Raisa Lardot: Ripaskalinnut

Raisa Lardotin Ripaskalinnut kuvaa, mistä lapsesta tuntui sota, miehitys ja pakolaisuus. Näin teos antaa samalla ulkopuolisen näkökulman suomalaisiin ja Suomeen. Samalla kyseessä on kuvaus moniongelmaisesta perheestä ja siitä, miten se vaikuttaa lapsen kehitykseen.

Raisa Lardotin Ripaskalintujen (1978, tekijän jälkilauseella vastustettu laajennettu 5. painos 1989) minäkerronta on aikuisen kieltä mutta näkökulma on pääosin lapsen, joskin Lardot kuvaa myös sellaista, mitä hän on lapsena havainnut mutta minkä hän on osannut sanoittaa vasta myöhemmin. Toisin kuin monissa muissa vastaavissa kertomuksissa, elämä ei ole silkkaa idylliä, kunnes onnettomus iskee ulkopuolelta.

See the source image

Vuonna 1938 vepsäläisessä Šokšun kylässä syntynyt Raisa on kuvaamiensa tapahtumien aikana 1941-48 kolme-kahdeksanvuotias. Tyttö palvoo isäänsä Grigorij Larjuškinia, joka harvoin kotona käydessään keinuttaa tytärtään polvellaan ja muuttuu humalassa vain hellämielisemmäksi. Tytär ei ymmärrä, miksi äiti huutaa isälle viinasta ja naisista.

Lardot antaa lapsiminämsä saada vanhempien suhteesta tietoja, joiden perusteella lukija ymmärtää äidin katkeruuden. Nuori tyttö on langennut komeaan ja hurmaavaan mutta holtittomaan ja vastuuttomaan mieheen. Lapsia on syntynyt perä perää, ja elämä on silkkaa raadantaa. Mies on näet humalaan juotettuna allekirjoittanut paperin kolhoosiin liittymisestä, mutta löytänyt muita töitä ja vaimo on joutunut tämän sijasta tekemään kolhoosissa raskaita miesten töitä.

Äiti on siis loppuun saakka väsynyt ja ikävä kyllä hän suuntaa turhautumisensa lapsiin. Hän ei vain kohtele lapsia huonosti, vaan vieläpä antaa näille kuvan, että näitä on ”liikaa” ja se on näiden omaa syytä. Raisa on vielä keskimmäinen, joka usein on se huomaamaton lapsi.

Kaksoset Roza ja Venera eli kutsumanimiltään Roška ja Venka käyvät koulua, joka neuvostoaikana on venäjänkielinen, suomalaisten tultua suomenkielinen. Raisa on isojasiskoja kuusi vuotta nuorempi. Pikkusisko Tomka on riisitautinen ja hänen odotettiin kuolevan, joten hänelle ei kannattanut antaa maitoa, ainakaan kolhoosista saatavasta puolesta litrasta. Vuonna 1942 syntyy Maika. Lisäksi perheestä on kuollut neljä lasta.

Raisa pelkää äitiään, mutta yrittää miellyttää tätä kaikin tavoin. ”Äidin ei tarvinnut lyödä minua, hänen ei tarvinnut edes huutaa minulle, kunhan minä vain kykenin etukäteen arvaamaan, miten hän tahtoi minun olevan.”

Onneksi Raisalla on turvana samassa perheessä asuva mummo. babutska. Mummo on venäläinen ja kotoisin kauempaa. Muut pelkäävät mummoa, joka tuntuu etäiseltä, mutta Raisan mielestä ”mummo antoi kaikkien olla rauhassa, hän ei yrittänyt muuttaa ketään toiseksi, hän oli vain siinä valmiina, varmuuden vuoksi, jos joku sattuisi tarvitsemaan.” Se, mitä Raisa tarvitsee, on sylissä pitämistä, johon on aikaa vain mummolla.

Teoksen alussa kerrotaan myös perinteisestä elämänmenosta (kanoja pidetään talon toisessa päässä, toisessa asuvat ihmiset) ja neuvostokaudesta (esimerkiksi kirkkojen sulkeminen).

Suomalaiset miehittäjät

Raisa ei muista suomalaisten tuloa, vaan on kuullut siitä mummolta.  Isä oli ollut puna-armeijassa, ja muu perhe on lähtenyt evakkoon, kuten on käsketty, ja oleskellut piilopaikassa muutamia viikkoja, kunnes suomalaiset sotilaat ovat tavoittaneet heidät. Neuvostopropagandan pelottelua korvien leikkauksesta ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ”miehet olivatkin näyttäneet ystävällisiltä, taputtaneet päälaelle lapsia sekä tyynnytelleet suunniltaan olevia aikuisilta.”

Kotiinpalaavaa perhettä odottaa odottaa lohduton näky: ”sekä ikkunat että ovet olivat olleet sepposen selällään. Lampaat oli syöty, kanat oli syöty, perunat kaivettu maasta.” Kun aitan vahvaa lukkoa ei ollut onnistuttu murtamaan, kattoon oli tehty reikä ja sitä kautta aitasta oli varastettu haitari ja gramofoni.

Olot eivät parane. Äiti joutuu edelleen ”kaivamaan ojia ja tekemään tietöitä ja kaikkea muuta sellaista, mitä miehet olisivat muuten tehneet, elleivät olisi olleet sotimassa.”

Koska valta on suomalaisilla, heidän kanssaan pitää olla väleissä. Sotilaat antavat ruokaa. Lapset saavat karamelleja, kun niiaavat kauniisti tai laulavat vepsäläisen laulun.

Isosiskot Venka ja Rožka kertovat koulussa kuulemiaan ”uusia tietoja”: suomalaiset ovat sukulaisia, Suomessa asiat ovat paremmin, koska siellä ei venäläisiä, kaikki mikä huonosti Itä-Karjalassa on venäläisten syytä, mutta nyt kaikki täälläkin muuttuisi ja ”aasialainen barbarismi nujerrettaisiin”.

Kuvaa Suomen erinomaisuudesta luovat isojensiskojen koulusta tuomat kuvakirjat ja Roškan kirjeenvaihtotoverin Aunen valokuva, jossa ”Aunella oli yllään leninki ja esiliina, oikein kantattu nauhalla helmasta, ja jalassa hänellä oli valkoiset kengät ja valkoiset pienet nilkkasukat. Valkoiset nilkkasukat!”

Raisalle tuo paineita se, että pitäisi osata käyttäytyä ”suomalaisittain”, missä epäonnistuessaan hän tuntee häpeää. Kun hän kerran pääsee isojensiskojensa kanssa kouluun ja huutaa lavalla olevalle siskolleen ”Roška”, kaikki purskahtavat nauruun. Lasten nimet on suomalaistettu. Vain Raisa saa pitää vepsäläisen nimensä.

Eräs kylän naisista on pyytänyt suomalaista opettajaa kummiksi lapselleen ja opettaja on antanut kumminlahjan. Niinpä äiti pyytää opettajaa Maikan kummiksi, mutta opettaja ei tuokaan kumminlahjaa. Hän kertoo olevansa jo monien kyläläisten lasten kummi, ja äiti tajuaa myöhästyneensä. Mutta kun opettaja ihailee pellavaliinaa, äiti ei ole ymmärtävinään. Jos opettaja olisi tuonut kumminlahjan, äiti olisi luultavasti lahjoittanut liinan tälle.

Isä suomalaisten palveluksessa

Puna-armeijaan rekrytoitu isä on joutunut sotavangiksi ja päässyt suomalaisten palvelukseen, tulkiksi Aunuksen radioon.

Kotona käydessään isä julistaa suomalaisen propagandan mukaisesti: ”bolševikit olivat syynä siihen että meillä oli ollut kaikki niin huonosti tähän asti. – – Kaikki tulisi muuttumaan, kaikki – -”, ”meitä oli sorrettu, että meitä oli pidetty nälässä ja kaikenlaisessa kurjuudessa”, ”miten paljon paremmin kaikki oli läntisessä maassa, Suomessa”, ”sukulaisethan rakastivat toisiaan – – Vahvempi veli auttoi heikompaansa – – Että jotkut uhmasivat vaaraa auttaakseen hädässäolevia – -”

Myöhemmin isä käy kotona suomalaisten ystäviensä kanssa, joilla on mukana kameroita ja muita laitteita. Raisa ei pidä lainkaan ”radioväen” vierailuista: ”Mitä syytä niillä oli kuvata meitä, oliko meissä jotain erikoista. Eniten pelkäsin olla erilainen, ja jos minua kuvattiin, se oli sen merkki, että olin jotain erikoista.”

Raisa ei pidä myöskään siitä, että suomalaisten aikana ”kaikki käyttäytyivät jotenkin eri lailla kuin muutoin. Yrittivät liikaa, vaikuttivat vierailta.” Pahinta oli isän käytös: ”Isä sanoi meistä: he, ihan niin kuin hän ei enää kuuluisikaan meihin, vaan hänestä olisi tullut ylempiarvoinen kuin me, suomalaisten tapainen.”

Sairaala ja raiskaus

Raisa sairastuu tuhkarokkoon, ja samaan aikana hänellä on päänahka täynnä märkärupia ja niskassa kasvain. Hänet viedään Soutjärven sairaalaan. Siellä hän pelkää, ettei äiti hakisikaan häntä pois.

”Itse en liikkunut, minua liikutettiin. Ensin leikattiin muhkura pois niskasta. Seuraavaksi jouduin seisomaan erään pienemmän huoneen lattialla, keskellä sitä, alasti, ja hoitaja harjasi juuriharjalla rupia pois päänahastani. Vesi ja rupikokkareet valuivat pitkin kasvojani ja pitkin alastonta laihtunutta ruumistani, minua palelsi ja minuun sattui, mutta ainoa mitä tunsin saavani tehdä oli seistä liikkumatta paikallani.”

Kotiin palattuaan Raisa huomaa, että muut lapset pelästyvät nähdessään hänet, sillä hänen päänsä on ajettu kaljuksi.

Seuraava traumaattinen koettelemus on raiskaus, josta Raisa ei onneksi muista paljoakaan. Syyllinen viedään vankilaan, mistä hän karkaa mutta hänet viedään takaisin. Kun hän yrittää paeta uudelleen, suomalaiset vartijat ampuvat häntä selkään.

Vaikka Raisa on uhri, hän tuntee olevansa syyllinen. Hautajaisissa ”Yritin istua ihan hiljaa. He eivät saaneet nähdä minua ja muistaa, miksi Vaška oli joutunut kuolemaan.

Kukaan ei saanut muistaa, mitä oli tapahtunut. Minun piti olla sen näköinen kuin kaikki muutkin, se ei saanut näkyä.”

Lähtö kotoa

Aikuiset näyttävät vakavilta, kuiskailevat keskenään tai jäävät tuijottamaan eteensä kesken töiden. Raisa päättelee, että asiat eivät ole kohdallaan.

”Minua pelotti eniten se, etten tiennyt tarkasti mistä oli kysymys. Päättelin mielessäni, että jotakin hirvittävää oli tapahtumassa, jotakin jota oli vaikea uskoa todeksi – -”  

Suomalaiset, ”uudet isäntämme”, olivat häviämässä sodan, ja ”vanhat isäntämme”, venäläiset palaisivat. Kaikki palaisi ennalleen: koulut ja virastot muuttuisivat taas venäjänkielisiksi. ”Mikään ei todella koskaan näyttänyt muuttuvan pysyvästi.”

Suomalaisten sotilaiden perääntymismarssi kylän läpi on toisaalta lohduton näky, jota on raskasta katsella, mutta toisaalta Raisa tuntee myös ”vahingoniloa ja helpotustakin, muukalaiset häipyisivät sinne mistä olivat tulleetkin”.

Isältä tulee sanoma: on pakattava nopeasti välttämättömät tavarat, hän tulee illalla kuorma-auton kanssa hakemaan perhettään. He lähtisivät Suomeen.

Raisa ihmettelee: ”Mekö, tämmöiset vepsäläiset, sinne hienoon maahan, valkoisten nilkkasukkien ja valkoisten kenkien maahan, hiljaisten ihmisten joukkoon, pehmeiden käsien puristettavaksi? Meistäkö tulisi niinkuin he, suomalaisia?

Suomalaisia. Minusta tulisi suomalainen. Minusta tulisi sellainen, joka valokuvaisi eriskummallisuuksia, minä kävelisin pitkin tietä ja tarjoilisin karamelleja muille, pitkin tietä kävelisin minä kuin suomalainen ainakin, ja kertoisin tietämättömille, mikä oli oikein mikä väärin.”

Mummo ei lähde mukaan, mutta lupaa tulla perässä. Vasta kun juna lähtee Äänislinnasta, jonne isä vielä jää, Raisa ymmärtää, että häntä on petetty: mummo on jäänyt kotiin.

Isku on niin kova, että Raisa pyyhkii mummon ”niin pois mielestään, että kun joitakin vuosia myöhemmin sain käteeni kuvan mummosta kuolinvuoteellaan, olin kysyvä: kuka on tuo vanha nainen. Ja kun mukana seuranneessa kirjeessä kerrottiin, että mummo kuoli suruun, ikävöidessään meitä lapsia, minä olin sanova: miksi ihmeessä, mitä ikävöimistä meissä nyt olisi ollut.”

Seurojentalolta toiselle

Ensimmäinen sijoituspaikka on Kauhavan seurojentalo, josta heidät siirretään Varsinais-Suomeen, ensin Minkiöön ja sieltä Mellilään.

Monen perheen yhdessäolo ottaa voimille. Märkärupi leviää. Lutikat, kirput ja täit purevat. Tavaroita häviää, ja naiset syyttelevät toisiaan varkauksista.

Asukkaat vaihtuvat usein. Juuri kun ehtii tutustua, perhe saa tiedon maapaikastaan ja muuttaa sinne.

Karjalaisten evakkojen varalle on suunnitelma: menetetty omaisuus korvataan osittain ja maanviljelijät asutetaan. ”Missään ei puhuttu sellaisista kuin me, eihän meitä pitänyt ollakaan, ja jos oli, niin takaisin vain, sinne mistä olimme tulleetkin.”

Perheen ongelmat lisääntyvät

Kun isä saapuu perheensä luo, Raisan olo tuntui helpommalta. Isä kuitenkin jatkaa entistä elämäntyyliään, mikä aiheuttaa riitoja äidin kanssa.

Syntyy viimein poika, mutta tällä on huulihalkio.  Äidin ahdistus lisääntyy. Raisa katselee pikkuveljen ”hidasta kuolemista” ja äidin ”hidasta hiljenemistä”.

Kenellekään ei ole aikaa Raisalle eikä kukaan huomaa tämän hätää:

”Kukapa olisi ehtinyt kuunnella pienen lapsen äänetöntä huutoa, näin sota-aikana, kun ei sitä aina kuunnella rauhankaan aikana.

Oma tuska on jokaiselle läheisempi kuin toisen.”

”Eikä ollut ketään, jolle olisin voinut kertoa, että koski. Enhän olisi sitä osannut edes sanoa, mihin koski ja miksi. Vain että oli paha olla. Ja paha olla oli muillakin.”

Äiti on saanut tarpeekseen: ”isällä riitti narttuja joka nurkkaan” ja ”hänet oli revitty pois kotoaan tähän paskaiseen taloon, missä lutikat ja kaikenkarvaiset ämmät hyppivät silmille”. Äiti uhkaa: ”hän tappaisi itsensä nyt, tai ei sentään, hän tappaisikin isän, kaiken alkuunpanijan ja huoripukin.”

Isä taas nimittelee äitiä ”haisevaksi kolhoosimummoksi”, joka ei ”ollut edes naisen näköinen, vaan pelkkä surkea kuvatus, josta ei ollut jäljellä kuin iso maha ja suuri hampaaton suu, edes rahasta hän ei enää makaisi tämän kanssa, ei edes isostakaan rahasummasta.”

Isä kuitenkin alkaa etsiä töitä ja löytääkin ja saa samalla asunnon perheelleen. Isä on hyvällä tuulella: muuttomatkalla hän juo ja laulaa.

Raisassa herää toivo: ehkä hekin voivat aloittaa elämän alusta.

Mutta välirauhansopimuksen mukaisesti sotavangit ja muutkin Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava. Niinpä monet inkeriläiset ja itäkarjalaiset pakenevat meren yli Ruotsiin. Suomalaiset auttavat heitä – joko ystävyyden tai palkkion takia.

Isän ensimmäinen palkkapussi menee kurkusta asti. Silloin äiti ”hyökkäsi nyrkit pystyssä isän kimppuun ja päästi suustaan ulos koko pettymyksensä”, ja isä vastaa lyömällä takaisin ja lopulta työntää äidin ulos ovesta. ”Ja lapset istuivat yhdessä läjässä sängyn nurkassa, selät seinään päin ja silmissään kaamea pelästys.”

Raisa on edelleen isän puolella ja ymmärtää, ”että jokapäiväinen aamusta iltaan kestävä työ olisi hänelle ollut sama kuin hidas kuoleminen”, sillä ”isä oli tarkoitettu kirjoittamaan runoja ja juomaan viiniä ja näppäilemään balalaikkaa”, ”kuiskimaan hauraita onnellisia tuokioita naisen korvaan, kiikuttamaan pientä lasta polvellaan, kuuntelemaan airojen kolahdusta veneen laitoja vasten”.

Isän pidätys

Valpon miehet ovat jo pari kertaa käyneet etsimässä isää. 15. elokuuta 1945 he onnistuvat ja isä pidätetään. Ero isästä on Raisalle jo ties kuinka mones traumaattinen kokemus.

Tilanteen vaikeutta lisää, että äidistä ei ole apua: ”Mitä äiti nyt, tahtoiko hän kuolla, sitäkö hän huusi?

Äiti kiltti, me olemme tässä sinun ympärilläsi, kaikki sinun lapsesi, ethän sinä nyt voi tahtoa kuolla, kun sinä olet meidän ainoamme. Sinä olet meidän iso voimakas äitimme, nyt pitää vain elää edelleen, ja aivan ensimmäiseksi pitää syödä keittämäsi ruoka ennenkuin se ehtii jäähtyä, ja sitten pitää mennä nukkumaan, meidän kaikkien.”

Kuka oli ilmiantanut isän? Joku tuttu joka kadehti tämän kalansaaliita, naapuri jonka kanssa oli ollut riitaa, mustasukkainen aviomies vai paikkakunnan nimismies joka oli ”niitä niinsanottuja velvollisuudentäyttäjiä, niitä sellaisia jotka kautta aikojen ovat hyvin laillisia ja hyvin oikeassaolevilla jaloillaan survoneet ihmisiä alleen kuin puolukoita määttäillä.”

Neuvostoliitossa isä tuomitaan maanpetoksesta. Hän kuolee pian leirillä.

Miten tulla hyväksytyksi suomalaiseksi?

Raisa yrittää opetella suomen kieltä. Kun hän erehtyy sanoissa (”varasta väha” = vepsässä ”odota vähän”) tai taivutuksissa (”menepäs pudistamaan madot”), muut nauravat, mikä loukkaa.

Äiti riitelee erään sedän kanssa, joka kutsuu häntä kirosanojen säestyksellä ”ryssäksi” ja kehottaa menemään ”sinne mistä olet tullutkin”. Raisa yrittää selittää, että he ovat vepsäläisiä, jotka ovat lähteneet venäläisiä pakoon, mutta mielestä vepsäläiset ovat ”samanlaisia kuin ryssät. Yhtä paskaisia, kanojakin pitävät ihmisten tuvissa.” Tällainen tapahan oli myös Raisan kotona. Ei ole ainoa kerta, kun se osoittaa suomalaisten mielestä vepsäläisten ”alempaa” tasoa.

Raisa oivaltaa: ettei riittänyt ”että osasi puhua suomeksi ja käyttäytyi muutenkin suomalaisiksi”, vaan ”Oli parempia suomalaisia ja huonompia suomalaisia, riippuen aivan siitä missä päin Suomea he olivat sattuneet syntymään.”

Muitakin erehdyksiä sattuu. Kun Raisa aloittaa kansakoulun, hänellä ei ole reppua vaan salkku, ja häntä pilkataan ministeriksi.

Kun Raisa jää pois koulusta ja hyppelee ratapölkkyjä pitkin, eräs poika kutsuu häntä mustalaiseksi. Vaikka hän pyrkii kaikin voimin ylemmäs, hänet leimataan vieläkin huonommaksi kuin vepsäläinen.

Lopulta Raisa päättää mennä kouluun. Kun muut piirtävät, Raisa itkee ja peittää kasvonsa sormillaan. Opettaja antaa nenäliinan. Raisa rakastaa opettajaa, joka vieläpä selittää muille oppilaille, ”että minä olin vepsäläinen ja minulla oli ollut vaikeat ajat, Hän pyysi, että kaikki yrittäisivät olla minulle oikein kilttejä, koska kerran minulla oli ollut niin vaikeat ajat.”

Toinen hyvä kokemus on se, kun Raisa menee sveitsiläisessä avustuspaketissa olleessa balettipuvussa kouluun eikä kukaan naura vaan häntä päinvastoin ihaillaan.

Äiti on taas raskaana ja synnyttää lokakuussa terveen pojan. Ristiäisissä ortodoksipappi pitää maallisia asioita toisarvoisina ja kehottaa alistumaan koettelemuksiin, jotka ovat Jumalan lähittämiä. Tärkeintä on pysyä erossa synnistä, sillä se erottaa Jumalasta.

Raisa huomaa: ”Ei riittänyt että yritti tulla hyväksi suomalaiseksi. Piti tulla myös hyväksi ihmiseksi muuten. Kelvolliseksi jumalalle ja ihmisille, erityisesti tietysti äidille. Piti siivota koko ajan ja auttaa äitiä sekä ennen kaikkea olla pahoittamatta äidin mieltä.”

”Voi kuinka maailma oli paha ja syntiä täynnä, mutta suurin synti ja suurin pahuus asui kuitenkin minussa itsessäni.”

Raisan vastakohta on pikkusisar Tomka, joka ”pahoitti äidin mielen yhtenään. Kun äiti pyysi häntä tekemään jotakin, ei Tomka totellut. Ei ihme, että äidin piti lyödä. Ja sensijaan että olisi edes nyt taipunut, nähdessään äidin mielen pahana, Tomka heittäytyikin lattialle ja leikki kuollutta.”

Raisalla on ystävä: asemamiehen tytär Ritva. Ritvan äiti kysyy kanoista, joita Vepsässä pidettiin asuinhuoneissa. Raisa tuntee häpeää, mutta kompensoi sen kuvittelemalla naisen kanana.

Toinen keino on paeta fantasiaan: Raisa kuvittelee olevansa prinsessa.

Äiti yksinhuoltajana

Vauvan syntymän johdosta äiti saa Suomen Huollon Keskuksesta paketin vauvanvaatteita ja avustuskortin. Maaliskuussa 1948 Suomen Huollon kortti vaihtuu Siirtoväen Henkilö- ja Avustuskorttiin, jolla sai nostaa kuukausittain tietyn summan. Äiti saa siirtoväen avustusta 1948-9.

Maaliskuussa 1948 tehdyn lainmuutoksen jälkeen Suomen kansalaisuutta vailla oleville annetaan oikeus lapsilisään, jolloin muut avustukset lakkautetaan. Mutta silloin kaksi vanhinta lasta ovat jo niin isoja, että äiti saa lapsilisää vain neljästä nuorimmasta lapsesta.

Äiti ”kävi peltotöissä maatiloilla ja savitöissä saviruukkutehtaalla ja turvetöissä turvepehkutehtaalla. Äidille ei mikään työ ollut liian raskasta – -” Nukkua hän ehti vain puoliyöstä kello neljään aamulla.

Kirjan lopussa äidin kuva muuttuu vähän positiivisemmaksi: leivän hankkiminen yksin kuudelle lapselle on kunnioitettava saavutus.

Raisa kuitenkin häpeää edelleen äidin ulkonäköä ja käytöstä: äidillä ei kunnon vaatteita eikä hampaita, hän puhuu suomen ja vepsän sekoitusta eikä edes halua edes oppia, hän näkee unta vepsäläisistä sukulaisistaan ja tekee ristinmerkin.

Äidillä on yksi selviytymiskeino: hän näyttelee koomisesti suomalaista. Lapset eivät voi olla nauramatta, sillä ”eikö äiti ollutkin oikeassa, eivätkö useimmat suomalaiset olleetkin kuin mahtailevia kukkoja, ja kaikki vain siksi että sattuivat asumaan omassa maassaan.”

Erilaisuuden ja huonommuuden tunne

Raisa tuntee olevansa erilainen ja huonompi kuin muut, ja lisäksi ”oli tullut vielä tämä, että olin jotenkin ulkopuolella muiden, irrallaan heistä. Niin kuin asiat, jotka tapahtuvat muille, eivät oikeastaan olisi kuuluneet minulle ollenkaan.”

Nykykielellä Raisa kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta (PTSD). Hänellä on jo varhaislapsuudessa heikko perusluottamus. Sitten hän joutuu kokemaan muutamassa vuodessa useita traumatisoivia kokemuksia: sairaalaan joutuminen, raiskaus, ero mummosta, pakolaisuus, ero isästä. Ainoa hyväksyntää ja tukea tuonut lähipiirin henkilö, mummo, on jäänyt kotiseudulle.

Pakolaisena Raisa on muita huonommassa asemassa senkin jälkeen kun hän on oppinut kielen ja tavat, sillä hänellä ei ole identiteettiä. ”Kaikilla muilla tuntui olevan oma paikkansa, oma saareke johon sijoittautua. Ihmiset olivat joko sitä taikka tätä, mutta selvästi, eivätkä riippuneet tällä lailla välimailla kuin minä.

Sen sijaan Raisa tunsi, ettei ollut ”oikeastaan mitään.

En suomalainen enkä vepsäläinen enkä venäläinen. Hyvä on, minä olin vähän kaikkea, puhuin ja käyttäydyin kuin suomalaiset, olin syntynyt Vepsässä ja elänyt ensimmäiset vuoteni venäläisen mummoni seurassa, mutta selvästi, voittopuolisesti en ollut mitään näistä.”

Agnes-täti neuvoo käymään kouluja ja tulemaan joksikin – se ainoa keino jos on köyhä. Raisa oivaltaa:

”Ei ollut niinkäään tärkeää tietää, kuka ihminen oli kuin että mikä hän oli. Ei ollut tärkeää tietää, mitä hän oli läpikäynyt tai miltä hänestä oli tuntunut, tärkeätä oli tietää heti ihmisen nähdessään, mihin sarakkeeseen hänet sijoittaa. Luokitella ja punnita, ja jos havaita köykäiseksi, niin heittää pois. Maailma oli täynnänsä hitlereitä, heitä tuli joka päivä tiellä vastaan, ja ainoa mitä saatoit tehdä oli näyttää laadukkaalta. Mikäli et tahtonut tulla poisheitetyksi. Sillä kaikki mikä oli epäkelpoa ja heikkoa, oli samalla hävettävää ja sieti kitkeä pois.”

”Mitä arvostetumpaan sarakkeeseen pääsisit, sitä enemmän turvassa olisit. Ja mitä enemmän oppisit ymmärtämään arvostusperiaatteita, sitä helpompi sinulla olisi suunnistaa. Piti vain vähän katsella ympärilleen ja ottaa oppia muiden erehdyksistä.”

Raisa ei kykene näyttämään tunteitaan eikä ottamaan yhteyttä muihin, joten hän kääntyy esineiden ja luonnon puoleen. Lopulta hän jatkaa elämäänsä, ja ympärillä olevat eivät ole huomanneet katkosta.

”Elämä oli sellaista, että se aika ajoin tuotti tämmöisiä ihmismutaatioita kuin minä, tämmöisiä ripaskalintuja, ja oli vain yritettävä elää se tietäen että näin oli.”

Jälkilause 1989

Kun Ripaskalinnut ilmestyi 1977, Raisa Lardotista ”Tuntui kuin taakkani olisi vihdoinkin keventynyt, eikä minun tarvinnut enää raahata mukana lapsuuteni ’muistonyyttejä’.”

Samalla hän oli huolestunut siitä, miten suomalaiset lukijat ottaisivat kirjan vastaan: ”Miten he kokisivat sen, ettei heitä kuvattukaan kuten tavallisesti ikuisiksi uhreiksi vaan kerrankin syyllisiksi. Sillä minun, pahnanpohjimmaisen – – silmin katsottua suomalaiset olivat nimenomaan syyllisiä, lapsuudenturvani hävittäjiä, työntyessään miehittämään kotiseutuani Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.”

Jälkipuhetta kirjoittaessaan Lardot on kuitenkin kypsynyt näkemään, ”ettei sodassa, missään sodassa, ole uhreja ja syyllisiä. On vain uhreja.”

Lardot kiersi maata puhumassa kirjastaan matineoissa. Eniten ymmärrystä hän sai karjalaisilta evakoilta, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken ja aloittamaan alusta. Sen sijaan vanhat mieskuulijat hämmästyivät Lardotin käyttämää ilmausta ”suomalaiset miehittäjät”. He olivat itse kokeneet olleensa nimenomaan ”heimoveljien pelastajia”, jotka ”olivat panneet oman henkensä alttiiksi auttaakseen ahtaalle joutunutta sukulaiskansaa” ja siten eläneet ”elämänsä uljainta aikaa, parasta aikaa”.

Lardot oivaltaa, että jatkosodan häviäminen tuotti ”häpeää ja syyllisyyttä tarpeeksi”, varsinkin ”kun muistaa, miten virallinen Suomi otti vastaan väsyneet ja usein haavoittuneetkin sotilaansa. Sankariksi ei heistä yltänyt yksikään. Ei edes se riittänyt ansioksi, että kansa sai pitää itsenäisyytensä.”

Sodanaikaiset sivistystyöntekijät muistelivat ”kaiholla iloisia vepsäläislapsia. Oli ollut uuri nautinto opettaa heitä.” Yksikään ei ollut epäillyt ”hetkeäkään työnsä oikeutusta, vaikka suomalaistuttamisen aikataulu oli ollutkin varsin kireä. He yksinkertaisesti olivat kokeneet tekevänsä arvokasta työtä – -”

Lardot sanoi noissa tilaisuuksissa: ”Tämä kirja kertoo sotainvalidista. Sillä mielestäni sodassa eivät haavoitu vain ne, jotka juoksuhaudoissa haavoittuvat. Myös pieni lapsi, siviili, haavoittuu.”

”Kumpi vaikeuttaa enemmän ihmistä hänen yrityksessään elää täysipainoista elämää: ulkoinen vai sisäinen vamma, sielun vain ruumiin vamma.” Jos jalka on poikki, ympäristö näkee vamma eikä odota ihmisen kykenevän juoksemaan yhtä hyvin kuin tervejalkainen. Sen sijaan ”olipa ihmisellä takanaan miten traumaattinen lapsuus tahansa, häneltä odotetaan tervettä aikuisuutta.”

Onneksi ”Elämä ei ole kuitenkaan koskaan pelkästään vammauttava. Se sisältää myös lääkitseviä ja lieventäviä osatekijöitä.”

Jos Lardot olisi kirjoittanut kirjan myöhemmin, hän olisi tehnyt lopusta lohdullisemman. Esimerkiksi samassa talossa asuvalla karjalaisella Helenalla ”riitti lämpöä jaettavaksi jokaiselle joka näytti olevan sitä vailla, ja monet kerran hiivin hänen luokseen – –

”Aika on tehnyt minunkin kohdallani tehtävävänsä”, Lardot toteaa – mutta varmaan osasyy muutokseen oli kipeiden muistojen läpikäyminen kirjoittamalla kirja, jonka julkaiseminen merkitsi rohkeutta paljastaa haavat muille.

Arvio teoksesta

Raisa Lardotin Ripaskalinnut on yhä valitettavan ajankohtainen pakolaisuuden kuvaus, mutta ennen kaikkea se kertoo eläytyvästi lapsen hädästä, jota kukaan ei kuule. Kaiken kaikkiaan kirja on syvästi liikuttava ja vaikuttava.

Teoksen credon voi tiivistää: ”Sillä niin kauan, kuin oli maailmassa oli yksikin ihminen, joka oli valmis sotimaan toista ihmistä vastaan, kaikki se mikä tapahtui minulle, jatkaisi tapahtumistaan jollekin toiselle, vieläpä ehkä paljon pahempanakin kuin mitä minulle. Niinkauan kuin löytyi yksikin ihminen, joka kieltäytyi uskaltamasta katsomaan sisimpäänsä ja näkemään sen minkä minä näin: että ainoa mitä ihminen todella kaipasi oli saada rakastaa ja olla rakastettu, niinkauan löytyisi maailmasta vihaa ja pelkoa ja väärää alistumista ja väärää valtaa.” 

Kirjailijasta

Raisa Lardot Wikipediassa

Iltalehden haastattelu isän pidätyksestä

Wikipedian selostus PTSD:stä

Unto Seppänen: Evakko

TV näyttää itsenäisyyspäivänä Tuntemattoman sotilaan. Syytä olisi näyttää myös Evakko. Sotahan ei koskenut vain sotilaita vaan sen jalkoihin ja uhreiksi joutui myös siviilejä.

evakko-elokuva

Kumpikin romaani ilmestyi 1954 ja molemmat elokuvat tehtiin heti perään 1956. Sodasta oli kulunut tarpeeksi aikaa, jotta kirjailijat pystyivät esittämään siitä mietityn kokonaiskuvan, ja toisaalta Neuvostoliiton suojasää antoi mahdollisuuden sotaelokuvien tekoon.

Elokuvaa on analysoinut perusteellisesti ja oivaltavasti Jari Sedergren. Hän muistuttaa, miten suurta mullistusta television tulo merkitsi: siihen asti elokuvateatterien tarjonta merkitsi uusia elokuvia, mutta televisio näytti vanhoja elokuvia. Näin keski-ikäisillä ja vanhoilla oli mahdollisuus palata muistoihin ja nuorilla saada käsitys sodasta ja evakkotiestä.

Sodan jälkeen syntyneiden käsitys evakkotiestä onkin syntynyt pääosin juuri Evakko-elokuvan perusteella.

Yksi karjalaisiin evakoihin yleisesti liitetty piirre, huumori keskellä suurintakin ahdinkoa, oli juuri ohjaajan Ville Salmisen lisäys, kertoo Sedergren. Karjalaisen Unto Seppäsen romaanissa sitä ei ollut, aihe oli kirjailijalle liian kipeä.  

Elokuva on romaania paremmin säilyttänyt arvonsa, koska se käyttää elokuvallisia keinoja. Mutta myös romaani on pienistä puutteista huolimatta edelleen vaikuttava.

evakko-kirja

Ihannoitu Kannas         

Evakko alkaa juhannuksen alla 1939 Kuultavaisen kylässä. Se esitetään oikeana idyllinä: luonto on kaunis ja asukkaat elävät sovussa.  

Maria Lähteenmäki sanoo Terijokea koskevassa tutkimuksessaan Maailmojen rajalla, että Karjalan menetyksen jälkeen kirjoitetuissa teksteissä ylikorostuvat ”aluetietoisuutta tukevat piirteet, kuten ryhmähenkisyys, paikkaan ja ihmisiin liittyvät myönteiset stereotypiat sekä suomalaisuuden ja venäläisyyden etninen erillisyys. Paikkakunta nähdään menetettynä onnelana” ja se kuvataan yhtenäisenä, eheänä ja rauhanomaisena ”paratiisina”. Menneisyyteen paikannetaan myös ”oikeudenmukaisuus ja ihmisen ja yhteiskunnan sopusointuisuus”.

Kaikki tämä pätee Evakkoon. Tosin siinä näytetään Kannaksen monikulttuurisuus: venäläiset emigrantit mainitaan, mutta kohteena: koska heihinkään ei suhtauduta kylässä ennakkoluuloisesti, tämä korostaa kyläläisten suvaitsevaisuutta ja siten yleistä humaanisuutta.

Ihannoitu karjalaismies

Kylän ja romaanin keskushenkilö Aato Nikkanen on lähtenyt köyhistä oloista ja hankkinut omalla työllään ja tarmollaan itselleen pienen maatilan, minkä lisäksi monenlaisia töitä. Hän on älykäs mutta vailla kunnianhimoa, hänelle vain kasaantuvat sellaiset toimet maamiesseuran esimies, koska hän tulee kaikkien kanssa toimeen ja häneen luotetaan. Kaiken päälle hän on vielä synnynnäinen seuramies – ”iloinen, suorastaan veikeä, ystävällinen ja sovinnollinen”.

Viinaa Aato juo usein, mutta se saa aikaan hänessä ”vain elämäniloa, toisten ymmärtämistä ja naureskelevaa vapautuneisuutta”. Kyseessä on siis kerta kaikkiaan ihannemies, mutta nimenomaan karjalainen ihannemies, aika erilainen hämäläinen tai pohjalainen ihannemies.

Aaton perheeseen kuuluu emäntä Ulla, aikuinen poika Arvo, aikuinen tytär Elvi ja kuopus, pikkuvanha Sirkka.

Linnoitustyöt kesällä 1939

Kylän idylli saa ensimmäisen varjon, kun tulee tieto vapaaehtoisten linnoittajien tulosta. AKS:n aloite paisui kansanliikkeeksi.

 Linnoittajat on suunniteltu majoittaa seuratalolle, mutta Aato ehdottaa, että heidät kutsutaan taloihin vieraiksi. Näin varsinaissuomalainen maanviljelijä, poikamies Tauno tutustuu ja ihastuu Aaton tyttäreen Elviin.

Linnoittajien myötä voidaan esittää toisaalta sitä, miten koko Suomi haluaa puolustautua yhdessä, toisaalta heimoeroja. Murretta Seppänen ei repliikeissä käytä – tämä oli kirjallisuudessa vanha tapa, jonka Linna samana vuotena mursi.

Varsinaissuomalaisten asenteissa on kansallista uhoa ja he ovat valmiit härnäämään suurvaltanaapuria. Kannakselaiset varoittavat tästä, sillä he tajuavat Pietarin/Leningradin läheisyyden merkityksen. Selväksi kuitenkin tulee, että uhan alla eletään: ”raja oli kasvattanut kansansa kestämään musertumatta heräävän pedon ensi liikahduksen, jossa saattoi olla jo kuolettavaa voimaa”.  Sanaa ”ryssä” ei kuitenkaan käytetä, ja kielestä on siivottu 30-luvun ja sota-ajan militaristiset ja rasistiset ilmaukset.

Lehtimies Pekka Mannonen on pessimisti

Kesäisin huvilassaan asuu lehtimies Pekka Mannonen, joka tuo romaaniin laajemman perspektiivin. Mannonen ei vedätä huvilaansa sähköä, ennen kuin Aato huomauttaa, että se luo muissa pelkoa siitä ettei tulevaisuutta ole. Mannonen miettii kuitenkin, eikö todellista rohkeutta ole se, ettei halua pettää itseään. Kyläläiset eivät kuitenkaan halua uskoa sotaan.

Mannonen maalaa kaapin mustaksi punaisella viirulla, siis Karjalan värein. Sirkka pelästyy synkkää kaappia. Kaapilla on jatkossa tärkeä osa, samoin muutenkin Karjalan väreillä ja enteillä.

YH-syksy

Syksyllä tunnelmat ovat jo erilaisia kuin kesällä: YH:n (yleiset kertausharjoituksiin) kutsutut reserviläiset ovat kylässä, lottakanttiini venäläisellä koululla. Pahinta on, ettei julkisuudessa kerrota, mistä Moskovassa neuvotellaan. Lyhyet lainaukset ajan sanomalehdistä valottavat, mitä tuon ajan eläneet asioista saattoivat tietää, mutta samalla ne uusintavat sodanaikaista käsitystä tapahtumien syistä.

Rajan pinnassa eläviä evakkoja nähdään tiellä. Heitä on käsketty lähtemään vapaaehtoisesti ”Etteivät jäisi jalkoihin” ”Minkä jalkoihin?” ”Sodan!” ”Eihän se ala!” ”Sinustako se riippuu?”

Kyläläiset saavat käskyn lähteä evakkoon, mutta käsky perutaan, vain venäläiskoulu pakenee. Lopulta lähtö tulee vasta sodan syttyessä. Tämä viranomaisten möhläys katkeroittaa mielet ja myös evakkomatkalla koetaan kovia. Tässä näkyy romaanin etu: tapahtumia ei katsota yleisellä tasolla vaan kerrotaan miltä ne ihmisistä tuntuivat.

Kotikylän polttaminen

Romaanin ensimmäinen huippukohta on Aatolle annettu raskas tehtävä: polttaa kotikylä. Käskyn tarkoitus oli, ettei vihollinen voisi majoittua taloihin.

Aato aloittaa Pekka Mannosen kaapista, säästää kuitenkin mielijohteesta tämän saunan, ja polttaa lopuksi oman kotinsa.

Ilmaus ”Mustat revontulet punaisin liekein” viittaa jälleen Karjalan väreihin. Sotilaallisten syiden sijaan talojen polttamiselle annetaan syvempi tarkoitus: ”Kylä paloi, koska se ei voinut kuulua kenellekään muulle kuin oikeille omistajilleen, siellä syntyneille ja sen maita kukoistuttaneille!”

Evakkokokemuksia

 Evakkomatkaa kuvataan seuraamalla vuorotellen naisten vaiheita junassa sekä Aaton ja Sirkan vaiheita maantiellä.

Jo Karjalan puolella evakkoja kohdellaan tylysti. Näin korostetaan, että ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla.

Suurissa taloissa evakkoja ei haluta päästää parempiin huoneisiin. Toisaalta on myös ystävällisiä ihmisiä ja sellaisten luo joutuu Aaton emäntä Ulla.

Aato painottaa myöhemmin evakkojen omaa asennetta: hän ”tuli kaikkien kanssa toimeen paitsi sen rullapään kanssa mutta hän oli tahallaan paha.”

Ruoka on kannakselaisille outoa ja joskus ala-arvoista. Tilanne paranee, kun vaaditaan oikeat määrät raaka-aineita ja emännät rupeavat itse keittämään.

Erilaisesta elämännäkemyksestä seuraa viihtymis- ja ymmärtämisvaikeuksia: ”Eniten minua on täällä järkyttänyt puhumisen köyhyys. Ihmisillä ei tunnu olevan mitään sanomista toisilleen…”

Emigrantit, pakolaiset ja evakot

Kun maailmansota syttyy, lehdessä kuvia evakuoiduista saksalaisista Puolan rajaseudulla, syntyy keskustelua käsitteistä. Aaton mielestä emigrantti on ”pakolainen, joka on lähtenyt maastaan liikkeelle omin päin ja neuvoin ja joutunut isänmaattomaksi. Evakko taas on jonkin sodan uhkaaman alueen järjestelmällisen tyhjentämisen vuoksi joutunut lähtemään kodistaan, muttei aina isänmaastaan”.

On huomattava, että Suomessa vakiintui tapa nimittää vaikkapa sodan aikana puna-armeijaa pakenevia saksalaisia pakolaisiksi, vaikka hekin pakenivat omaan maahansa. Se, ettei Natsi-Saksa järjestänyt evakointia vaan päinvastoin kielsi sen rangaistuksen uhalla, ei ollut ihmisten syy.

Seppäsen romaanissa tehdään eroa venäläisiin emigrantteihin. He lähtevät suin päin pakoon ja jättävät jälkeensä niin maksamattomat velkansa kuin kotieläimensäkin. Heidät leimataan karkulaisiksi.

Sen sijaan karjalaiset tottelevat viranomaisten evakuointimääräyksiä.

Evakko-nimitys jäi vain suomalaisten käyttöön, mikä kenties heijastuu nykyisiin pakolaisiin.

Uhri

Yksi romaanin keskeinen teema on uhri. Teema saavuttaa huippunsa, kun tulee tieto perheen pojan Arvon kaatumisesta. Isä Aato kommentoi: ”ettei menetyksemme olisi ollut yhtä ehdottoman puhdas ja täydellinen, ellei meistä jonkun veri olisi valunut Kannakseen ja imeytynyt sen kamaraan. Arpa lankesi niinkuin kohtalossamme oli säädetty, jotta tämä olisi myös omissa silmissämme ollut kylliksi arvokas ojentaa isänmaan vaatimien toisten uhrien oheen. Veriuhri on sentään enintä.”

Uhriajatus oli ajalle tyypillinen. Ilona Kemppainen on tehnyt väitöskirjan sankarikuolemalle Suomessa annetuista merkityistä viime sotien aikana Isänmaan uhrit.

Pohjana on kristinuskoon olennaisesti liittyvä uhrin ajatus, muut uhrit rinnastuvat Kristuksen ristinkuolemaan, vaikka tämä onkin teologisesti ristiriitaista. Myös nationalismi kannusti uhraamaan itsensä toisten edessä: ”yksilö on olemassa vain osana suurempaa kokonaisuutta, ja hänellä on velvollisuus antaa jopa henkensä maansa ja kansansa puolesta.”

Seppälän romaanissa uhri on uskonnollis-nationalistinen.  Se, että uhrin on oltava puhdas, jotta se olisi arvokas, liittyy uskontoon, mutta samalla keskeistä on maa, johon veri vuotaa.

Toisaalta romaanissa ei puhuta, kuten sotien aikana usein, että Suomen itsenäisyys oli lunastettava uhreilla, vaan Aatolle maa on nimenomaan kotiseudun maa.

Aato ei ole aiemmin ollut erityisen uskonnollinen, mutta nyt etsii lohtua Raamatusta ja nimenomaan kohdista, jossa puhutaan juutalaisille luvatusta maasta: ”…johdattaa sinut siihen maahan, jonka isäsi ovat omistaneet, ja sinä sen omistat”.

Mutta kuten kirjailija ja lukijat tiesivät, näin kävisi vain väliaikaisesti. Teoksen lopussa kerrotaan lyhyesti jatkosodan alusta, jolloin Aatolle on annettu tehtävä käydä Kuultavaisessa ja tutkia elämisen mahdollisuuksia siellä. Hän vilustuu matkalla ja on lopussa kuolinvuoteella. Hän ei ole antanut itselleen anteeksi, että poltti kylän – kaikki polttaminen ei ollut sotilaallisesti välttämätöntä, hän ei vain halunnut antaa viholliselle mitään. Näin myös Aato tavallaan antaa henkensä Karjalan takia: muualla hän ei voi elää.

Sopeutuminen avioliiton avulla

Romaanissa on kuitenkin vastakkainen teema, joka kertoo sopeutumisesta. Sitä edustaa Elvin ja Taunon romanssi.

Alkuun tulee kuitenkin tyrmäys: kun Elvi menee viemään Taunon kirjettä tämän kotiin, Taunon äiti kohtelee Elviä ynseästi.

Muutenkin Elviä kohdellaan suuressa talossa alempiarvoisena, mikä näyttää Varsinais-Suomen luokkaerot. Samalla tuo kopea ynseys ilmaisee heimojen väliset erot: Taunoa kohdeltiin linnoitustöiden aikana sydämellisesti Elvin kotona.

Tauno etsii Elvin käsiinsä ja kosii, mutta Elvi suostuu vasta, kun sovinto on syntynyt Taunon äidin kanssa. Tämä selittää käytöksensä johtuneen erehdyksestä, kun hän ei oivaltanut, että Taunon suhde Elviin oli vakavalla pohjalla.

Taunon ja Elvin tuleva avioliitto yhdistää Suomen heimot. Samalla sitä romaanissa pidetään tappiona, koska Elvi – tai ainakin hänen lapsensa – luopuu karjalaisuudesta.

Pelko että nuorison luopuu karjalaisuudesta

Siinä missä Aato edustaa idealismia, sanomalehtimies Pekka Mannonen edustaa realismia ja pessimismiä jopa jälkiviisauden muodossa. Molemmat ovat kuitenkin yhtä mieltä pelätessään nuorison luopuvan karjalaisuudesta ja karsastaessaan tehdastyötä.

Aato ei halua yhtyä ”lakkosakkiin” eli ammattiyhdistystoiminta on hänelle vierasta. Mannonen pelkää, että tehdastyö vierottaa nuoremman sukupolven vanhempien ja heimon arvomaailmasta.

Sodasta palanneet nuoret miehet haluavat onneksi oman maatilan. Tässä heimoajattelu yhdistyy kirjailijan maalaisliittolaiseen arvomaailmaan, toteaa Jari Sedergren.

Maanviljelyksen korostaminen oli ymmärrettävää välirauhan aikana ja jatkosodan jälkeen, kun Karjalan pellot oli menetetty ja elintarvikkeista oli pulaa. Myös kirjoittamisajankohtana, 50-luvun puolivälissä, maanviljelys oli voimissaan mutta pian tuli peltojen paketoinnin ja kaupunkiin ja Ruotsiin muuton aika.

unto-seppanen

Kirjailijasta

Unto Seppänen syntyi 1904. Kotipitäjä oli Kanneljärvi, joka sijaitsee Kannaksen keskivaiheilla, merenrantaan Terijoelle on 40 kilometriä.

Sota-aikana Seppänen oli 35-40-vuotias. Jatkosodan aikana hän toimi Aunuksen tiedotuskomppaniassa.

Ennen sotaa Seppäsen romaanit sijoittuivat Kannakselle ja samalla tavalla hän jatkoi sodan jälkeen. Vasta vuonna 1954 Seppänen kuvasi Karjalan menetyksen talvisodassa Evakossa. Ilmeisesti aihe vei hänen voimansa, sillä hän kuoli 1955 ehtimättä täyttää 51 vuotta.

Kirjallisuutta

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009.

Sedergen, Jari: Evakko – elokuva ja romaani karjalaispakolaisista. Ennen ja nyt 3/02.

Olen kirjoittanut blogiin myös Kyllikki Mäntylän Oprista.