Harry Wuorinen: Myrskyn silmässä

Harry Vuorisen teos Myrskyn silmässä kertoo poliittisten vankien armottomasta kohtelusta jatkosodan aikana mutta myös sopeutumisvaikeuksista yhtenäisyyttä ja ryhmäkuria vaativien kommunistien parissa.

Harry Vuorisen teoksen Myrskyn silmässä (2006) alaotsikko on Poliittisen vangin päiväkirja jatkosodan ajalta 1941-1944. Salme Vuorinen kertoo Johdannossa, että Vuorinen oli Koverin leirillä onnistunut piilottamaan muistiinpanonsa, lukuun ottamatta vihkoa joka palautettiin hänelle vapautumisen yhteydessä. Kotona hän liitti muistiinpanonsa alkuperäiseen päiväkirjaan, jota oli pitänyt kotona 1.1.1941 alkaen ja pidätyksensä yhteydessä kotiin jääneeseen kirjaan kaikki Koverin leirillä vangittuna ollessaan pitämänsä vihkoset ja muistiinpanot. Ne hän oli onnistunut piilottelemaan mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Samalla hän kävi kirjoittamansa uudelleen läpi ja jatkoi kirjoittamista sodan loppuun asti.

Vuorisen kuvaus poliittisten vankien kohtelusta vastaa esimerkiksi Nestori Parkkarin muistelmia Suomalaisessa keskitysleirissä (1955). Suurin ero on, että Parkkari vaikenee ryhmän sisäisistä ongelmista, joita Vuorinen käsittelee.

Joukkopidätys ennen jatkosotaa

Vuorinen pidätetään 17. kesäkuuta 1941. Hänet vietiin ensin Katajanokalle ja sitten Sörkkään. Vangit lähettävät morsettamalla tietoja sodan puhkeamisesta Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Helsingistä pidätetyt viedään junalla Tampereen kautta Köyliön varavankilaan.

Oikeudenkäyntiä ei pidetä eikä tuomiota tule, vaan kyseessä on tasavallan suojelulain perusteella ”turvasäilö” sen perusteella, mitä pidätetyt saattaisivat tulevaisuudessa tehdä.

Suomi valmistautuu sotaan: samaan aikaan kun toimeenpannaan liikekannallepano, Valpo suorittaa historiansa laajimman pidätysoperaation. Kesäkuun 10. päivänä turvasäilössä on jo 126 ”ryömäläistä” eli Mauri Ryömän johtaman Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran keskeistä jäsentä. Nyt otetaan kiinni sotaan liittymisen vaarallisimmat vastustajina pidetyt eli vasemmistoliikehdinnän keskeiset aktiivit ja aiemmin vankilassa istuneet SKP:n jäsenet. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilössä on 457 henkeä ja määrä kasvaa vielä.

Vuorisen kirjasta käy ilmi, että myös venäläisyyttä sinänsä pidetään epäilyttävänä ja pidätettyjen joukossa on siten myös porvarillisia emigrantteja, kauppiaita ja tsaarin upseereita. Myös kolme vapaaehtoisina talvisotaan tullutta belgialaista ovat muuttuneet epäilyttäviksi, ilmeisesti koska heidän kotimaansa on Saksan miehittämä.

Kuulustelussa väitetään, että Vuorisen kotoa on löytynyt pistooli ja ”kiihotuskirjallisuutta”. Tämän hän tietää valheeksi: ensinnäkään kotietsintää ei pidetty eikä toiseksi kotona ei ollut mitään. Työpaikalla hänellä oli kyllä pistooli. Pidätyksen syyksi ilmoitetaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran jäsenyys – hänen väitetään liittyneen seuraan ”tietyssä tarkoituksessa”.

Köyliöstä työvelvollisiksi Kannakselle

Pidetään ”lääkärintarkastus”, jossa kysytään vain nimi ja onko valittamista. Köyliöstä lähdetään 31. elokuuta. Siviilivaatteet pannaan päälle.

Riihimäellä tavataan vanha tuttu, luutnantti Arvo Kartano, ”Tarzan”, joka tuli Tammisaaren vankilan johtajaksi 1933 ja ”kunnostautui” nälkälakon aikana 1933.

Kartano jakaa miehet kahtia. Vuorinen pannaan junavaunuun, jossa on pienempi ryhmä, 25 miestä. Vahingossa mukaan tulee Matti Lång, joka komennetaan pois, ja tilalle tulee veli Toivo Lång.

Suuremmalle ryhmälle annetaan sotilaspuvut ja heidät viedään Nikke Pärmin alaisina rintamalle, jossa mm. Matti Lång karkaa Neuvostoliiton puolelle.

Pienempi ryhmä kuljetetaan Riihimäeltä Lappeenrannan kautta Viipuriin, josta jatketaan autolla Puhtalan kylään.

Poliittiset vangit liitetään työpataljoona 2177:een. Komentajana on luutnantti Salonen, joka on siviilissä helsinkiläinen rakennusmestari. Ohranan ohje Saloselle kuuluu: ”Ei tarvitse panna mihinkään kirjoihin, eikä mitään oikeuksia, ei tarvitse lähettää takaisin, likvidoitava sopivassa tilaisuudessa isänmaalle vaarallisena rosvojoukkueena.”

Päivärahaa maksetaan 25 markkaa. Heikkilä ehdottaa ”kommuunasta” joka ostaisi tupakat ynnä muuta, mutta enemmistö ei ole ”kypsynyt tällaiseen altruismiin tupakkamiesten toiveiden tyydyttämiseksi”. Jokaisella on omat tarpeet, johon haluavat käyttää päivärahat.

Useimmat tavallisista työvelvollisista ovat ”linnakundeja vailla kansalaisluottamusta”, joten he eivät ole joutuneet armeijaan. He ovat ”irrallista, seikkailevaa ainesta”, joka on ”hurmioissaan kivääristä ja luottamuksesta yhteisessä asiassa, ryssien hävittämisessä.”

Sadistista kohtelua 

Poliittisten vankien ”skeipiksi” tulee Kotiranta, joka ilmoittaa, että ”hänelle on annettu meihin nähden täysi valta ja jos yksi karkaa, hän ampuu viisi.” Kotiranta nauttii vallastaan ja simputtaa sadistisesti.

Ryhmä työskentelee eri puolilla Kannasta: mm. Terijoella, Heinjoella, Kivennavalla ja Jalkalassa.

Aluksi töinä on ojan kaivaminen sekä puna-armeijalaisten ja hevosten hautaaminen. Ensimmäisen läheltä nähdyn kaatuneen kasvot jäävät ”lähtemättömästi mieleen”.

Viisi miestä, joiden joukossa on Nestori Parkkari, viedään miinanraivaukseen, josta miinapioneerit ovat kieltäytyneet liian vaarallisena. Luutnantti on tilannut tehtävään sotavankeja, ja havaittuaan  miehet suomalaisiksi hän käskee lähettämään heidät takaisin: ”en minä suomalaisia miehiä tapata.”

Jalkalan leirillä käy kuuluisia vieraita. Kenraali Oesch kysyy Neuvostoliiton lähetystössä tukkina toimineesta Pasurista tämä käytöksestä ja kuultuaan Kotirannan vastauksen ”Niskottelee ja kapinoi, herra kenraali, on varoitettu kaksi kertaa”, toteaa ”Kolmatta kertaa ei tarvitse varoittaa”. Kenraalimajuri Pajari taas kutsuu Vuorista ”ryssän ystäväksi”, iskee leukaan ja rähjää jonkin aikaa.

Antti Kujala kertoo tutkimuksessaan Vankisurmat, että vangit kertoivat tapahtumasta kuulustelussa samoin, ja toteaa: ”Koska vangit omalta kannaltaan täysin ymmärrettävistä syistä olivat ylen katkeria yhteiskunnalle ja erityisesti korkeille upseereille, tähän kertomukseen olisi aiheellista suhtautua melkoisin varauksin, ellei tiedossa olisi, kuinka Pajari puolta vuotta myöhemmin samalla tavalla mekasti Suursaaren venäläisille sotavangeille ja sinkosi heidän niskaansa uhkauksiaan.”

Siviiliin saadaan salakuljetettu kirje leirin oloista ja Kotiranta joutuu lähtemään. Uusi päällikkö on vanha mies siviilipuvussa, helsinkiläinen rakennusmestari ”Ukko”.

Sotavankien armoton kohtelu

Jalkalan sotavankileirin komentaja on luutnatti Eero Nero.  Vuorisen mukaan leirillä vallitsee raaka julmuus ihan avoimesti. Joka aamu löytyy ammuttuja sotavankeja.

Päiväkäsky kuuluu: ”Ryssiä ei saa nimitellä ’vanjoiksi’, vaan on heitä nimitettävä ryssiksi, joita he ovat. Heitä ei saa puhutella ystävällisesti eikä säälien, sillä he ovat perivihollisiamme. Jos joku antaa ryssille leipää ja tupakkaa, rangaistaan koko komppaniaa – -.”

Käsky ei kuitenkaan estä poliittisia vankeja auttamasta sotavankeja: ”Heidän sanomattoman kurja elämänsä liikutti monia, jokaista, jolla oli sydän rinnassa.” Myös moni työvelvollinen antaa sotavangeille leipäpalan tai tupakkaa, eikä ilmianna näitä auttavia poliittisia vankeja.

Eräänä pakkaspäivänä kaksitoista sotavankia on paleltunut auton lavalle. Sotavangit eivät uskalla valittaa varpaiden tai sormien paleltumisesta, koska seurauksena on kuula päähän. Myös sairastuneet ammutaan.

Vuorinen näkee omin silmin, miten sotavanki ammuttiin ”ohimennen, keskellä päivää: Vanki sahasi puita parakin nurkalla, vääpeli tuli, sanoi jotain, pisti käden taskuunsa, laukaus.”

Neron rikollisesta toiminnastaan tehtiin jo sodan aikana tutkimus, joka kuitenkin salattiin. Vuonna 1946 sotaylioikeus tuomitsi Neron 33 tapoista 12 vuodeksi kuritushuoneeseen. Aiheesta kertoo yksityiskohtaisesti Antti Kujala tutkimuksessaan Vankisurmat.

Myöhemmin sotavankien asema muuttuu vähän paremmaksi: ruokaa lisätään, vaatteita annetaan, kohtelu muuttuu, ketään ei ”ainakaan työpaikalla” ammuta, vaatteita annettu.

Enää ei myöskään uhata rangaistuksella, jos antoi sotavangille jotain, ”noin salaa tai puolittain salaa”. Tajutaan, että ”Nälkäinen vanki ei olisi jaksanut tehdä niin paljon työtä.”

Ammattitaidosta on hyötyä

Luutnantti Salonen on huomannut, että poliittisten vankien joukossa on ammattimiehiä, joista on hyötyä. Niinpä nämä saavat tehdä suutarin, räätälin, puusepän ja muurarin töitä.

Vähitellen poliittiset vangit pääsevät lähes samaan asemaan kuin tavalliset työvelvolliset. Erona on edelleen, että majoitus ja ruokailu on erikseen eivätkä he saa lomaa.

Evakkoja palaa yhä enemmän. Poliittiset vangit ovat näiden luona talkoissa, tekevät heinätöitä ja kunnostavat asuntojen. Palkaksi he saavat maitoa. Eräässä talossa he käyvät kuuntelemassa radiota.

Myötätuntoiset ja auttavaiset lotat

Pataljoonan päällikkö kapteeni Salonen ”ei kuulunut poliittisesti lyhytnäköisimpiin porvarillisesti ajatteleviin”. Humalassa hän kysyy: ”Kyllä kai te sitten ammutte minut kun voitatte, vai mitä?”

Joku päällystöstä on ”suomalaiskansallinen mielipiteiltään, porvarillisen maailmankatsomuksen mies, mutta hän oli ihminen, sen sanan parhaimmassa merkityksessä. Tässä ominaisuudessa hän näki myös meidät, luokkavastustajina mutta myös ihmisinä – -”

Kaikkein positiivisimmin kuvataan keittiölottia. Näiden myötätunto poliittisia vankeja kohtaan herää huomiosta, ”että olimme ihmisinä toista luokkaa kuin heille oli kerrottu.” ”He eivät kieltäneet meiltä, vastustajiltaankaan, inhimillisyyttä, vaan osoittivat sitä monesti, kun olimme vaikeuksissa, väsyneitä, kylmettyneitä ja nälkäisiä sekä vihattuja.”

Se, että poliittiset vangit joutuvat ruokailemaan erillään muista työvelvollisista, koituukin näiden hyödyksi: lotat ”laittoivat salaa meille jotakin ylimääräistä soppakannuihimme, sattumia, silloin kun niitä sattui vähän runsaammin olemaan.”

Vaikka lotat puhuivat ”niin kuin heidät oli kasvatettu puhumaan, ryssistä ja bolsuista”, myös ”sotavankeja kohtaan he olivat niin inhimillisiä kuin vain olosuhteet sallivat.”

Lottien käytös opettaa Vuorista ”ymmärtämään asioita laveammin, koko kansan mittakaavassa”. Lotat ja työvelvolliset olivat ”oikeastaan samaa kuin me, työväenluokkaa”, ”vaikka aatteellisesti olimme vastakkain. Samoin ihmisinä olimme samaa, jos pyrimme ihmisyyteen ja hyvään, ja silloin meillä ja tuolla meitä vastassa olevalla Suomen kansalla täytyi olla pyrkimys samaan, lottapuvusta huolimatta.

Ei heitä saanut vihata, ei pitänyt katsoa heidän lottapukuunsa, joka oli heidän kasvatuksensa ja tietämättömyytensä osoitus, vaan heidän sisimpäänsä. Täytyi oppia ajattelemaan, että emme me pyrkineet luomaan uutta yhteiskuntaa Suomen pariakymmentä tuhatta kommunistia varten vaan kolmelle miljoonalle ihmiselle, joista nyt niin monet kantoivat tuota pukua ja kivääriä. Oli opittava arvostamaan sitä, mitä nuo kolme miljoonaa ihmistä ajattelivat, toivoivat ja halusivat, ei sitä, mitä me toivoimme ja halusimme. Meillä ei ollut oikeutta pukea kolmen miljoonan ihmisen päälle pakkopaitaa silloin, kun he eivät meidän uutta yhteiskuntaamme ymmärrä ja halua.”

Sotaonni kääntyy

Ohrana käy kuulustelemassa poliittisia vankeja. Etsivä Kekäläisestä annetaan negatiivinen kuva.

Saksan nopeasta voitosta ei ole tullut mitään. Arvellaan että Leningradin motti voi purkautua? Sekö on syynä linnoitustöihin?

Osalla työvelvollisista asenne poliittisiin vankeihin muuttuu toverilliseksi, ja he ”puhuivat rohkeita sanoja kahden kesken”.

Luutnantti Salonen olisikin oman kertomansa mukaan halunnut pitää poliittiset vangit, jotka tekevät työnsä hyvin.  Miksi ryhmä silti päätetään siirtää Koverin leirille Aunukseen?

Omaa arveluaan syystä Vuorinen ei kerro. Hänen kertomansa perusteella voisi arvella yhden syyn olevan, että sotaonnen käännyttyä poliittiset vangit halutaan eristää, jotta he eivät välitä mielipiteitään muille työvelvollisille. 

Toisen, vielä painavammin syyn Salme Vuorinen esittää Johdannossa: ”Koverissa oli tarkoitus tuhota suomalaiset kommunistit, sodanvastustajat ja rauhanaktivistit.”

Koverin olosuhteet ovat sellaiset, että syytöstä ei voi pitää täysin perusteettomana. Tuskin sattumalta sinne oli valittu mahdollisimman kovaluonteinen päällystö. Pelko sodan päättymisestä tappioon lisäsi halua kostaa ja/tai poistaa ennalta vastustajia. Toisaalta suurin osa jäi kuitenkin eloon.

Koverin leiri

Ryhmä saapuu 29. syyskuuta 1942 Koverin leirille. Leiriä johtaa kapteeni Kartano.

Leirillä ovat jo ennestään entiset Pärmin pataljoonalaiset kertovat vaiheistaan ja Kannakselta tulleet kertovat vuorostaan omistaan sekä sotauutisia. He ovat nälästä jo huonossa kunnossa. Moni sairastunut keripukkiin tai keuhkotautiin, joka ilman hoitoa johtaa kuolemiin.

Saksalaisten antautuminen Stalingradista on leirin pampuille tyrmäävä uutinen. He kostavat poliittisille vangeille.

Virallinen ruoka-annos on niin pieni (Kimmo Rentolan mukaan sotavankien C-annosta vastaava), että se olisi riittänyt korkeintaan oleiluun, mutta ei raskaaseen ruumiilliseen työhön, jota poliittisilla vangeilla teetetään, esimerkiksi halkojen hakkaaminen. Lisäksi työvälineet ovat niin huonoja, ettei ”normia” voi saavuttaa.

Tuota virallista annostakaan vangit eivät saa, sillä ”pamput” kävivät paikkakunnan siviiliasukkaiden kanssa kauppaa: leivällä, margariinilla ym. vaihdetaan pivaa, venäläistä olutta. Muonitusmestari myy vangeille näiden omista annoksista varastamaansa muonaa, leipää ja jauhoja. Muut pamput myyvät vangeille tupakkaa.

Vangit syövät mitä vain käsiinsä saavat: vuodenajan mukaan rottia, pettua, karpalopuuroa, sammakonkutua, horsmaa, metsälintujen munia, hevosille määrättyä selluloosaa. Männynhavuteetä juodaan keripukin estämiseksi.

Välillä päästään helpompaan työhön, järjestämään varastoa, ja saa palkaksi puuroa. Kun työnä on pamppujen asuntojen tapetointi, syödään liisteriä.

Halkometsässä joutuu aprikoimaan: jos tekee päivässä kaksi ja puoli kuutiota halkoja, saa sotilasmuona-annoksen, mutta kannattaako ahkerointi?

Työtä tehdään myös sunnuntait, joten pyykkiä ei ehdi pestä, eikä kyllä ole saippuaakaan.

Eduskunnassa keskustellaan poliittisten vankien kohtelusta.  Seuraa ”tarkastus”, mutta muona ei parane.

Kaksi vankia karkaa, mistä seuraa kiristystoimenpiteitä. Vangeilta viedään astiat, ylimääräiset (ei-kirjoissa olevat) vaatteet, jopa rätit joilla on suojeltu paleltumilta, pelivehkeet ja kaikenlainen liikakama aina ompelutarvikkeita myöten, muistoesineet, myös opiskelussa tarvitut kirjat, joita tosin kaikkia ei löydetty.

Kapteeni Kartano lähtee, ja tilalle tulee Kosti-Paavo Eerolainen. ”Entinen ohrana, saa potkut, on pirtujobbarina välillä, esiintyy etsivänä takavarikoiden öisillä teillä piruautoja. Tulee lapuanliike, nousee taas muiluttajana pinnalle, saa kansainvälistä mainetta Rötkön ja Pekkalan muiluttajana , mutta joutui rötöksistään piileskelemään, jolloin hän poliisia eksyttääkseen antaa muotoilla nenänsä uudeksi. Lopulta joutui pidätetyksi, sai kolmen vuoden tuomion, tuotiin Helsingin keskusvankilaan, missä palveli varusvaraston hoitajana, hienona vankina yhdessä Kosolan kanssa. Laati siellä kuolemanlistoja punaisista vangeista ja teki fasistipropagandaa. Vapautui. Missä hän ollut sen jälkeen, sitä ei tiedetä.

Nyt hän kantaa Suomen armeijan asepukua, rinnassa kaksi riviä kunnianauhoja. Mistä ansioista?”

Edellä mainitut Jalmari Rötkö ja Eino Pekkala olivat kansanedustajia, jotka muilutettiin 5.7.1930 eduskunnan perustuslakivaliokunnan istunnosta ja vietiin Lapualle.

Aluksi komentajan muutos vaikuttaa hyvältä. Ruoka paranee. Myös kulttuuripuolelle tulee helpotuksia: vangit saavat pamppujen hylkäämiä kirjoja. Kotoakin sai tilata kirjoja. Sen sijaan paketteja ei edelleenkään saa vastaanottaa. Sanomalehtiä suodaan. Sunnuntaista tulee lepopäivä. Soittopelejä tuodaan lauantaina ja maanantaina ne viedään pois. Kämppää korjataan: likaiset lutikkaiset laverit viedään pois ja tilalle tehdään uudet, ikkunat korjataan ja kämppään tulee valoa. Heikommista miehistä muodostetaan ryhmä, jolle annetaan helpompia töitä.

Vuorinen saa vartija Lappalaiselta joskus puurokupin ja hän antaa tälle vuorostaan tupakka-annoksistaan. Lappalainen on ”herranpelossa kasvanut tavallinen kansanmies”, ei pirullinen vaan epäluuloinen. ”Hän uskoi vakaasti että ryssä on piru ja perivihollinen, ryömäläiset ovat ryssän houkuttelemia tai pettämiä kätyreitä. Pampuilla oli sama käsitys, ja he toimivat karkeasti ja raa’asti totellen sokeasti esimiehiään.” Sen sijaan Lappalainen ei lyönyt koskaan ketään.

Kaiken kaikkiaan olot eivät parane. Kapteeni Kartano ”oli vanha susi, jonka hampaat olivat jo tylsistyneet. Hän saattoi joskus saada puuskan, joka muistutti mielisairauskohtausta, silloin tehtiin varustarkastuksia, huudettiin ja uhkailtiin, pidettiin älyttömiä puheita, mutta mitään järjestettyä rankaisemista ei ollut. Sitä lyötiin, ammuttiin päin kinttuja ynnä muuta, jos paloi esimerkiksi tulenteosta metsästä, tai milloin mistäkin.” Sen sijaan Eerolainen ”oli nuori susi, innokas puremaan missä vain suinkin havaitsi purtavan paikan.”

Erään kerran pari miestä oli jäänyt kiinni nokkosten keräämiseksi. Rangaistuksena oli putkaa viikoksi, ja heidät vietiin Aunuksen vankilaan. Mutta aika siellä ”olikin ollut oikein loistoloma. Sen kun makasi vain ja ruokaa tuotiin, ruokaa, ruokaa. Sitä sai niin paljon kuin jaksoi syödä. Vartijat olivat syöttäneet ja ihmettelivät, mistä näin heikot miehet tulivat.”

Tällainen ei tietenkään käynyt: leirille laitettiin putka, ja sinne joutuneen muona-annos vähennettiin puoleen.

Eerikäinen keksi muitakin menetelmiä. Tavallinen rangaistus oli ylimääräinen työ.

Olot kiristyvät taas. Rahat takavarikoidaan. Kirjoja saadaan niukasti, lehtiä epäsäännöllisesti. Pahoinpitelyt alkavat taas.

Poliittisia erimielisyyksiä

Vuorinen on ollut poliittisesti aktiivinen, mutta pitkien vankilavuosien jälkeen hän on väsynyt. Jo välirauhan aikana vapaudessa hänellä on erimielisyyksiä aatetovereiden kanssa.

Päiväkirjan perustella Vuorisen arviot osuvat useammin oikeaan kuin keskustelukumppanien. Vaikka ideologia on sama, Vuorinen ottaa huomioon myös maiden resurssit ja strategiset edut.  Vaikka hän ei pidä Natsi-Saksasta, hän pitää sitä vuoden 1941 alkupuoliskolla vahvempana kuin Englantia, koska sillä on ”käytettävissään koko Euroopan aseteollisuus sekä Ranskan kivihiili- ja rautakaivokset Keski-Euroopan maiden lisäksi. Öljystä on jonkin verran puutetta, mutta viljasta enemmän. Sen vuoksi ei ole mahdotonta, että voitonvarma Hitler kääntäisi katseensa myös Ukrainaan ja Bakuusen päin.”

Köyliön varavankilassa Vuorisen ero aatetovereihin muuttuu entistä jyrkemmäksi. Hän pitää pahimpina ”hurmahenkisiä tulipalokommunisteja”, joiden tapa ”’hyödyttää ja auttaa’ asiaa oli levittää kaikenlaisia perättömiä huhuja tilanteesta maailmalla, jolloin he saivat herkimmät uskomaan asiat omien toiveidensa mukaisesti.”  ”Jos uskalsit epäillä tai nuhdella, olit opportunisti ja ties mikä.” Vuorinen leimataan pessimistiksi.

Kannaksella Vuorisen välit ryhmän ”johtoportaaseen” kiristyvät edelleen. Kun Vuorinen luonnehtii Neuvostoliiton talvisodan aikaisesta radiopropagandaa ”yliammutuksia ja heikoksi”, Heikkilä kehuu sitä ja ”syytti vain ihmisiä, jotka eivät olleet toimineet sen mukaan”. Vuorisen mielestä propagandistit eivät ”ollenkaan näyttäneet tuntevan olosuhteita ja kansan mielialoja Suomessa”. Pahinta olivat väitteet, jotka paikalla olleet ihmiset tiesivät valheiksi, kuten että Helsinkiä ei ollut pommitettu. Valheet vaikuttivat juuri toisinpäin kuin oli tarkoitus: ne ”tekivät koko propagandan naurunalaiseksi suurten joukkojen keskuudessa”.

Sotatilannetta voidaan seurata sanomalehdistä, jotka toki ovat sensuroituja. Heikkilän mielestä puna-armeijan ”perääntyminen oli vain taktista. Neuvostoliitto voisi helposti voittaa, mutta se perääntyy ja perääntyessään tuhoaa saksalaiset antaessaan heidän taistella, jolloin Saksa samalla koko ajan menettää iskuvoimaansa.” Vuorinen on eri mieltä: Saksan armeija on niin voimakas, että puna-armeijan on ollut pakko perääntyä. Mistään taktisista syistä Neuvostoliitto ei ole luovuttanut suuria osia alueestaan. Saksan voima perustuu siihen, että sen takana ovat koko Euroopan voimalähteet, esimerkiksi teräksen tuotanto, joka on välttämätön sotatarviketeollisuudelle. Tulos on, että Vuorinen leimattiin opportunistiksi.

Väitellään myös kansatieteestä ja jopa siitä, oliko Jeesus historiallinen henkilö. Pohjimmiltaan kyse on siitä, uskotaanko joka asiassa sokeasti Neuvostoliiton näkemystä, vai lähdetäänkö Vuorisen tavoin siitä, että ”myöskin Neuvostoliitossa voidaan joskus erehtyä, kuten kaikkialla, missä on erehtyväisiä ihmisiä. Inhimillinen tieto ei absoluuttista.”

Kun Yhdysvallat tulee mukaan sotaan, Vuorinen uskoo, että koska nykyinen sota on ”koneiden sotaa”, USA:n valtavalla teollisella ja taloudellisella voimalla tulee olemaan suuri merkitys.

Liittoutuneet ovat luvanneet luoda toisen rintaman. Saksa väittää, että se ei onnistu. Eikka Pasuri ja Heikkilä väittävät, että USA ja Englanti pinnaavat eivätkä haluakaan auttaa Neuvostoliittoa vaan antavat taistella yksin.

Vuorinen uskoo, että ”toinen rintama tulee, kunhan liittoutuneet ehtivät varustautua siihen”, sillä kyseessä on valtava yritys, jonka täytyy onnistua. Hän ennustaa, että Saksa tullaan lyömään lännestä käsin tehtävällä suurhyökkäyksellä ja Euroopan asiat järjestetään Atlantin julistuksen mukaan. Suomi jää itsenäiseksi, mutta rajoja Vuorinen ei osaa arvella, Neuvostoliitto tuskin tinkii vuoden 1940 rajoista.

Muut uskovat Neuvostoliiton hyökkäävän ja suomalaisten perääntyvän, mutta Vuorisen mielestä Suomen asia ratkaistaan muilla rintamilla, koska Neuvostoliitto tarvitsee voimansa kipeämmin tärkeimmillä rintamilla. Tässä Vuorinen myöntää olleensa väärässä, mutta itsenäisyysasiassa oikeassa.

Erimielisyys ryhmäkurista

Erimielisyys koskee myös ryhmäkuria. Kannaksella Pekkalin pannaan ”junan alle”, mikä tarkoittaa, ”ettei hänelle saisi kukaan puhua mitään eikä auttaa missään.” Tätä eivät Vuorinen ja eräät muut hyväksy. Vuorisesta Pekkalin on ”hieman omituinen ja politiikassa lapsellinen”, ”hermosairas ja väsynyt mies”. Sen sijaan että Heikkilä ja Hautajärvi olisivat vanhoina puoluetyöntekijöinä ”ryhtyneet neuvomaan ja oikaisemaan heikompaansa”, ”he alkoivat painaa ja vihata syyllistä, joka ei ollut edes rikkonut sakkia vastaan ja joka taas tästä katkeroitui ja alkoi todella kehittyä omaan suuntaansa.”

Vuorinen on myös sitä mieltä että ”junan alle laittaminen olisi ollut joukolla päätettävä”. Nyt päätöksen on tehnyt kolmen-neljän miehen salainen sisärengas, joka on valinnut itse itsensä.

Kun Pekkalinia hakataan, Vuorinen menee väliin. Seuraus on, että hänen väitetään ”auttavan luokkavihollista ja ohranaa”. Pekkalin viedään Helsinkiin ohranan kuulusteltavaksi ja hänet vapautettiin siviiliin.

Vastaava erimielisyys syntyy Koverin leirillä. Heikkilä simputtaa Känkästä, joka kirjoittaa Ohranaan, mistä hän kertoo luottamuksella työtovereilleen. Seuraa kämppäkokous, jossa kaikki kannattivat Känkäsen erottamista. Känkänen hermostuu uhkauksista ja pyytää päästä pois aitauksesta ja hänet siirretään tallimieheksi.

Vuorinen ei hyväksy pakkovaltaa: ”Yksilö voi liittyä työväenliikkeeseen, kuten minä olin tehnyt, ja ymmärtää yhteenliittymisen ja yhdessä kestämisen vaikeinakin aikoina, kuten minä olen kestänyt jo pitkälle toistakymmentä vuotta. Olen uhrautunut sakin ja asiamme puolesta, mutta en tuon puolesta. Olen saanut määräyksiä ja totellut niitä ja ymmärtänyt ne, mutta mielivaltaan en alistu itse enkä pakota muistakaan alistumaan.”

Erimielisyyksiä käytännön asioista

Päivärahaa maksetaan 25 markkaa. Kannakselle tullessa Heikkilä ehdottaa ”kommuunasta” joka ostaisi tupakat ynnä muuta, mutta enemmistö ei ole ”kypsynyt tällaiseen altruismiin tupakkamiesten toiveiden tyydyttämiseksi”. Jokaisella on omat tarpeet, johon haluavat käyttää päivärahat.

Erimielisyyksiä on myös käytännön asioista kuten omaisten lähettämistä ruokapaketeista. Vuorisen mielestä omaisia olisi pitänyt kieltää niitä lähettämästä. Tuossa vaiheessa heillä ei vielä nälkää vaan päinvastoin paremmat olot kuin omaisilla siviilissä.

Toisaalta Vuorinen kuvaa myös yhteisyyttä.

Vuorisen poliittinen kehitys

Vuorinen kuvailee poliittista kehitystään näin: ”niihin aikoihin minusta alkoi pikkuhiljaa kehittyä johtoportaan ja heidän suuntansa periaatteellinen vastustaja. He hylkäävät objektiivisen totuuden silloin, kun se ei sovi heidän linjaansa. Onko tämä todella työväenluokan parhain ja tiedostavin osa, proletariaatin etujoukko?”

”Tunsin syvää halveksuntaa ja masennusta. Oli ensimmäinen kerta työväenliikkeessä oloni aikana, 15-vuotiaasta asti alkaen, kun minun päälleni tuli toveri nyrkkeineen. Ohrana minua oli hakannut, olin nähnyt nälkää ja kylmää, kärsinyt yli kuusi vuotta sen komennossa, elämäni parhaat vuodet olin uhrannut työväenliikkeelle, ja nyt, kun minä oikaisen yhtä sheppiä, tämä tulee nyrkkeineen päälleni.”

Eniten Vuorista kirvelee, että kun yksi joukosta, Patu [= Eero Hautajärvi], käy hänen päälleen nyrkit ojossa, ”kaikki nämä tietoiset olivat vaiti, asettuivat siis Patun taakse”.

Vuorisella on ollut korkea ihanne: ”kommunistit ovat työväenluokan parhain ja tietoisin ja uhrautuvaisin etujoukko. – – Puolueen jäsenten täytyy olla objektiivisia, vapaita henkilökohtaisuuksista. Heidän täytyy kunnioittaa oikeudenmukaisuutta. kuinka he muuten voisivat esiintyä oikeuden esitaistelijoina koko ihmiskunnan edistyksen puolesta.”

Nyt tuo ihanne on särkynyt. ”Minä olin nähnyt heidän pyörittävän huhumyllyä, ja nyt he hyväksyivät vääryyden.”

Ja lisää vääryyttä tulee: Patu ei pyydä anteeksi, vaan tuo Vuoriselle puoluemuistutuksen.  Vuorinen ei sitä hyväksy vaan kirjoittaa kirjallisen vastineen, joka ei ilmeisesti mene sisärenkaan käsiin. Hän tuntee tilanteensa ja suhteensa muutamiin oleellisesti muuttuneen. Hän ei voi enää tuntea arvonantoa näitä kohtaan.

Ennen kaikkea kyseessä on Heikkilä, joka sanoo Ludvig tunnettua XVI:n lausetta soveltaen: ”Puolue olen minä.”

”Erimielisyys hänen [Heikkilän] kanssaan johti vähitellen eroon puolueesta. Eikä tosiaan kestänyt kauan, kun Heikkilä jo löysi uusia syyllisiä, kerettiläisiä. Nyt löytyi muitakin kuin minä, nyt tulivat polttopisteeseen Paaso ja Känkänen, jotka edellä mainituista syistä vähitellen luisuivat sivuun sakista.”

Vuorinen päättää lähteä

Leirille tulee luutnantti Palo, jonka poliittiset vangit tuntevat vaasalaisena provokaattorina.  Huhutaan, että Palo järjestää vapautuksen ”sillä ehdolla, että mies lupaa pysytellä erossa politiikasta.” Pian tiedetään, että ryhmä miehiä on tarttunut tarjoukseen. ”Useat ottivat sen kannan, ettei heidän leirillä olonsa ketään hyödytä ja jos mahdollisuus on muuttaa, he muuttavat.”

Myös Vuorinen päättää, että jos tilaisuus tarjoutuu, hänkin lähtee. Syynä on kehitys, joka on tapahtunut jo ennen leirille joutumista.

”Pitkät vankilavuodet olivat tappaneet henkisen vireyteni, pettymykset innostukseni ja ihanteellisuuteni.” Lisäksi kukaan eikä mikään hyödy siitä, että ”viruin ja kärsin”. 

On jo ilmiselvää, Saksa ja sen johtama fasismi tulee häviämään. Patu ja Jaska Parkkari varoittavat: ”Kyllä ne kaverit tulevat pettymään, jotka jäävät sakista pois.” Se ei tehoa Vuoriseen: ”Minulle työväenliike ei ollut leipäpuu, jos jään pois niin jään.”

Kun ohrana kuulusteluissa kysytään, onko halukas lähtemään, Vuorinen myöntää.

Eerolainen antaa Vuoriselle virallisen poispääsypaperin, jossa pyydetään pääsyä jonnekin muualle, mieluiten omaa ammattia vastaavaan työhön armeijan autovarikolle. Vuorinen allekirjoittaa: ”Tunsin, että tämä merkitsi lopullista muodollista eroa työväenliikkeestä, en kirjoittanut nimikirjoitustani ohranoille vaan itselleni.”

Vuorinen on puolueen kanssa eri mieltä seuraavista asioista: poliittisten pakolaisten kohtelu Neuvostoliitossa, minkä ”tuloksena kotimaahan katkerina käännynnäisinä tekivät Neuvostoliiton vastaisella propagandallaan työmme tyhjäksi”, suurvenälänen šovinismi 1930-luvulla, Karjalan venäläistäminen, vanhojen puoluetyöntekijöiden kuten Gyllingin ja muiden julistaminen suomalaisfasismin kätyreiksi, Žinovjevin ja Radekin teloitukset (vankeus olisi ollut riittävä rangaistus), henkilöpalvonta ja puolueen taktiikka Suomen asevarustelun rahoittamiseksi 1938, TUL:n ja SVUL:n yhteistoiminta jota puolue vaati kansanrintaman nimissä, puolueen kömpelö asennoituminen talvisodan aikaisessa propagandassa sekä jatkosodan aikana oma ”kärsimys, poispesemätön vääryys Pekkalinin tapauksessa”.

Luettelosta näkyy, ettei Wuorisen poliittinen ideologia suinkaan ole kääntynyt päinvastaiseksi, vaan kyse on suhteellisen pienistä mielipide-eroista ”virallisen linjan” kanssa. Maan alla toimiva SKP noudatti tiukkaa ryhmäkuria, joka vankeudessa vielä korostui. Neuvostoliiton linja oli totuus, oli se miten absurdi tahansa ja vaihtui se miten usein tahansa. Pienellekään itsenäiselle ajattelulle, oli siinä miten paljon järkeä tahansa, ei ollut sijaa.

Vapautuminen ja uusi vangitseminen

Vuorinen viedään Koverilta Helsinkiin 10-11. tammikuuta 1944. Kun häntä on kuulusteltu Helsingissä, päätökseksi tulee, että hänet siirretään töihin armeijan autovarikolle, mutta hän saa asua kotona. Niinpä hän kokee helmikuun pommitukset Helsingissä.

Kesäkuussa tapahtuu Normandian maihinnousu ja heti perään puna-armeijan suurhyökkäys. Varikolta viedään miehiä rintamalle.

Vuorisen vaimo Tonja pidätetään ja tehdään kotietsintä. Myös Vuorinen käsketään Valpoon, jossa häneen vedotaan, jotta vaimo vapautuisi. Yhteiskuulustelussa vaimo lupaa olla sekaantumatta mihinkään, mutta kieltäytyy ilmiantamasta muita. Vuorinenkaan ei voi ilmiantaa muita edes vaimon takia.

Vaimo vapautetaan. Pidätyksen syynä on tapaaminen Vuoristen asunnossa 1940. Vaikka toinen on puhunut, vaimo kieltää. Vuorisen johtopäätös on, että Päämajan valvontaosasto on ollut eri mieltä kuin Helsingin Ohrana, jonka mielestä juttu on mitätön ja vanha. Toisaalta hän epäilee, että Tonjan vapautuksen syy on, että Valpo haluaa seurata, minne tämä menee ja keitä tapaa.

Harry ja Tonja Vuorinen pidätetään 11. elokuuta. Heidät viedään Turkuun. Kuulusteluissa Valpo haluaa saada käsiinsä ”Marjatan” (Yrjö Leinon joka onnistui piileskelemään jatkosodan loppuun).

Kun aselepo tulee 4. syyskuuta, pamppujen käytös muuttuu – heihin tulee inhimillisiä piirteitä.

Vuorinen siirretään lääninvankilaan ja häntä uhataan kenttäoikeudella. Mutta kun välirauhansopimus astuu voimaan 19. syyskuuta, molemmat Vuoriset vapautetaan 27. syyskuuta.

Vuorisen näkemys on kiteytynyt vankilassa: ”Suomen kansan valtavan enemmistön ajatuksia painaa vuosikymmeniä jatkuneen taitavasti ohjatun propagandan taakka. Kansalaisten ajatuksia on mahdoton hetkessä kääntää. Nyt he saattavat olla jotenkin sekaisin, hämillään, epätietoisia siitä miten elää, miten suhtautua asioihin, mutta pohjalla on vanha ideologia. Mitään vallankumousta ei nyt ole odotettavissa, eikä se olisi oikeinkaan. Jos Suomessa on sanokaamme 50 000 kommunistia, ei ole oikein että he ryhtyisivät määräämään 3 500 000 ihmisen kohtalosta tai siitä, millaisessa järjestelmässä tämä suuri enemmistö haluaa elää.” 

Kirjoittajasta

Kirjan lopussa Salme Vuorinen kertoo Vuorisen elämänvaiheista.

Harry Verner Vuorinen syntyi 1907. Isä teloitettiin Kouvolan ”veripellolla” kun poika oli kymmenvuotias. Hän esiintyi punaleskien illanvietossa ja osallistui punaorpojen toimitaan, sitten seurasi punanuorten opintokerho ja lentolehtolehtisten jakaminen.

Ensimmäinen tuomio yksi vuosi ja kuusi kuukautta tuli asevelvollisuusaikana valtiopetoksesta ja kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta ja sen antaminen toistenkin luettavaksi.

Vuorinen lähti salaa Moskovaan puoluekouluun.

EK:n pidätyksen jälkeen hovioikeus tuomitsi Vuorisen 1932 valtiopetoksesta neljäksi ja puoleksi vuodeksi pakkotyölaitokseen. Vuorinen vapautui 1938.

Vuorisen vaiheet jatkosodan aikana on kerrottu kirjan yhteydessä.

Sodan jälkeen Vuorinen jatkoi poliittista toimintaa SKDL:ssä ja Suomi-Neuvostoliitto-seurassa. Vasemmistolaista työväenliikettä hän ei siis hylännyt, vain SKP:n.

Hän loukkaantui talkoolaisena rakennustöissä 1956 ja joutui pyörätuoliin. Viimeiset kaksitoista vuotta hän oli vuodepotilaana.

Asunnon tuhopolton yhteydessä 1995 Vuorinen joutui sairaalaan, jossa hän kuoli kuukautta myöhemmin.

Kirjallisuutta

Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY 2008.

Parkkari, Nestori: Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940-1944. 5. p. Kansankulttuuri 1962.

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Wikipedian artikkelit: Kosti-Paavo Eerolainen, Arvo Kartano, Eero Nero, Nikke Pärmi, Nestori Parkkari

Muuta

Blogissani olen käsitellyt poliittisten vankien kohtelua jatkosodan kohdalla Timo Sandbergin Desantissa (2021), jossa nimihenkilönä on Matti Lång.

Lisäys 11.3.2022

Risto Reunan kertoo kirjassaan Puskalan putiikki. Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä (Docendo 2021) Puskalan käynnistä työvelvollisten leirillä Kannaksella s. 82-3:

”Kommunistien vankijohdolle oli vaikea pitää kyseisellä leirillä toverinsa uskollisina Moskovalle, sillä osa oli sitä mieltä, että länsiliittoutuneiden piti ensin nujertaa Saksa ja sen jälkeen lyödä Stalinin Neuvostoliitto.”

Tällaisista mielipiteistä ei Wuorisen kirjassa ole mitään merkkiä.

”Leiriläisten omaisia oli lisäksi jäänyt teille tietymättömille ja kadonnut Neuvostoliiton vankileireillä, mistä oli aihetta aavistella pahaa.”

Tästäkään asiasta Wuorinen ei mainitse paitsi omalta kohdaltaan.

”Puskala otti viimeisenä iltana leiriläiset keskustelemaan parakkiin ja suostutteli heitä jättämään sotalakien vastustamisen. Puskala tunkeutui tällöin V. l. Leninin aikanaan oikeaoppisena pitämän Karl Kautskyn kirjoituksiin, joissa tämä puolusti työväen aseellista vastarintaa diktatuureja vastaan. Leiriläisten vankilaneuvoston puolestapuhuja lopetti mietiskelyt siihen ilmoituksella, että Kautsky oli luopio. Muiden hiljaisuudesta Puskala saattoi päätellä osan olleen kypsiä taipumaan, mutta sakinhivutuksen pelossa he eivät uskaltaneet avata suurtaan. Leiriltä kiiri tietoja, että viranomaisten oli siirrettävä sieltä muualle vankeja, joille vankijohdon toverit olivat antaneet sakinhivutusta, käyttäneet erimielisiä ’junan alla’.”

Nestori Parkkarin muistelmien Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1941-1944 kuvaus Puskalasta että tämän käynnistä leirillä on ihan erilainen.

Wuorisen kirjan mukaan erimieliset – tai ainakin sellaiset jotka uskalsivat sen ääneen ilmaista – olivat Kannaksen leirillä poikkeuksia, mutta lisääntyivät Koveron leirillä. Wuorinen kuvaa kuitenkin ryhmäkuria ja erimielisten rankaisua.

Kaiken kaikkiaan tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten lähteitä pitää käyttää monipuolisesti.

Päivitetty 11.3.2022 (samalla joitakin artikkelin tietoja selvennetty).

Heikki Turunen: Nenkoset

Heikki Turusen Hyrsylänmutkan ihmisiä kuvaavan trilogian Kuokka ja kannel kolmas osa Nenkoset kuvaa evakkoaikaa Juuassa 40-luvulta 60-luvulle, epilogissa nykypäivään asti.

Kirjan nimi Nenkoset (2018) tulee karjalankielisistä sanoista ”nenga” ja ”nengahai”, jotka tarkoittivat ”niin” ja ”tämmöinen”. ”Nengoinen muzikku” on  sellainen mies, ”nengoinen muzoi” vastaavasti sellainen naishenkilö. Niinpä kanta-asukkaat alkavat käyttävät evakoista sanaa ”nenkoset”, yksikössä ”nenkonen”.

Suojärven Hyrsylänmutkan evakot ovat siis vähemmistön vähemmistö: he puhuvat karjalan kieltä (jolla myös heidän repliikkinsä ovat) ja ovat ortodokseja.

Romaanin kertoja selostaa välistä yleistä kehitystä, sodanjälkeistä asutustoimintaa. Asutustiloja saivat evakkojen lisäksi myös perheelliset rintamamiehet.

Nenkoset keskittyy toisaalta Hovilan ökytaloon, jonne päähenkilö Manja on tullut miniäksi, toisaalta uusille asutustiloille.

Vierastamisesta ja ivailusta kilpailuun paremmuudesta

Useimpien paikkakuntalaisten silmissä ortodoksiset karjalan kieltä puhuvat evakot ”olivat sinne kansallisessa hätätilanteessa ohjattuja pakolaisia, melkein ulkomaalaisia, joiden kieltä ja tapoja he ymmärsivät huonosti ja nauroivat ja pilkkasivat ensi alkuun vieraskoreasti vain omassa keskuudessaan, viikkojen mennen myös heidän itsensä kuullen. Se taas loukkasi itseään karjalaisella tavalla suomalaisina pitäviä, mielestään kauniista ortodoksisista kirkonmenoistaan ja laulunomaisesti sointuvasta pehmeän joutuisasta äidinkielestään ylpeitä tulokkaita. Heidän sopeutumisensa karkeaa savokarjalaa vääntävään luterilaiseen rajamaakuntaan oli senkin tähden vaikeampaa kuin he ilkesivät näyttää. He tunsivat olevansa maanpaossa omassa maassaan.”

Poikkeus on Vienasta vallankumouksen jälkeen Suomeen muuttanut kyläkauppias Valde Maurojev, jolle kaikki ovat yhdenvertaisia asiakkaita. Maurojev neuvookin: ”Reilu kilpailuhenki panisi naapurukset yrittämään parastaan, mäne tiijä tarttuisi alkuasukkaisiinkin. ”

Parhaimmassa tapauksessa alkuvaiheen nimittelyjä ja syyttelyjen jälkeen kantaväestöä ja evakkoja edistavien naapurusten välillä vallitsee kohtalainen sopu, jonka alla on kuitenkin kilpailuasetelma: ”He istuivat kylää ja änkesivät jelppimään toisiaan vakoillakseen paikan päällä naapurin asioiden jamaa – -”

Huonoimmassa tapauksessa evakkotytöt joutuvat jatkuvan seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Pahin vainoaja on Manjan appi, Hovilan Eemeli.

Jos kirjailijan tarkoitus on paheksua naisten ahdistelua, on ristiriitaista, että romaani sisältää paljon rivoa kieltä. Naisia nimittelevät jopa perheenjäsenet.

Outi opettaa evakkolapsille rakkautta uuteen kotiseutuun

Sotaleski ja opettaja Outi Tuononen etsii lohdutuskeinoja ja ratkaisuja ongelmiin, jotka johtuvat koululaisten kuulumisesta eri kirkkokuntiin ja erilaisista tavoista puhua. Niinpä ”luterilaislapset nimittelivät heikäläisiä oppilaita välitunnilla ryssänpenikoiksi tai sanoivat samallaisiksi maanvaivoiksi ja ristinvarsiksi kuin mustalaiset”. Evakkona Outi ei voi käyttää samoja kasvatuskeinoja kuin kotipaikkakunnallaan, sillä lapset ovat oppineet nimitykset vanhemmiltaan.

Niinpä Outi keskittyy evakkolapsiin ja yrittää saada nämä kiintymään uuteen kotikuntaansa. Otettuaan selvää nähtävyyksistä ja muista myönteisistä erityispiirteistä hän ylistää ympäristöopin tunnilla maasta taivaaseen.

Mutta myös omat koirat purevat, sillä Manjan pikkusiskoa Siljaa kiusaa Manjaa koko elämänsä kadehtineen Veeran pikkusisko.

Pajuranta muuttaa Suur-Suomen sisällön

Hyrsylänmutkan evakkojen henkinen johtaja, intomielinen opettaja Pajuranta soveltaa vanhaa aatettaan uusiin oloihin: ”todellinen Suur-Suomi” onkin ”tässä, täällä, meidän ympärillä. Sisäänpäin, sydämeltään suureksi kasvanut Suomi.”

”Itse asiassa vasta tästä keväästä, kolmannesta rauhankeväästä, kiitos hävityn sodan ja maanhankintalain yhdistämän Karjalan, alkaa Suomen kansan ja erityisesti maaseudun nousu kaikkien aikojen kukoistukseen. Kodeistaan ikiajoiksi karkotetun Kannaksen ja Laatokan Karjalan kansan kärsimykset ja uhrit pitkällä evakkotaipaleella eivät siis ole olleet turhia.”

Pajurannan tavoin myös Outi kuvaa koulussa uutta kotiseutua raamatulliseksi ”luvatuksi maaksi” ja selittää ortoksien palanneen takaisin seudulle, josta he Ruotsin vallan aikaisten uskonvainojen takia pakenivat, kun taas paikkakunnalle jääneet omaksuivat luterilaisuuden. Kaksi heimoa ovat siis alkuaan samaa juurta ja vain kasvaneet erilleen, mutta ovat nyt saaneet tilaisuuden yhdistyä.

Karjalan kieli vaihtuu suomeen

”Kielierosta selvittiin pelättyä paremmin, vaikkakaan ei kitkattomasti”, toteaa kertoja. Koska karjalan kieli on kouluopeuksessa kielletty, evakkojen lapset omaksuvat suomen nopeasti. Myös työikäiset siirtolaiset opettelevat paremmin pärjätäkseen sekakieltä, johon jäävät venäjän kuuloiset liudennukset ja suhuäänteet.

Omassa keskuudessa puhutaan edelleen karjalaa. Iäkkäämmät, jotka ovat aikoinaan käyneet venäjänkielisen kansakoulun, osaavat vain karjalaa eivätkä edes halua oppia suomea.

Manjan vaikeat olot miniänä Hovilassa

Hovilan miniä Manja rakastaa miestään Antti Tuonosta, mutta itkee illalla salaa, koska kaipaa kotiin Karjalaan. Hänellä on ikävä myös pikkusiskoaan Siljaa, jolle on ollut äidin sijainen.

Häiden aikainen sovinnollinen mieliala Antin perheen kanssa ei kestä kauan. Appi Eemeli lähentelee ja vonkaa, eikä anoppi Olgalle ei kelpaa mikään työ. Vaikka Manja on luopunut sellaisista ortodoksista tavoista kuin silmien ristiminen ennen ateriaa, Olgalle karjalankielinen unilaulu tai satu on liikaa ja ”kasvatti hänen lapsenlapsensa venäläiseksi, mikä oli aikoinaan Lapuan liikettä ja muilutuksia kannattaneen ’Sota-Olgan ajattelussa yhtä kuin bolsevikki.”

Ennen kaikkea Manjan moraali kyseenalaistetaan: ”Manja sai kuulla tuon tuosta, milloin emännän, milloin tyttärien suusta, miten laskelmoiva ja viekas, vain miehistä ja mammonasta välittävä hutsu hän oli.”

Syitä Olgan mielipiteen muuttumiseen tarjotaan useita: ”rehellinen mustasukkaisuus sekä lellikkipojan että kaunista miniää himoitsevan, vanhenevaa vaimoa laiminlyövän Eemelin päältä”, ”ikääntyessään puisevaksi muuttuneen naisen kateus Manjan nuoruutta ja lapsivuoteessakin kiinteänä säilynyttä muodokasta vartaloa kohtaan”.

Anopin ja miniän erimielisyydet lastenhoidosta ja kasvatuksesta johtavat Manjan ja Antin ensimmäiseen perheriitaan kolmantena rauhankesänä runsas kuukausi ennen Manjan laskettua aikaa. Manja on odottanut, että Antti asettuisi hänen puolelleen, mutta mies kannattaakin äitinsä ehdotusta, että Manja lähtisi seminaariin, josta on nuorena haaveillut, ja jättäisi lastensa hoidon ja kasvatuksen ”suomalaisista suomalaisimmalle” anopille. Riidan aikana Antti vetää esiin myös löytämänsä Manjan nuoruudenrakkauden Raunon kirjeen.

Riita päättyy kuitenkin anteeksipyyntöön ja rutistukseen, mutta sen vaikutukset eivät häivy Manjan mielestä, varsinkin kun anoppi Olgan vihamielinen käytös jatkuu.

Silja ja Silvon ystävyys

Vähä-älyisenä pidetty, paimenhuilua soittava Havusen Silvo ystävystyy Manjan pikkusisaren Siljan kanssa, jota poika pitää suorastaan enkelinä.

”Tieto itkuvirren taitavan rajakarjalaisen orpotytön ja mielenvikaisena säälitellyn soittaja- ja laulajapojan hassulla tavallaan hellyttävästä ystävyydestä levisi viidakkopostina nopeasti kaikkialle pitäjään. – – Lasten näyttäessä esimerkkiä aikuistenkin eriuskoisten rinnakkaiselo ja rakkaus tuntui mahdolliselta.”

Idylliä ei kestä kauan. Silja löydetään hukkuneena ja alastomana, mutta ilman ulkoisia väkivallan merkkejä. Syynä pidetään hukkumisonnettomuutta, joten tapausta ei tutkita. Vain Manja ihmettelee, että Siljan rannalle jääneestä vaatekasasta puuttuvat alushousut, minkä takia hän epäilee aiemmin pikkusiskoa ahdistellutta sairasmielistä paikkakuntalaista miestä, mutta ei saa konstaapelia tai edes Anttia uskomaan.

Pajuranta pitää Siljan hautajaisissa muistopuheen. Hän kysyy ensin, miten Jumala voi sallia näin paljon koettelemuksia: orvoksi jäämisen syntyessä, sotavankeuden parivuotiaana ja evakkouden koettelemukset? Vai todistaako tällainen elämä, joka vielä päättyy varhaiseen kuolemaan, ettei Jumalaa ole olemassakaan?  Luonteenomaisen tapaansa Pajuranta kieltää epäilykset ja päinvastoin näkee Siljan elämällä tarkoituksen. Muistuttaen Silvon kutsuneen Siljaa enkeliksi hän uskoo tämän tehtävänä olleen olla ”sovittelevana ystävyyden ja rakkauden valona kahden yhteiseloon pakotetun näennäisesti vastahankaisen ja erilaisen ihmisheimon välillä.”

Manjaa Pajurannan puhe ei lohduta, ja hänellä alkaa olla itsetuhoisia ajatuksia.

Julkinen kuva ei vastaa todellista

Kertoja selostaa asioita moneen otteeseen yleisellä tasolla. Virallinen käsitys, jota lehdistö ja radio tukevat, on ”että evakot ja kantasuomalaiset olivat sopeutuneet toistensa naapuruuteen lopulta pelättyä paremmin. Suomi – kiitos maanhankintalain ja sen asiansa osaavien toimeenpanijoiden – oli muka selvinnyt suhteellisesti maailman suurimpiin kuuluvasta siirtolaisongelmasta lähes vaikeuksitta.” Todisteena ovat seka-avioliitot ja yhteisyydestä todistavat talkoot.

Julkisuudessa paisutellaan myönteisiä asioita ja kaunisteltiin kielteisiä asioita yhtä ylenpalttisesti. Vaikka evakkojen omat kokemukset ovat ristiriidassa julkisen kuvan kanssa, ongelmista ”vaiettiin häveliäisyyssyistä, joskus suorastaan valehdeltiinkin. Kukapa olisi tohtinut kertoa valokuvia ottavalle, kynä savuten muistiinpanoja tekevälle haastattelijalle, että naapuri, jonka kanssa he joutuivat elämään lopun ikäänsä, ryssitteli häntä muina töinään, pilkkasi kirkonmenoja ja jätti osuutensa rajaojasta kaivamatta.”

Kun kertoja sanoo, että negatiivisista asioista ei kerrottu julkisuudessa, se ensisilmäyksellä rinnastuu tapaan, jolla median tapaa kertoa nykyisistä maahanmuuttajista on kritisoitu.  Vai onko kysymys sittenkään tästä? Toimittajat eivät voineet tietää asioista, joista asianomaisethan eivät kertoneet varsin ymmärrettävistä syistä: kertomisen hyödyt olivat kyseenalaisia, mutta haitat ilmeisiä.

Vain suppean sisäpiirin tietoon jäävät arkaluonteisimmat asiat kuten ”evakkotytön ressukan yksinäinen lapsi paikallisen isännän kanssa tai kantasuomalaisen perheenäidin rakastuminen komeaan hauskapuheiseen Shemeikka-tyyppiseen siirtolaismieheen”.

Molemmat osapuolet näet vaalivat oman suvun ja heimokunnan mainetta, joten haastattelijalle ei kerrota edes sellaisista yleistä ilmiöistä kuin iltamatappeluista ”useimmiten naisen päältä tai nimittelyn takia”.

Mutta olisiko kaikkien arkojen asioiden ja ongelmien puiminen julkisuudessa todella auttanut evakkoja vai olisiko se pikemmin lisännyt ongelmia, joista selviämiseen olisi pitänyt auttaa toisin keinoin? Tosin sellaista apua tuskin oli siihen aikaan tarjolla, jos oli edes tietoakaan, millaista sen olisi pitänyt olla.

Sodan aiheuttamat traumat

Kaikki ongelmat eivät evakkojen ja paikkakuntalaisten välisiä, vaan sota heittää yhä varjonsa monien miesten ja siten myös heidän perheidensä ylle.

Havusen Silvon isä kärsii usein painajaisista, huutaa ja itkee unissaan. Juovuksissa isä lyö äitiä ja Silvon Auvo-veljeä, jota hän epäilee saksalaisen upseerin aikaansaannokseksi.

Samanlaisista sotatraumoista kärsii Sorminiemen tilalla myös Manjan veli Breloin Jussi. Vaimo Sanna selittää Antero-pojalleen: ”Sovasta on neljä vuotta ja eikun joka paukahusta säikähtää unimielissään…”

Sanna toimii niin kuin naisille tuohon aikaan on opetettu: miehiä pitää sääliä ja näiden tekoja ymmärtää: ”Ei se pahuuttaan. Hyvä se on pohjimmiltaan, rakastaa meitä ihan kun oikeet maaliman immeiset lapsiaan ja akkojaan. Hermot reikaleina raukalta, viisi vuotta rintamalla, eikä yhtenäkään päivänä tiennä näkeekö iltaa.”

Loputtoman ymmärtämisen kääntöpuoli on, että vaimo ja lapset joutuvat koko ajan elämään varuillaan, ”jotta isä ei suutu ja sano äitiä huor…vaikka miksi, niin kuin eilen, kun esitin jotta syyvväänpäs välillä ulkosalla kun ei mahuta kunnolla tuohon persesilimän kokoiseen ’lomahotelliin’, mihin isä houkutteli meidät puuveitsellä kultaa vuolemaan…” 

Sanna pitää ”pakkotyölaitoksena” asutustilaa, jonne Jussi hänet on uhkauksilla houkutellut.  Kaupungissa olisi ollut helpompaa kuin asutustilalla, jossa liiallinen työnteko kiristää Jussin hermoja, mutta syrjäseudulla vaimoa on helpompi vahtia. Jussin mustasukkaisuus on lisääntynyt sodan aiheuttaman vuosien eron aikana. Ero on vielä pitkittynyt, kun Jussi on joutunut sotasairaalaan haavoituttuaan ihan sodan lopussa.

Mutta ei sotaa voi kaikesta syyttää: Jussi on aiemmin ollut vankilassa tapettuaan miehen.

Antin uskottomuus masentaa Manjan

Kalkin Jermei on perustanut hotelli-ravintolan, jonka ”Ruusubaletiksi” kutsutaan alakerrassa tarjotaan myös ”oheispalveluja”. Siellä toimii tarjoilijana Veera, joka on aina ollut kateellinen Manjalle. Veerasta epäillään olevan lähtöisin juoru, ettei Manjan toinen lapsi Elvi ole Antille – juoru jonka myös anoppi Olga uskoo.

Manja saa selville Antin uskottomuuden Veeran kanssa, ja tieto murtaa hänet: ”ominaisuus, jonka hän uskoi herättäneensä Antissa tummalla kauneudellaan ja ortodoksisella mielenlaadullaan tehden tavallisesta maalaispojasta melkein runoilijan ja jota hän tässä eniten rakasti, olikin yleistä omaisuutta, kannattavaksi osoittautunut keino päästä mieluisan naisen hameen alle.” Manja ei ole Antille se yksi ja ainoa.

Anopin ja miniän riita johtaa Manjan syyttämään Anttia uskottomuudesta ”maksullisen naisen kanssa” jo Lapin sodasta palatessa Rovaniemellä. Juuri tämän takia mies myöhästyi toisena adventtina 1944, kun oli kutsunut Manjan Hovilaan. Antti kysyy, onko Manja tiennyt asian alusta asti ja perustuuko heidän avioliittonsa siis valheelle.

Sitten Antti kuitenkin tajuaa, että kyseessä on lasten ja Hovilan tulevaisuus, ja asettuu viimein äitiään vastaan sanomalla, että jos Manja lähtee talosta, hänkin lähtee. Kun Antti itkee, Manja heltyy ja antaa anteeksi, koska rakkautta vielä on molemmilla. Manja tulee raskaaksi, ja kolmas lapsi Olavi syntyy.

Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa. Uni syyttää Manjaa pahaksi ja kylmäksi ihmiseksi, joka oli ”pettänyt mammonan ahneudessaan ja isontalon miniän ylpeydessään Jeesuksen, sukunsa ja ystävänsä, Hyrsylänmutkan ja koko Raja-Karjalan. Muka hän oli mennyt vastoin äitivainajalle vannomaansa valaa naimisiin luterilaisen miehen kanssa, kastattanut lapsensa luterilaisiksi ja ollut ajamatta sen aktiivisemmin Ylä-Karjalan ortodoksisen seurakunnan perustamista, kuten myös tsasounan rakentamisen asiaa.”

Unessa Manja tuntee rakastaneensa kaikki ne vuodet sydämensä kyllyydestä ainoastaan sodassa kuollutta Markovin Raunoa ja epäilee, ”ettei heillä Antin kanssa eikä edes heidän suvuillaan ollut pelastuksen toivoa liian raskaan syntitaakan takia. Äidin ja isän syntien ja Antin toisen naisen syliin ohjanneen, heikäläisten perustaman Ruusubaletin päälle uni oli tuntunut Jumalan tuomiolta koko Karjalan heimolle. Hänelle alkoi tulla hetkiä, jolloin vain lapset ja ikuisen Bysantin ja Valamon kellojen rytmissä lyövä sydän pitivät hänet elämässä kiinni ja estivät häntä seuraamasta Siljaa järven pohjaan. Hän kauhistui käsittäessään, ettei tiennyt mitä tekisi, kun Antti ei enää rakastanut häntä.”

Antti on yrittänyt vähentää ryyppäämistä ja salata harharetkiään sekä olla hellempi vaimoaan kohtaan. Myös kotiväen käytös parantunut.

Antti kuitenkin huomaa, että jotakin on vialla, kun Manja ei iloitse edes tsasounan valmistumisesta, ja alkaa pelätä vaimon mielentilaa. Hän ostaa tälle kansallispuvun äitienpäiväksi ja myös lapsille kalliita pukuja. Manja tajuaa lahjojen syyn ja näyttelee onnellista.

Manjan ja Raunon suhde

Tsasounan vihkiäisissä käy ilmi, että Markovin Rauno elää. Tämä on naimisissa ja pappi, mutta se ei merkitse Manjalle mitään, ei edes Outin varoitus, että Raunolta voi mennä papinvirka.

Rauno esittää, että ”Viimeisen tuomion kuvauksessaan Kristus todistaa, ettei meitä tuomita niinkään tekemiemme syntien takia kuin rakkauden puutteen vuoksi.”

Suhteen laadusta ei pitkään tule selvyyttä, mutta se vaikuttaa positiivisesti Manjaan: ”Mitä hyvänsä heidän välillään salaisissa kohtauspaikoissa 50- ja 60-lukujen vaihteen kahden puolen tapahtui, ulospäin se ei näkynyt Manjasta juuri muuten kuin muuttumisena päivä päivältä elämänmyönteisemmäksi, rakastavammaksi perheenäidiksi ja vaimoksi. Talonemäntänä hän muuttui kunnianhimoiseksi, oli kuin toinen ihminen – – Syynä äkilliseen elämänintoonsa, Olgan ja Antin aina ihmetellessä sitä, Manja piti tsasounan valmistumista. Oma kirkko muka oli saanut hänet hyväksymään Juuan Suojärven veroiseksi elonseuduksi, rakastamaan sitä ja tekemään osaltaan kaikkensa sen kehittämiseksi ja yritystoiminnan lisäämiseksi.”

Antti ”aivan kuin rakastui Manjaan uudelleen, eikä kahden lapsen syntyminen heille noiden viiden, kuuden vuoden aikana aiheuttanut perheessä ja kyläjäksessäkään minkäänlaista kannunvalantaa.” Myöhemmin tosin mainitaan juoruista, että toinen lapsista olisi Raunon.

Lopulta joku kantelee Raunosta tuomiokapitulille ja tämä erotettiin papinvirasta ja joutuu perheineen muuttamaan toiselle puolelle maata. Siihen katkeaa yli viisi vuotta kestänyt suhde Manjaan.

Sen jälkeen avioparin välille syntyy vielä yksi välienselvittely. Manja odottaa Anttia yöllä ja vaatii tämän palattua, että miehen on valittava ”Ruusubaletti” eli bordelli tai hän. Antti sanoo tienneensä vaimon suhteesta Raunoon alusta asti. Manja vastaa, että Rauno pelasti hänen ja lasten hengen.

”Evakkojen bordellin” paljastuminen herättää huomiota ja huvia ympäri Suomea.

Maaseudun Suomi – onnen maa

Vähitellen romaanissa valtaa yhä enemmän tilaa suurten ikäluokkien maalaislapsuuden ja -nuoruuden kokemukset, jotka kerrotaan me-muodossa. Huolimatta siitä, että asutustilalliset aluksi elävät varsin köyhästi ja vanhempien suhteita haittaa usein isän mustasukkaisuus ja väkivalta, kuvaus kääntyy onnelliseksi viimeistään silloin, kun 50-luvun alussa vietetyissä tupaantuliaisissa tarjotaan täytekakkua ja karamelleja. Asutustilallisten viisivuotisten hallintasopimusten kallein hanke, päärakennus, näet valmistuu viimeisenä ”välttämättömien raivuiden, ensiasunnon, navetan rakentamisen ja rahanpuutteen vuoksi”.

Kun vuodet kuluvat, evakkojen ja paikkakuntalaisten ristiriidat näyttävät olevan ohi: ”Lapsuutemme viisikymmentäluvun edetessä loppuaan kohti siirtokarjalaiset sulautuivat valtaväestöön tietääksemme päivä päivältä vähäisemmin raja- ja tieriidoin, nimittelyin ja tappelunnujakoin. Elämä rajaseudun laajoissa maapitäjissä rynni kohti yhteiseksi koettua tavoitetta, oman perheen ja yhteisön hyvinvointia ja uutta parempaa maailmaa aina vain motivoituneempana, varmemmin ottein ja kitkattomamman yhteisymmärryksen merkeissä.” 

Seuraintalojen ja työväentalojen, urheilukenttien ja koulujen rinnalle nousee tanssilavoja, joiden ”merkitys sekä että hiljalleen sähköistyneiden maakylien ulkokuvalle, nuorison elämänodotuksille sekä kahden Karjalan, kahden kuokan ja kanteleen kansan yhdentymiselle oli osoittautuva suuremmaksi kuin niiden kukoistuksen aikaan ikinä tajuttiin tai kukaan ilkesi myöntää.”

Vihdoin ”paikalliset käsittivät keille olivat kiitollisuuden velassa elämän kukoistamisesta siellä yhtäkkiä väkevämpänä ja iloisempana kuin koskaan. Samalla heidän aikuistuvat lapsensa, muiden muassa maatöissä isokouraisiksi roikaleiksi kasvaneet Sorminiemen Antero ja Hupelin Heino tahoillaan alkoivat käsittää, keitä olivat olleet vielä vuosikymmen sitten koulussa ryssitellemässä ja puhetavalle ja kirkonmenoille nauramassa.”

”Siihen aikaan oli jo vaikea uskoa, että siellä eli rintarinnan kaksi alkujaan erikielistä kansanosaa. Enemmistön siirtoväestä omaksuttua paikallisen puhetavan ne erotti toisistaan vain eroissa kirkonmenoissa ja asuintalojen pienissä ullakonikkunoissa. – – He pukeutuivat ja puhuivat samalla tavalla, lukuunottamatta vanhoja pinttyneitä Suojärven ja Suistamon starikoita ja maatuskamuoreja – – He kulkivat kalassa samoilla vesillä, itkivät ja nauroivat samoille asioille, tekivät heinää ja käyttäytyivät työmailla samalla tavalla.”

Sähköistyminen ja koneistuminen helpottavat maa- ja metsätöitä. Kasvavan autoliikenteen takia rakennetaan pikateitä, mikä helpottaa liikkumista työmaille ja liikekeskuksiin. Maalaispitäjien väkiluku on suurempi kuin koskaan ennen tai jälkeen, ja elämä ”jatkuu pitkälle kuusikymmenlukua väkevämpänä ja kauniimpana kuin milloinkaan sitä ennen ja sen jälkeen.”

Maaseutu-Suomi on siis ”onnen maa”, suorastaan Pajurannnan ennustama ”luvattu maa” toteutuneena.

Mutta sitten alkaa muutto kaupunkiin ja Ruotsiin ja talot autioituvat.

Uusi tappelu johtaa sopuun

Kärjen Voitolla on tapana tanssittaa juhlissa Breloin Jussin Sanna-vaimoa liian lähellä. Kesällä 1962  syntyy uusi tappelu. Voitto tarttuu puukkoon ja Jussi loukkaantuu. Voitolle tuomitaan lähes kaksi ja puoli vuotta vankeutta, mutta hän pääsee vuoden kuluttua ehdonalaiseen. Hän raitistuu loppuiäkseen ja ystävystyy Jussin kanssa, joka katsoo itsessäänkin olevan syytä, ja jättää Voiton vaimon Sannan rauhaan.

Tappelun todellinen syy hämärtyy ”molemminpuoliseen anteeksiantoon perustuva kestävä naapurisopu ja uusi yhteishenkisyys tulkittiin lopulliseksi rauhanteoksi sikäläisten siirtolaisten ja paikallisten välillä.” Yleiseksi hyväksytty tulkinta on, että kyseessä on uusintaottelu vuoden 1946 ”idän ja lännen häistä”. Kun kokonaispisteet ovat nyt tasan 1-1, ”viisitoistavuotinen julistamaton ’heimosota’ oli päättynyt molemmille osapuolille lohdulliseen tasapeliin.”

Kertoja paljastuu

Kirjan puolivälissä on paljastunut, että kertoja on Hupelin Heino, jonka serkku äidin puolelta on Sannan ja Voiton poika Antero. Aikuisena Heino kihlaa Piitterin Topin tyttären. Anteron anoppi taas on Manja.

Silvosta tulee kansanmuusikko, Heinosta ”kansankirjailija”.

Manja selviytyy, jotkut eivät

Myöhemmin Manjan ja Raunon suhteesta kerrotaan kuin vanhasta legendasta ja uskottiin että Jeesuskin olisi sen hyväksynyt ”säälistä kauneimman Karjalan Venäjälle luovuttaneita rajakarjalaisia kohtaan.”

Kummallista kyllä, suhde jopa nostaa Manjan arvostusta pitäjäläisten silmissä. Hänet valitaan lautamieheksi ja myöhemmin kunnanvaltuustoon ja kaikkiin mahdollisiin lautakuntiin ja yhdistysten johtokuntiin.

Sitä ei tiedetä, kuinka moni ei selviytynyt, koska ihmiset vaikenivat kokemuksistan ”heimonsa maineen varjelemiseksi, häveliäisyyden ja vainon vuosien saatossa kenties geeneihin jääneessä venäjänpelossa kuin yhteisestä äänettömästä sopimuksestaan.”

Elämän mittainen evakkous

Lopuksi kuvataan Manjan haastattelu Bomba-talon 40-vuotispraasniekassa. Talo valmistui 1978, joten vuosi on Nenkosten julkaisuvuosi 2018. Tuolloin Manja lienee 93- tai 94-vuotias.

Manja toteaa, että ”pysymme evakkoina hautaan asti”, ”ikävämme ainoaan oikeaan Karjalaan on pohjaton, jopa lohduttomampi kuin tänne tullessamme.”

Manja lainaa Pajurantaa jonka mukaan ortodoksisuus ei ole ”pelkkä uskonto, vaan myös ajattelemis- ja tuntemistapa geeneissä tuhannen vuoden takaisesta Itä-Rooman tänne kulkeutunut, äärimmäisille tunteille altistava luonteenominaisuus. Olemme äärimmäisyysihmisiä hyvässä ja pahassa. Siksi minäkään, lapsistamme ja miesvainajan ihanista puolista huolimatta, en lopulta kestänyt kyynistä läntistä kulttuuria kuolemansyntiä tekemättä. Liian kreikkalaiskatolinen sielu minussa oli liian intohimoisessa ihmisessä, äidiltä peritty madonnan henki ja tahto liian naisessa. Ihmisen ja Kristuksen taistelu vallasta ei päättynyt kohdallani välttämättä Kristuksen voittoon…” 

Manja kertoo, ettei rakastanut Raunossa ”niinkään miestä ja nuoruudenrakastettua kuin meiltä ryöstettyä kultasipulisten vinoristikirkkojen ja Bomban kaltaisten satumaisten novgorodilaistalojen Karjalaa. Tein syntini rakastaessani hänen kauneudessaan Bysantin valtakunnan, Kristuksen, Ainaisen neitsyeen ja Jumalansynnyttäjän kauneutta. Rakastin hänessä kristinuskon armorikkaampaa muotoa, joka on sinänsä rakkautta ja intohimoa ja toteuttaa parhaiten apostoli Paavalin Rakkauden käskyn. Eli Suurin Niistä Kolmesta pelasti äidin, vaimon ja ihmisen minussa elämälle ja perheelleni. Ilman sitä olisin mennyt Siljan perässä Pielisen pohjaan.”

Lukijan kannalta tämä ei riitä. Jälleen Turunen on jättänyt avainkohtaukset kuvaamatta.

Menneisyyden nostalgisointi

Maria Lähteenmäki huomauttaa tutkimuksessaan Maailmojen rajalla, että kun evakkomuistelmien kirjoittajat muistelevat Terijokea, he muistelevat kadonnutta lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Niinpä kirjoissa esitetään paratiisi, josta ikävät asiat, kuten poliittiset kiistat ja ennen kaikkea vasemmistolaisuus, on siivottu pois. ”Koska alue menetettiin, se näkyy homogeenisena ja yhtenäisenä.” Kotiseudusta tunnetaan vain ylpeyttä.

Turusen trilogiaa voikin luonnehtia menneisyyden kaksinkertaisena nostalgisointina: kadotetun ortodoksisen Raja-Karjalan lisäksi kirjailijan lapsuuden ja nuoruuden ”maaseudun Suomen”. Näiden kahden paratiisin välissä on synkkä aika, evakkojen syrjintä.

Kun Turunen puhuu julkisuuden ”vaikenemisesta”, hän unohtaa evakkoromaanit, joissa negatiivisista asioista ei suinkaan ole vaiettu. Esimerkiksi Iiris Kähärin Elämän koko kuvassa (1960) kuvataan, miten tutkimus keskittyy vain näkyviin asioihin eikä ihmisten kokemuksiin, ja on kiinnostunut sopeutujista ja menestyjistä ja sivuuttaa ne, jotka murtuivat.

Turusen trilogian pääongelmana henkilökuvaus. Kuten Veli-Pekka Leppänen Helsingin Sanomien arvostellessaan Vinoristin kansaa totesi, että hyvät ovat liian hyviä ja pahat liian pahoja.

Niin paljon kuin ortodoksisuutta ihannoidaankin, se ei tule eläväksi ei-ortodoksille. Syynä on ehkä se, että Heikki Turunen katsoo asiaa ulkopuolelta, jolloin kuvaus keskittyy eksotiikkaan.

Kirjallisuutta

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia 243.

Tietoja

Olen aiemmin kirjoittanut blogissa Heikki Turusen trilogian ensimmäisestä osasta Kuokka ja kannel ja toisesta osasta Vinoristin kansa.  

Olen kirjoittanut blogissa Iiris Kähärin Elämän koko kuvasta

Romaanin on arvostellut  Venla Rossi Helsingin Sanomissa

Veli-Pekka Leppäsen arvostelu Vinoristin kansasta Helsingin Sanomissa.