Jarl Hemmer: Mies ja hänen omatuntonsa

Jarl Hemmerin romaanin Mies ja hänen omantuntonsa päähenkilö Bro joutuu papiksi Viaporin vankileirille 1918. Voiko syyllisyyden ketjun katkaista?

Jarl Hemmerin romaani En man och hans samvete ilmestyi 1931 ja Eino Palolan suomennos Mies ja hänen omatuntonsa samana vuonna.

Vankileiriaihe oli arkaluontoinen valkoisessa Suomessa ja vieläpä aikana, jolloin Lapuan liike eli kukoistuskauttaan. Niinpä kirjailija yritti romaanin alussa olevassa lyhyessä kappaleessa torjua kuvitellun lukijan epäilyksiä korostamalla, että poliittinen puoli on kirjassa epäoleellinen ja käsitellä kärsimystä yleensä. Tällaiselle tulee löytymään kirjailijan mielestä ymmärtäjiä vasta seuraavan sodan jälkeen.

Itseään epäonnistuneena pitämä poika ja mies

Romaani jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on pappi Johan Samuel Strangin (myöhemmin nimeltään Bro) päiväkirja. Motto on Lutherilta: ”Jumala ei nosta montakaan puhdasta taivaaseen; useimmat on vedetty loasta.”

Päiväkirja alkaa vuodesta 1916, jolloin Strang on vankilassa, vieläpä papille häpeällisestä syystä. Päiväkirja on oikeastaan rippi, jossa Strang kertoo nuoruudenystävälleen Hastigille elämänsä tarinan.

Päähenkilön molemmat etunimet ovat raamatullisia. Johan eli Johannes on peräisin heprealaisesta nimestä Jochanan, joka merkitsee ”Jahve on armollinen”. Samuel on alkuaan hepreaa ja merkitsee ”Jumalan kuulema”.

Sukunimi Strang tarkoittaa tiukkaa. Se ei viittaa päähenkilön luonteeseen vaan tämän ankaraan lapsuuteen. Strang on menettänyt äitinsä kolmivuotiaana, minkä jälkeen isä on muuttunut hiljaiseksi ja harvapuheiseksi. Strang on ruma ja kömpelö ja oppikoulussa ”auttamaton häiriötekijä”.

Kouluaikana Strang kokee ensimmäisen ja ainoan rakkautensa, joka on lähinnä hänen omaa kuvitelmaansa, vaikka kaksi vuotta vanhempi Anders-veli hurmaakin tytön ja jättää sitten. Andersin etunimi perustuu kreikkalaiseen nimeen Andreas, joka merkitsee ”miehekäs, miehuullinen”, mikä ei tämäm eikä muidenkaan tapahtumien perusteella vastaa lainkaan tämän luonnetta.

Kouluaikana Strang ystävystyy Hastigin kanssa, vaikka he ovat erilaisia. Hastig, joka on nuoresta asti sekä uskonnollinen että moraalisesti esimerkillinen, alkaa opiskella teologiaa.

Strang taas opiskelee yliopistossa kirjallisuutta, mutta jälkimmäisen opinnot eivät edisty ja oman kuvauksensa mukaan hän vajoaa ”liejuun”. Kuten Salminen tiivistää, Strang uskoo ettei hän rumuutensa takia voi saada osakseen rakkautta, joten käy prostituoitujen luona.   

Kesälomalla Strang ystävystyy suutarinlesken kampurajalkaisen ja vesipäisen tyttärenpojan Johanneksen kanssa, joka on yksinäinen kuten hänkin. Huomattakoon että Strangin toinen etunimi on sama kun pojan. Mutta ylioppilaan kiinnostus Johannekseen aiheuttaa muiden poikien kateuden. Nämä kiusaavat ja lyövät Johannesta ja tämä kuolee. Havaitessaan, että hyvä teko aiheuttaakin pahaa, Strang joutuu kriisiin.

Strang alkaa opiskella teologiaa. Hän pitää Jeesusta ihmisenä, ”yhtenä meistä”, ei jumalana. Jeesuksen historiallisuus on hänen mielestään epävarmaa, evankeliumeissa on ristiriitaisuuksia ja lisäyksiä ja käännöksissä oli virheitä. Esimerkiksi säkeen ”Mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi, mutta saisi sielulleen vahingon” oikea käännös olisi: ”Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän voittaisi koko maailman, koska hänen kuitenkin pitää kuolla?” Säkeen ”Jumalan valtakunta on teissä” olisi pitänyt kuulua: ”Jumalan valtakunta tulee nyt heti, seuraavalla hetkellä se on keskellämme”.

Strangin opinnot venyvät, ja hän viettää jälleen ”huonoa elämää”. Kuten Salminen toteaa, Strangin sisällä on parantumaton halkeama. Hän on omaksunut ympäristönsä käsityksen, että nimenomaan seksi on syntiä. Hän soimaa itseään lakkaamatta, kun ei voi mitään vieteillään.   

Lopulta Strangin oman tulkinnan mukana synti – siis seksi – lakkaa kiinnostamasta. Strang valmistuu ja saa ensimmäisen työpaikkansa pappina. Ensimmäisessä saarnassaan hän kieltää niin perisynnin kuin Jeesuksen jumaluuden, kaksi kirkon keskeisintä oppia, ja hänet erotetaan pappisvirasta.

Pappi ja prostituoitu

Sen jälkeen Strang toimii saarnaajana. Sukupuolitautien sairaalassa hän tutustuu prostituoitu Elsiin ja myöhemmin tämän setään ajuri Aleksanteriin, joka vie asiakkaitaan bordelleihin mutta suhtautuu ankarasti Elsiin. Salminen näkee suorastaan dostojevkilaisena, että Strang etsiytyy ”sorrettujen ja solvattujen” luo, jotka hän näkee kaltaisinaan.

Sedän kuoltua Strang ottaa Elsin hoiviinsa. He asuvat samassa huoneessa, jossa on kangas näköesteenä, mutta esimerkiksi Elsin pukeutumisen äänet kuuluvat ja ruokkivat Strangin mielikuvitusta. Ei ihme, että Strang lopulta ”lankeaa”. Hän tarjoaa Elsille avioliittoa mutta ei halua enää maata tämän kanssa ennen sitä. Strangin naiskuva on mustavalkoinen: neitsyt ja huora.

Elsi lähtee taas kadulle. Strang seuraa häntä ja tappelee tämän asiakkaan kanssa. Seurauksena on vankeustuomio, josta lehdet ottavat kaiken irti.

Salminen toteaa, että vankila merkitsee pohjan saavuttamista. Salminen vertaa toisiinsa Brota Hemmerin romaanin Vaivaisukon morsiamen päähenkilön Anna Ringariin, jonka uskonnollisuus on virheetöntä ja tahdon hallitsemaa. Anna Ringar on rohkea johtajaluonne, joka tietää olevansa Jumalan valitsema ja elää moitteettomasti ja vapaana ruumiillisuudesta. Sen sijaan Bro kulkee huojuvasti tietä Golgatan kunniaan eikä ole mikään uskon jättiläinen. Hänelle ei lahjoiteta mitään varmuutta eikä ihmettä. Tie on Brolle tärkeämpi kuin päämäärä. Näin Hemmer saa Salmisen mielestä lujemman maaperän jalkojensa alle.

Dostojevskin lisäksi Bron taustalla on Salmisen mielestä Tolstoi. Kuten Bro, Tolstoikin jatkuvasti vuoroin lankesi ja vuoroin nousi, mutta ennen kaikkea hän – mitä Hemmer painottaa – kaipasi oikeudenmukaisuutta. Hemmer on arvostellut sitä, että vanheneva Tolstoi vihasi sukupuolielämää eikä myöntänyt ”tervettä Erosta” edes olevan olemassa, mutta myös edellinen piirre yhdistää Salmisen mielestä Tolstoita ja Brota.

Valkoinen näkemys sisällissodasta

Tämän jälkeen ensimmäisessä osassa seuraavat luvut Vuosi 1917 ja Vuosi 1918. Ne käsittelevät päiväkirja muodossa vallankumouksen ja sisällissodan vaiheita Helsingissä.

Hastig on auttanut Strangin takaisin papin työhön. Strang on muuttanut nimensä Broksi, joka tarkoittaa siltaa.

Brota kauhistuttavat murhat marraskuun suurlakon aikana. Taustalla on sivistyneistön yleinen pettymys kansaan, joka ei muistutakaan Runebergin henkilöhahmoja. Kokemus köyhistä ja sorretuista saa Strangin ymmärtämään näiden katkeruuden, mutta yhteistyössä venäläisten kanssa kulkee raja: ”Onko tämän kansan toinen puoli todella maankavaltajia ja petoja?”

Sisällissodan aikana Bro ja Hastig rukoilevat ”palavasti” voittoa valkoisille: ”rukoilimme joka miehen, joka kiväärin puolesta, aina Pohjanlahdesta Karjalan tiettömille saloille saakka.”

Kapinan alussa Bron veli, Ristan kartanon omistaja Andreas pakenee kotoaan ja piiloutuu, mutta hänet löydetään ja surmataan. Saatuaan punaisilta luvan käydä veljensä kartanossa Bro näkee siellä Andreaksen sängyn säpäleiksi hakattuna ja ihmettelee mikä on aiheuttanut tällaisen järjettömältä näyttävän teon.

Andersin kuolema innoittaa Bron saarnaamaan julkisesti valkoisten voiton puolesta, ja jälkeenpäin häntä varoitetaan menemästä kotiin.

Voitonparaati aiheuttaa hurmiotilan

Toisen osan nimi on Suuri päivä. Sen motto on Bertel Gripenbergin runosta ”Suomen armeija, kauan / salassa uneksitt

Tämä osa on kolmannessa persoonassa. Se tapahtuu 16. toukokuuta 1918, jolloin valkoinen armeija piti kenraali Mannerheimin johdolla voitonparaatin Helsingissä.

Paraatia katsellessaan Bro vaipuu suorastaan hurmioon: ”Nyt oli kaikki kauhea voitettu, kerta kaikkiaan – nyt alkaa säteilevä uusi elä

Pitkänsillan toisella puolella Bro ei kuitenkaan voi havaitsematta, että tunnelma on toisenlainen.

Hastigilta, joka on pappina punaisten vankileirillä Viaporissa, tulee viesti, että hän tarvitsee Brota, ja tämä matkustaa laivalla Viaporiin.

Viaporin vankileiri

Kolmas osa Gehenna ja valonsäkeet tapahtuu Viaporissa. Motto on Augustinukselta: ”Jos Jumala on – niin mistä on paha tullut? Mutta jos häntä ei ole – niin mistä on hyvä tullut?”

Kerronta on kolmannessa persoonassa. Bro nähdään nyt pääosin ulkopuolelta: kuvataan hänen sanojaan, tekojaan, mutta vain satunnaisesti hänen ajatuksiaan. Toisaalta Bron kanssakäymisessä muiden kanssa käy ilmi, miten nämä näkevät hänet, joten ei enää olla vain sen varassa miten hän näkee itsensä.

Bro tuntee, että hänen ja vankien välillä ”on läpipääsemätön muuri. Hän ihmetteli, johtuiko se siitä, että hän ajatteli [veljeään] Andreasta. Ehkäpä he vaistomaisesti tunsivat, että hänen myötätunnollaan oli määrätyt ehdot? Saattoihan olla niin, että juuri joku näistä kuului hänen veljiensä murhaajiin”.

Pitempään Viaporissa ollut Hastig kokee itsensä voimattomaksi niin viranomaisten kuin vankien suhteen: ”Olen puhunut liikuttavasti viranomaisille, tuomioistuimille, komendanteille – minulle vastataan, että oikeuden täytyy tehdä tehtävänsä, hyvästi! Olen kulkenut onnettomien parissa – minua väistetään kuin inhottava valehtelijaa, spitaalista. Vain muutamien kaikkein kurjimpien luo saattaa päästä, melkein salaa, ymmärrätkö? Mutta ei suinkaan rohkeimpien ja arvokkaimpien luo, se on hirveätä! Ne sylkevät kasvoihin. Sama kivikova vastarinta sekä voittajien että voitettujen parissa Nyt en jaksa enää!”

Hastigin sukunimen merkitys ”nopea” osoittautuu nyt enteelliseksi: hänellä ei ole sinnikkyyttä kestää koettelemuksia. Hän on omaksunut liian helposti uskonnolliset vakaumuksensa tuntematta koskaan epäilyksiä. Nyt vasta hän kysyy: ”Miksi, Bro, täytyy hänen ihmiskuntansa kärsiä niin kauheasti?” ja ”Miksi Jumala ei anna kaikille ihmisille samaa käsitystä oikeasta ja väärästä?”

Lääkäri ja komendantti

Bron ja Hastigin lisäksi vankileirin oloista keskustelevat lääkäri Ceder ja komentaja Palsta.

Lääkäri Ceder on maallistunut ja sanoo suhtautuvansa elämään fysiologisesti. Kun Hastig huomauttaa ”rakkauden mysteeristä”, lääkäri kommentoi: ”Syntyy uusi elämä, kun vain kaksi sopivaa ruumista paritetaan. Mitään rakkautta ei siihen tarvita, ei edes sympatiaa.” Lääkäri väittää ettei ole koskaan rakastanut ketään. Hänen mielestään ihmiskunta on niin kelvoton, että ansaitsi totaalisen tuhon.

Lääkärin teot ovat kuitenkin vastoin hänen kovia sanojaan. Brokin oivaltaa, ettei lääkäri ole sydämetön: tämä soittaa iltaisin viulua ja kohtelee hienotunteisesti tyttöä, josta myöhemmin enemmän.

Komendantti Palsta vetoaa lakiin ja järjestykseen, jonka perusteella kaikki on päivänselvää: on kukistettu ”rosvokapina” ”valtiota vastaan, jolla on kansan valitsema hallitus”, eikä sellainen ”saa tapahtua ilman jälkiseurauksia”. On valitettavaa, että ”on puhjennut nälänhätä ja tauteja”, minkä takia ”tuhoutuu osa verraten kunnollisiakin aineksia”, ”Mutta emmehän voi loihtia leipää ilmasta nälkäänäkevässä maassa.” Sitä, että vankileireille oli kielletty lähettämästä paketteja, ei mainita.

Bron mielestä ”Nyt ei ole enää kyse poliittisista mielipiteistä, vaan kärsivistä ihmisistä.”

Komendantti katsoo syyn kärsimyksiin olevan kapinallisten oma. Hän vetoaa myös siihen, ettei valkoisen puolen kaatuneiden ja murhattujen äitien, leskien ja orpojen kärsimyksiä saa sivuuttaa. Tähän Hastig huomauttaa: ”Vaan sen sijaan luoda uusia leskiä ja orpoja, jotka puolestaan vaativat kostoa. Pahan rengas on loputon.”

Tyttö vie ruokaa isälleen

Bro tutustuu pieneen tyttöön, joka hänestä ”Tuntuu kuin hän olisi saanut pikku Johanneksen takaisin toisessa olomuodossa, kuin hänen hukkaanmenneellä elämällään taas olisi aivan selvä tarkoitus.”

Kun Hastig syyttää Jumalaa siitä, että tämä antoi ”kaiken tämän tapahtua”, Bro taas sanoo, että ”kaikessa tässä vaikeassa minun uskoni alkaa kasvaa.” ”Näin kauheita kärsimyksiä ei voida kärsiä turhaan. Näin suuret asiat eivät voi olla tarkoituksettomia.”

Tyttö on ollut Hastigin ainoa valonsäde, mutta kun hän on huomannut tytön varastavan, hän  on asiasta iloinen, sillä se todistaa hänelle perisynnin olemassa olon – ei ole yhtään puhdasta ja hyvää olentona, vaan myös lapsi on turmeltunut. Bro huomauttaa, että tyttö varastaa ruokaa vankileirissä olevalle isälleen – tapahtuma siis todistaa juuri päinvastaista!

Siinä missä Hastig näkee ikkunasta pelkkää surkeutta, Bro näkee tovereiden auttamista.

Hastigin ja Bron ratkaisut

Hastig ilmoittaa komendantille, että hän ja Bro kieltäytyvät olemasta läsnä teloituksissa. Komendantilla ei ole mitään tätä vastaan: säännöt täytetään, kun linnoituksessa on pappi. Hän kieltää vain pappeja poistumasta.

Hastig ei kestä enää vaan pyytää lääkäriä auttamaan pakenemaan linnoituksesta, ja lääkäri suostuu.

Sen sijaan Bro jatkaa työtään kuolemantuomittujen parissa.  

Hän kertoo komendantille Hastigin karanneen, jolloin komendantti vaatii Brolta kunniasanaa, ettei tämä lähde Viaporista – vaihtoehtona on ”sotilaallinen valvonta”. Bro lupaa: ”Jään tänne Viaporiin. Kunniasanani saatte. Mutta enempää en lupaa.”

Tyttö sairastuu vakavasti ja sanoo houreissaan: ”Terveisiä isälle!” Bro päättää viedä terveiset perille. Hän saa lääkärin auttamaan itseään pääsemään leiriin vankina.

Bro perustelee ratkaisuaan Jeesuksen seuraamisella: tämäkin menisi kurjimpien luo. Seurauksia hän ei pelkää: ”Oppilaalle riittäköön se, että hänelle käy samoin kuin hänen mestarilleen.” Hän kieltää haluavansa pyhimykseksi tai parantaa tiliään: ”tahdon vain saada rauhan omalletunnolleni.” ”Minulla ei ole velottavana mitään, vain suoritettavana yhteinen lasku…”

Hän kehottaa lääkäriä katsomaan takkiaan: ”Elämäni on yhtä arvoton kuin se. Yhtä likainen ja reikiä täynnä. Enkö saa heittää sitä rääsyä edes ainoaan puhdistavaan tuleen? – – Tässä minulla on lopultakin mahdollisuus sovittaa mitä olen rikkonut ja kenties lohduttaa jotakuta.”

Tytön isä ja koston kierteen katkaiseminen

Kun vankien joukossa olevalta Brolta kysytään nimeä, hän vastaa: ”Olen ihminen”. Leirissä häntä kutsutaan Pikku-Jeesukseksi.

Bro hakeutuu samaan vankiryhmään johon tytön isä kuuluu. Tämä on ”hyvin jokapäiväinen ihminen, hänessä oli herrasväen kuskin arvokkuutta, mutta hänessä näytti nyt piilevän viha, joka oli juurtunut syvälle hänen yksinkertaiseen olemukseensa”.

Kun Bro ja isä odottavat yhdessä tietoa siitä, mihin tytön sairaus johtaa, Bro kysyy: ”Tuo tyttösi…odotatko häntä itseään vai hänen ruokakääröään?” Isä vastaa: ”sitä minäkin usein kyselen itseltäni.”

Isä kertoo ettei tiedä, onko tyttö hänen. Hän kertoo palvellessaan kuskina Ristan kartanossa. Isäntä tarjosi hänelle vaimoksi kaunista karjapiikaa, jonka oli tehnyt raskaaksi, ja lupasi kaksinkertaistaa palkan. Lapsi kuoli syntyessä mutta kaksinkertainen palkka jäi. Vaimo oli ahkera eikä tässä ollut muutakaan vikaa. Mutta eräänä yönä kuski näki vaimonsa hiipivän pois isännän makuuhuoneesta. Isäntä tarjosi kuskille jälleen rahaa, mutta kuski otti lopputilin ja muutti pois. Pari sai viisi lasta, joista vanhin oli tyttö, joka syntyi puoli vuotta muuton jälkeen. Isä ei tiedä onko tyttö hänen, uskoo että tämä on isännän siittämä.

Bro sanoo: ”Eihän sinun tarvitse tietääkään. Lapsi on tehnyt sinut isäkseen. Sen sinä ainakin tiedät.”

Kapinan aikana tytön isä kertoo menneensä muiden punakaartilaisten kanssa kartanoon, mutta kun herra oli kadonnut, hän rikkoi vuoteen.

Bro ehdottaa isälle näkökulman vaihdosta: ”Mutta ajattelehan…jos asianlaita onkin niin kuin luulet…jos saat kiittää sitä sänkyä parhaasta lapsestasi?”

Bro muistuttaa myös, ”että maailma on täynnä vääriä ketjuja. Ne ulottuvat elämästä elämään, teosta tekoon, ne kiertyvät ympärillemme ja tukehduttavat meidät ja tekevät meidät vangeiksi. Jokainen rengas niissä synnyttää heti uuden renkaan, ne kasvavat äärettömiksi kirouksen ketjuiksi, ja renkaitten nimenä on syyllisyys, viha, kosto…Eikö ihmisen asiana täällä elämässä ole tehdä loppu vankiketjusta?”

Kun isä kysyy ”Kuinka siitä tehdään loppu?” Bro vastaa: ”Se katkaistaan. On olemassa kirves, joka on maailman pehmein, mutta samalla terävin. Sen nimi on anteeksiantamus. Vapahtajamme antoi sen aseen käsiimme.”

Mutta isä ei ”voi antaa anteeksi sille ihmiselle [jonka kanssa hänen vaimonsa oli maannut]. Nyt kai hän on yksi pyöveleistämme ja tuomitsee meitä.” Bro kertoo, että isän vihaama mies on kuollut, ja paljastaa että kyseessä on hänen veljensä.

Vihdoin tyttö tulee ja heittää isälle ruokapaketin. Bro kysyessä ”Nyt sinä kai annat anteeksi?” isä nyökkää.

Huomattakoon, että toisin kuin kaikilla muilla henkilöillä tytöllä ja tämän isällä ei ole nimeä. Siksi he tuntuvat abstraktioilla, jotka ovat olemassa ennen kaikkea Bron kehitystä varten. Tyttö muistuttaa melkein enkeliä, sillä hänen rakkautensa isään on pyyteetöntä. Nimenomaan hän vaikuttaa ratkaisevasti sekä Brohon että isään.

Sijaisuhri

Yksi vangeista on tuomittu kaksoismurhasta kuolemaan, mutta kadonnut leiristä. Vänrikki päättää omin päin, että tilalle tulee yksi samasta ryhmästä, jossa Bro ja isä ovat. Suoritetaan arvonta tikuilla, jossa arvonnan järjestävä vanki huijaa omaksi edukseen mutta Bro hävitäkseen ja pelastaakseen tytön isän.

Bron jäähyväissanat isälle kuuluvat: ”Älkää kostako puolestani. Älkää milloinkaan kostako!”

Lääkäri Ceder tunnistaa Bron teloitettujen joukosta ja haluaisi pelastaa tämän ilmoittamalla tämän henkilöllisyyden, mutta tottelee lopulta Bron kieltoa ajatellen: ”Kun ihminen sielustaan ja sydämestään rukoilee saada kuolla ja esittää niin järkkymättömän perusteen…ja kun muussa tapauksessa joku toinen olisi saattanut kuolla…”

Bro lähettää lääkärin kautta terveiset Hastigille: ”sanokaa, että kärsimys on pahinta katselijalle. Se ei ole niin käsittämätöntä, kunhan vain itse on kestänyt sen.”

Jälkeenpäin lääkäri kertoo totuuden komendantille: ”Ei, hän [Bro] ei rikkonut sanaansa. Hän ei paennut täältä ulos. Hän pakeni sisäänpäin.”

Komendantin ajattelee luonteensa mukaisesti vain sitä, ettei ulkonainen kuva tärvelly: ”Jos se on totta, niin asia on vaiennettava, ehdottomasti. Muuten tulee skandaali.”

Tähän lääkäri toteaa: ”Sellaiset ihmiset kuin hän aiheuttavat täällä maan päällä aina skandaaleja. Mutta ehkäpä…niin, kukapa sen tietää…” Bro on siis ainakin havahduttanut lääkärin maailmankatsomusta.

Arvio

Kirjailijan alkulause, että kyse on kärsimyksestä yleensä, tuntui aikoinaan väistelyltä, mutta nykyään, kun vuoden 1918 leirejä on tutkittu ja niistä on myös tehty realistisia fiktiivisiä kuvauksia, romaania voi lukea juuri näin.

Mies ja hänen romaaninsa ja siitä tehdyn Toivo Särkän ohjaaman elokuvan 1918 – mies ja hänen omatuntonsa voima on muualla: päähenkilö Bron ratkaisu tekee edelleen vaikutuksen.

Tietenkin voi sanoa, ettei tällainen henkilökohtainen uhraus muuttanut kokonaistilannetta Viaporin leirissä. Juutalainen sanonta kuuluu kuitenkin: ”Se, joka pelastaa yhden ihmisen hengen, pelastaa koko maailman.”

Olen käsitellyt enemmän Bron ratkaisua Sally Salmisen romaania Hiekalle rakennettu käsittelevän blogiartikkelini lopussa.

Kirjallisuutta

Salminen, Johannes: Jarl Hemmer. En studie i liv och diktning 1893-1931. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland nr. 354. Svenska litteratursällskapets i Finland förlag 1955.

Heikki Turunen: Kuokka ja kannel

Heikki Turusen Kuokka ja Kannel kuvaa Suojärven Hyrsylänmutkan ihmisiä 20-luvulta talvisotaan. Teos on samannimisen trilogian ensimmäinen osa.

Karjalan ja evakkojen kuvauksessa on painottunut Karjalan kannas. Jonkin verran kerrottu myös Laatokan Karjalasta. Lähes kokonaan huomiotta on jäänyt ortodoksiset karjalaiset, joista pääosa asui Raja-Karjalassa.

Raja-Karjalassa puhuttiin samaa karjalan kieltä kuin rajan takana. Sen, miten suuri ero suomen kirjakieleen oli, näkee romaanissa konkreettisesti, sillä repliikit ovat karjalaksi. Useimmiten ne luettuna suurin piirtein ymmärtää, mutta puheen kanssa olisi todennäköisesti toisin.

Hyrsylänmutkaksi kutsuttiin aluetta, jota Neuvostoliitto ympäröi kolmelta taholta ja jota Suomeen yhdisti vain kapea kannas. Hyrsylänmutkan ihmiset olivat suomussalmelaisten lisäksi toinen ryhmä, jotka joutuivat kokemaan miehityksen ja sitten sotavankeuden.

Runollinen rajavartija ja eksoottinen karjalaiskaunotar

Kuokan ja kanteleen (2016) alussa Hyrsylän kylään saapuu pitkän pyörämatkan jälkeen uusi rajavartija Seppo Tuononen. Hän rakastuu ensi silmäyksellä eksoottisen tummaan Malanjaan ja tämä häneen. Eroottisen viehätyksen lisäksi yhteen vetää kulttuuriharrastus: Seppo lausuu runoja, Malanja laulaa operettisäveliä.

Malanja on naimisissa seppä Johor Breloin kanssa, joka on vaimolleen jatkuvasti uskoton. Kun parin poika Johannes pelastuu ihmeenomaisesti hukkumasta, Malanja yrittää tukahduttaa tunteensa Seppo kohtaan, kuolettaa viettinsä ja ”pyhittäytyä”: ”Sielunsa hän omisti päivittäisin polvirukouksiin ja ristinmerkein Jeesukselle, naisen lihansa aviomiehelle. Hän alkoi pukeutua akkamaisesti ja sitoi huivin kaulaansa ollakseen herättämättä suotta muiden miesten haluja. Jopa uniin tulleen rajamiehen hän pyrki pyyhkimään mielestään ristimällä itsensä joka ilta obrasan edessä: ’Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.’”

Malanja ripittäytyy kansakoulunopettaja Pajurannalle, joka ”sai juuri herätykseen saaneen synnintekijän hurmioituneessa tilassa olevan uskonsisaren vakuuttumaan heidän olemisestaan Herran valittuja, sanoi Jumalan ottaneen heidät varjelukseensa toteuttaakseen jonkin Karjalan tulevaisuuteen liittyvän suunnitelmansa.”

Malanjalle syntyy tytär Manja. Seppo menee naimisiin kansakoulunopettaja Outin kanssa.

Kun Seppo pelastaa salakuljettajan kidnappaaman Manjan, äiti ja tytär alkavat palvoa tätä sankarina. Myös kyläläiset kutsuvat Seppoa Hyrsylän sankarivävyksi.

Outi näkee, miten sydänystävä ja serkku Malanja ja aviomies ”tuijottivat toisiaan rakastuneemmin kuin koskaan”, mutta itse intohimoisena ihmisenä ymmärtää heitä ja luottaa Malanjan uskoon.

Omituinen ratkaisu kirjailijalta on kuvata Malanjan ja Sepon vuosia kestänyttä palavaa kaipuuta ja kiimaa tosiaan kohtaan, mutta pettää lukijan odotukset jättämällä sen huipennus kuvaamatta ja vain vihjata, että rakkaus toteutuu yhden kerran fyysisesti.

Malanja kuolee synnytettyään tyttären, Siljan. Lapsen isästä ei ole varmuutta, sillä Malanja on maannut samoihin aikoihin myös aviomiehensä kanssa, mutta Siljan ulkonäkö viittaa Seppoon. Synnytyksessä auttanut Outi pitää epäilyksensä omana tietonaan eikä kanna asiasta miehelleen kaunaa.

Kerran Siljan isäehdokkaat Seppo ja Johor ryhtyvät painimaan, ja katsojat veikkaavat, voittaako symbolisesti Ruotsi vai Karjala, Suomi vai Neuvostoliitto. Johor antaa Sepon voittaa, ja sitten ”napalangot” ryyppäävät yhdessä. Aika kummallista tämäkin, jollei tarkoituksena ole painottaa karjalaisten perimmältään sopuisaa luonnetta verrattuna vaikka pohjalaisiin.

Opettaja Pajuranta ylistää ortodoksista uskoa, rakennustaitoa ja karjalan kieltä

Kansakoulunopettaja Pajuranta on suojeluskuntalainen ja Karjala-intoilija, joka pitää historiasta pitkiä esitelmiä. Ne eivät oikein sovi romaanimuotoon, mutta kirjailija on katsonut lukijoiden tarvitsevan valistusta.

Trilogian ensimmäisessä osassa Pajuranta jo ulkonäöltään koominen hahmo. Lisäksi hänen vihjaillaan pitävän miehistä. Naureskelu on kuitenkin hyväntahtoista eikä hänestä ole tehty negatiivista stereotyyppiä toisin kuin opettaja Rautajärvestä Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa.

Pajuranta on toisaalta valkoisen Suomen aatteiden kannattaja, mutta toisaalta ortodoksi ja karjalaa äidinkielenään äidinkielenään. Niinpä Suur-Suomeen on hänelle omakohtainen, koska rajan toisella puolella on samanlaisia karjalaisia.

Sotien välillä rajaseuduilla Lapista Kannakselle oli Maria Lähteenmäen mukaan käynnissä yhdenmukaistaminen. Sitä Pajuranta ei kannata. Toki hänen tavoitteensa on lisätä paikallisten lojaalisuutta Suomea kohtaan, mutta metodina on nostaa näiden itsetuntoa asettamalla karjalaiset ja ortodoksit karjalan kieltä puhuvat muiden suomalaisten ja luterilaisten edelle asiassa kuin asiassa.

Luterilainen kirkko on ankara ja tuomitseva, mikä näkyy virsissäkin, kun taas ortodoksinen kirkko on ”armorikas ja kilvoittelemaan houkutteleva seitsemine sakramentteineen, joista tärkein on katumuksen mysteerio. Meille evankeliumi tarkoittaa kirjaimellisesti ilosanomaa. Kirkkoamme leimaa ajatus Kristuksesta ihmiseksi tulleen Jumalan, Neitsyt Marian ja taivaan kauneuden maanpäällisenä ilmentäjänä.”

Samalla tavalla Pajuranta vertailee erään suurperheen hirsitaloa koristeellisine räystäineen ja värikkäine parvekkeineen moderniin suomalaiseen ”vaaleaksi maalattuun laatikkomaiseen asuintaloon” edellisen eduksi.

Karjalan kielikin on Pajurannan mielestä liudennuksineen ja suhuäänteineen suomen kieltä kauniimpi.

Vanhaa arvostetaan mutta elintasoa korotetaan

Eristyneen Hyrsylänmutkan vanhakantaisuus 20-luvulla tehdään romaanissa selväksi, mutta suureksi osaksi noita piirteitä kuvataan arvostaen: asukkaat asuvat yhdessä saman katon alla kotieläinten kanssa, pukeutuvat pellavaan ja sarkaan, noudattavat pakanallisen luonnonuskon ja ortodoksisen kristillisyyden yhdistäviä seurustelu- ja häätapoja ja kokoontuvat iltaisin tekemään puhdetöitä ja kertomaan satuja ja tarinoita. Kuvaus keskittyy siis eksotiikkaan.

Ortodoksisia tapoja noudatetaan: ”he tekivät ristinmerkin ikoniin päin joka kerta syömään ruvetessaan. He välttivät syömästä lihaa pääsiäispaaston aikana, käyttivät katumuksen sakramenttia edellyttävissä ehtoollisjumalanpalveluksissa toisinaan Annantehtaan ortodoksikirkossa, vaikka matka sinne kesti hevospelissä päiväkausia.”

Muuten Hyrsylänmutkan ulkopuolella sijaitsevaa Annantehdasta tai muita yrityksiä ei lainkaan kuvata. Työläisten näkökulma olisi voinut antaa paikkakunnasta erilaisen käsityksen. Yläluokkaa seudulla ei ole olekaan. Nyt kuvauksen kohteena ovat vain maatilat, koulu ja rajavartiosto. Huomattakoon, että rajavartijat ovat muualta Suomesta eli paikkakuntalaisten lojaalisuuteen ei täysin luoteta vaan heidän uskotaan katsovan rajan ylittäjiä, esimerkiksi salakuljettajia, läpi sormien.

Pajuranta ei ole vain aatteellinen intomieli, joka kerää ympäri Suomea rahaa suojeluskuntatalon rakentamista varten ja samalla levittää tietoa paikkakunnasta. Hän saa aikaan käytännöllisiä parannuksia innostuttamalla miehet pulan keskellä raivaamaan suon pelloksi. Taloudellinen syy yhdistyy poliittiseen: näin näytetään, että ”vapaa demokratia on sosialismia parempi vaihtoehto. Lisäksi paraneva toimeentulo ja täydellä mahalla nukkuvat lapset ovat pitkän päälle tuhoisampi ase puna-aatetta vastaan kuin viha ja paitojen repiminen ihmisten päältä. Toisin sanoen teemme maanpuolustustyötä tarttumalla aseen sijasta kuokkaan.”

Rajaseututyön toiminta-ajatus oli Maria Lähteenmäen mukaan, että rajaseutu oli ”kohotettava” muun maan tasolle, mutta ennen muuta alueen ihmisten poliittisen luotettavuutta oli vahvistettava vieraita vaikutteita, erityisesti venäläisyyttä vastaan.

Hyrsylänmutkan elintaso alkaakin lähestyä muun Suomen tasoa ja siitä suunnitellaan jopa vilja-aittaa. Vuosi ennen sotaa saadaan jopa sähkövalot.

Saadaan myös oma tsasouna. Spoassan päivän praasniekan aikana kosinta vanhaan tapaan puhemiehen (”partamiehen”) välityksellä. Kirkolliseen juhlaan yhdistyy myös maallinen juhlinta. Poliisi vetää vesiperän viinan etsimisessä, varoitus on ehtinyt perille, ja juomat ja juopuneet piilotettu kotietsinnän ajaksi.

Ortodoksien suurin juhla on pääsiäinen. Vuonna 1939 Suojärvellä iloitaan kirkossa perinteiseen tapaan, eivätkä maailmalta kuuluvat uutiset saa uskomaan sotaan.

Juuri ennen sotaa saapuu myös matkailijoita, joka kuvauttavat itsensä tyhjäksi jääneen kolhoosikylän edessä kuin myöhemmät matkailijat Berliinin muurin. Matkailu oli Lähteenmäen mukaan yksi tapa tehdä rajaseutu tutuksi kaikille suomalaisille.

Yhteys rajan yli sukulaisiin katkeaa

Autonomian aikana rajaa ei ole käytännössä ollut, vaan Suomen ja Venäjän puolella asuvat karjalaiset olivat kyläilleet keskenään, solmineet avioliittoja ja käyneet samoja venäjänkielisiä kouluja.

Nyt Neuvostoliiton viranomaiset ovat kieltäneet yhteydenpidon, mutta keinoja siihen löytyy. Koska Hyrsylän ja Posuadan kylät erottaa vain kapea järvi, pyykkärit kertovat laulaen uutisia karjalaksi, mitä venäläissotilaat eivät ymmärrä.

Niinpä naapurikylän muutoksia päästään seuraamaan aitiopaikalta. Kollektivisointi herättää Hyrsylän asukkaissa ”sääliä ja suuttumusta”, ovathan kyseessä sukulaiset ja ystävät, mutta jostain syystä rakentaminen jää kesken.

Kalkin liikemiessuvun vesa kertoo (liian modernein termein) ”etnisistä puhdistuksista”, ”joiden oli kuullut Stalinin ulottaneen Karjalan kansantasavaltaankin. Perhekunnittain Neuvostoliiton paratiisina nähneinä ja hyvässä uskossa Venäjän Karjalaan metsätöihin ja kaivoksiin tulleita kanadansuomalaisia alaisia kommunisteja oli laman aikana teloitettu tai viety Siperiaan.”

Myöhemmin myös Posuadan kylän asukkaita kohtaa joukkokarkotus. Tilalle tulee neuvostosotilaita ja venäläisiä siviilejä, jotka kääntävät pyykkirannassa suomalaisille selkänsä.

”Piinallisinta oli epätietoisuus siitä, minne heidät oli viety ja miksi. Ensin luultiin, että heidät oli laitettu Siperian kaivoksille tai teloitettaviksi hyväuskoisten Kanadan-siirtolaisten tavoin. Mutta syyspuolesta alkoi liikkua rajavartioston tiedustelutietoihin perustuvia huhuja, että heidät oli viety Kolatselän keräilykeskuksen kautta Aunuksen ja Äänisen taakse, osa myös Siperian hiilikaivoksille, syynä todella Autonomisen Karjalan kansantasavallan kollektivisoinnin keskeytys. Kaikkien rajaa vasten olevien kylien arveltiin kokeneen Posuadan kohtalon.” Mutta ”miksi takapajuinen syrjäkylä oikeastaan oli evakuoitu, riittikö salakauppa syyksi? Ehkä Kreml pelkäsi, että neuvostokansa näkisi demokraattisen naapurimaan huiman kehityksen ja samalla totuuden sosialismin paratiisista Hyrsylän mutkan kautta silmiensä edessä kuin tarjottimella, ja sehän ei sopinut suljetun yhteiskunnan etuoikeutetulle johdolle. Tai sitten…?”

”Tai sitten”-ilmauksella tarkoitettaneen romaanissa Neuvostoliiton valmistautumista sotaan Suomea vastaan (tosin Neuvostoliiton kannalta se tarkoitti pelkoa Suomen hyökkäyksestä). Joka tapauksessa ryhmänä epäluotettaviksi leimatut karjalaiset karkotetaan rajan pinnasta.

Kansakoulun merkitys kansallisen identiteetin luomisessa

Yhtenäistäminen näkyy selvimmin kansakoulussa, jossa lasten on puhuttava ”kirjasuomea”, joka karjalan kielen puhujille merkitsi lähes vieraan kielen opettelua.

Kansakoulun merkitys kansallista identiteetin luojana on keskeinen. Tulos nähdään, kun koulun kookkain ja huonotapaisin poika kirjoittaa aineessaan ”Kotiläänimme Viipuri” ”kömpelöin lausein olevansa ylpeä Suomen suurimmasta läänistä ja Pohjolan Pariisiksi sanotusta Viipurista ja vihaavansa Venäjää, joka on tuhonnut ja polttanut sitä vuosisatoja.”

Poika on omaksunut täysin ajan suomalaiskansallisen historiankäsityksen, jossa tärkein identiteettitekijä on kieli. Todellisuudessahan se oli aikaisemmin uskonto. Pojankin ortodoksiseen uskoon kastetut esivanhemmat olivat samastuneet Venäjään ja pitäneet vihollisinaan katolisia ja luterilaisia suomalaisia ja karjalaisia, joita he kutsuivat ”ruotseiksi”.

Käkisalmen lääni kuului Ruotsiin vain sata vuotta, Stolbovan rauhasta 1617 Uudenkaupungin rauhaan 1721. Tuolloin Ruotsi vainosi ortodokseja niin, että näitä pakeni Venäjän puolelle. Kun Venäjä oli valloittanut Suomen 18909, Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan 1812.

Sepon mielestä aine on ”Yllättävän isänmaallinen ja hyvä aine siltä junkkarilta”, mutta Outi on toista mieltä: ”Liiankin isänmaallinen. – – Oikeuttaako verisinkään historia koululaitosta vihamaan Venäjeä, muga kui olemmo näköjään tehny. Ollah kuitenkin tuhatyheksänsataaluvul, ja Neuvostoliiton sisällä edelleen vanha hieno kulttuuri, Tolstoin ja Tsehovin da Tšaikovskin kansa ja maa. Kalevalakin saatu Venäjältä, itseasiassa. Mutta koululapset pitää niitä barbaareina ja ryssittelee, haluisi voittaa ja tappaa. Rauhaan ja yhteistyöhön naapurin kanssa meijän kai kuuluisi nuoriso opettaa, mutta myö kasvatammo ryssänvihaan…”

Outi jopa sanoo: ”Jos tässä soda tulou, on vöörin syytteä siidä yksin venjalaisia. Olemme isse provosoineet Neuvostoliiton siihen. Hullu mieletöintä yllyttänyt.”

Kaunis ja työteliäs Manja

Malanjan tytär Manja saa kasvaessaan vaikutteita toisaalta lukemistaan romanttisista rakkausromaaneista, toisaalta ortodoksisesta kristillisyydestä. Hän kokee ”lihan himon” syntinä ja matkustaa Valamoon tekemään synnintunnutuksen.

Äiti Malanjan kuoltua synnytyksessä Manja lupaa kasvattaa pikkusisarensa Siljan samanlaiseksi ortodoksiksi kuin itse on. Vielä koulua käyvän Manjan tehtäväksi lankeaa myös karjan ja kodin hoito. Topakasti hän komentaa isän ja aikuistuvat veljet, jotka ”pitivät navettatöitä ja talousaskareita naisten tehtävinä”, auttamaan ”lannanluonnissa, veden- ja polttopuiden kannossa ja muissa raskaissa maaemännän töissä.” Silti työtä riittää aamusta iltaan.

Manja taistelee piiaksi tullutta Hirvi-Juulia vastaan, joka pyrkii isä Johorin vaimoksi. Hän tekee Hirvi-Juulin luvattomasta alkoholin valmistuksesta ilmiannon ja tämä saa vankilatuomion – ja pelastuu talvisodan vankeudelta.

Lähes 14-vuotiaana Manja on ”likimain täysi nainen – hoikkauumaista päärynävartaloa, omituisen arvokasta käyntiään ja surumielistä hymyään myöten äitinsä kuva. Itämaisine piirteineen ja kiiltävänmustine kankipaljakkoineen – – hän oli ilmestys, jonka vain juuri tuo ylpeydeltä vaikuttava arvokkuus ja uskovaisen orpotytön maine oli suojellut samallaiselta yläkoulun poikien piiritykseltä kuin kuvankaunis Vuolammen Veera.” Veerasta tulee Manjan elämänikäinen kiusanhenki.

Luostariin meno houkuttaa Manjaa, mutta sitten hän alkaa Outin esimerkin mukaan haaveilla kansakoulunopettajaseminaariin menosta. Hän ihastuu ponomariin eli alttaripalvelusta hoitavaan, ”jeesussilmäiseen” Markovin Raunoon, joka suunnittelee pappisseminaariin menoa mutta lausuu myös Runebergin runon Sotilaspoika.

Aikuistuessaan Manja muuttuu ja ”usko, jonka avulla hän oli päässyt äidin menetyksestä, kävi aika ajoin riittämättömäksi: äidin ihmelapsi muuttui melkein silmissä tavalliseksi tytöksi, jolle laulu, soitto, tanssi ja kirjallisuus olivat pakoa työntäyteisestä enemmän tai vähemmän kuviteltuun suurten tunteiden maailmaan. Mieleen ei juolahtanut, että se maailma oli koitunut lopulta äidin tuhoksi.” 

Hyrsylässä käy myös Sepon juukalainen velipuoli Antti Tuononen. Manja ”mielistyi pojassa kaikkeen, mikä muistutti Seppoa”, mutta ”isonveljen aito tunteikkuus ja lukevan ihmisen mielenkauneus ja elämänymmärrys puuttuivat”. Antti myös katselee ”liian pitkään ja julkeasti naisten povea ja takapuolta”.

Molemmat esittävät roolia toisen viehättämiseksi: ”Manja painotti seminaariaikeitaan ja lauluharrastustaan ja vähätteli uskonnollisuuttaan”. Antti taas kerskailee sukutalollaan ja sen komealla navetalla ja väittää itseään veljensä kaltainen ”Karjala–hullu”. Heinänteko antaa tilaisuuden koskettaa luonnollisesti toista.

Antti kutsuu Manjan ja vaikka suvun evakkoon Hovilaan, jos sota syttyy.

Sotaan ei uskota, mutta se syttyy

Rauhaan luotetaan eikä väestönsuojelupropagandaa ilmapommituksista uskota. Kannaksen linnoittamisesta tuumitaan, että mitä se meille kuuluu. Pajuranta valistaa, että mahdollinen hyökkäys ei koske vain Kannasta, vaan tapahtuu koko itäraja  pituudelta. Tämä vastoin ajan sotilaallista käsitystä, joten Pajurannalle on annettu ennustamisen kyky.

Syksyllä miehet kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin (YH), mutta evakuointia ei tehdä, vaikka paikka on äärimmäisen vaarallinen. Tätä ihmettelevät Erkki Palolampi, tulevan Kollaa kestää -teoksen kirjoittaja, ja Kollaalla taisteleva ”Marokon kauhu” Aarne Juutilainen. Vapaaehtoisesti lähtevät jopa käännytetään takaisin.

Kun Seppo Tuononen kumppaneineen näkee, miten piippolakkkisia miehiä alkaa lappaa ”nelijonossa jään yli vinosti kohti Hyrsylän pohjoisinta kylänosaa”, asukkaiden hyväksi ei voi enää tehdä.

Hyrsylän mutka vallataan lähes ilman laukaisten vaihtoa. Vain Myllyjärven ja Lossin vartioiden kohdalla kaatuu kaksi miestä ja haavoittuu yksi.

Muualla Suojärvellä talot poltetaan perääntymisen yhteydessä: ”Sukupolvien uurastuksen tulos, niin pitäjään muuttaneiden viidentuhannen luterilaisen modernit länsimaiset kodit kuin ortodoksisen kantaväestön huikeat novgorodilaislinnat, koko heidän oma Suojärvensä, kallis Karjalansa, haihtui hetkessä savuna ilmaan. Salaperäisten aarniometsien, käkilehtojen ja koskenpärskeiden, Bysantin ja vanhan Novgorodin loistoa heijasteleva Korela. Köyhän itkut ja raatajan huohotukset ja ponnistelut ykinän nauruun ja lauluun kätkeä isojen lasten maa, hymykuoppa Suomi-äidin protestanttisen karuilla kasvoilla lakkasi olemasta.”

Tässä näkyy selvimmin Maria Lähteenmäen termein ”historiallinen inversio”, jonka ilmauksia ovat ”myytit paratiisista, kulta-ajasta ja luonnollisista synnynnäisistä oikeuksista. Varsinkin menetettyyn alueeseen, kuten juuri Kannakseen ja muuhun Karjalaan, liittyvät muistot kultaantuvat. Näin myös siksi, että muistellessaan Karjalaa tämän päivän vanhimmat muistelijat muistelevat omaa lapsuuttaan.” 

Kappaleessa korostuu luonnon kauneus, idän vuosisataiset perinteet ja ihmisten ”lapsellisuus” eli ”luonnollisuus”. Näin epäkohdatkin kuten Johorin jatkuva uskottomuus saavat silauksen.

Miehitysaika on enimmäkseen rauhallinen

Onneksi ”miehitys oli pelättyä rauhanomaisempi, lähes leppoisa tapahtuma.” Tosin yhdeksän siviiliä saa surmansa.

Pääosin miehittäjä käyttäytyy kohteliaasti ja asiallisesti. Niinpä myös siviilit pysyvät rauhallisina: ”Ehkä he olivat kauhistelleet sodan syttymistä etukäteen niin usein, että he olivat tosipaikassa ensisäikähdyksen jälkeen omituisen tyyniä. – – Päällimmäisenä oli pelko lasten ja rakkaimpien ystävien puolesta.”

Luonnollisesti puna-armeijalaiset kyselevät suojeluskuntalaisia ja asekuntoisia miehiä ja etsivät heidän piilopaikkojaan. Nuoret pojat ja vanhat miehet miehet, joita ei ole kutsuttu YH:hon, ovat paenneet kellareihin, latoihin tai metsään, mutta kun pahempaa ei tapahdu, he palaavat kotiin.

Havaitaan, että venäläisillä on paljon tietoa yksityisistä ihmisistä, ”kaiketi Toroi-vainaan kaltaisten kansan joukkoon soluttautuneiden urkkijoiden ansiosta.” Valitettavasti romaanissa ei kuvata lainkaan urkkijoita ja näiden motiiveja. Ilmaus, että nämä ovat soluttautuneet kansan joukkoon, rajaa heidät pois kansasta, joka halutaan esittää yhtenäisenä.

Pajuranta uskoo tuntevansa rajaseudun historian, venäläisen kansanluonteen ja neuvostojohdon aivoitukset ja neuvoo: ”Kääpiö ei selviä jättiläisen vankeudesta raa’alla voimalla, vaan samoilla konsteilla kuin Isonvihan ajan sissipäällikkö Tapani Löfving ja Suomen sodan karjalainen kansallissankari Olli Tiainen: viekkaudella, juonittelulla, hämäämisellä, mielistelyllä, tarvittaessa tekeytymällä samanmieliseksi ja olla suostuvinaan yhteystyöhön ven’alaisten kanssa muun muassa miehitysajan hallinnon järjestämiseksi. Esimerkiksi Mannerheimin haukkuminen valkoiseksi roistoksi ja Otto-Ville Kuusisen kehuminen ei ole pahitteeksi…”   

”Missään tapauksessa pelko ei saa meitä nyt lamaannuttaa eikä estää vetämästä joka asiassa kotioppäin ja miettimästä pakokeinoja. Avoin uhittelu, aseellisesta vastustamisesta puhumattakaan, on itsemurha. Turvallisinta on suhtautua maahantunkeutujana kuin pitäisimme sitä sortovallasta vapauttajana, ja käyttäytyä näennäisesti kuten se haluaa, antaa mitä se pyytää, jopa ruokaa ja juomaa. Eli toimia Jeesuksen opetusten mukaan, vastata pahuuteen hyvyydellä. Se hellyttää heidät, sillä ryssäkin on ihminen, ruskeaa ja pyöreää se kakkii ja nauttii jalkapohjan kutittamisesta. Siis malttia, voimia ja viisautta, rakkaat siskot ja veljet Kristuksessa. Edessä olevan taistelun, jos minkä, me voitamme. Kaikkivaltias on puolellamme, onhan vastassa raakalainen, Goljat jolta puuttuu Jumala ja samalla rakkaus ja moraali. Herra Sebaot isänmaata varjelkoon.”

Joka kylään perustetaan kansalaiskomitea. Sen tehtävistä suuri osa liittyy paikkakuntalaisten hyvinvointiin: komiteat vastaavat elintarvehuollosta ja koulutoimesta, järjestävät ruoka- ja vaateapua köyhemmille perheille ja ylläylläpitävät kauppaa, jonka maksuvälineenä on vain markka. Toiset tehtävät liittyvät miehittäjiä hyödyttäviin toimiin: neuvostoarmeijan majoitukseen ja aseiden keräämiseen ja suojärveläisiä miesten värväämiseen hevosineen Veskelys-Suvilahti-radan rakennustyöhön, mistä heille maksetaan pientä palkkaa.

Vaikka ”miehittäjä pyrki saamaan ja saikin komiteaan venäjäntaitoisia tunnettuja ja luotettavia kommunisteja kätyreikseen”, heitä on niin vähän, että muitakin täytyy ottaa. Jälleen näitä henkilöitä ei kuvata lainkaan. Sen sijana kerrotaan, että Hyrsylän kyläkomitean jäseniksi ryhtyvät ”vanha Tammivuori, Vuolammen Matti ja Haukan Matrona, ”enemmän velvollisuudentunnosta ja pakon edessä kuin myötämielisyydestä vihollista kohtaan: oli parempi olla järjestelemässä omia käytännön elämän asioitaan kuin antaa ne yksin miehitysvallan yksin miehitysvallan hoidettaviksi.” Ja vain vaikea sairas ja muu hyvä syy oikeuttaa kieltäytymiseen.

Kertoja summaa: ”Missään tapauksessa Kuusien hallitusta ja kyläkomiteoita ei tervehditty ’suurella riemulla’, kuten kauppoihin jaetut venäläisten lentolehtiset ja suomenkielisen propagandalehden ’Kansan Vallan’ kirjoitukset antoivat ymmärtää.

Toki elämä ilman ihmisarvoa ja liikkumisen vapautta loukkaavaa, heidän kalliin kirkkonsa häpäisseiden raa’annäköisten arvaamattomien venäläisten jatkuvan tarkkailun alla, oli sinänsä nöyryyttävää, täynnä pelkoa ja huolta ennen kaikkea pikkulasten puolesta, mutta ainakin he saivat olla vankina, kuin kotiarestissa omassa kodissaan, tehdä töitään ja jatkaa ompelu- ja kudontaharrastuksiaan. Nälästäkään heidän ei tarvinnut kärsiä – -”

Suomen radiosta saadaan uutisia voitosta Tolvajärvellä, jossa taistelee suojärveläisiä, ja puna-armeijan pysähtymisestä Kollaalla, mikä keventää mielialoja.

Outi synnyttää pojan, jonka nimeksi jo ennalta päätetty symbolinen nimi Toivo.

Pajurannan joulusaarna ei nyt naurata ketään. Yhdistäen nationalismi ja uskonnon hän uskoo Suomen voittojen sodan alkuvaiheessa todistavan, että ”Kaikkivaltias Herra Sebaot on tässä sodassa kristityn kansan puolella.” Ja koska kerran puna-armeijan heikkoudet ovat paljastuneet, Pajurannan ajatus liitää kauemmas ja hän uskoo, että myös Suur-Suomi toteutuu jo talvisodassa – aivan kuten Onttoni Miihkali teoksessaan Suomussalmen sotatanterilla.

Tämä on kuitenkin vain mahdollisuus: ”Riittää kun saamme vuosisataisen vainoojamme nykyisen rajan taa ja pääsemme vapauteen jatkamaan työtämme rakkaan Karjalan hyväksi. Toivo siitä, että vapaasta Karjalasta elää niin kauan Toivo Tuononen ja Kristus ja hänen armonsa elää”. Pajuranta vertaa koettelemuksia Israelin kansan neljänkymmen vuoden vaellukseen.

Alttaripalvelija Markovin Rauno sujauttaa Manjalle kirjelapun., jossa kertoo, että he ovat hänen äitinsä mielestä liian nuoria seurustelemana. Rauno aikoo pyrkiä Sortavalan ortodoksiseen pappisseminaariin, mutta kertoo unestaan, että hän on naimisissa Manjan kanssa ja heillä on kolme lasta.

Kylmä matka itään

Sitten tulee pikainen käsky lähteä. Kuorma-autojen lavalla istutaan yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Vanhuksia ja pieniä lapsia kuolee matkalla, joukossa Outin Toivo-vauva. Pajuranta siteeraa Uudesta testamentista Johanneksen kirjettä toistensa rakastamisesta ja Ilmestyskirjan kuvauksia ahdistuksia.

Manja kokee kyseessä olevan rangaistus synneistä, myös äidin. ”Mutta kilvoittelumme vilpittömyys oikeuttaa meille paikan Paratiisissa.”

Miksi suojärveläisiä ei evakuoitu ennen sotaa?

Päälähteenäni on Ari Haasion ja Erkki Hujasen teos Tasavallan panttivangit.

Suomessa oli varauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen, mutta uskottiin, että se tapahtuisi lähinnä Karjalan kannaksen kautta. Niinpä sinne keskitettiin suurin osa armeijasta. Neuvostoliiton yllättävän voimakas miehitys Laatokan Karjalan rintama-alueella ja pohjoisempana tuli yllätyksenä.

Suojärven puolustusta oli hankala järjestää Tarton rauhansopimuksen ja Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1922 solmitun rajarauhan turvaamissopimuksen takia. Siinä määriteltiin rajan molemmin puolin kulkeva 10-20 kilometrin rajavyöhyke Laatokasta Jäämerelle. Koko Suojärvi oli sopimuksessa määritelty rajavyöhykealueeksi, joten siellä ei saanut olla muita kuin rajavartiotehtäviin tarkoitettuja joukkoja. Kokonaisvahvuus oli 2500 miestä ja raskain sallittu aseistus konekiväärit. Suojeluskuntalaisten oli sallittua pitää alueella harjoituksia, kunhan pysyivät vähintään kolme kilometriä rajasta.

Sisäasianministeriö oli syyskuun loppupuolella 1939 antanut evakuointiohjeet, jotka perustuivat aikaisempiin suunnitelmiin. Nimismiesten tuli soveltaa ohjeita paikallisiin oloihin. Salmin rajavartioston esikunta sai tehtäväkseen tarkistaa Suojärven nimismiespiirin evakuointisuunnitelman ja ohjata alueensa nimismiehiä. Nimismiesten tuli suojeluskuntien aluepäälliköitten kanssa määrätä kuntiin henkilöt johtamaan evakuointia.

Puolustusvoimien yleisesikunta antoi sisäasiainministeriölle tiedon evakuoitavista alueista. Näiden ohjeiden mukaan Suojärvi kuului mahdollisesti evakuoitaviin alueisiin. Lokakuun alkuun mennessä Viipurin lääninhallitus jakoi Suojärven ”vapaaehtoiseen ja pakolliseen alueeseen”.

Yleisten kertausharjoitusten (YH) aikana Kannaksen rajakunnissa tehtiin ensin vapaaehtoinen ja sitten pakollinen evakuointi.

Sen sijaan Suojärvellä evakuoitavaksi määrättiin 25.10. vain Vegaruksen kylä, jota sijaitsi kauimpana rajasta mutta syrjässä rautatiestä. Muita kyliä ei määrätty evakuoitaviksi, ei edes Hyrsylänmutkaa, ja todellisuudessa Vegaruskin jäi evakuoimatta.

Suojärveltä lähti kuitenkin lokakuussa paljon ihmisiä evakkoon, mutta suurin osa palasi takaisin ennen sodan syttymistä.

Samaa tapahtui muuallakin, koska uskottiin, ettei sotaa tule. Koti-ikävä vaivasi, varsinkin jos suhteet isäntäväkeen eivät olleet hyvät. Evakossa olo tuntui myös turhalta, kun Moskovan neuvottelut olivat keskeytyneet.

IV armeijakunnan komentaja pyysi sitä YH:n aikana kahdesti päämajan ja lääninhallituksen kautta, että Suojärven kylät evakuoitaisiin. Lääninhallitus antoi asiasta käskyn, mutta sisäasiainministeriö kielsi sen.

29.11. päämaja esitti toisen kerran evakuoitavan alueen laajentamista. Laatokan Karjalassa evakuoitavan alueen rajana olisi ollut Salmin kirkonkylä-Uomaa-Oravaniemi-Varpakylä. Tuolloin Mannerheim kirjoitti sisäministeri Kekkoselle, että evakuointi oli mahdotonta sodan aikana. Sen syttymisestä päämaja oli tuolloin varma.

Talvisodan alettua 30.11. valtioneuvosto päätti mm. Suojärven pakkoevakuoinnista. Siviiliviranomaiset eivät kuitenkaan enää hallinneet tilannetta, vaan luovuttivat väestönsiirtojen johdon ja toimeenpanon armeijalle.

IV armeijakunnan esikunta antoi ensimmäisen evakuoimiskäskyn 30.11., mutta rajakylien osalta se tuli liian myöhään, sillä vihollinen oli hyökännyt rajan yli aamulla.

Juhani Suomi puolustaa tavalliseen tapaansa Kekkosta. Hän vetoaa ensinnäkin siihen, ”ettei Kekkonen – kuten ei moni muukaan vielä tässä vaiheessa – uskonut Neuvostoliiton kärjistävän tilannetta sotaan asti.” Ilmauksella ”tässä vaiheessa” Suomi tarkoittaa YH:n aiempaa vaihetta. Hän nimittäin korostaa: ”Marraskuun puolivälissä Kekkosen rooli ’evakuointiministerinä’ päättyi, ja vastuu siirtyi ministeri Koivistolle.” Juuri apulaismaatalousministeri Juho Koivisto allekirjoitti kirjelmän rajoitun paluumuuton sallimisesta. Kolmanneksi Suomi vetoaa puolustusministeri Niukkasen tunnustukseen, ”ettei yleisesikunta jostakin syystä antanut sisäasianministeriölle ajoissa ohjeita siitä, mitkä alueet olisi kulloinkin evakuoitava”.

Näin Niukkanen kirjoittaakin muistelmissaan, mutta Suomi jättää lainaamatta jatkon: ”ettei [sisäasiain]ministeriö kallistanut korvaansa Viipurin maaherran tekemille esityksille.” Niukkanen kertoo, että sisäasiainministeriön lokakuussa pakkoevakuoitaviksi määrätyt alueet (joihon sisältyi Suojärveltä Vegaruksen kylä) oli Viipurin läänin maaherran Mannerin sekä Kannaksen armeijan komentajan, kenraali Östermanin ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Tapolan mielestä liian suppeita. Tämän Manner selitti 6.11. Kekkoselle ja ehdotti alueen laajentamista. Sisäasianministeriö ei kuitenkaan antanut uusia määräksiä pakkoevakuoinneista Kekkosen ollessa asiasta vastuussa. Marraskuun puolivälissä vastuu vastuu siis vaihtui.

Haasio ja Hujanen kysyvät: ”Jättivätkö suomalaiset viranomaiset tarkoituksella rajakyliin siviilejä? Olivatko suojärveläiset suomalaisten johtajien panttivankeja, joiden pitämisellä rajaseudulla haluttiin kertoa, että Suomi ei valmistaudu sotaan eikä halua millään tavalla osoittaa Neuvostoliitolle halukkuuttaan sotaan.”

Väitteen tueksi he vetoavat Johannes Virolaiseen, jonka mukaan Kekkonen ja hallitus olivat varovaisia, koska pelkäsivät, että Neuvostoliitto olisi tulkinnut Hyrsylänmutkan evakuoinnin sodan valmisteluksi.

Virolainen kirjoittaa teoksessaan Karjalaiset Suomen kohtaloista : ”Sain sisäministeri Kekkoselta kuulla, että hallitus noudatti itään päin suurta varovaisuutta Hyrsylän kohdalla. Kun alueelle Suomen puolelta johti kapea tie ja joen yli kulkeva silta, itäinen naapuri olisi helposti voinut katkaista yhteyden Hyrsylän mutkan kyliin.”

Mitä Virolainen tällä oikein tarkoittaa? Eihän tien katkaisu olisi haitannut yhtään, jos asukkaat olisi saatu evakuoitua. Jollei sitten pelätty, että Neuvostoliitto olisi evakuoinnin havaitessaan sulkenut tien kesken kaiken?

Vai tarkoittaako Virolainen Haasion Hujasen tavoin, että Neuvostoliitto olisi pitänyt nimenomaan Hyrsylänmurtkan tyhjentämistä osoituksena Suomen ”vihamielisistä aikeista”? Mutta sehän oli pikkuasia verrattuna siihen, mitä Suomi oli jo tehnyt: toteuttanut liikekannallepanon YH:n nimellä ja evakuoinut sen aikana Kannaksen rajapitäjistä kymmeniätuhansia ihmisiä. Kekkonen oli myös radiossa kehottanut väestöä, jolla ei ollut välttämätöntä tekemistä, siirtymään pois Helsingistä, Viipurista ja muista suurista kaupungeista.

Haasio ja Hujanen jopa sanovat kirjansa lopussa, että sodan aattopäivinä ”Suomen poliittinen johto tiesi sodan alkamisen olevan vain ajan kysymys”, mikä on totaalinen väärinkäsitys. Hallituksen ja viranomaisten toimet ennen sotaa vastoin armeijan kantaa, että sodan syttyminen oli täydellinen yllätys: valtioneuvosto antoi 21.11. evakuoiduille luvan palata tekemään maataloustöitä ja hakemaan tavaroita, ja kouluhallitus ilmoitti 25.11. koulutyön jatkuvan. Osa hallituksesta (mm. valtiovarainministeri Tanner) vaati juuri marraskuun lopussa, että osa YH:n joukkoista kotiutettaisiin ja jäljelle jäisi vain 100 000 sotilasta. Samaa totaalista yllätystä osoittavat hallituksen jäsenten ensimmäiset reaktiot sodan syttymiseen.

Haasion ja Hujasen oma selostus tarjoaa vaihtoehtoisen selityksen: evakuoinnin suunnittelu oli sekavaa. Mukana oli useita viranomaisia. Sotilas- ja siviiliviranomaisten tehtäväjako oli epäselvä ja puuttui keskitetty johto. Lisäksi siviiliviranomaiset olivat haluttomia tekemään suuria väestönsiirtoja, joista oli suuria kustannuksia ja käytännön hankaluutta. Toimeen haluttiin ryhtyä vasta, kun kriisi oli päällä. Siirtoväen huoltoa ja toimeentuloa ei ollut järjestetty.

Loppujen lopuksi ratkaisevaa oli myös se, oliko paikallisilla viranomaisilla rohkeutta toimia oma-aloitteellisesti, jos tilanne niin vaati, vaikka ylempää ei ollut tullut määräyksiä tai vaikka vastoin niitä, ja siten oman asemansa vaarantaen. Haasion ja Hujasen mukaan väite, että Suojärven nimismies esti rajakylien evakuoinnin, pitänee paikkansa. Sen sijaan he eivät kommentoi esittämäänsä väitettä, että nimismies olisi käännyttänyt ihmisiä koteihinsa, eli eivät ilmeisesti ole saaneet sille vahvistusta.

Suojärvelle oli sijoitettu IV armeijakunnan 12. divisioona ja osasto Räsänen. Suomi noudatti kuitenkin rajasopimusta, että joukkoja ei saanut sijoittaa kahtakymmentäviittä kilometriä lähemmäs rajaa, mikä haittasi sodan sytyttyä Suojärven puolustusta.

Suomalaiset joukot siirtyivät 29.-30.11. välisenä yönä taisteluvalmiuteen ja odottamaan hyökkäystä, mutta suojärveläiset siviilit olivat edelleen suomalaisten ja venäläisten sotilaiden välissä.

Suuri osa Suojärven väestöstä jäi sodan syttyessä kotiinsa, koska monella oli se käsitys, että kotoa ei saanut lähteä ennen viranomaisten käskyä.

He toimivat viranomaisten käskyn mukaan: ”Varpakylässä ja Vegaruksessa kuultiin sodan alkamispäivänä radiosta, että ihmisten täytyy pysyä kotona kaikessa rauhassa ja odottaa viranomaisten käskyä. Samalla ihmisille levitettiin tietoa, että heillä ei ole mitään hätää.”

Myös suomalaiset sotilaat neuvoivat sodan ensimmäisenä päivänä ihmisiä pysymään kotonaan.

Tämä kuulostaa tylyltä, kun tietää lopputuloksen. Mutta sodan puhjettua ensi sijalle täytyi asettaa armeijan tarpeet: maanteitä tarvittiin sotilaiden kuljetuksiin, joita häiritsemään ei haluttu siviilejä.

Venäläiset hyökkäsivät 30.11. kuudelta eri pääsuunnalta. 56. Divisioona ja 139. divisioona ylittivät rajan klo 7 ja valtasivat rajakylät välittömästi. Aseellista vastarintaa ei tehty.

56. divisioona katkaisi Hautavaaran lossiyhteyden Hyrsylänmutkaan, jolloin alue joutui mottiin.

Virolainen kirjoittaa Suojärven tilanteesta: koska Suojärven rata joutui jo sodan alussa pois käytöstä, suurin osa tämän väestöstä täytyi ohjata Värtsilän suuntaan. Sinne johti vain yksi ainoa maantie reittiä Ägläjärvi-Tolvajärvi-Korpiselkä. Kaikkiaan matkaa tuli sata kilometriä. Samaa tietä etenivät sotilaat, jotka myöhemmin pysäyttivät vihollisen Tolvajärvellä. Samaan aikaan evakuoitiin myös Korpiselkä. Väestö ohjattiin ensin Kiteelle ja Tohmajärvelle ja siirrettiin sieltä myöhemmin eteenpäin.

Tietoja

Tietoja Heikki Turusesta Wikipediassa.

Wikipediassa on tietoja myös Hyrsylän mutkasta, Suojärvestä, Raja-Karjasta ja Suomen karjalankielisistä.

Olen kirjoittanut blogissa myös Heikki Turusen trilogian toisesta osasta Vinoriston kansa ja kolmannesta osasta Nenkoset.

Olen kirjoittanut blogissa myös elokuvasta Kainuu 39, joka kuvaa suomussalmenlaisten miehitysaikaa ja siviilisotavankeja Neuvostoliitossa. Artikkelin lopussa on tietoja suomussalmelaisten ja suojärveläisten talvisodan jälkeen saamista maanpetostuomioista.

Ortodoksia evakkoja on kuvannut myös Oiva Autio romaanissaan Katkerat vuodet, josta olen kirjoittanut blogissa artikkelin.

Veli-Pekka Leppäsen arvostelu Kuokasta ja kanteleesta Helsingin Sanomissa.

Kirjallisuutta

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia.

Niukkanen, Juho: Talvisodan puolustusministeri kertoo. WSOY 1951.

Suomi, Juhani: Urho Kekkonen 1936-1944. Myrrysmies. 3. p. Otava 1986.

Virolainen, Johannes: Karjalaiset Suomen kohtaloissa. Otava 1988.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilven romaanit Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika kertovat sodasta lapsen muistojen ja aikuisen myöhemmän puntaroinnin kautta. Jotkut muistot säilyvät kirkkaina vuosikymmeniä ja palaavat yhä uudestaan mieleen, kun taas joitakin tapahtumia, erityisesti kipeimpiä, on mahdoton palauttaa mieleen. 

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, oli talvisodan puhjetessa yksitoistavuotias ja kävi oppikoulun toista luokaa. Helmikuussa 1940 hän täytti kaksitoista vuotta.

Talvisodan ajassa kerrotaan ratkaiseva elämys: käsitteellinen ajattelu syntyy, kun äiti laulaa hengellisiä lauluja – yht’äkkiä Eeva tajuaa niiden merkityksen. Hän hokee itselleen: ”Muista: kaksitoistavuotiaana alkaa ymmärtää”. Ennen murrosikää ihminen ymmärtää sivustakatsojan tavoin ”kaiken”, hän on ”lapsenkaltainen”, mutta hänellä on tarpeeksi järkeä, mieli on avoin tarkkailemaan muita ihmisiä, koska oma seksuaalisuus ei vielä häiritse.

Salot asuivat Raivattalan kylässä Hiitolassa. Isä oli puutavaraliikemies, äiti kotirouva, Eeva oli vanhin lapsi ja hänellä oli nuorempi sisar. Poika oli kuollut. Nuorin sisar syntyi sodan jälkeen.

Hiitolassa oli rautatieasema, jossa isänäiti piti asemaravintolaa. Hänen kanssaan asui halvaantunut ”pipitäti” (sukua väärän koivun takaa) ja ”nuoritäti” (isoäidin kaksikymppinen tytär toisesta avioliitosta). Myöhemmin kuvataan myös muita sukulaisia kuten ”kälytäti” ja serkkuja.

Muistojen logiikkaa

Kilpi uskoo, että yksityisten muistojen kautta avautuu myös yleinen. Hän uskaltaa kertoa itsestään myös häpeällisiä asioita, jotka yleensä salataan: hän kiusasi nuorempaa sisartaan kertomalla, että tämä on ottolapsi. Äidin ja Eevan erilainen luonne aiheutti ristiriitoja.

Kilpi kehtaa kertoa asioista niin kuin lapsena ne koki ja piti totena, esimerkiksi uskonnosta. Hän rukoili polvillaan, että vanhemmat tekisivät sovinnon ja ettei sotaa tulisi.

Muistot ovat sekavia. Mieleen on jäänyt ennen sotaa tapahtuvien pelottavien muistojen yhteyteen kuultu lause ”Bessarabia on vallattu”, vaikka se tapahtui vasta kesällä 1940. Muistojen järjestys ei kronologinen.

Toisaalta käy ilmi, että virallisiin lähteisiinkään ei ole luottamista. On pitkään epävarmaa, tapahtuiko Hiitolan pommitus sodan ensimmäisenä vai toisena päivänä. Lopulta käy ilmi, että lapsen muisto oli oikea: kyseessä oli joulukuun ensimmäinen päivä.

Muutenkin herää epäilys, ovatko virallisesti kirjaan viedyt tosiasiat sen tarkempia kuin muistot. Hiitolan IPAKin [= ilmapuolusaluekeskuksen] sotapäiväkirja on monessa kohtaa epätarkka: jos pommituksia oli useita peräkkäin, ei ehditty pitää kirjaa esimerkiksi koneiden määrästä.

Pelko ennen sotaa

Pelko vallitsee jo ennen sotaa. Lapsi kuulee lauseita: ”No jos ryssä lähtee tulemaan, niin sitten menee koko Suomi.” ”Toteavasti. Ei pahanenteisesti. Sellaiset olivat realiteetit, sanoo jokin ääni nykyaikaisemmalla kielellä.”  Jälkikäteen voi kuitenkin todeta: ”Mutta aina jää jäljelle arvaamattomuus, arvaamattomuuden tarjoama mahdollisuus, poikkeus säännöstä ja todennäköisyydestä; jopa ihme voi tapahtua. Sattuma.”     

Poliittisia erimielisyyksiä ei ympäristössä Kilven muistaman ole. Vain yksi ihminen Kilven elämässään tapaama ihminen uskoo Mainilan laukauksiin – tämä tapahtuu välirauhan aikana, kyseessä on sotavankeudesta palannut. Kylässä on yksi julkikommunisti, suutari, ja kun pommi tuhoaa hänen talonsa, sille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.

Nähdään ajan suhteellisuus: syksy 1939 on hävinnyt muistista ja tuntuu lyhyeltä, talvisota taas tuntuu vuosien pituiselta, vaikka se kesti vain 105 päivää.

Pommitus sodan alussa

Hiitolan pommitus sodan toisena päivänä kuvataan hyvin havainnollisesti, aika hidastuu: ”Aika alkaa kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat ikään kuin ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneetkaan siitä asennosta minnekään. ellei äiti olisi erehtynyt parkaisemaan: – Voi katsokaa kuinka pommeja putoaa…

     – Nyt kellariin ja äkkiä.

Isä ottaa johdon käsiinsä. Me kavahdamme pystyyn ja juoksemme ulos yhtenä mylläkkänä, sillä kellariin pääsee vain ulkokautta.”

Vaikutus lapseen oli tällainen: ”Oli kuin kaikki hirveät leikkini olisivat rientäneet sillä hetkellä avukseni. Minut valtasi halu osoittaa, että minä kestän.” Äidin ylidramaattisuus häiritsi tytärtä ja johti päätökseen olla erilainen: ”tuli mikä tuli, minä paremmin yksin kuin toisen kainaloon puristettuna”.

Lähdöstä evakkoon ei ole muistikuvaa: ”Jokainen yritys murtaa tämä muistamattomuus tuottaa sanoinkuvaamatonta tuskaa.”

Yksimielisyys tehdä vastarintaa, mutta ei vihaa vihollista kohtaa

Osa Kilven kerrontaa on yleisellä tasolla: ”’Joukkomme mieliala rohkea ja innostunut’,  sanottiin yhden lehtiuutisen otsikossa. Jossain toisessa kohdassa kerrottiin kun joukkomme olivat onnistuneet tuhoamaan vihollisen panssarivaunuja. ’Joukkomme’ olivat niitä miehiä, isiä ja poikia, jotka oli kutsuttu rintamalle samanlaisella kortilla kuin isäkin oli saanut. ’Vihollinen’ taas oli taivaalla ja tankkien sisässä vaaniva kasvoton olento, joka syöksi tulta ja tulikiveä meidän päällemme ja yritti valloittaa maamme. Suomen. Ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme sallineet sen tapahtua vastaansanomatta. Meidän tajunnassamme toimi alkukantainen moraali, vaikka me emme sitä silloin tajunneet. Lapsikin tunsi olevansa mukana taistelussa, minäkin, vaikken kuulunutkaan pikkulottiin. Minä otin kantaa rukouksella: ’Suojele isää sodassa. Älä anna kuulien ja sirpaleiden osua häneen. Ole meidän joukkojen puolella ja anna niille voimaa torjua vihollinen. Suojele Suomea, anna sen säilyä itsenäisenä, anna sodan loppua ja anna meidän päästä kotiin.’”

Toisaalta perheessä ei ole vihaa vihollista kohtaan, ei myöskään omien sankaruuden ihannointia. Äiti sanoo vihollisista: ”voi raukkoja”. Isä taas: ”Sota on sotaa”. Eevan oma suhde sotaan muuttui nopeasti kun ”Alasammuttuihin, vangittuihin miehiin kohdistuva sääli ja huoli pyyhkivät mielestäni sotasankaruuden käsitteen”.

Yksityisten siviilien näkökulma on erilainen kuin sodanjohdon. Myöhempi nimitys ”kunnian päivät” tuntuu Kilvestä yksipuoliselta, rehellisempi olisi ”pelon ja kunnian päivät” ja vielä rehellisempi ”hengenhädänpäivät”.

Lapsikin pelkää: ”Jos Suomi häviää, me joudumme kaikki Siperiaan.” Huumoria tulee mukaan, tai ainakin me myöhemmän ajan lukijat näemme humoristisena kohtauksen, jossa pikku Eeva suunnittelee itsemurhaa, jotta välttäisi Siperian. Keinona on – hengityksen pidättäminen.

Kilpi ei hyväksy rukousta ”tapahtukoon sinun tahtosi”

Sodan ajalta on hyviäkin muistoja: nuorentädin ja pastorin häät. Sisarentytär on seurannut läheltä, miten nuoritäti on valloittanut ihaillun pastorin.

YH:n [= yleisten kertausharjoitusten] aikana pastorin puheiden ydinkohtia on: ”Varjele kansaamme ja maatamme ja armahda koko ahdistettua Suomen heimoa. Johda väkevällä kädelläsi meidät läpi tulevien koetusten. Anna meille rakkautta palvella, unohtaa itsemme ja olla kaikkeen valmis. Siunaa meitä rauhalla, mutta jos Sinun tiesi ei ole toivomamme tie, anna voimaa kestää ja ottaa kaikki Sinun kädestäsi.”

Tästä Kilpi on jo lapsena ja on edelleen eri mieltä: ”’Tapahtukoon sinun tahtosi” ei ole koskaan tuntunut minusta aidolta, se ei ole kenenkään toivomus. Sehän on jotakin, mitä Jumalan olisi pitänyt sanoa minulle vastauksena rukouksiimme.” Oma rukous kuuluu: ”Alä anna sodan tulla”. ”Silloin rukoiltiin paljon, melkein kaikissa tilaisuuksissa.”

Jumala on osoittanut, ettei välitä Eevan rukouksista: ei antanut uskoa, sota syttyi, Karjalan menetettiin. Silti Jumalaa ei ”uskaltanut missään tapauksessa olla rukoilematta”. Uskovaiset tosin selittivät: ”’Herra koettelee Suomen kansaa.’” Hän koettelee, jaksammeko me yhä uskoa häneen, vai hylkäämmekö me hänet nyt hänen tekojensa tähden.”

Muistot kertautuvat yhä uudelleen

Kirjoitettuaan sota-ajan muistelmatrilogian Kilpi täydensi sitä 2001 kuvaamalla lapsuusmuistojaan ennen talvisotaa teoksessa Rajattomuuden aika.

Teoksen lopussa on talvisodan 60-muistovuoteen liittyvä päiväkirja vuodelta 1999-2000. Siinä Kilpi kertaa uudelleen, mitä tapahtui vuosipäivinä, mm. Hiitolan ensimmäisessä pommituksessa joulukuun ensimmäisenä päivänä. ”Sodan toiseen päivään ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Silloinhan vasta vaikutukset alkoivat näkyä, järkytyksen toisena päivänä, silloinhan vasta tilanne käynnistyy ja se olotila jossa joudutaan elämään, alkaa valjeta.”

Kipeiden muistojen tuleminen mieleen yhä uudelleen voi olla merkki traumasta, mutta toisaalta kyse voi olla myös halusta säilyttää tärkeät asiat muistissa.

Kilpi kertoo nimityksistä, joka toisaalta leimaa koko ryhmän ja toisaalta antaa sille uuden identiteetin: kun perhe oli lähtenyt pommituksia pakoon maalaistaloon vain viidentoista kilometrin päähän Hiitolasta, heistä tuli pakolaisia. Vasta kun he tammi-helmikuun vaihteessa siirtyivät Savoon, heitä alettiin nimittää evakoiksi ja siirtoväeksi.

Totaaliin sotaan kuuluu nimitys kotirintama, johon evakotkin kuuluivat. Kotirintaman toimintaa Kilpi kuvaa kollektiivisesti: kotirintama ”rukoili herkeämättä Suomen puolesta, kutoi kaulureita, villapaitoja ja kammottavia lapasia joissa oli reikä tai erillinen etusormi liipasinsormea varten, kirjoitti helliä ja rohkaisevia kirjeitä ja lähetti hyvinnyöritettyinä paketteina rintamalle ruokatarpeita aina kun niitä vain jostain onnistuttiin haalimaan. Tässä rintaman ja kotirintaman tiiviissä yhteistoiminnassa, joka oli täynnä huolta ja rakkautta, on mielestäni talvisodan ihmeeksi nimitetyn ilmiön ydin, ainakin osa sitä, sen raivokkuuden lisäksi jolla puolustimme maatamme.”

Ehkä Kilvelle on trilogiansa ilmestymisen jälkeen kerrottu toisenlaisia lapsuusmuistoja kuin hän on kirjoissaan kuvannut kuvannut. Ainakin hän nyt toteaa, että kaikilla lapsilla ei ollut etukäteen sodan pelkoa. Päinvastoin jotkut kokivat sodan syttymisen jännittävänä – ”jotain tapahtuu”. Tällainen suhtautuminen kertoo Kilven mielestä suuresta perusturvallisuuden tunteesta.

Kilvestä ei tullut uskovaista, mutta hänestä rukous oli sodan aikana luonnollista, sillä se auttoi vähentämään pelkoa: ”Rukous on kuin eläinten ääni. Eivät ne kysy kuuleeko joku, kuuleeko Jumala, kohtalo, historia.”

Rauhan alku

Se, miten uutinen rauhasta kuullaan, ei ole jäänyt Kiven mieleen. Sen sijaan hän muistaa, miten äiti ja mummi lankeavat toistensa kaulaan ja mummi sanoo taputtaen äitiä selkään, nauraen mutta silmät kyynelissä: ”me olemme ryssiä nyt.” Näin muisti toimii: jotain muistaa, jotain muuta ei.

Rauhanehdot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, erityisesti se, että pitää luovuttaa myös alueita, joita vihollinen ei ole vallannut. Eeva jopa uskoo, että Hiitolan kohdalla on tehty poikkeus.

Perhe asettuu asumaan 50 kilometrin päähän Hiitolasta, viiden kilometrin päähän uudesta rajasta. Korkealla paikalla näkyvät Enson piiput.

Isä ostaa metsätilan – omalla rahalla, ennen kuin mitään korvauksia edes saatiin. Kaupat ovat edullisia, sillä monet eivät halua jäädä asumaan lähelle uutta rajaa.

Kalusto onnistutaan pelastamaan Hiitolan kodista, samoin tyttöjen nuket ja lempikirjat. Kilpi pitää tärkeänä, että valokuvat säästyvät: ”Voi olla, että karjalaisten kestävyys ja sopeutuvuus uusiin oloihin perustuu suurelta osin siihen, että heillä on ollut valokuvia alkuperäisestä kotiseudustaan. Ne ovat pitäneet yllä elävää kosketusta kotipaikkaan ja vähitellen alkaneet korvata haalistuvia muistikuvia, lopulta ehkä astuneet niiden tilalle ilman että kukaan on huomannut. Näin ovat juuret säilyneet ainakin osittain vahingoittumattomina ’syömmen syvyyksissä’ silloinkin kun kotiseudun murre on joutunut väistymään ammatin, koulunkäynnin ja sopeutumisen takia uuden, läntisen puhetavan tieltä.”

Sotilaiden paluusta Kilpi kertoo, että hänen isänsä ja kaikki muutkin käyttäytyvät hyvin tavallisesti, ihan kuten ennenkin. ”Sankaruudella” ei rehvastella, eikä sotakokemuksista edes kerrota, ei ainakaan lasten kuullen. Ilmeisesti ei myöskään ole ongelmia, jotka lapsikin olisi havainnut, esimerkiksi painajaisiin heräämistä tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä.

Kilpi käsittelee myös karjalaisen stereotyyppiä ulkopuolelta nähtynä: ”Miten mainioita nämä karjalaiset, miten sopeutuvaisia, miten kestäviä, – – Tai sitten: Miten pinnallisia, liekö noilla syvällisiä tunteita lainkaan, länsisuomalaiset olisivat jo vetäneet itsensä hirteen.”

Tällaisiin huomautuksiin ei Kilven mielestä voi vastata kuin huumorilla, ”kun ei Jobin kirjaakaan viitsi ulkoa opetella eikä Jumalan nimeä sovi turhaan lausua ja kiroileminen on naisten ja lasten kuullen kielletty. ’- Kui paljo teiltä män? – Kaik män eikä piisantkaa.’”

Evakkoudesta on jäänyt jäljelle tapoja. Kilpi on yhä vielä kiintynyt pakattuihin tavaroihin. Tuntuu turvalliselta, kun ”kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla”. On turvallista, että ”illalla viimeksi ja aamulla ensimmäiseksi näkee oman reppunsa ja tietää, että siinä on kaikkein välttämättömin ja aivan pikkuisen jotakin ylimääräistä, joka saattoi pelastaa jonkin tukalan tilanteen tai auttaa jotakin toista, niin kuin esimerkiksi hakaneula jonka voi ojentaa hätääntyneelle napin korvikkeeksi – – ”

Tämä kaikki kerrotaan vielä Talvisodan ajassa, ilmeisesti osoittamaan että sota ei lopu mentaalisesti vielä silloin, kun se virallisesti loppuu. Kilpi lopettaa teoksen kaksinaisiin tunteisiin: ”Samaan aikaan kun minä kaipasin Hiitolaa ja lapsuuteni maisemaa, minä aloin tietämättäni kiintyä tähän uuteen kotiin ja erityisesti luontoon”.

Välirauha, ikävöinnin aika

Vasta nyt alkaa trilogian toinen osa, joka on ainoana saanut alaotsikon: Välirauha, ikävöinnin aika.

Teos alkaa sanoilla: ”Kaikki oli outoa” ja sitten seuraa selitys: ”Isä, joka oli ennen juossut metsissä, kynti nyt peltoa.” Hankittiin lehmiä ja separaattori, sillä voista saatiin rahaa. Ei isästä maanviljelijää kuitenkaan tullut, kaivokin jäi kesken. Kaupanteko oli verissä.

”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetäviä, ovat peräisin ajalta, jolloin menetin lapsuudenkotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.”

Kilpi kiinnittää jälleen huomiota ajan suhteellisuuteen: ihminen kokee ajan eri tavalla kuin kello ja kalenteri. Kesällä 1940 talvisodasta tuntuu olevan ”hirveän pitkä aika”. Sen sijaan sukulaisissa vietetty ensimmäinen viikko tuntui loputtomalta.

Kirja on hyvin aistimuksellinen. Kaikki viisi aistia – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku – luovat eläviä muistikuvia. Tämä on hyvin selvästi naisellinen kirja, Kilpi kuvaa tarkkaan vaatteiden leikkaukset. Isän säästäväisyyden takia Eevalle ostetaan kakanvärinen takki, mutta myöhemmin, opiskeluvuosina ja jo itse perheenäitinä, hän saa lämmitellä äidin oravannahkaturkissa. Se on tilattu ennen sotaa Viipurista ja jäänyt lunastamatta sodan tähden mutta siitä ilmoitetaan, kun liike avaa sodan jälkeen Helsingissä. Nykyisin luonnonsuojelija Kilpi ei pukeutuisi turkiksiin.

Olojen normalisoituminen ilmenee siten, että enää ei tarvinnut olla sovussa. Äiti ja hänen sisarensa riitelevät reippaasti varsin vähäpätöisestä asiasta. Riita on näet äidin tapa päästä lähelle toista, tai oikeastaan niin käy riidan jälkeen, kun pyydetään anteeksi ja itketään kaulakkain.

Kesällä naapurit käyvät vierailulla ja tehdään vastavierailu, jossa isäntäväen käytös ja tarjoilu ei ole sitä mihin on totuttu. Saadaan kokemus, että ollaan ”mierolaisia” – kokemus joka olisi tullut enemmin tai myöhemmin, sanoo Kilpi. Silti perhe yrittää edelleen olla herrasväkeä.

Evakkous vaikuttaa myös sen, että entinen sosiaalinen hierarkia murtuu. ”Ei ollut enää ’asemalaisia’ eikä aseman rouvasväen piiriä kristillisine naisineen. ei rautatieläisten ’kasarmien’ asukasyhteisöä, ei opettajien valiojoukkoa ja heidän rinnallaan lääkärin, apteekkarin, eläinlääkärin ja nimismiehen oppinutta ammattikuntaa sivistystä edustamassa, ei suojeluskuntalaisia, urheilijoita, lottia yhteenkuuluvuutta ja aatetta ylläpitämässä, ei nuorisoseurantalon, poliisin, myllärin, vaatturin, suutarin ja tuttujen kauppiaitten antamaa turvallisuudentunnetta, ei salokyläläisten, Laatokan saarelaisten ja pitäjän iki-ihanien sisäjärvien rantoja asuttavien maanviljelijöitten tukevaa omantunnonarvoa suojaamassa kunnonihmisiä kaikenmaailman villityksiltä, joita oli tunkenut Hiitolaankin Viipurista ja Suomenlahden kylpyläpaikoista – -”.

Taloon muuttaa asumaan metsätyömiehen perhe. Suuruutensa takia se saa isomman huoneen, vaikka Salot omistavat talon.

Isälle tyttöjen koulutus on itsestäänselvyys. Eeva on syksyllä 1939 aloittanut toisen luokan oppikoulussa. Talvisodan aikana koulua ei käyty. Pitämättä jäänyttä opetusta annetaan takautuvasti elo-syyskuussa 1940. Eeva joutuu muuttamaan viikoksi Lappeenrantaan sukulaisten luo juuri, kun hän on kotiutunut metsätilalle. Eeva ei ole enää hyvä oppilas: yhdeksiköt vaihtuivat seitsikkoihin. Myös koti-ikävä on kova.

Maailman uutiset ovat edelleen hälyttäviä. Opitaan uusia sanoja kuten ”miehittää” – ”Tanska miehitettiin ilman vastarintaa”, ”Meitä ei sentään miehitetty” – ja vähän myöhemmin ”Quisling”.

Kun koulua taas jatketaan, Eeva tekee itse päätöksen käydä koulua isänäitinsä ja ”nuorentädin” luona Keravalle. Nuoreen perheeseen on syntynyt poika, ja pastori kirjoittaa sotakokemuksistaan kirjaa.

Sukulaistensa oikeita nimiä Kilpi ei mainitse. Monet olivat vielä kirjaa kirjoitettaessa elossa.

On kuitenkin helppo selvittää, että pastorin oikea nimi oli Jorma Heiskanen ja hänen kirjansa nimi Kenttäpappina Kollaalla.

Kaksitoistavuotiaasta asti Kilpi siis asuu poissa kotoa, Tosin tämä ei ollut rauhan aikanakaan harvinaista, oppikouluja oli vielä harvassa. Koti-ikävää Eeva lievittää rakastumalla joka paikkakunnalla uuteen poikaan.

Äidin ja tyttären suhteessa on jatkuvasti hankausta. Syynä ovat erilaiset luonteet. Erossa olo oppikouluvuosina ei suhdetta paranna. ”Myöhemminkin olen ollut häikäilemättömästi oma itseni juuri niiden kanssa joista olen pitänyt ja uskoin pitkään, että minusta pidetään joka tapauksessa.

Minussa oli yhä lapsen elinvoima ja kyky kiintyä ja kaivata. En aavistanut, että niitä olisi pitänyt elämän mittaan niin kovasti säädellä.”

Vähitellen Eevalle aletaan kertoa ”naisten asioista”. Hän saa selvityksen kuukautisista jo ennen, kuin ne alkavat, mitä ei tuohon aikaan suinkaan aina tapahtunut. Hän opiskelee myös itse salaa sukupuoliasioita piilotetuista kirjoista, jotka siihen aikaan ovat kovasti varoittavia ja korostivat puhtautta. Miehiäkin varoitetaan – ei naisista vaan yksinäisyydestä, millä tarkoitetaan itsetyydytystä.

Kilpi pelkistää välirauhan ajan vertaukseksi, että elettiin kuin ”jättiläismäisen pommikuopan toisella reunalla”. ”Me emme voineet katsoa sen pohjaan, meidän piti katsoa vain eteenpäin”. Vaikka on jouduttu epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, hyvä omatunto sekä ”Tunne että oli säästytty joltakin vielä pahemmalta käynnisti voimat ja toivon.”

Isä onnistuu kasvattamaan omaisuuttaan myös välirauhan aikana. Hän ostaa toisen talon Vuoksenniskalta. Ei edelleenkään korvauksilla, vaan myymällä edellisen talon metsää. Hän oli jo ostaessa havainnut metsän arvon.

Jatkosodan alku

Vuoksenniskan taloon tulee kesken juhannusvalmistelujen 1941 käsky lähteä evakkoon. Jatkosodan synnyn Kilpi kuvaa sodanaikaisen propagandan mukaan. Muuten hän pohdiskelee asioita myös nykyisyydestä käsin.

Isä ja nuorentädin mies, pastori, ovat molemmat isänmaallisia miehiä mutta politiikasta eri mieltä. Pastori luottaa Saksaan ja haaveksii Suur-Suomesta. Isä ”luotti länsivaltoihin, mutta kovin varovaisesti niihinkin”, torjui Suur-Suomen. Heidän välilleen syntyy oikein väittely.

Mutta isäkin haluaa Karjalan takaisin – tai oikeammin palata perheineen Karjalaan. Kilpi selittää: ”kun tarjottiin tällainen tilaisuus, tarjoamalla tarjottiin. Koti-ikävän ja epäoikeudenmukaisuuden kalvamille ihmisille.”

Kilpi kertoo vielä vähän jatkosodan alusta. Kun Mannerheim on antanut luvan tehdä tiedustelua vihollisen alueelle, pastori joka on armeijassa luutnantti, lähtee miehineen kävelemään Pelkolasta, läheltä Imatraa, kohti Ensoa. Ja siellä hän katoaa.

Tarina jatkuu Jatkosodan ajassa. Pastorin kohtaloa ei koskaan saatu selville. Hänen vaimonsa kohdalla sota ei loppunut koskaan. Vuosikymmenet hän odotti ja yritti kaikin keinoin saada tietoa miehensä kohtalosta ja joutui joskus huijareiden pettämäksi.

Marjo Heiskanen on myöhemmin kirjoittanut isovanhemmistaan kirjan Kollaan kenttäpapin tarina.

Talvisodan muistovuosi 1999-2000

Rajattomuuden ajan lopussa olevassa päiväkirjassa Kilpi kirjaa, miten talvisodan 60-vuotismuistovuotta 1999-2000 vietettiin ja millaisia tunteita se hänessä herätti. Porthanian luentosali oli täysi, samoin Kansallisarkiston.

Kilpi on pasifisti, mutta hän hyväksyy täysin talvisodan, jota hän pitää oikeudenmukaisena sotana. Hän alkaa jopa miettiä sotastrategiaa, esimerkiksi että olisi tarvittu liikuteltavia tykkejä.

Kilvestä tuntui hyvältä kuulla esitelmän alussa ”Kunnioitetut sotaveteraanimme”. Hänestä he sota-ajan lapsetkin kuuluvat veteraanien joukkoon, hekin kestivät.

Kun Kilveltä koulussa kysytään, hän myöntää, että haluaa Karjalan takaisin.

Luonto lohdutti silloin ja lohduttaa nyt: ”Olen päässyt kesään. – – Näin me pääsimme kesään silloinkin, 60-vuotta sitten, talvisodan jälkeen. Olimme hengissä, olimme menettäneet Karjalan, kotimme, mutta aloitimme alusta. Silloin luulimme että Suomi on kärsinyt tappion, että olimme lyötyjä, mutta niin ei ollut. Olimme kärsineet menetyksen, mutta tappio se ei ollut. Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen. Ehkä siitä asti kesän tulo on tuntunut niin uskomattoman ihanalta. Vuodenajat eivät pettäneet meitä. Talvella olivat kovat pakkaset auttaneet meitä. Sitten tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan, koivut, tuomet, pihlajat, maa alkoi viheriöidä, tulivat vuokot, kielot, niittykukat, leinikit, päivänkakkarat, harakankellot, tervakukat, voikukatkin. Ne olivat kuin tervehdys, siunaus, hymy, rohkaisu, onnentoivotus, ja niin ne ovat nytkin.”

Paavo Rintala vs. Eeva Kilpi

Rajattomuuden ajan päiväkirjasta käy ilmi, että Kilpi on monessa suhteessa säilyttänyt sodanaikaiset käsitykset. Niiden pohjalta hän on osannut kuvata lapsuusmuistonsa niin kuin hän ne silloin koki.

Toisaalta Kilpi on osittain juuttunut sodanaikaiseen viholliskuvaan. Nuorten venäläisten katusoittajien esiintyminen vuosituhannen vaihteessa herättää hänessä voitonriemua: Suomi on rikas, kun taas se valtio on Kilven mukaan ”aina” painostanut Suomea, ei enää ollut mahtava. Neuvostoliiton politiikka samastetaan siis venäläisiin, jotka eivät olleet silloin vielä syntyneet.

Siinä missä evakkotyttö Kilpi palaa sodanaikaisiin tunnelmiin ja on yhä osittain kiinni senaikaisissa asenteissa, sotaorpo ja evakkopoika Paavo Rintala on käsitellyt niitä aiemmin jo niin perusteellisesti, että on 90-luvulla jo päässyt asiasta irti ja alkaa sen sijaan tutkia teoksissaan Euroopan pimeyden vuosisataa. Kaksi tietä – molemmilla on arvonsa.

Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut molempiin. Rintala kirjoitti Kekkosen vallan ollessa korkeimmillaan, kun taas Kilven muistelmatrilogian ensimmäinen osa Talvisodan aika ilmestyi 1989, kun talvisodasta oli kulunut 50 vuotta. Tuolloin elettiin Max Jakobsonin teoksessaan Vallanvaihto lanseeraaman termin mukaan ”talvisotarenessanssia”. Taustalla oli osittain biologinen syy: lasten täytyi irtautua vanhemmistaan, lapsenlapset taas saattoivat kiinnostua isovanhempiensa kokemuksista. Toinen syy oli ulkopoliittinen: Neuvostoliitossa vallitsi glasnost ja erilaisia tulkintoja oli mahdollista julkaista.

Kilven muistelmatrilogian toinen osa Välirauha: ikävöinnin aika ilmestyi 1990 ja kolmas osa Jatkosodan aika 1993, kun Neuvostoliitto oli kukistunut. Tekijän tarkistaman yhteisteoksen nimi on Muistojen aika (1998).

Kirjailijasta

Eeva Kilpi o.s. Salo syntyi 1928. Hänkin koki sotavuodet lapsena ja joutui evakkoon. Eeva Kilpi ei menettänyt isäänsä, mutta myös häneen sopii Matti Virtasen luonnehdinta sotaorpojen sukupolvesta, joiden kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai joutua sotalapseksi eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Virtaselta on jäänyt huomaamatta evakkous, joka oli joko tilapäistä (kaupunkilaiset lapset evakuoitiin maalle, yhdessä äidin kanssa tai ilman äitiä) tai pysyväksi jäävää kuten karjalaisilla. Joka tapauksessa yhdistävä kokemus on, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Eeva Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän oli naimissa kirjailija Mikko Kilven kanssa 1949-1966. Eeva Kilpi asuu Espoossa.

Eeva Kilpi tunnetaan naisen kuvaajana, ja sekä romaaneissaan että runoissaan hän oli tuomassa naisen, myös vanhemman naisen, seksuaalisuutta kirjallisuuden aiheeksi.  Myös luonto ja luonnonsuojelu ovat toistuva teema.

Evakkouttakin Kilpi käsitteli jatkuvasti, sillä kuten romaanin Elämän evakkona (1986) nimikin kertoo, ettei se oikeastaan koskaan lopu vaan kodittomuuden tunne leimaa koko elämää. Kilpi käytti romaaneissaan omia ja sukulaistensa kokemuksiaan ja kirjoitti lopulta omaelämäkerrallinen sarjan.

Tietoja

Eeva Kilpi Wikipediassa

Eeva Kilven haastattelu Parnassossa 1/2019.

Olen kirjoittanut blogiin Paavo Rintalan romaaniparista Nahkapeitturien linjalla, jossa välirauhaa kuvataan sekä ensimmäisessä että toisessa osassa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkuosan romaaneita Mustat morsiamet, Rautayöt ja Jään ja tulen kevät koskevan artikkelini lopussa vertaillaan Kähkösen ja Rintalan välirauhan kuvauksia aikalaisten Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen romaaneihin Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. SKS 2001.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja tarjoaa uuden, kiintoisan näkökulman Suomen historiaan 30-luvulta alkaen.

Tässä artikkelissa käsittelen Kuopio-sarjan kolmea ensimmäistä osaa: Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002) ja Jään ja tulen kevät (2004).

Sarjan alkuosien taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana.

Kuopio-sarjassa näkökulma ei ole varsinaisten toimijoiden vaan heidän omaistensa, erityisesti naisten. Heidätkin on perheenjäsenten radikaali toiminta syrjäyttänyt virallisesta yhteiskunnasta, mutta onneksi ei naapuriapuverkostosta.

Savon murretta käyttävät esimerkiksi Suomi-filmeissä koomiset henkilöt, mikä on antanut sille huvittavuuden leiman. Kähköselle savo on lapsesta asti ollut ”sydämen kieli”, ja niin hän Kuopio-sarjan henkilöiden ilmaista sillä syvimmät tunteensa.

Nuoren naisen kehitys itsenäisyyteen ja äitiyteen

Sarjan osat ovat tyyliltään erilaisia.  Ensimmäinen, Mustat morsiamet, on kehitysromaani, jonka päähenkilönä on alkuun varsin naiivi ja oppimaton Anna. Parikymppisenä hän muuttaa maalta kaupunkiin herrasväen esimerkillisen nöyräksi piiaksi. Hän rakastuu suinpäin Lassi Tuomeen. Anna alkaa odottaa lasta, ja Lassi kunnian miehenä korjaa jälkensä, vaikka olisi halunnut merelle.

Vasta hiljalleen Annalle selviää, millaiseen sukuun hänet on naitu: Lassi Tuomen kaksi vanhempaa veljeä ovat muuttaneet ”sinne” eli Neuvostoliittoon. Toinen veljistä, Aarne, on jättänyt äidittömän poikansa Jalmarin vanhempiensa huostaan.

Synnytettyään kuolleen lapsen Annasta tulee ”elävän leski”, kun Lassi 1932 tuomitaan lentolehtisen teosta seitsemäksi vuodeksi Tammisaareen. Se mikä ensin näyttää menetykseltä kääntyy Annalle mahdollisuudeksi ja hän löytää hiljalleen omat voimavaransa.

Sarjassa korostuvat naisten väliset sukulais- ja ystävyssuhteet. Orpo Anna suorastaan adoptoidaan miehensä perheeseen. Perinteiseen tapaan äiti Serafiina on uskonnollinen ja isä Lassi harrastaa politiikkaa.

Isän periaatteet oikeudenmukaisuudesta ovat radikaalistuneet pojilla. Myös keski-ikäinen vanhapiikatytär Hilda on käynyt Neuvostoliitossa mutta palannut auttamaan perhettään.

Anoppi houkuttelee Annan seuroihin ja Anna kokee uskonnon lohdutuksen, mutta vastustaa haluaan jäädä sen valtaan, naiiviudestaan huolimatta hän ei ole noin vain vietävissä. Sen sijaan Annan henkistä kehitystä ohjaavat Lassin vankitoverin vaimon Liljan kirjeet. Lilja on itsekin radikaali ja painottaa työn merkitystä naisenkin elämässä, sitä kautta syntyy tasa-arvo. Lilja rohkaisee Annaa: ”Ihminen on vapaa siihen ainakin pitää pyrkiä se on kaikki luonnossamme. Ei ole väärin kahleitaan vastaan kapinaan nousta.” Annaa houkuttaa sellainen totaali riuhtaisu entisestä elämästä kuin Liljan lähtö Espanjan sisällissotaan.

Ennen kuin Lassi vapautuu vankilasta, sieltä palaa tämän kasvatusveli Hannes, jonka kanssa Anna viettää yhden yön. Miehensä palattua kotiin Anna joutuu Tuomen perheen hiljaisen painostuksen kohteeksi ja hyväksyy kohtalonsa, ottaa Lassin takaisin ja on kohta raskaana.

Anna synnyttää kaksoset. Pojalle Lassi antaa Kuusisen mukaan nimen Otto. Tytölle Anna toivoo vapaampaa ja itsenäisempää elämää ristimällä tämän ystävänsä mukaan Liljaksi. Lilja on Neitsyt Marian kukkana puhtaan rakkauden symboli, mutta se on myös kuoleman kukka.

Raja omien ja vieraiden välillä

Kuopio-sarjan yhtenä teemana on raja, joka jakaa ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Bolsevikkivallankumous ja Suomen itsenäistyminen ovat tehneet rajan ulospäin railoksi, vuoden 1918 sisällissota jakanut kansan sisäisesti kahtia. Leena Kirstinä kirjoittaa tutkimuksessaan Kansallisia kertomuksia, että valtio ”vaatii kansalaisiaan sitoutumaan Valkoisen Suomen arvoihin, jopa vakoilemaan ja vasikoimaan. Jos niin ei tee, on petturi.” Muut kuin ”isänmaalle uskolliset” rajataan Suomen kansasta pois.

Toisella puolen maanalainen SKP vaatii yhtä ehdotonta uskollisuutta. Annaa kaihertaa, että Lassille puolue on tärkeämpi kuin vaimo. Kuulusteluissa Ohrana esittää Annalle Lassin toverin tunnustuksen, jonka mukaan Lassi on yllyttänyt murhaamaan ”petturin”. Mutta ei Anna voi miestään pettää, päinvastoin kuulustelun nöyryytykset saavat hänet ymmärtämään tätä.

Lassi on teini-iässä imenyt vankileiriltä palanneiden veljiensä katkeruuden ja halunnut olla näiden vetoinen. Myös yhteiskunta on edistänyt radikalisoitumista eristämisellä: ammattitaidosta huolimatta Lassin on vaikea saada työtä. Hildalle Neuvostoliiton-matka on maksanut mieluisan työpaikan sairaalassa, hän on joutunut tyytymään pyykkärin töihin.

Aivan perhetaustan ja yhteiskuntaluokan ennalta määräämä ei ihmisen kohtalo kuitenkaan ole. Jalmari kieltäytyy lähtemästä isänsä luo Neuvostoliittoon, koska on käsittänyt asiat näin: ”Minä vihhaan kommunistia ne ne minulta isän vei.”

Uskollisuus ja kärsimys asian takia ovat niin kristinuskon kuin työväenliikkeen arvoja. Edes äiti Serafiina ei hyväksy, että Neuvostoliitosta palannut Aarnen toinen vaimo, myös nimeltään Anna Tuomi, on jättänyt miehensä: ”Jos on mies elämäsä kaikesa uhrannut niin pittää myös vaimon olla valmis oma pikkunen onnesa uhroomaa. Eikä suo periksi antoo.” Appivanhemmat eivät pysty näkemään, että miniä on palaamalla Suomeen pelastanut itsensä ja lapsensa. Ratkaisevasti Annan muuttuminen näkyy, kun tämä uhmaa appivanhempiaan ja ”Ristuksen oppiin” vedoten antaa kälylleen ja tämän lapselle yösijan.

Poikkeusoloissa viranomaisten valvonta tiivistyy: Jään ja tulen keväässä viranomaiset suorittavat ennen jatkosodan syttymistä suojapidätyksiä. Kohteeksi joutuu myös talvisodan vapaaehtoinen, englantilainen Mulligan. Valtio asettaa rajat, kehen saa solmia suhteita: kuulusteluihin viedään Mulliganin rakastetun Selma Lehtivaaran lisäksi myös Anna. Sattumalta paikalle osunut Mulligan on näet auttanut Annaa saamaan sian lahdatuksi.

Vapauden haave ja rajat

Talvisotaa käsitellään sarjassa vain vähän. Sen sijaan välirauhaa käsittelee kaksi osaa. Rautayöt alkaa kaatuneiden muistopäivästä eli toukokuun kolmannesta sunnuntaista 1940 ja päättyy elokuuhun. Se käsittää siis poliittisesti levottoman kesän 1940. Jään ja tulen kevät taas alkaa marraskuusta 1940 ja päättyy liikekannallepanoon kesäkuussa 1941.

Vielä näissä osissa painopiste on Annassa, mutta muita henkilöitä on tullut lisää, eri-ikäisiä ja eri yhteiskuntaluokista.

Rautaöissä Annan elämän täyttää äitiys, jonka vegetatiivisesta rauhasta hän alkaa hiljalleen herätä tiedostamaan. Liljan muisto, ihanne vapaudesta ja ”itsensä toteuttamisesta” tuottaa hänelle aluksi alemmuudentunteita; Kirstinän sanoin hän kokee ”myyneensä itsensä ruumiin hinnasta”. Lapset ovat taakka, joka vie vapauden valita ja aluksi tyystin oman ajan. Anna ei kuitenkaan voi tuntea heitä kohtaan katkeruutta.

Anna ei tiedä, että Lilja liikkuu seudulla salaa Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS-1) asioilla. Liljaa auttaa Hannes, joka saa Lassin ja Hildan kaivamaan piilotetun painokoneen esiin. Näin he lunastavat takaisin isä Lassin perintökellon. Kellon he ovat pantanneet Hannekselle, jotta voisivat ostaa Annan havitteleman porsaan. Ihmisten motiivit ovat pieniä silloinkin, kun päämäärä on – tai näyttää olevan – suuri.

Tuomen poikien kasvinveljenä koko ikänsä sivurooliin jäänyt Hannes on aina halunnut pitää kelloa kädessään. Samoin hän haaveilee ”hyvästä naisesta”, Lassin vaimosta Annasta. Hannes palauttaa kellon ehdolla, että saa tavata Annan kahden kesken. Eron hetkellä Anna lupaa kuunnella Hanneksen puolen tarinasta ”sitten kun sota ohi”, mutta sitä ennen hän on luvannut miehelleen ”tulla takaisin”.

Lassi on ”Lasse liten” jolle maailma on liian suuri. Hän on luullut olevansa vapaa ja uhmannut esivaltaa, mutta se on murtanut hänet. Hanneksella on yhä taistelutahto jäljellä, ja hän tekee SNS-1:n lennäkin, ”ilman uskoo, tein koska kerran lupasin, toivottomana tein mutta tein”.

Perheettömänä Hannes on vapaa toimimaan ja lähtemään ja hän häipyy paikkakunnalta, sillä ”en minä vielä sen tähen hakattavaksi ruppee. Vielä minä tappelen, ennen kuin tämä on loppuun katottu. Vaikka turhan takia vuan, mutta tappelen silti.”

Ainakin tässä vaiheessa Hanneksen kapina pohjaa eksistentiaaliseen epätoivoon pikemmin kuin poliittiseen harkintaan niin kuin Taisto Tammelundilla Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä, jota Pekka Tarkka on analysoinut kirjassaan Salama.

Lähiyhteisöön sidotun Annan on jäätävä paikoilleen, vaikka hän tajuaa: ”Apua ei tulisi mistään – – Tähän jäätäisiin, ja se tulisi mikä tulisi, ja vyöryisi suoraan yli”. Annalle eivät ole mahdollisia kuin pienet teot lähimpien hyväksi, mutta niitä tehdessään hän raivaa itselleen askel askeleelta enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Jään ja tulen keväässä Anna on Hildan kanssa perheen pääasiallinen elättäjä. Työn ja lukemisen myötä hänen itsetuntonsa kasvaa.

Lassista ei ole miehen perinteiseen rooliin, ei edes sikaa lahtaamaan, mutta lapsia hän kaitsee auliisti. Avioparin välillä on hyviäkin hetkiä. Ranskalainen elokuva, joka kuvaa tavalliset ihmiset arvokkaina, toisin kuin 30-luvun suomalainen elokuva usein, saa heidät lempimistuulelle.

Viekö halla perunat, lähteekö Suomi Baltian tielle?

Rautaöissä Annaa huolestuttaa perunoita uhkaava hallanvaara. Lassi ironisoi vaimoaan: ”Aito noskelainen, ootetaan ja katellaan – -”, samaan aikaan kun ”Maalimalla on tilanteet käynnissä”. Tähän vastaa naapuri: ”Tartu sinä tilanteisiin, Lassi Tuomi – – Minä tartun noihin potaatinvarsiin – – ”.  Naapuri, joka on tässä kohtauksessa nimetön mutta jonka myöhempien tapahtumien valossa voi päätellä sosiaalidemokraatti Hyvöseksi, vakuuttaa Lassille ”isäs vanhana toverina”: ”Ei Suomi ikinä Palttian tietä lähe kulukemaan”.

Lause päätyy Valpon kirjoihin ”vanhan punikin” sanomana. Halla, ”rautayöt”, rinnastuu Leena Kirstinän mielestä uuteen sotaan valmistautumiseen, mutta kohtauksessa halla viittaa pikemmin vallankumoukseen. Kummasta tai molemmista onkin kyse, pienet ihmiset taistelevat sitkeästi elämän puolesta kuolemaa vastaan, pienen arjen puolesta suurta politiikkaa vastaan.

Torilla poliisi varoittaa Annaa: ”Teidän on kuultu puhuvan rauhasta”, ja sellainen on poliisin mielestä ”kiihotusta, kumousta”. Kun Anna ironisoi että varmaan ”sota on rauhoo”, yksivakainen poliisi myöntää. Poliisi ymmärtää vastapuolen sanontojen orwellilaiset vääristymät, mutta on sokea oman puolensa vastaaville.

Sama koskee Annaa. Rauhan säilymisen takia Anna voisi hyväksyä, että Lassi palaisi politiikan pariin. Lassi joutuu opettamamaan yhä naiivia vaimoaan, että tämän kaipaama ”tavallisen ihmisen rauha, tavallisen äitin rauha” ei ole mahdollinen ”tässä maailmassa”. Kumpikin puoli haluaa rauhaa vasta seuraavan sodan jälkeen, jolloin oma puoli on saavuttanut vastustajasta totaalin voiton.

SKP:n historian tutkija Kimmo Rentola pitää klassisessa tutkimuksessaan Kenen joukoissa seisot? sisäpolitiikan ratkaisevana käänteenä mätäkuun kriisiä 1940. Talvisodan jälkeen vallalla oli valkoinen tulkinta vapaussodan jatkosta ja Mannerheim halusi sotilaiden liittyvän Vapaussoturien liittoon. Sellaisesta työläisrintamamiehet eivät tietenkään halunneet edes kuulla.

Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon loi kuitenkin yhteisen uhkakuvan, jonka paineessa oikeisto ja sosialidemokraatit löysivät toisensa ja perustivat Aseveljien liiton. Kuopio-sarjassa ”vanhan punikin” kaltaiset ratkaisevat, ettei Suomi lähde Baltian tielle.

Mustissa morsiamissa talvisodan yhtenäisyys ei koske kommunisteja, vaan Hilda Tuomi odottaa puna-armeijaa vapauttajana. Käänne tapahtuu välirauhan aikana. Kun SNS-1:n lehtiset johtavat torilla puukotukseen, Hilda päättää, ettei halua veljiään takaisin, jos se merkitsee väkivaltaista vallankumousta. Hilda hautaa aarteensa, punatähden, ja luopuu samalla menneisyydestä nykyisyyden, Annan avuttomien kaksosten, takia.

Työväen isänmaallisuus ja sillat yhteiskuntaluokkien yli

Rautaöissä sosiaalidemokraatti Hyvönen sanoo naapurilleen Hujaselle, että ”Työmiehen isänmaallisuudesta on viime sotaamme saakka keskusteltu. Mutta aina on työmies tuntenut tämän maan omakseen, vaikka hän on tässä maassa nähnyt nälkääkin.”

Kyse on siis pikemmin ollut porvariston ongelmasta. Jään ja tulen keväässä piispa puhuu, miten punaorvotkin tarttuivat talvisodassa aseeseen, joten ”meidän on vastattava näiden nuorten kädenojennukseen”. Keittiössä työskentelevä Hilda miettii: ”Pianoa soitetaan, nyökitään ja kättä ojennetaan. Että tulla saliin, tänne muitten joukkoon. Mitenkäs sellaista vastustetaan – – Kun sille käden ojentajien puolelle on omittu” myös kaatuneet, joiden joukossa on Hildan kasvattama Jalmarikin.

Jalmarin muisto saa Hilda puolisalaa osallistumaan maaottelumarssiin. Kävellessään hän pohtii, että ”työmiehen isänmaanrakkaus” merkitsee ”Tämmöisiä hetkiä. Iloa ja vapauden tunnetta sunnuntaiaamuna, metsän rinnassa tyhjällä maantiellä. Tahi veneessä kesälauantaina, työpäivän päätyttyä. Tahi Saimaalla, kun aurinko laskee ja pieni höyrylaiva hitaasti jyryää kohti tähtihämärää, joka nousee järven ja maan ylle.” Runeberg, Topelius ja kansakoulu ovat sittenkin onnistuneet: maisemaan ankkuroitu isänmaanrakkaus voi olla omistamattomallakin. Suotta ei Tuomen perheen sukunimi viittaa lauluun Kotimaani ompi Suomi, jossa kotimaan muodostaa koti ja sen lähimaisema.

Hilda vieroksuu puheita uhrimielestä: ne eivät sovellu naiselle ”joka on niin köyhä että vaatteensa vain omisti”. Toki uhraukseksi voisi kutsua sitä, että Hilda raataa koko elämänsä sukulaistensa hyväksi, mutta hänelle se on elämän tarkoitus.

Tuomen perheen naisilla on jo ennestään hyvät suhteet joihinkin porvarisrouviin, joille he tekevät työtä. Jään ja tulen keväässä luodaan lisää henkisiä siltoja yli yhteiskuntaluokkien välisten kuilujen, kun poikansa sodassa menettänyt Selma Lehtivaara ottaa Juhon sotakasvatiksi. Toisin kuin Paavo Rintala Nahkapeitturien linjan ensimmäisen osan lopussa, Kähkönen ei ironisoi ainakaan Selma Lehtivaaran ”sosiaalista mieltä”. Selma on jo aiemmin pyrkinyt kristilliseltä pohjalta tasa-arvoon ja vaatimattomaan elämään.

Äidinisänsä Korhosen luona asustanut Juho on Jään ja tulen keväässä kiintynyt Selmaan eikä jaksaisi yhä uudelleen kuunnella ukkinsa juttuja Hurusniemen arpajaisista, joissa joka kymmenes punakaartilainen ammuttiin, joukossa hänenkin isänisänsä. Juhoa houkuttaa myös mahdollisuus päästä lyseoon, mutta mielessään hän lupaa, ettei sukuaan unohda.

Ilmeisesti Juhoa odottaa ”luokkaretki”, sosiaalinen nousu koulutuksen avulla ja sen jälkeen osallistuminen hyvinvointivaltion luomiseen. Ville Kivimäki tulkitsee kokoomateoksessa Haavoitettu lapsuus, että ”sodassa ja lapsuudessa koettu turvattomuus kanavoitui toiminnaksi tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamiseksi: hyvinvointiyhteiskunta luotiin lohduttajaksi, kun keskeinen lapsuuden ja nuoruuden kokemus oli arvaamattomuus ja turvattomuus”.

Jään ja tulen keväässä Sortavalan evakko Helvi Martiskainen hommaa Anna töihin kaupungin hienoimpaan ravintolaan Tatraan. Siellä kokoontuu Suomalais-saksalainen yhdistys, jonka jäseniin tekevät vaikutuksen Saksan työväestön sosiaaliset edut. Tätä usein unohdettua piirrettä korostanut Götz Aly teoksessaan Hitlers Volkstaat.

Henkilöistä Suur-Suomi-euforian valtaan joutuu vain Selman entinen aviomies, toimittaja Ilmari Lehtivaara. Taustalla ovat henkilökohtaiset pettymykset: ainoa pojan kaatuminen talvisodassa ja uuden rakkauden haaksirikko. Vanhenevalle miehelle poliittinen innostus tarjoaa mahdollisuuden unohtaa oma elämän pienuus, sen peittää kansakunnan tuleva suuruus.

Toisaalta Kähkönen näyttää myös, että saksalaisvaikutuksella Suomessa on rajansa. Hyvönen vakuuttaa Hujaselle, että ”temokraattista yhteiskuntamuotoa meidän on puolustaminen.” Hujanen epäilee: ”No se kyllä tyssee, jos sen Hitlerin sakkia vielä enemmän tänne hilataan. Se temokratia.”  Tähän Hyvönen arvelee: ”Sillä hyö kait – – Sitä esille toivat.” Kansan yhtenäisyyden ylläpitäminen vaatii demokratiaa.

Uskollisuus ja petos

Vasta Jään ja tulen keväässä selviää Lassin talvisodan jälkeisen masennuksen todellinen tausta. Lassi tunnustaa Hildalle, että kun hänet oli lokakuussa 1939 viety turvasäilöön, hän oli uutta tuomiota pelätessään murtunut ja suostunut ilmiantajaksi, joskin kertonut vain kuolleista tovereistaan. – Traagista on, että vaaraa ei ollut: Rentolan mukaan kaikki turvasäilöön otetut vapautettiin. Valpokin havaitsi, ettei heistä ollut vaaraa. Oli yksi poikkeus, joka oli raivopäinen.

Toinen paljastus on, että Annan ystävä Helvi on ”Ameriikan sukkaparista” urkkinut, jatkaako Anna miehensä poliittista toimintaa. Paljastuksen jälkeen Anna toimii toisin kuin valtio ja puolue, ihmismäisesti: ”Ystävyys on sitä, että minä jään tähän – – En anna hänelle vapahdusta – – Minä pidän hänestä kiinni, minä raahaudun hänen perässään, kunnes olemme tosistamme selvillä.”

Se, että petos ei ole yksiselitteinen asia, käy ilmi, kun Anna jatkosodan edellä joutuu kuuluisteluihin täysin viattomasta tuttavuudestaan Mulliganin kanssa. Annaa auttaa etenkin Helvin todistus: Valpo luottaa Helvin arvioon, koska tämä on sen tiedottajia.

Tavallaan myös Hannes on pettänyt Rautaöissä Annan varastamalla tämän polkupyörän, jota Lilja tarvitsee SNS-1:n hankkeisiin. Toki Hannes on samalla suojellut Annaa, joka Valpon kuulustelussa voi rehellisesti vakuuttaa tietämättömyyttään.

Hildan suhde aatteeseen on kiintoisin. Jatkosodan alussa hän pelkää, että kiintyminen omaan mankeliyritykseen on tehnyt hänet porvariksi, mutta lupaa itselleen, että jos veljet sittenkin tulevat takaisin, hän on ”sama vanaha Hilta”. Sireenien soidessa Hilda kuitenkin huomaa muuttuneensa: ”vain sen tähden, että olen jo elämäni ja tulevani tähän [mankeliyritykseen] kiinnittänyt, minä olen kiinnostanut siitä, mitä tälle maalle vastaisuudessa tapahtuu; minä katson toisella tavalla tuonne taivaalle”. Mankeliyritys ei kuitenkaan ole pelkkää omaisuutta, vaan Hilda yrittää sen avulla turvata Annan kaksosten tulevaisuuden.

Pettääkö Hilda aatteensa – vai onko aate pikemmin pettänyt hänet? Kuten lukija arvaa, veljet on surmattu Stalinin vainoissa. Onko ihailtavaa kuten Allu Kajander Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran pitää kiinni nuoruuden ihanteistaan ja aiheuttaa poliittisella toiminnallaan perheelleen lisää kärsimyksiä? Onko väärin Hildan tavoin tarkistaa mielipiteitään, kun olosuhteet muuttuvat?

Läheiset ja kaukaiset

Tähän liittyy kysymys, kumpi on asetettava etusijalle, läheiset vai kaukaiset. Naiset ja miehet ovat tästä eri mieltä.

Hilda sanoo Rautaöiden alussa: ”Ukkoin varaan meillä ei lasketa mitään”. Lassi hellii masennustaan vintissä samaan aikaan, kun vaimo ja sisar huolehtivat lapsista ja sängyssä makaavasta vanhasta äidistä. Vasta liian myöhään, juuri jatkosodan edellä Jään ja tulen keväässä Lassi herää huolehtimaan läheisistään: ”Miten Anna lasten ja vanhuksen kanssa selviäisi jos -.”

Pohtiessaan välirauhan vaihtoehtoista historiaa kokoomateoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa Kähkönen kirjoittaa romaania suoremmin: ”Lassi oli pelannut korttinsa niin, että mikään valta ei olisi hänen lapsilleen ja vaimolleen ja vanhalle äidilleen suopea. Kääntyivätpä asiat miten hyvänsä, hän ei saisi armoa. Eivätkä saisi hänen omaisensakaan.” Jos Saksa voittaisi sodan, heidät puhdistettaisiin Uudesta Euroopasta ”epäterveinä elementteinä”, eikä voittoisa Neuvostoliittokaan soisi armoa ”petturille”, vaan Tuomen perhe pantaisiin Siperian-junaan.

Junassa matkalla rintamalle kesäkuussa 1941 Lassi kokee, että tavalliselle ihmiselle vaihtoehtoja ei ole: ”Isänmaallinen mies painaa päänsä tätä samaa lautaista seinää vasten, johon maanpetturin pää nojaa, ja meitä viedään tuntemattomaan samaa vauhtia.” Mutta kaikki ei sittenkään ole isojen päättäjien vallassa. Lassi muistaa kymmenvuotiaan Juhon puheen ”kenraali Siästä” joka vaikuttaa ratkaisevasti armeijoiden kohtaloihin. Lukija tietää, että talvi odottaa Wehrmachtia Moskovan edustalla.

Toisin kuin aatteen ihmiset uskovat, Suomesta ei tule Suur-Suomea eikä Neuvosto-Suomea, vaan Suomelle avautuu kolmas mahdollisuus.

Tätä eivät naisetkaan voi ennalta tietää, mutta he eivät anna periksi. Kuvaava on kohtaus, jossa Helvin murrosikää lähestyvä tytär Mari nousee vastustamaan äitiään, joka on opettanut, ettei muista ihmisistä tarvitse välittää. Mari liittyy naisiin, jotka tukemalla toisiaan selviytyvät ja vievät sodan läpi pienet ja muut avuttomat.

Lohtu ja toivo

Sota vie Annalta lapsenuskon, mutta jäljelle jää äidiltä opittuihin virsiin sisältyvä syvä lohtu. Rautaöissä Anna yhtyy anopin veisaamaan virteen Koska valaissee kointähtönen. Usko on Heprealaiskirjeen vanhan käännöksen mukaisesti ”lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan”. Tosin kointähti on monimerkityksinen symboli: se viittaa rakkauden jumalattareen Venukseen ja Raamatussa sekä Jeesukseen että Luciferiin.

Maallisemmallakin toivolla Anna lohduttautuu. Mustien morsiamien lopussa hän talvisodan evakossa puristaa kuluneita silkkikenkiä ja lupaa itselleen sodan jälkeen pukeutua valkoisiin – tietämättä miten kauan koettelemuksen vuosia kestää. Oleellista on, että Anna kieltäytyy noudattamasta appivanhempiensa eetosta, jossa ”oma pieni onni” on uskon tai aatteen rinnalla toissijainen.

Rautaöiden lopussa uimataidoton Anna oppii uimaan, luottamaan että vesi kantaa. Samalla hän kokee, että hän ei ole sittenkään yksin – maa ja taivas pysyvät, elämä jatkuu.

On Kuopio-sarjassa myös miehiä, joilla on samanlainen asenne. Kun Juho epäilee ”Mitenkäs se koulunkäynti sitten jos pommi puttoo piähän? Niin mitä se kaikki hyövyttää?”, kansasta noussut opettaja vastaa kuin aikuiselle: ”Ei auta miettiä – – Se on elettävä niin kuin sotia ei olis olemassakaan. Muutoin käy pienten ihmisten hullusti.” Tämä ei merkitse välinpitämättömyyttä vaan sitä, ettei anna sota-ajan ideologian itseensä vaikuttaa vaan säilyttää ihmismäiset ihanteet ja toimii niiden mukaan.

Vertailua muihin välirauhan kuvauksiin

Sodan aikana Mika Waltari ja Toivo Pekkanen romaaneissaan Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti korostivat kansan kokonaisetua ja kehottivat, suorastaan vaativat, että se täytyy asettaa yksilöiden edun ja onnen edelle, koska jos kansan käy huonosti, sama koskee myös yksilöitä.

Sodan jälkeen Paavo Rintala ja Sirpa Kähkönen asettuivat niiden pienten ihmisten puolelle, jotka eivät tahdo uhrata omaa pientä onneaan suuren asian puolesta.

Ei tietenkään voi sanoa, että kumpikaan näkökulma olisi väärä. Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut teoksiin, mutta myös kirjailijoiden omat arvot.

Miksi Kähkösen poliittiset teemat on julkisuudessa sivuutettu?

Kähkönen on valittanut teostensa poliittisten teemojen sivuttamista ja epäillyt sen johtuvan siitä, että hän on nainen ja kuvaa pääasiassa naisia ja lapsia. Vakavana historiana pidetään yhä poliittista ja sotahistoriaa, jossa toimijoina ovat miehet. Ehkä, mutta on toinenkin syy: Kähkönen osaa niin lämpimästi kuvata ”pieniä ihmisiä”, jotka sodan kurimuksessa pitävät yhtä ja auttavat toisiaan, että se herättää osassa lukijoista suorastaan nostalgiaa. Annalta ja muilta naisilta ei voi vaatia vastuuta suurista asioista, mutta heihin samastuvalta lukijaltakin unohtuu kysyä se, mistä Kähkönen muistuttaa kokoomateoksessa Ihminen sodassa: ”mistä tulevat ne vilja-, peruna- ja hiilitonnit, jotka Saksa lupasi vastineeksi yhteiseen rintamaan liittymisestä”.

Ei Kähkönenkään kannata alkeellista hyvä-paha-dikotomiaa, jolla lohkotaan paha pois ja nähdään vain jako ”pahat natsisiat vastaan hyvä, vapaa maailma”, jolloin Suomen sotapolitiikka on lähtökohtaisesti väärää. Tai päinvastoin nähdään vain torjuntavoitto ja nälkäkuoleman uhkaama siviiliväestö ja kielletään kytkökset Saksaan ja puolustaudutaan hokemilla ”sota on sotaa” ja ”muut tekivät paljon pahempaa”. Vain harva ihminen pystyy edes jälkikäteen näkemään asiat samanaikaisesti usealta puolen.

Tietoja

Artikkelini Kähkösen Kuopio-sarjasta artikkelin (jossa on mukana myös jatkosodan aikana tapahtuvat Lakanasiivet ja Neidonkenkä) Pienet ihmiset ja suuri aika on julkaistu Kanavassa 8/2009.

Olen kirjoittanut blogiin Mika Waltarin romaanista Rakkaus vainoaikaan ja Toivo Pekkasen romaanista Hämärtyvä horisontti.

Kirjailijasta

Sirpa Kähkönen on syntynyt 1964. Hän muistaa siis Kekkosen ajan ja pääsi peruskouluun, jonka ansiosta kaikille avautui mahdollisuus opiskella. Kähkönen opiskeli yliopistossa mm. historiaa ja aikoi tutkijaksi.

Sarjan taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana. Kähkönen pääsi tutustumaan mm. isoisänsä mappiin. Tämän vaiheista hän on kirjoittanut tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit.

Vanhempien ollessa työssä Kähkönen oli lapsena päivähoidossa isovanhempiensa luona. Nämä asuivat puutalokorttelissa. Niitä ei tuhonnut sota, vaan hyvinvointivaltioksi kehittyvä Suomi tehokkuuden himossaan ja perinteiden halveksunnassaan. Kuopio-sarjassa Kähkönen luo nuo luonnollista yhteisöllisyyttä edistävät korttelit mielikuvituksessaan uudelleen.

Sirpa Kähkönen Wikipediassa.

Kirjallisuutta:

Aly, Götz: Hitlers Volkstaat. Raub, Rassenkrieg, Nationalsosialismus. Fischer 2006.

Kirstinä, Leena: Kansallisia kertomuksia. SKS 2007

Kivimäki, Ville: Sodan rampauttama vanhemmuus. – Teoksessa Sodassa koettua 1. Haavoitettu lapsuus. W+G 2007. (Sodassa koettua -teoksen osat 1 ja 2 on julkaistu päivitettynä teoksena Sodan kasvattamat. WSOY 2010.)

Kähkönen, Sirpa: Isänmaallisuuden mustat säikeet. Suomen kohtalonhetket syyskesällä 1940. – Teoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa. Toim. Markku Jokisipilä ja Mari K. Niemi. Ajatus kirjat 2006.

– Suomen tie jatkosotaan. Sosiaalipoliittista harmonisointia kansallissosialismin hengessä. – Teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

–Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava 2010.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tarkka, Pekka: Salama. Otava 1973.

Eino Railo: Valittu kansa ja luvattu maa

Talvisodan yksimielisyyttä pidettiin ihmeenä, koska porvaripuolella oli sisällissodan takia epäilty työväestön isänmaallisuutta. Silti talvisotaromaaneissa ei ole useinkaan suoraan käsitelty sisällissodan varjoa. Yksi poikkeuksista on Eino Railon Valittu kansa ja luvattu maa.

Valittu kansa ja luvattu maa (1944) alkaa vapusta 1939 ja päättyy toukokuuhun 1940. Keskiössä on kolmen sukupolven helsinkiläinen sivistyneistöperhe, jonka alkuperäinen nimi on suomalaistettu.

80-vuotias isoisä, kanslianeuvos Carl Bergh, on tuntenut 1800-luvun suurmiehet, ja hänen sukupolvensa ”loi isänmaan ja siihen kohdistuvan rakkauden.” Isä, 48-vuotias tuomari Kaarlo Vuori on osallistunut aktivistina itsenäistymisvaiheeseen, ja hänen kaunis vaimonsa Helena harrastaa sotilaskotitoimintaa. Pojanpoika Kalevi on AKS:läinen ylioppilas ja asevelvollinen, pojantytär Kerttu kevään ylioppilas ja lotta.

Kalevin rakastettu Anja Tuuliala on kotoisin Itä-Karjalasta, mutta jo hänen vanhempansa ovat kääntyneet luterilaisiksi ja ottaneet suomalaisen nimen. Kertun poikaystävä Lauri Ylitalo on ison maalaistalon poika, joka opiskele lääketiedettä ja on reservin vänrikki.

Isä arvostelee nuorten poliittisia näkemyksiä: aitosuomalaisuus on sisäpoliittisesti hajottavaa aikana, jolloin tarvitaan yksimielisyyttä, ja Suur-Suomi-intoilu on ulkopoliittisesti vaarallista ja ennen kaikkea vailla toteuttamispohjaa. Sen sijaan isoisä ymmärtää nuorten idealismia: eihän itsenäisyyskään olisi toteutunut ilman silloisten nuorten tinkimätöntä uskoa, jota myös hänen poikansa oli aikoinaan osoittanut.

Väittelyistä huolimatta tuomari Vuori ihailee sisimmässään lapsiaan ja tuntee, että nuoriso oli ”oli enemmän kuin kaikki muut yhteensä, sillä Suomen tulevaisuus oli uskottu sen haltuun. Jos se kestäisi, kaikki kestäisi.” Ja sodan sytyttyä tuomari Vuori pitää nuorten tehtävää Suomen historian vaikeimpana: ”Sortovuodet eivät olleet mitään. Jääkärivuodet ja vapaussota olivat jotakin. Nykyinen sota oli kuoleman täyttä vakavuutta.”

Työläisiä ja maalaisia

Muiden henkilöiden tarkoitus on antaa kokonaiskuva Suomen kansasta.

Perheen kotiapulaisten Aino Heikkilän ja Esteri Savilan miesystävät ovat ammattitaitoisia metallityöläisiä. Antti Toivonen on ihanteellinen ja intoileva kommunisti, Juho Honkanen taas järkevä ja käytännöllinen sosiaalidemokraatti. Samoin kuin päähenkilön työläiseno Erkki Palolammen romaanissa Kun se kerran tulee (1979, uusittu painos 1990), Juho on suorastaan oikeiston haavekuva: hän hyväksyy Lapuan liikkeen – siis väkivallan – ja kehottaa työläisiä liittymään suojeluskuntaan, vaikka SDP:n jäseniä ei järjestöön hyväksytty ennen ”tammikuun kihlausta” 1940.

Esterin äiti Savilan rouva on siivooja ja punakaartilaisen leski, mutta itse ei-poliittinen ja uskonnollinen. Vaikka muurari Savila oli ”kuollut kesällä [1918] keskitysleirissä – nälkään, niin, suoraan sanottuna nälkään”, kuten tuomari Vuori mielessään suoraan myöntää, leski ei kanna asiasta kaunaa.

Naisten tehtävänä on ohjata työläismiehet oikealle tielle. Topakka Aino opettaa Esteriä, että tämän ”piti olla lujana eikä uskoa Antin puheisiin. Ne piti kieltää kokonaan ja tehdä jo heti alusta selväksi, mihin suostuttaisiin ja mihin ei.” Näin oli Aino menetellyt Juhonsa kanssa, kun tämä oli puolustanut siviiliavioliittoa: ”Joko myrtti ja huntu tai ei mitään!” Lopulta Esteri saakin tarpeekseen Antin kommunismin ihannoinnista ja puhuttelee tätä kuin demonia: ”Mene, mene ainiaaksi! Katoa pimeyteesi, josta olet tänne tullut! Lähde jo!”

Vuoren perheen hämäläisen kesäpaikan ja kotiapulainen Ainon kautta muodostuu yhteys maalaisiin, joissa on sekä vauraita talollisia (Ylitalo, Ahola, Penttilä, Perkiö) että köyhempiä mökkiläisiä (Ainon äiti Heikkiläiskä).

Kansan kahtiajako umpeutuu

Jo romaanin alussa kiinnitetään kaksikin kertaa huomio Kullervon patsaaseen Suomen kansan symbolina.

Tuomari Vuori ”yhdisti aina vaistomaisesti Kullervon siihen, mitä oli tapahtunut yksikolmatta vuotta sitten. Silloin oli Suomen kansa juonut sekä syyllistä että syytöntä verta – riehunut Kullervon kirojen vallassa. Oliko sieluun jäänyt turman siemen kytemään, polttiko kostonhimo sydäntä, astelivatko nuoret Kullervot paimenina, eväskontissaan leipään leivottu kivi? Sitä ei voinut sanoa nyt, mutta se ilmenisi kyllä sillä kohtalon hetkellä, joka varmasti oli kerran tuleva kuin Herran päivä – kerran, ehkä pian.”

Romaanissa kansan kahtiajako voitetaan juuri ennen talvisotaa, kun työväen isänmaallisuus käy ilmi vappukulkueen 1939 julisteissa (”Kansan ja maan vapaus turvattava!”) ja puheissa. Tuomari Vuori ilahtuu: kunhan isänmaa vain on työväestön arvomaailmassa ylinnä, ei tuomari Vuorella ole mitään sitä vastaan, että työläiset pyrkivät parantamaan oman yhteiskuntaluokkansa oloja.

Vuori vertaa isänmaan rakastamista ensin ja omaa luokan sitten Jeesuksen kaksoiskäskyyn rakastaa ensin Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään – unohtaen täysin että Uudessa testamentissa lähimmäisiä olivat myös muut kuin omaan kansaan kuuluvat.

Romaani sijoittaa SDP:n ”kääntymyksen” historiallisesti liian myöhään ja jättää kertomatta sen ehdon. Suomen sosialidemokraatti vastasi Lauri Ingmanin kysymykseen Lapuan liikkeen aikana 1930, että jos ”maan vihollinen” hyökkäisi Suomen kimppuun, ”sosialidemokraattinen työväestö oli valmis puoltamaan rintamalla Suomen kansan itsemääräämisoikeutta ja Suomen kansan valtiollista suvereenisuutta” – mutta ei vain niitä vaan myös ”tasavaltaa, kansanvaltaa, työväen saavutuksia”, ja porvareista riippui, oliko työläisillä niitä puolustettavaksi (lainannut Siltala).

Talvisodan aikana Savilan rouva havaitsee, että joidenkin työläisnaisten mielestä sovinto on vain tilapäinen: ”nyt oli kysymyksessä vain välirauha porvarien kanssa. Kun oltiin piiritetyssä linnassa ja tiedettiin vihollinen yhtä armottomaksi molemmille, ei auttanut riidellä, vaan täytyi seisoa rinta rinnan. Mutta annahan kun tulee joskus rauha. Silloin alkaa uusi taistelu ja porvareilta otetaan pois omaisuutta ja valtaa senkin edestä, minkä ne nyt sodan vuoksi saavat pitää.”

Edes tällaista rauhanomaista luokkataistelua Savilan rouva ei hyväksy. Hän luottaa siihen, että uskonto saa ihmisen sisimmän muuttumaan, jolloin nämä alkavat toimia oikeudenmukaisesti ja näin korjataan yhteiskunnalliset vääryydet.

Pojat joutuvat sovittamaan vanhempien synnit

Aino Heikkilän torppari-isä on tuomittu murhasta kuolemaan varsin heiveröisin perustein, mutta tytär ajattelee näin: ”Molemmin puolin oli vuotanut viatonta verta, joka olisi voinut aiheuttaa Kullervon kostontöitä polvesta polveen, mutta eipä ollutkaan, Jumalalle kiitos, käynyt [Ainon kohdalla] niin. Päinvastoin välähti mielessä joskus aavistus, että tuo viaton veri oli ollut salaperäinen uhri, joka vasta oli tehnyt vapauden kallisarvoiseksi ja pysyväiseksi. Punaistenkin taholla se oli laajalti vuotanut vakaumuksen ja aatteen puolesta, niin harhautunutta kuin pyrkimys aatteen toteuttamiseksi oli ollutkin.”

Aino ja hänen poikaystävänsä Juho Honkanen tulkitsevat, että kapinan syy oli pohjaltaan venäläisten: ”Suomalaisesta rehellisyydestä oli johtunut, että työväki oli ottanut venäläisten viekkaat uskottelut täydestä ja joutunut taistelemaan väärän ihanteen puolesta.”

Talvisodassa punaisten pojat sovittavat talvisodan rintamalla isiensä ”maanpetturuuden” vuonna 1918. Niinpä valkoiset voivat ojentaa sovinnon käden: eduskunta päättää antaa punakaartilaisinvalideille ja -leskille eläkkeen. Savilan rouva kuvittelee kertovansa kuolleelle miehelleen, että tämä tovereineen on saanut ”kunniansa” takaisin ja hyväksytty taas suomalaisiksi.

Ihan näin yksipuolinen ei Railon kuvaus ole. Myös eräitä valkoisia painaa vääristä teoista syyllisyys, jonka he nyt pyrkivät sovittamaan. Lauri Ylitalon äiti Sohvi, jonka aviomiehen murhasta Ainon isä torppari Heikkilä on heiveröisin perustein tuomittu kuolemaan, pyytää Heikkilän leskeltä anteeksi, että ”surussani ja sokeassa vihassani” vaati kuolemantuomiota. Toki leski oli tuolloin ollut vakuuttunut Heikkilän syyllisyydestä, mutta ”minun olisi pitänyt ristittynä ihmisenä puolustaa häntä ja estää joutumasta katumattomana sinne, jossa katuminen on myöhäistä…”

Heikkiläiskän mielestä Sohvi-emännän tunnonvaivat ovat turhia: ”Oma aatteensa – tämä nyt köyhälistön valta tai miksi sitä sanoivat – hänet [Heikkilän] vei sen kuopan reunalle, josta ei enää noussut.” Näin torjutaan asian syvempi tarkastelu: kuten Marko Tikka on osoittanut, kenttäoikeudethan olivat laittomia ja valkoinen terrori systemaattista.

Edes Koskelan Alma ei ole Väinö Linnan trilogiassa Täällä Pohjantähden alla yhtä armelias kuin Heikkiläiskä: poikiensa teloituksen jälkeen hän menee kamariinsa ja tulee sieltä rauhallisena, mutta myöhemmin hän sanoo Akselille, että hän on jättänyt koston Jumalalle. Eikä hän koskaan pidä poikiaan syyllisinä.

Sohvi-emäntä tunnustus on johtunut pelosta, että hänen syyllisyytensä kostettaisiin hänen pojalleen Laurille. Tapahtuu kuitenkin päinvastoin: Aino Heikkilän aviomies Juho Honkanen kaatuu pelastettuaan Laurin hengen. Näin Sohvi-emännän velka Ainon perheelle kasvaa. Hän jopa tulkitsee, että ”rintamilla haavoittuvat ja kaatuvat nuoret suorittivat – itse viattomina – rangaistusta ja sovitusta isien ja äitien, menneiden sukupolvien syntiveloista. Ei ollut ketään, joka ei olisi tuota syntivelkaa kartuttanut ja siten aiheuttanut viattoman veren vuodatusta.”

Aiemmin Sohvi-emäntä on pyrkinyt ”verivihan” takia pitämään erillään poikansa Laurin ja Ainon, jotka ovat mieltyneet lapsina toisiinsa. Nyt hän päättää sovittaa syyllisyytensä ottamalla lasta odottavan Ainon tyttärekseen ja myöhemmin naittamalla tämän Laurille, joka on samoin menettänyt morsiamensa Kertun.

Kansakunta vaatii uhreja

Tuomas Tepora selostaa René Girardin traditionaalisiin yhteiskuntiin liittyvää uhriteoriaa: ”yhteiskunnat vaativat säännöllisesti uhreja, jotka puhdistavat yhteiskunnan sitä sisältäpäin uhkaavasta aggressiosta. Uhri on yhteisön yhteisellä päätöksellä harjoitettua kohdistettua väkivaltaa, jonka tarkoituksena on suojata yhteisöä väkivallan kierteeltä.”

Amerikkalaiset tutkijat Carolyn Marvin ja David W. Ingle ovat Teporan mukaan muokanneet Girardin teoriaa modernien yhteiskuntien välisiin sotiin. Yhteiskunnat vahvistavat ”rajojaan etsimällä syntipukkeja sisäisiin kriiseihinsä ulkoa: viholliset toimivat syntipukkeina, mutta omat uhrit kantavat harteillaan sijaiskärsijän viittaa. Nämä kokonaisuuden puolesta uhratut ihmiset toimivat yhteiskuntaruumiin jatkuvuuden takaajina, ja täten uhrautumiseen liittyi kiinteästi vapaaehtoisuus. Onnistunut uhri on yksi on yksimielisesti toteutettu, ja myös sen subjektit ovat vapaaehtoisia. Muussa tapauksessa uhri saattaa kääntyä yhteisöä itseään vastaan.”

”Sisällissodan ongelma uhrautumisen mekaniikan kannalta oli juuri siinä, että aggressio jäi yhteiskunnan sisään, ja siksi se täytyi pyrkiä ulkoistamaan symbolisesti.”

Talvisota oli sisällissodan antiteesi. ”Jos sisällisota merkitsi uhrikriisiä, jossa väkivalta oli vapautettu pidäkkeistään ja johtanut näin kulttuuriseen traumaan, toimi talvisota initiatiivisena yhteisöllisyytenä, jossa hierarkiasuhteet kumoutuivat hetkelliseksi, ohimeneväksi tasaveroisuudeksi. Ilmiö ei ollut pitkäaikainen, mutta henkisesti peruuttamaton. Talvisodan henki merkitsi siis yhteisön ihannetilaa, pyhää kokemusta muutenkin kuin vain retorisesti.”

Naisen uhri on korkein

Edes isänmaalliselle Vuoren perheelle nuorten lähtö rintamalle ja pelko näiden menetyksestä ei ole suinkaan helppo kestää. Tuomari Vuori miettii: ”Ainoa poika … Mutta olisiko anti isänmaalle helpompi, vaikka Kalevi olisi yksi monesta? Ei olisi, vaan jokaisen luovutus olisi yhtä raskas. Ne ovat sanomattoman kalliita lahjoja kaikki.”

Sotilaiden kaatuminen on kuitenkin tavallaan ”luonnollista”. Lauri Ylitaloa piinaavat mielikuvat siitä, mitä vihollisen partio on tehnyt hänen lottana työskennelleelle tyttöystävälleen Kertulle – tämä on joutunut vihollisen partion käsiin mutta ei palaa vankien vaihdossa, joten tämä on varmasti surmattu, ehkä raiskattukin. Totuutta ei saada selville, mutta Kertun kohtalo on todiste vihollisen barbaarisuudesta, jos sellaista romaanissa vielä kaivataan.

Kuten Aimo Reitalan tutkimuksesta käy ilmi, Suomi on 1800-luvulta asti nähty neitona tai äitinä, jota miesten tehtävä on suojella. Kertun kuolemaa ei kuitenkaan tulkita siten, että miehet ovat epäonnistuneet suojelemaan häntä, koska hän on itse halunnut rintamalle.

Siinä missä Eila Pennasen romaanin Ennen sotaa oli nuoruus epilogissa vähätellään naisten merkitystä, koska he eivät voi miesten tavoin taistella ja kaatua sodassa, Kerttu on naisena ja vapaaehtoisena ja aseettomana – siis joka suhteessa viattomana – kaikkein suurin uhri isänmaalle. Hän kirkastuu poikaystävänsä Laurin näyssä suorastaan enkeliksi.

Aiemmin on Kertun kautta kuvattu nuorison, tarkemmin sanoen AKS-henkisten ylioppilaiden ”laskelmatonta, tulista, fanaattista, eräässä mielessä eroottista rakkautta” isänmaata kohtaan, joskin eroottisuutta voi tuskin yleistää. Kalevin morsian Anja palvoo samalla mystisellä tavalla ”Jumalaa, isänmaata ja Karjalaa”.

Tällainen tunnelmoiva vaikkakin uhrivalmis isänmaanrakkaus on mahdollisimman kaukana tavallisen kansan jokapäiväisistä ongelmista. Siihen sopii tuomari Vuoren toisessa yhteydessä esittämä arvostelu AKS:stä: ”Se oli välinpitämätön yhteiskunnallisiin uudistuksiin nähden ja harrasti vain sangen vaisusti, mikäli ollenkaan, kansanluokkia erottavan vaarallisen kuilun täyttämistä.”

Mika Waltarin välirauhaan sijoittuvassa romaanissa Rakkaus vainoaikaan käsitellään yllättävän realistisesti sodan aiheuttamia psyykkisiä ongelmia, joskin ne ennen uuteen sotaan lähtöä voitetaan. Sen sijaan Railon romaanissa sotainvaliditkin selviävät menetyksistään helposti.

Kalevi sokeutuu, mutta saa korvaukseksi musiikin ja kirjoittamisen sekä löytää Jumalan. Äiti opastaa isää: ”surumme on kyllä suurta, mutta samalla ylevää. Jos surisimme noita uhreja omina henkilökohtaisina tappioinamme, osoittaisimme vain itsekkyytemme.”

Antti Toivonen on aluksi halvaantunut ja sitten halvauksen hellitettyä hänen uskotaan saaneen epilepsiakohtauksen, mutta hänet parantaa Jumalan mystinen kohtaaminen ja morsian Esterin rakkaus. Realistisesti ajatellen kyseessä ei ollutkaan epilepsiaa vaan sotatrauma.

Kommunistin kääntymys

Samoin kuin Taisto Huuskosen Tauno-sarjassa, pahat ihmiset erottaa jo ilmeestä, mutta toisin kuin Huuskosella, pahoja ovat nyt kommunistit. Antti Toivosen kädenpuristus on Lauri Ylitalon mielestä ”kylmä, kyräävä, selvästi vihamielinen. Lauri näki Antin silmissä sen kummallisen verhon, joka kuin läpinäkyvä kelmu sulki hänen sielunsa oven ja esti sen tosiolemuksen säteilemästä näkyviin. Hän tunsi sen hyvin – se oli kommunistin erikoismerkki.”

Antti uskoo naivisti Neuvostoliiton rauhantahtoon ja köyhälistön ihanneyhteiskuntaan. Hänen luonteensa rehtiys osoitetaan kuitenkin sillä, että hän kieltäytyy, kun häntä pyydetään luovuttamaan tietoja Mannerheim-linjasta ja tehtaansa asetuotannon määrästä.

Talvisodan ensimmäisenä päivänä Antti kohtaa Sörnäisten pohjoispuolella olevilla kallioilla ”kommunistiakkoja, jotka uskoivat Stalinin pommikoneiden nyt tulevan kostamaan porvareille.” Koko kansa ei siis olekaan yksimielinen!

Sen sijaan Antin usko kommunismiin luhistuu, kun hän näkee, että miten siviilikohteita pommitetaan.

Ryssät – ali-ihmisiä

Huomaamattaan Antti syö palan limpusta, joka heitetty lentokoneesta, mutta oksentaa sen pois: ”Hänen mieleensä kuvastuivat ryssän kädet, jotka olivat leiponeet ja paistaneet sen – saastaiset, likaiset kädet ja mustareunaiset kynnet, jotka ennen uppoamistaan taikinaan olivat kaivelleet ties mitä”. Antti ”tunsi suurta, ikään kuin lopullista puhdistumista ja kohoamista. Oli kuin hän olisi oksentanut ulos riivajaisen, joka oli siihen saakka pitänyt hänessä asuntoa ja ollut hänen herransa.”

Riivauksesta puhuminen on uskonnollista: ateismi liittää kommunismin Saatanaan. Kuten sitaatista näkyy myös, että venäläiset eli ”ryssät” ovat lähtökohtaisesti pahoja ja alempaa rotua. Likaisuuden lisäksi muualla korostetaan heidän aasialaisuuttaan vastakohtana Suomen länsimaalaisuudelle.

Timo Vihavainen kommentoi sattuvasti, että on normaalia reagoida uhkaan ja loukkaukseen suuttumalla. Talvisodan taistelukuvausten aikalaisteksteissä viholliseen kohdistuu ”voimaton raivo, turhautuminen siitä, että hyökkäys on niin järjetön ja epäoikeudenmukainen.” 

Sen sijaan Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa ”ryssät” kuvataan inhottaviksi ali-ihmisiksi, jotka ovat kotoisin kirjailijan mielikuvituksesta. Siksi viholliseen kohdistettu viha ”vaikuttaa falskilta. Siinä on jotain liian konstruoitua, liian osoittelevaa”.

Myös porvarillisen puolen itsekkyys ja ahneus tuomitaan

Railo kuvaa negatiivisesti myös joitakin porvarillisia suomalaisia, jotka ajattelevat vain omaa etuaan isänmaan hädän hetkellä. Eräät liikemiehet haluavat hyötyä sodasta ja yrittävät turhaan lahjoa tuomari Vuorta, joka osoittaa moraalisen ryhtinsä. Silti tuomari Vuoren aiempi itsekeskeinen kieriskely epäonnistumisesta virkauralla osoitetaan ”syyksi” Kalevin sokeutumiseen.

Myös talonpoikien joukossa on itsekkyyttä ja ahneutta. Vanha Ahola on koko ikänsä himoinnut naapurinsa Penttilän tilaa. Unelma alkaa toteutua, kun Risto-poika, jolle Ahola on talonsa luovuttanut, nai Penttilän tyttären Aliinan. Sodan aikana vanha Ahola toivoo Penttilän pojan kaatuvan, jolloin tytär perisi koko talon. Näin tapahtuukin, mutta sitten kaatuu myös Aholan poika Risto.

Viimeisenä toivona on Aliinan raskaus. Mutta kun Ahola ei tylyyttään ota karjalaisia evakkoja pirttiinsä asumaan, miniä kompastuu näiden tavaroihin, synnyttää liian aikaisin ja vauva kuolee pian. Näin Ahola saa rangaistuksen itsekkyydestään ja ahneudestaan: vieraaseen sukuun joutuukin hänen oma talonsa, sillä lapsensa perinyt Aliina menee ennen pitkää uusiin naimisiin – ehkä jopa Aholan entisen, kapinassa kuolleen muonarengin pojan kanssa.

Jumalan valittu kansa

Romaani on vahvasti idealistinen: siinä uskotaan vankkumatta ei vain sitä, että Suomi edustaa oikeutta, vaan että oikeus voittaa. Tähän liittyy uskonnollisuus, joka kietoutuu kansallisaatteeseen. Perkiön vanha isäntä ”ymmärsi, että Suomen kansa oli määrätty taistelemaan yksin ja ilman apua maailman suurinta valtaa, itseänsä saatanaa vastaan, jotta iankaikkinen oikeus näyttäisi ihmissuvulle voimansa ja kunniansa. Herra on heikoissa väkevä. Suomen kansa oli nimenomaan Jumalan valitsema suorittamaan tätä tehtävää, koska maailman muut kansat oli lyöty sokeudella ja tekivät liittoja ihmiskunnan perivihollisen kanssa.”

Perkiöllä on osittain realistinen käsitys Neuvostoliiton oloista: ”Talonpojilta otetaan tilat pois ja heistä tehdään yhteisviljelmien orjia”, ”Herrat tapetaan” ja uskonto on kielletty. Mutta ikään kuin Stalinin ajan todelliset kauheudet eivät riittäisi, moraalisia iljettävyyksiä liioitellaan: ilmeisesti huhu Aleksandra Kollontayn vesilasiteoriasta on saanut Perkiön uskomaan, että ”tytöistä tulee kaikista porttoja”, vaikka Stalinin perhepolitiikka oli muuttunut varsin konservatiiviseksi.

Myös kanslianeuvoston ystäviensä kanssa uudenvuodenaattona käymässä keskustelussa suomalaiset esitetään ”valittuna kansana” ja Suur-Suomi luvattuna maana.

Jumalan lisäksi Suomi saa muutakin tuonpuoleista apua. Kuollut punakaartilainen Savila kertoo vaimolleen, että entisaikojen kaatuneet suomalaiset sotilaat ovat nousseet haudoistaan taistelemaan sodassa.

Positiivinen suhde Saksaan

Romaani ilmestyi jatkosodan aikana 1944, mutta tämä yksin tuskin selittää, että siinä ei vain suhtauduta myönteisesti Saksaan vaan että siinä on avoimesti natsimielisiä ajatuksia.

Keväällä 1939 Kalevi leimaa vanhentuneiksi aatteiksi vapaamielisyyden ja yksilön oikeudet ja vapaudet: ”yksilö on olemassa vain valtiota ja yhteiskuntaa varten ja velvollinen omitta viisasteluitta elämään ja toimimaan sen asettamissa puitteissa….” Isä on siis oikeassa arvostelussaan: ”Se [AKS] oli kaikesta päättäen valmis luopumaan kansainvaltaisista valtio- ja yhteiskuntaperinteistämme pohjolan vapaudelle vieraan diktatuuriaatteen hyväksi.”

Sen sijaan keski-ikäisenä liian järkeväksi ja varovaiseksi kuvattu tuomari Vuori on edesauttanut ”kansan eheyttämistä” käytännön tasolla esimerkiksi torpparivapautuksen aikana.

Kalevi esittää suoraan myös antisemitistisia ajatuksia. Ruotsi ja Neuvostoliitto ovat juutalaisten vallassa. Myös Antti Toivonen kuulee sisäisen äänen kehottavan luopumaan kommunismista, ”joka oli lähtöisin sairaista aivoista, ihmiskunnan kirouksena maailman raitilla vaeltaneiden isänmaattomien, juurettomien juutalaiskerjäläisten rikollisesta mielikuvituksesta”.

Edes Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ei muuta asenteita. Koska Suomi ei ole viljellyt ystävällisiä suhteita Saksaan, on sen oma vika, että Saksa ei sitä auta. Samoin Saksan hyökkäys Puolaan on Puolan syy.

Uudenvuodenaattona kanslianeuvoksen vanhojen ystävien piirissä ”ennustetaan” Saksan ja Venäjän sodan olevan taloudellis-poliittinen välttämättömyys, samoin aatteellis-yhteiskunnalliselta kannalta. Vaikka bolševismi ja natsismi ovat monelta kannalta samannäköisiä, Saksa ja Englanti eivät uhkaa Suomen vapauta eivätkä ole murhaajia, toisin kuin bolševikit.

Kanslianeuvos uskoo kuitenkin ”ikuiseen oikeuteen” eikä hyväksy Saksankaan taholta muiden maiden oikeuksien loukkaamista.

Englantilaisia moititaan liiasta materialismista, samoin ruotsalaisia. Niinpä Suomesta on Suur-Suomen myötä tuleva Pohjolan uusi johtaja. Suomi esitetään myös länsimaiden puolustajana, koska se taistelee bolsevismia vastaan.

Kaiken kaikkiaan ei ole ihme, että Railon romaani jäi rauhanteon ja poliittisen muutoksen jälkeen unohduksiin. Suur-Suomessa Railon ajatukset olisivat saattaneet olla valtavirtaa.

Mistä Railon viha kumpusi?

Eino Railo (aikaisemmin Nyman, 1884-1948) kuului aktivistien ja itsenäisyysmiesten sukupolveen. Talvisodan syttyessä hän oli jo 55-vuotias, eikä hänellä siten ollut mitään kokemusta rintaman todellisuudesta.

Timo Vihavaisen mukaan Railo ihaili nuorena Tolstoita. Hänelle samoin kuin  ”V. A. Koskenniemelle, Kyösti Vilkunalle ja Maila Talviolle venäläisen kulttuurin asema maailman kulttuurikehityksen eturivissä oli selviö.” 

Vuosina 1917-8 suomalaisen sivistyneistön suhde venäläisyyteen muuttui radikaalisti. Liberaali venäläinen sivistyneistö, jonka kanssa oli yhdessä vastustettu tsaarinvaltaa, oli pyyhitty pois ja jäljelle oli jäänyt vain barbaarinen ja himokas svoboda-solttu, joka oli houkutellut Suomen työläiset maanpetokseen.

Sivistyneistön käsityksen mukaan sodassa oli kyse vielä enemmästä kuin elämästä tai kuolemasta: ”kulttuurista, kaikesta siitä mikä teki elämästä elämisen arvoista. Vastassa oli raakuus ja eläimellisyys, joka uhkasi tuhota” vuosituhantisen inhimillisyyden rakennustyön.

Railo kirjoitti pakinoita aktiivisen vastustuspuolueen lehteen Uuteen päivään nimimerkillä Sissi. Pakinat on julkaistu nimellä Kynällä ja kiväärillä (1918).

Kiväärin tehtävänä oli puhdistaa ”sielua ja ruumista turmeleva myrkky”, joka oli vuotanut ”saastaisen mielen pitelemästä kynästä”. Tällaista kynää oli Railon mielestä pidellyt mm. Algot Untola alias kirjailija Maiju Lassila, joka oli kirjoittanut Työmies-lehteen nimellä Irmari Rantamala. Railo oli mukana kohtalokkaalla Suomenlinnan-matkalla, jolloin punavankien joukossa ollut Untola joko hyppäsi tai työnnettiin mereen ja ammuttiin sinne.

Railo väitteli tohtoriksi 1925 Englannin kauhuromantiikkaa käsittelevällä tutkimuksella Haamulinna. Teos käännettiin englanniksi nimellä The haunted castle ja se säilyttänyt arvonsa ulkomaillakin.

Sotien välillä Railolla oli sotien välillä kirjallisuuden kentässä portinvartijan asema: hän toimi yliopistossa dosenttina 1924-48, kustannusalalla (Kustannus Oy Kirja, WSOY), kirjallisuuskriitikkona (Uusi Suomi 1937-9 ja Kauppalehti 1941-8) ja järjestöjen johtotehtävissä.

Railon kuusiosainen Yleisen kirjallisuuden historia (1933-34) joutui esimerkiksi Raoul Palmgrenin ankaran kritiikin kohteeksi.

Mika Waltarin Kirjailijan muistelmista käy ilmi, miten Railo toimi ns. kirjallisuustaistelussa Waltarin takapiruna. Tulos oli, että liberaali Kaarlo Marjanen luopui Uudessa Suomessa arvostelijan paikasta, jonka peri Railo.

Railo julkaisi ihanteellisia romaaneja, joiden tyylistä antaa kuvan nimi Silkkihuivi ja virsikirja (1933). Koti virran rannalla (I-III 1937, lyhennetty laitos 1945) kuvaa itsenäisyystaistelua aktivistien näkökulmasta. Päähenkilö on idealistinen lehtimies, jonka punaiset murhaavat, minkä jälkeen yksi punakaartilaisista kokee kääntymyksen.

Wikipedian artikkeli Railosta

Aiempia kirjoituksia

Olen artikkelissa viitannut aiempiin kirjoituksiini tässä blogissa:

Taisto Huuskonen: Tauno-sarja

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus

Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan

Kirjallisuutta

Palmgren, Raoul: Dosentti Railon periaatteet. Kirjallisuuslehti n:o 18-24/1935. (Julkaistu myös: Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love 1980.)

Reitala, Aimo: Suomi-neito. Suomen kuvallisen henkilöitymän vaiheet. Otava 1983.

Tikka, Marko: Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004.

Tepora, Tuomas: Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917-1945. WSOY 2011.

Waltari, Mika: Kirjailijan muistelmia. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1980.

Vihavainen, Timo: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Otava 2011.