Joni Skiftesvik: Luotsin tarina ja Yli tuulen ja sään

Joni Skiftesvikin Luotsin tarina kuvaa sisällissotaa ja sen henkisiä haavoja ja Yli tuulen ja sään pakoa metsien läpi Neuvostoliitosta Suomeen ennen sotaa ja pakoa meren yli Suomesta Ruotsiin sodan jälkeen.

Luotsin tarinan (1994) ja Yli tuulen ja sään (1997) päähenkikö ja ainoa näkökulma on Aulis Kurtti.

Romaanien teemana on petos ja itsepetos mutta myös vastakohta, uskollisuus. Aulis tekee elämässään myös kyseenalaisia tekoja, mutta loppujen lopuksi lukijan sympatian herättää hänen suojelunhalunsa vaimo Linneaa ja erityisesti tytär Armia kohtaan.

Skiftesvik ei kuvaile laajasti, vaan kertoo vain ja ainoastaan sen mikä on tarpeen. Repliikit ovat lyhyitä, iskeviä ja paljastavia. Kirjailija ei ole vähääkään sentimentaalinen, mutta teokset herättävät lukijassa suuria tunteita.

HUOM! Jatkossa paljastetaan romaanien juonta.

Luotsin tarina

Luotsin tarinassa (1994) Aulis Kurtti työskentelee 20-luvulla luotsina Letossa ja ryyppäämisestä varoituksen. Ryyppäämisestä on kanneltu ylöspäin kostoksi Auliksen leukailusta.

Ryyppäämisen syynä ovat Auliksen vaiheet valkoisten puolella sisällissodassa. Aulis inttää vaimolleen, ettei ole tehnyt sodassa mitään pahaa, ja ennen kaikkea yrittää vakuuttaa tätä itselleen ja myöhemmin Yrjö Kalliselle. Kallinen on yrittänyt estää sodan puhkeamisen Oulussa ja myöhemmin hän on pitänyt avoimen haudan äärellä niin liikuttavan ja tehokkaan puheen, että säästyy tovereineen teloitukselta.

Auliksen isä on kuollut varhain, ja leski-äiti on seurustellut useiden miesten kanssa, kunnes on löytänyt venäläisen sotilaan Valerin. Jo aimmin Aulikselle on irvailtu äidin seksuaalimoraalista, ja Suomen itsenäistyttyä venäläisten kanssa seurustelevat naiset häpäistään lehdessä.

Äiti on vieläpä joutunut varkaan kirjoihin, koska on vienyt työpaikaltaan kaupasta Valerille takin, jotta siviilivaatteet auttaisivat tätä pelastumaan matkalla Pietariin. Äiti asettaa muodollisen lain tilalle inhimillisyyden: ”Herra Jumala, en kai minä voi ihmistä kuolemalle panna!”

17-vuotias Aulis on lähtenyt sotaan pestäkseen perheen maineen puhtaaksi, mutta joutunut palaamaan maitojunalla takaisin ensin paettuaan ja sitten ammuttuaan antautuvaa loikkaria, jonka hän on nähnyt Valerina.

Kaikkein suurin salaisuus liittyy aiempaan tilanteeseen, jossa Aulis on uskonut kohdanneensa oululaisella pihalla sala-ampujan ja vaistomaisesti ampunut tämän ennen kuin tämä ampuisi hänet.

Lettoon ilmestyy timpuriksi Lautaoja, jonka Aulis pelkää aikovan kostaa isänsä kohtalon. Lautaoja ja hänen veljensä ovat lapsina olleet tapahtuman silminnäkijöitä. Heille se on selvä murha, sillä työväenliikkeeseen kuulunut isä oli kieltäytynyt ottamasta asetta ja punaisia ammuttiin muutenkin ilman syytä.

Auliksen harmiksi Linnea ja Armi mieltyvät Lautaojaan. Auliksen suhde vaimoonsa ei muutenkaan ole parhain, sillä Aulis ei ole pystynyt etenemään urallaan ja siten täyttämään Linnean unelmia paremmasta elämästä. Auliksen mustasukkaisuus Lautaojaa kohtaan saa Linnean karjumaan ”itkun ja raivon sekaisella äänellä”, että hän katuu ”päivä päivältä yhä enemmän sitä, että oli sortunut typeryyttään sellaisen raukan matkaan, joka vahti akkansa jokaista askelta, joi hyvän virkansa ja oli pilannut hermonsa lähtemällä pentuna sotaan näyttämään miehuuttaan, vaikka oli tosiasiallisesti saamaton nahjus, lammas, pelle, paskahousu”.

Jännitys nousee kerta kerralta. Ovatko ”läheltä piti”-tilanteet todella sitä miltä näyttävät?

Lopussa Aulis ärsytetään lähtemään myrskyssä luotsaamaan huonokuntoista laivaa Letosta merelle. Hän onnistuukin vaikeassa urakassa, mikä todistaa hänen todella olevan hyvä luotsi. Mutta kun hänen näkökykynsä on huonontunut, hän joutuu luottamaan Lautaojan sanaan poijujen sijainnista, ja laiva rysähtää karille.

Aulis menettää luotsioikeudet siihen asti, että asia tutkitaan. Hän ei jää odottamaan päätöstä, vaan muuttaa perheineen Amerikkaan.

Salli Koistisen talvisodassa (1995) Kurtit ovat sivuhenkilöitä. He kuuluvat amerikansuomalaisiin, jotka ovat tulleet rakentamaan Neuvosto-Karjalaa. Kun tulee ilmi, että Aulis on sisällissodan aikana taistellut valkoisten puolella, perheen on yritettävä paeta Suomeen.

Epäilyttäviä miehiä majakkasaarella

Romaanin Yli tuulen ja sään toinen tapahtumapaikka on kylä Perämeren rannalla. Jatkosodasta palannut Aulis omistaa moottoriveneen ja hankkii elannon kalastamalla. Piiripäällikkö Kiisla tarjoa Aulikselle Leton suljetun majakan vartijan työtä, tehtävänä on lisäksi säätietojen kerääminen. Aulis kieltäytyy ensin, mutta myöntyy, kun Kiisla lupailee vakinaista luotsin virkaa.

Lettoon ilmestyy outoja kaivelijoita, jotka väittävät etsivänsä malmia. Paljastuu, että ”malminetsijöiden” tarkoituksena olevan asekätkentä. Auliksen ei tarvitse osallistua asiaan, vain kääntää katseensa pois.

Asekätkijät ottavat apurikseen Arpelan, vaikka Aulis on varoittanut luottamasta tähän, koska on saanut tämän kiinni varkaudesta. Ei siis ole yllätys, että armeijan tavarat ovat Arpelalle liian suuri houkutus, kuten ei sekään että niiden kauppaaminen johtaa Arpelan kiinnijäämiseen, jolloin tämä ilmiantaa asekätkennän.

Ilmiantojen aika

Eletään aikaa, jolloin poliisi tutkii ”luvattomia maastapoistumisia”, siis pakoja Ruotsiin. Poliisille lähetetään ilmiantokirjeitä myös Auliksesta, jolla on vene ja varsin kirjava menneisyys: valkoisten puolella sisällissodassa, oleskelu Neuvosto-Karjalassa ja pako sieltä.

Ilmiantokirjeistä käy ilmi, että kirjoittajien motiivit ovat raadollisen henkilökohtaiset. Auliksen vaimoa Linneaa mustamaalataan näin: ”Myöskään puheissa ei malta pysyä kohtuudessa vaan on kuultu suusta tulevan sellaisia sanoja kuin laittaisinkohan tänään oikein uunipaistia kastikkeen kanssa vai maistuisikohan merimiespihvi sittenkin miehelleni paremmin.”

Auliksen mukaan Kurteilla syödään yhtä vaatimattomasti kuin pula-aikana muuallakin. Linnea vain ei ole pystynyt luopumaan tavastaan esittää hienoa rouvaa, ja ehkä henkisellä sairastumisellakin on osuutensa.

Hädänalaisten raakaa hyväksikäyttöä

Tapio Koivukarin romaani Meren yli, kiven sisään (2007) kertoo inkeriläisten salakuljetuksesta sodan jälkeen Ruotsiin. Päähenkilö joutuu toimintansa vuoksi Valpon kuulusteluihin, mutta pitää päänsä pystyssä, koska tietää toimineensa oikein.

Yli tuulen ja sään -teoksessa pakoja Ruotsiin järjestävä Tihinen on kuvattu juuri päinvastaisella tavalla. Tätä ennakoi jo se, että vaikka hän on rintamalla hän osoittanut rohkeutta pyrkimällä partioon, hän myös omistautunut hankkimaan ja kauppamaan vihollisen kaatuneilta saatua tavaraa.

Ruotsiin haluaa myös Auliksen tyttären Armin mies Tenho, jolla onkin syytä pelätä Valpoa, koska on toiminut sotavankileirin vartijana. Koska Tenholla ei ole varaa maksaa matkaa, Aulis suostuu lainaamaan Tihiselle veneensä, sillä hänellä on täysi syy päästä Tenhosta eroon. Tenho on näet pahoinpidellyt Armia ja haukkunut tätä huoraksi.

Sekä Tihisen että omaan veneeseen jääneistä merkeistä Aulis päättelee, että matkalaisten tie on päättynyt ennen Ruotsia. Tihinen on murhannut hädässä olevat ihmiset, jotka ovat luottaneet tämän lupaukseen auttaa. Vaikka hän on saanut kyydittäviltään suuren maksun, hän ei ole tyytynyt siihen vaan halunnut näiltä loputkin rahat ja arvoesineet.

Murhat ovat siis tavallistakin inhottavampia. Valitettavasti ne on tehty tavalla, joka takaa, etteivät ne koskaan tule ilmi, sillä noina aikoina monet vain katoavat. Auliskaan ei voi kertoa tietämäänsä poliisille, koska on osallistunut laittomaan maastapoistumiseen lainaamalla Tihiselle veneensä.

Pakomatka Neuvosto-Karjalasta

Auliksen aiempiin tekoihin vihjataan, kun Auliksen vaimo pelkää, että he joutuvat takaisin Neuvostoliittoon. Valvontakomissio on lehdessä kuuluttanut, että sinne palautetaan Neuvostoliiton kansalaiset. Aulis on väittänyt vastaan, että eihän heillä ole Neuvostoliiton passia, mutta Linnea muistuttaa, että palautettaviksi vaaditaan myös siellä rikoksia tehneet.

Takautumina kerrotaan paloittain muistoja Kurttien pakomatkalta 30-luvulla Neuvo-Karjalasta Suomeen. Autiossa kylässä heille antaa ruokaa nainen, joka kertoo paenneensa lahtareita Neuvostoliittoon. Suomalaisia ei esitetä vain uhreina: ”Aulis muisteli Kontupohjan lähtöjärjestystä. Ilmiantajat eivät olleet ensimmäisten leireille kuskattavien joukossa, eivätkä vielä toistenkaan. Kuinka monta naapuriaan Lempäälän punikkinainen oli järjestänyt junamatkalle, kun oli itse säästynyt niin pitkään?”

Linnea herättää Auliksen, kun näkee majapaikan emännän lähtevän kiireellä jonnekin. Aulis ymmärtää, että nainen aikoo ilmiantaa heidätkin. Tämähän on neuvostokansalaiselle suoranainen velvollisuus, jonka laiminlyönnistä seuraa rangaistus. Samalla nainen kuitenkin rikkoo vanhaa kestiystävyyden sääntöä: kun vieras on otettu vastaan ja hänen kanssaan aterioitu, häntä ei saa vahingoittaa.

Aulis rientää naisen perään ja lyö tätä kalikalla päähän – yksi isku riittää, ja Aulis piilottaa ruumiin. Toisin kuin Tihisellä, kyseessä on pakkotilanne: nainen tai Aulis perheineen.

Silti Auliksen teko painaa nimenomaan Linneaa, joka väittää nähneensä kuolleen naisen seuraavan heitä.

Valinnan hetket

Käy ilmi, että kartta ei vastaa maastoa. Aulis on kopioinut kartan, mutta tajuaa, että kartat on tahallaan tehty vääriksi, jotta paot yli rajan vaikeutuisivat.

Linnealle ja Armille matka käy liian raskaaksi.

Ensimmäinen valinnan hetki tulee, kun Aulis tajuaa: ”Jos hän jättäisi heidät, kiertäisi järven ja pääsisi Suomeen, jotakin hänestä jäisi kuitenkin tänne Armin ja Linnean luo. Loppuikänsä hän taivaltaisi märässä, tuulisessa metsässä, huhuilisi tytärtään ja vaimoaan ja syyttelisi itseään.”

Aulis ei aseta etusijalle omaa henkeään vaan valitsee perheensä ja samalla omantuntonsa. Ennen kaikkea kyse on tyttärestä ja siitä millaisen tulevaisuuden tämä saa: ”Saako minun tytär elää elämässään yhtään ainoaa päivää, jolloin ei tarvitse itkeä?”

Kaksi inkeriläistä sotilasta löytää Kurtit, mutta Aulis lahjoo heidät viimeisillä ruplillaan päästämään menemään ja piilottamaan veneen heitä odottamaan. Inkeriläiset siis pettävät velvollisuutensa Neuvostoliiton kansalaisina: jos teko tulee ilmi, he voivat saada siitä ankaran rangaistuksen. Toisaalta he täyttävät velvollisuutensa ihmisinä, joskin päätöksen ratkaisee aineellinen hyöty.

Tulee vielä toisen valinnan hetki, jolloin päätökseen osallistuu koko perhe. Aulis sanoo Linnealle ja Armille, ”ettei halunnut piiskata heitä enää väkisin eteenpäin; hänellä ei ollut siihen voimaa eikä halua.

– Mutta minä haluan, että sinä tiedät ja ymmärrät, että on vain tämä yksi mahdollisuus. Jos me sen hukkaamme, toista ei enää anneta. Armi pysyy loppuikänsä tässä kultalassa.”

Aulis sanoo Armille: ”Äiti päättää pääsetkö sinä Suomeen”. Ja Linnea sanoo Armille: ”Tämä ei ole sinun kotimaa. Nouse, mennään!”

Yöllisellä soutumatkalla Neuvostoliiton rajavartiosto ampuu ensin raketteja, jotta näkee ampua.

Aulis käyttää kaikki voimansa:

”Väsymys poltti tulena olkapäissä, käsivarsissa, jaloissa, kaikkialla. Hakkaava sydän pyrki rinnasta ulos.

Ajatukset olivat oudon kirkkaat.

Oli vain tämä yksi mahdollisuus, toista ei annettaisi. Eikä hän soutaisi itsensä ja Linnean takia. Hän souti Armin takia, ettei tytön tarvitsisi aina itkeä. Niin hän toisteli ja hoilotti taas.”

Linnea joutuu pakomatkan jälkeen sairaalaan. Lääkäri kertoo Aulikselle, että Linneaa vaivaa traumaattinen neuroosi ja että pelon syyn kertominen auttaisi. Aulis ei kuitenkaan voi kertoa, mitä on tehnyt pakomatkalla.

Elämänkumppanuus voittaa seksisuhteen

Kiinni jouduttuaan Arpela ilmiantaa asekätkijät ja myös Auliksen, jonka väittää kuuluneen asekätkijöihin. Seuraavana päivänä on Valposta tulossa miehiä tutkimaan asiaa. Poliisi Kerttula pettää virkavelvollisuutensa ja antaa joko poliittisten mielipiteiden tai inhimillisyyden takia Aulikselle vihjeen häipyä ajoissa.

Auliksella on siitä asti, kun Linnea oli sairaalassa, ollut suhde Veeraan, jolta hän on saanut hyvää seksiä.

Nyt Aulis kuulee poliisi Kerttulalta, että Veeralla on suhde myös toiseen. Aulis lähtee jättämään Veeralle jäähyväiset. Kun Veera itkee, Aulis ei henno kovistella tätä pettämisestä, vaan jäähyväiset sujuvat sovinnossa.

Veera ei edes olisi lähtenyt Auliksen mukana Ruotsiin, vaikka tämä olisi sitä pyytänyt. Molemmat ovat samaa mieltä, että ovat saaneet toiselta, mitä on halunnut. Kyse ei ole ollut vain seksistä, kuten Aulis sanoo: ”Minä hain ihmistä ja löysin sen”.

Veera ymmärtää ja jopa arvostaa sitä, ettei Aulis ole pitänyt lupaustaan hänelle vaan loppujen lopuksi valitsee vaimonsa: ”Sinä sanoit, että jätät Linnean, kun se tervehtyy, mutta et kuitenkaan jättänyt. Siitä minä huomasin, että olet tosi hyvä ihminen.”

Loppujen lopuksi Auliksen fyysinen uskottomuus merkitsee vähän. Syvemmällä tasolla Aulis on ollut uskollinen vaimolleen ja huolehtinut tästä. Siteen vahvuus on näkynyt jo aiemmin: kun Aulis on uskonut saavansa luotsin viran, hän on rientänyt kotiin kertomaan sen vaimolleen. Avioparia sitoo yhteen myös huoli aikuistuneesta tyttärestä.

Veera on ilmeisesti tajunnut jo aikaa sitten, että suhde päättyy aikanaan. Aulis on aina vain pistäytynyt hänen luonaan ja lähtenyt seksiä saatuaan kotiin. Ehkä juuri siksi Veera on löytänyt ajoissa toisen miehen.

Linnea, joka aiemmin on moittinut miestään, osaa vihdoinkin arvostaa tätä. Ja Aulis taas sanoo Veeralle: ”Me olemme menneet Linnean kanssa niin monen vaikean paikan yli käsi kädessä, että oikeastaan me olemme jo samaa ihmistä. Ja yli me menemme tästäkin paikasta, olkoon vaikka kuinka vaikea.”

Uskoton ja petetty Armi

Petos parisuhteessa liittyy myös Auliksen tyttäreen Armiin. Armin mies Tenho näet sanoo jäähyväisiksi Aulikselle: ”Kysy Armilta, onko Manfredin linnassa kultaiset tornit.” Näin paljastuu, että Tenhon ollessa rintamalla Armi on seurustellut Saksan armeijan sotilaan Manfredin kanssa. Tämä tuskin saa lukijaa myötämielisemmäksi Tenhoa kohtaan – eihän puolison uskottomuus oikeuta väkivaltaan.

Ja myös Armia on petetty: tämä uskoo naiivisti Manfredin noutavan hänet sodan jälkeen Itävaltaan linnaansa. Aulis ”mietti, oliko Itävallan linnasta höpöttävä tyttö todellakin hänen rakas linnunpoikansa, jota hän oli retuuttanut selässään maasta toiseen siinä toivossa, että jostakin löytyisi turvallinen pesäpaikka. Se oli tuntunut silloin maailman tärkeimmältä asialta. Nyt uhkasi tuntua siltä, että koko työ oli ollut turhaa, tyhmää, naurettavaa.” Tavallaan Armi on pettänyt myös isänsä – Auliksen elämän ratkaiseva hyvä teko, tyttären pelastaminen, tuntuu nyt turhalta.

Veera antaa neuvon: ”Mutta tyttöäsi sinä raahaat turhaan mukanasi. Se sinun pitää yrittää jo vierottaa. Muuten se roikkuu aina teidän ristinä.” Aulis ottaa neuvon onkeensa. Armi kysyy: ”Uskotko sinä, että Manfred välittää minusta?” Aulis vastaa: ”Kyllä sen täytyy välittää, jos se kerran haluaa sinut Itävaltaan.” Armi sanoo: ”Sitä minä juuri mietin, haluaako se ihan oikeasti.” Aulis sanoo: ”Se sinun pitää itse ratkaista”.

Pako moottoriveneellä Ruotsiin

Aulis on kertonut Kiislalle matalikosta, jota ei ole merikorteissa. Sen takia moni laiva on ajanut karille, joten siitä on luvassa palkkio.

Matkalla Ruotsiin Aulis ajaa tahallaan matalikon yli. ”Veisikö Andros heidät pois kuohujen keskeltä, vai pettäisikö se niin kuin kaikki muutkin?”

”Vesi ryöppysi hytin yli Linnean ja Armin päälle. Sitä tuli kaikkialta.

Armin kohmeisten käsien ote kirposi tuhdon reunasta. Meri tempasi tytön mukaansa. Hän sinkoutui laitaa vasten ja oli jo puoliksi veneen ulkopuolella, kun Auliksen käsi tavoitti hänet. Meri veti häntä toisaalle, Aulis toisaalle. Vähitellen paine hellitti. Hän puristi tytön veneen pohjalle ja suojeli häntä omalla ruumiillaan meren kouraisuilta.

Vene kohotteli itseään, vapisi ja ravisteli vesiä yltään kuin elävä olento. Se äänteli, huusi ja valitti. Aulis ihmetteli, miten he olivat vielä pinnalla. Hän käänsi keulan väkisin tuuleen, eikä heitä kurittaneen ison aallon jälkeen tullutkaan enää toista eikä kolmatta aaltoa.

Häntä oudostutti, ettei kaikesta riuhtomisesta, ponnistelusta ja taistelusta huolimatta rinnassa puristanut ollenkaan. Oliko hänelle annettu vielä tämän matkan ajaksi entiset voimat?”

”Olisi ollut vaikeaa selittää koneen melun yli huutaen, että hän halusi nähdä, oliko se tosiaan siellä, voittaa se, ottaa ikään kuin omakseen.”

Luotsin tarinan tunteva oivaltaa, että Aulis on halunnut todistaa, ettei muinoinen laivan karilleajo ollut hänen syynsä – hän on edelleen taitava luotsi. Ja kuten pakomatkalla Neuvostoliitosta hän on edelleen mies, joka osaa suojelee perhettään.

Miten Armin sitten kävi?

Kotikoivuisen miehen (1997) päähenkilö on Pauli Rusanen, joka teoksen alussa palaa vankilasta.

Romaanissa saadaan tietää, kuka lopulta sai Auliksen löytämän matalikon nimiinsä ja miten Auliksen tyttären Armin ja tämän lapsen elämä järjestyi.

Tietoja

Teoksesta Yli tuulen ja sään on kirjoitettu myös blogissa P.S. Rakastan kirjoja 

Olen kirjoittanut blogissa Joni Skiftesvikin romaanista Salli Koistisen talvisota. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Mainokset

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Paula Havasteen romaanissa Kaksi rakkautta aviomies ja vaimo löytävät sota-ajan poikkeusoloissa uuden, erilaisen rakkauden.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia.

Kahden rakkauden (2010) päähenkilö ja ainoa näkökulma on suntion tytär Anna, joka opiskelee Helsingin yliopistossa.

Eräänä 30-luvun alun kesänä kaksikymppinen Anna katselee salaa, kun veljen ystävä Voitto lähtee alasti uimaan: ”Voitto seisoi levollisena ja rentona rantavedessä ja luuli olevansa yksin rannassa, yksin järvellä, yksin koko maailmassa. Mies näytti ihmeelliseltä vedestä nousseelta eläimeltä. Tämä oli niin kaunis, pelkkää liian pitkää selkää, kapeita lanteita ja vahvoja sulavia harteita, joiden lihaksia kädet aivan paloivat päästä koskettamaan. Tuosta hän [Anna] silittäisi olkapäätä, tunnustelisi niskaa, antaisi sormiensa lipua selkärangan vierestä alemmas, jättäisi kämmenen hetkeksi lantion sivulle.”   

Kohtauksessa Havaste kääntää päinvastaiseksi väitöskirjassaan Tarzan ja valkoisen naisen arvoitus kuvaamansa tavanomaisen asetelman, jossa mies katsoo ja himoitsee naista. Naisen himo oli aikoinaan tabu.

Anna ei vain katsele vaan viettelee Voiton. Kyseessä on eros-rakkaus, intohimoinen kaipuu toisen luo.

Rakkaus arkistuu avioliitossa

Häiden jälkeen kaikki kuitenkin muuttuu: Voitto päättää ja Anna palvelee, sillä Voitto tuo leivän taloon. Seksi saa Annan sopeutumaan perinteiseen vaimon rooliin.

Nuoren parin suhde arkistuu, kun syntyy kaksi tytärtä. Rakennetaan omakotitalo, mutta Anna ei viihdy pienessä Leppämäen kylässä. Voitto sen sijaan on luonut hyvät suhteet kylän miesten kanssa ammattinsa, metsänhoidon, välityksellä.

Onneksi Voiton äiti saa poikansa sen verran ottamaan osaa taloustöihin ja lastenhoitoon, että Anna voi jatkaa sielutieteen, nykykielellä psykologian, opintojaan yliopistossa. Käydessään seminaarissa ja tenteissä Helsingissä Anna saa jättää tytöt anoppinsa tai oikeastaan tämän kotiapulaisen hoitoon.

Sitten syttyy talvisota, ja sieltä palaa kotiin vieras, puhumaton mies. Avioparin tunne- ja seksisuhde palaa Annaa tyydyttäväksi vasta keväällä 1941.

Anna ei kestä sodan harmautta ja ankeutta

Onni ei kestä kauan, sillä alkaa uusi sota, joka kestää vuosia. Annan elämä on pelkkää arkista aherrusta ja velvollisuuksia. Omien töiden lisäksi ovat talkoot, keräykset ja avustukset. Tytöt tosin ovat jo avuksi eläinten hoidossa ja jopa mottien teossa. Heistä on kasvanut esikuvallisia pikkulottia.

Koko ajan Annan mielessä on pelko ja huoli, ”tulisiko mies koskaan enää takaisin, hävittäisiinkö koko sota, kuinka he voisivat ikinä selvitä”. Äärimmillään Anna kuvittelee Helsingin pommitettuna raunioiksi, maan miehitettynä, murhat ja kyyditykset, lasten opettelevan venäjää.

Kun Voitto tulee lomalle, hän ensin saunoo, syö ja nukkuu, sitten hakkaa halkoja ja tekee talon korjauksia, mutta on koko ajan puhumaton. Tytöt pitää hätistää hiljaisiksi, ettei isä hermostu. ”Jossakin välissä Voitto käväisi nopeasti Annan päällä ja puristi liian kovaa.”

Romaanissa kuvataan hyvin sota-ajan ankeutta ja harmautta, pulaa tavaroista ja vaihtokauppoja, kyläläisten pakotettua yhteisöllisyyttä sekä henkistä ahtautta. Jälkimmäisen symbolina ovat pimennysverhot. Ne eivät vain estä vihollisen lentokoneita huomaamasta rakennuksista tulevaa valoa ja siten sopivaa pommituskohdetta, ne myös supistavat ihmisten elämänpiiriä estämällä näkemästä, mitä ulkona tapahtuu.

Kaikki tämä herättää Annassa vastustusta: ”Jos jotakin ei pian tapahtuisi, kaikki olisi pelkkää harmaata odottamista ja ohi menemistä. Oli oltava muutakin, oli oltava elämää!”

Huumaava intohimo tempaa Annan mukaansa

Kun Voiton Kansallisteatterissa näyttelevä Tuji-serkku on käynyt kylässä vähän ennen jatkosodan käymään, tämän kosketus on saanut Annan kuumenemaan: ”Mielen läpi vyöryi toiveita, haaveita, unelmia enemmästä kuin vain kädestä vyötäröllä, ja hän [Anna] antautui niiden vietäväksi, heittäytyi kyselemättä unelmiinsa kuin olisi hypännyt tuntemattomaan avantoon niin jääkylmään veteen, että se poltti ihoa.” Anna on näet lapsena isän kehotuksesta hypännyt avantoon, mistä on seurannut isän lupaama hyvä olo.

Tässä on jo annettu lukijalle vihje, joka kuitenkin saattaa jäädä huomiotta, jos ei tunne aikakauden tapoja: mies, edes sukulainen, ei voi koskettaa toisen vaimoa, mutta nainen voi.

Ehkä mitään ei olisi tapahtunut, jollei Voiton viimeinen loma vuoden 1944 alussa olisi mennyt penkin alle. Anna ei osaa noudattaa Hopeapeilin neuvoja: ”Kunnollinen vaimo järjestää miehelleen lyhyen loma-ajan niin miellyttäväksi kuin mahdollista”.

Kaiken huipuksi mies puhuu unissaan hellällä ja pehmeällä äänellä, jolla hän on muutaman kerran lausunut Annan nimen. Mutta tällä kertaa nimi on väärä – eikä se edes ole naisen nimi vaan Toivo, rintamatoveri.

Anna käy edelleen tenttimässä Helsingissä, jossa hän tapaa pari kertaa Tujin. He suutelevat porttikongissa ja kadulla. ”- Hyi helvetti mitä väkeä, ohikulkeva työmies tokaisi ja sylkäisi maahan heitä kohti.”

Viimeistään tässä vaiheessa lukija tajuaa, mistä on kyse, jos ei ole aiemmin käsittänyt sitä termeistä synti ja sairaus. Aviorikos on syntiä, mutta lesboutta pidetään sairautena. Tujin oikea nimi, Tuulikki, mainitaan kerran myöhemmin.

Annan hullaantuminen Tujiin on samanlaista kuin rakastuminen aina, kohteen sukupuolesta riippumatta. Annan eros-rakkaus yltyy suoranaiseksi maniaksi. Hän ei pysty ajattelemaan mitään muuta kuin Tujia.

Anna ihannoi Tujia, mutta lukijalle tehdään alusta asti selväksi, että Tuji itsekäs ja ihailun kipeä. Hän korostaa omaa merkitystään näyttelijänä, vaikka hänen uransa laskuvaiheessa.

Voitto on luonnehtinut Tujia tämän oikean nimen, Tuulikin, mukaiseksi: ”tuulihattu, tuulen mukaan menijä, pelkkää ilmaa”. Anna ei suostu uskomaan: ”Jos Tuji oli ilmaa, hän oli rehevä viidakon tuulahdus, ja Voitto itse pelkkää haaleaa vettä.”

Lukijan on helppo arvata, että Anna voi olla Tujille vain yksi tilapäissuhde.

Vastalause sota-ajan naisihanteelle

Annasta on tehty vastakohta sota-ajan viralliselle naisihanteelle. Sitä edustaa romaanissa sotaleski Signe, joka raataa suuren lapsilaumansa hyväksi eikä valita koskaan vaan saa uskonnosta tarvitsemansa lohdun ja voiman. Signe olisi suorastaan epäuskottavan täydellinen, jollei hän tilaisuuden tullen lankeaisi radion kuunteluun ja naistenlehtien lukuun, vaikka pitää molempia paheina.

Anna on myös vastalause sellaisten mieskirjailijoiden kuin Väinö Linnan ja Paavo Rintalan vanhoilliselle naiskuvalle, jonka mukaan naiselle sopi vain vaimon ja äidin rooli ja avioliiton ulkopuolinen seksi oli naiselle pahempi synti kuin tappaminen miehelle.

Jokaisen sotaa käyvän maan propagandassa painotettiin naisen siveyden merkitystä. Jotta mies olisi jaksanut taistella rintamalla, naisen tuli odottaa tätä uskollisesti kotona.

Onni kestää vain hetken

Toisaalta sota-ajan elokuvat tarjosivat naisyleisön lohduksi tarinoita lyhyestä mahdottomasta rakkaudesta, joskus jopa sellaista joka elettiin lähinnä haaveissa kuten Hannu Lemisen elokuvassa Valkoisia ruusuja (1943). Tavallaan Kaksi rakkautta on tällaisten ”lyhyt onni”-tarinoiden modernisoitu versio.

Anna saa Tujin luokseen maalle yhdeksi yöksi, joka on ihana. Mutta sen jälkeen huuma on suurelta osin haihtunut, ja Anna alkaa epäillä, että hän onkin rakastunut rakkauteen. Hän ei kuitenkaan kadu, vaan kokee että on saanut elää. Rakkauden hurma on myös saanut unohtamaan sodan.

Seuraava tapaaminen Helsingissä on vielä suurempi pettymys. Tuji puhuu vain omia asioitaan eikä kuultuaan Anna läpäisseen viimeisen tenttinsä onnittele toisin kuin kotikylän myyjätär. Tuji suorastaan ilkeilee Annan tavanomaisuudesta ja ennustettavuudesta, suutelee haluttomasti ja kiirehtii toiseen tapaamiseen.

Tulee tieto Voitto haavoittumisesta. Ennen kuin aviomies saapuu toipumislomalle kotiin, Anna odottaa Tujia käymään uskoen, että kaikki on taas hyvin. Tuji saapuu, mutta sulhasensa Väinön kanssa.

Tujilla on jo aiemmin ollut suhteita sekä naisten että miesten kanssa, vaikka hän sanoo pitävänsä enemmän naisista. Avioliiton hän solmii ilmeisesti lähinnä aineellisista syistä: hänen uransa näyttelijänä on hiipunut, ja selluloosateollisuuden palveluksessa oleva Väinö voi tarjota hänelle korkean elintason.

Väinö tietää ja hyväksyy, millaisen vaimon on saamassa. Hän on arvannut Tujin ja Annan suhteen, vaikkei Tuji ole sitä kertonut. Toisin kuin Tuji, Väinö tuntee myötätuntoa hylättyä Annaa kohtaan ja sanoo tälle: ”Anna, muista että sinulla Voitto ja tytöt.”

Poikkeustilanne – poikkeussuhde?

Tuji mukaan Anna ei ole ainoa: ”Jos tietäisit, kuinka moni kunniallinen pikkurouva avaa ahnaasti suunsa suudeltavaksi, yllättyisit.”

Sota oli poikkeustilanne, jossa sekä miehet että naiset elivät pääasiassa oman sukupuolensa parissa. Sukupuolten kokemukset rintamalla ja kotirintamalla olivat myös niin erilaiset, joten niitä ei useinkaan saattanut ymmärtää puoliso, vaan pikemmin samaa sukupuolta oleva lähiryhmä, jolta vaaran aikana myös etsittiin turvaa, lohtua ja unohdusta.

Tuula Juvonen kirjoittaa kuitenkin teoksessaan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia: ”On tavallista, että poikkeusoloissa esiintyvät homoseksuaaliset teot selitetään olosuhteista johtuvista. Silloin vältytään pohtimasta kysymystä halusta ja valinnan mahdollisuuksista. Yhtä hyvin olisi voinut kuitenkin voinut puhua olosuhteista ympäristönä, joka teki tilaa ja loi mahdollisuuksia homoseksuaalisille teoille, joihin ryhtyminen oli kuitenkin valinnaista.”

Havasteen romaanin näkemys näyttää olevan, että ihminen voi viehättyä kumpaankin sukupuoleen, kun vain sopiva ihminen tulee vastaan.

Kaksi rakkautta

Romaanin nimen Kaksi rakkautta voi ymmärtää monella tavalla. Ensiksi konkreettisesti: Voitto on ajallisesti Annan ensimmäinen rakkaus, Tuji toinen.

Anna ja Voitto ovat aikoinaan valinneet toisensa biologisella perusteella. He ovat vaistomaisesti tajunneet, että heidän yhdistelmänsä tuottaa hyvät geenit heidän lapsilleen. Myöhemmät kumppanit kertovat, mitä Annalta ja Voitolta puuttuu ja mitä he elämäänsä kaipaavat.

Toivon ja Voiton suhdetta ei kuvata, mutta voi päätellä, että kumpikin näkee toisessa miesihanteensa ja että yritys olla ihanteen veroinen auttaa jaksamaan rintamalla. Heidän rakkautensa on filiaa (ystävyyttä) ja timetä (kunnoitusta). Rakastumista ei estä edes Voiton uskonnollisuus.

Tuji taas on Annan arkisen elämän vastakohta ja ilmentää vapautta, iloa ja nautintoa – mutta myös itsekeskeisyyttä ja vastuuttomuutta, joka ei Annalle kahden lapsen äitinä ole mahdollista kuin tilapäisesti. Vastakohtana perheenäidin toistuville töille ja puuduttavalle arjelle, johon Anna kokee hukkuvansa, on elämä, joka Annalle tarkoittaa suuria tunteita ja nautintoa, jonka hän kokee Tujin kanssa. Heidän välillään on ollut ludusta (leikkiä), mutta Tujin puolella ei edes aluksi filiaa (ystävyyttä).

Anna ei pysty hyväksymään kirkossa saarnattua uskonnollista maailmankuvaa, jonka mukaan ”rakkautta olisi vain kahdenlaista: toinen suurempi Jumalaa kohtaan. ja toinen mitättömämpi  ihmisten rakastamista varten”.

Hiihtäessään metsässä Anna nauttii liikunnan lisäksi luonnon kauneudesta. Hän kysyy itseltään, onko rakkaus luontoon puhtainta rakkautta, koska se on pyyteetöntä. Luonnonrakkaus herättää Annassa isänmaallisia tunteita aivan kuten Suomessa on Runebergin Maamme-laulusta asti ollut tapana. 

Rakastuessaan Tujiin Anna kokee näin: ”Kaksi rakkautta nosti hänet riemusta hohtavaksi: minä rakastan, minua rakastetaan, eikä sellainen saa olla väärin.” Rakkauden kohde myös laajenee kaiken kattavaksi: ”Yksi oli rakkaus ihmisiin, toinen kaikkeen elämään, jota maailmassa sykki.” 

Mahdoton rakkaus

Marita Hietasaari kertoo teoksessaan Sodan muisti, että Kahden rakkaus kuvaama lesborakkaus ei aiheuttanut kielteistä lukijapalautetta ja kysyy: ”Olisiko reaktio ollut erilaista, jos Annalla ja Tujilla olisi ollut yhteinen tulevaisuus?”

Kysymys lienee retorinen, sillä kuvattuna aikana yhteinen tulevaisuus oli mahdoton. Annan mietteet, miksi miehen ja naisen rakkaus on hyväksyttävää, mutta naisen ja naisen ei, kertovat nykyisistä arvoista: ”Voi miten mahdotonta kaikki oli. Oli Voitto ja tytöt, oli oma perhe ja suku, oli Tujin perhe ja suku. Jos he aloittaisivatkin kaiken alusta kaksin, vain Tuji ja hän, kaikki muut hylkäisivät heidät. Jokainen paheksuisi heidän liittoaan, ystävät, tuttavat ja sukulaiset halveksisivat heidän laitonta, sairasta suhdettaan, ja jos se paljastuisi, he seisoisivat tuomarin edessä tuomiolla. Miksi muka oli sairasta, jos rakasti toista? Mikä siinä oli hirvittävää?”

Romaanissa yhteistä tulevaisuutta ei tee mahdottomaksi vain laki ja ennakkoluulot. Anna on selvillä siitä, että vaikka suhde olisi sallittu, yhteiselämästä Tujin kanssa ei tulisi mitään. Tuji ei näet pidä Annan tyttäristä, jotka ovat Annalle tärkeimmät.

Vai ovatko? Anna ei pohdi saati ole huolissaan, miten tyttöjen kävisi, jos suhde paljastuisi. Tämä on sinänsä ymmärrettävää: eros-rakkaus on siitä merkillinen asia, että sen vallassa oleva ihminen tuntee olevansa oikeutettu sivuuttamaan kaikki muut, läheisetkin ihmiset.

Sodan ja biologian sattuma ratkaisee

Toisin kuin Hietaniemi tulkitsee, Anna ei oikeastaan ”päätä” jäädä Voiton luo enempää kuin Voitto Annan.

Voitto saa kokea sodan julman sattumavaraisuuden: Toivo on kaatunut samassa taistelussa, jossa hän itse haavoittunut. Voitto saapuu masentuneena toipumislomalle kotiin.

Toisaalta avioparin kohtaloon vaikuttaa biologia. Yhdessä suhteessa Annan syrjähyppy on ollut vaaraton: hän ei voi tulla raskaaksi. Nyt Anna huomaa odottavansa lasta, joka on pantu alulle Voiton edellisellä lomalla.

Ennen kuin Anna saa tilaisuuden kertoa uutisen Voitolle, taloon saapuu vieras nainen. Tämä jättää lähtiessään vauvan, jota väittää Voiton pojaksi. Voitto myöntää olleensa naisen kanssa mutta vain kerran. Hän vetoaa siihen, että tuskin hän oli ainoa. Voitto ei edes tiedä kuin naisen etunimen, Helena.

Anna aikoo seuraavana päivänä ilmoittaa vauvasta sosiaaliviranomaisille. Lukija kuitenkin aavistaa, että vauva jää perheeseen. Se käykin toteen toisessa osassa Yhden toivon tie (2012). Siinä onnen hetkiä tuottaa Annalle pro gradu -työn kirjoittaminen ja oma lehmä.

Itsen ja toisen hyväksyvä rakkaus

Kahden rakkauden lopussa intohimorakkauden tilalle löytyy toisenlainen rakkaus: ”Ehkä Annan pitäisi oppia antamaan itselleen armoa, unohtaa omat virheensä, kun ei niitä kukaan muukaan muistellut. Ehkä pitäisi rakastaa myös itseään, ei itserakkaana vaan nöyränä ja alttiina kehittymään. Se voisi olla toisenlaista rakkautta: ensin olisi rakkaus muihin ihmisiin, sitten armollinen rakkaus itseään kohtaan.”

Tässä uudessa rakkaudessa on siis kyse hyväksymisestä, armosta ja anteeksiannosta – sekä itseä että muita kohtaan.

Romaanin loppu on yllättäen sovinnollinen: ”Hyvinhän mies tuohon sopi, saman pöydän ääreen. Ei tämä niin hurskas ollutkaan, mutta olipahan sitäkin kokonaisempi, oikea ihminen pettymyksineen ja toiveineen eikä pelkkää Annan kuvitelmaa.”

Koska Annakin on rikkonut aviolupauksensa, hän juuri siksi pystyy näkemään ja hyväksymään miehensä ilman rakastumisen luomaa illuusioita, sellaisena kuin tämä on. ”Veden viileyttä osasi arvostaa vasta silloin, kun iho oli palovammoilla.”

Sanalla sanoen Annasta on tullut aikuinen.

Nainen psyykkisesti kärsivän miehen omaishoitajana

Annan aavistaa sodan aiheuttamia kauheuksia, mutta hän kieltäytyy ajattelemasta niitä: ”Piti kääntää mielensä pois tuollaisista, muuten elämän sirpaleita ikinä saisi koottua lähellekään sitä, millainen elämä oli ollut ennen sotia. Sellaiseksi hän halusi sen vielä tulevan.” Samasta syystä sota haluttiin sen jälkeen unohtaa.

Mutta se on mahdotonta, se käy selväksi, kun kirjailija antaa Annan ennakoida, että hän tulisi vuosikymmenet heräämään siihen, että ”Voitto huutaisi kuolevan ystävänsä nimeä epätoivoissaan”. Annasta tulee loppuiäkseen miehensä psyyken hoitaja. Tällainen rakkaus on pragmaa (auttavaa rakkautta).

Tämä miehen heikkous sodan jälkeen oli Sandra M. Gilbertin ja Susan Gubarin mukaan yleinen teema länsimaiden kirjallisuudessa. Havasteen sarjassa se pysyy kodin salaisuutena. Yhden toivon tiessä Voitto ottaa itselleen vahvan aseman sekä kylässä että kotona. Hän jopa sanelee, millaisen työpaikan Anna valmistuttuaan ottaa. Eikä korkeakoulututkinnon suorittanut Anna ole edes selvillä, että hänen oma palkkansa kuuluu hänelle!

Vielä 50-luvun puolivälissä tapahtuvassa Kolmessa käskyssä (2013) perhe on tottunut heräämään joka yö isän painajaisiin: ”isä käpertyi äidin syliin kuin lapsi ja itki hartiat nytkähdellen kunnes nukahti. Mutta aamulla oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Isä lähti töihin kasvot yhtä ankarina kuin ennenkin, ja äiti puuhaili keittiössä suu tiukkana viivana.”

Kompensaationa yöllisestä heikkoudesta Voitto tekee perheessä päätökset: kun toiseksi vanhimmalla tyttärellä on murrosiän ongelmia, Annan on jäätävä pois työstä. Voitto on myös tehnyt kovasti työtä ja on hankkinut perheelleen hyvän elintason.

Niinpä Annalle suo sen, minkä Kahden rakkauden kertoja tietää ennalta: vuosien kuluttua salasuhde on Annan aarre, jota tämä muistelee: ”elinpä [- – -] elin sellaisenakin aikana vahvana ja uskaltaen”. Suhteesta, joka olisi voinut tuhota perheen, tulee Annalle voimavara, joka auttaa jaksamaan eteenpäin.

Lopullinen sovinto vie aikaa

Lopullinen sovinto avioparin kesken syntyy vasta Kolmessa käskyssä, jonka päähenkilö Annan ja Voiton tytär Raija.

Raija nuhtelee äitiään siitä, että tämä on kohdellut tylysti Voiton aviotonta poikaa. Anna myöntää, että poika on syytön syntymäänsä, ja muistaa taas sen, ettei hän ole itsekään synnitön, joka voisi heittää kiven miestään kohti.

Annaa ja Voittoa sitovat yhteen myös muistot – heidän alkuajan intohimostaan ei tiedä kukaan muu kuin he kaksi.

Raijakin oppii saman minkä Anna: ”Ehkä rakkauden ei tarvinnut aina olla sellaista, mikä vei jalat alta ja satutti. Ehkä yhdessä voi rakentaa jotakin pysyvämpää, luotettavampaa.”

Valokuva Marek Sabogal

Kirjailijasta

Paula Havaste, omaa sukua Aho, on syntynyt 1962 Rovaniemellä. Hän on koulutukseltaan filosofian tohtori. Nykyisin hän työskentelee tiedekeskus Heurekan ohjelmapäällikkönä.

Havaste aloitti kaunokirjailijanuransa 2003 historiallisella romaanilla Kymmenen onnen Anna. Lapinmaa-sarjan muut osat ovat Kotasavun Marja (2004), Lapinmaan Nilla (2005) ja Maaren, samaanien sukua (2008).

Viimeksi on ilmestynyt Vihat-sarja: Tuulen vihat (2014), Maan vihat (2015), Veden vihat (2016) ja Lumen armo (2017).

Tietoja Gummeruksen sivulla ja Wikipediassa.

Romaanista Kaksi rakkautta ovat kirjoitettu myös blogeissa P.S. Rakastan kirjoja, Lukijatar ja Luettua

Olen kirjoittanut blogissa myös Yhden toivon tiestä keskittyen sen toiseen päähenkilöön, Annan sisareen Oiliin.

Kirjallisuutta

Gilbert, Sandra M. & Gubar, Susan: No man’s land. The place of woman writer in the twentiet century. Volume 3. Letters from the front. Yale University Press cop. 1994.

Havaste, Paula: Tarzan ja valkoisen miehen arvoitus. Tutkimus maskuliinisesta identiteetistä Edgar Rice Burroughsin Tarzan-sarjassa. Like 1998.

Hietasaari, Marita: Sodan muisti. Talvi- jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun histori allisissa romaanissa. Avain 2016.

Juvonen, Tuula: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Vastapaino 2002.

Mustola, Kati: Lyhyt homoseksuaalisuuden historia. – Kokoomateoksessa Ulos kaapista. Tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta. Toim. Marja-Leena Parkkinen. 2. p. Like 2006.

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015

Uusin silmin. Lesbinen katse kulttuuriin. Toim. Pia Livia Heikinaho ym. Yliopistopaino 1996.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 2

Kalle Päätalon romaanin Myrsky Koillismaassa loppuosassa sota näyttää kovemmat ja raaemmat kasvonsa. Sen päättyessä selkosen ihmiset ovat muuttuneet perin pohjin.

Myrskyn Koillismaassa (1963) alkuosasta, joka kuvaa talvisotaa monesta näkökulmasta, olen kirjoittanut aiemmin. Romaanin loppuosa, joka kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa, jää alkuosaa episodimaisemmaksi ja monia asioita vain raapaistaan. Päätalon olisi kannattanut jakaa kirja kahteen osaan.

Onneksi henkilökuvaus on edelleen vahvaa. Mitä erilaisimpia ihmisiä kuvataan sisältäpäin, mukaan lukien saksalaista sotilasta ja vankia.

Kauko varastaa ja tunnustaa

Kauko Sammalsuon asevelvollisuus jatkuu välirauhan aikana. Kaukoa vaivaa alituinen nälkä ja vartiovuorollaan hän sortuu varastamaan pari limppua ja siivun riekkoa. Talousaliupseeri kuitenkin huomaa puuttuvat ruoka-aineet.

Kun alikersantti uhkaa miehiä pistotarkastuksella, Kauko tunnustaa: ”Minä olen se rosvo”, vaikka uskoo, että edessä on linnareissu. Pienestäkin varkaudesta seurasi tuohon aikaan vuosien vankeusrangaistus.

Ensin Kaukoa uhkaa sakinhivutus, jota alikersantti jo toppuuttelee. Mutta sitten Kaukon kaverit Joonas Niemi ja Jalo Kieppi astuvat esiin ja tunnustavat myös varastaneensa ruokaa.

Yhdessä kolmikko tunnustaa tekonsa talousaliupseerille, joka ajattelee: ”Minun oma poikani on jossakin Kannaksella. Silläkin voi olla nälkä. Muuta perintöä en ole juuri pystynyt pojalleni antamaan, kuin opettanut rehellisyyteen. Tuossa seisoo kolme sotamiestä. Poikani ikäisiä. Kaikkien ilmeistä näen, etteivät ole mitään paatuneita pahantekijöitä.”

Talousaliupseeri päättää antaa armon käydä oikeudesta eikä ilmoita asiaa komppanianpäällikölle. Uskovaisena miehenä hän tietää, miten raskasta syntikuormaa on kantaa ja miten sen pudottaminen helpottaa, kun saa sielunrauhan.

Lopuksi talousaliupseeri antaa tutun suomalaisen kehotuksen: ”Olkaa miehiä.”

Päätalon alter egoa Kaukoa ei ole kuvattu virheettömäksi, mutta väärä teko kalvaa hänen omaatuntoaan ja saa tunnustamaan. Lestadiolaisuudesta peräisin oleva tunnustuksen teema, jolle Iijoki-sarja perustuu, on muutenkin vahva jo Koillismaa-sarjassa. Muita tunnustajia ovat olleet Nestori Malinen ja talvisodan edellä Simo Mutka.

Tähän liittyy myös armon ja armottomuuden teema. Aiemmin Iivari Särkilammi on Koillismaa-sarjassa edustanut teeskentelevää ja kovasydämistä uskovaista ja nimismies Pukkilaa maallista ymmärtäjää ja armahtajaa. Nyt talousaliupseerissa tavataan uskovainen, joka itse armoa koettuaan osaa armahtaa muita.

Kauko pettyy naisiin

Ollessaan kavereidensa kanssa iltalomalla Rovaniemellä Kauko tapaa naisen, jonka kanssa suhde pysyy säädyllisenä. Kun hän kirjoittaa tälle Petsamosta, käy ilmi, että nainen on pitänyt häntä pilkkanaan.

Rovaniemen kokemuksensa takia Kauko uskoo, että kaikki naiset pettävät. Siksi hän lomalle tullessaan epäilee ihastustaan Elma Malista  jo ennen kuin on syytäkään: ”Kaukon mieleen iski hätä ja pelko. Eihän Elma jaksa minua odottaa. Täällä kun on toinen toistaan näyttävämpiä sotilaita. Aina kiertelevät nuorten naisten perässä kuin kärpäset lehmän hännän juuressa. Ei tainnut Elman tunto olla aivan puhdas, kun niin raskaasti puhalteli aamusella. Ei siitäkään tuliaisestani näyttänyt isoja välittävän.”

Todellisuudessa Elmaa vaivaa se, että Kauko on antanut Hilja Naavalalle rintaneulan mutta hänelle ristin. Elma tulkitsee, että Kauko on viestinyt tuliaisillaan haluavansa tyttöystäväkseen Hiljan eikä häntä. Risti symboloi ja ennakoi Kaukon ja Elman suhdetta: Kauko tulee tuottamaan Elmalle paljon murhetta.

Ennen lomalta lähtöään Kauko näkee miehen menevän Elman aittaan, jonka oven Elma on jättänyt oven auki Kaukoa varten. Kauko ei jää katsomaan, kun mies saa äkkilähdön. Edes jälkeenpäin Kauko selvitä asiaa Elman kanssa.

Kaukon aiheeton mustasukkaisuus on huonommin perusteltu kuin Iijoki-sarjan Kallen, jolla se on isän perua. Yhteistä Kaukolle ja Kallelle on kuitenkin huono itsetunto, ujous, äkkipikaisuus, asioiden hautominen itsekseen ja kyvyttömyys selvittää asiat puhumalla.

Iivari Sääskilammin loppu

Koillismaa-sarjan tekopyhän isännän Iivari Sääskilammin kova sydän on talvisodan aikana pehmennyt lastenlasten vaikutuksesta. Evakossa Iin Haminassa Iivari on saanut tietää, että nuoruudenrakkaus Hilkka on synnyttänyt pojan, mutta Iivari ei ole varma isyydestään.

Välirauhan aikana käy ilmi, että vaimo Petti on tunnistanut valokuvasta pojan miehensä lapseksi mutta antanut jo mielessään anteeksi: ”Sehän oli tapahtunut jo ennen kuin olit mieheni. Enkä itsekään puhtaana vieressäsi papin edessä seisonut.”

Dementoitunut Iivari haaveilee Hilkan tapaamisesta ja lähtee salaa venematkalle, jonka aikana hän näkee näkyä. Vene törmää pohjakiveen ja kääntyy ympäri ja Iivari hukkuu. Ruumis löytyy vasta myöhemmin.

Päätalon taitoa ihmiskuvaajana osoittaa, että Iivari ei ole jäänyt karikatyyriksi, vaan häntä on alkanut ymmärtää, jopa sääliä.

Sikäli Iivarin luonne on säilynyt entisellään, ettei tämä vieläkään ole antanut Nestori Maliselle anteeksi poron tappoa.

Saksalaisia ihaillaan, kunnes nämä eivät pärjää

Alikersantiksi ylennetty Kauko on juuri ehtinyt etukäteen juhlia viinalla siviiliin lähdön kunniaksi, kun kotiutus siirtyy ”toistaiseksi”. Asevelvollisille jaetaan rautaisannokset ja kovat patruunat ja komppania valmistautuu marssikuntoon.

Myös Myrskyssä Koillismaassa talvisota on erilainen sota kuin jatkosota. Jälkimmäiseen reserviläiset lähtevät innottomasti. Muualta tulleet reservinupseerit ”katselivat epäluuloisina miesten yrmeitä ilmeitä” ja velttoa liikehdintää. Jääkärikapteenia ärsyttää erityisesti Toivo Malinen: ”Aliupseeri…ja tuollaista esimerkkiä näytätte! Kädet taskuissa ja vielä haisette viinalle! Hävetkää, helvetissä!”

Toisaalta sotaan lähdetään uskossa, että siitä tulee lyhyt ja voitokas. Perusteena on, että enää ei olla yksin. Saksalaisten hyviä varusteita ja järjestystä ihaillaan ensin. Kun on sellaiset ”takuumiehet”, uskotaan, että kotiin päästään heinäntekoon tai viimeistään perunannostoon.

Aluelaajennuksestakin jotkut haaveilevat: ehkä ei enää tarvitsisi asua rajan pinnassa, vaan ”mökki jäisi vaikkapa valtakunnan keskimaille”.

Päätalo ei siis ole jälkiviisas eikä väitä, että sodan lopputulos osataan ennustaa tai ”kansa” olisi viisaampi kuin ”herrat”. Saksalaisten menestykseen uskoo jopa Nestori Malinen.

Matkalla Louheen Kaukon rykmentti joutuu mottiin. Kaukon ryhmästä kaatuu ja haavoittuu moni.

Kun rykmentin jäännökset talsivat kohti länttä, käsitys saksalaisista on muuttunut, koska nämä eivät ole pärjänneet Vienan korvessa.

Toivo Malisen kaatumisen vaikutus omaisiin

Selkosissa eivät miehet noudata tervehtimisen lisäksi muitakaan muualla hyvinä pidettyjä käytöstapoja. Tapa, jolla Toivo Malisen kaatuminen ilmoitetaan omaisille, kelpaisi kuitenkin empatian oppikirjaan.

Toivon sisar Elma, joka on hoitamassa ilmavalvontaa, on helteen takia riisunut lottapukunsa, kun hän näkee Akseli Naavalan tulevan. Elma ehtii juuri ja juuri pukeutua ja luulee ensin, että isäntä siksi näyttää kummalliselta.

Akselin sanoista ”Hilja tulee aivan pian tänne tuuramaan. Sinun pitää mennä Sammalsuon Maijan puheille ja…” Elma arvaa, että joku läheinen on kaatunut. Ensin hänen mieleensä tulee Kauko. Kun Akseli vastaa ”Se on vieläkin pahempi…”, Elma kysyy: ”Toivoko vain isä?”

Mutta perheenjäsenen kaatuminen ei ole Elmalle suinkaan pahempi. Itselleen tämä tunnustaa: ”Hyvä Isä minua…Olenko ollenkaan oikea ihminen. Itken veljeni kuolemaa, mutta eikö osa vesittelyä ole mielihyvää siitä, että Kauko vielä elää? Äitille tämä on hirveä isku. Miten siellä jaksanee isä?”

Akseli Naavala on keksinyt hyvän suunnitelman: uutista tulee Elman Mari-äidille kertomaan tyttären lisäksi henkiystävä Maija Sammalsuo.

Mutta Mari on jo aavistanut asian ja kysyy vain: ”Joutuiko Toivo kitumaan, vain oliko kivuton loppu?” Kuulemansa perusteella Maija antaa kieltävän vastauksen.

Uskovaisena ihmisenä Mari suree oman lapsen menetyksen lisäksi se, ettei Toivo ole tehnyt parannusta, joten hän ei pääse taivaaseen.

Myöhemmin kuvataan, miten rintamalla oleva isä Nestori muistelee poikaansa. Tosin muistot eivät välttämättä ole nykyisten lastenkasvatusneuvojen mukaisia: jo poikasena Toivo oli tullut ”samalle tupakkatopalle. Mukavasti se lämmitti, kun poika niin näppärästi sätkän sujautti.”

Nestori myös huolehtii: ”Mari…Mitenkähän vaimo tämän kestää? Hyvä isä…tuota hyvä tavaton, kunhan eivät vain äkkiä tohauttaisi tätä tietoa. Ei nuihen luulisi niin pöljiä olevan. Se meidän pitäjän pappihan on miehekäs mies.” Nestori keksii aivan oikein, miten kirkkoherra järjestää asian hoitamisen.

Perttu Sääskilammi lohduttaa Nestoria miesten tapaan: hän uskottelee, että Iivari on antanut Nestorille poron tappamisen anteeksi ja pitänyt tätä tunnustuksen tähden kunnon miehenä. Kohtaus osoittaa, että Perttu on toisenlainen kuin isänsä, varsinkin kun kyseessä oli Pertun nimikkoporo.

Hautajaislomalle tullut Nestori pehmenee niin, että sallii vaimonsa pitää Toivolle muistoseurat – mutta vasta sitten, kun hän on palannut armeijaan.

Huumoriakin on

Kai Hirvesnoron mielestä Myrskyssä Koillismaassa ei ole huumoria. Ainakin yhdestä kohtauksesta sitä kuitenkin löytyy ja vieläpä roppakaupalla.

Nestori Malinen ja venäläiset sotilaat huutelevat keskenään: ”Hei, Tallinnan miehet! Tulukaa soppajonoon!” ”Tulkaa te tänne! Meillä on paksua limppua ja kaalisoppaa ja kaalisopassa lihaa!” ”Meillä on paremmat evväät…Pakettileipä ja hernesoppa eivät lopu. Sijanlihaa on vaikka lampaat söisi!” ”Tulkaa tänne! Meillä täällä on naisiakin!” ”Ei me tuu…! Jos niille natuille ette mittää voi, niin laittakaa tänne. Meillä on mahottoman isoheppisiä nahkatykkejä, hehehe.”

Komppanianpäällikkö Kosti Mäkinen määrätään antamaan Nestorille rangaistus ”sotasalaisuuksien paljastamisesta”. Kosti näyttelee muille ja Nestorille suuttunutta ja antaa tämän puolustautua, kunnes laukaisee tilanteen sanomalla: ”Nyt tapahtuu sotamies Nestori Malisen kohdalla niin, että sinut ajetaan siviiliin…” Määräys vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisesta on näet tullut.

Kapina uhkaa mutta sammuu

Talvella Kauko saa tovereineen tarpeekseen: ”Meitä on loput komppaniasta asialla. Vain upseerit jäivät…Me aletaan talsia Kiestinkiin. Viekööt sieltä vaikka Kakolaan.”

Majuri ei ryhdy voimatoimiin vaan turvautuu psykologiaan: ”Minä en kiellä…Sanokaa kuitenkin Kiestingissä terveisiä, että majuri jäi ja pysyy täällä.” Seuraus on, että kersantti perääntyy: ”No, perkele, ei mekään mennä! [- – -] Ei me jätetä kavereita…”

Upseerin todellinen auktoriteetti ei siis perustu kuriin vaan esimerkkiin, jolla saa sotilaat vapaaehtoisesti seuraamaan.

Sodan sattumanvarainen kauheus

Kaukon rykmentti on sijoitettu Uhtualle. Kaukon kaveri Joonas Niemi lähtee riu’ulle, joka rintamalla toimittaa huussin virkaa. Kuuluu ujelluksen ääni, jonka kaikki tuntevat.

”Joku juoksi etäämpänä olevasta notkelmasta ja huusi:

–  Siellä joku istui juuri riu’ulla! Siellä on vain kuoppa.

Kauko ja Kieppi juoksivat ilman sopimusta samaan suuntaan. Lähellä notkelmaa nosti Kauko maasta jalkineen. Katsoi sitä hämäryyttä vasten ja sanoi:

– Nastapohjat…!”

Ei mitään muuta – lukija tajuaa, miten Joonas Niemen on käynyt. Päätalokin osaa siis tiivistää.

Sota muuttaa Kaukoa

Sota antaa Kaukolle itseluottamusta. Hän, joka nuorena joutui syömään kunnan jauhoja, täyttää jo toisessa sodassa ”miehen reikää”. Kaukon tulkitsee jopa nuoruuden katkeruuden tarpeelliseksi kannustimeksi. ”En ole ollenkaan tarpeeton henkilö. Samalla asialla ollaan kuin toisetkin. Tällä kertaa ei ole kenenkään leipä leveää, mutta kunhan tämä reissu on tehty, saattaa elämä vielä tarjota paljonkin yrittävälle miehelle.”

Vaikka armeija jos mikä perustuu hierakiaan, Kaukon mielessä siellä ei samanlaista jakoa ”parempiin” ja ”huonompiin” ihmisiin kuin kotipaikkakunnalla: ”Rintamalla ovat kaikki meikäläisiä. Tarkoitan sotamiehiä ja aliupseereja ja osaa upseereistakin.”

Äidin silmissä Kauko on kuitenkin omaksunut armeijassa huonoja tapoja. Jopa kotona poika kiroilee ja puhuu kaksimielisyyksiä. Äidin moitteisiin Kauko vastaa: ”Siellä rintamalla vain on vieläkin vaikeampi olla sellaisen äidinpojan. Toisten ihmisten tappaminen ei ole helppoa…Varsinkaan kun ei osaa vastapuolen miehiä vihata.”

Myös sodan jatkuminen kyllästyttää Kaukoa: ”Tuntuu toivottomalta, kun näitä armeijan rytkyjä ei pääse ollenkaan luovuttamaan. Toinen sota samalla reissulla. Siinä on nielemistä.”

Elma kyllästyy odottamaan Kaukoa

Elma on kirjeissään Kaukolle ja myös Kaukon Aili-sisaren kautta vakuuttanut olevansa tietämätön, miksi Kauko on häneen suuttunut. Kauko ei joko vastaa kirjeisiin tai esittää vihjailuja, joita Elma ei käsitä.

Kaukoon ei tehoa edes äidin vetoomus: ”Että omalle lapselleen jokainen äiti haluaisi hyvän elämäkumppanin, Elmaa parempaa ei ole…sinulle.” Kaukon luulisi älyävän, että jos Elmasta liikkuisi juoruja, äiti ei sanoisi näin, mutta ei.

Lopulta Elma kyllästyy Kaukon saamattomuuteen ja lähtee lotaksi Karhumäkeen. Siellä hän antaa ”kunniansa” häntä kuukausia vonganneelle luutnantille. Ilmeisesti motiivina on silkka kyllästyminen: kun ei ole saanut sitä jota rakastaa ja sota vain jatkuu, millään ei ole mitään väliä.

Jälkeenpäin Elma antaa luutnantille tunnustusta siitä, ettei tämä antanut katteettomia lupauksia saadakseen hänet sänkyyn. Silti kuva luutnantista, joka on kirkkoherran poikana ”paremmasta perheestä”, ei ole kaunis.

Nuoret naiset ihastuvat saksalaisiin

Palattuaan äitinsä kuoleman jälkeen kotiin Elma ryhtyy suhteeseen saksalaisen yliluutnantin Hans Böhmerin kanssa. Isä Nestori Malinen suhtautuu suhteeseen  myötämielisesti saatuaan pullon konjakkia.

Elma ei ole ainoa. Myös Kaukon sisar Aili ja monet muut seurustelevat saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kai Hirvasnoro esittää blogissaan selityksen: ”Kun muistelee sarjan aiempien osien korpikylän nuorten naisten näköalattomuutta, tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi se, että saksalaisiin upseereihin ja herrasmiehiin oli helppo ihastua.”

Toinen selitys tulee ilmi Elman mietteistä: Hans on hyvä rakastaja. ”Aina Hans hyväili niin lämpimästi, vaikka kuinka monta kertaa samana yönä hänet otti.”

Ja kolmas selitys on yksinkertaisesti, että saksalaiset olivat läsnä paikkakunnalla, mutta omat nuoret miehet ovat rintamalla.

Saksalaisten vankileirin ankarat olosuhteet

Monet sota-ajan asioista, joista nykyään puhutaan ”vaiettuina”, löytyvät melko varhain romaaneista.

Myrskyssä Koillismaassa saksalaiset rakentavat paikkakunnalle vankileirin. Sen kauheat olosuhteet ovat yleisessä tiedossa: ”Sanoivat jo yli sadan vangin ruumiin lepäävän minkä missäkin vankileirin ympärillä. [- – -] Miten saman valtakunnan miehet osaavat olla noin raakoja toisilleen? Saksalaisia on aina kehuttu niin sivistyneiksi ihmisiksi.”

Sammalsuon mökissä on tapana auttaa paria vankia, jotka käyvät talossa vakituisesti. Josef Leber tuo Maijalle tupakkaa ja saa Sammalsuolla aterian sekä mukaansa leipää, voita ja suolasärkiä.

Toinen Sammalsuolla käyneistä vangeista, Hermann, ammutaan työpaikalta poistumisesta ja häneltä löydetään leipää ja voita, jotka väitetään varastetuiksi.

Kaukolla taas ikävä naiskokemus

Kauko taas saa Oulussa vahvistuksen käsitykselleen, että kaikki naiset pettävät. Kirjeenvaihtotoveri on mennyt vain pari viikkoa aiemmin naimisiin, mutta silti valmis pettämään miestään. Eikä siinä kyllin: naisen ystävätär, joka on yöllä maannut samassa huoneessa toisen miehen kanssa, on valmis samaan Kallen kanssa, kun tilaisuus tarjoutuu. Naisilta puuttuu siis solidaarisuus.

Uhtualle palattuaan Kauko huomaa saaneensa tippuritartunnan. Kaukon aikoo tapattaa itsensä, jottei tuottaisi häpeää äidilleen. Hänen kaverinsa Jalo Kieppi kuitenkin taivuttaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Sairaalavaihe sivuutetaan, kun Iijoki-sarjassa sille omistetaan osa Tuulessa ja tuiskussa.

Perheen hyvästely loman jälkeen

Kosti Mäkinen kutsutaan 1944 kesken kylvöloman armeijaan. Lukija arvaa, että kyseessä on puna-armeijan suurhyökkäys.

Herkästi Päätalo kuvaa vähäsanaista hyvästijättöä. Poikansa Kosti nostaa ilmaan ja sanoo: ”Muistakaa olla kilttejä poikia. Muistattehan?” Vaimolleen Kosti ojentaa kätensä ja sanoo: ”Näkemiin, Irja. Älä huolehdi minusta.”

Irja vastaa luottavansa samaan kuin äitinsä, joka on lähettänyt Kostin kautta terveisiä pojalleen Pertulle ja sanonut: ”Mitäpä minä muutakaan voin, kun uskoa, että Jumala tekee niin kuin parhaaksi näkee.”

Itse torjuntataisteluista ei kerrota. Myöhemmin mainitaan, että Perttu Sääskilammi ja Hilja Naavala olivat Kannaksella löytäneet toisensa.

Suhde saksalaisiin muuttuu

Kai Hirvasnoro pitää epäuskottavana, että Nestori Malinen ja Akseli Naavala ”ikään kuin tajuavat leirin raakuudet vasta aivan jatkosodan loppuhetkillä kun todellisuudessa meno kauhistutti Isokummun asukkaita alusta alkaen.” Isokumpu tarkoittaa Iijoki-sarjan taloa, jonka isäntä menettää vaimonsa saksalaiselle.

Tähän voi lisätä, että epäuskottavuutta lisää se, että Sammalsuon mökissä leirin oloista tiedettiin alusta asti.

Vai onko se sittenkään epäuskottavaa? Maija kohtelee vankeja kuin äiti lapsiaan, kun taas Nestoria miellyttää saksalainen konjakki. Hänen mielensä muuttuu, kun hän todista omin silmin, miten pakoa yrittänyt vanki tapetaan.

Elmakin arvostelee Hansille vankien kohtaloa. Hänen tunteensa ovat muutenkin viilenneet, kun hän on saanut selville, että Hans on naimisissa ja kahden lapsen isä. Silti hän ei katkaisee suhdetta.

Myös tässä asiassa Päätalo välttää moraalista mustavalkoisuutta. Jälkeenpäin nimismies Pukkila näkee oikeana, että piti yllä hyviä suhteita saksalaisiin. Hän uskoo sen edesauttaneen, että paikkakunta välttyi Lapin sodan aikana suurimmilta tuhoilta.

Lapin sota

Kun Suomi solmii Neuvostoliiton kanssa aselevon, Hans kutsuu suomalaisia pettureiksi: ”Te olette kaikki oikeita mullikoita. Kaksinaamaista peliä pidätte. Mutta Saksa ei ole vielä polvillaan. Syyttäkää sitten itseänne, kun johtajan viha kääntyy teitä kohti.”

Paikkakuntalaiset määrätään taas evakkomatkalle. Sitä ei kuitenkaan kuvata – Päätalo osaa siis välttää toistoa.

Sen sijaan kerrotaan, miten Malisen perhe piiloutuu metsään. Nestori pukeutuu ”Lappland-Teufeliksi” ja pelästyttää saksalaiset. Talo jää polttamatta.

Vanki Josef Leber karkaa ja lähtee pakomatkalle kohti Neuvostoliittoa mutta uppoaa suohon.

Kun suomalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle, Elma haavoittuu saksalaisten miinasta.

Itsensä silpominen vai käpykaarti?

Kauko joutuu vielä Lapin sotaan. Pelätessään osuvansa miinaan hän pohtii käpykaartiin menoa tai telomalla tarkoituksella jalkansa.

”Ihmiset nauravat sotilaskarkurista. Sanovat, että vapaaehtoisena se Sammalsuon poikakin lähti, mutta käpykaartiinpa liittyi…En saa olla kotona. Kun toiset palaavat reissultaan, minua kuskataan linnaan.

Hiki tirisi otsalle. Ei, semmosta häpeää en kestä. Tämä teko vain kylmäverisesti ja harkiten. Pääsen sairaalaan. Jalka on kyllä iäksi pilassa, mutta eiköhän sillä jotenkin kenkkää. [- – -] Nyt käsittelen sytytintä. Vielä muutamia sekunteja. Jämähtää ja toiset jatkavat pohjoista kohti…

Toiset jatkavat…Ajatus tarttui ja jyskytti mielessä. Toiset jatkavat ja jaksavat. Minä kurja silvon itseni. Kaverit jaksavat vieläkin. [- – -] Vaikka tekoni ei koskaan tulisi muiden tietoon, kalvaa se aina mieltäni. [- – -] Invalidi! Siinäkin on miesriepu, jolta on mennyt jalka. Noin se käypi sodassa. Parhaat siellä joutuvat kärsimään, sanoisivat ihmiset. Ei jumaliste…! Riittää että olen tippurisairaalassa ollut. Kavereitani en petä…Jämähtäköön saksalaisten miina jos niikseen on…”

Kauko tunnustaa aikeensa kaverilleen Jalo Kiepille, joka vuorostaan paljastaa aikoneensa aiemmin tahallaan palelluttaa itsensä. ”Mie ajathelin, ethä nolo on kaverhiaan semhoseen paikhaan jäthää. Sie kun jaksot, niin en miekhän ilenny…”

Lopulta siis ratkaisevia perusteita kestää on negatiivisesti häpeän välttely, positiivisesti solidaarisuus tovereita kohtaan.

Päätalo ei jätä asiaa tähän. Simo Mutka on tahallaan jäänyt laivasta Oulun satamassa. Lukija ei tuomitse tätä, vaan pikemmin ihmettelee, että tämä on kestänyt niinkin kauan.

Elma hyväksyy moraalisen tuomion itsestään

Ne, jotka evakosta tai sotareissulta palaavat, ovat muuttuneet, samoin koko selkonen.

Toisaalta nuorten haaveet päästä muualle, helpompiin oloihin, hautautuvat sodan myötä. Kotipaikkakunnalla on ilmeisesti helpompi – tai ainakin vähemmän vaikea – toipua sodan fyysisistä ja henkisistä vammoista.

Elma on loukkaantunut vakavasti miinan räjähdyksestä: toisesta kulmasta on lohjennut iso pala, poskeen jää arpi, eikä ole varmuutta, tulevatko jalatkaan entiselleen.

Elma saa siis ”synnistään” pahemman ja ennen kaikkea lopullisemman seurauksen kuin Kauko. Ennen kaikkea seksuaalinen lankeemus leimaa naisen loppuiäksi. Elma jopa hyväksyy itsestään nimitykset ”saksalaisen jalkavaimo” ja ”upseerin patja”.

Toisaalta kirjailija on selvästi osoittanut, että Kauko on saamattomuudellaan vahvasti syyllinen Elman ”lankeemuksiin” eikä tämä itsekään ole ”puhdas”.

Auku ja joutsen

Kaukon nuorempi veli Auku veli on innokas metsästäjä. Jatkosodan keskivaiheilla hän äkkää joutsenen ja ampuu sitä. Koska lintu vain haavoittuu, Auku ampuu toisen kerran. Silloin ase räjähtää ja Auku kuolee.

Kyseessä on teoksen toinen symboli Elman saaman ristin lisäksi. Jo Kalevalassa joutsenen, pyhän linnun, ampuminen tulee Lemminkäiselle kohtalokkaaksi.

Sota on siis turmellut kaiken, mutta silti eloonjääneiden on jatkettava elämää.

Sodan jälkeen: Kalle vs. Kauko

Iijoki-sarjassa Kalle muuttaa sodan jälkeen kirjailijan tavoin Tampereelle, jossa avioituu, opiskelee rakennusmestariksi, pettää jatkuvasti vaimoaan, eroaa viimein tästä ja ryhtyy kirjailijaksi. Sen sijaan Kauko palaa kotiseudulleen.

Sen sijaan Kauko menee teoksessa Myrskyn jälkeen (1965) naimisiin nuoruudenrakastettunsa Elma Malisen kanssa ja ryhtyy pienviljelijäksi. Pariskunnan välejä hiertää kuitenkin Kaukon mustasukkaisuus Elman sodanaikaisesta suhteesta saksalaisen sotilaan kanssa. Kauko kuvittelee mustasukkaisesti, että vaimolla olisi edelleen muita miehiä.

Kai Hirvasnoro kirjoittaa blogissaan: ”Elman nöyryys Kaukon kohtausten edessä taas tuntuu epäuskottavalta.” Pahempaakin: nykyperspektiivistä se, että ympäristö neuvoo Elmaa ”ymmärtämään” Kallea, joka on kokenut raskaat sotavuodet, on sovinistista ja epäoikeudenmukaista. Elmallahan se raskain koettelemus on ollut, vakava haavoittuminen.

Kaukon kautta kirjailija saattoi kokea eräänlaisen vaihtoehtoisen elämän. Kaukon ja Elman nuoruuden haaveet eivät toteudu vaan elävät niin sanotun tavallisen elämän kotiseudullaan.

Sen sijaan Iijoki-sarjassa Kallen unelma kirjailijan urasta toteutuu mutta lapsuuden ankarien kokemusten takia tämä ei pysty kokemaan tyydytystä.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Päivitetty 31.1.2018 (joitakin pieniä lisäyksiä ja korjauksia tekstiin sekä sitaattien korjauksia)

Laila Hietamies: Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat

Laila Hietamiehen romaaneissa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat naiset selviävät sodasta paremmin kuin miehet.

vierailla-poluilla-oudoilla-ovilla

 

Laila Hietamiehen (myöhemmin Hirvisaari) Kannas-sarjan kaksi ensimmäistä sijoittuvat todellisen Valkjärven pitäjän kuvitteelliseen Suontaan kylään. Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu vuonna 1925 ja Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin. Tapahtumat keskittyvät yksityiselämään, ajan politiikka ei kosketa henkilöitä millään tavalla.

Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1980) alkaa Suontaan kylästä ja kuvaa kesäkuun 1944 suurhyökkäystä, Viipurin kukistumista ja evakkomatkaa. Kirjan lopussa ollaan vasta junassa Simolan asemalle. Tuolloin päähenkilöt Martta Heikkilä ja Helmi Elisa Karhu ovat kolmikymppisiä.

Neljäs osa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983) alkaa heinäkuussa Mynämämäellä, jossa suuri suontaalaisista elää evakkoina. Välillä ollaan sotasairaalassa Mikkelissä, toisella evakkopaikkakunnalla Jämsässä sekä sairaaloissa Helsingissä ja Turussa. Kirja päättyy syyskuussa ristiäisiin ja rauhan tuloon.

Viides osa Edessä elämän virrat (1984) tapahtuu pääosin Turussa helmikuusta alkukesään 1945.

Hyviä ja huonoja evakkokokemuksia

Vierailla poluilla, oudoilla ovilla kuvaa monipuolisesti suhtautumista evakoihin. Osa isäntäväestä on myötätuntoisia ja ymmärtäviä, kuten Aittalan emäntä ja isäntä. Keskinäistä toimeentuloa helpottaa, että pihapiirissä on useampi talo, joten kukin saa perhe asua omissa oloissaan häiritsemättä muita omilla tavoillaan ja tottumuksillaan.

Talonväen hyväntahtoisuus on aitoa. 18-vuotias tytär Leena selittää: No kun me tykätä teist kaikist. Eikä se ol mitenkä mukava kattoo kun ihmine kärsi. Kyl maar me se ymmärretä.”

Toisaalta sanotaan, että Leena sekä ymmärsi että ei ymmärtänyt Marttaa. Kyllä hän tiesi, että sota oli, mutta joskus tuntui, että Martan sota oli eri kuin hänen. Hänen kaksi veljeään olivat sodassa, sota koski heitä kaikkia yhtä paljon kuin Marttaakin, jonka mies oli kapteenina rintamalla, Leena tiesi. Mutta heidän kotinsa oli täällä vahingoittumattomana, eivätkä pommikoneet olleet vielä ilmestyneet heidän yläpuolelleen.”

Osa isäntäväestä on taas päinvastaisia luonteita. Eräs isäntä on vanhapoika, joka kieltää lapsia uimasta ja meluamasta, kulkee alasti ja huutelee rivouksia.  Myöhemmin selitetään, että isäntä on seksuaalisesti turhautunut. Jouduttuaan läheiseen kontaktiin verevän naisen kanssa, jonka suhteen hänellä ei ole mahdollisuuksia, hän purkaa ärtymyksensä kaikkiaan evakoihin.

Hevoskuski sanoo Helmi Elisalle kuultuaan tämän olevan evakko: ”Mää en ymmärrä sitä lainkka et kaike maailma ihmiset tullee sielt tänne muire ihmiste harmiks.” Kuskin mielestä olosuhteet eivät voi olla niin pahoja kuin huhut kertovat. Hän paheksuu sitä, että evakot tulevat ja vaativat asuntoa. Hän uskoo, että he kylpevät rahassa saatuaan korvauksia, ja kuka edes voi todistaa, että anomusten tiedot ovat totta. Hevoskuski on esimerkki ihmisestä, joka puhuu ensin, mitä sylki suuhun tuo. Kun hän sanomansa osoitetaan vääräksi, hän ei pyydä anteeksi vaan sanoo, ettei hän tarkoittanut mitään.

Romaanin lopussa Aittalan isäntä järjestää yhdeksänkymppisille Marille ja Kustaalle pysyväksi asunnoksi vapaana olevan mökin, sekä hyvästä sydämestä että ennakoiden poikiensa kotiintuloa sodasta, jolloin talossa ei enää ole tilaa.

Kustaa sanoo Aittalalle: Kaikilha se ei tää elämä olt samanlaista, tiijetäähä myö jot on tult kahnauksii puoli ja toisi. Mie sitä vaan, jot ihmisest itsestää riippuu vastaakos hyvvää pahal vai päinvasto.”

Samanlaista auttavaisuutta osoittaa lotta Kerttu, joka vuokraa perintömökkinsä Turussa Martalle ja asuu itse sairaanhoitajaoppilaiden asuntolassa.

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Martta on saanut toukokuussa 1945 sijaisuuden koulusta. Siellä hän joutuu miesopettajan syrjimäksi, koska aiemmin sijaisuudet on saanut tämän vaimo. Miesopettaja ei suostu myöntämään, että valinta on oikeudenmukainen: hänen vaimonsa on epäpätevä ja Martta on pätevä, joten totta kai Martta valitaan.

Tapaus osoittaa, että paikallisilla on henkilökohtaisia syitä nyreyteen: evakot kilpailevat heidän kanssaan työpaikoista ja asunnoista.

Miten ihminen selviää menetyksistä?

Teoksessa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla Helmi Elisa toteaa Martalle: kaiken sen kestää, jos vain haluaa itse jäädä eloon. Siksi on hyvä kun on joku jota varten jäädä eloon.”

Se tärkein joku on molemmilla lapsi. Sotaleski Helmi Elisalla on seitsenvuotias tytär Laura. Martan miehen Aarnen selviytymisestä ei pitkään aikaan tule tietoa, mutta Martta odottaa lasta, joka on onneksi pantu alulle jo ennen vihkimistä. Juuri tieto Martan raskaudesta on saanut Aarnen tekemään avioitumispäätöksen.

Käydessään Mikkelissä sotasairaalassa Martta kohtaa Malviina-mummon. Malviina uskoo, että kaikki ihmiset ovat mukavia ja pohjimmiltaan samanlaisia, olivat he karjalaisia tai ei. Ei ihme, että hän on kohdannut etupäässä mukavia ihmisiä.

Malviina on karjalaisen positiivisuuden ruumiillistuma. Se, mikä aikoinaan oli uutta ja raikasta Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilössä, on Malviinassa jo stereotyyppistä.

On harmillista, että Hietamies pani Kannas-sarjan alkuosien äreän Akviliinan kuolemaan evakossa talvisodan aikana. Olisi ollut vaihteeksi hyvä näyttää evakko, jonka kanssa tuskin sydämellisinkään isäntäväki olisi tullut toimeen.

Malviinan elämänohje kuuluu: ”Se on silviisii, jot ihmise pittää syyvä ja haastaa. Täs järjestyksen. Ens ku hää syöp mahhaase täytee, sit on niin hyvä jot. Sit ko hää on syönt, sit hää alkaa haastaa ne surut itsestää.”

Malviina sanoo myös, että Martan on vakuutettava itselleen, että Aarne paranee: se nääs auttaa ku uskoo siihen lujast. Sitä pittää sannoo nii lujast noita asjoit, jot itsekkii uskoo.” Ainakaan ei kannata surra etukäteen.

Kaikki ei ole aivan näin helppoa. Helmi Elisan pommituksessa saadut haavat pahenevat ja hän joutuu sairaalaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä Laura saa kurkkumätätartunnan ja joutuu toiseen sairaalaan.

edessa-elaman-virrat

Vaikeudet eivät lopu rauhan tuloon

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Laura asuu Martan luona Turussa, kun Helmi Elisa opiskelee kätilöksi Helsingissä.

Martta on synnyttänyt pojan, mutta hän ei ole elänyt päivääkään aviomiehensä kanssa. Keuhkoihin haavoittunut Aarne on yhä tuberkuloosiparantolassa.

Aarne ei voi kertoa Martalle sotakokemuksistaan, ei ”miltä tuntui räjäyttää kokonainen korsu ja tappaa pakoonlähtevät venäläiset yksitellen hankeen” eikä miltä haavoittuminen tuntui. Vain mukana ollut voi ymmärtää.

Lisäksi Aarne haluaa suojella läheisiään: ”Minun poikani ei tarvitse sodasta tietää. Niin kauan kuin maailmassa on rauha. Siihen on uskottava.”

Aarne pohtii lyhyesti, että ulkopoliittiset muutokset ovat tapahtunut niin nopeasti, että ihmisten tunteet eivät ole pysyneet niiden vauhdissa. Kestää aikaa, ennen kuin suhde entiseen viholliseen muuttuu.

Sen sijaan ajan sisäpolitiikka loistaa kirjassa poissaolollaan, vaikka se juuri tähän aikaan oli repivää.

Kuten sarjan edellisissäkin osissa, romaanin heikkoutensa on, että henkilöiden yhteiskunnallinen tausta ei vaikuta mitenkään heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Martta ei hyväksy sotaa puolusteluksi

Muistot eivät häviä vain sillä, ettei niistä puhuta. Sairaalassa työskentelevä hoitaja Elina sanoo Aarnelle: ”sinä viet mukanasi kotiin omat aaveesi!” Ja Elina yleistää tämän kaikkien suomalaisten naisten kohtaloksi: ”Me joudumme kokoamaan teidät sirpaleista kokonaisiksi.”

Aarne epäilee: ”onko minusta enää ihmistä elämään? Työelämään? Aviomieheksi? Normaaliin arkiseen elämään?” Niinpä hän uudistaa suhteen Elinaan, jonka kanssa hänellä on ollut yhdenyönjuttu jo rintamalla. Elina toteaa tarkkanäköisesti: ”Jos osaisit minua rakastella, osaisit vaimoasikin…”

Martta aavistaa jotakin, ja Aarne myöntää suhteen mutta vain rintamalla. Aarne puolustautuu: ”Sodassa…et tiedä millaista se on pahimmillaan. Ja silloin repeää jokin sisällä, etsii purkautumista, kun tilanne osuu kohdalle, se on väistämätöntä…”

Martta iskee vastaan: ”Tekö taistelitte silloin…asemasodan aikana? Tiedätkö mitä teki suomalainen nainen kotirintamalla? Hoiti että koko maan talous pyöri, että oli ruokaa, vaatteita. Ei ollut aikaa pelata korttia, ei istua katsomassa viihdytyskiertueita. Piti tehdä työtä, niin kuin mekin viime kesänä Suontaassa. Ja sitten te valitatte naisen kaipuutanne sodan vaaroissa…Aarne..täällä ei ollut aikaa unelmille, täällä tehtiin työtä. Teistä tehtiin sankareita, mutta entä meistä?”

Tämä tuntuu jälkikonstruktiolta. Eihän kukaan puhu keskustelussa ”suomalaisista naisista” vaan omista tai korkeintaan tuttaviensa kokemuksista.

Myöskään romaanin tapahtumat eivät täysin vastaa Martan ja Elinan yleistyksiä. Nainenkin voi saada tukea mieheltä, joskaan Marttaa ei kuuntele aviomies Aarne vaan ystävä Karjalainen.

Eikä sota kaikille naisillekaan merkinnyt pelkkää työtä ja seksin puutetta. Vaikka päähenkilöt Martta ja Helmi Elisa rakastelevat vain yhden miehen kanssa, hoitaja Elina ja lääkäri Nelly ovat toista maata. Heitä ei tästä tuomita, kuten perinteisesti tehtiin.

Jotakin Aarnen mietteissä on pätevääkin: kritiikki että Martta haluaa omistaa hänet. Myös Helmi Elisa arvostelee mielessään ystäväänsä, joka ennen oli ollut niin itsenäinen: ”jollei Martta nyt ymmärtäisi, hänen avioliitostaan tulisi vaikea. Martta tuntui hyväksyvän kaiken, minkä Aarne sanoi, hän suorastaan kerjäsi mieheltä sanoja, rakkautta; mutta ei se tullut niin.”

Tämä on harvoja kohtia, joissa Martan ja Helmi Elisan muuten ihanteellisen lujaksi ja läheiseksi kuvatussa ystävyydessä on särö. Yhteiskunnalliseen aseman ja siviilisäädyn ero ei ole vaikuttanut heidän väleihinsä mitenkään.

Naisille sota on tuonut hyvääkin

Lääkäri Karjalaisen apu on saanut Helmi Elisan ihannoimaan miestä, kun taas Karjalaiseen on vedonnut naisen avuttomuus. Nyt he päätyvät yhdeksi yöksi samaan sänkyyn, mutta jatko menee mönkään, koska heillä on erilaiset odotukset.

Myöhemmin Karjalainen pyytää anteeksi ja kosii, mutta Helmi Elisa antaa rukkaset sanoen: ”Olisi liian yksinkertaista jättäytyä toisen ihmisen armoille, niin kuin aikoinaan, kun menin naimisiin. Miulla ei ollut mitään ammattia, ei työtä, olin kotona ja hoidin Lauraa.” Helmi Elisa ei siis halua ottaa roolia, joka naisille sodan jälkeen suositeltiin, miehen emotionaalista kannattelua, vaan keskittyä omaan kehitykseensä.

Miesten ja naisten välillä on selvä ero. Sota on raunioittanut Aarnen fyysisesti ja Karjalaisen psyykkisesti. Molemmat ovat jatkuvasti pettäneet vaimoaan, ja vaimon kuolema on vapauttanut heidät ”väärästä” avioliitosta. Karjalainen on menettänyt myös pienen tyttärensä, jota hän on kovasti rakastunut.

Sen sijaan naisille sota on tuonut mukanaan myös hyvää. Martta ei edes salaa iloaan siitä, että on saanut vihdoin omakseen Aarnen, kun tämän vaimo on kuollut pommituksessa.

Helmi Elisa ei ole rakastanut miestään, mutta tästä hän ei voi puhua edes Martalle. Ilman tällaisia harvinaisia säröjä ystävyys olisi liian idyllistä ollakseen uskottavaa.

Helmi Elisan kuvauksessa Hietamies murtaa sotalesken – ja ylipäänsä lesken – stereotyyppiä. Vaikka Lauralle orpous on yksiselitteisesti menetys, leskeys avaa Helmi Elisalle mahdollisuuden itsenäistymiseen ja kehittymiseen: ”nyt vihdoin viimein koko tulevaisuus oli hänen omissa käsissään. Hän tiesi, että pitkä tie se tulisi olemaan, pitkä ja kivinen. Mutta hän kulkisi sen, valmistuisi, kokisi mitä on olla vapaa ja itsenäinen. Ja sinä päivänä hän seisoisi käsi lapsensa kädessä siinä uuden elämän kynnyksellä. Ja hän rakastaisi, jos se olisi mahdollista.”

Nuoret selviävät helpoimmin. Lotta Kerttu, Arttu ja jopa kätensä menettänyt Kyösti alkavat suunnitella opintoja, ja Kerttu ja Arttu löytävät toisensa.

Vanhuksilla on vaikeinta

Yhdeksänkymppinen Mari on tähän mennessä ollut optimistisuuden ja elämänmyönteisyyden ruumiillistuma ja nauttinut täysin rinnoin kymmenen vuotta sitten solmimastaan avioliitosta Kustaa kanssa, mutta nyt hän sairastuu dementiaan: ”Tälviisi vanha ihminen saap kuolla vierais maisemis, parantusha sitä, jos olisi koton. Täällä maa ikkääkö vetää puoleesa. Sielt piti lähtee, mitehä monta vuotta siint oikein on?” Mari kuolee ja haluaa tulla haudatuksi kasvot Karjalaan päin.

Vanhusten kokemukset evakossa on melko lailla sivuutettu, sillä he eivät ehtineet kirjoittaa niitä muistiin – toisin kuin myöhemmin silloiset lapset. Siksikin Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilö, Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän Kaisu ja Laila Hietamiehen Mari ja Kustaa sekä Malviina ovat tärkeitä kirjallisia hahmoja.

Muistot ja uusi elämä

Tulee ensimmäinen rauhan kevät – ja samalla muistot viimeisestä keväästä Suontaassa. Siitä – samoin kuin sodasta – tuntuu olevan pitkä aika. Nyt vasta muistoihin on aikaa.

Martta ajattelee: ”Ennen muistoja siivitti toivo; nyt ne olivat kipeitä, mutta niistä ei silti voinut olla puhumatta. Ja silloin kun niistä ei puhuttu ääneen, palasivat ajatukset niihin tavan takaa. [- – -]

Ja varmasti oli jo nyt tunnustettava, että noita muistoja himmensi pelko. Vieraille ihmisille heidän kohtalonsa oli yhdentekevä, ja sen myötä muistot.”

Muistot voi jakaa vain saman kokeneiden kesken, ja tällaista yhteisyyttä teoksessa onkin.

Toisaalta näytetään jokaisen ihmisen pohjimmainen yksinäisyys: jokaisen on itse vastattava elämästään ja jokaisen ryhdyttävä työhön tulevaisuuden puolesta.

Lääkäri Karjalaisen käsitys sota-ajasta muistuttaa myöhempää ajopuuteoriaa: oltiin ”kuin suuren virran mukana, paljon emme ole sille mahtaneet. Mutta nyt kesän tullessa olemme ajautumassa suvantoon, ja nyt voisimme jo tehdä jotain!” Karjalaiseen vetoaa Paasikiven puhe jälleenrakentamisesta: ”Nyt on aika rakentaa koko elämä uudelle pohjalle”.

Hietamiehen henkilöillä on jokaisella oma unelma uudesta elämästä. Enää ei ole sellaista evakkojen yhteistä kohtaloa kuin Viljo Kojon Kymmenen savun kylässä – eikä edes kuvitelmaa siitä kuten Unto Seppäsen Evakon ja Iiris Kähärin Elämän koko kuvan päähenkilöillä.

Sodan vaikutus lapseen

Neljännen ja viidennen osankin vaikuttavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura.

Teoksessa Vierailla poluissa, oudoilla ovilla Laura haaveilee Mynämäellä kaupan ikkunassa olevasta rahapussista. Hänen mielessään se on taikapussi, jossa raha lisääntyy itsestään. Kun äiti ei anna rahaa sen ostoon, Laura ostaa sen omin päin – kauppias luottaa, että äiti maksaa sen.

Kun Helmi Elisa saa asian selville, hän suuttuu sekä kauppiaalle, joka on myynyt kukkaron alaikäiselle, mutta ennen kaikkea Lauralle, joka kieltäytyy kertomasta missä kukkaro on. Koska kukkaro on paperia, se sulaa sateessa.

Äidin ja tyttären yhtäaikainen olo eri sairaalassa vieraannuttaa heitä entisestään.

Teoksessa Edessä elämän virrat erossaolo jatkuu, kun Helmi Elisan opiskelee Helsingissä.

Turussa Laura kiusataan koulussa ”karjalaisäpäräksi”, koska hän kertoo mielikuvituksellisia tarinoita siitä, että hänen isänsä on suuri sotaherra, joka on tavannut Mannerheimin. Luokkatoverit tietenkin syyttävät häntä valehtelusta.

Mynämäellä Lauralla on omakivi, Turussa taas Ajatuspuu. Hän kuvittelee Turun linnan torniin prinssit, joiden kanssa hän sitten keskustelee.

Vasta kun Laura putoaa jokeen ja pelastuu, aikuiset tajuavat tilanteen vakavuuden. Opettaja kieltää luokkaa kiusaamasta.

Ydin tässä kaikessa on Lauran kokemus, että häntä ei nähdä.

Vaikka äiti ei ymmärrä tyttärensä surua ja mielikuvitusleikkejä, häntä ei romaanissa syyllistetä. Helmi Elisa tekee sen mitä voi, mutta ei vain pysty enempään.

Hietamies on parhaimmillaan kuvatessaan koskettavasti sodan seurauksia lapselle, lapsen yksinäisyyttä ja mielikuvitusta, joka leimataan valehteluksi. Mitään ei selitetä, vain kuvataan luottaen lukija ymmärtävän.

Tietoja

Olen aiemmin kirjoittanut blogiini Kannas-sarja kolmannesta osasta Hylätyt talot, autiot pihat.  Artikkelin alussa on kerrottu lyhyesti sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara, jotka tapahtuvat 20- ja 30-luvulla.

Blogini artikkelissa, joka käsittelee Hietamiehen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavia romaaneja Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut, on lopussa tietoja kirjailijasta.

Blogissani olen käsitellyt Unto Seppäsen Evakkoa, Iiris Kähärin Elämän koko kuvaa ja Viipurilaisen iltapäivää  sekä Kyllikki Mäntylän Opria.

Toivo Pekkanen: Hämärtyvä horisontti

Miten sota muutti ihmisiä? Miten sopeutuminen siviiliin onnistui? Aiheita kuvaa Toivo Pekkanen kuvaa pienoisromaanissaan Hämärtyvä horisontti, joka sijoittuu välirauhan aikaan.

toivo-pekkanen

Hämärtyvän horisontin (1944) tapahtumapaikka on nimetön kaupunki, joka on mitä ilmeisimmin Pekkasen kotikaupunki Kotka. Kaupunki on niin pieni, että kävelemällä pääsee maaseudulle. Se sijaitsee rannikolla ja sinne kuuluu, miten Neuvostoliiton rantapatterit ampuvat harjoituslaukauksia Suursaaressa, jonka Suomi on joutunut luovuttamaan Moskovan rauhassa.

Keski-ikäinen mies ja kaksi naista

Hämärtyvän horisontin päähenkilö Pietinen on neljääkymmentä lähentelevä mies: ”Monipuolisesti sivistynyt, erittäin lahjakas mies, jolta kuitenkin puuttui varsinaista luovaa kykyä ja sitä salaperäistä eteenpäin työntävää ponninta, ehkä vitaalisuutta, joka saa monen vähemmän älykkään miehen ponnistelemaan kauas ohitseen.” Niinpä Pietinen on ”saanut tyytyä asemaan, joka ei mitenkään vastannut hänen kykyjään”, ja joutunut ottamaan vastaan määräyksiä itseään henkisesti alemmilta.

Teoksen kaksi naista edustavat kahta naistyyppiä, jotka ovat tuttuja jo Pekkasen läpimurtoromaanista Tehtaan varjossa.

Pietisen vaimo Riitta on lapseton kotirouva, joka palvoo miestään ja harrastaa lähinnä siivoamista.

Rouva Toivola on älykäs ja itsenäinen nainen, joka on miehelle älyllinen keskustelukumppani mutta joka henkii myös erotiikkaa. Hän on 35-vuotias leski, joka on vuosia sitten menettänyt miehensä ja poikansa purjehdusonnettomuudessa, mutta selvinnyt surustaan.

Pietinen ja rouva Toivola ovat työtovereita, ja heidän välilleen on myös syntynyt ystävyys. Heillä on ollut tapana keskustella keskenään kirjallisuudesta ja filosofiasta, joista he ovat hakeneet lohtua ja korvausta elämänpettymykselleen.

Vaikka Pietinen ja rouva Toivola sinuttelevat toisiaan, kertoja puhuu koko ajan rouva Toivolasta, vaikka nimittää Pietisen vaimoa etunimellä.

Kertojan mukaan Pietisellä on ”ikäänkuin kaksi vaimoa, toinen taloudenhoitoa ja fyysisiä tarpeita varten, toinen henkisiä tarpeita varten”. Rauhan aikana tämä ei tuottanut ongelmia, sillä Riitta on antanut miehelleen täyden vapauden eikä tämä ole käyttänyt sitä väärin.

Ajan käytäntöä kuvastaa, että konttorissa on oma huone johtajan lisäksi vain Pietisellä mutta rouva Toivola työskentelee samassa huoneessa muiden naisten kanssa. Sodan aikana rouva Toivola on huolehtinut Pietisen töistä – hän siis hallitsee ne, mutta on naisena alemmalla paikalla kuin kyvyt edellyttäisivät. Silti hän ei ole halunnut siirtyä Pietisen huoneeseen – ehkä karttaen muiden naisten kateutta tai taikauskoisesti peläten, ettei Pietinen silloin palaisi sodasta.

Sota muuttaa ihmisiä

Pietisen palattua sodasta kaikki muuttuu. Vaimo tuntuu Pietisesta loiskasvilta, joka ”saattoi elää vain toisen olennon välityksellä”. Koti on kuin mausoleumi.

Riitan pikkusieluisuus on sodan aikana lisääntynyt. Hän yrittää pitää kotona kaiken ennallaan ja torjua täysin ulkomaailman: ”Invalidin tullessa vastaan oli parasta kääntää katse muualle ja puheen kääntyessä kodittomiksi jääneisiin karjalaisiin oli terveellisistä ajatella, että he olivat joko laiskoja tai sitten, että heidän ei olisi pitänyt niin suinpäin lähteä omaisuutensa ja työpaikkansa hyläten vieraisiin oloihin.”

Usein on kuvattu evakkojen huonoja kokemuksia, mutta Pekkasen kuvaus osoittaa, että ne olivat myös yleisen moraalin vastaisia: ”kunnon ihmisen” mitta oli myötätunto sodan uhreja kohtaan.

Pietisen mielestä muutkin naiset ovat paljolti samanlaisia kuin Riitta: ”Kaakattavia, taloushuoliinsa ja hepeniinsä piintyneitä kanoja kaikki tyynni.”

Poikkeus on rouva Toivola. Hän on pommisuojassakin kannatellut henkisesti heikompia. Koska hänellä ei ole sodan aikana ollut ketään, jonka puolesta pelätä ja toivoa, hän on kohdistanut tunteensa Pietilään.

Myös Pietinen on rintamalla katunut, ettei ole kokenut kaikkea mitä elämä voi tarjota, ennen kaikkea omistanut – kuten tuohon aikaan sanottiin – rouva Toivolaa.

Sodassa Pietinen on ollut reservinupseeri. Hän on siis ylioppilas tai ainakin keskikoulun käynyt. Toisin kuin työelämässä, Pietisen on pärjännyt sodassa hyvin. Hänen suoritustaan on myös arvostettu,  sillä hän on saanut ja ylennyksen ja toisen luokan vapaudenristin. Näille asioille hän ei suomalaisen sotilaan ihanteen mukaisesti anna arvoa.

Rouva Toivola huomaa heti, että Pietinen on muuttunut: ”miehessä on jotakin liian pidättelemätöntä ja häikäilemätöntä, samalla kertaa peloittavaa ja vapauttavaa. Miten hän osasikaan katsoa! Hän ikään kuin otti koko ihmisen yhdellä ainoalla katseellaan, riisui hänet alasti, paljasti hänen kaikki salaisuutensa, taivutti hänet tahtoonsa. Rouva Toivola ei ollut saanut koko päivänä mielestään hänen nauruaan, tuota hiljaista, karkeaa, ihmisiä surmanneen rintamaupseerin pilkallista naurua.”

Pietinen ei käyttäydy enää herrasmiehen tavoin. Hän mittailee rouva Toivolan vartaloa päästä jalkoihin, tosin itse tekoaan tajuamatta, mutta ”tuo katse repi auki rouva Toivolan tukahutetun naisellisuuden lähteet ja saattoi hänen sielunsa pysyvän järkytyksen tilaan”.

Sota on vapauttanut Pietisessä sen puolen, jonka sivistys on tukahduttanut ja saanut ”nauttimaan ja elämään voimakkaimmin juuri ruumiillisissa ponnistuksissa, vaarassa, jännityksessä, taisteluissa”. Alkuperäiset tunteet ja tarpeet – nälkä ja vilu, uupumus ja uni, pelko ja viha, rakkaus ja toivo – on rintamalla koettu voimakkaasti. Kaikki on keskittynyt nykyhetkeen.

Pietistä vaivaa se, että ihmiset kotirintamalla näyttävät muuttuneen niin vähän ja he haluavat vain palata entiseen: ”Talot rakennetaan uudelleen, kuolleille vuodatetaan muutamia kyyneliä ja lausutaan teeskentelevät muistosanat. Sitten voi taas kaikki jatkua entiseen tapaan.” 

Tämä rintaman vieroksunta kotirintamaa kohtaan oli yleinen ilmiö kaikissa maissa. Wolf H. Halsti kuvaa Talvisodan päiväkirjassa sotilaiden ja evakkojen kokemuksia rauhan jälkeen uuden rajan takana: ”Tapaamme täällä uuden ihmistyypin, ei vanhan, entisen minämme. Se vikisee, kun tuomme rapaa lattialle, saa hermokohtauksia kun kolmen ihmisen tulee asua kahdessa huoneessa, laskee puukalikoitaan ja tarttuu ahneesti rahaan. Se opettaa meille miten sotaa pitää käydä ja voittaa. Se vaikeroi vaivojaan ja ajan ankaruutta, laskee kursseja ja osinkoja, kerää hysteerisenä tavaraa hyllyilleen. Mitä siitä jos yksi heimo on koditon, kunhan Minä olen turvassa. Mitä siitä että sairaalat ovat täynnä! Viereisessä kapakassa ryypätään ja soitetaan suuta, ollaan ’Summan sankareita’, haukutaan ja huudetaan kun ei saa soittaa renkutuksia eikä tanssia.”  

Hämärtyvän horisontin Pietinen ei halua muuttua entiselleen – ”Tuollaiseksi keinotekoiseksi, verettömäksi olennoksi, joka elää vain puolittain.” Tällaiset olennot ovat Pietisen mielestä ”liian pelkureita elääkseen, liian laiskoja ajatellakseen, liian itsekkäitä ja mukavuudenhaluisia antaakseen tilaa kasvulle ja muutoksille”.

Evakkoäiti, sotainvalidi ja avioton äiti

Sivuhenkilöitä on ensinnäkin evakkoäiti, joka odottaa miestään sodasta tekemään päätöstä mitä tehdä.

Toinen sivuhenkilö sotainvalidi, joka suorastaan iloitsee kuvitellessaan, että jos tulee uusi sota ja maa miehitetään, terveet ja voimakkaat tapetaan. Tämä on ilmeinen viittaus Neuvostoliiton toimeenpanemaan puolalaisten upseerien joukkomurhaan Katynissä. Sen sijaan sotainvalidi uskoo, että hänenkaltaisensa jätetään henkiin osoitukseksi voittajan armeliaisuudesta.

Kolmas ja merkittävin sivuhenkilö on neiti Hovila joka odottaa kaatuneen rakastettunsa Mikko Kiviojan lasta. Sota-invalidia Pietinen kutsuu ali-ihmiseksi, sen sijaan karjalaisäiti ja neiti Hovila vetoavat Pietiseen, sillä kärsimyksen tajuaminen toisessa ihmisessä ”teki hyvää hänen sielulleen”.

Mikko Kiviojasta kerrotaan vain Pietisen kuvitelmana. Hän on ollut eteenpäin pyrkivä työläisnuorukainen, joka on omaksunut keskiluokan tavat: rauhan aikana hän on seurustellut eri naisten kanssa päivällä kuin öisin. Syynä on sitoumuksien välttäminen, sillä liian varhainen avioliitto olisi tiennyt suunnitelmista luopumista. Vaimosta ja lapsista huolehtiminen on luonnon määräys, ja se sopii tavalliselle miehelle mutta ei sellaiselle, jolle itsensä kehittäminen on tärkeintä.

Sota oli saanut Mikko Kiviojan menemään sen naisen luo, johon hän oli rakastanut. Naiset taas, näin Pietinen on lomalta tulevilta sotilailta kuullut, ”kadottivat luonnollisen häveliäisyytensä ja vastustushalunsa ja antautuivat nautintoon itkien, silmät kyynelten sumentumina, kietoutuen mieheen kuin aikoen tuskansa voimalla temmata hänet takaisin kuoleman kidasta”. Elämä pyrkii vaistomaisesti jatkumaan: yksilö kuolee, mutta tämän geenit jatkavat olemassaoloaan jälkeläisessä.

Jo au-lapsen saaminen oli aikoinaan melkoinen koettelemus, se saattoi johtaa työstä erottamiseen. Monet työnantajat eivät pitäneet palveluksessaan edes naimisissa olevaa naista. Jos työssä sai jatkaa, lapsen joutui jättämään lähes kenen tahansa huostaan, koska kunnallista päivähoitoa ei ollut.

Neiti Hovilan henkistä voimaa osoittaa, että suru lamauttaa hänet vain hetkeksi. Pian hän laatii suunnitelman: hän kutsuu teini-ikäisen sisarensa hoitamaan alkuun lasta, jotta voisi käydä työssä. Hän aikoo täydellisesti omistautua lapselleen.

Pietisen mielestä suunnitelma on hyvä, vaikka hän ennustaakin, että 20 vuoden kuluttua ”nuorukainen tai nuori nainen tuhansin tavoin pettäisi äitinsä toiveet”, sillä tästä tulisi ihan erilainen kuin äiti nyt haaveksii. Mutta se kuuluu elämään.

Pekkanen taisi tässä tulla ennustaneeksi 60-luvun nuorison radikalismin, joka asettui monessa suhteessa vastustamaan siihen asti vallinneita arvoja.

Evakkojen vaellus

Vaikka Hämärtyvässä horisontissa oli alkuaan 170 sivua ja Kootuissa teoksissa 80, pienoisromaanissa ehditään kuvata myös lähimenneisyyttä, esimerkiksi Pietisen mielialoja, kun hänen on täytynyt upseerina lähettää miehiä paikkoihin, joissa monet näistä kuolevat, ja kun hän tahdollaan on saanut miehet pysymään asemissaan sodan loppuun asti.

Suorastaan monumentaalinen on kuvaus rauhantekoa seuranneesta evakkojen kulkueesta, jota Pietinen sotilaineen oli todistanut: ”Talo talon, mökki mökin jälkeen tyhjentyi, kylä kylän jälkeen autioitui, ihmisryhmä ihmisryhmän jälkeen, karjalauma karjalauman jälkeen liittyi maantiellä vaeltaviin pakolaisvirtoihin. Kokonainen kansa lähti liikkeelle tuntemattomia kohtaloita kohti. Rakkaat ja tutut maisemat jäivät taakse, rakkaat ja tutut leipää antaneet pellot, joihin jo lukemattomien miespolvien hiki oli virrannut, jäivät taakse, rakkaat ja tutut, suojaa antaneet kodit jäivät taakse. Jäivät talot ja töllit, jäivät kartanot ja kirkot, jäivät metsät ja ja järvet ja esivanhempien haudat. Jäi kaikki, mikä oli tehnyt elämän varmaksi ja turvalliseksi. Edessä oli jäinen, tuhansien jalkojen, kavioiden ja sorkkien tallaama, talven viimeisten pakkasviimojen suomima maantie, ja jossakin kaukana, päivämatkojen päässä – Suomi, silvottu Suomi ja tuntematon kohtalo sen uusien rajojen sisällä.”

Hämärtyvän horisontin kuvaus on sama kuin Pekkasen sodanaikainen kirjoitus Länttä kohti, vain lopun muotoilua on muutettu. Kirjoitus on julkaistu myöhemmin teoksessa Ajan kasvot (1942).

Moraalin rappio

Muuten ajan suuret tapahtumat vain kohisevat taustalla. Suomenlahden suu on suljettu, Norjan valtaus jättää avoimeksi vain Petsamon portin. Sisäpoliittinen levottomuus vain mainitaan. Enemmän huomiota saa keinottelu osoituksena moraalin höltymisestä: ”kaukokatseisemmat ja suuripiirteisemmät keräsivät kokonaisia salaisia varastoja tulevia vielä vaikeampia aikoja varten samaan aikaan, kun perheenemännät etsivät epätoivoisesti päivällistarpeita seuraavaa päivää varten”, ”koko kansan hoippuessa kuolemankuilun partaalla, missä heidän itsensäkin täytyisi sen mukana romahtaa”. Mukana on virkamiehiä, opettajia, jopa pappeja.

Kertojan mukaan monet ihmiset ovat normaaliaikana käyttäytyneet kunnollisesti vain ulkonaisista syistä – lain määräämän rangaistuksen pelosta – tai siksi että heidät on kasvatuksella sosiaalistettu. Nyt yhteiskuntaa koossa pitävä moraalinen ydin on höltynyt.

Sigmund Freud kirjoitti ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa joulukuussa 1914: ”Ihmiskunnan alkukantaiset, villit ja pahat impulssit eivät ole kadonneet yhdessäkään yksilössä. Ne jatkavat olemassaoloaan, vaikkakin tukahdutettuina, ja odottavat tilaisuutta tuoda itseään esiin. Niin ikään järkemme on hento ja riippuvainen asia, impulssiemme ja tunteidemme leikkikalu.”

Vaikka Pekkanen kuvaa välirauhaa, kuvaukseen on todennäköisesti vaikuttanut myös jatkosodan aiheuttama pettymys ja demoraalisaatio. Tai ainakin Pekkanen saattoi 1944 kuvata sodan aiheuttamia negatiivisia asioita, joiden kuvaaminen olisi aiemmin ollut sopimatonta. Jotkut kieltäytyivät niitä lainkaan näkemästä, mutta Pekkasen kohdalla on todennäköisempää, että hän kyllä näki ne, mutta pitääkseen moraalia yllä hän sivuutti ne sota-ajan kirjoituksissaan ja korosti sen sijaan positiivisia puolia.

Välirauhan aikana Pekkanen näkee vielä toivoa. Vaikka suurin osa ihmisistä on sokeita, pieni vähemmistö näkee selvästi. Heille ”oli tärkeintä ennen kaikkea säilyttää inhimillisyytensä”. Heistä riippuu, sortuvatko yhteiskunnan laitokset, edistyvätkö vai taantuvatko kansat.

Kohta muistuttaa Juhanin missiota sodan edellä Mika Waltarin Palavassa nuoruudessa, joka on kolmas osa trilogiasta Isästä poikaan.

Sivusuhde on ilmaus moraalin rappiosta

Pietisen ja rouva Toivolan välille syntyy intohimoinen rakkaussuhde, joka tuottaa aluksi molemmille nautintoa. Rouva Toivola tulee ”kauniimmaksi, eloisammaksi, naisellisesti haluttavammaksi.” Toisaalta hän menettää tyynen rauhallisuutensa: ”Itse elämäänsä ohjaavan kulttuuri-ihmisen sijasta hän oli muuttunut naisellisten intohimojensa ja vaistojensa hallitsemaksi naiseksi.”

Vaimo Riitta odottaa Pietistä joka yö kotiin valmiin aterian kanssa, ja Pietinen korvaa uskottomuutensa Riitalle siten, että kehuu ruokaa. Poliittisesta tilanteesta Pietinen esittää Riitalle lehtien rauhoittavia tulkintoja, joihin ei itse usko.

Pietisen ja rouva Toivolan suhde ei perustu vain seksiin, vaan he ovat mitä ilmeisimmin toistensa vaaliheimolaisia. Silti Pekkanen kuvaa heidän suhteensa osoituksena moraalin yleisestä rappiosta.

Molemmat ovat menettäneet elämänsä hallinnan. Vaikka sota tuotti Pietolalle yksinkertaisia elämyksiä, jotka olivat hänen mielestään hyviä, seksuaalisuus esitetään loppujen lopuksi vaaralliseksi. Henki ja ruumis asetetaan vastakkain.

Pekkanen ei ole kaksinaismoralisti siinä mielessä, että sallisi miehelle sen, minkä tuomitsisi naisella. Päinvastoin, Pietinen kokee itsekin alentuneensa. Mutta hänellä on miehenä muutakin elämää. Sen sijaan kun älykäskin nainen kuten rouva Toivola rakastuu ja antautuu suhteeseen, hänen mieleensä ei enää mahdu muuta.

Pekkasella nainen on enemmän sukupuoliolento kuin mies ja siten alemmalla tasolla – jollei nainen pysy tavoittamattomissa, toivona, mihin rouva Toivolan nimi viittaa.

Kahden naisen loukkuun joutunut Pietinen tuntee, että salailu on väärin ja kunniallista olisi ottaa avioero. Uusi liitto olisi biologiselta kannalta perusteltu. Pietinen ja rouva Toivola ovat ns. elinkelpoisia, kuten tuolloin sanottiin, Riitta ei.

Velvollisuus ja moraali ei siten ole itsestään selvä. Pietisen kannaksi tulee, että ratkaisu ei voi perustua vain biologiaan ja että ihminen on sidottu entisiin ratkaisuihinsa. Vahva ihminen ei voi hylätä heikkoa.

Riitta ei tulisi yksin taloudellisesti toimeen, koska ei kykene ansiotyöhön. Pietinen tuntee olevansa vastuussa vaimostaan, koska tämä on kehittynyt loiskasviksi avioliiton aikana.

Niinpä Pietinen jättää rouva Toivolan. Pietinen uskoo, että vaikka tämä ensin kärsii kovasti hylkäämisestä, tämä tulee selviämään henkisen ryhtinsä ansiosta, jopa ”kokemuksista rikkaampana ja siis inhimillisesti arvokkaampana”.

Avioliitto jatkuu vain muodollisesti, sillä Pietinen päättää palata armeijaan. Tosiasiasiassa hän siis jättää myös Riitan, vaikka tietää, että ilman häntä vaimo kuihtuu. Yhteiskunnallinen velvollisuus voittaa sekä yksilön mielihyvän että yksilön velvollisuuden.

Kaiken kaikkiaan nainen on Pietisen mielestä ”aina eräänlainen ansa, kaikesta antamastaan hän vaati tahtomattaankin vastalahjaksi miehen vapauden”.

Toisessa Pekkasen sodanaikaisessa romaanissa Tie Eedeniin (1942) päähenkilö, urheilijanuorukainen, on ensin vikuroituaan valmis maksamaan tuon hinnan ja sopeutumaan perinteiseen miehen rooliin: ”Hän oli tähän asti ajanut takaa unelmia, nyt hän näki edessään todellisuuden. Pienen kaupungin, jossa hän eläisi ja tekisi työtä ehkä elämänsä loppuun asti. / Jossa hän kantaisi miehen taakkansa ja suorittaisi miehen tehtävänsä, jossa hän kokisi miehen ilot ja ihmisenä olemisen onnen.”

Mies kaipaa takaisin armeijaan

Pietiselle vapaus on aiemmin ollut vapautta käyttää vapaa-aikansa itsensä kehittämiseen. Nyt vapaus on hegeliläistä vapautta alistua välttämättömään ja astua itseä suuremman, kansakunnan, palvelukseen.

”Yksityinen ihminen oli yksinään täysin voimaton näitä saatanan valtoja vastaan.” Sen sijaan upseerina Pietinen ei ole yksin. Armeijan säädökset ”pakottivat pelkurin rohkeaksi, heikon vahvaksi, epäröivän varmaksi päätöksissään. Ne eivät tunteneet armoa ja sääliä, vaan vain tarkoin määritellyt oikeudet ja velvollisuudet. Ne edustivat kaikessa pelottavassa karuudessaan pysyvää ja horjumatonta kaiken särkyvän ja murenevan keskellä.”

Pietisen ratkaisun voi nykyisin nähdä erilaisessa valossa kuin hän itse – ja ilmeisesti myös Pekkanen – sen näki.

Pertti Lassila myöntää koomateoksessa Ja kuitenkin me voitimme, että elämän intensiteetti sodassa ei ollut vain propagandaa, se oli osaksi myös totta. ”Sota oli yksinkertaista ja selvää, armeijan arvot yksinkertaisia, yksilön vastuu vähäinen, syyt ja seuraukset selviä”.

Lassila kuitenkin muistuttaa, että sota oli myös joutilaisuutta ja armeijassa opittiin myös käskyjen kiertämistä. Seurauksensa oli oma-aloitteisuuden puute. Yksilöllinen vastuuntunne heikkeni, vastuu viime kädessä aina ylemmillä. Eli armeijakin heikentää yleistä moraalia, toisin kuin Pietinen uskoo.

Sota myös vei naiset ja miehet erilleen. Hämärtyvä horisontti sijoittuu Pertti Lassilan käsittelemään 1940-luvun lopun kirjallisuuteen, jossa sotaa sinänsä käsiteltiin suhteellisen vähän, jo poliittisista syistä mutta ei suinkaan pelkästään, sillä sotaan oli jo jatkosodan aikana kyllästytty ja rauhan tultua välimatka oli vasta niin pieni, ettei sodasta ollut mahdollista esittää kokonaiskuvaa. Sen sijaan romaaneissa käsiteltiin sotaoloista rauhaan ja siviilielämään sopeutumisen vaikeuksia. Ne esitettiin miehen ja naisen suhteen ongelmien kautta.

Naiset olivat sota-aikana joutuneet tekemään omien töittensä lisäksi miesten työt, vastaamaan asioista itse ja yksin. Monissa 40-luvun lopun romaaneissa kuvataan Lassilan mukaan kriisiä, joka syntyy, kun epäkypsä mies ja itsenäistynyt nainen solmivat suhteen tai menivät naimisiin. Tavallinen elämä, rauhanajan elämä, on ”mutkikasta, arvaamatonta ja vastuullista” ja siksi vaikeampaa. Nainen on oppinut niitä ”älyllisiä ja emotionaalisia vaatimuksia, joiden käsitteleminen on aikuisen elämän edellytys”. Miehellä ei ole rintamalla ollut tilaisuutta tähän.

Niinpä mies alkaa kaivata takaisin sotaan, miesten keskuuteen ja yksinkertaisten käskyjen ja arvojen maailmaan, jossa miehet saavat olla yhtä aikaa sankareita ja vastuuttomia poikia.

Kirjailija pettyi mutta selviytyi

Toivo Pekkanen (1902-57) ei sodan aikana joutunut rintamalle vaan palveli propagandatehtävissä.

Sota oli Pekkaselle hirvittävä pettymys, kirjoittaa Matti Mäkelä Pekkas-elämäkerrassaan Leveäharteinen ajattelija. ”Ensinnäkin se, että Eurooppa ja Suomi sen mukana ajautuivat sotaan, merkitsi Pekkaselle valtavaa pettymystä ihmiseen. Hän jos kuka oli koko sotaa edeltävän tuotantonsa laskenut ihmisen ja järjen ja kehitysukon varaan. Vasta 30-luvun loppupuolella hänen käsityksensä ihmisestä ihmisen järjestä ja eheydestä alkoi murentua, hänkin suuntautui ajan vitalistien oppien myötä yksilön tiedostamattomaan. Niinpä koko sivistyneen Euroopan ajautuminen sotaan, oli Pekkaselle vastoin niitä oppeja, joilla hän oli kirjailijaksi ja  ’jaloksi’ ajattelijaksi tullut.”

”Mutta Pekkanen pettyi toisellakin tavalla sotaan. Talvisodan uhrimieli ei jatkunut jatkosodassa ja jo välirauhan aikanakin näytti siltä, että yhteiskunta palasi ahneeksi, itsekkääksi, sodassa käyneet raaistuivat henkisesti, eivät jalostuneet. Se koe, johon eheytynyt yhteiskunta sodassa joutui, tuotti Pekkaselle pettymyksen.”

Pekkanen kuitenkin selviytyi sodan aiheuttamasta kriisistä, jatkoi kirjoittamista ja pystyi entistä vahvempiin suorituksiin. Hän oppi sodanjälkeisen ”uuden kielen” ja saavutti jopa modernistien hyväksynnän teoksellaan Lapsuuteni.

Kirjallisuutta:

Ahti, Keijo: Toivo Pekkasen kirjailijantie. 1. WSOY 1967.

Halsti, Wolf H.: Talvisodan päiväkirja. Otava 1971.

Lassila, Pertti: ”Min täällä teen, se kaikki kieroon vie”. – Teoksessa Ja kuitenkin me voitimme. Sodan muisto ja perintö. Toim. Lauri Haataja. Kirjayhtymä 1994.

Mäkelä, Matti: Leväharteinen ajattelija. WSOY 2002.

Pekkanen: Länttä kohti. Teoksessa Ajan kasvot. Teokset VII. Muistopainos. WSOY 1958.

Pekkanen, Toivo: Hämärtyvä horisontti. Teokset IV. Muistopainos. WSOY 1958.

Pekkanen, Toivo: Tie Eedeniin. Teokset IV. Muistopainos. WSOY 1958.

Waltari, Mika: Isästä poikaan. Romaani kolmen sukupolven Helsingistä. Tekijän lyhentämä uusintapainos Helsinki-trilogiasta Mies ja haave, Sielu ja liekki ja Palava nuoruus. 4. p. WSOY 1986.

Freud-sitaatti on lainattu Heikki-Aittokosken artikkelista Euroopan koossapitävä liima. Helsingin Sanomat. 2016. Vuosi kuvina. Verkossa nimellä Optimismi on Euroopan koossapitävä liima

Oiva Autio: Katkerat vuodet

Oiva Aution Katkerat vuodet on harvinainen evakkoromaani, sillä henkilöt ovat ortodokseja Laatokan pohjoispuolella sijaitsevasta Raja-Karjalasta.

Katkerien vuosien (1968) ydin ei ole kuitenkaan evakkoudessa kuin sodan yleisissä vaikutuksissa ihmissuhteisiin.

Romaanissa on järkyttävä kuvaus päähän haavoittuneesta sotainvalidista, joka kärsii jatkuvaa kipua.

Myöskään rintamaa on harvoin kuvattu armottomammin.

Näitä teemoja käsittelen evakkokokemusten jälkeen.

Tervarannan perhe

Katkerien vuosien pääosassa on Tervarannan perhe, jolla on hyvinvoiva maatila. Perheessä on neljä lasta: sodan syttyessä 17-vuotias Veikko, oppikoulua käyvä 14-vuotias Kauko, kansakoulua käyvä Eero ja iltatähti 6-vuotias Veera.

Romaanin alussa eletään YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikaa ja paikkakunnalla on sotilaita. Yksi sotilaista antaa Veeralle vanikkaa ja näyttää pienen tyttärensä kuvaa.

Kun evakuointikäsky tulee, äiti itkee, mutta isä sanoo: ”No lopeta jo itkusi, mitä se meitä auttaa. Kyllä tietää…joka  tomusta meidät teki.”

”Taivaan ranta leimusi tulipunaisena. / Se, mitä rakennettiin kuukausia, meni nyt tunneissa maan tasalle.”

Äiti ja lapset matkaavat Kiteelle, mutta isä jää. Hän käy jouluna perheensä luona mutta lähtee takaisin ja kuolee ennen uutta vuotta – ei sodassa vaan sydänkohtaukseen, toki siihenkin varmaan vaikuttaa sota.

Sukunimi, uskonto, kieli

Tervarannan perheellä on aikoinaan ollut venäläinen sukunimi, Tserbakoff, mutta isoisä on vaihtanut sen suomalaiseksi.

Yksi kyläläisistä, Konsta Jemidorff, on kuitenkin pitänyt sukunimensä. Hän valittaa muille, kun alue vallataan jatkosodan aikana takaisin: ”Kaikki ryssäksi haukkuvat jo…Poika, ainoa poikakin saa kärsiä. Koulussa muut olivat viskelleet häntä, kun opettajalle meni puhumaan, tämä siitä vielä vihastui: ’Oma syysi, miksi ette ole muuttaneet nimenne?’”

Konstalle sukunimi on identiteetin perusta: ”Kun minulta otetaan Jemidorff pois, olen kuin alasti riisuttu. Kuinka minä, vanha mies, enää muuta nimeä pystyisin kantamaan. Ja kun sen kerran olen oppinut kirjoittamaan…”

Paine yhdenmukaiseen suomalaisuuteen tulee siis jo kotiseudulla, jossa sitä edustaa muualta muuttunut kansakoulunopettaja.

Ortodoksisen uskonsa Tervarannan perhe on säilyttänyt, ja sillä on teoksessa olennainen osuus.

Katkerissa vuosissa on paljon repliikkejä, jotka ovat pääasiassa yleiskieltä höystettynä muutamalla murresanalla. Vain eräs vanha eukko puhuu karjalan kieltä, jota puhuttiin rajan toisella puolen. (Tietoja karjalan kielen puhujista Suomessa ja Raja-Karjalasta on artikkelin lopussa.)

Evakoiden huonot ja hyvät kokemukset

Kiteellä perheen lehmää ei ruokita kunnolla, ja sitten väitetään, etteivät evakkojen lehmät lypsä. Kun Kauko menee piian kanssa tansseihin ja lainaa rekeä pyytämättä ensin lupaa, isäntä haukkuu perheen ryssiksi: ”Ryssä se on, joka toisen pelejä luvatta lainaa, piian kanssa huoraa.”

Kiteeltä perhe joutuu muuttamaan Isoonkyröön. Siellä isäntä on hyväntahtoinen mies, joka uskovaisena on ottanut töihin myös linnassa istuneen Köpin.  Köpi soittaa suutaan niin, että isäntä antaa hänelle potkut. Köpi kostaa ne Veikolle pahoinpitelemällä tämän tovereidensa kanssa. Nämä kuitenkin hillitsevät Köpiä, koska eivät halua linnaan. Veikko valehtelee kotona, että kaatui pyörällä.

Kansakoulussa lapsia kiusataan murteen ja ortodoksisen uskon takia. Veikko ottaa eroa entisyyteen iskemällä kärpästä niin, että ikoni särkyy.

Eero joutuu ison poikajoukon pahoinpitelemäksi. Ajan tapaan hän tajuaa, ettei aikuisille kannata kertoa. Hän hoitaa asian valmistamalla paukun, jolla saa poikien suosion.

Kun perhe palaa kotiseudulle 1942, naapurit kirjoittavat vieraskirjaan: ”Nyt kun olette taas lähdössä kauniiseen Karjalaan, toivomme teille onnea ja menestystä. Suokoon Korkein, ettei teidän enää koskaan tarvitsisi lähteä pois kotoanne. Me paikkakuntalaiset tulemme muistamaan teitä aina rehtinä ja työteliäinä naapureinamme, siksi tämä eron hetki on meistä ikävä. Mutta emme ajattele itseämme, sillä olette onnellisia siellä, missä olette syntyneet. Olette paljon kertoneet Karjalasta ja olemme vakuuttuneita, että mitkään uhraukset Karjalan hyväksi eivät ole liikaa.” 

Emme saa tietää, miten vilpittömiä toivotukset ovat. Jotain kertoo kuitenkin se, että perhe on niin läheisissä väleissä naapureiden kanssa, että nämä on kutsuttu vierailulle hyvästejä varten.

Paluu kotiin ei ilahduta kaikkia perheenjäseniä. Ekaluokkalainen Veera on parhaiten sopeutunut Isoonkyröön, ja hänen tulee ikävä luokkatovereita jo junamatkalla: ”Olisimme olleet siellä Pohjanmaan kodissa…Ei olisi täällä tarvinnut valssata.” 

Ongelmat ovat osittain samat myös kotiseudulla

Kaikkia ongelmia ei panna evakkouden tiliin. Poikien välisiä tappeluja syntyy myös, kun on palattu kotiseudulle, mutta nekin päättyvät nopeasti sopuun.

Sen sijan kansakoulunopettaja vierastaa oppilaita ja haukkuu nämä: ”Oppilaat ruikuttavat ja huutavat kuin mitkäkin bolseviikit – – missä on suomalainen kuri, missä?” Opettaja ei tajua, että Jaskan häiriköinti johtuu ainakin osaksi siitä, ettei hän saa kunnalta kenkiä vaan joutuu käyttämään kumisaappaita.

Kotiseudulla tavat ovat tutut ja kaikkien asiat tiedetään: ”Postin tulon aikana oli asemaparakki tupaten täynnä väkeä. Aluksi kokoonnuttiin viitisen minuuttia ennen junan tuloa, myöhemmin oli parakki täynnä jo tuntia ennen junan saapumista. Juttu luisti. Täällä sai tietää kaikki kylän ja rintaman uutiset. Tiedettiin, kuka edellisviikolla oli kaatunut, kuka odotti kylässä lasta, mistä sai paloöljyä, mistä kynttilöitä, mistä pohjanahkaa, kuka oli saanut kenkäavustuksia, mistä pappi oli viimeksi saarnannut. Ja viikkoa ennen Sortavalan ja Värtsilän välisen linja-autoliikenteen aloittamista tiedettiin siitä täällä.”

”Kaupassa käytiin ahkerasti, usein ei mitään ostettukaan, sitä enemmän kyseltiin. Kysyttiin kankaita, nahkaa, öljyä, sakariinia, kaikkea, mikä mieleen juolahti, mitään ei kaupassa kuitenkaan ollut. Siitä eivät mielet pahoittuneet. Ja seuraavana päivänä oltiin utelemassa jälleen. Kun kuormaa tuotiin kauppaan, oli suuri joukko kyläläisiä ottamassa sitä vastaan. Jälleen sama kysely, jälleen samat vastaukset. Odotettiin huomista.” 

”Ne, jotka tulivat lomille, eivät puhuneet mitään sotatapahtumista, ja jos humalaan itsensä joivat, eivät sittenkään puhuneet, riitelivät ja hyppivät aseineen, herättivät koko kylän; jos sillä päällä olivat, kertoivat, kuinka monta ryssää olivat nitistäneet. Ja sitten kun pirtissä alettiin utsia, mies julmistui jälleen. Kaikki ne pitäisi tappaa ryssät, ei sääliä ketään. Ei naisia eikä lapsia, olihan niillä sellaisiakin. Ja alkoi uusi riita. Piti äkkiä saada kurkkuun viinaa ja sovinnon sanoja, muuten ei hyvä seurannut.”

Eräissä juhlissa käy ilmi, että kyläläiset eivät ole niin yhtenäisiä kuin näyttää. Jotkut miehistä ovat olleet punaisia.

Lottakokouksessa taas nähdään naisten keskinäistä ilkeyttä.  Emäntä, jonka tytär on saanut aviottoman lapsen, kostaa Tervarannan perheen äidille vihjaamalla, mitä tämän poika on tehnyt.

Kolmiodraama ja sotainvalidin kohtalo

Kaikkein traagisimmin sota vaikuttaa vanhimpiin poikiin Veikkoon ja Kaukoon.

Kun on palattu kotiseudulle, Veikko rakastuu Sinikkaan. Sinikka on aiemmin seurustellut Veikon ystävän Vikin kanssa, mutta hän valitsee Veikon, ja he menevät naimisiin.

Jatkosodassa Veikko on kersantti mutta johtaa vänrikin asemasta, kun taas Viki ampuu käteensä päästäkseen pois sodasta.

Muutenkin sotaa kuvataan raadollisesti. Jotkut upseereista ovat kelvottomia, jotkut miehistä menettävät hermonsa. Kotirintamalla eräs leirin vartijana toimiva alikersantti ampuu vangin.

Kotiin päästyään Viki viettelee Sinikan. Tämän kuultuaan Veikko ensin raivostuu ja repii vaimonsa puvun etumuksen. Riitaa seuraa kuitenkin rakastelu, jonka jälkeen Veikko sanoo: ”Se on sitten viimeinen kerta…ja muistat. Ensi kerralla tapan teidät molemmat. Ja itseni lopussa. Se on niin.”

Sitten seuraa kirjan traagisin ja koskettavin osuus. Veikko haavoittuu päähän, jonne jää sirpaleita. Muisti pätkii, ja hän käyttää särkylääkkeiden lisäksi viinaa. Hän lyö vaimoaan. Lopulta hän ampuu itsensä.

Sodan seurauksia on tuskin koskaan kuvattu armottomammin.

Kielletty rakkaus ja raskas päätös

Toiseksi vanhin poika Kauko rakastuu Veikon leskeen Sinikkaan ja tämä häneen. Kun äiti soimaa Kaukoa kuultuaan kylällä juoruja, että poika on viettänyt yön Sinikan kanssa, Kauko vastaa uhmaavasti: ”Pirun kuulustelu tämä on olevinaan! Ka olin olin, koko yön. Ja itsestäni vastaan. Lapset! Voi jumalauta! Kelpaan minäkin jonnekin, tykkien ruuaksi. Siellä en ole lapsi…Pitäisi kai ottaa kastepuku päälle, etten tekisi syntiä ennen sankarikuolemaa. Minä näin ne arkut, minä. Asemalla. Kolme kappaletta. Haisevat kuin ryökäleet…”

”Juon jos juon, ei siitä enon silmille tarvitse lentää. Ei hänellä ole osuutta. Itse minä viinat tilasin. Vai olisiko minun pitänyt mennä kirkkoon pyytämään armoa Jumalalta, että säästyisin sodassa ja toiset kuolisivat? Elä kuule rupea kuulustelemaan…Kun maalitauluksi kelpaan, kelpaan kai makaamaan naisen vieressä. Siinä nyt koko satu, vieläkö mitä?”  

Kauko on menettänyt uskon, joka muulle perheelle on tärkeä. Hän sanoo Sinikalle: ”Pelkäsin rankaisevaa Jumalaa, kaikkea, kaikkea, kaikkea. Nyt en pelkää. – – Ennemmin tai myöhemmin saan selkääni sen kirotun pistimen, josta uneksin joka yö. Arkailin tullessani sinun luoksesikin. En enää. Tulen koska minua huvittaa. Riitelen koska haluttaa. Juon koska haluttaa. On niin perhanan hyvä elää kun ei tarvitse havitella taivasta.”

Kaukosta tulee upseeri, joka alun haparoinnin jälkeen osaa hommansa. Hän ottaa Kuuterselässä vastaan puna-armeijan suurhyökkäyksen kesäkuussa 1944. Kun viereiset osastot murtuvat eikä hän saa ajoissa sanaa, hän noudattaessaan käskyä jää saarroksiin.

Kaukon onnistuu viedä muutama jäljelle jääneistä miehistään suon kautta taaksepäin, mutta hän haavoittuu jalkaan. Miehet auttavat häntä, mutta kun jalka aiheuttaa kuumeen, hän tajuaa itse, ettei henkiinjäämisestä ole toivoa. Niinpä hän määrää miehensä jatkamaan ja jää yksin jälkeen aseessaan yksi patruuna.

Lähtö toiselle evakkomatkalle

Perhe ei ehdi romaanin aikana saada tietoa Kaukon kohtalosta – todennäköisesti hänet kirjataan kadonneeksi, koska miestenkin kohtalo jää auki. Äiti torjuu Sinikan epäilykset, mutta epäilee itsekin pahinta, koska kirjeitä ei ole tullut pitkään aikaan.

Romaani päättyy lähtöön toiselle evakkomatkalle. Eero sanoo polttavansa kaiken, ettei se jää viholliselle: ”Saavat viedä kolhoosinsa kuusen alle. Täällä eivät herrastele, niin.” Äiti pyytää tikut takaisin: ”Miten sitten asut kun takaisin tullaan?”  Eero on kuitenkin varma, ettei takaisin tulla enää koskaan.

Taustaa

Oiva Autio syntyi 1933 Suistamolla. Hän oli sota-aikana siis kuusi-yksitoistavuotias, samanikäinen kuin romaaninsa Veera.

Koulutukseltaan Oiva Autio oli ekonomi. Hän kuoli 1976 Iisalmessa.

Katkerat vuodet jäi Oiva Aution ainoaksi romaaniksi. Se pohjautuu kirjailijan oman perheen kokemuksiin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oiva_Autio

Suistamo sijaitsee Raja-Karjalassa Laatokan pohjoispuolella. Kyseessä oli alue, joka jäi Pähkinänsaaren rauhassa 1323 Novgorodille, joten asukkaat olivat tai heistä ortodokseja. Tuolloin ratkaiseva identiteettitekijä oli uskonto.

Ruotsilla alue oli vain vuodet 1617-1721. Silloin sitä kohdeltiin ”voittomaana” kuten myös Skoonea tai Baltiaa, joten ihmisillä ei ollut niitä oikeuksia joita ihmisillä ydin-Suomessa ja ydin-Ruotsissa oli. Lisäksi Ruotsi vainosi ortodokseja niin että monet muuttivat Venäälle ns. Tverin Karjalaan.

Venäjä valloitti koko Suomen ja teki siitä 1809 autonomisen suuriruhtinaskunnan, johon 1812 liitettiin ns. Vanha Suomi eli Ruotsin Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa menettämät Suomen alueet.

Vasta autonomian loppupuolella kansallisuus nousi uskontoa tärkeämmäksi identiteetin määrittelijänä.

Vuonna 1937 Suistamolla asui 8122 henkeä, ja 62.8 prosenttia heistä oli ortodokseja. Kokonaisuutena Raja-Karjalassa oli 38 000 ortodoksia.

Toinen huomattava seikka on, että 29 000 Raja-Karjalan asukkaan äidinkieli oli karjalan kieli, eli se mitä puhuttiin rajan takana. Lisäksi karjalan kieltä puhuivat Porajärven ja Repolan pakolaiset, joten yhteensä karjalan puhujia oli ennen sotia noin 33 000-34 000.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suistamo

https://fi.wikipedia.org/wiki/Raja-Karjala

https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_kieli

Annikki Kariniemi: Veren kuva ja Veren ikävä

Vetävä yhdistelmä ”Lappi, sota, seksi ja saksalaiset” keksittiin jo ennen Katja Kettua ja Heidi Köngästä. Annikki Kariniemen Veren kuva ja Veren ikävä olivat 70-luvulla kohuromaaneja.

veren-ikava

Veren kuva ja Veren ikävä eivät liity toisiinsa muuten kuin aiheensa puolesta, vaikka molempien nimessä esiintyvä sana ”veri”. Se on toisaalta konkreettisesti verta, jota sodassa vuodatetaan, toisaalta symbolisesti ”veren vetoa” eli seksuaalista halua. Kuoleman läheisyys herättää biologisen vastavoiman.

Veren kuva

Veren kuva (1971) alkaa Länsi-Saksasta 25 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen 1970.

Varakkaan liikemiehen Sepp Leitnerin suomalainen vaimo Kaarina on loukkaantunut auto-onnettomuudessa eikä paranemisesta ole toivoa.

Sepp Leitner on sodan aikana ollut Lapissa ja osaa suomea. Hän alkaa lukea vaimonsa päiväkirjaa, jossa Kaarina muistelee menneisyyttä ja johon hän on jäljentänyt ensimmäisen aviomiehensä kirjeet.

Kaarina on rikkaan isän tytär, joka on mennyt naimisiin nuoren upseerin Jannen kanssa. Pari asuu Rovaniemellä. Jatkosodan aikana Kaarina työskentelee sairaalassa lottana, mutta sitä ei kuvata vaan alkoholinhuuruisia juhlia.

Kaarinalla on useita lyhyitä suhteita saksalaisten sotilaiden kanssa ja hän nauttii seksistä. Aviomies on kaukana, eikä Kaarina tunne omantunnonvaivoja uskottomuudestaan. Samanlaisia ovat hänen ystävättärensä.

Janne on alusta lähtien mustasukkainen vaimostaan mutta toisaalta loppuun asti ihmeellisen luottavainen. Kirjeissä vaimolleen on niin kosolti kirosanoja että kansanomaisia seksitermejä, että ajan mieskirjailijat jäävät toiseksi.

Kaarinan sivusuhteita kuvataan vähemmän yksityiskohtaisesti. Päähuomio on siinä, miten seksuaalinen halu syttyy tuntemattomien ihmisten välillä.

Romaanin lopussa Kaarina tapaa diakoni Sepp Leitnerin. Aviomies yllättää parin ja päättää lähteä partioretkelle. Ilmeisesti hän vaimon uskottomuuden paljastuttua haluaa kuolla mutta tehdä sen kunniallisella tavalla, kaatua isänmaan puolesta.

Jo aiemmin on käynyt ilmi, että Kaarina on lähtenyt aikoinaan saksalaisten joukkojen mukaan. Hän ei ole käynyt Rovaniemellä, koska haluaa säilyttää kaupungin mielessään sellaisena kuin se oli sodan aikana, ennen polttamista.

Kaarina-nimi on symbolinen. Sen alkumuoto on Katariina, joka kristityille tarkoittaa puhdasta ja on parinkin pyhimyksen nimi.

Toisaalta nimi liittyy kiinteästi sotaan ja Suomen aseveljeyteen Saksan kanssa: kuulu saksalainen marssilaulu Erika käännettiin Kaarinaksi. Romaanin Kaarina jopa väittää, että nimi valittiin hänen kunniakseen.

Miehet, naiset ja seksi sota-aikana

Suomalaisten naisten sodanaikaisia suhteita saksalaisten kanssa käsiteltiin sota-ajan julkisuudessa tuomitsevasti. Vastaavaa paheksuntaa ei kohdistettu miesten vastaaviin suhteisiin miehitetyssä Itä-Karjalassa.

Taustalla oli vanha kaksinaismoraali, mutta tutkijoiden mukaan myös se ajatus, että kun miehet uhraavat rintamalla elämänsä, naisten oli siveydestään kiinni pitämällä osoitettava olevansa uhrausten arvoinen.  Vaikka saksalaiset olivat aseveljiä, he olivat myös ”toisia”. Naisen ruumiin katsottiin kuuluvan kansakunnalle, ei heille itselleen.

Tämä kaksinaismoraali ei korjaantunut Tuntemattomassa sotilaassa, sillä Väinö Linnan naiskuva on patavanhoillinen. ”Hyvä” nainen on vaimo ja äiti, joka pysyttelee kodin piirissä. Jos hän lähtee rintamalle vaikkapa lotaksi, hänen puhtautensa tahraantuu, mitä edustavat lotta Kotilaisen useat seksisuhteet. Mies sen sijaan ei tahriinnu, vaikka hän ampuisi sotavangin tai toimisi sutenöörinä.

Annikki Kariniemen Veren kuva, jossa naimisissa olevaa Kaarinaa käyttäytyy seksuaaliasioissa yhtä vapaasti kuin monet miehet, näyttäisi pinnalta katsoen todistavan rumimmatkin syytteet naisten sodanaikaisesta käytöksestä todeksi.

Nykypäivästä katsoen romaanin voi kuitenkin tulkita toisin. Merkityksellistä on, että Kaarinaa ei katsota miesten näkökulmasta vaan hän saa itse kertoa tarinansa eikä häntä mitenkään rangaista.

Toisaalta näytetään myös vaimon uskottomuuden onnettomat seuraukset aviomiehelle, mutta asiaa ei moralisoida.

Myöskään saksalaisen miehen mukaan lähteminen ei ole vienyt Kaarinaa onnettomuuteen vaan hän on solminut toisen avioliiton, joka on hänen sairastumiseensa asti ollut onnellinen ja jossa on riittänyt seksiä.

Naisellakin on siis oikeus nautintoon.

Veren ikävä

Veren ikävä (1979) kertoo vähemmän sensaatiomaisen tarinan, jossa pääpaino on rakkaudessa.

Rovaniemellä lottana toiminut Marja kirjoittaa kirjeitä rakastetulleen, saksalaiselle lääkäri Josefille, jonka on käsketty lähteä pois Lapista. Marja muistelee mennyttä rakkaussuhdetta, jonka tuloksensa hän nyt odottaa lasta.

Samaan aikaan Marja kertoo tapahtumista, joiden keskellä hän parhaillaan elää ja jotka alkavat syyskuusta 1944 ja päättyvät heinäkuuhun 1945.

Kun suhteet syyskuussa Saksaan katkaistaan ja Suomi solmii aselevon Neuvostoliiton kanssa, uutinen on Marjalle shokki, sillä paikallisten suhteet saksalaisiin ovat olleet ystävälliset. Shokkia lisäävät vellovat huhut, että Lappi luovutetaan Neuvostoliitolle.

Toisaalta uskotaan, ettei taisteluja saksalaisten ja suomalaisten välillä tule. Evakuointi sujuukin pääosin rauhallisesti ja saksalaiset auttavat siinä.

Vähitellen alkavat kuitenkin toisenlaiset tapahtumat. Suomalaiset upseerit sieppaavat Marjan lottatoverin ja aikovat raiskata tämän, mutta tulee hälytys ja tämä pääsee pakoon. Kaksi naista on murhattu mökkiinsä ja omaisuus ryöstetty, ja myöhemmin käy ilmi, että syypäitä ovat karkuteille päässeet englantilaiset sotavangit, jotka ovat joutuneet vangeiksi Norjan sotaretkellä.

Pastorska vaatii, että pappilan kalustus kuljetetaan evakkoon, mutta papin mielestä ihmisillä on etusija niukkaan kuljetuskalustoon. Eräästä Ruotsin evakuointileiristä kerrotaan, että naiset on pantu kulkemaan täisaunaan alastomina sotilaiden muodostaman kujan keskeltä.

Ihmisissä on siis raadollisuutta, olipa näiden kansallisuus mikä tahansa.

Kun Marjan raskaus tulee ilmi, hän joutuu julkisesti nuhdeltavaksi. Siinä yhteydessä hän tapaa pastori Erkki Jokisen, jolta hän saa salaisia papereita. Niissä on ensimmäisiä tietoja holokaustista.

Marja ei ensin usko: Himmlerhän oli ollut niin ystävällisen näköinen käydessään Rovaniemellä. Asia muuttuu hänelle henkilökohtaiseksi, kun käy ilmi, että Josef on juutalainen.

Marja ja hänen lottatoverinsa lähtevät Rovaniemeltä viime hetkellä. Kaksi heistä lähtee saksalaisten mukana Norjaan. Marja ei rohkene tehdä samoin, koska Josef on poissa.

Kahdenlaista rakkautta

Lopputulos on, että Erkki Jokinen menee naimisiin lasta odottavan Marjan kanssa, mutta antaa vaimonsa edelleen kirjoittaa Josefille. Pastori edustaa siis todellista kristillisyyttä. Empatiaa hänelle on opettanut se, että hänen edellinen vaimonsa on hylännyt hänet.

Pastori jopa etsii Punaisen Ristin kautta tietoja Josefista. Kuten on odotettavissa, Josef on kuollut.

Näin käy toteen kaksi kirjan alussa olevaa lainausta. Laulu ”Oi Josef Josef palannut et koskaan” tosin koskee naistenmiestä, jolla ei ole aikomustakan palata valloitusten luo, kun taas Veren  ikävän Josefin paluun estää holokausti. Rukouskirjan lause ”ehkä hän sentähden joutui eromaan sinusta ajaksi että saisit hänet takaisin iäksi” (Filemon 1:15) ilmaisee Marjan uskon, että hän pääsee Josefin kanssa yhteen kuoleman jälkeen.

Vielä yksi merkittävä lainaus on Ruutin kirjasta (1:16): ”sinun kansasi on minun kansasi ja sinun Jumalasi on myös minun Jumalani.” Se ei toteudu Marjan kohdalla, mutta kuten hän sanoo, näin luotiin uudenlaisen maailman pohja. Ruuthan oli pakananainen, jonka kanssa juutalaisen miehen oli kiellettyä avioitua, mutta hänestä tuli Jeesuksen esiäiti. Marja taas odottaa lasta juutalaiselle, holokaustin uhrille.

Avain Veren ikävän on, että rakastavaisille on annettu nimet Jeesuksen äidin Marian ja isäpuolen Josefin mukaan. Kuvio on vain kääntynyt ympäri: Josef on biologinen isä, ja Erkki Jokisesta tulee kasvatusisä.

Lapsi saa nimen Hannele, joka tulee nimestä Johanna. Se on feminiininen muoto Johannes-nimestä, joka tarkoittaa ”Jahve on armollinen”.

Loppujen lopuksi sodan aikana on siis syntynyt jotain hyvää: kaksi ihmistä, jotka eivät olisi muuten kohdanneet, ovat rakastaneet ja luoneet uuden elämän. Heidän eros-rakkauteensa liittyy ainakin Marjan puolelta ”kuolema yhdistää”-usko.  Pastori Jokinen edustaa pyyteetöntä caritas-rakkautta.

Taustaa

Annikki Kariniemi syntyi Rovaniemellä 1913.

Kariniemi kävi Rovaniemellä keskikoulun. Hän työskenteli aluksi Helsingissä mutta palasi melko pian pohjoiseen. Hän työskenteli Rajavartiolaitoksen kanslistina ja kansakoulun opettajana. Sota-aikana hän toimi sähköttäjälottana.

Ensimmäisen kirjansa Poro-Kristiina Kariniemi julkaisi 1952. Hänen muutkin kirjat sijoittuivat Lappiin.

Kariniemi oli kolme kertaa naimisissa. Toinen aviomies oli eversti Oiva Willamo.

Kariniemi kuoli 1984.

Lisää tietoja seuraavilta sivustoilta: Naisten ääni, Tornionlaakson kirjailijoita, Robert Branting, Kultaomena

Kirjallisuutta Lapin asukkaista sodasta, suomalaisten ja saksalaisten suhteesta, naisten sotakokemukista ja sota-ajan seksistä:

Haavio-Mannila: Miesten ja naisten väliset suhteet sodan aikana. – Teoksessa Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa. Toim. Riikka Raitis ja Elina Haavio-Mannila. 3. p. WSOY 1994.

Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä. Rintamanaisten kaksi sotaa. Suomen kansantietouden tutkijain seura 2012. Kultaneito X.

Heiskanen, Anu: ”Sitä taas eletään tätä päivää”. Nuoren naisen elämä ja valinnat Kolmannen valtakunnan vaikutuspiirissä ja miehitetyssä Saksassa. – Teoksessa Ihminen sodassa Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Junila, Marianne: ”Isä. ”Saksalainen sotilas”. – Teoksessa Ihminen sodassa Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944 (2000).

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.

Lähteenmäki, Maria: Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939-1945. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1999.

Näre, Sari: Sota ja seksi. Rintamamiesten seksuaalikerrontaa talvi- ja jatkosodan ajalta. Tammi 2016.

Olsson, Pia: Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Otava 2005.

Wilms-Narvola, Noora: Vieraat miehet talossa – naisten ja sotavankien suhteet jatkosodan aikana. – Sotahistoriallinen aikakauskirja 31. Sotahistoriallinen seura ja sotamuseo 2011.