi, kokisi mitä on olla vapaa ja itsenäinen. Ja sinä päivänä hän seisoisi käsi lapsensa kädessä siinä uuden elämän kynnyksellä. Ja hän rakastaisi, jos se olisi mahdollista.”

Nuoret selviävät helpoimmin. Lotta Kerttu, Arttu ja jopa kätensä menettänyt Kyösti alkavat suunnitella opintoja, ja Kerttu ja Arttu löytävät toisensa.

Vanhuksilla on vaikeinta

Yhdeksänkymppinen Mari on tähän mennessä ollut optimistisuuden ja elämänmyönteisyyden ruumiillistuma ja nauttinut täysin rinnoin kymmenen vuotta sitten solmimastaan avioliitosta Kustaa kanssa, mutta nyt hän sairastuu dementiaan: ”Tälviisi vanha ihminen saap kuolla vierais maisemis, parantusha sitä, jos olisi koton. Täällä maa ikkääkö vetää puoleesa. Sielt piti lähtee, mitehä monta vuotta siint oikein on?” Mari kuolee ja haluaa tulla haudatuksi kasvot Karjalaan päin.

Vanhusten kokemukset evakossa on melko lailla sivuutettu, sillä he eivät ehtineet kirjoittaa niitä muistiin – toisin kuin myöhemmin silloiset lapset. Siksikin Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilö, Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän Kaisu ja Laila Hietamiehen Mari ja Kustaa sekä Malviina ovat tärkeitä kirjallisia hahmoja.

Muistot ja uusi elämä

Tulee ensimmäinen rauhan kevät – ja samalla muistot viimeisestä keväästä Suontaassa. Siitä – samoin kuin sodasta – tuntuu olevan pitkä aika. Nyt vasta muistoihin on aikaa.

Martta ajattelee: ”Ennen muistoja siivitti toivo; nyt ne olivat kipeitä, mutta niistä ei silti voinut olla puhumatta. Ja silloin kun niistä ei puhuttu ääneen, palasivat ajatukset niihin tavan takaa. [- – -]

Ja varmasti oli jo nyt tunnustettava, että noita muistoja himmensi pelko. Vieraille ihmisille heidän kohtalonsa oli yhdentekevä, ja sen myötä muistot.”

Muistot voi jakaa vain saman kokeneiden kesken, ja tällaista yhteisyyttä teoksessa onkin.

Toisaalta näytetään jokaisen ihmisen pohjimmainen yksinäisyys: jokaisen on itse vastattava elämästään ja jokaisen ryhdyttävä työhön tulevaisuuden puolesta.

Lääkäri Karjalaisen käsitys sota-ajasta muistuttaa myöhempää ajopuuteoriaa: oltiin ”kuin suuren virran mukana, paljon emme ole sille mahtaneet. Mutta nyt kesän tullessa olemme ajautumassa suvantoon, ja nyt voisimme jo tehdä jotain!” Karjalaiseen vetoaa Paasikiven puhe jälleenrakentamisesta: ”Nyt on aika rakentaa koko elämä uudelle pohjalle”.

Hietamiehen henkilöillä on jokaisella oma unelma uudesta elämästä. Enää ei ole sellaista evakkojen yhteistä kohtaloa kuin Viljo Kojon Kymmenen savun kylässä – eikä edes kuvitelmaa siitä kuten Unto Seppäsen Evakon ja Iiris Kähärin Elämän koko kuvan päähenkilöillä.

Sodan vaikutus lapseen

Neljännen ja viidennen osankin vaikuttavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura.

Teoksessa Vierailla poluissa, oudoilla ovilla Laura haaveilee Mynämäellä kaupan ikkunassa olevasta rahapussista. Hänen mielessään se on taikapussi, jossa raha lisääntyy itsestään. Kun äiti ei anna rahaa sen ostoon, Laura ostaa sen omin päin – kauppias luottaa, että äiti maksaa sen.

Kun Helmi Elisa saa asian selville, hän suuttuu sekä kauppiaalle, joka on myynyt kukkaron alaikäiselle, mutta ennen kaikkea Lauralle, joka kieltäytyy kertomasta missä kukkaro on. Koska kukkaro on paperia, se sulaa sateessa.

Äidin ja tyttären yhtäaikainen olo eri sairaalassa vieraannuttaa heitä entisestään.

Teoksessa Edessä elämän virrat erossaolo jatkuu, kun Helmi Elisan opiskelee Helsingissä.

Turussa Laura kiusataan koulussa ”karjalaisäpäräksi”, koska hän kertoo mielikuvituksellisia tarinoita siitä, että hänen isänsä on suuri sotaherra, joka on tavannut Mannerheimin. Luokkatoverit tietenkin syyttävät häntä valehtelusta.

Mynämäellä Lauralla on omakivi, Turussa taas Ajatuspuu. Hän kuvittelee Turun linnan torniin prinssit, joiden kanssa hän sitten keskustelee.

Vasta kun Laura putoaa jokeen ja pelastuu, aikuiset tajuavat tilanteen vakavuuden. Opettaja kieltää luokkaa kiusaamasta.

Ydin tässä kaikessa on Lauran kokemus, että häntä ei nähdä.

Vaikka äiti ei ymmärrä tyttärensä surua ja mielikuvitusleikkejä, häntä ei romaanissa syyllistetä. Helmi Elisa tekee sen mitä voi, mutta ei vain pysty enempään.

Hietamies on parhaimmillaan kuvatessaan koskettavasti sodan seurauksia lapselle, lapsen yksinäisyyttä ja mielikuvitusta, joka leimataan valehteluksi. Mitään ei selitetä, vain kuvataan luottaen lukija ymmärtävän.

Tietoja

Olen aiemmin kirjoittanut blogiini Kannas-sarja kolmannesta osasta Hylätyt talot, autiot pihat.  Artikkelin alussa on kerrottu lyhyesti sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara, jotka tapahtuvat 20- ja 30-luvulla.

Blogini artikkelissa, joka käsittelee Hietamiehen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavia romaaneja Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut, on lopussa tietoja kirjailijasta.

Blogissani olen käsitellyt Unto Seppäsen Evakkoa, Iiris Kähärin Elämän koko kuvaa ja Viipurilaisen iltapäivää  sekä Kyllikki Mäntylän Opria.

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat on vaikuttava evakkoromaani ja epäsankarillinen sotaromaani.

Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari) viisiosaisen Kannas-sarjan alkupuoli sijoittuu kuvitteelliseen Suontaan kylään todellisessa Valkjärven pitäjässä.

Kannas-sarjan alkuosat

Ensimmäinen osa Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu kesällä 1925 ja toinen osa Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin syksystä kevääseen.

Keskeisiä henkilöitä ovat eri-ikäiset naiset, ja tapahtumat liittyvät yksityiselämään: avioton lapsi, avioero, vanhusten avioliitto, apen ja miniän lapsi. Yhteisenä sanomana on, että on tullut uusi aika eivätkä vanhat moraalisäännöt enää päde, vaan naisilla on oikeus asettaa etusijalle omat tunteensa ja tarpeensa välittämättä siitä, mitä muut ihmiset heidän ratkaisuistaan ajattelevat.

Tämä saattaa heijastaa enemmän kirjoitus- kuin tapahtuma-aikaa, ainakin siinä mielessä että kyläläiset hyväksyvät melko helposti sovinnaisesta moraalista lipeämisen. Ainoa poikkeus on kaikkia ja kaikkea arvosteleva Akviliina, mutta häntäkään ei lopulta jätetä yhteisön ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Suontaan kylässä eletään idyllissä. Edes sisällissota jälkivaikutuksineen ei ole koskettanut kyläläisiä.

Keskeisiksi henkilöiksi nousevat ystävykset Helmi Elisa ja Martta. He ovat ensimmäisessä osassa 11-vuotiaita tyttöjä ja toisessa osassa 21-vuotiaita nuoria naisia.

Tuolloin Martta on kotikylässään kansakoulunopettajana. Hän rakastaa Aarnea, joka opiskelee Helsingissä. Siellä Aarne ihastuu opiskelutoveriinsa, joka sopii vaimoksi, mutta samaan aikaan hänellä on suhde Marttaan.

Helmi Elisa joutuu äitinsä kuoleman jälkeen vuosia hoitamaan nuorempia veljiään. Kun hän lopulta uskaltaa sanoa vastaan isälleen, tämä häätää hänet kotoa. Hän muuttaa ensin nuorimman veljensä Artun kanssa keittäjäksi Martan koululle ja sitten Viipuriin, jossa asuu ihastus Andreas Karhu.

Naisten ja lasten kylä Kannaksella kesäkuussa 1944

Sarjassa hypätään talvisodan, välirauhan, jatkosodan alun ja asemasodan yli. Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1982) tapahtuu kesäkuussa 1944. Naiset ja lapset ovat palanneet Suontaan kylään ja tekevät siellä miestenkin työt. Nuoremmat miehet ovat armeijassa, vanhemmat työvelvollisina. Vanhukset ovat edelleen evakossa.

Martta ja Helmi Elisa ovat nyt 30-vuotiaita. Ennen romaanin alkua sota on muuttanut heidän kohtalonsa päinvastaiseksi. Andreas Karhun kanssa avioitunut Helmi Elisa on jäänyt sotaleskeksi ja seitsemänvuotiaan Lauran yksinhuoltajaksi. Sen sijaan Martta on viimein menossa naimisiin Aarnen kanssa, jonka vaimo on kuollut pommituksessa.

Sota on läsnä kirjan alusta alkaen: pommilaivueet lentävät kylän yli. Raskaana oleva Martta joutuu rintamalta karanneen sotilaan ahdistelun kohteeksi. Näin osoitetaan, että pahuutta on myös suomalaisissa.

Kun karkuri hiiviskelee talon lähellä, Helmi Elisa ampuu haulikolla varoituslaukauksen ja myöhemmin hän ampuu sairastuneen lehmän. Teot näyttävät, että ihminen tekee mitä vain, kun on pakko, vaikka ensin uskoo, ettei pysty.

Lapsi ei ymmärrä sotasankaruutta

Romaanien vaikuttavin ja koskettavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura. Laura joutuu miettimään itsekseen isänsä kaatumista ja sotaa itsekseen, koska aikuisilla ei ole aikaa.

Kun käsitteet eivät ole selvillä, Laura kuvittelee lopun: ”Laura vihasi Syväriä… [- – -] Sen täytyi olla hirvittävä paikka, kun sinne kaikki joutuvat ja melkein kaikki kuolivat.”

Isän kuolinilmoituksessa on ollut sana ”sankarityö”, jota Laura ei hyväksy: ”Onko se sankarityö, että Syväri tappaa kaikki? Että lapsetkin tapetaan? Onkos se sankaria? Eikö se olisi sankarityö, että Syväri ei tappaisi, vaan jättäisi eloon, että lapsetkin pelastuisivat!”

Harvoin on vaistomaista sodanvastaisuutta ilmaistu näin tehokkaasti.

Laura osoittaa hurjaa luontoa ja itsepäisyyttä: hän kiroilee yli lentäville vihollisen pommikoneille ja kieltäytyy lähtemästä evakkoon. Tällaista käytöstä eivät aikuiset hyväksy eivätkä edes ymmärrä sen syitä.

Toisen kerran suin päin evakkomatkalle

Martta kysyy vihkilomalle tulevalta Aarnelta, miksi evakuointia ei ole jo tehty. Aarne vastaa, että se oli ”Sama kuin sanoisi että sota on hävitty jo. [- – -] Miten estää ihmisiä jotka tahtoo palata kotiin, ei mitenkään.” Kun Martta sanoo: ”pakkohan ihmisten on tietää”, Aarne vastaa: ”Entä jos ihmiset eivät tahdo tietää?”

Kun Martan kysyy suoraan, menetetäänkö Karjala uudelleen, Aarne myöntää viimein: ”Sinun on pakko alkaa suunnitella lähtöä.”

Keskustelu ei auta varautumaan tulevaan. Puna-armeijan suurhyökkäyksen jälkeen joudutaan suinpäin lähtemään uudelle evakkomatkalle.

Hietamies kuvaa ensin yleistä tilannetta ja sitä, miten evakkomatkalla kesäisen luonnon kauneus jää huomiotta.

Sitten kuvaus siirtyy kuorma-auton lavalle, jossa Suontaan naiset ja lapset pääsevät Viipuriin asti, koska joukossa on juuri synnyttänyt Hilkka, tämän vauva ja vanhempi tytär Raija, jonka jalka on jäänyt pyörän väliin. Ainoa järkähtämättömän optimisti on nuori lotta Kerttu.

Viipurissa vallitsee kaaos

Keskeisellä sijalla romaanissa on Viipurin puolustuksen nopea romahdus.

Sodassa ei ole mitään sankarillista, se on vain turhaa kuolemaa, sekasortoa ja jopa anarkiaa. Viipurissa vallitsee kaaos. Kun sotilaat määrätään kaatamaan viinapullojen sisältö maahan, toiset sotilaat heittäytyvät rähmälleen maahan juomaan viinan.

Siviilit on määrätty poistumaan Viipurista ja muut ovat totelleet, mutta Martta ja Helmi Elisa jäävät yksityisen syyn takia kaupunkiin. Tämä on tuossa tilanteessa järjetöntä käytöstä, mutta sellaista esiintyy oudossa tilanteessa.

Helmi Elisan 19-vuotias veli Arttu saa kokemattomana sotilaana hermoromahduksen. Häntä kuitenkin kohdellaan ymmärtäväisesti ja empaattisesti, ja pian hän pystyy jo paarinkantajaksi.

Artun ystävä Kyösti ja tämän toveri Vainio sekä Martan mies kapteeni Aarne Heikkilä ovat Viipurissa vielä vihollisen vallattua sen, mutta pääsevät viime hetkellä veneellä pakoon.

Rauhaa kaivataan mutta epäpoliittisesti

Ennen suurhyökkäystä Aarne vastaa Martan kysymykseen pelkääkö hän: ”Pelkää…jokainen pelkää, itsensä puolesta, läheisten puolesta, miesten puolesta, koko maan puolesta. Mitä tässä tapahtuu, ei kukaan tiedä. Tiedän vain että hyvin ei käy. Ei tässä sodassa ole mitään järkeä, nyt pelataan vain aikaa. Ei tullut Suur-Suomea, ei sen näköistäkään… Minä en muuta toivo kuin että rauha tulisi.”

Eniten sotaa vastaan on Aarnen ystävä, lääkintämajuri Pekka Karjalainen, joka työssään on ”yrittänyt tuolla leikkaussalissa saada kokoon nuoria poikia, lapsia…jotkut alle kahdeksantoista. Ei heillä ole mitään illuusioita, he pelkäävät avoimesti. Lapsia me lähetämme nyt etulinjoille! Olen todella väsynyt katsomana turhaa kuolemaa. Uskallan sanoa sen, vaikka minua syytettäisiin pelkuriksi. Nyt pitäisi tehdä rauha.”

Molempien rauhankaipuu on ei-poliittista, tekoja siitä ei seuraa eikä rauhanehtoja pohdita.

Sodassa kuolee ja haavoittuu myös siviilejä

Lääkintämajuri Karjalaisen pessimismiin vaikuttaa se, että hän on juuri menettänyt vaimonsa ja pienen tyttärensä. Tämän takia hän on niin välinpitämätön omasta kohtalostaan, että menee ihan tahallaan pommituksen keskelle, mutta säästyy.

Vielä enemmän sodan synkkään kuvaan vaikuttavat siviiliuhrit: Helmi Elisa myöhästyy viimeisestä junasta Tienhaarassa, lähtee järjettömästi kävelemään asemalta pitkin rataa ja joutuu maataistelukoneen pommituksen uhriksi.

Kirjailija on kuitenkin järjestänyt niin, ettei kukaan keskeisistä henkilöistä kuole. Kyösti haavoittuu Viipurissa käteen. Aarnen vakava haavoittuminen Talissa selviää Martalle seuraavassa osassa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983).

Muuten sodan aiheuttamat kuolemat ovat tapahtuneet jo aiemmin: Karjalainen tulee juuri vaimonsa ja tyttärensä hautajaisista, ja Helmi Elisan mies Andreas Karhu on kaatunut jo jatkosodan alussa.

Sattumanvaraisuus ja kaoottisuus

Juonelle on tyypillistä, että henkilöt tapaavat toisensa sattumalta ensin Viipurissa, sitten kenttäsairaalassa ja lopulta Simolan asemalla. Tämä tuntuu vähän saippuasarjamaiselta, mutta tällaista sattui sodassa. Romaanin suuri ansio on näyttää tapahtumien kaoottisuus ja sattumanvaraisuus.

Heikkoutena on, että asioita sanotaan suoraan sen sijaan, että lukija saisi ne itse oivaltaa. Esimerkiksi Martta sanoo: ”Tapahtumat kulkivat ohi sellaisella vauhdilla, että vasta jälkikäteen niitä alkaa pohtia.”  Toisaalla todetaan, että tunteet on suljettava pois, jotta pystyy toimimaan.

Fyysiset haavat paranevat, mutta entä henkiset?

Jouduttuaan Tienhaarassa eroon Martta ja Helmi Elisa tapaavat kirjan lopussa juhannuksena evakkojunassa Simolan asemalla. Martta on huolissaan tulevaisuudesta: ”Tuleeko rauha ja milloin se tulee? Päästäänkö Mynämäkeen ja miten meidät otetaan siellä vastaan? Minkälainen talo, minkälaiset ihmiset? Missä syntyy lapsi?”

Helmi Elisa tyynnyttelee: ”Älä sie kysy itseltäsi niin paljon, [- – -] Et kuitenkaan saa niihin vastauksia suoraan. Kaikki selviää elämällä eteenpäin, rauhallisesti, määrätietoisesti.”

Helmi Elisa taas miettii: ”Haavat paranisivat aikanaan. [- – -] Mutta paranisiko hänen pelkonsa? Kuva jättiläismäisestä maataistelukoneesta, joka peitti näkyvistä auringon ja yritti tappaa hänet? Se mielikuva seurasi häntä yhä öisin ja joskus hän heräsi omaan huutoonsa?”

Tämä on jälleen hyvin oivallettu, mutta olisi parempi, että se kävisi ilmi vain kerronnasta.

Elämä jatkuu evakossakin

Koska tapahtumiin on kirjoitusaikana välimatkaa jo lähes 40 vuotta, pääsanoma on jo tässä vaiheessa toivo ja usko: vaikka koti ja kotiseutu on menetetty, elämä jatkuu, vaikkakin ”vierailla poluilla, oudoilla ovilla”, kuten seuraavan kirjan nimi kuuluu.

Samalla kun puhutaan siitä, mitä tuttuja kukkia uudella asuinseudulla on ja mitä ei, puhutaan siitä miten menetykset voisi korvata: ”Mut ruiskukkia ja päivänkakkaroita on. Niistä se on nyt tunnelma tehtävä siellä, vieraalla maalla. Tätä mikä oli, ei koskaan saada, mutta pakko on tyytyä johonkin joka edes muistuttaa entistä elämää.” Tosin arvellaan, ”että on mahdoton sopeutua sinne. Ja onko meillä kohta koko maatakaan…Mutta jos on, niin ehkä vuosien myötä sekin tapahtuu.”

…ja myös menetetyllä alueella

Kirjoittamisajankohdan ja tapahtuma-ajan välimatkasta johtuu ilmeisesti myös, että kirjasta puuttuu täysin Viljo Kojon Kymmenen savun kylän (1943) ja Unto Seppäsen Evakon (1954) paatos, että maa on karjalaisten eikä se voi koskaan kuulua kenellekään muulle.

Päinvastoin parissa kohtaa todetaan, että elämä jatkuu myös menetetyllä alueella. Jo Viipurissa Martta sanoo Helmille: ”ei meidän kyläkään kuole eikä tämä kaupunki…ne jäävät elämään. Joku täällä asuu aina.”

Yleishumaaniin sanomaan kuuluu, että kun Helmi Elisa ja tämän tytär Laura näkevät Viipurissa sotavankeja, yksi näistä katsoo Lauraa: ”Hänen silmiinsä syttyi ikävä, ja tuntui kuin hänen katseensa olisi hyväillyt pientä valkotukkaista tyttöä, mutta silmät olivat ja pysyivät surullisina. Helmi Elisa ymmärsi. Ristiriitaiset tunteet repivät häntä, ja äkkiä hän hymyili miehelle. Ja kuitenkaan hän ei tiennyt, miksi sen teki. Ehkä siksi, että ihminen siinä kulki. Kaikesta huolimatta.”

hylatyt-talot-autiot-pihat

Elokuva on melkein vailla uuspatriotismia

Romaanista tehtiin 1995 elokuva, joka sai saman nimen Hylätyt talot, autiot pihat. Neuvostoliiton kukistuttua oli mahdollista filmata aidoilla tapahtumapaikoilla Viipurissa, jopa panna linnan Suomen lippu. Myös lipun laskeminen ja punalipun nostaminen näytettiin elokuvassa.

Marttaa näyttelee Jonna Järnefelt, jonka langanlaiha olemus tuntuu liian kaupunkilaiselta ja nykyaikaiselta eikä siten uskottavalta 40-luvun maalaiskoulun opettajaksi. Sen sijaan vaalea ja pyöreä Sari Puumalainen on uskottava Helmi Elisa.

Epäaidolta tuntuu myös Martan ja Aarnen (Mats Långbacka) kirjakielinen dialogi. Sen sijaan Helmi Elisan murrerepliikit sujuvat hyvin.

Myös jotkut evakuointia käsittelevät kohtaukset tuntuvat epäaidoilta verrattuna Evakko-elokuvaan (1956). Ilmeisesti aiheen ajallinen läheisyys auttoi Evakon tekijöitä aitouden tunnun luomisessa.

Toisin kuin Evakko-elokuvan tekijät vuonna 1956, Hylättyjen talojen, autioiden pihojen tekijät eivät voineet luottaa siihen, että katsojat tuntisivat aiheen. Niinpä mukaan on tullut teennäistä opettavaisuutta. Lotalle, joka sanoo evakkojen määränpäänä olevan ensin Viipuri ja sitten Suomi, ettei hän tunne maantietoa. Huomautus, että Karjalakin kuuluu Suomeen, lienee tarkoitettu lotan sijasta elokuvan nuorille katsojille, joille nykyinen itäraja on luonnollinen.

Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvan ohjasi Lauri Törhönen, jonka tavaramerkkinä on alastomuus. Elokuvassa on peräti kolme kohtausta, jossa alastomat naiset uivat ja yhdessä niistä lääkintämajuri Karjalainen (Carl-Kristian Rundman) tiirailee salaa Helmi Elisaa.

Elokuvan lopussa juoni poikkeaa kirjasta. Martta lähtee vastoin määräyksiä kävelemään kohti rintamaa ja etsimään omin päin Helmi Elisaa. Vaikka romaanissakin ihmiset käyttäytyvät järjettömästi, tapahtumat säilyvät edes osittain uskottavuuden rajoissa. Sen sijaan elokuvassa Martan etsintäretki on paitsi järjetön myös vastuuton. Kyse oli kuin neulan etsimistä heinäsuovasta: jollei Helmi Elisa olisi jo päässyt kenttäsairaalaan, miten Martta olisi voinut hänet löytää? Lisäksi Martta vaarantaa odottamansa lapsen ja jättää yksin Lauran, jonka Helmi Elisa on uskonut hänen huostaansa.

Elokuvassa Viipurissa vallitseva kaaos on kuvattu hyvin, ja myöhemmin näytetään arkuissa makaavia kaatuneita. Suhde sotaan on kriittinen, kaukana ns. uuspatriotismin hengestä.

Poikkeus on lopu, jossa nähdään tienvarteen leiriintyneiden evakkojen takana osoittelevasti suuri Suomen lippu. Samoin Martta kehottaa ruumisarkkuja ja haavoittuneita kuljettavan kuorma-auton kuskia kohottamaan puolitangossa olevan pienen Suomen lipun mastoon: ”onhan täällä eläviäkin”. 

Molemmilla kohtauksilla halutaan varsin kömpelösti ilmaista Suomen selviytymistä sodasta.

Kimmo Ahonen kaipasi arvostelussaan elokuvasta ”sellaista napakkaa tyypittelyä, jolla Edvin Laine kiinnitti yksilöt yhteiskuntaluokkien edustajiksi aliarvostetuissa Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970) -suurteoksissaan.” 

Myös Hietamiehen romaanin heikkous on, ettei henkilöiden yhteiskunnallinen asema ei vaikuta millään tavoin heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Tietoja

Kimmo Ahosen arvostelu elokuvasta

Olen kirjoittanut blogissani myös Kannas-sarjan neljännestä ja viidennestä osasta Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat.

Aiemmin olen kirjoittanut blogissa Laila Hietamiehen varhaisen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavista romaaneista Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Blogissani on artikkeli myös Unto Seppäsen Evakosta

Helena Anhava: Alkutalvesta, Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, Kohtalon muistamat ja Toimita talosi

Helena Anhavan eleettömissä novelleissa sota jättää nuoreen tyttöön ikuisen jäljen.

Pohjana ovat kirjailijan omat kokemukset. Muistelmissaan Toimita talosi (2006) Helena Anhava kirjoittaa yksinkertaisen koskettavasti: ”Olin vielä kahdeksantoista kun tultiin sotaretkeltä, tuntui kuin vuosia olisi ollut neljäkymmentä.”

Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden erosta Anhava kirjoittaa: ”On jotain, mikä ei koskaan pääse historiankirjoihin: kunkin ajan henki, sen ilmapiiri. Sanon sitä ajan hengitykseksi, historian rivien väleiksi, ilmaksi jota ihmiset hengittävät. Kaiketi sen kuvaaminen olisi kaunokirjallisuuden tehtävä, ei historioitsijan.”

Alkutalvesta

Alkutalvesta sisältyy kokoelmaan Kun on nuorin (1985). Novellin nimi kuulostaa viattomalta, viittaahan se vuodenaikaan.

Jo heti alussa käy kuitenkin ilmi, että eletään poikkeuksellista aikaa. Keskiluokkainen perhe on lähtenyt syksyllä 1939 evakkoon maalle. YH:n (Yleisten kertausharjoitusten) alkaessa lokakuussa ihmisiä kehotettiin siirtymään pois raja-alueilta ja suurista kaupungeista.

Kotiapulainen Hilma näkee sodan enteitä: ”Nuoria kuolee, kun lehti putoaa vihreänä puusta.” Pääosassa ovat kuitenkin arkiset asiat ja Hilman värikkäät jutut.

Näkökulma on perheen kuopuksen, 14-vuotiaan Hannan, jota perhe väheksyy ja joka siksi pitää ajatuksensa ja tunteensa itsellään. ”Hanna makasi ja mietti millaista sota tulisi olemaan. Edellisessä sodassa oli ollut hankalaa kun ei tiennyt, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, nyt tiesi ainakin kuka oli vihollinen.” Hanna ei ole elänyt 1918, mutta on kuullut siitä vanhemmilta ihmisiltä.

Kun sotaa ei kuulukaan, palataan kaupunkiin ja koulut alkavat. ”Oli melkein noloa kun mitään ei ollutkaan tapahtunut”.

Ensimmäisen tunnin alussa tapahtuu ilmahälytys. ”Tuntia pitänyt naisopettaja pani hitaasti kirjan kiinni ja sanoi juhlallisella äänellä:

– Sota on alkanut.

Sitten hän kehotti kaikkia lähtemään rauhallisesti alas. Ovella Hanna vilkaisi taakseen ja näki, että opettaja lysähti tuoliin ja painoi pään käsiensä varaan. Olikohan se miettinyt tuon valmiiksi, Hanna ajatteli alas mennessään.”

Hannalla on kyky tajuta, mikä on aitoa ja mikä teennäistä.

Hanna on perheineen lähdössä linja-autolla maalle, kun asemaa pommitetaan. Samalla imperfekti muuttuu preesensiksi.

Hanna ajattelee: ”Minä kuolen nyt.”

Tuntematon mies kysyy: ”Te olette haavoittunut, oletteko te pahastikin haavoittunut”, ja Hanna huomaa sormistaan vuotavan verta mutta myös teitittelyn. Tähän mennessä Hannaa on kohdeltu lapsena ja sinuteltu, teitittely merkitsee että häntä pidetään aikuisena.

Seuraavan pommituksen ajaksi perhe pääsee pommisuojaan. Vaara ohi -merkki aiheuttaa reaktion: ”Äkkiä Hanna huomaa, että kaikki jäsenet vapisevat ja hampaat lyövät loukkua niin että kalina kuuluu. Käsille tippuu kyyneliä. Enhän minä itke vaikka kyyneleet vuotavat. Itkiessä tuntuu joltakin, nyt ei tunnu miltään. Isä ottaa häntä hartioista ja pitää lujasti, tärinä vaimenee puistatuksiksi ja lakkaa.”

Evakkomatkalla joudutaan ensin muualle kuin on tarkoitus. Sedän vaimo on nihkeä ja ehdottaa menemistä matkustajakotiin, mutta lopulta he saavat käyttöönsä kamarin. Heille tarjotaan vain velliä keittiössä, vaikka sukulaiset ovat äsken syöneet vasikanpaistia.

Illalla aamusta ja normaalista elämästä tuntuu olevan viikko. ”Hannasta tuntui, että vaikka hän eläisi satavuotiaaksi, tämä päivä tai tämä uni ei lähde hänestä, se kiertäisi mukana kuin olisi liuennut vereen, vaikka yrittäisi olla ajattelematta ja muistamatta, se tulisi aina uudelleen, sama uni alusta uudelleen, aamusta alkaen aikajärjestyksessä.” Hannan mielessä kaikuvat ihmisten puheet, jotka ovat sinänsä triviaaleja mutta jääneet päivän tapahtumien takia ainiaaksi mieleen.

Aamulla tulee ilmahälytys, ja seuratessaan sukulaisten hysteeristä reaktiota Hanna ajattelee: ”Vaikka tähän paikkaan kuolisin niin nyt minä nauran.”

Kun on päästy varsinaiseen evakkopaikkaan, palataan imperfektiin.

Karjalaisia evakkoja paheksutaan, kun he leipovat piirakoita ja antavat muillekin: ”Siinä sen näkee ettei ne ole koskaan osanneet panna suuta säkkiä myöten.” Jopa kirkkoherra sanoo: ”Kyllä se noista karjalaisista riesan lykkäs.”

Novelli on osoitus siitä, miten konkreettisilla tapahtumilla ja tarkoilla yksityiskohdilla kuvataan osuvasti henkilöitä ja aikakautta. Ihmisiä ei kaunistella, hyvinvoivat eivät tunne empatiaa edes sukulaisten hätää kotaan.

Vaikka novellista puuttuu paatos tai juuri siksi, vaikutus on vavahduttava.

Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut

Toinen kokoelmaan Kun on nuorin sisältyvä novelli sota-ajasta on Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päähenkilö on nuori Laura, joka työskentelee kesällä 1944 apusisarena sotasairaalassa.

Perehdytystä ei anneta eikä kysytä, onko sitä aiemmin annettu, vaan ”osastonhoitaja työnsi sitomistarpeet Lauran käteen heti ensimmäisenä aamuna ja sanoi: ’Jaha, lähtekääs sitten siteitä vaihtamaan.’” Laura selviää tunnustamalla ensimmäisen huoneen ovella: ”’Totuus on se, ettei minua ole koskaan päästetty sitomaan ketään, mutta jos te sitten neuvotte ja autatte.’ Tottahan toki, isällistä suojelua tuli heti. Terveimmät sitoivat jo toinen toisiansa.”

Laura oppii, mistä potilaat puhuvat: ”Kipeimmällään vain omasta kivusta, vähän toipuvina alkoivat vertailla omia ja kavereitten kipuja. Siitä tiesi, että paraneminen oli alkanut. Pitemmälle toipuneina ne puhuivat kaikesta muusta paitsi kivusta ja sodasta. Ilmeestäkin näkee, milloin ihminen alkaa toipua, kääriä siteitä auki sisikuntansa ympäriltä.”

Potilaita on kaikenlaisia: joku puhuu siitä, että ”Kun seuraavan kerran haavoitun”, toinen yrittää vilungilla saada pitkän toipumisloman.

Kokematon Laura ottaa potilaan kuoleman raskaasti. Sen sijaan huonetoveri Anja sanoo realistisesti, etteivät lääkärit ja hoitajat jaksaisi, jos tuntisivat joka kerta samoin.

Sen sijaan Laura ei opi sulattamaan hoitajien jumaloivaa suhtautumista lääkäreihin. Siitä johtuu toisaalta pelko vaivata lääkäriä ”turhaan”, toisaalta salailu kun lääkärin kutsumista tuon pelon takia viivytelty liian pitkään.

Laura saa kirjeen eräältä edellisen sotasairaalan potilaalta. Syy ei ole Lauran osoittama ainutlaatuinen empatia vaan potilaan ja hoitajan raja-aidan kaatuminen ja sotasairaalan unohtaminen, kun he ovat työntäneet yhdessä tarjoiluvaunua ja ”kikattaneet kuin lapset”.

Lauraa auttaa kestämään tieto, että hän palvelisi vain kesän ajan: ”Noitten oli jäätävä, ainakaan ne eivät kulkisi ulos tervein jaloin vaan lopullisesti merkittyinä.”

Kun syksyllä tulee rauha, Laura kulkee valaistuilla kaduilla mutta miettii: ”Miten kauan ihminen kestää joka taholta uhanalaisena? Vai tuleeko murtuma vasta sitten kun helpottaa, pitääkö pelko pystyssä? Mutta eihän suomalainen pelkää, suomalainen on niin sisukas.”

Lauran ylle valahtaa ”apeus, uupumus, toivottomuus. Mitä kaikki kannatti, mitä mikään kannatti. Olen kahdeksantoista ja tulossa sodasta. ’Nuoruuden kultaiset vuodet’. Kultaiset! Ei minusta ole tähän, ei näin vanha ihminen osaa leikkiä kahdeksantoistavuotiasta. Niin kuin olisi pala laidasta pois.”

Mutta ei auta: ”Nyt on vain mentävä kotiin, näytettävä iloista naamaa, oltava niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, on ilmoittauduttava yliopistoon, on osattava, tiedettävä, tahdottava. On tahdottava tulla joksikin, on tiedettävä mitä tahtoo tehdä sitten kun kasvaa isoksi.”

Novellia ei ole tarkoitettu kuvaamaan ”yleisiä mielialoja”. Laura on herkkyydessään ja pohtivaisuudessaan poikkeus ikätovereidensakin joukossa. Huonetoveri Anjalla on tapana tokaista kuultuaan Lauran mietteitä: ”Ootsä kyllä kumma tyyppi.”

Kohtalon muistamat

Kohtalon muistamat sisältyy kokoelmaan Eihän elämälle mitään voi (1995). Novellissa on kaksi aikaa.  Nykyajassa päähenkilö Kaisun kotona käy vaihtuvia siivoojia.

Eräs siivoojista kertoo Helsingin pommituksista helmikuussa 1944, jolloin hän ja tytär ”olivat joutuneet olemaan koko yön pommisuojassa. Taloon tuli täysosuma, heidän päälleen satoi rappausta ja tiilenpaloja, vesi- ja viemäriputket hajosivat ja päästivät sisältönsä kellariin. He joutuivat seisomaan vyötäisiä myöten vedessä koko yön. Joku siellä kuolikin kun sai betonikappaleita päähäntä. Pelastusmiesten aamulla tullessa tytär huusi suoraa huotoa. Hänet jouduttiin viemään mielisairaalaan, jossa hän vain istui jäykkänä ja tuijotti eteensä mitään puhumatta. Lääkärit sanoivat, että ikä oli ollut ratkaiseva, jos olisi ollut vanhempi tai nuorempi, olisi voinut selviytyä. Tyttö oli ollut neljäntoista.

– En saattanut jättää häntä sinne. Minä olin ainoa, johon hän turvasi, takertui.

Ei hän katkerasti puhu, alakuloisesti vain.”

Kaisukin muistaa samat Helsingin pommitukset. Aihetta on tuskin koskaan kuvattu vavahduttavammin:

”Maa alkaa täristä, kuuluu että pommikoneet lähestyvät. Koko ajan ammutaan. Kaisu yrittää pitää itsensä kasassa ettei vapisisi. Ollaan eläimiä jotka pelkäävät kun tuhoava ihminen lähestyy. Tappaako se nyt vai vasta seuraavalla kerralla? Tällaisiako miettii eläin kolossaan?

Jysähdys, maa tärähtää, rapun molemmat ulko-ovet lentävät auki. Sitten rämähtelevät ikkunat maahan, ilmeisesti kaikki talon ikkunat.”

Kaisu ja hänen sisarensa siirtyvät kalliosuojaan, jossa ”tuntuu turvallisemmalta. Katto on korkealla, ei vaivaa ahtaan paikan kammo.

He istuvat suojassa yön, aamulla tulee vaara ohi -merkki. Kun nyt kuljetaan saman metsikön kautta jonka läpi yöllä juostiin, polku on liukas, ei tahdo pysyä pystyssä jollei ota tukea koivunrungoista. Miten tästä voitiin tulla pilkkopimeässä, lentämälläkö?”

Novellista käy ilmi, että sodan aikana myös siviilit joutuivat kokemaan pelottavia asioita, joista jäi ikuinen jälki: ”Kaisu oli ollut neljäntoista, kun talvisodan ensimmäiset pommit tulivat vajaan sadan metrin päähän ja hän melkein kuoli. Ehkä hän kuolikin, jollain lailla. Se oli jättänyt jälkensä mieleen, pitkään oli sellaista että jos vaikka ovi paukahti jossain, hän hyppäsi kauhistuneena pystyyn.”

Kaisun vastakohtana on sisar, joka etäännyttää tilanteen itsestään lukemalla pommisuojassa Punaisen Ristin perustajasta kertovaa kirjaa Ihmisrakkauden apostoli. Sisar ihmettelee Kaisua: ”- Miksi sun aina pitää ajatella kaikista asioista pahin mahdollinen?

– Pahimmat asiat on mahdollisia.”

Toimita talosi

Muistelmissaan Toimita talosi Helena Anhava kertoo kokemuksesta, jota hän kuvannut novellissa Alkutalvesta: ”Mielessäni kuulen väestösuojelumiehen repliikin, kun hän 14-vuotiasta teititellen sanoi: ’Te olette haavoittunut, oletteko te pahasti haavoittunut? – sormestani vuoti verta – ja minun vähättelevän vastaukseni: ’Pyh, pintanaarmu vaan.’ Jos nyt, eletyn elämän jälkeen kaiken tuon hölskeen keskeltä kuulisin tuon kysymyksen, niin vastaisin: ’Kyllä, erittäin pahasti. Ja lopuksi elämää.’

Myöhemmin Anhava pohtii sotatrauman merkitystä: ”Ihmisen psyyke on merkillinen: voit vuosikymmeniä kantaa sisälläsi jotain pysähtynyttä kauhua, joka on halvaantunut lootinvaimomaiseksi, voit puhua jopa leikkisästi siihen liittyvistä asioista, kertoa siitä, kirjoittaa siitä, mutta se syvin sisin pysyy, se kauhu, siitä ei voi puhua, sitä ei tohdi päästää ulos – hajoamisen pelostako? Kunnes äkkiä jokin irrallinen sana tai kuva…”

”Olen usein miettinyt väkivallan kohteeksi joutumisen mekanismia: siinähän, esimerkiksi pommituksessa, ollaan täysin hyökkääjään armoilla ja sen armoilla kestääkö suoja. Pelätään kuin eläimet, mutta on pakko esittää rohkeampaa kuin on, kahdestakin syystä: ettei psyyke hajoaisi ja ettei syntyisi yleistä paniikkia. Se luultavasti vaatii aikamoista itsekuria, vaikka sitä toimisi täysin vaistonvaraisesti. Mutta koska on pakko elää eteenpäin, asiat jäävät kuin sulamattomina sisälle; omalta kohdalta tuntui, että järkytykset menivät minussa eräänlaiseen kapseliin”.

Anhava sanoo saaneensa nuo kokemukset esiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän kirjoitti novellit Alkutalvesta ja Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, joista hän teki myös kuunnelmat.

Sitten hän epäilee: ”Vai sainko vieläkään, ehkä nekin olivat vain ’kaunokirjallisuutta’, varsinainen kauhu ja järkytys pääsi purkautumaan vasta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut.”

Erityisesti Talvisota-elokuvan esitys TV:ssä herätti Helena Anhavan muistot: ”’Herran tähden, oliks ne noin nuoria’, sanoin ääneen itselleni, suunnilleen saman ikäisiä kuin omat poikani tuolloin. Ja silloin se itku pääsi irti, aloin itkeä hillittömästi kuin kaikki tokeet olisivat murtuneet ja kaikki kraanat auenneet, eikä itkusta tahtonut tulla loppua, en pystynyt katsomaan koko filmiä.”

Muistelmista käy ilmi Anhavan kahtalainen suhtautuminen sota-aikaan: toisaalta hän suomii viranomaisten erehdyksiä esimerkiksi evakuoinnissa, toisaalta jälkiviisasta Suomen yksipuolista syyllistämistä.

”Kukaan joka ei elänyt sotaa edeltävän ajan ilmapiiriä, ei osa kuvitella millainen on ilmapiiri maassa ’kun on vaaralle alttiina syntymämaa’. Jokainen haluaa toimia yhteiseksi hyväksi, antaa oman panoksensa. Totta kai juhlapuheissa ollaan vähän pateettisia, puhutaan kodista, uskosta ja isänmaasta, mille on sodan jälkeen helppo irvistellä. Se, että nuori, perheetön ihminen lähtee mukaan, ei ole sotahulluutta vaan alttiutta antaa oma panoksensa.”

Voitonpäivän juhlallisuuksia Anhava kommentoi: ”No, 9.5.2005 vietettiin sitten pompöösisti molemminpuolisten julmuuksien voitonjuhlaa Moskovassa. Ja Putin puhui hyvän voitosta pahan edessä!

Sen sijaan, että olisi istuttu hiljaa, muistettu vainajia ja hävetty.”

Anhavan poika on kertonut äidilleen 70-luvun koulusta. Neuvostoliiton historia onnistuttiin opettamaan mainitsematta Stalinia. Pari luokkatoveria uskoi, että Suomi oli aloittanut talvisodan.

Yleistä ilmapiirin Anhava kuvailee: ”Menetyksistä ei sopinut puhua, nehän oli ansaittu – mitäs menitte mukaan. Niin kuin me olisimme halunneet sotaa, kyllä se voi tulla haluamattakin.”

Åke Lindmanin ohjaama elokuva Etulinjan edessä teki Anjalle piestyn olon: ”Miten kukaan ylipäänsä on voinut selvitä hengissä noista helveteistä, nimenomaan psyykkisesti. En lainkaan ihmettele niitä, jotka lähtivät pakoon, itse olisin varmaan tehnyt samoin. Tai jäänyt tuleen makaamaan.”

Anhava on vihainen sotaveteraanien kohtelusta: ”Ja noita miehiä 60- ja 70-lukujen raukkamaiset nulkit sitten ryhtyivät irvimään: ’Mitäs menit mukaan, olisit pysynyt kotona, sotahullu.’ Se on kansakunnan historiassa toiseksi häpeällisin luku vuoden -18 jälkeen.”

Helena Anhava

Helena Anhava, omaa sukua Pohjanpää, syntyi 24. lokakuuta 1925 Helsingissä. Hänen isänsä oli teologi, runoilija ja opettaja Lauri Pohjanpää.

Sodan aikana Helena Anhava oli työvelvollinen ja palveli ensin sotilaskotisisisarena Itä-Karjalassa. Sen jälkeen kun sotilaskoti evakuoitiin, hän työskenteli apusisarena sotasairaalassa.

Vaikka Helena Anhava 1959 voitti Avun novellikilpailun yhdessä Paavo Haavikon ja Marja-Liisa Vartion kanssa, hän joutui kärsimään siitä, että hänen puolisonsa Tuomas Anhava 1927-2001) oli runoilija, suomentaja, kriitikko ja kirjallisuusvaikuttaja. Anhavaa rohkaisi, kun häntä Virossa kohdeltiin kirjailija. Alkutalvesta oli julkaistu siellä 1968 kokoomateoksessa Soome novell. 

Helena Anhava alkoi koota novellikokoelmaa, mutta syntyikin runokokoelma. Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa ilmestyi 1971, kun Anhava oli 46-vuotias.

Tietoja

Helena Anhavasta Wikipediassa