Günter Grass: Ravunkäyntiä

Günter Grassin Ravunkäyntiä kertoo historian suurimmasta merionnettomuudesta. Samalla romaanissa näytetään, miten historiaa vääristellään ja käytetään vihan lietsomiseen nettiaikana.

Romaanin Ravunkäyntiä (Im Krebsgang, 2002, suom. Oili Suominen 2002) minäkertoja on Paul Pokriefk. Aihe on hänelle henkilökohtainen ja kipeä, mutta hän yrittää lähestyä sitä järjellä ja monelta puolelta.

Paul Pokriefk nimittää 30. tammikuuta kolminkertaisesti kirotuksi päivämääräksi: hän syntyi 30.1.1945, samana päivänä kuin Wilhelm Gustloff -laiva upposi. Haverin symboliikkaa lisäsi, että Hitler oli nimitetty Saksan valtakunnankansleriksi 30.1.1933 ja Wilhelm Gustloff, jonka mukaan laiva oli nimetty, oli syntynyt 30.1.1895.

Minäkertojan tausta

Selviydyttyään vastasyntyneen poikansa kanssa Wilhelm Gustloff -laivan haaksirikosta kertojan äiti Tulla Pokriefk asettui asumaan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä (myöhemmin DDR:ssä) sijaitsevaan Wilhelm Gustloffin kotikaupunkiin Schweriniiin.

Tulla opiskeli puusepäksi. Hänestä tuli kommunisti, joka itki Stalinin kuolemaa. Samalla hän muisteli ihastellen vanhempiensa lomamatkaa natsiaikana Wilhelm Gustloff -laivalla, jossa ei ollut luokkia. Yksityisesti hän muisteli jatkuvasti laivan uppoamista, mikä osoittaa tapahtuman traumaattisuutta.

Tullan poika Paul eli tuleva kertoja muutti nuorena Länsi-Saksaan, jossa hän ryhtyi lehtimieheksi. Hän työskenteli ensin oikeistolaisissa Springerin lehdissä ja sitten vasemmistolehdissä.

Paul sai 35-vuotiaana opettaja Gabin kanssa pojan, Konradin eli Konnyn. Gabi kuitenkin otti eron, eikä Paulilla ollut juurikaan yhteyttä poikaansa. 15-vuotiaana Konny muutti isoäitinsä Tullan luo Schweriniin.

Äiti Tulla on aina odottanut, että hänen poikansa Paul kirjoittaisi Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta: ”Mää elän vaan sitä varten, että poika viä joskus olis todistamassa.”

”Ja jäinen meri ja ne lapsiraukat kontit pystys. Paat kaiken ylös sitte. Sen sää oot meille velkaa, kerta selvisit hengissä. Mää kerron sulle joskus siittä kaikesta, prikulleen, ja sää sitten kirjotat ylös…”

Nettiin ilmaantuu uusnatsihenkinen Veritodistajan (Blutzeuge) blogi, jonka ylläpitäjäksi ilmoitetaan Schwerinin Toveriyhteisö. Vähitellen Paul alkaa aavistaa, ettei mitään yhteisöä ole olemassa vaan blogin ylläpitäjä on hänen teini-ikäinen poikansa Konny, jolle isoäiti Tulla on syöttänyt pakolaistarinoitaan lapsesta asti.

Yleinen tausta: kolme tarinaa

Yleisellä tasolla kertoja kuvaa rinnakkain kolmea tarinaa, joiden päähenkilöiden kohtalot törmäävät toisiaan vastaan.

Wilhelm Gustloff syntyi 30.1.1895 Schwerinissä. Keuhkosairauden takia hän ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan vaan oleskeli parantolassa Sveitsissä. Sodan jälkeen hänestä tuli Sveitsin kansallissosialistien johtaja.

Gustloffin kerrotaan sanoneen: ”Kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat minulle vaimo ja äiti. Jos Johtajani [= Hitler] käskisi minun tappaa heidät, minä tottelisin.” Veritodistaja-blogissa tämä kuitenkin kiistetään.

Wilhelm Gustloff -laivan tuleva upottaja Alexander Marinesko syntyi vuonna 1913 Odessassa Mustanmeren rannalla. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Itämerellä sukellusveneen päällikkönä.

Juutalainen David Frankfurter aikoi tehdä itsemurhan, mutta matkustikin Sveitsiin ja ampui Wilhelm Gustloffin 4.2.1936. Tekonsa jälkeen Frankfurter ilmoittautuu poliisisille: ”Ammuin koska olen juutalainen. Olen täysin tietoinen teostani enkä kadu sitä missään tapauksessa.”

Kertoja kommentoi: ”Minua eivät ole koskaan miellyttäneet sellaiset ihmiset, jotka tuijottavat aina vain yhteen pisteeseen, kunnes jokin käryää, savuaa, leimahtaa. Niin kuin nyt vaikka Gustloff, jolle Führerin tahto oli ainut päämäärä, tai Marinesko, joka rauhan vuosina harjoitteli vain yhtä asiaa, laivanupotusta, taikka David Frankfurter, joka oikeastaan aikoi ampua itsensä mutta halusikin viitoittaa kansalleen tien ja teki toiseen ihmiseen neljä luodinreikää.”

Halpoja lomamatkoja kansalle

Saksan työrintaman johtaja Robert Ley peri lakkautettujen ammattiyhdistysten rahat ja käyttää niitä työläisten vapaa-ajan viettoon. Kraft durch Freude (= KdF = voimaa ilosta) -järjestö järjesti halpoja lomamatkoja työläisille. Tämä oli yksi natsien keinoista saavuttaa tavallisen kanan suosio.

KdF rakennutti laivoja, jotka vievät työläisiä risteilemään Norjan vuonoille, Madeiralle ja Italiaan. Ensimmäinen laiva ristittiin natsien aatteen marttyyriksi katsoman Wilhelm Gustloffin mukaan.

Sodan aikana Wilhem Gustloff -laiva on enimmäkseen laiturissa sairaalana, sitten parakkina, jolloin sen väriksi muutetaan harmaa.

Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen

Tammikuussa 1945 Wilhelm Gustloff -laiva lähti Gotenhafenista (nykyisin Puolaan kuuluva Gdynia) kuljettamaan tuhansia pakolaisia, haavoittuneita, sotilaita, laivaston aputyttöjä. Laivaan otettiin viime hetkellä rekisteröimättömiä matkustajia, koska puna-armeija lähestyi uhkaavasti. Kaikkiaan laivassa on arvioitu Wikipedian mukaan olleen yli 10 500 henkeä. Kapteeneita oli neljä ja heillä oli erimielisyyksiä. Pelastusveneitä oli liian vähän ja nekin jäässä.

Punalaivaston sukellusveneen S-13:n komentaja Alexander Marinesko oli nauttinut alkoholista ja naisista Turussa (jonka satamaa Neuvostoliitto oli saanut välirauhansopimuksessa 1944 oikeuden käyttää sodassa Saksaa vastaan). Marineskon oli saatava tehdyksi jotain suurta, joka estäisi rangaistuksen.

Antaessaan käskyn ampua torpedot Marinesko uskoi, että kyseessä oli sotilaslaiva. Mikään laivassa ei ilmaissut muuta.

Kyseessä on historian suurin merionnettomuus (Wikipedian mukaan viimeisen arvio on yli 9300). Ravunkäynnin mukaan uhrien määrästä on eri lähteissä vaihtelevia lukuja, koska aluksessa olevien ihmisten määrä ei tiedossa. Varmaa vain on, että menehtyneet olivat pääasiassa naisia ja lapsia, yli 1200 pelastunutta taas pääasiassa miehiä, joukossa kaikki neljä kapteenia.

Laivan uppoamisesta ei kerrottu Natsi-Saksan uutisissa mitään, mutta huhut haverista levisivät.

Kun puna-armeija pääsi Saksan alueelle, se valloitti mm. Nemmersdorffin. Kun Saksan armeija valtasi paikkakunnan takaisin, kävi ilmi, että puna-armeija oli tehnyt siellä hirmutöitä. Niistä kertominen osoittautui kuitenkin huonoksi propagandaksi. Se ei suinkaan lietsonut taistelutahtoa vaan pikemmin lamautti ihmisiä. Venäläisten halveksunta muuttui venäläisten peloksi.

Vaikenemisen ajasta eloonjääneiden kokoukseen

Sodan jälkeen natsien muistomerkit tuhottiin, myös Wilhelm Gustloffin hautamuistomerkki Schwerinissä, DDR:ssä, jossa Tulla asui. Siellä puna-armeija esitettiin sankarillisena vapauttajana. Siksi ei saanut julkisesti muistella myöskään Wilhelm Gustloff -laivan siviiliuhreja.

Vasta kun muuri oli murtunut, Tulla vei Wilhelm Gustloffin haudalle ruusuja 30.1.1990: ”Mut en mää Gustloffille niitä ruusuja. Se ny oli vaan yks natsi muitten tapettujen joukossa. Ei, sille laivalle mää ne kukkaset vein ja niille lapsraukoille jotka kuoli jääkylmään mereen, ja tasan kello kaksikymmentäkaksikahdeksantoista mää laskin ne valkoset ruusut. Ja multa pääsi poru, vaikka siittä on jo neljäkymmentäviis vuotta…”

Viiden vuoden kuluttua, kun laivan uppoamisesta oli 50 vuotta, oli mahdollisuus pitää eloonjääneiden kokous.

Heinrich Schön oli kirjoittanut laivan uppoamisesta perusteellisen kirjan, mutta se ei saavuttanut Tullan hyväksyntää: ”Kyllä pitäs olla enämpi henkilökohtainen ote. Tää ei tuu sydämestä!”

Heinrich Schön oli tavannut S-13:n pursimiehen Vladimir Kurotškinin, joka oli päällikön käskystä lähettänyt matkaan kolme laivaan osunutta torpedoa, ja ystävystynyt tämän kanssa. Tätä eivät henkiin jääneet hyväksyneet, vaan Schön leimattiin venäläismieliseksi:

”Heidän [= eloonjääneiden] mielestään sota ei ollutkaan vielä loppunut. Heille venäläiset olivat ryssiä, torpedot murha-aseita. Mutta Vladimir Kurotškinin kannalta katsoen nimetön, uppoava alus oli täynnä natseja, jotka olivat hyökänneet hänen isänmaahansa ja vetäytyessään noudattaneet poltetun maan taktiikkaa. Vasta Heinrich Schöniltä hän sai kuulla, että torpedojen osuttua alukseen yli neljätuhatta lasta hukkui tai jäätyi tai katosi laivan mukana syvyyksiin. Pursimies näki sitten lapsista painajaisia pitkään ja toistuvasti.”

Veritodistaja-blogin yksipuolisuus

Veritodistaja-blogi esiintyy objektiivisena historiantutkimuksena, mutta kertoja löytää siitä useita kohtia, jotka on jätetty pois: ”Miksi hän [= Konny] jätti mainit-sematta laivaan päässeet tuhat sukellusvenemiestä ja 370 laivaston aputyttöä, samaten kuin kiireesti asennettujen ilmatorjuntatykkien miehistön?”

Blogissa ei kerrota myöskään kroatialaisista vapaaehtoisista, riittämättömistä radiolaitteista eikä kymmenen pelastusveneen poistamisesta.

Kertoja kysyy: ”Miksi Konny valehteli? Miksi poika huijasi itseään ja muita? Miksi hän, joka yleensä oli niin pilkuntarkka yksityiskohdista ja tunsi laivan kohtalot KdF-ajoilta alkaen ja akselitunnelia ja pesulan takimmaista nurkkaa myöten, ei nyt halunnut myöntää, ettei Oxhöftin laiturissa maannut sen paremmin Punaisen Ristin kuljetusalus kuin pelkästään pakolaisilla lastattu iso rahtilaivakaan, vaan sotalaivaston alainen aseistettu matkustaja-alus, johon oli ahdettu ties minkälaista väkeä? Miksi hän kielsi sen, mistä oli jo vuosikaudet ollut mustaa valkoisella ja jota eivät edes taantumukselliset homekorvat enää kiistäneet? Aikoiko hän muuttaa koko jutun sotarikokseksi ja tehdä todellisia tapahtumia kaunistelemalla vaikutuksen Saksan ja maailman skineihin? Niinkö kiihkeästi hän halusi saada kaiken näyttämään puhtaalta uhrilta, ettei hänen kotisivuilleen päässyt edes siviilipäällikkö Pedersenin sotilasvastine, komentajakapteeni Zahn saksanpaimenkoirineen?”

Kertojan kysymykset ovat retorisia. Hänelle on selvää, että Konny valikoi ja peittelee tosiasioita, koska hänen tarkoituksenaan on ”luoda selvä ja yksiselitteinen viholliskuva”.

Vihapuhe johtaa veritekoon

Netissä Konny esiintyy nimellä Wilhelm, mikä viittaa selvästi Wilhelm Gustloffiin. Hänen kiistakumppanikseen ilmestyy juutalainen David. Heille kehittyy viha-rakkaus-suhde: ”Moikkaa vaan, senkin kloonattu natsisika!” ”Hyvät voinnit, jutsku!”

Kun nuorukaiset tapaavat, alku sujuu hyvin. Mutta kun David sylkee Wilhelm Gustloffin muistokiveä, Konny ampuu Davidin kuten Frankfurter ampui Wilhelm Gustloffin. Samalla tavoin kuin Frankfurter, Konny ilmoittautuu itse poliisille, tunnustaa tekonsa ja perustelee sitä: ”Ammuin koska olen saksalainen”.

Oikeudenkäynnissä käy ilmi, että Davidin oikea nimi on Wolfgang Stremplin eikä hän ole juutalainen vaan oli vain samastunut juutalaisuuteen luettuaan natsien hirmutöistä.

Tämän kuultuaan Konny sanoo: ”Ei se asiaa muuta. Vain minun oli pääteltävä, puhuiko ja toimiko tämä minun Davidina tuntemani henkilö juutalaisena.”

Kun Konnylta kysytään, onko koskaan tuntenut ainuttakaan juutalaista, hän vastaa: ”Ei se ollut relevanttia minun tekoni kannalta. Minä ammuin periaatteesta.”

Konny sanoo, ettei hänellä ole mitään juutalaisia vastaan sinänsä, mutta nämä ovat ”vierasta ainesta arjalaisten kansojen piirissä. Muuttakoot kaikki Israeliin, sinnehän ne kuuluvat.”

Isä Paul kommentoi: ”Oliko Konnysta ylipäätään vihaamaan? Moneen kertaan hän kielsi vihanneensa juutalaisia. Minä olisin taipuvainen puhumaan Konnyn rationalisoidusta vihasta. Hänen vihansa paloi säästöliekillä. Mutta pitkään. Se oli kiihkottomasti, suvuttomasti lisääntyvää vihaa.”

Hanna Muraja sanoo Grass-esseessään kirjailijan esittävän, että Konnyn kaltainen usko vääjäämättömään historialliseen prosessiin ”peittää näkyvistä yksilöiden kärsimyksen ja sen yhteiskunnalliset ehdot sekä sen, että historia rakentuu viime kädessä yksilöiden teoista ja tekemättä jättämisestä”.

Syypäänä isä vai isoäiti

Oikeudenkäynnissä Konnyn taustaa psykoanalysoidaan, jolloin syyksi tekoon pannaan Konnya isättömyys.

Kertoja puolustautuu mielessään: ”Lopulta syylliseksi havaittiin aina isä. Ja kuitenkin juuri Gabi Konnyn ainoana huoltajana päätti olla puuttumatta asiaan, kun hänen poikansa muutti Möllnistä Schweriniin, missä tämä sitten lopullisesti joutui äidin kynsiin.”

Samalla kertoja kuitenkin toivoo: ”Kunpa minä, isätön lapsi, en olisi milloinkaan tullut isäksi!”

Kertoja puolestaan syyttää äitiään, Konnyn isoäitiä Tullaa: ”Äiti, äiti on yksin syyllinen. Noita, kettupuuhka kaulallaan. Varsinainen virvaliekki [- – -] ”

”Äiti sen hänelle syötti. Siksi, äiti, ja myös siksi että synnytit minut laivan upotessa, minä vihaan sinua. Kohtauksittain vihaan sitäkin että selviydyin hengissä, sillä jos sinä silloin, äiti, kun käsky kuului ’pelastautukoon ken voi’, olisit tuhansien muiden tapaan loikannut yli laidan ja pelastusliiveistäsi huolimatta jähmettynyt jäisessä vedessä tai jos keula edellä uppoavan aluksen imu olisi temmannut sinut ja minun syntymättömyyteni meren syvyyksiin…”

Toisaalta kertoja tulkitsee: ”Vai saattaisiko olla mahdollista, ettei puolustusasianajaja ollutkaan väärässä, kun hän tulkitsi äidin aiheuttaman Wilhelm Gustloff -fiksaation isänkorvikkeen etsinnäksi? Hän muistutti, että Gustloffien avioliitto oli ollut lapseton. Paikkaansa etsivälle Konny Pokriefkelle oli siten ikään kuin tarjoutunut virtuaalinen aukko. Uusi teknologia, etenkin Internet, mahdollisti tämäntapaisen paon nuoruuden yksinäisyydestä.”

Konnyn esitelmän kieltäminen

Kertoja pohtii, miten Konnyyn vaikutti, että tältä kiellettiin koulussa esitelmän pitäminen Wilhelm Gustloff -laivasta.

Opettajien mukaan Konnyn esitelmissä oli ”runsaasti kansallissosialistista aate-sisältöä, joka tosin oli osattu tuoda esiin älykkään peitellyllä tavalla, esimerkiksi niin että oli korostettu ’luokatonta kansanyhteisöä’ ja ujutettu taitavasti mukaan vaatimus ’ideologiasta vapaan muistomerkkien suojelun’ aikaansaamisesta, mikä tarkoitti erityisesti entisen natsijohtajan Wilhelm Gustloffin eliminoitua hautakiveä”.

Entisestä Itä-Saksasta peräisin oleva opettaja perustelee kieltoa koulunsa antifasismilla, entisestä Länsi-Saksasta kotoisin oleva opettaja periaatteella ”vastusta ajoissa”.

Kertoja myöntää, ”että sekä Gabi että minä epäonnistuimme. Meidän kummankin olisi pitänyt tietää, mitä Möllnissä tapahtui. Kasvattajana ja opettajana, joskin toisessa koulussa, Gabi sai taatusti tiedon, että hänen poikaansa oli kielletty pitämästä esitelmää arkaluontoisesta aiheesta tekstin sisältämien ’erheellisten tendenssien’ takia, kuten sanonta kuului; mutta myöntää täytyy, että minunkin olisi pitänyt kiinnostua enemmän poikani asioista.”

Kertoja myöntää vielä toisenkin laiminlyönnin: hän olisi voinut sopia työmatkansa niin, että olisi voinut olla läsnä vanhempainilloissa, joissa olisi voinut kyseenalaista kiellon.

Gabi taas halusi olla solidaarinen opettajakollegoilleen ja oli muutenkin ”ruskeita” aatteita vastaan. Hänestä esitelmien kieltäminen oli oikein, koska Wilhelm G:ustloffin syntymäpäivä oli samalla Hitlerin valtaannousun vuosipäivä.

Kertojan synti

Ex-vaimo Gabi syyttää kertojaa: ”jos jollakulla niin sinulla on salaisia oikeistosympatioita, yhä vielä…”

Kertoja myöntää: ”Kylläkyllä! Tunnenhan minä omat syöverini. Tiedän, miten hikistä homma on pitää ne asiat vakan alla. Yritän olla kuin en olisikaan, en sitä eikä tätä. Esitän yleensä puolueetonta. Sillä jos saan toimeksiannon, tulipa se mistä vain, minä vain totean, miten asiat ovat, selostan vain, mutta periksi en anna…”

Teemaa ei käsitellä laajemmin, mutta ilmeisesti kertojan syntinä on liiallinen puolueettomuus, se ettei hän ole ottanut asioihin kantaa.

Ristiriitainen Tulla

Jenny-täti sanoo kertojan äidistä ja Konny isoäidistä Tullasta: ”Oikeastaan Tullaa voi ymmärtää vain, jos tajuaa, että hänestä olisi pitänyt tulla nunna, stigmatisoitunut tietenkin…” Stigmatisointi tarkoittaa Kristuksen haavojen ilmestymistä ihoon.

Jenny-täti selittää Konnyn tekoa: ”Paha siinä pyrkii ulos. Nuoruudenystäväni Tulla, sinun rakas äitisi, kyllä tietää mitä se tarkoittaa. Voi sentään, miten usein me saimme kärsiä hänen kiukunpuuskistaan.” Tulla oli ilmiantanut Jennyn ottoisän, joka vietiin Sutthofin keskitysleiriin.

Toisaalta Tulla oli nähnyt ”sota-aikanakin kaikkien sokeiksi tekeytyneiden uhallakin” luukasan ja sanonut sen ääneen.

Tulla on siis ristiriitainen hahmo. Kertojan mukaan ”varmaa ainakin on, että äiti on pitelemätön. Puoluekaaderinakaan häntä ei saatu pysymään aisoissa.”

Toimeksiantaja

Romaanin minäkertoja mainitsee myöhemmin, että hänet oli palkannut kirjoittamistehtävään henkilö, jota hän nimittää vuorotellen ukoksi, pomoksi ja toimeksiantajaksi. Tämä oli löytänyt hänet Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta eloonjääneiden luettelosta.

Toimeksiantaja ilmoittaa kerran kertojalle: ”Kaikkien niiden juonenkulkujen, jotka liittyvät kiinteästi tai höllästi Danzigin kaupunkiin tai sen ympäristöön, pitäisi oikeastaan olla hänen hommiaan”, mutta ”Paha kyllä, sen tarinan tutkiminen ei ollut häneltä sujunut.”

Toimeksiantajan julkaisuista mainitaan Koiranvuosia, Günter Grassin romaani, vaikka kirjailijaa ei mainita nimeltä.

Ravunkäynnin todellinen kirjoittaja on tietysti Günter Grass itse – kyseessä on Daniel Defoen Robinson Crusoesta alkaen kirjailijan ja lukijan välinen sopimus.

Kertoja sanoo, että hän kirjoittaa äidin pakottamana. Tulla on kuitenkin Günter Grassin henkilöhahmo: hän esiintyy jo romaanissa Kissa ja hiiri ja Koiranvuosia.

Kertojan mukaan ”Kyllähän se painaa ukkoa [= toimeksiantajaa]. Oikeastaan, hän sanoo, olisi ollut hänen sukupolvensa tehtävä kuvata Itä-Preussin pakolaisten kurjuutta: talvisäässä kohti länttä pyrkiviä pakolaissaattueita, kuolemaa lumituiskun keskellä, tien laidalla tai railoissa, kun Veikselinlahden jää pommituksista ja hevosvaunujen painosta alkoi pettää ja kun Heiligenbeilistä tuli silmänkantamattomien lumiaavojen yli yhä vain lisää väkeä, sillä venäläisten kostoa pelättiin…pako…valkoinen kuolema. Missään tapauksessa, hän sanoo, pakolaisten kärsimyksistä ei olisi saanut pysyä vaiti vain koska oma syyllisyys oli valtava ja koska katumus ja tehtyjen rikosten myöntäminen oli niinä vuosina ensi sijalla, eikä koko tätä välteltyä teemaa olisi saanut jättää pelkästään nurjamieliselle oikeistolle. Laiminlyönti oli suunnaton…”

Kerrontatapa: ei ajatuksia

Kertoja on saanut ”pomolta” määräyksen, että hän ei saa kuvaa henkilöiden ajatuksia koska niitä ei voi tietää, ei myöskään mitä kuolleet kokivat ja tunsivat laivan upotessa: ”Kieltotaulu oli voimassa alun alkaenkin. Hän kielsi minua ehdottomasti spekuloimasta Konnyn ajatuksilla, leikkimästä ajatusleikkejä sillä, mitä pojan mielessä liikkui, saati sitten kirjoittamasta julki, millaiset ajatukset poikani pääkopassa voisivat muotoutua sanoiksi ja siteerattaviksi lauseiksi.

Hän sanoi: ’Kukaan ei tiedä, mitä hän ajatteli ja ajattelee nyt. Otsan taakse ei mennä, ei hänen eikä muiden. Pääsy kielletty. Sananmetsästäjille ei-kenenkään maata. Turha kurkistella kallon alle. Eihän kukaan sitä paitsi kerro mitä ajattelee. Ja se joka yrittää, valehtelee ensimmäisessä lauseenpuolikkaassa. Lauseet, jotka alkavat näin: Sinä hetkenä hän ajatteli… tai: Hänen mielessään liikkui… ovat aina pelkkiä kainalosauvoja. Mikään ei ole yhtä tiiviisti kiinni kuin ihmisen pää. Tehokkainkaan kidutus ei tuota aukottomia tunnustuksia. Siksi emme tiedä, mitä Wolfgang Stremplin ajatteli hänen päättäessään ryhtyä esittämään juutalaisen Davidin roolia Internetissä, emme liioin, mitä hänen mielessään liikkui, kun hän Kurt Bürgerin retkeilymajan edessä seisoessaan näki, miten hänen ystävävihollisensa, joka netissä käytti nimeä Wilhelm, nyt todellisena Konny Pokriefkenä veti esiin pistoolin maiharinsa oikeanpuoleisesta taskusta ja ensimmäisen, vatsaan osuneen laukauksen jälkeen ampui vielä kolme laukausta hänen päähänsä ja sen kätkettyihin ajatuksiin. Me näemme vain sen minkä näemme. Pinta ei kerro kaikkea, mutta riittävästi kuitenkin. Ei siis ajatuksia, ei liioin jälkikäteen ajateltuja. Kun käytämme sanoja säästellen, pääsemme nopeammin loppuun.”

Kirjailijasta

Günter Grass syntyi 27.10.1927 Danzigin vapaakaupungissa (Saksa valtasi kaupungin 2. maailmansodan alussa, ja sodan jälkeen se liitettiin Puolaan nimellä Gdansk).

Kauppiasperheen isä oli saksalainen protestantti, äiti kašubialais-puolalainen katolinen. Grass pitikin itseään kašubialaisena. Hänet kasvatettiin katolilaiseksi ja hän toimi alttaripoikana.

Grass opiskeli lyseossa ja kuului Hitler-Jugendiin, jossa hän muistelmiensa Sipulia kuoriessa mukana imi itseensä siellä tarjottua sankariuskoa. Myös elokuvien viikkokatsaukset esittivät ”mustavalkoisia kaunisteltuja totuuksiaan, joihin minä uskoin hetkeäkään epäilemättä”.

Grass palveli työjoukoissa ja ilmoittautui 17-vuotiaana sukellusvenejoukkoihin päästäkseen pois kotoa, mutta laivasto hylkäsi ja joutui vuoden 1944 lopulla Waffen-SS:n Panssaridivisioonaan. Hän palveli helmikuusta 1945 huhtikuun 20. päivään 1945 jolloin haavoittui. Hän oli amerikkalaisten vankileirillä toukokuusta 1945 huhtikuuhun 1946.

Sodan jälkeen Grass työskenteli kaivoksessa. Hän opiskeli ensin kivenhakkaajaksi ja sitten kuvataitelijaksi Düsseldorfin taideakatemiassa ja Berliinin taidekorkea-koulussa. Fiktiota hän alkoi kirjoittaa 50-luvulla.

Grassin mukaan kyky epäillä kehittyi hänessä liian myöhään: vain sen voimin olisi voinut vastustaa natsismia ja vain sen pohjalta hän lopulta kehittyi taitelijaksi.
1956-60 hän työskenteli kuvataiteilijana ja kirjailijana Pariisissa.

Läpimurto oli 1959 romaani Peltirumpu, joka aloitti Danzigin trilogian.

Grass nostettiin heti esikoisromaaninsa ilmestyttyä oman sukupolvensa omaksitunnoksi: Hanna Murajan mukaan hänet ”nähtiin kansallisen syyllisyyden työstäjänä, jolla oli rohkeutta käsitellä sellaisia menneisyyden kipeitä asioita, jotka virallinen Saksa pyrki unohtamaan”.

Grass oli Ryhmä 47:n perustajia. Hän SDP:n aktiivinen kannattaja, Willy Brandtin puheenkirjoittaja ja toimi rauhanliikkeessä.

Grass sai 1999 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän kuoli 13.4.2015.

Saksalaiset ja syyllisyys

Hanna Muraja kirjoittaa, että Grass on pitänyt pikkuporvarillista elämää natsismin edellytyksenä: saksalaisten peruspahe oli sitoutuminen yleiseen, abstraktiin ideaan yksilöiden ja konkreettisen todellisuuden kustannuksella. Vertauskohteena on Hannah Arendtin kuvaus Adolf Eichmannista, joka oli valmis uhraamaan idealleen kaiken ja jokaisen antamatta valtaa tunteilleen, jos ne ristiriidassa idean kanssa.

Grass kirjoitti muistelmissaan Sipulia kuoriessa: ”Tylsistyttävä koulutus panssarimieheksi jatkui yli syksyn ja talven, eikä sinä aikana puhuttu sanaakaan niistä sotarikoksista, jotka myöhemmin paljastuivat, mutta tietämättömyyden voimalla en voi peitellä sitä tosiasiaa, että olin osa järjestelmää, joka oli suunnitellut, organisoinut ja toteuttanut miljoonien ihmisten tuhon. Ja vaikken syyllistynyt mihinkään rikollisiin toimiin, jäi mieltä aina näihin päiviin saakka painamaan jokin, mitä aivan liian sujuvasti nimitetään osavastuuksi. Sen kanssa joudun elämään vielä jäljellä olevat vuoteni.”

Grass tunsi syyllisyyttä, vaikka oli vasta teini-ikäinen eikä ollut ampunut ketään. Ilmeinen syy oli se, että vanhemmat saksalaiset kiistivät sodan jälkeen syyllisyyden ja halusivat vain unohtaa. Tai sitten he korostivat omia kärsimyksiään sodan loppuvaiheessa – pommituksia, karkotuksia, raiskauksia – unohtaen että ne olivat seurausta Saksan aloittamasta maailmansodasta, joka oli itärintamalla ollut tuhoamissotaa.

Tästä ”kyvyttömyydestä surra” johtui myös, että saksalaiset suuntasivat sodan jälkeen huomionsa jälleenrakennukseen, mistä seurauksena oli talousihme. Näin analysoivat psykoanalyysin pohjalta Alexander ja Margarete Mitscherlich, joiden teoriaa teki Suomessa tunnetuksi Anne Fried. 80-luvun alussa julkaisemassa kirjassa Fried katsoi, että toisin kuin saksalaiset, suomalaiset olivat onnistuneet käsittelemään sotatraumojaan kirjallisuuden avulla.

Keskustelu Saksassa alkoi vasta 60-luvulla uuden sukupolven myötä ja johti osaltaan terrorismiin.

Vasta 80-luvulla alettiin puhua Wehrmachtin osallistumisesta sotarikoksiin. Vuonna 1986-7 käytiin myös ns. Historikerstreit eli historiataistelu.

Vasta muurin murtumisen jälkeen 90-luvulla kumottiin vastarintaliikkeen jäsenten kuolemantuomiot. Sitä aiemmin useimmat tuomarit ym. jatkoivat virassaan.

Grassin kohdalla voi puhua sijaissyyllisyydestä, koska ne, joilla oli paljon suurempi syy tuntea syyllisyyttä, eivät sitä tunteneet tai ainakaan julkisesti tunnustaneet.

Muistaminen ja sukupolvien jännitteet

Hanna Murajan Grass-esseen mukaan yksipuolinen tapa käsitellä toista maailmansotaa on Grassin mukaan osasyy sukupolvien välisiin jännitteisiin: ”Kun lasten sukupolvi pani vanhempansa tilille natsirikoksista, vanhempien kokemasta kärsimyksestä tuli tabu.”

Seuraavilla sukupolvilla oli vaikea rakentaa identiteettiä syyllistäväksi kokemassaan kulttuurissa. Uusnatsismi-ilmiö ”liittyy tarpeeseen löytää menneisyydestä samastumisen kohteita ja yritykseen pitää – viholliskuvan voimalla – kiinni kansallisesta identiteetistä”.

Konnyn Veritodistaja-blogi on osoitus ilmiöstä, jota Jonathan Glover kutsuu tribalismin loukuksi: kun muistetaan vain oman ryhmän kärsimykset ja syyllistetään muut, luodaan ja vahvistetaan viholliskuvaa, joka voi väkivaltaan.

Romaanissa lopussa Konny tosin särkee Wilhelm Gustloff -laivan pienoismallin, mutta verkosta löytyy häntä ihaileva kotisivu. Kertoja toteaakin: ”Se ei lopu. Se ei koskaan lopu.”

Günter Grassin mukaan yksi syy monista ottaa Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen aiheeksi olikin ottaa se pois äärioikeistolta, joka väittää, että laivan tragedia oli sotarikos. Grassin mukaan se oli kauhea, mutta sodan seuraus, sodan kauhea seuraus.

Valitsemalla kertojaksi Paul Pokriefin Grass vielä Ravunkäyntiä-romaanissa piiloutui kirjallisen strategian taakse. Toisaalta kirjailija antaa Paulin selittää kirjan nimeä Ravunkäyntiä tavalla, joka voisi koskea myös häntä itseään: ”Kaikki, mitä kerron pyrkiessäni ravunkäyntiä koko ajan itsestäni poispäin, mitä kerron tässä ripissäni totuutta hipoen tai mitä paljastan kuin pakon ajamana, tapahtuu hänen arvionsa mukaan ’jälkikäteen ja huonon omantunnon takia’.

Vasta muistelmissaan 2006 Grass paljasti palvelunsa Waffen-SS:ssä vasta 2006. Hän joutui Saksassa arvostelun kohteeksi, ei ehkä niinkään itse asian kuin sen salaamisen takia. Kansakunnan omantuntona esiintynyt Grass ei ollut itsekään ollut rehellinen. Grass itse selitti, että hän pystyi käsittelemään asiaa vasta nyt.

”Mutta koska niin monet ovat pysyneet vaiti, on suuri kiusaus olla täysin piittaamatta omasta kelvottomuudesta ja puhua sen sijaan moraalin rintaäänellä yleisesti syyllisyydestään ja itsestään vain kolmannessa persoonassa: Hän oli, näki, teki, sanoi, hän pysyi vaiti…”

Hanna Murajan mukaan Günter Grassin ”teokset korostavat muistamisen ja tarinankerronnan välistä yhteyttä ja sitä, miten menneisyys välittyy meille kerrottuna, tarinoiden muodossa. Niissä pohditaan, miten muistilla on taipumus liittää tapahtumia yhteen ja työstää kokemuksia näin syntyneiden tarinoiden muodossa. Tarinat puolestaan ovat aina kiistettävissä ja kerrottavissa toisin.”

Siksi Grass toteaa muistelmissaan, että ”menneisyydestä – sekä omasta elämästä että historiasta laajemmin – on kerrottava aina uudelleen, ja tämä uudelleenkertomisen prosessi merkitsee aina myös eräänlaista tilintekoa ja itsetutkistelua: ’eletty elää muuttuu raakamuodostaan moneen kertaan korjatuksi tekstiksi, joka rauhoittuu vasta painettuna’ mutta vaatii vielä tällöinkin jatkuvaa uudelleenkirjoitusta.”

Kirjallisuutta

Arendt, Hannah: Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Alkuteos: Eichmann in Jerusalem. Suom. Jouni Tilli ja Antero Holmila. Docen-do 2016.

Fried, Anne: Literatur und Politik in Finnland. Wechselwirkund zwischen Nachkriegsliteratur und Politik. Helmut Buske 1982. Schriften aus dem Finnland-Institut in Köln, Band 14.

Fried, Anne: Poliittinen psykoanalyysi Länsi-Saksasta. Helsingin Sanomat 21.1.1975.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2. p. Like 2003.

Mitscherlich, Alexander & Mitcherlich, Margarete: Die Unfähigkeit zu trauern. Grundlagen kollektiven Verhalten. R. Piper 1968.

Muraja, Hanna: Günter Grass ja syyllisyys kerronnan moottorina. – Kokoomateoksessa Muistijälkiä. Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Lotta Kähkönen ja Hanna Meretoja. Avain 2010. Cafe Voltaire.

Muita tietoja

Saksankielisen Wikipedian artikkelit: Wilhel Gustloff (Schiff) ja Historikerstreit

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi kuvaa romaanissaan Isänmaan tähden suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia sekä sitä, miten vaikeat muistot nousevat vanhana piinaamaan sotaveteraanien mieltä.

Teoksessa Isänmaan tähden (2011) eletään vuorotellen kahta aikaa, toisaalta 40-lukua, sotaa ja sen jälkeen sodanjälkeistä aikaa, toisaalta nykyaikaa.

Päähenkilöinä on kaksi eläkkeellä olevaa sotaveteraania, serkukset Antti ja Kaarlo Vallas.

Sotaveteraanien vanhuuden ongelmat

Antti kärsii pahoista muistiongelmista. Hän luulee vaimoaan ja tytärtään sotakavereikseen. Vaimo Leila ei tahdo enää jaksaa omaishoitajana. Kun silmä välttää, Antti kiipeää katolle, putoaa sieltä ja joutuu sairaalaan.

Putoaminen on myös symbolista: psyykkiset defenssit, jotka ovat vuosikymmeniä auttaneet Anttia sulkemaan sota-ajan tapahtumat pois, murtuvat.

Kaarlo toimii Itä-Hämeen sotaveteraanien puheenjohtajana, ja siinä ominaisuudessa hänet kutsutaan lukemaan sotilasvalan kaava asevelvolliselle. Kuvaus on farssi, Kaarlo valittaa kaikesta mutta ei saa ymmärrystä.

Jopa asetoveri huomauttaa, ”ettei Kaarlo ollut tapahtuman päähenkilö. Päähenkilöitä olivat ne nuoret, jotka lukisivat valan hänen perässään.” Kaarlo ei anna periksi: ”sen uhrauksen jälkeen, jonka hänen sukupolvensa oli tehnyt, he olivat, tai ainakin heidän olisi pitänyt olla, kaikkien tapahtumien päähenkilöitä”.

Tässä ei ole kyse sotaveteraanien halveksunnasta tai pilkkaamisesta vaan Kaarlon motiiveista. Tämä kaipaa julkista arvostusta ja huomiota, koska tuntee itsensä yksinäiseksi vaimonsa kuoleman jälkeen.

Närkästyksekseen Kaarlo kuitenkin huomaa, että kun TV:n keskusteluissa puhutaan vanhoista, jotka ovat tulppana nuorten edessä, kyse ei olekaan hänen ikäisistään vaan suurista ikäluokista, johon hänen lapsensa kuuluvat. Hän ei ole enää edes tulppa, hän ei ole mitään. Juuri siksi hän korostaa sotaveteraaniuttaan.

Kaarlo kirjoittaa sotamuistelmiaan, mutta tekee ne sellaisiksi, millaisena hän haluaa esiintyä muille ihmisille.

Suomalaiset Waffen-SS-sotilaat ovat samanlaisia kuin saksalaiset

Antin menneisyydestä saadaan enemmän tietoa: kuvataan suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan värväystä, merimatkaa, koulutusta, itärintaman kokemuksia, paluuta Suomeen – ei kaikkea, vaan välähdyksiä, joissa on päivämäärä ja paikka.

Antilla on SS-pataljoonassa kolme Erkki-nimistä toveria, mutta vain yhtä kutsutaan Erkiksi, kahta muuta sukunimellä Luttiseksi ja Rajaperäksi. Sama nimi tarkoittaa, että kyseessä on ikään kuin kolmoset.

Alussa Antti haluaa sankariksi, mutta Erkin mielestä sankariksi ei tulla itse tekemällä vaan sankaruuden määrittelevät muut, ja siksi sille ei ”kannattanut antaa paljon arvoa”.

Luttinen eroaa muista kolmesta. Varsovassa hän antaa leipää kerjääville lapsille ja Venäjällä hän ei lähde muiden mukana huoriin, koska haluaa olla uskollinen tyttöystävälleen.

Sotilaille jokainen valloitetun alueen nainen on ”huora”, siis vapaasti seksuaalisesti käytettävissä. Kun taloon astuu aseistettu sotilas, kukaan ei uskalla vastustaa tämän aikeita paitsi vanha nainen, joka pyytää: ”Älkää raiskatko minun pientä tyttöäni, ottakaa minut, älkää tyttöä.”

Saksalaisten ei tarvitse opettaa suomalaisille rasismia: neuvostoliittolaiset sotavangit ovat näillekin ”eläimiä” ja siviileistä sanotaan: ”Nehän ovat ryssiä. Olisivat iloisia, kun on yksi suu vähemmän ruokittavina.”

Kirjassa tehdään sotarikoksia, ei kuitenkaan juutalaisia kohtaan, vaikka niistä tiedetään, vaan muita kohtaan. Yhdestä tapauksesta kuitenkin seuraa tutkimus, kun soittautuu, että uhri kuuluukin Saksan puolella taisteleviin vähemmistökansallisuuksiin.

Sotarikokset eivät erityisemmin säväytä lukijaa, koska uhrit ovat tuntemattomia.

Aseveljeys särkyy

Sen sijaan ydinkohdaksi nousee se, että Niilo Lauttamuksen romaaneissaan ylistämä suomalaisten aseveljeys särkyy. Antti ilmiantaa toverinsa rikoksesta, jonka on itse tehnyt. Jotta hän ei jäisi ilmi, hän tekee toiselle vielä katalammankin teon, joka paljastetaan vasta teoksen lopussa.

Kun pataljoona palaa Suomeen, Antti joutuu lähtemään maitojunalla Upseerikoulusta jouduttuaan vuorostaan aseveljen petoksen uhriksi mutta syystä.

Myöskään Kaarlo ei ole noudattanut ”veljeä ei jätetä”-periaatetta. Hän ei uskaltanut mennä hakemaan haavoittunutta toveriaan ”ei kenenkään maalta”, koska oma elämä oli tärkein.

Muistelmansa Kaarlo kirjoittaa virallisen sankarikertomuksen kaavan mukaan. Siihen ei mahdu yksityinen inhimillinen heikkous.

Sodan jälkeen

Aluksi Antti näyttää päässeen Kaarloa edelle ilmoittautumalla Waffen-SS-vapaaehtoiseksi. Mutta kun pataljoona palaa Suomeen, näyttää siltä, että Antti on tehnyt väärän valinnan, sillä tällä välin Kaarlo on edennyt elämässään.

Sodan jälkeen serkusten ero kasvaa. Kaarlo suorittaa tutkinnon, mutta Antti ei jaksa opiskella. Antin onneksi vaimo, Erkin sisar Leila, ei halua asemaa, perheonni riittää hänelle. ”Mitä muutakaan hän [= Antti] olisi voinut tehdä, ellei halunnut jäädä Erkiksi, sellaiseksi joka eli elämäänsä sodassa, puheessa, ei teoissa.”

Erkki kirjoittaa sotamuistoistaan Vapaaseen Sanaan, siis SKDL:n lehteen. Entisten tovereiden silmissä hän on takinkääntäjä.

Puhuminen ei auta

Jenni Linturin romaanin nimi Isänmaan tähden on ironinen, sillä isänmaa ei ole henkilöiden motiivi muuten kuin puheissa.

Vaikka Antti ja Kaarlo eivät ole esimerkillisiä eivätkä ihailtavia, lukija romaanin lopussa tuntee myötätuntoa heitä kohtaan ymmärrettyään heidän tekojensa syyt ja seuraukset tekijöille: ”Teot jatkuivat vielä silloinkin, kun kukaan ei jaksanut pitää yllä puhetta. Miten sellaisen olisi voinut selittää sellaiselle, joka ei ollut ollut mukana?”

Jenni Linturin kuvaukselle on ominaista tarkkanäköisesti kuvatut yksityiskohdat. Joskus asiat suorastaan kiteytyvät aforismeiksi.

Pahempaa kuin tapahtumat on se, että niitä joutuu kantamana mielessään vuosikymmenet. Linturin romaanissa tekojen tunnustaminen ja katuminen ei kuitenkaan auta mitään, se ei tee ihmisestä moraalisempaa.

Näin kokee ainakin Erkki, joka sanoo Antille: ”Meissä ei ole kuin se yksi pieni ero, sinä haluat vaieta ja minä puhua. Eikä puhuminen, rakas Antti, ole kunniantuntoa, ei moraalia, eikä mitään sellaista. Se on vain puhetta.”

Asioiden käsittely puhumalla, mitä nykyään suositellaan, ei auta edes Erkkiä itseään, vaan tämä kuolee varhain.

Kirjailijasta

Jenni Linturi on syntynyt 1979. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden maisteri. Isänmaan tähden oli hänen esikoisromaaninsa. Se liittyy buumiin, jossa nuoret naiset ovat alkaneet kuvata sotaa, useimmiten kuitenkin siviilejä.

Tietoja Jenni Linturista löytyy Wikipediassa ja Teoksen sivulla. Linturin haastattelun voi katsoa Ylen Elävästä arkistosta.

Romaania Isänmaan tähden on käsitelty mm. seuraavissa blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Morren maailma, Kannesta kanteen, Kaiken voi lukea, Lukuisa, Tahaton lueskelija

Olen kirjoittanut blogissani Niilo Lauttamuksen romaanista Vieraan kypärän alla.

Matti Rönkä: Eino

Sodasta palaava mies viivyttelee pihalla, vaikka tuvassa odottaa nuori vaimo. Matti Röngän romaani Eino koukuttaa heti.

Kahdeksan dekkarin jälkeen Matti Rönkä kirjoitti ns. tavallisen romaanin. Eino (2015) kertoo sodasta paluun vaikeuksista.

Einon koti on Leppäkoskella Savossa, aika on marraskuu 1944. Eino on maalaistalosta, jonka pitoa hänen pitäisi kerran jatkaa. Vielä vanhemmat eivät ole luovuttaneet hänelle ohjia, ja isän kanssa huonot välit. Eino on nuorempaa ikäluokkaa, hän on mennyt rintamalle täydennysmiehenä.

Sodan aikana Eino on mennyt naimisiin Kertun kanssa, jota ei rakasta. Kyseessä on ns. pakkoavioliitto: ensimmäinen yhdyntä johti raskauteen. Vaikka Kertulle tuli keskenmeno ennen häitä, ne kuitenkin pidettiin.

Toinen syy, miksi ei Eino viihdy kotona, on sama, jolla Kalle Päätalo selitti jatkuvaa uskottomuuttaan Iijoki-sarjassa: nuoruus meni sodassa ja avioliittoon tuli mentyä ilman kunnon tutustumista. Einon entisen liikekumppanin leski selittää myöhemmin: ”Just saat ensimmäisen puvun ja pitäis alkaa riiata ja tyttölöissä kulkea ja katella kuka miellyttää. Mut kun tuli se pannahisen sota.”

Kolmas syy on sama kuin Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan Teddyllä: sodassa elettiin ilman tulevaisuutta.

Näin Eino sanoo: ”Kesä tulisi, väkisin. / Sota-aikanakin talvi taittui, mutta siitä ei puhuttu, tulevasta. Viikon päähän ei uskaltanut toivoa, juhannuksia suunnitella. Se olisi tuntunut onnen kutsumiselta. Helpottavaakin se oli, olla ilman huomista ja huolta vailla. Oli vain tämä hetki, tänään ja nyt. / Nyt kesä on tulossa, ja minä näkisin sen, ilman taikauskoa ja temppuja. Oraan nousun, nurmen kasvun, pääsyn laitumiselle. Niistä olisi pitänyt iloita etukäteen, odottaa, toivoa. / Enkä minä osannut.”

Sukupolvien ristiriita

Romaanissa kuvataan myös Einon vanhuutta nykyaikana. Poika Jannella on ollut nuorena erimielisyyksiä isänsä. Senkin jälkeen välit ovat jääneet etäisiksi. Janne kuvaa isäänsä julmaksi: ”Heikkoutta se ei sietänyt. Vaikka onkin muita aina auttanut.”

Miniä ymmärtää appeaan paremmin: ”Aluksi luulin, että se on jotenkin vihainen tai tyly. Tyytymätön. Mutta se on vain Ukin perusilme. Tasapuolisesti tyytymätön. Myös itseensä.”

Jannen lopullinen arvio isästään kuuluu: ”Liikaa sanoa, että Ukki pakenee…mutta se vaan aina puuhaa ja tekee. Peittää itsensä. Äitisi sanoi joskus minusta hyvin. Että Ukki koettaa välttää pahantekoa. Muitten mielen pahoittamista. Ja sitten tekee kaksin verroin pahaa.”

Einolla oli tapana käyttää vähättelevästi nimitystä ”mökkiläinen”.  Sellainen saattoi olla sellainen, vaikka oli iso talo, jos oli yrittämätön ja saamaton. Toisaalta joku saattoi olla ”sananmukaisesti mökin mies ja kansandemokraatti mutta ei mökkiläinen”.  

Eino joutuu terveyskeskukseen aivoverenkiertohäiriön takia, joka aiheuttaa muistihäiriöitä. Lääkäri löytää hänen ruumistaan luodinjälkiä, vaikka haavoittumista ei kirjattu sodanaikaisiin papereihin.

Einolla ei ole ollut tapana puhua sodasta, vaikka hän oli kaukopartiomiehenä ja sai kunniamerkkejä.

Pojanpoika Joonas tulee paremmin toimeen isoisän kanssa kuin isänsä. Joonas löytää Einon kotoa Mauserin ja valokuvan nuoresta naisesta, joka omistuksen mukana on nimeltään Nasti.

Salaisuus jota Eino kantoi koko loppuelämän

Siviilielämään sopeutumaton Eino saa tilaisuuden päästä pois kotoa, kun hänen sodan aikainen komentajansa lähettää hänet Neuvostoliittoon erään länsimaan maksamalle tiedusteluretkelle. Eino joutui partion yllättämäksi, tappoi yhden puukolla, mutta joutui ammutuksi.

Syrjässä asuva Nasti pelastaa Einon ja hoitaa terveeksi. Heille syntyy suhde, vaikka Eino ei oikeastaan tee päätöstä, lähteä vai jäädä.

Rönkä ei ole kokonaan luopunut jännitysromaanin piirteistä. Tässäkin romaanissa tapahtuu rikos, jonka takia Eino joutuu lähtemään kohti Suomea.

Eino muistelee Nastia koko elämänsä. Kun vaimo Kerttu kieltäytyy seksistä pojan syntymän jälkeen, Einolla on muita naisia.

Miniän mielestä syy avioliiton epäonnistumiseen oli molemmissa. Eino oli Kertulle ”hankala”, mutta ”Tuntui että Kerttu ei antanutkaan Ukin olla sille kiltti.” 

Ei Eino kuitenkaan ole samanlainen kuin Lauri Törni, joka Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen teoksen Tuntematon Lauri Törni mukaan ei osannut muuta kuin sotia. Eino pärjää siviilissä ammatillisesti ja perustaa menestyvän kuljetusliikkeen.

Einon mietteitä sodasta

Eino on nuorempaa ikäluokkaa ja tuli rintanalle täydennysmiehenä. Esimies neuvoi, ”ettei pidä ajatella liikaa, eikä ainakaan miettiä ovatko ne ihmisiä. Sillä jos alkaa pitkään pohtia, niin vastaus napsahtaa omaan otsaan.”

Einon mielestä sodassa oli erilaisia miehiä: ”Kaikista ei siihen ollut. Tappohommaan.”

Yhdysvaltain armeijassa prikaatinkenraalina palvellut S.L.A. Marshall, jota Pohjonen ja Silvennoinen lainaavat Törni-kirjassaan, on todennut, että vain 15-20 prosenttia rintamasotilaista ”käytti henkilökohtaisia aseitaan tappaakseen, ampuakseen kohti vastustajaa. Muut ammuskelivat tähtäämättä, ilmaan tai eivät ampuneet lainkaan. Marshallin mukaan jokaista ampujaa kohti ympärillä oli aina useita miehiä, jotka puuhailivat muissa tehtävissä, huolehtivat haavoittuneista, toimittivat ammuksia tai viestejä, puhdistivat tai vaihtoivat osia käytössä kuumentuneisiin ja jumittuneisiin aseisiin. Näitä passiivisia sotilaita ei yleensä pidetty pelkureina. Vaikka he eivät osallistuneet tappamiseen, he saattoivat osoittaa suurta rohkeutta ja ylläpitää varsinaisten tappajien kykyä hoitaa omansa. Vallitsi luonteva työnjako. Voimien tasapaino vihollisen jalkaväkeen säilyi, koska vihollisen jalkaväki käyttäytyi aivan samalla tavoin.” 

Eino vertaa miehiä terästankoihin: ”Kovimmat eivät kestä. Ne napsahtavat poikki. Sitkeät ja ontot, ne ovat lujimpia. Sisus pitäisi valuttaa tyhjäksi. Tai voihan olla, että jos oikein kovasti uskoisi…Että jos olisi uskoa täynnä, niin kestäisi.”

Pohjonen ja Silvennoinen ottavat esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan Rokan esikuvan Viljami Pylkäksen, joka pystyi toimimaan tehokkaasti taistelussa, mutta joka myös tunnusti hinnan: ”Minua se aina kammotti enkä voinut olla ajattelematta, että sota on todella kauheata.”

Eino selviää sodasta olemalla ajattelematta. Ajatukset ja tunteet tulevat vasta jälkikäteen:

”Sota oli kauhea, mutta en minä sitä rintamalla miettinyt. En pelännyt, en arkaillut omia enkä kauhistellut vihollista. Ajattelin, että en minä kuole, vielä, sodassa. / Kuparinenkin selvisi hengissä, mutta pysyikö elossa? Se on eri juttu. / Sodassa hyvä mies on se, joka parhaiten pysty pahaa tekemään. Parhaiten tai pahiten? Sekin oli epäselvää vasta jälkikäteen. Ei siellä voinut eikä osannut miettiä. Ei tarvinnut. / Minä tein pahaa. Ensin sen ohitin, ihan vain välttämättömyytenä tai väistämättömästi minun kohdalleni sattuneena. Mutta myöhemmin mietin sitä monta kymmentä vuotta. Kun kaikki paha alkoi puikahdella ja ujua mieleen, reppuun kertynyt. Vaikka en minä reppua kantanut, siviilissä.”

Lopussa sovitus

Eino pystyy tekemään tiliä elämästään ja myöntää, miten hän oli vältellyt vastuun ottamista suhteessaan vaimoonsa. Hän neuvoo Joonasta tyttöystävän suhteen: ”Pidä siitä huolta. Kunnioita. Ja sano myös selvästi, jos et siitä tykkää. Ei pidä johtaa harhaan”.

Kaikkea Eino ei kuitenkaan halua kertoa pojalleen ja pojanpojalleen. Jokaisella on oikeus yksityisyyteen: ”Minä tiedän teistä paljon mutta en kaikkea. Eikä minun kuulukaan tietää. Minä taas en voi itsestäni kaikkea kertoa. Enkä halua. Eivät kaikki minun asiani teille kuulu. Eivät ollenkaan.”

Lopussa Eino houreissaan uskoo, että tapaa haudan takana jo aiemmin menehtyneen Kertun, joka antaa hänelle anteeksi. Se ei kuitenkaan riitä: ”Vaan miten sitä pyytää anteeksi itseltään.”

Kaiken kaikkiaan Eino on kelpo lukuromaani siitä, miten sodan vaikutukset voivat ulottua vuosikymmenien taa.

Kirjailijasta

Matti Rönkä on syntynyt 1959 Kuusjärvellä.

Hän opiskeli toimittajaksi Sanoman toimittajakoulusta ja valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta.

Rönkä tunnetaan Ylen suosittuna uutistenlukijana.

Vuonna 2002 Rönkä julkaisi ensimmäisen dekkarinsa Tappajan näköinen mies. Päähenkilö inkerinsuomalainen paluumuuttaja Vihtori Kärppä, jonka kotimaisemat sijaitsivat Neuvosto-Karjalassa. Suomessa hän tekee kaikenlaista bisnestä harmaalla alueella. Entisiä sotilastiedustelun työtovereista osa on Venäjän turvallisuuspalvelussa, osa mafiassa.

Kolmas dekkari Ystävät kaukana (2005) sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Vuonna 2007 kirja sai myös Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään parhaalle pohjoismaiselle dekkarille. Tähän mennessä Rönkä on ainoa suomalainen, joka on voittanut palkinnon.

Kirjallisuutta

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Einosta ovat kirjoittaneet mm. Annelin kirjoissa, Lukutuokan kulttuuriblogi, Amman lukuhetki, Kirja hyllyssä ja Kirsi-Maria.